Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Karhutassu, keskity!” Onnistuin väistämään vain vaivoin erakkokollin hyökkäysyrityksen. Surmakynnen ei ilmeisesti kestänyt katsella toikkarointiani kauemmin, sillä hän oli jo kollin kimpussa ja pusersi tämän maata vasten. Hän kohotti käpälänsä ja sivalsi kynsillään tappavasti kissaa kaulaan. Erakon tummanharmaa turkki värjäytyi punaiseksi sen omasta verestä.
Surmakynsi käännähti katsomaan minua keltaiset silmät viiruiksi vetäytyneinä. “Etkö ole oppinut minulta mitään? Pysy aina valppaana!”
Nyökkäsin häpeissäni siitä että jo ensimmäisen oikean taisteluni aikana olin joutunut turvautumaan mestarini apuun. En muutenkaan tuntunut olevan Surmakynnen suosiossa, joten jatkuva takapakki niin harjoituksissa kuin tositoimissakin vain repi välillämme olevaa railoa suuremmaksi. Halusin näyttää Surmakynnelle, että minusta oli johonkin. Että minusta olisi Kuolonklaanin soturiksi. Ja että en olisi täysi pettymys – sellaisena hän minua tuntui pitävän.
Samassa tunsin hampaat takajalassani ja suustani karkasi yllättynyt ulvahdus. Kiepahdin ympäri nähdäkseni kuka oli käynyt kimppuuni ja näin pienikokoisen valkean- ja oranssin kirjavan kissan pureutuneen kiinni koipeeni.
“Irti siitä!” sihahdin sylki lentäen. Kissa ei kuitenkaan halunnut ottaa neuvosta vaaria vaan tiukensi otettaan entisestään, joka sai kasvoillani aikaan sen, että ne vääristyivät tuskaiseen irvistykseen. Synkän Metsän tähden, oliko sillä piikkejä hampaiden tilalla!
“Etkö kuullut, rääpäle! Hampaat irti!” äsähdin, heittäydyin äkillisesti selälleni ja käyttäen hyväksi asennonvaihdosta syntynyttä liikevoimaa onnistuin karistamaan riiviön irti.
Kömmin nopeasti pystyyn. Yritin varata painoa takajalalle, jonka erakko oli valikoinut kohteekseen, mutta jo pelkkä ajatuskin sai minut pörhistelemään karvojani kivusta. Hehkuaskelella olisi taas töitä leiriin palattuamme – jos siis selviäisin sinne asti.
Pikkuinen kissa seisoi minusta vähän matkan päässä. Sen suuret ruskeat silmät olivat apposellaan ja se nosti minulle huultaan varoitukseksi, kun astahdin siihen päin. Saatoin päätellä näkemästäni kissan olevan joko todella nuori tai vain äärimmäisen kokematon, sillä en voinut olla panematta merkille sen vapisevia jalkoja, jotka näyttivät siltä että pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Minulla oli siis kaikki edut puolellani.
Mutta kun yritin kuvitella itseäni sivaltamaan tuon kakaran kurkkua auki ja tuomaan kunniaa klaanilleni, en enää ollut varma, olisiko minusta siihen. Ehkä minä näin itseni siinä kissassa: Pelokkaana ja haavoittuvaisena, mutta silti valmiina antamaan kaikkensa. Enkä pitänyt siitä, en alkuunkaan. Kuolonklaanilaisella ei ollut varaa osoittaa heikkouttaan muille. Siinä pääsisi varmasti hengestään, ja minä ehdottomasti halusin lukeutua vielä jatkossakin elävien kirjoihin.
Miettiessäni mitä tekisin erakolle, Varjokarva kieri kuin tilauksesta välistämme vastustajalleen iskuja jaellen. Salamannopeasti loikkasin pois kaksikon tieltä ja syöksyin uuden tilanteen turvin vähän matkan päässä erään erakkonaaraan kanssa taistelevan Jokimielen avuksi ja jätin piskuisen kampittajani etsimään itselleen toisen vastustajan.
Yhdessä Jokimielen kanssa peittosimme meitä vastaan taistelevan erakon. Se ei kylläkään jäänyt odottamaan että jompikumpi meistä antaisi sille viimeisen armoniskun vaan lähti kinkkaamaan kauemmaksi yltäpäältä veressä ja ruhjeilla.
Totta puhuakseni aloin olla jo ihan pyörällä päästäni. En enää osannut sanoa varmaksi, ketä vastaan oikein taistelin. Seisoin keskellä verinäytelmää, kyljet kohoillen ja kastanjanruskea turkki nyljettynä sekä omasta että vihollisten verestä tahmeana. Yritin selkeyttää ajatukseni, mutta päässäni surisi kuin mehiläispesässä. Mitä minun pitäisi tehdä?
//Tuhka ja Pimento? Ei kyllä mitää hajua, missä tässä mennää xd
//456 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Erakkonaaras jakeli iskuja kasvoilleni. Verta roiskahti poskestani turkilleni ja valkealle lumelle värjäten sen punaiseksi. Sihisin naaraalle ja loikkasin taaksepäin. Pimentotassu oli kadonnut taistelun kesken muualle. Minua ainakin puolet suurempi erakkonaaras seisoi edessäni. Hän katsoi minua palava katse kasvoillaan. Minun täytyisi tehdä jotakin tai kuolisin tähän paikkaan. Kirosin mielessäni Pimentotassun kaikin sanoin mitä tiesin.
Sitten annoin täyden keskittymiseni meneillään olevalle taistelulle. Tuntui kuin jokin uusi voima olisi löytänyt tiensä minuun, kun ponkaisin itseni ilmaan kohti erakkonaarasta. Hän valmistautui hyökkäykseen ja nosti käpälänsä ilmaan. Pudottauduin kissan päälle ja vältin hänen kyntensä hädin tuskin. Raatelin kynsilläni kissan kasvoja niin, että verta roiskahti sekä naaraan valkealle että omalle hopeiselle turkilleni. Naaras ulvaisi kivusta ja heitti puolestaan minut maahan. Naaras jakeli kynsillään iskuja sokeasti. Veri oli sokaissut hänen silmänsä, joten minulla oli nyt tilaisuus. Väistelin maassa parhaani mukaan erakon kynsiä, mutta en päässyt livahtamaan pois hänen altaan.
Yritin etsiä pakoreittiä, mutta en keksinyt mitään. Huomasin Pimentotassun olevan painettuna maata vasten vain joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Samassa huomasin, kuinka pieni tumma hahmo repäisi Pimentotassun päällä olleen kissan mukanaan. Varokarva taisteli ketterin liikkein uutta vastustajaansa vastaan, kun Pimentotassu nousi ylös. Naaras vilkaisi kokenutta soturia, mutta huomasi sitten minut ja pinteeni.
”Täällä näin hiirenaivo!” Pimentotassun ivallinen huudahdus sai erakon liikkeet pysähtymään kuin seinään. Kierin pois kissan alta ja loin Pimentotassulle kiittävän katseen. Naaras vain nyökkäsi ja loikkasi erakon kimppuun. Hetki oli antanut vastustajallemme aikaa puhdistaa silmiään, joten hän väisti sulavasti Pimentotassun hyökkäyksen. Koin, että oli minun vuoroni hyökätä taas. Loikkasin kohti erakkoa ja viilsin kynsilläni pitkän loven kissan leveisiin lapoihin. Naaras sähisi ja yritti iskeä kyntensä minuun, mutta kumarruin maata vasten ja väistin terävät kynnet juuri ja juuri. Pimentotassu loikkasi erakon toiselle puolelle ja sivalsi kynsillään erakon kylkeä. Se sai kissan käännähtämään ympäri kohti oppilastoveriani, jolloin minä nousin ylös ja upotin empimättä kynteni laikukkaan naaraan takajalkaan, jossa oli jo valmiiksi verta vuotava haava. Kissa ulvaisi jälleen kivusta ja lyyhistyi jäiseen hankeen. Vilkaisin Pimentotassua hengästyneenä. Toverini hengitti myös raskaasti, mutta asetti siitä huolimatta kyntensä erakon veriselle lavalle. Erakko säpsähti kivusta, mutta hän oli liian heikkona liikkumaan. En voinut uskoa, että me olimme juuri voittaneet tuon kissan. Tunsin poskellani viiltävää kipua ja huomasin tahmeiden veripisaroiden putoilevan valkealle, myllätylle lumelle. Hangella oli neljän värisiä karvatukkoja ja punaista verta.
”Tämä ei taida liikkua tästä hetkeen”, Pimentotassu ilmoitti ja tönäisi naarasta, joka ei reagoinut mitenkään. ”Onkohan se kuollut?” kuolonklaanilainen pohti.
”Ei ole. Sen kylki kohoilee”, vastasin rauhallisella äänellä ja yritin estää sitä värisemästä.
Vasta nyt huomasin, että taistelu ympärillämme oli yhä kesken. Kissat syöksyivät toistensa kimppuun ja taistelivat parhaansa mukaan. Erotin Liekkihännän punaisesta hännästään aika lähellä meitä. Mestarini taisteli nyt sen saman siniharmaan naaraan kanssa, joka oli saattanut meidät leiriin. Etsin katseellani isääni, mutten löytänyt häntä mistään. Kääntyilin joka suuntaan ja yritin tunnistaa isäni tumman turkin, mutta häntä ei näkynyt.
”En näe Jyrkänneloikkaa missään”, naukaisin Pimentotassulle mahdollisimman rauhallisesti. Silti tunsin, kuinka paniikki sisälläni kasvoi. Pakotin itseni pysymään kylmänä ulkoa päin, vaikka sisälläni alkaisi pian riehua myrsky. Minun täytyisi löytää Jyrkänneloikka.

//Pimento tai Karhu?
//487 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tuhkatassun hämäyksen ansiosta sain tilaisuuden hyökätä erakkonaaraan kimppuun, ja tartuin siihen. Loikkasin nopeasti kissan vierelle ja sivalsin hänen kylkeään kynsilläni. Tunsin sydämeni jyskyttävän korvissani ja mielihyvä valtasi minut, kun näin naaraan oranssivalkeaan turkkiin ilmestyneet viillot. Tältä taisteleminen tuntui, ja se oli uskomatonta. En ollut koskaan tuntenut olevani yhtä elossa. Jokainen silmänräpäys oli merkitsevä, jokainen voisi olla viimeiseni. Elämän ja kuoleman raja oli hienoinen, eivätkä kaikki kissat välttämättä selviäisi tästä taistelusta.
Juuri kun olin viiltänyt naaraan kylkeä, Tuhkatassu hyökkäsi edestä. Hän tarttui hampaillaan naaraan etujalkaan ja veti sitä taaksepäin. Erakko menetti tasapainonsa ja kaatui routaiseen maahan. Syöksähdin kissan päälle ja tarrasin hänen turkkiinsa kiinni kynsilläni. Raastoin hänen nahkaansa takajaloillani ja tavoittelin jo erakon kaulaa antaakseni tappoiskun, mikä tosin olisi varmasti epäonnistunut. En kuitenkaan koskaan saanut tietää, sillä samassa kissa allani syöksähti yllättäen eteenpäin tarttuen Tuhkatassun häntään. Horjahdin ja menetin tasapainoni. Kaaduin kyljelleni maahan, mutta kierähdin nopeasti ylös. Noustessani ylös näin miten erakkonaaras oli tarrautunut kynsillään oppilaan jalkoihin ja aikoi nyt hänen kylkiään kohti. Minun olisi autettava Tuhkatassua.
Jokin kuitenkin piti minua paikoillani. Katsoin, miten naaras kynsi toveriani, hän saisi pian tilaisuuden antaa tappavan iskun. Uusi tunne valtasi minut. Entä jos jättäisin Tuhkatassun siihen? Silloin hänestä ei varmasti tulisi soturia ennen minua. Minulla olisi yksi kilpailija vähemmän. Ja miksi edes välittäisin pelastaa hänet, ei hän ollut mikään ystäväni.
Erakko sähähti ja herätti minut ajatuksistani. Vain silmänräpäys oli kulunut, ja toivoin, ettei Tuhkatassu huomannut mitään. En ymmärtänyt, miksi olin ajatellut mitään sellaista. Tietysti minun oli autettava klaanitoveriani. *Mikä minua vaivaa?*
Syöksyin naaraan kylkeen kaikella voimalla mitä minulla oli. Se ei ollut paljon, sillä en ollut suurimmasta päästä. Päähän tähdättynä isku oli kuitenkin tarpeeksi horjahduttamaan erakon Tuhkatassun päältä. Vilkaisin nopeasti oppilasta varmistaakseni, että hän oli kunnossa. Se oli virhe; erakko käytti tilaisuuden hyväkseen. Käänsin katseeni juuri kun naaraan tassu oli viuhahtamassa suuntaani. Tunsin silmäni alapuolella polttavan kivun, mutta ainakin olin ehtinyt väistää eikä isku osunut silmääni tai kaulaani. Naaras kuitenkin sai minut kaadettua maahan. Tunsin hänen pistävät kynnet nahassani. Yritin avuttonasti potkia häntä päältäni, ja sain viillettyä hänen vatsaansa, mutta erakko vain sähähti ja painoi kyntensä tiiviimmin kylkiini. Yhtäkkiä paino päälläni hellitti, kun Tuhkatassu hyppäsi naaraan niskaan. Nousin nopeasti ylös.
Näin silmäkulmassani liikettä ja kääntyessäni näin edessäni toisen erakon. Hän oli pienempi kooltaan ja näytti muita erakkoja nuoremmalta, ehkä minua vähän vanhemmalta. Hän katsoi minua haastavasti ja minä katsoin takaisin. En tiennyt, miten Tuhkatassu pärjäsi erakkonaaraan kanssa, enkä uskaltanut katsoa. Silloin olisin vain saanut toisen iskun päähäni.
Katsoin vastustajaani silmiin odottaen. Me kumpikin odotimme toisen huomion herpaantumista. Erakon kärsivällisyys ei kuitenkaan kestänyt, vaan hän syöksähti nopealla loikalla minua päin. Ehdin väistää, mutta pian kollikissa oli jo kiepahtanut ympäri, jolloin kylkeni oli hänelle vapaana. Nyt kun olin näin päin, näin taas Tuhkatassun. Hän oli saanut Liekkihännän avukseen, ja naaras taisteli nyt soturin kanssa. Oppilas näytti huomaavan minut ja erakon, ja riensi luoksemme. Väistin kollin liikkeitä, mutta hän oli todella nopea. Vaikka hän ei ollutkaan vielä soturi-ikäinen, oli hän silti vaikea vastus. Läimäisin tassullani hänen päätänsä kohti ja sain hänen kaulaansa aikaan pienet viillot. Erakko yritti hypätä kimppuuni, mutta väistin ja loikkasin hänen selkäänsä. Tarrasin kynsilläni tiukasti kiinni ja tartuin hampaillani hänen niskansa nahkaan. Sähisin ja yritin viillellä tassuillani hänen kylkiään, kun yhtäkkiä kolli kaatui selälleen musertaen minut alleen. Hän kierähti ylös ja painoi minua niskastani maahan. Kiemurtelin ja sätkin, mutta erakko piti minua aloillaan koko painollaan. Vilkuilin hädissäni Tuhkatassun perään. Naaras ei voinut olla kaukana.

//560 sanaa
//Tuhka? Karhu? Tää on nyt vähä tällanen älkää tuomitko 😀

Kirjoittaja: Nagini

Pihkapentu puristi omaa sammalnyyttiään tiukasti hampaidensa välissä ja yritti olla irvistämättä pahalle maulle, joka irtosi vanhoista makuualusista hänen kielelleen. Hän halusi näyttää pystyvänsä tähän, koska tiesi etenkin Jääpennun tulevan kateelliseksi siitä, että hän oli päässyt käymään ulkona. Siksi oranssinruskea kolli seurasi mahdollisimman tarkasti Karhutassun liikkeitä, kun kolli johdatti hänet ulos Kuolonklaanin leiristä.
Kuten leirissäkin, myös leirin ulkopuolella maa oli lumen peitossa, eikä Pihkapentu voinut olla hämmästelemättä sen valkeutta ja kirkkautta. Aurinko paistoi matalalta ja häikäisi silmiä, kun se osui lumeen. Valkoinen lumi kimalsi kirkkaammin kuin itse aurinko. Ilmassa oli pakkasta, ja se nipisteli Pihkapennun nenänpäätä. Kylmyys pisteli ilkeästi myös pienen pennun tottumattomia käpäliä, mutta Pihkapentu päätti vain purra hammasta yhteen ja olla välittämättä kylmästä pakkasilmasta. Kollin niskaa särki sammalen kantamisesta, ja hän oli hyvin iloinen, kun sai laskea ne leirin ulkopuolelle lumiseen maahan Karhutassun jäljessä. Pihkapentu vilkaisi kateellisena oppilaan ruumiinrakennetta, joka oli kevyt mutta samalla myös voimakas. Jopa pienen sammalnyytin kantaminen leiristä ulos oli saanut Pihkapennun tuntemaan rasitusta lihaksissaan, kun taas Karhutassu ei näyttänyt tuntevan mitään. Pihkapennun ainoa toivo oli, että hän kasvaisi kuiden vieriessä eteenpäin ja oppisi myös hallitsemaan kehoaan yhä paremmin. Hänestä kuitenkin tuntui pahalta, sillä hän ei pärjännyt edes pentujen välisissä leikkitappeluissa.
“Hyvä, seuraavaksi haetaan puhtaita sammalia Hehkuaskelelta”, Karhutassu naukaisi, ja pyörähti ympäri takaisin leiriä kohti. Pihkapentu viivytteli kuitenkin vielä hetken ulkona. Hän olisi halunnut jäädä ulos pidemmäksi aikaa ja lähteä kiertämään Kuolonklaanin reviiriä, sillä leirin ympärillä oleva metsä veti pentua puoleensa. Uudet ja mehukkaat tuoksut leijailivat Pihkapennun nenään, kun hän veti syvään henkeä. Hän saattoi jo kuvitella itsensä puiden lomaan juoksemaan saaliin perässä tai taisteluharjoituksiin läheisen männyn alle. Kollin käpäliä syyhytti lähteä tutkimaan Kuolonklaanin reviiriä, mutta hän tiesi ettei voinut. Karhutassu oli jo pujahtanut takaisin leiriin, ja Pihkapennunkin oli pakko lähteä takaisin sisälle.
Oranssinruskea kolli joutui räpistelemään ruipeloilla jaloillaan kiireesti Karhutassun perään, sillä oppilas oli ehtinyt jo melkein parantajan pesälle. Lumi luisti tassujen alla ja onnistui melkein kaatamaan Pihkapennun, mutta hän sai kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä. Karhutassu oli juuri astumassa sisälle parantajan pesään, kun Pihkapentu sai oppilaan kiinni.
Parantajan pesä oli kahden kivilohkareen välissä, ja aivan kuten pentutarha, sekin oli hyvin hämärä. Paikka tuntui muutenkin hyvin samanlaiselta kuin pentutarha, paitsi että ilma oli tunkkainen ja sakea yrttien tuoksusta. Pihkapennun viikset värisivät, kun hän pidätteli aivastusta.
Pesän perällä erottui hämärä kissan hahmo, jonka Pihkapentu tiesi olevan Kuolonklaanin parantaja, Hehkuaskel. Hehkuaskelen turkki oli pikimusta, mutta kolli erotti hänet juuri ja juuri valkoisten tassujen ansiosta. Kun parantaja huomasi Karhutassun ja Pihkapennun, hän tassutti heidän luokseen. Oranssinruskea kolli korjasi vaistomaisesti asentoaan suoremmaksi näyttääkseen isommalta ja vanhemmalta parantajan edessä.
“Tulimme hakemaan sammalta”, Karhutassu naukaisi nyökättyään ensin pienen tervehdyksen. Hehkuaskel vilkaisi Karhutassua ja Pihkapentua nopeasti.
“Selvä. Odottakaa siinä, palaan pian”, hän naukaisi ja katosi pesän hämärään. Pian naaras palasi heidän luokseen suussaan suuri pala puhdasta sammalta.
“Eivätköhän nämä riitä ainakin ensihätään.” Karhutassu nappasi sammalet suuhunsa ja mumisi jotain Hehkuaskeleelle, ennen kuin viittilöi Pihkapennun seuraamaan häntä. Ruipelo kolli kohtasi parantajan keltaiset silmät, jotka olivat täynnä lämpöä, ennen kuin käännähti kannoillaan ja säntäsi jälleen Karhutassun perään.

Pentutarhalla Karhutassu laski sammalet maahan ja näytti Pihkapennulle, miten niistä tehtiin uusi ja hyvä makuualusta. Pentu seurasi ensin vierestä miten Karhutassu taputteli sammalet tiiviiksi pediksi, ja teki sitten itse perässä. Uusien sammalten laittaminen paikoilleen oli huomattavasti helpompaa kuin vanhojen rullaaminen, ja Pihkapentu tunsikin ylpeyden kihelmöivän rinnassaan, kun kaikki makuualuset oli saatu valmiiksi. Sen lisäksi, että hän oli oppinut rullaamaan vanhat sammalet sekä levittämään uudet makuualuset maahan, hän oli päässyt käymään leirin ulkopuolella. Kukaan muu pentu ei ollut vielä nähnyt leirin ulkopuolelle, eikä oranssinruskea kolli malttanut odottaa että pääsisi kehuskelemaan sillä muille.
“Minun täytyy nyt mennä”, Karhutassu sanoi, kun viimeinenkin sammalhippu oli paineltu tiiviiksi alustaksi pentutarhan reunoille. Pihkapentu ei voinut olla tuntematta jälleen kateuden pistosta tuota oranssisilmäistä oppilasta kohtaan. Hänen ei tarvinnut maata pentutarhassa päivät pitkät vaan hän sai oppia jotakin joka päivä. Kenties kateus näkyi pennun meripihkaisista silmistä, sillä Karhutassun olemus tuntui pehmenevän hetkeksi.
“Nähdään, sitten kun sinut on nimitetty oppilaaksi”, kolli tokaisi, ennen kuin kääntyi ympäri ja tassutti pois.
“Kun minusta tulee oppilas, aion haastaa sinut taisteluharjoituksiin!” Pihkapentu huusi Karhutassun perään. Oppilas vilkaisi olkansa yli ruipeloa pentua ja pyöräytti oransseja silmiään. Pihkapentu virnisti itsekseen tyytyväisenä, vaikkakin tunsi edelleen pienen kateuden ja kärsimättömyyden raapivan sisintään. Hän olisi antanut mitä vain, että olisi jo oppilas.

// 696 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Emme ehtineet Karhutassun kanssa vastaamaan Pimentotassulle mitään, kun Punatähti julisti partion lähtevän matkaan pikimmiten. Nousin ylös venytellen ja sanomatta sanaakaan lähdin oppilaista ensimmäisenä kohti piikkihernetunnelia. Pimentotassu ja Karhutassu lähtivät heti perääni sen kummempia odottelematta. Kohtasin isäni kirkkaanvihreään katseen. Hänen ilmeensä oli yhtä kylmä kuin Lehtikadon pahimmat pakkaset. Se kertoi, ettei kolli halunnut minun pilaavan hänen mainettaan mahdollisessa taistelussa. Halusin selviytyä siitä erinomaisesti ilman vammoja, jotta soturikoulutukseni ei keskeytyisi edes päiväksi. Punatähti käski oppilaita pysymään toistensa lähellä ja pitämään yhtä mahdollisen taistelun koittaessa. Kun päällikkö oli varmistanut, että partio oli koossa, hän heilautti häntäänsä lähdön merkiksi. Punaturkkinen päällikkö poistui piikkihernetunneliin ensin. Leirin kissat jäivät katselemaan lähtöämme hiljaa. Se oli aika kunniallinen poistuminen, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään iso juttu. Häätäisimme erakot pois reviirimme kupeesta ja sillä siisti. Jyrkänneloikka pujahti piikkihernetunneliin Varjokarvan perässä. Häntä seurasi Liekkihäntä ja sitten oli jo minun vuoroni. Olin oppinut kävelemään hangessa nopeammin, joten perässäni tulevalla Pimentotassulla ei ollut varaa valittaa hitaudestani. Karhutassu kulki Pimentotassun perässä, ja kollia seurasivat Surmakynsi ja Jokimieli.
Auringon ensisäteet heijastuivat lumeen saaden sen suorastaan hehkumaan. Jouduin siristelemään silmiäni totutellessani kirkkauteen. Leirissä piikkihernemuurit olivat olleet vielä äskettäin auringonsäteiden tiellä. Yöllä oli ollut pakkasta, joten hanki oli kovaa. Lähes kaikki soturit upposivat hankeen vähän väliä, mutta hanki kesti minun painoni hyvin. Karhutassu loikki muiden jälkiä pitkin, sillä koskematon lumi ei kantaisi oppilaan painoa. Myös Pimentotassu oli päätynyt valitsemaan muiden jäljet. Jäljissä kulkeminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta minun lyhyille jaloilleni. Huomasin myös Varjokarvan kulkevan omia reittejään muiden vierellä. Musta kolli oli pieni, mutta siitä huolimatta kunnioitettu soturi. Hänen taistelutaitonsa olivat aivan omaa luokkaansa. Kunnioitusta sai myös taitavan taistelijan luonne; hän ei lainkaan kehuskellut taidoillaan. Tuollainen soturi minäkin halusin olla. Varjokarva oli todistanut koko Kuolonklaanille, että koko ei ollut soturin tärkein ase.

