Kuolonklaanin tarinat

Tyytyväinen virne oli hiipinyt Jääviillon kasvoille, kun hän katseli, miten Neilikkasydän lähti hänen luotaan häntä maata kohti laskeutuneena. Kolli oli näyttänyt typerälle naaraalle, kumpi heistä oli varapäällikkö ja kumpi vain typerä soturi. Neilikkasydän oli yrittänyt vaihtaa itsensä toiseen partioon, mutta Jääviilto ei kuunnellut moista hölynpölyä. Hän oli määrännyt partiot ja ne pitivät. Yksikään kissa ei noin vain vaihtanut partiosta toiseen ilman hänen lupaansa. Jääviilto tiesi, että valta sopi hänelle. Hänen katseensa siirtyi Neilikkasydämen laikukkaasta turkista toiseen mustaan naaraskissaan, joka käveli häntä pystyssä esiin kaatuneen kuusen takaa. Pimentotähti oli kerrassaan näyttävä ilmestys. Pystyt korvat ja ylväs ryhti olivat jo vuodenaikoja sitten tehneet vaikutuksen Jääviiltoon, vaikkei hän sitä edelleenkään halunnut myöntää ellei ollut pakko. Tietysti hän olisi halunnut päälliköksi, mutta yllättävää kyllä, punaturkkinen kolli oli aivan tyytyväinen nykyiseen asemaansa ja siihen, että Pimentotähti toimi Kuolonklaanin päällikkönä. Tietysti jotkut naaraan päätökset olivat kollin mielestä vääriä, mutta Pimentotähti oli suoriutunut tehtävistään kohtuullisen hyvin. Päällikkö näytti etsivän jotain. Hänen katseensa kierteli leirissä, kunnes pysähtyi Jääviiltoon. Kolli suoristi välittömästi tajuamattaan ryhtiään, vaikka istuikin aina lähestulkoon täydellisen ryhdikkäästi. Pimentotähti käveli pääaukion poikki varapäällikkönsä luo.
”No, mikäs ajaa teidän korkeutenne ulos luolastanne?” Jääviilto kysyi toverillisesti piikitellen.

//Pimento?

Lätäkkölempi ei pitänyt muutoksesta, mikä Kuolonklaanissa oli tapahtunut Henkäystähden kuoleman jälkeen. Hän kaipasi isäänsä. Henkäystähden kuolemasta oli jo kulunut aikaa, mutta Lätäkkölempi ajatteli isäänsä yhä päivittäin. Hän oli kokenut ristiriitaisia tuntemuksia, kun Pimentovarjo oli noussut valtaan ja antanut ei-puhdasverisille takaisin oikeudet, jotka Henkäystähti oli oikeutetusti heiltä vienyt. Päällikön mukaan he voisivat luottaa jokaiseen kuolonklaanilaiseen verestä tai sen laadusta huolimatta. Lätäkkölempi ei ollut varma, oliko asia todella niin. Hänen oli ollut vaikeaa suhtautua siihen, että kuraveriset kissat olivat saaneet samat oikeudet mitä hänellä itsellään, puhdasverisellä kuolonklaanilaisella oli. Mutta koska maailma muuttui koko ajan, hän tiesi, ettei hän voisi uida virtaa vastaan. Hänen oli mukauduttava uuteen tilanteeseen ja yrittää vain kestää.
”Mennään”, Virtaviima naukui ja viittoi partion ulos leiristä. Jääviilto oli järjestänyt partion, johon Lätäkkölemmen onneksi kuului vain puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Naaras ei pitänyt klaanin nykyisestä varapäälliköstä oikeastaan lainkaan, mutta hän tiesi punaruskean kollin jakavan kanssaan muutamia yhteisiä mielipiteitä.
Lätäkkölempi kulki Virtaviiman perässä ulos leiristä. Lätäkkölempi oli paiskinut paljon töitä viimeisten kuiden aikana. Hän halusi olla niin hyvä soturi kuin suinkin pystyi ja ansaita paikkansa Kuolonklaanin sotureiden joukossa. Salaa hän toivoi pääsevänsä vielä jonain päivänä asemaan, joka johdattaisi hänet Kuolonklaanin johtoon, aivan kuten hänen isänsäkin.

Pikkuinen sisilisko kipitteli sammaleisten kivien päällä. Se oli hupsu otus. Ei se tainnut edes huomata olevansa tarkkailun kohteena; sillä oli mielessä vain lämpöinen paikka auringossa. Seurasin sen vikkeliä liikkeitä kyyryssä, aluskasvillisuuden suojassa. Vaatimattomasta värityksestäni oli kerrankin hyötyä.
Yhtäkkiä auringon eteen lankesi varjo, joka nopealla iskulla lävisti sisiliskon keskeltä sen heiveröistä ruumista. Pomppasin tassuilleni järkyttyneenä – ja vihaisena. Kaamoskukan naamalla oli mairea ilme, kun hän ihasteli yhä kynsiinsä varrastettua liskoparkaa.
“Mitä sinä oikein teet?!” tiuskaisin veljelleni poissa tolaltani hänen katalasta tempustaan. Kaamoskukka jos kuka tiesi, miten paljon minä rakastin sisiliskoja.
“Hankin klaanille tuoresaalista”, Kaamoskukka heilutteli tassuaan, kunnes liskon ruumis irtosi hänen kynsistään ja mätkähti ruohikkoon väärinpäin. Sen vatsassa oli neljä syvää reikää, joista tihkui verta. “Sitähän me olemme täällä tekemässä, vai kuinka on, veliseni? Mitähän Pimentotähti mahtaisi ajatella, kun näkisi sinut täällä uneksimassa saalis suoraan nenäsi alla?” Korkeajalkainen soturi kumartui ylleni uhkaavana kuin vuori, mutta minä pakotin itseni kohtaamaan hänen kylmän tuijotuksensa sävähtämättä. En minä Kaamoskukkaa pelännyt. “Onneksi minä olin täällä pyydystämässä sen puolestasi. Ei kestä kiittää.”
Olin aikeissa äyskäistä veljelleni, että en ollut edes ollut aikeissa saalistaa sisiliskoa ruoaksi, mutta tulin äkkiä toisiin aatoksiin, kun tajusin, että veljeni ilman isompaa suostuttelua menisi kertomaan tästä emollemme. Minun ja Pimentotähden välit olivat hyvät, mutta se saattaisi muuttua, jos Kaamoskukka lavertelisi minun “haaskaavan” tuoresaalista. Epäilemättä kolli osaisi lisätä tarinaan sellaisia lisämausteita, jotka saisivat minut näyttämään huonolta.
“Kiitos suuresti”, tuhahdin ja levitin naamalleni ilottoman hymyn, josta Kaamoskukka kyllä osaisi lukea, mitä oikeasti ajattelin. Minulla oli aavistus, että juuri tällaista reaktiota velikultani oli minusta yrittänyt hakea. Hän nautti siitä kun sai aiheuttaa toisille kärsimystä. “Mitä minä tekisinkään ilman sinua, viisasta isoveljeäni.”
Kaamoskukan silmät siristyivät aavistuksen verran, mutta hänen naamallaan oli edelleen sama ärsyttävä virne. “Nimenomaan.” Sitten käänsi minulle häntänsä ja lähti pois paikalta, jättäen tapetun liskon lojumaan jalkojeni juureen.

Leirissä hakeuduin istumaan rauhaisaan aukion kolkkaan, jossa saisin kenenkään häiritsemättä murjottaa Kaamoskukan takia. Vaikka kuinka yritin, en voinut lakata ajattelemasta partiossa tapahtunutta ja sen surullisen pienen liskon kohtaloa. Mitä jos se oli nuori lisko ja kuoriutunut vasta tänä hiirenkorvana? Kaamoskukka oli vienyt sen mahdollisuuden maistaa aitoa liskon elämää. Tai entä jos sillä oli ollut joku toinen lisko, joka oli odottanut sitä kotiin mutta nyt ne eivät enää koskaan näkisi toisiaan?
“Hei”, hellä ääni johdatti katseeni tassuistani Hämärähallan suloisiin kasvoihin. Missä välissä naaras oli tuohon tupsahtanut?
Vaistomaisesti aloin etsiä katseellani Kaamoskukan tummaa turkkia leiristä. Jos kolli näkisi meidät yhdessä, siitä saattaisi koitua ongelmia Hämärähallalle. Veljeni oli tavattoman omistushaluinen kumppanistaan.
“Hän lähti juuri leiristä Hilleripilven kanssa”, Hämärähalla naukui selvästi ajatukseni lukien. Katsahdin häneen huojentuneena – Hämärähalla jos kuka osasi olla ajan tasalla. Soturitar istahti eteeni otsaansa rypistäen. “Näytät siltä kuin joku olisi vienyt sinulta sammalet vuoteestasi ja korvannut ne jätöksillä. Onko jotain sattunut?”
“Tänään aiemmin saalistuspartiossa törmäsin viherlehden ensimmäiseen sisiliskoon”, aloin avautumaan Hämärähallalle, “ja jäin tarkkailemaan sitä toviksi. Sitten Kaamoskukka ilmestyi paikalle kuin tyhjästä ja tappoi sen liskon naamani edessä. Kuulemma hän auttoi minua hankkimaan tuoresaalista – vaikka hän tietää ihan hyvin, että siitä liskosta on hädin tuskin syömistä yhdelle pennulle. Hän ei edes vaivautunut kantamaan sitä itse leiriin vaan minun oli tuotava se, jotta hän ei pääsisi syyttämään minua Pimentotähdelle tuoresaaliin haaskaamisesta.”

