Eloklaanin tarinat

Avasin silmiäni. Kylkeni kipu oli hellittänyt, vaikkei kuitenkaan kokonaan kadonnut. Pian Leimusilmä huomasi heräämiseni ja käski minun pysyvän pedissäni. En tykännyt kollin tavasta huolehtia muista. Miksi hän sai päättää sen, mitä me teemme?
En ollut koskaan pyörtynyt aijemmin. Tämä oli varmasti erittäin epähyväksyttävää muiden mielestä! Enhän minä kotkan nappaamisen jälkeen voinut noin vain pyörähtää maahan. Eikai Rusakkotassu nähnyt?
”Sait muutaman haavan taistellessasi. Taisit menettää liikaa verta haavoistasi. Onko sinulla nyt parempi olo?” Leimusilmä katsoi minua huomaavasti ja eriskummallisen isämäisesti. Nyökkäsin pienoisesti, niin ettei koko kehoni huutanut kivusta, mutta kuitenkin niin, että muut näkivät.
Kolliparantaja haki minulle jonkinlaisia siemeniä. Hän käski minun ottavan niistä muutaman, sillä ne kuulemma rauhoittivat mieltä ja kipuja. Nuolaisin siemenet parantajan tassulta vastahakoisesti.
Sädesäihke katsoi ympärilleen, eikä tuntunut kiinnittävän minuun lainkaan huomiota. Hän saattoi vain olla kateellinen minun taidoista, mutta liian pelokas puhumaan siitä. Yritin saada hänen huomion heittämällä muutaman kiven tämän eteen, mutta mikään ei tuntunut tepsivän.
”Sädesäihke? Voimmeko harjoitella taistelua huomenna? Tänään sain vain saalistaa”, katsoin Sädesäihkettä suoraan silmiin samalla kääntäen päätäni. Kivuista huolimatta oikea soturi taistelisi kuolemaan asti. Ja minähän olin jo melkein oikea soturi!
//Säde?
//Erittäin sekava klo 21.30 illalla nopea sutaisu eilen yli //10km kävelleeltä väsyneeltä Soturikissalta XD

Olin juuri saanut ilta-ateriani syötyä ja viikset puhdistettua, kun silmäni osuivat Kastesulkaan. Sinikilpikonnakuvionen naaras lysähti jotenkin uupuneen oloisena kyljelleen sotureiden pesän edustalla. Kurtistin kulmiani huolestuneena; nyt tyttärelläni oli jokin huonosti. Nousin ylös ja tassuttelin rauhallisesti hänen luokseen, jääden seisomaan hänen viereensä. Kastesulan silmät olivat kiinni.
”Unillako jo olet?” kysyin lempeällä äänellä. Soturi havahtui katsomaan minua, ja asetuin hänen viereensä vatsalleni.
”Tekisi mieli olla”, hän hymähti.
Katselin häntä pehmeästi, ilmeellä joka kertoi että jatka vain jos haluat. Kastesulka huokaisi – niin syvään, että nyt tiesin todellakin jonkin olevan vialla. Tämä osapuoli kahdesta pennustani ei juuri koskaan ollut huonolla tuulella. Mutta silloin kun niin oli, se oli jotakin niin syvää ja intensiivistä että se tuntui pursuavan ulos hänestä. Minun teki pahaa katsoa Kastesulkaa niinä hetkinä koska tiesin, etten voinut ottaa hänen tuntemiaan asioita pois hänestä. Hän vain oli niin tavattoman herkkä tuntemaan kaiken… Kuinka hän oikein kesti sen? Tai ehkei hän kestänytkään. Joskus huonoina päivinään minua suorastaan pelotti, että naaras hajoaa kaiken tuntemansa alle. Hän oli aina tuntunut imevän itseensä kaiken, toisten tunteet ja värit. Jo pentuna.
”Onko minussa jotakin vikaa?” Kastesulka kysyi yhtäkkiä.
Käännähdin yllättyneenä katsomaan häntä. Jotakin vikaa? Voi ei, rakas Tähtiklaani.. jos joltakin tyttäreni pystyt säästämään, säästä hänet tuolta ajatukselta, ajattelin. ”Ei ole ja tiedät sen itsekin.” Kosketin hänen kuonoaan omallani rakastavasti kehräten. ”Olet vain tavallista herkempi. Tunnet kaiken ja kuulet kaiken mutta se on sinun vahvuutesi, jonka Tähtiklaani on sinulle antanut.”
Soturi kertoi minulle tilanteensa. Minua totta kai harmitti hänen puolestaan Ropinaroihun käytös. Saatoin kuitenkin myös ajatella, ettei tulinen naaras ollutkaan ehkä tarkoittanut pahaa. Hänen sävynsä vain oli tietynlainen ja toisinaan hän vain kuulosti tylyltä tarkoittamatta olla sitä.
”Siskosi on nimensä veroinen, minä tiedän kyllä”, kehräsin ja katselin sinistä taivasta. ”Toisinaan hän on täynnä kiukkua, mutta tiedät että olet hänelle yksi tärkeimpiä kissoja. Ei hän varmastikaan tarkoittanut loukata sinua.”
Kastesulka hymähti jotakin. Hymyilin hänelle lempeästi, kun havaitsin pienen piristymisen hänessä. Miten olinkaan voinut saattaa maailmaan kaksi niin ääripäistä kissaa? Ajattelin Varjoliekkiä rakkaus rinnassani leimuten. Häneltä tuli tietyt piirteet, minulta toiset. Olimme siis täydellinen pari ja meidän pentumme olivat täydellisiä yksilöitään.

Makasin kerälle kietoutuneena makuualusillani sotureiden pesässä. Oli aamuvarhainen, valo sattui väsyneisiin silmiini ja auki pitäminen sai ne polttelemaan. Pidin ne siis kiinni toistaiseksi ja yritin olla kuin en olisikaan, kun pari klaanitoveria hipsi ohitseni aamupartioon, jonne minunkin oli määrä mennä. Olin nukkunut melko huonosti, levottomasti siis. Minua vaivasi, kun toisten kissojen kokemat tunteet iskivät minuun aina kuin jäinen piikki. Olin edellisenä päivänä ollut Ropinaroihun kanssa lenkillä. Olin nauttinut yhteisestä ajastamme ja hyrissyt onnesta, kun olimme intoutuneet hippaleikkiin niin kuin pentuaikoinamme. Mutta sen päätteeksi hän oli vastannut minulle niin tylyn kuuloisesti että pahastuin, vaikken sitä hänelle sanonutkaan. Olin vain kysynyt häneltä, ajatteliko hän tulla leiriin aterioimaan ajatuksena, söisimmekö yhdessä. Mutta sain olon, että kysymykseni lähinnä kiukutti häntä jostain syystä.
Nyt raahauduin väkisin ulos leiristä muun partion hännillä. Väsymys painoi jalkojani ja teki pääni sumuiseksi. Sain jopa Kuuhohteelta kysyvän katseen, kun olin kävellä häntä päin. Onneksi hän oli yksi klaanimme ystävällisimmistä kissoista, mutta silti koin huonoa mieltä kun tunsin olevani häiriöksi pelkällä läsnäolollani. Helpotus valtasi minut kun palasimme takaisin leiriin.

