Eloklaanin tarinat

Lähdimme kiertämään oravaa molemmilta puolilta. Nappaus oli varma, sillä yhteistyöllä pieni orava jäisi helposti kiinni. Keskityin hiipimään kohti otusta, joka jyrsi käpyä etukäpäliensä avulla.
Ylängön harva aluskasvillisuus ei tuonut juurikaan suojaa saalistajille, joten meidän täytyisi liikkua nopeasti. Vilkaisin Mustikkapyörteeseen odottaen, että tämä ajaisi oravan käpäliini. Naaraan siniset silmät saivat minut hetkeksi hämmennyksiin. Hengitin ulos ja koitin siirtää ajatukseni takaisin oravaan, mutta juuri liian myöhään. Mustikkapyörre oli jo ehtinyt ajaa sen minua kohti. Orava huomasi minut ennen kuin ehdin liikahtaakkaan ja lähti eri suuntaan.
Hetkessä seuralaiseni oli kuitenkin jo puskenut itensä täyteen vauhtiin. Mustikkapyörre miltei liisi jahdatessaan oravaa. Ei ollut ihme, kun tämä lopulta sai oravan kiinni ja tappoi sen parilla nopealla liikkeellä. Räpyttelin silmiäni ja loikin naaraan perään. Katseemme kohtasivat uudelleen ja jouduin muistuttamaan itseäni Syreenisumun elegantista olemuksesta, joka poikkesi Mustikkapyörteen raa’asta ja nuoresta kokemattomuudesta. Kirkkaiden silmien katseen alla en kuitenkaan pystynyt suostuttelemaan mieltäni taipumaan Syreenisumun puoleen. Ehkä minun ei pitäisi vielä lukita katsettani yhteen kissaan.
“Hieno nappaus. Anteeksi huolimattomuudestani”, totesin hymyillen hieman ujosti. Kuumotus sai kihelmöivän tunteen kulkemaan turkillani. Ehkä näin Mustikkapyörteen tässä valossa, koska olin vihdoin päässyt lähemmäs Syreenisumua.

//Musti?

Mehevä hiiri. Viileä viherlehden tuuli. Kauniita kukkia. Rauhallinen ilta. Taivaan maalaava auringonlasku. Tähtiklaanin läsnäolo. Siitä minun mielestäni täydellinen yö oli tehty. Venyttelin selkääni ja kävin kieloniitylle makaamaan. Varoin tallomasta kukkiani. Käärmekulta oli määrännyt minut aamupartioon, joka ei lainkaan haitannut minua. Usein heräsin auringon kanssa samaan aikaan. Joku voisi kutsua sitä sisäiseksi tavaksi tuntea aikaa. Kun katsoin auringon nousevan, tunsin olevani yhtä luonnon kanssa. Mutta kun katsoin auringon laskevan… Kohotin kuonoani. Saisin nähdä tähtien ottavan paikan taivaan valopalloina. Se oli minusta erityisen kaunista. Yö oli pyhää aikaa, kaikkein pyhin. Sukaisin rintaturkkini siistiksi ja valmistauduin vastaanottamaan Tähtiklaanin vastaan. Minulla olisi huomennakin aamupartio, mutta olin siitä huolimatta päättänyt valvoa. Saisin vain voimaa, jos todistaisin Tähtiklaanin suurta mahtia. Asettelin käpäläni parempaan asentoon ja repäisin hiirestä pienen, siistin palasen ja mutustelin sen varovasti.
”Kiitän sinun hengestäsi Tähtiklaania”, naukaisin hiljaa, katse punavioletissa taivaassa ja jatkoin hiiren ateriointia. Tähtiklaani oli siunannut kaikki metsän kissat täydellä vatsalla. Tänä viherlehtenä yhdenkään elävän olennon ei tarvitsisi kärsiä nälkää. Ajatus tuntui lohdulliselta. Olin muutama auringonnousu sitten törmännyt Kuolonklaanin omaan partioon ja he olivat myös vaikuttaneet todella hyvin syöneiltä. Vaikka he olivat käytännössä Eloklaanin vihollisia, minä en heitä sellaisina nähnyt. Olin vain onnellinen heidän puolestaan. Kenenkään ei kuuluisi nähdä nälkää ja kaikista typerintä olisi toivoa sitä muille kissoille vain sen takia, että he asuivat eri puolella metsää.

Nopsaliekki kysyi, mihin halusin mennä saalistamaan. En ollut kovin hyvä kummoisessa, mutta sanoin silti toiveeni:
”Ei oikein tiedä, eikai sillä ole väliä.” Nyökkäsin iloisan oloisesti kohti kukkulaa, Nopsaliekki sai vihini äkkinäisestä päähänpistostani ja lähti seuraamaan.
Viuhuttelin häntääni iloisesti puolelta toiselle, kuitenkin asettaen tassuni nurmelle melko varovaisesti saaliiden varalta.
”Mikä sattuukaan olemaan suosikkiriistaasi?” Partiokaverni viittasi samalla kohti nummien yli juoksevaa oravaa kysyvästi. Katsoin sitä inholla, mutta tiputtauduin silti alas viherlehden vihreään kasvillisuuteen.
”Tykkään kaloista”, tuuppasin vaanimisasentoon juuri mennyttä Nopsaliekkiä kiusoittelevasti. Hän horjahti, mutta pystyi tasapainottamaan itseään juuri tarpeaksi herättämättä oravan huomiota liikaa.
Livuin kohti saalista, vaikken sitä itse söisikään. Ehkä klaaninvanhimmat saisivat saaliin onnistuneesta kaappauksesta aterian. Heidän mielestään herkullisen yksilön, kun ruokaa vielä riitti.
”Kierrä tuolta puolelta”, kuiskauksen kuultuani kiersin suoraan oravan taakse. Haistoin sen hajun, ja onneksi huomasin tuulen tulevan minuun päin. Nopsaliekki saattaisi paljastaa itsensä saaliille, mutta hän oli fiksusti mennyt auringon puolelle. Orava ei ainakaan näkisi Nopsaliekkiä, vaikka haistaisikin sen.
Nopsaliekki viittoi minulle sopivaa aikaa hyökätä. Hän oli todennäköisesti tuntenut tuulenpuuskan, mikä tarkoitti orava lähtisi kohta varmasti karkuun haistettuaan Nopsaliekin vielä lähempänä.
Hyppäsin oravan eteen samalla, kun Nopsaliekki hyppäsi sen taakse. Pienen arpomisen jälkeen orava lähti juoksemaan kohti Nopsaliekkiä hädissään.

//Nopsy?

Raotin hitaasti silmiäni. Auringon ensisäteet siivilöityivät karhunvatukkapensaikon oksien läpi sisään klaaninvanhimpien pesään. Ne nähdessäni väsymys oli tiessään. Avasin silmäni ja katselin ympärilleni. Kolme muuta klaaninvanhinta nukkui yhä sikeää unta omilla vuoteillaan. Seuraa en siis heistä juuri nyt saisi, sillä en tahtonut herättää klaanitovereitani. Nokilintu, Viherkatse ja Salviakatse olivat hyvät unensa ansainneet. Siispä nousin hiljaa ylös ja suuntasin venytellen kohti pesän uloskäyntiä. Leirin pääaukiolla ilma oli lämmin, vaikka aurinko olikin vasta noussut. Tästä tulisi kuuma päivä. Taivaalla ei ollut lainkaan pilviä, se oli kirkkaansininen. Vesisateita ei ollut näkynyt hetkeen, viherlehti oli tavallista kuivempi. Olimme onnekkaita, sillä usein näin kuivana viherlehtenä metsäpaloja syttyi aika ajoin.
”Huomenta, Mesi”, Kimalaistoive tervehti minua ystävällisesti hymyillen. Klaanin ainoa pentu, Sirupentu tutkiskeli jotain maassa kuningattaren lähettyvillä. Hymyilin kohteliaasti ruskealle naaraalle ja tervehdin häntä:
”Hyvää huomenta.”
Katseeni kääntyi Litteäkiven suuntaan, jossa Käärmekulta järjesteli parhaillaan tulevan päivän partioita. Koin olevani täynnä energiaa hyvien yöunien jäljiltä, joten kiiruhdin varapäällikön luokse. Hän katsahti minuun päin.
”Tahdotko taas mukaan partioon?” Käärmekulta kysyi. Kasvoilleni levisi iloinen hymy.
”Mikäli tällainen vanhus mahtuu mukaan, niin mielelläni”, vastasin ystävällisesti. Käärmekulta mietti hetken, kunnes nyökkäsi.
”Auringonlaskun metsästyspartiossa olisi tilaa vielä yhdelle. Rastaskukka johtaa sitä ja mukaan lähtevät Mehiläislento, Hilehuurre, Aurinkoroihu ja Haukkakynsi. Voit lähteä heidän matkaansa”, Käärmekulta ilmoitti nyökäten. Väläytin leveän hymyn vaaleanruskealle naaraalle.
”Kiitos, Käärmekulta”, nau’uin ja liukenin paikalta, jotta naaras sai jatkaa töitään. Joutuisin kehittelemään päivälle hommaa, ennen kuin partion aika saapuisi. Siispä silmäilin mietteliäänä leiriä, yrittäen keksiä toisista eloklaanilaisista itselleni seuraa. Katseeni pysähtyi tummanharmaaseen kollikissaan, joka istui yksinään sotureiden pesän edustalla ja silmäili aurinkoista taivasta. Emme olleet liiemmin keskustelleet koskaan Rauhalaulun kanssa, mutta en siitä huolimatta kaihtanut hänen seuraansa, päinvastoin. Nautin siitä, kun sain viettää aikaa kenen tahansa eloklaanilaisen kanssa. Lähestyessäni Rauhalaulua, hänen katseensa siirtyi taivaalta minuun.
”Ai, hei Mesi”, kolli naukaisi vieno hymynkare kasvoillaan. Hymyilin hänelle takaisin.
”Hei, Rauhalaulu”, tervehdin kollia. Istahdin hänen vierelleen.
”Miten sinun isäsi voi? Entä sinä itse?” kysyin rauhallisella äänellä, katsoen soturia myötätuntoisesti. Haavemuisto oli voinut huonosti siitä saakka, kun sota Eloklaani oli elänyt poikkeusoloissa Kuolonklaanin vallan alla. Olin varma, että tummanharmaa kolli oli äärettömän huolissaan isästään. Rauhalaulun suusta pääsi pieni huokaisu ja hän pudisteli päätään.
”Samaa kuin ennenkin. Minulla itselläni ei ole mitään hätää, nautin elämästäni Eloklaanissa”, hän ilmoitti vaimealla äänellä, kääntäen katseensa kohti parantajan pesää.
”Voi, olen pahoillani. Hienoa kuitenkin, että sinä viihdyt täällä”, naukaisin pienesti hymyillen. Rauhalaulu nyökytteli päätään.
”Entä sinä, mitä sinä suunnittelet?” Rauhalaulu kysyi ja katsahti minuun. NYt väläytin tälle leveän hymyn.
”Käärmekulta laittoi minut auringonlaskun partioon, joten kulutan tässä nyt aikaani odotellessani sitä”, ilmoitin pienesti virnistäen. Rauhalaulunkin kasvoille piirtyi hymy.
”Vieläkö sinä jaksat partioida?” hän naurahti huvittuneesti.
”Tietysti, eihän minun kunnossani mitään vikaa ole. Saan levätä päivät pitkät, joten yksi partio sinne tänne virkistää mieltä mukavasti”, selitin iloisesti.