Saavutimme kaikessa hiljaisuudessa Hehkulammen. Sen pinta oli jäätynyt entisestään, mutta emme siltikään kulkeneet lammen lävitse. Kiersimme sen ripein askelin. Jännitys oli kadonnut, mutta en malttanut odottaa erakoiden tapaamista. Emme tienneet, olivatko tunkeilijat millä mielin liikenteessä. He saattoivat hyvinkin olla vihamielisiä, mutta sen me kestäisimme. Huomasin Punatähden hidastavan tahtiaan. Olimme pian rajan lähellä. Saatoin haistaa tuntemattomien kissojen hajujälkiä, vaikka ne olivatkin melko laimeita. Mitä lähemmäs rajaa pääsimme, sitä tuoreempia hajujäljet olivat. Kaikki muutkin huomasivat sen, että erakkojoukko oli alkanut merkkaamaan Kuolonklaanille kuuluvia maita omikseen. Se sai minut ärtymään. Huomasin, ettei tunne syntynyt pelkästään minussa. Liekkihäntä näytti ärsyyntyneeltä.
“Ettäs kehtaavatkin merkata meidän maitamme!” mestarini sihahti niin, että koko partio kuuli sen. Silloin Punatähti pysähtyi.
“He eivät selkeästikään välitä meidän rajoistamme”, päällikkö totesi ja kääntyi partioon päin.
“Niitä voi olla enemmän kuin olemme arvioineet, ja tässä voi käydä miten vain. Jos tilanne näyttää pahalta, jonkun on haettava leiristä apuvoimia”, punaruskea päällikkö totesi. Hän kiersi katseellaaan klaaninsa jäseniä yrittäen kai miettiä, kuka kissoista pääsisi nopeiten leiriin. Päällikön katse pysähtyi partion perälle.
“Karhutassu, saat kunniatehtävän. Jos minä annan sinulle merkin, sinä juokset leiriin niin nopeasti kuin ikinä pääset ja ilmoitat tilanteen Luminenälle. Kerrot hänelle arviosi erakoiden määrästä, ja hän lähettää apujoukot matkaan”, päällikkö naukui matalalla äänellä oppilaalle.
“En tuota pettymystä”, Karhutassu lupasi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Olisin itsekin halunnut jonkin suuren tehtävän, mutta minulla ei ollut pitkiä jalkoja tai edes kunnollisia taistelutaitoja. Olin vain pelkkä oppilas Punatähden silmissä. Päällikkö teki vielä selväksi, että kuolonklaanilaiset saisivat hyökätä vasta hänen käskystään. Kukaan ei väittänyt vastaan.
Jatkoimme matkaa hiljaisuudessa. Ensimmäistä kertaa koskaan astuin Kuolonklaanin rajan yli enemmän kuin parin askeleen verran. Kuolonklaanin haju laimeni entisestään, mitä kauemmaksi kuljimme. Erakoiden tuoksut sen sijaan vain voimistuivat. Niiden haju oli erilainen kuin kuolonklaanilaisten. En tiennyt, mitä erityistä erakoiden hajussa oli, mutta tunnistin siitä Ukkospolun katkun. Kenties erakot olivat oleskelleet paljon Ukkospolkujen läheisyydessä. Mitä kauemmaksi rajasta kuljimme, sitä avoimempaa maasto oli. Olimme kulkeneet pienen metsäpläntin ohitse, mutta nyt eteemme avartui nummimaisema. Kauempana oli pieniä kukkuloita, joiden päällä kasvoi yksinäisiä, lehdettömiä puita. Tämä paikka oli aivan toista kuin Kuolonklaanin reviiri. Kukkulat eivät näkyneet puiden takaa reviirillemme. Punatähti oli ottanut Varjokarvan avukseen. He kulkivat jonkun erakon hajujäljen perässä, tai näin minä ainakin arvelin. Huomasin, että kauempana meistä oli kissojen jälkiä. Yritin pysyä mahdollisimman valppaana, mutta takanamme supisevat Surmakynsi ja Jokimieli vaikeuttivat asiaa. En kuullut mitä he puhuivat, kuulin vain epämääräistä supinaa.
“Pysähdy!” Punatähden voimakas ulvaisu tuli aivan äkkiä. Hän viittoi hännällään merkin, jolloin Jykänneloikka ja Varjomieli lähtivät hänen perässään juoksemaan eteenpäin. Muu partio lähti myös juoksuun, mutta hitaammin askelin. Huomasin kauempana pakoon pyrkivän hahmon, jota Punatähti kiri parhaillaan. Ei kulunut kauaakaan, kun päällikkö loikkasi kissan päälle ja he alkoivat kamppailla hangessa. Lumi pöllysi, enkä tiennyt kumpi oli voitolla.
Kun saavutimme päällikön ja tuntemattoman kissan, Punatähti nosti päänsä ylös ja painoi erakon hankeen. Erakko oli naaras. Hänen turkkinsa oli siniharmaa, mutta käpälät ja hännänpää olivat valkeat.
“Missä leirinne on?” päällikkö kysyi äänellä, joka takuulla välitti vieraalle viestin siitä, että emme olleet iloisella asialla liikkeellä. Keskikokoinen naaras yritti riuhtaista itsensä irti Punatähden otteesta, mutta kollilla ei ollut vaikeuksia pitää kissaa allaan. Erakko oli nopeasti arvioituna nuoren soturin ikäinen.
“Missä leirinne on?” Punatähti kysyi entistä piinaavammalla äänensävyllä. Naaras empi hetken, mutta vastasi sitten:
“Voin viedä teidät sinne.” Punatähti löysäsi otettaan ja antoi naaraan nousta ylös. Erakko ei yrittänyt mitään, vaan ravisti turkkinsa lumesta ja mulkaisi päällikköä vihaisesti.
“Sitä ennen haluan tietää, keitä te olette”, naaras tuhahti.
“Minä olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Tässä on pieni osa klaaniani, ja tahdomme selvittää teidän kanssanne pari asiaa. Siksi tahdonkin tavata päällikkönne”, Punatähti naukui rauhallisella, mutta kylmällä äänellä. Erakko ei vastannut, vaan kääntyi oikealle ja lähti loikkimaan eteenpäin. Punatähti käski meidän seurata, joten niin me teimmekin.

Ei kulunut kauaakaan, kun saavuimme erakoiden niin sanotun leirin luokse. Aurinko oli jo noussut sen verran, että oli valoisaa. Leirillä ei ollut muureja, mutta satunnaiset pensaat toimivat kai erakoiden pesinä. Ainakin viisi kissaa katsoi meitä tällä hetkellä. Osa heistä näytti pelokkailta, mutta joidenkin kasvoilla oli vihamielinen ilme.
“Meripihka!” naaraskissa huudahti ja pysähtyi. Esiin astui ainakin neljä muuta kissaa. Heistä kaksi tulivat lähimmän pensaikon alta. Muut jäivät taka-alalle, mutta suuri kellanpunainen kolli asteli meidän luoksemme. Kissan turkki oli melko rähjäinen, huomasin saman piirteen myös muissa paikalla olevissa kissoissa. Hänen silmänsä olivat meripihkan väriset, ja kollin ilme oli yllättynyt.
“Keitä te olette?” kissa esitti matalalla äänellään saman kysymyksen kuin naaras aiemmin. Punatähti ei hermostunut siitä, vaan istui alas kaikessa rauhassa.
“Olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Te olette tunkeutuneet reviirillemme ja saalistaneet riistaamme, jonka takia vaadin teidän lähtevän pois täält”, päällikkö esitti vaatimuksensa viileästi. Soturit olivat levittäytyneet niin, että vain oppilaat olivat heidän takanaan. Minä seurasin tapahtumia Liekkihännän ja Punatähden välistä. Pimentotassu pysyi parin hiiremitan päässä minusta, mutta Karhutassu oli siirtynyt toiselle puolelle mestarinsa Surmakynnen luokse. Meripihkaksi kutsuttu kollikissa puhkesi raikuvaan nauruun, joka sai myös muut hänen toverinsa nauramaan. Siniharmaa naaraskissa ei kuitenkaan nauranut. Hän pysyi vakavana.
“Luuletteko todella, että me tottelisimme teitä? Tämä on nyt meidän kotimme, ja te saatte hyväksyä sen tai emme vastaa seurauksista”, Meripihka irvisti ja vakavoitui heti. Myös muut hiljenivät. Tilanne vaikutti nyt uhkaavalta, joten aloin arvioimaan vastustajiemme kokoa, kuntoa ja ikiä. Suuri osa kissoista oli kolleja, mutta joitakin naaraita oli paikalla. Enemmistö oli myös suurikokoisia, vaikkakin joukkoon mahtui myös pienempiä yksilöitä. Pystyin laskea, että kissoista ainakin kolme vaikutti alle soturi-ikäisiltä.
“Jos alatte hankalaksi, ainoa vaihtoehto on selvitä tästä taistelemalla. Ennen kuin teet päätöksen, haluan sinun tietävän, ettei tässä ole puoliakaan minun klaanistani. Te voitte lähteä tai kuolla, päätös on yksin sinun”, Punatähti naukui voimakkaalla äänellä ja nousi seisomaan. Minäkin nousin ylös ja paransin ryhtini. Häntäni heilui puolelta toiselle. Meripihka virnisti, ja kaikkien yllätykseksi kääntyi. Soturi otti askeleen eteenpäin. Silmänräpäyksessä kolli kuitenkin oli jo syöksynyt Punatähden kaulaan ja huusi kuin leijona. Erakot lähtivät ripein askelin juoksemaan meitä kohti. Kuolonklaanilaiset levittäytyivät, jotta taistelulle olisi enemmän tilaa. Pimentotassu pysyi minun lähelläni aivan kuten olimme sopineet.
“Tästä se lähtee”, tokaisin Pimentotassulle ikään kuin varmistaen, että hän oli perillä tapahtumista. Naaras nyökkäsi ja keskittyi hyökkääviin kissoihin.
Suuri tummanruskea raidallinen kolli juoksi meitä kohti. Kissa ei ehtinyt edes kahden ketunmitan päähän meistä, kun Liekkihäntä loikkasi sen tielle. Kaksikko aloitti tasaisen taistelun ja jakeli kynsillään iskuja toisilleen. Pimentotassu lähti ripein askelin kulkemaan kauemmaksi mestaristani. Jyrkänneloikka heitti valkean oranssilaikukkaan naaraan hankeen ja keskittyi toiseen kimpussaan olevaan kissaan. Huomasin, että oppilastoverillani oli sama ajatus kuin minulle, ja juoksimme kohti maahan heitettyä kissaa samassa tahdissa. Kun naaras oli noussut ylös, hän kääntyi meidän puoleemme. Arvelin, että kissa oli meitä vanhempi. Hänen kasvoilleen piirtyi huvittunut virne. Hetken ajan naaras vaihteli painoa etukäpäliensä välillä, kunnes hän syöksyi minua kohti. Olin kaiken ajan ollut valppaana, joten kissan hampaat haukkasivat ilmaa. Pimentotassu loikkasi erakon selkään, jolloin erakko keskittyi toveriini. Naaras heitti oppilaan nopeasti pois selästään. Pimentotassu onnistui juuri ja juuri laskeutumaan jaloilleen kissan toiselle puolelle. Laikukas naaras katsoi vuorotellen minua ja Pimentotassua. Kehitin päässäni nopean suunnitelman. Kun erakko seuraavan kerran vilkaisi minua, käänsin hänelle hetkeksi selkäni ja potkin kaikin voimin lunta hänen päälleen. Hämäys antoi Pimentotassulle aikaa hyökätä. Naaras loikkasi erakon vierelle ja iski kyntensä kissan kylkeen. Ennen kuin erakko ehti reagoida siihen, syöksyin suoraan edestä naaraan kimppuun. Iskin hampaani naaraan etujalkaan ja nykäisin kaikin voimin sitä taaksepäin. Erakko menetti tasapainonsa, joten Pimentotassu loikkasi hänen päälleen. Kun olin loikkaamassa kauemmaksi erakon hampaista, hän tarttui häntääni ja repi minut mukanaan maahan. Naaras upotti kyntensä takajalkoihini ja hivuttautui kohti kylkiäni. Yritin potkia häntä pois, mutta en osunut naaraan kuonoon kertaakaan. Toivoin vain, että Pimentotassu auttaisi minua kuten hän oli luvannut.

//Pimento ja Karhu? Sori en oo kirjottanu taistelusta piiitkään aikaan joten pahottelut tosta laadusta 😀
// 1504 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin Turmatassua silmiäni siristäen Tuhkatassun astellessa takaisin pesään. Piikikäs oppilas oli sanonut, että emme pärjäisi erakoita vastaan kokemattomuutemme takia. En ollut juuri ollut Turmatassun kanssa tekemisissä, mutta aina kun niin oli valitettavasti päässyt käymään, oli kolli käyttäytynyt melko ilkeästi. Minä en tietenkään ollut tehnyt hänelle mitään, mutta silti hän koki sen tarpeelliseksi. Ehkä hän halusi kokea itsensä muita paremmaksi, ja ainoa tapa saada tuo kokemus oli yrittää lytätä muut sanoilla. Minä en välittänyt, se olisi vain antanut hänelle tahtomansa. Lisäksi kollin sanat olivat tyhjiä.
Suuntasin katseeni tyynesti eteen ja seurasin leirin tapahtumia. Turmatassu kuitenkin astahti eteeni sama häijy pilke silmissään.
”Olen yllättynyt, jos ylipäätään jäät taistelemaan. Varmaan ryntäät takaisin leiriin heti tiukan paikan tullen”, hän sanoi ja näytti kovin tyytyväiseltä itseensä. ”Jos minä olisin mukana, taistelisin kuolemaan asti. Veisin mukanani niin monta erakkoa kuin pystyn.”
”En epäile sitä yhtään”, murahdin kyllästyneesti. ”Mutta siltikin, sinä et ole lähdössä tähän partioon. Minä olen. Mahtaa sattua itsetuntoosi, kun näin kokematon ja avuton pikku oppilas pääsee taistelemaan klaaninsa puolesta ja sinä et.”
Turmatassu siristi silmiään.
”Älä kuvittele olevasi yhtään minua parempi. Ei selvästi ole mitään väliä sillä, ketkä lähtevät partioon, jos teidätkin siihen valittiin.”
Pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
”Sinulle selvästi on. Aiotko siirtyä naamaltani vai pitääkö minun siirtää sinut?”
Turmatassu seisoi hetken paikoillaan ja virnisti sitten ilkeällä tavallaan. Hän käännähti ympäri ja lähti jonkun muun kiusaksi. Kun minusta tulisi päällikkö, karkottaisin Turmatassun kaltaiset kissat. Hänen käytöksestään ei ole kenellekään mitään hyötyä.
Nousin seisomaan ja vilkaisin leiriä vielä kerran ennen kuin käännyin ympäri ja astelin oppilaiden ja soturien jakamaan pesään. Meidän olisi onnistuttava tehtävässämme. Ties mitä ne erakot voisivat tehdä klaanillemme. Kukaan ei tiennyt, kuinka hyviä taistelijoita he olivat. Olin kuitenkin melko luottavainen onnistumisemme suhteen. Meitä oli partiossa monta, eikä erakoita pitänyt olla kymmentä enempää.
Asetuin sammalista kyhätylle makuusijalleni. Tuhkatassu selvästi yritti nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ymmärsin naarasta, sillä vaikka en halunnut myöntää sitä, enkä ikinä sanoisi sitä kenellekään ääneen, minuakin jännitti. Olin sekä innostunut että huolissani. Pääsisin näyttämään taitoni, mutta saattaisin haavoittua tai jopa kuolla. Nämä ajatukset päässäni vaivuin katkonaiseen uneen täynnä verta ja kynsien sivalluksia.
”Herätkää, partio lähtee.”
Hätkähdin hereille kuullessani käskevän äänen pesän suulta. Katsahdin ympärilleni ja näin Varjokarvan hännän heilahtavan hänen poistuessaan lähtevän partion luo. Aurinko oli noussut, taivas ulkona oli värjäytynyt punertavaksi. Suin nopeasti sileän turkkini ja nousin istumaan. Karhutassu oli jo poistunut pesästä – hänkin oli lähdössä partioon. Tuhkatassukin oli astelemassa ulos ja päätin seurata häntä. Minun tulisi olla valmiina lähtöön, en halunnut olla se, joka jarrutti partiota.
Päätin jättää syömisen välistä, sillä en kokenut sille tarvetta. Riistaa oli säästeltävä. Vaikka minulla olikin pieni nälkä, arvelin pärjääväni hyvin. Tuhkatassu oli päättänyt samoin ja istui oppilaiden pesän edustalla. Asetuin istumaan hänen viereensä seuraamaan leirin tapahtumia. Toivoin vain, ettei naaras alkaisi puhumaan minulle.
”Minulla on sinulle pyyntö”, Tuhkatassu kuitenkin naukaisi. Vastahakoisesti siirsin katseeni harmaaseen oppilaaseen.
”Vaikka emme olekaan ystäviä, taistellaan yhdessä. Emme ole kokeneita taistelijoita, joten kaksin meistä olisi enemmän vastusta viholliselle. Eikö se niin ole, että kuolonklaanilaiset pitävät aina yhtä?”
Katsoin oppilasta hetken ennen kuin vastasin.
”Olet oikeassa. Meistä ei ole erakoille vastusta, jos alamme sooloilemaan. Ja on parempi, että me oppilaat taistelemme yhdessä, emmekä häiritse sotureita.”
Näin Tuhkatassun nyökkäävän. Kun olimme olleet hetken hiljaa, toisella puolellani hiljaa hiirtään syönyt Karhutassu päätti aloittaa keskustelun.
”Jännittääkö teitä?” hän kysyi. “Tämä on varmaan ensimmäinen oikea taistelunne? Niin minunkin.”
En olisi juuri välittänyt puhua Tuhkatassunkaan kanssa, saati sitten oppilaan, jota tuskin edes tunsin. Tuhkatassu ei sentään puhunut pelkästä puhumisen ilosta, vaan vain jos hänellä oli asiaa.
”Niin on”, vastasin oppilaaseen katsomatta. Päätin olla vastaamatta hänen ensimmäiseen kysymykseensä, eihän se hänelle kuulunut, mitä minä tunsin. Minua ei oikeastaan enää jännittänyt, minkä koin hiukan oudoksi. Edellisenä iltana nukkumaan meneminen oli ollut vaikeaa, mutta nyt jännitys oli tiessään. Se oli vain hyvä, voisin keskittyä kunnolla olennaiseen. Vilkaisin Karhutassu sivusilmällä.
”Toivon, että osaat taistella. Emme tiedä, mikä meitä odottaa”, naukaisin katsahtaen Punatähteen. Hän näytti olevansa valmis, samoin muut partioon lähtevät. Lähtö koittaisi varmasti pian. ”Toisaalta emme ehkä joudu taistelemaan ollenkaan. Mutta sehän olisi vain tylsää.”
//657 sanaa
// Tuhka? Karhu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viskasin nuutuneet sammaleet menemään. Katsoin sivusta, kun Pihkapentu laski oman kantamuksensa sammalvuoren juurelle. Taivaspentu oli joutunut jäämään pentutarhaan, koska ei ollut jaksanut kannatella rullan painoa, joten olin ottanut homman hoidettavakseni yhdessä Pihkapennun kanssa.
“Hyvä, seuraavaksi haetaan puhtaita sammalia Hehkuaskelelta”, sanoin käännähtäen kannoillani ja lähdin astelemaan takaisin leiriin päin. Sisäänkäyntitunnellille oli vain muutaman ketunmitan matka ja se taittui hetkessä.
Astelin aukion poikki kahden kiven välissä sijaitsevalle pesälle, jossa olin ehtinyt piipahtamaan samalle päivää jo kerran aikaisemmin. Pihkapentu tassutteli vierelläni.
Pujahdin sisälle hämärään yrteiltä tuoksuvaan pesään ja yritin paikantaa parantajan hahmon varjoista, mutta ainoa asia mikä voisi antaa pikimustan naaraan ilmi, olivat hänen vitivalkoiset tassunsa, jotka pistivät erityisesti omaan silmääni kissan kokonaiskuvassa.
Pihkapentu vierelläni valpastui, kun Hehkuaskel lopulta tassutteli näkyviin. Parantaja nyökkäsi tervehdykseksi.
“Tulimme hakemaan sammalta”, sanoin.
“Selvä. Odottakaa siinä, palaan pian”, naaras naukaisi ja kiiruhti varastolleen. Hetken kuluttua hän palasi takaisin mukanaan paksu tukko käyttämättömiä sammalia.
“Eivätköhän nämä riitä ainakin ensihätään”, hän tokaisi ja laski ne maahan. Kumarruin nappaamaan puhtaat sammaleet hampaisiini vikkelästi ja tupisin vielä Hehkuaskelelle epäselvän kiitokseni ennen kuin poistuimme pesästä.
Pentutarhalla opastin Pihkapennulle miten pedit kuului tehdä oikeaoppisesti. Kun saimme urakan päätökseen, passitin pennun ikätoveriensa luokse ja suuntasin itse tuoresaaliskasalle, sillä jäytävä nälän tunne häiritsi keskittymistäni.
Nappasin kasasta linnun ja asetuin syömään sitä kauemmaksi pääaukion hälinästä. Hädin tuskin olin ehtinyt haukata ensimmäistäkään suullista, kun Punatähden ääni kajahti vahvana ja huomiota herättävänä leirin keskustasta. Nielin turhautumiseni ja siirsin linnun hetkeksi syrjään, jotta voisin keskittyä paremmin siihen mitä päälliköllä oli sanottavanaan.
“Aurinkohuipun partio havaitsi tänään jotain poikkeuksellista rajalla lähellä Hehkulampea. Paikalla oli monen tuntemattoman erakon haju. Jäljet olivat tuoreita, ja todennäköisesti erakot majailevat jossain lähellä meidän reviiriämme, emmekä me voi sallia sitä. Erakot vievät meidän riistaamme, jota ei lehtikadon aikaan ole muutenkaan paljoa. He tuskin vähät välittävät meidän rajoistamme tai säännöistämme, jonka vuoksi meidän täytyy puuttua asiaan”, Punatähti ilmoitti.
“Lähetän partion ilmoittamaan erakoille, että heidän on siirryttävä kauemmaksi Kuolonklaanin rajasta. Hajujen perusteella tunkeilijoita on alle kymmenen, jonka vuoksi partiokin on normaalia suurempi. Yritämme selvitä tästä puhumalla, mutta valmistaudumme taisteluun”, punaruskea kolli jatkoi, eikä saarna vielä siihen jäänyt:
“Minä johdan partiota. Mukaani lähtevät Surmakynsi, Varjokarva, Liekkihäntä, Jyrkänneloikka, Jokimieli, Tuhkatassu, Karhutassu ja Pimentotassu. Luminenä on vastuussa leiristä sillä aikaa. Partio lähtee auringon noustessa huomisaamuna.”
Meinasin tukehtua lintuun, josta olin päällikön puheen aikana nyhtänyt itselleni palasen, kun kuulin nimeni mainittavan partiossa. Nieleskelin henkeen vetämäni lihaklöntin alas ja yskäisin. Ilmeisesti aihe oli herättänyt muissakin kissoissa ajatuksia, sillä aukiolla kävi melkoinen kuhina ja puheensorina Punatähden julistuksen jälkeen.
Miten taisteluun edes valmistauduttiin? Jos onnistuin jo häviämään helpoissa harjoituksissa ehkä klaanin kömpelimmälle kissalle, olisi enemmän kuin todennäköistä että joku erakko kamppaisi minut yhtä vaivattomasti kuin sokean vanhuksen ja pääsisi niskan päälle. Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn; en halunnut edes kuvitella miten veriseksi tilanne saattaisi eskaloitua, jos Punatähti ei onnistuisi puhumaan erakoita kauemmaksi reviiriltämme.
“Aiotko syödä tuon?”
Katsahdin ruosteenruskeaan naaraaseen, joka oli seisahtunut eteeni ja silmäili etukäpälieni juuressa odottavaa lintua toiveikkaan näköisenä. Mieleni olisi tehnyt käskeä emoa painelemaan jonnekin muualle kerjäämään ruoantähteitä, mutta uutinen mahdollisesta taistelusta erakoita vastaan oli vienyt ruokahaluni, joten työnsin tuoresaaliini suosiolla hänelle enkä nostanut asiasta äläkkää. Ruostekukka otti linnun riemulla vastaan ja tassutteli häntä pystyssä kauemmaksi nauttimaan ateriastaan.
Katsoin hänen menoaan parin silmänräpäyksen ajan, kunnes sitten nousin takamukseltani ja raahustin oppilaiden pesälle. Pujottelin omalle vuoteelleni ja ryhdyin pöyhimään sammalia samalla kun pidin silmällä muita oppilaita, jotka myöskin suunnittelivat yöpuulle käymistä. Lopulta käperryin itsekin sammalille ja laskin leukani takajalkojeni päälle, jotka olin vetänyt kuononi eteen. Monen mielestä asento, johon itseni taiteilin ilta toisensa perään, saattoi näyttää hankalalta, mutta olin oppinut siihen jo pienestä pitäen, sillä pitkät jalat oli ollut aina vaikea sijoittaa siten, että ne olisivat olleet jotenkin mukavasti vatsan alla, eivätkä niin, että jouduin joka aamu verryttelemään turtia koipiani hyvän tovin huonosta nukkuma-asennosta johtuen ennen kuin pysyin edes tolpillani.
Pienestä levottomuudesta huolimatta vaivuin untenmaille nopeasti, enkä herännytkään vasta kuin aamulla, kun Varjokarva tuli herättämään meitä partioon. Nousin ylös kohtuullisen ripeästi, siloitin muutaman rinnastani törröttävän karvatupsun ja jolkottelin ulos.
Leirissä oli melkoinen hälinä jo näinkin varhain aamusta. Surmakynsi näytti keskustelevan Punatähden kanssa leirin keskustassa. Itse päädyin noutamaan jotakin vatsantäytettä ennen kuin lähtisimme, sillä eilinen iltapalani oli kadonnut parempiin suihin Ruostekukan toimesta.
Valikoin tuoresaaliskasta pienen hiiren ja jäin pohtimaan mihin asettuisin syömään sitä. Lopulta tassuttelin oppilaiden pesän edustalle, jossa aikaansa minun lisäkseni tappoivat Tuhkatassu ja Pimentotassu. Laskin hiiren muutaman hännänmitan päähän näistä ja näykin aamiaistani edelleen haluttomana, mutta tarpeeksi nälkäisenä syödäkseni sen tällä kertaa kokonaan.
Vilkaisin oppilastovereihini päin vaivihkaa. Heillä näytti olevan juttu kesken, mutta lopulta hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon välille en voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni ja yrittää tehdä jonkin sorttista aloitetta.
“Jännittääkö teitä?” kysyin näiltä yhtäkkiä. “Tämä on varmaan ensimmäinen oikea taistelunne? Niin minunkin.” Jälkeenpäin tajusin kuulostaneeni typerältä. Enemmän kuin typerältä: Itse asiassa täydeltä idiootilta. Mutta tehty mikä tehty. Hyvät suhteet klaanitovereihin takaisivat hyvän aseman klaanissa ja täten myös hyvän tulevaisuuden.
//Tuhka tai Pimento?
//785 sanaa.

