Kujakissayhteisön tarinat

Olisin voinut yökätä. Oliko Amor todella ajanut minut sellaiseen ansaan, mistä ei pääsisi yli, ympäri tai läpi, vaan ainoa ulospääsy olisi ihokontakti kaljun kaksijalkaisen olennon kanssa. Amor oli todellakin enemmän sekaisin, kuin kukaan muu, mutta kaipa kollin hulluus oli se, mikä teki hänestä hänet. Nielaisin, mutta vastasin Amorin hymyyn omalla leveällä hymylläni, mutta käänsin katseeni äkkiä takaisin nukkuvaan olentoon. Jatkuva hymyily todellakin sattui.
“Hyvä on, mutta minä en sitten aio päästää sinua helpolla, jos et uskalla tulla mukanani. Et arvaakaan mitä minulla on mielessä”, vastasin mustavalkealle velikullalleni. En antaisi listaani Amorin käpäliin, sillä halusin henkilökohtaisesti huolehtia vihollisistani, mutta keksisin kyllä kollille jotain hyödyllistä tehtävää. Kenties hän voisi ottaa selvää olivatko viholliseni vaikka vaarallisen allergisia jollekin helposti hankittavalle aineelle.. Hymyilin tyytyväisenä, Amorista tulisi oiva apuri! Lähdin hiipimään kohti nahkaotusta varovaisesti ja askel askeleelta ällöreaktion ravisuttaessa kehoani.
“Ensi kerralla voisit keksiä jotain hieman mieluisampaa tekemistä”, mutisin Amorille, mutta en kuitenkaan vihaisena. Jännitystähän minä olin halunnut ja Amor oli tarjoillut kokonaisen jännitysnäytelmän suoraan käpäliini.
“Mutta veliseni, jos tämä on se kissa kenet sinä näit, sinun kannattaisi tarkastuttaa näkösi. Voin lämpimästi suositella uusia silmiä”, hykertelin Amorille ja loikkasin kaksijalan viereen edelleen epäluuloisena. Mitä jos tuo tuosta nousisi ja söisi meidät? Kai niinkin voisi käydä! Meistä kumpikaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kaksijalkojen mielenmaiseman asiantuntija.

//Amor? 😉

Amor tarkasteli Rhiannonia tyytyväisyydestä myhäillen. Hän loikahti alas hyllyltä pehmeälle alustalle, jossa kaksijalka örisi.
“Aivan varmasti menen. Ja voin antaa sanani: teen mitä tahansa mitä pyydät jos en mene. Mitä tahansa. Lupaan sen”, Amor vakuutti. Amor ei koskaan elämässään suostuisi lupaamaan “mitä tahansa” kenellekään, ellei olisi varma voitostaan. Tärkein sääntö oli, että sitä ei luvata ikinä. Ei missään tapauksessa On vaikea käsittää mitä kaikkea se sisältää, ennen kuin on oikeasti jäänyt jumiin omien sanojensa ja lupaustensa verkkoon.
“No anna mennä sitten”, Rhiannon sanoi ja katsoi kaksijalkaa kuin huonon olon partaalla.
“Eehhei! Diili on se, että sinä menet ensin. Koska minä haastoin sinut ensin. Tulen kyllä perässä, siihen voit luottaa. Mutta se on liian helppoa sinulle jos minä menen ensin. Silloin saat varmistuksen ettet esimerkiksi räjähdä ihokontaktista tuon rasvalyllerön kanssa.” Amor ei aikoinut joustaa. Ensimmäinen vetokin oli lähinnä ollut varovainen toive siitä, että saisi sisarensa yllytettyä temppuun. Hän toivoi, että Rhiannon tarttuisi syöttiin. Ei kai naaras nyt voisi antaa egonsa kokea kolausta?
Amor osoitti kasvonsa korkealle kohti Rhiannonia provosoiva hymy kasvoillaan.

//Rhiannon? 😉

Pesän seinät ja hajut tuntuivat minusta oudolla tapaa painavilta. En ollut tottunut liikkumaan tuntemattomissa paikoissa ja näin kaikkialla vain vaaroja. Onneksi Amor tuntui olevan selkeästi enemmän tilanteen tasalla, sillä kolli tutki pesää, kuin vanha tekijä. Minä lähinnä kuljeskelin veljeni takapuolessa kiinni perää pitäen. En ymmärtänyt miten Amor saattoi olla niin luottavainen kaikkia kohtaan. Halusin olla hänen kaltainen kissa! Vaaroja pelkäämätön ja utelias. Epäilyttävä ääni ja sitäkin epämiellyttävämpi tuoksu sai karvani pystyyn, kuin suurenkin vaaran edessä. Ylähuuleni nousi irvistykseen, miksi kaksijalat olivat näin outoja. Katsoin omituista, kaljua kasaa inhaantuneena. Halusin pois, mutta Amor tuntui haluavan tutkia tuota ilmestystä lähempää. Lopulta veljeni ehdotti jotain aivan tajuttoman typerää ja se sai silmäni rävähtämään auki. Tuijotin kollia, kuin kuolleista noussutta.
“Pidätkö minua aivan hulluna?” tuhahdin veljelleni, joka vastasi hymyllä.
“Pidän! No, miten on? Onko meillä kaupat?” kolli naukaisi ja tarjosi käpäläänsä, mutta työnsin sen syrjään. Kolli saisi etsiä kauppaseuransa jostain muualta, paitsi…
“No, lyön vetoa, että sinäkään et uskalla mennä sen viereen”, heitin takaisin ja kohotin kulmaani. Olin varma, että edes Amor ei tarttuisi tuohon haasteeseen, mutta kolli kohotti käpälänsä uudelleen.
“Mistäs me lyödään vetoa?” kolli tiedusteli ja sai minut vaipumaan ajatuksiini. Hmm, mietin. Pahaisella Yhteisön kissalla ei ollut omaisuutta turhan paljoa, varsinkaan kissalla, joka oli vasta pentuiän ohittanut. Joten mitä minä voisin tarjota vedonlyöntiin palkkioksi? Mietiskelin ja annoin katseeni nuolla kaksijalanpesän syvimpiäkin nurkkia. Katseeni osui omituiseen, puiseen viritelmään, jonka päällä oli erilaisia värikkäitä esineitä. Tökkäsin veljeäni kylkeen ja sain Amorin kääntämään katseensa kiinnostuneena. “Haen sinulle mitä tahansa tuolta, jos sinä uskallat mennä hänen kainaloon. Entä mitä minä saan, jos sinä et uskalla mennä tuon… En edes tiedä millä kuvailla tuota… Otuksen viereen?” tiedustelin veljeltäni, joka jo tiiraili nukkuvan otuksen suuntaan.
“Sisko hyvä, minä en ajatellut hävitä tätä vetoa! Katsohan”, Amor julisti, mutta olin silti edelleen epäluuloinen. Tosin, veljeni nyt oli aivan omaa luokkaansa. En ollut kuullut kollin kieltäytyvän kertaakaan mistään.

//Amor? 😉

Amor pudisti päätään:
“En. Olen ollut joinain iltoina pihoilla tähyilemässä ja joskus nähnyt vilahduksia kissoista. Mutta en ole koskaan vielä tavoittanut heitä.” Amorista oli kutkuttavaa nähdä kissoja, joihin kujakissayhteisön orjavalta ei yltänyt. Jokin sai ne kissat tuntumaan myyttisiltä, kaukaisilta kauniilta olennoilta, jotka elivät täysin erilaista elämää.
“Ajattelin, että voisimme käydä tutkimassa pesiä jos löytäisimme heidän asuinpaikkansa. Ja siksi olemme täällä. Yksin olisi ollut typerää lähteä tutkimaan. Jos olisin jäänyt loukkuun se olisi ollut tieni pää”, Amor totesi ja tähyili vaaleita seiniä. Ehkä Amor luotti itseensä ja Rhiannoniin liikaa, jos ajatteli pystyvänsä kohtaamaan nämä kissat kaksin sisarensa kanssa. Hehän olivat vielä ihan keskenkasvuisia kakaroita. Mutta Amoria ei huolettanut – ainakaan vielä. Hän luotti itseensä. Eikä hän myöskään halunnut olettaa, että vieraat kissat olisivat vihollisia. Amor suhtautui kaikkiin kissoihin uusina tuttavuuksina. Mutta ei hän naiivi ollut.
Jostain syystä ajatus kujakissayhteisön ulkopuolisesta elämästä tuntui Amorille erityisen rakkaalta.
Hirvittävä, jyrisevä kuolonkorina tunkeutui huoneeseen niin, että Amor ja hänen turkkinsa molemmat säpsähtivä rajusti. Rhiannon hyppäsi tassuilleen ja muuttui pedoksi. Amor nuuhki ilmaa. Kaikkialla löyhkäsi, mutta hänestä se ei tuntunut kissan hajulta. Lämmin myski tulvahteli kaikkialla. Tietenkin. Tietenkin! Olipahan hän idiootti.
Amor teki kynnellä kaulansa edessä vaakasuoran liikkeen. Käännettynä sanoiksi: turvat tukkoon! He laskeutuivat varovasti alas lattialle. Sitten Amor lähti varovasti tassuttamaan kohti aaltoilevaa korinaa Rhiannon loimusilmäisenä melkein hänen kyljessään kiinni.
Kulman takaa aukeni äänekäs huone.
“Tule. Kiivetään tuonne katsomaan.” Amor lähti johdattamaan heitä pehmeälle kivelle, josta he pääsivät vaivihkaa loikkaamaan puiselle tasanteelle joka roikkui seinällä aivan kaiken yläpuolella. Ja sieltä he näkivät kaiken.
Valtavan suuri nenä tuhahteli vällyjen välissä. Koko otus oli kuin pelkkiä suuria sieraimia ja huljuvia nenäkarvoja, jotka puhahtelivat ja kröhivät kuin yrittäen päästellä jumiin jäänyttä tuprua ulos. No, kai se oli elonmerkkikin, toissijaisesti toki. Suuri nukkuva nahkalyllerö!
Hän ei ollut koskaan vielä suojatun elämänsä aikana nähnyt kaksijalkaa näin läheltä, eikä varmasti ollut Rhiannonkaan. Emo oli kyllä kertonut heille kaksijaloista ja he olivat nähneet niitä joskus hyvin kaukaa vieraillessaan kujakissayhteisön pesän ulkopuolella.
Amor tarkasteli tutisevaa kasaa ja sitten sisartaan. Melko vaarattoman oloinen hänen mielestään, mutta Rhiannon ei vaikuttanut kovinkaan ihastuneelta.
“Mikä rumilus!” naaras tuhahti.
“No ei ole kyllä kauneudella pilattu. Ikävä juttu”, Amor kumartui katsomaan alas laudalta koko painollaan.
“Lyön vetoa ettet sinä Rhiannon uskalla mennä tuon hurmurin kainaloon.”

