Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Käärmis

Istuin isäni, Syöksyaskeleen kanssa ulkona Hehkulammen rannalla. Hän oli halunnut viettää aikaa yhdessä, joten olimme lähteneet ulos. Ajatus oli vielä saalistaa, jos löytäisimme jonkun saaliin hajun, mutta nyt me vain istuskelimme yhdessä hiljaa.
Kylmä tuuli sai minut pörhistämään turkkini. Lehtikadon lähestymisen kyllä huomasi jo. Riista väheni vähenemistään ja ilma alkoi tuntua päivä päivältä vain kylmemmältä. Oli hyvin epämukavaa nousta aamuisin partioon, kun tiesi, että ilma tulisi olemaan kylmä.
“…Enkä ikinä antaisi hänen ottaa paikkaa viereltäni, jos toinen vaihtoehto olisit sinä. Hän on aina ollut sellainen pettymyt”, kuulin isäni lopettavan puheen siitä, miten eläisi päällikkönä. Jos totta puhuttiin, en ollut kuunnellut puoliakaan siitä, mitä hän oli sanonut, mutta ainakaan hän ei tainnut huomata sitä.
“Kuulostaa kiinnostavalta”, totesin hiljaa, jotta saisin aikaan vaikutelman, että olin oikeasti kuunnellut isäni selittelyjä, vaikka en ollut oikeasti lainkaan perillä siitä, mitä hän oli edes sanonut.
“Kiinnostavalta hyvinkin. Se voisi joku päivä olla Kuolonklaanin tulevaisuus”, Syöksyaskel totesi. Nyökkäsin ja nousin ylös haistellen ilmaa hieman. Se oli isälleni merkki siitä, että keskustelut oli keskusteltu ja lähtisin nyt mielelläni etsimään saalista.
“Kuule, Katajanoki. Uskon, että joku päivä voit saada aikaan jotain suurta, jos vain et anna muiden kissojen, kuten Hierakkapilven pidätellä sinua”, hän naukaisi samalla, kun nousi itsekin pystyyn aikeenaan etsiä saalista. Nyökkäsi. Isäni todella taisi tykätä puhua sisarestani pahasti. Se oli minusta aika surullista. En vieläkään ymmärtänut, mikä perheeni eri jäsenten väleissä teki kaikesta niin hankalaa. Miksi kaikki tuntuivat inhoavan toisiaan eri tasoilla?
En jäänyt odottelemaan sen enempää, vaan lähdin etsimään saalista vähitellen hämärtyvässä päivässä, Isäni lähti pian tassuttamaan perääni ja jonkin matkan päästä erkaantui minusta sanaakaan sanomatta. Hän taisi lähteä toisaalle etsimään omat saaliinsa.
Haistoin hiiren hajun ja lähdin seuraamaan sitä hiljaa. Kuitenkin, kun haju alkoi viimein voimistua, se ylitti Eloklaanin rajan. En siis voisi napata sitä hiirtä. En rikkoisi säätöjä vain pienen hiirulaisen takia. Se ei ollut aivan minun tapaistani kuitenkaan.
Lähdin sitten etsimään jotain muuta. Haistelin ilmaa ja yritin paikantaa edes jonkin saaliin, mutta kaikki saaliiden hajut tuntuivat laimeilta ja en uskonut, että harhailu reviirillä yöhön saakka vain yhden pieneen saaliin takia olisi hyvä idea. Siksi päätin palata takaisin leiriä kohti. Ehkä törmäisin samalla Syöksyaskeleeseenkin.
“Katajanoki! Löysitkö mitään?” kuulinkin jo pian paluumatkallani isäni nau’un siumpaa. Käännyin katsomaan häntä kohti ja pudistelin päätäni. Hän näytti hieman pettyneeltä, mutta ei ainakaan torunut minua luovuttamisesta niin nopeasti. Hänelläkään ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään saalista, joten päättelin, että hänkään ei ollut löytänyt mitään, eikä siksi ajatellut minun sättimiseni olevan niin hyödyllistä.
“Palataan vain takaisin leiriin. Ehkä voisimme mennä taas saalistamaan yhdessä myöhemmin joku toinen päivä?” isäni ehdotti. Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. En tuntenut sen olevan tarpeellista. Syöksyaskel kyllä ymmärsi.

Tassutin joen rantaa kohti Kuolonklaanin pohjoisrajaa. Olin lähtenyt jo varhain kävelylle, jotta kukaan ei tulisi kyselemään minulta, jos pääsisivät mukaan tai mihin olin matkalla tai mitään muuta typerää. Tahdoin vain olla yksikseni ja antaa metsän rauhoittaa mieltäni. Se oli minusta kovin nautinnollista.
“Jos sitä vaikka voisikin joku päivä käydä rajojen ulkopuolella”, totesin hiljaa itsekseni. “Siellä voisi olla kaunista ja kiintoisaa. Toki en tiedä olisiko klaani siitä niin innoissaan. Kamomillapyörrekin varmasti huolestuisi. Isä varmaan pettyisi minuun.”
Seisahduin hetkeksi ja vilkaisin jokeen. Sen kirkas vesi kimalteli kauniisti ja mieleeni muistui vain Virtausklaani ja Hopeana Hohtava Simpukka. Hän oli nätti ja mukava naaras. Mikä sääli, että hän ei ollut oikea kissa Kuolonklaanissa. Olisin todella toivonut hänen olevan. Olisimme varmasti todella läheisiä. Läheisempiä kuin minä olin oman perheeni kanssa.
“Hei, Hopeisena Hohtava Simpukka”, naukaisin hiljaa veteen kuin mielikuvitusystäväni olisi ollut suoraan edessäni veden varassa uiskentelemassa kuin kala. “Kuinka Virtausklaanissa menee? Olen pahoillani, etten ole päässyt hetkeen, mutta olen kuitenkin päässyt jo viimein Kuolonklaanin soturiksi! Isä on ylpeä, kuten emokin. He eivät vain tunnu vieläkään tukevan toimeen toistensa kanssa. Toivoisin, että he tulisivat, jotta voisin viettää soturin elämääni heidän molempien kanssa yhdessä”, jatkoin selittelyä joen vedelle kuin joku olisi oikeasti kuunnellut minua.
“Kenelle sinä puhut?” takaani kuului naaraan nauku ja slmänräpäyksessä olin käännähtänyt ympäri ympäri ja katsoin nyt takaani minut säikäyttänyttä kissaa. Suuri tummanharamaa naaras katsoi minua odottaen vastausta, jota ei tulisi minulta saamaan – tai ainakaan totuutta hän ei saisi. Uiveloyön oli sitten täytynyt tulla paikalle juuri silloin, kun puhuin itsekseni kuin seinähullu.
Karvat pystyssä ja keho silkasta noloudesta tulessa tuijotin soturia ja yritin keksiä tavan, jolla voisin livahtaa pois mahdollisimman sulavasti.
“En kenellekään”, naukaisin hiljaa ja yritin peittää nolostukseni pitäen kasvoni parhaani mukaan peruslukemilla.

//Uivelo?

Kirjoittaja: Auroora

Jätin mainitsematta, että saattaisin katua myös Jääviillon nimittämistä varapäälliköksi koko elämäni. Tilanteeni ei todellakaan ollut ihanteellinen, mutta mielestäni tämä oli oikea päätös. Pitäisin Jääviillon tyytyväisenä, jolloin hänellä olisi vähemmän syytä tappaa minut. Samalla saisin itse ihan kelpo varapäällikön.
Huokaisin syvään.
”Asiaan. Olen miettinyt hieman, miten voisimme nopeuttaa minun päälliköksi siirtymistä”, sanoin matalalla äänellä kuulostellen samalla liikkuivatko Varissulka ja Latvaruusu lähellä. Tämä ei ollut paras mahdollinen tilaisuus puhua Henkäystähden syöksemisestä vallasta ja/tai tappamisesta. Herättäisimme kuitenkin liikaa epäilyksiä, jos ottaisimme tavaksi hipsiä Jääviillon kanssa leiristä kahdestaan juonimaan. Tällaiset tilanteet oli hyödynnettävä.
”Henkäystähti on jo nyt epäsuosittu erakkosyntyisten keskuudessa. Se tarkoittaa merkittävää osaa klaanin jäsenistä, mutta yksin he eivät riitä. Myös osa muista kuolonklaanilaisista pitäisi saada vakuutettua siitä, että Henkäystähti ei sovi johtajaksi. En usko, että se voi olla kovin vaikeaa, kun mekin näemme sen. Jos useampi kokenut soturi ilmaisisi, ettei luota Henkäystähden kykyihin, muut kuuntelisivat. Käytännön toteutus on se, mitä on pohdittava: miten me saamme Henkäystähden näyttämään epäsopivalta johtamaan Kuolonklaania?”

//Jää?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Lepakkohuudon sanoja sydän hakaten rinnassani. Entä jos kolli päättäisikin lähteä etsimään kahta muukalaista, joita epäilimme hänen sisaruksikseen? Pelko käänsi vatsaani. Lepakkohuuto oli läheisin ystäväni. Olimme olleet ystäviä pennuista asti. Ei hän voisi jättää minua noin vaan, eihän? Tajusin, ettei kolli ollut puhunut hetkeen. Ehkä oli minun vuoroni.
“Niin, onhan se mahdollista”, mumisin ja katsoin pois. Tutkailin ympäristöämme.
“Pitikö meidän saalistaa?” muistutin toista. Into äänessäni oli selvästi liian tekaistu, koska Lepakkohuuto katsoi minua oudosti.
“Pitihän meidän. Ei tarvitse, jos haluat mieluummin vain jutella”, hän sanoi. Aistiko tummaturkkinen ystäväni aikeeni? Miten olinkin näin huono piilottelemaan asioita… Tunsin turkissani kihelmöintiä ja vatsani käännähti vielä pari kierrosta ympäri jännityksestä.
“Saalistetaan vain”, vastasin, vaikken ollut ihan varma onnistuisinko nappaamaan mitään näin hermostuneena. Lepakkohuuto nyökkäsi. Haistelimme ilmaa ja lähdimme etsimään saalista. Pian saimmekin vainun jäniksestä.
“Kierrä sinä tuolle puolelle, niin säikäytän sen suoraan käpäliisi”, kolli päätti. Nyökkäsin ja lähdin kiertämään jänistä. Pidin huolta, että tuuli puski minun suuntaani eikä jäniksen, muuten se olisi haistanut minut ja suunnitelmamme olisi mennyt pieleen. Nappaus oli jo varmaa, kun Lepakkohuuto onnistui tömistelemään saaliin suoraan minua kohti. Loikkasin sitä päin, mutta käpäläni eivät saaneet siitä kunnon otetta ja se pääsi pakenemaan. Lensin suoraan kuonolleni maahan vinkaisten kivusta. Kömmin tassuilleni ja hieroin kuonoani tassulla.
“Kävikö pahasti?” Lepakkohuuto, joka oli jo ehtinyt luokseni kysyi. En löytänyt tämän äänestä aitoa huolta ja se ärsytti minua.
“Ei, olen ihan kunnossa”, sanoin purren hammasta. Kipu ei ollut mitään verrattuna häpeään, jota koin juuri nyt. Minun olisi pitänyt saada jänis napattua. Se oli aivan selkeän helppo hyppy. Miten en onnistunut? Sätin itseäni pääni sisällä.
“Onko sinulla jotain kerrottavaa?” Lepakkohuuto kysyi ja istuutui viereeni. Katsoin pois. Jännitykseni paistoi minusta siis täysin lävitse. Pyöräytin silmiäni.
“Ei”, murahdin.
“En ole tyhmä. Nään, että jokin on pielessä.”
“Olen ihastunut sinuun! Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta ne tyhmät kulkukissat keskeyttivät aikeeni viimeksi ja…” möläytin ääni vaipuen hiljaa pois. Tuijotin kollia turkki pystyssä ja jännittyneenä. Nyt se oli sanottu.
“Sanoit silloin sairaana ollessasi ja mietin, että jos kerta tunnet samoin niin voin yhtä hyvin kertoa sinulle”, jatkoin, mutta lopetin taas odottaakseni Lepakkohuudon reaktiota.

//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Laineliekin silmissä Hilleripilvi vaikutti todella nauttivan siitä, että oli pentueensa ainoa, mutta Laineliekki ei pitänyt siitä, kuinka alentavasti kolli tuntui puhuvan naaraan pentuetovereista. Oli se sitten kuinka tahallista tai tahatonta, Laineliekki arvosti sukuaan, eikä katsonut sen vähentelemistä hyvällä. Perhe oli perhettä ja siitä oli pidettävä kova ote, jotta se ei lipeäisi.
“He pääsevät kyllä elämässään niin pitkälle kuin haluavat. Elleivät he petä klaaniaan tai tee muuta typerää, heillä on hyvät mahdollisuudet nousta oikein hyväänkin asemaan. Ehkä he eivät toki pääse niin pitkälle kuin minä, mutta etenkin minun sukulaisinaan heidän mahdollisuuntensa eivät ole ainakaan surkeat. Sentään he eivät ole puoliverisiä”, naaras saarnasi. Hän tunsi huomattavasti enemmän uskollisuuttaan omia sisaruksiaan kohtaan kuin Hilleripilveä. Jokin kollin asenteessa vain ärsytti Laineliekkiä aina vain uudelleen.
“Tai ainakaan he eivät ole parantajia. Niin turhaa. Miksei kaikille sotureille vain opeteta hieman parantamista ja sillä selvä? On niin turhaa, että klaanissa on vain aina ylimääräisiä lisäsuita ruokittavaksi. Suurimman osan ajasta heillä ei edes ole yhtään potilaita, joten miksi he saavat vain oleskella leirissä ja leikkiä ennustajia?” siniharmaa naarassoturi totesi tehden mielipiteensä selväksi. Hän ei arvostanut sitä, kuinka helpolla parantajat pääsivät sotureihin verrattuna. Soturit joutuivat raatamaan päivästä toiseen, kun sillä välin parantajat saattoivat vain juoruta ja maata leirissä kuin mitkäkin klaaninvanhimmat.
Laineliekki ei ollut oikeastaan edes varma, miksi oli tuonut parantajat esille. Ehkä hän vain halusi päästä kinaamaan jonkun kanssa asiasta, kunnes kieli tuntuisi putoavan suusta ulos.

