Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Huomasin ensimmäisten joukossa aukiolla kehkeytyneen tappelun. Syöksyin heti Lainetassun ja Tulisielun väliin.
”Rauhoittukaa! Rauhoittukaa, Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia”, murahdin äkäisesti. Maassa makaava Tuiskutassu oli aika surkea näky. Tulisielu peruutti hiukan ja katsoi maahan. En ehtinyt tarkastella häntä saati Tuiskutassua hirveästi, koska keskityin Lainetassun silmällä pitämiseen. Naaras näytti kiehuvan vihaa. Hänellä oli jokusen viiltohaavaa kyljessä ja muualla kehossa.
“Mene parantajalle siitä”, nau’uin ja huiskautin häntääni. Lainetassu luimisti korviaan ja oli juuri sanomassa jotain mutta Tulisielu ennätti ensin.
”T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?” soturi änkytti epäselvästi. Hämmennyin hiukan ja kallistin päätäni katsoessani Tulisieluun mutta sitten näin Tuiskutassun, joka oli nyt pitkällään maassa elottoman näköisenä. Sydämeni alkoi hakata todella lujaa. En tuntenut naarasta hirveän hyvin mutta olin silti järkyttynyt. Entä, jos hän oli kuollut? Haravoin katseellani ympäristöä ja ensimmäisenä osuin Kärppämyrskyn kohdalle.
“Hae parantaja, nopeasti!” käskin häntä. En yleensä noin käskenyt kissoja varsinkaan läheisiäni. Kärppämyrsky oli hieman pelästyneen ja hämmentyneen oloinen mutta teki kuitenkin miten käskin. Jätin Tuiskutassun parantajan huoleksi ja keskityin Tulisieluun.

Henkäystähti asteli aukiolle keskustelemaan jotain Tulisielun kanssa. Pysyttelin naaraan rinnalla koko keskustelun ajan. Henkäystähti ei käyttäytynyt kauhean suopeasti puoliveristä Tulisielua kohtaan ja tiesin jotenkin syvällä sisimmissäni, että hän poistuisi vielä illan aikana meidän joukostamme joko erakoksi tai pimeyden metsään. Aatteeni vahvistui aika nopeasti, kun Henkäystähti määräsi Tulisielun teloitettavaksi. Jäin vielä hetkeksi naaraan lähelle, koska ei ollut aikaa etsiä hänen läheisiään ja halusin, että edes joku olisi saattamassa soturin viimeiselle matkalleen. Vaikka en tuntenut naarasta minua itketti kokoajan mutta koitin pysyä vahvana, kun vielä saisimme aikaa jutella.
”Voitko kertoa tuiskutassulle että olen pahoillani? Ja kerro terveisiä hiljaisuusvarjolle ja kamomillapyörteelle.. Kerro heille että en tarkoittanut.. Kerro heille että halusin pysyä heidän luonaan…” Tulisielu änkytti. Nyökyttelin ja odotin jatkoa.
”Ja.. Ja kerro tattihallalle että rakastan häntä.. Ja että tulen aina rakastamaan.. Olisimme saaneet ihania pentuja yhdessä.. Kerro hänelle että.. Elämä pimeyden metsässä tulee olemaan tuskaa ilman häntä..” naaraan ääni värisi, kun hän naukui hyvästejään, jotka minä välittäisin heille.
“Teen niin”, naukaisin ja otin vastaan Tulisielun kosketuksen vastaan. Hän sipaisi hännällään kylkeäni. Olisin halunnut tuntea naaraan paremmin mutta nyt oli jo aika myöhäistä. Monta sanaa jäi sanomatta, koska en osannut jotenkin ajatella enää. Tulisielu meni. Hän tassutti keskelle leiriä. Jäin katselemaan, kun Henkäystähti asteli Tulisielun luokse. Parilla iskulla naaraan ruumis makasi maassa ja verta ryöppysi päällikön tekemästä haavasta. Katsoin maahan. Tapahtumat muistuttivat minua emosta. Sitä teloistusta en sentään nähnyt mutta silti uudelleen elin pentuaikojeni hirveimmät tapahtumat hiljaa mielessäni. Kun avasin silmäni, Kärppämyrsky tassutti luokseni. Hän istui viereeni, niin että turkkimme koskettivat toisiaan ja antoi minun nojata häneen.
“Haluatko lähteä tekemään jotain?” Kärppämyrsky naukui. Pudistin kuitenkin päätäni.
“Minun pitää kertoa Tulisielun hyvästit hänen läheisilleen”, nau’uin ja nousin ylös. Kärppämyrsky nyökkäsi hymyillen. Kosketin hännälläni naaraan kylkeä ja loikin pois. Pysäytin Tattihallan, kun hän oli menossa kumppaninsa ruumiille.
“Tattihalla… ööh… Tulisielu jätti sinulle hyvästit. Hän sanoi, että rakastaa sinua ja tulee aina rakastamaan, ja että te olisitte saaneet ihania pentuja yhdessä. Voin vain kuvitella kuinka paljon hän rakasti sinua, koska hän puhui todella sydämestään. Hän sanoi, että ei haluaisi pimeyden metsään ilman sinua mutta hän varmasti tarkkailee sinua sieltä ja odottaa sinua”, nau’uin ja hymyilin hiukan. Tattihalla nyökkäsi.
“Kiitos, Rosmariinikynsi. Tämä merkitsee minulle paljon”, hän naukui ja jatkoi matkaansa.
“Otan osaa”, naukaisin hänen peräänsä ja menin sitten parantajalle. Siskoni olisi siellä eikä hän todennäköisesti tiennyt mitään tapahtumista, jotka muu klaani oli juuri saanut todistaa.

Tassutin sisään ja istuuduin Kamomillapyörteen vierelle.
“Hei”, naukaisin. Siskoni tervehti myös.
“Tulisielu tunaroi aika pahasti ja… hänet teloitettiin”, nau’uin. En kyennyt katsomaan Kamomillapyörrettä.
“Odota. Hän pyysi minua kertomaan sinulle jotakin”, keskeytin naaraan aikeet puhua.
“Hän sanoi terveisiä ja, että on pahoillaan, sillä halusi pysyä sinun luonasi”, sanoin ja katsoin tassujani.

Tassutin pois parantajan pesältä. Halusin nyt olla vain yksin. Ehkä voisin vain nukkua ja koittaa päästä yli uuden Henkäystähden hirmuteon haavoista.

Seuraavana päivänä tallustin etsimään Hiljaisuusvarjoa. Löysin hänet aika surullisen näköisenä leiristä.
“Huomenta”, naukaisin kollille. Hän katsahti minuun ja nyökkäsi.
“Öh.. Hiljaisuusvarjo, jos tämä tulee liian aikaisin sano mutta Tulisielu jätti sinulle terveiset ja halusi, että välitän ne sinulle”, sanoin.
“Voimme myös puhua muusta”, lisäsin kiireesti ja hymyilin myötätuntoisesti.
//Hilju?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuusvarjosta tuntui, että Kamomillatassun vihaisten sanojen tulva olisi voinut kaataa hänet. Hän katsoi ystäväänsä – vai oliko hän edes enää hänen ystävänsä? – silmät suurina ja yritti ymmärtää mistä hän puhui.
”Miksi.. Miksi sinä teet sen näin?! Miksi.. Miksi.. Miksi..” naaras ulahti ja alkoi sitten itkeä kunnolla. ”Sinä petit minut.. Sinä haluat vain käyttää minua hyväksesi! Sinulla on jo aamuraita.. Sinä rakastat häntä.. Miksi et rakastaisi?” Hän lisäsi vielä. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä kuin puulla päähän lyötynä. Hän ei oikein saattanut ymmärtää mistä hän höpötti.
“En minä rakasta Aamuraitaa. Tai ehkä vähän, mutta en mitenkään erityisesti! Hän on vain mulava ja hyvä ystävä aivan kuin Neilikkasydänkin! Mistä sinä oikein puhut? Enkä minä todellakaan käytä sinua hyväkseni!” kolli naukaisi osin vihaisesti ja osin peloissaan.
“Neilikkasydän myös?” Kamomillapyörre voihkaisi äänekkäästi.
“En minä tarkoittanut että-”
“Säästä puheesi! Minä tiedän, mitä sinä häntä kohtaan tunnet!” naaras huudahti vihaisesti. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä silmät suurina.
“Mene pois ja jätä minut rauhaan”, naaras sanoi vielä, kun Hiljaisuusvarjo yritti siirtyä lähemmäs lepyttelemään häntä.
“Kamomillapyörre en-”
“Sanoin, että mene pois ja jätä minut rauhaan!” tabbykuvioinen naaras ärisi. Hänen itkusta punertuneet silmänsä katsoivat suoraan Hiljaisuusvarjoon vihaisesti ja petetyn näköisenä. Hiljaisuusvarjo avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta nousikin sitten ylös.
“Hei sitten Kamomillapyörre! Oli mukavaa olla ystäväsi…” hän sanoi hiljaa ja loikki nopeasti ulos pesästä, jotta pääsisi pois ennen kuin purskahtaisi itkuun.
Hän suuntasi leirin laitaan ja meni pieneksi palloksi makuulle. Pian hän tunsi Aamuraidan tuoksun ympäröivän hänet. Naaraan lämpö tuntui hänen turkillaan, kun hän asettui nuoremman kollin ympärille.
“Mikä on? Mitä tapahtui?” puoliverinen musta naaras kysyi. Hiljaisuusvarjo niiskautti nenäänsä ja katsoi kostein silmin Aamuraitaa.
“Voisitko… voisitko mennä pois ja pyytää Lepakkohuudon luokseni? Sinä et voi auttaa juuri nyt”, kolli sanoi hiljaa. “Mutta ei se ole sinusta kiinni! Se johtuu täysin tästä tilanteesta!” kolli lisäsi vielä nopeasti, kun näki Aamuraidan hieman loukkaantuneen katseen.
Naaras nousi ylös ja nyökkäsi.
“Toki”, hän sanoi vain ja lähti pois. Hiljaisuusvarjo katsoi hetken hänen peräänsä ja käpertyi sitten taas maahan palloksi.
“Mikäs sinulla nyt on?” Lepakkohuudon terävä ääni sai Hiljaisuusvarjon nostamaan katsettaan.
“Kamomillapyörre… hän suuttui minulle tyhjästä”, valkoruskea kolli voihkaisi katsoen omilla sinisillä silmillään Lepakkohuudon harmaansinisiä.
“Naaraat nyt vain sattuvat välillä olemaan vaikeita. Älä turhaan murehti, Rosmariinikynsi on jatkuvasti ärtynyt jostain ja silloin hänestä kannattaakin pysyä kaukana”, tummanharmaa kolli vitsaili ulkonevat kulmahampaat auringonvalossa välähdellen.
“Niinpä kai. En vain ymmärrä miksi kaikki ovat minulle yhtäkkiä niin vihaisia!” Hiljaisuusvarjo naukui.
“Koska olet ärsyttävä?” Lepakkohuuto kysyi. Hiljaisuusvarjo mulkaisi häntä vihaisesti
“Hei! Enhän minä nyt sitä oikeasti tarkoittanut”, hän naukaisi nopeasti ja Hiljaisuusvarjo laski taas katseensa.
“Pää pystyyn tomppeli. Pian hän ei edes muista koskaan olleensa sinulle vihainen”, Lepakkohuuto naukaisi. Hiljaisuusvarjo huokaisi.
“Niinpä kai.”