//Rhiannon? 😉

Amorin tapa puhua Päivänsäteestä kiinnosti minua. Olin oppinut, että veljenikään ei ollut naaraan hirmuvallan suurin kannattaja ja se oli kiehtovaa. Ehkä veljeni ei välittäisi siitä, että pelkästään minun tapani ajatella rikkoo sääntöjä. Loikkasin avonaisesta ikkunasta sisään ja annoin katseeni kiertää hämärässä pesässä. Kaikkialla oli kummallisia esineitä joita minä en edes osannut nimetä. Tunnelmassa oli kuitenkin jotain kiehtovaa, mystistä. Ymmärsin miksi Amor vaikutti pitävän tästä paikasta. Veljeäni tuntui kiehtovan kaikki salaperäiset asiat, joita ei voinut selittää. Loikkasin pehmeän, pyöreähkön esineen päälle ja koskettelin sitä hieman epäluuloisena. Se oli kuitenkin pehmeä eikä hyökännyt päälleni, joten jäin sen päälle istumaan.
“Ajattelitko sinä, että me jatkossa tulemme Päivänsäteen hirmuvaltaa tänne turvaan?” kysyin ja yritin kuulostaa mahdollisimman vitsikkäältä. Vitsit, ne vasta muihin kanssaeläjiin vetosivatkin!
“Rhiannon hyvä, sinultahan se vasta hyviä ideoita lentelee! Voithan sinä ajatella asian niinkin, mutta minä näin täällä jotain”, Amor kertoi matalalla äänellä ja lähti tapansa mukaisesti rakentamaan tarinansa tunnelmaa. Amor se osasi aina esittää asian niin, että vastapuoli suorastaan rukoili kollia avaamaan sanaisen arkkunsa ja jatkamaan. Kadehdin Amoria, mutta jostain syystä en halunnut upottaa kynsiäni Amorin lihaan ja repiä katkeruuden vallassa toisen elämää kehosta. Outoa, ajattelin ja rypistin kulmiani. Katsoin Amoria ja yritin hakea toisen olemuksesta vastausta kysymykseeni. Amor tuntui enemmän liittolaiselta, hyvällä tapaa.
“Minä nimittäin näin täällä kissan. Oikeastaan, kissoja!” mustavalkoinen kollikissa täräytti pöytään ja sai minut kohentamaan ryhtiäni. No nyt minä olin kiinnostunut.
“Kissoja? Mitä kissoja?” kysyin hämmentyneenä. Oliko täällä kissoja ketkä olivat välttyneet Päivänsäteen kosketukselta? Todella kiinnostavaa. ”Oletko sinä puhunut heille?” kysyin Amorilta uteliaana. Veljeni ei sosiaalisia tilanteita kaihtanut ja olisi juuri hänen tapaistaan syöksyä keskustelemaan tuntemattomien kanssa.

//Amor? 😉

“Olet asian ytimessä. Siksi menemmekin jonnekin, missä ei ole Päivänsädettä hitustakaan. Tulehan neitonen”, Amor viittilöi hännällään ja hypähti aidalle. Hän odotti, että Rhiannon oli kavunnut perässä ennen kuin lähti liikkeelle. Amor tähyili varjoihin, yön valottomassa valossa heijastaviin lasipintoihin.
“Mitä etsit?” sisko kysyi Amorin edetessä aitaa pitkin.
“Odota hetki.” Amor oli tarinankertoja, hän tietenkin veisi tarinan huippuunsa asti ennen kuin päästäisi jännityksen laukeamaan. He tasapainoilivat aidoilla jonkin aikaa kunnes Amor hihkaisi:
“Bingo!” Kolli sujahti aidatulle pihalle ja tepsutti määrätietoisesti aivan pesän pystysuoran seinän viereen. Piha oli täynnä kevättä. Runsas vihreä kiemurteli ruohomatosta aidan lautoihin ja nurkissa pölähti pöyheiksi pensaiksi. Amor ei jaksanut kiinnittää huomiota muuhun heitä ympäröivään rojuun, mutta Rhiannon katseli muotoja hieman tarkemmin. Silti naaraan silmät olivat kaikista päättäväisimmin kiinni veljessään. Amor kurottui takajalkojensa varaan ja tähyili lasia. Sitten hän kääntyi salamyhkäisesti Rhiannonin puoleen.
“Naaraat ensin.”
“Minne?”
“No tuonne. Mennään sisälle”, Amor hypähti neliskulmaisen hökötyksen päälle ja kiipesi ikkunalaudalle, sitten hän osoitti avonaista ikkunaa, “lupaan, että unohdat Päivänsäteen niin hyvin, että paluumatkalla joudun kertomaan hänen koko elämäntarinsa sinulle uudestaan ja sinä NAUTIT siitä. Alahan tulla.”
Rhiannonin hymy leveni. Eihän se kovin herkkä hymy ollut kaikessa vinksahtaneisuudessaan, mutta kyllähän sekin sydäntä lämmitti. Mustavalkoinen naaras sujahti ikkunasta täysin epäröimättä, liikkeissä sellasta innostusta, jonka Amor oli arvellutkin Rhiannonista löytyvän. Sisko oli yleensä aina valmiina toimintaan.
Amor lähti sisarensa perään, mutta ei tullut huomanneeksi suuria lättäjalkaisia jälkiä pimeässä puutarhassa. Vaikka varmaankin ne olisivat saaneet kaksikon innostumaan yöllisestä seikkailustaan entistä enemmän.

//Rhiannon 😉

Ai että halusinko minä nähdä jotain jännittävää? Koko elämäni tarkoitus tuntui olevan jännityksen ja suurten tunteiden hakeminen. Se oli ainoa tapani tuntea olevani elossa.
“Haluan”, vastasin päättäväisesti ja kun Amor tuntui hakevan oikeaa suuntaa, katseeni pysähtyi vesilammikon äärelle. Katselin omaa peilikuvaani pää kallellaan. Katseeni kiinnittyi erityisesti minun hymyyni. Tuoltako se näytti? Se oli aika erilainen mitä joidenkin muiden. Muistelin mielessäni miltä Hurma oli hymyillessään näyttänyt ja yritin näyttää yhtä lempeältä. Hymyni leveni, mutta se ei ulottunut silmiini. Näytin vain pelottavammalta.
“Seuraahan johtajaa! Rhiannon, huhuu? Onko ketään kotona, kop kop?” Amor naukaisi ja koputti sanojensa päätteeksi päätäni. “Mutta kyllä minäkin ihailisin omaa peilikuvaani, jos olisin noin nätti. Ja no, myönnetään. Kyllähän minä ihailenkin, olenhan aikamoinen saalis! Näitkö Ametistin ilmeen, kun hän näki minut? Jestas, siinäpä vasta säpäkkä kollinkainen”, kolli antoi tapojensa mukaan sanojen virran virrata. Amorin tapa olla sosiaalisissa tilanteissa tuntui vieraalta. En ymmärtänyt miten kukaan saattoi olla niissä noin taitava. Lopulta irrotin katseeni vesilätäköstä ja annoin silmieni taas hakeutua Amorin omiin. Minä en ollenkaan tiennyt mitä sanoa. Kun olin oma itseni, en ollut mitään. Paitsi ehkä ajatukseni mihin listani ja siellä olevien kissojen eliminointi liittyi.
“Mikä on tämä jännittävä paikkasi?” kysyin lopulta. Yksinkertainen lause, jonka muodostaminen oli kestänyt liian pitkään. Halusin olla hauska ja sosiaalisesti fiksu, joka vei muita kissoja mehevän hiiren lailla puoleensa.
“Olemme Kujakissayhteisön kaksijalkalassa. Voiko täällä edes tapahtua mitään jännittävää? Olemme kaikki Päivänsäteen orjia”, epäilin. Ehkä Amorin jännittävä oli jotain muuta, kuin oikeasti jännittävää. Olin kuitenkin utelias kuulemaan olisiko kollilla mielessä jotain oikeasti erityistä. Amorissa nimittäin oli jotain spesiaalia mitä muissa Yhteisön kissoissa ei ollut.