//Hämärä?

Voi Pimeyden Metsä sentään, miten tylsää kaikki oli aivan yksin. Tai no enhän minä aivan yksin ollut, mutta Maatuska oli poissa. Hän oli partiossa. Syvä huokaus pakeni suustani, yksin oleminen ei ollut mukavaa. Kaipasin kipeästi juttuseuraa, muttei sellaista näkynyt löytyvän. Olin lojunut leirissä koko alkupäivän, mutta onnekseni aurinkohuipun partio olisi pian lähdössä leiristä ja minä olin päässyt osaksi partiota. Toivoin, että voisin saada partiosta juttuseuraa. Enemmistö kuolonklaanilaisista tuntui karttavan minua kuin tautia. Uskoin sen johtuvan siitä, että he olivat niin syrjäytyneitä, etteivät vain osanneet keskustella muiden kanssa muuten kuin murahdellen ja tiuskien. Olin päättänyt saapua partioon tyylikkäästi hieman myöhässä. Siispä istuskelin kaatuneen kuusipuun takana ja katselin, kuinka vesiputous laski pauhaten lampeen. Harmittelin itsekseni sitä, ettei lammessa ollut kaloja. Ne olisivat olleet naurettavan helppoa saalista. Samassa mieleeni nousi ajatus, ja keksin uuden keskusteluaiheen partion ajaksi. Vilkaisin taivaalle huomaten, että aurinko oli jo kohonnut huippuunsa. Nousin ylös ja kävelin häntä pystyssä, rauhallisin askelin pääaukiolle. Sisäänkäynnillä oli neljä kissaa, jotka katselivat minun suuntaani odottavan oloisina. Se oli minun partioni, tiesin sen, vaikken muistanutkaan keitä Jääviilto oli partioon lisäkseni nimennyt.
”Poppelipomppukin suvaitsi saapua, niin voimme mennä”, tuhahti partion johdossa oleva Latvaruusu. Väläytin naaraalle vastaukseksi vain ystävällisen hymyn, ennen kuin pujahdin muun partion mukana ulos leiristä. Ilma leirin ulkopuolella oli lämmin, eikä ilmassa tuntunut ainuttakaan tuulenvirettä. En pitänyt seisovasta, kuumasta ilmasta lainkaan! Paksu turkkini oli ohentunut hieman viherlehden myötä, mutta siitä huolimatta kuumuus tuntui tukahduttavalta. En halunnut keskittyä kuumuuteen, joten aloin silmäillä partion muita jäseniä. Näin oppilaan, jonka nimen muistin olevan Lillukkatassu. Hän oli Kyyhkypyrähdyksen oppilas. Valpastuin välittömästi ja kiiruhdin ruskeankirjavan naaraan viereen. Hän vilkaisi minua kysyvästi.
”Osaatko sinä kalastaa?” kysyin mennen välittömästi asiaan, olettaen naaraan tuntevan minut ja tietäen nimeni. Tiesinhän minäkin hänen nimensä, joten miksi hän ei minua tuntisi. En malttanut edes odottaa soturioppilaan vastausta, kun jatkoin jo:
”Minä osaan, olen kerran kalastanut kalan joka oli… No, kyllä se sinun kokoisesi oli. Siitä söi kuusi kissaa.”

//Lillukka?

Ärtymys sisälläni kupli, kun Lammikkoloikka häipymisen sijasta alkoikin puhua. Hännänpääni nytkähteli hermostuksen merkiksi.
”Minä olen aivan kunnossa”, tiuskaisin päätäni ravistellen, ”jos näen silloin tällöin painajaisia, tekeekö se minusta heti jotenkin huonon ja säälittävän?”
Väsymys sumensi ajatuksiani, eikä keskusteluun keskittyminen tuntunut sujuvan. Kesken lausetta katseeni kiinnittyi leirin sisäänkäynnille, jossa yksi klaanin nuorista sotureista seisoi vartioimassa klaanitovereidensa unta. Kun Lammikkoloikka ei vastannut, käännyin katsomaan häntä. Hänen katsettaan oli vaikea lukea, mutta inhosin sitä. Inhosin sitä, kun minua säälittiin. En kaivannut sääliä. En halunnut olla sellainen kissa, jota piti sääliä. Halusin olla itsenäinen ja tulla toimeen ilman muiden apua. Ei aito soturi kaivannut muita kuin oman itsensä tuen sekä klaanin, josta pitää huolta.
”Et sinä ole huono”, Lammikkoloikka sai lopulta sanottua, ”sinähän olet yksi parhaista sotureista.” Sen kuuleminen sai jonkin minussa lämpenemään. Sisälläni kytemään alkanut raivo laantui hetkessä. Suustani pääsi syvä huokaus.
”Minä olen vain väsynyt”, vastasin nyt huomattavasti rauhallisempana. Kohtasin tyttäreni katseen. Tiesin, etteivät sanani voisi vakuuttaa ketään, eivät etenkään Lammikkoloikkaa.
”Luulen, että Henkäystähti piinaa minua Pimeyden Metsästä käsin”, sain lopulta sanottua. Se ajatus oli pyörinyt mielessäni jo pidempään. Mitään muuta minä en ongelmani syyksi voinut keksiä. Hän lähetti minulle kerta toisensa jälkeen pahempia unia, joista minulla ei ollut ulospääsyä.
”Pelkään, että hän piinaa minua unissani niin kauan, että sekoan”, nyt äänestäni välittyi aito huoli. Samassa kuitenkin terästyin tajutessani, että olin puhunut aivan liikaa. Katseeni kovettui ja kohtasin vakavana Lammikkoloikan katseen.
”Sinä et saa kertoa tästä kenellekään”, sihahdin hampaideni välistä.

//Lammikko?

Korvien lisäksi myös sydäntäni repivä ääni havahdutti minut unimaailmasta todellisuuteen. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja annoin haukotuksen tulla ulos suustani. Tiesin jo näkemättäkin, että ääni oli lähtöisin rakkaasta emostani, Tuhkajuovasta. Naaras oli ollut jo pidempään väsynyt ja jotenkin.. outo, jos minulta kysyttiin. En osannut sanoa mistä se johtui, Tuhkajuova ei ollut mikään räpätäti kuka jakoi omat tunteensa muille. Tuhkajuovan hyvinvointi oli minulle tärkein asia klaanin hyvinvoinnin lisäksi. Tuhkajuova vaikutti kiukkuiselta kuin ampiainen, jonka pesään joku pahaa-aavistamaton kissa oli työntänyt käpälänsä. Vaikka naaras käski minua jatkamaan uniaan, en saanut enää lihaksiani rentoutumaan. Minun oli pakko selvittää mikä Tuhkajuovalla oli. Nousin ylös ja venyttelin koipeni nopeasti, jotta en häiritsisi höyhensaarilla olevia klaanitovereitani. Tiesin olevani aivan liian itsevarma, mutta en voinut estää itseäni ajattelemasta, että ehkä juuri minä voisin auttaa Tuhkajuovaa. Aukiolla leikkivä hento tuuli pörrötti kevyesti turkkiani ja kirkas tähtitaivas sai minut siristämään silmiäni. Pimeydestä valoon. Laskin päätäni kunnioittavasti ja pidin pienen välimatkan. Rakastin emoani, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Tuhkajuova oli minulle kaikki kaikessa ja tein hänen eteen kaikkeni. Välillä tuntui, että koko elämäni tarkoitus oli yrittää saada naaras ylpeäksi.
“Olet nähnyt painajaisia jo pidempään”, aloitin varovaisesti ja nostelin käpäliäni hieman hermostuneena. Tuhkajuova sai aina pasmani sekaisin. Hänelle oli niin vaikea puhua. “Minä haluan vain auttaa sinua, olet minulle tärkein kissa koko maailmassa ja teen kaikkeni sinun hyvinvoinnin eteen! Anna minun auttaa sinua pääsemään niistä eroon.” Sanat tulvivat suustani suorastaan epätoivoisina ja tiesin heti, että olisin voinut toimia toisin.
“Tarkoitan vain, että haluan sinun voivan paremmin”, nau’uin hiljaa, ääni väristen. Mutta kun vilkaisin vanhempaan soturiin, naaras ei vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä.