Kirjoittaja: Elandra

”Kyllä minä osaan taistella”, vastasin Pimentotassulle viileästi. Naaras jatkoi virnuiluaan, ja minä tiesin hyvin miksi. Pimentotassu oli minua parempi taistelemaan, mutta kyllä minäkin hallitsin liikkeet, vaikkakin niiden harjoittelu vei minulta enemmän aikaa.
”Taistelutaidot eivät ole se, mitä soturi ainoastaan tarvitsee. Miten sinä jaksaisit taistella, jos minä en olisi saanut tuota varpusta kiinni?” vastasin Pimentotassulle piikikkäästi takaisin. Naaras vilkaisi minua ja nielaisi palan tuoresaaliista.
”Sitten joku toinen olisi saanut sen”, tumma naaras vastasi.
”Se toinen et olisi ainakaan ollut sinä. Vaikka oletkin ehkä luonnostaan parempi taistelija kuin minä, koulutukseni loputtua voitan sinut taistelussa koska tahansa. Sopiiko sinulle, että annetaan nyt olla ja keskitytään tunkeilijoihin?” kysyin tasaisella äänellä. En halunnut kuluttaa energiaani Pimentotassun kanssa väittelemiseen, vaikka minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Soturikoulutukseni oli nyt kaikista tärkein asia. Minun täytyi keskittyä vain siihen.
”Kyllä se minulle sopii”, oppilas vastasi ja nielaisi nyt viimeisen palan saalistamastani linnusta. Jatkoin itsekin syömistä ja yritin rentoutua. En ollut koskaan joutunut taistelemaan oikeasti. Jos taistelu syntyisi ja kaatuisin maahan, vihollinen ei odottaisi minun nousevan tai kehoittaisi minua kokeilemaan uudestaan. Kertasin mielessäni osaamiani liikkeitä.
”En ymmärrä, miksi Punatähti laittoi kaikista kokemattomimmat oppilaat partioon. Voisin melkein laittaa toisen korvani pantiksi, että taistelun jälkeen olette molemmat parantajan pesällä vähintään kolme kuuta. Ehkä ne erakot hoitelevatkin teidät lopullisesti ja kuolette taisteluun”, Turmatassu liittyi seuraamme mitä iloisimmin puheenaihein. Käännyin välinpitämätön ilme kasvoillani kollin puoleen, samoin teki Pimentotassu.
”Jos sinut olisi laitettu partioon, olisit parantajan pesällä ennen kuin ehdit edes piikkihernetunnelista ulos”, hymähdin ja levitin kasvoilleni tyytyväisen virneen. Nousin ylös ja kuljin Turmatassun ohitse oppilaiden pesään. Asetuin omalle sammalvuoteelleni ja otin hyvän asennon. Tarvitsin nyt hyvät yöunet. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, sillä hännänpäätäni kihelmöi jännityksestä. Isäni oli myös mukana partiossa, ja hän takuulla muistuttaisi epäonnistumisesta minua ties kuinka kauan.
Aamun sarastaessa Varjokarva kävi herättämässä meidät. Olin nukkunut yllättävän hyvin, enkä ollut herännytkään kuin kerran yön aikana. Partioon kuuluvista oppilaista Karhutassu poistui pesästä ensin. Kun olin nuollut turkkini siistiksi, poistuin ennen Pimentotassua. Naaras kulki aivan kannoillani leirin pääaukiolle. En ollut kai koskaan nähnyt pääaukiota näin täytenä tähän aikaan aamusta. Punatähti seisoi leirin keskustalla ja keskusteli Surmakynnen kanssa. Karhutassu oli hakenut tuoresaaliskasasta hiiren. Vilkaisin kasassa olevia tuoresaaliita, mutta niitä ei ollut paljoakaan. Olin syönyt illalla hyvin, joten en hakenut itselleni syötävää. Pimentotassu näytti tehneen saman päätöksen, sillä hän jäi istumaan vierelleni oppilaiden pesän edustalle. Vilkaisin naarasta, joka katsoi suoraan eteenpäin Punatähden suuntaan. Kenties naaras yritti kuulla, mitä päällikkö sanoi. Se oli mahdotonta, sillä leirissä oli melkoinen hälinä parhaillaan.
“Minulla on sinulle pyyntö”, naukaisin ja käänsin katseeni pois Pimentotassusta. Huomasin sivusilmälläni, kuinka naaras käänsi päänsä minun suuntaani.
“Vaikka emme olekaan ystäviä, taistellaan yhdessä. Emme ole kokeneita taistelijoita, joten kaksin meistä olisi enemmän vastusta viholliselle. Eikö se niin ole, että kuolonklaanilaiset pitävät aina yhtä?” kysyin naaraalta. Minua ärsytti vähän se, että jouduin pyytämään apua Pimentotassulta. Toisaalta uskoin, että naaras ymmärtäisi pyyntöni merkityksen. Emme tienneet, kuinka kokeneita taistelijoita erakot olivat. Jos taistelisimme yhdessä, olisi helpompaa molemmilta välttyä parantajan pesältä.

//Pimentotassu? Karhuki voi jatkaa.
// 482 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Vierittelin itse väkertämääni sammalpalloa yksin sivummalla muiden pentujen vielä nukkuessa. Tuskin muutenkaan kukaan heistä olisi minun kanssani leikkinyt. Minähän olin vain pieni, ja kaiken tämän lisäksi vielä muista pennuista nuorin. Se oli tullut jo selväksi, ettei ainakaan Jääpentu pitänyt seurastani. Tuskin siis kukaan muukaan pitäisi. Keskityin kovasti sammalpalleroon, jota vierittelin toiselta tassulta toiselle. Olin käynyt varastamassa Naarmunenän sammalvuoteesta sammalta, josta olin muotoillut itselleni pallon. Klaaninvanhin oli kuitenkin tainnut huomata touhuni, muttei kuitenkaan ollut sanonut minulle mitään. Tuskin asiasta siis mitään pahaa seuraisi. Lopetin kuitenkin leikkimisen pian, sillä huomasin puhtaanvalkean naaraan tulevan minua kohti.
“Hei! Olen Taivaspentu, kuka sinä olet?” naaraspentu kysyi hymyillen, ja minä käännyin katsomaan häntä hivenen tarkkaavaisesti. Taivaspentu. Painoin nimen mieleeni. Taivaspennuksi esittäytynyt naaras oli myös pienikokoinen. Se sai minut oikeastaan heti pitämään hänestä. Hän ei ainakaan mahtailisi suuruudellaan, kuten eräät täällä pentutarhassa… vilkaisin nukkuvan Jääpennun suuntaan.
“Olen Pikkupentu!” nau’uin oman nimeni ja hymyilin ystävällisesti toiselle pennulle. Katsoin hänen silmiään. Toinen oli meripihkan värinen ja toinen harmaansininen. En ollut vielä törmännyt kertaakaan vastaavanlaisiin silmiin – en tietenkään ollut edes tavannut kaikkia kuolonklaanilaisia, kun en ollut vielä pentutarhan ulkopuolella päässyt käymään.
”Ja haluaisitko tehdä jotain kivaa yhdessä? Mentäisiin vaikka tutkimaan leiriä?” Taivaspentu ehdotti. Häntäni nousi heti innostuksesta pystyyn ja pörhistyikin hieman. Tietenkin haluaisin tehdä jotain tämän uuden tuttavuuden kanssa! Ja mitä parempaa, tietenkin haluaisin nähdä leirin ja päästä tutkimaan uusia asioita! Taivaspentu ei kuitenkaan näyttänyt niin innostuneelta kuin minä uskoin näyttäväni, joten rauhoituin hieman ja ainakin sain häntäni taas tasaiseksi. Olikohan naaraasta outoa, kun innostuin näin paljon asiasta? En tietenkään halunnut, kenenkään pitävän minua outona. Siksi päätinkin rauhoittua.
“Tietenkin, se olisi mahtavaa!” vastasin lopulta hymyillen naaraspennun kysymyksiin. Äänestäni kyllä kuuli helposti innokkuuden, mutta minkä sille mahtoi. Olisi niin mahtavaa päästä pentutarhan ulkopuolelle! Tätähän minä olin jo niin innolla odottanut. Ajatukseni alkoivat heti laukkaamaan. Miltä pesän ulkopuolella näyttäisi? Missä muut kissat nukkuivat? Kysymyksiä vain tulvi ajatuksiini, eikä minulla ollut yhteenkään tiedossa vastausta. Mutta toivon mukaan pian olisi.
“Kenen kanssa voimme lähteä?” kysyin, sillä tietenkin pentutarhasta poistuttaessa piti olla joku mukana, joka voisi näyttää paikkoja. En tiennyt pesän ulkopuolisesta elämästä melkeinpä mitään. Aina vain joku oppilas toi tuoresaalista ja aina silloin tällöin pentutarhassa poikkesi muitakin kissoja.
“Minkälainen leiri on?” naukaisin kysyvästi. En malttanut enää pitää kysymyksiä vain oman pääni sisällä. Olin nähnyt Taivaspennun käyvän pesän ulkopuolella, joten tiesin hänen jo nähneen leiriä. Kuinkakohan iso leiri oli? Oliko leiri samanlainen kuin pentutarha? Olisiko se pelottavaa? Ei, jännää se vain olisi! Kuinka iso tuoresaaliskasa oikein mahtoi olla? Päätin kuitenkin olla kyselemättä enempää, että Taivaspentu edes jaksaisi olla seurassani pidempään. Päätin olla varuillani, vaikka naaras vaikuttikin tuplasti paremmalta seuralta kuin inhottava Jääpentu.

//427 sanaa
//Taivas? heh kello on jo sen verran, etten tiiä yhtää mitä tästä tuli xd

Kirjoittaja: Auroora

Olin juuri hakenut syötäväkseni varpusen tuoresaaliskasasta, asettunut mukavasti oppilaiden pesän edustalle ja kumartunut vatsa kurnien riistan ylle, kun Punatähti alkoi kailottaa leirin keskustasta kutsua tulla kokoontumiseen. Huokaisin syvään. Olin viimeksi syönyt eilen ennen auringonlaskua, ja kätevästi kuluttanut senkin vähän energian viime yön kuuhuipun partiossa. Vatsani murisi kuin vastustellen riistäessäni katseeni mehukkaasta linnusta Kuolonklaanin päällikköön. Klaanin kissat alkoivat hiljalleen kerääntyä punaruskean kollin ympärille uteliaina kuulemaan, mitä hänellä oli asiana. Olin itse arvellut uusien oppilaiden tai sotureiden nimittämistä – ehdin innostua silmänräpäykseksi kun tajusin, että en se tietenkään voinut olla minä, sillä olin ollut oppilas vasta vähän aikaa.
Punatähti alkoi puhua, kun kaikki kissat olivat saapuneet paikalle. Hän näytti vakavalta, joten nimityksiä ei ollut luvassa. Sen sijaan hän kertoi erakoista, jotka aurinkohuipun partio oli huomannut lähellä Hehkulampea. Näin sotureiden vaihtavan keskenään katseita.
”Erakoita?” joku pentu kuiskasi toiselle kaikkea muuta kuin hiljaisesti. Pyöräytin silmiäni.
Punatähti jatkoi. Erakot olivat uhka, etenkin tähän aikaan. Lehtikadon takia riistaa oli vähemmän, eikä yhtään auttanut, että joukko klaanin ulkopuolisia kissoja varastaisi sitä. Katsahdin taakseni varpuseeni – se oli vielä tallella. Kaikki klaanissa näkivät aina välillä nälkää, jotkut enemmän tai vähemmän. Emme voisi antaa niiden erakoiden viedä sitä vähää, mikä meillä oli. Punatähti oli aloittanut jo metsästämisen kouluttamisen, eikä se ollut järin helppoa. Olin käynyt kerran metsästämässä, ja saaliikseni olin saanut vain laihan ja surullisen pienen päästäisen.
Mestarini kertoi, että partio lähetettäisiin neuvottelemaan erakkojen kanssa. Taisteluunkin valmistauduttiin, sillä erakoista ei koskaan tiennyt. He tuskin lähtisivät reviiriltämme kovin mielellään.
“Minä johdan partiota. Mukaani lähtevät Surmakynsi, Varjokarva, Liekkihäntä, Jyrkänneloikka, Jokimieli, Tuhkatassu, Karhutassu ja Pimentotassu.”
Havahduin mietteistäni kuullessani oman nimeni. En ollut ajatellut, että oppilaat pääsisivät mukaan. Toisaalta partio olisi ainutlaatuinen tilaisuus; pääsisimme ehkä tositoimiin. Ja vaikka emme pääsisi taistelemaan, olisi arvokasta nähdä päällikön neuvottelevan erakoiden kanssa. Se oli taito, joka päällikön oli hallittava.
En antanut hymyn vallata kasvojani vaan Punatähden katseen kohdatessani nyökkäsin vain tyynesti. Kenenkään ei tarvinnut tietää, miten innoissani olin. Myös kaksi muuta oppilasta oli lähdössä, Karhutassu ja Tuhkatassu. En tuntenut kumpaakaan kovin hyvin. Olin ollut välillä Tuhkatassun kanssa samoissa partioissa, mutta tunsin hänetkin vain pintapuolisesti.
Astelin takaisin ateriani luo. Istuutuessani näin myös Tuhkatassun hakeneen riistaa syötäväkseen. Seurasin naarasta katseellani hänen asettuessaan myöskin oppilaiden pesän eteen, kumminkin kauemmas minusta. Suoraan sanottuna en toivonut Tuhkatassusta ystävääni, enkä myöskään halunnut että hän vihaisi minua. Olin alkanut pitämään häntä ennemminkin kilpailijanani, sillä minusta tuntui, että Tuhkatassu pyrki olemaan minua parempi. Se ei tietenkään tapahtuisi, sillä minusta tulisi häntä parempi soturi.
”Miten meinaat pärjätä, jos joudumme taistelemaan?” kysyin nielaistuani viimeisen suupalan varpusta. ”Voisi kuvitella, että se on hyödyllisempi taito kuin uinti.”
Muistin taisteluharjoituksemme, joissa olin yleensä pärjännyt Tuhkatassua paremmin. Pieni, kylmä hymy piirtyi kasvoilleni.

//431 sanaa
//Pimento? Karhu?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Voisimmeko me tulla viemään sinun kanssasi vanhoja sammalia pois leiristä?” tabbykuvioinen Pihkapentu kysyi Karhutassulta. Sydämeni hypähti innostuksesta kuullessani kollin pyynnön, jos Karhutassu suostuisi saisimme käydä ihan oikeasti ulkona! Leirin ulkopuoli oli varmasti jotain aivan maata mullistavaa. Se oli meidän kotimetsämme, joten se mahtoi olla joka kissan unelmapaikka. En mahtanut sille mitään, että turkkini pörhistyi innostuksesta samalla kun silmäni sädehtivät. Jos pääsisin ulos ennen Jääpentua kolli saisi oivan näpäytyksen, vaikka tiesin ettei sekään auttaisi häntä ymmärtämään sitä ettei hän ole maailman keskipiste. Katsahdin toiveikkaana Karhutassun silmiinpistävän oranssiin silmiin.
”Selvä. Tulkaa vain, mutta sillä ehdolla, että noudatatte ulkopuolella kaikkea mitä sanon”, kolli naukaisi ja nousi seisomaan. Korvani nousivat ylväästi pystyyn ja nostin suuni mielihyvästä säteilevään hymyyn. Pääsisimme ulos! Nyt Jääpentu näkisi ettemme ole mitättömiä, hänen täytyisi päästä ylimielisyydestään.
”Ottakaa te nuo pienimmäiset rullat”, Karhutassu osoitti muutamaa rullaa maassa. Tassutin niiden luo ja huomasin niiden olevan huomattavasti pienempiä kuin minun tekemäni rullat, joten saattaisin jaksaa kantaa sitä – ehkä. Olin vieläkin tosi pieni ja luultavasti jäisinkin pieneksi. Upotin hampaani rullaan ja irvistin kun kieleni osui pahan makuiseen sammaleeseen. Yritin nostaa rullaa kaikin voimin ja sainkin sen vähän ilmaan, mutta niskani notkahti kivuliaasti ja rulla lysähti takaisin maahan. Olisin halunnut parkaista, mutta en antanut sen tulla ulos. En olisi heikko. Tai ehkä olin kun en saanut tuollaista typerää rullaakaan ulos. Potkaisin sammalta ja istahdin alas. Tässä menisi tilaisuuteni päästä ulos tuhahdin tympääntyneenä.
”Menemme sitten Pihkapennun kanssa”, Karhutassu vilkaisi minua arvioivasti ja nappasi itselleen rullan hampaisiinsa, jonka jälkeen lähti tassuttamaan pentutarhan uloskäynnille. Ei minua haitannut se, että Pihkapentu pääsisi yksin vaan se etten minä päässyt näyttämään Jääpennulle. Pihkapentu oli todellakin ansainnut ulos pääsyn. En ollut tarpeeksi iso vielä, mutta tulisin olemaan. Tekisin kovasti töitä sen eteen. Heilautin vielä hyvästit hännälläni Pihkapennulle hymähtäen ystävällisesti. Kun kissat olivat pois näkyvistä ärtymys valtasi mieleni. Tassutin savunharmaan Ruusutuikkeen viereen ja käperryin kerälle. Aurinko oli jo muutenkin alkanut laskea. Päivä oli kulunut nopeasti työntouhussa. Suljin silmäni ja mietin sitä ulkomaailman ihanuutta, jota Pihkapentu nyt kokisi. Ehkä hän suostuisi kertomaan minulle kaiken huomenna. Se sai minut jo hieman piristymään.
Avasin silmäni hitaasti. Oli aamu. Olin nähnyt ihanaa unta, olin päässyt ulos leiristä ja saalistin klaanille ison ja pullean hiiren. Unessa kaikki olivat kehuneet minua siitä kuinka hyvä olin. Muistin kuitenkin, että se oli vain unta ja olin edelleen pentutarhan kätköissä lukittuna. Nostin pääni ja katselin ympärilleni. Pihkapennun tabbykuvioinen keho kohoili tasaisesti yhä Ruusutuikkeen vieressä, joka suki itseään rivakasti. Bongasin pian pentutarhan varjoissa yksikseen leikkivän pienen tummanruskean pennun. Nousin tassuilleni ja kipitin hänen luokseen. En ollut jutellut tälle pennulle vielä lyhyen elämäni aikana, enkä tiennyt kuka hän oli. Lähestyin häntä hieman sivulta, jotta hän huomaisi minut enkä vahingossa säikäyttäisi häntä.
”Hei! Olen Taivaspentu, kuka sinä olet?” kysyin varovasti hymyillen. Kissan pää kääntyi minun suuntaani ja huomasin hänen hämärässä hohtavat meripihkaiset silmät.
”Ja haluaisitko tehdä jotain kivaa yhdessä? Mentäisiin vaikka tutkimaan leiriä?” ehdotin peitellen innostustani. Toivoin tosiaan, että tämä pentu paljastuisi mukavaksi.

//Pikku? 🙂 Sori että kesti, mutta on ollu vähä kiire 😀

Kirjoittaja: Elandra

Karhutassu, Kuolonklaani: 27kp! – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Pikkupentu, Kuolonklaani: 22kp! – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Taivaspentu, Kuolonklaani: 16kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentotassu, Kuolonklaani: 23kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuhkatassu, Kuolonklaani: 36kp! –

Pihkapentu, Kuolonklaani: 18kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

//Merkkasin tuohon nuo tarinoitten määrät ku en tiiä vielä et miten sen merkkaan. Kenties sen vois laittaa tuohon vaan ja jos tarvittava määrä on ni ei mitään?