//Amor? 😉

Amor juoksenteli malttamattomana eteenpäin välillä vilkaisten taakseen pitääkseen Rhiannonin perässään.
“Näet sitten”, kolli sanoi ja pysähtyi hetkeksi asfaltin kohouman päälle,“Tule jo!”
Kolli lehahteli yössä kuin virvatuli, ilmestyi paikkaan josta pian taas katosi hieman kauemmas Rhiannonin napattavaksi. Hänen turkkinsa valkeat kohdat lähes hohtivat kuun kalsessa valonterässä.
Kujakissayhteisön kivitorni jäi lymyämään kauas taakse pimeänä majakkana, eräänlaisena valvona silmänä joka vaitonaisena tähysti kapinallisen kaksikon perään. Mitä kauemmas he pääsivät, sitä jännittävämmältä Amorista tuntui. Hänen vatsanpohjassaan alkoi hykerryttävä tanssi kun luvassa oli jotain kiellettyä. Amor ei uskonut asioiden kieltämiseen. Jossain oli vain joku, kuka ei halunnut hänen näkevän näitä luvattomia asioita ja siksi Amorin oli nähtävä juuri ne. Eikä tämä ollut hänen ensimmäinen kertansa kun kolli oli livistänyt yönlapsena koko vaivaannuttavan suuren sukunsa ja muiden liitännäisosien ulottuvilta.
Amor hidasti laiskaan hölkkään ja Rhiannon saapui hänen rinnalleen. Heidän edessään kohoavat kaksijalanpesät olivat huomattavasti matalampia kuin heidän kotinsa, ehkä vain yksittäisten kaksijalkaperheiden pesiä. Katulamppu kääntyi heidän ylleen ja loi synkkiä varjoja pesien aidattuihin pihoihin.
“Haluaisitko nähdä jotain jännittävää?” Amor virnisti varjoihin tähyilevälle Rhiannonille.

//Rhiannon? 😉

Katsoin pesän nurkasta, kun Päivänsäde jakoi päivän partioita. Oli kiintoisaa nähdä mihin kissoihin hän luotti. Kukaan ei ollut valvottu, mutta olin oppinut, että Päivänsäde ei todellakaan määrännyt kaikkia kissoja partioiden johtajiksi. Siristin silmiäni, kun naaras määräsi Ametistin ja Hurman samaan partioon. Olin kuullut kilpikonnakuvioisesta kollista kaikenlaista. Emoni, Lyra oli kertonut kollin hyökänneen hänen kimppuunsa monta kertaa ja olisin ollut järkyttynyt, jos Lyra ei olisi pentuaikana keskittynyt niin paljoa Venukseen. Lopulta Päivänsäde katosi pesän varjoihin ja sisälläni ainiaan kytevät kipinät roihauttivat taas liekin. Hän oli unohtanut minut, taas. Astuin varjoista esiin ja lyöttäydyin Hurman, Ametistin ja Menninkäisen partioon.
“Eihän Päivänsäde määrännyt sinua tähän partioon”, Ametisti tiuskaisi, mutta Hurma kiirehti väliin: “Ametisti, eihän se haittaa. Cassiopeia on mukava kissa ja nelistään saamme enemmän riistaa.”
Pakotin kasvoilleni leveän, aurinkoisen hymyn. “Se on Rhiannon”, lausuin lopulta iloisesti, mutta Hurma ja Ametisti olivat jo kiiruhtaneet täpläkuvioisen kollin perään. Kaduin jo nyt, että olin ujuttautunut partioon enkä edes tiennyt miksi. Kai halusin oppia muiden kissojen tavoista enemmän. Ulkopuolisuuden tunne tuntui olevan jokaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessäni läsnä.
“Sanoitko jotain?” Hurma kääntyi puoleeni herttaisesti hymyillen ja räpäytin silmiäni. Sanapari, jonka minä olin oppinut kuulemaan lukuisia kertoja. Typerä Hurma. “Nimeni. Se on Rhiannon”, vastasin mahdollisimman iloisesti, mutta ääneni tuntui jäävän ontoksi. Kuin tuoresaalis, jonka sisältä puuttui se liha.
“Ai, anteeksi! Olin ihan tyystin unohtanut nimesi, taisin sekoittaa sinut siskoosi”, oranssilaikkuinen naaras pahoitteli hieman ujosti ja vastasin naaraalle hymyllä.
“Voi, ei se mitään.” Voi, kyllä se jotain.
Ametisti ei sanonut mitään, mutta kolli tunkeutui meidän kahden väliin ja vilkaisi minua murhaavasti. En sanonut kollille mitään, mutta vaistosin heti mitä oli meneillään. Ametisti suojeli Hurmaa, kuin kumppaniaan. Söpöä, jos molemmat eivät olisi olleet noin inhottavia.
“Olette oikein suloinen pariskunta!” sirkutin Ametistille, joka tuntui ottavan siitä kierroksia.
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” kolli murahti, mutta Hurma tuli taas keskusteluun väliin.
“Ei sen väliä, saalistetaan nyt!” Hurma rauhoitteli. Joku toinen kissa voisi olla kiitollinen siitä, että naaras yritti pitää tilanteen tasaisena, mutta minä en. Inhosin sitä miten naaras puhui koko ajan MINUN puheenvuorollani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kuin vain hymyillä, hymyillä ja hymyillä. Tässä vaiheessa olin suorastaan koko Kujakissayhteisön iloisin aurinko! Tai olisin ollut, jos muut kiinnittäisivät minuun huomiota. Muiden vikahan tämä oli, taas. Oli heiltä törkeää olla muistamatta minua.

Päivä oli vaihtunut iltaan ja ilta alkuyöhön. Olin jumiutunut katsomaan Hurman ja Ametistin keskustelua, joka oli jatkunut partion jälkeen. “Hurma, hän unohti nimeni”, totesin Amorille tyhjästi jatkaen tuijotustani.
“Naamastasi päätellen voisi ajatella sen olevan iloinen asia! Hymyilet pahemmin, kuin kissa, joka on löytänyt suuria rikkauksia! Tai hmm, annas kun Amor tarkastelee”, Amor sanaili ja katseli kasvojani tarkkailevaisena. Hymyilin yhä leveämmin. “Sisko hyvä, jokin vaivaa sinua, eikö? Hymysi lähinnä karmii minua. Tulehan, annahan Amor-veli keksii meille jotain tekemistä!” mustavalkoinen kolli kuiskutti korvaani salamyhkäisenä ja viittoi minua siirtymään lähemmäksi pesän suuaukkoa. Pesästä poistuminen ilman aikuisia kissoja oli meiltä visusti kielletty, mutta olimme Amorin kanssa hengenheimolaisia. Säännöt eivät meitä kiinnostaneet. No, minua sen verran, että kuka tahansa ei niitä saanut rikkoa, mutta minä ja Amor olimme siihen oikeutettuja. Katselin Amoria enkä oikein tiennyt miten päin minun pitäisi olla. Yleensä olin lähinnä seuralaiseni kopio, mutta Amorin seura tuntui erilaiselta. Amorin sosiaaliset taidot olivat myös aivan omaa luokkaansa ja minun oli liian vaikea yrittää kopioida niitä. Joku ja todennäköisesti nimenomaan Amor kehottaisi minua olemaan oma itsensä, mutta siinä se ongelma olikin. En tiennyt kuka Rhiannon oli.
“Mihin sinä viet minua?” kysyin veljeltäni ja yritin pysyä tuon perässä. Amorilla tuntui olevan kova kiire johonkin.

//Amor? 😉

Työnsin hiiren rippeet Hurman käpäliin ja väläytin naaraalle pienen hymyn. Hurma otti tuoresaaliin jämät kiitollisena itselleen ja vetäisin häntäni siististi käpälieni peitoksi. Vuodenaikojen saatossa minusta ja nuoremmasta naaraasta olivat tulleet yllättävän hyvät ystävykset. Ystävyys, koko käsite oli minulle uutta. Olin aina vain keskittynyt Kujakissayhteisön ja emoni palvelemiseen, mutta jossain vaiheessa yksinäisyys oli kolkutellut sydämessäni ja silloin Hurma oli tupsahtanut taivaan lahjana elämääni! Ystävyys ei kuitenkaan edelleenkään ollut minulle erityisen helppoa. Ei kissa tapojaan nopeasti unohda. Ystävyys ja iso ego, ne oli hyvin vaikea sovittaa yhteen. Etenkään, kun en varsinaisesti halunnut luopua egostani. Kuuntelin puolikkaalla korvallani, kun oranssilaikkuinen naaras selitti jotain auringonnousua edeltäneestä partiostaan. Olin kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiini, sillä itsekkäänä kisisana ne tuntuivat tärkeämmiltä. Kamalaa, eikö? Taas yksi syy miksi en ehkä ollut kaikista paras ystävätär, vaikka Hurmasta välitinkin. Onneksi nyökyttely ja satunnaiset ‘mmh’ -äännähdykset eivät aktiivista kuuntelua vaatineet. Katseeni nimittäin oli harhaillut pesän suuaukolle, missä tyttäreni Venus ja Cassiopeia sukivat turkkiaan. En voinut olla hymyilemättä, pentuni näyttivät upeilta, täydellisiltä. Jopa Venus, vaikka naaras olikin kuuro.

Kun olin saanut tietää Venuksen kuuroudesta, maailmani oli pysähtynyt hetkeksi. Miten naaraasta voisi tulla Yhteisön täysivaltainen jäsen, voisiko hänestä edes tulla? Mitä jos hänet laitettaisiin suoraan hyödyttömiin ja unohdettaisiin sinne? Se ajatus oli herättänyt minussa suojeluhalun, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Ja siinä hetkessä olin päättänyt, että Venuksesta tulisi Yhteisön oikea jäsen. Ei mikään parantaja tai hyödytön. Hurman kysyvä naukaisu palautti minut maanpinnalle. “Hm, mitä sinä sanoitkaan?” kysyin hieman nolostuneena. Hurma hymyili hieman kiusaantuneesti, oliko toinen sittenkin selittänyt jotain tärkeää? “Sitä vain, että minun pitää nyt mennä. Velvollisuudet eivät odota”, Hurma naukaisi tapansa mukaan ystävällisesti ja laski päätään kunnioittavasti. Suloista, ajattelin.
“Oli kiva jutella, varo Ametistia!” vastasin naaraalle hieman poissaolevasti ja lähdin häntä pystyssä kiiruhtamaan kohti pentujani. Istuin naaraiden väliin ja hymyilin kumpaisellekin.
“Mitäpä minun kullat ovat touhunneet? Eihän Päivänsäde ole määrännyt teitä mihinkään ikäviin tehtäviin?” tiedustelin naarailta ja viitoin hännälläni Venukselle oman tervehdyksen. “Näytätte niin upeilta tänään! Viherlehti tekee todellakin hyvää kaikille”, kehräsin viehkeästi. Lämpimät säät olivat taas saapuneet muutamaksi kuuksi eikä riistastakaan ollut pulaa. Säät olivat todellakin hellineet koko Kujakissayhteisöä.