//Tuhka? D:

Minua riepoteltiin. Olin nukke, joka ei ollut vastuussa oman kehonsa toiminnasta. Huusin, mutta turhaan. Yritin rimpuilla vastaan, mutta kehoani liikuttava näkymätön voima oli liian vahva. Pakokauhu alkoi saada otteen minusta, hengittäminen muuttui hetki hetkeltä raskaammaksi. Olin menettänyt kontrollin, en voinut tehdä enää mitään. Näkymätön voima oli voittanut. Viimein annoin itselleni luvan lakata pyristelemästä vastaan. Väsymys oli kukistanut minut.
”Sinä voitit”, sain vain vaivoin kuiskattua rohisevalla äänelläni. Kurkkuni oli kuiva, kuin sinne olisi kaadettu hiekkaa. Viimein vastustajani höllensi otettaan minusta. Olin vapaa.
En tiedä kauanko makasin siinä, mutta tunsin voimieni kasvavan. Kun olin levännyt riittävästi, kampesin itseni varovasti pystyyn. Kokeilin huteria jalkojani, jotka kantoivat vain hädin tuskin. Minun oli päästävä pois. Oli liikuttava, ennen kuin näkymätön viholliseni palaisi taas.
Askel askeleelta horjuin kauemmas taisteluareenaksi muodostuneelta metsäaukiolta. Oli aivan pimeää. Edes tähdet eivät loistaneet ylläni avautuvalla mustalla taivaalla. Linnut eivät laulaneet, eivätkä eläimet liikkuneet aluskasvillisuuden seassa. Oli kuoleman hiljaista.
Kunnes viimein kuulin edestäpäin tutun pauhun. Vesiputous. Kuin tyhjästä kehoni löysi jostain uumenistaan voimaa liikkuakseen ripeämmin. Minun oli päästävä kotiin.
Erotin jo leirin tutu piikkihernemuurit. Mutta silloin, kuin tyhjästä, jokin tarttui taas kiinni jalkaani. Pimeyden voima lähti vetämään minua mukanaan taaksepäin. Enkä minä voinut tehdä mitään. Olin kuin saalis, joka joutui saalistajan hampaisiin. Kunnes vihollinen irrotti taas otteensa. Kierähdin selälleni kohdatakseni viholliseni silmästä silmään, vaikka tiesin, etten näkisi ketään. Niin kävi joka kerta. Joka ainut kerta, kun kamppailimme tällä aukiolla. Mutta tämä kerta oli erilainen.
”Ei”, korahdus pääsi kurkustani, kun erotin tutut kasvot edessäni.

”Ei”, ääni repi minut tähän todellisuuteen. Silmäni rävähtivät auki ja tunsin välittömästi, miten sydämeni takoi rinnassani kuin etsien pääsyä ulos. Huohotin raskaasti ja käännyin vatsalleni saadakseni hapen kulkemaan helpommin. Samat painajaiset olivat toistuneet kerta toisensa jälkeen.
”Tuhkajuova?” kuulin äänen hädin tuskin korvissani pauhaavan sydämen sykkeen läpi. Käänsin pääni kohti puhujaa. Lammikkoloikka oli nostanut päänsä ylös läheiseltä vuoteeltaan pesän reunalta ja katseli minua hämillään nukkuvien sotureiden yli.
”Jatka vain unia”, tuhahdin ja kampesin kiukkuisena itseni pystyyn. Tilanne oli kiusallinen ja häpeällinen minulle itselleni. Minun piti olla klaanin arvostettava soturi, eikä mikään hiirenaivo, joka herätti klaanitoverinsa yö toisensa jälkeen omiin painajaisiinsa. Se oli syy, minkä vuoksi olin viime aikoina viettänyt öitä useammin leirin ulkopuolella kuin pesässä. Yöt oli helpompi käyttää hyödyllisempiin puuhiin kuin nukkumiseen. Kun saalisti yöllä, ei tarvinnut kärsiä painajaisista.
Poistuin ripeästi sotureiden pesästä kulkien nukkuvien sotureiden yli. Leirin pääaukio oli tapansa mukaan hiljainen tähän aikaan yöstä. Kirkas tähtitaivas avautui koko Kuolonklaanin reviirin ylle valaisten sitä loistollaan. Oloni oli kerrassaan karmea. Lihaksiani särki, päätäni jomotti ja olin kiukkuinen kuin kiusattu ampiainen. Kiukku tuntui vain yltyvän, kun kuulin takaani lähestyviä askeleita. Vihreä katseeni käännähti välittömästi sotureiden pesän uloskäynnin suuntaan. Purin hampaitani yhteen erottaessani Lammikkoloikan hahmon. Syvä hengitys ei auttanut karkottamaan kiukkua. Olin aina, koko elämäni vältellyt tunteiden näyttämistä muiden kissojen läsnäollessa, mutta viime aikoina se oli tuntunut yhä vain haastavammalta. Jatkuva väsymys, painajaiset ja ruokahaluttomuus olivat tehneet minusta hermoraunion. Nytkin minun oli tehtävä kaikkeni, etten karjuisi tytärtäni täyttä kurkkua painumaan takaisin sotureiden pesään. Naaras katsoi minua hieman varovainen ilme kasvoillaan, kunnes istahti alas noin ketunmitan päähän minusta.
”Näin vain painajaisia, ihan turhaan sinä nousit ylös”, nau’uin niin rauhallisella äänellä kuin suinkin vain osasin ja toivoin, että Lammikkoloikka palaisi takaisin pesään ja jättäisi minut rauhaan.

//Lammikko?

Tuntui siltä, kuin koko elämäni olisi odotustilassa – ikuisessa sellaisessa. Olin vanki ja pahinta oli, että olin luonut vankilani itse. Ehkä Kaamoskukka oli rakentanut sen, mutta olin itse päättänyt kävellä sisään, sulkea oven ja luovuttaa ainoan avaimeni hänelle. Ainoa tapa päästä ulos oli surmata avaimenhaltija, mutta miten se onnistui, kun itse olin muurien seinien sisällä? Vastahakoisesti annoin kieleni puhdistaa Kaamoskukan pölyyntynyttä turkkia. Näin se oli mennyt jo pitkään, Kaamoskukka ei edes sukinut turkkiaan itse. Se oli minun tehtäväni, olinhan naaras. Alempaa kastia, kai? Oikeastaan minä en edes tarkalleen tiennyt mitä rakas kumppanini siitä ajatteli. Aina aiemmin olin ajatellut, että kolli piti naaraita heikommassa asemassa olevina, mutta sitten hän oli valinnut seuraajakseen Vanamotassun ja saanut ajatukseni sekaisin – taas. Aina kun tuntui, että olin saanut hieman kiinni siitä mitä kolli ajatteli, hän muutti reittiään. Kuin kolli olisi voinut lukea ajatuksistani sen, että yritin lukea hänen omiaan…

Vanamotassun valinta oli ollut minusta ensin hieman omituinen veto. Siinä missä muut pennut olivat pentutarhassa taistelleet ja leikkineet, oli naaras pysytellyt sivussa hieman hiljaisempana. Ei ensimmäinen valinta seuraavaksi raakalaiseksi, eihän? Mutta sitten olin ymmärtänyt tyttäreni olevan hieman tyhjä, hukassa oleva sielu ja olin tajunnut kuinka älykkään siirron Kaamoskukka oli tehnyt. Vanamotassuun oli paljon helpompi vaikuttaa, kuin hänen itsevarmoihin ja riehakkaisiin sisaruksiin.

Minun valintani oli ollut Lillukkatassu. Naaras oli osoittanut olevansa sisukas ja ymmärtäväinen, kuin myrsky. Vaikka Lillukkatassu ei vielä ymmärtänytkään mikä hänen tarkoituksensa oli, minä tiesin. Lillukkatassu tulisi yhdessä minun kanssani päättämään tämän kaiken julmuuden. Joku voisi sanoa, että ehkä hieman julmaa emolta laittaa omaa verta oleva pentu hengenvaaraan, mutta se joku ei ollut pelannut Kaamoskukan kanssa. Voittaakseen oli tehtävä koviakin siirtoja. Ja tiesin, että Lillukkatassu kestäisi. Hän oli jo nyt koetuksella, mutta hän ei murtaisi. Pitäisin siitä itse huolen, vaikka se vaatisikin pientä kajoamista naaraan mielentilaan. Ja vaikka Lillukkatassu olikin valittuni, rakkauteni jakautui silti -ainakin melkein- tasaisesti kaikille pennuilleni.

Kun sain Kaamoskukan turkin valmiiksi, painauduin kolliin ja ummistin silmäni. Me molemmat tiesimme, että pelasimme toisiamme vastaan. Ja että peli oli vasta alkamaisillaan, keräsimme vasta pelaajia tiimiimme. Kuin olisimme pentuja leikkimässä Eloklaania ja Kuolonklaania, sillä erotuksella, että kumpikaan ei ollut sydämeltään yhtä hyvä, kuin eloklaanilainen. Ehkä olin joskus ollut, mutta Kaamoskukan kumppanina ollessa kuka tahansa sekoaisi. Pidin synkkiä ajatuksiani täysin oikeutettuina.
“Voi rakas, en malta odottaa, että näen mitä hiirenkorvalla on meille tarjota”, naukaisin hieman väsyneellä, mutta yllättävän onnellisella äänellä. Tästä hiirenkorvasta tulisi nautinnollinen, mutta vain minulle. Sivelin hännälläni omistavasti kollin selkää ja painauduin tuota vasten entistä jyrkemmin. Kuvittelin, että silitin Pyräkkäpirun, Kaamoskukan veljen ja minun todellisen rakastettuni selkää. En malttanut odottaa, että vapautuisin kollin kahleista. Sen jälkeen olisin täysin vapaa tunnustamaan Pyräkkäpirulle kaiken mitä hänestä ajattelin. Sitten me voisimme rakastaa toisiamme.

