Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Jos oikein alkoi asiaa pohtimaan, oli hyvin erikoista miten nopeasti muutokset saattoivat tapahtua ja niihin sopeutua. Muutoksen hetkellä sitä saattoi ajatella, kuinka mikään ei koskaan palaisi ennalleen. Muutoksesta tuli kuitenkin aina normi, joka tuntui muutaman auringonnousun jälkeen jo täysin tavalliselta arjelta – vaikka vain vähän aikaa sitten oli ajatellut täysin päin vastaista. Päivät olivat näyttäytyneet aikaisemmin ehkä liiankin samankaltaisilta. Nouseminen vuoteesta, päivän askareet, partioiminen, nukkumaan ja sama seuraavana päivänä uudestaan. Yleensä vain oppilas tai astetta erikoisemmat tehtävät toivat jotain muutakin arkeen. Eloklaanissa vartijana toimiminen oli aluksi vaatinut totuttelua, mutta pian sekin oli normalisoitunut, eikä tuntunut enää niin kummalliselta herätä Eloklaanin leiristä. Eloklaanilaisiin ja heidän tapaansa olla ja elää ei ikinä olisi voinut tottua, mutta ympäristöön kyllä. Vastikään olimme joutuneet palaamaan takaisin Kuolonklaanin leiriin, kun panttivangit olivat palaneet leiriin takaisin. Oli suorastaan häpeällistä astella takaisin Kuolonklaaniin moisen tapahtuman jälkeen. Henkäystähti ei todellakaan ollut mielissään tapahtumien kulusta – kuka olisi ollutkaan. Henkäystähden syytökset vain sattuivat osumaan vartijoihin, vaikka Pimentovarjo sai kaikista isoimmat syytökset harteilleen. Tiesin kuitenkin tilanteen rauhoittuvan, enkä uskonut asemani heikkenemiseen kuolonklaanilaisten silmissä. En kauheammin herättänyt muutenkaan klaanin keskuudessa huomiota, joten negatiivisen huomion valossa se kohdistui yleensä muihin kuin minuun. Jäin hyvin useasti varjoon ja välillä se saattoi merkitä huonompia asioita, mutta yleisesti ottaen pidin siitä. Pidin siitä, ettei tarvinnut aina olla esillä kaikille ja sai suorittaa rauhassa omaa elämäänsä eteenpäin. Huokaisin paikallani leirin aukiolla. Olin ollut pitkään uppoutunut ajatuksiini. Nousin ylös, sillä minun oli taas jatkettava päivääni – partio odottelikin jo uloskäynnin luona saapumistani.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”No mutta puhutaanpa sitä nyt niin hunajaisesti”, Aaltosalama virnisti kiusoittelevasti kumppanileen, mutta syvä, rakastava kehräys kumpusi väkisinkin hänen kurkustaan. Kollin sanat saivat hänen sydämensä pamppailemaan hänen rinnassaan yhtä nopeasti kuin silloin kun hän oli ollut vastarakastunut. ”Minunkin elämäni on äärettömän paljon parempaa, kun minulla on sinut vierelläni.” Naaras lipaisi lempeästi itseään vasten nojaavan soturin korvaa.
”Kuka nyt puhuu hunajaisia?” Varissulka tuhahti, mutta Aaltosalama näki tämän silmistä paistavan rakkauden.
Hän puhahti hiljaa hymyillen ja käänsi sitten hetkeksi katseensa auringonlaskun suuntaan. Viimeiset valonsäteet kimaltelivat vielä hetken Hehkulammen pinnalla, kunnes nekin haipuivat auringon painuessa mailleen. Taivas kylpi vielä hailakassa, vaaleanpunaisessa värissä.
Soturittaren katse jäi hetkeksi viipyilemään Hehkulammen toisella puolella näkyviin nummiin, jotka olivat Eloklaanin reviiriä. Jokin aika sitten eloklaanilaiset olivat onnistuneet pelastamaan panttivankinsa ja ottamaan klaaninsa takaisin haltuunsa. Vaikka Aaltosalama inhosi syvästi rajanaapureitaan, ei hän osannut olla tilanteesta kovin vihainen tai katkera.
Jos nyt järkevästi ajateltiin, eloklaanilaisista ei olisi koskaan voinut tulla oikeita kuolonklaanilaisia, joten heidän käännyttämisensä oli käytännössä ollut ajanhaaskausta. Ainoa tapa, jolla näistä todella päästäisiin eroon, oli joko ajaa nämä pois tai hoidella kaikki päiviltä. Jälkimmäinen vaihtoehto oli jopa Aaltosalaman makuun liian brutaali.
Hän pudisteli hiukan päätään ja tyhjensi mielensä ylimääräisistä ajatuksista. Hän oli täällä viettämässä laatuaikaa kumppaninsa kanssa, ei murehtimassa klaanien reviiripolitiikkaa.
Siinä katsellessaan liplattavia laineita hänen mieleensä pulpahti kuitenkin yksi ajatus, jota hän oli miettinyt joskus aiemminkin, muttei ollut rohjennut ottaa sitä puheeksi Varissulan kanssa. Aika ei ollut tuntunut sopivalta. Mutta kenties nyt…
”Kuule”, hän aloitti katsellen edelleen Hehkulampeen päin, ”oletko sinä koskaan miettinyt, miltä tuntuisi olla isä?”

//Varis? 😛

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelin oppilaiden pesän edustalla juttelemassa Syöksytassun kanssa.
”Miten sinun koulutuksesi on mennyt?” Kysyin hymyillen ystävältäni. Kolli näytti epäröivän vastauksessa kunnes lopulta aukaisi suunsa ja vastasi minulle.
”Ihan hyvin! Muuten mitä mieltä olet kun isäsi on palanut leiriin eloklaanin vartiointi tehtävästä”, tämä vastasi kysymykseni mutta kysyi samalla toisen kysymyksen. Kallistin päätäni mieteliäänä ja siirsin ajatukseni siihen hetkeen kun isäni oli palannut leiriin. Sydämeni tuntui särkyvän kollin kysymyksestä.
”Ihan kivalta..”, nau’un harmistuneena kysymyksestä. *Vaikka eihän se korvannut menetettyä aikaa yhdessä…* Ajattelin mielessäni. Heilutelin häntääni edes takaisin nyrpeänä ja Juuri kun kolli oli Sanomassa jotain niin minä hyvästelin hänet pikaisesti ja vilahdin vikkelästi pois hänen luotaan ja törmäsin kahteen nujakoivaan kolliin jotka tunnistin lepakkotassuksi ja hiljaisuustassuksi ja huomasin myös sisareni istuskelemassa parin hännän mittan päässä ja katselemassa kahta kollia.
”Ööh hei? Mitä te teette?”, kysyin hämmentyneellä äänellä. Hiljaisuustassu lopetikin hetkessä nujakan mutta antoi vielä pari mojovaa läimäisyä pesätoverillemme. Pyörittelin silmiäni ja istahdin maahan.
”No mitä te teette? Ette vieläkään kertoneet sitä”, mau’un uteliaana.
”Minä, Ööh siis me vähän nujakoitiin lepakkotassun kanssa”, hiljaisuustassu seliti.
”Ja minä olisin voitanut jollet olisi lopettanut kesken”, lepakkotassu nurisi. ”Sinu taisi pelottaa”, lepakkotassu lisäsi töykeästi. Murahdin närkästyneenä ja tassutin hiljaisuustassun viereen.
”Leikkitäisinkö jotakin? Minulla on tylsää enkä haluaisi vain tehdä oppilaan töitä”, marisin tylsytääni.
”Kyllä me varmaan voisimme mutta mitä?” Sisareni maukui. Nyökkäsin pienesti ja odotin kollien vastausta.
//Rosmy? Lepa? Hilju?

Kirjoittaja: Auroora

AUROORA
Lampiväre: 19kp
Varissulka: 9kp
= 28kp

ELANDRA
Lätäkkölempi: 39kp!
Sulkavirta: 11kp
= 50kp

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 5kp

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 29kp!

SAAGA
Rosmariinitassu: 3kp Ole tarkkana sanamäärän kanssa, pienikin heitto voi vaikuttaa pisteisiin.

Kirjoittaja: Käärmis

Taisteluharjoitukset sujuivat Hiljaisuustassun mielestä hyvin. Hän tykkäsi kovasti viettää aikaa Kamomillatassun kanssa, vaikka ne olivatkin vain harjoitukset eikä mitään muuta. Kolli oli iloinen kaikesta, mitä ikinä he tekivätkään harjoituksissa.
Hiljaisuustassu hymyili ja kuuli Kylmäliekin naukuvan, että oli aika palata takaisin leiriin. Kolli oli ehkä hieman harmissaan, koska olisi halunnut vielä jatkaa hetken, mutta totteli käskyä ja meni Lehtituulen vierelle valmiina lähtöön.
Hiljaisuustassu meni Kamomillatassun vierelle, kun he lähtivät jo kulkemaan kohti leiriä. Kolli hymyili pesätoverilleen lämpimästi ja heilautti häntäänsä leppoisasti.
“Olit mainio vastus”, valkoruskea kolli kehui ystäväänsä.
“Sinäkin taistelit hyvin. Toivottavasti pääsisimme harjoittelemaan yhdessä useamminkin”, Kamomillatassu vastasi. Hänen lämmin katseensa sai Hiljaisuustassun hyvin iloiseksi. Hänestä tuntui, että naaras saattoi sittenkin pitää hänestä.
“Niin. toivottavasti. Haluan kyllä nyt lepäämään. Olen aivan poikki ja tuntuu, että silmäni eivät meinaa enää pysyä auki”, Hiljaisuustassu naurahti. Kamomillatassu hymyili ja kehräsi.
“Joo. Minäkin haluan toki jo nukkumaan, mutta minulla oli hauskaa. Olet todella taitava jo.”
“Kiitos. Haluaisitko vaikka joskus käydä saalistamassa kanssani? Voisimme pyytää samaan saalistuspartioon”, kolli ehdotti.
“Se olisi mukavaa, mutta pitää katsoa, milloin kerkeän”, Kamomillatassu vastasi. Hiljaisuustassu nyökkäsi. Hän huomasi heidän olevan jo melkein leirissä. Matka ei näet ollut kamalan pitkä, tai se ei ainakaan tuntunut pitkältä.
Leirissä Hiljaisuustassu tassutteli oppilaiden pesälle ja saattoi kuulla Kamomillatassun edelleen kulkevan perässään. Hän tunsi pienen lämmön aallon kulkevan ylitseen, kun hän ajatteli miten sai olla naaraan kanssa, mutta hän pudisti sen pois päältään. Kuten Tulisielu oli aikaisemmin sanonut, hän ei nähnyt kollia siinä valossa. Hänen täytyi nyt vain antaa olla. Ei ollut reilua hänelle tai Kamomillatassulle, että hän ajatteli koko ajan heidän tulevaisuutta yhteen.
Hiljaisuustassu tunkeutui sisään pesään ja yritti ajaa Kamomillatassun ulos ajatuksistaan. Hän yritti sulkea naaraan koko olemuksen ulos mielestään ja saada hetkellisen rauhan ulkona jatkuvasta ajatuksesta siitä, että Kamomillatassu oli niin lähellä ja miten tämä oli viettänyt hänen kanssaan aikaa.
Hiljaisuustassu laski päänsä ja laittoi toisen etutassunsa naamansa eteen. Hän sulki silmänsä ja rentoutui. Hän antoi itsensä unen maailmoihin ja katosi myös pian kauas unen syövereihin.

