Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ampiainen

Tarkailin lainetassua mutta olin liian hidas jonka seurauksena tömähdin maahan kuonolleni kun sisko oli vetänyt jalat alta. Kompuroin nopeasti pystyyn ja käänähdin lainetassua päin naaras oli loikkaamaassa minua päin mutta minä nousin takajaloilleni ja läimäytin tätä pari kertaa pehmeästi tassuillani. Asetun takaisin maahan ja tajuan että lainetassu oli kadonnut näköpiiristäni. Käänähdin nopeasti ympäri ja sen seurauksena lainetassu joka oli ollut pomppaamassa niskaani päätyikin maahan sillä loikaisin sivuun eikä sisar ehtinyt tehdä mitään ennenkuin oli jo tömähtänyt maahan. Tuijotin hetken maassa avuttoman näköisenä räpikköivää siskoa kunnes loikaisin tämän päälle ja pidän tätä maassa. Naaras rimpuili ja sähisi maassa mutta ei päässyt irti, kunnes naaras valahti veltoksi. Naaras oli ilmeisesti luovuttanut, helitin otetani ja olin jo nousemassa pystyyn kunnes yllätyksekseni lainetassu ponkaisi minut ilmaan ja sai minut hämmenyksen valtaan. Tömähdän parin hännänmittan päähän pökeryksissäni. Parin silmänräpäyksen jälkeen nousin hitaasti seisomaan mutta kaadun miltei heti takaisin maahan siskon loikkatua minua päin. Sisko seisoi voittaneen näköisenä päälläni mutta en aikonut hävitä! En nyt enkä näin! Valahdan veltoksi naaraan alla ja tämän hellitetyä otetaan minusta rimpuilin pois tämän alta ja loikaan parin hännänmittan päähän tästä. Lainetassu lähti nopeasti syöksyyn minua päin mutta minä kyyristäydyin vasten maata ja kierähdän sivuttain nopeasti jotta lainetassu syöksyy ohi, heti sen jälkeen loikkasin takaisin jaloilleni ja pyörähdän kohti lainetassua joka on oli juuri pysähtynyt ja kääntyi nyt takaisin minuun päin, tuijottimme toisiamme hetken silmiin kunnes lähden hitaasti lähestymään tätä. Kun olen tarpeeksi lähellä siskoani nousen kömpelösti seisomaan talajaloilleni ja olin jo läimäisemmässä hennoa iskua siskoon etutassuillani niin yllätyksekseni naaras vetäisi minulta jalat alta ja kaadun kuonolleni maahan. Keuhkoni tyhjenevät maahan kaatumisen voimasta ja alan haukkoa henkeä silmät viirussa ja paniikkissa.
//lainuli?

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre ravisti korviltaan kosteita lumen ja sateen sekaisia pisaroita. Sää ei ehkä ollut otollinen harjoituksille, mutta soturin oli kyettävä toimimaan kaikenlaisissa sään ja ilmaston tiloissa. Lampiväreestä tuo miete vaikutti aika älykkäältä, ja hän harkitsi hetken sen sanomista ääneen oppilaalleen, mutta lopulta harmaa naaras päätyi pysymään hiljaa. Olihan asia itsestäänselvyys, eikä hän halunnut Särötassun kuvittelevan, että hän piti tätä tyhmänä.
Kun Särötassu kysyi heidän määränpäästään, Lampiväre heitti nopean vilkaisun taakseen.
”Menemme Lehtikuusilaaksoon”, hän sanoi ja suuntasi katseensa taas eteenpäin. ”Olin ajatellut, että voisimme nyt harjoitella avarilla alueilla metsästystä, mutta sää on melko kehno. Puut suovat sentään hieman suojaa.”
Oikeastaan Lampiväre ei ollut etukäteen tarkemmin suunnitellut, minne he menisivät, mutta Lehtikuusilaakso tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Hän oli aina pitänyt siitä: metsikkö erosi puustoltaan Kuolonklaanin muusta melko yksitoikkoisesta reviiristä, ja etenkin ruskan aikaan se oli keltaisine lehvistöineen henkeäsalpaavan kaunis. Nyt laakso oli tietenkin harmaa ja koruton, mutta silti se tarjosi hieman vaihtelua.
Lampiväre toivoi, ettei Särötassu vihaisi häntä liikaa huonossa säässä talsitun pitkähkön matkan vuoksi. Aurinko oli ehtinyt nousta jo monta mittaa, ennen kuin kaksikko viimein saapui reviirin toiselle puolelle. Lampiväre johdatti oppilaansa pienelle aukealle, jossa tämän vaanimisasennon analysoiminen ja korjailu onnistuisi helpommin. Hän aikoi myös myöhemmin laittaa Särötassun metsästämään hiiriä, jos riistan suhteen kävisi tuuri. Lintujen ja oravien saalistaminen jäisi myöhemmälle, sillä niiden jahtaaminen ylhäällä oksistossa toi omat haasteensa, eikä Lampiväre halunnut oppilaansa katkaisevan kokemattomuuttaan jalkojaan.
”Hiotaan vaanimisasentoasi näin alkuun”, harmaa naaras sanoi ohuella äänellään ja astui Särötassun eteen. ”Asettuisitko vaanimaan?”

//Särö?

Kirjoittaja: Käärmis

Lainetassusta oli hieman sääli, kun Tulisielu vain lähti paikalta. Hän olisi halunnut kovasti vielä härnätä tätä, mutta asialle ei nyt mahtanut mitään. Naaras oli päättänyt olla tylsä ja vain lähteä paikalta jättäen Lainetassun yksin.
Lainetassu käännähti ympäri ja lähti talsimaan kohti oppilaiden pesää. Hänellä ei oikein muutakaan siis ollut, koska Henkäystähti ei ainakaan ollut kertonut hänelle heidän lähtevän partioon tai harjoituksiin vielä sinä päivänä.
“Hei Lainetassu!” Särötassu tervehti ja keskeytti turkkinsa sukimisen. Kolli oli selkeästi tullut joistain harjoituksista juuri. Kollin turkki oli hieman sotkuisesti, mutta hän taltutti hulluuntunutta turkkiaan kovin rauhallisesti.
“Hei Särötassu! Olitko harjoutksissa kenties?” siniharmaa naaras kysyi. Hänen veljensä nyökkäsi.
“Harjoittelimme saalistusta. En tajunnut pensaan oksien harottavan niin lähellä, joten turkkini tarttui niihin ja meni ihan sotkuun. Ja vielä siitä syystä menetin saaliini! Se oli maukkaan näköinen orava, ja nyt minua ärsyttää!” kolli valitti latteasti. Lainetassu nyökkäsi.
”Ärsyttäisi minuakin. Mestarini olisi varmasti niin kamalan pettynyt niin huonoon suoritukseen”, naaras naukaisi. Särötassu vain tuhahti vastaukseksi.

Lainetassu seurasi Henkäystähteä innoissaan. Tuiskutassu tuli hänen perässään oman mestarinsa kera. Henkäystähti oli luvannut, että he harjoittelisivat taistelua nyt sisarensa kanssa. Kolli tunsi, että hän oli riittävän hyvin oppinut kaikki tastelun perusasiat ja voisi kokeilla nyt toiseen oppilaaseen siinä toivossa, että Tuiskutassullakin olisi jotain opetettavaa hänelle.
Lainetassu tunnisti metsäaukean, johon Henkäystähti pysähtyi. Hän oli silloin harjoitellut taistelemista mestarinsa kanssa siellä. Tuiskutassun mestari Lätäkkölempi ohjeisti vielä nopeasti oppilastaan ja sanoi sitten mihin tämän oli määrä mennä. Lainetassu katsoi henkäystähteä, joka vain nyökkäsi hiljaa kohti sitä paikkaa, johon hänen oli määrä asettua.
Naaras tassutti varovasti paikalleen ja katsoi sitten siskoonsa, joka seisoi hieman kauempana häntä vastapäätä. Lainetassu odotti merkkiä aloittaa innoissaan. Hän halusi näyttää kuinka taitava oli!
Kun Henkäystähti antoi merkin aloittaa, Lainetassu lähti heti hiipimään lähemmäs sisartaan. Hän piti koko ajan katseensa tässä vältellen höynäytystä. Hän ei tiennyt kumpi iskisi ensiksi, mutta oli miten oli, oli tärkeää pitää katse vastustajassaan.
Kun Lainetassulle alkoi riittää odottaminen, hän syöksähti kohti sisartaan aikeenaan horjuttaa tämän tasapainoa, joka antaisi hänelle hyvän edun taistelussa. Hän yritti kulkea nopeasti sisarensa ympärillä ja lyödä tämän jalkoja saaden tämän menettämään tasapainonsa.