“O-odota Aamuraita!” huudahdin ystäväni perään ja vikkelien koipieni ansiosta sain kurottua meidän välimatkan nopeasti umpeen. Tunsin pienen ylpeyden rinnassani, sillä olin tajunnut olevani Aamuraitaa nopeampi. Se tuntui hämmentävän hyvältä, vaikka en halunnutkaan kilpailla ystävääni vastaan. Halusin vain kerrankin olla jossain asiassa hyvä..
“En malta odottaa, että näen Huomenkyyhkyn vanhan piilopaikan! Miksi sinä et ole kertonut minulle aikaisemmin?” Aamuraita kysyi iloisesti ja naaraan leikkisän pukkaisun seurauksena tupsahdin melkein kuonolleni. En kuitenkaan valittanut, vaan korjasin asentoani. Ei Aamuraita varmastikaan pahalla tarkoittanut!
“Luulin, että ketään ei kiinnostaisi, heh”, takeltelin Aamuraidalle suoraan ja vilkaisin käpäliäni hieman häpeissään. Salamasielu oli yrittänyt opettaa minulle itsevarmuutta, mutta se kaikki tuntui olleen turhaa. Sanoin edelleen kaiken raatorehellisesti, mutta epävarmasti takellen. “Kyllähän sinun nyt pitäisi tietää, että minä en koskaan kieltäydy hyvästä seikkailusta! Tuossako se puu on?” Aamuraita kikatti lämpimästi ja osoitti tassullaan yläilmoihin. Siristelin hieman silmiäni, hiirenkorvan ensimmäiset auringonsäteet olivat aina kaikista kirpeimmät.
“Tu-tuohan se on! Se olikin korkeammalla, kuin muistin..” nielaisin ja seurasin naarassoturia puunrungon juurelle. Aamuraita naukaisi jotain rohkaisevan kuuloista, joka kuitenkin meni suurten korvieni ohitse. “Hoplaa!” naaras hihkui kavutessaan oksalta toiselle. Etenkin naaraan perässä hieman varovaisemmin. Oksat tuntuivat käpälieni alta huterilta ja ilma ohuemmalta. Lopulta minäkin saavutin kuolleen emoni vanhan pesäkolon ja kömmin Aamuraidan perässä sisään.
“Tä-tässä se nyt on! Täällä on jotain Huomenkyyhkyn vanhoja aarteita j-ja ehkä jotain Kylmäliekinkin keräämiä”, selostin ystävällisesti ja yritin pitää ääneni vakaana, kuten Salamasielun sanoin “oikean soturin kuului puhua”.
“Tämä on niin hieno, vau. Ne ovat säilyneet aika hienosti, vaikka Huomenkyyhkyn poismenosta on jo monta kuunkiertoa”, Aamuraita ihaili ja tutki pesän sisältöä hämmästyneenä.

Isäni lyönti sai minut lennähtämään kasvuston joukkoon heiveröisen hiiren lailla. Hiekka rapisi anturoideni alla ja raapi niitä ikävästi eikä laskukaan ollut kaikista pehmein. Makasin hetken maassa, hengitin katkeralta ja pettymyksiltä maistuvaa ilmaa. Lopulta tunsin kielelläni suolaisen kyyneleen mikä oli valunut poskeni kautta suoraan suuhuni. Häviö, tappio, kasvojen menetys. Kaikki maistui samalta; suolaiselta. Hiljainen nyyhkäisy pääsi suustani, mutta en ehtinyt halailla maata kauempaa, kun Kaamoskukka riuhtaisi minut ylös ja piteli minua niskanahastani kunnes seisoin tukevasti omilla tassuillani. Katsoin tummajuovaista kollia ilmeettömästi ja sivusilmällä vilkaisin emoni, Hämärähallan suuntaan. Kaamoskukan suhteen en tuntenut paljoa mitään, mutta viha meinasi ottaa minusta vallan, kun katseeni osui emooni. Naaras vain katsoi tyhjästi, kun Kaamoskukka pahoinpiteli meitä minkä kerkesi. Olisin voinut repiä Hämärähallan silmät päästä ja syöttää ne variksille, mutta en tehnyt sitä. En tehnyt mitään. Olin yhtä alhainen, kuin hän. Olinhan itsekin katsonut sivusta, kun Kaamoskukka oli hakannut sisaruksiani minkä kerkesi. Kukaan meistä ei ollut toista parempi, kiitos Kaamoskukan koko perhe oli täynnä madonsyömiä katteja ketkä olivat valmiina vaikenemaan oman etunsa vuoksi. Kukaan ei halunnut uhrata omaa henkeään pelastaakseen muut. Pitäisi varmaan opetella hoitamaan omat haavansa, jotta emme herättäisi epäilyksiä parantajanpesällä ravaamisen vuoksi.
“Harjoitukset jatkukoon. Lillukkatassu, yritä edes. Muuten tuoresaalis jää vain haaveeksesi”, Kaamoskukka vastasi hilpeästi.

Räpäytin silmiäni auringonsäteiden osuessa silmiini. Olinko nukahtanut aukiolle? Eilisen illan muistikuvat olivat hämärän peitossa, sitä se syömättömyys kai teetti. “Määräsikö isä sinut ulkoruokintaan?”
Käkitassu.
VIlkaisin veljeäni kyllästyneesti.”Kiusaisit vaikka Vanamotassua”, mutisin, mutta lopulta nousin käpälilleni. Vanamotassu olisikin ansainnut päästä ulkoruokintaan, vaikka ikuiseen sellaiseen. En olisi ollut siitä lainkaan pahoillani. Olinhan aivan yhtä syntinen kuin muut. Käkitassu halusi jotain, ei hän olisi muuten lähestynyt minua. “Eikö sinun pitäisi olla harjoittelemassa? Jos Kaamoskukka näkisi, että nukut tähän aikaan ja vieläpä aukiol-” “No eipä hän itsekään ole noussut, kun ei ole vielä huomannut!” sähähdin kollin sanojen päälle ja olin marssimassa pois, mutta Käkitassu kiilasi eteeni itsevarma virne kasvoillaan.
“Pennut hyvät, herätitte isäukkonne arvokkailta unilta. Mitä täällä meuhkataan?” Kaamoskukan jykevä ääni keskeytti taisteluasennossa olevan kinanne.
“Isä, minä halusin vain harjoitella”, Käkitassu mielisteli, kuin kissa kolme kertaa suuremman koiran edessä. Kuinka suloista, ajattelin iljettyneenä.
“Muta Käkitassu, miten se olisi harjoittelua, jos vastuksesi on.. Lillukkatassu. Tulehan, Hilleripilvi voi ottaa sinut mukaan Vanamotassun harjoituksiin”, kolli naukaisi pehmeästi jättäen minut täysin vaille huomiotaan. Jokin sisälläni jäi kuitenkin kaipaamaan sitä.. Pitäisi harjoitella kovempaa, kaikista eniten, ajattelin tyytymättömänä. Jonain päivänä olisin vielä kaikkia parempi. Sitten Kaamoskukalla ei enää olisi mitään valtaa minuun.

En ollut mahtava saalistaja, mutta ruuan hankkiminen oli välttämätöntä. Kävelin sateen jäljiltä märän aluskasvillisuuden seassa täysin omissa ajatuksissani, sillä minun ja Lepakkohuudon yhteenoton jälkeen olin saanut tietää siskoni menehtyneen eikä sellaista uutista ikinä voinut ottaa kevyesti. Lummelempi oli saanut sairaskohtauksen täysin odottamatta, enkä pystynyt työntämään asiaa mielestäni millään.
“Harakkahaave, oletko kunnossa?” Aamuraita naukui ja sai minut vilkaisemaan itseään. Emon vihreät silmät pilkehtivät hellää kunnioitusta, mutta myös huolta ja rakkautta.
“Kyllä, kaikki hyvin”, nau’uin ja katsahdin tassujani. En tiennyt onnistuisiko minulta mikään, kun mieleni antoi minulle tuskin hetkenkään rauhaa. Pohdin kulkiko Lummelemmen henki nyt jossakin tuon puoleisessa, johon klaanitoverit uskoivat vai oliko kuoleman jälkeen ylipäätään mitään.
“Autatko minua?” soturitar naukui nyt madaltaen ääntään. Hänen korvansa osoittivat puiden seasta erottuvaa kania. Nyökkäsin oitis.
Aamuraita osoitti minulle hännällään, mistä suunnasta säikäyttäisi kanin liikkeelle ja lähdin vaistomaisesti vastakkaiseen suuntaan. Olisi minun tehtäväni viimeistellä sen matka.
Emon askeleet vaimenivat enkä enää kuullut muuta kuin vienon tuulen vireen puissa ja oman tasaisen hengitykseni. Kani nuuskutti ilmaa takakäpälillään seisten. Aamuraidan hajun täytyi nyt kantautua sen nenään.
Pensaissa kahahti ja kani säntäsi minua kohti. Loikkasin ilmaan ja sain sen maahan kevyesti. Purin hampaani yhteen sen kaulalla ja katsoin, kun elämä pakeni sen pienestä kehosta. En tuntenut juurikaan myötätuntoa sitä kohtaan, mutta tiesin etten olisi tappanut sitä ellei se ollut välttämätöntä oman elämäni kannalta.
“Hyvä nappaus”, luokseni tassuttanut Aamuraita kehui. Hymyilin ja laskin saaliin jalkoihini.
“Emmeköhän ole saalistaneet tarpeeksi”, emo sanoi nyt hellemmin ja laski häntänsä lavalleni kutsuksi seurata itseään leiriin. Nyökkäsin ja loikin tuon perään nostettuani kanin takaisin hampaisiini.