Hiljaisuustassu kulki hiljaa läpi metsän. Hän ei tiennyt missä hän oli eikä muistanut mitä hän oli tekemässä. Kolli yritti tunnistaa metsää ja löytää joitain tuttuja maamerkkejä, mutta hän ei vain tunnistanut mitään. Kaikki hajut ja kaikki pienetkin maamerkit olivat hänelle täysin tuntemattomia.
“Missä ihmeessä minä oikein olen?” Hiljaisuustassu mutisi ja askelsi eteenpäin epävarmana. Hän tiesi, että hänen olisi kannattanut ennemmin jäädä paikalleen, mutta hän ei halunnut jäädä sinnekään.
“Onko täällä joku!” Hiljaisuustassu huhuili. Hän alkoi hermostua hieman. Kolli ei tiennyt lainkaan missä oli, ketään ei vaikuttanut olevan lähistöllä ja metsässä oli kuolemanhiljaista. Hiljaisuustassu tunsi karvojensa nousevan pystyyn ja hän alkoi vilkuilla jatkuvasti ympärilleen vainoharhaisesti. Pian hän huomasi suuren kiven kaukana edessään metsässä. Kolli tunsi pientä helpotusta ja ajatteli, että voisi kiivetä sen päälle ja katsoa sieltä, jos löytäisi tien takaisin kotiin.
Hiljaisuustassun päästyä sen juurelle hän tajusi, että se ei ollut mikään kivi. Hän oli jonkin vuoren juurella. Hän tunsi pienen järkytyksen, mutta into sysäsi pelon ja järkytyksen tunteen tieltään. Se olisi kollille suuri seikkailu, ja kun hän viimein löytäisi takaisin kotiin, hänellä olisi kiinnostava tarina kerrottavanaan. Kolli siis laski tassunsa vuoren pinnalle, silitti sitä hellästi tassullaan ja etsi itselleen askelmia, joilla kulkea ylös.
Hiljaisuustassu nosti itsensä pienelle tasanteelle vuorella. Hän tunsi itsensä rätti väsyneeksi. Vuoren kiipeäminen ei ollutkaan yhtä helppoa, mitä kolli oli aluksi luullut. Hänen tassuihinsa sattui, hän oli hengästynyt ja hänellä alkoi olla kuvottavan oloinen nälkä. Kolli jäi siis makaamaan maahan ja toivoi, että mikään ei hyökkäisi hänen kimppuunsa hänen pitäessään lepotaukoa. Kuitenkaan kollin toive ei käynyt toteen.
Hiljaisuustassu vilkaisi taivaalle, kun kamala kiljaisun oloinen äännähdys kaikui hänen yläpuolellaan. Korkealla taivaalla lenteli kotka, joka ilmeisesti etsiskeli jotain purtavaa itselleen. Hiljaisuustassu vain toivoi, että suuri lintu ei haluaisi kokeilla nuoren oppilaan kokoista makupalaa. Jos kotka nimittäin haluaisi maistaa kissaa, kollilla ei olisi kamalan suuret mahdollisuudet selvitä. Kotkilla oli kaiken hänen kuulemansa mukaan erittäin terävät kynnet ja terävä nokka. Niiden hyökkäyksiltä oli vaikeaa selvitä.
Hiljaisuustassu kuuli kotkan taas kiljahtavan ja sitten se syöksyi häntä päin. Kolli tunsi joka karvansa nousevan pystyyn ja hän katsoi vauhkona ympärilleen etsien suojapaikkaa. Hän huomasi pienen halkeaman kalliossa, johon hän onnistui tunkeutumaan juuri ennen kun kotka pääsi hänen kohdalleen. Lintu rääkkyi vihaisesti ja yritti kurotella nokallaan nuoreen kolliin, mutta Hiljaisuustassu vetäisi tätä kynsillä silmille. Lintu rääkäisi kovaäänisesti ja Hiljaisuustassu ajatteli päässeensä siitä eroon, mutta lintu vain riehaantui ja yritti pyrkiä sisään halkeamaan entistäkin raivokkaammin.
Hiljaisuustassu katsoi, miten kotka asettui vähän matkan päähän seisoskelemaan. Se vilkuili koko ajan rakoon odottaen nuoren kollin tulevan ulos, jotta voisi upottaa terävät kyntensä häneen ja viedä hänet mukanaan. Hiljaisuustassu värähti ajatusta. Se olisi varmasti karmea tapa kuolla, ja erittäin kivulias. Hän oli aina ajatellut, että kuolisi suurena soturina kunnioitettavalla tavalla klaaninsa puolesta, eikä melkoisen kokemattomana oppilaana tuntemattomassa paikassa kotkan kynsissä.
Hiljaisuustassu näki auringon jo laskevan kaukana horisontissa. Sekin alkoi mennä jo unille. Kolli toivoi pääsevänsä jo kotiin, mutta kotka vahti edelleen häntä jonkin matkan päästä. Hiljaisuustassusta tuntui, että oli mennyt jo monta kuuta, kun hän oli mennyt rakoon piiloon. Hän alkoi siis menettää malttinsa ja asteli ulos kotkan eteen.
“Sinä! Niin, sinä! Typerä höyhenaivoinen kirpinjäystäjä! Häivy täältä ja anna minun olla. Olen vain palaamassa takaisin kotiin, ja sinä viivytät matkaani!” kolli sihisi. Kotka katsoi häntä kuin olisi ymmärtänyt ja lensi sitten pois. Hiljaisuustassu katsoi linnun perään hetken ajan ihmeissään, mutta tassutti sitten pois lähtien kiipeämään yhtäkkiä lähistölle ilmestynyttä polkua pitkin korkeammalle vuorta pitkin.
Auringon viimeiset säteet paistoivat himmeästi valoa, kun Hiljaisuustassu pääsi viimein uudelle tasaiselle alueelle. Kohta tulisi pimeää, ja hänellä pitäisi olla itselleen paikka, jossa nukkua turvallisesti. Kuitenkaan kolli ei jaksanut etsiä mitään koloa ja päätti vain panna pitkäkseen kovalle maalle, kun ei löytänyt mitään sen parempaakaan. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä rentoutua.
Auringon ensimmäisten säteiden alkaessa herätellä maailmaa, Hiljaisuustassu nousi ylös haukotellen. Hän kuuli vatsansa murinan ja lähes tassutti alas vuoren reunalta, kun muisteli olevansa oppilaiden pesässä ja oli matkaamassa kohti tuoresaaliskasaa. Kolli astui yhdellä tassullaan tyhjyyteen ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun hän alkoi tippua alas kaukana häämöttävään maahan.
Hiljaisuustassu säpsähti omalta vuoteeltaan hereille ja katsoi vauhkona ympärilleen. Kun hän sitten viimein rauhoittui, hän alkoi tajuta, mitä oli tekeillä. Hän oli vain nähnyt unta. Hän oli leirissä, oppilaiden pesässä, makaamassa omilla sammalillaan juuri heränneenä.

Hiljaisuustassu asettui istumaan leiriin. Hän oli tullut hetki sitten rajapartiosta ja lepuutti nyt kipeitä tassujaan. Hänestä tuntui, että kaikki ei ollut täysin kohdallaan, mutta antoi kuitenkin asian vain olla. Se oli kuitenkin vain vainoharhaisuutta, eikä se tarkoittaisi oikeasti mitään, mutta silti hänestä tuntui kovin kummalta ja suojattomalta. Hän jännitti lihaksensa ja vilkaisi ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa ja pakotti itsensä rentoutumaan.
Hiljaisuustassun antaessaan itsensä rentoutua, hän tunsi jysäyksen selässään ja lensi nurin. Kolli päästi parkaisun ja ajatteli vihollisen hyökänneen kimppuunsa. Hän siis yritti miettiä heti mitä tehdä ja onnistui keikauttamaan hyökkääjän allensa ja painamaan tämän maahan pitäen toista etutassuaan tämän kurkulla ja toista tämän rinnalla.
Hiljaisuustassu tunsi itsensä hämmästyvän, kun huomasi pitelevänsä maassa pesätoveriaan Rosmariinitassua. Hän katsoi hetken ajan naarasta hämillään ja alkoi sitten kehrätä rennosti.
“Säikäytit minut”, kolli naukaisi ja päästi Rosmariinitassun nousemaan jaloilleen. Hän kuuli lisää ääniä ja huomasi Lepakkotassun tulevan esiin piilostaan ketunmitan päästä. He olivat siis tehneet hänelle väijytyksen.
Hiljaisuustassu nyökkäsi Lepakkotassulle ensin ja sitten loikkasi tämän päälle odottamatta.
“Senkin typerä karvapallo! Päihitän sinut, vaikka miten väijyisit!” Hiljaisuustassu naukaisi mukamas vihaisesti ja paini maassa Lepakkotassun kanssa.
“Turha kuvitella!” Lepakkotassu vastasi ja yritti saada Hiljaisuustassun painettua maahan. Kuitenkin Hiljaisuustassu osasi pitää pintansa ja lopulta kollit erkaantuivat toinen toisestaan ja jättivät toisensa rauhaan.
Hiljaisuustassu huomasi Kamomillatassun oppilaiden pesän vierellä Syöksytassun kanssa. Hän toivoi hiljaa mielessään, että naaras jättäisi toisen kollin yksinään ja tulisi hänen seuraansa, mutta ei kuitenkaan mennyt puhumaan tälle saatika sanonut mitään. Hän halusi, että Kamomillatassu tulisi hänen luokseen ihan itse.
“Olet vahventunut sitten viime kamppailun”, Lepakkotassun nauku sai Hiljaisuustassun kiinnittämään huomionsa taas tummanharmaaseen kollioppilaaseen.
“Et kuitenkaan olisi voinut päihittää minua, jos en olisi ollut kiltti ja suostunut irrottamaan otettani”, Lepakkotassu jatkoi vielä, ennen kuin Hiljaisuustassu kerkesi kiittää kehuista. Tietenkään Lepakkotassu ei halunnut myöntää mitään. Hänhän oli Lepakkotassu!

//Rosmy, Lepa tai Kamo?

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre tunsi korvanpäitään yllättäen polttelevan. Oliko hän rakastunut Kortetassuun? Lampiväre oli vältellyt tuon kysymyksen esittämistä itselleen. Hän ei ollut oikeastaan varma. Kortetassu oli mukava ja olisi varmasti ollut hyvä kumppani, jos ei otettu lukuun sitä vaikeaa tosiasiaa, että hän oli eri klaanista. Silti hän ei ollut varma omista tunteistaan. Lampiväre kuitenkin piti siitä ajatuksesta, että hän olisi rakastunut Kortetassuun. Toivottoman rakastunut. Tuntuisi hienolta, jos hän olisi tehnyt kaiken sen rakkauden tähden. Hänen ja Kortetassun tarina kuulostaisi traagiselta ja kauniilta.
”Olen”, Lampiväre sanoi, vaikka ei aivan seisonutkaan sanojensa takana. ”Rakastan häntä.”
Lampiväre veikkasi, ettei Lätäkkölempi pitäisi uutisesta. Olisiko kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi pettänyt klaaninsa jostain keveämmästä syystä? Ainakin hän oli kääntänyt selkänsä Kuolonklaanille rakkauden vuoksi, eikä esimerkiksi siksi, että vihaisi omaa klaaniaan tai haluaisi nousta kapinaan. Tämä ainakin todistaisi, ettei Lampiväre jatkossa tekisi samoin. Ellei sitten rakastuisi johonkin eloklaanilaiseen uudelleen.
”En nähnyt häntä vihollisenani. Kortetassu oli mukava, eikä hän kohdellut minua samalla tavoin kuin muut eloklaanilaiset”, Lampiväre naukui ja kohtasi siskonsa katseen. Hän toivoi Lätäkkölemmen ymmärtävän. Hänen siskonsa ei kuitenkaan ollut koskaan kokenut yhtä suurta rakkautta: hän ei voinut käsittää, mitä rakkaus sai kissan tekemään.
”Voitko syyttää minua siitä, että kiinnyin kissaan, joka vaikutti näkevän minut vertaisenaan samalla, kun kaikki muut vaikuttivat inhoavan minua? Piditkö sinä muka siitä, miten eloklaanilaiset käyttäytyivät meitä kohtaan: kohtelivat kuin vihollista, aivan kuin me muka olisimme aiheuttanut tämän tilanteen?”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkölempi jännittyi, kun Lampiväre kertoi hänelle mitä hän oli tehnyt. Hopeanharmaan naaraan mielessä pyöri monen monta eri tunnetta, joista päällimmäinen oli pettymys. Lätäkkölempi oli tahtomattaan ollut oikeassa, Lampiväre todella oli syyllinen siihen, että eloklaanilaiset olivat saaneet pelastettua panttivangit. Naaras oli suorastaan vihollisten liittolainen.
”Miksi sinä teit niin?” Lätäkkölempi kysyi ja pakotti itsensä pysymään rauhallisena. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja räyhätä siskolleen, kun tämä oli pahimmassa tapauksessa pilannut koko elämänsä moisella tempauksella. Mutta vuodenaikojen saatossa Lätäkkölempi oli oppinut pitämään tunteensa sisällään. Hän tiesi, että niiden näyttäminen olisi voinut saada Lampiväreen lukkiutumaan, jolloin hän ei ainakaan olisi kertonut mitään enempää. Lampiväre nielaisi ja laski katseensa käpäliinsä.
”Kortetassun vuoksi”, Lampiväreen ääni oli niin hiljainen, että sitä hädin tuskin kuuli. Lätäkkölempi tunsi, miten hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Hän toki oli huomannut sisarensa viihtyneen Eloklaanin päällikön nuorimman jälkeläisen kanssa, mutta siitä huolimatta hänen sisarensa sanat tuntuivat kuin joku olisi iskenyt kynnet Lätäkkölemmen sydämeen. Naaras pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän nosti katseensa Lampiväreeseen.
”Oletko sinä rakastunut viholliseen, Lampiväre?” Lätäkkölempi kysyi suoran kysymyksen, johon hän odotti saavansa suoran vastauksen. Harva olisi valmis pettämään klaaninsa ihan vain toveruuden tai ystävyyden vuoksi, Lätäkkölempi oli varma, että tässä oli jotain suurempaa.