//Hilleri?

Kirjoittaja: Aura

Oli kulunut jo lähes puoli kuuta pentujen, minun pentujeni syntymästä. Pentuja oli syntynyt peräti neljä ja se oli minusta Pimeyden metsän merkki siitä, että minun sukulinjani oli määrä jatkua. Pentujeni synnyttyä olin käynyt pentutarhalla päivittäin. Halusin testata mitkä pennut olivat heikkoja ja kenestä taas saisin seuraajan. Toistaiseksi en ollut vielä oikein tyytyväinen kehenkään, mutta Lillukkapentu vaikutti sisukkaimmalta. Naaras taisteli sammalpallosta aina karvat pörhöllä ja se sai minut tyytyväiseksi. Astelin pentutarhaan rastas leuoissani ja laskin tuomisen heti Hämärähallan käpäliin. Naaras vilkaisi minua kiitollisena ja vilkaisin puolella silmällä kumppaniani. Minun oli pakko ruokkia myös Hämärähallaa, sillä halusin varmistaa pentujeni ravinnon saannin. En halunnut ottaa riskiä sen suhteen, että pennuistani kasvaisi heikkoja rimpuloita.
“Syö. Minä katson pentujeni perään”, mutisin Hämärähallalle ja astelin ketterästi naaraan ylitse. Istahdin keskelle pentutarhaa ja vilkuilin pentuja.
“Tänne sieltä”, murahdin kuuluvasti ja yksi kerrallaan pennut kipittivät pienillä jaloillaan luokseni. Nyökyttelin hyväksyvästi. Olin tehnyt pennuille selväksi, että minun käskyjäni ei kannattanut uhrata. Tiesin, että Hämärähalla ei hyväksyisi fyysistä kurittamista, mutta minä olin asiasta täysin eri mieltä. Rakas kumppanini ei kuitenkaan asiasta tiennyt ja hyvä niin. En halunnut antaa naaraalle mitään aihetta epäilyksiin. Hämärähalla oli niin pehmo..
“Muistatteko te mitä minä kerroin Eloklaanista?” kysyin pennuiltani. Olin päättänyt, että oli parempi opettaa heidät heti pienestä pitäen oikeille tavoille. Jos koulutus jäisi heidän mestareiden vastuulle, he saattaisivat kasvaa kieroon. Ja sitähän minä en sallisi.
“Että.. Että he ovat hiirenaivoja?” Käkipentu miukaisi katse isässään.
“No eihän sanonut! Vaan isä sanoi, että he eivät ansaitse elää”, Vanamopentu miukaisi ja näytti veljelleen kieltää. Myhäilin tyytyväisenä, pentuni olivat selvästi kuunnelleet edes jotain.
“Molemmat olette oikeassa. He ovat hiirenaivoisia, mutta eivät myöskään ansaitse elää”, nyökyttelin tyytyväisenä ja ojensin pennuilleni sammalpallon. Kai he voisivat hieman telmiä.
“Kaamoskukka, muista että he ovat vasta pentuja”, Hämärähalla naukaisi varovaisesti. Loin kumppaniini viilleän katseen. Minun jälkikasvuni kestäisi kyllä kuulla totuuden.
“Syö sinä vain, jätä pentujen huolet minulle”, naukaisin tyynesti. Tiesin, että emot osasivat olla hurjia, jos he kokivat pentujensa olevan vaarassa. Minä en ollut varma olisiko Hämärähallasta uhmaamaan minua, mutta en halunnut ottaa mitään riskiä sen suhteen. Nyt olisi vain parempi pysyä sovussa. Naaras oli jo minun tassuni alla ja en uskonut, että tilanne oli muuttunut mitenkään. Naaras nyökäytti päätään pienesti ja jatkoi tuoresaaliin syömistä.
“Antakaas kun isä näyttää miten sillä sammalpallolla pelataan”, virnistin pennuilleni ja kaappasin sammalpallon Lillukkapennulta. Ajattelin, että pentujen olisi myös hyvä nähdä minusta se rennompi puoli. Se oli ainoa keino rakentaa täysin toimiva luottamus.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki oli lähtenyt yölliselle saalistusreissulleen. Koko päivän häntä oli vaivannut saalistusonnen puute eikä kollista tuntunut hyvältä mennä nukkumaan ilman, että hänkin oli tehnyt osansa Kuolonklaanin hyvinvoinnin eteen. Lehtikato teki tuloaan, joten jokainen saaliseläin oli tässä tilanteessa merkityksellinen.
“Hyvä Pimeyden metsä, antakaa minun saada edes jotain”, savunharmaa kolli naukaisi itsekseen hiljaisella äänellä. Metsään oli jo ikuisuus sitten laskeutunut pimeys, mutta kolli piti pimeässä ja hiljaisessa metsässä saalistamisesta. Kylmäliekki oli meinannut ensin ottaa poikansa, Susimielen mukaansa, mutta lopulta hän ei ollut tohtinut herättää toista. Kylmäliekki oli viime aikoina ryhdistäytynyt isänä olemisessa. Häntä oli käynyt niin sääliksi miten Susimieli kamppaili yksinäisyyden ja sosiaalisten taitojen kanssa. Ja oli Kylmäliekistä muutenkin mukava viettää aikaa jälkikasvunsa kanssa. Susimieli oli hänen pennuistaan ainoa kuka oli elossa, joten Kylmäliekki halusi pitää kolliin hyvät välit. Ainakin he voisivat tukea toisiaan vaikeissa tilanteissa. Kaikesta huolimatta Susimieli vaikutti Kylmäliekistä empaattiselta ja kiltiltä, jopa liiankin kiltiltä.. Kolli pelkäsi, että Jääviilto ottaisi hänen poikansa silmätikukseen. Susimieli oli niin helppo kohde, sillä toinen ei tuntunut itsekään tajuavan milloin muut kissat tekivät hänestä pilkkaa. Se oli kollista surullista, Susimieli oli liian hyväuskoinen. Kylmäliekki hidasti vauhtinsa hölkkään ja maisteli taas ilmaa. Lopulta hän sai hajujäljen jäniksestä ja se oli kaiken lisäksi tuorekin! Kolli naukaisi hiljaiset kiitokset Pimeyden metsälle. Hän oli nimittäin todella vikkelä koivistaan ja jänis oli hänelle helppo saalis. Kolli yritti parhaansa mukaan seurata hajujälkeä, mutta hänellä oli heikko hajuaisti eikä ukkospolun lähestyvä löyhkä helpottanut hänen työtään. Räks.
Kylmäliekki höristi korviaan kuullessaan rasahduksen. Hän kohensi ryhtiään ja paljasti kyntensä. Hän liikkui lähellä Kuolonklaanin rajaa ja kaiken lisäksi yksin. Jos rajojen ulkopuolella asui vihamielisiä erakoita, hän olisi niille helppo saalis. Kolli vetäisi syvään henkeä, kun hänen läheisestä puskasta pinkaisi jänis. Kolli otti käpälät alleen ja juoksi suurin loikin saaliseläimen perässä. Kollin kasvoille kohosi pieni hymy, tästä Hämärähalla pentuineen saisi sopivan aterian. Kylmäliekki antautui kokonaan vauhdin hurmalle ja unohti kiinnittää huomiota ympäristöön, joka oli vaihtunut metsämaisemasta ukkospolkuun. Kolli hätkähti tuntiessaan tassujensa alla jotain mikä ei sinne kuulunut. Kylmäliekin sydän muljahti kurkkuun. Ukkospolun tumma pinta raapi kollin anturat verille, mutta se oli Kylmäliekin murheista pienin. Lähestyvän hirviön kirkkaat valot sokaisivat kollin ja hän yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Kylmäliekki ehti vain avata suunsa äänettömään hämmennykseen, kun hirviö törmäsi häneen ja hän lensi harmaana, verisenä myttynä ojan pientareelle.
Kolli lensi suuressa kaaressa ojaan mihin hän jäi makaamaan. Hetkeen Kylmäliekki ei edes yrittänyt liikuttaa käpäliään, vaan tunnusteli oliko hän elossa. Kollin näkökentässä vilkkui mustat pilkut ja yskiessä kollin suusta ryöpsähteli verta. Jokainen hengenveto tuntui hänen keuhkoissaan viiltävänä kipuna.
“Hehkuaskel…”, Kylmäliekki sai sanotuksi parantajan, siskonsa nimen. Hehkuaskel pelastaisi hänet. Kollikissa yritti kammeta itsensä viimeisillä voimillaan ylös, mutta hän ei tuntenut takajalkojaan. Paniikki yritti vallata Kylmäliekin kehoa, mutta hän pyrki pitämään itsensä tyynenä. *Minä selviän*, kolli hoki itselleen ja yritti uskoa sanoihinsa. Kaikesta huolimatta Kylmäliekin rinnassa sykki sinnikäs sydän eikä hän halunnut luovuttaa tähän paikkaan. Kylmäliekkin yritti ryömiä etukäpälillään itseään eteenpäin ja pääsikin liikkumaan muutaman hiirenmitan verran. Kuolonklaanin leiriin oli matkaa kuitenkin satoja hiirenmittoja… Kylmäliekki yskäisi jälleen ja veri värjäsi maan lisäksi hänen rintaturkkinsa tummanpunaiseksi.
“Joku, a-auttakaa”, soturi naukaisi käheällä äänellä ja yritti pitää itsensä hereillä, mutta hänen keltavihreät silmät meinasivat lupsahdella kiinni. Kylmäliekki ei halunnut luopua toivosta. Hän ei ollut tehnyt niin ikinä, se ei kuulunut kollin tavaramerkkiin. Hän oli selvinnyt aina, niinäkin hetkinä kun Jääviilto oli painanut hänet alas. Kylmäliekki halusi päästä leiriin edes, että hän voisi näyttää Jääviillolle olevansa jotain muuta kun epäonnistuja. Mutta jokainen kuluva hetki sammutti Kylmäliekin toiveikkaasta katseesta muutaman tähden. Kolli ei enää edes yrittänyt puhua. Hän tiesi, että hänen aikansa oli tullut. Kolli katsoi vielä viimeisen kerran tuikkivia tähtiä. Hän oli aina pitänyt tähtitaivaasta. Nähtyään kauniit tähdet kollikissa sulki silmänsä, joista elo oli jo sammunut ja antautui kuolemalle. Hän oli varma, että hänen perheensä ja Huomenkyyhky tulisivat pian hakemaan hänet. Sen jälkeen jäljellä olikin vain ikuisuus eikä Kylmäliekki tiennyt mitä mieltä hän siitä oli. Mutta hänellä oli aikaa miettiä sitä, no, ikuisuuden verran. Pieni kyynel vierähti Kylmäliekin poskelle ja kolli tunsi kuinka tuuli käväisi hänen turkissaan vielä viimeisen kerran.

Kirjoittaja: Aura

Susimielen jäänsiniset silmät tuijottivat Poppelipomppua suurina. Hän ei ollut koskaan tavannut kissaa kuka oli ammattilainen käpykissojen rakentamisessa. Se titteli kuulosti hienolta. Susimieli työnsi käpykissojen rakennustarvikkeita kohti kollin käpäliä. Ehkä Kaamoskukan ja Hämärähallan pennut saisivat sittenkin leikkikaluja!
“Miten sinusta sitten tuli käpykissojen rakentamisen ammattilainen? Se mahtoi olla vaikeaa tulla niin hyväksi?” Susimieli kysyi ja hänen äänestään paistoi ihailu, mikä sai kollikissan myhäilemään tyytyväisenä.
“No, ei se nyt minulle niin vaikeaa ollut”, Poppelipomppu kertoi ja sai Susimielen nyökyttelemään innostuneena. Poppelipomppu oli niin siisti! Susimieli kysyi Poppelipompulta, jos kolli voisi opettaa häntäkin, mutta hänen harmikseen Poppelipomppu kieltäytyi ja Susimielen suuret korvat lerpahtivat. Voi ei, miten hän nyt voisi oppia tekemään käpykissoja? Kollin kertoma tarina sai hänen korvansa kuitenkin nousemaan pystyyn, mitä?
“Mi-häh? Oikeasti? Vo-voi ei, tuo kuulostaa vaaralliselta. Mitä jos joku olisi kuollut minun tekemään kä-käpykissaan? Kaamoskukka ei varmaan ikinä antaisi sitä anteeksi”, Susimieli takelteli huolestuneena. Onneksi Poppelipomppu oli osunut paikalle ja kertonut tuon!
“Paras varmaan sitten piilottaa nämä tekovälineet, että Henkäystähti ei anna sinulle rangaistusta”, kolli jatkoi ja huiski risut käpyineen kauemmaksi. Ehkä nyt Henkäystähti ei saisi tietää!
“Mutta voi, nyt minulla ei ole uusille pennuille mitään tuliaisia”, kolli jatkoi harmitteluaan. Hän olisi niin kovin halunnut tehdä pennuille jotain hienoja leluja, että kaikki olisivat iloisia. Susimieli niiskaisi hiljaa ja tapitti Poppelipomppua kysyvänä.