Päiväni ei ollut yhtään parantunut kohti iltaa mennessä. Minua edelleen harmitti siskoni tuikea käytös. Hän oli vastikään parantunut viheryskästä ja olin kiitollinen hänen tervehtymisestään – Tähtiklaanille, parantajille, kuka ikinä siitä olikaan vastuussa. Mutta toisinaan minusta tuntui oudolta.. ikään kuin olisi parempi jos osaisin napsauttaa tunteeni sammuksiin. Tämä tällainen oli kovin raskasta; tuntea kehossaan kaikki negatiiviset tunteet, sävyt toisten kissojen puheessa ja jopa katseessa. Toisinaan se tuntui siltä, kuin joku olisi huitaissut minua käpälällään kasvoihin täydellä voimalla. Vai oliko vika minussa? Koinko, tunsinko itse vain kaiken liian voimakkaasti? Jos olin iloinen, tuntui aina että ilo pirskahteli ääriviivojeni läpi eikä pysynyt hallinnassa. Jos olin surullinen tai vihainen, joista kumpikin oli harvinaista, sisukseni tuntuivat kietoutuvan umpisolmuun. Mieleni meni jumiin ja minulla kesti aina palautua sellaisesta. Lysähdin uupuneena kyljelleni röhnöttämään soturien pesän edustalla. Siihen kohtaan paistoi ihanasti aurinko, kuin se olisi yrittänyt piristää minua. Suljin silmäni ja huokaisin. Tuntui kuin olisin käyttänyt kaikki voimani toisten tunteiden tuntemiseen, vaikka päinvastoin juuri nyt olisin antanut kaikki voimani itseni suojelemiseen toisten tunteilta.

Läiskyteltyäni vedessä sydämeni kyllyydestä päätimme palata emoni kanssa leiriin. Juttelimme matkalla ja minusta tuntui, että emo oikeasti ymmärsi ja että tätä kiinnosti kaikki kertomani! Emme kuitenkaan voineet viettää koko iltaa leikkimällä vedessä ja harjoittelemalla uimista.
Palattuamme leiriin painuin pehkuihin tyytyväisenä. Päivä oli ollut kerrassaan uuvuttava eikä ajatus hyvistä yöunista todellakaan pitänyt minua poissa pesästä.

Aamun valjettua Uskolintu pyysi minua liittymään Nopsaliekin ja Solatassun saalistusharjoituksiin. Hän kertoi, että minun oli tärkeää saada kokemusta myös toisten sotureiden ohjauksessa olemisesta. Olin suostunut, koska vaikka toki pidin mestaristani halusin myös tutustua ja viettää aikaa muiden klaanitovereideni kanssa.
Halusin myös näyttää näille millaiseksi minusta oli! Loputon taistelu veljeni ja minun välilläni ei tulisi loppuun, joten minun täytyisi ottaa oman statukseni nostaminen omiin käpäliini.
Matka sujui hiljaisissa merkeissä, kun ujohkon oloinen Solatassu näytti olevan täysin omissa ajatuksissaan ja Nopsaliekki taas keskittyi vakaasti partion johtamiseen. Itse puhkuin intoa näyttää mihin minusta oli. Kujekullan pennuista minä ansaitsin suurimman kunnian.
“Noniin”, Nopsaliekki naukui ja pysäytti meidät hännän heilautuksella. Kurkistelin Solatassun takaa innoissani. Halusin kuulla mitä Nopsaliekillä oli sanottavana ja halusin kuulla sen nyt.
“Haistatte varmasti tuon, Rusakkotassu. Saat kunnian ensimmäiseen saaliiseen”, Nopsaliekki kuiski viittoillen samalla hännällään suuntaa, josta hiiren myskinen haju tuli. Tuuli puhalsi meitä kohti ja olin varma, että tämä olisi helppo nappaus! Nyökkäsin ja lähdin kohti saalista.
“Odota, kuuntele loppuun”, Nopsaliekki kuiskasi, mutta liian myöhään. Olin jo loikannut kiinni hiireen. Läpsäytettyäni käpäläni yhteen äänekkäästi hihkaisin ja avasin ne purrakseni hiireltä hengen pois. Se ei kuitenkaan ollut jäänyt käpäliini vaan vilisti jo kaukana tavoittamattomissani. Sen kadottua kauas saniaisten sekaan ärsytys ravisteli minua ja kasvoilleni nousi närkästynyt ilme, kun kuulin Nopsaliekin äänen.
“Olisit odottanut ohjeitani”, hän torui. Ei hän vaikuttanut vihaiselta kuitenkaan, mutta sanat iskivät sisimpääni ja saivat vihani vieläkin suuremmaksi.
“Kyllä minä osaan jo hiiriä saalistaa!” tiuskaisin takaisin ja purin hampaitani yhteen, kun soturin sanat saivat silmiini kihoavat kyyneleet oikein kivistämään. Pudistin päätäni ja räpyttelin kyyneleet pois.
“Virheitä sattuu. Etsitään toinen, mutta pidä huolta että kuuntelet ohjeet loppuun rauhassa”, Nopsaliekki vastasi ja kiersi häntänsä lavoilleni kuljettaakseni minua eteenpäin. Jatkoimme matkaa hiljaisesti, mutta en voinut vastustaa kiusausta kertoa miten oma mestarini oli minua kehunut. Oli kuin suuni ei olisi halunnut millään kysyä aivoiltani saisinko sanoa asiani ääneen. Suuni selvästi teki itse omat päätöksensä.
“Uskolintu on monesti kehunut minua nopeaksi! Olen oikein oiva hiirestäjä hänen mielestään. Se hiiri vain pääsi lipsahtamaan…” nau’uin äänekkäästi katsellen Nopsaliekkiä. Kolli painoi tassunsa suulleni.
“Hiljaa tai et saa tilaisuutta todistaa mestarisi sanoja todenmukaisiksi”, hän naukui, “Säikytät jokaikisen saaliin kauas pois ennen kuin ehdit niitä edes nähdä, jos höpötät tuohon tahtiin.”
“Anteeksi, Nopsaliekki”, vastasin ja painoin päätäni alas häpeissäni. Häpeän lisäksi kuitenkin myös viha ja inhotus itseäni kohtaan saivat minut huokaisemaan tunteiden ylikuormituksesta.
“Haistan oravan”, Solatassun hiljainen lempeä kuiskaus osui korviini. Käännähdin hiljaa ja seurasin naaraan merkkiä katseellani. Nopsaliekki nyökkäsi hyväksyvästi.
“Te voitte yrittää napata sen kaksin”, kolli naukui ja tällä kertaa jaksoin kuunnella koko ohjeistuksen loppuun. Se ei onneksi ollut pitkä saarna, sillä oravan haju veti minua puoleensa.
Kiersin oravan toiselle sivulle kuten Nopsaliekki oli käskenyt, kun Solatassu puolestaan kiersi toiselle. Ilmassa vallitsi keskittyneisyys, kun loikkasin ja säikäytin oravan kohti Solatassua. Punaturkki hypähti ilmaan, mutta väistikin täpärästi Solatassun kynnet vilistämällä karkuun tämän jalkojen välistä.
“Tuo oli sinun syytäsi! Olisit ollut nopeampi niin olisimme saaneet sen kiinni”, ilmoitin närkästyneenä Solatassulle. Tuota ei kuitenkaan näyttänyt suuremmin haittaavan.
“Anteeksi”, hän pahoitteli ja palasi Nopsaliekin luokse kuten minäkin tein hänen jälkeensä. Nopsaliekki hymyili oppilaalleen ja vilkaisi sitten minua.
“Hyvä yritys. Rusakkotassu, olisit voinut odottaa hieman pidempään niin Solatassu olisi päässyt lähemmäksi ja ehtnyt valmistautua kunnolla”, Nopsaliekki ilmoitti kokemuksen terästämällä äänellä. Tällä ei tuntunut olevan estettä mollata minua oppilastoverini edessä. Kulmani painuivat kurttuun ja sähähdin tälle. Oliko Nopsaliekillä jotain minua vastaan? Hän oli niin kauhean kriittinen vain minua kohtaan! Solatassu pääsi kovin helpolla.
Juuri kun olin avaamassa suuni teräviin vastalauseisiin, Solatassu puhui minulle: “Ymmärrän innostuksesi, mutta jos koittaisit hidastaa vauhtiasi hieman voisimme saada jotain kiinni yhdessä. Uskon, että tuollaisen intohimon voi valjastaa esimerkiksi taistelussa ja nopeiden saaliiden kanssa.”
“Hyvin sanottu, Solatassu”, Nopsaliekki kehui oitis kuin Solatassu olisi tehnyt jonkin suurenkin uroteon. En minä tarvinnut ohjausta, Tähtiklaani sentään, toiselta oppilaalta! En ollut tätä kovasti nuorempi, miksi ihmeessä hän kohteli minua kuin pentua konsanaan?