Pohjaharha oli saapunut leiriin muun partion mukana. Hiilihammas oli arvatenkin halunnut varmistaa kumppaninsa olevan kunnossa, ja tukenut tätä koko kävelymatkan ajan. Korppitähti oli kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa, että hänen jalkansa olivat kantaneet ja hän oli päässyt itse kävelemään leiriin. Tähtiklaanin voimat olivat ihmeelliset, eikä Pohjaharha koskaan lakkaisi arvostamasta sitä, mitä esi-isät olivat klaaneille antaneet. Ilman heitä päälliköllä ei olisi yhdeksää henkeä, klaani ei noudattaisi pyhää soturilakia, eikä mitään tällaista olisi olemassakaan. Pohjaharhan usko esi-isiin voimistui aina, kun he näyttivät mahtinsa tavalla tai toisella. Ja nyt uskon lisäksi hänellä oli Tähtiklaanissa odottamassa jotain erityistä, hänen oma isänsä.
Kun Hiilihammas saatteli kumppaninsa parantajan pesän sisäänkäynnille, Pohjaharha jäi odottelemaan kollia hieman etäämmälle. Hän ei ollut aivan varma, oliko heidän sopimuksensa keskustelun jatkamisesta yhä voimassa, mutta Pohjaharha oletti niin, sillä eivät he olleet muuta sopineetkaan. Siispä hän jäi vain istuskelemaan ja odottelemaan, että Hiilihammas vapautuisi kumppaninsa seurasta. Valkea soturi pysytteli hyvän matkan päässä parantajan pesästä, sillä se toi hänen mieleensä epämukavan todentutoiset muistot siitä, kun hän oli aikanaan maannut henkitoreissa parantajan pesällä viheryskän kourissa. Ajatus puistatti Pohjaharhaa. Hän sai kiittää Tähtiklaania siitä, että oli selvinnyt. Sekä tietysti Liljatuulta, joka oli hoitanut hänet kuntoon.
Kun Hiilihammas oli saanut keskustelun päätettyä kumppaninsa kanssa, Pohjaharha seurasi miten kaksikko hyvästeli toisensa, jonka jälkeen Hiilihammas kääntyi ympäri ja käveli kohti Pohjaharhaa. Valkoturkkinen soturi oli kiitollinen siitä, että ystävä oli muistanut hänet ja heidän tekemänsä lupauksen.
Kaksikko siirtyi hieman sivuummalle leirin pääaukiolla, sillä Pohjaharha ei halunnut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemaan heidän keskusteluaan.
”Puheesi aiemmin kuulostivat hieman.. Noh, huolestuttavilta. Ethän sinä suunnittele mitään, Pohjaharha?” Hiilihammas kysyi ja kohtasi ystävänsä katseen. Pohjaharha pysyi vakavailmeisenä. Hän pudisteli päätään.
”En tietenkään. Minusta vain tuntuu, ettei Korppitähti ymmärrä, miten suuressa vaarassa klaanimme saattaa olla. Jos emme laita Kuolonklaania ruotuun, mitä teemme jos he yllättäen hyökkäävät kimppuumme? Hiilihammas, voisitko puhua Korppitähden kanssa?” Pohjaharha kysyi ja katsoi jopa hieman epätoivoisena ystäväänsä.

//Hiili?

Kävelin kumppanini vierellä tarjotakseni hänelle tukea. Korppitähti oli uupuneen oloinen, mutta hän jaksoi kävellä omin avuin. Oli kuin hän ei olisi juuri hetki sitten maannut maassa kuolleena. Tähtiklaanin mahti oli jotain käsittämätöntä; olin todistanut sitä aiemminkin läheltä, kun Mesi oli menettänyt henkiään päällikköaikanaan, mutta tuntui oudolta nähdä oman kumppanin heräävän eloon sillä lailla.
“Olethan varmasti kunnossa?” varmistelin toistamiseen Korppitähdeltä patikoidessamme verkkaiseen tahtiin takaisin leiriin päin. Naaras vilkaisi minua lievästi huvittuneen näköisenä ja nyökkäsi sitten.
“Minulla on kaikki hyvin”, hän vakuutti ja sipaisi lapaani hellästi hännällään. “Väsyttää vain.”
En kai voinut muuta kuin luottaa hänen sanaansa. Leimusilmä kyllä huomaisi, jos jotain oli vialla. Siihen asti minä saatoin vain varmistaa, että hän pääsisi turvallisesti kotiin.

“Voin käydä parantajan luona ihan itseksenikin. Minähän sanoin jo, että minulla ei ole hätää.” Korppitähti katsoi minuun vetoavasti, kun seisoimme kuonot vastatusten parantajan pesän edustalla. Minä katselin takaisin häneen huolestuneena. “Hiilihammas, kaikki on hyvin. Sitä paitsi, sinua taidetaan odotella.”
Seurasin kumppanini katsetta ja huomasin Pohjaharhan, joka oli jäänyt seisoskelemaan vähän matkan päähän partion palattua leiriin. Mieleeni palasi se, kun kolli oli kysynyt, voisimmeko jatkaa keskusteluamme partion jälkeen. Vedin syvään henkeä ja rauhoitin itseni – tällä hetkellä Pohjaharha tarvitsi minua enemmän kuin Korppitähti.
“Hyvä on”, minä mau’uin lopulta. “Jutellaan myöhemmin.”
Korppitähti kurkotti hieraisemaan poskeani kuonollaan ja pujahti sitten parantajan pesään. Suuntasin itse Pohjaharhan luokse.
“Hän tulee kuntoon”, sanoin seisahtuessani valkoisen soturin eteen, vaikka en ollut varma, yritinkö vain edelleen vakuutella itseäni asiasta. “Voimme jatkaa nyt keskusteluamme, jos haluat.”

//Pohja?

“Kaikki hyvin”, nau’uin ja räpyttelin silmiäni koittaen päästä eroon ahdistavasta tunteesta, joka oli palannut takaisin veteen mentyä. Kiersin häntäni tiukemmin käpälieni yli. “Sain vain tarpeekseni kylmästä vedestä.”
Tupsuturkki nosti katseensa veden pinnasta ja katsoi minua. Hän näytti epäilevältä, mutta pysyi hiljaa. Kolli nousi vedestä hitaasti ja katsoi minua silmiin. Vastasin katseeseen, mutta en pystynyt katsomaan toista pitkään.
“Teinkö minä jotain?” Tupsuturkki kysyi varovaisesti. Tuon ääni oli hellä ja tunnusteleva enkä kokenut mitään painetta kertoa kollille mitään. Pidin kovasti kuinka tuo asetteli sanansa.
“Et suinkaan”, nau’uin pikaisesti ja koitin luoda kasvoilleni lämpimän hymyn.
“Olen ollut osallisena…” aloitin, mutta heitin nopeasti muodollisen puhetavan pois, “Viime viherlehden aikaan tipuin jokeen. Hyvä ystäväni pelasti minut, mutta ei itse selvinnyt.”
“A-anteeksi”, Tupsuturkki sanoi silmät laajeten, “En tiennyt.”
“Miten olisit voinutkaan tietää? Veden lähellä oleminen on minulle vaikeampaa kuin aikaisemmin, mutta toivun tapahtumista hyvin”, nau’uin rauhoittelevasti. En halunnut Tupsuturkin huolestuvan tai mikä pahempaa säälivän minua tapahtumien takia. Ne olivat osa menneisyyttäni ja osa nykyistä minua enkä siksi tarvinnut erikoiskohtelua.
“En halua pelon viedä minulta tilaisuutta viettää kanssasi tätä ihanaa iltapäivää”, totesin päättäväisesti ja nousin seisomaan. Tassutin hieman lähemmäs toista soturia ja aivan veden rajaan. Olisin sanojeni arvoinen soturi enkä lähtisi karkuun vettä. Jänötassun kohtalo oli valitettava, mutta Tähtiklaani oli varmasti pelastanut meistä juuri minut jostakin tietystä syystä enkä uskonut, että esi-isäni haluaisivat minun antavan traumaattisen kokemuksen evätä minulta kokonaista elämää.

//Tupsu?