//Lampi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Virnistin katsoessani, miten Aaltosalama pinkoi tiehensä. Naaraan suuret tassut tömistivät maata vasten ja heittelivät samalla punaruskeita lehtiä ilmaan. Laskeva aurinko sai oranssin turkin hohtamaan kuin liekin ja hetkeksi jäin vain tuijottamaan. Sitten muistin, että minulla oli kilpailu voitettavana.
Se, että Aaltosalama oli kumppanini, ei tietenkään ollut tarpeeksi suuri syy antaa hänelle voittoa. Pyrähdin juoksuun eikä kulunut aikaakaan, ennen kuin sain naarassoturin kiinni. Hän oli nopea, mutta minä nopeampi. Kun ennätin Aaltosalaman rinnalle, iskin hänelle silmää leikkisästi.
”Nähdään maalissa, jos ehdit sinne vielä tämän päivän aikana”, huikkasin ja kiristin tahtiani jättäen punaruskean soturin taakseni. Sää oli juoksemiseen sopiva, tuulen suunta otollinen. Saatoin kiihdyttää huippunopeuteeni helposti ja nauttia ilmavirrasta vasten kasvojani. Vielä ei ollut niin kylmä, että maaperä olisi ollut routainen, mutta parin päivän sateettomuuden ansiosta se ei myöskään ollut pehmeä. Minulla oli kaikki edellytykset voittaa.
Näin jo Hehkulammen auringon valossa säkenöivän pinnan ja vilkaisin voitonriemuisena taakseni varmana siitä, että Aaltosalama olisi vielä kaukana. Yllätyksekseni naaras oli kuitenkin vain ketunmitan päässä. Yritin vielä kiristää tahtiani, mutta jalkani olivat päättäneet kieltäytyä toimimasta. Ne tuntuivat käyvän raskaammiksi joka askeleella. Aaltosalama kiri ensin rinnalleni ja sitten askel askeleelta ohitseni. Puuskuttaen yritin edelleen kiihdyttää vauhtiani, mutta en enää kyennyt siihen. Selvästi aiempi nopeudellani leveily oli käynyt liian raskaaksi keholleni.
Saavuin Hehkulammen rantaan hengästyneenä. Ehdittyäni Aaltosalaman eteen lysähdin istumaan kyljet kohoillen.
”Kas, ehdithän sinä tänne vielä tämän päivän aikana”, soturi sanoi virnistäen ja kumartui puoleeni katseeni kohdatakseni. ”En tiennytkään kumppanini olevan noin vanha ja raihnainen.”
Nousin seisomaan ja astelin naaraan ohi veden ääreen näpäyttäen hänen kuonoaan samalla hännänpäälläni.
”Höpö höpö”, murahdin ja istuuduin alas. ”Älä käy liian ylpeäksi. Voitit tuurilla.”
”Vai tuurilla?” Aaltosalama naurahti ja istuutui viereeni. ”Olet vain huono häviäjä.”
Siirsin katseeni Hehkulammen laineista Aaltosalaman oransseihin silmiin ja hymyilin hänelle. Painoin mieltäni viime aikoina kalvaneet ajatukset Tuhkajuovasta, Henkäystähdestä ja Väärävarjosta jonnekin syvälle mieleeni, josta en niitä tänä hetkenä tavoittaisi. Halusin keskittyä Aaltosalamaan, sillä muuta minulla ei tuntunut elämässäni tällä hetkellä olevan. Tuhkajuova oli tehnyt selväksi, että jos en voisi antaa hänelle anteeksi, en olisi hänen poikansa. Minulla ei siis enää ollut emoa.
”Olen niin kiitollinen siitä, että olet kumppanini”, nau’uin hiljaa ja nojasin vasten kumppaniani. Hänen turkkinsa oli lämmin ja niin tutun ja turvallisen tuoksuinen. ”Toivon, että tiedät sen. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”

//Aalto? :]

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre koki olonsa nurkkaan ajetuksi. Hän ei ymmärtänyt, miten Lätäkkölempi oli arvannut hänen olevan osallinen eloklaanilaisten suunnitelmissa. Tietysti Lampiväreen sisko oli tuntenut tämän koko elämänsä ja osasi varmasti lukea tämän käyttäytymistä, mutta mielestään harmaa naaras oli esittänyt tietämätöntä melko hyvin. Hän oli vaikeasti luettava ja salaperäinen, joten miksi Lätäkkölempi oli näin helpolla päässyt näin lähelle totuutta?
Lampiväreestä tuntui siltä kuin emo olisi torunut häntä Lätäkkölemmen osoittaessa tyytymättömyytensä naaraan valehteluun. Hän painoi häpeissään päänsä. Kuinka Lampiväre oli kehdannutkaan ajatella, että Lätäkkölempi suuttuisi hänelle? Soturi tiesi, että hänen siskonsa rakasti häntä, ja Lampiväre rakasti Lätäkkölempeä. Eikö rakkauteen kuulunutkin rehellisyys ja avoimuus valheiden ja teeskentelyn sijaan?
”Lupaathan, ettet kerro kellekään?” Lampiväre kysyi vilkaisten pelokkaana parantajan pesän suulle. Onneksi kaksi parantajaa eivät olleet vielä palanneet. ”Jos kerron sinulle, sinun on luvattava, ettet kerro!”
Lätäkkölempi näytti mietteliäältä.
”Yritän luvata”, harmaa naaras sanoi. ”Jos oikeasti olet tehnyt jotain todella pahaa, on minun velvollisuuteni kertoa siitä Henkäystähdelle. En kuitenkaan halua sinun joutuvan vaikeuksiin, joten lupaan olla tukenasi.”
Lampiväre ei aivan pitänyt siskonsa vastauksesta, mutta ei hän voinut olettaa naaraan pitävän aivan mitä tahansa salaisuutena. Lampiväre toivoi, ettei hänen osuutensa Mesitähden pelastamisessa ollut niin suuri, että Lätäkkölempi lähtisi vasikoimaan Henkäystähdelle. Tietenkään hän ei halunnut asettaa siskoaan vaikeaan tilanteeseen. Lampiväre kuitenkin halusi palavasti kertoa edes jollekin teostaan. Osittain siksi, että se painoi hänen mieltään. Ja taas osaksi siitä syystä, että hän halusi muidenkin tietävän hänen tehneen jotain merkittävää: jos kukaan ei koskaan saisi tietää, olisi Lampiväreen teko ollut yhtä tyhjän kanssa.
”Olet oikeassa”, Lampiväre huokaisi viimein. Hän katsoi häpeillen tassujaan. ”Autoin eloklaanilaisia. Kerroin heille, missä panttivankeja pidetään ja järjestin heidät partioon sinä yönä. Vaadin heitä haavoittamaan minua, jotta näyttäisin syyttömältä.”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkölempi kuunteli kärsivällisesti siskoaan, joka ei oikeastaan missään vaiheessa vastannut hänen kysymykseensä. Se sai naaraan epäilemään, että oliko Lampiväre todella syyllinen siihen, että eloklaanilaiset olivat saaneet pelastettua panttivangit.. Ristiriitaiset ajatukset lähtivät laukalle Lätäkkölemmen mielessä. Hän päätti kuitenkin puhua ja selvittää totuuden, ennen kuin alkaisi mielessään paisuttamaan juttua isommaksi, mitä se ehkä oli.
”Se riippuisi täysin siitä, kuka heitä oli auttanut, miten ja miksi”, Lätäkkölempi vastasi siskonsa kysymykseen, ”mutta ei se oikein olisi. Se kissa olisi pettänyt klaaninsa ja olisin kyllä hyvin pettynyt.” Lampiväreen ilme värähti, mutta naaras ei siirtänyt katsettaan pois Lätäkkölemmen silmistä.
”Minä luulen, että vaikka et vastannutkaan kysymykseeni, tiedän ainakin jo osan totuudesta. Sinä autoit eloklaanilaisia, eikö niin?” Lätäkkölempi kysyi rauhallisella äänellä. Siskon korvat luimistuivat ja naaras kurtisti kulmiaan.
”Miksi sinä sellaista väität! Ihan älytöntä!” Lampiväre kivahti selvästi hieman kiihtyen.
Lätäkkölempi pysyi rauhallisena, vaikka ei edelleenkään saanut sisareltaan vastausta kysymykseensä. Se ärsytti naarasta, ettei Lampiväre voinut vain kertoa totuutta omalle siskolleen. Hän ehkä jopa hieman loukkaantui siitä, että Lampiväre pimitti asioita häneltä. He olivat kuitenkin pentuetovereita ja hyvin läheisiä – tai Lätäkkölempi ainakin koki asian niin.
”Minä luulen, ettei se oikeastaan ole niin älytöntä mitä sinä väität”, hopeanharmaa naaras naukaisi rauhallisella äänellä, ”mutta se on älytöntä, että sinä taidat oikeasti valehdella minulle, omalle siskollesi. Ihan sama mitä sinä olet tehnyt, minä kyllä rakastan sinua aivan yhtä paljon. Mutta siitä minä en pidä, jos sinä valehtelet minulle kun kysyn sinulta jotain.”

//Lampi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta huomasi, että Lokkimieli epäröi. Pojan katse tarkkaili ympäristöä kuin kaksikko olisi puhunut laittomia. Sulkavirta ei ymmärtänyt, miksi kukaan olisi loukkaantunut siitä, että Lokkimieli selvittelisi sukunsa taustoja muilta sukulaisiltaan. Ei se tarkoittaisi, että kolli olisi vieraan klaanin jäsenten ystävä, vaikka hän juttelisikin heille. Se, että Lokkimieli eli eri klaanissa kuin sukulaisensa, ei poistanut sitä totuutta, että he tosiaankin olivat sukua. Henkäystähdenkin olisi käsitettävä se. Sulkavirran mielestä jokaisella oli oikeus tietää suvustaan, olivat he sitten toisen klaanin jäseniä, erakoita tai kotikisuja.
”Ei siinä ole mitään kiellettyä tai liian toverillista, jos keskustelet sukulaistesi kanssa”, Sulkavirta naukui ja räpäytti silmiään, ”sinulla on kuitenkin oikeus tuntea myös isäsi puolen sukulaisia. Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä eloklaanilaiset arvostaisivat sinua enemmän, jos tulisit heidän kanssaan toimeen? Ei kaikkea valtaa tarvitse aina hankkia pelolla ja vihalla, kuten Kuolonklaanissa on tapana tehdä.”
Sulkavirta tiesi, että hän puhui hieman ohi suunsa. Jos Henkäystähti olisi kuullut sen, raidallinen naaras olisi saanut takuulla satikutia. Naaras itsekin inhosi pomottelua ja käskytystä enemmän kuin mitään, jonka vuoksi hän osasikin hyvin asettua eloklaanilaisten asemaan. Naaraan mielestä kuolonklaanilaiset olivat turhan ilkeitä ja käskytteleviä eloklaanilaisia kohtaan. Jos Sulkavirta itse olisi ollut toisessa klaanissa, hän tuskin olisi kyennyt tottelemaan noin vain kuolonklaanilaisten käskyjä.
”No kai minä voin harkita asiaa”, Lokkimieli lupasi vaimeammalla äänellä ja nyökäytti varovaisesti päätään. Sulkavirta väläytti pojalleen lämpimän hymyn.
”Uskolintu varmasti ilahtuu, kun kuulee sinun olevan Ruskalinnun poika”, Sulkavirta hymähti. Vaikka Uskolintu olikin toisen klaanin jäsen, ei se poistanut sitä faktaa että kolli oli aina ollut mukava Sulkavirralle tai että hän oli hyvä kissa.