//Kamo tai Rosmy voi vielä jatkaa jos haluutte keksii jotain?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minut oli määrätty rajapartioon Pikiturkin, Lepakkohuudon sekä Lehtituulen kanssa. Suuntanamme oli Eloklaanin raja, mikä ei tuntunut miellyttävän kaikkia partion jäseniä. Monet olivat kaiketi edelleen katkeria siitä, kun eloklaanilaiset olivat onnistuneet vapauttamaan päällikkönsä ja parantajansa ja häätämään leirinsä vallanneet Kuolonklaanin soturit matkoihinsa. Se varmasti turhautti myös itse Henkäystähteä, vaikka kolli olikin pitänyt itsehillintänsä melko hyvin koossa eikä ollut purkanut vihaansa klaanitovereihinsa.
Jos minulta kysyttiin asiasta, niin ei pankkivankien menettäminen haitannut lainkaan. Vihasin Kuolonklaanin päällikköä varmasti vähintään yhtä paljon kuin rajanaapurimme, ja kaikki takaiskut hänen suuruudenhulluissa suunnitelmissaan saivat minut suorastaan hykertelemään. Sitähän minä en tietenkään voinut sanoa ääneen, sillä se olisi tiennyt julkista teloitusta päällikön kynsien kautta. Vaikeneminen ei tullut minulta luonnostaan, mutta jos jotenkin halusin päästä eroon Henkäystähdestä, oli oltava nokkelampi ja yrittää olla soittamatta suuta liikaa, jottei joutunut silmätikuksi.
Partio liikkui lumesta huolimatta ripeästi rajaa kohti. Pakkanen oli tehnyt kissojen muovaamasta polusta kovan ja varmemman kävellä, joten matkanteko ei ollut niin hidasta.
Kuljin aivan Pikiturkin perässä pitäen katseeni tassuissani, jotten törmäisi vahingossa polkuun kiinni jäätyneisiin lumipaakkuihin. Olin niin keskittynyt tähän, etten melkein huomannut Pikiturkin hidastaneen vauhtia edelläni ja nostaneen häntäänsä ylös merkiksi pysähtyä. Yritin kurkistella pienen soturin takaa polulla, mikä oli saanut tämän pörhistämään selkäkarvansa.
“Eloklaani”, kuulin naaraan sihahtavan, ja höristin heti sen kuullessani uteliaana korviani. Ei mennyt aikaakaan, kun naapurien ominaistuoksu tavoitti meidän muidenkin hajuaistin.
“Niiden on parempi pysyä omalla puolellaan”, mutisi Lepakkohuuto takanani puoliääneen.
Pikiturkki lähti varovasti liikkeelle ja loppupartio seurasi hänen perässään matalana hiipien. Silmäni havaitsivat rajan tuntumassa liikettä, ja silloin minä tajusin katselevani neljää eloklaanilaista, jotka olivat parasta aikaa jättämässä omia hajumerkkejään rajalle. Mukana oli kokoontumisista tuttu valkoinen kolli, Väärävarjo, ja ilmeisesti myös itse klaaninpäällikkö Mesitähti kahden muun kissan, oranssin ja ruskean, kanssa. Kuitenkin kun tulimme lähemmäksi partiota, huomasin, ettei kyseinen hintelä kolli ollutkaan Eloklaanin päällikkö vaan joku tätä muistuttava kissa. Arvatenkin joku tämän sukulainen.
“Merkitään rajat”, Pikiturkki sihahti käskyn lapansa yli ja suuntasi rajalle häntä ylpeästi pystyssä eloklaanilaisista välittämättä. Me muut seurasimme perässä.
Saapuessamme eloklaanilaispartion kohdalle, ilmapiiri muuttui hetkessä rätiseväksi jännitteestä. Mesitähteä muistuttava kolli nyökäytti meille kohteliaasti päätään ja maukui tervehdyksensä, johon kukaan ei vastannut. Minä nyökäytin tälle pikkiriikkisen päätäni, kuitenkaan yrittämättä herättää liikaa huomiota partiotovereideni katsellessa.
“Kaunis päivä tänään”, Mesitähti-klooni naukui sitten ja vilkaisi taivaalle kuin sitä ihastellakseen. Toljotin tätä vähän typertyneenä. Yrittikö tuo höhlä tosissaan jutustella pahimman vihollisensa kanssa säästä?

//Lepakko tai joku elolaisista (Säde ja Syreeni)?

Kirjoittaja: Käärmis

Kissojen päästyä leiriin Tuiskutassu kysyi Lainetassulta mitä hän haluaisi tehdä. Lainetassu vastasi tietysti haluavansa kiusata puoliverisiä. Siniharmaa naaras vilkaisi sisareensa samalla, kun sanoi sen. Hän tiesi, että Tuiskutassu ei ollut järkevä. Hän tiesi, että naaraalla oli tapana kaveerata eri puoliveristen kanssa.
Kuitenkin, kun Tulisielu tuli mainiosti paikalle juuri silloin, Tuiskutassu liittyi Lainetassun ilkkumiseen ja huuteluihin. Siitä Lainetassu oli iloisesti yllättynyt. Oliko hänen sisarensa viimein oppinut kunnon tavoille?
Tulisielu kuitenkin pian käännähti ympäri Tuiskutassun äänen kuullessaan ja alkoi räyhätä tälle siitä, että hän oli petturi. Lainetassu katsoi hetken ihmeissään mitä oli meneillään, mutta juuri kun hän oli aikeissa liittyä itsekin enemmän osaksi tilannetta, Tulisielu huitaisi kynnet esillä kohti Tuiskutassun naamaa. Nuori naaras rääkäisi ja hetken ajan Lainetassu saattoi vain tuijottaa.
Lainetassun kesti hetken ajan prosessoida mitä oli tapahtunut ja sitten hän syöksähti sähisten Tulisielun kimppuun.
“Kuinka kehtaat tehdä noin siskolleni!” oppilas rääkäisi kovaan ääneen ja sivalteli Tulisielua. Puoliverinen naaras onnistui saamaan Lainetassun pois kimpustaan ja pian loikkasi tämän päälle painaen häntä maahan. Lainetassu pyristeli ylös ja raateli liekinvärisen naaraan tassuja.
“Sinä ketunmielinen petturi! Tiesin aina, että petät klaanisi joku päivä! Olet maailman typerin ja turhin kissa!” Lainetassu kiljui. Tulisielu pian hellitti ja katsoi Lainetassua. Molemmat kissat valmistautuivat hyökkäämään uudestaan, mutta pian vasta soturiksi nimitetty Rosmariinikynsi tuli väliin.
“Rauhoittukaa! Rauhoittukaa. Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia”, naaras murahti ja työnsi kaksikkoa etäämmälle toisistaan.
”T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?” Tulisielu takerteli vilkaistuaan Tuiskutassuun, joka makasi hervottomana maassa tuskin hengittäenkään.
”Hae parantaja! Verta! Apua!” Rosmariinikynsi huusi ohi kulkevalle Kärppämyrskylle huomatessaan missä kunnossa Tuiskutassu oli. Vanhempi soturi katsoi häntä hetken, nyökkäsi ja lähti juoksujalkaa hakemaan parantajaa.
Odotus tuntui kamalalta, mutta pian Hehkuaskel saapui paikalle nopeasti. Myös Henkäystähti saapui paikalle omalta pesältään. Hän oli ilmeisesti kuullut melun ja suuntasi nyt kohti Lainetassua, Tulisielua ja Rosmariinikynttä – sekä Tuiskutassua ja Hehkuaskelta, jotka olivat vähän matkan päässä.
Henkäystähden kylmä katse tuntui lävistävän Lainetassun ja hän painoi päätään nolona, vaikka ei ollutkaan tehnyt mitään. Jokin sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi. Oliko se ollut hänen vikansa, kun hän oli yllyttänyt Tuskutassun mukaan solvaamaan Tulisielua? Ei kai? Hän oli vain sanonut, että haluaisi tehdä niin, ei pakottanut sisartaan siihen mukaan!
“Mitä täällä on tapahtunut?” Henkäystähti kysyi tiukasti. Lainetassu nosti säpsähtäen katsettaan, mutta tajusikin, että päällikkö katsoi hänen sijaan Tulisielua ja Rosmariinikynttä. Tulisielu hengitti syvään ja alkoi selittää päällikölle, miten oli pimahtanut Tuiskutassun sanoista ja sitten vahingossa sivaltanut häntä naamaan. Siinä välissä Lainetassu keskeytti.
“Itse asiassa, hän kävi myös minun kimppuuni, kun yritin suojata sisartani sen enemmiltä vammoilta”, siniharmaa naaras naukaisi kuono pystyssä. Henkäystähti vilkaisi häneen ja katsoi sitten taas Tulisielua.
“Onko tämä totta?” päällikkö kysyi.
“Tavallaan”, puoliverinen naaras naukaisi. “Mutta hän kyllä hyökkäsi minun kimppuuni ja minä vain suojelin itseäni”, Tulisielu selitti.
“Ja pyh! Onko se itsesuojelua, että raastat selkääni ja kylkiäni kaikellä voimalla!?” Lainetassu kivahti.
“Vaiti!” Henkäystähti ärähti. “Pitäkää Tulisielua”, päällikkö naukaisi lähelle tulleille uteliaille sotureille. Lainetassu ymmärsi mitä oli tapahtumassa ja niin taisi Tulisielukin ymmärtää. Hän sanoi jotain Rosmariinikynnelle ja naaras nyökkäsi.
Lainetassu siirtyi hieman kauemmas mulkoilemaan, kun Henkäystähti viimein teloitti Tulisielun. Hän oli onnessaan. Hän oli viimeinkin päässyt eroon siitä petturista.
Seuraavaksi Lainetassu kuitenkin lähti parantajan pesälle. Hän kuuli kuinka Henkäystähti takanaan määräsi Tulisielun suoraan haudattavaksi ja Lainetassu näki Tattihallan, joka yritti pyrkiä kuolleen kumppaninsa luokse, kun oli saanut tietoonsa mitä oli tekeillä.
Lainetassu ei enää kuullut tai nähnyt muuta, kun hän meni sisään parantajan pesään. Hän huomasi sisarensa ja asettui hellästi tämän vierelle.
“Sinunkin haavasi täytyy hoitaa”, Sumutuuli naukui yhtäkkiä Lainetassulle. Naaras vain kohautti lapojaan.
“Tee se tässä samalla, kun odotan”, hän tokaisi ja jäi paikoilleen.

“Mitä on tapahtunut kun.. No.. En tavallaan ole ollut mukana tapahtumissa? Entä onko Tulisielu saanut rangaistuksensa? Mikä se on?” Tuiskutassun naukui sai Lainetassun taas keskittymään häneen. Hänen sisarensa ääni oli hieman mennyt, mutta sillä ei ollut väliä. Lainetassu oli maannut hänen vierellään lähes koko päivän vain odottaen ja toivoen, että hän viimein heräisi.
“Olet nukkunut lähes koko päivän ohitse. Pökerryt ja sinut kannettiin parantajan pesälle. Ja Tulisielu? Se Rotanmieli tuli teloitetuksi. Aivan oikein hänelle. Tiesin aina, että hän oli petturi”, Lainetassu naukui ja hieroi kuonoaan sisarensa poskeen.
“Olen kuitenkin niin iloinen, että olet kunnossa”, hän naukui hiljaa. Niin hiljaa, että toivoi, että edes parantajat eivät häntä kuulleet. Vain hänen sisarensa. Hän ei halunnut näyttää liian kiintyneeltä tai heikolta huolehtiessaan Tuiskutassusta.

//Tuisku?

Kirjoittaja: Ampiainen

Olin ollut vielä hetki sitten shokissa pudottuani puusta. Syöksyaskel oli pelastanut minut maahan putoamiselta.. minulle oli juuri annettu vähän timjamia järkytykseen ja olin jo hyvässä kunnossa. Sisareni rosmariinikynsi ja syöksyaskel olivat olleet vierelläni mutta hiljaisuusvarjo ei.. Kysysessäni missä kolli oli olin saanut vain vastaukseksi että tämä oli lähtenyt hakemaan niitä saalita mitä meiltä oli jäänyt sinne. Nyökkäsin ja kompuroin sitten hitaasti istumaan ja sitten seisomaan. Halusin jaloittelva vähän ja niin teinkin. Olin saanut luvan lyhyeen kävely reissuun. Tassutan lähemmäs pesän suutta nähdäkseni aukiolle. Silmäni laajenivat järkytyksestä nähdessäni hiljaisuusvarjon aamuraidan vierellä saalista mukanaan.. Mitä? Oliko hän naaraan kanssa yhdessä? Ja yritti saada minun rakkauteni!? Ei.. Ei! Peräänyin silmät järkyhtyksestä suurina ja tunsin kuinka kyynelet valuivat poskillani. Hiljaisuusvarjo oli petturi.. Tai siis ei ollut.. Olin vain edelleen sekalaisin ajatuksin ja.. Se sai minut olettamaan typeriä. Työnnän kyntteni esiin mutta vedän ne nopeasti takaisin sisään ja käännyin ympäri silmät viirussa ja itkuisina. Laahustan takaisin maakualusille aivan hiljaa miltei huomaammattomasti nyyhkytäen.
”Kamomillapyörre?” kuulin hiljaisuusvarjon äänen takaani mutta vain luimistin korviani enkä kääntynyt kollia päin.
”Jätä minut rauhaan.. Jättäkää kaikki minut rauhaan…” kuiskaan huomaamattomalla äänellä. Laskin vain pääni käpälieni päälle surullisena. Olin pitänyt hiljaisuusvarjosta.. Todenteolla pitänyt.. Ja varmaan tulisin aina pitämään? Ei.. Ei… Ei! Ei.. E-en.. Halua että hän on olisi petturi! En vain halua.. Mutta.. Silti.. Vain koska epäilys kalvaa mieltäni tunsin että hiljaisuusvarjo ei ansaitsisi minua.. Ei ei.. Ei nyt.. Eikä ehkä enää koskaan.
”Kamomillapyörre? oletko kunnossa?” kuulin taas hiljaisuusvarjon äänen. Tällä kertaa työnsin kyntteni esille ja nostin pääni. Käänsin sitten itkuiset silmäni kohti hiljaisuusvarjoa.
”Miksi.. Miksi sinä teet sen näin?! Miksi.. Miksi.. Miksi..” ulahdan ja alan sitten itkeä kunnolla. ”Sinä petit minut.. Sinä haluat vain käyttää minua hyväksesi! Sinulla on jo aamuraita.. Sinä rakastat häntä.. Miksi et rakastaisi?” lisään sydän syrjällään. Nousen hitaasti istumaan mutta kyyristyn sitten itkemään maahan. Miksi hiljaisuusvarjon piti haluta käyttää minua hyväkseen? Mitä minulla muka oli jonka hän olisi halunnut minulta!? Sisko? Isä?
//hilju rosmyki saa halutessaan jatkaa