//Poppeli? 🙁

Kirjoittaja: Elandra

Tämä päivä oli tylsääkin tylsempi! Pimentovarjo oli käskenyt Maatuskan partioon, ja minulla oli vapaapäivä. Jostain syystä kuolonklaanilaiset eivät halunneet keskustella kanssani. Kun yritin lähestyä, he yleensä loivat minuun epäluuloisen katseen ja käskivät minut tieheni. Mutta tällä kertaa onni oli ollut puolellani, kun yritin lähestyä Susimieltä. Ei millään pahalla, mutta tämä harmaalaikukas kolli oli vähintäänkin eriskummallinen. Ei mikään kovin fiksu tapaus, mutta kyllä sekin kelpaisi minulle keskustelukumpaniksi. Hän hääri käpyjen parissa leirin pääaukiolla, kun keskeytin hänet. En voinut olla hymyilemättä, kun kissa säikähti minun tuloani. Hän kertoi rakentavansa käpykissoja. Se sai minut kurtistamaan kulmiani. En koskaan ollut kuullut moisesta, mutta päätin leikkiä mukana. Kasvoilleni piirtyi omahyväinen, itsevarma ilme.
”Minä osaan rakentaa niitä”, valehtelin sulavasti ja katsoin Susimieltä hennosti virnistäen. Huomasin, kuinka soturin silmiin syttyi innostunut palo.
”Ihanko totta?” hän kysyi häntäänsä heilauttaen. Nyökyttelin.
”Kyllä kyllä, minähän olen käpykissojen rakentamisen ammattilainen”, nau’uin tyytyväisesti myhäillen.
”Voisitko opettaa minutkin rakentamaan niitä?” Susimieli kysyi. Katseeni laskeutui soturista maassa lojuviin käpyihin ja risuihin. Totuus oli, ettei minulla ollut aavistustakaan mitä käpykissat edes olivat. Siispä pudistin päätäni.
”En minä saa”, totesin syvän huokauksen kera, ”katsos kun, yksi pentu kerran tukehtui tekemääni käpykissaan. Sen jälkeen minua on kielletty tekemästä niitä. Se käsky tuli itse Henkäystähdeltä. Hän surmaisi minut, jos näkisi minut tekemässä käpykissoja!”

//Susi?

Kirjoittaja: Aura

Susimieli kokosi kävyistä ja pienistä tikuista käpykissaa. Kaamoskukan ja Hämärähallan pennut olivat syntymässä hetkenä minä hyvänsä ja Susimieli halusi toivottaa uudet kuolonklaanilaiset lämpimästi tervetulleiksi. Kolli ei ollut ihan varma mitä mieltä Kaamoskukka asiasta oli, kolli oli ollut hänelle ilkeä niin monia kertoja eikä se ollut tuntunut hyvältä.. Hämärähalla sen sijaan oli Susimielestä mukavampi ja kiltimpi tapaus. Susimieli tökkäsi käpyyn oksan turhankin voimakkaasti ja käpy lahosi pieniin osiin kollin tassuihin. Susimieli luimisti korviaan ja polkaisi käpälällään maata ärtyneesti. *Typerät kävyt*, Susimieli ajatteli turhautuneena ja huiskaisi käpykissojen tarvikkeet pois käpälistään. Ei häntä enää kiinnostanut tehdä niitä. Ei ainakaan niin kauan, kun niiden teko oli näin vaikeaa. Kissoja ei selvästikään oltu luotu tälläiseen puuhaan. Susimieli kuitenkin muisti leikkineensä tämänlaisilla leikkikaluilla pentuna, joten joku kuolonklaanilainen osasi rakentaa tämänlaisia leikkikaluja.
“Mitä sinä teet?” kuului utelias naukaisu mikä sai kollin kääntämään päätään hämmentyneenä. Yllättävät äänet saivat Susimielen yleensä säikähtämään eikä tämäkään tilanne ollut mikään poikkeus. Kysyjä oli Poppelipomppu, ruskeaturkkinen ja Susimielelle varsin tuntematon klaanitoveri. Vaikka Susimieli yleensä jännittikin uusia tuttavuuksia, oli hän jännityksestä huolimatta aina avoin tutustumaan klaanitovereihinsa. Hän viittasi käpälällään maassa lojuviin pieniin oksiin ja käpyihin.
“Käpykissoja, uusille pennuille. Ajattelin että he voisivat leikkiä näillä, mutta minä en saanut yhtäkään valmiiksi. Se on aika vaikeaa”, Susimieli naukaisi iloisesti ja hymyili Poppelipompulle hieman kömpelöä, mutta lämmintä hymyään.

//Poppeli?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviillon kärsivällisyys oli jo loppumaisillaan, kun Pimentovarjo sai viimein aikaiseksi avata suunsa ja vastasi kollille. Tapojensa mukaan kolli ei aikaillut vastauksensa kanssa. Hän ei osannut harkita sanojaan, vaan sanoi kaiken juuri miten ajatukset hänen päähänsä putkahtivat.
”Älä jaksa”, punaturkkinen kolli tiuskaisi, ”olen todistanut sinulle luotettavuuteni jo useamman kerran mitä olisi tarve! Minusta tuntuu, että yrität vain huijata minut auttamaan sinut päällikön paikalle ja hylkäät minut aivan kuten Henkäystähtikin teki. Te olette aivan samanlaisia.”
Pimentovarjon silmät kapenivat aavistuksen verran, mutta muulla tavalla hän ei näyttänyt sen hetkisiä tunteitaan. Jääviilto itse oli niin tunnekuohun vallassa, ettei hän kyennyt lukemaan naaraan ilmeestä tämän tunteita lainkaan.
”Saanen muistuttaa, että vannoit luotettavuuttasi myös Henkäystähdelle, mutta tässä sinä olet häntä pettämässä. Miksi luulet, että voisin luottaa sinuun noin vain?” mustaturkkinen naaras kysyi ja kohdisti sinertävän katseensa suurempaan soturiin.
”Niin, kunnes hän petti minut. Nyt vaikuttaa siltä, että sinäkin haluat vain palveluksiani ja käytät luotettavuuttani hyväksesi”, Jääviilto murahti. Pimentovarjo ei vastannut hetkeen, joka antoi Jääviillolle aikaa miettiä. Hän inhosi tietäessään, että tämä todella saattoi olla hänen ainoa mahdollisuutensa. Jos Pimentovarjosta tulisi päällikkö, se olisi hänen ainoa mahdollisuutensa päästä varapäälliköksi ja sen myötä lopulta päälliköksi. Ennen kuin musta naaras ennätti sanoa mitään, Jääviilto avasi taas suunsa:
”Mutta aivan sama, hyvä on. Jos minä autan sinua, sinä teet minusta varapäällikkösi. Ja jos petät minut, saat katua sitä lopun elämääsi – joka ei sen jälkeen ole enää kovin pitkä.”

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin Jääviiltoa ilmeettömin kasvoin paljastamatta mitään ajatuksistani. Oli totta, että Jääviilto ei hetkeen ollut antanut minulle mitään syytä olla luottamatta häneen, mutta en voinut uskoa kollin noin vain muuttuneen. Molemmat tiesimme, että hän toivoi päällikön paikkaa aivan yhtä paljon kuin minä. Hän ei ollut uskollinen minulle, ja jos joku tarjoaisi hänelle tilaisuuden nousta klaanin johtoasemaan, hän tarttuisi siihen epäröimättä. Kenties saatoin luottaa häneen nyt, mutta miten olisi tulevaisuudessa?
En minäkään ollut loppujen lopuksi ollut Punatähdelle uskollinen, enkä nyt Henkäystähdellekään. Olikohan kukaan kuolonklaanilainen päällikkö kuollut vanhuuteen, vai oliko jokainen kohdannut loppunsa klaanitoverinsa kynsissä? Kenties minuakin odottaisi ennenaikainen loppu päällikkönä. Päälliköt elivät pitkään, ja Jääviillon – sekä minun – kaltaisilla kissoilla oli kiire. Olin varma siitä, että en voisi koskaan täysin luottaa Jääviiltoon varapäällikkönäni.
Toisaalta ongelmani, tai kenties vahvuuteni, oli se, etten luottanut oikein keneenkään. Koko elämäni aikana olin pystynyt täysin luottamaan vain kahteen kissaan: Turmaloikkaan ja Tuhkajuovaan. Kummastakaan ei olisi varapäällikökseni: Turmaloikka ei ilmeisistä syistä ollut saatavilla, ja Tuhkajuova alkoi olla liian höperö. En siis joka tapauksessa tulisi luottamaan varapäällikkööni. Löytäisin klaanista varmasti vähemmän katalia kissoja kuin Jääviilto, mutta he eivät muilta osin sopisi asemaan. Vaihtoehtojani kavensi myös se, etten mielelläni tehnyt valintaa muiden kuin kokeneiden, lähellä minun ikääni olevien sotureiden joukosta. Heidän persoonansa tunsin täysin, vaikka kaikista en pitänytkään. Minun oli tiedettävä, kuka varapäällikköni oli.
Olin tietysti pohtinut paljon sitä, kenet valitsisin varapäällikökseni. Olin monta kertaa ikäväkseni päätynyt siihen tulokseen, että Jääviilto olisi sopiva valinta. En luottanut häneen, mutta tunsin hänet hyvin. Kaipasin rinnalleni juonittelevaa, kunnianhimoista kissaa, joka jakaisi visioni Kuolonklaanin tulevaisuudesta. Sitä paitsi, jos valintani ei päällikkönä kohdistuisi Jääviiltoon, ei hän olisi yhtään sen epäluotettavampi. Ja sitten hänellä olisi vain enemmän syytä tappaa minut. Jos Jääviilto joka tapauksessa haluaisi tulevaisuudessa sysätä minut klaanin johdosta, olisi ehkä parempi pitää hänet lähelläni.
Kun viimein palasin ajatuksistani tähän maailmaan, Jääviilto näytti jo kärsimättömältä. Hän oli avaamassa suutaan jotain tiuskaistakseen, mutta rikoin viimein hiljaisuuteni.
”Jos autat minua Henkäystähden kanssa – mitä se ikinä tuleekaan tarkoittamaan – ja osoitat minulle samalla, että voin luottaa sinuun, niin kyllä, teen sinusta varapäällikköni”, sanoin vakaalla äänellä. ”Haluan sinun osoittavan minulle, että olisit oikea valinta. Vaikka luottaisinkin sinuun, minulla on epäilykseni siitä, sopisitko tehtävään.”

//Jää?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto kuunteli Pimentovarjoa. Naaras puhui asiaa, he totta tosiaan voisivat kammeta Henkäystähden päällikön paikalta ja alkaa yhdessä johtamaan Kuolonklaania. Mutta sitten punaturkkinen soturi alkoi epäröidä. Aivan samalla tavalla hän oli typeränä auttanut Henkäystähteä hoitelemaan Punatähden pois päällikön paikalta. Kollista tuntui, että hän oli ajautumassa toista kertaa samaan ansaan, mutta vain eri kissan toimesta. Pystyikö hän luottamaan Pimentovarjoon?
”Sinuna pitäisin kuitenkin mielessä, että Henkäystähdellä on myös mittavat kannatusjoukot. Enemmistö klaanin kokeneimmista sotureista seisovat Henkäystähden takana. Jos lähdet suinpäin juonittelemaan Henkäystähden pään menoksi, löydät pian itsesi Pimeyden Metsän riveistä”, Jääviilto tuhahti ja piiskasi hännällään ilmaa.
”Kyllä minä sen tiedän”, Pimentovarjo lausahti kylmäkiskoisesti.
”Äläkä oleta, että minä automaattisesti olisin sinun puolellasi. Minut on jo petetty niin monta kertaa, etten voi noin vain luottaa sinuun”, punaturkkinen kolli naukui ärsyyntyneenä. Muistot Henkäystähden petturuudesta häntä kohtaan nostivat taas päätään ja saivat soturin vihastumaan.
”Luuletko sinä, että minäkään luottaisin sinuun?” Pimentovarjo esitti vastakysymyksen. Jääviilto pyöräytti silmiään.
”Ei sinulla ole mitään syytä olla luottamatta minuun. Olen ollut koko ajan luottamuksesi arvoinen. Sinä taas et ole tehnyt mitään, mikä saisi minut vakuuttumaan siitä, että voisin luottaa sinuun. Jos autan sinua Henkäystähden kanssa, sinä teet minusta sinun varapäällikkösi”, Jääviilto esitti vaatimuksen suoraan, epäröimättä lainkaan. Hän tiesi ansaitsevansa varapäällikön pestin ja pitäisi tällä kertaa huolen, että myös saisi paikan.

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre seurasi ajatuksiinsa uppoutuneena kuinka lehdet leijailivat verkkaiseen tahtiin puista rusehtaville sammalille. Hän ei kokenut liiaksi painetta keskittyä hetkeen, sillä metsästyspartion jäsenet olivat erkaantuneet toisistaan kukin omaan suuntaansa. Ei ollut ketään patistamassa soturinaarasta töihin, joten hän saattoi rauhassa unohtaa tämän maailman ja matkata haaveisiinsa.
Hänen sydäntään kivisti yksinäisyys. Voi kuinka hän tarvitsikaan kumppanin! Tulevina lehtikadon huurteisina kuukausina olisi mitä ihaninta käydä levolle oman kumppaninsa lämpimän kyljen viereen. Lampiväre halusi täysin omistautua toiselle kissalle, ja hän halusi jonkun täysin omistautuvan hänelle. Mistä kolli tähän hätään?
Oikeastaan Lampiväre tiesi jo, kenet hän haluaisi. Salamasielu oli täydellinen: hän oli komea, vahva ja rohkea. Häntä Lampiväre voisi rakastaa. He olisivat yhdessä hieno pari, ja varmasti Lampiväreen vanhemmatkin hyväksyisivät Salamasielun. Naaras oli aivan varma siitä, että kolli oli hänelle se oikea. Nyt hänen oli vain saatava tämä omakseen.
Lopulta Lampiväre ei saanut kiinni yhtään mitään. Hän saapui tyhjin tassuin takaisin partion tapaamispaikalle. Paikalla ei ollut vielä muita kuin partion johtajana toimiva Varissulka, jonka jalkojen juuressa lepäsi orava. Tämä kohotti kulmiaan huomattuaan Lampiväreen saapuvan ilman tuomisia.
”Oletko tosissasi?”
Lampiväre ei uskaltanut kohdata isoveljensä pettynyttä katsetta, vaan katsoi hänen ohitseen puiden latvustoon.
”En saanut mitään kiinni.”
Varissulka maiskautti kieltään toruvasti ja pudisti päätään. Varissulka osasi sitten olla ärsyttävä! Lampiväre kimpaantui tarpeeksi, että rohkeni kohtaamaan nuo harmaat silmät, mutta siihen hänen uskaliaisuutensa loppui. Hän piti suunsa supussa ja tuijotti kollia uhmakkaasti.
”Nyt ei ole vielä edes niin kylmä, riistaa riittää. Ensi kerralla vähän yritystä, jooko?”
Kollin alentuva äänensävy loukkasi Lampivärettä. Miksi tämä kuvitteli olevansa parempi kuin hän? Lampivärehän sitä paitsi oli heistä parempi saalistaja, mikä normaalisti näkyi siinä, että naaras toi mukanaan enemmän saalista. Tämä oli vain poikkeus!
”Tuo ei tunnu kivalta”, Lampiväre yritti hiljaisella äänellä, mutta Varissulan ilme ei pehmennyt. Hän kallisti päätään.
”Mitä, tavallaanhan minä kehuin sinua? Sanoin, ettet tällä kertaa yrittänyt. Eli uskon, että osaat, jos lopetat laiskottelemisen.”
Lampiväre ei ymmärtänyt, mitä kolli selitti. Häntä vain hävetti, eikä hän enää jaksanut kuunnella ylimielistä veljeään. Kaikeksi onneksi paikalle saapuivat muut partion jäsenet, jotka veivät Varissulan huomion muualle.