//Cassi ja Venus?

”Cosmos”, Malvaruusu kuiskasi hiljaa yön pimeydessä vierellään makaavalle kollikissalle. Kilpikonnalaikukas naaras makasi vuoteessaan, muttei kyennyt nukkumaan. Hänen vierestään kuitenkin kuului vain kevyttä tuhinaa, Cosmos oli jo unessa. Malvaruusu huokaisi ja käänsi kylkeään. Hän oli huolissaan hänen ja Cosmoksen ystävyydestä. Cosmoksesta oli tullut hänen kaikkensa, eikä hän kestäisi, jos kolli löytäisi jostain paremman ystävän ja hylkäisi Malvaruusun. Ajatuskin moisesta sai Malvaruusun veren kiehahtamaan. Jos Cosmos tekisi mitään sellaista, se olisi hänen viimeinen tekonsa. Hän oli antanut kaikkensa ystävälleen, eikä ystäviä petetä.
Vaikka Malvaruusu miten yritti, uni pysyi kaukana. Hän vain pyöri vuoteellaan ja katseli pesän pimeitä nurkkia. Sieltä täältä kuului kujakissojen tuhinaa, ja ulkoa kantautui kaukaa kuuluvaa Hirviöiden murinaa. Malvaruusu palasi mielessään aikaan, jolloin hän oli elänyt Eloklaanissa. Silloin ajatuskin kaksijalkalassa nukkumisesta oli tuntunut järkyttävältä. Hänellä oli mennyt aikaa, ennen kuin oli tottunut kaikkiin kaksijalkalan ääniin ja hajuihin. Mutta nyt tämä kolkko ja karu kaksijalkala oli hänen kotinsa. Hän ja Cosmos olivat luoneet suunnitelman, jonka onnistuessa Malvaruususta tulisi koko kaksijalkalan hallitsija. Hän veti syvään henkeä. Jos Mesitähti ja muut näkisivät hänet nyt, he todellakin katuisivat sitä, että olivat koskaan kohdelleet Malvaruusua huonosti.
Malvaruusun huomaamatta nämä ajatukset keinuttelivat hänet syvään, lämpöiseen uneen, jossa hän hallitsi koko Kujakissayhteisöä ja nautti jokaisen kujakissan ehdotonta luottamusta ja rakkautta.

Aamun valjetessa Malvaruusu ei herännyt, vaikka muut nousivat ja lähtivät partioihinsa. Päivänsäde oli antanut hänelle aamun vapaaksi, sillä Malvaruusu oli käyttänyt monet aamut partioidessaan. Nyt hän sai nukkua pitkään ja se tulikin tarpeen. Viime yön unet olisivat jääneet aivan liian lyhyiksi. Nyt kujakissa heräsi siihen, kun jokin tönäisi häntä. Hän säpsähti ja kääntyi närkästyneenä tökkijän puoleen. Huomatessaan sen olevan Cosmos, kilpikonnalaikukkaan kissan ilme kirkastui. Hänen kasvoilleen piirtyi iloinen hymy.
”Kas, huomenta. Sinä nukuit pitkään”, Cosmos ilmoitti ja räpytteli silmiään. Malvaruusu haukotteli ja kampesi itsensä pystyyn.
”PYöriskelin yöllä aika pitkään”, naaras ilmoitti huokaisten, ”uni ei oikein tullut.” Cosmos kallisti päätään.
”Mikä sinua valvotti?” harmaavalkea kolli kysyi. Malvaruusu kohautti lapojaan ja vilkaisi nyt hieman nolostuneena poispäin. Öiset ajatukset tuntuivat aivan naurettavilta. Tietenkin Cosmos oli hänen luottamuksensa arvoinen. Hän luotti kolliin täysin.
”Oletko saanut ketään mukaan suunnitelmaamme?” Malvaruusu päätti vaihtaa aihetta, sillä ei halunnut kollin luulevan, etteikö hän luottaisi tähän.

Amor tökkäsi Rhiannonin turkkia hännänpäällään kävellessään tämän luokse.
“Tshhh! Kuumaa kamaa!” Amor ja Rhiannon muistuttivat toisiaan mustavalkoisissa turkeissaan. Muuten he olivatkin täydelliset vastakohdat.
“Jaa a ketäs sitä katsellaan?” Amor tutkaili Rhiannonin katsetta. Tuntui kuin sisko olisi aina ollut jonkun erikoisen kiivauden vallassa, mutta täysin passiivisella tavalla. Rhiannon ei ollut räjähtävää energiaa, vaan kauhtunut eloton puu, joka kiukustuu kun epähuomiossa katkot muutaman oksan ja sitten se niin vihamielisesti kuin kuollut voi kaatuukin päällesi ja mites sattuikaan, syttyy varmaan vielä palamaankin tai jotain!

Amor vilkaisi pesää ja näki nurkassa turkkiaan sukivan Ametistin ja Hurman, joka jutteli tälle hiljaisella äänellä.
“No siinäpä vasta dominoivan oloinen poikamies.” Silloin Rhiannonin katse kääntyi häneen ja hän nosti kulmakarvaansa tuskin huomattavasti. Amor virnuili.

Ja alkoi papattamaan. Sellainen dynamiikka heillä tuntui joskus olevan. Amor puhui ja puhui kunnes vasta noin tusinan lauseen jos toisenkin jälkeen Rhiannon sai suunvuoron. Sanat vain purskahtelivat Amorista ulos, hänestä maailmassa tapahtui jatkuvasti kiinnostavia juonenkäänteitä, joista hänen oli kerrottava muille – aivan kuin ketään kiinnostaisi. Ja oikeastaan, joskus tuntui että hänen suunsa oli vain yksinäinen ja sille oli keksittävä jotain tekemistä. Ei hänellä aina sanottavaakaan ollut, mutta jokin hänen sisällään kaipasi yhteyttä muihin kissoihin ja hänestä keskusteleminen oli yhteyden suurenmoisin muoto. Sanat muodostivat polun suusta suuhun sielujen välille, jota pitkin he olivat hetken kiinni toistensa syvimmissä olemuksissa kunnes taas erkanivat. Ei hän sitä oikeastaan noin syvällisesti ajatellut. Hän ei jaksanut virua ajatustensa yksiössä kovinkaan pitkään, se oli aivan kamalan ankeaa! Mutta joskus hänen sydämensä puhui hänelle niinkin kirkkaasti, ettei Amor ollut ollenkaan varma oliko kyseessä tosiaan hän itse. Ehkä hän oli vain hyvä näyttelemään!

Herra väkivallan ruumiillistuma heitti epäluuloisen katseenpoikasen heidän suuntaansa. Amor iski Ametistille silmäänsä liioitellusti olkansa yli ennen kuin kääntyi takaisin Rhiannonin nupulle mutristuneeseen suuhun.
“Mikäs laittaa siskosen noin happamaksi? Hengittäminen, kuten tavallisesti? Minä voin kuule tuosta niskan paikkeilta rusauttaa oikein mukavasti niin kyllä sekin helpottaa.”
Rhiannonin sisällä vasta elikin jonkinlainen otus, joka kuiskutteli hänen korvaansa. Naaras oli aina kuin seipään niellyt. Mutta juuri sellaisena outolaisena hän sisarestaan piti, ei ollut toista vastaavaa!

Ruusunen tunsi helpotuksen aallon, kun Päivänsäde myöntyi. Hän sanoi kuitenkin, että pennun tulisi puhua yhteisön sen hetkisten parantajien kanssa ensiksi, jotta he voisivat päättää siitä halusivatko ottaa Harmonian opetettavakseen. Hopeanharmaa naaras hymyili johtajattarelle kohteliaasti ja nyökkäsi.
“Vien hänet pikimmiten parantajien juttusille, kiitos ajastasi!” naaras naukaisi ja lähti poistumaan taas alas portaita. Samalla hän etsi katseellaan tytärtään kaikkien kissojen joukosta. Hänen tulisi kiikuttaa tämä katselemaan parantajia. Sen jälkeen se olisikaan enää siitä kiinni, että ajattelivatko he häntä hyväksi parantaja ehdokkaaksi.
Pian hopeanharmaa naaras bongasi jo valkean nuoren naaraan sisarensa seurasta kauempaa ja asteli tämän luokse hymyillen. Molemmat hänen tyttäristään käänsi päitään Ruususen saapuessa, mutta Kaiho taisi pian tajuta, että raidallisella naaraalla ei ollut hänelle asiaa, sillä hänen katseensa oli kovasti vain valkeaturkkisessa tyttäressään.

Ruusunen oli huomannut, että parantajat olivat todella ryhtyneet valvomaan Harmonian tekemisiä naaraan pyynnön jälkeen. Tai ainakin he tuntuivat välillä vilkuilevan kuuron naaraan suunnille, kun hän innokaasti tutkiskelu rehuja, joita oli tuonut mukanaan sisälle ja katseli ihmeissään aina, jos joku oli päättänyt piipahtaa parantajan pesällä.
“Toivottavasti Harmonia saisi paikan parantajana. En tahdo, että hän päätyy juoksentelemaan yhtään sen enempää hirviöiden alle”, Ruusunen huokaisi Urholle. Ruskea kolli vilkaisi häneen hassu virne kasvoillaan.
“Joo, en tahdo enää yhtään sen enempää joutua juoksemaan ukkospoluille hänen perässään, kun hän päätyy harhailemaan niille ja osuu niihin vielä”, kolli vastasi ja tuuppasi hieman kumppaniaan. Hopeanharmaa naaras oli kuullut häneltä ennenkin siitä, miten heidän tyttärensä oli meinannut jäädä hirviön alle – useaan otteeseen. Se alkoi tosissaan huolestuttaa Ruususta. Kuinka se pentu ei vain oppinut?