Raivostuttavan partion jälkeen palasimme tyhjin käpälin leiriin. Minä olin kuitenkin saanut matkamuistoksi erittäin pahan mielen ja kaksi uutta kissaa, joista en sitten pitänyt lainkaan. Muurahaistassu tuli oman mestarinsa kanssa leiriin samoihin aikoihin ja mikäpäs muukaan hampaissaan kuin oikea kotka!
Hän kertoi saaneensa sen itse ja vihani kaikkosi kateuden ja uteliaisuuden alle. Vaadin tältä lisätietoja, mutta Kujekulta passittikin veljeni parantajan pesälle. Hän oli selvästi ottanut osumaa saaliiltaan, sillä vuosi verta ympäri leiriä!
Kateus, viha, epäoikeudenmukaisuus ja uteliaisuus kaikki velloivat sisälläni myrskypilvien lailla. Olin niin kuormittunut kaikista tunteistani, etten voinut kuin läksiä pesääni nyhtämään siitä jokaisen sammalen irti yksitellen kynsiäni käyttäen. Kun koko huolella rakennettu sammalpesä oli palasina oppilaiden pesän lattialla, kävin tyhjään kuoppaan nyyhkyttämään. Miksi minä aina epäonnistuin ja miksi minua aina sätittiin kaikesta?! Solatassu oli pilannut sen oravan enkä minä! Silti minua oltiin kuritettu! Eloklaani oli ihan typerä paikka. Epäoikeudenmukainen ja kertakaikkisen typerä!

Noustuani kuopasta keräsin hiljaisena sammalien rippeet kasaan. Homma ei käynytkään niin nopeasti kuin olin luullut ja sain haravoida kynsilläni palasia pesän lattialta vielä pitkään tunteideni rauhoituttua.
“Hei Rusakkotassu”, Nopsaliekki naukui pesän suulta. Mitä asiaa hänellä tänne oli?
“Tarvitsetko apua? Tulin etsimään sinua, sillä halusin kertoa kuinka ylpeä olen tämän päiväisestä. Harjoitusten loppua kohden kuuntelit tosi hyvin ohjeita ja olen varma, että sinusta tulee hieno soturi”, laikukas kolli naukui istahtaen vierelleni keräämään sammalpesäni riekaleita sen entiseen koloon.
“Oikeasti?” kysyin hämmentyneenä ja jopa ehkä loukkaantuneena. Miksi kolli oli tuntenut tarvetta tulla etsimään minut kertoakseen tämän vielä harjoitusten jälkeen? Hänen täytyi luulla, ettei minulla ollut kamalan hyvä itsetunto tai jotakin vastaavaa! Hän oli sitten kerta kaikkiaan väärässä. Minä rakastin itseäni. Olin koko klaanin paras oppilas!
“Sanani tuntuvat ehkä hieman typeriltä kaiken äskeisen jälkeen, mutta todella tarkoitan niitä. Anteeksi etten sanonut aikaisemmin. En vain… en pidä, kun minua ei kuunnella”, hän selitti. Tuhahdin närkästyneesti ja kurtistin kulmiani.
“Eli tulit tänne pahoitellaksesi, koska tiesit sen auttavan sinua itseäsi. Miten huomaavaista!” vastasin ja läimäytin tassullani loput sammalhiput koloon. Nousin ja valmistauduin marssimaan pois paikalta vihaisesti, mutta Nopsaliekki pysäytti minut.
“Tulin pahoittelemaan sinun vuoksesi, en itseni”, hän sanoi edelleen rauhallisen oloisena. Nyrpistin nyt vaihteeksi nenääni.
“Ja minun pitäisi uskoa sinua?” sanoin ja marssin pois jäämättä kuuntelemaan oliko hänellä vielä jotakin muuta sanottavaa. En halunnut kuulla tyhjiä sanoja, jotka Nopsaliekki lausuisi vain auttaakseen itseään. Minua ei sitten kiinnostanut pätkääkään jäisikö tälle huono omatunto! Kelpaisi jäädäkin tuollaisen lannistamisen jälkeen.

Kortetuikkeen sanat kerrassaan järkyttivät minua. Hän oli ryhtynyt kumppaniksi siskoni kanssa. Olin olettanut, että jossain kohtaa kolli löytäisi sopivan naaraan ja perustaisi perheen, mutta siskoni… minun siskoni. Korpikasteen kanssa?
Olin katsellut kaksikon menoa jo jonkin aikaa, mutta en arvannutkaan heidän juttunsa vievän yhtään minnekään. Tunsin sydämeni painuvan alas. Se painoi aivan liikaa ja voi Tähtiklaanin tähden niin teki koko kehoni.
“Onnitteluni”, nau’uin lyhyesti. En voinut peittää äänestäni itkua, joka puski pintaan. En kuitenkaan voinut itkeä parhaan ystäväni edessä, jos en halunnut paljastaa itseäni ja ihastustani. Yritin siis peittää särkyneen sydämeni yllätykseen ja iloon.
“Olen todella iloinen puolestasi”, sanoin ja räpyttelin silmiäni toivoen että kyyneleet kaikkoaisivat. Heilautin päätäni sivuun ja koitin rauhoittaa itseni, josko kehonkielestäni silloin tulisi aidompi. Jäykät liikkeet eivät sopineet iloisiin onnitteluihin, jotka olin jo jakanut. En halunnut jatkaa puhumista, joten laskin päätäni ja katseeni tassuihini ja hymyilin.
“Kiitos. Sanasi merkkaavat minulle enemmän kuin uskotkaan”, Kortetuike naukui ja sai minut vilkaisemaan itseään nopeasti. Katse hänen vihreissä silmissään oli varsin erilainen kuin yleensä. Hän näytti olevan niin täynnä onnea, että ehkä hän ei edes huomaisi kuinka vaikeaa minun oli kuulla moisia uutisia. Jos hän kysyisikin, voisin aina syyttää tunteeni kateuteen. Olinhan miltei samanikäinen kuin Kortetuike ja voisin hyvin olla etsimässä itselleni kumppania naaraiden joukosta, eipä hän sitä voinut tietää.

//Korte?