Kirjoittaja: Elandra

Oppilasnimityksistäni oli vierähtänyt jo jonkin aikaa. Liekkihäntä ei antanut kamalasti aikaa levätä, mutta en minä sitä kaivannutkaan. Halusin tulla pian soturiksi, sillä oppilaana olo rajoitti paljon. En saanut poistua leiristä ilman Liekkihännän lupaa tai tehdä oikeastaan mitään ilman mestarini armahdusta. Olimme käyneet harjoittelemassa taistelemista Pimentotassua vastaan, kun Punatähti oli kiireinen päällikön tehtävien kanssa. Päällikkö luotti mestariini. Taisteleminen Pimentotassua vastaan oli haastavaa, sillä naaras oli siinä parempi kuin minä. Liikkeiden harjoitteleminen vaati minulta enemmän, jonka vuoksi käytinkin lähes kaiken vapaa-aikani siihen. Kerran olin päässyt harjoittelemaan myös itseäni vanhemman ja kokeneemman Huurretassun kanssa. Olin oppinut häneltä pari liikettä, joista oli ollut hyötyä myös Pimentotassua vastaan.
Nyt istuskelin kaikessa rauhassa oppilaiden pesän edustalla ja kuuntelin hiljaisuutta. Taivas oli kirkas, mutta paksu pilviverho peitti huipussaan olevan auringon. Yöllä oli satanut paksu kerros pehmeää lunta, ja odotettavissa oli sitä samaa myös tänään. Tämä päivä oli kuitenkin lämpimämpi kuin aikoihin. Vihasin pakkasta, sillä turkkini ei ollut kovinkaan lämmin. Leirin pääaukio oli hiljainen. Kun olimme tulleet saalistamasta Liekkihännän kanssa, viimeinen Aurinkohuipun partio oli lähtenyt matkaan. Liekkihäntä oli mennyt pentutarhalle tapaamaan pentujaan, jotka nimitettäisi kai pian oppilaiksi. Ajatus siitä, että Jääpentu nukkuisi samassa pesässä kanssani taas ei houkuttanut. Kolli oli kasvanut minusta ohi, ja jaksoi kiusata siitä aina kun vain pystyi. Yritin olla välittämättä, mutta välillä minulla vain meinasi mennä hermot pennun kanssa.
Piikkihernetunnelilta kuului askelia. Jo melko vanha tabbykuvioinen naaras asteli leiriin perässään Turmatassu, Kuolonklaanin vanhin oppilas. Turmatassu oli ollut oppilaana niin kauan kuin vain saatoin muistaa. Hän oli kaiket ajat paikattavana parantajan luona. Nyt tummanharmaa tabbykuvioinen kolli vaikutti kuitenkin aivan hyvinvoivalta. Hän käveli mestarinsa perässä leirin pääaukiolle ja suunnisti sitten omia reittejään tuoresaaliskasalle. Huomasin Turmatassun lähtevän suuntamaaan minua kohti. Hänen kasvoillaan oli ylpeä ilme, kun kolli laski hiiren eteensä ja istui alas.
”Luminenä sanoi, että olen pian valmis soturiksi”, kolli ilmoitti ylpeillen.
”Ihme. Minä jo ajattelin, että olisit oppilaana ikuisesti”, vastasin piikikkäästi takaisin. Turmatassun ylpeä ilme katosi, kun hän kuuli sanani. Kolli katsoi minua nyt nyrpeä ilme kasvoillaan.
”Se kohtalo kuuluu sinulle. Miten noin pienestä voi ikinä edes tulla soturia? Hiiretkin voittaisivat sinut taistelussa”, Turmatassu vastasi vähintään yhtä piikikkäästi. Tuhahdin ja pudistelin päätäni. Noin helposti kolli ei päässyt ihoni alle.
”Sinä et edes tarvitse vastustajaa hävitäksesi. Ihme, että et telonut itseäsi matkalla tuoresaaliskasalta tänne”, jatkoin, vaikka tiesin meneväni pian liian pitkälle. Turmatassun ärsyttäminen nyt vain sattui olemaan mukavaa. Ja kaiken lisäksi hän jopa ansaitsi sen.
”Alatko isottelemaan, pikkuinen? Voitan sinut taistelussa koska tahansa!” Turmatassu uhosi.
“Älä ole siitä liian varma. Minä en käytä energiaani ja kallista aikaani sinun voittamiseesi”, totesin viileästi, kun huomasin isäni astuvan leiriin partion johdossa. Hän halusi minun olevan rauhallinen ja tyyni.
“Aivan, sinun kaikki aikasi kuluu harjoittelemiseen, koska olet niin huono ettet opi mitään ensimmäisellä kerralla”, Turmatassu ilkkui ja haukkasi tuoresaaliistaan palan. Vilkaisin kylmästi kollia ja pudistin päätäni.
“Harjoittelen siksi, että minulle ei käy niin kuin sinulle. Monistako harjoituksista olet päässyt ilman jotain vammaa tai ruhjetta?” kysyin kollilta. Turmatassu ei vastannut. Hän vain murahti jotakin epämääräistä.
Huomasin, kuinka isäni käveli vesiputouksen taakse. Oliko hänellä jotakin asiaa Punatähdelle? Turhan takia kukaan ei koskaan mennyt päällikön puheille. Oliko partiossa sattunut jotakin? Kului tovi, kunnes huomasin Jyrkänneloikan ja Punatähden astelevan leirin pääaukiolle. He keskustelivat jostakin, ja molempien kasvoilla oli vakava ilme. Huomasin isäni vilkaisevan minua ja sanovan jotakin. Punatähti nyökkäsi sille, mitä ikinä soturi olikaan sanonut. Puhuivatko he minusta? Olinko tehnyt jotakin väärin? En millään kuullut, mistä kaksikko puhui. He olivat leirin toisella puolen ja vesiputouksen humina vaikeutti kuuntelemista entisestään.
Kun aurinko alkoi laskea ja taivas hämärtyä, leirissä oli vilkasta. Ruusutuikkeen pennut sekä kolme nuorempaa pentua olivat tulleet ulos pentutarhasta. Karhutassu saapui juuri leiriin mestarinsa Surmakynnen kanssa. Punatähti kiirehti varapäällikkönsä luokse ja vei tämän omaan pesäänsä. Olin harjoitellut hetken taisteluliikkeitä, mutta koin taitavani liikkeet jo hyvin. Päivä oli melko tylsä. Aurinkohuipun jälkeen olin vain mennyt oppilaiden pesään lepäämään, vaikka minua ei edes väsyttänyt.
Pimentotassu asteli ulos oppilaiden pesästä haukotellen. Naaras oli käynyt eilen kuuhuipun aikaan partiossa. Naaraalla oli kai vapaapäivä. Oppilas nyökkäsi minulle ikään kuin tervehtien, joten nyökkäsin hänelle takaisin. Pimentotassu haki juuri täydennetystä tuoresaaliskasasta itselleen varpusen. Vatsani kurni, sillä olin syönyt viimeksi aikaisin aamulla ennen harjoituksia. Kuolonklaanilaiset käänsivät katseensa Punatähteen, joka käveli leirin pääaukion keskustaan ja pyysi huomiota huudollaan. Kissat hiljenivät ja keskittyivät päällikköön.
“Aurinkohuipun partio havaitsi tänään jotain poikkeuksellista rajalla lähellä Hehkulampea. Paikalla oli monen tuntemattoman erakon haju. Jäljet olivat tuoreita, ja todennäköisesti erakot majailevat jossain lähellä meidän reviiriämme, emmekä me voi sallia sitä. Erakot vievät meidän riistaamme, jota ei lehtikadon aikaan ole muutenkaan paljoa. He tuskin vähät välittävät meidän rajoistamme tai säännöistämme, jonka vuoksi meidän täytyy puuttua asiaan”, Punatähti julisti.
“Lähetän partion ilmoittamaan erakoille, että heidän on siirryttävä kauemmaksi Kuolonklaanin rajasta. Hajujen perusteella tunkeilijoita on alle kymmenen, jonka vuoksi partiokin on normaalia suurempi. Yritämme selvitä tästä puhumalla, mutta valmistaudumme taisteluun”, kookas kolli ilmoitti. Tiesin heti, että minä halusin olla mukana tässä partiossa. En ehkä osannut taistella kovin hyvin, mutta erakoiden tapaaminen kuulosti mielenkiintoiselta. Jos taistelu syntyisi, voisin ehkä jopa näyttää Liekkihännälle, että minusta on soturiksi.
“Minä johdan partiota. Mukaani lähtevät Surmakynsi, Varjokarva, Liekkihäntä, Jyrkänneloikka, Jokimieli, Tuhkatassu, Karhutassu ja Pimentotassu. Luminenä on vastuussa leiristä sillä aikaa. Partio lähtee auringon noustessa huomisaamuna”, päällikkö ilmoitti kovalla äänellä. Sydämeni hakkasi lujaa, sillä olin mukana partiossa. Mitä enemmän minulla olisi kokemusta, sitä nopeammin minusta tulisi soturi! En malttanut odottaa huomista. Kun Punatähti oli lopettanut, hain tuoresaaliskasasta itselleni oravan. Halusin olla hyvässä kunnossa aamulla, valmiina mahdolliseen taisteluun.

//Karhu, Pimento tai joku muu? Sovitaan vaikka yhessä sitte että millon ne lähtee liikkeelle.
//879 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Kaipa minäkin osaisin, jos kokeilisin. Ei se voi olla kauhean hankalaa, niinhän?” Pimentotassu kysyi.
“Tietäisit vain. Se kuluttaa hurjasti voimia, eikä vesikään ole lämmintä kuin viherlehtisin. Isäni laittoi minut opettelemaan uimista leirin lammessa, vaikka lehtikato oli aivan lähellä. Voin vain kuvitella, miten kylmää Hehkulammen tai joen vesi on”, naukaisin. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun edes kuvittelin uimista tällä säällä.
“Vain muutama kuolonklaanilainen osaa uida. Sitä ei opeteta oppilaille mestarien toimesta, koska sitä ei pidetä tärkeänä. Uintitaito olisi voinut pelastaa monen hukkuneen hengen. Minusta sitä pitäisi alkaa opettamaan”, totesin. Pimentotassu kohautti lapojaan.
“Siinä tapauksessa soturikoulutuksesta tulisi pidempi”, hän huomautti. Pudistin päätäni.
“Ei tulisi, jos jo pennuille opetettaisi uimisen alkeet”, totesin tyynesti. Saavuimme astinkiville, joten Liekkihäntä pysähtyi.
“Käymme tarkastamassa rajan joen toiselta puolen, joten meidän täytyy ylittää joki. Kivet ovat liukkaita, emmekä voi auttaa teitä, jos satutte putoamaan. Kulkekaa siis varovasti”, valko-oranssi kolli murahti. Joki virtasi tässä melko hitaasti. Joen reunoilla oli ohut kerros jäätä, jonka päällä oli lunta. Hiirenaivoisin kissa voisi mennä ja kävellä jäällä, mutta minä en ikinä olisi niin typerä. Liekkihäntä näytti esimerkkiä, kuinka kiviä pitkin ylitetään joki.
“Nopeus ei ole tärkeintä, vaan keskittyminen. Jos ette keskity, ette pääse toiselle puolelle elävänä”, Varjokarva sanoi. Seuraavaksi olisi minun vuoroni. Astelin lähemmäksi joen reunaa. Ponkaisin itseni loikkaan lähintä kiveä kohti. Pudottauduin sen päälle sulavasti. Loikin eteenpäin kivi kerrallaan. Yhdellä kivellä olin horjahtaa, mutta onnistuin juuri ja juuri pitämään tasapainoni. Jatkoin loikkimista, kunnes saavutin vastarannan. Liekkihäntä nyökkäsi tyytyväisenä. Käännyin sitten muiden kuolonklaanilaisten puoleen. Seuraavaksi tuli Ruostekukka. Naaras loikki nopeasti kiveltä toiselle, kunnes hän oli meidän luonamme toisella puolen. Seuraavaksi oli Pimentotassun vuoro. Varjokarva naukaisi jotain Punatähden oppilaalle, ja Pimentotassu nyökkäsi ilmeettömänä. Naaras loikkasi ketterästi ensimmäiselle kivelle. Huomasin hänen vilkaisevan vettä inhoten. Naaras jatkoi matkaa melko sulavasti loikkien. Hänkin oli vähällä horjahtaa yhdessä kohtaa, mutta pääsi kuin pääsi toiselle puolelle. Seuraavaksi oli Varjokarvan vuoro. Joen ylittäminen ei tuottanut hänelle ongelmia lainkaan.
Sanaakaan sanomatta Liekkihäntä lähti johdattamaan meitä kohti Kuolonklaanin rajaa. Olin kuullut aiemmin tänään, kun Minttutassu oli lähestynyt Pimentotassua. Vanhempi oppilas oli selittänyt Pimentotassulle jotakin omista taisteluharjoituksistaan. Olin huomannut, ettei Pimentotassukaan nauttinut Minttutassun seurasta. Naaras oli nopeasti kadonnut toisaalle jättäen Minttutassun yksikseen.
“Minttutassulle kannattaa sanoa suoraan, että hänen juttunsa ei kiinnosta”, naukaisin ohimennen Pimentotassulle, joka käänsi päänsä minua kohti ehkä jopa hieman yllättyneenä.
“Huomasin, että hän jutteli sinulle tänään aiemmin. Vaikka hän onkin varapäällikön tytär, kannattaa vain sanoa suoraan. Sillä tavoin hän jätti minut rauhaan”, selitin. En tiennyt, kiinnostiko Pimentotassua minun neuvoni, mutta halusin yrittää kuitenkin. En tahtonut oppilaasta ystävää tai mitään sen tapaista, muttei olisi haitaksi, jos edes yksi oppilas ajattelisi minusta neutraalisti. Kenties joskus mestarimme voisivat viedä meidät harjoituksiin kahdestaan. Olisi mukava harjoitella jotakuta toista ikäistäni vastaan.

//Pimento?
//436 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Karhutassuksi esittäytynyt oppilas johdatti Pihkapennun ja Taivaspennun takaisin pentutarhalle. Vaikkakin oranssinruskea kolli olikin innokas oppimaan uusia taitoja Karhutassulta, häntä epäilytti hieman. Miksi he menivät takaisin pentutarhaan? Eihän siellä olisi tilaa harjoitella taisteluliikkeitä tai saalistustekniikoita. Pihkapentu muisti kuitenkin arpisen pitkäkarvaisen naaraan sanat Karhutassulle. Hän oli puhunut jotain makuualusten vaihtamisesta. Se ei kuulostanut miltään taisteluliikkeeltä eikä läheskään yhtä jännittävältä. Pihkapentu tekisi kuitenkin mitä tahansa tullakseen parhaaksi soturiksi, ja suostuisi mihin tahansa. Lisäksi hän ei voinut olla virnistämättä ajatukselle siitä, kun kertoisi tästä Jääpennulla. Punaruskea kolli olisi taatusti kateellinen!
Kun kolmikko saapui pentutarhaan, Karhutassu alkoi opastaa kahta pentua rullaamaan makuualusina käytettyjä sammaleita siistiksi pötköiksi. Pihkapentu katseli oppilasta tarkkaavaisesti, kun hän kääri vanhat sammalet tiukalle rullalle.
”Tämä kehittää nopeutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos ei ole valppaana, rullasta ei tule tarpeeksi tiukka ja se on hankalampi kuljettaa leirin ulkopuolelle”, Karhutassu naukaisi. Pihkapentu nyrpisti hieman nenäänsä, kun kastanjanruskea kolli työnsi rullalle käärityn sammalpötkön sivuun. Tämä ei näyttänyt ollenkaan niin hauskalta kuin Pihkapentu oli kuvitellut. Karhutassu oli kuitenkin suostunut opettamaan heille jotakin, ja kolli ymmärsi olla kiitollinen siitä. Moni muu olisi tuskin ottanut heitä mukaansa suorittamaan tällaisia tehtäviä ja vielä opastamaan heitä.
Pihkapennun vieressä istunut Taivaspentu kokeili pyörittää sammaleet rullalle ensimmäisenä. Karhutassu työnsi palan sammalta naaraan eteen, ja pentu aloitti pyörittämisen. Hänen liikkeensä eivät kuitenkaan olleet yhtä sulavat ja varmat kuin Karhutassun. Huolimatta haparoivista liikkeistä, naaras yritti tehdä rullan yhtä nopeasti kuin Karhutassu, minkä vuoksi valmis pötkö ei näyttäny siistiltä rullalta vaan enemmänkin kasalta. Pihkapentu hymähti hiljaa toisen pennun yritykselle, mutta ei ehtinyt tarkkailla häntä enää kauaa.
”Pihkapentu, kokeile sinä pyörittää nämä sammalet rullalle”, Karhutassu tokaisi ja osoitti hännällään pientä sammallaattaa, joka tuoksui vahvasti Naarmunenältä. Pihkapentu tajusi palan olevan klaanivanhimpien pedistä. Hän vilkaisi nopeasti Karhutassua, jonka oranssit silmät olivat liimautuneet häneen, ennen kuin asettautui sammaleen eteen ja alkoi pyörittämään sitä rullalle.
Karhutassun tekemänä rullan pyörittäminen oli näyttänyt helpolta ja vaivattomalta, mutta kun Pihkapentu yritti saada sitä kieritettyä honteloilla jaloillaan, se vain hajosi kerta toisensa jälkeen pentutarhan kovalle maalle. Pieniä sammalhippuja, roskia ja kissankarvoja varisi Pihkapennun eteen, ja häntä alkoi aivastuttaa. Hieman turhautuneena epäonnistumiseensa hän katsoi Taivaspennun tekemää rullaa toivoen saavansa vertaistukea. Naaraan pötkö näytti kuitenkin nyt jo paljon paremmalta. Pihkapentua harmitti, sillä hän ei pitänyt siitä, että oli huono kaikessa. Hän ei osannut taistella eikä vaania, ja näköjään hän oli myös ihan surkea pyörittelemään sammalia rulliksi. Kaikki johtui hänen pitkistä jaloistaan, joista ei ollut muuta kuin harmia. Kolli ei ollut edes nopea juoksija, vaikka niin olisi voinut luulla. Hän ei vain hallinnut jalkojaan ja kompuroi ihan tavallisessa kävelyvauhdissakin. Pihkapentu ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan yritti hammasta purren uudestaan. Hän tiesi, ettei kukaan osannut heti kaikkea ja jotta pääsisi soturiksi, täytyi harjoitella ankarasti. Kolli keskittyi kovasti tarttuessaan sammaleeseen tassuillaan ja yritti muistella miten Karhutassu oli rullannut palan sammalta. Tällä kertaa hän sai tassunsa tottelemaan itseään joten kuten ja sai kuin saikin rullan valmiiksi. Sammalpötkö näytti jopa melko siistiltä. Ylpeyden tunne rinnassa lämmitti Pihkapennun sisintä, kun hän katsoi valmista rullaa. Sitten hän pyöritti sen varovasti Karhutassun tekemän rullan viereen niin, ettei se hajonnut matkan varrella. Meripihkanväriset silmät keskittyneesti sirrissä Pihkapentu otti itselleen uuden palan sammalta ja alkoi hitaasti rullata sitä. Nyt työ sujui jo paljon paremmin, kun tekniikka alkoi luonnistua ja Pihkapentu tiesi, mitä tehdä. Pötkö oli jo melkein valmis, kun Taivaspentu päätti ilmestyä kuin tyhjästä kollin viereen ja pilata hänen rullansa.
”Miten menee?” naaras kysyi. Hänen äänensä oli kimakka ja innostunut. Pihkapentu hätkähti, sillä hän ei ollut huomannut pennun tuloa ja onnistui siksi pilaamaan rullansa. Oranssinruskea kolli tunsi turhautumisen pistelevän ihoaan ja ajavan pois ylpeyden, joka oli tuntunut niin mukavalta ja lämpimältä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt turhautumistaan ulospäin, vaan aloitti vain alusta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei Taivaspennun tarvitsisi tietää, että sammalrullien teko oli hänelle vaikeaa.
”Paremmin kuin äsken”, Pihkapentu vastasi lyhyesti ja vilkaisi Taivaspentua. Naaras katseli hänen tassujensa liikkeitä tarkkaavaisesti pää kallellaan. Nyt kolli yritti tehdä rullan entistäkin paremmin, koska hän oli saanut yleisöä.
”On hienoa, että pääsimme oppimaan jotain jo ennen kuin olemme oppilaita”, kolli sanoi pystymättä peittämään ylpeyttä äänestään. Sitten hän katsahti nopeasti Karhutassua, joka pyöritti juuri omaa rullaansa muutaman hiirenmitan päässä heistä, ja madalsi ääntään. ”Olisi kyllä ollut hauskempaa, jos Karhutassu olisi opettanut meille taisteluliikkeitä.”
Pihkapentu kunnioitti vanhempaa oppilasta, eikä tuollaisten ajatusten sanominen ääneen ollut helppoa. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille pienelle pettymykselle, joka nakersi hänen rintaansa. Taivaspennun silmät suurenivat aavistuksen, kun hän kuuli Pihkapennun sanat. Naaras ei kuitenkaan vastannut mitään.
Pihkapentu sai viimein rullansa valmiiksi, ja pyöritti sen sitten muiden valmiiden joukkoon. Hän katseli pentutarhaa mielissään, sillä se oli nyt siivottu vanhoista sammalista. Kolli katsahti Karhutassua, joka nyökkäsi heille tyytyväisenä, eikä hän kaikesta huolimatta voinut olla muuta kuin ylpeä.
“Käyn nyt viemässä nämä ulos”, Karhutassu sanoi ja osoitti hännällään sammalrullia, “ja tuon tänne samalla puhtaita sammalia. Sitten voitte auttaa minua tekemään uudet ja puhtaat pedit kaikille.” Pihkapennun silmiin syttyi innokas hehku, kun Karhutassu puhui ulos menemisestä. Ehkä he voisivat auttaa kastanjanruskeaa oppilasta viemään sammalet ulos leiristä? Samalla he näkisivät, millaista oli leirin ulkopuolella.
“Karhutassu?” oranssinruskea pentu kysyi varovasti. Karhutassu oli jo kumartunut poimimaan sammalrullia hampaisiinsa, mutta kääntyi nyt katsomaan häntä. Hänen oranssit silmät tuntuivat suorastaan hehkuvan pentutarhan hämärässä. Ne toivat Pihkapennun mieleen auringon oranssinkultaiset säteet, jotka siivilöityivät pentutarhan sammalverhon lävitse.
“Voisimmeko me tulla viemään sinun kanssasi vanhoja sammalia pois leiristä?” Pihkapennun ääni oli mielistelevä. Hän halusi todellakin päästä katsomaan, millaista leirin ulkopuolella oli. Leiristä poistuminen oli kielletty pennuilta, mutta ehkä he pääsisivät Karhutassun mukaan! “Yhdessä saisimme ne helpommin ulos.”

// 888 sanaa
Karhu? Taivas?

Kirjoittaja: Auroora

Tuhkatassu oli haistanut ketun, mutta minä olin jäljittänyt sitä pidemmälle. Tuntui hyvältä olla Tuhkatassua parempi hajujälkien seuraamisessa, vaikka en yleensä nähnyt tällaisia pieniä asioita suurina ylpeyden aiheina. Ketusta ei tehty sen isompaa numeroa, vaan Liekkihäntä vain kertoi, että siitä ilmoitettaisiin Punatähdelle. Olisin mieluusti harjoittanut taistelutaitojani ketunlurjusta vastaan, mutta se olisi tuskin ollut järkevää. Minullahan ei juuri ollut taistelutaitoja mitä harjoittaa. Ketut voisivat olla vaarallisia vaikka eivät kissoja juuri suurempia olleetkaan. Olihan monia klaanini entisiä jäseniäkin kuollut niiden keljujen otusten tappamina.
Lehtikuusilaakson jälkeen jatkoimme jokea kohti. Ilma oli kylmä ja vähän väliä kylmä tuuli osui turkkiini. Lunta ei onneksi satanut ja aurinkokin paistoi, joten näkyvyys oli hyvä. Joen erotti jo kaukaa, kun aloimme saapua sitä kohti.
”Muistatko, mihin joki johtaa?” Varjokarva kysyi yllättäen takanaan. Soturi oli pysynyt suurimman osan matkasta hiljaa, mitä nyt välillä kertoi faktoja reviiristä. Punatähti oli näyttänyt minulle joen jo aiemmin kiertäessämme reviiriä, joten kysymys oli helppo.
”Hehkulammelle”, vastasin nopeasti ja vilkaisin taakseni. Varjokarva nyökkäsi.
”Kyllä. Nyt lehtikadon aikana joki on jäässä, joten siinä ei voi uida. Muista kuitenkin olla varovainen, aina jää ei kestä.”
Pian Liekkihäntäkin varoitti meitä jään heikkoudesta, ja astuin kauemmas jäisestä joesta. Samoin teki myös Tuhkatassu, joka oli kirinyt minut kiinni. En tiennyt oikein mitä ajattelin naaraasta; hän vaikutti ärsyttävältä, mutta toisaalta en tuntenut häntä juuri yhtään. Toisaalta en edes välittänyt tuntea. Minulla ei ollut pentunakaan ollut ystäviä, vaikka olin muiden kanssa aikaa viettänytkin. En välittänyt tutustua muihin kissoihin, mutta ehkä olisi mukava tuntea edes joku toinen oppilas. Mutta sen takia en alkaisi mielistelemään tai käyttäytymään millään tavalla, mikä ei ollut minulle ominaista.
“Jos olisi lämpimämpää, haastaisin sinut uintikilpailuun”, Tuhkatassu sanoi. Vilkaisin naarasta ohimennen ja pyöräytin silmiäni.
”Tuskin siinä olisi paljon kilpailua, kun en ole koskaan uinut”, vastasin ja katsahdin jokeen. Se oli totta; vaikka leirissä olikin pieni lampi, en ollut koskaan astunut siihen tassullakaan. Vesi oli inhottavaa, se oli märkää ja kylmää, ja kun turkki tuli märäksi oli kuivateltava. En tiennyt, minkälaista olisi uida viherlehden paahteessa, kun en ollut koskaan sitä kokenut. Olin nimittäin syntynyt viherlehden jälkeen lehtisateen aikana, kun ilmat olivat jo kylmenneet. Silloin ei tullut paljoa uitua.
”Sinä sitten kaiketi osaat uida, vai?” kysyin toiselta oppilaalta katse yhä suunnattuna eteen. Liekkihäntä jatkoi edelleen partion johdossa edessäni, keskittyneenä tarkkailemaan ympäristöä.
”Kaipa minäkin osaisin, jos kokeilisin. Ei se voi olla kauhean hankalaa, niinhän?”

