Kujakissayhteisön tarinat

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

//Viikonlopun kp-boosti//
Malvaruusu ei selvästi ollut vakuuttunut sanoistani ja näytti vain ärsyyntyneeltä. Naaras napautti hännällään ilmaa ja tassutti edelleni. Katsoin tassujani ja koitin ajatella jotain mukavaa, jotta partio sujuisi nopeammin. Kaksijalkalan kadut näyttivät paljon karummille, kuin ne joilla olimme vaelleet Roihun kanssa oman kotitaloni lähistöllä. Silloin olin vielä tosissani elätellyt toivoa emon ja isän löytämisestä, vaikka en edes tiennyt oliko isä selvinnyt pois talosta ja mihin emo oli matkannut kaksijalkojen kanssa. Tassujen tömähtely sai minut hermostuneeksi. Jokaisen kissan tassut osuivat maahan eri aikaan. Päässäni pyöri monta ajatusta päällekäin. Ajattelin isää ja emoa, kulkikissoja, yhteisöä, Roihua, kaksijalkoja. Melkein säikähdin ulos turkistani, kun hirviö edessämme heräsi. Loikkasin piiloon yhden peltisen korin taakse. Myös muu partio vetäytyi pois päin, mutta kukaan kissoista ei näyttänyt pelästyneeltä. Tulin piilopaikastani esiin hyvin nolostuneena. Nuolin rintaani ja pörrötin toisella etutassuistani toista korvaani. Ehkä kukaan ei ollut huomannut mokaani.
***
Päästyämme takaisin kujakissayhteisön pesään olin jo aivan poikki. Kaikki äänet, valot ja hajut sattuivat minua. Menin Roihun luokse varjoisaan pesänurkkaukseemme. Hän varmasti haistoi jo laantuvan pelkotuoksuni. Roihu nuolaisi poskeani ja naurahti.
“Turkkisi on aivan takussa. Autanko?” naaras kysyi lempeästi. Nyökkäsin ja kävin makuulle toisen kanssa. Roihu alkoi selvitellä takkuja turkistani. Kurkustani purkautui hiljainen kehräys.
“Oliko sinulla mukava partio?” Roihu kysyi nuolaisujensa välissä. Nyökkäsin taas ja painoin pääni tassuilleni. Roihu varmasti huomasi minun olevan hiljainen, mutta ei häntä haittaisi. Minua vain väsytti.

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Olin ollut Lakun kanssa jo hetken, ensin olimme partiossa ja sitten hän lähestyi minua. Yleensä se oli huono idea, mutta jostain syystä en lyönyt kollia.
Nyt tavallaan halusin omaa rauhaa, mutta samalla halusin taas Hurman luokse, miksi?
Ajatukseni keskeytyivät Lakun kysymykseen: ”Onko sinulla yhteisössä tai kaksijalkalassa yhtään tuttuja? Siis samalla tavoin kuin minulla on Luna, Päivänsäteellä on hänen pennut ja Ruususella kumppani ja pentunsa.” Lakun kysymys oli huono, todella huono. Miten voisin kertoa, että en ollut kenekään kanssa ystävä, tai edes kaveri. Miten pystyin siihen, olihan kaikilla muilla vähintään yksi tuttu.
Valitsin huonoista reagointivaihtoehdoistani mielestäni parhaan, päätin vain olla hiljaa ja kääntää pään pois kollin kasvoista.
Tätä kysymystä seurasi pitkä, ehkä hieman liian pitkä hiljaisuus.
”Mitä haluaisit tehdä? Luulen, että lähden kohta omaa petiäni kohti”, Laku rikkoi lauseellaan hiljaisuuden.
En pystynyt luottamaan kolliin tarpeaksi, jotta pystyin tekemään hänen kanssaan mitään. Ehkä vain päätin olla hiljaa ja alkaa nukkua. Kukaan ei kumminkaan tykännyt tai välittänyt minusta. Ehkä olin vain rasite yhteisölle?
”Mitä jos mennään huomenna vaikka partioon? Ehkä olisimme molemmat hieman virkeämpiä silloin?” Laku kertoi täydellisen ehdotuksensa. En halunnut mennä partioon huomenna, mutta vielä vähemmän halusin nyt kärsiä hänen seurastaan ja sitten joutua vielä yöpartioon.
Laku alkoi hitaasti nousemaan ja käveli pois, huomasin kuinka suuri kolli todella oli. Tai olinhan minäkin suuri, mutta hän oli suorastaan massiivinen.
Painoin pääni tassuni päälle ja suljin silmäni.
—
”Ametisti? Pystytkö katsomaan hänen perään?” Näin allani kaksi harmillisen tuttua kissahahmoa. Näin taas unta, unta jossa en itse voinut tehdä mitään, unta jossa näin allani kopion itsestäni ja Hurman. Jostain syystä hänet enkä ketään muuta.
Tällä kertaa allani oli myös muutama pentu, yksi näytti aivan minulta mutta hänellä oli enemmän ruskeaa ympäri kehoa. Yksi oli valkoinen.
Miksi näin unta tällaisesta? En ollut lähimainkaan Hurman kumppani, enkä varsinkaan lähellekkään saamassa hänen kanssa pentuja. Uni alkoi haaleta ja päähäni iski pyörrys, onneksi mitään ei sattunut sillä pian heräsin seuraavasta unesta tietämättä mistään mitään.
—
Juoksin ympäri kauniita niittyjä, perhoset lentelivät ympärilläni.
Kauniit ruohonkorret hivelsivät vatsaturkkiani, kun katsoin ihania lintusia jotka lensivät yläpuolellani. Auringon kirkkaat säteet lämmittivät karvojani ja muuta ilmaa ympärilläni ihanasti. Tänään oli maailman paras päivä.
Näin suuren jäniksen, juoksin sen perään pikavauhtia. Metsästin jäniksen alas ja tapoin sen. Sain siitä vuoden parhaan aterian, joka oli muhkea ja herkullinen.
Menin makuulle lämpimälle viherlehden päivän ruoholle ja nukahdin.
Heräsin onnekseni samasta paikasta ja jatkoin pelloilla juoksentelua.
Yhtä-äkkiä tunsin pistävän kivun kyljessäni.
Kauhukseni huomasin, että kyseessä oli kaksijalkojen hirviö. Olin mennyttä.
—
”AMETISTI!” Kuulin vauhkoontuneen äänen yltäni. Se ääni kuului Lakulle, jonka kanssa tein eilen tuttavuutta.
”OLET TORKKUNUT NYT JO PUOLIPÄIVÄÄN ASTI! OLEN YRITtänyt saada sinua heräämään jo pitkän tovin.” Laku hiljensi äänentasoaan, kun huomasi että olin hereillä.
”Oliko sinun ihan pakko tökkiä?” Halusin lyödä kollilta tajun kankaalle, miten hän edes kuvitteli että minuun koskeminen oli järkevää?
Entisenä päivänä olin nähtävästi liian lepsu hänen kanssa.
”Me menisimme nyt mielellään partioimaan!” Lakun katse ja ilme reflektoivat olemusta: ’Tule meidän kanssa! Olisi ihana olla sinun kanssa!’
Raotin silmiäni ja sähähdin kollille, minun oli paras pysyä turvassa. En voinut luottaa häneen, ettei tämä keksisi vaikka hypätä päälleni.
Laku hypähti taaksepäin ja heilautti olkapäitään.
”Sitten kai joudumme lähtemään ilman sinua, harmi että jäät paitsi lämpimästä ulkoilmasta.” Hän sanoi ja lähti hyppelemään poispäin minusta.
”Hyvä on, odota!” Jos jouduin menemään muiden kanssa, halusin edes että menisimme yhdessä yhtä matkaa.
Astuin pesästä pois ja tunsin ihanan lämpimän ilman turkillani. Nythän oli lehtisateen loppu, miten täällä oli niin lämmintä?
Astelin muiden kissojen taakse, ehkä näin oli paras kaikille.
Laku lähestyi jättäytymällä muun partion taakse.
”Miten nukuit?” Hän kysyi.
”Ihan hirveästi”, vastasin lyhyeen. Miksi kertoisin hänelle tarkalleen mistä olin nähnyt unta ja miten olin nukkunut?
”Minä näin ihanaa unta loputtomasta ruokakasasta”, Laku kertoi. Nyökäytin päätäni hyväksyvästi ja käänsin sen taas tietä kohti. Huomasin, että olimme jääneet muun partion jälkeen. Onneksi he odottivat meitä seuraavan talon kulmalla.
”Mikä olisi aihe, josta voisimme puhua yhdessä?” Laku kysyi, kun olimme harpanneet muut kiinni.
Huomasin kun Riemu, joka oli myös partiossamme lähestyi Lakua.
”Ei ainakaan kannata keskustella Ametistin menneisyydestä!” Riemu supatti Lakun korvaan juuri niin kovaa, että kuulin sen.
Katsoin iloiseen kolliin ja murisin tälle, miksi hänen piti paljastaa kaikki salaisuuteni tälle?
Laku selvästi huomasi hermostukseni ja työnsi Riemun pois meistä.
”Et taida olla kovin innokas puhumaan menneisyydestäsi”, Laku aloitti vaarallisesti. ”Ei sinun tarvitse puhua siitä, mutta olisi kiva tietenkin jos haluat”, kolli pelasti henkensä juuri ja juuri. Hyvää tuuria häneltä.
Hän piti pienen tauon, oletti varmaan että aloittaisin omasta menneisyydestäni keskustelemisen. En varmasti, en ikinä.
”No. Minäpäs tulin tänne niin, että Päivänsäde ja Cosmos raahasivat minut, kun löysivät. Mutta ennen sitä elin mukavaa elämää kaksijalkojeni kanssa, jossa tutustuin myös Lunaan.” Onni, että kollilla oli niin kiva menneisyys. Hyvää tuuria, ettei häntä pahoinpidelty ja kiusattu.
Ravistelin nopeasti päätäni ja yritin ajatella muuta, kuten Hurmaa.
Miksi halusin ajatella häntä? Ei hän ollut minulle erityinen, vai oliko? Ei. Ehkä tämä oli vain sattumaa, että hän vain tupsahti päähäni vääränä hetkenä.
”No, elitkö kaksijalkojen kanssa ennen yhteisöelämääsi?” Laku kysyi kyllä – ei kysymyksiä, jotka olivat helpompia minulle, mutta hän liikkui erittäin vaarallisella alueella. Erittäin vaarallisella, olin sekuntien päässä repiä tältä kaulan auki ja tyhjentää vatsan kaikesta omilla kynsilläni.
En uskaltanut vastata, mutta en halunnut näyttää pikkupennulta hänen vieressä.
Nyökytin päätäni ja yritin ajatella sitä kivaa. Häntä.
”Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa, miksi et halua kertoa siitä?” Laku kysyi.
Murisin hänelle ja kerroin: ”Miksi kertoisin sen sinulle? Miksi luulet, että se kuuluu sinulle? Menetät kohta henkesi, liikut vaarallisessa paikassa.”
Ei hänelle kuulunut mikään minun yksityisasioistani, etenkään menneisyyteni. En aikonut paljastaa siitä mitään kenellekkään. Ikinä.
”Hei! Te siellä takana. Lähdette Riemun kanssa tuohon suuntaan, me lähdemme kolmestaan tänne. Nähdään leirissä”, partiossa ollut Ruusunen ilmoitti muille.
—
”Mikä on suosikkiruokasi?” Laku nopeasti vaihtoi puheenaihetta, kun huomasi kiukustukseni. Ei tämäkään kovin hyvä aihe ollut. Mistä tiesin, jos hän urkkisi tätä tietoa vain jotta voisi myrkyttää minut myöhemmin. Ehkä Laku olikin vain ilkeä kissa pehmeällä kuorella.
”Mitä jos vain keskittyisit omaan asiaasi tai asioihisi?!?” Tiuskaisin hänelle. En halunnut enää kenekään huomiota, etenkään Lakun. Hän oli ollut liian paljon kanssani.
Laku siirtyi puhumaan Riemun kanssa ja jätti minut vihdoin rauhaan. Halusin vajota ikuiseen tyhjyyteen, josta kukaan ei edes voisi löytää minua, vaikka yrittäisi.
Mutkittelimme muutaman talon välistä, kun näin pesämme takaapäin. Olin tottakai nähnyt sen aijemmin sieltä, mutta tuntui oudolta että kierismme sen kokonaan vaikka emme menneet melkein ollenkaan oikealle matkallamme.
”Ametisti voitkin lähteä sitten heti toiseen partioon, Leopardi sanoi tarvitsevansa jäseniä partioonsa”, Riemu ilmoitti pesän edustalla.
Totta kai minä, heti. Ja totta kai Lakukin ilmoittautui. Halusin edes hetken rauhaa, ehkä hän ei ymmärtänyt sitä tai minä olin vain hieman herkkä.
—
Uudessa partiossa. Joka alkoi onnekseni vasta illalla, jolloin energia – ja siedettävyysvarastoni olivat kerenneet täyttyä hieman oli Laku, minä, Nefiri ja Malvaruusu.

//Laku?
//JESSSS!