“Mitä sinä teet?” kysymys karkasi suustani töksähtävämmin, kun olin tarkoittanut, mutta ainakin se sai edessäni istuvan kissan katseen kääntymään. Naaras katsoi minua aluksi hieman säikähtäneenä, mutta lopulta tuon katse pehmeni. Hivuttauduin lähemmäksi nähdäkseni oliko ulkona jotain minuakin kiinnostavaa, mutta katseeseeni ei osunut mitään erityisempää. Tylsää.
“Ai, hei! Minä tässä katselen vain noita ulkona hyppeleviä lintuja. He ovat niin suloisia, eikö?” naaras naukui lämpimästi, mutta edelleen pidättäytyneenä. Katsoin hieman rikkoutuneen, läpinäkyvän elementin läpi ja naaras oli oikeassa. Siellä tosiaan oli lintuja. Vetäisin kasvoilleni leveän ja kauniin hymyn. “Voi, niinpäs on! Ne ovat kyllä todella kauniita. Pidätkö sinäkin linnuista? Minä rakastan niitä!” nau’uin imelästi ja vetäisin häntäni käpälieni suojaksi, kuten hienot naarat tekivät. Vihaan lintuja.
“Ai niinkö? Onpa hauskaa! Olisi mukava katsella niitä kanssasi pidempään, mutta minun on kiidettävä partioon. Nähdään myöhemmin, Cassiopeia!” oranssilaikkuinen naaras huudahti ja oli kaataa minut kumoon loikkiessaan ohitse.
“Se on Rhiannon”, vastasin tympääntyneesti, vaikka naaras oli jo kiiruhtanut omiin puuhiinsa. Hengitin muutaman kerran syvään ja kun naaraasta näkyi enää selkä, hymyni vaihtui murhaavaan katseeseen. Cassiopeia. Olisi pitänyt lisätä naaras listalleni aikaisemmin, mutta viimeistään nyt hän oli päätynyt sinne. Cassiopeia, murhaan sinut heti kun saan tilaisuuden. Et vie minulta enää ainuttakaan tilaisuutta olla kaikkien muistama ja ihailema.

“Emo, kuka se sinun ystäväsi on? Sellainen valkea kissa, oranssit laikut?” kysyin Lyralta jakaessani naaraan kanssa iltapalaa. Halusin tietää kenestä halusin hankkiutua eroon.
“Ai, hän on Hurma! Kuinka niin?” Lyra kysyi lempeästi ja sukaisi päälakeani karhealla kielellään.
Hurma. Sinäkin olet listallani. Anteeksi emo, mutta en vain voi hyväksyä tuollaista käytöstä. Sitä paitsi Yhteisö ei tee mitään kissalla, joka käyttää aikaansa lintujen katselemiseen.

Kuiske tassutti raskaasti eteenpäin lavat lysyssä ja korvat ahdistuneesti luimussa. Mirrin lohdutteluyrityksistä huolimatta hän ei tuntenut oloaan yhtään paremmaksi. Kuiskeesta tuntui, että kaikki hänen sisälleen kasautuneet tunteet purkautuivat yhtenä ryöppynä ulos, eikä hän pystynyt mitenkään hallitsemaan niitä.
“Eihän se ole sinun vikasi, jos toinen loukkaantui taistelussa. Mekin kohtasimme rottia ystävieni kanssa eikä meistä kukaan päässyt karkuun ehjin nahoin.” Mirrin äänensävy oli hiljainen ja kankea, ihan kuin hänestä olisi ollut hankalaa puhua Kuiskeen tunteista. Kuiske avasi suunsa esittääkseen vastalauseen, mutta sulki sen sitten äkkiä. Ei ollut oikein kuormittaa toista hänen ongelmillaan. Hän oli nyt jo iso kissa – täysi Kujakissayhteisön jäsen, eikä enää heikko ja avuton pentu. Hänen pitäisi osata pitää elämänsä järjestyksessä ja tunteensa hallinnassa. Ehkä Mirrin sanat olivatkin totta, eikä se ollut hänen vikansa?
“Ei sinun tarvitse ymmärtää”, Kuiske mumisi niin hiljaa, ettei partiota johtava Malvaruusu kuullut. Naaras oli nyt jo äkäinen heille, ja hänen häntänsä viuhtoi ärtyneesti. Mirri oli äskettäin yrittänyt kysyä häneltä heidän reittiään, mutta Malvaruusu oli jatkanut matkaa sivuuttaen kysymyksen kokonaan. Ei kai Kuiske ollut taas mokannut? Vai eikö tämä taaskaan johtunut hänestä?
“Turha sinun on syyttää itseäsi siitä.” Mirri jatkoi puolustustaan itsepintaisesti. “Päivänsäde on ihan kunnossa, totta vie.”
Kuiske ei tiennyt miten vastaisi. Päivänsäteen ruumis saattoi olla kunnossa, mutta entä hänen ja Kuiskeen välit? Siitä Kuiske ei ollut enää ihan varma.

//Mirri? 🙂

Tassutin kylki kyljessä Lunan kanssa kujia pitkin. Oli kaunis keli ja aurinko lämmitti paksua turkkiani mukavasti kulkiessamme ilman määränpäätä pitkin kaksijalkalan kujia.
“Hei, matkaajat!” kuulin yhtäkkiä huudon ja käänsin päätäni. Huomasin suurehkon valkean kotikisun oransseilla kohdilla. Hänen kaulansa ympärillään oleva panta päästi kilahduksia, kun kello heilahteli hänen liikkeidensä mukana.
Vilkaisin Lunaan ja lähdimme sitten lähestymään kissaa varovasti. Hänen olemuksensa oli ystävällinen, mutta emme voineet koskaan tietää, mitkä hänen aikomuksensa todella olivat. Hän olisi voinut vaikka haluta lähettää kaksijalkansa meidän kimppuumme vain, jotta voisi katsoa vierestä.
“Tervehdys! Kukas sinä mahdat olla?” tiedustelin, kun pääsimme lähemmäs hänen aitaansa. Sinisilmäinen naaras katsoi alas minuun ja kumppaniini ja hymyili meille reippaasti.
“Nimeni on Aino! Olen tämän talon ainoa kissa-asukas. Otan tietysti mielelläni vieraita vastaan, koska toisinaan tulee yksinäistä”, vaalea naaras selitti ja vilkuili minua ja Lunaa. “Keitäs te mahdatte olla? Ja oletteko tekin kotikissoja?”
“Minä olen Luna ja tämä tässä on Laku”, Luna esitteli. “Ja emme ole olleet kotikisuja enää hetkeen.”
“Vai niin… No mukava tavata! Minulle saa aina tulla juttelemaan ja pitämään seuraa! Otan mielelläni vieraita vastaan milloin vain mistä vain syystä!” Ainoksi itsensä esitellyt kissa kehräsi. Nyökkäsimme hänelle.
“Olisi mukava jäädä rupattelemaan, mutta meillä on kävely kesken. Voimme tulla takaisin joskus toiste!” Luna naukaisi ja lähti häntäänsä heilauttaen tassutaamaan taas eteenpäin. Minä nyökkäsin Ainolle vielä pikaisesti ja lähdin kumppanini perään.
“Hei sitten Luna ja Laku!” naaras huusi perääme ja sitten loikkasi kaulapannan kello kilahtaen alas aidalta.

Mitä enemmän vietin aikaa Ruutan kanssa sitä normaalimmalta alkoivat hänen kiusoittelunsa minusta tuntua. En enää ottanut itseeni tuon typeriä vitsejä ja kohdattuamme typerän kaksijalan kolli pelasti minut jättäen muut partiomme jäsenet huomiotta.
Tavallisesti olisin ollut vihainen, mutta tiesin etten olisi selvinnyt tilanteesta itse joten kiitin kollia ihan tosissani takaisin suunnatessamme. Ruuta kosketti hännällään turkkiani ja sai minut yllättymään todenteolla.
Suunnatessamme takaisin pesälle Ruuta kulki koko matkan vierelläni aikalailla hiljaisena. Sain pari hassua sanaa, mutta en itse pukahtanut lainkaan. Loikimme peräkkäin romuja pitkin.
Vastassamme oli useampi kissa, joista yksi oli vakavan näköinen Päivänsäde. Ruusunen seisoi reunemmalla. Hän oli varmaankin ehtinyt pesään ennen meitä ja kertonut tapahtumista tajuttuaan meidän jääneen jälkeen.
“Hyvä, odotimmekin teitä. Tuliko Kumina mukananne?” Päivänsäde kysyi vakaasti. Katsahdin Ruutaan. Olimmeko todella jättäneet Kuminan sen kaksijalan armoille?
“Ei, Päivänsäde. Emme nähneet häntä matkallamme”, Ruuta naukui ja näytti kerrankin ottaen jotain tosissaan. Tiesin, että Ruutan ja Kuminan välillä oli vahva side. Sellainen side, jota kukaan tai mikään ei varmasti purkaisi vaikka mitä tapahtuisi.
—
Lopulta Kumina löytyi ja katselin etäämmältä, kun Ruuta puhui hänen kanssaan. Onnistuin juuri ja juuri kuulemaan heidän sanansa enkä pitänyt kuulemastani lainkaan.
“Oletko vaihtanut aivosi sontaan vai miksi ihmeessä vahtaat Roihua kuin haukka saalistaan?” Kumina ärisi. Lause herätti sisälläni oudon raivontunteen. Nousin ylös ja tassutin Kuminan eteen.
“Nyt riittää!” kivahdin ja katsoin kollia terävästi silmiin. Hänen kylmä inhontäyteinen katseensa sai minut vielä vihaisemmaksi. Ruutakin näytti loukkaantuneen. Ehkä Kumina tajusi sanojensa painon tai muuten vain pelkäsi minun väliintuloani, koska kolli perääntyi ja lähti omille teilleen.
Ruuta vilkaisi minuun outo ilme kasvoillaan. Hän näytti samaan aikaan loukkaantuneelta ja huvittuneelta. Hän ei sanonut mitään vaan käänsi selkänsä minulle ja lähti. Jäin seisomaan yksin paikalleni ja huokaisin niin, että jopa lapani lysähtivät. Ehkä voisin raahautua takaisin Mirrin luokse ja pitää hiukan etäisyyttä Ruutasta ja hänen tuomistaan suhteiden sekasotukuista.