Sulkavirta tallusteli partion perässä sisään Kuolonklaanin leiriin. Hän oli täynnä virtaa ja olisi mielellään jäänyt vielä pidemmäksi aikaa partioimaan, mutta kun partio oli loppu niin silloin se oli. Sulkavirta päätti, ettei hän jäisi leiriin pidemmäksi aikaa, vaan lähtisi kävelylle ja pyytäisi jonkun seuraukseen, kenties Sähkötuhon, Kylmäliekin tai Lokkimielen. Naaras silmäili leirin pääaukiota ja erotti heti poikansa valkoharmaan turkin. Naaras lähti kävelemään kohti kollia reippain askelin. Lokkimieli oli parhaillaan istuskelemassa yksin leirin laidalla, kolli näytti olevan ajatuksissaan. Hän kuitenkin huomasi lähestyvän emonsa ja kohdisti katseensa häneen. Sulkavirta väläytti pojalleen lämpimän hymyn ja tervehti tätä pikaisesti.
”Minä mietin, että haluaisitko sinä lähteä kanssani kävelylle? Olisi kiva vaihtaa vähän ajatuksia ja ihastella lehtisateen kauneutta”, Sulkavirta ehdotti lämpimällä äänellä. Lokkimieli katsoi mietteliäästi emoaan ja lopulta nyökkäsi.
”Mikäpä siinä”, Lokkimieli sanoi ja nousi ylös. Sulkavirta kulki poikansa edellä leirin uloskäynnille, jota vartioivat soturit päästivät kaksikon ulos. Naaras oli jo tottunut siihen, että leiriä vartioi koko ajan sotureita. Ennen Henkäystähden valtaa, sisäänkäyntiä vartioitiin vain öisin.
Kun kaksikko oli päässyt ulos piikkihernetunnelista, Sulkavirta lähti viemään poikaansa kohti Lehtikuusilaaksoa. Hän hidasti tahtiaan, jotta Lokkimieli pystyi kävellä hänen vierelleen.
”No, miltä sinusta tuntuu olla takaisin Kuolonklaanissa?” harmaanruskea naaras kysyi. Eloklaanilaiset olivat saaneet pelastettua panttivangit ja Lokkimieli sekä muut Eloklaania vartioineet kuolonklaanilaiset olivat palanneet takaisin kotiin. Sulkavirran mielestä se oli hyvä, mutta Henkäystähti oli raivoissaan. Sulkavirta piti siitä, että Lokkimieli oli taas hänen luonaan, vaikkei kaksikko ollutkaan viime aikoina ehtinyt kamalasti vaihtaa kuulumisia. Lokkimieli ei ehtinyt vastata, kun Sulkavirta esitti jo toisen kysymyksen heti perään:
”Ehditkö sinä koskaan jutella Uskolinnun kanssa?”

//Lokki?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama lipoi rintakarvojaan leirin ulkopuolella peitelläkseen kärsimättömyyttään. Hän odotti Varissulkaa, jonka kanssa he olivat sopineet täksi illaksi treffit. Siitä oli aikaa, kun he viimeksi olivat tehneet mitään ihan kahden kesken. Kolli oli vaikuttanut viime aikoina jotenkin etäiseltä, mikä oli saanut soturittaren huolestumaan. Hänestä tuntui, että hänen kumppaninsa salasi häneltä jotakin, mutta ei ollut yrittänyt painostaa tätä enempää, sillä aavisteli sillä tavoin vain työntävänsä soturin kauemmaksi itsestään.
Ulkona oli hiljaista ja taivas oli värjäytynyt kirkuvanpunaiseksi hiljalleen horisontin taa laskevan auringon kajossa. Sisäänkäyntitunnelista kuului kahinaa ja Aaltosalama katsahti korviaan höristäen tulijan suuntaan. Hänen kurkussaan rupesi hyrisemään pehmeä kehräys hänen nähdessään Varissulan tassuttavan ulos.
”Hei!” hän kaarsi häntäänsä selkänsä ylle ja kurkotti hieraisemaan kollin poskea kuonollaan. ”Odotin sinua.”
”Niinpä näkyy”, Varissulka vastasi hymynkare naamallaan.
”Ajattelin että voisimme mennä Hehkulammelle katsomaan auringonlaskua”, naaras naukui heidän lähtiessään astelemaan kauemmaksi leiristä.
Varissulka vilkaisi taivaalle. ”Meille tulee kyllä kiire, jos aiomme ehtiä sinne ennen auringon laskemista”, tämä huomautti.
”No sitten meidän on parasta pistää juoksuksi.” Aaltosalama siristi leikkisästi silmiään ja hipaisi hännänpäällän kollin leukaa syöksähtäessään yllättäen eteenpäin. ”Viimeinen Hehkulammella on mätämuna!” hän huudahti selkänsä yli ja pinkaisi sitten juoksuun.
Hän tiesi, ettei saisi nauttia etumatkasta kovin kauaa, sillä kolli oli häntä nopeampi ja harppoisi hänet tuossa tuokiossa kiinni. Varissulka ei kuitenkaan ollut yhtä kestävä kuin hän, joten kilpailusta saattaisi vielä tulla melko tasaväkinen.

//Varis? B-)

Kirjoittaja: Saaga

“Joo!” hihkaisin, kun Lepakkotassu ehdotti vaanimiskisaa.
“No sinä et ainakaan voita sitä, jos päästät noin kovia ääniä. Kaikkihan huomaavat sinut heti”, kolli naukui kiusoittelevasti ja tajusin tukkia suuni ennen kuin sanonoisin mitään muuta tyhmää. Katselin ympärilleni ja etsin potentiaalista kohdetta.
“Vaanitaanko Hiljaisuustassua?” ehdotin ja osoitin kollia, joka näytti puuhaavan jotain.
“Hyvä idea. Vaikka minä kyllä keksin ensin, että voisimme käyttää häntä kohteena mutta en sanonut kun odotin sinun ehdotustasi”, kolli naukui omahyväisesti. Minua ärsytti vähän mutta huomasin kuitenkin nauttivani siitä, että sain kisata vastaan sekä sanallisesti ja erilaisissa fyysisissä kilpailuissa.
“Niinpä niin. Ihan kuin uskoisin. Eihän sinulla ole todisteitakaan”, sanoin ja pyörittelin silmiäni ylidramaattisesti.
“Vaanitaanko nyt kuitenkin. On tyhmää kinastella jostain ilmiselvästä asiasta”, Lepakkotassu tiuskaisi. Nyökkäsin ja tepsutin viattomasti leirin reunalle. Hiivin varjoissa hieman eteenpäin edetäkseni kohti kohdettani. Tunsin taas adrenaliini ryöpyn suonissani ja kuulin sydämeni tykytyksen korvissani. Rakastin tuota tunnetta niin paljon! Lepakkotassun kanssa sain tuon tunteen usein ja se oli mahtavaa! Katselin, mitä Lepakkotassu tekisi.
//Lepa?

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre säikähti siskonsa suoraa kysymystä. Tietysti hän oli osannut jo murehtia siitä, että Lätäkkölempi ja Lammikkoloikka pääsisivät perille paitsi hänen tunteistaan Kortetassua kohtaan, myös siitä, että hän oli auttanut eloklaanilaisia pelastusretkellään. Naaras oli kuitenkin toivonut, ettei niin kävisi, ja pitänyt sitä jopa todennäköisenä.
Parantajan pesä ei tarjonnut Lampiväreelle pakoreittiä. Hänen haavojaan kivisti edelleen, vaikka Hehkuaskel olikin levittänyt niihin jotain rauhoittavaa salvaa ennen kuin oli huolellisesti käärinyt ne hämähäkin seittiin. Soturi ei noin vain voisi astella pesästä ulos. Sitä paitsi, se se vasta epäilyttävältä olisi vaikuttanut.
Oikeastaan Lampiväre oli harkinnut kertovansa teostaan siskoilleen. Asia painoi hänen mieltään joka hetki, ja soturi uskoi tunnustuksen auttavan. Hän ei ollut varma, katuiko eloklaanilaisten auttamista. Hän oli tehnyt kaiken Kortetassun vuoksi, mutta loppujen lopuksi naaras oli kuitenkin joutunut jättämään eloklaanilaiskollin taaksensa. Kortetassu etsisi kumppanin klaaninsa naaraiden joukosta, perustaisi perheen ja unohtaisi, että kuolonklaanilainen nimeltä Lampiväre oli koskaan ollut olemassakaan. Olettaen, ettei tämä ollut jo unohtanut häntä.
Toisaalta Lampiväre piti siitä, että oli ollut osa jotain, vaikka se ”jotain” olikin vihollisklaanin jäsenten suunnitelma pelastaa vangittu päällikkönsä ja parantajansa. Hänen teoillaan oli ollut merkitystä. Ennen kaikkea, Lampiväre oli tuntenut olonsa tarvituksi. Ilman hänen apuaan eloklaanilaiset eivät olisi löytäneet vankeja, eikä heidän suunnitelmansa olisi onnistunut. Lampiväre toivoi, että he muistaisivat vielä pitkään, mitä hän oli heidän vuokseen tehnyt.
Lampiväre pudisti päätään ja siirsi välttelevästi katseensa siskonsa huolestuneista silmistä. Hän ei halunnut Henkäystähden tai Tuhkajuovan saavan tietää tapahtuneesta. He olisivat pettyneitä Lampiväreeseen, kenties katkaisivat kokonaan välinsä häneen. Tai, Lampiväre ajatteli pelokkaasti, hänet karkotettaisiin. Asema päällikön tyttärenä tuskin pelastaisi häntä.
”Miksi kuvittelet niin?” harmaa naaras kysyi hiljaa, kieltämättä mutta kuitenkaan myöntämättäkään mitään. ”Olet oikeassa, viihdyin Kortetassun seurassa. Hän oli mukava. Se ei tarkoita, että olisin halunnut auttaa heitä.”
Voisiko hän luottaa Lätäkkölempeen? Jos keneenkään, niin häneen. Salaisuus oli kuitenkin niin suuri, ettei Lampiväre voisi tuosta vain kertoa sitä kellekään.
”Ehkä sinä autoit heitä”, Lampiväre sanoi haastaen ja kohtasi jälleen siskonsa katseen. Hänen syytöksensä oli täysin perusteeton ja suoraan sanottuna älytön, sen hän tiesi itsekin. ”Tai sitten joku muu vartijoista. Tuimakatse tai Leppävarjo. Mitä sinä tekisit, jos saisit tietää jonkun auttaneen eloklaanilaisia?”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkölempi oli palannut muiden kuolonklaanilaisten kanssa takaisin kotiin. Aivan yllättäen keskellä yötä Mesitähti ja Leimusilmä olivat saapuneet Eloklaanin leiriin ja vaatineet kuolonklaanilaisia poistumaan. Pimentovarjolla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin taipua Eloklaanin päällikön tahtoon ja lähteä. Soturi itse oli sitä mieltä, että päätös lähteä oli tosiaankin oikea. Hän inhosi eloklaanilaisia, mutta taistelu näin pienellä joukolla koko Eloklaania vastaan olisi ollut turha.
Naaras oli enemmänkin huolissaan Lampiväreestä, joka oli johtanut partiota, jossa panttivangit pelastaneet eloklaanilaiset olivat olleet. Lätäkkölemmen sisko ei ollut palannut heidän mukanaan leiriin, mutta pelastajat kertoivat naaraan olevan elossa ja hänen löytyvän matkan varrelta. Kun kuolonklaanilaiset olivat poistuneet leiristä, Lätäkkölempi katsoi huolestuneena vierellään kulkevaa Lammikkoloikkaa.
”Jos Lampiväreelle on käynyt jotain, en ikinä anna sitä anteeksi eloklaanilaisille”, naaras pakotti itsensä pysymään tyynenä, vaikka hänen sisällään myrskysi. Inho eloklaanilaisia kohtaan vain kasvoi. Toki Kuolonklaani oli ajanut heidät ahtaalle, mutta siitä huolimatta oli käsittämätöntä, että heidän piti sillä tavalla pettää Lampiväre! Harmaaturkkinen naaras ei ollut tehnyt pahaa kenellekään. Se sai Lätäkkölemmen uskomaan, että eloklaanilaiset todella olivat sisimmiltään kylmäverisiä, mutta he vain esittivät kilttejä.
”Ainakin he lupasivat, että hän olisi hengissä”, Lammikkoloikka naukaisi kireän oloisena.
”Parempi ollakin”, Lätäkkölempi vastasi takaisin ja matka jatkui taas hiljaisuudessa. Kuolonklaanilaiset vaikuttivat pettyneiltä, eikä se ollut mikään ihme. Eloklaanilaiset olivat pilanneet kaiken. Lätäkkölempi oli kuitenkin iloinen, sillä hän pääsisi palaamaan takaisin omaan kotiinsa.