SuperKP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Olin lyöttäytynyt Härmän seuraan, kun kolli etsi uusia yrttejä varastoihinsa. En ollut kehdannut kertoa parantajalle todellista syytä sille, miksi olin aikonut lähteä kiertelemään reviiriä. Joku olisi pitänyt minua epäpätevänä tai laiskurina, jos olisi kuullut, että syy haahuilulleni oli äärimmäinen tylsyys. Yhteisön johtajana minulla oli toki paljon valtaa, mutta samaan aikaan olin myös hyvä siirtämään tehtäviäni Arven hoidettavaksi. Kokeneempi kolli piti huolen siitä, että partiot lähtivät ajallaan ulos ja pesään kertyi ruokaa jaettavaksi. Se jätti minulle paljon omaa aikaa, jota en aina osannut kuluttaa tehokkaasti.
Kuljin vähän Härmän edellä siihen suuntaan, josta kolli oli sanonut persiljaa löytyvän. Sitä kuulemma kasvoi jonkun kaksijalan pihalla. En uskonut kaksijalkojen arvostavan sitä, että kissat napsivat milloin mitäkin niiden reviireiltä, mutta kaksijalkalassa kissan piti tehdä mitä piti tehdä, jotta selviytyisi. Minä en aikonut antaa yhdenkään Yhteisön jäsenen kuolla siihen, että joku kaksijalka oli liian pihi persiljansa suhteen.
“Toivotaan”, vastasin Härmälle, joka oli juuri kertonut yrttivarastonsa tilasta ja toivonut, että kaikki pysyisivät terveenä. En tiennyt, toivoiko kolli oikeasti sitä vai pelkästä periaatteesta. Minusta olisi ollut tylsää olla parantaja, jos ei olisi ollut ketään, ketä parantaa. “Meillä ei ole varaa menettää yhtään toimivaa käpälää.”
Saapuessamme siihen puistoon, jonka lähellä Härmän etsimän kaksijalan pihan olisi pitänyt olla, hidastin hieman vauhtiani ja annoin kollin ottaa minut kiinni. Vilkaisin häneen sivusilmällä. “Mikä on sinun arviosi Ametistin mielentilasta?” täräytin yhtäkkiä. “Hän ei vaikuta minusta kovin vakaalta. Ei kai kukaan tervejärkinen kissa yrittäisi tappaa toista ilman mitään syytä.”
Olin paraskin puhumaan. Kynsiäni tahrasi useamman kissan veri, eikä minua tosiaankaan tunnettu pitkästä pinnastani. Mutta Yhteisön johtajana minun oli ajateltava muitakin kuin vain itseäni. Yhteisö kuihtuisi nopeasti, jos rankaisisin joka ikistä vastaan hangoittelevaa kissaa. Haavoittuneet kissat olivat rasite koko joukolle. Siksi en arvostanut Ametistin temperamenttia ja aggressiivisuutta. Minulla ei ollut aikomustakaan päästää häntä pois Valvotuista, mikäli kolli ei tekisi selvää parannusta käyttäytymisessään.

//Härmä?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Aura

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Katseeni terävöityi välittömästi, kun Hurma mainitsi Ametistin nimen. Suin turkkiani ja mietin mitä sanoisin naaraalle. Katsoin muutaman kerran ympärilleni ja hivuttauduin sitten lähemmäksi päästäkseni kuiskausetäisyydelle.
“Pysy kaukana Ametistista”, kuiskasin Hurmalle ja peruutin. Annoin naaraan prosessoida asiaa, mutta en osannut sanoa mitä hän ajatteli.
“Miksi?” Hurma kuiskasi lopulta ja mietin jälleen mitä minä voisin kertoa. Halusin pysyä mahdollisimman kaukana Ametistista, mutta jollain tapaa koin jopa velvollisuudekseni kertoa naaraalle millainen kissa Ametisti oli.
“Kuule, minä en tiedä mitä hän on sinulle sanonut, mutta hän yritti tappaa minut. Ja olen varma siitä, että hän aikoo tehdä sen, jos minä en vain ole varuillani. Mutta minä olen, seuraavalla kerralla hän ei pääse niin helpolla. Joten sinuna minä en leikkisi hengellä”, sanoin matalalla ja hiljaisella äänellä, mutta lisäsin nopeasti:
“Mutta mitä ikinä päätätkään tehdä, pidä itsesi turvassa.”
Inhosin itse, kun muut kissat yrittivät sanella minulle mitä voisin tai saisin tehdä. Loppupeleissä jokainen kissa teki omat valintansa ja muut voisivat vain antaa vinkkejä miten toimia. Tämä oli oma vinkkini Hurmalle.

Lopulta keskustelu Ametistista tyrehtyi ja suimme turkkejamme hiljaisuuden valliessa. Kunhan haavani parantuisivat lopullisesti, olisin oikeasti valmis, jos Päivänsäde antaisi Ametistin oikeasti jäädä Yhteisöön. Vaikka kunnioitinkin Päivänsäteen tapoja toimia, minä en voinut ymmärtää miksi kissoja ei voitu karkottaa yhteisöstä. Hurma katkaisi hiljaisuuden ehdottamalla kävelyretkeä. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin ja tuntui oikeastaan todella hyvältä, että joku halusi viettää kanssani aikaa. Ja vaikka olinkin varuillaan Hurman seurassa, tähän mennessä en ollut huomannut mitään mistä pitäisi huolestua. Minä en kuitenkaan ollut partiointikunnossa, joten emme voisi tehdä mitään hyödyllistä. Lomailu oli ihan rentouttavaa, mutta tuntui pahalta kun ei voinut olla hyödyksi. Lähdimme raikkaaseen ulkoilmaan ja siristelin silmiäni, kun auringonsäteet osuivat silmiini. Siitä olikin liian pitkä aika, kun olin käynyt ulkona.
“Voisin esitellä sinulle meidän reviiriämme. Oletko jo käynyt metsässä vai haluatko tutustua kaksijalkalaan?” naukaisin ja väläytin pienen hymyn.

//Hurma? 🙂

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Kallistin päätäni.
“No olen tutustunut Riemuun ja no, Ametistiin ja sinuun, mutten kovin moneen muuhun täällä yhteisössä. Ja onhan sitä maailmaa tullut nähtyä” , sanon naaralle hymyillen. Lyra katsoi minua vetojensa välissä. Naaras oli niin huoliteltu lukuunottamatta tämän haavoja, että minunkin oli pakko siistiä turkkiani. Siinä me hetken suimme turkkejamme, kunnes hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta.
“Tuota, voisimmeko ehkä tehdä jotakin?” kysyin, vaikken tiennyt, että oliko sopivaa että minä, valvottu kysyin johtajan pennulta jotain tälläistä. Lyra lopetti turkkinsa sukimisen ja katsoi minuun silmin nähden ilahtuneena. Helpotuin kun naaras hymyili ja nyökytteli. Minusta oli mukavaa, että valkea kissa vaikutti rennommalta seurassani.
“Toki! Mitä tekisimme?” Lyra kysyi ja tämän hännänpää nyki. Kallistin päätäni hieman, miettien. Luottaisiko naaras minuun jo niin, että uskaltaisi lähteä ulos kanssani? Hän vaikutti luottavaisemmalta ja iloiselta ja innokkaalta tekemään kanssani jotain. Minulla oli tylsää ja tahdoin ulos, mutta en tahtonut jättää naarasta yksin, tämä vaikutti yksinäiseltä. Joten päätin ehdottaa sitä.
“Mitä jos menisimme kävelylle yhdessä?” kysyin ja valmistauduin suoraan tyrmäykseen ja epäileväisiin katseisiin, mutta Lyra nousikin seisomaan.
“Toki! En saa mennä partioihin, joten menemme kahdestaan”, naaras sanoi ja heilutti hännänpäätään. Kasvoillani karehti hetken hämmentynyt ilme mutta se suli hymyksi.
“Selvä!” naukaisin reippaasti ja annoin Lyran mennä edeltä.
Naaraan häntä katosi pesän oviaukosta ja minä seurasin häntä.

Lyra

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ametisti oli kumman sekava kissa. Hän tuntui haluavan, että lähden, mutta samaan aikaan ei. Kummastelin hänen käytöstään samalla, kun seisoskelin hänen petinsä vierellään hieman vaivaantuneena. Toivoin, että hän päättäisi jo pian tahtosiko hän seuraani vai ei. Hänen tarjoamansa ruokansa oli ollut luultavasti merkki ystävyydestä, mutta samaan aikaan hänestä tuntui huokuvan viesti “pysy kaukana”.
Kolli asettautui omalle pedilleen ja minä sen viereen maahan. Mistäköhän sitä saattaisi puhua ilman, että kolli menettäisi malttinsa minuun? Toivottavasti kuitenkin jostakin. Olin enemmän tottuneempi siihen, että seura oli rentoa ja turvallisen oloista, kuten Riemu. Toki olihan yhteisössä myös paljon muita kissoja, jotka ennemmin halusivat pitää omat asiansa ominaan, kuten Ruusunen.
“Onko sinulla yhteisössä tai kaksijalkalassa yhtään tuttavia?” kysyin kollilta hymyillen leppoisasti. “Siis samalla tavoin kuin minulla on Luna, Päivänsäteellä on pentunsa ja Ruususella kumppaninsa ja pentunsa.”
Toivoin, etten vaikuttanut turhan tungettelevalta. En tahtonut saada Ametistia huonolle tuulelle. Jos hän ei haluaisi kertoa, en inttäisi vastaan vaan antaisin hänen olla. Loppupelissä se ei ollut minun asiani ollenkaan, joten hän voisi pysyä niin salaperäisenä kuin koskaan itse haluaisikaan.

//Ametisti?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruusunen oli osin yllättynyt, kun Cosmos oikeasti suostui leikkimään hopeanharmaan naaraan pojan kanssa. Kuitenkin ottaen huomioon kuinka kilpailuhenkinen kolli oli ollut, kun yhteisön kissoja oli ollut vielä klaanien reviirillä naaras ei osannut oikein olla yllättynyt kollin tahdosta kilpailla jonkun kanssa. Lisäksi päivät yhteisön valvottuna varmasti tympivät kollia ja tylsistyttivät häntä hänen elämänsä rajoja myöten.
Ruusunen seurasi sivummalta, miten hänen poikansa lähti innokkaasti Cosmoksen matkaan kilpailemaan hyppimisessä. Naarasta inhotti se ajatus, että Cosmos voisi manipuloida Riemun pettämään yhteisön samalla tavoin kuin hän oli yrittänyt tehdä. Ruusunen ei voisi antaa sen tapahtua, ja siksi hänen tulisi pitää Riemua ja Cosmosta silmällä.
“Minä voitan tämän kyllä, odotas vain!” Riemu huudahti innoissaan. Cosmos katsoi häneen ottaen selkeästi haasteen vastaan.
“Aina saa yrittää!” kolli vastasi ja asettui valmiiksi suorittamaan. Riemukin otti hyvän asennon ja vilkaisi vielä Ruususeen leveä hymy kasvoillaan. Hän tuntui nauttivan leikistään aivan liikaa. Toivottavasti hän ei alkaisi uhmakkaaksi tai Ruusunen joutuisi antamaan hänelle selkäsaunan.
“Minä menen ensiksi!” Riemu naukaisi innokkaasti ja odottamatta vastausta loikkasi kaikella voimallaan ylös portaita selkeästi tavoitteenaan voittaa. Hän laskeutui sulavasti askelmalle ja kääntyi katsomaan Cosmosta silmät säihkyen. Ruusunen katsoi kahta kollia hännänpää nykien.

//Cosmos?