//Tuisku?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuusvarjosta tuntui, että hän ei osannut tehdä normaaleja kissan asioita. Kun Rosmariinikynsi tuli yhtäkkiä juttelemaan hänelle, edes yhden sanan sanominen tuntui kamalan vaivalloiselta. Kolli olikin helpottunut, kun huomasi muiden pysähtyneen. Kuitenkin hänen sydämensä tuntui särkyvän entisestään, kun Rosmariinikynsi kutsui Kamomillapyörrettä ja Syöksyaskelta kyyhkyläisiksi. Uskoiko naaras heidän todella pitävän toisistaan? Ehkä se oli totta. Ehkä Hiljaisuusvarjon pitäisi vain antaa Kamomillapyörteen elää Syöksyaskeleen kanssa kumppanuksina rauhassa, eikä häiritä heitä omalla olemisellaan ja ihailullaan.
Hiljaisuusvarjo lähti löntystämään toisaalle muista, kun heidän oli tarkoitus aloittaa saalistus. Hänestä tuntui niin kurjalta, että hänen tassunsa tuntuivat painavilta. Kamomillapyörre ei pitänyt hänestä, hänellä oli Syöksyaskel. Mihin sellainen naaras muka Hiljaisuusvarjon kaltaista kissaa edes tarvitsisi?
Hiljaisuusvarjon sieraimiin leijaili riistan haju. Se oli varpusen haju. Hän nosti päätään väsyneenä ja katseli ympärilleen. Mitään ei näkynyt. Kolli lähti siis tepastelemaan eteenpäin. Ei häntä innostanut saalistaa.
Pian kolli huomasi varpusen jo edessään. Hän lähti sitä kohti nopeasti ja yllättyi onnistuessaan napata sen. Kylläkin, kun kolli vilkaisi saalistaan, sen ruumis selitti helpon tapon. Varpunen oli laiha ja heikon näköinen. Se ei näyttänyt siltä, että sillä olisi muutenkaan ollut enää montaa päivää edessään. Kollin silmiin kihosi kyyneleet. Oliko sillä perhe, josta sen olisi kuulunut pitää huolta? Oliko sillä poikasia, jotka odottivat turhaa vanhempansa paluuta? Ajatus särki Hiljaisuusvarjon sisintä.
“Tämä varmaan jopa rakasti poikasiaan, eikä yrittänyt vain tapattaa niitä, kuten minun vanhempani”, hän mutisi hiljaa ja antoi kyynelten tipahdella lumeen varpusen vierelle.
“Mitä minä olen elämässäni tehnyt väärin? Miksi minulla yhtäkkiä meneekin näin huonosti?” hän nyyhkytti ja alkoi kynsiä lunta altaan. Sitä pöllysi ympäriinsä, ja kun kolli viimein lopetti, näytti siltä, että siinä olisi käyty taistelu. Hän antoi viimeisten kyynelten tipahtaa lumeen, pyyhkäisi naamaansa, nappasi saaliinsa ja palasi takaisin muiden luokse hiljaa.
“Etkö tosiaan parempaan pystynyt?” Syöksyaskeleen arvostelevat sanat olivat ensimmäinen asia, jonka Hiljaisuusvarjo kuuli päästyään muiden luokse. Hän ei vastannut vaan katsoi koko ajan maata tiputtaen saaliinsa siihen. Hän kuuli, miten Rosmariinikynsi saapui hiljaa paikalle ja sitten hetkeä myöhemmin myös Kamomillapyörre.
Hiljaisuusvarjo puristi kynsiään lumeen katsomatta Kamomillapyörteen suuntaan, kun Syöksyaskel siirtyi lohduttamaan naarasta siitä, että hän ei ollut saanut mitään saalista. Kollia ei miellyttänyt se miten läheisiksi kaksikko oli tuntunut tulleen. Se miten he vain viettivät aikaa kahden ja tuntuivat pitävän toisistaan niin paljon; miten hän oli ollut niin sokea? Miten Hiljaisuusvarjo oli koskaan voinut kuvitella, että Kamomillapyörre olisi saattanut haluta hänen kumppanikseen?
Yhtäkkiä Hiljaisuusvarjo tajusi Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen kadonneen. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä. Mihin he olivat menneet? Kolli huomasi Rosmariinikynnen säntäävän eteenpäin ja pian huomasi Kamomillapyörteen joka tärisi maassa Syöksyaskel vierellään. Molempien turkkiin oli tarttunut jokunen kaarnanpala, pieni oksa ja neulanen. Olivatko he juuri tippuneet puusta?
Hiljaisuusvarjo löntysti eteenpäin, mutta kuten arvata saattoi, Syöksyaskel mulkaisi häntä vihaisesti.
“Anna hänelle tilaa hengittää, typerys!” raidallinen kolli sähähti ja silitti Kamomillapyörrettä. Sitten hän katsoi Rosmariinikynttä.
“Mitä sinä siinä vaan töllötät? Tee jotain hyödyllistä!” kolli sanoi töykeästi painautuen lähemmäs Kamomillapyörrettä. Hiljaisuusvarjo luimisti korvansa ja katsoi muualle surkeana. Ei häntä siinä tarvittu.

//Rosmy tai Kamo?

Kirjoittaja: Ampiainen

Käänähdin silmät leimuten kohti siskoani.
”Mitä sinä juuri sanoit? En tunne Syöksaskelta kohtaan mitään!” murahdan.
”Kuitenkin saalisttetaan nyt, sitähän varten me tänne tulimme”, tuhahdan. Käännän selkäni sisarelleni ja nuuhkiin ilmaa, haistoin kanin.
”Kani!” sihahdan ja asettaudun vaanimisasentoon. Lähdin hiipimmään kohti kania. Työnsin kyntteni ulos ja olin jo loikkaamassa kunnes jostain syystä kani huomasi minut ja lähti äänähdyksen saattelemana pakoon. Murahdan ja juoksen sen perään, emme saisi menettää sitä, klaani oli nälissään. Kun oletin olevani tarpeeksi lähellä kania niin loikasin ja työnsin kyntteni syvälle kanin nahkaan mutta sen onnistui silti päästä karkuun juuri ennen kuin ehdin tehdä tappopuraisun. Olin menettänyt kanin. Nousin tuohtuneena itselleni pystyyn ja marsin takaisin paikaan jonne hiljaisuusvarjo ja muut olivat jääneet. Hekin olivat ilmeisesti saaneet vainun saalista sillä he olivat saaneet kaikki jotain: hiljaisuusvarjo oli napannu varpusen, siskoni oli napanut myyrän ja syöksyaskel päästäisen. He olivat onnekkaita. Työnsin kyntteni esiin turhauttuneena. Miksi heidän oli pitänyt onnistua kun minä en onnistunut? Nuo saalit eivät klaania pelastaisi jos tulee nälänhätä. Se kani olisi ehkä saattanut.. Kuinka olin saattanut päästä sen menemään? Syöksyaskel tassuti hymyillen luokseni ja pudotti päästäisensä.
”Sinä olisit ainsainnut saada saalista kiinni, jopa enemmän kuin me yhteensä!” syöksyaskel kehräsi.
”Miksi sitten en saanut?” sihahdan ja käänähädän turhautuneena ympäri. Nostan kuononi ilman ja yritin haistella saaliseläinten hajuja. Lopulta hetken yrittämisen jälkeen haistoin oravan ja huomaan myös mutta sekin huomasi minut. Työnnän kynnteni esiin ja lähden sitä kohti. Tätä saalista en saanut päästä karkuun! Orava kuitenkin nopeasti lähti juoksemaan kohti lähintä puutta. Juoksin niin nopeasti kuin tassuista lähti ja sen takia sain vain juuri ja juuri jarruttetua ennenkuin törmäsin puuhun. Nostan katseeni ylös päin ja näin kuinka orava kipusi ylemmäs.
”En ehkä ole taitava mutta tuota oravaa en jätä!” murahdan ja työnnän kyntteni puunkarnaan kiinni. Kipuan toiselle oksalle ja huomaan sitten syöksyaskelleen kipuavan perässäni ja jää katsomaan minua ensimmäiseltä oksalta.
”Pysy sinä siinä! Minä haluan saada tuon oravan kiinni ihan itse!” murahdan. Syöksyaskel myöntyi jäämään alaoksalle kun minä kipusin yhä vain korkeammalle. Kun olin jo todella korkealla niin viimein huomasin oravan, se huomasi taas kerran minut! Yllätyksekseni otus hyppäsi seuraavan puuhun, se oli mennyttä en osannut hyppiä puusta toiseen joten en pääsisi sen perään vaikka kuinka yritäisin! Taitaisin vain niskani! Kipuan pari hännänmittaa alemmas aijemmallleJa oksalle, seison oksalla ja katson alaspäin. Olin todella korkealla! Hiivin vielä hiljaa oksaa pidemmälle mutta kuulen yllätyksekseni rasahtavan äänen, käänän päätäni ja tajuan että oksa oli katkeamaisillaan. Silmäni laajenivat kauhusta, en ehtinyt sanoa edes hiirtä ennenkuin oksa jo katkesi. Rääkäisen säikähdyksestä ja rimpuilen kauhuissani ilmassa yritäen saada otetta jostakin, kuitenkaan en onnistunut. Oksat naarmuttavat nahkaani mutta en ollut edes tuntea sillä minua pelotti niin paljon Sujahdin yllättävän nopeasti alaspäin ja odotin että paiskautuisin lumihankeen, se ei pelastaisi minua mitenkään, olisi se ja sama vaikka siinä ei olisikaan lunta. Suljin silmäni ja ajattelin kuinka päättyisin höyhenhallan luo pimeyden metsään. Kuitenkin tunsin kuinka joku napasi minua niskanahasta kiinni ennen kuin tömähdän maahan. Raotan varovaisesti silmiäni ja vilkaisin täristen järkytyksestä ylöspäin, näin syöksyaskelleen. Tärisin silmät suurina. Syöksyaskel laskeutui varovaisesti alemmas kunnes koskettime jo maata. Käperyin täriseväksi karvapalleroksi maahan. Olisin voinut kuolla sen tyhmän oravan takia! Syöksyaskel pelasti hengeni! Tunsin vasta nyt kirvelevää kipua naarmuissa jotka olivat tulleet oksista. Tärisin ihan vain koko ajan. Olisin voinut kuolla.. Olisin voinut kuolla… Silmät lasituneina järkytyksestä hoipuroin pystyyn mutta käpälät tärisivät liikaa, ne eivät kantaneet. Lysähdin silmät lasittuneina edelleen järkyttyneenä maahan.
”Minä autan sinua” syöksyaskel lupasi. Huomasin vain syöksyaskeleen mutta.. Totahan rosmariinikynsi ja hiljaisuusvarjokin olivat vierelläni? Tai edes lähellä? Ehkä en vain huomannut heitä? Lopulta en yllätäen huomannut edes syöksyaskelleen läsnä oloa. Lasken pääni käpälilleni sillä en yllätäen jaksanut enään kannatela sitä ilmassa. Liike oli hidas… Liiankin hidas.? Silmäni lasituivat olin päätynyt shokkiin.
//hiljukka? Rosmyliini? D:

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tulevista pennuista puhuminen sai Aaltosalaman aivan täpinöihinsä. Hän ei malttanut odottaa, että he pääsisivät valitsemaan yhdessä nimiä jälkikasvuilleen. Heidän arkensa tulisi muuttumaan paljon perheenlisäyksen myötä, mutta se oli muutos, jota soturitar odotti kovasti.
“Olet oikeassa”, hän vastasi Varissulalle. “Mihin he ikinä keksivätkään ryhtyä, olen varma että he suoriutuvat siitä mallikkaasti.”
He istuskelivat ulkona vielä hetkisen, rakentaen pilvilinnoja yhdessä, kunnes he palasivat takaisin soturien pesään ja käpertyivät nukkumaan toisiinsa kietoutuneina.

Päivät kuluivat, mutta toistaiseksi kaikki tuntui melko normaalilta. Aaltosalama heräsi joka aamu suorittamaan soturin velvollisuuksiaan, kuten aina ennenkin, paitsi sillä erolla, että hän tiesi siirtyvänsä jonkin ajan päästä pentutarhalle lopputiineyden ajaksi. Hän saattoi kuvitella pienet pennut kasvamaan vatsansa suojissa ja yritti sen vuoksi ottaa ulkona ollessaan hieman rauhallisemmin.
Hän ei ollut vielä kertonut tiineydestä muille kuin Sulkavirralle ja Varissulalle. Osittain hän odottikin, että muut huomaisivat hänen tiineytensä itse, mutta ainakaan toistaiseksi hänen vatsansa ei ollut pyöristynyt paljoakaan. Hehkuaskeleen mukaan se ei ollut ihan tavatonta, sillä tämä kuuleman mukaan tiesi joitakin kuningattaria, jotka olivat poikineet tietämättään olevansa tiineinä, sillä raskauden oireet olivat olleet niin lievät ja huomaamattomat. Aaltosalama uskoi olevan kyse tästä, eikä siksi stressannut asiasta liikaa.
Kuutamo loi kelmeää valoaan leiriin punaruskean soturin odotellessa aukiolla muita yöpartioon lähtijöitä. Hänen riemukseen myös Varissulka oli samassa partiossa, joten he saisivat viettää aikaa yhdessä.
Soturien pesän suunnalta kuului rapinaa, ja solakka, tumma hahmo livahti ulos. Aaltosalama nosti häntänsä kippuraan tervehtiessään kumppaniaan.

//Varis?

Kirjoittaja: Saaga

Makoilin pesässäni ja pesin itseäni. Yritin pestä turkistani vain isoimmat takut pois, sillä ulkona oli kylmä ja märkä turkki sen kuin pahentaisi asiaa. En saanut takkuja selväksi joten päätin vain luovuttaa ja koittaa saada unta.

Heräsin hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus. Nousin hitaasti ylös ja venyttelin käpäliäni. Ne olivat kylmän kankeat märällä turkilla nukkumisesta. Tassutin ulos hieman äreänä. Törmäsin oppilaiden pesän edessä mestariini. Olin hieman pöllämystynyt tilanteesta mutta se saikin äreyden pois kehostani.
“Oletkin jo hereillä. Lähdetään sitten”, Lampiväre naukui ja kääntyi kohti leirin uloskäyntiä.
“Harjoitellaan tänään metsästystä.”
Seurasin mestariani hiljaisena. En oikein tiennyt mitä sanoa, joten päätin olla hiljaa. Kävelimme ulos metsään. Taivaalta alkoi jossain puolivälissä matkaa sataa räntää. Enää minulla ei ollut käryäkään siitä missä päin leiri oli. Olin jo monta kertaa unohtanut mistä suunnasta olimme tulleet ja mitä olimme nähneet matkan varrella.
“Minne me tarkalleen olemme menossa?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Räntäsateessa oli hieman inhottava kävellä ja halusin olla jo perillä.
//Lampi?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelimme ulkona Hiljaisuusvarjo rinnallani ja siskoni sekä Syöksyaskel edelläni. Hiljaisuusvarjo jäi pikku hiljaa jälkeen. Jättäydyin itsekin jälkeen sisarestani, joka nyt tassutteli Syöksyaskeleen kanssa eteenpäin. En erottanut puhuivatko he vai olivatko he vain hiljaa. Hiljaisuusvarjo mutisi jotain itsekseen. En saanut sanoista selvää mutta äänensävy kuulosti negatiiviselta.
“Hei”, nau’uin.
“Hei”, hän naukui ja katsahti minuun. Hymyilin hieman.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin ja katsoin kollia myötätuntoisesti. Hän näytti hieman apealta.
”Kai… eipä tässä mikään siis paina, kunhan vain… ajattelen”, hän vastasi ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin. En oikein tiennyt mitä vastata.
“No hyvä. Tänään ei saa mököttää, koska on minun ja Kamomillapyörteen suuri päivä!” naukaisin iloisesti ja hymyilin leveästi.
“Niin. Täytyyhän sitä juhlia. Pitikö meidän saalistaa?” kolli kysyi ja katsoi metsään. Hän vaikutti siltä, ettei ollut oikein varma mitä me olimmekaan tekemässä. Vilkaisin nopeasti Kamomillapyörrettä ja Syöksyaskelta. Seisahtuivat paikalleen.
“Piti”, sanoin ja katsoin vielä Hiljaisuusvarjoon, joka käveli rinnallani Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen luo.
“Hei, kyyhkyläiset. Aletaanko saalistamaan?” kysyin ja kiusoittelin samalla sisartani ja kollia, jonka kanssa tuo seisoi edessäni. En pitänyt Syöksyaskeleesta yhtään mutta, jos Kamomillapyörre oikeasti oli ihastunut häneen – koska siltä vaikutti minun silmääni – voisin ehkä sopeutua.
//Kamo?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuusvarjo seurasi iloisena Rosmariinitassun ja Kamomillatassun nimitystä. Heistä tuli Rosmariinikynsi ja Kamomillapyörre. Kolli oli mielissään. Hänestä naaraiden nimet olivat hienoja ja kekseliäitä ja he molemmat ansaitsivat jo tulla sotureiksi muutenkin.
Hiljaisuusvarjo suuntasi onnittelemaan naaraista, mutta heti kun Hiljaisuusvarjo kehui Kamomillapyörrettä hänen uudesta nimestään, Syöksyaskel, joka oli jo päässyt naaraiden luona ärähti hänelle vihaisesti. Kolli katsoi pöllämystyneenä vanhempaa kollia. Mistä hyvästä se muka oli? Syöksyaskel ärähti jotain siitä, että Kamomillapyörre oli hänen, mutta eihän Hiljaisuusvarjo ollut edes yrittänyt flirttailla tai saada naarasta ihailemaan häntä?
Hiljaisuusvarjo ei saattanut ymmärtää mitä oli tehnyt väärin. Syöksyaskel oli hänelle ja Rosmariinikynnelle niin ilkeä, vaikka he eivät olleet tehneet mitään väärin.
Hän ei enää edes varsinaisesti keskittynyt siihen, mitä muut sanoivat vaan käveli vain heidän perässä ulos leiristä, kun he lähtivät suuntaamaan ulos.
“Mitä minä tein väärin? Miksi hän vihaa minua? Ajatteleeko Kamomillatassukin minun vain yrittävän saada hänet rakastamaan minua?” Hiljaisuusvarjo mutisi hiljaa itsekseen alakuloisena. Hän ei vain saattanut ymmärtää miksi hänelle oltiin niin vain suututtu. Kolli asteli kaikkien takana jääden koko ajan vain enemmän ja enemmän jälkeen.