Kirjoittaja: Ampiainen

Kuulin Lainetassun äänen mutta en välittänyt naaraasta pätkänkän vertaa, hän ei ollut huomioimisen arvoinen eikä muutenkaan ollut mitenkään erityinen. Kuitenkin vain hetken naaraan sanojen jälkeen tulleet naaraan sisaren Tuiskutassun -entisen ystäväni! Sanat saivat minut sävähtämään ja kääntymmään ääntä kohti. Tuiskutassu oli varmasti tullut hulluksi vai mitä? Miksi muuten naaras olisi käyttänyt minua kohtaan niin? Ehkä lainetassu oli manipuloinut sisartaan tai jotain? Ei.. Naaraan täytyi olla tosissaan puheissaan.. Hän varmasti oli nyt sisarensa puolella ja vain esitti kilttiä puoliveristen kanssa.. Niin.. Niin sen täytyi olla tunsin naaraan niin hyvin että tämä ei voinut vain sanoa noita sanoja vahingossa tai niitä tarkoittamatta.. Tai niitä tarkoittamatta kyllä helposti voisi mutta, ei hän mistään noin vakavasta asiasta kehtaisi pilailla. Ystävyyttemme oli mennyt pilalle jo aiemmin.. Mutta nyt saattaisi mennä pilalle Klaanitoveruuttemmekin? Ainakaan hän ei kykenisi.. Käskemään minua toteuttamaan sanojaan? Eihän? Päädyin lopulta ärisemään tälle, kuinkakohan hän oli kehdannut? Luulin hänen olevan kohtalias kaikkia kohtaan ja uskollinen ystävilleen.. Tai uskoin että hänellä olisi vielä edes vähän uskollisuutta minulle? Olinhan sentään ollut hänen ystävänsä! Kuitenkin naaraan seuraavat sanat saivat minut hulluudeen parttaalle. Hän oli hullu! Olin oikeassa hän on hullu.. Tai sitten olin oikeassa sen suhteen että hän oli vain esittänyt olevansa kiltti puoliveristen joukkossa!?

Tulisielu säpsähti järkyttyneenä ja tämän silmät laajenivat. Naaras kuitenkin pudisteli päätään nousi seisomaan ja tassuti vihaisen näköisenä lähemmäs.
”Sinä senkin.. Petturi!” tulisielu sähisi ja sivalsi minua päin tassullaan kynnet esillä. Tunsin naaraan kynnet naamassani ja ulahdan säikähdyksestä ja kivusta hoiperellen pari askelta taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Vedin kynnet sisään järkyttyneenä, en ollut ihan tuollaista tarkoittanut. Vilkuilin ympärilleni ja huomaan lainetassun joka tuijotti minua silmät viirussa kunnes työntää kyntensä esiin ja hyppää päälleni.
”kuinka kehtaat tehdä noin siskolleni” lainetassu ärisee. Älähdän ja kaadun kyljelleni lainetassun hyökkäyksen voimasta. Työnnän kyntteni nopeasti esiin ja raapaisen lainetassua kynsillän kyljestä ja saan tämän helitämään niin että pääsin takaisin pystyyn. Köyristin selkääni ja sähisin hetken hävyttömyyksiä oppilaalle ennenkuin loikkaan tämän päälle koko painollani. Naaras romahti vatsalleen maahan ja sähisi raivoissaan ja yritti päästä pois altani. Minä kuitenkin pidän naaraan maassa allani ja raatelen tämän selkää takakynsilläni samalla kun yritin pitää etutassuillaa naaraan aloillaan kunnes lopulta hellitin ja peräänyin pari askelta valmiina naaraan uuteen hyökkäykseen. Kuitenkin juuri ennenkuin naaras ehti liikahtakaan väliimme syöksähti rosmariinikynsi kamomillapyörteen sisko, vedin nopeasti kynnet sisälle. En sattutaisi naarasta eikä varmaan lainetassukaan.
”Rauhoittukaa! Rauhoittukaa, Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia”, naaras murahtaa ja työntää minut kauemmas oppilaista. Peräänyn kuitenkin ja käännän katseeni tuiskutassuun joka tuijotti maahan kunnes järkytyksekseni naaraan pää valahti maahan ja silmät sulkeutuivat. Mitä naaraalle oli tapahtunut..?
”T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?” takellan ja tuijottan oppilasta. Rosmariinikynsi kallisti päätään mutta vilkaistuaan taaksepäin hän huomaa tuiskutassun. Rosmariinikynsi tuntuu joutuvan hetkellisesti paniikkiin mutta huomauttuaan kärppämyrskyn tämä vain ulahti naaraalle.
”HAE PARANTAJA VERTA APUA!” naaras huusi edelleen paniikissa. Kärppämyrsky tuijottaa naarasta hetken hölmistyneenä mutta tajutuaan asian laidan loikkii parantajien pesälle. Lasken kaatseni ja siirrän sen pois päin naaras oppilaasta.

Vain vähän ajan kuluttua siitä kun kärppämyrsky oli lähtenyt hakemaan parantajaa niin parantaja oli tullut.. Ja niin oli henkäystähtikin. Rosmariinikynsi oli pysynyt koko ajan vierelläni kun olin yrittänyt selittää henkäystähdelle ongelmaa mutta ei kolli ollut myötätuntoinen.. Itse asiassa ei ollenkaan! Hän oli määränyt minut telottetavaksi ja oli nyt loikkinut paikalle mistä huutaa klaani kokoukset jotta saisi klaanin koolle. Siirrän katseeni surullisena rosmariinikynteen.
”Voitko kertoa tuiskutassulle että olen pahoillani? Ja kerro terveisiä hiljaisuusvarjolle ja kamomillapyörteelle.. Kerro heille että en tarkoittanut.. Kerro heille että halusin pysyä heidän luonaan..” kuiskaan sydän syrjällään. Viimeinen pyyntöni tulisi olemaan raskainta kertoa.
”Ja.. Ja kerro tattihallalle että rakastan häntä.. Ja että tulen aina rakastamaan.. Olisimme saaneet ihania pentuja yhdessä.. Kerro hänelle että.. Elämä pimeyden metsässä tulee olemaan tuskaa ilman häntä..” mauun sydän syrjällään. Olin surullinen että en voisi kertoa näitä asioita näille kissoille itse.. En ehkä näkisi heitä enää koskaan?
”Teen niin”, Rosmariinikynsi lupasi. Kosketin hännänpäälläni naaraan kylkeä ja tassutin kauemmas tästä. Henkäystähti oli juuri rosmariinikynnen sanojen jälkeen kutsunut kokouksen. Tassutin tyynenä keskelle piiriä ja istuuduin odottamaan että henkäystähti ilmoittaa telottavansa minut. Ja niin hän tekikin. Hymyilin ja juuri ennenkuin kolli ehti alas käännyin taaksepäin ja ensimmäinen asia minkä näin oli lainetassu joka mulkoili minua mutta siirsin epätoivoisen katseeni muualle etsien tattihallaa, lopulta löysin hänet näin tämän kauhistunut katseen… Anteeksi.. Hän jäi viimeiseksi mitä näin… En näet irottanut katsettani kumppanistani hetkeksikään, heti kun henkäystähti oli näet hyökkänyt kurkkuuni suljin silmäni ja ajattelin mielessäni tattihallan ja ne pennut jotka olisimme joskus saattaneet saada. Kipu levisi koko ruumiseeni kunnes en tuntenut sitä enään. Pimeys oli vienyt minut muistoihin, näin kaiken mitä olin ikinä kokenut ennenkuin kaikki katosi mielestäni, nyt minä olin kuollut. Ja siinä samalla päälleni oli laskeutunut rauha. Raotin silmiäni ja näin että olin nyt metsässä, olin kuollut, olin pimeyden metsässä.. Olin kuitenkin yksin.. Eikö kukaan ollut ottamassa minua vastaan? Eikö edes luumukoipi oma emoni tulisi ottamaan minua vastaan? Kuitenkin lopulta haistoin ilmassa emoni kutkutavan ja rauhoitavan tuoksun ja sitten näin tämän.
”Luumukoipi! Emo!” kehrään ja loikin emoni luokse. Emoni säpsähti ja kääntyi katsomaan minua.
”Tulisielu? Sinä Kuolit? Ei.. Miksi nyt? Enkä minä ollut varjelemassa sinua viimeisellä hetkilläsi.. Kumpa olisin varjellut sinua.. Olisin voinut tietää jo entuudestaan että olit kuollut.. Ja olisin oikopäätä tullut etsimään sinua.. Rakas tyttäreni..” luumukoipi kehrää ja nuolaisee päälakeani. Vetäydyn kuitenkin hetken kuluttua kauemmas ja käänsin katseeni taaksepäin, hetken kuluttua käänsin katseeni takasin emooni.
”Voitko kertoa miten voin tarkkailla eläviä kissoja? Haluan pitää ystäviäni ja tattihallaa silmällä kunnes on heidän vuoronsa liityä joukkoomme tänne pimeyden metsään”, mauun hymyillen emolleni hennosti. Luumukoipi nyökkäsi hymyillen ja tassutimme sitten yhdessä rennosti jutustellen syvemmälle pimeyden metsään.. Menetin paljon.. Mutta minä myös sain jotain takaisin. Oliko se tämän arvoista.. En tiedä.. Saan kuitenkin olla taas emoni kanssa.. Mutta.. Silti ei hänen takaisin saamisensa ollut niiden tattihallan kanssa mahdollisesti saatavien pentujemme arvoista… Ryhdistäydyn ja yritän olla ajattelematta asiaa. Saan nähdä kumppanini vielä.. Ensin etäältä mutta sitten kun on aika niin näen hänet täällä.. ja sitten tulisimme olemaan aina yhdessä. Ja hän saisi tutustua emoonikin paremmin! Ei emo varmaan ollut kollille tuttu? Vai oliko Sittenkin? Mitä väliä? Saisin elää molempien kanssa onnellisena sen jälkeen kun on hänen aikansa liittyä tänne! Kumpa hän voisi tulla pian.. Mutta hänellä on vielä varmasti pitkä elämä edessä! Kumpa.. Kumpa hän vain ei pettäisi minua.. Ja hankisi uutta kumppania.. Eikai hän olisi niin petturimainen? Minä rakastin häntä ja tulen aina rakastamaan mutta.. Onko hän uskollinen minulle ikuisesti vaikka olisinkin kuollut? Kyllä minä sen selville saisin… Rakastan tattihallaa aina vaikka hän itse rakastaisikkaan enään.. Lupaan sen.. En saisi tietää sitä ennen kuin näkisin hänet taas.. Ja.. Ja Näkisinkö minä häntä enää? Olihan mahdollista että en näkisi.. Tai sitten jos hän ei enää kuolleman jälkeen sitten haluaisikkaan olla enää kanssani? Olihan hänelläkin sukua täällä.. Ehkä hän haluaisi elää enemmin heidän kuin minun kanssani.. Kyllä.. Suku on varmasti tärkeämpää kuin rakkaus..
//R.I.P 🙁

Kirjoittaja: Saaga

Huokaisin ja asetuin vaanimisasentoon. Se ei varmastikkaan ollut kauhean hyvä, sillä Lampiväre joutui korjailemaan sitä aika paljon mutta sain ideasta kiinni aika nopeasti.
“Hyvä”, hän naukui aika ilottomasti. En tiennyt mitä ajatella. Naaras ei selvästikkään ollut oikein pätevä opettamaan minua ja aloin pikku hiljaa pelätä etten ikinä tulisi olemaan hyvä soturi. Lainetassu taas sai itse Henkäytähden opetusta. En ymmärrä miten se muka oli reilua. Jos minä olisin ollut Henkäystähden oppilas, olisin jo parin kuun päästä hieno kokenut oppilas ja saalistaisin hienoja saaliita kuten jäniksiä tai oravia auringon paisteessa, kun viherlehti lähestyisi.
“Ajattelin, että voisit kokeilla saalistaa hiiriä”, mestari sanoi ja herätti minut ajatuksistani takaisin kylmään ja loskaiseen todellisuuteen. Pyöräytin silmiäni mutta aloin kuitenkin maistelemaan ilmaa vastaväitteittä. Lampiväre ei sanonut mitään vaan antoi minun sooloilla.

Hetken mietittyäni ja tutkiskeltuani ympäristöäni en ollut vielä napannut mitään hajua nenääni. Vihaisena itselleni palasin takaisin Lampiväreen luo. En sanonut mitään katsoin häntä vain ilmeettömänä. Hän kyllä sanoisi jotain. Se oli hänen tehtävänsä – puhua ja neuvoa minua siis.
//Lampi?