Leirissä Lampiväre huomasi ilokseen Lätäkkölemmen. Hän kaipasi lohdutusta, ei pelkästään Varissulan kiusaamisen seurauksena, vaan myös yksinäisyyteensä. Lätäkkölemmelläkään ei ollut kumppania, miten hän oikein selvisi?
”Hei”, harmaa naaras tervehti rakasta siskoaan ja puski tämän päätä hellästi. Hän istuutui Lätäkkölemmen viereen ja huokaisi. ”Varissulka oli minulle ihan hirveä partiossa!”
Lätäkkölempi kurtisti kulmiaan.
”Ai. Mitä hän sanoi?”
Äkkiä Lampiväreen korvia alkoi kuumottaa, sillä jokin osa hänessä tunsi, etteivät Varissulan sanat oikeastaan kovin loukkaavia olleet. Häntä itseään vain hävetti se, ettei hän ollut saanut mitään kiinni pilvilinnoissa seikkailtuaan.
”No… En saanut mitään kiinni partiossa, ja hän ei pitänyt siitä. Mutta minusta hän olisi voinut olla ystävällisempi sen sanoessaan.”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Auroora

Katseeni lepäsi mietteliäänä Eloklaanin reviirillä. Jääviilto oli oikeassa siinä, ettei minulla ollut rajattomasti aikaa. Koin tehtäväkseni Kuolonklaanin vahvistamisen, ja näin sen toteutuvan vain reviirin laajentamisena. Se ei kuitenkaan olisi mikään pieni projekti. Pysyvä muutos vaatisi hitaita, harkittuja liikkeitä. En voisi vain johtaa kuolonklaanilaisia hyökkäykseen Eloklaanin leiriin toivoen heidän jotenkin antautuvan ja jättävän kotinsa. Eloklaanin olisi oltava heikko, olkoon se sitten mielessä tai ruumiissa: mutta tahtoa tai kykyä puolustaa kotiaan heiltä ei saisi ratkaisevalla hetkellä löytyä. Tällä hetkellä klaanit olivat kutakuinkin tasaväkiset, eikä Eloklaanilta puuttunut halua seurata Mesitähteä taisteluun.
Eloklaanin heikentämisen lisäksi vaihtoehtona oli Kuolonklaanin vahvistaminen. Voisimme kutsua joukkoomme erakoita taistelemaan kanssamme, mutta se tuskin olisi hyvä idea. Ensinnäkin, sitä oli jo kokeiltu, ja loppujen lopuksi emme saavuttaneet mitään. Toiseksi, kuka erakko haluaisi taistella kanssamme? Hei, haluatko uhrata henkesi, jotta täysin sinulle tuntematon kissajoukko saisi hieman enemmän valtaa metsässään? Kujakissayhteisön rinnalla sotiminen oli ollut poikkeuksellinen tapahtuma, minkä oli mahdollistanut vain se, että heidän johtajallaan ja Mesitähdellä oli historiaa.
En olisi päällikkönä valmis räikeisiin liikkeisiin tai uhkarohkeisiin tekoihin, joten kestäisi kauan ennen kuin tavoitteeni tulisi saavutetuksi. Kenties se ei ehtisikään toteutua elinaikanani. Joka tapauksessa olisi Kuolonklaanille parempi mitä nopeammin minusta tulisi päällikkö.
Siirsin katseeni Jääviiltoon. En luottanut häneen juurikaan, mutta samoin suhtauduin suurimpaan osaan muistakin kissoista. Kenties viime aikoina olin kokenut, että jaoimme enemmän samankaltaisuuksia kuin eroavaisuuksia. Hänestä huokui inho Henkäystähteä kohtaan, joka oli monta kertaa käyttänyt hyväkseen Jääviillon uskollisuutta. Jääviilto oli kuitenkin Jääviilto, ja minun oli oltava varovainen hänelle puhuessani. En todellakaan tiennyt, mitä kollin mielessä pyöri.
”Ehkä hänen kuolemaansa ei tarvitse odottaa.”
Jääviilto kohotti kulmiaan ja näytti yllättyneeltä sanoihini. Kiirehdin tarkentamaan.
”En tarkoita, että hänen kuolemaansa pitäisi nopeuttaa. Älä vain kuvittele, että suunnittelen hänen murhaansa”, tuhahdin. ”Tarkoitan vain, ettei hänen kuolemansa ole ainoa tie päällikön paikalle. Hän tuskin on vapaaehtoisesti luopumassa paikastaan, mutta en usko, että hän tällä hetkellä nauttii koko klaanin luottamuksesta. Erakkosyntyiset ovat jo häntä vastaan, enkä usko meidän kahden olevan ainoita, jotka eivät pidä häntä sopivana klaanin johtoon. Henkäystähtikin on vain yksi kissa, ja hän on päällikön asemassaan vain niin kauan kuin hänet siihen hyväksytään.”

//Jää?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleripilven oli tukahdutettava kehräyksensä saadessaan Laineliekin mukaan keskusteluun. Naaras vaikutti katuvan sitä saman tien, mutta enää tämä ei voinut perääntyä.
“Tietenkin mahtavaa”, kirjavaturkkinen kollisoturi vastasi rintaansa röyhistäen. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma, tarkoittiko todella sitä, mitä sanoi. Oli vaikea vertailla keskenään asioita, joista toisesta hänellä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia kokemuksia. Olihan hän toki ollut toisinaan hieman yksinäinen, mutta ei se välttämättä huono juttu ollut. Ainakaan hänen ei ollut tarvinnut tapella leluista tai ruoasta pentuetoverusten kanssa. Sitä paitsi, kun hän oli päässyt oppilaaksi, hänen elämästään oli tullut kerrassaan täydellistä, kiitos Kaamoskukan. Tuo tummaturkkinen soturi oli hänen elämänsä valo, eikä yksikään äänekäs tai ärsyttävä sisarus olisi voinut tarjota hänelle mitään sitä parempaa.
“Pentuetoverit voivat olla oikeita piikkejä lihassa, jos sille tuulelle sattuvat.” Hilleripilvi loi Laineliekkiin myötätuntoisen katseen. “Mutta sinunlaisesi kykenevä ja itsenäinen soturi pystyy loistamaan siitä huolimatta! Sisaruksesi tuskin tulevat pääsemään samalle tasolle sinun kanssasi, ainakin jos he jatkavat muiden paapottavana olemista läpi soturi-ikänsä – vai mitä?” Kolli silmäili siniharmaata naarasta tyynesti, mutta hänen turkkinsa alla kihisi uteliaisuus. Häntä kiinnosti tietää, miten helposti Laineliekki olisi valmis kääntymään sisaruksiaan vastaan.

//Laine?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli pysynyt koko partion ajan hiljaa. Kenties ensimmäistä kertaa koskaan hän myöntyi Pimentovarjon komenteluun, eikä vastustellut lainkaan tämän määrätessä Jääviillon mukaansa saalistamaan. Kun Latvaruusu ja Varissulka olivat kadonneet näkyvistä ja kaksikko oli päässyt rajan tuntumaan, varapäällikkö avasi suunsa ja aloitti keskustelun. Tilanne kaksikon välillä oli Jääviillon mielestä poikkeuksellinen. Pimentovarjon seurassa punaturkkinen soturi ei kokenut jatkuvasti oloaan niin uhatuksi ja vastenmieliseksi kuin muiden seurassa. Hän ei koskaan voisi kuitenkaan myöntää edes itselleen sitä, että taisi nauttia mustaturkkisen soturin seurasta. Ei paljoa, mutta se vähäkin riitti. Kolli oli epäilemättä kiintynyt varapäällikköön, vaikkei sitä itselleen myöntänytkään.
”Minusta meidän kannattaisi laajentaa reviiriämme. Henkäystähti keskittyy vääriin asioihin.”
Jääviilto käänsi jäisen katseensa rajan toiselle puolen avautuvasta Eloklaanin reviiristä Pimentovarjoon. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”Juuri sitä minäkin olen ajatellut”, kolli tuhahti ja kohotti aavistuksen verran leukaansa näyttääkseen vieläkin suuremmalta pienikokoisen naaraan rinnalla. Pimentovarjon katse pysyi tyynenä, eikä Jääviillon ele saanut tässä aikaan mitään reaktiota.
”Mutta Eloklaani tuskin suostuu luovuttamaan meille reviiriään, emmekä voi alkaa laajentamaan keskenämme. Henkäystähti tappaisi meidät, jos tietäisi meidän suunnittelevan sellaista hänen selkänsä takana”, Jääviilto jatkoi tympääntyneenä. Hän inhosi Henkäystähteä tätä nykyä enemmän kuin monia muita kuolonklaanilaisia. Päällikkö ei selkeästikään arvostanut Jääviiltoa niin paljon, kuin hänen olisi pitänyt arvostaa. Jos hän vain olisi voinut, hän olisi antanut päällikölle opetuksen.
”En minä aiokaan laajentaa hänen selkänsä takana”, Pimentovarjo naukaisi terävällä äänellä ja jatkoi sitten hieman hiljempaa, ”ellet muista, minusta tulee hänen jälkeensä päällikkö.”
Jääviilto siristi silmiään. Hänen hännänpäänsä nyki ärsytyksestä. Mikäli kaikki olisi mennyt vuodenaikoja sitten niin kuin olisi pitänyt, Jääviilto olisi nyt Pimentovarjon paikalla ja hänestä olisi tulossa seuraava päällikkö. Kolli oli asiasta edelleen katkera, mutta hän oli oppinut joten kuten elämään sen kanssa. Hän elätteli toivetta siitä, että Pimentovarjo valitsisi hänet varapäällikökseen.
”Luuletko, että Henkäystähti on kuolemassa moneen vuodenaikaan? Sinä olet klaaninvanhin sitten, kun hän menettää viimeisen henkensä”, Jääviilto murahti, sillä hänen oli pakko päästä vääntämään edes jostain Pimentovarjon kanssa. Se oli hänen luonteensa, hän keksi riidan aiheen ihan mistä tahansa.

//Pimento?

Kirjoittaja: Saaga

Lammikkoloikka suostui jakaantumaan kahteen ja lähtemään kanssani Lehtikuusilaakson suuntaan. Katselimme kumpikin jonnekin metsän kauniin värisiin syövereihin ja vaihdoimme pari sanaa ilmasta. Oli tulossa lehtikato. Se tuntui ilmassa. Myös pieni lähestyvän sateen tuntu oli laskeutunut yllemme. Taivaskin oli harmaa. Pidin sateesta. Lammikkoloikka ehti juuri myöntymään toteamukseeni sateisesta ilmasta, kun taivas päätti antaa veden tiputella päällemme. Sadepisarat tippuivat päällemme. Kastuisimme, se oli varmaa. Jutustelimme vahvuuksistamme hiukan. Olin parempi taistelija ja voimakkaampi verrattuna saalistustaitoihini, jotka olivat ihan kohtalaiset. Sitten Lammikkoloikka myöntyi siihenkin omalta puoleltaan. Toivoin todella, että yhteistyömme toimisi. Kyllä uskoin meidän saavan edes jotain kiinni kuten ilmeisesti toinenkin. Sade yltyi hiljalleen ja arvelin, ääneen, sen yltyvän rankkasateeksi jossain kohtaa. Meidän olisi parasta aloittaa. Sateessa ei saanut viipyä liian kauaa. Jos se ehtisi syvälle luihin kylmettämään, saattaisi sairastua. Lammikkoloikka huomasi puunoksalla oravan ja punoimmekin suunnitelman sen nappaamiseksi. Vaikken ollut hirvittävän hyvä kiipeilemään ehdotin silti, että voisin koittaa hätistää sen alas puusta ja naaras saisi sitten ottaa sen vastaan. Toinen vaikutti olevan hyvillään ehdotuksesta. Osoitin pienen hymyn tapaisen hänelle ennen kuin ryhdyin kiipeämään. Kapusin ensimmäiselle oksalle mahdollisimman hiljaisesti. Tiesin, että orava kuulisi minut jossain kohtaa, mutta päätin silti yrittää parhaani. Arvioin, että olisi parempi kiivetä ylös nopeasti ja äänekkäästi kuin hitaasti ja äänettömästi. Teinkin siis pienen spurtin ja kapusin pitkin puuta. Meinasin lipsahtaa päästessäni oravan kohdalle, mutta sain sen pelästytettyä alas. Katsoin ylhäältä, kun se jäi suoraan Lammikkoloikan kynsiin. Hymyilin ylpeänä.
“Pääsetkö alas sieltä?” soturitar kysyi altani. Murahdin ja katsoin reittiäni.
“Luulisin”, vastasin ja aloin varovasti laskeutua. Sade oli tehnyt puunrungosta märän ja liukkaan, joten alasmeno oli hirvittävän hankalaa. Koitin pysyä kiinni rungossa, mutta ennen kuin pääsin edes yhtä oksaa alemmas kynteni lipesivät ja tipahdin. Ilmalennon aikana saatoin vain selviäväni. Toivoin, etten löisi päätäni. Tömähdin kyljelleni maahan ja ilmat pakenivat keuhkoistani. En kuitenkaan tuntenut merkittävää kipua missään, joten uskoin olevani kunnossa.