//Kirjoittaja: Auroora

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI //

Härmä tarkasteli yrttivarastoa, aivan kuin ei olisi eilenkin viettänyt tunteja saman asian äärellä. Hän kiersi katseellaan jokaisen keon ja arvioi kunkin yrtin riittävyyttä. Perin hyödyllistä ja moneen tarkoitukseen sopivaa kehäkukkaa oli paljon, mikä oli oikein hyvä. Mukulaleinikin kasa oli matala, mutta se ei haitannut, sillä tuota yrttiä käytettiin tuskin koskaan – se hoiti haavoittuneita silmiä, ja toistaiseksi kujakissojen näköelimet olivat pysyneet poissa harmin tieltä. Ei Härmä tarpeen vuoksi tuota kukkaa ollut kerännytkään, hän oli vain viime viherlehtenä sattunut huomaamaan sitä eräässä kaksijalkalan puistossa ja halunnut lisätä sen kokoelmaansa.
Oikeastaan Härmä harvemmin keräsi yrttejä minkään kujakissoja kohtaan kokemansa huolen vuoksi. Ei hän ollut viime aikoina viettänyt paljon aikaa kissanminttua keräillen pelastaakseen toverinsa lehtikadon mukanaan tuomilta taudeilta. Härmää ei edelleenkään voinut vähempää kiinnostaa, kuinka monta henkeä tulevat kylmät ajat veisivät. Hän kuitenkin välitti suuresti yrttikokoelmastaan sekä parantajuuden harjoittamisesta. Härmä suorastaan vaali kokoelmaansa, mikä tarkoitti, että yrttivarastoa oli ylläpidettävä. Hänellä oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin varasto oli pidettävä ajan tasalla ja jokaista yrttiä oli minä tahansa hetkenä löydyttävä. Toiseksi hän halusi kerätä mahdollisimman laajan kirjon erilaisia yrttejä ja rohdoksia. Hän oli parantaja henkeen ja vereen, ylpeä työstään ja halukas kehittymään.
Miksi Härmä sitten välitti tästä työstään niin paljon, jos muiden kissojen auttaminen ei häntä kiinnostanut? Sitä Härmäkin oli usein pohtinut, kun joskus pysähtyi elämän syvien kysymysten äärelle. Usein hän päätyi siihen vastaukseen, että hän oli aina ollut parantaja, eikä hän muuta osannut elämällään tehdä. Pennusta asti oli Härmä saanut tutustua erilaisiin kasveihin, hoitomenetelmiin ja sairauksiin. Hän oli ollut nuori auttaessaan ensimmäistä kertaa poikimisessa, ja vain vähän vanhempi, kun ensi kertaa joku hänen hoitamansa kissa olikin taipunut sairauden alle ja menehtynyt.
Toinen vastaus tuohon kysymykseen liittyi olennaisesti ensimmäiseen tai pikemminkin mahdollisti sen. Kanerva. Kanerva oli opettanut Härmälle lähes kaiken minkä hän tiesi ja samalla kasvattanut kollin pienestä orpopennusta kokonaiseksi kissaksi. Tuo vanha, viisas naaras oli hoitanut häntä monien tautien yli, sitonut hänen pienimmätkin naarmunsa hellyydellä ja tarkkuudella. Härmä kunnioitti ja arvosti Kanervaa enemmän kuin ketään, kenties enemmän kuin mitään. Sen hän oli kokenut päivä päivältä helpommaksi myöntää.
Samalla kollin mieltä painoivat mentoriinsa liittyvät vaikeat tunteet. Härmä ei ymmärtänyt, miksi Kanerva oli jättänyt hänet. Vanha parantajanaaras ei ollut suhtautunut muihin kissoihin koskaan millään muulla kuin rakkaudella ja lämmöllä, joten kuinka hän saattoi vain hylätä Härmän? Tietysti Härmä oli pohtinut sitä mahdollisuutta, että joku olisi kaapannut tai surmannut Kanervan. Se ei kuitenkaan tuntunut järin mahdolliselta, sillä Kanerva ei ollut mikään helppo kohde, eikä varmasti kovin haluttukaan. Naaras oli aina lähimmäisenrakkaudestaan huolimatta tuntunut hiukan välttelevän muita kissoja, eikä tällä näin ollen ollut vihollisia sen enempää kuin ystäviäkään. Härmä uskoi, että jostain syystä Kanerva oli päättänyt lähteä. Hän tunsi ikävän ja hämmennyksen lisäksi jotain vihan tapaista, eikä pelkästään hylätyksi tulemisen takia. Parantaja oli nimittäin juuri ennen katoamistaan luvannut viimein kertoa Härmälle, kuka oli tappanut hänen emonsa.
Härmä veti syvään henkeä ja siirtyi erilaisten kuivattujen lehtien pariin yhä ajatuksiinsa uppoutuneena. Viime aikoina hän oli huomannut, että koston liekki hänen sydämessään oli käynyt yhä pienemmäksi. Joinain päivinä parantajakolli epäili, elikö se enää ollenkaan. Härmän nuoruutta olivat hallinneet ajatukset hänen emonsa murhaajan etsimisestä ja tappamisesta, mutta nykyään kolli muisti tavoitteensa vain silloin tällöin. Oliko hänestä tullut pehmeä? Oliko hän unohtanut osan itsestään?
Siltä Härmästä totisesti tuntui. Ei hän ollut koskaan mitään muuta halunnutkaan kuin tappaa tuon kissan. Siitä syystä hän oli alun perin alkanut seuraamaan Kanervan oppeja. Tuo tavoite oli muovannut hänet siksi kissaksi, joka hän tänä päivänä oli. Miksi hän ei sitten enää tuntenut sitä palavaa vihaa, joka oli antanut suunnan hänen koko elämälleen?
Ehkä hän ei enää janonnut kostoa samalla tavalla sillä sydämessään tiesi sen mahdottomaksi. Se oli karvas totuus, joka Härmän oli vaikea niellä. Joskus hänestä tuntui, että hän tarrautui tuohon koston ajatukseen kuin hukkuva kissa ohi lipuvaan puuhun. Se toi turvaa. Jos Härmä olisi sallinut itsensä unohtaa emonsa, surunsa sekä Kanervan, hän olisi joutunut liian suurten kysymysten äärelle.
Persilja oli loppumassa.
Härmä hymähti harmistuneena ja levitteli lehtiä tassullaan havaintonsa varmistaakseen. Tosiaan, joku oli vastikään tarvinnut yrttiä vatsakipuihinsa. Koska persiljaa harvoin tarvittiin sen toiseen käyttötarkoitukseen – Kujakissayhteisössä ei tällä hetkellä ollut kuningattaria, joiden maidontuloa pysäyttää – määräsi Härmä usein persiljaa vatsanpuruihin. Ilmeisesti potilas oli hotkaissut yrttiä tarpeettoman paljon, sillä Härmä tiesi yrttiä olleen vielä muutama päivä sitten riittämiin. Nyt vaahteranlehdellä lepäsi vain pari persiljan oksaa.
Persiljaa oli onneksi helppo löytää myös lehtikadon aikaan, Härmä muisteli. Hän oli aiemmin poiminut kasvia kaksijalkojen puutarhoista, tarkemmin sanottuna pienistä, läpikuultavista rakennelmista. Ne olivat oikeita kultakaivoksia, ja Härmä tunsi pientä innostusta mahdollisuudesta päästä sellaiseen käsiksi. Kenties hän löytäisi jonkin kokonaan uuden kasvin, jota tutkia.
Härmä ei todellakaan ottanut mukaansa Mesiläistä, joka katsoi parantajakollin suuntaan kysyvästi, kun tämä loikki alas varastolta. Härmä ei tarvinnut toisen parantajan apua, eikä missään todellisuudessa kaivannut tämän seuraa. Hän pysähtyi hetkeksi tuoresaaliskasan eteen, harkitsi syövänsä, mutta lopulta päätti jaksavansa kyllä tämän pienen retken. Sitä paitsi hän oli nuolaissut yrttivarastolta lähtiessään pienen määrän matkarohtoa. Härmä teki niin joskus, kun koki tarvitsevansa hieman enemmän energiaa.
Härmä oli hyvällä tuulella, ja vielä pidempään se olisi kestänyt, jos Päivänsäde ei olisi sattunut pysäyttämään kollia juuri kun tämä oli ehtimässä ulos.
”Härmä, oletko menossa jonnekin?”
Harmaa kolli kääntyi ympäri ja peitteli ärsytystään. Mitä kujakissayhteisön johtaja oikein halusi? Miksi tämä koki oikeudekseen pysäyttää Härmän työnteon? Parantaja kuitenkin hymyili kohteliaasti.
”Olen menossa keräämään persiljaa. Se pääsi loppumaan pari päivää sitten.”
Päivänsäde nyökkäsi ja näytti pohtivan jotain hetken. Härmä rukoili jotain korkeampaa voimaa, jotta naaras ei vain tuppautuisi matkaan. Yrttien keräily oli Härmän lempipuuhaa, eikä maailmassa ollut Kanervan lisäksi muita kissoja, jotka eivät olisi voineet sitä häneltä pilata.
”Vai niin. Olinkin aikeissa lähteä kiertelemään reviirillä, joten voisin tulla mukaasi.”
Päivänsäteen ei tarvinnut kysyä, sopisiko se, sillä Härmällä ei ollut valtaa vastustella. Sitä paitsi Päivänsäde tuskin voisi arvata, että hänen seuransa oli ehkä viimeinen asia, mitä parantajakolli nyt kaipasi.
”Mainiota. Seura kelpaa aina!”
Härmä yökkäsi ajatuksissaan omalle mielistelylleen ja yritti parhaansa mukaan hillitä ärtymystään. Kaksikko asteli yhdessä ulos vanhasta kaksijalan pesästä auringon pilvien takaa loistavaan kelmeään valoon.
”Tiedätkö jo, minne haluat mennä?” Päivänsäde kysyi. Härmä nyökkäsi.
”On eräs kaksijalan piha, jolta uskon voivani löytää persiljaa. Sieltä voi myös löytyä paljon muuta hyödyllistä”, harmaa kolli selitti. ”Tiedätkö sen puiston, jonka läpi kulkee puro? Tuo piha on lähellä sitä.”
Päivänsäde nyökytteli ja suunnan nyt tietäessään lähti matkaan Härmän edellä. Tätäkään Härmä ei olisi kaivannut juuri nyt: auktoriteettia, jota kunnioittaa.
”Yrttivarastot ovat valmiit lehtikatoon. Toivottavasti kaikki pysyvät terveinä”, Härmä kommentoi jotain sanoakseen.

//Päivi :]

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

”L-luulen, et-tä ty-tykkään si-sinusta”, kuulin Hurman äänen takanani.
Pieni toivonkipinä lensi sisälläni, tykkäsikö joku minusta?
Vai oliko tämä sittenkin vain joku lavastettu olevinaan ’hauska’ vitsi?
Ei se ei ollut mahdollista, tiesin Hurman sen verran hyvin parista kuusta mitä olimme tunteneet, ettei hän ikinä tekisi sellaista.
Siristin silmiäni, ihan varmuuden vuoksi vain.
Hurma räpäytti kerran silmiään, murahdin. Tykkäsikö tämä aidosti minusta?
”Tai – siis — halua-n tu-tustua si-sinuun. Se ol-isi muk-avaa”, Hurma jatkoi pelokkaana. Ehkä olin ollut liian väkivaltainen häntä kohtaan aijemmin ja odotti samanlaista reaktiota nyt? Toisaalta oli hänen oma vika, että oli lähestynyt minua sillä tavalla aijemmilla kerroilla.
Sitäpaitsi, mitä jos se uni olisikin ollut enne? Ehkä se oli kohtaloni, iloinen, turvallinen, rauhallinen elämä Hurman kanssa. Ehkä saisin pentujakin hänen kanssaan!
Pudistin päätäni, nyt oli huono hetki unelmoimiselle.
Hurma jatkoi kävelemistä vierelläni, kavahdin hieman taaksepäin. En pystynyt luottamaan naaraaseen, vaikka oli ilmaissut tunteitaansa minua kohtaan.
Loppupartio sujui kaikkien osalta niin kuin se oli mennyt minun osalta partion alettua.

Saavuimme vihdoin leiriin, ilta oli jo pitkällä enkä ollut syönyt sinä päivänä vielä murustakaan.
Suuntasin ruokakasaa päin, huomasin Päivänsäteen nousevan rappuja ylös hänen makuupaikalleen, joten hidastin kävelyvauhtiani. Kun naaras oli noussut raput kokonaan, syöksyin ruokaa päin, nappasin sieltä rotan ja juoksin pois omalle makuupaikalleni. Minun onneksi rotta oli todella iso, saisin tänä iltana kunnon eväät. Vatsanikin huusi jo, enkä varmaan olisi päässyt huomenna paria hännänmittaa pidemmälle aamupartioinnissa ennen pyörtymistä.
Söin rotan loppuun, ja sen jälkeen menin takaisin makuupaikalleni. Makuupaikkanani toimi puoliksi aukirevitty kenkä tai saapas en ollut ihan varma, olihan se ihan mukava mutta siinä oli ikävä haju, eikä se ollut kovin iso.
Nukahdin nopeasti, olin väsynyt enkä halunnut herätä seuraavana aamuna näyttäen räsynukelta.

”Hei Ametisti, herätys”, kuulin takaani tulevan äänen.
Tunnistin sen äänen Leopardin ääneksi, vaikken ollut vuorovaikuttanut tämän kanssa kovinkaan paljon. Maksimissaan pari lausetta, joka oli minusta ihan tarpeeksi.
”Onko pakko?” Murahdin ja painoin pääni tiukemmin häntääni vasten.
Huomasin, miten ulkona oli tuimea lumipyräkkä ja kylmä hiipi sisään pesän ’ikkunoista’. En jaksanut, olin saanut nukuttua liian vähän viimeaikoina.
”Kyllä on, Laku ja Luna sekä Menninkäinen odottavat jo. Tulehan, saat minun luvalla syödä jotain kun tullaan takaisin. Lyra kertoi minulle rangaistuksestasi”, Leopardin ääni kuulosti viattomalta, mutta se kantoi vääränlaisen viestin. Halusin repiä kollilta kaulan auki, mikäli koko muu partio ei olisi tuijottamassa minun ja Leopardin interaktiota.
”Hyvä on, vain ruoan takia”, murahdin nopeasti.
Minulle nousi oksennus suuhun, kun kuulin Lyran nimen. Miten hän saattoi kertoa tästä muille? Kertoisin varmasti hänestä myös jollekin, jos minulla olisi ystäviä tai kumppani joille voisi kertoa jostain ilman että he kävisivät viemässä sen eteenpäin Päivänsäteelle.

Kävelin muun partion luokse. Astuimme yhtä aikaa ulkoilmaan ja kaikki huomasivat, miten huono ajatus oli lähteä tähän aikaan partioimaan. Kävelin muun partion edellä, ainoastaan Menninkäinen käveli edelläni.
Kuulin miten kumppanuksilla Lakulla ja Lunalla oli hauskaa takanani. En voinut ymmärtää miten kenelläkään olisi hauskaa tässä ilmassa.
”Hei, Ametisti! Miten voit?” Laku lähestyi minua hitaasti, jos hän olisi lähestynyt nopeammin olisin tehnyt hänelle jotain todella pahaa. Huomasin miten Hurma oli ainut kissa, jolle en enää täysin suuttunut kun hän lähestyi minua. Ehkä hän oli ansainnut luottamukseni edes jotenkin, ehkä.
”No mitä luulet? Täällä on ihan hirveä sää, enkä ole saanut vielä syötyä tai nukuttua kunnolla”, murisin suurelle kollille. Laku ei varmaan saanut mutinastani mitään selvää, joten hän jättäytyi taas taakseni ja jatkoi kumppaninsa kanssa puhumista.
Miten muut eivät kyenneet ymmärtämään, etten välttämättä halunnut kaveerata tai ystävystyä heidän kanssa. Tai edes jutella.
Miksi olin niin väärinymmärretty?
Halusin vain rakastavan kumppanin ja muutaman hyvän ystävän joihin pystyin luottamaan, kukaan ei vain tuntunut edes etäisesti siltä. Mieleeni pompahti taas Hurma, ehkä häneen pystyin luottamaan ihan vähän. Ehkä.
”Käännymme tässä kohtaa takaisin pesää kohden”, Menninkäinen, partion johtaja tokaisi monen monituisen kaksijalanpesän jälkeen.
Kävelimme hieman eri reittiä, kuin tulomatkalla. Se oli minulle tottakai täysin ok, koska se oli pari korttelia pidempi reitti, täysin.

Lumisade oli laantunut hellemmäksi paluumatkalla, lopussa se enää hennosti kosketteli korvannipukoita ja tuuli kutitteli vastakarvaan.
Pääsimme leirin sisään, menin hakemaan ruokaa niinkuin minulle oli luvattu.
Vein sen makuupaikalleni ja aloin ruokailemaan, toivottavasti kukaan ei nähnyt tai joutuisin pulaan.
Huomasin ison varjon edessäni, sysäisin ateriani nopeasti vatsani alle ja valmistauduin kaikkeen mahdolliseen, kuten yllätyshyökkäykseen, Päivänsäteeseen, Hurmaan, lista oli lähes loputon.
”Hei taas, Ametisti. Halusin kysyä vain miten voit? Vaikutat tosi yksinäiseltä”, se oli Laku. Hän oli yrittänyt lähestyä minua jo aijemmin, eikö hän oppinut ettei minua kannattaisi häiritä?
”En ole yksinäinen!” Tiuskaisin takaisin, olihan minulla itseni ja ruokani joka nyt sotki minun vatsaturkin allani.
Tällä kertaa minä en kavahtanut taaksepäin, vaan se oli Laku joka seisoi edessäni uhkaavan näköisenä. Minulla ei ollut pakoreittiä, ainut vaihtoehto olisi hyökätä kollin päälle jos tilanne tulistuisi. Huomasin miten karvani pörhistyivät ja kynteni liukuivat ulos.
”Niin, anteeksi. Tykkään vain tutustua kissoihin, ja kuvittelin että haluat jutella. Vaikutit niin yksinäiseltä.
Tietenkään sinun ei ole pakko keskustella minun kanssani, voin lähteä jos haluat. Halusin vain ehdottaa.” Sitä seurasi pitkähkö hiljaisuus. Minulla oli entistä uhuatumpi olo, kun Laku astui hieman lähemmäs. Eikö kolli ymmärtänyt, että hän meni pahasti rajojeni yli ja kohta saisi kärsiä siitä.