// 380 sanaa
// Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

”Voisitko hiukan kiristää tahtiasi? Tätä menoa emme pääse leiriin ennen hiirenkorvaa”, naukaisu takanani sai minut lopettamaan ympäristön tarkkailemisen.
“Anteeksi?” sihahdin kuin en olisi kuullut Pimentotassun sanoja. Naaras ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun naukaisin:
“Vaikka oletkin päällikön oppilas, et ole päällikkö, etkä tule koskaan olemaankaan. Tiedätkö miksi?” kysyin. Pimentotassu ei vastannut, mutta oletin hänen odottavan vastaustani.
“Päälliköllä on aivot, ja päällikkö ymmärtää sen, että on olemassa nopeampia ja hitaampia kissoja. Pääsi kuuluu hitaampaan ryhmään”, kivahdin ja käänsin viimeisen kerran pääni eteenpäin. Kuulin Pimentotassun tuhahtavan jotakin takanani, mutta keskityin jälleen ympäristööni. Ohitimme monia puita ja kiviä. Yksi puista oli kaatunut. Sen tunnistaisin takuulla tulevaisuudessa koska tahansa. Liekkihäntä hidasti tahtiaan, kun saavuimme Lehtikuusilaakson lähettyville.
“Tuhkatassu ja Pimentotassu, tarkastakaa te raja. Tunnistatte rajan kuolonklaanilaisten hajumerkeistä. Jos haistatte jotakin outoa, kertokaa siitä välittömästi”, Liekkihäntä ohjeisti. Vilkaisin Pimentotassua, joka nyökkäsi vastaukseksi. Lähdin ensin naaraan edellä kohti rajaa. Haistelin ilmaa, kunnes löysin hajumerkin! Toisella puolella sitä Kuolonklaanin haju todennäköisesti laimenisi, kunnes sitä ei haistaisi lainkaan. Kuljin eteenpäin ja haistelin ilmaa. Tiesin hajuaistini olevan huonompi kuin joillain, mutta en antanut sen vaivata. Yllättäen haistoin jotain, jota en ollut ennen haistanut.
“Liekkihäntä. Mikä tämä haju on?” kysyin ja nostin katseeni valko-oranssiin kolliin. Liekkihäntä käveli luokseni ja haisteli ilmaa. Hänen silmänsä suurenivat. Pimentotassu tuli haistelemaan sitä myös. Naaras lähti kulkemaan syvemmälle reviiriämme, mutta pysähtyi pian.
“Se on mennyt tänne”, naaras ilmoitti.
“Tämä on ketun haju. Reviirillemme on tunkeutunut kettu, mutta se on mennyt nähtävästi Lehtikuusilaaksoon. Jatketaan kierrosta ja kerrotaan tästä partion jälkeen Punatähdelle”, Liekkihäntä ilmoitti ja heilautti häntäänsä merkiksi jatkaa eteenpäin. Olin tyytyväinen, että olin haistanut sen. Minua tosin hieman ärsytti se, että Pimentotassu osasi seurata hajujälkeä niin hyvin. Olisinhan minäkin varmasti osannut, mutta siinä olisi mennyt kauemmin aikaa. Jatkoimme rajojen tarkistamista Pimentotassun kanssa. Ruostekukka kulki perässämme, hän kai varmisti sen, ettei meiltä jäänyt mitään huomaamatta.
Tiesin Pimentotassun olevan suurin piirtein ikäiseni. Minun oli pakko tulla soturiksi häntä ennen ja näyttää, että olin häntä parempi. Se oli nyt tavoitteeni. Ihan sama mitä tapahtuisi, niin minusta tulisi soturi ennen Pimentotassua. En haistanut enää mitään poikkeavaa rajalla. Jatkoimme melko nopeaan tahtiin kävelemistä rajaa myöten. Tunnuin koko ajan jäävän jälkeen, mutta halusin vain painaa mieleeni paikkoja rajalta, ja keskittyä samalla hajuihin. Pimentotassu kulki minun mestarini perässä. Meidän välissämme oli Varjokarva.
Saavuimme joelle, joten täytyi tehdä käännös vasempaan. Sain viimein Pimentotassun kiinni, kun ei tarvinnut keskittymällä keskittyä hajujälkiin.
“Kulkekaa hyvän matkan päässä joesta. Sen reunat ovat liukkaita, ja jää on hyvin heikkoa sieltä missä sitä sattuukin olemaan”, Liekkihäntä komensi. Menin vähän kauemmaksi joesta, ja Pimentotassu teki samoin.
“Jos olisi lämpimämpää, haastaisin sinut uintikilpailuun”, ilmoitin Pimentotassulle ikään kuin ohimennen. Minun oli pakko todistaa naaraalle, etten ollut mikään turha kissa.¨

//434 sanaa
//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

Minut oli nimitetty oppilaaksi pari auringonnousua sitten. Mestarikseni oli tullut Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö – siis paras mahdollinen vaihtoehto. Päällikkönä hän oli varmasti klaanin kokeneimpia sotureita, ja tietysti taitava, sillä kuka tahansa ei pääse päälliköksi. Minä taas aioin päästä, vaati se kuinka paljon aikaa ja vaivaa tahansa. Tie päälliköksi tulisi olemaan raskas ja pitkä, mutta minulla oli kaikki, mitä siihen tarvitsin. Kunnianhimoni ajamana tavoittelin aina korkeuksia enkä antanut itseni päästä mistään helpolla. Tekisin ankarasti töitä klaanini hyväksi, ansaitsisin klaanitoverieni kunnioituksen enkä antaisi minkään tulla minun ja tavoittelemani aseman tielle. Ja nyt viimein voisin aloittaa, kun en ollut enää pieni ja avuton pentu.
Olimme käyneet mestarini kanssa edellisenä päivänä klaanin reviirin läpi. Olin nähnyt Kuolonklaanin metsät ja Hehkulammen, jonka alla olevassa Kuuluolassa päälliköt olivat yhteydessä Pimeyden Metsään. Matkalla olin haistanut aivan uusia tuoksuja, joihin en leirissä ollut koskaan törmännyt. Reviiri tuntui suurelta ja tuntemattomalta, mutta varmasti oppisin tuntemaan sen pian.
Punatähti oli päättänyt aloittaa koulutukseni saalistamisesta, eikä taistelemisesta. Olin jälkimmäisestä aika paljon enemmän innoissani, sillä siitä koin itselleni olevan enemmän hyötyä. Se, että osasi taistella hyvin, toi lisää valtaa. Kuka uskaltaisi nousta voittamatonta kissaa vastaan? Tietysti saalistuskin oli tärkeää, ja ehdottomasti halusin myös tulla hyväksi metsästäjäksi, mutta olin silti pettynyt kuullessani Punatähden päätöksestä. Emme olleet vielä aloittaneet, mutta mestarini oli kertonut, että metsästyskoulutukseni alkaisi piakkoin.
Tänään vuorossa oli ensimmäinen partioni. Lähtisimme aurinkohuipun aikaan. Punatähti ei tulisi mukaan, sillä päällikkönä hänellä oli paljon muutakin tekemistä. Vaikka Kuolonklaania ei juuri nyt uhannut mikään, paitsi ehkä lehtikadon mukanaan tuomat sairaudet ja vaarat, oli klaanin johtajalla paljon tekemistä. Hän oli vastuussa klaanilaisten hyvinvoinnista, joten hänen tuli varmistaa, että parantaja oli tehtäviensä tasalla, ruokaa oli tarpeeksi eivätkä esimerkiksi petoeläimet uhkaisi klaania. Tämän kaiken keskellä hänen piti vielä ehtiä pitämään minun koulutustuokioitani.
Istuin nyt oppilaiden pesän ulkopuolella leiriä silmäillen. En ollut aivan varma siitä, mitä minun olisi tehtävä. Mestarini oli vain sanonut minulle, että minun tulisi osallistua aurinkohuipun partioon. Joku Varjokarva-niminen kissa vahtisi minua hänen puolestaan. En tiennyt, keitä muita partioon oli tulossa, enkä tiennyt miltä tämä Varjokarva näytti, joten en tiennyt kenen luokse menisin. Pitäisikö partioon lähtevien kerääntyä johonkin? Vilkaisin leirin uloskäynnille piikkihernetunnelin suuntaan. Ei ketään. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli huipussaan. Ehkä voisin vain mennä takaisin oppilaiden pesään ja teeskennellä unohtaneeni. Silloin joutuisin tosin olemaan muiden pesässä olevien oppilaiden kanssa, enkä varmasti tekisi kovin hyvää vaikutusta. Juuri kun aloin jo mennä mielessäni pienimuotoiseen paniikkiin, näin jonkun valkoisen kollin katsahtavan minuun ja heilauttavan häntäänsä pyynnöksi tulla luokseen. Nousin seisomaan ja venytin hiukan istuessani puutunutta takajalkaani ja astelin sitten kissan luo. Paikalla oli myös pieni, musta kolli, jonka oletin olevan Varjokarva, sekä ruskea naaras, jonka tunnistin Ruostekukka-nimiseksi soturiksi. Valkoisen kollin vierellä seisoi pieni hopeanharmaa naaras. Hän oli yksi oppilaista – olin nähnyt kissan aiemmin oppilaiden pesässä. Naaraan nimi oli kaiketi Tuhkatassu, mitä muistiini oli luottamista.
”Missä sinä olet luuhannut?”
Käänsin katseeni toisesta oppilaasta valkoiseen kolliin, jonka tyly ääni kiinnitti huomioni. Hän ei ollut täysin valkoinen, vaan hänen häntänsä ja korvantaustansa olivat oranssit. Siristin silmiäni yrittäessäni muistaa hänen nimensä. Valko-oranssi, soturina kokeneen olemus, ilkeän oloinen luonne. Liekkihäntä?
”Kuinka niin? En ole myöhässä”, vastasin totuudenmukaisesti, sillä olin nähnyt partion vasta kokoontuvan paikalle Liekkihännän kutsuessa minua. Näin soturin siristävän silmiään vastaukselleni, joten jatkoin:
”Pahoitteluni. Minun olisi pitänyt olla täällä ajoissa, kaikki vain on minulle hyvin uutta.”
Oli ehkä parempi vain yrittää olla hänelle mieliksi ja käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Vanhempien soturien kanssa väittelemällä tuskin pääsi kovin pitkälle.
Liekkihäntä ei vastannut enää, vaan luotuaan minuun vielä tuiman katseen asteli partion johtoon.
”Kierrämme Lehtikuusilaakson kautta Hehkulammelle ja sieltä takaisin leiriin.”
Soturi lähti sen sanottuaan astelemaan ulos leiristä oppilaansa Tuhkatassu perässään. Odotin, että partion muut jäsenet olisivat menneet seuraavana, mutta Varjokarva heilautti häntäänsä minulle merkiksi mennä.
”Mene sinä seuraavana, minä tulen perässäsi. Opastan sinua tänään Punatähden sijasta, joten on parempi, että olet lähellä.”
Nyökkäsin soturille ja otin paikkani Tuhkatassun jälkeen. Kuulin askelia takaani, kun Varjokarva ja Ruostekukkakin lähtivät leiristä.
Pian Liekkihäntä alkoi kiihdyttää tahtiaan edessämme juoksuun matkatessamme Lehtikuusilaaksoa kohti. Olin aina ollut melko nopea. Pentutarhassa leikkitappeluissa olin pärjännyt vikkelillä liikkeilläni, ja kun joskus osallistuin muiden pentujen hippaleikkeihin, jäin harvoin kiinni. Olin helposti pysynyt Punatähden mukana kiertäessämme reviiriä läpi, vaikka mestarini olikin juossut. Siksi olikin ärsyttävää, että edessäni kulkeva Tuhkatassu liikkui hitaasti kuin etana. Siltä se ainakin tuntui, kun jouduin jarruttelemaan, että en juoksisi hänen edelleen. Välimatka oppilaan ja hänen mestarinsa välillä kasvoi, eikä Liekkihäntä jäänyt odottelemaan Tuhkatassua. Puuskahdin turhautuneena kulkiessani harmaan naaraan kannoilla.
”Voisitko hiukan kiristää tahtiasi?” ehdotin oppilaalle koleasti ollessani tarpeeksi lähellä. ”Tätä menoa emme pääse leiriin ennen hiirenkorvaa.”

// 732 sanaa
// Tuhka?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Seurasimme Karhutassuksi esittäytynyttä kastanjanruskeaa kollia kohti pentutarhaa. Tarkastelin oppilaan liikkeitä ja olemusta, halusin ottaa kaiken irti tästä uudesta tuttavuudesta. Katsellessani Karhutassua huomasin ruosteenruskean kohdan tämän niskassa, se oli samaa väriä kun kollin kaulassa. Hetken päästä ajatukseni kuitenkin ajautuivat siihen kissaan, jonka olimme kohdanneet. Karhutassu oli kutsunut häntä Surmakynneksi. Kykenin kuvittelemaan mielessäni harmaan pitkäturkkisen kissan, jonka turkkia oli peittänyt lukuisat arvet. Selkäpiitäni kylmäsi kun yritin ajatella mistä moiset jäljet olivat tulleet. Muistin kuitenkin, että Karhutassu oli luvannut, että saisimme tehdä ihka oikeita oppilaantehtäviä! En meinannut pysyä turkissani. Käännyin Pihkapennun puoleen ja miukaisin hiljaa, mutta innokkaasti:
”Mitäköhän me saadaan tehdä?” Tabbykuvioinen kolli kohautti olkapäitään mietteliäänä. Hänen tummanmeripihkaiset silmänsä hehkuivat kiinnostuksesta. En minäkään keksinyt mitään, en tiennyt minkälaisia juttuja oppilaat tekivät. Käännähdin isän puoleen ja huomasin hänen kasvoillaan huvittuneen ilmeen. Katselin kummastuneena hetken isän hopeanvalkeita kasvoja, jonka jälkeen työnnyin Karhutassun ja Pihkapennun perässä pentutarhaan. Hopeaputous työnsi vain päänsä pesän sisälle ja ilmoitti aikeistaan.
”Nyt kun olette palanneet turvallisesti pentutarhalle, minun täytyy mennä jatkamaan askareitani. Tulen taas käymään myöhemmin niin jatketaan leirikierrosta, paitsi jos löydätte jonkun joka ehtii viedä teidät jo aiemmin”, isä maukaisi ja nyökkäsi hyvästit. Pian hän olikin jo kadonnut leirin hälinään. Istahdimme Pihkapennun kanssa vierekkäin, jolloin Karhutassu kääntyi puoleemme. Hänen silmänsä yllättivät minut tälläkin kertaa, mutten antanut sen näkyä. Mitä kissa silmillensä mahtoi? Tutkailin nopeasti kollin katsetta ja löysin kaikesta siitä oranssiudesta tyyneyden.
”Näette varmaan tämän makuualustan? Se on kuiva ja no, haiseva, eikä sitä voida enää käyttää, joten siksi se täytyy siivota pois. Moni oppilas ei kuitenkaan tiedä, että se on oikein tehokas harjoitusmenetelmä”, Karhutassu selitti silmät kiiluen pentutarhan hämärässä. Silmäni suurenivat isoiksi. *Saataisiinko me kokeilla ihan oikeaa harjoitusmenetelmää?!* Häntänä värisi innostuksesta ja tyytyväisyydestä, katsoin Karhutassua vaatien lisää. Halusin jo päästä kokeilemaan! Kolli nappasi sammalen lähemmäs tassujaan, jotta hänen olisi helpompi työskennellä. Sen jälkeen hän rullasi ketterästi sammalen siistiksi kireäksi pötköksi, jonka jälkeen hänen oranssi katseensa porautui taas meihin:
”Näppärää, eikö? Tämä kehittää nopeutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos ei ole valppaana, rullasta ei tule tarpeeksi tiukka ja se on hankalampi kuljettaa leirin ulkopuolelle. Haluatteko kokeilla?” kolli kysyi kietoen häntänsä ympärilleen. *Ja vielä kysyt!*
”Tietenkin halutaan! Me halutaan parhaiksi sotureiksi ikinä, eikö niin Pihkapentu!” riemuitsin hontelolle pennulle vieressäni. Hän nyökytti kovasti.
”Meistä tulee parhaita”, Pihkapentu miukaisi ryhtiään kohentaen.
”Selvähän se, Taivaspentu tuleppa sinä vaikka kokeilemaan ensimmäisenä”, Karhutassun kastanjanruskea häntä osoitti uutta sammalpalasta viittoen minulle tilaisuutta mennä kokeilemaan. Askelsin sammalen luokse ja tartuin siihen riuskasti pienillä tassuillani. Vääntelin haperoa makuualustaa tassujeni alla ja yritin saada sitä rullalle. Kuulin samalla kuin Karhutassu oli ohjastanut Pihkapennun oman palasensa luokse. Rullasin sammalta kovin keskittyneenä ja hetken päästä totesin olevani valmis. Peruutin hieman ja arvioin rullaani – joka ei oikeastaan ollut rulla vaan kasa – kulmat kurtussa. Se ei näyttänyt yhtä siistiltä kuin Karhutassun oma. Minun pötkyläni repsotti sieltä täältä ja varmasti leviäisi kun sen ottaisi hampaisiinsa. Tämä tehtävä oli näyttänyt niin paljon helpommalta oppilaan tekiessä sen. Muistin kuitenkin mitä Karhutassu oli sanonut, tämä oli hyvä harjoittelumetodi. Ei minun kuuluisikaan onnistua heti ensimmäisellä kerralla. Lähestyin uudestaan nyt hieman repaileista sammalpötköä ja avasin sen hellästi yrittäen palauttaa sitä alkuperäiseen muotoonsa. *Tämä saa kelvata.* Ja sitten aloitin alusta koko rullaamisprosessin. Otin valkosilla käpälilläni varovasti kiinni sammalesta ja aloin työskennellä sen kanssa hitaammin ja hellemmin kuin edellisellä kerralla, mutta myös varmemmalla asenteella. Kun olin valmis olin erittäin tyytyväinen. Sammal pysyi pienenä käärönä eikä levinnyt oitis sitä liikutellessani. Nappasin sen hampaisiini ja yritin kantaa sitä, mutta yllätyin siitä miten painava se oli. Kurtistin kulmiani ja aloin miettiä uutta tapaa siirtää sitä, sillä en pystynyt kävelemään se suussani. Päätin kuitenkin, että ajatustyö veisi liikaa aikaa sillä hetkellä. Halusin olla tuottelias, joten käännyin uuden sammalpalan puoleen, miettisin siirtämistä sitten kun olisi tehnyt ainakin kolme rullaa. Työtä tehdessäni kuvittelin itseni oikeaksi oppilaaksi. Pörhistin turkkiani, jotta olisin suurempi, muttei sekään tehnyt paljoa. Tiesin kuinka pieni olin, mutta en antaisi sen häiritä. Kun olin saanut tavoitteeni täytettyä asettelin rullaat siististi vierekkäin. Maassa oli paljon sammalmurua ja muuta alustoista tullutta roskaa, jota aloin huiskimaan hännälläni pieneen kasaan. Olin kovin ylpeä rullistani. *Mihinköhän näitä sammalrullia käytetään leirin ulkopuolella? Jos niitä ei voida enää käyttää leirissä.* Tuumin hetken, jonka jälkeen päätin mennä kysymään.
”Karhutassu! Karhutassu!” miu’uin loikkien oppilaan luokse silmät uteliaina hehkuen, ”Mihin näitä pötkylöitä käytetään?” Hymyilin innoissani, halusin oppia sen mitä oppilaat tiesivät. Oppilas olisi yhden askeleen lähempänä soturia. Karhutassu kuitenkin näytti yllättyneen kysymyksestäni.
”Ei niitä käytetä enää mihinkään, ne ovat nyt roskia”, hän vastasi. Minusta Karhutassu oli tosi hieno. Tunsin ihailua häntä kohtaan kun hän osasi jo kaikkea hienoa! Nyökkäsin terävästi yrittäen näyttää mahdollisimman aikuismaiselta ja olin kompastua omiin käpäliini. Ravistin päätäni ja askelehdin Pihkapennun luokse. Hän näytti olevan työn touhussa eikä meinannut huomata minua.
”Miten menee?” kysäisin ja vilkaisin pennun työtä. Jääpentu ei varmasti ollut tehnyt tällaista! Hän saisi oppia tämän vasta oppilaana kun me osaisimme sen jo, saisi hänkin opetuksen kun hän oli aina niin ilkeä minulle. Kaikkien pitäisi tietää se, että se miten kohtelee muita vaikuttaa myös siihen kuinka tulee itse kohdelluksi.

// 808 sanaa
Pihka? Karhu?

Kirjoittaja: Untuva

Havahduin hereille makoisasta unestani, jossa olin nakertanut mehukasta hiirtä. Nälkä murahti vatsassani sen merkiksi, että pian olisi hyvä saada jotain syötävää. En avannut vielä silmiäni, vaan venyttelin vähän vartaloani sammalilla. Venytykset tuntuivat pienen lepohetken jälkeen hyvältä. Räpytellen aukaisin silmäni pentutarhan hämäryyteen. Nousin makuuasennostani istumaan ja kiepautin pidemmän puoleisen häntäni etutassujeni päälle. Tarkkailin muita pentutarhan kissoja. Klaaninvanhimmat Naarmunenä ja Sumusilmä makoilivat toistensa seurassa vaihtaen silloin tällöin pari sanaa. Kahdessa vanhuksessa ei ollut mitään kiinnostavaa tarkkailtavaa, joten siirsin katseeni toisaalle. Ruusutuike istui kahden nukkuvan pentunsa, Kylmäpennun ja Hiutalepennun, vieressä aina välillä lipoen kielellään pentujensa karvaa. Jääpentu taas touhusi jotain omaansa sammalpalleron kanssa hieman sivummalla muista. Vaikka kuinka yritin vilkuilla ympärilleni, en löytänyt katseellani Taivaspentua ja Pihkapentu mistään. Missä he oikein olivat? Kiinnostuin heti näistä kahdesta pennusta, joita ei näkynyt pentutarhassa. Halusin tietää, missä he olivat, sillä harvemmin kukaan pennuista lähti pesän ulkopuolelle – yksin ei ainakaan saanut lähteä. Niinpä nousin ylös ja kipitin pienillä koivillani Ruusutuikkeen luokse.
“Missä Pihkapentu ja Taivaspentu ovat?” kysyin heti, mutta pidin ääneni sen verran hiljaisena, etteivät kaksi pentua savunharmaan naaraan vierellä heräisi. Kuningatar laski häntänsä pentujensa päiden, tarkemmin ottaen korvien, päälle ennen kuin vastasi.
“He lähtivät tutustumaan leiriin Hopeaputouksen kanssa”, naaras naukaisi hänkin hiljaisella äänensävyllä. Tutustumaan leiriin!? Nyt minä olin siis ainoa pentu, joka ei ollut vielä käynyt pentutarhan ulkopuolella.
“Ai…”, vastasin hiljaa ja suuntasin sivummalle. Halusin saada jotain muuta ajateltavaa, joten kipitin Jääpennun luokse. Punaruskea kolli ei aluksi huomannut minua, mutta tervehdittyäni häntä, kolli lopetti leikkinsä sammalpallon kanssa. Jääpentu ei tainnut ihan kunnolla ilahtua seurastani ja mokoma kolli yritti vielä katsoa minua alaspäin. Minkä minä sille mahoin, että olin niin pieni ja Jääpentu ikäisekseen jo ison kokoinen!
“Leikitäänkö jotain yhdessä?” kysyin kohteliaasti, enkä vain liittynyt leikkiin mukaan. Mielestäni aina piti kysyä toisten mielipidettä, yksinkertaisemmissakin asioissa.
“Taidat olla vielä liian pieni leikkimään”, Jääpentu tuhahti ja hyökkäsi sammalpalleron kimppuun alkaen kynsimään sitä palasiksi.
“Enkä! Olen jo riittävän iso!” sanahdin, mutta tajusin vasta sanottuani, mitä olin mennyt sanomaan. Toivoin vain, ettei Jääpentu vain sanoisi mitään ilkeää kommenttia – taas.
“Riittävän iso? Haluaisitko jäädä tuon kokoiseksi koko iäksesi?” punaruskean turkin omaava kolli lausahti ja siirsi jäänsinisen katseensa minuun. Pudistelin aluksi rajusti päätäni. En todellakaan haluaisi olla soturina tämän kokoinen!
“No en minä sitä tarkoittanut. Mutta voitaisiinko nyt vain leikkiä jotain kivaa?” sanoin seuraavaksi. Minusta tuntui jo valmiiksi pahalta, kun olin nukkunut sen mahdollisuuden yli, että olisin päässyt tutkimaan leiriä. Minua kiinnosti muutenkin niin paljon kaikki se, mitä tapahtui sammalverhon toisella puolella. Ainut mitä tiesin siellä olevan, oli valo. Tälläkin hetkellä sisään sädehti kirkasta valoa sammalverhon pienistä raoista. Välillä myös pystyi kuulemaan vaimeaa puhetta, jos istui tarpeeksi lähellä suuaukkoa.
“Selvä sitten, mutta yritä pysyä perässä”, Jääpentu sanoi ja muotoili tassuillaan kynsityn sammalpallon paremmaksi muodoltaan. Kolli pisti kyntensä palloon ja heilautti tassuaan minua kohti. Sammalpallo lensi vähän aikaa ilmassa, kunnes laskeutui alas ja kieri vähän matkaa luokseni. Pysäytin liikkeen asettamalla tassuni pallon päälle ja hihkaisin. Huomasin Jääpennun tuhahtavan. Nappasin sammalpallon pieneen tassuuni ja yritin viskata sen pitkälle samalla menettäen tasapainon. Sammalpallo jäi kuitenkin kynteeni kiinni, eikä lentänyt mihinkään ja samalla rytkähdin myös maahan.
“Sitä sammalpalloa kuuluisi heittää, eikä työntää!” Jääpentu kailotti huvittuneen oloisena vahingostani.
“Pidä hiljempaa ääntä Jääpentu”, Ruusutuike naukaisi pennulleen viitaten samalla hännällään kahteen muuhun pentuunsa. Jääpentu hiljeni, mutta katsoi edelleen minua pienesti irvistäen. Olin mielissäni Ruusutuikkeen sanoista, mutta olisin halunnut hänen toruvan kollikissaa vähän enemmän. Oli kuitenkin epäreilua nauraa toisen vahingolle, en ikinä itse tekisi muille niin!
“Yritän uudestaan”, mumisin enemmän itselleni kuin Jääpennulle. Leikkiminen ei kiinnostanut enää ollenkaan, mutta halusin heittää sammalpallon vielä takaisin punaruskealle kollille. Tällä kertaa pidin kynteni piilossa ja vain työnsin sammalpalloon vauhtia. Pallo liikkui hiljaa vierien kollin luokse. Jääpentukaan ei näyttänyt innostuneelta jatkamaan leikkiä minun kanssani, vaan jatkoi yksin leikkimistä. Joutuisin siis keksimään jotain muuta tekemistä. Katselin ympärilleni, mutten keksinyt oikein mitään. Kaikki leikkikaverit nukkuivat tai olivat muualla, Jääpennun kanssa en enää haluaisi leikkiä, ja klaaninvanhimpien tarinoita en tällä hetkellä jaksaisi kuunnella. Niinpä huokaisten päätin asettua syrjempään makuulle ja yrittää päästä taas uneen nauttimaan mehukkaasta hiirestä.