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin hiljaa, mitä Pimentovarjolla oli sanottavana. En pitänyt siitä, miten hän puhui päälliköstämme. Vielä ennen Henkäystähden päällikkyyttä olisin saattanutkin yhtyä naaraan sanoihin, mutta nyt tilanne oli toinen. Pimeyden Metsä oli valinnut Henkäystähden päälliköksemme ja meidän oli kunnioitettava hänen päätöksiään, pidimme niistä tai emme. Oli myönnettävä, että tässä tilanteessa en ollut puolueeton. Soturina minun oli käännyttävä päällikköni tueksi ja uskoin Pimentovarjonkin tietävän sen.
”Sinä tiedät mitä mieltä minä olen”, lausahdin terävästi ja nostin katseeni mustaturkkiseen soturiin. Pimentovarjo siristi silmiään.
”Olet Henkäystähden puolella, eikö vain?” naaras kysyi pienesti tuhahtaen.
”Niin, hän on minun päällikköni, enkä voi asettua häntä vastaan, eikä sinunkaan pitäisi. Totuus on se, että sinulta jäi jotakin huomaamatta Eloklaanissa, jonka vuoksi panttivangit saatiin vapautettua. Et voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäsi”, en pelännyt puhua suoraan vain säästelläkseni Pimentovarjon tunteita. Koin meidän olevan sen verran läheisiä, että pystyimme sanoa asiat niin kuin ne olivat. Jos Pimentovarjo loukkaantuisi, ongelma olisi hänen eikä minun. Mielestäni hän ei tarkastellut omia tekojaan riittävän kriittisesti, vaan syytti Henkäystähteä turhaan, kun oli itse mokannut tehtävänsä.
Ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään, huomasin Henkäystähden astelevan ulos pesästään ja kävelevän meitä kohti. Pimentovarjo huomasi saman, sillä hän käänsi katseensa harmaaturkkiseen päällikköön. Henkäystähti saapui kuuloetäisyydelle, eikä Pimentovarjo näyttänyt olevansa aikeissa vastata toteamukseeni mitenkään. Päällikön kylmä katse kohdistui Pimentovarjoon.
”Minulla on asiaa Tuhkajuovalle”, Henkäystähti murahti koppavasti. Se oli merkki varapäällikölle poistua. Pimentovarjo vilkaisi ensin Henkäystähteä ja sitten minua. Hän näytti harkitsevan jotain hetken, mutta nousi sitten seisomaan.
”Jatketaan tästä toisella kertaa”, naaras lausahti kylmästi ja poistui paikalta sanomatta Henkäystähdelle sanaakaan. Katsahdin kysyvä ilme kasvoillani kumppaniini, joka istuutui vierelleni niin, että turkkimme hipoivat toisiaan.
”Onko sinulla jotain asiaa?” kysyin kenties tarpeettoman tylyllä äänellä.
”Mistä te puhuitte?” raidallinen kolli kysyi terävällä äänellä. En harkinnut kahta kertaa, kertoisinko totuutta vai en. Pimentovarjo oli toverini, mutta loppupeleissä päällikkö ja päällikön luottamus olivat minulle tärkeämpää kuin toveruus. Lisäksi pimitin jo Henkäystähdeltä Pimentovarjon salaisuuden, joten en kokenut olevani sen enempää velkaa mustaturkkiselle naaraalle.
”Hän kyseli minulta muinaisista klaaneista”, kerroin. Henkäystähti ei näyttänyt tyytyväiseltä. Kolli kurtisti kulmiaan ja hänen olemuksensa muuttui entistäkin kireämmäksi.
”Yllättävää. Nyt hän varmaankin juoksentelee ympäri leiriä kyselemässä niistä ja ajaa pahimmassa tapauksessa koko klaanin sekasortoon”, kolli tuhahti ja pudisteli päätään.
”Minä uskon, ettei hän huutele siitä kenellekään. Hän ei ole tyhmä”, totesin rauhallisella, mutta terävällä äänellä. Henkäystähti tuntui aliarvioivan Pimentovarjoa turhan paljon sen vuoksi, että naaras oli tehnyt yhden virheen Eloklaanissa.
”Siitä voi olla montaa mieltä”, kolli vastasi ärsyyntyneenä, katse kohdistettuna leirin toiselle puolen siirtyneeseen Pimentovarjoon. Sitten kolli näytti rentoutuvan hieman ja hän käänsi katseensa minuun.
”Etkö sinä aio kysyä mitään muinaisista klaaneista?” hän kysyi.
”Pitäisikö minun?” esitin vastakysymyksen. Vielä ennen Henkäystähden päällikkyyttä, olisin epäilemättä kysynyt asiasta. Nyt koin, että salaisuus oli päällikölle niin tärkeä, että minun tuskin oli kannattavaa kysellä siitä enempää. Kolli pudisteli päätään.
”Ei. Se on asia, joka ei kuulu kenellekään”, hän tokaisi tylysti. Nyt ainakin tiesin, että muinaiset klaanit olivat totta. Jos ne eivät olisi olleet, Henkäystähti ei olisi suhtautunut asiaan näin vakavissaan. Mutta kuten sanottu, asia ei kuulunut minulle. Ei ollut minun tehtäväni alkaa selvittämään sitä enempää, kun päällikköni oli varta vasten jo kieltänyt tekemästä niin. Eikä sillä oikeastaan edes ollut mitään väliä. Mennyt oli mennyttä ja tulevaisuus oli sitä tärkeämpää.

Kirjoittaja: Ampiainen

Sisareni oli vain sihisyt minulle että minun pitäisi sitten napata varpunen itse, miksi hänen piti olla niin töykeä? Halusin vain auttaa! Katselin hetken lainetassun perään, sisko oli loikinut varmaan jonkun saaliseläimen perässä tiehensä. Henkäystähti lähti nopeasti oppilaansa perään. Työnnän kynteni esiin ja pyörähdän ympäri kohti pensasta jonka alla varpunen oli, jos lainetassu ei halunnut napata varpusta niin minä tekisin sen hänen puolestaan.. Asetaudun nopeasti vaanimisasentoon ja hiivin lähemmäs pensaan alusta mutta pysähdyn odotamaan että lintu tulee pois pensaan alta. Varpunen huomasi minut nopeasti ja ol jo lähdössä lentoon mutta minä loikasin viime hetkellä sen perään ja tapan sen ennenkuin se ehtii pakoon. Vein varpusen nopeasti muiden saamieni saaliden sekaan ja istuudun niiden viereen vähän niinkuin suojellakseni niitä. Yllätäen huomaan henkäystähden tassutavan takaisin lainetassu perässään takaisin aukiolle. Tuijottin silmät suurina lainetassu kantamaa jänistä, miten oli mahdollista että siskoni oli saanut jotain sellaista saaliksii? Hän oli varmasti loistava.. Tai siis ei hän muuten olisi voinut saada tuollaista saalista mitenkään kiinni! Tassutan sisareni luokse onnitellakseni tätä onnistuneesta napauksesta.
”Tuo on todella hyvä saalis!” kehrään ylpeänä siskostani.
”Noniin, lähdettään nyt takasin leiriin”, päälikkö maukuu. Käännyn nopeasti ympäri ja loikin takasin itse saamieni saaliseläinten luokse nostaen suuhuni oravan ja kottaraisen, sain ne juuri ja juuri kannetua. Lätäkkölempi kantaa siis varpuseni. Peräänyn nopeasti kauemmas ja odotan hetken että lätäkkölempi on ehtinyt napata varpusen suuhunsa. Sitten me kaikki lähdimme takaisin leiriä kohti. Sisään päästyämme kävin pudottamassa oravan ja kottaraisen tuoresaalis kasaan ja katselen edelleen ylpeänä lainetassusta kuinka sisko asetti jäniksensä tuoresaaliskasaan. Lätäkkölemmen laskettua varpuseni maahan hän ilmoitti että minulla olisi nyt loppupäivä vapaatta. Henkäystähti taas ilmoitti että lainetassulla olisi myös loppupävä vapaatta.
”Mitä haluaisit tehdä lainetassu?” kysyn hymyillen sisarelleni.
”En tiedä. Olisi hauskaa härnätä puoliverisiä, mutta tässä ei nyt satu olemaan ketään lähettyvillä yksikseen”, lainetassu vastasi. Säpsähin, en haluaisi härnätä puoliverisiä mutta jos sisko käskisi härnämään niin minä tekisin niin.. En halunnut menettää lainetassua särötassun lisäksi! Haistan yhtäkkiä ilmassa tulisielun hajun ja käännyn katsomaan taakseni ja näin tulisielun istuskelemassa noin parin hännänmittan päässä meistä.. Tämä tarkoitaisi varmasti sitä että lainetassu patistaa minua härnäämän entistä ystävääni..
”Siinä paha missä mainitaan.” lainetassu maukuu minulle ja saa miltei karvani nouseemaan pystyyn säikähdyksestä. Peräänyn pari askelta jotta pääsisin sisareni vierelle ja sitten sisareni tottakai huusi tulisielulle jotain ikävää. ”Hei kuraverinen! Joko ajattelit pettää klaanin ja tulla teloitetuksi tai karkotetuksi?!” lainetassu huusi naaraalle kuitenkaan likahtamatta hiirenmittakaan lähemmäs naarasta. Tulisielu ei hievahtuanutkaan siskoni sanojen takia.
”Niin kurja puoliverinen! Miksi et ole jo pettänyt klaania ja tullut teloiteuksi? Vai haudotko jotain kauheaa klaanillemme kuten henkäystähden murhaa?” ulahdan naaraalle vastentahtoen mutta en halunnut sisareni luulevan että pidän puoliverisistä.. Ainakaan enään. Tulisielu säpsähtää ja käänty meitä päin.
”Tuiskutassu? Kuinka sinä kehtaat! Olimme ystäviä! Kuinka sinä kehtaat!” tulisielu ärisi.
”Mitä? Ai ystäviä? No se oli minun suurin virheeni! Minun olisi heti pitänyt tajuta millaisia typeriä pettureita sinä ja muut puoliveriset olette! Jos minulta kysytään niin sinun ei olisi pitänyt koskaan edes syntyä! Toivottavasti henkäystähti teloittaa sinut kohta! Ansaitset tulla teloitetuksi! Ansaitset kuolla! Sinut pitäisi teloittaa ennenkuin ehdit tehdä mitään petolista! Niinkuin kaikki muutkin puoliveriset!” sähisen. Tulisielu säpsähti järkyttyneenä ja tämän silmät laajenivat. Naaras kuitenkin pudisteli päätään nousi seisomaan ja tassuti vihaisen näköisenä lähemmäs.
”Sinä senkin.. Petturi!” tulisielu sähisi ja sivalsi minua päin tassullaan kynnet esillä. Tunsin naaraan kynnet naamassani ja ulahdan säikähdyksestä ja kivusta hoiperellen pari askelta taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Räpyttelin silmiäni kunnes kyyristyin silmät pelosta sumeina. Suljin silmäni tiukasti kiinni. Kuulin lainetassun ja tulisielun vihaiset sanat ja ilmeisesti juuri aloitettun tappelun. Tärisin edelleen maassa ja tunsin kuinka veri valui naamallani. Tulisielu oli hullu! Minä halusin vain olla lainetassulle mieliksi.. Raotin varovaisesti oikeaa silmääni nähdäkseni aikoivatko naaraat tappaa toisensa, olin pelkkä mitätön typerys.. sisareni kaltainen kissa ei saisi tulla kuollemaan minun takiani! Kuitenkaan en nähnyt mitään.. Mitä oli tapahtunut? En kirjaimellisesti nähnyt mitään.. Räväytin nopeasti toisenkin silmäni auki ja päästin pienen ukutuksen.
”So-sokeuttiko tulisielu toisen silmäni.. E-en näe sillä mitään!” uikutan pelokkaana. Näin edessäni kaksi hahmoa mutta en tunnistanut kahta tappelijaa enkä myöskään kissoja jotka tulivat juuri kaksikkon väliin.. Yritin selventää kuvaa mutta en kyennyt tuntemaan kahta kissaa. Olin varma että tulisielu ja Lainetassu olivat ne kaksi tappelijaa. Tärisin maassa silmät sameina. Tai no.. Enhän minä sillä toisella nähnyt mitään.. En nyt enkä ehkä enää koskaan.. Tulisielu oli ilmeisesti sokeuttanut toisen silmäni.. Oli se sitten tahallaan tai ei niin silti.. Hän teki sen.. Työnnän kyntteni esiin ja katson lumista maata silmät tyhjinä tärinä loppui työnnetyäni kyntteni syvälle lumeen. Tulisielu saisi maksaa.. Varsinkin jos sattutaisi sisartani. Pääni alkoi yllätäen tuntua raskaalta ja pimeys tai mikälie olikaan yritti vallatta mieltäni. Pääni valahti nopeasti maahan sillä en aikonut käyttää voimiani sen pystyssä pitämiseen vaan halusin käyttää sitä pimeyttä vastaan taisteluun.. Mutta epäonnistuin ja se kävikin nöyryyttävän nopeasti. Sen ansiosta pimeys otti vallan ja minä jouduin vain nöyrtymmään sille.