Hilleripilvi suorastaan riemastui huomatessaan Varissulan omahyväisen ilmeen rakoilevan hänen painostuksensa alla. Ei ollutkaan enää niin kivaa, kun piikittelevä kärki käännettiin osoittelijaa kohti, vai kuinka? Vaikka Varissulka toki oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista, Hilleripilvellä oli vahva luotto siihen, että Kaamoskukka pystyisi päihittämään Varissulan kaltaisen mahtailijan.
Kesken Hilleripilven kiivaan Kaamoskukan ylistyspuheen, Varissulka käski häntä menemään muualle mölisemästä ja tuuppasi häntä kuonoon tassullaan. Tämä liike sai Hilleripilven jäykistymään hetkellisesti hämmennyksestä – sekä kiukusta. Nyt Varissulka oli kyllä mennyt liian pitkälle. Oli jo tarpeeksi paha, että tämä solvasi hänen entistä mestariaan sekä epävirallista rakastajaansa julkisella paikalla, mutta että tämä vielä uskalsi kajota hänen koskemattomuuteensa… Se oli suorastaan anteeksiantamatonta!
“Itse tulit häiritsemään minua ensin, joten sinunhan tässä pitäisi mennä muualle mölisemään!” Korvat äkämystyneesti luimussa hän läpsäisi Varissulkaa poskelle tassullaan. Hän tajusi vasta jälkeenpäin, että oli unohtanut vetää kyntensä takaisin sisään, ja seurasi hieman järkyttyneenä, miten vanhemman kollin tummalle turkille tihkui vähän verta naarmusta, jonka hän oli tehnyt.

//Varis?? 😛

Peittelin vain vaivoin pirullista virnettäni, kun huomasin Hilleripilven napanneen syötistä kiinni. Nuorempi soturi yritti parhaansa mukaan näyttää tyyneltä ja järkkymättömältä, mutta hänen esityksensä ei vakuuttanut minua: näin ärsytyksen kiristyneissä suunpielissä, eikä Hilleripilven murhaavassa katseessa ollut häivääkään hienovaraisuutta.
”Koko metsän sulavaliikkeisin kissa”, tyrskähdin ja hekotin osin aitoa nauroa. ”Kylläpä sinä vitsin murjaisit. No, ehkä hän onkin, kukas sen tietää. Mutta kyllä metsän sulavaliikkeisinkin kissa tekee joskus virheitä. Ei Kaamoskukkakaan ole täydellinen.”
Hilleripilvi näytti menevän oikosulkuun. Näin, miten hän yritti jälleen rentoa ilmettä, mutta selvästi olin päässyt hänen ihonsa alle. Se oli käynyt melkein liian helposti. Miten tällaiset kissat ylipäätään selvisivät elämässä?
”Kaamoskukka ei tee virheitä”, Hilleripilvi vastasi hymyillen. Hänen hännänpäänsä vääntyili. ”Ei ainakaan mitään noin typerää.”
Siristin silmiäni pohtiessani seuraavaa liikettäni. Tämä aihe tuntui jo pureksitulta, mutta en vielä halunnut päästää Hilleripilvestä irti.
”No, jos Kaamoskukka on kerran niin hyvä kiipeilijä, pitäisikö meidän laittaa hänet testiin? Tattihalla on paras kiipeilijä, jonka tiedän. Laitetaan heidät kilpailemaan.”

//Hilleripilleri?

Hilleripilven ärsyttävä nenä heilui kasvojeni edessä, kun kolli vaahtosi Kaamoskukan taidoista. Nyt Hilleripilvi kuitenkin rohkaistui kyseenalaistamaan minun kykyjäni. Myönnettäköön, että tämä peliliike sai minut jännittymään aavistuksen. Minäkö taistelemassa Kaamoskukan kanssa? Sitähän mittelemisen oli pakko tarkoittaa. Ainakin sain sitä toivoa, sillä missään muussa kuin taistelussa en Kaamoskukkaa voittaisi. Uskoin olevani hieman taidokkaampi, mutta kamppailu kollin kanssa olisi joka tapauksessa suuri riski. Mielestäni oli epätodennäköistä, että häviäisin. Mutta jos häviäisin, olisi se äärimmäisen noloa.
”Noh noh, ei kai meidän nyt niin pitkälle tarvitse mennä”, sanoin ja yritin rauhoittaa tilannetta rennolla naurahduksella. ”Ei tämä ole Hilleripilvi niin vakavaa. Eikä minulla ole mitään todistettavaa.”
Siristin silmiäni, kun voitonriemun häivä alkoi kyteä nuoremman soturin kasvoilla.
”Hah! Eli et uskalla taistella Kaamoskukkaa vastaan? Taidatkin tietää, että häviäisit!” Hilleripilvi ilkkui tyytyväisenä; hampaat vilkkuivat mairean virneen takaa. Nyt oli minun vuoroni asettua puolustuskannalle. Miten olinkaan päätynyt tähän tilanteeseen – missä vaiheessa olin astunut harhaan? Pieni ärsytys sai hännänpääni nykimään. En kuitenkaan menettänyt malttiani, vaan pudistin vain päätäni hymyillen.
”Tuskinpa kukaan uskoo, että Kaamoskukka voisi päihittää minut. Mutta kuten itsekin sanoit, hän on kiireinen soturi. Ja niin olen minäkin. Ei meillä ole aikaa tällaiseen pentumaiseen kinaan. Ja sitä paitsi -”
”Kuulostaa ihan tekosyiltä!” kolli riemastui ja hekotti. Hän nojautui taas lähelle minua: saatoin nähdä, miten hampaat kiristyivät yhteen. ”Älä enää ikinä kyseenalaista Kaamoskukkaa! Sinun kaltaisesi pitäisi olla pelkästään kiitollinen siitä, että joukossamme on hänen kaltaisensa lahjakkuus!”
Hilleripilvi sihisi niin että sylki roiskui. Olin viimein saanut tarpeekseni hänen typerästä naamastaan.
”Mene nyt siitä mölisemästä”, tuhahdin ja tuuppasin tassullani Hilleripilven kuonoa.

//Hilleri? 😮

Hilleripilvi ei voinut uskoa Varissulan röyhkeyttä. Kuinka tämä edes kehtasi ehdottaa jumalaisen Kaamoskukan ja säälittävän Tattihallan asettamista samalle viivalle! Tattihalla ei kuuna päivänä yltäisi kiipeilytaidoissaan saati missään muussakaan asiassa Hilleripilven idolin tasolle.
“Testiin?” Hilleripilvi puhahti halveksien. Hän tiesi, mitä Varissulka yritti, ja ikävä kyllä se toimi liian hyvin. “Jos Kaamoskukalla edes on aikaa moisiin lapsellisuuksiin. Hän on kiireinen soturi, jolla on paljon tärkeitä soturin velvollisuuksia hoidettavanaan. Miksi kuvittelet hänen haluavan mitellä niin mitättömästä ja itseselvästä asiasta Tattihallan kanssa?” Täplikäs soturi mulkoili Varissulkaa vihaisesti. Hänen kärsivällisyytensä oli miltei lopussa.
“No, minusta on aika itsestäänselvää, että Tattihalla voittaa kiipeilyssä kissan, joka on pudonnut puusta niin nololla tavalla”, Varissulka kohautti lapojaan, ja kollin naamalla oli raivostuttavan pirullinen virne. Se oli Hilleripilvelle viimeinen niitti. Hän ei antaisi tuon ruojan solvata Kaamoskukkaa enää hetkeäkään!
Hän pomppasi tassuilleen ja asettui Varissulan eteen niin, että heidän kuononsa melkein koskettivat. “Kaamoskukka voittaa kenet tahansa, missä tahansa. Hän on koko metsän parhain soturi! Joten miksi et vaikka itse kokeilisi mitellä häntä vastaan, niin nähdään, onko sinusta oikeasti muuhun kuin louskuttamaan suuta?”