En saanut enää unta, vaikka kuinka yritin. Silti pian kielelleni lehahti saalin tuoksu ja pystyin oikein maistelemaan ilmaa. Oliko todella mahdollista, että pystyin haistamaan hiiren, vaikkei sellaista ollut lähelläkään? Oliko tämä nyt ihan normaalia?
“Tässä pari hiirtä ja oravaa, jätän ne tähän”, kuulin jonkun äänen. Avasin meripihkasilmäni ja katsoin äänen suuntaan. Ai, haju tulikin oikeasta hiirestä. Aina vain parempi! Nousin ylös ja kipitin tuoresaalista tuoneen oppilaan luokse. Oppilas oli tummanruskea naaras ja hänellä oli vihreät silmät. Naaras oli tuonut tuoresaalista kerran aiemminkin, mutten tiennyt silti hänen nimeään.
“Mikä nimesi on?” naukaisin kysyvästi ja tapitin ihailevasti oppilasikäistä kissaa. Olisinpa minäkin pian oppilas! Olisinpa pian iso – ja oppilas! Naaras kääntyi katsomaan minuun vihreillä silmillään.
“Olen Huurretassu”, Huurretassuksi esittäytynyt kissa vastasi.
“Minä olen Pikkupentu, mutta minusta kasvaa vielä iso. Saat nähdä!” esittelin itseni ja yritin röyhistää rintaani. Huurretassu katsoi minua melko huvittuneena, mutta hän tyytyi vain nyökkäämään. Nopeasti Huurretassu kääntyikin ja katosi sammalverhon taa. Hymähtäen siirsin katseeni riistaan, mitä oppilas oli mukanaan tuonut. Ja mitä – hiiret olivat kadonneet, ja toinen oravista. Jäljellä oli enää yksi orava. Ja sattuipa ikävästi, ainut muu jolla ei ollut ruokaa, oli Jääpentu.
”Jääpentu ja Pikkupentu, jakakaa te tuo orava”, Ruusutuike naukaisi ja herätti kaksi pentuaan syömään samaa oravaa hänen kanssaan. Jääpentu asteli ja nappasi oravan hampaisiinsa jatkaen heti matkaa syrjemmälle. Kurtistin kulmiani, mutta lähdin sitten kollin perään. Punaruskea pentu asettui syömään oravaa, eikä näyttänyt tarjoavan minulle tilaa ollenkaan. Niinpä tulin lähemmäs ja asettauduin Jääpennun vierelle ja upotin hampaani oravan lihaan. Oli oravakin hyvää, mutta itse pidin enemmän hiiristä ja myyristä. Olisin niin kovasti halunnut yhden hiiren, mutta ne molemmat olivat menneet oppilaalle puhuessa klaaninvanhimmille. Jääpentu söi nopeasti ja minusta tuntui, että minulle jäi joka tapauksessa vähemmän, yritin nopeuttaa syömistahtiani tai en. En tiedä miksi Jääpentu oli niin inhottava! Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos kaikki vain olisivat kavereita. Ja minä mielelläni olisin myös Jääpennun kaveri. Olisin, jos hän ei olisi noin ärsyttävä! Orava loppui nopeasti, ja vaikka Jääpentu olikin syönyt suurimman osan, mahani ei murissut enää. Oloni oli kylläinen ja nousin ylös. Tepastelin Ruusutuikkeen luokse ja asetuin naaraan selkäpuolelle lämpöiseen makaamaan. Haukottelin kerran pari.
“Sinähän olet ihan sammaleessa”, kuningatar naukaisi lempeästi, kääntyi minun suuntaani ja alkoi putsaamaan turkkiani tasaisin vedoin. Kolme muuta pentua olivat toisella puolella. Hyvä niin, sillä silloin ei tarvinnut välittää Jääpennustakaan. Toivoin vain koko ajan, että kaksi muuta pentua palaisivat pentutarhan ulkopuolelta takaisin ja voisivat vielä leikkiä kanssasi. Mielessäni kävi myös ajatus, että olisin vain pujahtanut pentutarhan suuaukosta pihalle ja etsineet heidät tassuihini. En kuitenkaan voinut tehdä mitään sellaista, vaikka mieleni olisi tehnytkin. Sellaisen teko tuntui vain väärältä. Ja millaisen torumisen sen jälkeen klaaninvanhimmilta ja Ruusutuikkeelta saisi. En haluaisi edes kuvitella. Vähitellen kuningatar lopetti putsaukseni ja kääntyi pentujensa suuntaan. Asetuin itse niin, että näin koko ajan pesän suuaukon. Tarkkailin, josko sieltä kohta astelisi leikkikavereita. Siinä makoillessa kylläisenä silmäluomeni vähitellen lipsuivat painavina kiinni, en enää kuullut pentutarhaan tulleiden kissojen ääniä, ja vaivuin hiljattain uneen.

// 1122 sanaa

// toivottavasti rivivälit tulee oikein ku liitän tän vaa suoraa wordista…

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Jukra! Olet todellakin surkea!” Turmatassu iski puolustukseni läpi jo kolmatta kertaa ja kaatoi minut taas. Hangessa oli jäljiltäni komea rivi mitä eriskummallisimman näköisiä painaumia, enkä voinut sanoa olevani ylpeä niistä nähtyäni Surmakynnen paljon puhuvan katseen.
”Yritätkö sinä edes?” eteeni seisahtunut suuri tummanharmaa oppilas tirskahti minua katsellessaan. Hän selvästikin nautti siitä, että sai olla tilanteen yläpuolella ja lyödä minut kerta toisensa perään maahan. Olkoon niin, jos se hänen itsetuntoaan pönkitti, mutta minä en aikonut antaa periksi näin helposti. Osoittaisin vielä mestarilleni, että minusta oli soturiksi.
Kömmin ylös ja ravistelin lumet turkistani. ”Enpä tiedä. Yritätkö sinä? Minähän vasta lämmittelen ja otan tuntumaa tantereeseen”, vastasin tyynesti ja tutkailin kollin kasvoja arvioiden, ja sanoisin olevani tyytyväinen nähtyäni niissä häivähdyksen hämmennystä.
”Ihan miten vain”, Turmatassu tuhahti ja tassutteli kauemmaksi. Katselin hänen jälkeensä hiljaa virnistellen, mutta se virne pyyhkiytyi pois nopeasti, kun Surmakynsi huusi vähän matkan päästä Luminenän viereltä meille seuraavat ohjeet:
”Vaihto! Tällä kertaa Karhutassu hyökkää ja Turmatassu puolustaa!”
Oletin että varapäällikkö oli kyllästynyt seuraamaan tohelointiani, mutta en ottanut pahakseni vaihdosta, sillä hyökkääjänä olisin omassa elementissäni. Voisin käyttää nopeuttani hyväkseni ja tehdä siirtoni niin, ettei Turmatassu ehtisi edes tajuta, mikä häneen iski. Loistavaa!
”No, antaa tulla, Liukastassu”, Turmatassu härnäsi paikaltaan ja otti asemansa. ”Varo ettei pää tule pipiksi kun lennät taas maahan!” Varoisi vain itse, sillä minä en aikonut säästellä voimiani käydessäni tuon puhuvan ketunläjän kimppuun.
Syöksähdin varoittamatta Turmatassua kohti. Maa jalkojeni alla olikin odottamaani liukkaampi, sillä etenin kovaa vauhtia puoliksi luistellen ja puoliksi juosten harjoittelijatoveriani päin, joka näytti nyt myös tajunneen, ettei tilanne ollut enää hallittavissani. Kollin keskittymiskyky selvästi herpaantui ja hän yritti ehtiä pois tieltäni. Tein kaikkeni, jotta olisin saanut vauhtini hidastumaan, mutta epäonninen yritys päättyi eittämättä siihen, että törmäsin päistikkaa Turmatassun kylkeen ja me molemmat kaaduimme nietoksiin ulvahtaen.
”Vie ne luonnottoman pitkät kinttusi kauemmaksi minusta!” soturioppilas mylvi allani ja puski minut pois päältään. Hoipertelin nopeasti pystyyn ja käännyin kohtaamaan mestarini kasvot, joista kuvastui ehdottomasti turhautuminen, ellei jopa pettymys.
”Eiköhän tämä ollut tässä tältä erää”, hän murahti tylysti. ”Palataan leiriin.” Sen sanottuaan naaras käänsi minulle selkänsä, antoi Luminenälle ja Turmatassulle hännällään merkin seurata ja lähti kulkemaan edeltä. Tukahdutin huokauksen ja hölkkäsin mestarini perään, pysytellen kohteliaan välimatkan päässä tuosta.
Samassa tunsin lämpimän henkäyksen korvannipukassani ja katsahdin vierelleni jättäytyneeseen Luminenään. Naaraan silmissä oli ystävällinen tuike, joka omasta mielestäni oli enemmän kuin epäilyttävää, mikäli tunsi yhtään Kuolonklaanin kissoja. Oliko hän jotakin vailla? Vai halusiko hän vain tulla onnittelemaan totaalisesta epäonnistumisestani harjoituksissa ja siitä miten sain soturiesi-isäni kääntymään haudoissaan?
”Vaikka sinulla olikin tänään epäonnea matkassa, hyökkäykselläsi oli potentiaalinen alku. Onnistut varmasti paremmin ensi kerralla.” Katsoin Luminenää pitkään. Yritin tulkita naaraan levollisia kasvoja ja löytää niistä merkkejä, jotka olisivat saattaneet viitata siihen, että tämä piti minua pilkkanaan. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oliko vanha naaras todella tarkoittanut sanomaansa, vai vain tavanmukainen kannustuspuhe, jolla hän yritti nostattaa surkeasti suoriutuneiden oppilaiden taisteluhenkeä? Joka tapauksessa nyökäytin tälle pienesti päätäni kiitokseksi ja käänsin katseeni takaisin menosuuntaan. Naaras ei kuitenkaan olettamani mukaan poistunut viereltäni, vaan tokaisi:
”Sinun pitäisi käydä parantajalla, kunhan saavumme leiriin. Muut saattavat erehtyä luulemaan, että olet pomppinut okapensaassa.” Sen sanottuaan hän vihdoin kiri Surmakynnen kiinni ja jätti minut rauhaan. Rypistin hieman ihmeissäni otsaani ja katsahdin tassuihini, tajuten sillä silmänräpäyksellä vuotavani verta; olin kaiketi onnistunut hiertämään polkuanturani auki yrittäessäni jarruttaa jään ja lumen kovettamalla maalla. Luminenä oli oikeassa: Minun olisi paras piipahtaa Hehkuaskelen luona leiriin palattuamme, harjoitukset olivat tuottaneet jo ihan tarpeeksi murhetta yhdelle päivälle ilman vereslihalle raapiutuneita tassunpohjiakin.

Perillä otin päämääräkseni parantajan pesän. Nyt kun tiedostin auki hankautuneet polkuanturani, nipistelevä kipu pääsi kulkemaan hermostoihini asti ja jo pelkkä seisominenkin tuotti tuskaa, mutta kiitos Pimeyden Metsän, pakkaslumi jalkojeni alla turrutti hieman kipua ja pystyin kävelemään aukion poikki irvistelemättä kovin suurieleisesti.
”Hehkuaskel!” murahdin astuttuani hiljaiselle sairasaukiolle. Ei kulunut pitkääkään hetkeä, kun pikimusta naaras tassutteli jostain pesänsä perältä luokseni. Hänen katseensa hakeutui käpäliini ja maahan jääneisiin verijälkiin, ikään kuin hän olisi tiedostanut pulmani jo ennen kuin olin ajatellutkaan parantajan luona käymistä.
”Karhutassu, eikö niin?” nuori naaras hymyili iloisesti. ”Istu vain alas odottamaan, niin käyn noutamassa sinulle yrttejä.” Jättämättä minulle tilaisuutta vastata, hän kiepsahti kannoillaan ja katosi jonnekin pesänsä syövereihin. Räpyttelin silmiäni yhä häkeltyneenä, mutta tajusin kuitenkin sulkea auki loksahtaneen suuni, ennen kuin parantaja palasi takaisin yrtteineen.
”Näytäpä niitä tassujasi”, Hehkuaskel naukui ja annoin hänen tutkia jäseneni kaikessa rauhassa. ”Näyttäisi siltä että tarvitset siteet ainoastaan etukäpäliin, takatassuihin voisin sivellä vähän salvaa, sillä ne eivät ole niin pahat.” Naaras valikoi tuomistaan yrteistä pari ja ryhtyi jauhamaan niitä suussaan tahnaksi, jonka tämä sitten levitteli takajalkojeni polkuanturoihin. Irvistin hieman ja tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, kun lääke alkoi vaikuttaa, mutta kului silmänräpäys ja toinenkin ja kipu laantui tasaiseksi, kuumaksi tykytykseksi. Soin itselleni luvan huokaista huojennuksesta. Vielä ennen kuin sain luvan lähteä, Hehkuaskel levitti etukäpäliinikin samaa salvaa, mutta paineli niiden päälle vielä jotakin lehtimurskaa, jonka jälkeen sitoi ne hämähäkinseitillä.
”Kiitos”, mumisin hiljaa naaraan saatua työnsä päätökseen ja kokeilin nousta seisomaan. No, hyvä juttu oli ainakin ettei käpäliäni enää särkenyt, mutta käveleminen tuntui harvinaisen epämiellyttävältä, kun tassut olivat tahmaiset ja ne haisivat voimakkaasti yrteiltä. ”Voin kaiketi nyt mennä?” Katsahdin parantajaan kysyvästi, toivoen, että hän päästäisi minut menemään.
Hehkuaskel näytti mietteliäältä. ”Etköhän sinä voi. Voit irrottaa siteet aamulla ja jos tulee ongelmia, pesäni on aina avoinna.”
Nyökkäsin vähän. ”Selvä, kiitoksia”, sanoin ja vaapuin hölmösti pesän suulle ja sitä kautta ulos pääaukiolle. En kuitenkaan aikonut vaappua julkisesti aukiolla, joten pakotin itseni kävelemään normaalisti.
Asetuin leirin laidalle, josta minulla oli kelpo näkymä koko aukiolle ja istahdin lepäämään hetkeksi. Olisin voinut nukahtaa pystyyn, mutta velvollisuudet kutsuivat vielä tämän päivän osalta ja minun pitäisi…
”Hei!” Ajatukseni katkesivat, kun maan tasalta kuului innokas naukaisu. Käänsin katseeni kahteen pentuun, jotka olivat ilmestyneet luokseni kuin tyhjästä. Ruipelo kolli, jolla näytti minun tapaani olevan ongelmia pitkien jalkojensa kanssa, näytti hätkähtävän hieman kohdatessaan katseeni, mutta keräsi nopeasti itsensä ja jatkoi reippaasti:
”Minä olen Pihkapentu ja tässä on Taivaspentu.” Pihkapentu korjasi ryhtiään esitellessään itsensä ja vieressään seisovan pienikokoisen puhtaanvalkean naaraan, jolla oli poikkeuksellisen väriset silmät. ”Kuka sinä olet?”
Katselin kaksikkoa arvioiden; näin nopeasti silmäiltynä sanoisin, että naaraasta varttuisi kipakka kaunotar ja hintelästä oranssinruskean turkin omaavasta kollista yksi klaanin nopeimmista juoksijoista. Ja jos olisin halunnut viedä kuvitelmiani tästä parivaljakosta pidemmälle, voisin arvailla heistä tulevan kumppanit vielä jonakin kauniina päivänä kaukana tulevaisuudessa. Tykkäsin suunnitella klaanitovereideni elämää pidemmälle kuin oli tarpeen – jotenkin alkoi tuntua siltä, että minun pitäisi varmaan hankkia ystäviä, sillä minulla ilmeisesti oli liikaa joutoaikaa.
”Karhutassu”, vastasin lopulta. Pennut vaihtoivat keskenään katseita, joita en osannut ikävä kyllä tulkita, mutta minun ei tarvinnut surra sitä kauaa, sillä naaraspentu, Taivaspentu muistellakseni, avasi suunsa seuraavaksi ja antoi minulle lisää mietittävää:
”Voisitko kertoa meille, millaista on olla oppilas? Tai näyttää juttuja, mitä teette harjoituksissa?” Mieleni olisi tehnyt purskahtaa nauruun. Mutta en purskahtanut. Voisin yhtä hyvin kaatua lumihankeen ja neuvoa näitä tekemään saman perässä.
En kuitenkaan ehtinyt vastata pennun kysymykseen, kun Surmakynsi jo ilmaantui näköpiiriini. Hänkin oli harmikseni huomannut minut ja muuttanut suuntaansa. Korjasin hieman ryhtiäni ja yritin istua mahdollisimman suorassa – aivan kuten Pihkapentukin oli tehnyt esittäytyessään minulle, tajusin vielä suureksi häpeäkseni.
”Täällähän sinä olet. Lähdit niin nopeasti, etten ehtinyt antaa sinulle lupaa syödä, mutta nyt kun kerta näytät olevan joutilaana ja vieläpä oikean asian äärellä, voitkin siivota pentutarhasta vanhat makuualustat pois ja vaihtaa ne uusiin”, varapäällikkö maukui saapuessaan kohdallemme ja silmäili edelleen edessäni seisovia pentuja.
”Kyllä, Surmakynsi”, vastasin. Arpinen naaras nyökkäsi hyväksyvästi.
”Kun olet saanut urakkasi päätökseen, voit syödä”, hän sanoi vielä ja lähti sitten matkoihinsa, jättäen minut Taivaspennun ja Pihkapennun kanssa.
Katsahdin näihin mietteliäänä. Nyt kun kerran joka tapauksessa joutuisin viettämään aikaa pentutarhalla, voisin tehdä siitä jopa siedettävää.
”Kuulkaa, tehän sanoitte haluavanne tietää, millaista on olla oppilas? No, minäpä näytän teille. Ja itse asiassa pääsette myös tekemään samoja juttuja kuin oikeat oppilaat. Jännää, eikö?” loihdin kasvoilleni aidoimman hymyn, jonka sillä hetkellä sain aikaiseksi, enkä jäänyt odottamaan kaksikolta vastausta, vaan lähdin jo lampsimaan pentutarhalle päin. Oletin pentujen seuraavan minua silkasta uteliaisuudesta.
Pentutarhalle päästyäni valikoin erään tyhjillään olevan makuualustan ja käännyin yllättävän rauhallisesti kahden pennun puoleen, jotka katsoivat minua tutkivasti.
”Näette varmaan tämän makuualustan? Se on kuiva ja no, haiseva, eikä sitä voida enää käyttää, joten siksi se täytyy siivota pois. Moni oppilas ei kuitenkaan tiedä, että se on oikein tehokas harjoitusmenetelmä”, kerroin. Nappasin makuualustan tassuihini, jotka olivat yhä tahman peitossa, ja rullasin hapertuneen sammaleen tiukaksi pötköksi. ”Näppärää, eikö? Tämä kehittää nopeutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos ei ole valppaana, rullasta ei tule tarpeeksi tiukka ja se on hankalampi kuljettaa leirin ulkopuolelle”, selitin. ”Haluatteko kokeilla?”

// Taivas tai Pihka?
// Sori jos hittasin liikaa.
// 1366 sanaa.