Varpulaulun reaktio uutisiini hieman hämmensi minua, mutta yritin estää sitä näkymästä kasvoiltani. Oli varmasti monia syitä, miksi kolli reagoi miten reagoi. Ehkä hän kuulosti itkuiselta liikutuksesta? Tai entä jos hän oli pahastunut siitä, etten ollut kertonut aiemmin minun olevan ihastunut hänen siskoonsa? Varpulaulu kuitenkin hymyili… Mutta oliko se aitoa hymyä? *Äh, taas minä yliajattelen!*
“Minun olisi pitänyt kertoa sinulle aiemmin”, minä aloitin vähän takellellen, “siitä, että pidän Korpikasteesta. Olet rakas ystäväni, mutta myös hänen veljensä. En tiennyt, miten ilmaisisin sen.” Jotenkin minusta tuntui ettei se ollut ainoa syy, miksi en ollut pystynyt puhumaan asiasta Varpulaululle, mutta en kyennyt itsekään pukemaan sitä sanoiksi. Rintaani kiristi aina kummasti kun katsoin häntä. Se oli tunne, jota en ollut vielä pystynyt ymmärtämään.
“Miltä sinusta tuntuu, että minä ja Korpikaste olemme nyt kumppanit?” Kysymys lipsahti suustani ennen kuin ehdin kunnolla ajatella sitä loppuun. Miksi osa minusta halusi niin kiihkeästi tietää, mitä mieltä Varpulaulu oli minusta ja Korpikasteesta? Ei sillä olisi pitänyt olla mitään väliä. Mutta silti sillä jotenkin oli – Varpulaululla oli.

//Varpu?

Pesin turkkiani Hellehehkun haaveillessa vieressäni omien oppilaiden saamisesta. Minun olisi tehnyt mieli puhahtaa siihen vastaukseksi jotakin ikävää, mutta jotenkin onnistuin hillitsemään itseni – olemmehan vasta sopineet välimme, ei ollut syytä tapella tyhjänpäiväisestä. Helppohan Hellehehkun oli haaveilla oppilaasta, kun tämä oli jo saanut oman soturinimensä. Korppitähti – eikä sen puoleen kukaan muukaan klaanitovereista – ei ollut arvostanut minun ja Hellehehkun urheaa tekoa siirtää Eloklaanin rajaa Kuolonklaanin reviirille päin. Isoemoni oli hurja päällikkö, ja hän oli kyllä pitänyt huolen siitä, että olimme oppineet läksymme.
“Minä en varmaankaan saa soturinimeäni ikinä”, huokaisin ja rösähdin Hellehehkua vasten. “Kaikki ovat edelleen hiiltyneitä siitä, mitä teimme. Korppitähti ei takuulla anna minulle omaa oppilasta moneen kuuhun.”
“Älä ajattele noin negatiivisesti”, Hellehehku tuuppasi minua toverillisesti. “Kyllä heidän ennen pitkään on tajuttava, miten hyviä sotureita me olemme. Klaani ei ehkä vielä näe sitä, miksi meidän pitäisi siirtää rajoja, mutta jos me pääsisimme johtoasemaan, kukaan ei voisi kieltää meitä. Mieti nyt, me voisimme olla päällikkö ja varapäällikkö – minä ja sinä!”
“Kumpi meistä olisi ensin päällikkö?” Silmäilin ystävääni hieman epäilevästi.
Hellehehku kohautti lapojaan. “Sama se. Ihan kumpi vain meistä pääsee ensimmäisenä siihen asemaan.”
Kieltämättä ajatus päällikkyydestä kuulosti kutkuttavalta. Pörriäistähdessä oli särmää. “Mitä luulet, miten saisimme muut näkemään, että meissä on oikeasti varapäällikköainesta? Muut ovat niin nössöjä eivätkä uskalla ottaa riskejä, etteivät he näe todellista potentiaaliamme.”

//Helle?

Tupsuturkin suupielet valahtivat. Kollista tuntui, kun naaraan olemuksesta olisi kadonnut kaikki värit. Kolli pelkäsi, että hän oli tehnyt jotain väärää, mutta ei naaras vaikuttanut ainakaan vihaiselta. Tupsuturkki ui sulavin vedoin lähemmäksi rantaa. Hetken ajan Tupsuturkki vain katseli Perhopuroa, miettien mitä hän sanoisi ja lopulta kolli kahlasi kaislikon lävitse rannalle. Tupsuturkki ravisteli turkistaan ylimääräiset vesipisarat varovaisesti ja istahti sitten Perhopuron vierelle. Tupsuturkista Perhopuro vaikutti jännittyneeltä. Pelkäsikö naaras uimista? Tupsuturkki antoi katseensa valua rantakiville. Hän ei halunnut olla epäkohtelias ja tuijottaa naarassoturia. Tupsuturkki liikutteli pientä kiveä käpälällään ja kollin hännänpää kiemurteli hermostuneesti.
“Onko kaikki hyvin?” valkoharmaa kolli kysyi lopulta pehmeällä äänellä. Sanat jäivät hetkeksi ilmaan. Tupsuturkki katui välittömästi kysymystään. Ehkä naaras piti häntä tungettelevana. Mitä jos naaras olisi halunnut vain istua hiljaisuudessa? Joskus hiljaisuus oli turvallisempi valinta, kuin tökeröt kysymykset. Lopulta Tupsuturkki uskalsi vilkaista Perhopuroa varovaisesti. Auringonvalo tarttui hänen turkin ruskeisiin sävyihin ja kolli käänsi välittömästi katseensa takaisin järvelle. Hän ei tiennyt miksi hänen sydämensä tuntui hakkaavan näin kovaa ja miksi juuri Perhopuron seurassa. Tupsuturkki silmäili järven kimaltelevaa pintaa. Sen pinnan syvyyksissä saattaisi olla vaikka mitä. Se oli Tupsuturkista hyvällä tapaa kutkutteleva ajatus. Siellä saattaisi olla jotain mitä kukaan muu kissa ei ollut aikaisemmin nähnyt. Tupsuturkki hymähti. Siellä saattaisi olla vaikka uusia kalalajeja, jotka olivat pysytelleet turvassa kissojen käpäliltä.

//Perho?

“I-ihan hyvin”, Mustikkapyörre vastasi kysymykseeni. Tuon ääni tärisi hiukan, mutta luulin sen johtuvan vain kävelytahdistamme. Päätin hidastaa vähän, jotta naaraalla olisi parempi olla. Oli ollut kilttiä häneltä kysyä minun voinnistani.
“Mitä luulette, kannattaako meidän hajaantua vai saalistaa yhdessä?” kysyin kohtealiaasti osoittaen sanani eniten Uskolinnulle, jolla oli oppilas mukanaan. Hän saisi päättää missä joukossa ja millä tavalla haluaisi oppilaansa saalistavan.
“Luulen että otan tämän hetken Rusakkotassun kanssa kaksin olemiseen, jos teitä ei haittaa”, Uskolintu naukui ja nyökkäsi minulle ja viereeni seisahtuneelle Mustikkapyörteelle. Rusakkotassun ajatukset olivat kuitenkin aivan muualla, sillä Uskolintu joutui tökkimään tämän liikkeeelle.
“Hyvä niin”, vastasin ja katselin, kun kaksikko tassutti pois. Sitten käännyin Mustikkapyörrettä kohti ja kallistin päätäni hymyillen.
“Onko sinulla jotain tiettyä paikkaa, johon haluat mennä täällä nummilla?” kysyin ja katselin ympärilleni. En ollut yhtä etevä saalistaja mitä tuli nummiin, mutta metsässä pääsin kunnolla toteuttamaan potenttiaaliani. Yrittäisin silti toki parhaani myös nummilla, koska uskoin pystyväni opettelemaan mitä tahansa vain tarpeeksi kovasti yritin. En nyt lentämään oppisi tai mitään, mutta lähinnä tarkoitin klaanin sisäisiin tehtäviin tarvittavia taitoja.

//Mustikka?

Veden kylmyys ei säikäyttänyt minua enää puheidemme jälkeen. Vähättelin sen pistävää vihlontaa sanoillani, mutta vain näyttääkseni hieman kypsemmältä. Kasvaessani olin kerryttänyt aikamoisen määrän minua nuorempia sotureita, enkä vieläkään ollut ihan varma miten heidän kanssaan käyttäytyä.
Katsoin Tupsuturkin menoa, kun tuo puski vedessä eteenpäin saavuttaakseen syvyyden, jossa olisi parempi uida. Katseeni seurasi tuon häntää, joka kiiti hänen perässään aivan veden pinnalla.
Hengitin syvään ennen kuin antauduin veren varaan itse. En ollut uinut juurikaan soturiksi tultuani, mikä oli täysin omasta valinnastani Jänötassun tapaturman jälkeen. Pelko ympäröi minua samalla tavoin kuin joen vesi, aivan kuin ne olisivat hetken olleet yhtä – pelko ja vesi, jota niin kovasti rakastin.
“Perhopuro?” Tupsuturkki naukui, “Onko kaikki hyvin?”
“On”, sanoin ja käännyin ympäri hymyillen. Olin huomaamattani uinut takaisin rantaan. Selvästi kehoni yritti suojella minua joen keskellä vetävältä virralta.
“Anteeksi”, mutisin ja kahlasin tyystin pois vedestä istahtaen rannalle katselemaan Tupsuturkkia, joka oli uinut perässäni rannemmaksi, mutta pysytteli edelleen vedessä. Pidin katseeni tiukasti tässä, kun sydämeni pamppaili pelosta. Vesi voisi viedä hänet luotani minä hetkenä hyvänsä kuten se oli vienyt Jänötassun, ajattelin nielaisten kuuluvasti. Yskähdin ja yritin parhaani peittää stressireaktioni, joita kehoni puski ulos yksi kerrallaan.

//Tupsu?