//Varis? >:[

Askeleeni veivät minua Eloklaanin rajaa kohti, kuten usein viime aikoina. Yksinäiset kävelyni olivat lisääntyneet määrässä päälliköksi astumiseni jälkeen. Tämä oli tietysti looginen seuraus siitä, etten enää partioinut samassa määrin, mutta silti kaipasin metsässä liikkumista. Ja, kuten jo ennen klaanin johtoasemaa, nautin hiljaisuudesta ja rauhasta, jossa ajatukseni saattoivat hahmottua ilman häiriöitä.
Maa oli mutaista ja vetelää, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota askeltaessani ajatuksiini uppoutuneena. Visioni Kuolonklaanille oli selkeä: me tarvitsimme lisää reviiriä. Joka hiirenkorva oppilasajoistani asti olin saanut huomata, että klaanimme vain kasvoi lehtikadon kuolemista huolimatta. Se tietysti merkitsi, että teimme jotain oikein. Siinä missä rivimme olivat runsastuneet, ei reviirimme kuitenkaan ollut seurannut perässä. Lehtikadon aikaan kärsimme edelleen nälästä. Lisäksi luotettavammat yrttimaat turvaisivat parantajan toimintaa viheryskän ja muiden tautien levitessä. On puhuttava Sumutuulelle, tuumin.
Seisahduin haistaessani voimakkaan seoksen oman klaanini sekä Eloklaanin tuoksuja. Raja oli tässä, tunnistin sen toki silminkin. Sama nummi jatkui Eloklaanin puolelle, vain näkymätön hajujen seinä merkitsi reviirien kohtauspaikkaa. Tiirailin nummille kuljeskellen edestakaisin rajaa pitkin. Tajusin, ettei minulla ollut paljoakaan ymmärrystä Eloklaanin reviiristä, mikä oli hieman nurinkurista, olinhan viettänyt kuita vartioiden heidän leiriään. Sadattelin nyt sitä, etten ollut hyödyntänyt mahdollisuutta opetella tuntemaan heidän reviiriään.
Leirin ja sen lähialueet sen sijaan muistin. Erityisesti muistin joenuomat, jotka ympäröivät leiriä. Jokainen eloklaanilainen osasi uida, mikä oli tärkeää turvallisuuden vuoksi. Samalla heidän liikkumisensa metsässä oli monimuotoisempaa kuin kuolonklaanilaisten, joista vain harva kykeni taittamaan matkaa vedessä. Jälleen jouduin päätymään siihen tulokseen, että Tuhkajuova oli oikeassa.
Kalastamisenkin taisi vain harva. Kala oli resurssi, jota emme olleet kenties arvostaneet tarpeeksi. Eloklaanilaisista suuri osa taisi myös kalastamisen, mutta Kuolonklaanissa tämä taito oli harvinainen. Se oli valitettavaa: reviirillämme oli kuitenkin joki. Paljoa kalastajia ei tarvittu. Ellemme sitten valloittaisi jotain Eloklaanin joenuomista…
Suuntasin katseeni pohjoiseen. Näin rajapartion kaukaa: olinkin pohtinut, miksi täällä oli näin hiljaista. Kiusaus hypähtää hetkeksi rajan toiselle puolelle kaikkosi nopeasti. Olin kuitenkin päättänyt, että jonkun sinne oli lähipäivinä lähdettävä tiedusteluretkelle – se ei vain mitenkään voinut olla minä. Sotia oli aloitettu pienemmästäkin kuin vihollisklaanin päällikön luvattomasta vierailusta.
Partion nenässä asteli pieni, musta kissa, ja hänen hännillään muutaman eloklaanilaisen joukko. Heidän askeleensa olivat määrätietoiset mutta jännittyneet. Tiesin kyllä, miltä tilanne vaikutti. Siksi otin pari askelta kauemmas rajasta.
Silmäilin kiinnostuneena eloklaanilaisten joukkoa, kun he seisahtuivat kohdalleni. Partiota johtanut musta kissa ei ollut minulle tuttu ja hänessä oli jotain outoa – hillitty hymy oli tyhjä eikä aivan ylettänyt silmiin, joista toinen oli hailakan värinen sokeutumisen johdosta. Hänen vanavedessään asteli toinen pieni kissa, jolla oli hämmästyttävän suuret silmät. Oli partion mukana myös tuttuja, nimittäin Pohjaharha, jonka sattuman kautta tiesin Tuhkajuovan pojaksi, sekä Rastaskukka, Eloklaanin kokeneimpia sotureita.
”Päivää, Pimentotähti.”
Puolisokean naaraan ääni oli tasainen ja teennäisen kohtelias. Mittailin partiolaisia hetken katseellani, kunnes vastasin tervehdykseen.
”Päivää. Onko hiirenkorva kohdellut teitä hyvin?”
Rastaskukka otti askeleen lähemmäs tuimin katsein.
”Sitä emme taida sinulle kertoa. Emme me tyhmiä ole.”
Hymyilin väkinäisesti. Kannatti kokeilla: kyllä useat heistä olivat.
”Mikä tuo sinut rajallemme?” musta naaraskissa kysyi. Kohotin kulmiani: tottahan minä nyt sain täällä olla. En kuitenkaan halunnut, että eloklaanilaiset nyt palaisivat leiriin kertoen hysteerisinä uutisia siitä, miten Kuolonklaanin päällikkö suunnitteli rajalle hyökkäystä.
”Voisitteko välittää viestini Korppitähdelle? Emme ole vielä päässeet keskustelemaan klaaniemme tulevaisuudesta, ja mielelläni vierailisin leirissänne hänen luonaan. Ehdotan aurinkohuippua kolmen päivän päästä.”
Kissat vilkaisivat toisiaan vaitonaisina. Lopulta partion johtajana toimiva musta naaras nyökkäsi.
”Välitämme viestisi.”
Koin sopivaksi poistua nyt paikalta, jotta partio ei kokisi minua liian painostavana. No, vaikka olin tuon viestin lähettänyt vain pienennä tekosyynä rajalla olemiselle, halusin silti tavata Korppitähden. Olin minä hänet tavannutkin välillä rajapartioissa jo ennen päällikköaikojani, mutta halusin päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Se oli paras tapa vaikuttaa klaanien suhteisiin. Oli tärkeää, ettei Eloklaani voinut varautua tulevaan: halusin heidän luottavan meihin ja hölläävän hieman otettaan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleripilvi nautiskeli omasta seurastaan aukiolla. Hänen “rakas” kumppaninsa Lammikkoloikka oli lähtenyt jonnekin siskojensa kanssa tekemään mitä lie – se oli hänelle oikeastaan aivan yhdentekevää. He ehtisivät taas loppupäivän esittää toisilleen vannoutuneita rakastavaisia, mutta nyt kollin sininen katse seurasi haikailevasti erään tutun tabbykuvioisen kissan liikkeitä. Hilleripilvi pidätteli huokausta katsoessaan Kaamoskukan hahmon perään, kun kolli selvästi oli valmistautumassa lähtemään ulos.
Kaamoskukka oli kaiketi huomannut ei-niin-salaisen ihailijansa tuijotuksen ja heitti leirin suuaukolle mennessään Hilleripilven suuntaan merkitsevän katseen. Hilleripilvi ihan suli noiden harmaansinisten silmien poltteesta. Kaamoskukka oli sulopuheinen ja halutessaan hyvin viettelevä kissa, mutta tuon katseen kolli soi ainoastaan Hilleripilvelle.
Jälleen kerran täplikäs soturi toivoi, että he olisivat voineet olla oikeasti yhdessä. Olihan heillä omat yksityiset hetkensä soturitehtävien ulkopuolella, jolloin he kuuluivat vain ja ainoastaan toisilleen, mutta leirissä he eivät saaneet näyttäytyä muille läheisiä klaanitovereita kummempina. Se raastoi Hilleripilveä sisältä päin enemmän kuin hän halusi myöntää.
Jossain vaiheessa Varissulka oli ilmestynyt jututtamaan häntä. Hänen huomionsa kiinnittyi tummanharmaaseen soturiin täysin vasta sitten kun Kaamoskukka oli kadonnut hänen näköpiiristään – prioriteetit, sehän oli selvää. Hilleripilvi ei voinut sanoa tuntevansa Varissulkaa juuri ollenkaan. Hän tiesi ainoastaan sen, minkä kaikki muutkin: Kolli oli Tuhkajuovan ja Henkäystähden poika sekä Aaltosalaman kumppani. Sattumoisin soturi oli myös hänen leikkiheilansa veli, joten vähintään siitä syystä heidän olisi parempi tulla toimeen edes jotenkuten. Se taasen ei ollut Hilleripilvelle mikään ongelma.
Kohta Varissulka alkoi juoruta jostakin hiirenaivoisesta soturista, joka lehtikadon aikaan oli kiivennyt puuhun ja tippunut alas lumikekoon kuin mikäkin idiootti konsanaan. Juttu sai Hilleripilven hännän kiertymään kippuralle huvittuneesti, kun hän yritti pähkäillä, kuka onneton Varissulan tarinan sähläri oli. Tämän tarinan hän kertoisi myöhemmin Kaamoskukalle, siitä kolli saisi hyvät naurut!
Varissulan seuraavat sanat kuitenkin saivat hymyn hyytymään hänen kasvoilleen ja jäädyttivät nauruntirskahdukset hänen huulilleen: ”Kaamoskukka varmaan nirhaisi minut, jos kuulisi… No, hyvä sinunkin tietää, ettei ystäväsi ole ihan siitä terävimmästä päästä…”
Hilleripilvi tuijotti kovin viattoman näköisesti virnistelevää Varissulkaa järkyttyneenä. Tämän täytyi olla pilaa. Kaamoskukka ei ikinä olisi yhtä hölmö kuin Varissulan äsken kuvailema kissa! Siitä Hilleripilvi laittoi vaikka päänsä pantiksi.
“Hah ha”, Hilleripilvi pudisteli päätään ja nauroi kuivahkosti, yrittäen leikkiä kuin kolli ei olisi onnistunut pääsemään hänen ihon alleen. Varissulkakin taisi kuitenkin huomata, että oli jo tehnyt niin. “Hyvä juttu. Mutta se on täyttä potaskaa. Kaikkihan tietävät, että Kaamoskukka on koko metsän sulavaliikkeisin kissa. Ei hän olisi niin hiirenaivoinen että yrittäisi kiivetä jäistä puunrunkoa pitkin.” Hilleripilvi hymyili, mutta hänen katseensa oli murhaava, kun hän porasi sen takaisin tummanharmaaseen soturiin.