Kirjoittaja: Elandra

“Herätys Tuhkatassu!” kollin voimakas ääni tunkeutui uneeni, jossa vaelsin ympäri Kuolonklaanin reviiriä etsien saalista klaanilleni. Rävytin silmäni auki ja käännyin kohti oppilaiden pesän sisäänkäyntiä.
“Tulossa ollaan”, totesin nopeasti ja kampesin itseni pystyyn. Liekkihäntä katosi näkyvistäni pesän ulkopuolelle. Sipaisin kielelläni pari kertaa turkkiani ja kävelin ulos oppilaiden pesästä. Minttutassu nosti hetkeksi päänsä ylös, kunnes painoi sen takaisin sammaliin ja jatkoi uniaan. Haukottelin makoisasti uloskäynnin kohdalla. Aurinko ei ollut vielä noussut, joten oli pimeää. Taivas oli täynnä haaleita pilviä.
“Syö ennen kuin lähdemme, mutta ole nopea”, Liekkihäntä naukaisi takaani ja lähes säikäytti minut. En ollut huomannut häntä, joka sai minut ärsyyntymään. Vilkaisin mestariani ja nyökkäsin. Astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini hiiren. Sen turkilla oli kuivunutta verta, silmät olivat auki ja lasittuneet. Huomasin, että leirissä oli pari soturia vahtimassa muiden unta. Toinen heistä seisoi piikkihernetunnelin varjossa ja tuijotti suoraan minuun päin. Se oli hieman karmivaa, mutta minua ei pelottanut lainkaan. Söin hiiren nopeasti ja lähdin sitten jännittyneenä Liekkihännän perässä ulos leiristä. Vaaleanharmaa kolli teki meille tietä ja tervehti mestariani, joka tervehti takaisin häntäänsä heilauttamalla.
Kun pääsimme leirin ulkopuolelle, Liekkihäntä hidasti tahtiaan. Ulkona tuuli, ja minulla oli hieman kylmä.
“Kuten eilen sanoin, käymme tänään taistelun alkeet läpi. Koska myös saalistaminen on tärkeää, aloitamme siitä”, valko-oranssi kolli totesi. En väittänyt vastaan tai näyttänyt nyrpeää ilmettä, vaan nyökkäsin hyväksyen mestarini päätöksen. Tiesin saalistustaitojen olevan soturille hyvin tärkeä ominaisuus. Soturi joka ei osaa saalistaa ei selviäisi neljäsosakuutakaan yksin.
“Mennään metsään. Ehkäpä sieltä löytyisi pari hiirtä tai oravaa”, soturi lähti johdattamaan minua kohti leirin takana sijaitsevaa kuusimetsää.
“Saalistamisessa tärkeää on hajuaisti ja ennakointi. Jotta voit löytää saaliin, sinun täytyy haistaa se ja seurata hajujälkeä hiljaa. Jos olet liian nopea ja kovaääninen, eläin haistaa sinut ja piiloutuu tai lähtee karkuun. Jos et ole tarpeeksi kärsivällinen ja hyökkäät liian aikaisin, et saa saalistasi ilman erittäin hyvää tuuria. Sinun täytyy tietää myös, miten eri eläimet reagoivat, kun he kohtaavat sinut. Osaisitko sanoa jotakin esimerkkejä?” kolli kysyi ja vilkaisi minua kysyvästi. Pohdin vastaustani vain silmänräpäyksen ajan. Olin kuullut muiden oppilaiden puhuvan näistä asioista aiemmin.
“Linnut tietenkin lähtevät lentoon, oravat kiipeävät puihin ja… Jänikset juoksevat nopeasti”, naukaisin. En ollut varma, mitä hiiret tai esimerkiksi vesimyyrät tekisivät. Isä oli puhunut minulle jotain kalastamisesta ja kaloista. Hän oli käskenyt minut uimaan leirin lammessa, mutta en kamalasti pitänyt siitä. Muut pennut olivat vain nauraneet minulle, mutta he eivät ymmärtäneet uimisen tärkeyttä. Isä oli kertonut, että meidän koko sukumme osasi uida ja kalastaa. Hän ei halunnut minun olevan pettymys esi-isillemme Pimeyden metsässä, enkä niin halunnut minäkään.
“Hyvä”, Liekkihäntä totesi sen enempää minua kehumatta, “ihan ensiksi saat yrittää etsiä saaliisi.” Melkein yllätyin siitä, että kolli käski minun aloittaa heti saalistamisesta ilman sen kummempia ohjeita, mutta tiesin Liekkihännän olevan vaativa. Hän halusi nähdä minun epäonnistuvan, moittia minua ja kertoa kuinka se oikeasti tehdään. En halunnut antaa hänelle syytä moitteisiin, joten aloin haistella ilmaa aivan tosissani. Metsässä oli hurjasti erilaisia tuoksuja. Haistoin monia hajuja, joita leirissäkin haistoin. Ne olivat kissoja ja muita eläimiä. Päätin ottaa riskin ja lähdin seuraamaan yhtä melko tuoretta hajujälkeä. Se taisi kuulua oravalle, jos oikein muistin. Kuljin hiljaa ja pidin häntäni pois maasta. Yritin pitää huolen siitä, etten astuisi yhdenkään oksan päälle. Lumi tosin vaikeutti sitä, sillä en voinut nähdä mitä sen alla on. En kuullut Liekkihännän seuraavan minua, enkä vaivautunut vilkaisemaan taakseni. Etenin hyvin hitaasti. Kun olin hetken kulkenut puiden lomassa hajujäljen perässä, näin oravan erään suuren kuusen juurella. Se kaivoi maasta jotain selkä minuun päin. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän jännityksestä. En halunnut epäonnistua. Liekkihäntä juuri sanoi, että en saisi hyökätä liian aikaisin. Päätin siis ottaa vielä pari askelta eteenpäin, mutta se taisi olla virhe. Orava käännähti heti minun suuntaani silmät suurina. Tein päätökseni ja lähdin juoksemaan kohti oravaa niin kovaa kuin ikinä käpälistäni pääsin. Orava pudotti käpynsä ja lähti pinkomaan lähimpään puuhun. Päätin ottaa riskin ja loikkasin sen perään. Upotin kynteni puuhun ja onnistuin kiipeämään jonkun verran ylöspäin. Puraisin hampaani yhteen yrittäen saada oravan hännästä kiinni, mutta orava pinkoi ylemmäs puuhun. En ollut koskaan ennen kiivennut muuhun kuin leirin kaatuneeseen kuuseen, joten en halunnut lähteä ylöspäin. Oli pakko luovuttaa, vaikka se niin kovasti minua ärsyttikin.
“Tule alas”, Liekkihäntä käski ärähtäen. Hetken mietin, mikä olisi järkevin tapa tulla alas puusta, kunnes päätin vain irrottaa otteeni ja kääntyä niin, että laskeutuisin jaloilleni maahan. Suunnitelma toimi hyvin. Putosin hieman tömähtäen etujalat edellä maahan. Loikka tuntui yllättävän sulavalta. Katsoin pahoitellen Liekkihäntää, jonka kasvoilla oli kylmä ilme.
“Ota aina tuulen suunta huomioon. Jos lähdet hyökkäämään niin, että sinun takaasi tuulee, sinut haistetaan. Varmista aina, että lähdet hyökkäämään oikeasta suunnasta”, soturi kertoi.
“Muistan seuraavalla kerralla tuon”, lupasin ja yritin peitellä pettymykseni.
“Yritä uudestaan”, Liekkihäntä käski. Nyökkäsin ja haistelin jälleen ilmaa. Yritin unohtaa oravan ja löytää jotain muuta. Jos vain olisin osannut kiivetä nopeammin, olisin takuulla saanut sen kiinni!
Auringon noustua olin oppinut paljon saalistamisesta. Liekkihäntä oli opettanut, miten kannattaa hiipiä avoimessa maastossa ja aluskasvillisuuden seassa. Olin saanut kiinni jopa kaksi saalista. Jos en olisi päässyt hyppäämään niin korkealle, varpunen olisi päässyt lentoon. Hiiri taas oli ollut helppo saalis.
“Hautaa saaliisi maahan, jotta petoeläimet eivät löydä niitä. Paina mieleesi jokin asia ympäristöstä, jotta löydät saaliisi myöhemmin”, mestarini opasti. Nyökkäsin ja kaivoin lumeen kuopan. Peitin sen hyvin ja katselin hetken ympäristöäni. Suuri kivi vasemmalla ja pieni kuusi oikealla. Kyllä minä tämän paikan tunnistaisin myöhemmin. Heilautin häntää merkiksi valmiudestani, jonka jälkeen Liekkihäntä lähti johdattamaan minua eteenpäin. Kuljimme syvemmälle metsään kauemmaksi leiristä. Saatoin jopa kuulla joen solinan tänne saakka.
Liekkihäntä pysähtyi. Hän ei kääntynyt minuun päin, vaan katsoi suoraan eteenpäin. Olin hieman hämmentynyt mestarini toiminnasta, mutten keskeyttänyt häntä. Yhtäkkiä soturi syöksyi minua kohti kynnet ojossa. En ollut osannut ennakoida liikettä, mutta nopeilla refleksillä onnistuin loikkaamaan sivuun. Tosin mestarini sai kuitenkin otteen hännästäni ja vetäisi minut nopeasti maahan. Hän painoi käpälänsä kyljelleni ja tuhahti. Soturi irrotti käpälänsä minusta ja astui askeleen taaksepäin.
“Ole aina valppaana, ihan sama kenen kanssa liikut. Kuka tahansa voi olla vihollisesi, etkä saa antaa heille mahdollisuutta tappamiseesi. Opetan sinulle nyt pari yksinkertaista hyökkäysliikettä ja puolustusliikettä. Lopuksi taistelen sinua vastaan. Jos häviät, et saa syödä ennen kuuhuippua”, kolli ilmoitti. Nyt ymmärsin, miksi Liekkihäntää pidettiin ankarana, mutta taitavana mestarina. Jos halusin syödä loppupäivänä, minun täytyi harjoitella tosissani. Toki olisin tehnyt niin joka tapauksessa, mutta tämä tekee harjoituksista vain kiintoisampaa.
“Kuvittele tilanne: Olet vastakkain pahimman vihollisesi kanssa, molemmat tietävät taistelun olevan aluillaan. Vastustajasi antaa sinun hyökätä, miten teet sen?” mestarini kysyi. Yritin kuvitella itseni taistelemassa jotakuta vastaan. Se joku oli itse asiassa Liekkihännän poika, Jääpentu.
“Minä yrittäisin tehdä hämäyksen”, vastasin aika varmalla äänellä. Liekkihäntä nyökkäsi pienesti.
“Miten hämäät vastustajaasi?” valko-oranssi kolli kysyi. Mietin taas hetken.
“Voinko näyttää? Sitä on vähän vaikea selittää”, ehdotin varovasti. Liekkihäntä nyökkäsi ja astui taas muutaman askeleen kauemmaksi minusta. Hän otti tukevan asennon jalat kauempana toisistaan. Tein samalla tavalla, koska tiesin sen auttavan tasapainon pitämisessä. Painauduin hieman matalammaksi ja hyökkäsin kohti mestariani. Tein sen suoraan edestä. Parin hiirenmitan päässä Liekkihännästä loikkasin kuitenkin sivuun, jonka jälkeen syöksyin kohti kollin selkää. Pudottauduin mestarini selkään ja upotin kynteni hänen turkkiinsa. Liekkihäntä heitti minut vaivattomasti pois päältään.
“Ihan hyvä, mutta älä katso sinne minne menet. Kun hyökkäät, älä paljasta aikeitasi silmilläsi”, Liekkihäntä sanoi. Nyökkäsin. Olin tyytyväinen siitä, että kolli oli edes vähän kehunut minua.
“Entä mitä tekisit, jos olisi vihollisen vuoro hyökätä?” mestarini kysyi. Mieleni teki vastata, että juoksisin karkuun, mutta en voisi antaa itsestäni sellaista kuvaa. Yritin kuvitella tilanteen niin, että vihollinen yrittää tappaa klaanitovereitani. Minun täytyisi pelastaa heidät ja puolustaa jotakuta.
“Väistelisin iskuja parhaani mukaan ja yrittäisin kynsiä vihollista. Jos onnistuisin raapaisemaan vaikka silmään, se olisi aika hyvä juttu”, naukaisin.
“Näytä minulle”, kolli pyysi. Valmistauduin hänen hyökkäykseensä.
Aurinko oli jo korkealla, kun saimme harjoitukset loppuun. Vielä olisi kuitenkin aika taistelun, jonka tulos kertoisi, saanko syödä loppupäivänä mitään. Olimme käyneet läpi asennot, jotka olivat parhaita pysyessäni vain paikoillaan. Liekkihäntä liikkui oikealle ja vasemmalle ja odotti sopivaa hetkeä hyökätä kimppuuni. Hän piti katseensa kaiken aikaa minussa, joten en voinut arvioida siitä kollin aikeita. Pakotin jokaisen ajatukseni keskittymään vain tähän hetkeen. Olin koko ajan valmiina loikkaamaan sivuun tai jotenkin muuten väistämään mestarini liikkeet. Liekkihäntä käski pitää kynnet esillä, sillä hän aikoi tehdä samoin. Nyt se alkoi! Liekkihäntä lähti juoksemaan minua kohti pitkin askelin. Lumi pöllysi hänen takanaan, kun hän saavutti minua koko ajan. Loikkasin sivuun ja yritin viiltää kynsilläni mestarini kylkeä, mutta kynteni hipoivat vain ilmaa. Käännyin ympäri mestariani kohti leveässä asennossa. Päätin hyökätä nyt. Liekkihäntä oli hädin tuskin ehtinyt kääntyä minun suuntaani, kun olin jo aivan hänen lähellään. Alle ketunmitan päässä tein kuitenkin äkkipysähdyksen ja käännyin ympäri. Kevyt lumi pöllysi ilmassa ja heikensi Liekkihännän näkyvyyttä. Sen hetken kun lumi auttoi minua, loikkasin kohti mestariani pitkällä loikalla. Liekkihäntä osasi kuitenkin odottaa sitä. Laskeuduin sulavasti hänen selkäänsä ja upotin kynteni hänen turkkiinsa. Liekkihäntä yritti riuhtaista minut pois, mutta pidin kiinni. Mestarini oli varoittanut minua selälleen heittäytymisestä, joten loikkasin hyvissä ajoin pois. Lähdin kuitenkin heti taas hyökkäykseen. Loikkasin ensin mestarini lähelle ja viilsin hänen kylkeään, jonka jälkeen loikkasin taaemmas. Olin innoissani, kun huomasin vähän verta kollin valkealla turkilla. Pakotin tunteen kuitenkin pois. Oli keskityttävä ihan täysillä. Liekkihäntä katsoi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Mitä hän ajatteli? Seisoimme paikallamme hetken. Hengitykseni tuntui raskaalta, mutta halusin peittää sen soturilta. Ei mennyt kauaakaan, kun mestarini lähti juoksemaan minua kohti. Loikkasin sivuun, mutta Liekkihäntä seurasi minua. Loikkasin taas, mutta hän jatkoi seuraamista. Yritin potkia lunta mestarini kasvoille, mutta se ei auttanut. Hän oli koko ajan kannoillani ja yritti puraista häntääni. Tein yllättäen täyskäännöksen ja loikkasin suoraan mestarini kasvoille. Liekkihäntä ei ollut osannut odottaa sitä, joten hyökkäykseni sai hänet kaatumaan. Irtaannuin mestaristani nopeasti, sillä tiesin hänen nousevan heti ylös. Liekkihäntä nousi ylös ja katsoi minua virne kasvoillaan. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä kolli nyt ajatteli. Ainoa asia minkä varmasti tiesin oli se, että minä halusin voittaa. Liekkihäntä juoksi jälleen minua kohti. Väistin nopeasti eteeni tulevia kuusia, mutta ikävä kyllä mestarini teki samoin. Sitten sain idean. En ollut varma, toimisiko se vai ei, mutta päätin ottaa riskin. Kun Liekkihäntä seurasi minua, en väistänytkään eteeni tulevaa puuta. Loikkasin puuhun, kiipesin ylöspäin ja käännyin takaisin. Kynnet ojossa loikkasin mestarini päälle saaden hänet kaatumaan. Hetken ajan kierimme maassa yhtenä häntien ja kynsien kasana, mutta lopulta sain otteen jostakin, joka sai Liekkihännän rääkäisemään. Purin hampaitani yhteen melkein niin kovaa kuin suinkin pystyin.
“Irti!” Liekkihäntä käski. Ilahtuneena päästin irti siitä, joka nyt paljastui mestarini takajalaksi. Astuin askeleen taaksepäin ja katsoin Liekkihäntää hymyillen. Yritin peittää iloisuuteni, mutta en vain pystynyt. Olin niin iloinen, että näin kävi.
“Voitit taistelun, saat syödä kun palaamme leiriin”, Liekkihäntä ilmoitti sen kummemmin minua kehumatta. Hänen kasvoillaan oli kylmä ilme. Arvelin, että Liekkihäntä ei ollut taistellut tosissaan. Jos hän olisi, minä olisin kuollut jo ennen kuin taistelu oli kunnolla alkanut. Nyökkäsin.
“Jatkammeko huomenna?” kysyin rauhallisella äänellä, sillä en halunnut olla liian innokas. Liian innokkaat oppilaat ärsyttivät minua. Minttutassu taisi olla juuri sellainen.
“Minulla on partio johdettavana huomenna. Saat tulla mukaani. Partio on aurinkohuipun hetkellä. Sinulla on siis koko aamu aikaa harjoitella juuri oppimiasi liikkeitä”, Liekkihäntä tokaisi.
“Selvä. Kun harjoittelemme seuraavan kerran, osaan kaikki ne liikkeet täydellisesti”, lupasin. Liekkihäntä ei vastannut, vaan hän lähti johdattamaan minua kohti leiriä. Oli mahtavaa olla oppilas, mutta takuulla vielä mahtavampaa olla soturi. En voinut olla miettimättä sitä, kun ansaitsisin soturinimeni. Mikähän se mahtaisi olla? Otimme matkalla mukaamme saalistamani varpusen ja hiiren.
Leiriin saavuttuamme jouduimme väistämään Turmatassua ja hänen mestariaan Luminenää. Turmatassu oli loukannut käpälänsä, ja hänen mestarinsa vei häntä parantajan pesälle. Kuulin Liekkihännän murahtavan itsekseen.
“Toivottavasti sinä et ole tuollainen kömpelö”, hän totesi kylmästi ja pujahti kaksikon perässä piikkihernetunneliin.
“En takuulla ole”, vannotin, kun pääsin leirin pääaukiolle. Kolli ei vastannut, vaan lähti kävelemään kohti pentutarhaa. Hän kai tervehtisi kumppaniaan ja heidän kolmea pentuaan, jotka pentutarhalla asustivat. Minä kävelin tuoresaaliskasalle ja laskin saaliini siihen.
“Kaksi saalista? Oliko tuo ensimmäinen saalistuskertasi?” Minttutassun ääni kuului jälleen takaani. Eikö hän tehnyt muuta kuin kiusasi muita oppilaita?
“Joo, oli se”, vastasin tyynesti. Nappasin hiiren takaisin hampaisiini, sillä aioin syödä sen.
“Miten harjoitukset menivät?” vaalea naaras kysyi ja otti varpuseni itselleen. Hän käveli perässäni oppilaiden pesälle.
“Hyvin”, vastasin lyhyesti. Minttutassu nyökkäsi.
“Me menemme Kalmakuun kanssa harjoittelemaan pimeän tullessa”, naaras ilmoitti, “hän lupasi opettaa minulle monta uutta taisteluliikettä.” En vastannut mitään, koska suoraan sanottuna minua ei kiinnostanut. Taisteluliikkeet toki kiinnostivat, mutta Minttutassun seura ei.
“Näin eilen ihan hirveän outoa unta. Sinäkin olit siinä. Haluatko kuulla?” naaras kysyi.
“En halua”, vastasin töykeästi. Huomasin Minttutassun yllättyvän vastauksestani. Hän hiljeni heti ja painoi päänsä alas.
“Anteeksi. Luulin, että sinua voisi kiinnostaa”, hän mumisi.
“No ei kiinnosta. Haluan tulla nopeasti soturiksi, en kaipaa ystäviä tai mitään muutakaan”, vastasin tiuskaisten. Huomasin parin soturin katselevan meitä virnuillen. Toinen heistä oli vaaleanharmaa raidallinen kolli, ja toinen kaunis tummanruskea naaras. Naaraan oli pakko olla Jokimieli, sillä olin kuullut hänestä puhuttavan aika paljon pahaa muiden naaraiden kesken. Jatkoin ateriani syömistä välittämättä sen enempää virnuilevista sotureista tai Minttutassusta.
Loppupäivä kului leirissä pääasiassa yksin liikkeitä harjoitellen. Seuraavana aamuna nousin aikaisin. Olin päättänyt harjoitella liikkeitä taas, sillä halusin niiden olevan mahdollisimman hyviä. Juuri kun olin aloittamassa, huomasin jonkun lähestyvän minua kaatuneen kuusen takaa. Tulija oli sama raidallinen kolli, joka oli eilen katsellut minua ja Minttutassua.
“No?” tuhahdin ehkä hieman töykeästi soturille. Hän virnisti vain.
“Täälläkö meinasit harjoitella?” soturi kysyi.
“Joo. Oliko se asiasi? Jos oli, voit mennä”, naukaisin.
“Voin viedä sinut leirin ulkopuolelle harjoittelemaan. Liekkihäntäkin antoi jo siunauksensa”, kolli ehdotti. Siristin silmiäni, sillä en tiennyt mitä soturi yritti.
“Minun nimeni on muuten Henkäysvarjo. Sinähän olet Tuhkatassu, eikö niin?” kolli kysyi. Nyökkäsin.
“Missä oppilaasi on? Eikö sinun pitäisi lähteä hänen kanssaan ulos?” kysyin, sillä tiesin Huurretassun olevan Henkäysvarjon oppilas. Kolli virnisti jälleen.
“Hän nukkuu. Harjoittelimme eilen koko päivän, joten hän saa levätä. Mutta miten on, lähdetkö mukaani?” soturi kysyi uudelleen. Mietin asiaa vain hetken, kunnes vastasin:
“Lähden.” Henkäysvarjo nyökkäsi ja heilautti häntäänsä käskynä seurata. Lähdin kulkemaan kollin perässä ulos leiristä. Huomasin Liekkihännän istuvan sotureiden pesän edustalla. Hän katsoi minun perääni, muttei sanonut mitään.
Ulos päästyämme, Henkäysvarjo hidasti tahtiaan. Hän käänsi sinisen katseensa minua kohti.
“Laitoit luun kurkkuun sille Minttutassulle. Harva uskaltaa sanoa hänelle suoraan mitään”, kolli hymähti.
“Miksi ei uskaltaisi?” kysyin ja kiristin tahtiani kollin rinnalle. Hän ei ollut mestarini, joten minua ei kiinnostanut olinko hänen takanaan vai en.
“Kai sinä tiedät, että Minttutassu on Surmakynnen, eli varapäällikön, tytär. Huurretassu valittaa siitä aina, mutta ei koskaan sano mitään asiasta suoraan hänelle. Sinussa on ainesta vaikka mihin”, soturi ilmoitti tyynesti. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä. Olin itse asiassa aina luullut, että Minttutassun emo oli kuollut tai jotain. Surmakynsi ei ollut koskaan ollut kuningattarena. Toisaalta hän oli vieraillut usein katsomassa Minttutassua pentutarhalla. En vain ollut koskaan ajatellut asiaa.
“Minä tiedän sen. Haluan tulla soturiksi niin nopeasti kuin mahdollista”, totesin rauhallisesti.
“Se on hyvä tavoite. Minne haluat mennä?” Henkäysvarjo kysyi. Mietin hetken ja katselin ympärilleni.
“Hehkulammen lähelle”, vastasin sitten. Olimme ensimmäisenä päivänäni oppilaana käyneet siellä, mutta en tiennyt paikasta paljoakaan.
“Sinne siis”, kolli vastasi ja lähti johdattamaan minua eteenpäin.
Kun saavuimme perille, käänsin katseeni kohti Hehkulampea. Se oli jään peitossa, ainakin suurilta osin. Keskusta näytti olevan yhä aika sula.
“Viherlehtisin tämä on koko reviirin kaunein paikka. Voin näyttää sinulle sitten, kun lumet sulavat”, Henkäysvarjo naukaisi minulle virnistäen. En ollut varma, mitä hän yritti. En kuitenkaan vaivautunut kysymään, sillä halusin nyt vain harjoitella.
“Okei. Näytä minulle mitä sinun täytyy harjoitella. Voit vaikka tehdä liikkeet minua vastaan”, Henkäysvarjo meni viimeinkin asiaan. Nyökkäsin ja valmistauduin hyökkäämään kollin kimppuun. Aioin näyttää lumen pöllytys-liikkeen ensimmäisenä.
Jatkoimme harjoituksia aina auringonnousuun saakka. Henkäysvarjo ilmoitti, että olin liian kankea. Täytyisi kuulemma rentoutua niin, että liikkeet olisivat sulavampia. Hän kehui mielikuvitustani, mutta moitti sitten taas minua. Se sai minut ärsyyntymään, mutten aikonut näyttää sitä.
“Minun täytyy sitten olla aurinkohuipun aikaan leirissä. Menemme partioon Liekkihännän kanssa”, ilmoitin vakavana, kun pidimme taukoa. Henkäysvarjo nyökkäsi ja vilkaisi aurinkoa. Auringonnousuun olisi vielä aikaa.
“Miksi sinä oikeasti otit minut mukaasi?” kysyin yllättäen. Henkäysvarjo vilkaisi minua.
“Koska näen sinussa potentiaalia”, hän murahti, mutten oikein uskonut sitä.
“En usko sinua”, vastasin. Henkäysvarjo pysyi hetken vaiti.
“Se ei ollut valhe, mutta oikeasti haluan näyttää vain, mihin pystyn. Surmakynnen täytyy huomata, että olen klaanin paras soturi. Kun Punatähti kuolee, minä aion tulla varapäälliköksi”, Henkäysvarjo ilmoitti.
“Eli käytät minua vain hyväksesi?” kysyin tiuskaisten. Kolli virnisti tavalliseen tapaansa.
“Sinä hyödyt tästä myös, älä unohda sitä. Palataan leiriin”, kolli ilmoitti. En osannut sanoa enää mitään. Seurasin soturia hänen perässään. Minusta tuntui ihan typerältä. Olin mennyt ansaan. Mutta toisaalta, harjoituksista oli minullekin hyötyä. Henkäysvarjolla oli erilainen näkökulma asioihin kuin Liekkihännällä. Siitä huolimatta olin näreissäni, en tykännyt siitä, miten Henkäysvarjo oli hyväksikäyttänyt minua.

//2677 sanaa

(54kp!)