Lampiväre oli löytynyt elossa, mutta melko pahoin haavoittuneena. Sentään naaras oli kyennyt itse kävelemään leiriin, mutta hän oli leiriin päästessä siirtynyt heti parantajan pesälle hoidattamaan haavojaan.
Henkäystähti ei ollut ollut iloinen siitä, että panttivangit oli päästetty pakoon. Lätäkkölemmen viha eloklaanilaisia kohtaan kasvoi, kun hän kuuli heidän surmanneen Narsissikajon pelastusretkellään. Ei soturi tuntenut juuri lainkaan kuollutta klaanitoveriaan, mutta siitä huolimatta eloklaanilaiset olivat tehneet väärin. Pimeyden Metsälle kiitos, Henkäystähti ei ollut rankaissut Eloklaanin leiriä vartioivia sotureita, vaan Lätäkkölempi ja muut pääsivät palaamaan takaisin vanhaan elämäänsä Kuolonklaanin leirissä.
Lätäkkölemmeltä vaati hieman totuttelua, sillä hän oli tottunut jo komentelemaan ja käskyttämään eloklaanilaisia. Nyt hän tunsi olonsa jopa hieman alempiarvoiseksi. Hän oli yksi klaanin nuorimmista sotureista, ja sen myötä hänellä ei juurikaan ollut valtaa klaanissa. Naaras oli juuri saapunut partiosta ja hän päätti käydä tervehtimässä Lampivärettä. Aluksi soturi etsiskeli katseellaan Lammikkoloikkaa, jotta voisi pyytää naarasta mukaansa. Siskoa ei kuitenkaan näkynyt, joten Lätäkkölempi päätti mennä yksin. Hän asteli leirin pääaukion poikki ja pujahti sisään parantajan pesään. Yrttien kitkerät tuoksut toivottivat Lätäkkölemmen tervetulleiksi. Hän nyrpisti nenäänsä ja meni hetki, ennen kuin soturi oli tottunut yrttien hajuun. Pesän perimmällä seinustalla oli nätissä rivissä sammalvuoteita, joista yhdellä Lampiväre makoili. Naaran silmät olivat auki ja hänen ilmeensä kirkastui välittömästi tämän nähdessä siskonsa saapuvan. Lätäkkölemmen kasvoille piirtyi ilahtunut hymy.
”Hei, Lampiväre”, Lätäkkölempi tervehti iloisesti sisartaan.
”Hei, minä juuri mietinkin että tuletko tänään ollenkaan”, raidallinen naarassoturi vastasi lämpimästi hymyillen. Lätäkkölempi oli käynyt katsomassa sisartaan joka päivä, sillä hän ei halunnut Lampiväreen olevan yksin. Toki hänellä oli seuranaan Hehkuaskel ja hänen oppilaansa Sumutassu, mutta Lätäkkölempi uskoi sisarensa arvostavan myös hänen seuraansa.
”Tietenkin tulin, minun oli vain hoidettava soturin velvollisuuteni ensin”, hopeanharmaa naaras kehräsi.
”Niin tietysti, kyllähän minä sen tiesin”, Lampiväre vastasi ja nyökytteli päätään rauhallisesti. Lätäkkölemmen katse kääntyi sisarestaan parantajakissaan ja tämän oppilaaseen, jotka suuntasivat kohti pesän uloskäyntiä. Hehkuaskel kuitenkin pysähtyi ennen poistumista ja katsahti kysyvästi Lampiväreeseen.
”Pärjäätkö sen aikaa, kun käymme etsimässä vähän lisää yrttejä varastoon?” mustaturkkinen parantaja kysyi. Lampiväre nyökäytti päätään:
”Pärjään kyllä.”
Sen jälkeen kaksikko asteli ulos pesästä ja Lätäkkölempi jäi kahden pentuetoverinsa kanssa, vihdoinkin. Lätäkkölempi käänsi vakavan katseensa Lampiväreeseen. Hän oli odottanut, että pääsisi puhumaan mieltään painavasta asiasta sisarensa kanssa.
”Lampiväre”, naaras aloitti rauhallisella äänellä ja kohtasi sisarensa katseen, ”eihän sinulla ollut mitään tekemistä panttivankien vapauttamisen kanssa? Huomasin kyllä, että viihdyit vähän liikaakin sen Kortetassun kanssa. Ole kiltti ja sano, ettet tiennyt mitään heidän aikeistaan pelastaa panttivangit.”
Lätäkkölempi oli hyvin vakavana ja todella huolissaan pentuetoveristaan. Viimeisen kuun aikana Lampiväre oli alkanut käyttäytyä oudosti. Lätäkkölempi oli päätynyt seurailemaan tilannetta ja odottamaan, että voisi ottaa sen puheeksi sisarensa kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt, kun eloklaanilaiset olivat pelastaneet panttivangit. Nyt he olivat vihdoin kaksin ja Lätäkkölempi sai mahdollisuuden kysyä asiaa suoraan sisareltaan.

//Lampi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Tulisielu: 4kp – Tarinasi pisteistä vähennettiin 50%, sillä siinä ei palattu Eloklaanin vapautumisen jälkeiseen aikaan.

AUROORA
Pimentovarjo: 52kp! –
Myrskymahti: 3kp – Tarinasi pisteistä vähennettiin 50%, sillä siinä ei palattu Eloklaanin vapautumisen jälkeiseen aikaan.
= 55kp

ELANDRA
Tuhkajuova: 30kp! –

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 13kp –

Kirjoittaja: Auroora

Siristin silmiäni, kun katsoin Tuhkajuovaa. Vihoissani halusin uskoa, että jokainen oli viholliseni ja Tuhkajuovakin halusi puhua minulle vain urkkiakseen minulta tietoja, jotka voisi sitten vuotaa Henkäystähdelle. Samalla olin kuitenkin tavattoman väsynyt, enkä muuta kaivannutkaan kuin kuuntelevaa korvaa.
”En tiedä”, huokaisin turhautuneena, liian levottomana istuutumaan. Astelin edestakaisin Tuhkajuovan edessä. ”Henkäystähti oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen, mutta sen verran sinä varmaan tiesitkin tai osasit arvata. En tiedä, mitä tein väärin. Tein kaikkeni, jotta Eloklaani pysyisi meidän hallinnassamme. Jos olisin huomannut minkään olevan pielessä, olisin kertonut Henkäystähdelle.”
Taivas alkoi jo vaalentua taivaanrannassa tulevan aamun merkkinä. Yö oli ollut pitkä ja mieleni oli väsynyt myrskyävistä ajatuksistani. Joka hetki pohdin, mitä en ollut huomannut Eloklaanissa, miten voisin löytää kuolonklaanilaisen petturin, mitä Henkäystähti olisi voinut tehdä toisin ja kuka oikeasti oli vastuussa tästä katastrofista.
”Yhtäkkiä Mesitähti vain asteli leiriin. En huomannut mitään merkkejä siitä, että eloklaanilaisten joukossa olisi kytenyt minkäänlaista vastarintaa. Minun silmiini kaikki vaikutti sujuvan hyvin, ja sinä tiedät, etten ole huolimaton tehtävissäni. Minä varmistin, että eloklaanilaiset olivat tiiviisti tassumme alla. Ja siltikin… jotenkin he pääsivät yllättämään minut. En voi sietää sitä!”
Askeleeni olivat kiihtyneet hiljalleen hermostuessani. Pysähdyin Tuhkajuovan eteen. Vaikka hän oli tullut luokseni toivottavasti hyvän tahdon ajamana, oli naaraan olemus viileä. Mitään muuta en odottanutkaan temppuni jälkeen. Huokaisin syvään.
”Olen pahoillani siitä, mitä tein Varissulan suhteen”, sanoin katsoen naarasta suoraan silmiin. Toivoin, että hän ymmärtäisi minun olevan tosissani ja aidosti pahoillani. En pelännyt myöntää virheitäni Tuhkajuovan edessä. Luotin soturiin kuin kallioon.
”En tiedä, mikä minuun meni. Kenties aikani kävi pitkäksi Eloklaanissa, ja kun viimein jokin kiinnostava mysteeri ilmestyi eteeni, uppouduin siihen täysin enkä ajatellut. Minun ei olisi pitänyt tehdä niin. Eikä ylipäätään ollut minun asiani selvittää totuutta Pohjaharhasta ja Varissulasta.”
Toivoin, että Tuhkajuova voisi antaa minulle anteeksi. Hän oli pitänyt salaisuuden syvällä sisimmässään. Aavistelin, että se oli kenties hänen suurin salaisuutensa, niin herkkä aihe, ettei naarassoturi ikinä olisi halunnut sen näkevän päivänvaloa. Totuus oli myös hämmentänyt minua, sillä en ollut koskaan kuvitellut, että Tuhkajuova kykenisi pettämään kumppaniaan. Tuntui kummalliselta kohdata uusia puolia kissasta, jonka oli tuntenut koko elämänsä.

//Tuhka?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

”Sinä nyt laitat aivan tahallaan sanoja suuhuni”, naukaisin Varissulalle, kun tämä ilmoitti ettei sitten olisi enää poikani. Kolli oli jo lähdössä poispäin luotani, kun päätin keskustelun seuraavin sanoin:
”Minä rakastan sinua nyt ja aina, mutta miksi minun pitäisi olla emo kissalle, joka inhoaa minua? Mutta kuten sanoin, sinä olet täysikasvuinen ja teet itse omat valintasi. Koska valintasi on tämä, joten jos Henkäystähti tulee ja kysyy minulta miksi emme ole enää väleissä, minun tehtäväni soturina on kertoa totuus päällikölleni.”
Olin saanut tarpeekseni. Käänsin selkäni Varissulalle ja lähdin kävelemään syvemmäs Lehtikuusilaaksoa. Hännänpääni nyki ärsytyksestä. En kuullut takaani askeleita, joten ilmeisesti Varissulka oli joko jäänyt paikoilleen tai lähtenyt toiseen suuntaan. Oloni oli ristiriitainen. Minä rakastin Varissulkaa, mutta samalla olin hänelle todella vihainen ja todella pettynyt häneen. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän olisi todella tehnyt minulle näin. Tuntui kuin kaikki se, mitä koskaan olin hänelle opettanut oli aivan turhaa, eikä Varissulka ollut kuunnellut minua lainkaan.
Käänsin ajatukseni pois Varissulasta ja yritin keskittyä saalistamiseen. Vaikka välimme tummaturkkisen kollin kanssa olivatkin kenties lopullisesti menneet, minun olisi huolehdittava klaanistani. Varissulka oli yhdentekevä, en saisi enää ajatella häntä.