Laku astui vielä lähemmäs, sähähdin kovaa.
Hän ymmärsi viestini edes jotenkin, annoin hänelle vielä yhden ainoan ja viimeisen tilaisuuden.
”Voin lähteä? Haluatko sitä?” Laku kysyi mahdollisimman rauhallisella, ystävällisellä ja rennolla äänellä.
Halusin, että hän lähti? Vai halusinko? Halusinko sittenkin seuraa, mutta vain oikeanlaista.
”No? Miten on? Jos et halua puhua nyökkää vain, niin lähden”, Laku yritti selvästi saada kontaktia minuun. Ehkä halusin hänen seuraansa sittenkin, joten päätin vain laskea pääni tassuni päälle. Yritin liu’uttaa kynteni takaisin tassujeni sisälle, jotta en näyttäisi niin vaaralliselta ja vihamieliseltä ja pelokkaalta, mutta pieni pelko pääni sisällä ei antanut minun tehdä sitä.
”Saanko tulla lähemmäs? Olisi kiva jos voisimme keskustella niin, että minun ei tarvitsisi huutaa!” Laku vaikutti siltä, että tarkoituksella halusi korottaa ääntään, jotta hänen pointti menisi perille.
Ehkä pystyin päästämään hänet edes hitusen lähemmäs, ehkä en menettäisi henkeäni.
”No tule, mutta ihan vähän vain”, murahdin. Laku näytti innostuneelta ja harppasi kokonaisen askeleen eteenpäin. Katsahdin häneen tuimasti, kolli ei tainut ymmärtää sanan vähän merkitystä.
Laku laskeutui vierelleni ja kysyi: ”Mikä saa sinut noin huonolle tuulelle? Olitko tekemässä jotain?”
Olinhan minä, mutta en voinut kertoa sitä hänelle jos hän olisi kuullutkin rangaistuksestani, olisin mennyttä kamaa hetkessä. Päivänsäde varmasti telottaisi minut jos saisi kuulla.
”Olin sukimassa turkkiani”, yritin keksiä mahdollisimman uskottavan valheen, joka ei olisi liian ilmiselvästi tekaistu. Olihan minulla kuitenkin suunnitelmissa tehdä sitäkin aterian jälkeen.
”Jaa, mitä jos molemmat tekisimme sitä niin saisit oman osuutesi loppuun? Minun pitää muutenkin siistiä omaakin turkkia?” Laku kysyi tietämättömänä siitä, että en pystynyt tai uskaltanut oikein paljastamaan vatsaani käytännössä tuntemattoman kissan läheisyydessä. Mitä jos tämä oli väijytys?
”Eihän sinun tarvitse jos se on sinulle arka paikka?” Laku yritti lohduttaa. Nyt minun oli pakko suostua, en voinut näyttää heikolta tuntemattoman kissan edessä.
”Hyvä on”, murahdin ja aloin lipomaan ruskeaa etutassuani. En voinut kääntyä vatsalleni, koska allani oli puoliksi syöty ja litistynyt hiiri.
Lakukin alkoi nuolemaan itseään, ja näytti tyytyväiseltä valintaani. Olin edelleen hieman epävarma tästä kollista, mutta hän kuitenkin vaikutti edes hieman rehelliseltä ja luotettavalta.
Livoin tassuani ja pyyhin sillä päälakeani, koska en yltänyt sinne kielelläni. Se oli vähemmän toimiva keino kuin vain nuoleminen, mutta oli parempi kuin ei mikään.
”Miksi et pese jalkaasi? Se näyttää kovin likaiselta”, Laku ehdotti. Hän ei ymmärtänyt ongelmaani, ehkä hän tiesikin että piilottelin jotain ja vain halusi saada minut ylös jotta voisi todistaa sääntörikkomukseni.
”Ei se ole likainen! Se on vain hieman takussa”, aloitin aivan liian kivalla äänensävyllä, muutin äänensävyäni murisevammaksi lauseeni loppua kohden.
”No yritin vain auttaa”, Laku vaikutti loukkaantuneelta. Hän käänsi päänsä poispäin minusta ja ehkä harkitsi lähtemistä.

Hyvä että hän lähti, vai oliko? Ehkä halusinkin kollin seuraa. Olihan hän kyllä ihan mukava, eikä nyt vielä ollut edes kysynyt menneisyydestäni niinkuin puolet tapaamistani kissoista. Lopetin nopeasti menneisyydestäni ajattelemisen, se toi elämääni vain turhaa surua, enkä voinut luottaa kenenkään sen takia.
”Älä lähde!” Sain sanottua ajatusteni välistä.
”Minulla on vieläpä ruokaa!” Paljastin salaisuuteni, olihan minun pakko jossain vaiheessa. Muuten se olisi vain epäilyttävää. Työnsin lopun hiiren Lakun naamaan ja jatkoin turkkini huoltamista. En ollut kerennyt huoltaa sitä pitkään aikaan, Päivänsäteen rangaistuksen takia. Nostin takajalkani ja huomasin, että se todellakin oli likainen.
”Syö se! Söin siitä jo osan aijemmin”, maukaisin Lakulle mahdollisimman ystävällisellä äänellä, kun hän näytti nyrpistävän nenäänsä.
Halusin hänet takaisin, toisen mahdollisen ystävän menettäminen olisi liikaa.
Nuolaisin muutaman kerran jalkani alla olevaa isoa ruskeata laikkua, se oli toisiksi isoin kehossani, ensimmäinen oli täysin ruskea jalka.
Laku ei näyttänyt kyseenalaistavan yhtä -äkkistä luonteenvaihdosta minulta ja alkoi vihdoin syömään hiirtä loppuun.
”Tämä on /oikein hyvä/ mutten ehkä nyt jaksa syödä sitä loppuun”, Laku työnsi nyt vain epäselvän verikasan minun eteeni.
En halunnut syödä sitä itsekään, mutta yhdellä rohkealla haukkaisulla vedin sen suihini ja totesin: ”Kiitos.”
Ujuttauduin makuupaikalle hieman syvemmälle, näin minulla olisi mukavempaa. Laku varmaan ymmärsi sen kuitenkin lupana tulla lähemmäs, sillä hän ujuttautui hieman lähemmäs ja lepuutti päätänsä minun pedin päällä. En pitänyt tästä yhtään, mutta yritin kestää sen. Ehkä hän ei vain osannut lukea minua, enkä voinut myöskään lyödä häntä koska hän olisi varmasti kertonut siitä jollekin.
Hurman kanssa oli se hyvä puoli, että sain lyödä ja satuttaa häntä niin paljon kuin halusin. Hän ei nimittäin uskaltanut tai halunnut kertoa minusta Päivänsäteelle.

//Jee 1500 sanaa! Uus enkka!
//Viikonlopun kp boosti ei varmaa stackkaa ton superin kaa
//Laku?

SuperKP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Cosmos raaputti lattiaa kynnellään. Hän oli harmistunut – suunnitelma puhua hirviöt heidän vastarintaliikkeensä puolelle oli epäonnistunut. Yksikään hirviöistä ei ollut tehnyt elettäkään auttaakseen heitä saati osoittanut edes kuuntelevansa, kun hän oli vuolaasti pyytänyt niitä puolelleen. Selvä. Päivänsäde ei sitten kuolisi hirviön kynsiin.
Valko-tummanharmaa kolli oli taasen omissa oloissaan. Malvaruusu oli lähtenyt vähän aikaa sitten ulos partioimaan, mikä tarkoitti sitä, että hänen ainoa ystävänsä ei tulisi takaisin ainakaan ennen iltapäivää. Siihen asti hän joutuisi viihdyttämään itse itseään. Onneksi koston hautominen Päivänsäteelle tarjosi muuta ajateltavaa.
Sivusilmällään Cosmos havaitsi joutuneensa jonkun huomion kohteeksi. Hän vilkaisi vaivihkaa Ruususen ja Riemun suuntaan, jotka pälyilivät häntä välillä samalla kun puhuivat jostakin. Se sai Cosmoksen niskakarvat aaltoilemaan hermostuneesti. Mitä kaksikko mahtoi hänestä haluta? Olivatko he päässeet jujulle heidän kapinasuunnitelmistaan?
Hän kohottautui parempaan istuma-asentoon, kun huomasi Riemun lähtevän tulemaan häntä päin. Pienikokoisen tummanruskean kollin silmät säihkyivät innostuneesti, ja Cosmoksen yllätykseksi tämä kysyi häntä leikkimään. Cosmos katsoi nuorempaa kollia hämmästyneenä. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli leikkinyt jonkun kanssa.
“Cosmos on aikuinen kissa, ei häntä kuitenkaan tuollaiset pentujen leikit kiinnosta”, Ruusunen kuului tuhahtavan vähän matkan päästä. Riemu mulkaisi emoaan, ja samassa Cosmos tunsi kollia kohtaan sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ettei hän mitenkään voinut kieltäytyä tarjouksesta. Ruusunen alkoi yhtäkkiä näyttää Cosmoksen silmissä yhä enemmän Päivänsäteeltä, ja Riemun kohdalle hän saattoi kuvitella itsensä.
“Totta kai, minä rakastan kisailua!” Valko-tummanharmaa kollikissa nousi seisomaan ja väläytti Ruususelle hieman kapinoivan katseen. Riemulle hän lisäsi silmäänsä vinkaten: “Pieni varoituksen sana: olen aika hyvä siinä.”
Sitten Cosmos katseli pienen hetken ympärilleen, pohtien samalla missä ja mistä he voisivat kilpailla. “Otetaanko hyppykilpailu? Se kuka loikkaa alakerran tason päältä pisimmälle voittaa!”

//Ruusunen?

//Kirjoittaja: Aura

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Kun kuulin naaraan mainitsevan Ametistin, luimistin hieman korviani. Pelkästään kollin nimen kuuleminen sai minut tuntemaan inhoa. Nyökäytin kuitenkin päätäni Hurman kertomukselle siitä miten hän oli löytänyt tiensä Kujakissayhteisöön. Jätin kuitenkin mainitsematta minun kytkökset Eloklaaniin. Mietin kuitenkin välillä tahtomattani isää ja muuta sukuani. Pystyin melkein pistämään pääni pantiksi, että en tulisi näkemään heitä enää ikinä.
“Kuulostaa siltä, että sinä olet ehtinyt nähdä maailmaa”, totesin Hurmalle ja kasvoillani käväisi ihan pieni hymy. Välillä mietin olisiko kuinka hienoa lähteä seikkailemaan, mutta aina tulin samaan lopputulokseen. Olin tyytyväinen Yhteisössä ja halusin omistaa elämäni sen palvelemiselle.

Lopulta uskaltauduin myös maistamaan naaraan syömää hiirtä ja jaoimmekin sen hiljaisuuden valliessa. Minusta ei ollut muutenkaan kovin kohteliasta puhua ruoka suussa. Työnsin hiiren viimeiset palaset Hurman tassuihin ja kohensin sitten asentoani. En ollutkaan tajunnut kuinka nälkäinen olin ollut. Hiiri oli tehnyt todella hyvää. Räpäytin silmiäni naaraan kysyessä olinko innoissani siitä, että minusta tulisi seuraava johtaja? Ai että olinko? No todellakin! Innollani oli kuitenkin varjopuoli. Johtajaksi siirtyminen tarkoittaisi sitä, että Päivänsädettä ei enää olisi tai toinen ei ainakaan olisi kykenevä johtamaan.
“Pakko myöntää, että kyllä johtajuus kutkuttelee. Mutta en kuitenkaan ole kiirehtimässä siihen asemaan. Päivänsäde on erinomainen johtaja ja toivon hänen valtakauden kestävän pitkään. Tulet kyllä huomaamaan kuinka hyvä johtaja hän on”, kerroin Hurmalle ajatuksistani. Vaikka minulla olikin omat epäilykset Päivänsäteen ja Ametistin veljeilystä, en halunnut puhua emostani pahaa ilman todisteita. Enkä varsinkaan aiheuttaa mitään kapinaa muiden kissojen keskuudessa. Veljeni tuntui jo tarpeeksi anarkistiselta.
“Oletko sinä jo ehtinyt tutustua Yhteisön muihin kissoihin? Mitä olet pitänyt heistä?” kysyin uteliaasti ja aloin sukimaan vaaleaa, pitkää turkkiani rauhallisin vedoin. Yhteisössä oli paljon erilaisia kissoja ja uskoin, että laajan kirjon vuoksi oli kohtalaisen helppo löytää edes jonkinlaista seuraa. Siitäkin huolimatta, että minä itse tunsin oloni usein yksinäiseksi. Olin elätellyt toivoa, että minusta ja Cosmoksesta voisi tulla läheiset sisarukset, mutta me olimme niin erilaisia.. Ei siitä mitään tulisi.

//Hurma? 🙂

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Lyra vaikutti hieman epäluuloiselta ja kieltäytyi hiirestä, mutta oli silti ystävällinen.
“Synnyin aika kaukana, niiden kissaryhmien jotka kutsuvat itseään klaaneiksi, lähikaksijalkalan viereisessä metsässä, ja minä ja emo hankimme suurimman osan ruuastamme kaksijalkalasta. Emoni Lilli oli entinen kotikisu eikä tahtonut lähteä kovin kauaksi kotikaksijalkalastaan. Mutta lähdin vaeltamaan kun emo – no, niin – ja sitten päädyin tänne, josta partio löysi minut ja Ametisti liitti minut yhteisöön”, sanoin. Lyra katseli hiirtä hieman epäileväisen näköisenä vieläkin, joten haukkasin siitä palasen.
“En minä tätä ole myrkyttänyt tai mitään”, sanoin vain vitsillä, mutta Lyra tokaisi jotain, joka hämmensi miua.
“Se on hyvä kuulla. Ikinä ei voi tietää, kuka tahtoo sinulle pahaa tai tappaa sinut”, naaras sanoi. Hätkähdin hieman. Mitä ihmettä naaraalle oli tapahtunut? No, nyt ainakin tiesin miksi hän oli vaikuttanut niin epäileväiseltä. Lyra tosiaan oli luullut, että olin oikeasti myrkyttänyt sen hiiren. Minua kiinosti mistä Lyra oli saanut haavansa, mutta en uskonut että oli hyvä aika kysyä sitä. Tai siis olin tavannut naaraan äsken ja hän vaikutti vielä hieman epäluottavaiselta minun suhteeni. Joten ei, en aikonut kysyä. En tänään. Lyra otti varovaisen haukun hiirestä, vieläkin vilkuillen minua vähän epäluuloisen näköisenä, muttei enään kieltäytynytkään. Hymyilin naaraalle, ja kun minulle ei tullut mitään hirvittävää kohtausta, hän selvästi rentoutui hieman, muttei kovin paljoa.
Jaoimme hiirtä, ja syömisen ajan välillämme vallitsi hiljaisuus. Kun olimme syöneet, hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta ja tahdoin virittää keskustelua välillemme uudestaan.
“Kerroit että sinusta tulee seuraava yhteisön johtaja. Oletko innoissasi siitä?”