Vilkaisin Kuisketta, joka kertoi epäonnistuneensa rottatappelussa Päivänsäteen kanssa. Aikaisemmin kukaan ei käynyt Malvaruusua vastaan, joten naaras johti nyt meitä kahta pitkin katuja. Vilkaisin häneen, mutta en todennäköisesti saisi naaraalta apua Kuiskeen lohduttamiseen.
En ollut paras mitä tuli muiden tunteiden ymmärtämiseen, mutta voisinhan minä yrittää. Hellän vanhempana toimimisesta olin oppinut sen verran, että ei aina haitannut vaikkei osannut laannuttaa toisen tunnetilaa.
“Te molemmat pääsitte kuitenkin hengissä takaisin! Se on jo jotain”, nau’uin, mutta kolli ei näyttänyt vieläkään piristyvän lainkaan. Eikö hän voinut olla edes hiukan kiitollisempi yrityksistäni? ajattelin hermostuen hiukan.
“Niin… mutta en onnistunut pelastamaan Päivänsädettä haavoilta”, Kuiske valitti korvat luimistuen. Podin hiukan huonoa omaatuntoa ajatuksistani, mutta kollin alituinen valittaminen kävi hermoilleni. Huiskautin häntääni ja olin avaamassa suuni, mutta Malvaruusu ehti ensin.
“Hiljaa siellä, ette huomaa edes lähestyvää hirviötä jos keskitytte pelkkään puhumiseen.”
Vilkaisin taas Kuisketta, jonka jo hermostunut olemus muuttui vielä synkemmäksi. Silmien pupillit kutistuivat ja karvat väreilivät. Puristin hampaitani yhteen ja yritin parhaani peittääkseni raivoni.
Tassutimme jonkun aikaa hiljaisuudessa ennen kuin uskalsin taas puhua. Tällä kertaa Malvaruusu ei tuntunut jaksavan enää puuttua asiaan.
“Eihän se ole sinun vikasi, jos toinen loukkaantui taistelussa. Mekin kohtasimme rottia ystävieni kanssa eikä meistä kukaan päässyt karkuun ehjin nahoin”, totesin ja loikkasin ohuelle piha-aidalle Malvaruusun perässä. Täällä päin kaksijalkalaa oli vain pienempiä pesiä, mutta hirviöitä kulki jopa ehkä enemmän kuin tiheämmin asutetuilla alueilla. Ukkospolut olivat myös hiukan liian pieniä pitkille matkoille emmekä tietenkään halunneet jäädä niiden saaliiksi.
“Poikkeammeko metsään?” kysyin Malvaruusulta, kun tuo kääntyi aidalla yllättävään suuntaan. Naaras ei kuitenkaan vastannut, johti vain partiota kuin mitään kysymystä ei olisi kysyttykään.

//Kuiske?

Kuiske tassutteli ulos varjoista köyristäen selkäänsä pitkään venytykseen. Päivänsäde oli määrännyt Kuiskeen partioon Mirrin ja Malvaruusun kanssa. Kumpaakaan hän ei tuntenut erityisemmin, sillä he pysyivät enimmäkseen omissa porukoissaan eikä Kuiske ollut koskaan halukas puhumaan heille.
Saapuessaan heidän luokseen hän kävi Mirrin viereen antaen Malvaruusun kokeneempana jäsenenä johtaa. Malvaruusu mittaili häntä katseellaan ylenkatsovasti, mutta Mirri näytti ilahtuvan hänet nähdessään.
“Jaa, kaikki ovat jo paikalla.” Malvaruusu niiskautti nenäänsä töykeästi. “Minä johdan, ellei kenelläkään ole asiaan nokan koputtamista.”
Kuiske pudisti päätään hyväksynnän merkiksi. Hän katsahti vieressään olevaan Mirriin hakien hänen mielipidettään.

Kun kissakolmikko oli lähtenyt ulos vanhasta kaksijalanpesästä, Kuiske yritti vaivalloisesti saada keskustelua aikaiseksi, sillä häntä ahdisti vaivautunut hiljaisuus. Yllättäen Mirri kuitenkin ehätti ensin.
“Onko totta, että kohtasit rottia Päivänsäteen kanssa partiossa? Verta oli ihan kauheasti..” Naaras tuijotti Kuisketta kiinnostunein silmin.
“On.. Minä epäonnistuin siinä täysin. Olisin varmaan vain ansainnut kuolla rotille”, Kuiske heitti asian vähän kuin vitsillä, mutta hänen silmiensä synkkä katse kertoi muuta.
“No, kyllä te molemmat säilyitte hengissä! Eikö se ole hyvä?” Mirri sanoi iloisemmin.
“Niin.. Mutta en onnistunut pelastamaan Päivänsädettä haavoilta.” Kuiske huomasi vuodattavansa salaisimmatkin ajatuksensa yhteisötoverilleen. Voi miksi hän ei pystynyt kontrolloimaan ajatuksiaan?

//Mirri? :3

Hellä oli kasvanut kuluneiden kuiden aikana valtavasti eikä minun tarvinnut kuin silmiäni räpäyttää, kun hän oli jo tarpeeksi vanha luokittuakseen nuoreksi kissaksi eikä enää pennuksi. Katselin silmät säihkyen, kun siro kiiltäväturkkinen nuorukaiseni loikki toista kujakissaa auttamaan.
Naaraalla oli aivan ihana luonne, mutta en voinut olla pelkäämättä muiden käyttävän tämän hellää huolenpitoa hyväkseen. Kiersin häntäni käpälilleni ja katselin nuoren kissan puuhia.
“Emo, voitko tulla auttamaan?” Hellä huikkasi minua kohti ja pomppasin heti käpälilleni. Hellä näytti askartelevan Keijon makuusijaa pehmeämmäksi.
Lihava kolli katseli vierestä päätään hiukan kallistaen. Pidättelin huokaustani ja ryhdyin tuumasta toimeen. Kaksin makuusijan laittaminen onnistui paremmin ja pian se olikin jo hienosti kasattu.
“Kiitoksia”, tummanruskea kolli naukui asettuessaan uudistetulle makuusijalleen. Hellä katsahti minuun silmät kimmeltäen. Sillä hetkellä tiesin miksi olin naarasta rynnännyt auttamaan. Tekisin mitä vain toisen puolesta. Tälläistä rakkautta en ollut koskaan kokenut toista kissaa kohden, oli kuin vanhempieni jättämä tyhjä tila olisi vihdoin tullut täyteen Hellän astuessa kuvioihin.

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Loikin omille teilleni partioni luota, kun kolme muuta kissaa yrittivät päästä yhteisymmärrykseen ruuanhankinta paikasta. En jaksanut enää kinastelua, joten kuljin mahdollisimman kauas. Kuljin kunnes en enää kuullut muuta kuin suuren ukkospolun jyrinän.
Hirviöt kiiruhtivat pitkin tietä aivan älyttömän kovaa vauhtia. Mietin mihin niillä mahtoi olla niin kiire, mutta toisaalta kaksijaloista ei ikinä tiennyt. Viimeksikin yksi niistä oli yrittänyt ensin tappaa minut jollakin suurella litteällä esineellä ja sitten koittanut kaapata minut pesäänsä.
Kyyristyin ukkospolun reunalle ja odotin sopivaa hetkeä. Sain odottaa hetken jos toisenkin ennen kuin hirviöiden virta laantui ja sain ylitettyä polun. Tiesin jo, että takaisin mennessä saisin keksiä jonkin toisen reitin.
Kovalla maa-aineksella ei ollut mukava juosta, mutta olin jo tottunut siihen yhteisössä asustaessani. Enää ei tuntunut siltä kuin jokaisella askelella kynteni olisivat repeytyneet irti tai polkuanturani halkeilleet.
Liisin yllättävän luontevasti ukkospolun yli turvaan toiselle puolelle.
Suuret rakennukset kohosivat ylleni, kun juoksin pitkin pientä tienpientaretta. En käynyt usein täällä päin kaksijalkalaa, koska partioiden ei aina tarvinnut lähteä kauas ruokaa saadakseen. Nyt kuitenkin minua huvitti lähteä kauemmaksi enkä halunnut tehdä niin kuin oli yhteisölle parasta, vaikken sitä ehkä heti tunnustaisikaan.
Minua ei suuremmin haitannut elää toisten kissojen keskuudessa, sillä olin jo pikku hiljaa saanut ärtyisän kissan maineen eikä ketään oikein kiinnostanut tulla lähelleni ellei oikeasti ollut jotain asiaa. Sain siis pitää rauhani, mutta sain myös syödä muiden käpälistä eikä liittolaiset reviirin puolustamisessa olleet haitaksi lainkaan.
Minua kuitenkin edelleen ärsytti kuinka Ruuta oli sujahtanut mukaan porukkaan ja saanut uusia ystäviä. Ennen olin vielä elätellyt toivoani muiden kissojen kanssa ystävystymisestä, mutta Ruutan jätettyä minut kaksijalan armoille häikäilemättömästi, ei minulla ollut enää pienintäkään uskonhiventä yhteisöllisyyteen. En enää luottaisi kehenkään, en kehenkään. Luottaisin vain itseeni.
Maistellessani ilmaa sain nenääni vienon hiiren hajun. Seurasin sitä pienemmille sivukujille ja huomasin pienen roskakasan, joka kuhisi hiiriä. Vaanin hiljaa varjoissa ja odotin. Yritin suunnitella, miten saisin mahdollisimman monta saalista kerralla käpäliini.
Silmäni seurasivat hiiriä hetken, mutta en ehtinyt loikkaamaan kun varjo laskeutui kasalle ja säikytti jokaisen tiehensä. Ärähdin tuskastuneena ja nousin pystyyn.
“Mitä teet täällä saakka?” Mirrin nuori ääni sai minut hätkähtämään oikein kunnolla. Oliko naaras seurannut minua? Nuolaisin rintaani hämilläni ja koitin keksiä mitä vastaisin.
“No joka tapauksessa. Esittelen tässä Hellälle paikkoja”, mustaturkkinen kissa sanoi ja viittasi hännällään toiseen nuoreen kissaan. Hän oli käsittääkseni ottanut Hellän omaksi pennukseen ja piti tämän kanssa kahdestaan pientä perhettä.
“Jos tarkkoja ollaan, kyllästyin vain Ruutan ja Roihun iän ikuiseen toistensa kiusoitteluun ja jätin heidät keskenään leiriin. Haluatko liittyä meidän kahden seuraan? Lupaan, että emme ole yhtä pahoja kuin ne kaksi”, Mirri höpötteli keinahdellessaan käpälältä toiselle. Hellä katseli minua kiinnostuneen näköisenä.
“Saalistan mieluummin yksin, kiitos vain”, totesin kylmästi ja luikin pois seinien muodostamasta syvänteestä. Mirri kuitenkin seurasi minua Hellä aivan kintereillään.
“Mutta emme me saalista, voit vain kulkea kanssamme ja pysähtyä saalistamaan sitten, kun haistat jotain”, Mirri väitti vastaan. Kirosin mielessäni naaraan itsepäisyyttä ja suostuin.