Minun ja Varissulan juttutuokiosta oli kulunut jo miltei puolikuuta, emmekä olleet sen jälkeen keskustelleet. Olin iloinen, että Henkäystähti oli ollut viime aikoina kiireinen. Vaikka en ollutkaan enää Varissulan kanssa väleissä, en oikeasti halunnut Henkäystähden saavan tietää todellista syytä välirikollemme. Mutta kolli oli päällikköni, enkä voisi valehdella hänelle etenkään nyt, kun Varissulka ei enää halunnut olla poikani.
Henkäystähti oli ollut kiireinen, sillä hän oli käyttänyt paljon aikaa eloklaanilaisten miettimiseen. Kaiken kukkuraksi eloklaanilaiset olivat kuin olivatkin onnistuneet kehittämään suunnitelman ja pelastamaan panttivankeina olleet päällikkönsä ja parantajansa, joka oli tehnyt kollin ajatustyöstä turhaa. Henkäystähti oli päivät pitkät murehtinut, miten hän saisi niskuroivat vihollisemme kuriin. Välillä hän oli jopa puhunut asiasta minulle, mutten ollut pystynyt antamaan päällikölle neuvoja tai mitään muutakaan hyödyllistä kuin kuuntelevan korvan. Olin tuntenut hieman sääliä Pimentovarjoa kohtaan, kun Henkäystähti oli kutsunut hänet pesäänsä hetki sitten. Naaras oli ollut vastuussa Eloklaanista, ja tiukoista säännöistä huolimatta eloklaanilaiset olivat onnistuneet pelastamaan panttivangit. Tiesin kyllä, että Pimentovarjo oli tehnyt kaikkensa. Se ei kuitenkaan poistanut sitä faktaa, että naaraan olisi pitänyt ilmoittaa, jos epäili jonkin olevan hullusti. Paitsi jos naaras ei ollut huomannut mitään – ei sillä, että sekään olisi hänelle kovinkaan edullista. Arvostin päällikköäni enemmän kuin ketään, mutta mielestäni Pimentovarjo oli hyvä varapäällikkö. En halunnut, että hän menettäisi asemansa tällaisen vuoksi, vaikka tapahtunut virhe olikin kerrassaan valtava. Henkäystähden täytyi olla vihaisempi kuin koskaan, kun kaikki hänen suunnitelmansa olivat tuhoutuneet silmänräpäyksessä.
“Hei emo”, Lammikkoloikka naukui ja käveli vierelleni kissajoukon seasta. Eloklaania vartioimassa olleet soturit pällistelivät pääaukiolla kuin eivät olisi uskaltaneet tehdä mitään. Se ei ollut ihme. Varmasti suurin osa heistä pelkäsi päällikön reaktiota siihen, että he kaikki olivat epäonnistuneet tehtävässään vartioida eloklaanilaisia. Käänsin katseeni harmaaturkkiseen tyttäreeni. Tätä nykyä raidallinen naaras oli jälkeläisistäni kaikista eniten minun mieleeni. Hän ei – ainakaan toistaiseksi tai minun tietääkseni – ollut tehnyt mitään pilatakseen omaansa tai sukumme mainetta. Lammikkoloikka oli oikeastaan hyvin esimerkillinen soturi, vaikka hänen kiintymyksensä minua kohtaan oli välillä jopa raivostuttavaa. Pidin kuitenkin siitä, miten paljon Lammikkoloikka arvosti vanhempiaan. Hänen pentuetoverinsa eivät juurikaan tulleet minun tai Henkäystähden juttusille ilman asiaa, mutta välini heihin olivat sentään paremmat kuin esimerkiksi Sulkavirtaan. Harmaanruskea naaras oli paluunsa jälkeen ryhdistäytynyt ja lopettanut sääntöjen rikkomisen. Sähkötuhokin oli käyttäytynyt kunnolla, mutta kollin nuoruusaikojen töppäilyt olivat laskeneet hänen pisteitään silmissäni. Aito soturi ei erehtyisi tekemään asioita, mitä Sähkötuho oli tehnyt – ei edes nuorena. Nuoruus ei ollut perustelu huonolle käytökselle.
“Hei”, vastasin hetken hiljaisuuden päätteeksi Lammikkoloikan tervehdykseen ja käänsin katseeni aukiolla seisoskeleviin sotureihin. Osa heistä kuiski keskenään jotakin ja osa oli aivan hiljaa. Kaipa heitä jännitti, millaisen rangaistuksen Henkäystähti heitä varten saattaisi keksiä.
“En ymmärrä, miten eloklaanilaiset pääsivät pelastamaan panttivangit. Onneksi Lampiväre selvisi”, Lammikkoloikka naukaisi ja pudisteli turhautuneena päätään. Hänen katseensa kääntyi parantajan pesän suuntaan, jonne haavoittunut soturi oli viety kissojen palattua leiriin.
“Joku on varmaankin ollut liian huolimaton”, tokaisin rauhallisella äänellä. En ollut oikeastaan juttutuulella, mutta voisin kyllä kuunnella, jos Lammikkoloikalla olisi jotakin sanottavaa.
“No selvästikin”, Lammikkoloikka tuhahti ja ravisteli päätään, “toivottavasti isä uskoo, että minä, Lampiväre ja Lätäkkölempi teimme kyllä kaikkemme pitääksemme eloklaanilaiset aisoissa. Ne ovat vain niin viekkaita.” Nuori soturi katsoi minua puheenvuoronsa jälkeen kysyvästi. Kohautin lapojani, sillä en tosiaankaan ollut varma mitä Henkäystähti nyt ajatteli. En voisi luvata tyttärelleni, että heidän isänsä uskoisi heitä.
“Henkäystähti takuulla tekee niin kuin parhaakseen näkee asian suhteen. Jos oikeaa syyllistä ei löydy, hän saattaa menettää luottonsa teihin kaikkiin”, nau’uin vakavalla äänellä, sillä en halunnut turhaan antaa Lammikkoloikalle toivoa. Totuus oli, että joku vartijoista oli laiminlyönyt tehtäväänsä eikä Henkäystähti hyväksyisi sellaista. Lammikkoloikka ei näyttänyt järin iloiselta, edelleen hän katsoi minua kuin hakien hyväksyntääni pikkupennun tavoin.
”Onko mitään mitä minä voin tehdä, että Henkäystähti ei menettäisi luottoaan minuun? Tiedäthän sinä, en minä ikinä koskaan voisi pettää teitä. Tuhkajuova, kai sinä uskot minuun?” harmaaturkkinen naaras kysyi. Tunsin naaraan niin hyvin, että vaikka hän yritti peittää sen, hän oli hermostunut. Soturi kuitenkin ulospäin näytti tyyneltä ja joku muu olisi saattanutkin uskoa, ettei Lammikkoloikka edes ollut hermostunut. Koska Lammikkoloikka oli tällä hetkellä lempipentuni, halusin auttaa häntä. En koskaan halunnut, että pentuni olisivat huonossa valossa kuolonklaanilaisten silmissä, sillä se tahraisi koko sukumme maineen. Uskoin, ettei Henkäystähtikään halunnut sellaista.
“Kyllä minä uskon, että sinä yritit parhaasi”, Lammikkoloikan hyväksyntää anova katse taisi saada minut pehmoilemaan, “sinun on vain oltava rehellinen Henkäystähdelle ja kerrottava kaikki mitä tiedät.” Lammikkoloikan kasvoille piirtyi vieno hymy, kun hän kuuli sanani. Naaras nyökytteli päätään rivakasti:
“Sen teen, minä lupaan sen sinulle.”
“Hyvä. Tuo on aidon soturin puhetta”, lausahdin rauhallisesti ja räpäytin silmiäni. Tiesin, että Lammikkoloikasta tulisi vielä erinomainen soturi tälle klaanille. En kuitenkaan halunnut kehua naarasta liikaa, jotta kehut eivät nousisi hänen päähänsä. Soturi ei saanut olla liian ylpeä.
Kaatuneen kuusen takaa ilmestyi esiin tumma kissa, jonka tunnistin Pimentovarjoksi. Varapäällikkö ei näyttänyt tyytyväiseltä ja hän suuntasi suoraa tietä ulos leiristä.
“Minun täytyy nyt mennä”, tokaisin nopeasti Lammikkoloikalle. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, minua ei olisi kiinnostanut lainkaan. Mutta koska kyseessä oli Pimentovarjo, halusin jutella hänen kanssaan ja selvittää, oliko tämä kaikki hänen syytään, mitä tosin epäilin vahvasti. En jäänyt odottelemaan Lammikkoloikan vastausta, vaan jätin nuoren naaraan kuin nallin kalliolle ja suuntasin kohti leirin uloskäyntiä, jonne Pimentovarjo oli hetki sitten kadonnut. Sisäänkäyntiä vartioivat soturit väistivät, kun ilmaisin haluni poistua leiristä. He päästivät minut menemään ja pujahdin sisään piikkihernetunneliin.

Pimentovarjo liikkui ripeämmin kuin tavallisesti, josta päättelin juttutuokion Henkäystähden kanssa menneen mönkään. Tai sitten naaras oli vain ärsyyntynyt siitä, että oli epäonnistunut tehtävässään, en ollut varma kummasta oli kyse. Tarkoitukseni ei ollut seurata Pimentovarjoa salaa, joten en varonut askeleitani. Astuin huoletta eteen tulevien lehtien päälle, jotka rasahtelivat jalkojeni alla. Kun olin saanut kurottua välimatkan umpeen, kuulin Pimentovarjon tuhahtavan jotain itsekseen. Naaraan kehonkieli ja äänensävy kertoivat, että hän tosiaan oli turhautunut. Pian naaras kuuli askeleeni ja käännähti hurjistuneen oloisena minua päin. Kuitenkin minut tunnistaessaan, hän näytti hieman rauhoittuvan. Kireys ei kuitenkaan poistunut, sillä naaras päästi ilmoille kipakan kysymyksen:
”Mitä sinä haluat?”
Siristin vihreitä silmiäni, tosissaanko hän oli vihainen minulle? Hänellä ei kyllä ollut mitään syitä moiseen, itsepähän hän oli pilannut minun ja Varissulan välit ja nyt ollut huolimaton tehtävissään. Se sai minut ärsyyntymään, ja Pimentovarjo takuulla huomasi sen. Häntäni vispasi puolelta toiselle ja korvani painuivat luimuun.
“Olisin vain tullut kysymään suoraan sinulta mitä on tapahtunut. Se taisikin olla virhe”, tuhahdin ja siristin silmiäni pudistellessani päädäni. Mustaturkkisen naaraan olemus muuttui välittömästi.
“Äh, eikä ollut. Tämä tilanne saa minut vain ärsyyntymään”, Pimentovarjo lausahti yhä varsin kireällä äänellä. Seisoimme hetken vastakkain tuijotellen toisiamme suoraan silmiin. Emme olleet juurikaan jutelleet sen jälkeen, kun Pimentovarjo oli paljastanut salaisuuteni Varissulalle ja Pohjaharhalle.
“En epäile sitä yhtään”, naukaisin kylmänviileästi ja silmäilin arvioiden Pimentovarjoa, “vaikka teitkin inhottavasti minulle, uskon että yritit parhaasi Eloklaanissa. Höykkyyttikö Henkäystähti sinua pahastikin? Mikä Eloklaanissa oikein meni pieleen?”
Tunsin Pimentovarjon niin hyvin, että uskoin hänen ymmärtävän tarkoitusperäni vähemmälläkin puhumisella. En ollut tullut puhumaan hänen kanssaan, jotta voisimme haukkua Henkäystähteä, vaan koska loppujen lopuksi Pimentovarjo oli minulle tärkeä kissa. Hän nimittäin sattui pentujeni ja Henkäystähden lisäksi olemaan minulle läheisin kissa koko klaanissa, joten tietysti hänen asiansa kiinnostivat minua. Minä näin hänen potentiaalinsa ja toivoin, että myös Henkäystähti näki ne. Kolli saattoi olla impulsiivinen ja puolustaa omaa kunniaansa välillä turhankin kovasti, mutta ei hän voisi olla niin sokea, ettei näkisi miten hyvä varapäällikkö hänellä oli.

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

”Tattihallan?” Myrskymahti kysyi katsahtaen vierellään kulkevan Tulisielun suuntaan. ”En. Hän vaikuttaa aralta tapaukselta. Ja vähän tylsältä… Ei pahalla tietenkään, ei se ole Tattihallan vika ettei hän vain ole kovin jännittävä persoona!”
Myrskymahdin hätäinen lisäys ei vaikuttanut parantavan yhtään hänen sanomistensa sävyä. Oikeassa hän kuitenkin mielestään oli: Tattihalla oli pelokas ja herkkä tapaus. Kerran Myrskymahti oli yrittänyt haastaa tämän tappelemaan kanssaan, ihan vain nähdäkseen, kumpi kookkaista kissoista pärjäisi paremmin. Tattihalla oli vaisusti kieltäytynyt, eikä Myrskymahdin sinnikkäistä innostusyrityksistä huolimatta ollut hyväksynyt tämän haastetta. Naarasta kävi soturi sääliksi.
”No, miksi et vain kysy häneltä?” Myrskymahti tokaisi. Hänen mielestään ongelmaan oli helppo ratkaisu. Niin hän itse olisi tehnyt. Tulisielu pudisti päätään.
”En ole varma”, naarassoturi naukui. ”Ehkä siksi, että pelkään hänen halveksuvan minua, koska olen puoliverinen.”
Myrskymahti tuhahti. Älytöntä: ihan kuin Tattihallalla olisi ollut selkärankaa haukku yhtään kenenkään taustoja. Kolli oli niin pelkuri, että suostuisi varmasti rakkaudentunnustuksen saatuaan kenen tahansa kumppaniksi vain siksi, ettei uskaltaisi kieltäytyä.
”Höpö höpö”, harmaa soturi sanoi päätään pudistellen. ”Luota minuun, ei Tattihalla torju sinua vain tuollaisen takia. Älä ole pelkuri vaan mene kertomaan hänelle tunteistasi! Vain siten voit tietää, mitä hän sinusta ajattelee.”