Muurahaistassun kierrellessä perheensä luona saalistamassa kehuja ja tunnustusta teostaan. Minua suorastaan kuvotti tuon omahyväinen käytöksensä, joten läksin omille teilleni turhautuneesti puhahdellen. Minua ei huvittanut ylpeillä kotkalla yhtään kellekään. Haluisin näyttää olevani parempi kuin oppilaani, arvokkaampi ja kokeneempi.
Loikin pois, vaikka haavojani kivisti ilkeästi. En halunnut näyttää haavoittuneelta, sillä kotka ei ollut ollut minulle vastus eikä mikään. Halusin klaanin uskovan sen täysin.
Parantajan pesän lämpö ja seesteisyys otti minut vastaan lempeämmin kuin mikään tänään. Leimusilmä käännähti ympäri kuullessaan tuloni ja hymyili. Nopealla silmäyksellä kokenut parantaja oli jo selvillä vammoistani.
“Mikä onkaan näiden takana mahtaa ruokkia koko klaanin ja sitäkin enemmän”, kolli naukui virnistäen. Hänellä ei kestänyt kauaa, kun haavat oli jo paikattu. Salvat tekivät yhtä kipeää kuin aina, mutta hammasta purren pysyin hiljaa ja ilmeettömänä.
“Kotka. Saimme sen yhdessä oppilaani kanssa”, kerroin mainitsematta Muurahaistassun nimeä. En halunnut antaa kollille yhtään enempää tunnustusta kuin tämä oli jo saanut osakseen.
Leimusilmä ohjasi minut lepäämään yhdelle sairasaukion pesistä ja otti vastaan Muurahaistassun, joka ylpeänä kertoili saavutuksistaan. Nuolin tassujani ja pesin naamalleni roiskunutta verta pois huolellisesti.
“Sädesäihke, pystytkö auttamaan?” Leimusilmä naukui, kun Muurahaistassu lysähti tajuttomana keskelle pesää. Sanaakaan sanomatta autoin kollia nostamaan oppilaan yhdelle pesistä ja lähdin hakemaan tälle kostutettua sammalta.
Lapani ei tuntunut yhtään niin kipeältä kuin aikaisemmin nyt kun yrtit helpottivat sen tykyttävään kipuun. Tassutin kastelemaan pallon ja palasin se suussani Muurahaistassun pesän viereen. Laskin sammalen hänen suunsa viereen ja nuolin tuon poskea herätellen tätä lempeästi. En antaisi huolenpitoni loppua vain koska Muurahaistassu oli käyttäytynyt niin moukkamaisesti. Sisälläni paloi edelleen isällinen lämpö kollia kohtaan, vaikka tuo olikin tehnyt typeryyksiä.

//Murkku? Säde mököttää Murkulle eikä puhu sille ellei se kysy jotain, sittenkin se saattaa vastata aika lyhyesti.

Oli selvää, että mikä ikinä Varpulaulun mieltä kaihersikin, hän ei ollut halukas puhumaan siitä kanssani juuri nyt. Vaikka osa minusta olisi halunnut kannustaa häntä puhumaan, päätin jättää asian sikseen nyt. Varpulaululla ei ollut mitään velvoitetta kertoa minulle kaikista hänen asioistaan, mikäli hän itse ei halunnut.
Kun ystäväni kysyi, miten minun päiväni oli sujunut, onnistuin hädin tuskin peittelemään innostustani. Samaan aikaan minua jännitti kamalasti, lähes tulkoon yhtä paljon kuin silloin kun olin kertonut Korpikasteelle tunteistani viime yönä – ellei jopa enemmän. Miten Varpulaulu suhtautuisi uutisiin? Olisiko hän iloinen meidän puolestamme? Vaikuttaisiko tämä jotenkin ystävyyteemme?
Ravistelin hermostuneet ajatukset pois mielestäni. Tietenkin Varpulaulu olisi iloinen puolestamme – olivathan hän ja Korpikaste kuitenkin pentuetovereita! Ja mitä tuli meidän ystävyyteemme, se oli niin erityinen ja arvokas, että se ei vähästä murtuisi.
“No”, minä aloitin ääni hiukan värähtäen, “viime yönä minä ja Korpikaste ryhdyimme kumppaneiksi.” Nostin varovasti katseeni Varpulaulun sinisiin silmiin. Kasvoillani väreili vieno, onnellinen hymy. “Halusin kertoa sinulle asiasta ensimmäisenä, koska olet minulle äärimmäisen tärkeä – meille molemmille.”

//Varpu?

Partio suuntasi Koivumetsään päin. Kävelin Pohjaharhan rinnalla partion hännillä mitään puhumatta. Entinen oppilaani otti partioinnin hyvin vakavasti eikä voinut silloin keskittyä jutusteluun. Minun oli ihailtava hänen omistautuneisuuttaan, mutta toisinaan minua huoletti, miten muista eristäytynyt kolli näiden piirteidensä vuoksi oli. Soturilaki ja soturin tehtävät olivat nekin tärkeitä, mutta elämässä oli muutakin.
Jossain kohtaa Pohjaharhaa rikkoi hiljaisuuden aivan yllättäen kysyäkseen, voisimmeko jatkaa keskusteluamme leiriin palattuamme. Kasvoilleni levisi lämmin hymy nyökätessäni myöntävästi valkoiselle kollille.
“Totta kai.”
Sen jälkeen me emme enää vaihtaneet sanaakaan vaan keskitimme huomiomme partioimiseen.
Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Jossain kohtaa Pohjaharha kohotti kuonoaan tuulta vasten ja värisytti nenäänsä. Minäkin aloin maistella tuulta, ja jännityin havaitessani veren löyhkän. Aurinkoroihu ja Järviloiste olivat pysähtyneet kauempana edellämme tutkimaan jotakin. Jostain syystä minulle tuli paha aavistus.
“Mistä tämä veren haju tulee?” Karvat väreillen lähdin tassuttamaan siihen suuntaan, josta tuuli puhalsi. Kuulin Pohjaharhan hiljaiset askeleet perässäni.
“Hiilihammas, tuolla”, Pohjaharha naukui yhtäkkiä, ja tajusin hänen osoittavan kirjavaturkkista myttyä vähän matkan päässä. Niska jäykkänä hiivin lähemmäksi katsomaan sitä tarkemmin: kyseessä oli kuollut kissa, luultavasti erakko.
“Täällä on ollut taistelu”, naukaisin ääni värähtäen tarkastellessani kissan turkissa olevia vammoja, jotka näyttivät aivan kynnenjäljiltä. Tappoisku oli annettu kaulavaltimon seutuville. Ruumiin luota lähti verivana, joka jatkui ruohikossa aina… Voi ei!
“Korppitähti!” Ääneni oli pelkkä kauhistunut kiljaisu. Ryntäsin erakon ruumiin luota Korppitähden mustavalkoisen hahmon luokse, joka oli lyyhistynyt ruohikkoon koivun juurelle elottomana. Naaraan vaaleanvihreissä silmissä oli sumea, tyhjä katse.
“Ei, Korppitähti! Sinun on herättävä!” Tuupin kumppaniani hädissäni. Ympäri naaraan kehoa oli kynnenjälkiä, ja hänen alleen oli muodostunut kirkas verilammikko. “Sinun on tultava takaisin.” Painauduin hänen kylmältä tuntuvaa turkkiaan vasten ja tuijotin häntä lasittunein silmin.
Silloin tunsin Korppitähden ruumiin nytkähtävän, ja omituinen väristys kulki lävitseni naaraan karvojen aaltoillessa kuin niiden lävitse olisi virrannut jotakin. Vasta nyt järkytykseltäni muistin, että kumppanillani oli kyky, joka vain päälliköillä oli – nimittäin yhdeksän henkeä Tähtiklaanilta!

//Pohja?

Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä kollin kysymyksestä ja hengitin kerran syvään ennen kuin vastasin.
“On, älä turhaan huolehdi”, nau’uin ja pudistin päätäni. Tiesin etten ollut kovin taitava peittelemään tunteitani, mutta en myöskään halunnut lannistaa ilmeisen iloista Kortetuiketta turhanpäiväisillä asioillani.
“Oletko varma?” vaaleaturkkinen kolli kysyi kallistaen päätään. Hän ei vaikuttanut painostavalta, pelkästään kiinnostuneelta. Huolestuneelta. Arvostin kollin huolenpitoa, mutta hän oli tehnyt jo tarpeeksi. En halunnut kaataa omaa kuormaani toisen niskaan enempää kuin olin jo kuita sitten tehnyt.
Nuolaisin rintaani ahdistuneena enkä vastannut. Kortetuike näytti tajuavan etten puhuisi asiasta tänään. Sisareni asiat eivät kuuluneet Kortetuikkeelle eikä ollut minun asiani mennä moittimaan hänen käytöstään leirissä.
“Miten päiväsi on sujunut?” kysyin saatuani suuni auki. Kortetuike näytti vuorostaan hieman hämmentyneeltä, mutta hymyili sitten. Pohdittuaan hetken hän avasi suunsa.
“Erinomaisesti.”
“No, jaa toki minullekin ilosi syy?” vaadin nojautuen hieman eteenpäin. Tunsin kipinöivän yhteyden ympärillämme. Sen jonka takia olin alunperinkin odottanut kollista kumppaniani. Vaikka toki tiesin, että haaveeni ei koskaan toteutuisi nauttisin ystävyydestämme täysin siemauksin. Kortetuike oli aina ollut ainoa, josta todella olin kiinnostunut eikä asia muuttuisi vaikka hänen tunteensa eivät vastaisi omiani.

//Korte?

Heräsin nokosilta myöhemmin päivällä. Yöllinen seikkailu painoi yhä jäseniäni, mutta mielialani oli korkealla. Vilkaisin Korpikasteen pedin suuntaan malttamattomana, mutta naaras näytti lähteneen jo johonkin. Räpäytin silmiäni hieman harmistuneena, mutta sitten ajattelin, miten ahkera ja omatoiminen soturi Korpikaste oikein oli, vaikka oli ollut vasta yöpartiossa. Juuri niistä piirteistä minä hänessä pidin.
Siistiydyin paikallani kaikessa rauhassa, ennen kuin kömmin petini reunan yli ja venyttelin jäseniäni. Soturien pesässä oli hiljaista, mutta ulkoa kuului reipasta puheensorinaa. Tassutin pesän suulle ja siristelin silmiäni äkisti kirkastuvassa valossa. Klaanitoverit olivat suorittamassa soturien velvollisuuksiaan ja askareitaan, kuten tavallisesti tähän aikaan. Katselin muiden puuhia hetken etäämmältä, mutta kohta katseeni kiinnittyi tuttuun hahmoon kauempana leirin laidalla. Sydämeni kiihdytti lyöntejään.
*Varpulaulu!*
Lähdin tepsuttamaan aukion poikki ystävääni kohti. Minun oli päästävä kertomaan hänelle uutiset ensimmäisenä! Korpikasteelle asialla ei tuntunut olleen niin paljon väliä, mutta minulle sillä oli. Olisi tuntunut väärältä kertoa asiasta jollekulle toiselle ensin. Olihan Varpulaulu sentään rakas ystäväni sekä Korpikasteen veli!
Tervehdin Varpulaulua hymyssä suin. Näytin havahduttavan hänet ajatuksistaan. Huolestuin vähän huomatessani kollin olemuksessa jotain outoa. Vaimea pelkotuoksu leijaili hänen ympärillään – mitä hän oli pelästynyt?
“Hei”, Varpulaulu vastasi ja kohtasi katseeni.
En halunnut kertoa tuoreesta kumppanuudestani, ennen kuin olin varmistanut ystäväni voinnin. Olisi ollut tahditonta mennä möläyttelemään jotain sellaista kun toinen kävi läpi jotakin mahdollisesti ikävää.
“Onko kaikki hyvin?” Istuuduin ystävääni vastapäätä ja kallistin aavistuksen päätäni häneen katsoessani. “Vaikutat olevasi jotenkin… poissa tolaltasi?”

//Varpu?

Pohjaharhan ja Hiilihampaan välinen keskustelu oli ikävästi katkennut Järviloisteen saapuessa paikalle. Soturi oli ilmoittanut, että heidän kahden olisi lähdettävä mukaan partioon. Pohjaharha oli pahoillaan siitä, että keskustelu hänen ja ystävänsä välillä oli epäilemättä päättynyt. Heille tuli kiire oravan loppuun syömisessä, sillä partio odotteli heitä jo leirin uloskäynnillä. Kun kurresta oli jäljellä vain rippeet, vanhempi soturi varmisti Pohjaharhan valmiuden lähtöön. Valkeaturkkinen soturi nosti katseensa Hiilihampaaseen ja nyökkäsi ilmeettömänä. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Pohjaharha, olisi keskustelua voitu jatkaa partioidessa. Se ei kuitenkaan sopinut Pohjaharhalle, sillä hänelle partiot olivat nimen omaan partioimista eikä keskustelemista varten. Hiilihammas tiesi sen, sillä hän ei avannut keskustelua uudelleen partion päästessä ulos leiristä.
”Mennään koivumetsään ja kuljetaan rajaa pitkin eteläiselle rajalle”, partion johdossa oleva Aurinkoroihu naukui. Ajatukset Väärävarjosta ja siitä, mitä kaikkea Kuolonklaani oli Eloklaanille tehnyt, yritti tunkeutua Pohjaharhan mieleen. Hän ravisteli päätään työntääkseen epämukavat ajatukset sivuun. Niitä ehtisi vatvoa partion jälkeenkin, nyt oli aika keskittyä klaanin suojelemiseen, kuten oikeat soturit tekivät. Pohjaharha vilkaisi vierellään kävelevää Hiilihammasta. Valkoturkkinen kolli päätti varmistaa, että hän saisi jatkaa keskustelua Hiilihampaan kanssa, joten hän avasi suunsa ja naukui:
”Voisimmeko keskustella lisää, kun palaamme leiriin?”
Vaikka hänen olisi tehnyt mieli keskustella tässä ja nyt, ei Pohjaharha suostunut alentumaan sellaiseen. Mitä vähemmän hän keskittyisi partioon, sitä suuremmassa vaarassa koko klaani voisi sen vuoksi olla.

//Hiili?