//Kamo tai Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

En voinut uskoa tätä todeksi! Henkäystähti oli juuri pyytänyt minut keskelle leiriä, koska oli minun ja siskoni soturinimitysten aika.
“Rosmariinitassu, tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinikynneksi”, Henkäystähti naukui kylmästi ja kehotti minua menemään takaisin yleisöön nyökkäyksen voimin. Pidättelin kehräystä koko matkan istumaan. Vielä minulle ei hurrattaisi vaan vasta, kun Kamomillatassukin olisi saanut nimensä. Istahdin Lepakkohuudon vierelle.
“Onneksi olkoon”, hän naukui ja hymyili ihan pienesti. Hymyilin takaisin muistellen kuinka kolli oli tunnustanut rakkautensa minulle makoillessaan sairaana parantajien pesässä. En oikein tiennyt mitä tunsin kollia kohtaan. Halusin kuitenkin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa ennen kuin sisareni olisi valmis nimityksessään.
“Kiitos. Nyt olemme yhdenvertaiset”, naukaisin nopeasti. Lepakkohuuto ei kerennyt vastata, koska sisareni oli juuri nimitetty Kamomillapyörteeksi ja tämä loikki luokseni. Menin hieman vastaan, jotta emme jäisi suoraan mustaturkkisen kollin eteen. Vaihdoimme parisen sanaa kunnes Syöksyaskel tuli paikalle. Hän kehui ensin siskoni nimeä ja sitten minun nimeäni aika latteaan sävyyn. Näytin tälle kieltä mutta kolli ei ehtinyt huomata sitä, koska keskittyi nyt Hiljaisuusvarjon kanssa kinaamiseen. Kamomillapyörre siirtyi lähemmäs minua ja kysyi mitä haluaisin tehdä mutta Syöksyaskel tunki väliin inhotavan käytöksensä kera. Pyöräyttelin silmiäni tälle. Hiljaisuusvarjo näytti hieman empivältä, joten päätin ottaa ohjat käpäliini.
“Minusta voimme ihan hyvin saalistaa”, naukaisin itsevarmasti mulkoillen Syöksyaskelta, joka nyt lähenteli Kamomillapyörrettä.
“Sinulta ei kysytty!” kolli tuhahti.
“Itseasiassa kysyttiin. Menkää te kahden sitten, jos olette noin kiinni toisissanne”, ärähdin Syöksyaskeleelle ja astuin hieman lähemmäs Hiljaisuusvarjoa. Ennen kuin Syöksyaskel ehti sen enempää murista minulle siskoni pudisti päätään.
“Älkää riidelkö. Lähdetään”, hän sanoi. Mulkaisin vielä kerran Syöksyaskelta mutta lähdin kuitenkin Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen mukaan. Hiljaisuusvarjo seurasi myös.
//Hilju tai Kamo?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tuijotan röyhkeää naarasta silmät viirussa. Tuo oli ollut viimenen pisara! Näin jo mielessäni kuinka Työnnän kynteni esiin silmät leimuten ja Hyökkäsin naaraan kimppuun silmät pelkkinä viiruina, Napasin naarasta kurkusta lujalla ooteella mutta en niin että olisin päässyt nahan läpi ja heiluttelin naarasta edes takaisin kunnes heitin tämän lumipenkaan, hyökkäsin taas tämän kimppuun silmät leimuten ja raavin naaraan vatsaan syviä haavoja ja tunsin naaraan omat kynnet kyljissäni mutta en välittänyt napasin vain kiinni oppilaan hännästä ja viskasin tämän hännänmittan päähän toiseen lumipenkaan.. Mutta olin kuitenkin tarpeeksi järkevä että en tekisi niin hiirenaivoista temppua. Työntelin kynsiäni sisään ja ulos silmät leimuten.
”Ole iloinen että annan sinun nyt olla.. Mutta jos vielä kerrankin puhut pahaa minun kumppanistani ja minun perheestäni niin tiedät mitä sinulle tapahtuu..”, sihahdan ja lähden pois naaraan luota.

Puolikuuta myöhemmin lainetassun ja minun käymästä riidasta joka olisi saattanut koitua oppilaan kohtaloksi jos en olisi hillinyt itseäni. Kipitin eteenpäin ja huomaan syöksyaskelleen. Loikin innokkaana ystäväni luo.
”Hei syöksyaskel-” kehrään mutta kolli keskeyttää minut äristen.
”Hiljaa puoliverinen hiirenmieli! En ymmärrä kuinka saatoin olla ystäväsi.. Puoliverisen ystävä? Se on kauheaa.. En anna Kamomillapyörteen olla kanssasi.. Enään.. Enään koskaan! Sinä.. Sinä et ansaitse olla hänen kanssaan..! Mene kotikisu kamujesi luo! Tai muiden puoliveristen karvaläjien luo!” kolli sähisi. Miksi hänkin oli oli nyt minua vastaan?
”En kaveeraa kotikisujen kanssa!” ärisen. ”Sinä et ansaitse olla ystäväni! Et koskaan ansainnut!” ulisen vihaisena ja lähden nyyhkyttäen pois.. Kamomillapyörre ja hiljaisuusvarjo olivat ainoat ystäväni nyt.. Miksi niin moni peti minut?
//ei tarvi seuraa 🙂

Kirjoittaja: Ampiainen

Loikoilin maakualusillani silmät ummessa ja ajattelin harjoituksiani kylmäliekin kanssa joskus puolikuuta sitten. Aukaisin kuitenkin silmäni nopeasti ja nousin seisomaan. Venyttelin raukeasti ja lokin ulos pesästä. Höristelin korviani ja huomasin hiljaisuusvarjon, kolli oli nimittety vain pari päivää sitten. Yllätyisekseni kuulin päälikköme huutavan kokoontumiskutsun, mitä nyt? Loikin muun klaanin perässä aukiolle ja päädyin yllätykseksen eturiviin rosmariinitassun viereen.
Istuin siinä silmät viirussa ja tuijotin päälikköä.
”Nimitän nyt kaksi oppilasta soturiksi”, päälikkö kertoo silmät Sirrillä. Mitä! Miksi kylmäliekki ei kertonut?? Rosmariinitassukin näytti pöllämystyneeltä. K
”Rosmariinitassu astu eteen!” henkäystähti käski. Odotin innolla kuulla tämän nimen.