//Lammikko?

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukan käpälät nykivät ja kolli tuhisi unissaan unen näkemisen merkiksi. Kollin tapa liikahdella ja hengittää normaalia tiheämmin kertoi myös ulkopuoliselle kollin näkevän painajaista. Ja tällä kertaa kyse ei ollut mistä tahansa tavallisesta painajaisesta, vaan jostain paljon pahemmasta.

Kaamoskukka asteli Kuolonklaanin leirissä tapansa mukaisesti pää korkealla. Kollin turkki oli suitti siistiksi ja jokainen karva oli omalla paikallaan. Kaamoskukka virnisti ja mietti missä hänen upea, ihana ja täydellisen hyväuskoinen Hämärähallansa oli. Ruskeankirjavaa naarasta ei kuitenkaan näkynyt missään mikä sai Kaamoskukan pettymään. Hänen siniharmaaseen katseeseen kuitenkin osui Hilleripilvi, hänen rakas Hilleripilvensä. Kaamoskukka lähti astelemaan kohti lempi-ihailijaansa ja hymyili leopardikuvioiselle kissalle hurmaavasti. Kolli oli hänen jälkeen varmaankin Kuolonklaanin komein kissa ja Hilleripilvi sai hänen viiksensä värähtelemään.
“Hilleripilviseni, oi Hilleripilvi! Kuinka päiväsi on sujunut? Taatusti komeasti, ainakin nyt”, Kaamoskukka kajautti ja siveli hännällään Hilleripilven leukaa. Kollin ilme ei ollut kuitenkaan ihaileva, vaan kummastunut ja kolli perääntyi muutaman askeleen.
“Kuka kumma sinä olet? Olemmeko joskus tavanneet? Hmm, nyt kun mietin niin olemme ehkä jutelleet partiossa, vai? Joka tapauksessa, miksi käyttäydyt näin tuttavallisesti?” Hilleripilvi naukaisi epäluuloisana ja kurtisti kulmiaan. Kaamoskukka kallisti hämmentyneenä päätään ja kollin hurmaava virne vaihtui myrskynmerkkiin. Oliko Hilleripilvi lyönyt päänsä vai varastanut parantajan kissanmintut?
“Mitä sinä höpötät? Kyllähän sinä nyt suosikkikissasi tunnet. Olen Kaamoskukka, haloo. Oletko menettänyt järkesi?” Kaamoskukka huokaisi ja rapsutti takajalallaan kylkeään ihmeissään. Vai oliko juomavedessä jotain?
“Minä en ole koskaan kuullut kenestäkään Kaamoskukasta, oletko sinä nyt ihan kunnossa?” Hilleripilvi tokaisi terävästi ja jatkoi oman turkkinsa sukimista. Kaamoskukka tarttui Hilleripilveä korvasta, he menisivät nyt välittömästi parantajanpesälle! Hilleripilvi oli varmaankin vain syönyt jotain epäilyttävää ja se sai kollin voimaan pahoin. Hehkuaskel ja Sumutuuli saisivat tarkistaa Hilleripilven voinnin ja antaa kollille jotain yrttejä. Eihän se nyt normaalia ollut, että toinen oli kokenut jonkinlaisen muistinmenetyksen.
“Hei, irti minusta! Minähän sanoin jo, minä en tiedä ketään Kaamoskukkaa”, Hilleripilvi sähisi rimpuillen ja repäisi itsensä Kaamoskukan otteesta irti. Kolli pyöräytti silmiään, miksi hänen oli pitänyt valita lempikissakseen näin vahva kolli? Hämärähallaa oli paljon helpompi siirrellä paikasta toiseen. Naaraalta löytyi voimaa satunnaisesti, mutta naaras ei kohdistanut sitä häneen ja Hämärähalla oli kooltaan Hilleripilveä pienempi.
“Lopeta nyt tuo jo ja käyttäydy normaalisti! Minä, Kaamoskukka, sinun ihailema kissa. Sinä, Hilleripilvi, minun suurin ihailijani. Muistuuko mieleesi?” Kaamoskukka sähähti Hilleripilvelle ja liu’utti kyntensä esille. Hilleripilvi kyllä ansaitsisi näpäytyksen, kuinka Hilleripilvi oli kehdannut unohtaa hänet! Hetkinen… Kaamoskukka ei sanonut leopardikuvioiselle kissalle sanaakaan, vaan kääntyi kannoiltaan ja skannasi leiriään katsellaan. Hän huomasi leirin laitamilla Aamuraidan. Naaras oli puoliverinen eikä todellakaan hänen huomionsa arvoinen, mutta naaraan olisi pakko muistaa hänet.
“Aamuraita!” Kaamoskukka hyrähti päästessään tarpeeksi lähelle naarasta ja kosketti naarasta varovaisesti hännällään.
“Anteeksi, mutta tunnetaanko me? En nyt saa nimeäsi mieleeni… Olemmeko me tavanneet?” naaras naukaisi epäröiden ja mittaili Kaamoskukkaa katsellaan. Kolli meinasi raivostua, kuinka noin mitätön kissa saattoi unohtaa hänet? Murina kumpusi Kaamoskukan kurkusta eikä hän enää voinut pidätellä itseään. Kolli loikkasi pahaa aavistamattoman naaraan kimppuun ja kaksikko kierähti aukiolla muutaman kierähdyksen verran. Aukion maa oli märkä ja sai kollin turkin sotkuun, mutta Kaamoskukka ei enää välittänyt.
“Apua, auttakaa!” Aamuraita kiljaisi ja yritti potkaista kollia pois päältään, mutta Kaamoskukka piti toista tiukasti otteessaan.
“Kuka tuo kissa edes on? Kai hän Kuolonklaaniin kuuluu, mutta minä en ainakaan häntä tunne.”
“Oletteko varmoja, että hän edes on kuolonklaanilainen?”
“Minulla hän väitti nimekseen Kaamoskukkaa, mutta minä en ainakaan ole koskaan kuullut kenestäkään Kaamoskukasta.”

Aukion naukaisut saivat Kaamoskukan kauhistumaan. Miten kukaan ei tuntenut häntä? Oliko.. Oliko hän unohdettu..? Hämmennys valtasi kollin ja hän päästi Aamuraidan tahattomasti pakenemaan. Kaamoskukka tuijotti aukion kissojen pistäviä katseita vihaisena, pelokkaana ja kummastuneena. Kollin hännänpää vääntyili hermostuksesta.
“Oletteko te kaikki ihan seonneet?” Kaamoskukka sai sylkäistyä sanansa raivostuneena. Hän tunsi puhdasta inhoa muita kissoja kohtaan, mutta samalla pelko ravisteli kollisoturin kehoa. Hän ei montaa asiaa pelännyt, mutta hänen nimensä unohtaminen oli yksi niistä. Muiden kissojen kuvat ja äänet alkoivat kieppumaan soturin päässä ja hetken päästä kaikki pimeni.

Kaamoskukka räväytti silmänsä kauhistuneena auki. Kolli oli liikkunut unissaan viereisille sammalille. Hän hengitti raskaasti ja kollin silmävalkuaiset välkkyivät pelosta. Oliko se ollut vain unta? Vai oliko hän edelleen unohdettu? Kaamoskukka nousi ylös ja värähti inhonsa, hänen turkkinsa oli aivan hikinen. ‘Yök’, tabbykuvioinen kissa mietti inhaantuneena ja kurottautui sukaisemaan kylkeä. Hänen oli pakko ottaa selvää asioista! Kolli syöksähti pesästä muutamalla notkealla ja ilmavalla loikalla. Hänen oli pakko etsiä joku hänen uskotuistaan tassuihinsa tai tässä tilanteessa jopa hänen nössö veljensä, Pyräkkäpiru kelpaisi varmistamaan hänen olemassaolon. Jos Pyräkkäpirukin olisi unohtanut hänet, niin Kaamoskukka kyllä tappaisi hänet välittömästi. ‘Ainakin minulla olisi siihen syynsä’, Kaamoskukka ajatteli jopa tyytyväisenä. Kaamoskukka hyrähti tyytyväisenä, kun hän huomasi Hämärähallan palaavan parantajanpesästä. Kolli ei edes ehtinyt miettiä miksi Hämärähalla oli parantajanpesässä ollut, hän välitti vain omasta nimestään; kirjaimellisesti.
“Hämärähallaseni, hei!” Kaamoskukka naukaisi hengästyneenä ja katsoi kumppaniaan intensiivisesti. Naaraan henki riippuisi siitä mitä hän nyt vastaisi, mutta sitähän Kaamoskukka ei toiselle kertonut.
“Kaamoskukka! Ihana nähdä sinua, ajattelinkin sinua juuri äsken. Minulla on sinulle kerrottavaa, mutta menisimmekö me hieman syrjemmälle?” naarassoturi naukaisi tavanomaisesta iloisemmin ja pukkasi Kaamoskukkaa hyväntuulisesti lapaan. Kaamoskukan äskeinen pelko ja ärtyneisyys vaihtui rentoon, hurmaavaan ja virnuilevaan Kaamoskukkaan.
“Voi, ihana nähdä myös sinua. Mutta Hämärähalla, sinun todella pitäisi oppia sukimaan turkkisi paremmin. Kyllähän sinä tiedät, että minä en voi kaltaisesti seurassa näyttäytyä, ihan todella! Mutta minä se vain ajattelen meidän mainettamme, ethän tahdo liata sitä? Mutta mennään vain, minä haluan kuulla mitä sinulla on mielen päällä. Liittyykö se siihen, että tulet parantajanpesästä? Ethän sinä ole vain sairas? Tai loukkaantunut?” tabbykuvioinen kissa hykerteli toiselle ja ohjasi Hämärähallaa hännällään kauemmaksi kaikkien kissojen kuulevilta korvilta. Jos Hämärähalla oli nyt sairastunut, niin Kaamoskukka ei halunnut kaikkien tietävän. Eihän hän nyt voisi julkisesti tapailla jotain sairastunutta tai vammautunutta kissaa. Naaras ei kuitenkaan ainakaan ulkoisesti näyttänyt vammautuneelta eikä toinen myöskään tuoksunut sairaalta. Kolli oli silti epäluuloinen.
“Voi rakas, olet aina niin huolissaan.”
Ja niinhän Kaamoskukka oli, mutta tässä tapauksessa vain omasta maineestaan. Hämärähalla oli hänelle vain pääsykoodi etuihin ja esimerkiksi pentuihin, mutta muuten Kaamoskukka ei toisesta välittänyt. Mutta koska Hämärähalla oli hänen kumppaninsa, niin hän halusi huolehtia siitä, että toinen oli parhaassa mahdollisessa kunnossa. Hänen kumppaninsa ei olisi missä tahansa rupukunnossa..
“Mutta se kyllä liittyy siihen ja minä en tiedä miten sinä reagoit tähän, koska puhuimme, että ehkä vasta myöhemmin mutta… Minä odotan pentuja! Meidän pentujamme. Sumutuuli arveli, että me saatamme saada jopa neljä tuntia! Voi ei, se on kyllä aika paljon-”, Hämärähalla höpötteli hermostuneena ja Kaamoskukka kohotti kulmaansa hieman huvittuneena. Naaras oli niin innoissaan, kuinka suloista.
“Hämärähalla, älä viitsi puhua noin paljoa. Tiedät, että äänesi sattuu minua korviin. Mutta nuo uutiset, aivan mahtavaa! En voi uskoa sitä todeksi, me saamme pentuja! Meidän on mietittävä heille nimet”, Kaamoskukka henkäisi aidosti ilahtuneena. Hänen suunnitelmissaan pennut tulivat vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta ehkä tämä muutos suunnitelmiin olisi jopa hyvä. Hänellä olisikin käyttöä muutamalla näppärälle apurille ja omat biologiset pennut olisivat siihen tarkoitukseen loistavia. Koska he olivat hänen jälkikasvuaan, he katsoivat häntä automaattisesti ylöspäin ja se säästäisi Kaamoskukan vaivaa.
“Kun olin nuorempi, minä ajattelin että joskus joskus saan pentuja, yhdestä tulee Lillukkapentu. Lillukat ovat minusta kauniita marjoja. Ja lempikasvini on vanamo, Vanamopentu olisi kyllä niin kaunis.. Mitä mieltä sinä olet?” ruskeankirjava kertoi lempeällä äänensävyllä ja vilkaisi taivasta haaveillen. Kaamoskukkaa ei varsinaisesti kiinnostanut Hämärähallan höpinät nuoruuden haaveista tai edes toisen mielipiteet, mutta hän pääsisi helpoimmalla, jos antaisi naaraan nimetä osan pennuista. Se saisi myös Hämärähallan entistä paremmin hänen koukkuunsa.
“Kauniita nimiä, sopii minulle. Minä en vielä tiedä. Yksi nimistä voisi liittyä lehtikatoon, Pimentovarjolla oli tapana antaa sellaisia nimiä ja jatkaisin perinnettä mielelläni. Ainakin kaikki tietäisivät heti kenen sukua se pentu on”, tabbykuvioinen pohti. Hän oli jo aiemmin päättänyt, että nimeäisi edes yhden pennun Pimentovarjon keksivän teeman mukaan. Mutta koko pentuetta hän ei halunnut nimetä samalla teemalla. Jos yhdestäkin pennusta kasvaisi Pyräkkäpirun kaltainen hiirenaivo.. Kaamoskukka ei toimisi sen isänään. Hän voisi vaikka hukata sen metsään, kuten Pyräkkäpirullekin olisi pitänyt jo aikapäiviä sitten tehdä. Kolli mietti, että hänen pitäisi oikeasti testata pentunsa. Jos joku niistä olisi heikon oloinen, hän voisi koventaa pentunsa koulutusta tai…. Mutta kaikki tämä pitäisi tehdä salassa. Kaamoskukka oli kuullut, että kun naaras tuli emoksi, hän suojelisi pentuja hengellään. Kaamoskukka pelkäsi, että Hämärähalla saisi pentujen myötä ylimääräistä ja epätoivottua itsevarmuutta. Joten jos Hämärähalla saisi vihiä Kaamoskukan suunnitelmista, naaras saattaisi jopa karata pentujen kanssa. Hämärähalla oli muutenkin niin heikko, ei toinen tajuaisi mitään mistään koulutuksen hyödyllisyydestä.
“Kuulostaa ihanalta, Pimentovarjo varmasti arvostaa sitä! Ja onhan se hienoa, kun hän on varapäällikkökin”, Hämärähalla hymyili ja astui hieman lähemmäksi kumppaniaan. Naaras kietaisi oman häntänsä Kaamoskukan omaan. Kolli värähti inhosta. Kaikista kamalinta Hämärähallan kumppanina toimimisessa oli hellyydenosoitukset. Kollisoturi antoi oman häntänsä levätä naaraan oman suojissa. Hän sukisi sen myöhemmin puhtaaksi.
”Sinun pitää nyt levätä. Pitääkö sinun siirtyä jo pentutarhaan? Muista ottaa taukoja tehtäviesi välissä ja muutenkin huolehtia itsestäsi”, Kaamoskukka varmisteli ällöttävän pehmeällä äänensävyllä. Jos kyse ei olisi hänen pentujensa voinnista, naaras saisi Kaamoskukan puolesta paiskia kahta kauheammin hommia. Mutta Kaamoskukka ei halunnut itselleen heikkoja pentuja. Siispä hän tulisi seuraavien kuiden aikana kantamaan naaraalle erityisen paljon riistaa. Kolli myös pohti, että hänen pitäisi pyytää Pimentovarjoa keventämään Hämärähallan työtaakkaa. Kaamoskukka tiesi, että hänen emoltaan löytyi sen verran pehmeyttä, että hän halusi suojella tulevia pennunpentujaan. Onneksi Pimentovarjo oli hänen emonsa. Vaikka heidän välinsä eivät olleet kovinkaan hyvät, niin Kaamoskukka oli varma, että naaraan emon rakkaus ulottautui myös häneen. Olihan hän Pimentovarjon pennuista kaikista komein, vahvin ja yksinkertaisesti vain paras. Sen takia Kaamoskukka ei voinut käsittää miksi hänellä oli niin huonot välit Pimentovarjon kanssa.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Katseeni oli nauliintunut lehtiin, jotka leijailivat kauniisti metsän keskellä kasvavan koivun oksilta kohti maata. Katselin, miten tuuli tarttui kauniisti ilmassa leijaileviin lehtiin ja pyöritteli niitä ympäriinsä. Jokin sisälläni sai minut pompahtamaan ilmaan ja huitaisemaan käpälälläni yhtä lehteä.
”Jipii!” hihkaisin, kun lehti tarttui kynsiini. Pudottauduin maahan ja kiepahdin selälleni, huitoen lehteä käpälilläni. Leikin hetken sen kanssa, kunnes nousin ylös ja aloin etsiä uutta kohdetta. Tiesin, että minun olisi pitänyt saalistaa, mutten malttanut lopettaa leikkimistä. Ei ollut reilua, ettei sotureille järjestetty aikaa leikkimiseen. Omasta mielestäni olen ansainnut leikkihetken, sillä kyllä klaani pärjää aivan hyvin muiden partion jäsenten saalistamilla saaliilla.
Kun olin aikani leikkinyt lehtien kanssa, minua alkoi väsyttää. Suuni avautui makoisaan haukotukseen. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli vasta hetki sitten ohittanut huippunsa. Minulla olisi vielä hyvin aikaa, ennen kuin olisi palattava takaisin tapaamispaikalle muiden luokse. Käperryin koivun rungon vierelle ja asetuin mukavaan asentoon lepäämään.