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

“Katso, tuolla se hiiri on!”
“Hiljaa, ääliö!”
Painoin Seesamin pään alas, jonka hän oli nostanut tohkeissaan aluskasvillisuuden yläpuolelle huomattuaan hiiren, jonka hajua hän oli yrittänyt paikantaa. Kimeä vinkaisu ja rapisevien lehtien ääni riitti kertomaan minulle, että saalis oli ehtinyt huomata meidät ja paeta paikalta. Mulkaisin suurta, tuuheaturkkista kollia ärtyneenä.
Jotenkin minä olin lupautunut henkilökohtaisesti opettamaan Seesamille saalistusta metsässä. Ehkä yksi syy piili edelleen Yhteisöämme piinaavassa rottaongelmassa, jonka myötä kujilta löytyvän ruoan määrä oli lähestulkoon puolittunut. Olin lisännyt ruoanetsijäpartioiden määrää kaksijalkalan ulkopuolella siinä toivossa, että tuoretta riistaa olisi tarjolla paremmin, mutta ikävä tosiseikka oli se, että monet kissat Yhteisössä eivät tienneet, miten metsässä saalistettiin. Seesami entisenä kotikisuna kuului näiden tietämättömien kärkijoukkoon.
“Sori”, Seesami irvisti pahoittelevan näköisenä, mutta hänen olemuksensa ei kielinyt minkään sortin katumuksesta. Kolli ei selvästikään kyennyt ymmärtämään, miksi hiiren menetys oli isompi asia kuin miltä se hänestä helppoon elämään tottuneena kotikisuna ehkä vaikutti.
“Ensi kerralla pidä suusi supussa ja keskity käyttämään muita aistejasi silmiesi lisäksi”, puhahdin kollin suuntaan ja nuolaisin tassuani pariin kertaan antaakseni kuumentuneille tunteilleni aikaa jäähtyä vähän. Vaikka Seesami olikin yksinkertainen kissa, huutaminen ei tekisi oppimisesta hänelle yhtään sen helpompaa.
“Miten muka voin hyökätä sellaisen hiiren kimppuun, jota en näe?” Seesami kurtisti kulmiaan.
“Kun saat vainun hiirestä”, aloitin hitaasti ja yritin muotoilla asian niin yksinkertaisesti, jotta tyhmäkin – eli Seesami – sen tajuaisi, “yritä paikantaa, mistä suunnasta haju tulee. Sen lisäksi sinun tulee käyttää korviasi, sillä useimmiten saaliin kuulee ensin. Ja jos olet tarpeeksi kärsivällinen ja osaat asettaa käpäläsi huolella, saatat jopa saada sen näkökenttääsi ennen iskun tekemistä.”
Seesami nyökytteli mietteliään näköisenä päätään, mutta jokin kertoi, että olisin voinut yhtä hyvin opettaa puupölkkyä. Seesamissa oli kuitenkin jotain sellaista, joka sai oloni kumman rauhalliseksi. En nyt tarkoittanut sitä, kuinka paljon hänen typeryytensä ja sinisilmäisyytensä minua todellisuudessa ärsytti, vaan kaikkea sitä muuta hänessä. Hän oli jopa ihan hauska, omalla dorkalla tavallaan. Olin joskus tajunnut naureskelevani itsekseni hänen jutuilleen, mutta lopettanut, ennen kuin kolli huomaisi.
Seesami oli hyvä kissa, ja ikävä kyllä sellaiset eivät menestyneet näillä main.
“Hyvä on, yritetään uudestaan”, huokaisin ja nousin seisomaan. Loin kollikissaan tuiman katseen. “Mutta jos tällä kertaa kuulutat ääneen, missä saalis on, annan sinulle korvatillikan jota et unohda.”

Loppujen lopuksi Seesami oli onnistunut nappaamaan yhden myyrän, joka sekin käytännössä oli minun saaliini, sillä kolli oli säikäyttänyt sen toheloinnillaan suuntaani. Seesami kuitenkin tuntui pitävän saavutusta puhtaasti omanaan, enkä minä jaksanut ruveta vääntämään rautalangasta asian suhteen, joten annoin hänen nauttia pienestä voitostaan.
Kotimatkalla olin yllättäen lähtenyt mukaan jutustelemaan kollin kanssa, kun tämä oli esittänyt kaikenlaisia pöljiä kysymyksiä milloin mistäkin. Mutta se tapa, jolla Seesami oli katsonut minua, kun olin kertonut hänelle Yhteisön historiasta, oli saanut turkkini kihelmöimään hieman epämukavasti. Vain yksi toinen kissa oli aikoinaan katsonut minua samalla tavalla, ja se kissa oli päätynyt pettämään minut ja koko Yhteisön. Ikävän muiston ahdistamana olin kiristänyt vauhtiani ja käytännössä juossut Seesamin edellä takaisin Yhteisön pesälle, jossa olin onnistunut karistamaan hänen kimpustani.
Menin suorinta tietä yläkertaan ja seisoin hetken ajatuksissani keskellä tyhjää huonetta, yrittäen tukahduttaa tunnekuohun. Minunhan piti olla jo päässyt yli tästä asiasta, päässyt yli Kharonista.
Portaista kuuluva tassutus riitti repimään minut takaisin todellisuuteen ja terävöittämään ajatukseni. Käännyin katsomaan Ruususta, joka oli ilmestynyt portaiden yläpäähän ja katsoi minua sen näköisenä, ettei tiennyt, kannattiko minua häiritä nyt. Kehotin häntä kertomaan asiansa, ja kohta hopeanharmaa naaras jo vuodatti huolensa tyttärensä Harmonian puolesta, joka oli kuuro tyttärentyttäreni Venuksen tavoin. Ruusunen toivoi Harmonialle paikkaa parantajana, mikä sai minut kohottamaan hieman toista kulmaani. Yhteisöllä oli jo kaksi kissaa, joiden tärkein velvollisuus oli huolehtia, että yhteisöläiseni pysyisivät terveinä ja hengissä. Tämän lisäksi kaikille jäsenille opetettiin yrttien ja parantamisen perustaitoja, jotta jokainen osaisi vähintään puhdistaa ja hoitaa pienet naarmut ja haavat itsekseen.
Ensin olin aikeissa vastata kieltävästi, mutta tulin nopeasti toisiin aatoksiin, kun ajattelin asiaa syvemmin. Rottien aiheuttaessa meille harmia ja uusia vammoja hoidettavaksi, Yhteisöllä ei ollut varaa Hyödyttömiin. Jos Harmonia tosiaan oli kiinnostunut auttamaan Härmää ja Mesiläistä ja olemaan parantaja, olisi viisasta antaa hänen tehdä niin. Se tosin edellytti sitä, että Härmän tai Mesiläisen olisi perehdytettävä naaras tehtäväänsä, mutta rehellisesti en osannut sanoa, miten vaikeaa kuuron kissan opettaminen oli.
“Käy”, vastasin vain Ruususen anomukseen ja huiskaisin hännälläni. “Mutta hänen on puhuttava ensin Härmän ja Mesiläisen kanssa tästä. Jos he uskovat, että Harmoniasta voi oikeasti olla heille hyötyä, hän saa ryhtyä parantajaksi.”

//Ruusunen?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruususen päästessä takaisin kujakissayhteisön pesälle hän huomasi muun partion saapuneen takaisin myös. Kaippa se tarkoitti, että heihin saattoi luottaa hieman enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että naaras asettaisi täyden luottonsa jo heidän lavoilleen. Ei hän voinut ikinä tietää, jos joku heistä olikin katala selkäänpuukottaja, joka ei osannut arvostaa omaa johtajaansa ja paikkaansa yhteisössä. Se oli naurettavaa. Yhteisö antoi heille suojaa, rutiinia, tekemistä ja ruokaa. Mitä muuta kissa saattoikaan vaatia! Lisäksi yhteisöstä löysi paljon seuraa ja erilaisia kissoja. Ehkä he löytäisivät itselleen vaikka jonkun, josta välittää.