Heräsin yllätäen jossakin metsässä, oliko tämä pimeyden metsä? Olinko minä kuollut!? Peräänyin pari askelta taaksepäin ja törmään sitten yllätäen puuhun. Säikähdän silti sillä siinä ei ollut äsken ollut puutta. Lähdin nopeasti pakokauhuiseen juoksuun ulisten ja aina kun katsoin ympärilleni ja taakseni pari kertaa huomaan kuinka puut ovat lähempänä kuin ne olivat aiemmin olleet, ja myös puut tuntuivat lähestyvän minua joka hetki. Jos elämä pimeyden metsässä oli tälläistä.. Niin miksi kukaan ei ollut kertonut? Juoksen nopeasti eteenpäin kunnes yllätyksekseni alan tunistaa paikkoja, ne olivat kuolonklaanin reevirillä olevia paikkoja. Kuitenkin puiden nopea lähestyminen esti minua pysähtymättä hämmästelemään, miksi pimeyden metsässä olisi kuolonklaanin metsää ja aluitta? Lopulta yllätyksekseni käpälieni alla ei ollut enään mitään vaan putosin jonkin matkaa alaspäin kunnes molskahdin veteen, jos tarkkoja oltiin niin hehkulampeen. Lähestyvät Puut eivät enään olleet suurin ongelmani, en osannut uida joten mitä muuta siinä voisi tapahtua kuin että hukuisin? Vaikka mitä! Aukaisin näet silmäni pieniksi viiruiksi ja tajuan ensinnäkin että minä olin yhä elossa ja sen että lainetassu kököti vieressälläni ja huomasi nopeasti että heräsin. Räpyttelin hetken silmiäni ja muistan sitten jotain kamalaa; tulisieluhan oli sokeuttanut toisen silmäni! Entä.. Missä hän itse oli? Tai no miksi ihmeessä hän olisi täällä? Mutta silti halusin tietää missä hän oli.. Ja halusin kostaa toisen silmäni näkökyvyn menetyksen..! Käännyin jotenkuten sisartani kohti.
”Mitä on tapahtunut kun.. No.. En tavallaan ole ollut mukana tapahtumissa? Entä onko tulisielu saanut rangaistuksensa? Mikä se on?” mouun uteliaana mutta käheällä äänellä. Ääneni oli ilmeisesti vähän mennyt.
//lainuli?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Mulkaisin happamasti Tuhkajuovaa. Hän oli kuitenkin oikeassa: Henkäystähti oli selvästi vihainen minulle. Ennen eloklaanilaisten vapautumista hän olisi suhtautunut varmasti suopeammin uteliaisuuteeni. En tiennyt, oliko Henkäystähti koskaan pitänyt minusta, mutta ainakin hän oli luottanut minuun ja pitänyt minua pätevänä ja ansaitsevana tehtävääni. Nyt kuitenkin tunsin, että olin menettämässä hänen arvostuksensa.
”Olet varmaan oikeassa”, murahdin siirrellen lunta tassuni alla pitäen katseeni maassa. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää muinaisista klaaneista kysyessäni, mutta kenties minun olisi pitänyt harkita asiasta mainitsemista hieman enemmän. En kuitenkaan halunnut menettää Henkäystähden luottamusta. Sen vuoksi olin jo karkottanut kumppanini, saanut perheeni vihan niskoilleni ja ottanut vielä uuden kumppanin, jota en ollut rakastanut. En voisi menettää hänen luottamustaan pelkän oman harkitsemattomuuteni vuoksi. Minun oli oltava älykkäämpi.
Olin kuitenkin enemmän katkera Henkäystähdelle kuin vihainen itselleni. Hänellä ei ollut mitään oikeutta edelleen syyttää minua Eloklaanin tapauksesta. Heidän pakonsa ei mitenkään ollut yhden kissan syy.
”Hän syyttää minua edelleen siitä, että Mesitähti pääsi pakoon”, sanoin kireällä äänellä. ”En ymmärrä, miksei hän voi päästää asiasta irti. Minä tein kaikkeni Eloklaanissa. Hänellä ei ole mitään oikeutta kohdella minua näin.”

//Tuhka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkölempi kulki lumisen metsän siimeksessä eteenpäin. Hän tarkkaili keskittyneesti ympäristöään ja antoi katseensa kiertää ympäriinsä. Soturin korvat olivat pystyssä ja valmiina kuulemaan jokaisen pienenkin rasahduksen, mikä ympäristöstä kuuluisi. Vaikka Lätäkkölempi olikin keskittynyt ympäristönsä tarkkailuun, hän oli uppoutunut samalla ajatuksiinsa. Naaraan mielessä oli viime päivien ajan pyörinyt Loskalauha ja kollin kanssa käymänsä keskustelu. Lätäkkölempi ei voinut kieltää, etteikö mustaturkkisen soturin väärä näkemys erakkoverisistä ja heidän arvoistaan olisi ärsyttänyt häntä itseään. Hän ei ollut onnistunut muuttamaan soturin mielipidettä, vaikka oli kovasti yrittänyt. Lopulta keskustelu oli päättynyt keskeytykseen, kun Salamasielu oli lehahtanut paikalle. Lätäkkölempi ei ollut kokenut, että olisi halunnut jatkaa keskustelua ulkopuolisen soturin saavuttua paikalle, joten se oli loppunut kuin seinään ja täysin kesken. Hopeanharmaa naaras oli päättänyt, että hän kuitenkin jatkaisi sopivan tilaisuuden tullen keskustelua Loskalauhan kanssa. Kyllä musta kolli vielä jonain päivänä ymmärtäisi, miten väärässä hän oli ajatustensa kanssa. Eriävästä mielipiteestään huolimatta Loskalauha vaikutti mukavalta kissalta, jonka kanssa Lätäkkölempi uskoi tulevansa toimeen hyvin. Vaikka Lätäkkölemmen mielipiteet olivatkin hyvin vahvat, hän koki voivansa olla ystävä sellaisen kissan kanssa, jonka mielipiteet olivat erilaisia. Kenties ystävyyden lomassa soturi voisi saada toisen pään käännettyä.
Lätäkkölempi pysähtyi kuin seinään, kun hän kuuli vasemmalta puoleltaan hangen rasahtavan. Soturi pidätti hengitystään ja painautui vaistomaisesti hieman matalemmaksi, jottei mahdollinen saaliseläin näkisi häntä. Lumi narahti uudelleen, jolloin Lätäkkölempi nosti varovaisesti päätään ylemmäs. Hän erotti muutaman ketunmitan päässä kiven ja puunrungon välissä olevan pitkäkorvaisen jäniksen. Lätäkkölempi siristi silmiään. Jäniksiä näkyi harvemmin metsässä, sillä ne viihtyivät paremmin avaralla nummialueella. Lätäkkölempi arvioi pienen hetken mahdollisuuksiaan onnistua jäniksen kiinnisaamisessa. Hän laski, että mahdollisuudet olivat varsin hyvät. Soturi oli jaloistaan nopea, joten hän varmasti saisi jäniksen kiinni, mikäli pääsisi sen huomaamatta vielä hieman lähemmäksi. Lisäksi soturi tunsi metsän kuin omat taskunsa. Hän oli painanut mieleensä kivien olinpaikat niin hyvin kuin vain pystyi, joka helpotti reittivalintoja tehdessä.
Jänis pyörähti ympäri niin, että se oli selin Lätäkkölempeen päin.
*Juuri noin*, soturi ajatteli tyytyväisenä, kun pitkäkorva alkoi kaivaa lunta kiven vierestä. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mitä eläin teki, mutta sillä ei ollut väliä. Niin kauan kuin jänis oli keskittynyt johonkin, Lätäkkölemmellä oli hyvät mahdollisuudet saada se kiinni. Soturi silmäili hänen ja jäniksen edessä olevaa maata. Hänen onnekseen lunta ei ollut satanut pariin päivään, joten aiempien partioiden tekemät polut risteilivät siellä sun täällä, hän pääsisi niitä pitkin riittävän lähelle jänistä. Lätäkkölempi lähti hiipimään hiljaa vanhoja jalanjälkiä pitkin eteepäin. Hän huolehti, ettei hänen häntänsä hipaissutkaan hankea, muttei noussut liian korkeallekaan. Soturi tiesi, ettei hän ollut mikään erinomainen saalistaja, jonka vuoksi hänen oli keskityttävä täysillä.
Juuri kun riittävä etäisyys oli saavutettu ja Lätäkkölempi oli aikeissa hyökätä jäniksen kimppuun, jokin veti jäniksen huomion puoleensa. Lätäkkölempi kuuli nopeasti lähestyviä, raskaita askeleita.
*Hiirenpapanat!* soturi kirosi mielessään, kun tunnisti lähestyvän kissan Hilleripilveksi. Laikukas soturi oli myös mukana samassa saalistuspartiossa, johon Lätäkkölempikin kuului. Kolli oli tullut alueelle, jossa Lätäkkölemmen piti saalistaa. Ennen kuin Lätäkkölempi ehti hyökätä kohti pitkäkorvaista eläintä, jänis pinkaisi jo karkuun. Hilleripilvi vilahti Lätäkkölemmen ohi, eikä soturi vaivautunut enää edes yrittämään jäniksen kiinnisaamista. Se olisi turhaa ja hän tiesi sen itsekin. Hilleripilvikään ei vaivautunut kovin kauaa jahtaamaan saalista. Lätäkkölempi käveli hitain ja rauhallisin askelin muutaman ketunmitan verran soturin ja jäniksen jalanjäljissä, kunnes näki Hilleripilven seisovan paikoillaan paljon tallotulla polulla. Lätäkkölempi ravasi klaanitoverinsa luokse vakava ilme kasvoillaan.
”Sinä tulit minun alueelleni. Me sovimme, että minä saalistan kuusimetsän pohjoisosassa ja sinä lehtikuusilaaksossa”, Lätäkkölempi naukui rauhallisesti nuoremmalle soturille. Hän ei tuntenut Hilleripilveä kovinkaan hyvin, mutta se ei estänyt häntä sanomasta suoraan soturille asioita niin kuin ne olivat.
”Sinun takiasi jänis pääsi karkuun ja moni soturi jää nyt ilman ruokaa”, Lätäkkölempi lisäsi ja jäi odottamaan ruskeaturkkisen soturin vastausta.

//Hilleri?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli lähtenyt hetkeksi luotani, kun naaras oli käynyt päällikön juttusilla. Hän oli lähtenyt niin nopeasti, etten ollut ehtinyt sanoa mitään. Oloni oli jotenkin tavanomaista hitaampi. Toki olin tiennyt, ettei Henkäystähti arvostaisi Pimentovarjon uteluita, mutten voinut estää klaanitoveriani, kerta asia häntä todella niin syvästi kiinnosti. Uskoin, että jos kysyjä olisin ollut minä enkä Pimentovarjo, Henkäystähti olisi saattanut olla suopeampi. Hän olisi voinutkin kertoa jotain, mutta kuten olin arvellut, Pimentovarjo ei ollut saanut päälliköstä irti kunnollista vastausta. Lisäksi musta naaras kertoi, ettei kolli ollut arvostanut hänen kyselyitään. En ihmetellyt yhtään. Tuskin yksikään päällikkö pitäisi siitä, että joku hänen alaisistaan epäili klaanin historiaa sen vuoksi, mitä toisen klaanin jäsen oli kertonut.
”Minä olisin voinut kertoa sinulle sen, ettei hän arvosta kyselyitäsi”, totesin kylmällä, mutta rauhallisella äänellä. Tiesin, ettei Pimentovarjo ollut tällä hetkellä päällikkömme suosiossa. Varapäällikkö ei oikeastaan nauttinut päällikön luottamusta, sillä Henkäystähti oli useita kertoja puhunut minulle Pimentovarjosta negatiiviseen sävyyn. Mutta minä ymmärsin Henkäystähteä hyvin, olihan Pimentovarjo kuitenkin ollut vastuussa eloklaanilaisista, kun he olivat pelastaneet panttivangit.
”Luulen, että Henkäystähti on sinulle vihainen”, lisäsin vielä rehellisesti, ”en ala neuvomaan sinua, mutta itse pysyisin ainakin hetken aikaa poissa hänen näköpiiristään.”