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Istuskelin Luna rinnallani pesän uloskäynnillä. Meidän oli tarkoitus mennä partioon Ametistin, Leopardin sekä Menninkäisen kanssa. He kerääntyivät paikalle vähitellen. Leopardi oli hakemassa Ametistia tämän pediltä ja Menninkäinen viimeisteli juuri ateriaansa.
“Toivottavasti ulkona ei ole kovin kylmä. Vaikka turkkini onkin kohtuullisen paksu ja pitkä, liian kova pakkanen pureutuu siitä kyllä lävitse”, Luna naukaisi ja katseli ulos. Hymyilin kumppanilleni hellästi.
“Jos siellä on kylmä, painaudu vain minuun kiinni. Ime vaikka kaikki minun ruumiinlämpöni itseesi”, naurahdin hänelle. Suuri valkoinen naaras kehräsi iloisesti.
“No en minä sinua voi jättää jäätymään”, hän naurahti takaisin. Virnistin hänelle ilkikurisesti ja tökkäsin häntä rintaan etutassullani.
“Ennemmin kuolen kylmään herrasmiehenä kuin annan sinun jäätyä ulkona ja en välitä asiasta”, totesin valkealle naaraalle. Hän nauroi vitsilleni ja pyöräytti leikkimielisesti silmiään.
“Ennemmin olen ulkona kylmissäni kuin annan sinun kuolla minua hurmatessa”, Luna totesi. Kehräsin ja puskin häntä hellästi päälläni.
“Ei sitten. En jäädy”, kehräsin hänelle hiljaa.
“Laku, Luna, aika liikkua”, Menninkäinen totesi. Lähdimme kumppanini kanssa liikkeelle ja seurasimme muita partion jäseniä. Ametisti kulki hieman minun ja Lunan edellä ja silloin tajusin kuinka suuri todella olin muihin kissoihin verrattuna kumppanini kanssa. Olivatko kaksijalkamme syöttäneet meille jotain taikaruokaa, kun olimme sillä tavoin kasvaneet kaikkia muita suuremmiksi?
“Hei, Ametisti! Kuinka voit?” kysyi siirtyen lähemmäs kollia. En ollut jutellut hänelle juurikaan aikaisemmin. Vain pari lyhtyttä sanaa olin ennättänyt vaihtamaan. Kolli vain mulkaisi minua tuimasti ja mutisi jotain itsekseen.
Jättäydyin takaisin Lunan vierelle.
“Hän ei mahda olla kovin juttutuulella”, totesin. Luna vain kohautti lapojaan.
“Tympii se minuakin, kun pitää nousta pehmeältä pediltä partioimaan ilman hyvää seuraa – siis silloin kuin sinä et ole mukana”, naaras totesi.
“Hui, ehdin jo luulla, että en olekaan hyvää seuraa sinulle”, naurahdin huvittuneena. Kumppanini pyöräytti vitsilleni silmiään, vaikka näinkin huvittuneen virneen alun hänen kasvoillaan.

Päästyämme takaisin leiriin jätin Lunan juttelemaan Leopardille ja päätin lähestyä Ametistiä uudelleen. En halunnut välillemme pahaa verta ja halusin, että hän ymmärtäisi, etten halua ärsyttää vaan vain tutustua häneen. Ken tietää, ehkä hän jopa puhuisi minulle tällä kertaa, eikä ajaisi minua pois vihaisilla mulkauksilla.
“Hei taas, Ametisti. Anteeksi, jos olen ärsyttävä, mutta halusin vain kysyä kuinka voit. Näytät hieman yksinäiseltä itseksesi”, naukaisin.
“En minä ole yksinäinen!” kolli kivahti. Otin askeleen taaemmas merkatakseni, etten yrittänyt hyökätä häntä vastaan.
“Niin, anteeksi. Tykkään vain tutustua kissoihin ja mietin jos olisit halunnut jutella. Tietysti sinun ei ole pakko ja voin lähteäkin, jos niin tahdot, mutta ajattelin vain ehdottaa”, naukaisin ja katsoin alas kolliin pieni ystävällinen hymy kasvoillani.

//Ametisti?

//Kirjoittaja: Aura

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Suin turkkiani yhteisön pesän reunamilla. Viime päiväni olivat olleet tylsiä ja rauhallisia. Ametistin hyökkäyksestä oli kulunut vasta muutamia päiviä, mutta minusta tuntui siltä, että olin ollut Hyödytön jo kuiden ajan. Härmä ei ollut osannut sanoa milloin voisin palata tehtävieni pariin, mutta juuri nyt minun piti levätä.
“Koska haavojesi tikit voivat aueta, jos alat rehkimään liian aikaisin”, toistin itsekseni Härmän aamulla naukumat sanat. En kuitenkaan ollut tyhmä, joten ainoa vaihtoehtoni oli totella parantajia. Katkeruus ja viha söi minua sisältä loiseläinten tapaan. Olin pettynyt vähän jokaiseen kissaan. Päivänsäteeseen, koska naaraan käytös oli niin ristiriitaista ja omituista. Pelkäsin edelleen, että naaras oli yrittänyt päästä minusta eroon omin tassuin. Sen lisäksi olin vihainen, että Päivänsäde oli ottanut Yhteisön riveihin Ametistin kaltaisen kissan. Kolli oli epäluotettava kuumakalle. Hyvä kun pystyin nukkumaan. Päivien kuluessa olin tullut siihen tulokseen, että en voisi rentoutua niin kauan, kun Ametisti oli Yhteisön jäsen. Minun olisi pakko puhua Päivänsäteelle. Pelkäsin kuitenkin, että emoni oli lyöttätynyt sen katalan irvileuan kanssa yhteen. Ajatuskin siitä sai karvani pystyyn. Elo Yhteisössä oli käynyt vaikeaksi. Ilmapiiri tuntui painavalta ja huomasin tarkkailevani muita kissoja haukan lailla. Minua suretti, että en voinut luottaa kehenkään. Kierähdin makuualustalleni pieneksi keräksi ja heitin häntäni nenäni suojaksi. Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Olin nukkunut yöllä niin huonosti ja katkonaisesti, että päiväunet tulivat todelliseen tarpeeseen. Sydämeni kuitenkin tykytteli. Tiesin, etten voisi nukkua levollisesti. Siitä huolimatta vaivuin aika nopeasti uneen.

“Yhm?” nostin päätäni uneliaisena ja räpyttelin silmiini kertynyttä unihiekkaa pois. Nousin nopeasti ylös, kun tajusin, että en tuntenut tätä kissaa ja unisena olin helpommin haavoitettavissa. Peruutin muutaman askeleen ja katsoin kissaa hämmentyneenä. Naaras naukaisi olevansa Hurma ja laski vielä hiiren käpälieni väliin. Hämmennys vaihtui pieneen epäluuloon. Olin kuullut muiden kissojen puhuneen uudesta tulokkaasta ja olin nähnyt Hurman aiemmin Ametistin seurassa. Naaraan olemus oli kuitenkin rehellisen vilpittömän oloinen, mutta en siltikään voinut ottaa Hurman tuomaa riistaa vastaan ilman, että olin tutkinut sen kunnolla. Pelkäsin sen olevan myrkytetty. Nuuhkin hiirtä varovaisesti ja kääntelin hiirtä puolelta toiselle. Siinä ei näkynyt mitään epäilyttävää, mutta en siltikään uskaltanut syödä. Hymyilin kuitenkin varovaisesti, en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta.
“Hei Hurma ja kiitos, mutta minulla ei ole nälkä. Syö sinä vain”, kehotin kohteliaasti ja työnsin hiiren takaisin Hurmalle. Naaras hymyili varovaisesti, mutta katseli tuomaansa hiirtä hieman vaivaantuneena.
“Minä olen muuten Lyra, haluaisitko liittyä seuraani?” kysyin vielä nopeasti. En halunnut, että Hurmalle muodostuisi minusta inhottava mielikuva. Naaraan olemus kirkastui jälleen.
“Se sopii hyvin! Minä olen uusi täällä, niin on kiva tutustua muihin. Olen vasta ehtinyt partioimaan muutaman kissan kanssa”, Hurma selitti ja taputin hännälläni viereistä paikkaa.
“Tervetuloa Yhteisöön, toivon että viihdyt täällä. Päivänsäde on emoni, minusta tulee seuraava johtaja”, kerroin Hurmalle ystävällisesti ja kohensin ryhtiäni. En antaisi minkään tulla minun ja johtajuuden väliin. En kuitenkaan ollut varma havitteliko Cosmos emomme asemaa. Olimme jutelleet viimeksi no, ikuisuus sitten.
“Vau, sehän kuulostaa hienolta. Minusta ei varmaan olisi johtajaksi. Olen parempi saalistamaan”, Hurma naukaisi ja katseli sitten taas tassujaan. Minusta Hurma vaikutti aika hiljaiselta, mutta kuitenkin ystävälliseltä. Se oli kivaa vaihtelua juonitteleviin ja viekkaisiin kissoihin.
“Mistä sinä tulit Yhteisöön? Asuitko sinä tässä kaksijalkalassa jo valmiiksi vai saavuitko kauempaa?” yritin viritellä keskustelua hiljaisuuden laskeuduttua meidän ylle. Yritin päätellä Hurman olemuksesta oliko naaras esimerkiksi entinen kotikisu, mutta en ollut yhtään varma.

//Hurma? 🙂

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Menin partioon, kun kerta käskettiin. Roihu jäi katsomaan minua. Näin hänen vakavan ilmeensä takana suuren huolen. Sydäntäni koski. En halunnut tuottaa naaraalle tuollaisia tunteita. Oli minun syyni, että olimme joutuneet tänne. Ehkä keksisin vielä keinon saada meidät pois Kujakissayhteisöstä. Voisimme löytää paikan, johon asettua ja voisimme olla kuten haluaisimme. Pesästä poistuttuamme vähän kuin vahingossa jäin yhden kollin viereen kävelemään. Hänen nimensä oli Urho ja hän vaikutti mukavalta. Olin vaihtanut hänen kanssaan vain pari sanaa, mutta toisille partioni jäsenille en ollut puhunut vielä yhtään. Sävähdin, kun Malvaruusuksi kutsuttu naaras työntyi minun ja Urhon ohitse. Kylmät väreet kulkivat läpi turkkini. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua hirvittävän levottomalta. Hännänpääni kääntyili ja halusin kiljua. Sisälläni pyöri ja minusta tuntui, että räjähtäisin. Malvaruusu vilkaisi minuun ja hetken päästä hän jättäytyi jälkeen partiota johtavasta Nefiristä.
“Joko olet saanut tarpeeksesi yhteisöstä?” naaras naukui kylmästi. Vilkaisin viereeni, mutta Urho oli kiihdyttänyt vauhtiaan. Malvaruusun oli siis pakko puhua minulle. Katsoin naarasta hetken silmät suurina. Mitä tuo mahtoi tarkoittaa?
“M-miten niin?” kysyin koittaen tavoitella itsevarmaa sävyä ääneeni, vaikkakin epäonnistuin pahasti.
“Kysyin, että oletko saanut tarpeeksesi näistä säännöistä, jotka sitovat sinut pesään ja rajoittavat elämääsi”, Malvaruusu murahti. Tuijotin suoraan eteenpäin.
“No ehkä hiukan”, vastasin vähän turhan kimeästi. Naaras kuumotti minua erittäin kovasti. Hännänpääni nyki.

//Malva?

//Kirjoittaja: Ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Loppupartio sujui ongelmitta sen jälkeen kun Riemu oli kysynyt Ametistilta tämän menneisyydestä, vaikka olin nimenomaan kieltänyt häntä, en kehottanut tekemään niin. No, kai sain syyttää vain itseäni, totta kai Riemu tahtoisi kokeilla rajoja. Juttelimme pitkään, mutta loppua kohden juttelumme hiljeni ja alkoi mennä kiusalliseksi. Olin edelleen hieman ärtynyt siitä että Riemu oli kysynyt, sillä en tahtonut Ametistille vaikeuksia tai sitä että Riemua sattuisi, ja tein tunteeni ruskealle kollille varsin selviksi, mutta minun syytähätn se loppujen lopuksi oli. Hyvin partion lopussa päätin lähestyä Ametistia. Huono idea, mutta tahdoin sanoa että minä tykkäsin hänestä. Siis en sillä tavalla, vai tykkäsinkö? Lähestyin kollia varovaisesti, pää alhaalla.
“Lu-luulen, että ty-tykkään si-sinusta”, aloitin hiljaa Ametistin silmät ensin levisivät ja sitten siristyivät ja tämä murahti hämmentyneen ja hieman ärsyyntyneen kuuloisena. No niin minäkin olisin.
“Tai- tai siis mi-minä ta-tarkoitan e-että ol-olisi mukavaa tu-tutustua si-sinuun”, sanoin ja kyyristyin valmiina siihen, että kolli hyökkäisi päälleni. Ametistin jalat jäykistyivät, mutta sitten hän tuntui muistavan jotain ja lopulta vain pysyi hiljaa ja jatkoi matkaansa. Suoristauduin hämmentyneenä. Miksei kolli hyökännyt? Ehkä kaikki toivo ei ollutkaan enään menetetty? Tai varmaan oli, mutta ei kolli ainakaan tappanut minua. – vaikkakin oli selvästi harkinnut sitä. Joten ehkä Ametisti ei vihannutkaan minua? Tai vihasi, mutta kai hänelläkin oli pehmeämpi puoli, hänelle luultavasti vain oli tapahtunut jotain hirveää jonka takia hän oli sellainen kuin oli. Se ei selittäisi miksi hän vihasi minua, mutta ainakin sen miksi hän ei tahtonut puhua menneisyydestään. Joten jos tahdoin että Ametisti ikinä pitäisi tai edes sietäisi minua, minun siis piti olla kysymättä tämän menneisyydestä tai oikeastaan yhtään mistään. Eihän se nyt niin vaikeaa voinut olla? Eihän? Ketä oikein yritin huijata? Uteliaisuuteni ja tyhmä sydämeni eivät jättäisi minua rauhaan ennenkuin tietäisin Ametistin menneisyyden ja saisin tästä lempeän puole esiin. Tai tehtyä sellaisen hänelle. Kukaan kissa ei ole oikeasti läpeensä paha. Heilläkin, jotka ovat kylmiä ja ilkeitä, on sydän. Sitä vain on vaikeampi huomata. Joten tämän syvällisen keskustelun itseni kanssa tarkoitus oli siis se, että minun pitäisi ataa Ametistin olla vähän enemmän rauhassa, mutta yrittää kuitenkin. Sinnikkäästi mutta hiljaisesti. Se olisi mitä luultavimmin tapa päästä kollin kuoren alle. Se oli päätetty.