Rosmariinitassu oli nimetty rosmariinikynneksi, nyt olisi minun vuoroni. Tassutin tohkeissani päälikkön eteen tämän käskettyä.
”Sinut tunnetaan tästä lähin Kamomillapyörteenä!” henkäystähti ilmoitti viileästi.
”Kamomillapyörre! Rosmariinikynsi! Kamomillapyörre! Rosmariinikynsi!” klaani huuteli nimiämme.
”Kokous on päättynyt”, henkäystähti maukuu ja laskeutuu alas. Loikin iloisena siskoni luokse.
”Me olemme viimeinkin soturita!” kehrään. ”Rosmariinikynsi on aivan ihana nimi”, lisään hymyilen siskolleni.
”Niin on kamomillapyörrekin!” Rosmariinikynsi kehrää. Kehrään iloisena, huomaan yllätyksekseni kahden kollin loikivan paikalle, syöksyaskel ja hiljaisuusvarjo! Olimme nyt kaikki kolme sotureita.. Nyt olin jo miltei valinnan edessä..
”Onnittelut! Kamomillapyörre on hieno nimi” syöksyaskel kehui.
”Kiitos” kehrään innokkaana.
”Rosmariinikynsi, sinunkin nimesi on ihan kiva”, syöksyaskel maukuu latteammin.
”Hei, kamomillapyörre on tosi kaunis nimi!” kuulin hiljaisuusvarjon kehrävään äänen. Kuitenkin yllätyksekseni syöksyaskel ärähti kollille ja näytti siltä että olisi valmis lyömään tätä kynnet esillä suoraan naamaan.
”Hän on minun!” syöksyaksel murisi. Mitä? Enhän minä ollut kenenkään!
”Enhän ole!” tuhahdan kollille. Syöksyaskel katsahti minua anteekispyytävänä. Tassutan hiljaisuusvarjon luo ja kosketan tätä leikkimielisesti hännänpäälläni. Valinta ei näiden kahden ihanan kollin väliltä ollut helppo, heissä molemmissa oli hyvät ja huonot puolet mutta.. Kumpi todella ansaitsi saada olla kumppanini?
”Mennään tekemään jotain hauskaa!” ehdotan ja siirryn Rosmariinikynnen luo.
”Mennään vaikka saalistamaan? Tai tutkimaan reviriiä nyt kun olemme sotureita!” se olisi mukavaa.
”Minusta voimme tehdä vaikka mitä mitä sinä haluat!” syöksyaskel maukuu tuijottaen minua kiinteästi, se sai minulle epämukavan olon, Miksi kolli käyttäytyi näin? Kun minä olin oppilas niin hän tuntui olevan paljon hillitympi..
”Entä mitä mieltä te olette?” kysyn siskoltani ja hiljaisuusvarjolta.
”Eikö minun mielipiteeni riitä?” syöksyaskel murahti. Mulkaisen kollia.
”Riittää kyllä mutta haluan tietää myös mitä mieltä sisareni ja hiljaisuusvarjo ovat!” tuhahdan. Syöksyaskel pyöritteli silmiään ja tassuti lähemmäs kuullakseen kaiken. Jos hän olisi jäänyt taakseni niin olisin oletanut että hän varmaan aikoi vain salakuunnella tai sitten tekisi jotain muuta yhtä hiirenaivoista. En ymmärtänyt miksi kolli sai minulle epämukavan olon.
//hiljukka? Rosmyliini?

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväreen olisi varmaankin pitänyt olla iloinen siitä, että sai oppilaan, mutta naaraan tunteet olivat täysin päinvastaiset. Tietysti hän teki mielellään vanhempansa tyytyväisiksi, mutta ajatus vallattoman oppilaan kaitsemisesta hirvitti. Harmaa naarassoturi epäili suuresti, riittäisikö hänen auktoriteettinsa ansaitsemaan oppilaan kunnioituksen, tai oliko hänellä sitä lainkaan.
Lampiväre huokaisi syvään ja vilkaisi oppilaiden pesän suulle. Hän oli jo kerran käynyt huhuilemassa oppilastaan Särötassua, mutta aamu oli varhainen eikä nuori kolli ollut ehkä herännyt sikeästä unestaan hänen hentoihin kutsuihinsa. Lampiväreestä tuntui kuitenkin nololta joutua pyytämään oppilasta toista kertaa. Lätäkkölempi ei varmasti kohdannut samanlaisia ongelmia, hänen äänensä oli kantava ja läsnäolonsa vahva.
Hän seisoskeli paikoillaan luoden välillä hermostuneita katseita pesän suuntaan, mutta lopulta rohkeni liikkumaan. Lampiväre asteli sotureiden ja oppilaiden jakaman pesän luo aikeissaan herättää Särötassu vain törmätäkseen oppilaaseensa, joka nyt oli noussut ja oli ollut juuri rientämässä hänen luokseen. Hän katsoi pöllämystyneenä pienempää valkoista kissaa, rykäisi sitten kiusaantuneesti ja kääntyi ympäri. Hän suuntasi leirin uloskäynnille vilkaisematta taakseen, olettaen tai pikemminkin toivoen Särötassun seuraavan.
”Oletkin hereillä. Lähdetään sitten”, Lampiväre sanoi pitäen äänensä vakaana. ”Harjoitellaan tänään metsästystä.”

//Särö?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto tassutti partion mukana kohti Eloklaanin rajaa. Hän pörhisteli karvojaan, vaikka ei olettanutkaan klaanin ylitelleen heidän rajojaan tai ilmestyvän rajalle omassa partiossaan samaan aikaan, kuin he. Lepakkohuudon teki kyllä ikävän paljon mieli näyttää eloklaanilaisille vähän miltä oikea tappelu tuntuu. Hänen teki niin kovasti mieli kostaa perheensä puolesta, vaikkei hänellä varsinaista todistetta siitä ollut, että kaikki olisi Eloklaanin syytä ja, että he olivat vieneet hänen sisaruksensa ja tappaneet kollin vanhemmat.
Eloklaanin haju tulvahti Lepakkohuudon nenään ja hän pörhisti turkkiaan entisestään. Hän sitten inhosi eloklaanin kissojen hajua. Kolli aina mietti, miten he saattoivat elää sellaisessa löyhkässä kaiket päivät?
“Mikä nyt? Pelottaako pikku Eloklaanilaiset?” Syöksyaskel piikitteli. Lepakkohuuto pyöräytti silmiään. Tuo kolli ei tiennyt sitten mistään mitään.
“En minä niitä pelkää! En vain pidä siitä, että he asuvat naapurissa. Saisivat häipyä sinne mihin soturi esi-isät eivät näe!” pieni tummanharmaa kolli julisti vihaisesti. Syöksyaskel tuhahti hiljaa ja keskittyi taas partiointiin ja hajumerkkien asettamiseen.
Lepakkohuutoa ärsytti. Hän olisi halunnut näyttää Eloklaanilaisille todella mitä ansaitisivat hänen elämänsä pilaamisesta. He olivat tuhonneet hänen perheensä ja se jos jokin ärsytti häntä enemmän kuin mikään.
Lepakkohuuto ei meinannut edes ärtymykseltään huomata, kun partio lähti jatkamaan matkaa ja hän joutui harppomaan muut kiinni muutamalla pitkällä askeleella ja loikalla. Hänen lyhyet koipensa ärsyttivät kollia myös. Miksi hän oli niin pieni?

Kirjoittaja: Auroora

Kuuntelin Lätäkkölemmen sanoja tarkkaan ja annoin soturille aikaa puhua loppuun. En pitänyt siitä, että hän epäili uskollisuuttani Kuolonklaanille, tai ainakin sanoi minun kuulostavan epäuskolliselta. En voinut sanoa olevani aivan yhtä kuolonklaanilainen henkeen ja vereen kuin jotkut klaanimme jäsenet. Ajatus siitä, että kuolisin klaanini vuoksi ei ollut minulle houkutteleva vaan pelottava. Siltikään en voisi koskaan kuvitella eläväni missään muualla.
”Voisin loukkaantua siitä, että epäilet uskollisuuttani”, sanoin tyynesti, mutta katseeni oli terävä ja viileä. ”Se, että en usko jokaisesta erakkoverisestä pahaa, ei tarkoita, ettenkö uskoisi jonkun heistä olevan petturi. Mutta siinä olet oikeassa, etten usko hänen teloittamisensa hyödyttävän ketään. Se toisi vain mielihyvää katkerille ja toimisi kenties esimerkkinä muille klaanin jäsenille. Turvallisuutemme tulee kuitenkin ensin, joten jos osoittautuisi, ettei tätä petturia voi jättää henkiin – mitä epäilen, sillä ei hän yksinään klaaniamme kaada – tietysti näkisin hänen teloittamisensa hyvänä vaihtoehtona.”
Karkottaminen oli jo tarpeeksi paha rangaistus. En voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi tulla ajetuksi kotoaan ja perheensä luota. Siksi minäkään en uskaltautunut mielipiteistäni huolimatta nousemaan Henkäystähteä vastaan. En voinut jättää kaikkea sitä, mikä oli minulle tuttua. Maailma Kuolonklaanin ulkopuolella oli julma ja yksinäinen ilman klaanimme tuomaa turvaa.
”Petturista puheen ollen… Onko sinulla aavistuksia siitä, kuka se saattaisi olla?” kysyin uteliaana. ”Tiedän kyllä, että ajattelet sen voivan olla kuka tahansa, mutta selvästi on kissoja, jotka olisivat petturuuteen enemmän taipuvaisia kuin toiset.”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuustassu oli parantunut hyvin, eikä hänellä ollut enää lainkaan nuhainen olo. Hän näki Hehkuaskeleen joka tuli ulkoa lunta turkkiinsa tarttuneena ja vain muutama nuhistunut lehti hampaissaan roikkuen. Kolli räpäytti silmiään myötätuntoisesti. Naaras joutui raatamaan, mutta yrttejä ei vain ollut.
“Hei Hehkuaskel! Minulla on jo paljon parempi olo, saisinko jo palata tehtäviini?” kolli kysyi, kun parantaja käveli ohi. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi Hiljaisuustassu ja sitten nyökkäsi.
“Kunhan vain varot liikaa rasitusta. Se voi puhkaista taudin uudelleen”, parantaja sanoi vielä ennen kuin kolli kerkesi poistua pesästä. Hiljaisuustassu nyökkäsi hänelle ja lähti.