“Tähtiklaani sentään, olet aivan riekaleina”, huokaisin ja poljin jaloillani maata, vaikka lapaani koskikin hiukan. Liike kuitenkin sai mieleni rasituksen muualle.
“Mutta…”
“Ei, en vie sinua harjoituksiin. En päästä sinua leiristä ennen kuin Leimusilmä sanoo, että olet toipunut tarpeeksi”, lausuin sana sanalta asiaa enemmän painottaen. En antaisi Muurahaistassun hölmöillä enää.
Muurahaistassu päästi suustaan sellaisen tuhahduksen, etten moista ollut ennen kuullut. Samalla hän korahti kivusta. Suljin silmäni ja hengitin syvään.
“Olen pahoillani, mutta haluan vain pitää sinusta huolta. Voit hokea loputtomiin, että osaat itse pitää itsestäsi huolta, mutta en aio lopettaa. Olet oppilaani ja on minun vastuullani, että sinusta kasvaa kunniallinen ja Eloklaanin arvoja seuraava soturi”, päästin suustani ajatukset, jotka olivat muhineet päässäni viimeiset pari kuuta siitä asti, kun Muurahaistassusta oli tehty oppilaani. Hän oli kova haaste minulle, mutta uskoin Tähtiklaanin päättäneen kollista juuri minun oppilaani, koska voisin olla tälle aidoksi hyödyksi tarpeeksi yrittäessäni.
Minua hieman jännitti tekisikö Muurahaistassu minusta pilkkaa sanojeni jälkeen, mutta toivoin että hän ajattelisi tämän kerran järjellään ja tajuaisi kuinka kovasti yritin tätä vain auttaa. Nostin katseeni ruskeaturkkiseen kolliin ja odotin tämän vastausta.

//Muurari tai jotain sinnepäin?

”Yritä ensi kerralla olla asiallinen tai tuotat klaanillesi pettymyksen!” Apilatassu naukui. Tuon katse oli haastava, mutta hän ei kyennyt peittelemään jännitystään äänestään tai kehonkielestään.
“Asiallisella käytöksellä ei olla klaanille mieliksi”, tuhahdin ilkikurinen kiilto silmissäni. Vilkaisin Mustikkapyörrettä ja sitten Apilatassun mukana tulleita kuolonklaanilaisia.
“Jatketaan matkaa”, ilmoitin sitten kovemmalla äänellä ja katsoin sitten merkitsevästi kahta vaaleaturkkista soturia rajan toisella puolen, “Teidän on parasta tehdä samoin.”

Lähdettyämme rajalta kuolonklaanilaisten äänet vaimenivat takanamme. Olin luullut heidän olevan suurikokoisia ja terävähampaisia, mutta tosiasiassa kissat eivät eronneet eloklaanilaisista lainkaan. Apilatassun innokkuus tervehtiä minua oli ollut kerrassaan kummallista. Miksi naarasta kiinnosti toisen klaanin oppilas tuolla tavoin?
“Konnavarjo”, nau’uin loikittuani tämän luokse. Kolli sekä tämän seurassa kulkenut Kallahämy molemmat katsoivat minua. He selvästi tiesivät, että toin uutisia.
“Tapasimme neljä kuolonklaanilaista rajalla. Tuolla päin”, puhuin nopeaan tahtiin ja osoitin suuntaa hännälläni, “Meidän on parasta palata takaisin ja varmistaa, että he palaavat oman reviirinsä syövereihin.”
Konnavarjo nyökkäsi ja pukkasi lapaani omallani. “Pistetään menoksi”, hän sanoi. Ravasin kollin rinnalla aluskasvillisuuteen jättäen naaraskaksikon taaksemme. He voisivat tehdä mitä tahtoisivat kunhan tulisivat auttamaan, mikäli tilanne yltyisi tappeluksi.

“…Ja sitten Hellehehku selitti silmät kiiluen kuinka hän ja Pörriäistassu olivat saaneet kuningasidean vallata pala Kuolonklaanin reviiriä. Ja pojat olivat sitten ryhtyneet tuumasta toimeen”, kerroin Järviloisteelle ja tirskahdin. Aihe oli vakava – totta kai -, mutta myös huvittava. Hellehehku oli ehkä koko Eloklaanin ainoa kissa kenestä minä olisin voinut kuvitella jotain juuri tämän suuntaista. Kollien päässä ei liikkunut mitään, korkeintaan herhiläisiä ja niitäkin vain hyvinä päivinä. Järviloiste hymähti kohteliaasti, mutta hänen silmänsä kertoivat toisenlaista tarinaa. Kolli halveksui Hellehehkua. Hänestä kolli oli toiminut typerästi. Ja oli minustakin idea ollut huono. Kaksikolle olisi voinut sattua jotain. Pahimmassa tapauksessa Kuolonklaanin partio olisi yllättänyt heidät ja heistä olisi tullut susien ruokaa.
“Vain sinun perheesi voi keksiä jotain noin älytöntä”, kolli mutisi katse käpälissään. Tällaiseksi meidän kahden keskustelu oli mennyt. Järviloiste halveksui minua tai minä vaadin häneltä jotain, mitä hän ei osannut antaa. “Minun perheeni saattaa keksiä jotain, joka ei ehkä maailmankuvaasi mahdu, mutta ainakin he osaavat nauttia elämästään!” tiuskaisin silmät viiruina. Olin huomannut Järviloisteen viihtyneen Lieskakajon kanssa, mutta nyt en edes muistanut milloin viimeksi olin nähnyt kollit yhdessä. Ymmärsin kumppaniani, olihan Lieskakajo tällä hetkellä hankalassa elämänvaiheessa. Tai kieltämättä isäni oli ollut samassa elämänvaiheessa jo pitkään ja olin aivan samaa mieltä siitä, että Lieskakajon olisi mentävä eteenpäin, ryhdistäydyttävä – sitä Järviloistekin ajatteli. Kolli kuitenkin suhtautui asiaan eri näkökulmasta. Järviloisteesta Lieskakajon käytös oli lapsellista – mitä se saattoi olla – ja häpeällistä koko suvulle. Sitä minä en kuitenkaan allekirjoittanut. Meidän kaikkien Lieskakajon läheisten tehtävä oli tukea kollia ja auttaa häntä pääsemään asiasta yli. Kollin oman hyvinvoinnin vuoksi, ei maineen. En oikeastaan välittänyt maineestamme lainkaan eikä selvästi kollisoturikaan. Ei ainakaan hänen temppujensa perusteella. Pitkään jatkunut mökötys oli vain yksi Lieskakajon monista keksinnöistä.
“Oletko keskustellut Muurahaistassun kanssa?” kysyin Järviloisteelta. Aavistin pahaa, aavistin eroa. Mutta meidän olisi kyettävä keskustelemaan pentujemme asioista. He ansaitsivat vanhemmat, jotka pystyivät huolehtimaan heistä. Järviloiste nyökkäsi.
“Olen minä. Hänen koulutuksensa etenee hyvin, mutta olet oikeassa. Hänellä on haasteita pitää tassut maassa ja olen myöh huolissani siitä miten hän kohtelee muita. Katsotaan tekeekö ikä tehtävänsä”, kolli vastasi vakavana. Kohautin olkiani. Muurahaistassu oli ollut aina hankala ja erikoinen tapaus. Minun oli vaikea luottaa siihen, että ikä takoisi kollin päähän järkeä. Pelkäsin, että Muurahaistassusta tulisi vain vaikeampi ja vaikeampi. Järviloiste ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä huolestuneelta. Tai sitten hän ei vain näyttänyt sitä. Jos suhteemme alkuaikoja ei otettu huomioon, Järviloiste oli vähäeleinen. Olin oppinut lukemaan kollia, mutta Noran kanssa minä olin unohtanut kaiken. Ehkä se oli Tähtiklaanin rangaistus minun töppäilyistäni.
“Olen kuitenkin puhunut hänen mestarilleen, että kiinnittää huomiota hänen käytökseensä. En kuitenkaan halua liikaa sotkeutua muiden soturien koulutusmetodeihin. Se ei ole hyvää käytöstä”, kollisoturi totesi viileästi ja painotti viimeistä lausetta omituiseen sävyyn. Auts. Kolli taisi todella katua sitä, että hän oli sotkeutunut sukuun, joka osasi rikkoa sääntöjä erikoisen monella tapaa. Tässä sitä nyt kuitenkin oltiin. Järviloiste oli jo minun kumppanini ja meidän pentumme olivat oppilaita. Hänen olisi vain hyväksyttävä tämä tilanne.
”Rusakkotassun koulutus ainakin etenee mainiosti”, hymyilin yrittäen keventää tunnelmaa. Meidän kahden uintiretkestä ei ollut kovinkaan paljoa aikaa, joten se oli tuoreena mielessäni. Rusakkotassu vaikutti taitavalta uimarilta ja erityisesti minua ilahdutti naaraan innokas tapa katsoa elämää. Naaras oli ehkä energinen ja saattoi puhua muiden kissojen päälle, mutta hän oli silti minun tyttäreni ja täydellinen juuri tuollaisenaan.