Kun raotin seuraavan kerran silmiäni, oloni oli mukavan levännyt. Kampesin itseni pystyyn ja venyttelin käpäliäni ja selkääni. Haukottelin ja käänsin katseeni sitten taivaalle.
”Oi ei!” parahdin huomatessani, miten kauan olin nukkunut. Minulla oli jo kiire muiden luokse! Lähdin nelistämään täyttä vauhtia kohti tapaamispaikkaa. Minun oli niin kova kiire, etten huomannut katsoa mihin astuin. Siispä puolivälissä matkaa onnistuin kompastumaan maasta esiin tuleviin juuriin ja lensin kuonolleni.
”Aijai”, vinguin itsekseni ja pitelin käpälilläni kuonoani, johon oli varmasti tullut haava.. Ei ollut kaukana, ettenkö olisi pillahtanut onnettomaan itkuun. Mutta minulla oli kiire, minun oli mentävä muiden luokse ennen kuin he alkaisivat ihmetellä missä olin oikein ollut.

Kun lopulta pääsin muiden luokse, sain osakseni tympääntyneitä katseita. Partion johdossa oleva Virtaviima katsoi minua tuimasti.
”Missä sinä olet ollut?” hän kysyi terävällä äänellä. Vilkaisin Maatuskaa, joka seisoi huolestuneen oloisena muiden partion jäsenten vierellä, katsoen minua meripihkanvärisillä silmillään. Minulla ei mennyt aikaakaan, että keksin partion johtajalle sopivan selityksen.
”No saalistamassa”, tuhahdin, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Virtaviima katsoi minua epäluuloisena.
”Missä saaliisi sitten ovat?” hän kysyi.
”No sepä onkin hyvä kysymys”, nau’uin ja aloin teatraalisesti sepittämään juuri keksimääni tarinaa, ”kun lähdin saalistamaan, kaikki oli hyvin. Löysin oravan jäljen, mutta ette usko mitä kävi! Juuri kun olin nappaamassa oravaa, metsästä esiin juoksi karhu! Jouduin taisteluun sen kanssa, siksi minun kuononi näyttää nyt tältä. Pimeyden Metsälle kiitos, että se tajusi lähteä lipettiin ja juoksi saman tien pois reviiriltämme, kun näytin sille vähän mistä Kuolonklaanin Poppelipomppu on tehty!”
Koko tarinan ajan silmäilin partion jäsenten ilmeitä. Maatuskan silmät olivat avautuneet suuriksi kuin pöllöllä, hän katseli minua ihaillen. Kyyhkypyrähdys, Virtaviima ja Lätäkkölempi näyttivät siltä, etteivät he olleet edes kuulleet tarinaani. Lätäkkölempi veti syvään henkeä ja avasi suunsa ensimmäisenä:
”Ei Kuolonklaanin reviirillä ole karhuja. Lakkaisit valehtelematta ja ottaisit vastuun omista teoistasi. Olen varma, ettet edes yrittänyt saalistaa.”
”Yritinhän!” vakuuttelin määrätietoisesti, alkaen jopa itse uskoa jälleen kerran omaan valheeseeni.
”Ole jo hiljaa”, Virtaviima tuhahti, nappasi saaliinsa maasta ja käveli ohitseni, viittoen muun partion peräänsä, ”palataan leiriin.”
Kyyhkypyrähdys ja Lätäkkölempi mulkaisivat minua kävellessään ohitseni. Käännyin Maatuskan puoleen voimatta käsittää sitä, miten inhottavia klaanitoverimme olivat.
”Minä uskon sinua kyllä”, Maatuska vakuutteli huomatessaan epätoivoisen ilmeeni, ”onneksi sinulle ei käynyt mitään.. Minä olin todella huolissani sinusta.”
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen hymy, kun kuulin ystäväni sanat.
”Voi Maatuska, sinä olet todellinen ystävä! En tiedä mitä tekisin ilman sinua… Muut kuolonklaanilaiset eivät kai voi sietää sitä, että minulle tapahtuu niin paljon ihmeellisiä asioita… Ovatkohan he kateellisia?” kysyin mietteliäänä, kun kävelin naaraan vierellä kohti leiriä. Maatuska kohautti lapojaan.
”Voi olla, mutta älä välitä siitä”, naaras naukaisi lempeällä äänellä.

Kirjoittaja: Auroora

Eloklaanin partio tuijotti meitä rajan toiselta puolelta. Partion johtajan tunnistin helposti: Lieskakajo oli tuttu hahmo kokoontumisista. Ilmassa oli edelleen selkeä jännite, vaikka sodasta oli jo kauan. Eloklaanilaiset näyttivät pitävän täysin mahdollisena sitä, että partiomme tuosta vain syöksyisi rajan yli ja aloittaisi konfliktin uudelleen. Oli hyvä, että he pelkäsivät meitä: toisaalta olisi ollut vielä parempi, jos he olisivat vaipuneet jonkinlaiseen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Henkäystähti ei kuitenkaan hyödyntäisi sitä, sillä päällikkö ei vaikuttanut kiinnostuneelta tekemään Eloklaanin suhteen mitään, tuumin inhoten.
Kohtasin Lieskakajon katseen ja nyökkäsin lyhyesti. Varissulka, Latvaruusu ja Jääviilto vahvistivat rajamerkkejä kaikessa rauhassa eloklaanilaisten tehdessä samoin. Kumpi lähtisi paikalta ensin? Jotenkin minusta tuntuisi heikolta olla ensimmäinen, joka kääntäisi selkänsä ja häipyisi paikalta. Lieskakajo ei kuitenkaan selvästi tuntenut niin, ja ratkaisi pian ongelmani keräämällä joukkonsa ja katoamalla pusikkoon. Huokaisin syvään.
”Eiköhän mennä”, sanoin ja kolmikko asteli luokseni, Varissulka viimeisenä. Harmaa kolli tuijotti rajan toiselle puolelle, mutta ei näyttänyt vihamieliseltä. Saatoin arvata mitä hän ajatteli. Ikävöiköhän Varissulka eloklaanilaista sukuaan?
Toivoin, että ei. Mitä huonompi kuva kuolonklaanilaisilla oli eloklaanilaisista, sen parempi, ainakin minun mielestäni. En ollut koskaan uskonut kahden klaanin väliseen veljeyteen. Uskoin siihen, että meillä menisi paljon paremmin, jos Eloklaania ei olisi. Meillä olisi koko metsän riista ja yrtit. Kaikki resurssit. Lehtikato ei tarkoittaisi sitä, että varmasti kokisimme menetyksiä.
Toisaalta asia ei ollut niin yksinkertainen. Jos saisimme kerralla koko metsän reviiriksemme, emme mitenkään saisi sitä ylläpidettyä. Suuri reviiri vaati paljon partioita, jotka varmistaisivat, ettei reviirille eksyisi ulkopuolisia. Laajentuminen olisi toteutettava hitaasti, jotta klaani ehtisi kasvaa reviirin mukana.
Oli ikävää, että klaanien reviirit olivat juuri näin päin. Kuolonklaanin reviirin itärajan toisella puolella kohtasi nopeasti kaksijalkalan, eikä reviiriä siis voinut laajentaa siihen suuntaan. Ainakaan se ei olisi järkevää. Minun käsitykseni mukaan Eloklaanin länsipuolella oli kuitenkin vain metsää, ja klaani voisi halutessaan laajentua sinne mielin määrin. Olimme kaksijalkalan ja Eloklaanin reviirin välissä jumissa.
Tämä partio oli matkalla joen yläjuoksulle, minne en ollut pariin päivään lähettänyt metsästyspartiota. Odotin, että löytäisimme alueelta hyvin riistaa. Vielä emme olleet kärsineet nälästä, mutta lehtikato häämötti jo horisontissa. Pahinta oli, ettei tilanteeseen voinut vaikuttaa mitenkään. Meillä ei ollut mitään keinoja varautua tulevaan: emme voineet saalistaa riistaa minnekään varastoon, sillä se pilaantui niin nopeasti. Oli vain hyväksyttävä, mitä tuleman piti.
”Jakaannutaan pareihin”, ilmoitin kun olimme saapuneet sopivaksi kokemalleni alueelle. ”Varissulka ja Latvaruusu, lähtekää te joen suuntaan. Me menemme lähemmäs rajaa.”
Jääviilto ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä siihen, että hän metsästäisi minun kanssani. Toisaalta hän tuskin olisi ollut yhtään sen iloisempi Varissulan tai Latvaruusun seurasta. Minä sen sijaan halusin saalistaa nimenomaan Jääviillon kanssa. Halusin puhua jollekin huolistani Kuolonklaanin nykyisen suunnan suhteen, ja tiesin, ettei Jääviilto tällä hetkellä suhtautunut kovin myönteisesti Henkäystähteen.
Kun saavuimme rajalle, en tuhlannut aikaani kiertelyyn ja kaarteluun.
”Minusta meidän kannattaisi laajentaa reviiriämme. Henkäystähti keskittyy vääriin asioihin.”