Kun pääsimme takaisin pesälle, olin niin väsynyt että vain kellahdin makuualustalleni, joka oli ihanan pehmeä, ja käperryin nukkumaan.
Heräsin vanhasta pesästämme. Siis minun ja emon. Emo istui vieressäni ja katseli ulos. Minä taas katselin emoa, en saanut katsettani irti hänestä. Voi, en ollut edes tajunnut miten kova ikävä minulla oli oikeasti ollut naarasta. Vaikka minä kyllä tunsin piston rinnassani joka kerta kun ajattelin emoa, viimepäivät olivat olleet niin väsyttäviä ja .. tuota.. Kiireisiä, että olin unohtanut emon en tietenkään kokonaan, mutta vähän kuitenkin. Olin erittäin järkyttynyt kun tajusin sen. Nyt kuitenkin tahdoin olla emon kanssa, vaikkakin se oli vain unta. Katselin emoa ihastuneena ja kallistin päätäni. Emo käänsi vihreän katseensa minuun ja hymyili leveästi. Kurkustani pääsi kehräys, samoin kuin emonkin.
“Mitä kaikkia ihmeitä tuolla ulkona on?” kysyin, kuten muistin kysyneeni joksus. Tämä uni oli siis muisto. Emo hymyili ja käänsi katseensa ulos ja nousi seisomaan.
“Tule, kultaseni. Näytän sinulle ulkomaailman ja kerron sen ihmeistä. Mutta myös vaaroista”, emo sanoi lempeästi ja johdatti minut ulos. Räpyttelin silmiäni auringonpaisteessa. Yhtäkkiä muistin tämän päivän elämästäni hyvin kirkkaasti. Oli kirkas päivä, ja olin ensimmäistä kertaa ulkona. Ihailin kovasti perhosia ja muita ötököitä, mutta emo ei päästänyt minua kovin kauaksi pesästämme. Keskityin taas uneen.
“Isäsi kertoi, että tuolla metsissä, tuolla tämän meidän kotimetsämme takana, asuu sellaisia kissaryhmiä, sellaisia isoja. Ne kutsuvat itseään klaaneiksi”, emo kertoi ja osoitti tassullaan pesämme ympärillä olevan metsän ohi.
“Ovatko ne niin isoja kuin ne kaksijalkaperheet?” kysyin silmät loistaen. Emo kehrähti.
“Isompia, paljon isompia”, emo sanoi. “Ainakin isäsi kertoi niin”, emon silmiin syttyi jokin tunne, osta en ihan saanut kiinni. Se oli ehkä surua? Haikeutta? Vihaa? Ei, ei sitä ainakaan. Jotain joka ei ollut hyvä tunne. Tahdoin sen pois emolta.
“Mitä muuta siellä on?” kysyin.
“Maailmassa on myös paljon muita meidänkaltaisiamme kissoja, jotka asuvat yksin tai pienissä ryhmissä tai perheissä. Mutta muista, että vaikka monet heistä ovat ystävällisiä, on myös paljon, surullisen paljon sellaisia kissoja, jotka… eivät ole niin ystävällisiä. Sinun on pysyttävä poissa heidän luotaan, sinun on luvattava niin. Lupaatko?” emon ääni muuttui päättäväiseksi ja hän katsoi minua tiukasti. Nyökkäsin.
“Tietenkin lupaan. Mutta emo… oliko isä paha kissa? Miksi hän ei ole kanssamme?” kysyin. Emo hätkähti.
“Voi Hurma kultaseni, ei pahoja kissoja ole olemassakaan. Jokaisella tään maailman olennolla on sydän, joillakuilla se vain on syvemmällä. Ja isäsi… hän… no hän ei vain ollut valmis sitoutumaan sinun kasvatukseesi, mutta ei hän ole sellainen kuin jotkut”, emo vastasi.
“Okei”, maukaisin. “Mitä muuta maailmassa on?” kysyin uteliaana.
“Voi, vaikka mitä. Kaksijalat ovat, no tiedät miltä ne näyttävät. He ovat enimmäkseen harmittomia, mutta ole varovainen, sillä ne saattavat kaapata kissoja. Mutta on kaksi suurta petoeläintä, josta haluan varoittaa erityisesti. Ne ovat ketut ja koirat”, emo sanoi kaksi sana ajoita en ollut silloin kuullut aikaisemmin.
“Ketut ovat suuria, niiden turkki on punaoranssi niinkuin pihlajanmarja tai sinun turkkisi. Niillä on suipot korvat, ja pitkä, suippo kuono. Ne ovat hiljaisia, mutta ne eivät osaa liikkua kovin hiljaa metsämaalla. Pysy niistä kaukana. Ja koirat ovat hyvin erilaisen näköisiä. Suuret ovat vaarallisimpia, pienet eivät niinkään. Ne pitävät haukkuvaa ääntä ja niillä ovat suuret hampaat ja louskuvat, kuolaa valuvat leuat.”
“Mutta onko maailmassa sitten vain huonoja asioita?” kysyin.
“Ei tietenkään. On maailmassa paljon hyviäkin asioita, kerron niistä sinulle nyt. Tahdoin vain varoittaa sinua.” ja niin emo kertoi minulle maailman ihmeistä. Se oli ihanaa. Oli ihanaa taas olla emon kanssa pitkään aikaan.

Hätkähdin hereille. Se oli ollut ihana uni, mutta nyt tahdoin tehdä jotain yhteisön hyväksi. Tahdoin ansaita paikkani yhteisössä ja Ametistin sydämessä. Vaikkakin ne olivat kaksi ihan eri asiaa, niin silti. Huomasin Riemun, joka oli viemässä saalistani johonkin. Tassuttelin tämän luo.
“Hei, Riemu. Minne viet sitä?” kysyin. Riemu laski saaliin maahan ja vastasi; “vien sitä Lyralle.” kolli osoitti kohti naarasta, jonka nimeä olin kysynyt Ametistilta.
“Minä voin viedä sen”, tarjouduin.
“Kiitos!” Riemu ilahtui silmin nähden. Otin saaliin suuhuni ja tassuttelin naaraan luo. Herätin tämän hellästi ja kun tämä nosti päänsä ja katsoi minua hämmentyneenä, esittelin itseni ja kerroin miksi olin tullut.
“Hei, olen Hurma, ja toin sinulle ruokaa.”

//Lyra

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Minulta oli juuri kysytty menneisyydestäni, taas. Ja se oli tietenkin Hurma, jonka olisi pitänyt jo oppia, ettei minulta kannattaisi kysyä siitä. Rangaistuksena, löin Hurmaa poskeen.
Hurma nosti oman käpälänsä nopeasti haavan eteen ja kääntyi minusta poispäin.
”Oliko sinulla muitakin kysymyksiä, jotka johtavat siihen ettei sinua enää ole?” Murisin Hurmalle.
”Taisit ymmärtää? Jos tahdot elää, pidä suusi tukossa”, ehkä hän vihdoinkin ymmärsi ettei minun kanssa kannattanut pelleillä. Naaras nyökkäsi ja otti askeleen taaksepäin, hyvä.
Molemmat palasivat makuupaikoilleinsa, ja ainakin minä aloin nukkumaan. Olin väsynyt, päivä oli kuitenkin vasta puolivälissä eikä kukaan ilmoittanut mistään partioista.

”Ametisti, rakastan sinua”, kuulin tutun, mutta samalla tuntemattoman äänen.
”Minäkin sinua”, toisena kuulin oman ääneni.
Avasin silmäni ja näin minut ja Hurman vaihtamassa kieliä allani.
Miksi en pysty tekemään mitään? Miksi hän näyttää aivan minulta?
Tutkin tilannetta tarkemmin ja huomasin itseni kehräämässä ja nuolemassa Hurman päälakea.
”Olet paras kissa ikinä”, kloonini kehräsi kovempaa.
”Sinä myös, Ametisti”, olinko kuollut? Oliko tämä jokin kuolemanjälkeinen katsaus elämään, enkä vain tajunnut enää mistään mitään?
Mitä jos minut oli teloitettu, koska yritin tappaa Lyran?
Miten edes olin päätynyt tähän tilanteeseen? En ikinä rakastanut ketään, etenkään Hurmaa.
Nielaisin, halusin peitellä totuuden myös itseltäni.
…Rakastiko joku minua oikeasti?…
…Mitä jos tämä olisi merkki?…
…Katsaus tulevaisuuteen?…
…Tai vain epätoivoinen mielenharha?…
…Ehkä en edes antsaitsisi kumppania…
…Mitä jos…

”Ametisti?” Kuulin saman naaraan äänen, joka oli ollut unessani.
”Te kaksi, tulkaa partioon Menninkäisen, Riemun ja Hyökyallon kanssa”, Nefiri tuli säikäyttelemään. Katsoin pesän uloskäynnille ja näin siellä lopun partion.
Hurma lähti edelläni kävelemään pesän uloskäyntiä kohden, venyttelin nopeasti ja seurasin häntä.
Ulos oli tullut jo pimeä, ennen kuin edes olimme lähteneet pesästä. Lehtikato teki enteilevää tuloaan, jonka pystyi päättelemään maahan sataneesta lumipeitteestä.
Hurma aloitti Riemun kanssa keskustelun. Hyökyaalto ja Menninkäinen vaikuttivat olevan myös kiireisiä. Olin siis taas yksin. Olin aina yksin.
Kuuntelin Hurman ja Riemun keskustelua ja katselin samalla kaunista tähtitaivasta, jossa tähdet näkyivät sinä yönä varsin kirkkaina.
Kuulin Riemun kysymyksen Hurman haavasta. Katsahdin naaraaseen sivusilmälläni ja hän näytti ymmärtävän, että nyt oli paras valehdella.
”Sain tämän terävästä kirkaskivestä”, hyvä. Hän ymmärsi minua. Kerrankin.
Jäin hieman loppupartion taakse katsomaan yhtä mielenkiintoista tähtikuviota, se näytti aivan kissalle.
”Tulehan nyt”, Hyökyaalto huudahti, jotten jäisi jälkeen.
En ikinä saanut tehdä mitään mielenkiintoista, aina kaikki saivat käskyttää minua. Miksi en saanut itse määräillä ja ohjeistaa muita? Yhtä-äkkiä mielenkiintoni Kujakissayhteisön johtajan paikasta alkoi nousta. Ehkä minusta voisi tulla tulevaisuudessa yhteisön johtaja.
Huomioni herpaantui heti, kun kuulin oman nimeni. En ollut varma mihin kontekstiin sitä oli käytetty, mutta olin varma että se oli tullut Hurman suusta.
”Ametisti? Miten sinä päädyit yhteisöön?” Riemu vetäisi suustaan suuren punaisen lipun.
”Anteeksi mitä?” Murahdin Riemulle. Hurma joka seisoi Riemun takana näytti siltä, että olisi juuri nähnyt ison aaveen.
”Niin että miten päädyit yhteisöön?” Hänen äänessään kuului pieni hupaisuus. Oli aika antaa hänellekkin opetus.
Yritin hypätä kollin päälle, mutta Hurma kerkesi juosta väliini. Törmäsin häneen ja kierin pari ketunmittaa sivummalle.
”Miksi?” Murahdin Hurmalle ja Riemulle.
”Halusin vain kiusotella!” Riemu vitsaili. Halusiko tämä oikeasti päästä hengestään näin nopeasti?
”Ensi kerralla saat kyllä syvempiä haavoja mietittäväksi”, tuhisin Riemulle.
”Ai niin vai”, hän yritti koetella rajojani tahallaan. Sihahdin tälle, hän näytti ymmärtävän, että olin tosissani.
Hurman ja Riemun välinen keskustelu jatkui pitkään, kuitenkin se hiipui hitaasti takaisintulomatkalla.
Keskustelun vaijettua naaras päätti taas lähestyä minua. Hurma tiesi mitä tulisi käymään, jos hän ei olisi varovainen. Siksi hän lähestyikin hitaasti ja varovasti.
”Lu-luulen, et-tä tyk-kään sinus-ta”, hän aloitti hiljaa.

//Hurma?

SuperKP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Keskustelumme Mirrin kanssa keskeytyivät, kun hänen ystävänsä tuli hakemaan hänet luotani. Se oli hieman sääli, mutta kyllä minä asian kanssa eläisin. Ehkä voisin levätä odotellessani Lunaa. Kumppanini käytti yleensä melko paljon aikaa etsiessään ruokaa, joten saattaisin joutua odottamaan häntä pitkänkin aikaa.