Kiipesin taitavin ottein kohti puun latvaa. Aurinko oli juuri nyt kirkkaimmillaan ja mitä korkeammalle minä kiipesin, sitä vahvemman yhteyden sain aurinkoon. Se saattoi kuulostaa jonkun kissan mielestä höpsöltä, mutta minä koin Tähtiklaanin antamaan minulle erityisen yhteyden luontoon. Aurinko valaisi koko metsän, koko maailman kirkkaudellaan. Minä olin vain sen lähetti. Minun tehtävä oli valaista eloklaanilaisten kissojen elämiä. Henkäisin. Istuin suoraan auringon eteen. Se sai turkkini hehkumaan lieskojen lailla. Olin kuin pienikokoinen aurinko, joka oli laskeutunut elävien kissojen joukkoon. Hymyilin hurmioituneena ja suljin silmäni. Annoin auringon pureutua turkkiini ja lämmittää minua.
“Pyhä Tähtiklaani, olen kokoontunut tänne kunnioittamaan teitä. Vaikka taivas ei ole tähtien peitossa, olette silti läsnä ja olen kiivennyt mahdollisimman korkealle ollakseen lähempänä teitä”, henkäisin ja räväytin silmäni auki. Valonsäteet häikäisivät näkökenttääni ja siristelin silmiäni, mutta lopulta katsoin suoraan aurinkoon vihreät silmät suurina. “Kiitos kun siunasitte Eloklaanin Kimalaistoiveen pienokaisilla. Seljapentu ja Kaurispentu, he ovat terveitä. Suurin kiitos siitä. Kimalaistoive sen sijaan haisee sairaalta. Minä en tiedä mikä häntä vaivaa eikä se ole minun tehtäväni udella asiaa, mutta pyydän teitä tekemään hänen matkasta mahdollisimman kivuttoman. Tavallinen kissa ei voi tietää miksi te tarvitsette Kimalaistoiven näin nuorena riveihinne, mutta teillä on varmasti syynsä. Päästäkää Kimalaistoive ja hänen perheensä mahdollisimman vähällä.” Tähtiklaanin ajatuksia ei voinut tietää. Tiesin monen kissan olevan Tähtiklaanille vihainen. Välillä Tähtiklaani nuoria ja terveitä kissoja riveihinsä. Se oli vaikea asia käsittää ja Tuikelinnun myötätunto oli surevien kissojen puolella. Heidän tulisi kuitenkin hyväksyä se, että Tähtiklaani oli tämän maailman suurin mahti. Tavalliset kissat voisivat vain keskittyä palvelemaan sitä ja klaaniaan. Se oli naaraasta hyvin helppo ohjenuora. Hän ei siltikään tiennyt voisiko noudattaa sitä loppuelämänsä ajan.
“Klaanikissat ovat jälleen vuodattaneet viattomien verta. Pyydän, estäkää se. Taisteleminen ei ole ainoa vaihtoehto”, kuiskasin ja suljin jälleen silmäni. Yksikään viaton kissa ei saisi enää menettää henkeään sen vuoksi, että jotkut kissat halusivat hallita suurempaa maapalaa. Silti vastikään he olivat joutuneet hyvästelemään Väärävarjon. Kolli oli kuollut brutaalilla tavalla, tullut kuolonklaanilaisen yllättämäksi. Minä en tiennyr mikä oli sen kissan oli saanut hyökkäämään, mutta pidin todennäköisempänä jotain kiistaa riistasta tai reviiristä. Se oli niin surullista. Ja järjetöntä, erityisesti järjetöntä. Minusta riistaa ei voinut omistaa. Se oli Tähtiklaanin lähettämä itsenäinen olento. Jos kissa oli tarpeeksi onnekas, hän saattaisi saada sen kiinni. Sen tarkoitus oli vain ruokkia jonkun nälkäisen vatsa, ei aiheuttaa kiistoja. Jos kissa ei kyennyt kunnioittamaan tuoresaalista tarpeeksi paljon, tulisi hänen pidättäytyä pois saalisapajilta. Mutta kissat eivät toimineet niin. He eivät ajatelleet riistaeläimistä samalla tapaa. Ja hyväksyin sen. Minun tapani ajatella ei ollut ainoa, mutta se oli minun tapani. Ja minä pitäisin siitä kiinni kaikin tavoin ja opettaisin siitä myös muille kissoille, jos he vain olisivat kiinnostuneita kuulemaan siitä.

Kimalaistoive haki parempaa asentoa. Hänen vatsansa oli ollut kipeä, mutta naaras ei ollut uskaltanut kertoa asiasta Leimusilmälle. Pelko oli eksyttänyt hänet synkkään, savuisaan metsään ja naaras pelkäsi, että sieltä ei olisi enää paluuta. Jos hän hyväksyisi olevansa sairas, Tähtiklaani saattaisi pyytää hänet riveihinsä jo tänä viherlehtenä. Siihen Kimalaistoive ei ollut valmis. Hänellä oli vielä elettävää. Ikikuningatar hymyili varapäällikölle ja raotti suutaan, mutta viisaiden neuvojen sijasta sieltä pääsi tuskaisa parkaisu. Käärmekulta säikähti yhtäkkistä ääntä ja kiirehti kuningattaren luokse. “Kimalaistoive, mikä on? Haenko minä Leimusilmän?” Käärmekulta kysyi huolestuneena ja katseli naarasta kuin etsien hänen tuskansa lähdettä. Kimalaistoive yritti saada suustaan vastauksen, mutta sieltä tuli vain epäselvää muminaa. Naaras tarrasi kynsillään sammaliin ja liikautteli käpäliään kivuliaana. Kuolisiko hän tähän paikkaan? Kimalaistoive irvisti ja painoi häntänsä kylkeään vasten. Vihlonta kuitenkin hellitti yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Naaras huokaisi helpotuksesta. “Minä taisin vain syödä jotain pilaantunutta. Viherlehti, tiedäthän”, naaras naurahti ja yritti kammeta itsensä ylös, mutta hänen polvensa notkahtivat ja kuningatar rojahti sammalille. Kaipa hän voisi antaa Käärmekullalle vinkkejä makuuasennossakin.
“Niin, siitä sinun perheasiasta”, Kimalaistoive naukaisi ja yritti hymyillä. Uusi kivun aalto kuitenkin iski hänen vatsaansa. “Ei, kyllä minä haen sen Leimusilmän. Odota tässä”, Käärmekulta naukaisi hieman epäröiden ja katosi pesästä. Kimalaistoive nosti päätään ja hengitti nopein vedoin. Pian Käärmekulta saapui pesään täplikkään parantajakollin kanssa. “Minä.. huoh… Olen ihan kunnossa, oikeasti. Voit palata muihin tehtäviisi, söin vain jotain huonoa”, Kimalaistoive puuskutti ja potkaisi takajalallaan ilmaa. Hän ei luovuttaisi, Tähtiklaani ei veisi häntä näin. Naaras kuopi käpälällään sammalia ja vetäisi syvään henkeä, kun kipu hellitti. Hetken kuluttua se kuitenkin vyöryi hänen ylitseen pahemmin kuin koskaan.
“Kimalaistoive, et sinä ole kuolemassa. Sinä olet poikimassa. Etkö tiennyt olevasi tiineenä?” Leimusilmä naukui paineltuaan kiharaturkkisen vatsaa.

Naaraan koko maailma tuntui pysähtyneen, mutta supistukset pitivät huolen, että naaraalla ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa tuumailuun. “Pentuja?” Kimalaistoive parahti eikä hän tiennyt mitä ajatella. Naaras rakasti pentuja, hän rakasti syntymäisillään olevia pentujaan jo nyt. Mutta hän oli sairas. Mitä jos hän kuolisi pentujen ollessa nuoria? He jäisivät vaille toista vanhempaa. Paniikki ja odotus uusista pikkutassuista sekoittuivat keskenään yhdeksi sotkuisaksi palloksi. Naaras tarrasi koko purukalustollaan Leimusilmän tarjoamaan keppiin. Se helpotti hetkeksi ja naaras sai hengitettyä tasaisemmin. Miten hän ei ollut tajunnut olevansa tiineenä? Kimalaistoiveen vatsaa kouraisi syyllisyydestä. Hän oli keskittynyt liikaa oman sairaudensa merkkien tutkiskeluun, että oli aivan kokonaan unohtanut miettiä voisiko osa oireista johtua jostain muusta. Muutama kyynel valui hänen kiharaiselle poskelleen.
“Hyvin menee, Kimalaistoive”, hän kuuli Käärmekullan naukaisevan kannustavasti. Naaras heilautti häntäänsä pienesti ja hengitti katkonaisesti. Kipu tuntui erilaiselta ja naaras tiesi täsmälleen mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hänen omaa rääkäisyä seurasi pieni miukaisu ja Kimalaistoive oli kurottautumassa katsomaan uusinta eloklaanilaista, mutta uusi supistus sai naaraan painamaan korvansa luimuun. Leimusilmällä oli tosiaan täysi työ poikimisen hoitamisessa.

Kaksi pienokaista imi ahnaasti maitoa Kimalaistoiven vatsalla. Naaras oli kietaissut häntänsä pienokaisten suojaksi eikä saanut katsettaan irti. Hän oli jälleen tuore emo, hänellä oli tytär ja poika. “Tähtiklaani lähetti teidät, olette molemmat pieniä ihmeitä”, ikikuningatar kuiskasi ja sukaisi tyttärensä päälakea. Pentujen syntymästä oli jo muutama auringonnousu ja he olivat saaneet nimensäkin. Irvikita oli nimennyt naaraspennun Kaurispennuksi ja Kimalaistoive taas oli keksinyt pojalleen nimeksi Seljapentu. Kimalaistoive nosti väsyneenä päätään, mutta hymyili ilahtuneena nähdessään Käärmekullan. Kenties naaras oli pelastanut hänen poikimisensa hakemalla Leimusilmän avukseen.
“Käärmekulta”, Kimalaistoive henkäisi, “olit suureksi avuksi, kiitos. Ja se olinkin näköjään minä kuka oli tiineenä.”
Käärmekulta naurahti, mutta Kimalaistoive ei ottanut toisen naurahduksen sävystä selvää.
“Meidän keskustelu taisi jäädä hieman kesken. Millaisia perhehuolia sinulla on? Onko varapäällikön tehtävät aiheuttaneet liikaa kiireitä?” Kimalaistoive kysyi uteliaasti.

//Käärme?