Kirjoittaja: Nagini

Oranssinruskean kollin turkki oli pörrössä, sillä kylmä tuuli puhalsi leirin yllä. Vaikka kovin viima ei yltänyt pentutarhaan asti, Pihkapentu kuuli tuulen ulvonnan, ja halusi tehdä niin kuin soturit tekevät ja pörhistellä turkkiaan. Hän ei yrittänyt isotella muille, vaan halusi vain näyttää soturilta turkki pörhössä. Pihkapentu oli nimittäin jo nyt isompi kuin muut pentutarhan pennut. Hän ei kuitenkaan ollut voimakkain pennuista, vaan näytti ennemminkin heistä kaikista heikoimmalta. Kollin jalat olivat melkein naurettavan pitkät pienelle pennulle, eikä tullut kuuloonkaan että hän olisi hallinnut niitä. Hän oli auttamattoman kömpelö, mutta osallistui silti aina leikkitappeluihin muiden pentujen kanssa vaikka hävisi lähes joka kerta. Pihkapentu kuitenkin halusi tulla parhaaksi soturiksi, ja halusi aloittaa harjoittelun jo pentutarhassa ollessaan.
”Hiutalepennun ja Kylmäpennun kanssa on ihan tylsä leikkiä”, Jääpentu naukaisi vieressään pörhistelevälle Pihkapennulle. Oranssinruskea kolli vilkaisi toista pentua, mutta ei vastannut mitään. Hän ei halunnut sekaantua sisarusten välisiin kinoihin.
”Mennäänkö tutkimaan leiriä?” Jääpentu kysyi madaltaen ääntään. Pihkapentu kohotti kulmiaan kollin idealle. Ruusutuike ei ilahtuisi, jos he lähtisivät ilman lupaa pois pentutarhasta. Toisaalta, ajatus leirin tutkimisesta kutkutti Pihkapennun mieltä ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä innostuksesta. Kolli heilautti korviaan hyväksyvästi.
Jääpentu pudottautui matalaksi, ja Pihkapentu seurasi toisen pennun esimerkkiä. Jääpennun vaanimisasento oli vakaa ja näytti luontevalta, mutta Pihkapentu joutui tekemään töitä pysyäkseen tasapainossa honteloilla jaloillaan. Hänestä tuntui hyvin epämukavalta, kun hän lähti seuraamaan Jääpennun punaruskeaa turkkia pentutarhan laitaa pitkin kohti tuulessa heiluvaa sammalverhoa. Kultaiset valonsäteet siivilöityivät verhon lävitse ja maalasivat pentutarhan maahan kirkkaita viivoja. Toisin kuin Jääpentu, joka tuijotti ahnaasti sammalverhoa, Pihkapentu ymmärsi pitää silmällä pesän toisella laidalla loikoilevaa Ruusutuiketta. Naaras oli kuitenkin keskittynyt heittelemään sammalpalloa Taivaspennun kanssa, eikä hän huomannut mihin he olivat matkalla. Jääpennun sisarukset, Kylmäpentu ja Hiutalepentu, olivat ruokatauolla emonsa vatsalla. Heistäkään ei olisi huolta. Ainoastaan pesän perällä olevat klaanivanhimmat saattaisivat tulla Pihkapennun ja Jääpennun tielle, sillä he olivat hereillä. Sumusilmästä ei todennäköisesti ollut vaaraa, sillä hän oli sokea, mutta Naarmunenä saattaisi hyvinkin estää heiltä hauskan tutkimusretken.
Koska Pihkapentu oli keskittynyt niin kovin tarkkailemaan muita, hän ei huomannut, että Jääpentu oli pysähtynyt, ja törmäsi siksi punaruskeaan kolliin. Hän menetti tasapainonsa ja kellahti pentutarhan kovalle maalle. Jääpentu sähähti ja kääntyi ympäri silmissään kiukkuinen katse. Pihkapennun korvia kuumotti, kun hän kömpi ylös maasta niin nopeasti kuin pitkiltä jaloiltaan kykeni.
”Sentään minä varmistan ettei kukaan huomaa, mitä teemme”, Pihkapentu sihahti puolustukseksi hampaidensa välistä. Jääpentu pyöräytti jäänsinisiä silmiään, mutta ei vastannut mitään. Sitten hän viittilöi pentukaverinsa vierelleen, sillä he olivat saapuneet sammalverhon luo. Verho heilui laiskasti ulkona puhatavan tuulen voimasta, ja valonsäteet siivilöityivät sen lävitse. Pihkapentu siristeli silmiään kirkkaudessa ja tunsi jännityksen nipistävän tassujaan. Ennen kuin kolli ehti sanoa mitään, Jääpentu oli jo pistänyt päänsä sammalverhon lävitse. Pihkapentu seurasi toista pentua nopeasti perässä, ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen leirin. Hän ehti tuntea kuonossaan kevyen tuulen ja haistaa leirin tuoksun, ennen kuin joku tarttui häntä niskavilloista ja nosti ilmaan. Sumusilmän ominaistuoksu täytti Pihkapennun nenän, ja hän tiesi sokean klaanivanhimman kiikuttavan häntä muiden pentujen luo. Kollin pitkät jalat osuivat aina aika ajoin maahan Sumusilmän keinuvassa kävelyssä.
“Päästä minut alas!” Pihkapentu kuuli Jääpennun kitisevän. Hän vilkaisi sivulle ja näki Naarmunenän retuuttavan punaruskeaa kollia pois sammalverhon luota. Toisin kuin Pihkapentu, joka pysyi kiltisti paikoillaan Sumusilmän leuoissa, Jääpentu riuhtoi itseään irti Naarmunenän otteesta. Pihkapentu ei käsittänyt, miksi Jääpentu yritti päästä irti häntä neljä kertaa isomman kissan leuoista irti. Vaikka Naarmunenä ei ollutkaan enää elämänsä parhaassa kunnossa, kai Jääpennulla oli sen verran järkeä, että ymmärsi irti pääsemisen olevan mahdotonta?
“Ette te voi lähteä pentutarhasta seikkailemaan yksin, teidän täytyy kysyä lupaa Ruusutuikkeelta”, Sumusilmä torui lempeästi laskettuaan Pihkapennun alas Ruusutuikkeen pedin viereen. Naarmunenä raahasi Jääpennun Pihkapennun viereen ja tuijotti heitä molempia tiukasti. Sumusilmäkin katseli pentuja, ja hänen sokeat silmänsä tuntuivat näkevän Pihkapennun lävitse. Vaikka Pihkapentu pitikin Sumusilmästä, hänen mielestään klaanivanhimman sokeat silmät olivat hieman pelottavat ja hänen katseensa sai aina kylmät väreet kulkemaan pitkin kollin selkää.
“Me harjoittelimme Jääpennun kanssa vaanimista ja halusimme nähdä miten soturit tekevät sen”, Pihkapentu naukaisi ja röyhisti rintaansa valheen mukana. Jääpentu nyökytteli kollin vieressä. Sumusilmä huokaisi raskaasti ja pudisteli päätään.
“Eivät soturit vaani leirissä. He vaanivat saalistaessa tai opettaessa oppilaitaan.” Pihkapennun meripihkaiset silmät kirkastuivat ja hän vilkaisi Jääpentua, jonka silmät kiiluivat hämärässä sen näköisinä, että hän ajatteli samaa kuin Pihkapentu. Seuraavan kerran he voisivat karata Jääpennun kanssa leiristä jonkin partion mukaan! Sumusilmä tuntui kuitenkin aavistavan pentujen idean ja kiirehti estämään heitä.
“Ja ei, en tarkoittanut sitä, että seuraavalla kerralla te lähdette pois leiristä katsomaan soturien vaanimista. Muistattehan sen, että kaikkia leiristä pois lähteviä pentuja rangaistaan. Pahimmassa tapauksessa saatatte jäädä pentutarhaan vielä hyvin pitkäksi aikaa!” Pihkapentu painoi päänsä alas klaaninvanhimpien katseilta. Totta kai hän tiesi karkaamisesta seuraavan rangaistus, mutta ei voinut mitään uteliaisuudelleen.
“Kyllä te ehditte vielä juosta leirissä ja ulkona niin paljon kuin haluatte, ja enemmänkin”, Naarmunenä totesi. Sitten kolli kääntyi ja tassutti omalle pedilleen nukkumaan. Sumusilmäkin seurasi ystäväänsä ja käpertyi sammalille. Ruusutuike oli kuullut pentujen ja klaanivanhimpien välisen sanailun, ja veti nyt Jääpennun niskasta viereensä ja ryhtyi sukimaan pentuaan. Tällä kertaa Jääpentu sentään tajusi olla rimpuilematta pois. Pihkapentu odotti Ruusutuikkeen sanovan jotain, mutta tajusi pian, ettei naaras aikonut sanoa mitään, sillä klaanivanhimmat olivat hoitaneet torumisen hänen puolestaan.
Jääpennun ilme oli synkkä, eikä Pihkapentu halunnut jäädä kollin seuraksi. Hän jätti Jääpennun emonsa hoiviin ja suuntasi askeleensa kohti pesän keskellä olevaa sammalpalloa. Vaikka he eivät päässeetkään tutkimusmatkalle, ainakin hän voisi harjoitella vaanimista sammalpallon kanssa. Oranssinruskea kolli pudottautui niin matalaksi, että tunsi vatsakarvojensa hipovan maata, ja lähti ottamaan haparoivia askelia eteenpäin. Jokaisella askeleella Pihkapennun hontelo keho keinahti voimakkaasti sivulle ja hän meinasi kaatua. Hän ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan jännitti lihaksiaan yhä enemmän jokaisella askeleella, kunnes oli tarpeeksi lähellä sammalpalloa. Sitten Pihkapentu ponkaisi takajaloillaan vauhtia ja hyppäsi etutassut ojossa pallon kimppuun. Pennun terävät kynnet upposivat pehmeään sammaleeseen, kun hän laskeutui pallon päälle. Kolli pyörähti maassa pari kertaa ympäri hypyn voimasta ja hihkaisi innosta. Hän oli napannut saaliin!
Pihkapentu oli ollut niin keskittynyt vaanimiseen, ettei ollut huomannut miten hopeanvalkoinen soturui oli astellut pentutarhaan. Kun hän kömpi ylös maasta, Taivaspentu asteli hänen luokseen.
“Haluatko tulla ulos minun ja Hopeaputouksen kanssa?” naaras kysyi. Pihkapentu vilkaisi hopeanvalkoista kollia, joka puhui Ruusutuikkeen kanssa. Hän oli ilmeisesti Hopeaputous.
“Tietenkin”, Pihkapentu vastasi innoissaan siitä, että Ruusutuike ei ollut kieltänyt häneltä pentutarhasta poistumista. Ainakin nyt hän pääsisi tutkimaan leiriä!
“Isäni Hopeaputous lupasi näyttää meille leiriä”, Taivaspentu kertoi, kun he tassuttivat sammalverhon luo.
“Me pääsimme tänään jo melkein käymään leirissä Jääpennun kanssa”, Pihkapentu naukaisi ja röyhisti rintaansa. Taivaspentu katsoi yllättyneenä kollia, ja hän jatkoi:
“Meidän piti mennä tutkimaan leiriä salaa, mutta Naarmunenä ja Sumusilmä saivat meidän kiinni.”
“Ainakin nyt pääsemme näkemään leirin”, Taivaspentu naukaisi. He olivat saapuneet sammalverhon luo. Hopeaputouskin oli saapunut heidän viereensä, ja hän raotti sammalverhoa tassullaan. Pihkapennun häntä värisi innostuksesta, kun hän astui Taivaspennun vierellä ulos pentutarhasta.
Sokaiseva kirkkaus ympäröi oranssinruskean kollin, ja hänen oli painettava silmänsä kiinni. Jokin kylmä pisteli Pihkapennun tassuja ja sai hänet nostelemaan jalkojaan, kun hän yritti totutella kirkkauteen. Kun kolli sai lopulta silmänsä auki, hän huomasi maan olevan valkoinen. Valkoinen aine kimalsi auringossa ja se sattui Pihkapennun silmiin, mutta hän piti silmänsä väkisin auki. Hänen vierellään Taivaspentu haisteli ja lopulta maistoi valkeaa höttöä.
“Se on lunta”, Hopeaputous kertoi heille. Pihkapentu ei voinut vastustaa kiusausta vaan kumartui itsekin haistelemaan lunta. Lumi ei haissut muulta kuin kylmältä, ja kun hän lipaisi sitä kielellään, se oli kuin jäistä vettä. Hänen tassujaan paleli, mutta ne alkoivat turtua nopeasti lumen kylmyyteen. Taivaspentu ei kuitenkaan ollut enää kiinnostunut lumesta, vaan hän oli huomannut kastanjanrusekan kollin leirin laidalla. Naaras tuuppasi Pihkapentua ja osoitti kollin hänelle.
“Mennään hänen luokseen”, Taivaspentu ehdotti. “Hänellä on varmaan jotain juttuja, mitä me voitaisiin harjoitella ennen kuin meistä tulee oppilaita. Silloin oltaisiin oppilaina jo tosi hyviä!”
Koska Pihkapentu halusi oppia paljon ja tulla hyväksi soturiksi, hän ei kieltäytynyt.
“Mennään vain!” hän naukaisi ja lähti loikkimaan leirin halki kohti kastanjanruskeaa kollia Taivaspentu kintereillään. Kastanjanruskea kolli oli paljon isompi kuin kumpikaan pennuista, mutta näytti nuorelta, joten Pihkapentu uskoi hänen olevan oppilas. Hän toivoi oppilaan opettavan heille jotain uusia taitoja. Silloin Pihkapentu saisi hieman etumatkaa muihin verrattuna, ja hänestä voisi tulla soturi hyvin nopeasti!
“Hei!” Pihkapentu naukaisi, kun he olivat saapuneet kastanjanruskean kollin luokse. Kolli käänsi päänsä kohti pentuja, ja Pihkapentu hätkähti hänen oransseja silmiään. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenelläkään yhtä oransseja silmiä.
“Minä olen Pihkapentu ja tässä on Taivaspentu”, kolli esitteli ja yritti seistä mahdollisimman suorassa. “Kuka sinä olet?”

// 1347 sanaa
Karhu? Taivas?

(27kp!)

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sukelsin ottamaan kiinni Ruusutuikkeen heittämää sammalpalloa. Päästin iloisen vinkaisun kun tassuni juuri ja juuri nappasivat pehmeän palleron, johon tarrauduin pienen pienillä kynsilläni. Katsoin tyytyväisenä saalistani ennen kuin lätkäisin sen eteenpäin, mutta huitaisi ei mennyt suunnitelmani mukaan Kylmäpennulle vaan kopsahti hiljaa Sumusilmän kylkeen. Loikin hieman huterasti punaruskean naaraan luokse ja miukaisin:
”Anteeksi, se oli vahinko!” Naaraan harmaat ja sumeat silmät katsoivat minuun ja näin pienen hymähdyksen hänen kasvoillaan.
”Ei se mitään”, naaras naukaisi ja tönäisi sammalpallon takaisin minulle, mutta huomioni oli kiinnittynyt jo toisaalle. Ohuen sammalverhon läpi siivilöityi kultaisia valonsäteitä, jotka olivat kiinnostaneet minua edellisenäkin päivänä. Ruusutuike oli luvannut, että pääsisin katsomaan mitä verhon toisella puolella olisi tänään kun leiri ei olisi vilkkaimmillaan. Hän ei halunnut, että jäisin sotureiden jalkoihin. Pihkapentu olisi varmasti myös tulossa mukaan jos kysyisin, hänkään ei ollut käynyt ulkona vielä kuten Jääpentu, Kylmäpentu ja Hiutalepentu. Varsinkin Jääpentu usein rehvasteli sillä, että on meitä vanhempi ja vahvempi. Kun kasvaisin näyttäisin vielä sille typerälle kollille, joka luuli liikoja itsestään. Näin kuinka valo pimeni sammalen takana ja valkea kissa työntyi sisälle pesään. Tunnistin kissan oitis ja ryntäsin tämän harmaaraidallisiin jalkoihin.
”Isä!” tervehdin kollia silmät säihkyen ja puskin tämän etujalkaa, ”Ruusutuike lupasi, että saan tulla tänään katsomaan leiriä. Voitko viedä minua?” Hopeaputous katsahti lempeästi minuun ja naukaisi matalasti:
”Kysytään hänen mielipidettään.” Isän vaalea hahmo tassutteli Ruusutuikkeen luo ja sillä aikaa minä menin Pihkapennun luokse.
”Haluatko tulla ulos minun ja Hopeaputouksen kanssa?” kysyin ja katsoin kollin tummanmeripihkaisiin silmiin. Pihkapentu halusi mukaan ja Ruusutuike oli antanut luvan viedä meidät ulos pentutarhasta, sillä olihan hän vastuussa meistä. Hopeaputous raotti sammalverhoa, jotta me pääsisimme helpommin ulos. Sokaistuin niin, että jouduin painamaan silmäni kiinni. Koko maailma oli niin kirkas ja valkea. Jokin outo kylmyys pisteli tassuissani ja sai minut haluamaan nostella tassujani. Vähän ajan päästä halusin avata silmiäni, mutta ymmärsin tehdä sen hitaasti tällä kertaa. Osasin varoa kirkkautta ja pian silmäni alkoivat tottua ja aloin erottaa muotoja ja hahmoja. Katsoessani hetken ympärilleni ihastuin tähän kylmään aineeseen todella. Se oli niin kaunista sen kimaltaessa auringon vähäisissä säteissä. Kumarruin haistamaan sitä, mutta se ei haissut miltään, joten päätin maistaa. Hätkähdin tuntiessani kylmyyden suussani.
”Se on lunta”, Hopeaputous kertoi ja tuuppi meitä hellästi hännällään eteenpäin. Katsoin Pihkapentua, jonka oranssinruskea turkki erottui voimakkaasti lumisesta maastosta ja sen jälkeen katsoin omaa turkkiani. Turkkini oli miltei samanväristä kuin lumi. Kuulin lumen narsketta takaamme ja käännyin katsomaan. Näin kastanjanruskean kollin, joka tassutti ohitsemme. Hän ei ollut vielä kovin suuri, joten järkeilin hänen olevan oppilas. *Minkäköhänlaista olisi olla oppilas?* Katsoin loittonevaa kissaa ihailevasti, halusin olla oppilas. Halusin tilaisuuden todistaa kaikille olevani yhtä hyvä kuin muutkin.
”Mennään hänen luokseen. Hänellä on varmaan jotain juttuja miten me voitaisiin harjoitella ennen kun meistä tulee oppilaita. Silloin oltaisiiin oppilaina jo tosi hyviä!” tokaisin Pihkapennulle. En tuntenut häntä vielä kunnolla, joten oli kysymysmerkki että suostuisiko kolli.

//457 sanaa
Karhu? Pihka? Sori vähä outo en vaa viel tienny miten teijän hahmot käyttäytyy xdd

(9kp)

Kirjoittaja: Elandra

“Tuhkapentu on kuuden kuun ikäinen, joten hänestä tulee tänään oppilas. Tuhkatassu, saat mestariksesi Liekkihännän”, Punatähden naukaisun kuulivat varmasti kaikki pääaukiolla olevat kuolonklaanilaiset. Valkea kolli asteli kohti minua kohti oranssi häntä pystyssä. Hänet olisin tunnistanut pelkän nimen perusteella muiden joukosta, kertoihan nimi Liekkihäntä paljon hänen ulkonäöstään.
“Tuhkatassu! Tuhkatassu!” osa klaanin jäsenistä hurrasi uutta nimeäni. Kun kissat hiljenivät, Punatähti poistui pääaukiolta omaan pesäänsä putouksen taakse. Käänsin katseeni jälleen mestariini. Hän ei ollut kooltaan erityisen suuri, mutta hänen rinnallaan minä olin vain rääpäle. Vihasin pientä kokoani. Jopa Liekkihännän nelikuinen pentu oli minun kokoiseni. Jääpentu oli jaksanut jauhaa asiasta minulle siitä saakka, kun hän saavutti minun kokoni.
“Pidä selkäsi suorassa kun istut. Tuollainen könötys ei sovi kenellekään”, mestarini tuhahti. Sillä samalla silmänräpäyksellä suoristin selkäni, mutta en pahoitellut virhettäni. Minä olin nyt oppilas, joten en voinut istua enää miten sattuu. Halusin tulla soturiksi niin pian kuin mahdollista ja todistaa kaikille, että olen maailman paras soturi.
“Näytätkö minulle reviirin vai?” kysyin ja kohotin jälleen katseeni Liekkihäntään.
“Seuraa minua”, kolli sanoi, nousi ylös ja lähti kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. Vedin syvään henkeä ja lähdin seuraamaan soturia. En ollut ennen poistunut leiristä, joten minua hieman jännitti. Liekkihäntä pujahti piikkihernetunneliin hetkeäkään empimättä. Seurasin mestariani mahdollisimman ylvään näköisesti. Kun pääsin ulos tunnelista, näin puita ja paljon lunta, sekä pari suurta kiveä. Olin odottanut tätä päivää koko lyhyen elämäni. Kaikki oli niin suurta.
“Tule, aloitetaan rajojen kiertäminen Ukkospolulta”, mestarini naukaisi ja lähti johdattamaan minua eteenpäin. Kun vilkaisin taaksemme, näin leirin takana häämöttävän metsän. Edessämme oli vain muutamia puita ja kiviä. Valkea lumi oli pehmeää, ja huomasin mestarini uppoavan välillä vatsakarvoja myöten hankeen. Minä pysyin melko hyvin lumen päällä; edes jotakin hyvää pienestä koostani.
Jonkun ajan kuluttua mestarini pysähtyi ja kääntyi minua kohti.
“Haistele ilmaa ja kerro minulle mitä haistat”, Liekkihäntä ohjeisti. Tein työtä käskettyä. Haistoin pahan hajuisen katkun. Se oli tosin laimea.
“Ukkospolku?” ehdotin varovasti. Kolli nyökkäsi ja lähti kulkemaan eteenpäin.
“Ukkospolku toimii Kuolonklaanin yhtenä rajamerkkinä. Hirviöt juoksevat lujaa ja saattavat joskus poiketa Ukkospolulta, joten pidä hyvä välimatka siihen”, valkea kolli käski.
“Lupaan tehdä niin”, vastasin. Isä oli kertonut minulle, että oppilas ei saanut koskaan ohittaa mestariaan ilman lupaa. Siksi kuljin Liekkihännän perässä, vaikka hän välillä hidastikin tahtiaan. Uskon, että kolli vain testasi minua. Olin nimittäin kuullut, että Liekkihäntä oli mestarina hyvin ankara, mutta se sopi minulle mainiosti. Ankara mestari oli takuulla paras mahdollinen.
Ukkospolun katku voimistui, ja Liekkihäntä vaihtoi suuntaa. Lähdimme kulkemaan Ukkospolkua pitkin eteenpäin.
“Moni typerä kissa on kuollut ylitettyään Ukkospolun. Öisin sen ylittäminen voi olla helppoa, mutta aurinkohuipun aikaan se on vain vaarallista ja erittäin typerää”, Liekkihäntä selitti. Hän pysähtyi ja viittoi eteenpäin Ukkospolulle. Näin kirkkaat valot kauempana, mutten tiennyt mitä ne oli. Ne lähestyivät kovaa vauhtia. Kun otus tuli lähemmäs, myös ääni koveni. Se murisi kovempaa kuin yksikään Kuolonklaanin soturi. Painauduin maata vasten, kun tumma otus juoksi silmänräpäyksessä ohitsemme ja jatkoi matkaa kauemmaksi. Sen perässä tuli toinenkin.
“Nouse ylös. Hirviöt eivät tule tänne, eivätkä ne yleensä välitä meistä. Pysy tarpeeksi kaukana niin olet turvassa”, Liekkihäntä tuhahti.
“Okei”, vastasin pahoitellen ja nousin ylös hangesta. Lähdin seuraamaan mestariani eteenpäin.
“Kuolonklaani on asunut täällä kauan, mutta ei aina, tai niin ainakin sanotaan. Kai Naarmunenä ja Sumusilmä ovat kertoneet sinulle tarinoita?” soturi kysyi.
“Ovat he joitakin, mutta eihän kukaan tiedä mitä kauan sitten on tapahtunut. He ovat kertoneet minulle Viiltotähdestä, joka sai kuolleet heräämään henkiin”, kerroin. En aluksi voinut uskoa siihen, mutta kaikki tuntuivat pitävän asiaa tärkeänä, joten lopulta vain päätin sen olevan totta. Kukaan kuolonklaanilaisista ei uskaltanut väittää Viiltotähden olevan tarua, paitsi tietenkin ne, joilla oli voimaa ja kunniaa. Pahimmassa tapauksessa sellaista väittävät kuolivat. Mutta minä en ollut nähnyt sellaisten kuolleen.
“He ovat takuulla kertoneet sinulle myös Pimeyden Metsästä?” Liekkihäntä kysyi.
“Kyllä. Toki isänikin puhuu siitä aina, ja emokin puhui. Jos ei usko Pimeyden Metsään, joutuu kuoleman jälkeen kamalaan paikkaan”, kerroin sen, mitä olin kuullut. Mestarini nyökkäsi hyväksyen vastaukseni.
“Jokaisen on uskottava Pimeyden Metsään. Jos ei usko, ei ole todellinen kuolonklaanilainen”, kolli naukui tiukalla äänellä. Olin kuullut, että edellinen päällikkö oli tappanut monta soturia, jotka tekivät pilkkaa Pimeyden Metsästä. Minä uskoisin koko sydämestäni Pimeyden Metsään, sillä halusin olla paras soturi.
“Tuolla on Hehkulampi. Lehtikadon aikaan se on usein jäässä, mutta viherlehtisin vesi on sinisempää kuin taivas. Vaikka vesi onkin jäässä, ei kannata turhaan mennä lammelle. Joistain kohdin jää voi olla hyvin heikkoa. Tuon suuren kiven alta päälliköt pääsevät Kuuluolaan. Siellä he saavat henkensä Pimeyden Metsältä”, Liekkihäntä selosti. Nyökkäilin sitä mukaa, kun kolli kertoi minulle asioita reviiristämme. Seuraavaksi kuljimme kohti metsän rajaa. Isä oli kertonut, että metsässä kasvoi lähinnä vain kuusia. Ylitimme leiriin johtavan puron ja jatkoimme matkaa joen varrella eteenpäin. Toisella puolella kasvoi pari lehtipuuta, mutta tällä puolella näin vain kuusia.
“Tuolla ovat astinkivet. Niitä pitkin voi ylittää joen”, Liekkihäntä kertoi. Kierros jatkui Liekkihännän tarinoilla. Hän kertoi, missä oli hyvä opetella saalistamaan, kiipeilemään ja taistelemaan.
Viimeinen paikka kierroksellamme oli paikka nimeltä Lehtikuusilaakso. Laakson reunamat olivat loivat, joten jäästä ja lumesta huolimatta pääsimme helposti laakson pohjalle.
“Täällä laaksossa kasvaa ainoastaan lehtikuusia. Ne ovat koko reviirimme ainoat. Myös moni yrttilajike kasvaa ainoastaan täällä. Siksi tämä paikka kuuluu Kuolonklaanin reviiriin. Laaksossa on myös hyvä harjoitella oppilaiden kanssa esimerkiksi taistelua silloin, kun ei ole varma missä vihollinen on”, valkea kolli kertoi.
“Milloin me alamme harjoitella taistelua?” kysyin kiinnostuneena. Hävisin aina taistelut pentutarhalla, mutta oikean mestarin kanssa uskoin voivani tulla paremmaksi. Isä muistutti aina, että minun täytyi yrittää kaikkeni ja keskittyä.
“Käymme huomenna taistelemisen alkeet läpi”, kolli naukaisi.
Kuljin mestarini perässä aina leiriin saakka. Kun pujahdin sisään piikkihernetunnelista, tajusin kuinka väsyneet jalkani olivat kaikesta kävelemisestä. Jalkani meinasivat viedä minut automaattisesti pentutarhalle, mutta sitten muistin olevani oppilas. Vilkaisin kaatunutta puuta, jonka oksien suojassa oli oppilaiden pesä.
“Ennen kuin menet lepäämään, syö jotain. Lähdemme huomenna aikaisin aamulla liikkeelle”, Liekkihäntä naukaisi ja käveli kohti tuoresaaliskasaa. Hän nappasi siitä mukaansa kaksi hiirtä ja jatkoi matkaansa pentutarhalle. Astelin hieman epävarmoin askelin kohti tuoresaaliskasaa. Katselin valikoimaa hetken, kunnes päädyin ottamaan pienen varpusen.
“Sinähän olet Tuhkatassu, etkö olekin?” kuulin naaraan kysyvän takaani. Käännyin rauhallisesti varpunen hampaissani kohti vaalean punaruskeaa naarasta. Tunnistin hänet Minttutassuksi. Naaras oli minua muutaman kuun vanhempi. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Hyvä. Minä tein sinulle pedin oppilaiden pesään. Yleensä oppilaat tekevät sen itse, mutta ajattelin olla avuksi”, Minttutassu kertoi iloisesti. Katsoin hieman epäluuloisesti naarasta ja mumisin kiitokset. Astelin oppilaiden pesän edustalle syömään ateriaani. Ikävä kyllä, Minttutassu päätti seurata minua. Hän pudotti oravansa eteeni ja istui alas.
“Mukava saada oppilaiden pesään lisää asukkaita. Turmatassusta ja Huurretassusta ei oikein ole minulle seuraa. He tiuskivat niin paljon. Onneksi mestarini Kalmakuu on aivan mahtava. Millainen sinun mestarisi on?” naaras kysyi. Hän puhui aivan liikaa!
“Liekkihäntä on hyvä mestari”, vastasin lyhyesti. Olisin halunnut olla yksin, mutta Minttutassu ei kamalasti antanut vaihtoehtoja. En kuitenkaan halunnut olla tyly, sillä isä käski tulla toimeen kaikkien kanssa. Niinpä yritin vain olla huomioimatta Minttutassua. Vastailin välillä hänen turhanpäiväisiin kysymyksiinsä, mutta muuten keskityin lintuuni.
Kun olin syönyt, nousin ylös.
“Menen nukkumaan. Minulla on aikainen herätys”, tokaisin vain ja käänsin selkäni naaraalle. Hän huusi perääni hyvästit, jonka jälkeen etsin pesän, jossa oli vähiten kenenkään hajujälkiä. Pesäni oli oppilaiden pesän reunalla. Sammalissa tuoksui yhä metsän tuoksu, mutta Minttutassun ominaistuoksukin oli jättänyt jälkensä. Otin hyvän asennon ja suljin silmäni. Halusin nukkua niin paljon kuin suinkin pystyin, jotta jaksaisin huomenna harjoituksissa.

//1174 sanaa

(23kp!)