Myrskymahti huokaisi väsyneenä, kun partio viimein saapui leiriin. Soturi toivoi, että Tulisielu ottaisi hänen neuvostaan vaarin ja menisi puhumaan tunteistaan niiden kohteelle. Myrskymahti ei ollut koskaan kokenut noita tunteita; hän ei ollut koskaan ihastunut keneenkään, puhumattakaan rakastumisesta. Naaraalla ei kuitenkaan ollut mitään epäilystä siitä, etteikö niin tulisi jonain päivänä tapahtumaan, jos hän vain sitä toivoi.
Soturi hyvästeli nopeasti Tulisielun ja asteli sitten tuoresaaliskasalle. Hän valikoi kasasta itselleen pulskan näköisen oravan ja raahasi sen mukanaan sotureiden pesän ulkopuolelle.

//Joku?

Kirjoittaja: Ampiainen

Noh, emme me pieneen sateeseen kuole”, myrskymahti maukui kohauttaen lapojaan. Heilutelin häntääni edes takaisin mietiskelen miksi hän oli sitä mieltä, minä ainakaan en halunnut vilustua sen vuoksi että alkaisi sataa enkä myöskään halunnut että turkkini menisi sen takia takuun varsinkaan kun olin sukinut sen aijemin niin huolellisesti, sitäpaitsi nythän sää oli kylmä eikä sade -vaikka se olisikin vain pieni sadekuuro- tekisi hyvää kellekään tähän aikaan. Käänsin katseeni kohti myrskymahtia mutta en tiennyt miksi. tunsin vain että hänestä oli tulossa minulle tärkeä ystävä.. vaikka en osannut sanoa oliko se hyvä vai huono asia. Vilkuilin aina välillä naarasta kohti mutta tämän katse oli sumea aivan kuin tämä olisi ollut aivan muissa maailmoissa. Käänsin hetkeksi ajatukseni takaisin siihen kun Myrskymahti oli väittänyt että ei ollut puoliverinen.
*Miten hän uskalsi? Hän on varmasti urhein näkemäni kissa aivan toista maata kuin tattihalla… mutta minä kuitenkin rakastan tattihallaa…* mietiskelin mielessäni. *Ansaitsenko häntä..? Olikohan isäni siinä unessa oikeassa..? Olenko varma että se ei ollut vain uni? Kyllä sen täytyi olla… se on…*, lisäsin mielessäni.
”Entä sinä?” Myrskymahti kysyi minulta vilkaisten minua. ”Miltä sinusta tuntuu olla puoliverinen?” Tämä lisäsi.
”Minustako? No luulin aluksi että olin puoliverinen mutta en ollut se oli kauheea Kun sain tietää totuuden isästäni mutta ei puoliverisyys sinänsä haittaa minua”, mau’un mieteliäänä.
”Oletko sinä muuten löytänyt kissaa josta voisit pitää enemmän kuin ystävänä? Minä olen mutta en tiedä onko hän samaa mieltä minusta”, mau’un uteliaana.
”En vielä. Minulla on kyllä monia ihailijoita, joten odottelen vain, että joku heistä tunnustaa” myrskymahti vastasi.
*Ihailijoita? En kyllä osaa sanoa uskonnon*, ajattelin mieteliäänä.
”Tunnetko sinä tattihallan? Minä näet pidän hänestä mutta en osaa sanoa pitäisikö hän minusta joten ajattelin että voisit auttaa minua ehkä?” Kysyin ujohko pilke ilme kasvoillani.
//Myrsky

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Yhtenä päivänä Eloklaanin leirissä vallitsi rauha. Toisena päivänä Mesitähti ilmestyi Eloklaanin leiriin ja vapautti klaaninsa.
Kaikki oli tapahtunut hämmentävän nopeasti. Panttivangit olivat vapautuneet: kuinka se oli tapahtunut, sitä en tiennyt. Eloklaanin päällikkö oli saapunut toisen parantajansa kanssa takaisin klaaniinsa, eikä minulle ja muille kuolonklaanilaisille ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jättää asemamme ja palata kotiin. Johdattaessani Kuolonklaanin joukkoja leiristä eloklaanilaisten huutojen ja suuntaamme heitettyjen halveksivien katseiden keskellä tunsin oloni epäonnistuneeksi. Myös noloksi, mutta pidin kuononi ylhäällä, enkä antanut vihollisklaanimme jäsenten kuvitella, että he olivat voittaneet yhtään mitään. Kuten Mesitähdelle olin tokaissut, olimme pitäneet Eloklaanin valtamme alla pitkään. Jos minä olisin ollut panttivankina, olisin paennut viimeistään seuraavana päivänä vangitsemisestani.
Kulkiessani takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä tunsin jännitystä verrattavissa siihen, kun olin valmistautunut tappamaan Punatähden tai karkottamaan Turmaloikan. Henkäystähti olisi vihainen, siitä ei ollut kysymystäkään. Oli ollut minun tehtäväni pitää eloklaanilaiset aisoissa ja varmistaa, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Olin epäonnistunut tehtävässäni ja pilannut Henkäystähden suunnitelmat. Asiaa ei auttanut se, että hänen tyttärensä oli ottanut osumaa eksyttyään eloklaanilaisten suunnitelmien tielle. Lampiväre kulki nyt mukanamme tavallisen vaiteliaana.
Olin pettynyt itseeni, mutta samalla vihainen päällikölle. Olin jättänyt perheeni taakseni siirtyessäni Eloklaanin leiriin. Olin viettänyt päiväni sellaisten kissojen keskellä, jotka vihasivat minua samoissa määrin kuin Henkäystähteä, kenties enemmän, sillä minä annoin kasvot heidän alistamiselleen. Eloklaanin leirissä minulla ei ollut yhtään ystävää tai muutenkaan ketään, johon olisin voinut luottaa. Ja kaikesta tästä huolimatta olin tehnyt kaikkeni, jotta Henkäystähden suunnitelmat Eloklaanissa luistaisivat.
En ymmärtänyt, miten kolli kuvitteli minun voivan onnistua tehtävässäni sillä määrällä kissoja, jotka hän oli kanssani Kuolonklaaniin lähettänyt. Jos eloklaanilaiset olisivatkin valinneet hylätä Mesitähden ja nousta kapinaan, olisimme olleet täysin tassuttomia. Olimme auttamattomasti alivoimassa.
Tiesin kuitenkin, että odotettavissa olivat haukut, jotka kuuluisivat kaksijalkalan erakoille asti.

Typerästi odotin, että leiri olisi ollut hiljainen saapuessamme. Ei tietenkään. Kun astelimme yövartijan ohi sisään, seisoi aukiolla jo väkeä. Henkäystähti patsasteli kaiken keskellä kasvoillaan kireä ilme. Hänen luonaan oli pari kissaa, jotka parasta aikaa selittivät päällikölle jotain. Oletettavasti kyseessä olivat panttivankien vartijat – taidottomat idiootit, jotka olivat päästäneet Eloklaanin päällikön pakenemaan. Heidän lähellä maassa makasi vaaleanoranssi soturi, jonka tunnistin Narsissikajoksi. Kolli oli ilmeisen kuollut.
Henkäystähti kääntyi tulomme kuultuaan suuntaamme. Kun hän kohtasi katseeni, olin painaa omani maahan: en ollut koskaan nähnyt hänen silmissään samanlaista raivoa ja kylmyyttä kuin nyt. En kuitenkaan suostunut siirtämään katsettani hänestä, vaan kohtasin kollin leimuavat silmät vakaana.
Aukiolle alkoi valua lisää kissoja. He näyttivät ensin hämmästyneiltä katsoessaan Eloklaanista saapuneita vartijoita, sitten kauhistuneilta huomatessaan Narsissikajon ruumiin, ja lopulta vihaisilta ja pettyneiltä aseteltuaan palaset paikoilleen. Yritin olla välittämättä. En kokenut tämän olevan yksin minun syyni, mutta minä olin ollut Eloklaanista vastuussa. Jos jotakuta syytettäisiin, niin minua. Kestin sen Henkäystähdeltä, mutta koko klaanin viha tuntuisi tukahduttavalta. Onnekseni klaanista löytyi myös niitä harvoja, jotka eivät kannattaneet päällikön suunnitelmia muutenkaan. Harmi vain, ettei minulla ollut mitään asiaa olla heidän kanssaan tekemisissä.
”Pimentovarjo”, Henkäystähti murahti kun astelin hänen luokseen. Latvaruusun ja Hohtosulan katseissa oli inhoa, kun seisahduin heidän lähelleen. Varmasti heidänkin olisi helpompi syyttää minua kuin kohdata oma pätemättömyytensä.
”Sinulla on parempi olla hyvä selitys.”
Siristin silmiäni Henkäystähden sanoille. Minulla totisesti oli selitykseni tapahtuneelle. Ei päällikköä kuitenkaan oikeasti kiinnostanut kuulla minun kritiikkiäni, enkä sitä voisi esittääkään, vaikka varapäällikkö olin. Toivoin, etten ollut liian tunnekuohun vallassa osatakseni pitää kieleni kurissa.
Henkäystähti ei jäänyt aikailemaan ja odottamaan aamua, vaan lähti astelemaan pesäänsä odottaen minun seuraavan. Huokaisin syvään: jotenkin aavistelin, etten pääsisi nukkumaan vielä hetkeen. Tunsin kuolonklaanilaisten katseet turkillani, kun seurasin Henkäystähteä kuulemaan tuomiotani. En kohdannut kenenkään katsetta, mutta en väistellytkään niitä. Minulla ei ollut mitään hävettävää eikä anteeksi pyydettävää. Kukaan ei olisi voinut tehdä parempaa työtä kuin minä, ja sen tiesi jokainen sisimmässään.
Kun olimme viimein päällikön pesän suojissa, Henkäystähti istuutui. Minä jäin seisomaan. Kollin katse oli edelleen aivan yhtä kylmä kuin hetki sitten. Hän vaikutti rauhalliselta ja hillityltä, mutta se helpotti oloani vain vähän.
”Eloklaanin vartijoiden tehtäviin kuului myös raportoida ongelmista klaanissa”, harmaa päällikkö aloitti murahtaen. ”Minua ei ollut tiedotettu mistään haasteista suunnitelmiemme etenemisessä. Voit vain kuvitella, kuinka yllättynyt olin, kun yhtäkkiä keskellä yötä leiriin pelmahtavat panttivankien vartijat toverinsa ruumista kantaen ja saan kuulla, että joukko eloklaanilaisia on vapauttanut nämä kyseiset vangit. Olisitko sinä yllättynyt?”
Pakotin ääneni pysymään vakaana: en voisi osoittaa heikkoutta Henkäystähden edessä. Siitä kärsisi nyt ainakin ylpeyteni, jos ei mikään muu.
”Olisin.”
Henkäystähti siristi silmiään.
”Varmasti. Olisit varmasti yllättynyt, jos varapäällikkösi, jonka taitoihin ja kokemukseen luotat – tai, luotit – möhlii tällä tavalla”, päällikkö murisi matalalla äänellä. ”En voi käsittää, miten tämä edes tapahtui. Kuinka ihmeessä kokonainen kissajoukkio onnistuu nenäsi alla muodostamaan tällaisen suunnitelman, puhumattakaan sen toteuttamisesta?”
Asia ei ollut ollenkaan niin yksinkertainen. Minä en voinut olla joka paikassa samaan aikaan; en valitettavasti omistanut kykyä jakautua kahteen. Jos Jääviiltoa ja Tuimakatsetta ei otettu lukuun, oli Eloklaanin vartijoiden joukko koostunut nuorista, kokemattomista sotureista. Henkäystähden oma, parantumattomasti kyvytön tytär oli päästänyt eloklaanilaiset karkaamaan partiossa ja ottanut heiltä kunnolla turpiinsa.
”Tehtäväni onnistumista olisi helpottanut se, että olisit lähettänyt Eloklaanin leiriin tarpeeksi sotureita”, sanoin viileällä äänellä. ”Miten oikein kuvittelet, että sillä kissamäärällä pitäisimme Eloklaanin hallinnassa?”
”Varohan sanomisiasi”, Henkäystähti vastasi kulmat kurtussa muistuttaen minua hänen asemastaan – ja omastani. ”Jos koit, että apunasi ei ollut tarpeeksi sotureita, miksi et sanonut mitään? Jos olisin tiennyt ongelmia olevan, olisin tietysti lähettänyt vahvistuksia. Mutta minun käsitykseni mukaan kaikki oli kunnossa. Oliko kyse sinun ylpeydestäsi? Halusitko selvitä tehtävästä ilman apua?”
”Ei tietenkään!” sihahdin, mutta Henkäystähti tuntui osuvan vähän liian lähelle. Selvisin kaikesta mieluiten yksin. En halunnut pyytää apua, ja olin jo ensimmäisen kerran Eloklaanin leiriin astuttuani päättänyt, että hoitaisin homman kunnialla kotiin omin avuin. En halunnut olla riippuvainen muista, enkä varsinkaan halunnut turvautua Henkäystähden apuun.
Henkäystähti nousi seisomaan ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Väkisinkin väistin häntä astumalla taaksepäin. Kolli näytti hitusen pelottavalta: hänen vihaiset kasvonsa leijuivat yläpuolellani myrskypilvien lailla.
”Käyttäydyt edelleen kuin juuri nimitetty oppilas”, päällikkö jyrähti ja luimistin korviani. ”Tämä oli täysin sinun ja muiden vartijoiden syytä. Miten pikemmin hyväksyt asian, sen parempi – meille kaikille. Minä en voi pitää varapäällikkönäni kissaa, joka on kykenemätön paitsi suorittamaan tehtäviään, myös ottamaan vastuun epäonnistumisistaan.”
Hänen sanansa saivat minut viimein huolestumaan. Olin kaiketi ollut liian itsevarma, sillä minun erottamiseni virastani ei ollut käynyt mielessänikään. Henkäystähden mielestä tämä voisi kuitenkin olla tarpeeksi suuri munaus, jotta saisin palata takaisin rivisoturin tehtäviin.
”Minun pitäisi erottaa sinut varapäällikön tehtävistäsi”, Kuolonklaanin päällikkö sanoi hiukan tyynemmän oloisena ja istuutui takaisin alas. Nielaisin hermostuneena. Olisi epäreilua, jos joutuisin tämän takia luopumaan paikastani. Olin tehnyt aivan liikaa töitä sen eteen.
”Ja usko pois, minun tekisi mieli tehdä niin. Annan sinulle kuitenkin vielä mahdollisuuden”, Henkäystähti sanoi kuin olisi muka joku armollinen kissa. Siristin silmiäni: hän varmasti tunsi olonsa hyvin jaloksi.
”En usko, että eloklaanilaiset olisivat noin helposti löytäneet panttivangit. Joku kuolonklaanilaisista siis jakoi heille panttivankien sijainnin. Varmasti tämä kissa auttoi heitä muutenkin ja antoi heidän suunnitelmiensa edistyä. Haluan, että selvität syyllisen. Jos epäonnistut, saat heittää hyvästit paikallesi Kuolonklaanin varapäällikkönä.”
Hillitsin hermostuksesta kiemurtelevan häntäni liikkeet vaivoin. Minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja; minun olisi pakko löytää joku ”syyllinen”. En edes tiennyt, oliko ylipäätään kukaan kuolonklaanilaisista auttanut Eloklaanin kissoja. Kukaan ei vaikuttanut halukkaalta pettämään klaaniaan, minkä vuoksi heidät oli alun perinkin valittu vartijoiksi. Mutta siinäkin tapauksessa, että syyllinen tosiaan oli olemassa alkuunkaan, miten ihmeessä minun olisi löydettävä hänet?
Sillä ei ollut väliä, minun oli toimitettava syyllinen Henkäystähden eteen. Kolli ei joustaisi, siitä olin varma. Kuolonklaani oli täynnä kyvykkäitä kissoja, jotka voisivat – ainakin melkein – korvata minut. Minun oli pakko ansaita Henkäystähden luottamus takaisin.
”Selvä”, vastasin kohteliaan nyökkäyksen kera. ”Voit luottaa minuun.”
”Toivon niin”, Henkäystähti tuhahti. Aistin, että keskustelu oli nyt loppuun käyty ja päällikkö haluaisi minun lähtevän, joten sanaakaan enää sanomatta pujahdin ulos pesästä.
Ulkona kohtasin niin suuren määrän uteliaita kasvoja, että marssin suoraan leirin uloskäynnille. Jos joutuisin vielä sietämään huhupuheita ja juoruilevia kuiskauksia ympärilläni, tulisin hulluksi. Olin jo tarpeeksi raivostunut Henkäystähden kohtelusta. Kun sain viimein tilaa ajatella, aloin hermostua yhä enemmän hänen antamastaan tehtävästä. Sehän oli mahdoton! Kuinka minun jälkikäteen olisi selvitettävä yhtään mitään? Mitään todisteita ei ollut. Ainoa toivoni selvittää totuus olisi puhua niille eloklaanilaisille, jotka olivat vapauttaneet panttivangit. Se ei ilmeisistä syistä ollut vaihtoehto.
Yllättäen huolestuttava ajatus nousi mielessäni: kuvitteliko Henkäystähti minun olevan kyseinen petturi? Se oli täysin mahdollista. Kenties hän halusi tehtävänannollaan kertoa minulle, ettei luottanut minuun. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi löydettävä joku toinen, jota syyttää kaikesta. Silloin henkäystähtikin varmasti leppyisi.
”Tämä on naurettavaa!” tiuskaisin itsekseni ja potkaisin tielleni osunutta viatonta käpyä.
Yhtäkkiä kuulin askelten äänen takaani. Käännyin vihaisesti ympäri valmiina häätämään sen typeryksen, joka oli päättänyt seurata minua, vain kohdatakseni Tuhkajuovan vihreän katseen. Pyöräytin silmiäni. Halusikohan hänkin haukkua minua? Kenties siitä, että olin arvostellut Henkäystähden toimia.
”Mitä sinä haluat?” murahdin kenties hieman liian kylmällä äänellä. Tuhkajuova oli harvoja kissoja, joita voisin kutsua ystävikseni. Minun ei todellakaan kannattaisi polttaa siltaa hänen kanssaan. Aiempi temppuni, jolla olin paljastanut Varissulan menneisyyden, oli tehnyt väleistämme jo tarpeeksi kireitä. En ollut siitä mitenkään ylpeä, ja nyt asiaa pohdittuani olisi ollut parempi hoitaa asia hienovaraisemmalla tavalla.