Herätessäni tunsin pesässä pyörteilevän viileyden siinä, missä Luna yleensä nukkui. Oliko hän edelleen muualla? Ehkä hän oli päätynyt heti perään kujapartioon? Toivottavasti hänellä oli kaikki hyvin…
Pörhistin turkkiani kylmää vastaan. Lehtikadon lähestymisen huomasi kyllä. Ilma viileni huomattavasti öisin, eikä pesän seinät niinkään pitäneet kylmää yhtä hyvin kuin olisin halunnut. Pimeä myös tuntui tulevan huomattavasti nopeammin, vaikka sitä ei huomannut niin hyvin ellei ollut ulkona, koska kujilla olevat kaksijalkojen pitkät aurinkotikut – kuten tykkäsimme niitä Lunan kanssa kutsua – valaisivat pimeän aikaan melko hyvin. Ainakaan ei tullut helposti yllätetyksi.
“Huomenta, Laku”, kuulin kumppanini kehräyksen ja käännyin katsomaan hänen kaunista valkoista olemustaan. Nousin heti pystyyn ja hieroin kuonoani hänen poskeaan vasten.
“Missä olet koko päivän piilotellut? Tuntuu, ettei sinua ole näkynyt ikuisuuteen! Meinasin kuolla jo yksinäisyyteen ja tylsyyteen täällä”, kehräsin leikkisästi kumppanilleni. Hän kehräsi takaisin.
“Kävin vilkaisemassa hieman uutta kissaa, Hurmaa. En mennyt juttelemaan, koska ajattelin, että sinä haluaisit olla mukana, mutta hän näytti ihan mielenkiintoiselta kissalta. Ehkä hänessä ei ole paljoa pahaa verta ja hänestä voisi olla hyvääkin seuraa joskus”, Luna kertoili. Nyökkäilin hänelle hymyillen. Tosiaan. Vastikään yhteisöön oli taas tuotu uusi kissa. Hurma oli raahattu sisään, eikä vaikuttanut nopealta vilkaisulta olevan asiasta niinkään moksiskaan.
“Joo, olisi oikein mukavaa joskus mennä jutustelemaan hänen kanssaan”, naukaisin Lunalle hymyillen. “Mutta ajattelin, että voisimme ehkä mennä kävelylle nyt? Ilta on kaunis.”
“Toki! Näytä tietä”, valkoinen naaras naukaisi hymyillen ja lähdin loikkimaan ulos pesästä kumppanini kannoillani. Ulkona oli nättiä, mutta olisin toivonut, että tähdet ja kuu olisi näkynyt paremmin. Kaksijalkojen aurinkotikkujen valon takia ne eivät näkyneet kamalan selkeästi.
“Joskus edelleen kaipaan kaksijalkojemme luokse, mutta elämä näin on myös ihan nautinnollista nyt kun siihen on tottunut”, Luna totesi. Vilkaisin häntä nopeasti.
“Samoin. Mutta ei tämäkään elämä niin kamalaa ole. Ainakaan ei tule tylsää – yleensä”, vitsailin ja puskin häntä hellästi kylkeen. Hän hymyili minulle lempeästi.

//Kirjoittaja: Ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

”Ha-halusin va-vain kysyä y-yhden jutun”, takeltelin hermostuneena. Ametisti murahti, muttei tehnyt mitään estääkseni minua.
”jo-jos si-sinä voisit ke-kertoa minulle menneisyydestäsi?” kysyin hermostuneena. Ametistilta meni selvästi yli kanssani – jälleen kerran. En edes tajunnut mitä tapahtui, näin vain valkoisen välähdyksen ja tunsin jotain lämmintä valuvan poskeani vasten. Nostin tassuni poskelleni ja kun nostin sen niin, että näin sen. Siinä oli verta. Siivosin veren poskeltani hätäisesti ja käänsin katseeni pois Ametistista.
”Onko sinulla enemmänkin kysymyksiä jotka johtavat siihen ettei sinua enään ole?” kolli murisi ja astui askeleen lähemmäksi. Mieleeni tulvi tapoja jolla Ametisti saisi minut – katoamaan. Niihin sisältyivät hirviön alle ryöntäminen, Päivänsäteellä murhauttaminen ja suora murha.
“Taisit ymmärtää. Jos siis tahdot elää, älä. Kysy. mitään”, kolli ärähti ja nousi seisomaan. Nyökkäsin pelokkaasti ja astuin askeleen taaemmaksi.
“Te kaksi”, Nefiri sanoi kun tuli luoksemme. “Menkää partioon Menninkäisen, Riemun ja Hyökyaallon kanssa” naaras sanoi ja heilautti häntäänsä kohti pesän suulla odottavia kissoja. Muut kaksi kissaa kastoivat ulos, mutta Riemu katseli meihin päin. Ametistin korvat luimistuivat hieman ja silmät siristyivät, mutta minä lähdin mielelläni mukaan. Riemu oli ollut minulle mukava, tahdoin tutustua häneen enemmän. Tassuttelin heidän luokseen, ja Ametisti seurasi.

Kuljimme kujilla ja muut olivat hiljaa, mutta minä juttelin Riemun kanssa.
“Miten sinä päädyit tänne?” kysyin Riemulta, ja toivoin ettei tämä loukkaantuisi. Kolli kallisti päätään.
“Yhteisöönkö? Minä synnyin tänne”, kolli naukaisi. Kallistin päätäni. Minkäköhän laista olisi ollut syntyä tänne? Tajusin, että minä voisin olla ihan eri kissa, ihan eri luonteella ja menneisyydellä. Jos minulla olisi ollut erilainen menneisyys, olisinko samanlainen kuin Ametisti? En tiennyt, enkä oikeastaan tahtonutkaan tietää. Minä pidin Ametistista edelleen, mutten tahtonut olla samanlainen kuin hän.
Juttelimme hetken niin, että aiheemme heittelivät puolelta toiselle.
”Toivon, että löydämme hyvin ruokaa, sillä pian tulee lehtikato, ja öistä tulee pidempiä, kylmiä ja hyvin pimeitä”, Riemu naukaisi ja vilkaisi taivaalle. Kallistin päätäni.
“Mutta sentään öitä valaisevat ne kaksijalkojen pikkukuut ja tähdet, vaikka tähtiä ei kovin paljon näekään”, naukaisin ja käänsin päätäni niin, että Riemu näki naarmuni. Kolli siristi silmiään.
“Mistä sait tuon?” kolli kysyi. Nielaisin ja kohautin olkiani vähättelevästi.
“Minä käsken sinua vastaamaan”, Riemu sanoi ja huokaisin alistuneena.
“Raapaisin itseni terävään kirkaskiveen”, valehtelin, sillä en tahtonut saattaa Ametistia pulaan. Riemu nyökkäsi. En tiennyt, uskoiko kolli minua, mutta hyväksyi vastaukseni.
Kun olimme kulkeneet hetkisen, juttelimme jälleen menneisyydistä.
“Ametistin menneisyyttä ei kannata kysyä, hän ei pidä siitä”, sanoin ja Riemu kallisti päätään.
“Niinkö?” Riemu kysyi.

//Ame

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Suunnitelmamme Cosmoksen kanssa eivät olleet toistaiseksi ottaneet mitenkään mainittavasti tuulta alleen. Toisaalta tavoitteemme olikin niin suuri, ettei sen kanssa pitänyt hötkyillä. Paras ystäväni kuitenkin tuntui olevan koko ajan vauhdissa, hän olisi halunnut nopeuttaa suunnitelmiamme jatkuvasti. Olimme saaneet Unelman luottamuksen, joka kuitenkin oli jo hyvä askel eteenpäin. Samalla minun inhoni Päivänsädettä kohtaan kasvoi myös päivä päivältä. Enemmän kuin mitään olisin halunnut johtajan kuoleman, mutta valitettavasti tilaisuutta sellaiseen ei ollut tullut. Olisi vain odotettava.
Istuskelin paraikaa Kujakissayhteisön pesän uloskäynnillä odottamassa muuta partiota. Päivänsäde ei ollut laittanut minua partion johtoon, vaikka omasta mielestäni hänen olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin. Kun kaikki partion jäsenet olivat paikalla, Nefiri lähti johdattamaan meitä ulos pesästä. Työnnyin häikäilemättä Urhon ja Mirrin ohi, kun he olivat lähdössä valkoturkkisen kujakissan perään. Loin heihin uhkaavan katseen, oppisivatpahan olemaan ja kunnioittamaan minua. Lähtiessämme matkaan, partion yllä vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei tuntunut olevan tänään juttutuulella, eikä se haitannut minua yhtään. Nefiri johdatti meitä kauemmas kaksijalkalan keskustasta syrjäisiä kujia pitkin. Samanaikaisesti kaikki partion jäsenet silmäilivät kujia ja niille nousevia varjoja vieraiden kissojen varalta.
Vilkaisin Mirriä, joka oli löytänyt paikkansa minun takaani. En välittänyt ystävystyä muiden kuin Cosmoksen kanssa, mutta valehtelematta etsin kaiken aikaa kissoja, joihin voisimme turvautua suunnitelmassamme. En tuntenut yhteisön uusinta jäsentä oikeastaan lainkaan, mutta suunnitelman vuoksi minun olisi kai uhrauduttava. Ennemmin minä tutustuin muihin kuin Cosmos, sillä pelkäsin hänen olevan liian herkkä muiden manipulointiyrityksille.
”Joko olet saanut tarpeeksesi yhteisöstä?” avasin keskustelun kylmällä äänellä samalla, kun hidastin tahtiani ja jättäydyin Mirrin rinnalle.

//Mirri?

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Odotin kärsimättömästi Päivänsäteen vierellä, sitä että hän oli valmis Hurman kanssa. Päivänsäde oli kieltänyt minua lähtemästä koska hänellä muka oli jotain asiaa.
”Harkitsin sinun valvottu tittelin poistamista, jos autat Hurmaa sopeutumaan yhteisöön”, Päivänsäde tokaisi minulle kun Hurma oli lähtenyt.
”Ai, okei. Kaipa minä voin tehdä sen”, eipä minun ainakaan tarvinnut enää rampata jokaisessa partiossa. Ja sitäpaitsi saisin tämän valvotun tittelin ehkä poissa eikä kukaan enää kyseenalaistaisi sitä.
”Ja sinä voit nyt ottaa YHDEN asian ruokakasasta. Ja sitten voit mennä nukkumaan”, Päivänsäde kertoi helpottavat uutiset ennen lähtöään.
Vihdoinkin saan syötävää, koska en ollut syönyt tänään ollenkaan.

Heräsin aikaisin aamulla, aurinko ei edes ollut vielä noussut. En ollut nukkunut hyvin, koska joku iso kaksijalan hökötin oli ajanut asustamispaikkamme ohi. Se oli sellainen, joka sylki lunta jostain putkesta. Toisaalta se ei tehnyt oikein mitään, koska yöllä ei satanut lunta kuin ehkä käpälänmitan verran.
Kävin kävelemässä hetken, tottakai pesän sisällä. Ja sitten tajusin, että minun pitäisi huolehtia Hurmasta jottei Päivänsäde ihmettelisi puuhiani.
”Hitsin unikeko, nouse. Näytän sinulle paikat”, tiuskaisin edelleen sikeästi nukkuvalle Hurmalle.
”Joo, tottakai!” Hurma oli yhtä äkkiä täysin pystyssä ja valmiina edessäni.
”Tuolla siis on tuoresaaliskasa, tai mitä siellä nyt onkaan”, esittelin Hurmalle yhteisön pyhäinhäväistyksen.
”Sain siihen eilen ensimmäisen saaliini, kun olin Riemun kanssa pihalla”, Hurma mahtaili.
”No onpas hieno”, yritin olla mahdollisimman ystävällinen Hurmalle, jotta hän ei menisi valittamaan Päivänsäteelle.
”Tuolta pääsee yläkertaan, älä kuitenkaan mene sinne ellei sinulla ole lupaa Päivänsäteelta tai saatat katua sitä”, kerroin.
Näytin Hurmalle vielä parantajan huoneen ja sitten menin takaisin omalle makuupaikalleni.
Ilmeisesti Hurmakin oli vielä väsynyt ja hän seurasi minua makuupaikalleensa. Joka tietenkin oli minun vieressä.
”Vaikutat tosi mielenkiintoiselta kissalta. Miten sinä päädyit yhteisöön?” Hurma kysyi iloisella äänellä ja hivuttautui hieman lähemmäs minua.
”Ole varovainen kysymystesi kanssa”, murahdin ja katsoin Hurmaa tuimasti.
”Mut”-, Hurma yritti aloittaa, hyppäsin hänen päälleen nopeasti ja pakotin hänet maahan.
”Älä kysy tuollaisia kysymyksiä, tai saat kohdata kohtalosi. Ymmärsitkö?” Murisin uuden yhteisön kissan korvaan. Kohta häntä ei enää edes enää olisi olemassa.
Hurma alkoi vapisemaan allani. Huomasin hänen pelkonsa.
”Ymmärsitkö?” Puristin Hurmaa vielä kovempaa.
”J-jo-joo”, kuulin hänen hennon äänen.
Päästin Hurmasta hitaasti irti ja menin takaisin omalle makuupaikalleni. Toivottavasti hän oli ymmärtänyt ja saanut arvokkaan opetuksen.

”A-Ametisti. Tulisitko näyttämään mihin menen tekemään tarpeeni?” Taas se karvamötty tuli häiritsemään minua.
Kun hän töksäisi minua kylkeen, säiliöni täyttyi taas ja löin häntä poskeen.
”Auh! Mistä hyvästä tuo oli?” Hurma hypähti taaksepäin.
Katselin hänen poskeaan ja tajusin, etten ollut osunut naaraaseen kunnolla. Hänen poskestaan ei edes vuotanut verta.
”Voit miettiä sitä itseksesi”, naukaisin ylimielisesti ja nousin pediltäni.
”Tuosta sisäänkäynnistä ulos. Mutta hae ensin joku joka ei ole valvottu!” Tokaisin naaraalle.
Hurma poistui näkökentästäni.