//Pimento?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto räpytteli silmiään tassuttaessaan ulos sotureiden pesästä. Hänet oltiin määrätty lähtemään rajapartioon. Kolli oli ollut nukkumassa ja hänet oltiin herätetty vain, jotta hänelle kerrottaisiin hänen lähtevän partioon. Kollia turhautti. Hän olisi vielä mielellään nukkunut vielä tovin.
Lepakkohuuto huomasi Pikiturkin seisovan jo uloskäyntitunnelin edessä ja Pyräkkäpirun aivan siinä lähettyvillä istuskelemassa. Tummanharmaa soturi nuolaisi pari kertaa rintaturkkiaan ennen kuin suuntasi muiden partion jäsenten luokse.
“Onko tässä kaikki?” Lepakkohuuto kysyi päästyään lähemmäs. Pikiturkki pudisteli päätään ja osoitti hännällään kohti Lehtituulta, joka viimeisteli hiirtä vähän matkan päässä.
“Sitten kun Lehtituuli on valmis, voimme lähteä matkaan”, Pikiturkki totesi. Lepakkohuuto nyökkäsi, istahti vielä alas ja alkoi nopeasti sukia turkkiaan. Jos hänellä olisi aikaa peseytyä, hän käyttäisi ajan mielellään. Ei hän voisi mennä partioon yhtenä isona takkupallona. Mitä jos toinen partio – tai vielä pahempaa Eloklaanin partio – näkisi hänet sillä tavoin.
Kun Lehtituuli liittyi viimein muiden kissojen joukkoon, Lepakkohuuto oli saanut itsensä suittua. Hän vain vielä varmisteli, että hänen turkkiinsa ei ollut jäänyt sukimattomia kohtia.
“Aika lähteä. Kerkeät sukia turkkiasi myöhemminkin”, Lehtituuli naukaisi tönäisten kollia hieman. Tummanharmaa soturi katsoi naarasta äreästi kieli vielä ulkona, mutta nousi silti ylös.
Partio suuntasi ulos ja lähti heti ensimmäiseksi kohti Eloklaanin kanssa jaettua rajaa. Pikiturkki oli partion johdossa, hänen takanaan kulki Pyräkkäpiru, puoliverisen kollin jälkeen tuli Lepakkohuuto ja perää piti Lehtituuli. Eloklaanin rajalle lähteminen ei ilahduttanut Lepakkohuutoa sitten lainkaan.
“Ei sitten parempaa paikkaa aloittaa olisi voinut päättää”, hän mutisi uupuneen kuuloisena ja pyöräytti silmiään.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Käärmis

Lainetassun palatessa mestarinsa kanssa takaisin sinnepäin, jossa Tuiskutassu oli oman mestarinsa kanssa. Naaraan sisar saapui hänen vierelleen.
“Lainetassu, tuolla taitaa olla varpunen”, siniharmaan oppilaan sisar kuiskasi ja osoitti erään pensaan alusta lähistöllä.
“No nappaa se sitten!” Lainetassu sihahti turhautuneena, kääntyi ympäri ja harppoi pois sisarensa luota. Hän haisteli ilmaa toivoen löytävänsä vielä jotain ja pian haistoi jäniksen. Jäniksen?
Lainetassu lähti seuraamaan hajua hämillään. Jänikset asuivat nummella, eikö vain? Miten sellainen oli metsään asti tullut? Naaras kuitenkin piti ajatuksensa vain jäniksen hajussa, joka leijaili hänen lähellään. Hänen vain täytyisi löytää se ja loput olisi täydestä taidosta ja tuurista kiinni.
Lainetassu pian huomasikin valkoisen töpöhäntäisen otuksen, joka puputti lehdettömän pensaan oksia, koska ei tainnut muuta ruokaa löytää. Lainetassu laskeutui saalistusasentoon ja lähti varovasti hiipimään saalista kohden. Hän piti katseensa koko ajan jäniksessä ja lähestyi sitä vähitellen.
Pian jäniksen korvat liikahtivat, sen pää ponnahti pystyyn ja se kääntyi tapittamaan pyöreillä silmillään nuorta oppilasta, joka sitä yritti saalistaa. Jänis päästi parkaisun ja Lainetassu tiesi, että hänen tulisi loikata.
Lainetassu ponkaisi ja laskeutui jäniksen takatassujen päälle. Hän nopeasti upotti kyntensä sen kylkiin ja nosti itsensä paremmin sen päälle. Hän onnistui nostamaan päänsä jäniksen niskan kohdalle ja suoritti sitten tappopuraisun, jolloin eläin hytkähti ja valahti hänen allaan veltoksi.
“Hienoa työtä, Lainetassu”, Henkäystähti kehui saapuessaan lähemmäs. Lainetassu punastui hieman hämmentyneenä yhtäkkisistä kehuista.
“Kiitos.”
“Palataan nyt muiden luokse. Äläkä tulevaisuudessa säntäile mitään sanomatta pois. Minun olisi hyvä tietää missä sinä kuljet”, päällikkö naukui vielä ja kääntyi kannoillaan suunnaten takaisinpäin. Lainetassu tarttui jänikseen – jonka tajusi silloin olevan erittäin suuri – ja lähti mestarinsa perään nopeasti.

//Tuisku?

Kirjoittaja: Ampiainen

Olin ilmeisesti ollut oikeassa sillä lainetassu ei ollut niin löytänyt kuin napanutkaan myyrää mutta nyt sisko oli kadonnut näköpiiristäni mestarinsa kanssa. Tassutan nopeasti lähemmäs lätäkkölempeä ja lasken tämän tassujen juuren juuri saamani oravan ja haistelen hetken ilmaa ennenkuin lähden jatkamaan saalistusta. Lätäkkölempi tassut perässäni nostaen oravan ilmaan ja pudotaen sen sitten yhden puun juuren. Haistoin nopeasti sen samanlaimeak kottaraisen hajun, paitsi että nyt lintu oli lähempänä jota oli seurannut myös se että haju oli tuoreempi. Asettaudun nopeasti parhaaseen Mahdolliseen vaanimisasentoon ja lähden hitaasti pensaikkoon. Pujahdettuani pensaan läpi toiselle aukiolle näin kottaraisen maassa. Olin jo hännänmittan päässä saaliseläintä joten loikasin siivekkään kimppuun riipien sen siipiä ja lopulta purren sen niskat nurin. Kannan ylpeänä kottaraisen oravani luokse ja pudotan sen siihen, huomaan yllätäen laintassun tulevan mestarinsa Perässä pensaikkosta ulos -Riistatta! Seison hetken saalideni vierellä katsomassa siskoani suoraan silmiin. Lopulta päädyin tassutamaan siskoni vierelle. Yllätykseksnin haistan nopeasti vahvan varpusen hajun.
*lainetassu, tuolla taitaa olla varpunen*, kuiskaan siskolle nopeasti ja osoittan yhden pensaan alusta. Pysähdyn sitten ja käännyn ympäri nähdäkseni mitä naaras oli aikeissa tiedolla tehdä.
//laine?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Lainetassu vastasi haistavansa myyrän, kun häneltä kysyttiin mitä hän haistoi. Saaliseläimen haju oli laimea ja siniharmaa oppilas ei ollut täysin varma, oliko myyrä enää edes lähettyvillä. Hän yritti seurata myyrän laimeaksi muuttunutta hajua ja piti koko ajan suunsa hieman raollaan.
Pian Lainetassu pysähtyi. Myyrän haju loppui siihen, kun maassa näkyi verta ja hieman jälkiä.
“Joku on napannut sen jo”, oppilas mutisi, kun Henkäystähti saapui hänen vierelleen. Päällikön ilme oli kova ja Lainetassu ei ollut aivan varma mitä tämän mielessä kulki.
“No, haistatko jotain muuta?” nuoren naaraan mestari kysyi katse naulittuna oppilaaseensa. Lainetassu haisteli ilmaa ja nyökkäsi hieman.
“Haistan hiiren”, naaras naukaisi kainosti. Henkäystähti nyökkäsi ja jäi odottamaan. He katsoivat hetken ajan toinen toistaan hiljaa.
“No, etkö aio etsiä sitä hiirtä?” Henkäystähti rikkoi hiljaisuuden.
“Aivan. Tietysti!” Lainetassu naukaisi nopeasti ja lähti äkkiä seuraamaan hiiren hajua tarkasti. Hänen täytyi käyttää kaikki keskittymisensä siihen, jottei menettänyt vainua ja kadottanut hiirtä täysin.
Lainetassu kipitti eteenpäin ja pian huomasi pienen eläimen mutustamassa ilmeisesti puun juurelta löytämäänsä siementä. Siniharmaa naaras piti katseensa tarkasti saaliissa ja lähestyi sitä hitaasti laskien tassunsa niin varovasti narskuvaan lumeen kuin mahdollista. Pian hän tunsi olevansa tarpeeksi lähellä hiirtä ja loikkasi sitä kohti.
Lumi narskahti Lainetassun takatassujen alla, kun hän ponkaisi ja sai hiiren säikähtämään ja lähtemään kipittämään karkuun. Lainetassu sihahti ja syöksähti vielä sitä kohti, mutta pieni eläin änkeytyi puun juurakossa olevaan pieneen koloon, josta oppilas ei sitä saanut, vaikka yrittikin kaivella sitä etutassuillaan sieltä ulos.
“Hiirenpapanat!” hän sihahti, kun nousi seisomaan. Henkäystähti saapui hänen vierelleen.
“Koeta ensi kerralla kovempaa. Ei kannata ajatella saaliin loikkivan suoraan suuhusi”, päällikkö naukui. Lainetassua ärsytti. Oli hän tietysti yrittänyt, mutta ei se ollut riittänyt! Miksi hänellä oli yhtäkkiä niin huono tuuri?

//Tuisku?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Se nähdään sitten myöhemmin saatko enemmän vai vähemmän saalista kuin minä, mutta lyön kuun klaaninvanhimpien punkkitarkastuksesta vetoa että minä saan enemmän saalista kuin sinä”, naurahdan huvituneena ja näpäytän siskoa leikkimielisesti hännälläni.
”Lähdetään”, henkäystähti-lainetassun mestari! Maukuu. Tassutan iloisena siskon ja mestareiden perässä ulos leiriristä. Tassutan innokkaana eteenpäin kunnes lätäkkölempi käskee pysähtymään, kuten henkäystähit oli hetkeä ennen omaa mestariani kehottanut lainetassua pysähtymään! Pysähdyn tottakai heti kun käskettiin ja asetauduin lainetassun viereen. Yritin olla mahdollisimman siivosti.
”Noniin mitä haisttatte?” henkäystähti kysyy. Nostan kuononi ilmaan ja haistelen mahdollisia saaliseläinten tuoksuja, huomaan nopeasti monta laimeaa tuoksua ja yhden tuoreemmaan.
”Haistan laimeasti päästäisen kottaraisen ja hiiren mutta haistan myös yhden tuoreemmaan… Oravan!” mauun ylpeänä. Lätäkkölempi nyökkäsi hyväksyvästi ja niin nyökkäsi henkäystähtikin. Siirsin nopeasti katseeni lainetassuun joka myös kertoi mitä oli haistanut.
”Haistan hmm.. Myyrän?” lainetassu maukuu.
”Hyvin meni, yrittäkää voitte nyt yrittää jäljittää ja napata nuo saalit”, henkäystähti ilmoitti. Loikkaan nopeasti pystyyn ja lähden seuraamaan oravan hajua, asettaudun matalaksi työnnän kyntteni esiin ja loikaan ilmeisesti pensaan alla olleen otuksen päälle ja tapoin sen. Raahan miltei itseni kokoisen oravan ulos pensaasta ja istuudun katsomaan kuinka lainetassu yrittää jäljittää ja napata sitä myyrä jonka oli haitannut, uskon että hän oli vain keksinyt hätäpäisään jonkun saaliseläimen jottei näytä aivan avuttomalta minun rinnalani sillä minä en ainakaan ollut haistanut myyrä, nyt sisko kyllä vasta avuttomalta näyttikin kun yritti jäljittää todennäköisesti olematonta myyrä.
//laine?

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 22kp!-
Tulisielu: 5kp-
Tuiskutassu: 6kp-
= 33kp

AUROORA
Varissulka: 5kp-
Loskalauha: 25kp!-
Lampiväre: 9kp-
Pimentovarjo: 16kp-
= 55kp

ELANDRA
Tuhkajuova: 6kp-
Lätäkkölempi: 33kp!-
= 39kp

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 6kp-
Virtaviima: 4kp-
Aaltosalama: 5kp-
= 15kp

KÄÄRMIS
Hiljaisuusvarjo: 48kp!-
Lepakkohuuto: 5kp-
Lainetassu: 13kp- Voit nimittää Lainetassun soturiksi, jahka Särötassu ja Tuiskutassu ovat valmiit.
= 66kp