//Varis? >:D

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Lepakkohuudon sanoja häntä miltei maata viistäen. Muuten en aikonut näyttää harmistustani. Kun pääsimme leiriin soturi meni kumppaninsa luokse ja jätti minut ja Käkitassun kahdestaan seisomaan urpoina keskelle leiriä.
“Mene vain”, nau’uin Käkitassulle, joka otti pian käpälät alleen vilkaistuaan minua ensin anteeksipyytävästi. Koitin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, kun oppilas vilkaisi minuun vielä toisen kerran.
Rosmariinikynsi marssi luokseni vihainen ilme kasvoillaan, “En ymmärrä, miksi Lepakkohuuto sanoi sinulle niin! Koitin saada häntä pyytämään anteeksi, mutta tiedät varmaan millainen hän on.”
“A-ai, luuletko, että tein oikein?” änkytin yllättyneenä.
“Tottakai, ei oppilaita pidä masentaa sillälailla”, harmaa naaras sihisi, “Lepakkohuuto!”
Musta kolli seurasi kumppaniaan happaman näköisenä. Hän ei näyttänyt lainkaan valmiilta pyytämään anteeksi, mutta en minä sitä välttämättä halunnutkaan. En pitänyt konflikteista enkä varsinkaan sellaisen kissan kanssa, joka oli minua parempi taistelija.
“Pahoittele käytöstäsi! Olet sentään vanhempi soturi, etkä mikään pikku pentu enää, muista kenen poika tämä on!” Rosmariinikynsi sähisi kuin hengestään taisteleva liekki keskellä lammikkoa.

//Lepa?

Kirjoittaja: Auroora

Viime aikoina provosoiva, kenties ärsyttävä tai jopa raivostuttava puoleni, joka nautti muiden kissojen tunteilla pallottelusta, oli piileskellyt hieman taka-alalla. Välini Aaltosalamaan olivat olleet hieman kireät johtuen aiemmasta valinnastani pimittää Sulkavirran kuolema häneltä. Asia oli painanut sydäntäni, vaikka luottoni suhteeseemme oli kova, enkä tähän uskonut kauniin tarinamme päättyvän. Hetkeen ei klaanitovereiden härnääminen ollut kiinnostanut, mutta nyt tunsin tämän puoleni nostavan päätään. Katalyyttina toimi Hilleripilvi, joka ei-niin-hienovaraisesti tiiraili leirin suuaukolla partioon valmistautuvaa Kaamoskukkaa. Nuoremman soturin fanaattinen ihailu tätä kollia kohtaan ei ollut jäänyt kenellekään kuolonklaanilaiselle epäselväksi, siitä hän piti itse huolen. Yksikin väärä sana Kaamoskukasta saisi Hilleripilven ilmestymään kuin tyhjästä puolustamaan idoliaan.
Pirullinen virne hiipi kasvoilleni.
Nousin rennosti venytellen paikaltani ja muina kolleina astelin kohteeni seuraan. Kasvoillani väreili hillitty hymy, kun Hilleripilvi huomasi minut.
”Jaahas, mitäs Hilleripilvi? Nautit hiirenkorvasta?” virkoin ja istuuduin kollin viereen. Suin turkkiani kohteliaan välinpitämättömästi. Leirin toisella laidalla Kaamoskukan partio pujahti ulos leiristä, jolloin Hilleripilven huomio siirtyi kokonaan minuun. Toisaalta, Kaamoskukka varmasti hallitsi merkittävän kokoista reviiriä kollin ajatusten metsässä myös poissa ollessaan.
”Lumet ovat sulaneet, se on tietysti mukavaa”, soturi vastasi tylsään kysymykseeni. Säästä oli aina hyvä puhua.
”Niin, on helpompi partioidakin kun ei tarvitse tarpoa hangessa”, myötäilin silmäillen Hilleripilveä kuin saalista. ”Lehtikadon aikaan kaikenlainen liikkuminen on kyllä vaikeampaa. Heh, muistanpa yhdenkin tapauksen… No, ehkä tämä kissa voi itse kertoa, se oli ihan hauska juttu…”
En osannut kehuttavasti lukea Hilleripilven tuntemuksia tämän ilmeistä, mutta vähintäänkin pienen kiinnostuksen saatoin hänessä aistia. Ei kolli ollut minusta koskaan vaikuttanut seurallisimmalta kissalta. Ehkä juorut kuitenkin kiinnostivat, niistähän oli vaikka mitä hyötyä.
”Kerro pois”, Hilleripilvi kehotti. Valmistauduin hyökkäämään: iskujeni olisi oltava tarkkoja ja tehokkaita. Rykäisin ja vilkaisin salamyhkäisesti ympärilleni.
”No, olin kerran metsästyspartiossa. Lehtikato oli kylmimmillään ja puidenkin rungot olivat aivan jäässä. Itse en siis kehdannut lähteä kokeilemaan onneani vaan pysyin maassa, mutta partiotoverini päätti lähteä kiipeämään. Ja no, arvaat varmaan miten kävi. Hän oli ehtinyt melko ylöskin, ei ollut mikään lyhyt pudotus siis. Kuulin vain ylhäältä hölmön huudon, pari tömähdystä ja raksahdusta kun tämä onneton osui matkalla pariin oksaan, ja sitten hän makasi edessäni lumikeossa. Hän oli sitten hassu näky! Miten voi edes käydä noin…”
Saaliini ei aavistanutkaan, mikä häntä odotti. Hän ei huomannut minua – olin jo voittanut. Viimein ponnistin hyökkäykseen, valmiina sivaltamaan viimeisen, tappavan iskun.
”Kaamoskukka varmaan nirhaisi minut, jos kuulisi… No, hyvä sinunkin tietää, ettei ystäväsi ole ihan siitä terävimmästä päästä…”

//Hilleripilleri?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Häntäni nyki närkästyksen asettuessa rintaani. Puuskaisin tuskaisesti ennen kuin avasin suuni: “Mitä me voimme asialle tehdä? Tiedän, että Syöksyaskel on kamala, mutta hän on myös kamalan vaarallinen. Hän ei pelkää vahingoittaa muita.”
Hiljaisuusvarjon olemus muuttui, kun hän tajusi minun olevan täysin hänen puolellaan. Ennen Kärppämyrskyn kuolemaa en olisi äksyillyt kollille näin, mutta nykyisin minusta tuntui voimattomalta lähes kaiken suhteen.
En ollut voinut auttaa häntä enkä voisi auttaa Kamomillapyörrettä. Minun kohtaloni oli selvästi tuijottaa vierestä, kun läheiseni kuolivat tauteihin ja joutuivat kollien hyväksikäyttämäksi.
“Voimme me jotain tehdä”, Hiljaisuusvarjo naukui edelleen hiven epätoivoa äänessään. Hän oikeasti välitti Kamomillapyörteestä, mikä auttoi minun oloani ehkä pienesti.
“No kerro, kun keksit suunnitelman. Minä saalistan sillä välin”, ilmoitin ja loikkasin alas kaatuneen puunrungolta, jolle olin istahtanut. Tassuni laskeutuivat pehmeästi pehmeälle metsän maalle. Koitin hidastella lähdössäni josko Hiljaisuusvarjo olisi pysäyttänyt minut tai keksinyt jo nyt hyvän suunnitelman, johon olisimme voineet heti tarttua, mutta hän ei sanonut mitään. Niinpä itse käännyin ympäri.
“Tuletko mukaan vai jäätkö siihen punomaan urheaa sotasuunnitelmaa, jolla pelastat kaunottaren ja hankit hänet ilkeältä paholaiselta itsellesi kumppaniksi?” heitin piikittelevään sävyyn toiselle. Oli edelleen outoa nähdä siskoni kollien kanssa kumppanuusmielessä. Etenkin Hiljaisuusvarjon.