//Jää?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Lummelempi: 8kp –
Tuiskutuuli: 3kp –

AURA
Kylmäliekki: 4kp –
Susimieli: 19kp –
Lammikkoloikka: 29kp! –
Kaamoskukka: 39kp! –

AUROORA
Myrskymahti: 8kp –
Varissulka: 11kp –
Salamasielu: 5kp –
Pimentovarjo: 8kp –
Lampiväre: 4kp –
Loskalauha: 4kp –
Maatuska: 5kp –

ELANDRA
Sulkavirta: 5kp –

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 4kp –
Pyräkkäpiru: 5kp –
Aaltosalama: 4kp –

KÄÄRMIS
Hiljaisuusvarjo: 11kp –
Laineliekki: 4kp –
Lepakkohuuto: 8kp –
Katajatassu: 4kp –

SAAGA
Särösärinä: 8kp –
Rosmariinikynsi: 7kp –
Harakkahaave: 12kp –

UNTUVA
Tuimakatse: 7kp –

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuusvarjo asteli pentutarhalle hampaissaan oravaa kiikuttaen. Hän laski päätään astuessaan sisään, ettei osuisi kattoon ja käänsi heti sinisen katseensa Mäntyviikseen, joka siisti pesää.
“Huomenta, Mäntyviiksi”, Hiljaisuusvarjo naukaisi kohteliaasti laskettuaan oravan maahan. Ikikuningatar kääntyi katsomaan häntä. Hänen pupillinsa olivat laajat pimeässä oleskelun jäljiltä ja hänen turkkiinsa oli tarttunut sammalten palasia.
“Huomenta, Hiljaisuusvarjo! Mikä tuo sinut pentutarhaan?” naaras kysyi pudistellen sammalia turkistaan. Valkoruskea soturi työnsi hänelle mukanaan tuomansa oravan.
“Tulin vain tuomaan sinulle tämän”, hän kertoi. “Pentutarhalla on ilmeisesti ollut hieman hiljaista nyt viime aikoina. Eihän sinulle tule tylsää täällä yksiksesi?”
“Ei suinkaan. Kyllä uusia pentuja ennen pitkää tulee ja sitä varten olen varautunut. Olen ryhtynyt laittamaan pentutarhaa kuosiin lehtikatoa varten”, naaras naukaisi ja vilkaisi lapansa ylitse. “Ja siinä vasta onkin hommaa.”
“Selvä. Älä kuitenkaan väsytä itseäsi tai raada liikaa. Emme haluaisi sinun sairastuvan tai uupuvan liikaa. Syöhän nyt. Tämä orava on täysin sinulle”, Hiljaisuusvarjo naukaisi ikikuningattarelle hellästi.
“Kiitos, Hiljaisuusvarjo. Ja pidän kyllä huolen itsestäni, älä sen puoleen murehdi”, Mäntyviiksi naukaisi ja ryhtyi ruokailemaan. Valkoruskea kolli nyökkäsi kuningattarelle.
“Selvä! Hei sitten, oli mukava jutustella!” soturi naukaisi vielä ja lähti pesästä odottamatta vastausta.

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto lähti ravaamaan klaanitoverinsa perään, kun hän lähti ulos leiristä. Mielessään pieni kolli kirosi lyhyitä jalkojaan ja yritti pysytellä harmaan naaraan perässä. Hän kollin onneksi hidasti tahtiaan sen verran, että pieni tummanharmaa soturikin pysyi perässä.
“Koitetaan olla juoksematta hirviöiden kitaan”, Lepakkohuuto vitsaili, kun kaksikko lähti suuntaamaan kohti ukkospolkua. Hän ei ollutkaan ollut siellä saalistamassa hetkeen. Yleensä hirviöiden mölyn takia oli joko erittäin hankalaa tai erittäin helppoa napata saalista. Jotkut saaliseläimet eivät pelänneet hirviöitä niin paljon, joten niiden nappaaminen kävi helpommin.
“Olisiko tässä hyvä? Näin emme ole liian lähellä ukkospolkua”, Rosmariinikynsi kysyi. Tummanharmaa kolli nyökkäsi.
“Toki. Tämä on oiva paikka”, hän naukaisi klaanitoverilleen ja nuuhki ilmaa. Saaliiden hajut olivat laimeita, mutta tarpeeksi tuoreita, jotta voisi olettaa niiden olevan vielä kohtuullisen matkan päässä.
“Tiedätkös, olen miettinyt niitä kahta kissaa”, Lepakkohuuto tunnusti. “Mitä, jos he todella ovatkin sisaruksiani? Heillä on samoja piirteitä kuin minulla ja he näyttivät kutakuinkin ikäisiltäni?”
Rosmariinikynsi katsoi häntä hiljaa vakavasti. Hän ei sanonut mitään ja mahtoi ehkä odottaa, että pieni tummanharmaa soturi jatkaisi puhumista. Lepakkohuudolla ei kuitenkaan ollut muuta sanottavaa.

//Rosmy rakas?

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukalla oli mahdottoman tylsää. Niin tylsää, että kollista tuntui siltä, että hän kuolisi siihen. Kaikki hauskat kissat, eli Hilleripilvi oli jossain eikä Hämärähallaa, hänen suosikki leikkikaluakaan, näkynyt missään. Kolli kierähti kyljelleen ja siitä selälleen. Maailma näytti hänestä hassulta, kun sitä katsoi ylösalaisin. Mutta se ei riittänyt sammuttamaan Kaamoskukan sisällä vellovaa tylsyyttä, hänen olisi keksittävä jotain. Kollin makoillessa hänen edestään kulki harmaaturkkinen kolli, joka oli hänen mestarinsa hiirenaivoinen ja pehmeäsieluinen veli, Kylmäliekki. Kaamoskukan eleganteille kasvoille levisi viekas virne mikä kertoi kollin päässä syttyneen lamppu. Nyt hän keksi mitä hän tekisi. Kylmäliekki oli oiva kohde pienelle säikyttelylle ja Kaamoskukka uskoi, että hän saisi raahattua kollin helposti mukaansa. Kaamoskukka loikkasi ketterästi pystyyn ja loikki Kylmäliekin eteen. Hänen eleensä sai Kylmäliekin luimistimaan korviaan mikä kertoi kollin kokeneen Kaamoskukan lähentelyn epämiellyttävänä. Mutta sellainen kolli oli, hän meni aina muiden iholle ja vieläkin lähemmäksi.
“Kylmäliekki, heeei. Lähdehän mukaan metsälleni. Käpäläni kaipaavat verryttelyä ja sieluni raikasta ilmaa. Tulehan, mennään vaikka katsomaan miltä Hehkulammella näyttää tähän aikaan vuodesta”, Kaamoskukka hykerteli eikä jäänyt odottamaan Kylmäliekin vastausta. Ja kun kolli vilkaisi olkansa ylitse, hän näki sen mitä olikin odottanut näkevänsä. Kolli seurasi häntä kuin pentu emoaan. Jääviilto oli ollut oikeassa, Kylmäliekki oli säälittävyyden perikuva, teki kaiken mitä muut kissat pyysivät. Kaamoskukka oli mainio lukemaan muiden kissojen eleitä ja Kylmäliekin jokainen liikahduskin huusi sitä, että hän ei halunnut olla tässä tilanteessa. Ja se sai kollin hymähtämään nautinnosta.
“No, Kylmäliekki. Oletko nähnyt viime aikoina mitään mielenkiintoista?” tabbykuvioinen kolli aloitti ja kiepsahti ympäri niin, että hänen kuononsa melkein kosketti Kylmäliekin omaa. Kylmäliekki ei pitänyt fyysisestä läheisyydestä, mutta se oli Kaamoskukalla tiedossa, tietenkin. Harmaaturkkinen kolli perääntyi, mutisi jotain epämääräistä ja yritti ohittaa Kaamoskukan, mutta kolli loikkasi Kylmäliekin eteen.
“Eiköhän Jääviilto ole opettanut sinulle missä paikkasi on”, Kaamoskukka sihahti hampaidensa välistä ja väläytti toiselle valkeaa purukalustoaan. Kolli nautti pienestä leikistä ja epämukavuuden tuottamisesta toiselle. Ei siitä mitään haittaakaan ollut, että Kylmäliekki oppisi tietämään oman paikkansa myös hänen seurassaan.
“Anteeksi, minä en kuullut? No, ei sen väliä. Arvaatko mitä minä kuulin? En ole varma kuka sen kertoi, se oli ehkä.. Hmm, Kalmakuu tai Sulkavirta… No, ei silläkään väliä. Minä nimittäin kuulin, että Kuolonklaanin reviirillä on nähty susi. Voitko kuvitella, susi! Ehkä jopa kolme”, Kaamoskukka kertoi ja hengähti dramaattisesti sanojensa päätteeksi. Kollilla oli vaikeuksia pidätellä nauruaan, mutta hän halusi tämän vedätyksen onnistuvan täysin. Ei Kuolonklaanin reviirillä ollut tietenkään havaintoja susista, Henkäystähti olisi varmasti kertonut asiasta yhteisesti.
“Mitä, oikeasti?” Kylmäliekki kysyi epäluuloisesti ja vilkuili ympärilleen mietteliäänä. Kaamoskukka nyökytteli ja kulki eteenpäin miettien seuraavaa siirtoaan.
“Henkäystähtikin piti asiasta kokouksen, mutta sinä olit silloin partiossa. Joten minä lupasin kertoa sinulle ja tässä sitä nyt ollaan. Hah, minä, Henkäystähden uusi neuvonantaja!” Kaamoskukka vitsaili ja nauroi omalle letkautukselleen. Pitihän sitä nyt hieman osata tunnelmaa keventää, Kaamoskukka tuumasi ja potkaisi pikkukiveä käpälällään.
“Kaamoskukka, minä en.. tuota, minä en usko, että meidän sitten kannattaa olla täällä kaksin. Jos Kuolonklaanin reviirillä liikkuu susia, ne tekevät meistä hakkelusta. Ihan totta, eikö meidän vain kannattaisi palata leiriin? Tarkoitan, arvostan että pyysit minua seuraksesi, mutta…” Kylmäliekki sopersi hermostuneena ja kollin turkin jokainen karva sojotti eri suuntaan. ‘Oi Kylmäliekki, sinä olet niin helppo’, Kaamoskukka ajatteli huvittuneena.
“Voi Kylmäliekki, ei meillä ole mitään hätää! Minä olen Kuolonklaanin paras taistelija, kyllä minä muutamat sudet hoitelen! Mutta ihan totta, emme me heihin törmää”, kolli naukaisi huolettomasti ja venytteli selkäänsä. Kollilla oli harvoin jumeja, hän piti huoltaan lihaskunnostaan ja liikkuvuudesta. Se oli yksi hänen valttikorteistaan.
“No, jos sinä niin sanot, mutta..”, harmaaturkki epäröi, mutta ei enää sanonut mitään, vaan seurasi Kaamoskukkaa Hehkulammen kupeeseen. Nyt oli aika laittaa suunnitelma toden teolla käyntiin.
“Tule, mennään Kivikukkulalle! Siellä on kauniit maisemat tähän aikaan lehtisateesta”, Kaamoskukka päätti ja lähti jälleen Kylmäliekin edellä. Kaamoskukka jolkotteli nopein ja kepein askelin kohti Kivikukkulaa. Hän tiesi, että sieltä lähti onkalo mikä johtaisi Kuuluolaan. Kolli virnuili omahyväisesti, Kylmäliekki pääsisi pian tutustumaan Kuuluolan seinämiin…

“Täällä ollaan, eikö olekin upeat maisemat? Ja voi, tämä tuulenvire täällä! Uskomaton, hivelee juuri sopivasti viiksiäni”, Kaamoskukka huokaisi tyytyväisenä ja räpäytti silmiään.
Räks, Kaamoskukka astui salakavalasti oksan päälle ja käännähti säikähtäneenä Kylmäliekkiä kohti. Kolli säikähti, mutta kolli ei ollut varma johtuiko se äänestä vai hänen yllättävästä liikkeestä.

Suunnitelman ensimmäinen vaihe.

“Hetkinen, kuulitko sinä tuon? Ja voi ei.. Haistatko tämän löyhkän?” Kaamoskukka kuiskasi järkyttyneenä ja vanhempi soturi jäätyi. Kolli pystyi haistamaan Kylmäliekistä lähtevän pelon, säälittävää.
“Kylmäliekki, apua. Minä näen ne! Äkkiä, pakene, sinun pitää juosta piiloon. Äkkiä, tuonne, Kuuluolaan!!” Kaamoskukka kiljaisi ja tökki Kylmäliekkiä liikkeelle. Kylmäliekki yritti pälyillä ympärilleen, mutta nuorempu soturi ei antanut toiselle aikaa ajatella tai katsella ruskean värittämiä maisemia. Kaamoskukka oli kuullut, että Kylmäliekillä oli hyvin huono hajuaisti, joten hän hyödynsi sitä. Tuskin toinen olisi tositilanteessakaan susia haistanut.
“Pakene, Kylmäliekki! Minä hoidan tämän”, Kaamoskukka henkäisi Kylmäliekin piilouduttua tunneliin ja nuorikko teki muutaman pyrähdyksen.

‘Kaikki menee täydellisesti, niin hauskaa!’, Kaamoskukka ajatteli tyytyväisenä ja hymyili. Kylmäliekki oli ihastuttavan hyväuskoinen, vaikka todellisuudessa tummaturkkinen ei ollut aivan varma oliko Kylmäliekki oikeasti uskonut häntä vai oliko toinen jäätynyt hämmentyneisyydestä.
“Kylmäliekki, apua niitä on niin monta! Mutta minä hoidan ne kyllä!” Kaamoskukka huudahti ja teki taisteluliikkeitä ja -ääniä; tosin näkymätöntä vastustajaa vastaan. Kolli ajatteli, että ainakin hän sai hyvää harjoitusta, vaikka samalla hän muistutti itselleen, että ei hän sitä oikeasti tarvinnut. Hän oli täydellinen, hänen taitonsa, hänen ulkonäkönsä, persoonansa.. kaikki niistä olivat kuin Pimeyden metsän antama lahja. Mikään niistä ei kaivannut hiontaa.
“Auts, irti hännästäni! Te ette koske Kuolonklaaniin, nyt häivytte reviiriltämme!” kolli ärisi ja heittäytyi voimakkaasti maahan selälleen aiheuttaen tömähdyksen. Kaamoskukka ei ollut koskaan ennen nähnyt susia, joten hän ei tiennyt millaista ääntä ne pitäisivät. Hän oli kuullut, että ne muistuttivat koiria. Ja jos ne muistuttaisivat koiria, ne olivat varmasti todella suuria.
“Voi Kylmäliekki, heitä on niin monta! Onneksi sinä olet siellä”, Kaamoskukka huokaisi jälleen ja jakeli iskuja äänekkäästi muristen. Sen tehtyään soturi heittäytyi maahan makaamaan hiljaa. Kolli sukaisi muutaman kerran käpäläänsä ja makoili häntä viekkaasti heilahdellen. Hän mietti mitä hän tekisi seuraavaksi, ilmataistelu alkoi käydä Kaamoskukan mielestä tylsäksi ja itseään toistavaksi. Siispä Kaamoskukka hiipi hiljaa Kivikukkulan suuaukon lähelle. Kolli laskeutui taisteluasentoon ja odotti.

Suunnitelman toinen vaihe.