Talvikkitakkua ärsytti aivan kaikki. Mehiläiset olivat varmaan pesiytyneet Käärmekullan päähän, sillä varapäällikkö oli määrännyt naaraan rajapartioon Virnakukan ja Kuutamolaineen kanssa. Naaras taisi olla aivan pihalla klaanitoveriensa suhdesotkuista. Talvikkitakkua ei olisi voinut kiinnostaa vähempääkään partiointi tuon imelän pariskunnan kanssa, mutta Pohjaharha oli määrätty partion johtoon eikä naaras halunnut suututtaa valkoista kollia. Tai ei Pohjaharha olisi suuttunut, vaan kannellut Käärmekullalle ja Korppitähdelle siitä, että häntä ei ollut näkynyt partiossa. Naaraan viimeisestä tempauksesta ei ollut kovinkaan paljoa aikaa ja Talvikkitakku uskoi Korppitähden tarkkailevan häntä. Punaturkkinen ei halunnut menettää soturin oikeuksiaan, joten olisi vain kuuliaisesti partioitava. Naarassoturi lompsi kerääntyneen joukkion luokse ja Kuutamolaineen keskustellessa Pohjaharhan kanssa, Talvikkitakku näytti kieltään Virnakukalle.
“Oletko sinä edelleen katkera? Kuutamolaine valitsi vain nätimmän. Olisit iloinen hänen puolestaan”, Virnakukka supatti naarassoturin korvaan. Talvikkitakun häntä viuhkoi puolelta toiselle. Että Virnakukka sitten osasikin olla ärsyttävä. Naaras tiesi kuinka hänen turkkinsa alle pääsi. Pahinta kuitenkin oli, että hän ei voinut sanoa takaisin. Kuutamolaine oli huomannut hänen läsnäolonsa ja jos hän alkaisi tiuskia Virnakukalle, Kuutamolaine inhoaisi häntä yhä enemmän. Talvikkitakku muljautti vihreitä silmiään ja lähti kulkemaan partion perimmäisenä. Naaras oli oppinut kantapään kautta, että Pohjaharha arvosti partioissaan hiljaisuutta. Siispä nelikko kulki hiljaa ja antoi linnunlaulun täyttää koko metsän. Talvikkitakku väräytti korvaansa. Kohta kolli varmaan raportoisi linnuistakin varapäällikölle. “Eivät olleet hiljaa ja keskittynyt pelkästään saaliseläimenä toimimiseen”, naaras pystyi kuvittelemaan Pohjaharhan sanovan. Naaraan vatsaa pisti. Tässä partiossa oli jotain outoa eikä se ollut hiljaisuus. Mutta mitä? Mikä se outo asia oli? Talvikkitakku hölkkäsi naaraskaksikon kiinni ja kurtisti kulmiaan. Virnakukka ja Kuutamolaine, siinäpä se! Naaraat eivät kävelleet toisissaan kiinni, vaan pitivät välimatkan. Virnakukkakin keskittyi saaliseläinten etsimiseen ja se jos jokin oli outoa. Yleensä naaras ei malttanut pitää tassujaan erossa Kuutamolaineen turkista. Mutta nyt ilmapiiri oli viileä. Innostus kihelmöi Talvikkitakun tassuissa. Rakoiliko heidän rakkaus? Taisi rakoilla! Talvikkitakku päätti, että työntäisi nenänsä mahdollisimman syvälle tähän soppaan.

Iltapartion palattua leiriin kuutamo oli jo noussut korkealle ja lämmin ilma oli vaihtunut viileään. Naaras oli saanut kiinni jopa kaksi jänistä, jotka olivat löytäneet tiensä tuoresaaliskasaan. Eloklaanilaisilla oli onnenpäivät, kun hän oli siunattu näin nopeilla koivilla! Talvikkitakku suuntasi välittömästi suoraan soturien pesään ja lysähti kyljelleen omille, tutuille pesäsammalilleen. Naaras venytteli laiskasti koipiaan ja pian pesän täytti naarassoturin suusta tuleva kuorsaus.

Pieni supina tunkeutui Talvikkitakun uniin ja lopulta naaras havahtui herelle. Ja hän oli juuri nähnyt unta mehevästä ahvenesta! Talvikkitakku mutristi suutaan. Kuka hänet oli kehdannut herättää? Naaras huomasi Tupsuturkin ja Kiurusulan, tuoreiden sotureiden, supisevan keskenään. Naaras pyöräytti silmiään. Olisivat menneet vaikka aukiolle supisemaan! Talvikkitakku vilkaisi pesän suuaukolle ja huomasi auringon paistavan kirkkaasti. Oliko hän nukkunut näin pitkään? Häpeä välähti Talvikkitakun kasvoilla ja naaras purki ärsyyntymisensä nuoreen naarassoturiin.
“Ihan sama”, punaturkkinen mutisi ja nousi ylös. “Kerta sinä herätit minut, niin saat lähteä kanssani katsomaan löydämmekö jotain saalista.” Siitä oli ikuisuus, kun Talvikkitakku oli suoraan herättyään lähtenyt metsälle. Nuorempana Talvikkitakku oli ollut todella tunnollinen ja käyttänyt kaiken vapaa-aikansa Eloklaanin palvelemiseen, mutta ne ajat olivat vaihtuneet jekkuihin ja omiin temppuihin. “Tule jo!” Talvikkitakku tiuskaisi, kun Kiurusulka ei ollut heti noussut ylös. “Et sinä varmaan saanut nimeäsi laiskottelusta”, Talvikkitakku mutisi. Jos hän ei olisi ollut niin pahalla tuulella, Kiurusulan kanssa olisi varmaan ollut ihan mukavaakin keskustella. Olihan Talvikkitakku aikaisemmin päättänyt hankkivansa uusia ystäviä. Virnakukan kanssa partiointi ja huonot yöunet olivat kuitenkin saaneet hänet unohtamaan aikaisemman tavoitteensa. Talvikkitakku ravisteli päätään saadakseen viimeisetkin unihiekat karisemaan silmistään ja suuntasi sitten aukiolle. Naaras räpytteli silmiään auringon häikäistessä. Tämäkin vielä, punaturkkinen ajatteli hieman happamana. Koko päivä tuntui alkaneen surkeasti ja tästä puuttuisi vain se, että Virnakukka ilmestyisi jostain nurkan takaa.

//Kiuru?

Perhopuron kysymys nauratti Tupsuturkkia. Tietäisipä naaras, että mikään vesi ei ollut hänelle liian kylmää. Tupsuturkki oli päättänyt, että hän uisi vaikka lehtikadon aikana! Olikohan kukaan kissa koskaan ennen tehnyt niin? Jos ei, niin Tupsuturkki olisi ensimmäinen. Kollista tuntui hyvältä ajatella, että hän saattaisi olla jossain asiassa ensimmäinen tai hyvä. Tupsuturkki ei nimittäin lukeutunut klaanin itsevarmimpien kissojen joukkoon, mutta uidessa kolli tunsi olevansa elementissään. Aina ennen veteen pulahtamista kolli jätti murheensa rannalle. Vedestä noustaessaan hän yritti olla ottamatta niitä enää takaisin harteilleen. Tupsuturkki vilkaisi Perhopuron kaunista, ruskeahtavaa turkkia ja hymyili ujosti. Kolli tunsi poskiensa kuumenevan ja käänsi katseensa äkkiä pois. Keskity uimiseen Tupsuturkki, keskity, kollikissa hoki itselleen ja pulahti veteen. Viileä vesi sulki Tupsuturkin syleilyynsä kuin pehmoisa sammalpeitto. Kollikissa potkaisi muutaman vedon eteenpäin ja antoi veden kannatella itseään. Jokainen veto tuntui entistä kevyemmältä. Vesi oli kollille todella kuin toinen koti. Tupsuturkki vilkaisi Perhopuroon, joka oli uinut hieman lähemmäksi. Auringonsäteet osuivat naaraan turkkiin ja saivat sen kiiltelemään kauniisti. Kolli käänsi katseensa taas kiireellä pois. Ei ollut soveliasta tuijottaa.
“Vesi ei ole yhtään kylmää”, valkoharmaa naukaisi, kun ei enää yhtäkkiä keksinytkään mitään sanoa. Olikohan hän tai kukaan ikinä sanonut mitään yhtä tylsää? Pitiköhän Perhopuro häntä nyt aivan hiirenaivona? Tupsuturkin korvat painuivat nolostuneina luimuun ja keskittyi tutkimaan veden aaltojen mukana kelluvaa lehteä. Olikohan sekin häntä mielenkiintoisempi keskustelukumppani? Perhopuro kuitenkin hymyili pienesti.
“Ei olekaan, se on juuri sopivan lämmintä. Puheistasi päätellen sinä taidat käydä useinkin uimassa?” soturinaaras naukaisi ystävällisellä äänellä. Tupsuturkki nyökytteli ja puntaroi sanojaan. “Aina kun soturien velvollisuudet vain sallivat, haluaisitkohan sinä lähteä kanssani joskus toistekin?” Tupsuturkki kysyi hieman ujosti.