Vedin lintua pitkin metsänpohjaa kärsien. Sädesäihke oli puhunut totta, minun ei pitäisi tehdä tätä. Kuitenkin mieluummin kuolisin, kuin antaisin periksi ja todistaisin mestarini olleen oikeassa. En saisi itseltäni koskaan anteeksi.
Päästyämme leirin eteen viitilöin Sädesäihkeen pudottamaan linnun. Tämä olisi nyt minun saalis.
”Tämä on sitten minun kotka”, murisin omalle mestarilleni. Tiesin, ettei minun pitäisi tehdä niin, mutta mitäpä minua kiinnosti.
”Sin-”, keskeytin Sädesäihkeen puheen sähisemällä.
Lähdin raahaamaan lintua leiriin jättäen hänen vihaisen kommentin kuuntelematta. Lihaksiini sattui, mutta jatkoin vetämistä silti siitä huolimatta. Olin nyt melkein perillä.
Huomasin muutaman klaanitoverini ihmettyneet katseet, kun pääsin leirin sisäänkäynnistä ohi. Leveä kotkan siiven peittämä hymy kasvoillani tiputin linnun leirin keskelle. Röyhistin rintaani, ravistelin turkkiini jääneet veret leirin soramaahan ja nostin päätäni ylpeänä.
Huomasin kiukustuneen Sädesäihkeen kävelemässä vierelleni. Miksi hän nyt niin suuttui saalistamme?
”Hei Muurahaistassu. Nappasitko sinä tuon?” Rusakkotassu tuli vierelleni katsahtaen samalla kylkeeni.
”Tietenkin!” Aalto ylpeyttä ja urheutta tunki lävitseni Kujekullan tullessa vierelleni ja kehuen minua myös. ”Eikä Sädesäihke auttanut kuin ihan vähän!” Rusakkotassu näytti entistä yllättyneemmältä. Sädesäihke puolestaan katsoi minua ilkeästi ja suuntasi itsensä kohti parantajan pesää.
Huomasin Rusakkotassun katseen muuttuvan hetki hetkeltä. Hän ei tietänytkään, minkä tuskan läpi olin joutunut menemään saaliin saamiseksi leiriin. Olin nyt virallisesti paras oppilas!
”Pitäisikö sinunkin mennä parantajalle?” Kujekulta sipaisi haavani tassullaan, mutta hän aiheutti siihen lisää kipua. Yritin pitää katseeni neutraalina, oikea soturi ei pieniä haavoja pelännyt.
”Ei tarvitse”, jätin Kujekullan paikoillensa ja jatkoin kotkan raahaamista leirin tuoresaaliskasaan.
Mikäli yksikään kissa koskisi MINUN saaliiseen, hän saisi olla seuraavana kasassa oman kynteni siihen saattamana.
Nielin ylpeyteni ja suuntasin kohti parantajien pesää siinä vaiheessa, kun päähäni oli alkanut sattua pistävästi niin, että silmien avaaminen oli vaikeaa. Astuin sisään pusikkoon, missä Leimusilmä tuli vastaani ja ohjasi minut makaamaan.
”Saitkos sinäkin kotkalta?” Leimusilmä paineli haavojani sammalella. Nyökkäsin, mutta kerroin sen jälkeen, että olin napannut sen itse. Eihän Sädesäihke ollut auttanut minua käytännössä yhtään. Olisin saanut sen kiinni myös itse!
Päänsärky pisti uudelleen, nyt entistä voimakkaammin. Kärsin kivuistani pahasti, mutta yritin pitää itseni mahdollisimman rent…

//Muurahaistassun mieli musteni, kun menetti liikaa verta… //Voidaan sopia nyt vähän plot-armoria XD… Mut oikeesti, //se vaan odotti haavojen kanssa liian pitkään ja sitten //kupsahti…
//Säde?
//Jätin tarkoituksella nyt roolimatta muita, kun en osaa //vielä just noita niin hyvin…

Katsoin entistä oppilastani hieman neuvottomana. En voinut väittää hänen olevan väärässä, mutta en myöskään halunnut myöntää hänen puheissaan olevan perää. Pelkäsin, että se vain ruokkisi lisää sitä vihaa, joka hänen sisällään paloi, kunnes se roihahtaisi niin kuumaksi, ettei sitä voinut enää sammuttaa.
Ennen kuin sain tilaisuutta esittää minkäänlaista järkevää vastakommenttia, Järviloiste loikki yllättäen luoksemme. Harmaa soturi viittoili hännällään leirin sisäänkäynnin luona seisoskelevaan Aurinkoroihuun naukuessaan: “Lähtisittekö meidän kanssamme metsästyspartioon? Käärmekulta antoi minulle luvan valita lähtijät, ja te vaikutatte joutilailta.”
Vilkaisin Pohjaharhaan, joka nyökäytti hivenen päätään. Minäkin kohautin lapojani. “Syömme tämän oravan loppuun ja tulemme sitten.”
“Hienoa!” Jäimme kaluamaan oravan jäänteitä Järviloisteen loikkiessa Aurinkoroihun seuraan.
Emme juuri puhuneet mitään aterioinnin loppuvaiheessa. En tiennyt, mitä sellaista olisin voinut sanoa, että se olisi tarjonnut nuorelle soturille lohtua tähän tilanteeseen kuitenkaan provosoimatta liikaa Kuolonklaania vastaan. Minäkään en pitänyt naapuriklaanistamme sen enempää, mutta rauhaa ei ylläpidetty vihaamalla.
Nykäisin viiksiäni ja pyyhkäisin tassullani oravankarvatupon irti niistä, ennen kuin nousin seisomaan ja katsahdin ystävääni odottavasti. “Oletko valmis?” kysyin häneltä hymyillen.

//Pohja?

Olin vihdoin ja viimein kerännyt rohkeuteni ja kysynyt Aurinkoroihulta josko tällä oli jotain sitä vastaan, että lähestyisin hänen tytärtään kumppanuusidealla. Oranssiturkkinen kolli oli kummastunut ajatuksesta, mutta antanut aikeilleni luvan. Niinpä olin sitten viettänyt kaiken liikenevän aikani Syreenisumun kanssa.
Yhtenä aamuna olimme molemmat heränneet aikaisin aamulla ja käyneet loikoilemaan aurinkoiseen kohtaan leirissä odottamaan aamupartioiden alkua. Syreenisumun eripari silmät seurasivat taivaalla liikkuvia pilviä.
“Tuo on aivan jäniksen muotoinen”, hän naukui ja osoitti tassullaan yhtä pilveä paljastaen pehmeän vatsansa. Elettä näki harvoin klaanikissojen keskuudessa. En voinut peitellä hymyäni.
“Ja tuo on selvästi puu”, vastasin ja nyökkäsin nenälläni huomaamaani pilveä. Syreenisumu hymyili myös ja vilkaisi minuun.
Naaras näytti aivan edesmenneeltä emoltaan Sypressikuiskeelta, jonka olin aikoinaan tuntenut. Emme koskaan olleet olleet läheisiä, mutta muistin rauhaisan aikaisin klaaninvanhimpien pesään siirtyneen naaraan. Tuon jalka oli loukkaantunut samassa sodassa, jonka takia olin alunperin liittynyt Eloklaaniin.
“Nopsaliekki, kokoa itsellesi partio ja lähde nummille saalistamaan”, Käärmekulta, joka oli loikkinut soturien pesästä aukiolle huikkasi. Varapäällikkö jakeli partiokäskyjä paljon tottuneemmin nyt, kun oli viettänyt jo kuita pestissään. Noustessani hymyilin ja nyökkäsin naaraan suuntaan ja käännähdin sitten katsomaan Syreenisumua. Olisin mielelläni ottanut tämän mukaan omaan partiooni, mutta seuraava käsky kuului hänelle ja määrä oli lähteä täysin eri suuntaan.
“Hei sitten”, sanoin ja kosketin naaraan lapaa hännälläni ennen kuin loikin pesästä juuri tulleiden sotureiden luokse. Valitsin heistä kolme aivan täysin sattumalla.
“Mustikkapyörre ja Rusakkotassu sekä Konnavarjo. Tulkaa partiooni”, käskin ja odotin, että kolmikko valmistelisi itsensä lähtöön. Aamu oli ollut kirkas eikä sateesta saatika tuulesta näkynyt jälkeäkään. Tästä päivästä tulisi varmasti taas samanlainen kuin aikaisemmista: paahtavan kuuma.

//Musti?