SAAGA
Rosmariinikynsi: 15kp-
Särötassu: 3kp-
= 18kp

Kirjoittaja: Auroora

En ollenkaan ymmärtänyt Tuhkajuovan ajattelutapaa. Mitäkö väliä menneisyydellä oli? Kaikki. Etenkin nyt, kun Kuolonklaanin historialle annettiin niin paljon arvoa. Henkäystähden mielestä erakkoveriset olivat alempiarvoisia juuri siksi, etteivät he olleet vereltään osa klaanimme tarinaa. Puhdasverisyydelle toi arvoa nimenomaan Kuolonklaanin historia ja esi-isämme.
”Tietysti tämä kiinnostaa minua. Vihaan sitä, kun en tiedä jotain, mitä joku muu tietää”, sanoin siristäen silmiäni turhautuen uudelleen siitä, ettei Mesitähti suoraselkäisyyttään ollut voinut kertoa minulle jotain näin tärkeää. Tuhkajuovan katsetta oli vaikea lukea. Kenties sanani muistuttivat häntä aiemmasta kömmähdyksestäni, kun olin tunkenut nokkani hänen asioihinsa. Vaihdoin nopeasti keskustelun suuntaa.
”Kenties olet oikeassa, minun on ehkä kuitenkin parempi kysyä asiasta itse”, tuumin vilkaisten päällikön pesän suuntaan. Millaisen kuvan oikein antaisin itsestäni, jos laittaisin Tuhkajuovan haastattelemaan Henkäystähteä sijastani? Kolli ei ollut niin tyhmä, etteikö arvaisi Tuhkajuovan olevan asialla, vaikka naaras ei sitä itse kumppanilleen ensin kertoisi. Kysymällä suoraan osoittaisin vain rohkeutta ja päättäväisyyttä. Toisaalta en juuri tällä hetkellä ollut Henkäystähden suosiossa ollenkaan, joten hän saattaisi suuttua kyselemisestäni. Ottaisin kuitenkin sen riskin: asia tuntui aivan liian tärkeältä.
”Menen kysymään häneltä heti.”
Oli sama saada asia nyt pois alta. Siispä nousin päättäväisenä ja lampsin päällikön pesälle, jonne olin nähnyt Henkäystähden hetki sitten katoavan. Valmistauduin henkisesti siihen, että saisin huudot. Uskoni ei ollut kovin vahva siihen, että päällikkö ilahtuisi kyselyistäni. Varapäällikkönä oli kuitenkin oikeuteni tietää.
Kiersin lammen ja astuin kallioiseen pieneen luolaan, jossa Henkäystähti asusti. Harmaa kolli oli sukimassa turkkiaan ja nosti päätään, kun huomasi tuloni. Nyökkäsin kunnioittavan tervehdyksen.
”Kas, Pimentovarjo”, päällikkö murahti kireän oloisesti. ”Onko petturia vielä löytynyt?”
Tietysti hän otti asian heti puheeksi. Ei, ei ollut. Aloin epäillä, oliko mitään petturia edes olemassa.
”Ei vielä. Etsin häntä edelleen kuumeisesti. Voit olla huoleti, hän pääsee pian rangaistavaksi”, sanoin ja toivoin kuulostavani vakuuttavalta. Henkäystähti katsoi minua hetken hiukan epäilevästi, mutta nyökkäsi sitten. Olin varma, että hänen mittansa alkoi olla täysi.
”Mitä asiaa sinulla on?”
Huokaisin syvään ja astuin lähemmäs vilkaisten samalla pesän suulle muiden tulijoiden varalta. Tämä asia oli totisesti arka, sillä jos Mesitähden tarina olisi totta, se tarkoittaisi, että Henkäystähden ja aiempien päälliköiden kertoma ei ollut.
”Mesitähti kertoi minulle kokoontumisessa jotain mielenkiintoista”, aloitin tunnustellen, eikä Henkäystähden katse ainakaan lämmennyt Eloklaanin päällikön nimen kuullessaan. ”Hän lipsautti jotain munaisista klaaneista, mutta kysyessäni hän ei suostunut kertomaan enempää klaanimme historiasta. Tiedätkö sinä jotain?”
Heikkomielisempi kissa olisi säikähtänyt sitä, miten nopeasti Henkäystähden ilme muuttui pelkästä kylmästä epäilyksestä suuttumukseksi.
”Sillä ei ole mitään merkitystä”, hän murahti silmät siristyen. ”Ja miksi olet kysellyt asiasta Mesitähdeltä? Minun pitäisi epäillä uskollisuuttasi siitä hyvästä.”
”Olisiko minun pitänyt vain olla hiljaa ja unohtaa koko asia, kun hän kertoi minulle jotain aivan uutta tietoa, mikä ei ollenkaan sovi Kuolonklaanin historiaan?”
”Olisi.”
Pudistin happamana päätäni.
”Kuinka olisin voinut?” murahdin katsoen päällikköä terävästi silmiin. Tunsin liikkuvani heikoilla jäillä, mutta olin varttunut liian itsepäiseksi kissaksi perääntyäkseni. ”Varapäällikkönä minulla on oikeus tietää.”
Henkäystähti tuntui tulistuvan entisestään.
”Tunnut ajattelevan, että historiamme on valhetta? Olenko oikeassa?” hän kysyi matalalla äänellä. ”Epäillessäsi sanaani rikot lakejamme. Varapäällikkönä sinun pitäisi se tietää.”
Tunnelma luolassa tuntui painostavalta ja jännittyneeltä. Saatoin oikein tuntea, ettei Henkäystähti enää luottanut minuun samalla tavalla. En tiennyt, huononsiko hänen haastattelemisensa tilannettani. Joka tapauksessa tunsin, että oli aika perääntyä. Hän ei kertoisi minulle mitään. Parhaassa tapauksessa saisin pelastettua oman nahkani.
”En tietenkään epäile sinua”, sanoin kiivaasti. ”Minä tunnen historiamme. Halusin vain tietää, millaista tarinaa Eloklaanissa levitetään.”
”Vai niin.”
Henkäystähti oli hetken hiljaa, kuin punniten sanojeni todenperäisyyttä. Sitten hän nousi ja astui uhkaavan askelen lähemmäs.
”Pidä vastaisuudessa kuonosi erossa ja tiukasti kiinni asioista, jotka eivät kosketa sinua”, harmaa päällikkö murahti. ”Päällikkönä saat tietää kaiken. Keskity nyt mieluummin löytämään se petturi kuin tonkimaan historiaamme.”
Nyökkäsin peittäen helpotukseni siitä, ettei Henkäystähti ollut vihaisempi.
”Ehdottomasti. Ole huoleti, löydän hänet pian.”
Henkäystähti nyökkäsi, mikä oli minun merkkini poistua. Astelin lammen ympäri ja näin, että Tuhkajuova istui edelleen siinä, mihin olin hänet jättänyt. Istuuduin takaisin hänen viereensä.
”Hän ei kertonut mitään. Ja minusta tuntuu, että hän ei oikein arvostanut kysymyksiäni. Toivon vain, ettei hän ole kovin vihainen.”

//Tuhka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Taistelu oli kovaa. Lainetassu antoi kaikkensa ja niin vaikutti myös Tuiskutassukin antavan. Heidän kamppailunsa oli kovaa. Tuiskutassu sai iskuja maaliin, mutta niin sai myös Lainetassu. Hän yritti parhaansa mukaan voittaa sisarensa näyttääkseen Henkäystähdelle kuinka hyvä oppilas hän oikeasti oli.
Kun Lainetassu onnistui vetämään Tuiskutassulta tassut alta, jolloin hän tömähti maahan ilmat paeten hänen keuhkoistaan. Lainetassua hieman suretti sisarensa puolesta. Kun ilmat pakenivat keuhkoista, se tuntui hyvin inhottavalta.
Lainetassu ei kuitenkaan antanut myötätuntonsa sisartaan kohtaan hämätä. Hän asettui sisarensa päälle ja painoi tätä maahan etutassuillaan. Tuiskutassu yritti pyristellä pois hänen otteestaan, mutta haukkoessaan henkeä hän ei päässyt enää irti sisarensa otteesta.
“Riittää! Taistelu on ohitse. Lainetassu on voittanut”, Henkäystähti ilmoitti ylväällä äänellä. Lainetassu päästi Tuiskutassun nousemaan ylös. Hän pudisteli turkkiaan, jolloin lunta lenteli.
“Hyvää työtä te kaksi. Palataan leiriin. Ottakaa jotain tuoresaalista ja levätkää, sen jälkeen lähdemme vielä saalistamaan”, päällikkö naukui vielä ja kääntyi sitten. Lainetassu nuolaisi sisarensa turkkia pari kertaa.
“Taistelit hyvin”, hän naukui hiljaa ja tassutti tämän vierellä kohti leiriä.

Lainetassu istuskeli Tuiskutassun kanssa leirin uloskäynnin vierellä odottamassa mestareitaan. Pian Henkäystähti ilmestyi pesästään ja Lätäkkölempi asteli leirin laidalta juttelemasta muiden sotureiden kanssa.
“Oletteko valmiita?” Lätäkkölempi kysyi. Oppilaat nyökyttelivät ja Henkäystähti vain nyökäytti päätään pienesti. Hän lähti sitten johtamaan oppilaita sekä lätäkkölempeä ulos leiristä.
“Katsotaan vain niin sinä vielä nappaat enemmän saalista kuin minä”, Lainetassu naukaisi Tuiskutassulle. “Mutta lupaan kyllä, että yritän saada enemmän saalista kuin sinä”, hän naukaisi vielä ja virnisti leikkimielisesti.

//Tuisku?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuusvarjo tunsi helpotusta, kun Rosmariinikynsi alkoi puolustamaan häntä. Hän rähjäsi vanhemmalle kollille vihaisena siitä, miten ilkeästi hän oli käyttäytynyt Hiljaisuusvarjoa kohtaan, vaikka kolli oli vain yrittänyt auttaa.
Kun kaksikko alkoi olla valmiita kiistelynsä kanssa, Hiljaisuusvarjo huomautti, että heidän varmaankin kannattaisi viedä Kamomillapyörre leiriin. Naaras oli shokissa ja tarvitsisi siihen hoitoa, ennen kuin hänen verenkiertonsa tyrehtyisi.
Hiljaisuusvarjo ja Rosmariinikynsi nostivat naaraan heidän väliinsä ja lähtivät taluttamaan tätä kohti leiriä. Sillä välin Syöksyaskel lähti hakemaan jotain saalista ja otti sitten muut nuoremmat soturit nopeasti kiinni. Hiljaisuusvarjo ei enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hän antoi isottelevan kollin vain johtaa heitä hiljaa, kun he raahasivat ystäväänsä kohti leiriä.
Pian nelikko pääsi leiriin ja Hiljaisuusvarjo sekä Rosmariinikynsi taluttivat Kamomillapyörteen parantajan pesälle. Sillä välin Syöksyaskel asteli tuoresaaliskasalle ja asetti ne saaliit, jotka oli ottanut mukaansa sen päälle. Sen jälkeen kolli asteli parantajan pesäälle muiden perään.
“Minä haen loput saaliit, jääkää te tänne Kamomillapyörteen seuraksi”, Hiljaisuusvarjo naukui, kun Syöksyaskel saapui sisään pesään. Vanhempi kolli vain nyökkäsi vastaukseksi ja Hiljaisuusvarjo siis poistui.
Kun kolli lähti suuntaamaan kohti leirin uloskäyntiä, Aamuraita ilmestyi hänen vierelleen. Ja tassutti hänen kanssaan.
“Mihin olet menossa?” naaras kysyi siirtyen Hiljaisuusvarjon eteen estäen hänen kulkunsa. Kolli huokaisi hiljaa.
“Olen lähdössä hakemaan tuoresaaliita, jotka jäivät metsään. Voit tulla mukaan auttamaan, jos haluat”, kolli naukaisi. Aamuraita nyökkäsi mielissään. Hän pysytteli Hiljaisuusvarjon vierellä, kun kolli lähti kulkemaan ulos kohti paikkaa, johon he olivat saaliinsa jättäneet odottamaan.
“Kenen kanssa olit saalistamassa?” Aamuraita kysyi.
“Kamomillapyörteen, Rosmariinikynnen ja Syöksyaskeleen”, Hiljaisuusvarjo kertoi.
“Mikseivät he auta sinua hakemaan saaliita?” naaras kysyi.
“Kamomillapyörre joutui shokkiin, joten veimme hänet parantajan pesään. Annoin Syöksyaskeleen ja Rosmariinikynnen jäädä pitämään hänestä huolta, kun minä käyn hakemassa saaliimme”, kolli selitti ystävälleen. Aamuraita nyökkäsi.
“Toivottavasti hän paranee”, hän naukui hiljaa.
“Toivottavasti”, Hiljaisuusvarjo vastasi ja katseli metsää ajatuksissaan.
Kun hiljaisuus ystävien välillä oli kestänyt tovin, Aamuraita alkoi vaikuttaa hieman vaivaantuneelta. Hän liikehti ja vilkuili jatkuvasti ympärilleen.
“Mitä mietit?” Hiljaisuusvarjo kysyi.
“Mietin mitä sinä mietit ja miten saisin tämän hiljaisuuden lakkaamaan. Yleensä sinä olet se, joka pälpättää koko ajan, joten ajatteli, että sinulla olisi jotain sanottavaa”, naaras naukui huokaisten.
“No, minulla ei oikein ole mitään sanottavaa. Ehkä vain se, että on mukavaa olla viimein soturi, mutta Syöksyaskel on alkanut käyttäytyä todella kummasti. Hän vaikuttaa ajattelevan, että Kamomillapyörre on hänen ja, että minä yritän viedä naaraan häneltä”, kolli selitti. Aamuraita katsoi häntä silmiin. Se sai Hiljaisuusvarjon hieman punastumaan.
“Syöksyaskel on kyllä kunnon öykkäri! Väheksii puoliverisiä miten lystää!” Aamuraita naukaisi ärtyneenä. Se tuli Hiljaisuusvarjolle ylätyksenä.
“Mutta eikö hän ollut Tulisielun ystävä?” hän kysyi hämillään.
“Ei enää. Kuulemma hän sai vasta tietää, että Tulisielu oli puoliverinen ja alkoi sitten vihata häntä. En saata ymmärtää sellaisia kissoja sitten lainkaan”, Aamuraita naukui pudistellen päätään.
“En tosiaan ymmärrä häntä! Miten hän saattaa vihata yhtä kaunista kissaa kuin sinä!” Hiljaisuusvarjo huudahti vinkaten ystävälleen leikkimielisesti hieman silmää. Aamuraita naurahti.
“Minäkin mietin, kuinka hän saattaa vihata sinun kaltaistasi hienoa soturia! Miksi sinä häneltä muka jonkun Kamomillapyörteen veisit, ja vaikka veisitkin, ei Kamomillapyörre ole hänen omaisuuttaan!” naaras huudahti ja heitti lunta ilmaan samalla häntäänsä heitellen.
“Totta. Mutta olemme nyt perillä. Nappaa tästä se mukaasi, mitä saatat kantaa”, Hiljaisuusvarjo naukui. Aamuraita totteli ja Hiljaisuusvarjokin nappasi mukaansa hieman saalista.
Kun kaksikko oli valmis, he palasivat nopeasti leiriin sanaakaan sanomatta. Olisivat he jutelleet, mutta riistaa suussa oli vaikeaa sanoa mitään selvästi. He sen sijaan vain kävelivät vieretysten eteenpäin vaihtaen välillä hullunkurisia katseita.
Hiljaisuusvarjo laski huojentuneena saaliinsa tuoresaaliskasaan, kun he pääsivät leiriin. Hän kosketti kuonoja Aamuraidan kanssa iloisesti.
“Nähdään taas pian, minä menen nyt katsomaan miten Kamomillapyörre voi!” kolli ilmoitti.
“Selvä, pidä huolta itsestäsi, äläkä anna muiden isotella! Muista, että olet mahtava kissa ja muiden kissojen mielipiteillä ei ole oikeasti väliä!” naaras huusi takaisi.
“Eikö sinunkaan, siis se, että olen mahtava?” Hiljaisuusvarjo kysyi leikillään pysähtyen vielä vähän matkan päähän parantajan pesästä. Aamuraita naurahti hieman.
“Sovitaan, että vain hyvillä mielipiteillä on väliä”, hän sanoi nopeasti. Hiljaisuusvarjo hymyili.
“Hei sitten! Pidä huoli siitä, että koko klaani tietää miten mahtava sinäkin olet!” kolli huusi ja astui sitten parantajan pesään.
“Kamomillapyörre?” hän kysyi suunnatessaan syvemmälle sisään.