“Kaa-kaamoskukka, mitä siellä tapahtuu? Miksi on niin hiljaista?” Kylmäliekki sai sanotuksi hiljaisuuden laskeuduttua Kivikukkuloille.
“Ky-kylmäliekki. Ha-hae apua. Juokse, juokse leiriin”, Kaamoskukka korisi ja yski sanojensa päätteeksi. Hetken päästä Kylmäliekin tuttu pää kurkisti kolosta ja kun kolli oli lähes kokonaan taivasalla, Kaamoskukka loikkasi toisen selkään. Se sai Kylmäliekin kiljumaan pelosta ja pyristelemään Kaamoskukan otteesta irti. Kolli päästi Kylmäliekin otteestaan ja heittäytyi maahan nauramaan äänekkäästi. Hän ei ollut uskoa, Kylmäliekki oli oikeasti uskonut häntä! Tämä oli ihan mahtavaa, niin hauskaa. Kaamoskukka nauroi niin makeasti, että hänen siniharmaisiin ja viekkaisiin silmiin tuli kyyneleitä.
“Voi Kylmäliekki, sinä oikeasti uskoit! Ei täällä mitään susia ole, ei ole varmaan koskaan ollutkaan! Ja jos olisi ollut, en minä olisi mitään apua tarvinnut. Hoitelisin vaikka kokonaisen lauman vasemmalla käpälälläni”, Kaamoskukka nauroi, mutta vakavoitui.

Suunnitelman kolmas ja viimeinen vaihe.

“Mutta hetkinen, voi ei. Anteeksi Kylmäliekki, minä menin liian pitkälle. Voi ei, enhän minä edes tajunnut mitä minä tein! En olisi koskaan saanut lähettää sinua Kuuluolaan”, Kaamoskukka henkäisi järkyttyneenä ja tuijotti Kylmäliekkiä surullisin, vakavin silmin. Kollisoturin katseesta ei voinut päätellä mitään. Kylmäliekin koko olemus oli kuin lyödyllä kissalla. Kaamoskukka saattoi vannoa, että kollia hävetti, että hän oli mennyt vedätykseen. ‘Älä häpeä, olen vain klaanin uskottavin kissa’, Kaamoskukka ajatteli tyytyväisenä.
“Kaamoskukka, mitä.. Mitä sinä oikein puhut? Äh, kaamoskukka. Et.. et olisi saanut valehdella tälläisestä asiasta. Minä oikeasti pelkäsin, että sinulle on sattunut jotain. Mutta mitä sinä nyt selität, miksi Kuuluolassa ei olisi saanut käydä?” Kylmäliekki sopersi ja Kaamoskukka huomasi toisen suupielen nykivän. Kylmäliekkiä myös selkeästi ärsytti nuoremman soturin metkut.
“Siis, voi. Etkö sinä ole kuullut? Jos Kuuluolaan menee eikä ole valittu, tarkoitan päällikkö tai parantaja tai sellainen, Pimeyden metsä ki-kiroaa sinut. Erityisesti jos on puolikuu ja tänään kuu on puolillaan. Voi Kylmäliekki, olen niin pahoillani”, Kaamoskukka selitti ja laski päätään haikeana.
“Mitä, oletko nyt tosissasi? Vannotko, että sinä et huijaa? Minä en nimittäin ikinä ole kuullutkaan mistään tuollaisesta”, Kylmäliekki naukaisi todella epäuskoisena ja kulmat kurtussaan. Kaamoskukka nyökäytti kiilamaista päätään muutaman kerran.
“Olen pahoillani. En oikeasti olisi halunnut satuttaa sinua, mutta minä en muistanut tätä. Sinuna minä viettäisin viimeiset hetkesi läheistesi kanssa. Eikö sinulla ole poikakin?” Kaamoskukka kuiskasi ja kosketti toista varovaisesti kuonollaan. Kylmäliekillä ikävä kyllä oli jälkikasvua, nimittäin hiirenaivoinen Susimieli, joka oli Kylmämieltäkin typerämpi tapaus. Kaamoskukasta Susimieli oli henkisesti aivan pennun tasolla. Sen takia Susimielen säikyttely oli tylsää, toinen vain alkoi itkemään tai sitten ei tajunnut mitään.
“Kaamoskukka, ku-kuinka sinä saatoit? Sinun olisi pitänyt ajatella ennen kuin lähetät minut tuohon luolaan! Mi-minun pitää nyt mennä”, Kylmäliekki sopersi järkyttyneenä ja lähti kulkemaan hitain, laahaavin askelin kohti leiriä. Siinä vaiheessa Kaamoskukka ei voinut enää pidätellä itseään.
“Menit lankaan, toistamiseen! Älä viitsi Kylmäliekki, ei Pimeyden metsä tuollaisesta ketään kiroa”, Kaamoskukka räkätti naama virneeseen vääntyneenä ja loikki päästäkseen toisen vierelle. Kylmäliekin kasvot olivat vakavat ja tympääntyneet.
“Kaamoskukka, tämä ei ole hauskaa”, Kylmäliekki sai sanotuksi ja vilkaisi klaanitoveriaan inhaantuneena.
“Älä viitsi, en ole aikoihin nauranut näin makeasti! Kylmäliekki, voisiko asia olla kuitenkin niin, että sinä et vain ymmärrä huumoria? Tämä nimittäin oli äärimmäisen hauskaa, usko pois”, Kaamoskukka hykerteli virnuillen ja pukkasi toista kylkeen. Kylmäliekki astui muutaman askeleen poispäin Kaamoskukasta ja tuijotti Hehkulampea kivikasvoisena.

Kaamoskukka huokaisi, tämä leikki alkoi käydä hieman tylsäksi. Ehkä hänen pitäisi keksiä jotain muuta. Ehkä Hilleripilvi oli jo palannut leiriin ja hän voisi kertoa suosikkikollilleen päivän uutiset! Olihan tämä vedätys ollut koko lehtisateen paras.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Lammikkoloikka nyökäytti päätään edelleen hieman ajatuksissaan olevana, kun Särösärinä kertoi partion menevän saalistamaan Lehtikuusilaakson lähettyville. Se sopi naaraalle mainiosti. Hän ei tietenkään kyseenalaistaisi arvovaltaisten kissojen käskyjä saalistuspaikasta, mutta oli silti mielissään, että pääsisi saalistamaan Lehtikuusilaaksoon, sillä hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan.
“Lähdetään sitten, niin ehdimme takaisin ennen pimeää”, Lammikkoloikka naukaisi ja loikkasi Särösärinän ohi. Hän oli toista vanhempi, joten naaras järkeili kulkevansa kollin edellä partiossa. Naaraalla ei ollut mitään tarvetta osoittaa nuoremmille heidän paikkaansa eikä hän tavoitellut valtaa, mutta hän oli kuitenkin toista vanhempi. Niin vain kuului tehdä. Harmaaturkkinen naaras vilkaisi kuitenkin vielä taakseen varmistaakseen, että Särösärinä kulki hänen perässään. Naaras siirsi sen jälkeen katseensa takaisin eteen. Partioidessa kuului keskittyä partiointiin. Oli tärkeää pysyä valppaana uhkien varalta. Koskaan ei tiennyt, jos partio kohtaisi villipedon tai vaikka reviirille kuulumattoman kissan. Ja Lammikkoloikalle Kuolonklaanin palveleminen oli vakava asia. Naaraskissa väräytti korvaansa Särösärinän kysymykselle ja katsahti sitten Kärppämyrskyyn odottavaisena. Naarassoturi kertoi, että naaras menisi nuoremman kollin kanssa vielä syvemmälle Lehtikuusilaaksoon saalistamaan ja hän itse jäisi Aamuraidan kanssa kauemmaksi. Se sopi Lammikkoloikalle paremmin kuin hyvin. Aamuraita oli puoliverinen ja kaikista mieluiten hän itse vietti aikaa puhdasveristen kanssa. Mutta koska Lammikkoloikka ei huudellut mielipiteistään, kukaan muu ei tiennyt. Korkeintaan hänen siskonsa ja Tuhkajuova. Naaraasta oli todella barbaaria käyttäytyä törkeästi muiden edessä. Harmaaturkki vilkaisi Särösärinää ka väläytti toiselle pienen, melkein hymyksi luokiteltavan ilmeen. Lammikkoloikka ei oikeastaan hymyillyt muille, mutta viime aikoina hän oli alkanut jakelemaan ystävällisiä melkein -hymähdyksiä. Ja se jos joku oli uutta käytöstä Lammikkoloikan osalta.
“Sopii hyvin, nähdäänkö tässä tovin kuluttua?” Lammikkoloikka kysyi Kärppämyrskyltä, joka nyökkäsi hänelle vastaukseksi. Lammikkoloikka heilautti Särösärinälle häntää ja odotti, että mustavalkoinen kolli pääsisi hänen rinnalleen, jotta he voisivat lähteä rinta rinnan Lehtikuusilaaksoon. Kun he eivät enää kulkeneet neljän kissan laumassa, oli turvallisempaa kulkea vierekkäin. Niin Lammikkoloikka järkeili – ja se ajatus sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi..
“Alkaa olla jo kylmä”, naaras naukaisi vetäen häntänsä tiukemmin ympärilleen. Hän katseli puita, jotka hehkuivat ruskan kauniissa väreissä. Naaras piti lehtisateesta, silloin oli niin kaunista. Toinen syy oli se, että kylmien ilmojen tultua kukaan ei uinut ja naaraan ei enää tarvitsisi stressata sitä, että hän joutuisi uimaan. Lammikkoloikka pelkäsi vettä, mutta hän ui emonsa hyväksynnän vuoksi. Olihan Tuhkajuova opettanut hänet omin tassuin uimaan ja naaraan piti arvostaa sitä.
“Niin todella on, alkaakohan pian satamaan?” Särösärinä vastasi pohdiskellen ja vilkaisi Lammikkoloikkaa, joka kohautti olkiaan. Naaras toivoi, että ei. Vaikka sade ei pelottanut häntä yhtä paljon mitä järvet ja joet, niin hän koki myös sateen todella epämiellyttävänä. Lammikkoloikan katse käväisi kuitenkin taivaassa ja se toden totta oli harmaa. Ilma myös tuntui enteilevän sadetta.
“Taidat olla oikeassa, ilma tuntuu sateiselta, toivottavasti ehdimme leiriin ennen sitä”, Lammikkoloikka naukaisi ja värähti. Mutta juuri kun naaras oli saanut viimeisteltyä lauseensa, hän tunsi nenällään jotain märkää. Ensimmäiset sadepisarat tippuivat hänen kuonolleen, viileinä ja yllättävän painavina. Märkä haju nousi maasta, ja tuuli kuljetti mukanaan kosteiden lehtien rahinaa. Soturi ravisteli päätään ja mutristi suutaan, kun Särösärinä ei katsonut. ‘Eikä, ei juuri nyt’, Lammikkoloikka ajatteli harmistuneena ja vilkaisi taas Särösärinää.
“Mitkä saaliit ovat erityisalaasi vai onko sinulla sellaista?” Lammikkoloikka kysyi mietteliäänä. Hän itse oli hidas ja voimakas taistelija, saalistajana surkea. Silti hän rakasti saalistamista. Naaras kuitenkin toivoi, että Särösärinä olisi parempi taistelija. Jos ei, niin ehkä he silti voisivat tehdä yhteistyötä.
“Sanotaanko, että olen parempi taistelemisessa ja voiman käyttämisessä”, Särösärinä hymähti Lammikkoloikalle ja naaras kohotti kulmaansa yllättyneenä. ‘Mikä sattuma’, Lammikkoloikka ajatteli ja luimisti korviaan sateen piiskatessa hänen selkäänsä. Lehtikuusilaakson puut toivat kaksikolle suojaa, mutta sade tunkeutui turhankin röyhkeän kulkukissan lailla oksiston läpi.
“Samat sanat. Emmeköhän me kuitenkin saa jotain tuomisiksi”, vaaleanharmaa kissa totesi, mutta hän ei ollut kuitenkaan ihan täysin varma. Sade sai hänet nimittäin hieman hermostuneeksi. Sade ja pelkästään sen haju meinasi saada naaraan vatsan kääntymään ympäri.
“Ai, hauska sattuma! Pitäisikö meidän sitten aloittaa saalistaminen? Jos taivasta katsoo, niin pilvet kertovat meille, että tämä sade taitaa yltyä rankkasateeksi”, Särösärinä totesi, mutta Lammikkoloikka aisti toisen äänessä tyytyväisyyttä. Sen perusteella naaras arveli, että Särösärinä saattoi pitää sateesta. Kollin sanat saivat Lammikkoloikan hieman hermostuneiksi, mutta naaras ei antanut sen suuremmin näkyä. Hän värähti ja naaran korvat liikahtelivat hermostuneesti.
“Aloitetaan vain, hmm. Hei, osaatko sinä kiipeillä? Katso, tuolla on orava”, Lammikkoloikka kuiskasi ja osoitti tassullaan pörröhäntäistä eläintä, joka söi tammenterhoa keskivälissä puun oksaa. Mustavalkoinen kollikissa tiiraili samaan suuntaan ja huomatessaan oravan, kolli nyökkäsi äänettömästi.
“Heh, en. Mutta minä voin kyllä yrittää, jos sinä otat sen oravan vastaan? Mitä jos minä yritän kiivetä tuolta toiselta puolelta ja sinä odotat tässä?” Särösärinä ehdotti pienen pohdinnan jälkeen. Lammikkoloikasta kollin ehdotus oli loistava ja naaras arvosti sitä, että kolli oli valmis yrittämään jotain mitä ei osannut. Yleensä kissat halusivat vain pysyä omalla mukavuusalueellaan.
“Kuulostaa hyvältä, olen valmis”, naaras hyrähti ja laskeutui matalammaksi. Särösärinä lähti kapuamaan ensimmäiselle oksalle ja Lammikkoloikan viikset värähtivät. Hän oli samaa mieltä Särösärinän kanssa, toinen ei ollut paras kiipeilijä. Naaras oli varma, että orava kuulisi heidät pian.

//Särö? 🙂

KP-boosti käytössä