“Et sinä tuossa kunnossa voi kotkaa leiriin raahata. Voimme vaikka hakea sen itse myöhemmin”, maanittelin oppilastani jättämään saaliimme. Sen nappaaminen oli ollut jo valtava saavutus enkä nähnyt mitään syytä yrittää raahata sitä leiriin verenhukan riskillä.
“Sinä olet oppilaani, joten sinun kuuluu kuunnella minua. Palaamme leiriin nyt, onko selvä?” madalsin ääntäni, kun Muurahaistassu sanoistani huolimatta kiskoi itseään suurempaa lintua vaivaisen näköisesti eteenpäin. Hänen silmissään välähti inho, joka sai minut huokaisemaan. En halunnut saada oppilaan vihoja niskoilleni enkä henkeä Tähtiklaaniin, joten kai minun täytyisi auttaa.
“Selvä sitten, taivun tyhmään ajatukseesi tasan tämän kerran. En halua, että joudun kotkan lisäksi viemään suru-uutisia leiriin, mutta yritäppä toisen kerran samanlaista temppua ja minä…” en keksinyt miten jatkaa lausetta, joten hiljenin ja nappasin kiinni linnusta. Saimme sen kaksin vain juuri ja juuri kantoon, matkasta ei tulisi helppo.
Lihaksiani ja haavojani särki, mutta nielin valitukset ja jatkoin matkaa happama ilme kasvoillani. En pitänyt Muurahaistassun pomottelevasta luonteesta, enkä varsinkaan siitä että hän oli saanut minut taivuteltua johonkin näin typerään! Kollin kyljessä ammottava haava ei varmasti antanut toisaalta Muurahaistassunkaan nauttia matkasta, joten kai hän joskus oppisi läksynsä.
Leirin eteen päästyämme Muurahaistassu viittilöi minua laskemaan linnun. Pudotin painon hampaistani ja välitön helpotus kulki lävitseni.
“Mitä nyt?” kysyin ja katsoin Muurahaistassua. Pidin huolta, että äänessäni kuului edelleen viha ja vastenmielisyys tuon päähän pistoa kohtaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut heittäytyä alas korkeasta puusta ja toivoa parasta! Ainiin… sen hän olikin jo tehnyt. No eipä ihme, että oppilaan piti päästä tekemään vielä jotain yhtä typerää ja uhkarohkeaa.

//Murkku?

Onneksemme Pörriäistassu oltiin saatu turvallisesti alas puusta. Oppilas oli palannut tavalliseen arkeensa, kunnes vain paria päivää myöhemmin hänet oli saatu kiinni Kuolonklaanin reviirin merkkaamisesta ystävänsä kanssa. Korppitähti oli ollut pöyristynyt kahden oppilaan tekemisistä, aivan kuten koko muukin klaani. Päällikkö oli antanut kaksikolle rangaistuksen, eivätkä he seuraavan kuun aikana saisi poistua leiristä. En vaivautunut miettimään, millaisen rangaistuksen olisin itse antanut kaksikolle, sillä tiesin sen olevan turhaa. Mieltäni kuitenkin varjosti ikävä ajatus siitä, että nyt Kuolonklaanilla oli yksi syy enemmän olla varuillaan kanssamme. Kaikki me tiesimme, miten arvaamattomia naapuriklaanimme jäsenet saattoivat olla – erityisesti tällaisen jälkeen.
Tasoituksena klaanimme oppilaiden sääntörikkeille, oli Kuolonklaanikin tehnyt merkittävän rikkeen, kenties jopa pahemmanlaatuisen kuin meidän oppilaamme. Kuolonklaanin soturi oli käynyt kuuhuipun partion kimppuun ja surmannut isäni Väärävarjon. Kollin kuolema oli ollut tragedia, jota kukaan ei ollut osannut odottaa. Huomasin, että hänen poikansa Pohjaharha oli järkyttynyt isänsä kuolemasta, vaikkei suostunutkaan sitä ulkoisesti paljastamaan. Pelkäsin hieman hänen puolestaan, sillä viime aikoina hänen puheissaan olivat toistuneet viha Kuolonklaania kohtaan ja se, miten Kuolonklaani pääsi liian vähällä.
Olin yrittänyt rauhoitella veljeäni, muttei puheeni näyttäneet tehoavan. Pohjaharha oli itsepintaisesti pitänyt kiinni aatteistaan.
”Mesi”, Korppitähden naukaisu sai minut havahtumaan ajatuksistani, joihin huomasin uppoutuvani yhä vain useammin. Klaaninvanhimpana ajattelu oli toisinaan ainoa tapa tappaa hitaasti eteenpäin matelevaa aikaa. Kohotin katseeni päällikköön, joka oli saapunut luokseni klaaninvanhimpien pesän liepeille.
”Ai, hei Korppitähti”, naukaisin ystävällisesti hymyillen. Päällikön kasvoilla oli vakava ilme.
”Olen huolissani Kuolonklaanin suhteen”, naaras naukaisi ja pudisteli päätään, ”mietin vain, että osaisitko sinä auttaa?”
Katsoin myötätuntoisesti päällikköä, joka ei vielä päällikkyysaikanaan ollut joutunut kohtaamaan suuria konflikteja naapuriklaanimme kanssa. Elämä Eloklaanissa oli ollut jopa epätavallisen tasaista viimeisen parin vuodenajan ajan.
”Uskon, ettemme voi tehdä juuri nyt mitään. Meidän on vain seurattava tilannetta ja yritettävä toimia rauhanomaisesti. Emme saa antaa Kuolonklaanille enempää syytä inhota meitä”, nau’uin hieman pahoitellen siitä, ettei minusta olisi juurikaan apua päällikölle. Korppitähti katsoi minua hivenen pettyneenä, mutta nyökkäsi.
”Kiitos, juuri sen halusinkin kuulla”, naaras huokaisi ja istahti viereeni. Jäimme toviksi keskustelemaan klaanin johtamisesta. Vaikken ollutkaan enää päällikkö, tein kaikkeni ollakseni Korppitähden tukena. Olisin itsekin usein päällikkyyden alkuaikoinani kaivannut tukea kokeneemmalta kissalta, joka olisi tiennyt miten klaania johdettiin.

Mustikkapyörre meni tutkimaan tilannetta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Purin hampaitani yhteen ja peruutin syvemmälle aluskasvillisuuteen. Vaikka Mustikkapyörre halusikin vaarantaa henkensä, minua ei huvittanut moinen. Loikkasin istumaan kivelle hieman etäämmälle, mutta pidin silti katseeni kiinni kaksijaloissa jotka olivat selvästi huomanneet Mustikkapyörteen.
Pelko velloi sisälläni, kun kaksijalka ojensi jotain kohti sisartani ja ilmesesti sen pentu tuli ja läiskäytti märkää sammalta suoraan mustavalkoiselle turkille. Mustikkapyörre loikkasi taaksepäin sihisten ja sylkien hädissään. Naaras juoksi takaisin metsään, mutta aivan täysin eri suuntaan kuin mistä oli lähtenyt.
Loikkasin alas kiveltä ja pakenin kaksijalkojen näkymättömiin, sillä Mustikkapyörre mourusi niin kuuluvasti, että ne varmasti lähtisivät vielä soturittaren perään. Kirosin melessäni siskoni typeryyttä. Eikö hänellä ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa?
“Hys!” sihahdin niin kovaa kuin pystyin pitäen kuitenkin ääneni matalana. Hyvällä tuurilla Mustikkapyörre kuulisi sen ja tajuaisi olla hiljaa. En halunnut lähestyä häntä ennen kuin voisin olla varma, etteivät kaksijalat seuranneet häntä.
Aluskasvillisuus allani rapisten vaanin sisartani hyvän matkan päästä, kun tämä nyyhkytti ja huusi nimeäni. Otin hampaisiini kiven ja tiputin sen toista kiveä vasten saadakseni naaraan huomion. Kaksijalkojen huudot kuuluivat jo lähempää. Minun olisi saatava naaras hiljenemään.
“Varpulaulu?” Mustikkapyörre hiljeni ja tuijotti suoraan minun suuntaani. Työnnyin niin, että hän näkisi minut juuri ja juuri ja tajuaisi paeta kanssani. Mustikkapyörre vilkaisi taakseen varmistaakseen, etteivät kaksijalat nähneet mihin hän lähti ja loikkasi sitten vierelleni pusikkoon. Hiivimme pois kaksijalkojen läheltä ja varmisutttuamme ympäristön turvallisuudesta nousimme kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta täysin pystyyn ja juoksimme täyttä vauhtia takaisin leiriin.
Käpäläni liukuivat, kun jarrutin juuri ajoissa ennen leiriä. Tasasin hetken hengitystäni ja odotin kunnes Mustikkapyörrekin oli hiukan rauhoittunut ennen kuin johdatin nuoremman naaraan leiriin.
“Menen ilmoittamaan tästä heti Korppitähdelle”, sanoin vakavana ja lähetin sitten Mustikkapyörteen parantajan pesän kautta lepäämään. Hänen täytyisi varmistaa, ettei poskeen tullut ruhje vaatisi hoitoa ja varmistua ettei pyörtyminen ollut tehnyt mitään vahinkoa hänelle.
“Selvä”, naaras vastasi ja lähti. Huokaisin pitkään ennen kuin tassutin päällikön pesälle.