Hiljaisuustassu kulki metsässä asettaen tassunsa varovasti lumen pinnalle. Hän vältteli upahtamista paksuun hankeen ja liiallisen äänen päästämistä, jotta ei säikyttäisi kaikkea riistaa pois. Hän näki rusakon. Sen suuri keho sai Hiljaisuustassun kielen vettymään. Häntä innosti kovasti se, että hän saattaisi napata jotain isoa, kun Lehtikato vielä viilensi päiviä kovasti.
Hiljaisuustassu hiipi lähemmäs sulautuen lumeen ja siihen harvaan kasvillisuuteen, mitä törrötti lumen seasta. Hän oli lukinnut katseensa rusakkoon, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän ponkaisi. Kollin etutassut iskeytyivät rusakon takaselkään ja se päästi kovan rääkäisyn. Se yritti raapia jaloillaan paniikissa, mutta Hiljaisuustassu onnistui välttämään ne. Hän ei suostuisi mennä takaisin parantajan pesälle heti sieltä päästyään.
Kollin onnistui kiivetä rusakon niskaan ja vetää tämän pään taakse samalla napsauttaen sen niskat nurin. Se päästi vielä viimeisen rääkynän, vapisi ja lopetti sitten liikkumisen lyyhistyen maahan veltoksi.
“Jes!” Hiljaisuustassu sihahti hiljaa ja kantoi saaliin puun juurelle peittäen sen lumella. Hän haisteli ilmaa yrittäen löytää muita riistan tuoksuja ja pian vastaan tuli oravan haju. Se olisi lähellä, koska sen aromi oli niin vahva.
Hiljaisuustassu kiiti metsänpohjaa oravan hajun perässä ja hidasti, kun alkoi kuulla säksätystä ja rapinaa. Hän käänteli korviaan paikantaakseen oravan tarkemmin ja pian onnistui suuntaamaan katseensa oikeaan suuntaa.
Kolli liikkui varovasti lähemmäs oravaa, joka kaiveli puun juurakossa ja nousi sitten ylemmäs kohti pientä onkaloa sen rungossa. Se ilmeisesti etsi ruokavarastoaan, johon oli piilottanut ruokansa aikaisemmin. Se ei siis kiireeltään kuullut lähestyvää kissaan.
Hiljaisuustassu syöksäihti kohti oravaa, joka säikähdyksestä yritti vilistäö karkuun, mutta kollin kynnet olivat jo tarttuneet sen häntään ja hän veti sitä alemmas tarttuen sen kehoon ja loikaten alas rungolta. Hän laski oravan varovasti alas maahan. Se oli vielä elossa, joten hänen piti painaa sitä etutassullaan maata vasten ja sitten haukata sitä niskasta murhaten sen.
“Tämä saa riittää”, hän mutisi ja lähti etsimään rusakkoaan. Pian hän kuuli ääntä ja käännähti nopeasti ympäri.
“Suoriuduit mainiosti”, Lehtituuli naukui ilmeettömästi, mutta hänen silmissään tuntui säihkyvän ylpeys. Hiljaisuustassu röyhisti rintaansa ja nappasi nopeasti rusakkonsa antaen oravansa mestarinsa kannettavaksi.
Kun kaksikko palasi leiriin, Hiljaisuustassu vei saaliit tuoresaaliskasaan ja näki mestarinsa katoavan päällikön pesään. Häntä kylmäsi hieman. Mitä Lehtituuli aikoi hänestä sanoa? Että hän tarvitsisi lisää harjoitusta, ennen kuin hänestä voisi tulla soturi? Vai ehkä, että hän oli suoriutunut mainiosti?
Hiljaisuustassu kääntyi ja suuntasi oppilaiden pesälle. Hän ei suonut katsettakaan päällikön pesään yrittäen välttää ajatusta siitä, miten Lehtituuli oli sinne juuri kadonnut. Ajatus sai hänet vapisemaan jännityksestä ja kauhusta. Hän ei tiennyt miten reagoida.
“Hei!” Hiljaisuustassu sanoi automaattisesi astuessaan sisään oppilaiden pesään. Hän huomasi paikalla olevan vain Lainetassun ja Särötassun, joka kylläkin oli juuri lähdössä, joka jättäisi Hiljaisuustassun tuoreen oppilaan Lainetassun kanssa kahden.
Särötassu nyökkäsi ohi mennessään Hiljaisuustassulle ja katosi ulos, kun taas Lainetassu katsoi häntä silmät sirillä.
“Hei!” siniharmaa naaras sanoi hiljaa ja tapitti edelleen Hiljaisuustassua. Kolli katsoi nuorempaa oppilasta takaisin sanaakaan sanomatta, kunnes sitten asettui omille sammalalusilleen.
“Miten koulutus on sujunut?” kolli kysyi rennosti. Eihän hänellä nyt ollut mitään syytä puhua Lainetassulle, mutta naaras nyt vain sattui olemaan siinä.
“Hyvin. Henkäystähti on opettanut minulle vaikka mitä. Olen varma, että jos minulla ei olisi sisaruksia, en joutuisi odottamaan enää kauaa, että minut nimitettäisiin”, siniharmaa naaras naukaisi virnuillen omahyväisesti. Se muistutti Hiljaisuustassua hieman Lepakkohuudosta. Toki Lepakkohuuto ei ollut yhtä… Lainetassun kaltainen. Hiljaisuustassu ei vain osannut selittää sitä, mutta Lainetassu ei antanut hänelle hyvää tunnelmaa. Jokin naaraassa tuntui hain mättävän.

Hiljaisuustassu avasi silmänsä, kun kuuli tutun kutsuhuudon aukiolta. Hän oli ottanut pienet torkut ja nyt aurinko oli jo laskemaan päin. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän loikki aukiolle. Henkäystähti seisoi paikallaan tarkasti jokaista kissaa tarkkaillen, sitten hän vilkaisi Hiljaisuustassua ja sitten Lehtituulta. Lehtituuli nyökkäsi hänelle.
“Olen saanut tiedon, että yksi oppilaistamme on valmis tulemaan soturiksi”, päällikkö aloitti. Hiljaisuustassu huomasi Lainetassun siristävän silmiään. Hän olisi varmasti halunnut tulla jo nimitetyksi.
“Hiljaisuustassu”, Henkäystähti kutsui. Hiljaisuustassu nousi ylös varovasti ja asteli eteen hermostuneena. “On sinun aikasi saada soturinimesi. Hiljaisuustassu tästä lähtien sinut tunnettakoon Hiljaisuusvarjona”, päällikkö lopetteli, kosketti hänen päätään nopeasti nenällään ja asteli sitten pois.
“Kokous on päättynyt”, hän sanoi nopeasti lapansa yli. Hetken oli hiljaista ja sitten leirissä alkoivat raikua onnittelut.
“Onneksi olkoon Hiljaisuusvarjo!”
“Hienoa työtä Hiljaisuusvarjo!”
“Hieno uusi nimi Hiljaisuusvarjo!”
Hiljaisuusvarjo tuntui punastuvansa. Hän huomasi Lepakkohuudon, joka suuntasi eteen ja oli pian kuonot vastakkain hänen luonaan.
“Hyvää työtä, hölmö karvapallo. Kyllähän sinustakin on näköjään ainesta soturiksi”, tummanharmaa kolli naukaisi virnistäen. Hänen ulkonevat hampaansa välkkyivät auringon viimeisien säteiden levittäytyessä leiriin. Hiljaisuusvarjosta tuntui hyvältä. Hän ei olisi koskaan voinut uskoa tuon juuri tapahtuneen. Hänestä oli tehty soturi!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin putsaamassa tassujani aterioinnin jälkeen, kun Jääviilto yllättäen osoitti kuonollaan veljensä Kylmäliekin suuntaan, joka oli juuri astunut aukiolle soturien pesästä. Katsahdin laiskasti savunharmaaseen soturiin ja kuuntelin puolella korvalla seuralaiseni höpinöitä siitä, miten tuo takuulla juonitteli jotakin koko Kuolonklaanin pään menoksi.
Tukahdutin tirskahduksen. Kylmäliekki lukeutui niihin kissoihin, jotka olivat luonnostaan klaanin pohjimmaisina huolimatta puhdasverisyydestään. Kolli oli niin säälittävä surkimus, ettei ollut onnistunut löytämään itselleen edes kumppania, vaikka kuuluikin yksiin klaanin vanhimmista sotureista. Minun oli siis vaikea kuvitella, että tuon taidot olisivat riittäneet minkäänlaiseen juonitteluun.
“Oletko nyt ihan varma?” Vilkaisin Jääviiltoon pilke silmäkulmassa. “Kylmäliekkiä täytyy vahtia kuin pentua, koska hänen mielensä on vielä sillä tasolla, enkä usko, että tuollainen höyhenaivo kykenisi kovin mutkikkaaseen ajatustyöhön. Jos hän juonitteleekin jotakin, mitä niin kamalaa hän muka voisi tehdä, etteikö sitä voisi estää?”
Tiesin, ettei Jääviilto pitänyt siitä, kun häntä tai hänen ajatuksiaan arvosteltiin. Mutta siinä suhteen me olimmekin kovin samanlaisia, sillä en pitänyt minäkään. Suhteemme oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, mutta jotenkin me onnistuimme tulemaan juttuun edes siedettävällä tasolla.