//Hilju?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinikynsi ei antanut kunnollista mielipidettä Syöksyaskelta kohtaan. Se jätti paljon tulkitsemisen varaa Hiljaisuusvarjolle. Tietenkään valkoruskea soturi ei ollut ollut siinä koskaan erityisen hyvä, joten hänelle olisi ollut parempi vain saada suoria vastauksia. Ken tietää, ehkä harmaa soturitar piti siitä, että kollit olivat kireitä, kylmiä ja tuntuivat tahtovan muille vain kaikkea pahaa aina, kun pystyivät. Olihan hänkin sentään ollut erityisen läheinen lähes aina Lepakkohuudon kanssa.
Hiljaisuusvarjo ei saanut edes kunnollista tilaisuutta ryhtyä taas uuteen puheeseen, kun Rosmariinikynsi jo tyrmäsi hänet. Naaras ei ilmeisesti arvostanut sitä, kuinka paljon kolli höpötteli, kun tarkoituksena oli saada jotain syötävää klaanille. Hiljaisuusvarjo ymmärsi hänen ärtymyksensä, mutta ei voinut kieltää pientä loukkaantumisen tunnetta. Hän yritti vain esittää mielipidettään!
“Ajattelin, että sinun olisi vain ollut hyvä tietää, kuinka onneton sisaresi tuntuu olevan suhteessaan Syöksyaskeleen kanssa. Olen hänen ystävänsä ja huolehdin hänen peräänsä. Ajattelin, että hänen sisarenaan sinäkin tahtoisit auttaa Kamomillapyörrettä. En halua vain katsoa vierestä, kun hän kärsii!” valkoruskea kolli naukaisi hieman epätoivoisella äänellä. Kaikki se olisi voitu välttää, jos oranssi naaras olisi valinnut hänet nykyisen kumppaninsa sijasta, mutta asialle ei enää voinut mitään.

//Rosmyriimi?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto katsoi ärtyneenä, kun Harakkahaave kehui hänen oppilastaan tappion jälkeen. Kyllä tummanharmaa kolli osasi omaa oppilastaan kehua, jos vain tunsi sen tarpeelliseksi ja todellisesti ansaituksi!
Etenkin kollia alkoi ärsyttää, kun kolli alkoi matkalla takaisin leiriin vielä lisää kehua Käkitassua. Jos hän jatkaisi tuolla lailla, oppilas alkaisi vielä uskoa liikoja itsestään ja ajatella, että ei tarvinnut enempää harjoitusta, vaikka hänellä olikin vielä vaikka kuinka hiottavaa!
“Osaan antaa palautetta omalle oppilaalleni ihan itsekin”, Lepakkohuuto sähähti Harakkahaaveelle ja vilkaisi häntä silmät sirrillä. “Et voi antaa turhien kehujen nousta päähän. Käkitassu saa kehuja, kun on ne todella ansainnut.”
Harakkahaave hiljeni ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta käänsikin sitten katsettaan toisaalle.
“Hyvä. Älä sotkeudu minun oppilaani puuhiin, osaan kyllä kouluttaa omaa oppilastani. En tahdo, että hänellä nousee kusi päähän, joten on parempi pitää kaikki realistisena. Toisin sanoen sinun ei tarvitse tulla enää latelemaan turhanpäiväisiä kehujasi joka kerta, kun hän kokee tappion. Oikeassa taistelussa kukaan ei kehu hävinnyttä. Oikeassa tappelussa hävinnyt on jo kuollut!” Lepakkohuuto sätti vielä ja kiristi sitten lyhyiden tassujensa vauhtia, jotta he pääsisivät leiriin nopeammin.
Leirissä hän lähetti oppilaansa syömään ja levolle ja itse kolli lähti suuntaamaan kumpaniaan kohti, joka istui sivummalla.
“Et ikinä usko, mitä harjoituksissa tapahtui”, hän huokaisi istahtaessaan alas ja ryhtyi selittämään tapahtumia Rosmariinikynnelle.

//Harakka?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Lepakkohuudon neuvoja ja katselin Käkitassua, joka tuntui ottavan ne hyvin vastaan. Hän oli oppinut selvästi elämään mestarinsa kurin alla hienosti. Itselleni muistui vain mieleen omat oppilasaikani Loiskevarjon kanssa ja ne lukemattomat kerrat, kun tuo oli rankaissut minua jostakin.
Otin hitaasti henkeä sisään ja asettauduin odottamaan seuraavaa hyökkäystä. Tällä kertaa Käkitassulla oli yllättävämpi suunnitelma, sillä hän lennähti miltei heti kiinni minuun horjuttaen tasapainoani erittäin hyvin. Virnistys levisi kasvoilleni, kun näin oppilaan onnistuvan niin upeasti.
Kolli loikkasi kiinni häntääni ja vetäisi tasapainoni pois raiteiltaan aivan kokonaan. Älähdin yllättyneesti kaatuessani, mutta tajusin silti kieriä alta pois ennen kuin Käkitassu asettui päälleni. En kuitenkaan ehtinyt ylös ennen kuin Käkitassu oli jo ilmassa ja loikannut päälleni hienolla liikkeellä.
Oppilas naulitisi minut taitavasti maahan, mutta unohti pitää takatassuni kurissa. Potkaisin kissan kaaressa päältäni ja hypähdin pystyyn. Käkitassu ei ollut kamalan nopea reagoimaan, joten päästessäni uudelleen tuon luokse sain lapapudotuksella hänet takaisin maahan.
“Pakko myöntää, että sinusta tulee tosi kova vastus”, naukaisin päästäessäni vastustajani pois altani. Nuolin rintaani ja siloittelin hieman sotkuun mennyttä turkkiani, kun Käkitassu valmistautui taas ottamaan vastaan ohjeita mestariltaan.
Lepakkohuuto vilkaisi minua kylmästi ja avasi sitten suunsa: “Sinun on yritettävä kovemmin, jotta sinusta ikinä tulee soturi. Puolustusta on etenkin harjoiteltava. Et saa tehdä itsestäsi helppoa kohdetta.”
Terävät sanat tuntuivat minustakin pahalta, joten osasin vain kuvitella miltä Käkitassusta tuntui. Vilkaisin nuorta oppilasta, joka onnistui yllättävän hyvin piilottamaan harmistuksensa Lepakkohuudolta, mutta minä huomasin kuinka hänen hännänpäänsä vääntyili ja korvat nykivät.
“Mennään leiriin”, tumma soturi naukui ja heilautti häntäänsä. Käkitassu nyökkäsi kuuliaisesti. Hän jättäytyi mestarinsa taakse.
Heti polun leventyessä sen verran, että kaksi kissaa pystyi kulkemaan rinnakkain loikin Käkitassun kiinni. Se ei ollut hankalaa pitkille jaloilleni. Tummaturkkinen oppilas vilkaisi minua, mutta keskittyi askeltamiseen.
“Taistelit hyvin, tarkoitan sitä todella”, kuiskasin, jotta Lepakkohuuto ei kuulisi. Jokin kertoi minulle, että hän ei halunnut vieraan ja vieläpä kokemattoman soturin puuttuvan hänen opetusmetodeihinsa.
“Enpä tiedä”, Käkitassu puhahti, mutta naukui sitten kuitenkin kiitokset ehkä hivenen vastahakoisuutta äänessään. Pyyhkäisin hännälläni nuorukaisen kylkeä. Itsevarmuuden kertyessä hän oppisi ehkä vieläkin paremmaksi, vaarallisemmaksi vastukseksi.

//Lepa?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto tunsi olonsa kertakaikkiaan voittamattomaksi. Hän oli lähestulkoon onnellinen, ensimmäistä kertaa kenties koskaan. Kolli oli viimein saanut ripauksen siitä vallasta, jota hän oli aina janonnut. Se tuntui äärettömän hyvältä, vaikka Pimentotähti ei tuntunutkaan aina arvostavan punaturkkisen kollin mielipiteitä ja tapoja hoitaa asioita. Hän oli oppinut alistumaan, sillä tiesi päällikön voivan erottaa hänet varapäällikön virasta koska tahansa. Ei Jääviilto kuitenkaan miksikään tossuksi ollut ryhtynyt. Joissain tilanteissa hän vain antoi Pimentotähden sanoa viimeisen sanan tai myöntäili joitain epämääräisiä asioita, joista kolli itse oli eri mieltä. Mutta loppujen lopuksi, ei kolli erityisemmin ollut muuttunut. Edelleen hän oli oma raivostuttava itsensä. Nyt vain erona se, että muiden oli kunnioitettava häntä asemansa vuoksi.
Nytkin varapäällikkö katseli, miten kuolonklaanilaiset alistuivat hänen tahtoonsa ja lähtivät partioihin juuri niissä porukoissa, missä Jääviilto oli heidät sinne lähettänyt. Se jos jokin oli kerrassaan loistavaa katseltavaa. Jääviilto nautti, kun hän sai asettaa partioihin kissoja, jotka eivät voineet sietää toisiaan. Se ei olisi hänen ongelmansa, jos sellaiset kissat päättäisivät alkaa tapella partiossa. He saisivat Pimentotähdeltä nuhteet ja kenties rangaistuksiakin. Ja se oli jotain, jota Jääviilto rakasti. Hänen kasvoilleen oli piirtynyt tyytyväinen virne ajatellessaan kaikkea sitä. Jonain päivänä hän itse olisi se, joka jakelee Kuolonklaanissa rangaistuksia ja vielä juuri siten, miten itse haluaa ja kenelle haluaa. Sitä ei voisi estää kukaan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

AURA
Lillukkatassu: 17kp –
Lammikkoloikka: 9kp –
Kaamoskukka: 20kp! –
= 46kp!

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 9kp –
Uiveloyö: 15kp –
= 24kp!

KÄÄRMIS
Katajanoki: 14kp –
Laineliekki: 5kp – R.I.P.
Lepakkohuuto: 20kp! –
Hiljaisuusvarjo: 18kp –
= 57kp!

SAAGA
Rosmariinikynsi: 22kp –
Harakkahaave: 14kp –
= 36kp!