//Perhoinen? 🙂

Hellehehku paini Pörriäistassun kanssa karvat pörhöllä. Kollit päästelivät toinen toistaan hurjempia taisteluhuutoja ja jakelivat iskuja toisilleen. Tällä kertaa kollien paini oli puhtaasti toverillista. He olivat saaneet sovittua välinsä ja kaksikko oli palannut normaaliin. Kun he eivät olleet suorittamassa tehtäviään tai viettämässä aikaa perheensä kanssa, he olivat yhdessä. Hellehehku ei tiennyt parempaa seuraa kuin Pörriäistassu eikä hän kokenut kaipaavansa muita kavereita. Siitä Hellehehkulla ei kuitenkaan ollut epäilystäkään etteikö hän niitä saisi!
“Pörriäistassu, Hellehehku. Olette soturien tiellä, siirtäisittekö leikkinne jonnekin muualle?” kuului vakava nauku. Punaturkkinen nosti päätään ja tapitti Uskolintua leikkisin silmin. Hellehehku yritti miettiä jotain sopivaa kuittia, mutta Uskolintu oli jo kipittänyt tiehensä. “Ilonpilaaja”, Pörriäistassu supatti Hellehehkun korvaan. Kolli nyökytteli. Miksi osa kissoista oli niin vakavia? Suorittivat tehtäviään, söivät, nukkuivat ja ehkä vaihtoivat kieliä. Niin tylsää! Hellehehku oli päättänyt, että hänen elämästään ei tulisi koskaan noin tylsää. Hellehehku kampesi Pörriäistassun päältä ja siirtyi sukimaan turkkiaan, kylki vasten Pörriäistassun omaa. Hyvän painimatsin tunnisti siitä, että turkki oli mennyt sotkuun ja tassut pölyyn.

Suunnilleen kuu takaperin kollit olivat siirtäneet Eloklaanin hajumerkkejä Kuolonklaanin puolelle ja vaikka he molemmat seisoivat ideansa takana, Korppitähti ei ollut ilahtunut. Hellehehku oli ehtinyt saada oman soturinimensä, mutta hän joutui edelleen suorittamaan oppilaiden tehtäviä Ahvenvirran nauttiessa vapaudesta. Pörriäistassun nimitys taas oli siirtynyt kuulla. Tieto rangaistuksesta oli levinnyt nopeasti ja monet kissat olivat suhtautuneet kollin temppuun nuivasti.
“Meidän pitäisi keksiä taas jotain siistiä! Saisitpa sinä soturinimesi nopeasti…” Hellehehku huokaisi dramaattisesti ja valahti lötköksi. ”Ehkä me saamme pian omat oppilaat ja sitten olemme askeleen lähempänä varapäällikkyyttä! Ajattele kuinka hienoa olisi saada oppilaat samaan aikaan, se vasta olisikin jotain!” Hellehehku haaveili silmät kirkkaasti loistaen. Kolleilla oli yksi yhteinen, suuri tavoite ja se oli klaanin johtaminen. Molemmat heistä halusivat päästä päälliköksi, suureksi sellaiseksi. Kolli räpäytti silmiään. Hän tekisi vielä perheensä ylpeäksi ja sitten Kuolonklaani ei enää ikinä ryttyilisi Eloklaanille!

//Pörtsiii?? 😮

Kyyristelin kivellä vähän leirin ulkopuolella. Emoni ja sisareni menivät jossain vaiheessa ohitseni, sanoisin. Toki minun huomioni oli paljon tärkeämmissä asioissa kuin maallisissa kulkemisissa; lempietanoillani oli kilpailu, ja minun piti pitää katseeni tiukasti siinä, sillä kaikki saattoi olla ohitse silmänräpäyksessä. Salama ja Tuuli, ne olivat niiden nimet. Veljeni, Muurahaistassu oli nälvinyt minua usein etanoistani. Sanoisin. Mutta rehellisesti sanottuna minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, sillä minun etanani olivat kaikkein parhaat etanat. Tai siis, emoni oli kertonut minulle, että Muurahaistassu oli kiusannut siskoani, Rusakkotassua, mutta minä en ollut huomannut mitään. Jos ei laskettu niitä kertoja, kun hän oli kaatanut minut maahan, tai peittänyt minut milloin milläkin, tai yrittänyt murhata etanoitani. Mutta nuo kaikki kerrat olivat vain hyviä uusia tapoja filosofioida. Joten kuin emoni kysyi, oliko hän kiusannut minua, vastasin ei.
“Erhetassu?” Kehrätassun kysymys tuli yhtäkkiä.
“Seis!” sanoin nostamatta katsettani etanoistani. “Älä tallaa etanoitani, kiitos.” hieman vanhempi naarasoppilas vinkaisi ja hypähti taaksepäin nähdessään Salaman ja Tuulen. Huomasin, että Kehrätassu istahti vastapäätä minua. Normaalisti olisin pyytänyt häntä poistumaan, sillä en pitänyt liiasta yleisöstä etanakisoissani, se herätti usein liikaa huomiota, mutta aistin naaraan olevan hieman allapäin, joten annoin hänen vain olla siinä. Salama ja Tuuli tulivat maaliviivalle rinta rinnan, mutta Tuuli oli hieman edempänä.
“Tuuli voitti!” sanoin iloisesti. Minä todella pidin etanoistani.
“Hei Erhetassu?” Kehrätassu kysyi ja nostin katseeni.
“Niin?” kallistin päätäni hieman, odottaen naaraan sanovan jotain.
“Miksi pitän etanoista niin paljon?” hän kysyi ja minun teki mieli naurahtaa hieman.
“No ne ovat söpöjä, ja niillä on tosi hyvä elämänfilosofia, ne ovat paljon aidompia kuin kissat. Oi, ja niiden kisat ovat lempikatsomistani!” huudahdin ja annoin samalla Salamalle ja Tuulelle lehtiä syötäväksi. Kehrätassu hymähti. Nyt nostin katseeni ja kallistin päätäni.
“No, oliko sinulla jotain asiaa?” kysyin hiljaa.
“Ei oikeastaan, tahdoin vain virkistää itseäni hieman, ja huomasin sinut, joten ajattelin tulla juttelemaan”, Kehrätassu kohautti olkiaan.
“Öh.. Vai niin”, en ollut oikein hyvä juttelemaan, mutta halusin yrittää, sillä en tahtonut olla töykeäkään. “No, mistä tahtoisit puhua?” kysyin hieman hermostuneesti.

Auringon lipuessa hitaasti eteenpäin päätin livahtaa pois hieman kiusallisesta tilanteesta.
“Suo anteeksi, minun on vietävä Salama ja Tuuli turvaan ennenkuin mustarastaat alkavat metsästää”, tokaisin ja lähdin sisälle leiriin napaten etanani mukaani. Tunsin Kehrätassun katseen turkissani vielä jonkin aikaa, ja se teki oloni hyvin hermostuneeksi ja hieman syylliseksikin, jättää toinen noin vain yksin istumaan, mutta keskustelumme oli ollut hyvin hermostuttava ja sen lisäksi kissa selviäisi illan ja yön yli yksinkin, etana ei, joten minun oli vietävä ne turvaan. Kätkin kaksi vauhtietanaani oppilaidenpesän aivan reunassa, minun petini vieressä olevaan pieneen koloon ja menin sitten vielä leirin keskustalle katselemaan auringonlaskua, joka oli uskomattoman kaunis. En tosissaan ymmärtänyt, miksi muilla kissoilla oli välillä niin vaikeaa, mikseivät he voineet vain nauttia elämän pienistä asioista. Mutta minä pystyin, ja se oli minusta todella mukavaa. Halusin elää kuten etanat; hitaasti, yksi päivä kerrallaan, yksi hetki kerrallaan. Se oli minun suunnitelmani selvitä elämästä, ja minun mielestäni se oli tosi hyvä sellainen.

Pohjaharha seurasi sivummalta, miten Hiilihammas nelisti muun partion ja maassa lojuvan kuolleen erakon luota mustavalkean ruumiin luokse. Kauhu välittyi jo kaukaa tummanruskean soturin katseesta, kun hän katsoi elotonta kumppaniaan. Korppitähti oli kuollut, tai ainakin menettänyt yhden hengistään. Välittömästi Pohjaharha alkoi silmäillä tarkkaavaisesti ympäristöään. Jos erakko oli kuollut, oli mahdollista, ettei se ollut tappanut Korppitähteä. Tälläkin hetkellä partiota saattoi vaania erakkojoukko, jota he eivät olleet veren rautaisen hajun läpi havainneet. Sivusilmällään Pohjaharha huomasi, miten Korppitähden ruumis alkoi nytkähdellä. Päällikkö oli palaamassa takaisin elävien kirjoihin Tähtiklaanin luota. Ikävä muisto alle puolen kuun takaisesta yöstä palasi Pohjaharhan mieleen. Hän ei voinut olla ajattelematta miten onnekas Hiilihammas oli, kun sai kumppaninsa takaisin vielä kuolemankin jälkeen. Pohjaharha toivoi, että hänen isälläänkin olisi ollut päällikön yhdeksän henkeä kuolemanhetkellään.
”Korppitähti”, Pohjaharha naukui kävellessään päällikön ja tämän kumppanin luokse, samalla yhä vilkuillen ympärilleen. Mustavalkea päällikkö kohotti väsyneen katseensa valkeaan soturiin.
”Montaako erakkoa vastaan sinä taistelit?” valkea kolli kysyi. Korppitähti näytti ensin hämmentyneeltä, mutta vastasi sitten:
”Yhtä. Hänet on löydettävä ja pian.” Hiilihammas laski kuononsa päällikön lavalle.
”Ei hätää, me löysimme hänen ruumiinsa tuolta”, tabbykuvioinen soturi naukui ja viittoi kuonollaan erakon ruumiin suuntaan. Pohjaharha tunsi hienoista huojennusta siitä, ettei klaani todennäköisesti ollut juuri nyt välittömässä vaarassa.
”Meidän on vietävä sinut parantajan pesälle”, Aurinkoroihu liittyi keskusteluun. Ilman vastaväitteitä Korppitähti myöntyi lähtemään muun partion mukana takaisin kohti leiriä.

//Hiili?