//Jää?

Kirjoittaja: Elandra

”Tärkeä se on minullekin. Minä lupaan, että opetan sinutkin näkemään tämän asian oikealla tavalla. En ehkä tänään, mutta vielä jonain päivänä”, Lätäkkölempi naukui rauhallisen päättäväisesti ja väläytti Loskalauhalle vienon hymyn, ”mutta minä taas en ole huomannut sinun sisaresi ponnisteluita. Kuten sanoin, perkkä rivisoturina seisominen ei riitä. Hänen on todistettava uskollisuutensa tavalla tai toisella. Jos hän todella yrittää, hän vielä jonain päivänä tulee onnistumaan siinä.”
Soturi piti hetken tauon, ennen kuin vastasi kollin jälkimmäisiin sanoihin.
”Sinä lähdet nyt pyörimään tätä samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Sillä ei ole mitään merkitystä, miltä yksittäisistä kissoista tuntuu, jos koko klaani on vaarassa heidän takiaan, enkä minä aio pyytää tätä mielipidettä anteeksi. Tietenkin heistä tuntuu kurjalta ja ihan syystä, heidän vanhempansa ovat päättäneet tehdä jälkeläisiä klaanin ulkopuolisten tai erakkotaustaisten kanssa, josta nämä erakkoveriset saavat kärsiä lopun ikäänsä. Puheesi kuulostavat siltä, ettet ole lainkaan uskollinen synnyinklaanillesi, kun puolustelet mahdollisia pettureita noin. Pian sinä varmaan sanot, että kun löydämme petturin, häntä ei pitäisi tappaa, vaan meidän pitäisi asettua hänen asemaansa ja ymmärtää, miksi hän aikoo tuhota Kuolonklaanin”, Lätäkkölempi tokaisi terävästi, mutta rauhallisesti. Hänen katseensa pysyi vakavana ja soturin ääni ei lähtenyt kiihtymään, niin kuin monella näin kiivaassa keskustelussa saattoi käydä. Lätäkkölempi oli ylpeä itsestään ja siitä, että hän oli oppinut olemaan niin rauhallinen vaikeissakin tilanteissa. Näin hän vältti turhat konfliktit ja helpommin sai oikean asiansa kuuluviin, kun raivo ei puskenut sanoista läpi.

//Loska?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Käänsin katseeni Lätäkkölempeen. Oli helpotus, ettei hän tämän keskustelun perusteella tuntunut ainakaan vihaavan minua. Hän oli kiinnostava kissa, jonka kanssa halusin pysyä hyvissä väleissä. Vaikka hän oli väärässä.
”En minäkään. Siksi en oikein huutele mielipiteistäni sellaisten kissojen seurassa, joihin en voi luottaa”, sanoin hymyillen hieman. Joku Jääviillon kaltainen olisi ollut aivan liian innokas juoksemaan Henkäystähden luo nykymenoa vähänkin kritisoivasta mielipiteestä. ”Mutta asia on minulle tärkeä, enkä ollenkaan pidä siitä, mitä klaanissamme nyt tapahtuu. Siskoni tekee paljon töitä tullakseen hyväksi soturiksi, mutta sillä ei ole väliä, kuinka paljon hän harjoittelee: hänestä ei saa oppilasta eikä lupaa johtaa partiota. Minä tunnen hänet, eikä hän koskaan nousisi Kuolonklaania vastaan. Minusta kuolonklaanilaiset eivät ole mitenkään tyhmiä, vaan tunnistamme uhat. Petturi jäisi varmasti kiinni ilmankin jokaisen erakkoverisen oikeuksien rajoittamista.”
Kolmella puolisisarellani oli ollut rankkaa. Heidän isänsä oli paljastunut petturiksi – tai ainakin Henkäystähti ja Pimentovarjo niin väittivät – minkä jälkeen heidän emonsa oli kylmästi tappanut tämän. Nyt heitä halveksittiin ja syrjittiin.
”Minusta sinun kannattaisi yrittää asettua erakkotaustaisten asemaan. Minkä he verelleen voivat?” kysyin lapojani kohauttaen. ”Toivoisin vain, että tämä kaikki olisi pian ohi.”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkölempi ei voinut kieltää, etteikö Loskalauhan puheissa olisi ollut edes vähän järkeä. Mutta se ei saanut naaraan päätä kääntymään, hän piti edelleen visusti kiinni mielipiteestään ja uskoi, että se oli ainoa oikea. Lätäkkölempi pudisteli päätään rauhallisena.
”Se ei ole niin yksinkertaista”, soturi totesi ja räpäytti silmiään. Loskalauha nyökkäsi.
”Siitä me ainakin olemme samaa mieltä”, musta soturi totesi rauhallisella äänellä. Se olisi ollut oiva tilaisuus päättää keskustelu, mutta Lätäkkölempi halusi jatkaa vielä:
”Mutta oletko miettinyt sitä, että mitä jos me antaisimme mahdollisten uhkien liikkua vapaasti reviirillämme ja kouluttaa oppilaitamme? Tiedän, etteivät kaikki erakkoveriset ole vihollisia, siksi juuri he voivat osoittaa uskollisuutensa Henkäystähdelle. Jos se petturi kulkisi vapaana reviirillämme, hän pääsisi noin vain tapaamaan rajalle mahdollisia erakkoystäviään ja hän pääsisi opettamaan oppilaillemme asioita, jotka ovat meidän ideologiamme vastaisia. Se ei olisi Kuolonklaanin etu. Jos sinulla on jotain näitä menetelmiä vastaan, sinuna pitäisin sen suhteen pienempää ääntä. Henkäystähti voi nähdä asian niin, että kehotat klaanitovereitasi nousemaan päällikköämme vastaan.”
Keskustelu hiljeni hetkeksi. Lätäkkölempi vilkaisi vierellään istuvaa Lampivärettä, joka oli ollut koko keskustelun ajan hiljaa. Naaraalla ei edelleenkään näyttänyt olevan mitään sanottavaa, joten hopeanharmaan naaraan katse kääntyi hänen sisarestaan takaisin Loskalauhaan.
”Sinä vaikutat kelpo soturilta, vaikkakin olemme tästä asiasta eri mieltä. En tahdo, että joudut turhaan ongelmiin”, Lätäkkölempi tokaisi ja väläytti mustalle soturille pienen hymyn.