//Kamo tai Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Nyt minulle riitti! Viha kiehui sisälläni ja olin niin raivoissani.
“Syöksyaskel lopeta! Hiljaisuusvarjo vain koittaa auttaa, hän on Kamomillapyörteen ystävä sentään!” ärähdin ja astuin uhkaavasti lähemmäs.
“Sinä olet törkeä ilkimys! En tiedä mitä ajattelin, kun näin jotain Kamomillapyörteen ja sinun välillä! Olet täysi idiootti!” ilmoitin rähjäten hyvin vihaisena kollille, joka siristeli minulle silmiään. Tyrkkäsin kollin irti sisarestani. Hiljaisuusvarjo siirtyi vähitellen hänen lähelleen. Hyvä niin. En haluaisi tuota likaista limanuljaskaa hänen lähelleen.
“Itse olet törkeä! Minä vain yritän hyvää! Etkö näe kuinka Hiljaisuusvarjo yrittää viedä hänet minulta! Ja varmaan myös sinultakin! Olethan sinä hänen siskonsa! Kyllä sinun pitäisi huomata ellet ole aivan pässi!” kolli räyhäsi takaisin.
“Hiljaisuusvarjo ei vie sinulta yhtään ketään! Hän on yksi mukavimmista kissoista kenet olen ikinä tavannut!” ärähdin ja käännyin ympäri. Huutava raivo muuttui hiljalleen tykyttäväksi peloksi ja huoleksi sisartani kohtaan.
“Meidän pitäisi viedä hänet leiriin”, Hiljaisuusvarjo naukui. Nyökkäsin. Naaras vaikutti aika ahdistuneelta.
“Pystytkö kävellä?” kysyin kyyristyen lähemmäs Kamomillapyörrettä. Miten päivä voikaan mennä näin pieleen? En saanut vastausta.
“Meidän pitää varmaan kantaa häntä”, nau’uin. Katsoin Hiljaisuusvarjoa, joka nyökkäsi. Autoimme kollin kanssa sisareni pystyyn ja talutimme häntä pitäen suurta osaa naaraan painosta lavoillamme.
“Pian olet leirissä, Kamomillapyörre, jaksa vielä”, kuiskasin naaraalle ennen kuin lähdimme matkaan. Syöksyaskel johti meitä häntä vispaten raivokkaasti puolelta toiselle.
//Hilju?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tarkailin lainetassua mutta olin liian hidas jonka seurauksena tömähdin maahan kuonolleni kun sisko oli vetänyt jalat alta. Kompuroin nopeasti pystyyn ja käänähdin lainetassua päin naaras oli loikkaamaassa minua päin mutta minä nousin takajaloilleni ja läimäytin tätä pari kertaa pehmeästi tassuillani. Asetun takaisin maahan ja tajuan että lainetassu oli kadonnut näköpiiristäni. Käänähdin nopeasti ympäri ja sen seurauksena lainetassu joka oli ollut pomppaamassa niskaani päätyikin maahan sillä loikaisin sivuun eikä sisar ehtinyt tehdä mitään ennenkuin oli jo tömähtänyt maahan. Tuijotin hetken maassa avuttoman näköisenä räpikköivää siskoa kunnes loikaisin tämän päälle ja pidän tätä maassa. Naaras rimpuili ja sähisi maassa mutta ei päässyt irti, kunnes naaras valahti veltoksi. Naaras oli ilmeisesti luovuttanut, helitin otetani ja olin jo nousemassa pystyyn kunnes yllätyksekseni lainetassu ponkaisi minut ilmaan ja sai minut hämmenyksen valtaan. Tömähdän parin hännänmittan päähän pökeryksissäni. Parin silmänräpäyksen jälkeen nousin hitaasti seisomaan mutta kaadun miltei heti takaisin maahan siskon loikkatua minua päin. Sisko seisoi voittaneen näköisenä päälläni mutta en aikonut hävitä! En nyt enkä näin! Valahdan veltoksi naaraan alla ja tämän hellitetyä otetaan minusta rimpuilin pois tämän alta ja loikaan parin hännänmittan päähän tästä. Lainetassu lähti nopeasti syöksyyn minua päin mutta minä kyyristäydyin vasten maata ja kierähdän sivuttain nopeasti jotta lainetassu syöksyy ohi, heti sen jälkeen loikkasin takaisin jaloilleni ja pyörähdän kohti lainetassua joka on oli juuri pysähtynyt ja kääntyi nyt takaisin minuun päin, tuijottimme toisiamme hetken silmiin kunnes lähden hitaasti lähestymään tätä. Kun olen tarpeeksi lähellä siskoani nousen kömpelösti seisomaan talajaloilleni ja olin jo läimäisemmässä hennoa iskua siskoon etutassuillani niin yllätyksekseni naaras vetäisi minulta jalat alta ja kaadun kuonolleni maahan. Keuhkoni tyhjenevät maahan kaatumisen voimasta ja alan haukkoa henkeä silmät viirussa ja paniikkissa.
//lainuli?

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre ravisti korviltaan kosteita lumen ja sateen sekaisia pisaroita. Sää ei ehkä ollut otollinen harjoituksille, mutta soturin oli kyettävä toimimaan kaikenlaisissa sään ja ilmaston tiloissa. Lampiväreestä tuo miete vaikutti aika älykkäältä, ja hän harkitsi hetken sen sanomista ääneen oppilaalleen, mutta lopulta harmaa naaras päätyi pysymään hiljaa. Olihan asia itsestäänselvyys, eikä hän halunnut Särötassun kuvittelevan, että hän piti tätä tyhmänä.
Kun Särötassu kysyi heidän määränpäästään, Lampiväre heitti nopean vilkaisun taakseen.
”Menemme Lehtikuusilaaksoon”, hän sanoi ja suuntasi katseensa taas eteenpäin. ”Olin ajatellut, että voisimme nyt harjoitella avarilla alueilla metsästystä, mutta sää on melko kehno. Puut suovat sentään hieman suojaa.”
Oikeastaan Lampiväre ei ollut etukäteen tarkemmin suunnitellut, minne he menisivät, mutta Lehtikuusilaakso tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Hän oli aina pitänyt siitä: metsikkö erosi puustoltaan Kuolonklaanin muusta melko yksitoikkoisesta reviiristä, ja etenkin ruskan aikaan se oli keltaisine lehvistöineen henkeäsalpaavan kaunis. Nyt laakso oli tietenkin harmaa ja koruton, mutta silti se tarjosi hieman vaihtelua.
Lampiväre toivoi, ettei Särötassu vihaisi häntä liikaa huonossa säässä talsitun pitkähkön matkan vuoksi. Aurinko oli ehtinyt nousta jo monta mittaa, ennen kuin kaksikko viimein saapui reviirin toiselle puolelle. Lampiväre johdatti oppilaansa pienelle aukealle, jossa tämän vaanimisasennon analysoiminen ja korjailu onnistuisi helpommin. Hän aikoi myös myöhemmin laittaa Särötassun metsästämään hiiriä, jos riistan suhteen kävisi tuuri. Lintujen ja oravien saalistaminen jäisi myöhemmälle, sillä niiden jahtaaminen ylhäällä oksistossa toi omat haasteensa, eikä Lampiväre halunnut oppilaansa katkaisevan kokemattomuuttaan jalkojaan.
”Hiotaan vaanimisasentoasi näin alkuun”, harmaa naaras sanoi ohuella äänellään ja astui Särötassun eteen. ”Asettuisitko vaanimaan?”

//Särö?

Kirjoittaja: Käärmis

Lainetassusta oli hieman sääli, kun Tulisielu vain lähti paikalta. Hän olisi halunnut kovasti vielä härnätä tätä, mutta asialle ei nyt mahtanut mitään. Naaras oli päättänyt olla tylsä ja vain lähteä paikalta jättäen Lainetassun yksin.
Lainetassu käännähti ympäri ja lähti talsimaan kohti oppilaiden pesää. Hänellä ei oikein muutakaan siis ollut, koska Henkäystähti ei ainakaan ollut kertonut hänelle heidän lähtevän partioon tai harjoituksiin vielä sinä päivänä.
“Hei Lainetassu!” Särötassu tervehti ja keskeytti turkkinsa sukimisen. Kolli oli selkeästi tullut joistain harjoituksista juuri. Kollin turkki oli hieman sotkuisesti, mutta hän taltutti hulluuntunutta turkkiaan kovin rauhallisesti.
“Hei Särötassu! Olitko harjoutksissa kenties?” siniharmaa naaras kysyi. Hänen veljensä nyökkäsi.
“Harjoittelimme saalistusta. En tajunnut pensaan oksien harottavan niin lähellä, joten turkkini tarttui niihin ja meni ihan sotkuun. Ja vielä siitä syystä menetin saaliini! Se oli maukkaan näköinen orava, ja nyt minua ärsyttää!” kolli valitti latteasti. Lainetassu nyökkäsi.
”Ärsyttäisi minuakin. Mestarini olisi varmasti niin kamalan pettynyt niin huonoon suoritukseen”, naaras naukaisi. Särötassu vain tuhahti vastaukseksi.

Lainetassu seurasi Henkäystähteä innoissaan. Tuiskutassu tuli hänen perässään oman mestarinsa kera. Henkäystähti oli luvannut, että he harjoittelisivat taistelua nyt sisarensa kanssa. Kolli tunsi, että hän oli riittävän hyvin oppinut kaikki tastelun perusasiat ja voisi kokeilla nyt toiseen oppilaaseen siinä toivossa, että Tuiskutassullakin olisi jotain opetettavaa hänelle.
Lainetassu tunnisti metsäaukean, johon Henkäystähti pysähtyi. Hän oli silloin harjoitellut taistelemista mestarinsa kanssa siellä. Tuiskutassun mestari Lätäkkölempi ohjeisti vielä nopeasti oppilastaan ja sanoi sitten mihin tämän oli määrä mennä. Lainetassu katsoi henkäystähteä, joka vain nyökkäsi hiljaa kohti sitä paikkaa, johon hänen oli määrä asettua.
Naaras tassutti varovasti paikalleen ja katsoi sitten siskoonsa, joka seisoi hieman kauempana häntä vastapäätä. Lainetassu odotti merkkiä aloittaa innoissaan. Hän halusi näyttää kuinka taitava oli!
Kun Henkäystähti antoi merkin aloittaa, Lainetassu lähti heti hiipimään lähemmäs sisartaan. Hän piti koko ajan katseensa tässä vältellen höynäytystä. Hän ei tiennyt kumpi iskisi ensiksi, mutta oli miten oli, oli tärkeää pitää katse vastustajassaan.
Kun Lainetassulle alkoi riittää odottaminen, hän syöksähti kohti sisartaan aikeenaan horjuttaa tämän tasapainoa, joka antaisi hänelle hyvän edun taistelussa. Hän yritti kulkea nopeasti sisarensa ympärillä ja lyödä tämän jalkoja saaden tämän menettämään tasapainonsa.

//Tuisku?