Ruusunen katsoi Harmoniaa, joka tuntui odottavan taasen jonkun tuloa. Hän katsoi silmät suurina uloskäynnille päin, mutta pysytteli kuitenkin mukavalla etäisyydellä siitä. Muuten odottaminen ei olisi ollut outoa, mutta kukaan hänen perheenjäsenistään ei ollut ulkosalla. Urho oli juttelemassa Lakun, Lunan ja Riemun kanssa ja Kaiho oli reunemmalla putsaamassa omaa petiään. Tämä levitti suuren epäilyksen ja huolen hopeanharmaan naaraan sisällä. Hän ei halunnut, että hänen tyttärensä sotkisi itseään muihin kissoihin jo niin nuorena. Etenkään kehenkään uudempaan jäseneen!
Nuoren valkoisen naaraan korvat heilahtivat hieman, kun sisään saapui kujapartio. Siellä oli mukana Amor emonsa Lyran kanssa sekä Kuiske Menninkäisen kanssa. Ainoat hyväksyttävät kissat joukossa olivat juurikin Lyra ja hänen poikansa. He tuntuivat olevan luotettavasta päästä. Kuitenkin Menninkäinen oli turhan jekutteleva ja hän oli silläkin hetkellä härnäämässä Kuisketta. Kuiske sen sijaan vaikutti muuten hyväkäytöksiseltä, mutta hän oli uusi tulokas, eikä Ruusunen voinut siten laskea täyttä luottoaan häneen.
Harmonia ei kuitenkaan liikkunut. Hän vain tarkkaili muita mielenkiinnolla. Hänen katseensa oli erityisen kiihkeästi sisään tulleesta partiosta, joka lähti hajoamaan sen jälkeen, kun Lyra lähti antamaan raporttia Päivänsäteelle. Mikähän mahtoi olla Harmonian mielenkiintona.
“Harmonia”, Ruusunen kutsui samalla, kun lähti tassuttamaan tytärtään kohti, vaikka tiesikin, ettei hän kuullut. Hopeinen naaras vain tykkäsi leikkiä, että hänen tyttäressään ei ollut mitään erikoista, koska ei suostunut antaa kenellekään mahdollisuutta ajatella, että hän kuuluisi hyödyttömiinkään.
Ruusunen kallisti päätään kysymyksen esittämiseksi ja Harmonia vain kohautti hieman lapojaan ja alkoi sitten tökkiä pientä kasvia, joka oli alkanut kasvamaan pienestä raosta pesän lattiassa. Oliko hän kenties ennemmin toivonut, että joku partion jäsenistä olisi tuonut hänelle jotain kasveja? Eikö hän jo ymmärtänyt, että niitä roskia ei tarvinnut tuoda sisälle!
Huokaisten Ruusunen nousi tassuilleen ja sukaisi nopeasti välittävästi tyttärensä päälakea ennen kuin lähti suuntaamaan pois. Ehkä hän voisi lähteä Urhon kanssa ulos ja jutella hieman Harmoniasta hänen kanssaan katoilla.

Ruusunen tassutti portaat ylös varovasti ja lähes pidätti hengitystään, kun suuntasi tapaamaan Päivänsädettä. Naaraalla vain oli sellaista karismaa, jota ei voinut sivuuttaa. Hän kantoi lavoillaan sellaista voimakkuutta, että oli lähes vaikeaa puhua hänelle ajattelematta, että oli mitätön johtajaan verrattuna.
“Anteeksi, Päivänsäde. Olisiko sinulla hetki aikaa?” Ruusunen naukaisi, kun nousi viimein tilaan, johon tavallisilla yhteisöläisillä ei ollut asiaa ilman hyvää syytä. Mutta tässä tapauksessa hopeinen naaras toivoi, että hänen huolensa olivat tarpeeksi hyvät siihen, että hän voisi häiritä johtajattaren oloa hieman.
Päivänsäde kääntyi katsomaan tulijaa päin. Ruusunen tunsi kuinka kylmät väreet kulkivat hänen kehonsa lävitse kohdatessaan naaraan sinisen katseen. Kuinka upea kissa saattoikaan olla, jotta hänellä oli sellainen vaikutus toisiin kissoihin!
“Kerrohan toki, ei tässä ole koko päivää aikaa”, Päivänsäde naukaisi ja sai Ruususen taas kasaamaan ajatuksensa. Hän oli tullut tänne puhumaan tyttärestään. Sen jälkeen, kun hän oli käynyt kumppaninsa kanssa ulkona ja päässyt puhumaan huolistaan Harmoniaa kohtaan, hän oli päättänyt ottaa asian hieman puheeksi myös johtajan kanssa.
“Asiani on ehkä hieman mitätön, mutta toivoisin, että en häiritse sinua tällä täysin turhaan ja haluaisin kuitenkin ottaa sen puheeksi”, Ruusunen aloitteli ja huomasi johtajan jo kovasti odottavan hänen menevän asiaan. “Tämä koskee tytärtäni, Harmoniaa. Hän on kuuro, kuten varmasti jo tiedät. En tahtoisi, että kukaan ajattelisi hänen olevan turha tämän takia, mutta on selvää, että hän on aina edes hieman vaarassa ilman kuuloaistiaan, etenkin, kun hän tuntuu harhautuvan toisinaan pienistä asioista. Toivoisin siis, että voisit harkita hänelle asemaa parantajien seurassa. Hän vaikuttaa muutenkin olevan kovin kiinnostunut niistä… rehuista tai mistä ikinä.”

//Päivi?

//Kirjoittaja: Ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Viikseni värähtivät, kun Aino ehdotti, että tulisimme sisään hänen ja hänen kaksijalansa kotiin. Hanki jännittyi vieressäni. Emme olleet olleet kaksijalan pesässä jossa asuu kaksijalkoja sen jälkeen, kun omamme jätti meidät.
“Kii-”, hunajainen vastaukseni keskeytyi, kun Hanki tönäisi minua hieman vähemmän lempeämmin.
“Aava. Meidän pitää jutella tästä”, kumppanini sihahti ja ohjasi minut kauemmaksi. Tunsin Ainon katseen turkillani, kun menimme kauemmaksi.
“No, kultatyttö, mitä nyt?” kysyin kallistaen päätäni ja kietaisin häntäni tassujeni päälle samalla kun istuuduin.
“Aava, sinun hauskanpitosi menee liian pitkälle. Et voi vain mennä yksin jonkun tuntemattoman kaksijalan pesään”, Hanki urahti, ja epätoivo tämän katseessa sattui minuun.
“Mutta minä olen Ainon kanssa, ja sinähän olet ihan lähellä. Sinun ei tarvitse tulla, jos se on liian vaikeaa, mutta odota meitä täällä, okei. Jos joku tulee, kerro että olen käännyttämässä häntä, okei. Vaikken ole, tahdon vain nähdä sen lähempää. Vielä kerran”, hymyilin tälle lempeästi ja nuolaisin häntä poskeen ja käännyin Ainoa päin. Tiesin, että Hanki nyökkäsi pienesti vaikken edes katsonnut sinne päin.
“Minä tulen mielelläni katsomaan pesäänne sisältä”, hymyilin hieman. En selvästikään saanut naaraasta sitä reaktiota mitä toivoin, joten voisin lopettaa leikkimisen. Tärkeintä oli, että Hanki uskoi minun olevan turvassa. Vaikka toivoin, että Hanki tulisi kanssani, en saattanut pakottaa tätä mihinkään, josta tälle tulisi paha ja turvaton olo.
“Entä Hanki?” Aino kysyi ja kuikuili naaraan silmiä. Hän käänsi päänsä toiseen suuntaan ja mutisi pienesti hymyillen; “Minustakin on mukavaa nähdä kotisi ja tavata kaksijalkasi.”
Oih, Hanki! Hymyilin naaraalle kiitollisesti, joka väläytti hymyn takaisin. Loikkasimme alas aidalta Ainon puolelle, ensin Aino, minä aika lailla heti hänen jälkeensä, sillä en tahtonut antaa epävarmuuteni näkyä ja Hanki hetken miettimisen jälkeen perässä. Me kolme kuljimme kohti kaksijalanpesää, ja kun tulimme lähemmäksi, Hanki kietoi häntänsä omani ympärille, ja annoin hänen tehdä niin hyvällä mielellä. Tekisin mitä tahansa Hangen puolesta, vaikka menettäisin kaikki uudet ja vanhat leluni. Sillä olimme toistemme supersankarit ja pelastajat. Kuolisin hänen puolestaan alle nanosekunnin miettimisen jälkeen. Minä rakastin häntä, ja hän rakasti minua.
“Tulkaa”, Aino sanoi iloisesti ja kuljimme kylki kyljessä naaraan luokse. Hanki huokaisi syvään ja hymyili minulle – nyt mennään. Nyökkäsin hymyillen ja siirsin tassuani lähemmäksi hänen tassuaan. Me selviäsimme mitä tahansa sisällä tulisi vastaan.

//Aino?
// ehe :3

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

AURA
Lyra: 84kp! –

AUROORA
Härmä: 29kp! –
Kanerva: 11kp –
= 40kp!

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 85kp! –
Cosmos: 9kp –
Seesami: 15kp –
= 109kp!

KOIVU
Venus: 13kp –

KÄÄRMIS
Laku: 26kp! –
Ruusunen: 16kp –
Harmonia: 66kp! –
= 108kp!

NINJANEN
Hurma: 84kp! –
Aava: 34kp! –
= 118kp!

SAAGA
Mirri: 77kp! –
Roihu: 60kp! –
Kumina: 27kp! –
= 164kp!

SOTURIKISSA
Ametisti: 106kp! –

UNTUVA
Hellä: 20kp! –

YUZU
Kuiske: 87kp! –