//Loska?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Huokaisin syvään. Olin aivan unohtanut Henkäystähden saaman ennustuksen, ja syystä. Pimeyden metsän antamasta varoituksesta oli jo aikaa, eikä kukaan puoliverinen ollut vielä osoittanut merkkejä klaanin turmioon ajamisesta. Tietenkään en voinut Lätäkkölemmen tai kenenkään muunkaan kuullen alkaa kyseenalaistamaan Henkäystähden sanojen todenperäisyyttä. Silti, vaikka ennustus olisi totta, ei se minusta riittänyt syyksi erakkoveristen kohtelulle.
Kohautin lapojani.
”Minusta erakkoveristen oikeuksien rajoittamisessa ei ole mitään mieltä. Heihin varovaisesti suhtautuminen Pimeyden Metsän varoituksen vuoksi on tietysti ymmärrettävää, ja jokainen heistä on jo klaanin silmätikkuna. Miksi siihen päälle heidän tulisi menettää oikeuksiaan? He ovat jo niin ahtaalla muiden halveksiessa ja pelätessä heitä, ettei muita toimia oikeastaan tarvitsisi. En usko, että kenestäkään heistä on mitään haittaa.”
Ongelma oli moniulotteinen, eikä sille ollut helppoa ratkaisua. Tietysti kaikki kuolonklaanilaiset halusivat estää klaanin tuhoutumisen, mutta minusta Henkäystähti oli mennyt liian pitkälle. Katsoin Lätäkkölempeä terävästi silmiin. Ainakin hän kykeni sivistyneeseen keskusteluun, naaras vaikutti melko tyyneltä, vaikka aihe oli hänelle selvästi tärkeä.
”Etkö ole ajatellut, että juuri heidän syrjimisensä saattaisi johtaa siihen, että joku erakkoverisistä tuhoaisi klaanimme? Joka päivä puhdasveriset antavat heille enemmän syitä vihata klaaniamme.”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Se, ettei Loskalauha tuntunut ymmärtävän Lätäkkölemmen kantaa, sai hopeanharmaan soturin hiljalleen ärsyyntymään. Kuten tavallisesti, hän kuitenkin pakotti ulkokuorensa pysymään rauhallisena. Soturinaaras räpäytti silmiään ja pudisteli päätään.
”Sinä et selvästikään tunne tai tiedä minun isääni, kun puhut hänestä noin. Sinun pitäisi kunnioittaa ja arvostaa päällikköäsi, joka tekee kaikkensa tämän klaanin vuoksi. Ellet satu muistamaan, minun isäni joutuu olemaan koko ajan varpasillaan Pimeyden Metsän lähettämän varoituksen vuoksi. Luuletko, että hän todella voi kertoa erakkoverisen olevan luotettava vain sen perusteella, että hän on hyvä soturi? Jokaisella erakkoverisellä on mahdollisuus ansaita Henkäystähden luottamus, jos he todella sitä tahtoisivat. Jos sinä tiedät niin hyvin, niin mikä sinusta olisi sitten ratkaisu tähän tilanteeseen? Tulisiko meidän kohdella potentiaalisia pettureita aivan kuten muitakin, vaikka esi-isämme ovat antaneet selvän varoituksen? Mitä sinä sitten aiot, kun varoitus käy toteen ja sen vuoksi koko klaani ajautuu tuhon partaalle?” Lätäkkölempi esitti teräviä kysymyksiä klaanitoverilleen. Soturia aidosti kiinnosti, miten Loskalauhan mielestä oli parempi toimia. Naaras ei ollut varma, ymmärsikö kolli edes lainkaan erakkoveristen tuomaa uhkaa.

//Loska?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

En pitänyt siitä, miten Lätäkkölempi puhui saisaruksistani. No, ei kumpikaan Myrskymahti tai Pyräkkäpiru kuulunut mihinkään klaanin srvistetuimmista sotureista, mutta eivät he huonojakaan olleet. He hoitivat tehtävänsä, eikä soturilta enempää voinut odottaa.
En kuitenkaan hiiltynyt turhaan. Se ei auttaisi minua eikä asiani ajamista. Lätäkkölempi oli fiksu, ja perustelemalla kantani hyvin voisin saada hänetkin tajuamaan, että erakkoveriset olivat tärkeä osa klaaniamme.
”Tietysti vain harva erakkoverinen on ansainnut isäsi luottamuksen. Luuletko, että he olisivat kovin innokkaita mielistelemään kissaa, joka sortaa heitä? Ei Henkäystähdelle riitä, että on vain hyvä soturi”, selitin harmaalle soturille. Kaamoskukka oli kuin olikin ansainnut päällikön luottamuksen, mutta epäilin, ettei kolli ollut ansainnut sitä pelkästään hoitamalla hommansa ja Henkäystähteä kunnioittamalla. Hän oli varmasti tehnyt jotain hämärää päällikön puolesta.
”Minä en usko ollenkaan, että heidän verensä vaikuttaisi heidän käytökseensä. He ovat kasvaneet täällä ja oppineet Kuolonklaanin tavat. Tämä on heidän kotinsa, eivätkä he ikimaailmassa jättäisi sitä”, sanoin viileällä äänellä. ”Sitä paitsi erakkoverisiä on murto-osa klaanin jäsenistä. Et voi olettaa, että heistä yhtä moni olisi arvostetun soturin asemassa kuin puhdasverisistä.”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

”Minä olen eri mieltä asiasta”, Lätäkkölempi töksäytti ja katsoi Loskalauhaa rauhallisesti ja kohtasi tämän katseen. Musta kolli kallisti aavistuksen verran päätään, kuin odottaen Lätäkkölemmen perustelevan vastauksensa.
”En sanoisi, että esimerkiksi sinun puoliveriset sisaruksesi olisivat mitään kovin hyviä sotureita. Toki Kaamoskukka on poikkeus, mutta Myrskymahti ja erityisesti Pyräkkäpiru eivät kyllä ole lähelläkään hyviä sotureita. Ei minua haittaa, että he ovat täällä, mutta lähinnä tuntuu siltä, että esimerkiksi Pyräkkäpiru hyötyy enemmän Kuolonklaanista kuin klaani hänestä. Tämä koskee monia muitakin erakkoverisiä. En sano, etteikö puhdasverisistäkin löytyisi mätiä omenia, mutta kyllähän sekin jotain kertoo, että vain harva erakkoverinen on ansainnut Henkäystähden luottamuksen. Erakkoveristen veri vetää osittain klaanin ulkopuolelle, vain harva kykenee oikeasti olemaan hyviä sotureita”, Lätäkkölempi puhui pitkästi, eikä antanut Loskalauhalle suunvuoroa. Nuorempi soturi näytti kuuntelevan tarkasti ja sisäistävän hopeanharmaan naaraan jokaisen sanan. Kun Lätäkkölempi oli saanut asiansa sanottua, hän sulki suunsa ja paransi taas hieman asentoaan, jääden rauhassa odottamaan keskustelukumppaninsa vastausta. Loskalauha oli ihan kehityskelpoinen tapaus, jos hän vain oppisi ymmärtämään, että hänen mielipiteensä oli väärä ja Lätäkkölemmen oikea. Mutta vaikkei hän näkisikään sitä, Lätäkkölempi piti siitä huolimatta kollista ja joistain hänen ajatuksistaan. Ja mikä tärkeintä, ainakin Loskalauha oli puhdasverinen kuolonklaanilainen. Lätäkkölempi uskoi, että hän saattaisi vielä jonain päivänä liittyä uudestaankin kollin seuraan, vaikkei aiemmin ollut koskaan edes harkinnut moista.

//Loska?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Perhoset lepattelivat Hilleripilven vatsassa tuntiessaan Kaamoskukan nojaavan lähemmäs. Tabbykuvioisen soturin turkki kosketti hänen omaansa, ja se tuntui melkein yhtä kuumalta kuin jos liekit olisivat nuolleet sitä. Hänen oli vaikea pitää ajatuksensa järjestyksessä tämän ollessa niin lähellä; kollin läsnäolo oli hänelle kuin kissanminttua.
Ellei hän olisi ihaillut Kaamoskukkaa niin syvästi, hän olisi saattanut kyseenalaistaa sen, miten tämä puhui emostaan, klaanin varapäälliköstä, joka oli aikanaan saanut pentuja erakkosyntyisen kollin kanssa. Juuri tuo kyseinen kolli oli Kaamoskukan ja tämän sisarusten isä. Ilman tuota Kaamoskukkaa ei olisi siis olemassa.
Ajatus oli niin raastava, että Hilleripilven oli sysättävä se pois mielestään. Hän olikin salaa kiitollinen siitä, että Pimentovarjon standardit olivat niin matalat, että tämä oli päätynyt valitsemaan juuri Turmaloikan kumppanikseen ja saamaan pentuja tuon kanssa. Koska juuri tuosta epätäydellisestä yhdistelmästä oli syntynyt täydellinen kissa, Kaamoskukka.
Kaamoskukan viikset kutittivat Hilleripilven kuonoa, kun tämä kosketti sitä omallaan. Hän imi sisäänsä soturin tuttua tuoksua, joka sai hänet miltei lentämään. He olivat hetki sitten puhuneet Pimentovarjosta ja Henkäystähdestä ja päällikkyydestä, mutta hän oli aivan liian ihastuksissaan muistaakseen kunnolla, mitä Kaamoskukka oli juuri sanonut niistä.
“No, minä en kyllä pane pahakseni, että emosi rakastui johonkin erakkoon”, häneltä lipsahti, ja silmänräpäystä myöhemmin tajusi vasta, mitä oli sanonut. Hän katsahti hätääntyneenä entiseen mestariinsa ja yritti selitellä: “Tai siis en minäkään erakoista pidä. Mutta jos Pimentovarjo olisi saanut pentuja jonkun muun kanssa, ei sinua olisi olemassa, eikä täällä olisi ketään, joka oikeasti osaisi parantaa asioita klaanissa.”
Hilleripilvi luimisteli korviaan hermostuksissaan. Hän ei halunnut Kaamoskukan luulevan, että hän ajatteli niin kuin kaikki erakkomyönteiset vetelykset.

//Kaamos?