Pian hän tulikin taas. Lähdimme takaisin nukkumapaikkojamme kohti, kun Hurma kertoi:
”Tuo kissa tuolla näyttää yksinäiseltä, kuka hän on?” Tottakai hän osoitti Lyraa kohti. ”Pitäisikö hänelle mennä puhumaan?” Hurma kysyi, tietämättömänä pari viikkoa sitten tapahtuneesta insidentistä.
”Emme mene puhumaan hänelle, paitsi jos haluat etten enää ikinä puhu sinulle, koska sinua ei ole enää olemassa.” Miksi juuri Lyra? Miksi hänen piti olla kaikessa mukana? En halunnut kuulla yhtään enempää kysymyksiä tai epäloogisia järkeilyjä Hurman, tai oikeastaan kenenkään muunkaan suusta.
”No, ei kai sitten”, Hurma vaikutti pettyneeltä.
Olin taas makaamassa omalla pedilläni. Hurma ei tietenkään vieläkään tajunnut, että hänen ei kannattaisi oleskella lähelläni.
Hurma oli aluksi kahden ketunmitan päässä minusta, sitten yhden ja sitten hän olikin enää parin hiirenmitan päässä.
Sihahdin Hurmalle ja vilautin hampaitani, olin valmis tappamaan jos hän tulisi yhtään lähemmäs.
Hurma selvästi säikähti ja siirtyi hitusen kauemas.
”Ha-lusin v-ain kysyä yhden jutun…” hän pökelti.

//Hurma

//Kirjoittaja: Ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Kävelin hiljaisena ja nöyränä kilpikonnakuvioisen kollin vierellä. Vilkuilin välillä sivusilmällä tätä, mutta kolli piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna.

Kuuntelin harmaata naarasta ja nyökkäsin katse kunnioittavasti maassa. “Kyllä”, sanoin naaraalle ja vilkaisin tummaa kollia, siis Ametistia. Ametistin silmät siristyivät uhkaavan näköisesti mutta tummanharmaa naaras ei selvästikkään huomannut sitä. Kun Päivänsäteeksi itsensä esitellyt naaras oli selittänyt minulle yhteisön käytännöt ja säännöt, hän kääntyi pienen kollin puoleen.
“Riemu, auta häntä etsimään jotain josta tehdä peti ja näytä hänelle hänen nukkumapaikkansa”, johtaja käski ja kun kolli nyökkäsi hymyillen, Päivänsäde kääntyi minuun päin. “Ja sinä, et yritä mitään, onko selvä?” naaras sihahti ja nyökkäsin vakavana. Mieleeni ei tulisi yrittää mitään. Olin nyt osa yhteisöä, joten miksi yrittäisin mitään? “Menkää sitten. Ametisti tässä”, naaras nyökkäsi kohti Ametisitia, josta tahdoin saada ystävän, kohti, “jää keskustelemaan kanssani.” Ametisti näytti happamalta, mutta jäi Päivänsäteen luokse, kun muut lähtivät, myös minä ja Riemuksi kutsuttu kolli. Melkein olisin tahtonut jäädä ametistin luokse, mutta en tahtonut saada enempää vaikeuksia mitä minulla jo oli. Seurasin siis Riemua kun hän johdatti minut kujille.

Kun olimme kävelleet hiljaisuudessa hetken, Riemu avasi suunsa.
“Oletko ennen etsinyt pesätarvikkeita kaksijalkalasta?”
Pudistin päätäni. Jatkoimme matkaa hetken mutta sitten nenääni leijaili ihana haju. Se tuoksui ihan mehukkaalta jänikseltä, mutta melkein paremmalta.
“Haistatko tuon?” kysyin Riemulta, joka kohautti lapojaan.
“Ehkä. Mistä se tulee?” kolli kysyi ja osoitin tassullani suunnan.
“Mennään katsomaan”, Riemu päätti ja johdatti minut suuren roskiksen luo.
“Se tulee tuolta”, sanoin ja loikin roskiksen reunalle ja yritin työntää sen kantta auki, mutten saanut sitä. Riemu tuli avukseni ja yhdessä saimme sen työnnettyä auki. Haistelin ja yritin paikallistaa hajun lähteen tarkemmin. Sitten tajusin, että se tuli mustasta asiasta ja nappasin sen hampaisiini ja loikkasin alan roskikselta. Riemu seurasi minua ja tiputin mustan asian maahan.
“Kokeilen rikkoa sen”, Riemu sanoi ja nappasi mustaa hampaisiinsa ja repi sitä. Lopulta se antoi periksi ja sieltä paljastui vain vähänsyödyn näköinen. En edes tiedä, mikä. Sen keskellä oli isompi luu, ja yläsivuilta törrötti kaksi pienempää luuta, yksi kummallakin sivulla.
“Mitä luulet, onko se hyvä?” kysyin Riemulta. Riemu haisteli sitä hetken ja nyökkäsi sitten.
“Hyvää työtä. Sinun ansiostasi meillä on taas hyvä ateria jollekulle”, Riemu sanoi ja hymyili minulle hieman. Yhtäkkyä huomasin roskiksen alla jotain ruskeaa ja karvaista. Jotain elotonta sellaista. Työnnyin sinne ja napppasin asian suuhuni. Se vaikutti jonkin eläimen karvalta, muttei ollut. Siinä oli hieman reikiä, mutta kelpasi hyvin pediksi. Riemu nyökkäsi hyväksyvästi ja lähdimme takaisin kohti leiriä.

Leirissä Riemu näytti minulle nukkumapaikkani. Asettelin petini hyvin ja asetuin nukkumaan. Uni tuli miltei heti, sillä päivä oli ollut väsyttävä.

Aamulla joku herätti minut tökkimällä minua hieman kovakouraisesti hereille. Avasin silmäni ja sydämeni hypähti taas oudosti kun näin Ametistin seisovan edessäni.
“Minun pitää esitellä sinulle paikat, joten nouse”, Ametisti murahti ja nousin istumaan. Kaikki kollin olemuksessa huusi; teen tämän vain jotta en olisi valvottu enään, en siksi että minua kiinnostaisi. Silti kolli oli kiehtova. Vielä minä saisin hänesä lempeän puolen esiin!

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Minut oli määrätty partioon Urhon, Nefiirin ja Riemun kanssa. Kävelin pesästä ulos Urhon kanssa, koska hän oli kertonut että tapaisimme muutaman korttelin päässä muiden kanssa.
”Oliko teillä suunnitelmia minne mennään?” Nefiiri kysyi muilta, tervehdysten jälkeen.
”Eipä oikeastaan. Jatketaan vaikka oikealle”, Urho vastasi nopeasti. Riemu nyökkäsi ja lähti kävelemään. Harpoimme muiden kanssa Riemun kiinni ja hieman hidastimme tahtia.
”Haistatko sinäkin tuon?” Riemu kohdisti kysymyksensä minuun.
”Kaipa minä haistan”, katsahdin ylös Riemua kohtaan, joka taiteili yhden kanksijalanpesän katolla.
Ilmassa oli hieman epätavallinen haju. Jota en kyllä ihmetellyt, koska olimme jo kävelleet hetken poispäin Kujakissayhteisön pesästä.
”Onkohan se joku kissa?” Urho ehdotti.
”En usko, tämä haisee enemmän joillekkin roskille”, Riemu vastasi. Hän nyt käveli taas normaalisti vierellämme, eikä uhannut elämäänsä turhaan kiipeilyyn.
”Kyllä minä olen aika varma, että tämä on jokin kissa!” Urho jatkoi väittämistä. Riemu ja Urho joutuivat leikkimieliseen riitaan ja lopulta päätyivät siihen tulokseen, että kääntyisimme sinne mistä haju tuli.
Minullahan ei ollut mihinkään mitään sanottavaa, koska olin partion ainut valvottu.
*Tämä titteli olisi kyllä kiva saada pois*, ajattelin.
Nyt minäkin aloin haistaa sen hajun, se oli kyllä todellakin jonkun toisen kissan haju.
Pian käännyimme yhden kulman ympäri ja näimme valko-oranssin naaraskissan.
”Sanoinhan, että täällä on joku”, Urho kiusoitteli Riemua.
”Huolehdi sinä tästä ongelmasta, voimme /ehkä/ kertoa siitä sitten Päivänsäteelle. Riippuen miten hyvin onnistut tietenkin”, Nefiiri kuiskasi korvaani.
Katsahdin kohti naarasta ja kysyin mikä hänen nimensä oli.
”Minun nimi on Hurma”, hän vastasi pelokkaan kuuloisena.
Huomasin, kuinka hänen niskakarvansa alkoivat nousta lähestyessäni minua.
”Kai sinä tiedät, että tulet nyt meidän mukaamme? Ja tulet aina olemaan osa meitä?” Muistelin, miten minua oli kohdeltu, kun jouduin osaksi Kujakissayhteisöä. Halusin antaa tälle kissalle samanlaisen kokemuksen.
”M-mut”- keskeytin hänet painamalla tassuni hänen kaulalleen.
”Ei mitään mutteja, sinä tulet mukaamme vaikka väkisin”, murahdin hänelle.
Hurma alistui ja lähti kävelemään vierelleni.
”Lähdetään”, Nefiiri vaikutti iloiselta onnistumisestani. ”Päivänsäde on varmaan iloinen”, hän jatkoi.
”Minne olemme menossa?” Hurma kysyi hetken päästä.
Joku partion kissoista töksäytti minua hännällään. Ja sen takia vastasin hänelle: ”Tulevaan asuinpaikkaasi.”
Loppumatka sujui hyvin, ja hiljaisesti.

”Menen etsimään Päivänsäteen”, Riemu kertoi ja juoksi muun partion edelle.
Uusi kissa pysyi hiljaisena loppumatkan, ja hyvä niin muuten hän saattaisikin olla kävelemässä hautaansa.
Juuri kun pääsimme pesään, Päivänsäde ilmestyi eteemme ja katseli hetken Hurmaa.
”Saimme hänet kiinni”, Urho kertoi.
”Ja Ametistia saamme kiittää siitä – että hän on nyt osa meidän rivejämme”, Riemu huomautti. Päivänsäde näytti järkyttyvän, kun Riemu piti tauon. Ilme kuitenkin tyyntyi nopeasti ja huomasin hänen katseessaan hieman ylpeyttä.
”Olen yhteisön johtaja”, Päivänsäde tuijotti Hurmaa suoraan silmiin.
”Tottelet kaikkea mitä sinulle sanotaan, etkä saa poistua leiristä ilman luotettavaa jäsentä. Olet valvottu, siihen asti, että pystyt todistamaan luotettavuutesi yhteisölle. Ametistikin on muuten sellainen, eli häntä ei tarvitse kuunnella”, Johtaja ei taunnut tajuta, että olin juuri hänen vieressä. ”Ai niin vai”, supisin. Onnekseni Päivänsäde ei kuullut, kun hän selitti Hurmalle yhteisön käytäntöjä.

//Hurma? Päivi?

//Kirjoittaja: ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Kissojen ääni tuli koko ajan lähemmäksi, jokaikinen vaistoni käski minua juoksemaan, mutta olin liian kauhistunut liikkuakseni. Pian näkyviini tuli valkea naaras, jonka jalat olivat harmaat ja samoin myös hänen korvantaustansa. Naaraan haarmaansiniset silmät välkähtivät kun hän näki minut. Yritin siloitella pystyynnoussenneita niskakarvojani. Pian paikalle pölähti kaksi muuta kissaa. Toinen kolleista oli pienikokoinen ja hänen turkkinsa oli tummanruskea. Varpaissaan tällä oli harmaat sukat ja hänen vihreät silmänsä loistivat. Toinenkin kolli oli tummanruskea, mutta hän oli suuri ja lihaksikas, pitkä turkki ja kullankeltaiset silmät. Kollit katselivat minua uteliaasti. Kun viimeinen kissa tuli esiin, sydämeni hypähti oudosti. Kollin turkki oli musta, ja siinä oli ruskeita alueita. Hän katseli minua ruskeilla silmillään välinpitämättömän näköisesti, mutta sillä sekunnilla päätin, että tekisin kaikkeni kaivaakseni kollista lempeän puolen esiin. Vaikka se ei edes olisi hänessä.
“Minähän sanoin, että täällä on joku”, kolli sanoi osoittaen sanansa valkoiselle naaraalle, joka siristi silmiään ärsyntyneen tuntuisena ja käänsi katseensa takaisin minuun. Hän katseli minua hetken ja kysyi sitten; “kuka sinä olet?”
“Olen Hurma”, yritin pitää ääneni rauhallisena ja katselin mustaruskeaa kollia siinä samalla. Kolli vain katseli minua välinpitämättömän näköisenä, mutta tämän ruskeat silmät olivat kauniit. Mitä todellakin tahdoin tästä kissasta ystäväni!

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Katsahdin Lakua iloisesti. Hän tiesi emoni ja isäni. Lämpö heräsi sisälläni. Ehkä Laku voisi kertoa minulle lisää emostani.
“Mirri!” Roihu huudahti. Katsahdin Lakuun anteeksipyytävästi ja kipitin Roihun luokse.
“Kuka tuo on?” Roihu kysyi vauhkona katsellen Lakua lapani yli. “Tekikö hän sinulle jotain?”
“Ei, ei. Hän on Laku”, sanoin ja katsoin tassujani. Naaras oli huolissaan puolestani.
“Hän oli ystävällinen. Hän tunsi emoni!” kerroin Roihulle. Roihu kohautti lapojaan ärsyyntyneesti.
“Et voi tietää, että hän oli rehellinen. Mitä jos hän haluaakin vain päästä lähellesi satuttaakseen sinua?” Roihu sanoi vihaisin ilmein. Katsoin Roihua takaisin.
“Rauhoitu, Roihu. Ei hän aio niin tehdä. Tule, mennään pesille”, sanoin ja kuljetin Roihun meidän pesillemme. Arpi istui jo pesien vieressä tarkkailen meitä vakavat silmät tarkkoina ja korvat valppaana. Vilkaisin Arpeen. Hän näytti melkein pelottavalle, kun tuijotti meitä noin.
“Mirri, älä puhu kissoille, jos en ole kanssasi. En halua, että kukaan käyttää hyväksi sinisilmäisyyttäsi. On sinun syytäsi, että olemme jumissa täällä”, Roihu tiuskaisi mulkaten Arpea. Arpi nousi ja lähti.
“Olen pahoillani”, sanoin ja painoin taas pääni kuin saarnan saanut pentu konsanaan. Roihu silitti selkääni hännällään.
“Haluan vain pitää sinut turvassa”, Roihu naukui. Nyökkäsin hänelle.
“Kiitos”, sanoin ja katsoin varovaisesti naaraan vihreisiin silmiin. Roihu hymyili ja veti minut lähelleen. Nojasin tämän turkkiin ja annoin hänen silittää selkääni hännällään. Kiedoin oman häntäni hänen selälleen.