//Tuhka?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vaikka minua inhottikin myöntää, Pimentovarjon perusteluissa oli perää. Henkäystähti oli katala kissa, joka häikäilemättä raivasi kaikki mahdolliset uhkatekijät tieltään. Jostain syystä erakko- ja puoliveriset olivat näitä hänelle, ja hän oli systemaattisesti pyrkinyt karsimaan heitä klaanista. Tai siltä se ainakin minun silmääni oli pitkälti näyttänyt.
En kuitenkaan pitänyt siitä ajatuksesta, että jouduimme sietämään sellaista erottelua vain jotta pysyisimme hetken pidempään turvassa ja koskemattomina. Henkäystähti ei varmasti lopettaisi, ennen kuin viimeisetkin puoliveriset olisi hävitetty hänen klaanistaan. Toivoin todella, että emoni oli asiasta tietoinen, eikä antaisi sen vain tapahtua.
Kun emo lopulta kysyi, oliko minulla vielä muita kysymyksiä, pääni löi yhtäkkiä tyhjää. Hänen selityksensä oli ollut varsin tyhjentävä, vaikka minusta yhä tuntuikin siltä, että olisin kaivannut vastauksia vielä joihinkin asioihin, joita en kuitenkaan juuri sillä hetkellä saanut mieleeni.
”Kauanko vielä sinä aiot seurata Henkäystähden älyttömyyksiä sivusta?” Siirsin katseeni takaisin emooni. ”Olemme ehkä pysyneet turvassa tähän asti, mutta ei mene kauaa, kun Henkäystähti on pyyhkinyt kaikki ’epäpuhtaudet’ joukoistaan. Lopulta jäljellä saatamme olla vain minä, Myrskymahti ja Kaamoskukka, ja voi olla, että joudut todistamaan uskollisuutesi päälliköllesi jälleen kerran. Mitä sinä silloin aiot tehdä?”

//Pimento?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Minä en tappanut Turmaloikkaa… En pystynyt siihen. Hän on elossa.”
Tuijotin Pimentovarjoa pöllämystyneenä. Parin silmänräpäyksen ajan päässäni oli aivan hiljaista, mutta sitten vähitellen se alkoi ruuhkautua, kun kymmenet kysymykset pulpahtelivat pintaan ja vaativat vastauksia. Oliko emo valehdellut Henkäystähdelle kaiken tämän aikaa? Missä isä oikein oli? Ja ennen kaikkea: miksi naaras ei ollut kertonut totuutta isän kohtalosta jo aiemmin minulle ja sisaruksilleni?
”E-en ymmärrä”, sopersin hämilläni. ”Missä hän on nyt?”
Pimentovarjo pudisteli päätään apean oloisena. ”En tiedä. Turvassa, toivoisin.”
Vaikka vastaus ei ollut aivan sitä, mitä olin toivonut, se tarjosi minulle kuitenkin vähän lohtua – sekä myös hitusen toivoa. Isä oli elossa. Hän oli jossain tuolla, löydettävissä. Sisälläni oli valloillaan tunteiden sota, jossa valtava riemu kohtasi sydäntä riipivän hämmennyksen taistelukentällä.
”Miksi et sanonut mitään jo aiemmin?” kysyin sitten koottuani ajatukseni, ennen kuin ne hajoaisivat kysymyksien määrästä. ”Meidän väliemme ei olisi tarvinnut kärsiä näin pahasti, jos olisit vain kertonut meille totuuden alun alkaen. Miten saatoit valehdella meille jostain näin isosta asiasta?” Sydäntäni vihlaisi muistellakin sitä murheen ja menetyksen tuskan määrää kaikkina kuluneina vuodenaikoina, kun olin ajatellut menettäneeni isäni ikiajoiksi. Kun olin ajatellut, että oma emoni oli tappanut hänet. ”Se on epäreilua. Meillä olisi ollut oikeus tietää!”

//Pimento?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jos jossakin asiassa olin samaa mieltä emoni kanssa, niin siinä, että minä en todellakaan tuntenut häntä. En ainakaan enää. Tai kenties en koskaan ollut tuntenutkaan, ja vasta nyt se oli alkanut valjeta minulle. Hän oli mysteerinen kissa, joka selvästi pimitti asioita minulta ja sisaruksiltani. Ehkä jopa myös Henkäystähdeltä.
Vaikka olisin kovasti halunnut uskoa siihen, ettei naaras tosiaankaan ollut yksi Henkäystähden vähäjärkisistä palvojista, minun ei ollut helppo luottaa häneen. Eikä se ollut sinänsä mikään ihme – hän oli tappanut minun isäni ja tuntui sen lisäksi salaavan monia muita asioita. Miten sellaiseen kissaan muka voisi luottaa?
Yhtäkkiä Pimentovarjo sanoi haluavansa kertoa minulle jonkin asian. Asian, joka oli ilmeisesti niin salainen, että sen paljastuminen olisi tietänyt hänen loppuaan. Hän halusi minun lupaavan, että veisin tämän asian mukanani hautaan asti, enkä kertoisi siitä edes sisaruksilleni. Jos niin tekisin, me kaikki olisimme vaarassa.
Niin kovasti kuin olisinkin halunnut vihata emoani ja jatkaa hänelle vihoittelua, mennä ilmiantamaan hänet typerälle päällikölleen ihan vain kostoksi siitä, mitä hän oli tehnyt isälleni, uteliaisuuteni oli liian suuri. Halusin tietää, mikä oli niin salaista, ettei emoni ollut voinut uskoutua siitä kellekään muulle. Ennen kaikkea halusin tietää, miksi hän halusi kertoa asiasta juuri minulle.
”En kerro kenellekään”, lupasin lopulta ja kohtasin emoni vakavoituneen ilmeen vähintäänkin yhtä kivikasvoisena.

//Pimento?

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 4kp –
Tulisielu: 43kp! –
= 47kp

AUROORA
Varissulka: 54kp! –
Myrskymahti: 13kp –
Salamatassu: 22kp! –
Pimentovarjo: 19kp –
= 108kp

ELANDRA
Mesitähti: 27kp! –
Tuhkajuova: 24kp! –
= 51kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 16kp –
Pyräkkäpiru: 23kp! –
Hilleritassu: 5kp –
Aaltosalama: 4kp –
= 48kp

KÄÄRMIS
Lepakkotassu: 38kp! –
Hiljaisuustassu: 52kp! –
= 90kp

SAAGA
Rosmariinitassu: 3kp –
= 3kp