Leimusilmä kuunteli kun Laventelitaivas lopulta purkautui asiasta, joka selvästi oli kaihertanut tämän mieltä. Parantajakolli oli soturinaaraan kanssa samaa mieltä siitä, että Kuolonklaani pitäisi panna vastuuseen teoistaan, mutta parantajana hänestä tuntui että hänellä ei ollut oikeutta vaatia moista. Hänen olisi kuulunut pysyä ulkopuolisena klaanien välisistä kahinoista, mutta kivulias menneisyys rajanaapurin kanssa teki siitä vaikeaa. Sodan jälkeen Kuolonklaani oli vanginnut hänet, entisen mestarinsa Liljatuulen sekä silloin klaanin päällikkönä toimineen Meden pitkäksi aikaa ahtaaseen pesään, ennen kuin Tähtiklaani oli lähettänyt pelastajat heidän avukseen. Kuolonklaani oli kuitenkin ennättänyt teloittamaan Liljatuulen ennen pelastajien tuloa, eikä Leimusilmä oikein koskaan ollut pystynyt käsittelemään asiaa kunnolla. Yksi asia oli kuitenkin varma, ja se oli se, että Kuolonklaani ja kuolonklaanilaiset tiesivät ainoastaan ongelmia.
*En voi ymmärtää, miksi esi-isät haluavat väkisin pitää meidät rajanaapureina*, parantaja ajatteli mielessään ja väänteli häntäänsä. *Kuolonklaani ja Eloklaani ovat kuin tuli ja vesi – meitä ei ole luotu tulemaan toimeen. Mitä hyötyä on iän ikuisesta veren vuodatuksesta ja kaunan kannosta kummallekaan klaanille?*
“Olet oikeassa”, Leimusilmä sanoi lopulta ja kiinnitti voikukkien parissa ähertävän Laventelitaivaan huomion. “Heidän pitäisi vastata teoistaan. Mutta jos jotakin olen oppinut elämäni aikana, niin sen, että kaikkiin asioihin ei voi aina vaikuttaa. Vaikka kuinka haluaisimme laittaa Kuolonklaanin vastuuseen Väärävarjon kuolemasta, se ei tuo häntä takaisin. Ja se jos mikä tuntuu epäreilulta.”

//Laventeli??

Väsyttävän aamun jälkeen olin mennyt kohti klaanin tuoresaaliskasaa. Olin kuullut kotkasta, minkä jokin klaanin oppilaistamme oli napannut. Katsoin kohti saaliita, siinähän se puolisyötynä köllöttikin. Kumarruin nappaamaan siitä palasen, sillä kuka nyt ei haluaisi maistaa kokonan uutta saalista!?
Istahdin alas niin, että paahtava aurinko ei polttanut turkkiani ennen kuin päivä oli alkanut. Asetin ateriani eteeni aloittaen syömisen. Nappasin kotkan lihasta suuhuni palasen, mutta huomasin sen olevan melko sitkeää. Maku ei tietenkään olut paha, mutta kotkan veri maistui hieman elaisilta kuin muiden eläinten veri.
Viimeistelin ateriani ja vein sulat pesäni pehmikkeeksi. Sen jälkeen suuntasin Nopsaliekin partioon, mihin hän oli minut kysynyt mukaan.
”Hei, miten sinulla menee?”, tassutin Nopsaliekin viereen odottaen muita partioon lähtiöitä. Nopsaliekillä oli minusta hyvää mestarin ja johtajan ainesta, hän kouluttaisi oppilastaan varmasti kunnon soturin. Kollihan ei koskaan ollut pahantuulinen, hän tuntui pitävän minua pinnalla omien tunteitteni syövereissä.
”Ihan hyvin, entä sinulla?” Nopsaliekki hymyili minulle, kun ohjasi partion ulos leiristä kohti nummia.

//Nopsa?
//Yritetänpäs nyt sitten taas tsempata vähän tarinoiden pituuksissa, kun Tyrni vei kaikki mehut XD

Nopsaliekki oli ilmeisesti kannellut huonosta käytöksestäni Uskolinnulle, sillä tummanharmaa kolli oli ottanut selvästi asiakseen kouluttaa minua kahden kesken seuraavien kuiden aikana. Se sopi minulle, sillä en tuntenut erityistä vetoa harjoitella yhdenkään toisen oppilaan kanssa. Kaikki minun ikäiseni olivat aivan typeriä ja lapsellisia.
“Rusakkotassu”, Uskolintu naukui, “Painan selkääsi hieman. Koita korjata asentoasi luonnollisemmaksi.”
Mestari painoi selkääni kuin oli sanonutkin ja päästin takajalkani rennoiksi. Vaanimisasentoni laskeutui yllättävän lähelle maata ja tunsin kuinka lihakseni pääsivät liikkumaan helpommin. Asentoa oli myös helpompi pitää.
“Hienoa, koita hiipiä tuota puunjuurta kohti ja loikkaa. Muista käyttää takajalkojasi kuten opetin aikaisemmin”, soturi ohjeisti pitäen edelleen käpäläänsä selälläni. Kun hän nostaisi sen, saisin mennä. Niin Uskolintu oli minulle opettanut ohjeiden kuuntelemisen.
Käpälä nousi, mutta pidin asentoni kasassa. Hiivin hitaasti eteenpäin katse kiinnittyneenä puunjuureen, joka minun tuli saalistaa. Kuvittelin sen suureksi kotkaksi. Sellaiseksi, jonka Muurahaistassu oli napannut.
Asettelin tassujani pitäen samalla silmällä maata, jotten naksauttaisi yhtäkään oksaa tai lehteä tassuni alle ja säikäyttäisi samalla saalistani. Kun valmistauduin loikkaamaan, heilutin takapäätäni hieman ja levittäydyin sitten suureen loikkaan. Kiisin ilmassa ja tartuin mielikuvituskotkan niskaan.
“Hienoa työtä”, Uskolintu kehui ja loikki luokseni, “Emmeköhän me voi nyt harjoittaa taitojasi ihan käytännössä.”
“Voimmeko mennä joelle? Jooko, jooko, jooko!! Emo lupasi opettaa minulle kalastusta, mutta haluan yllättää hänet ja osatakin kaiken jo kun hän vihdoin vie minut metsään!” hihkuin tömistellen jaloillani maata. Innostus vei minut aina mukanaan, enkä osannut hillitä käyttäytymistäni.
“Hei, lopeta tuo. Säikytät kaikki saaliit”, Uskolintu naukui terävästi ja laski häntänsä lavoilleni, “Ja mitä jokeen tulee: ei tällä kertaa. Saalistetaan nyt maalla. Pääset vielä kalastamaankin, lupaan sen.”
“Höh…” puhahdin, mutta säntäsin aluskasvillisuuteen kuitenkin riemuissani. Saisin saalistaa ihan itse! En tarvinnut mitään typerää Solatassua parikseni. Nuuhkin ilmaa ja kevensin askeliani, jotta terästäisin mahdollisuuteni saada kiinni jotakin.
Pian sainkin vainun vesimyyrästä! Lähdin mahdollisimman hiljaa, mutta nopeasti sen perään. Mutkittelin aluskasvillisuudessa kunnes pian olin pienen puron lähellä. Näin kohteeni sen toisella puolella.
Uskolintu hoki aina muistamaan tuulensuunnan. Nyt oli kuitenkin varsin tyyntä. Tiesin kuitenkin vesimyyrän haistavan minut, jos en olisi varovainen. Hiivin hiljaa kohti eläintä. Tuulen täytyi puhaltaa siitä minun suuntaani, sillä miten muuten minä sen olisin haistanut?
Laskeuduin vaanimisasentoon ja korjasin sen sellaiseksi kuin Uskolintu oli näyttänyt. Jos saisin tämän eläimen kiinni, kuuluisi siitä kiitos Uskolinnulle! Vihdoin ja viimein olimme tajunneet korjata suuren virheen vaanimisessani.
Asettelin käpäläni yhtä varoen kuin puunjuurta vaaniessani ja loikkasin. Vesimyyrä ei ehtinyt varmaan edes nähdä mikä sen kimppuun iski, kun olin jo katkaissut siltä niskat. Puro oli kuitenkin ollut juuri edessäni enkä välttynyt loikkani seurauksena märältä turkilta. Kikatin ja pudistelin vettä karhealta vettä hylkivältä suojakerrokseltani.
“Erinomaista!” Uskolintu kehui. Hän oli kiertänyt eteeni aivan hiljaa, joten minulle tuli yllätyksenä että hän oli edes nähnyt koko tempun.
“Kiitos! Minusta tulee koko klaanin paras saalistaja, vai mitä?” uhosin laskettuani saaliini mestarini käpäliin. Uskolintu naurahti huvittuneesti.
“No yksi parhaista ainakin”, hän kannusti ja nosti saaliin suuhunsa. Viitottuaan hännällään leirin suuntaan hän lähti johtamaan minua. Päiväunet kelpaisivat nyt hyvin! Olin oppinut hienon taidon, eikä mikään tulisi enää koskaan minun saalistamiseni tielle!
Matkalla leiriin mieleeni juolahti hyvä ajatus. Voisin viedä vesimyyräni näytille Rajutassulle ja vihdoin lähestyä kollia oikeasti. Ehkä pienellä lahjalla hän suostuisi ottamaan minut ystäväkseen ja meistä tulisi voittamaton pari! Muurahaistassu varmasti kadehtisi itsensä kalpeaksi. Vanhemman oppilaan kanssa ystävystyminen voisi myös nostaa arvoani emoni silmissä. Silloin hänellä olisi oikeasti jotain, mistä olla ylpeä, vaikka olinkin täynnä pelkästään hyviä puolia jo alkuunkin!
Leirin sisäänkäynti häämötti jo aivan edessämme. En malttanut odottaa, että saisin laitettua suunnitelmani aluilleen. Kun olisin läheinen Rajutassun kanssa, ehkä muut oppilaat ja nuoret soturit myös juttelisivat minulle. Silloin voisin näyttää heille kaikille kuinka hyvä minä olin kaikessa! Olin varmasti jo montaa vanhempaa kissaa paljon taitavampi, sillä ei ollut mitenkään mahdollista että kaikkien näiden kuiden aikana en ollut oppinut mitään ylpeilemisen arvoista, eihän?