Lähdettyäni Korppitähden luota olin pelosta ja rasituksesta pyörrykssissä enkä jaksanut muuta kuin lysähtää leirin laidalle rauhoittumaan. Sydämeni hakkasi edelleen lujaa, kun adrenaliinin määrä vähitellen vähentyi kehossani. Seikkailu oli muistuttanut minulle, miksi en kulkenut ulkona yleensä kuin partioissa tai itse itsestään huolenpitoon kykenevän kissan kanssa.
“Hei, Varpulaulu”, Kortetuike naukui hymyillen. En tiedä mistä kolli oli vierelleni ilmestynyt, mutta en voinut valittaakaan. Seura, jossa minun ei tarvinnut miettiä liikaa kelpasi nyt paremmin kuin hyvin. Pistin merkille Kortetuikkeessa tietynlaisen uuden innostuksen. Hän vaikutti tuovan mukanaan hyviä uutisia.
“Hei.”

//Korte?

Korvani pompahtivat pystyyn, kun huomasin puunrunkosillan päällä muutaman kaksijalan. Huomasin parin uineen vedessä. Toivottavasti he eivät yrittäisi napata meitä ja viedä meitä jonnekin kaksijalkalaan ikuisiksi vangeiksi.
”Mitä luulet?” Supatin Varpulaulun korvaan mahdollisimman hiljaa. Otin mallia hänestä ja painauduin alas aluskasvillisuuteen.
”Meidän pitäisi mennä kertomaan näistä leiriin”, veljeni oli jo perääntymässä, mutta kerkesin vetäistä hänet takaisin.
”Minun pitäisi ehkä edes käydä tutkimassa hieman. Lähde pyytämään apujoukkoja, jos näyttää pahalta”, hyppäsin puskan yli ennen kuin Varpulaulu sai edes avattua suutaan.
Pidin katseeni tiukasti kaksijaloissa, jotka olivat nyt huomannet myös minut. Lähestyin kaksijalkoja hitaasti, tarkkaillen niiden jokaista liikettä. Omituinen ja savuinen haju livahti nenästäni sisään, se tuli kaksijaloista. Huomasin, miten yksi kaksijalka nousi varovasti ja alkoi lähestymään minua. Pörhistin karvojani ja nostin häntäni pystyyn, niin kaksijalka tiesi varoa minua. Kaksijalka tuli lähemmäs, joten aloin sähisemään, mutta kun kaksijalka laskeutui taas maahan edessäni hiljennyin. Takanani ei ollut mitään, joten pystyisin pakenemaan sinne tarvittaessa.
Kaksijalka ojensi eteeni jonkin savuavan jutun. Lähensin kuonoani varovasti sitä kohden ja huomasin sen tuoksuvan hieman joillekin saaliseläimille. Luulin, että se oli tarkoitettu syötäväksi, joten maistoin siitä pienen palan. Kyseessä ollut kaksijalan antama ruoka oli pahaa. Sylkäisin sen ulos ja peräännyin hieman.
Sivusilmälläni näin, kun sivultani tuli kaksijalan pentu. Se näytti uhkaavalta, sillä se katsoi minua erittäin korkealta. Tunsin kylmän ja märän lätsähdyksen selässäni. Säikähdin. Pelästyneenä löin kaksijalanpentua ja sähisin. Yritin perääntyä taaksepäin, mutta törmäsin puuhun. Kyseessä ollut kaksijalanpentu alkoi huutamaan, mikä pelotti minua vielä enemmän.
Juoksin takaisin piiloon, missä etsin Varpulaulua. Häntä en kuitenkaan nähnyt missään.
”Vaarpulauluu”, mourusin, huusin ja itkin yhtä aikaa. Hänhän väitti rakastavansa minua?

//Varpuu? <3

Linnun kadottua puiden sekaan siirsin katseeni Mustikkapyörteeseen, kun tämä puhui taas. Hän kokosi sanojaan epätavallisen kauan ja ehdin jo luulla Korpikasteen kiusanneen häntä, mutta Mustikkapyörre paljastikin Korpikasteen puhuneen Kujekullan pennuille Pimeyden Metsästä.
Pimeyden Metsään uskoivat vain kuolonklaanilaiset. En ollut kuullut eloklaanilaisten keskuudessa muusta uskosta kuin Tähtiklaanista, mutta jonkun oli täytynyt istuttaa ajatus Kuolonklaanin uskosta Korpikasteen päähän. Eipä se minuun kovasti vaikuttanut, mutta ihmettelin silti asiaa hiukan. Naaras ei vaikuttanut mielestäni kissalta, joka halusi viettää kuolemanjälkeisen elämänsä moisessa paikassa.
“Mikä sinua siinä huolettaa?” kysyin mutta kysymykseni meni kuuroille korville, kun Mustikkapyörre oli taas maassa. Huokaisin ja loikkasin itsekin pois polulta siskoni perään. Hän oli ilmeisesti lyönyt päänsä johonkin, sillä maassa näkyi pieniä verijälkiä ja tuon poski oli ruhjeilla. Onneksi hänelle ei näyttänyt sattuneen pahemmin.
Nostin jo tottunein käpälin naarassoturin velton ruhon parempaan asentoon ja varmistin hellästi, että tämä sai happea. Nuolin pahimmat veret hänen valkoiselta turkiltaan ja jätin sitten haavan rauhaan. Se ei ollut syvä, ei varmastikaan tarvitsisi edes hoitoa.
“Mustikkapyörre?” kysyin ja ravistin naarasta tökkimällä tuon lapaa. Hän ei vaikuttanut heräävän, joten annoin olla. Jos hän ei pian virkoaisi, lähtisin leiriin hakemaan apua.
“Haluan Kuusihännän luokse”, sanat saivat minut samanaikaisesti helpottumaan ja säikähtämään. Mitä naaras oikein tarkoitti? Eihän hän nyt kuolla halunnut. Sitten selitys tulikin.
“Minä rakastan sinua, Mustikkapyörre”, sanoin ja töykkäsin hänen lapaansa vielä kerran. Onnekseni sain soturittaren nousemaan omille jaloilleen. En olisi millään pärjännyt kahdestaan kävelykyvyttömän minua varmasti painavamman pikkusisareni kanssa, sillä en ollut kovin voimakas.
“Palataan leiriin niin pääset lepäämään”, nau’uin ja laskin häntäni Mustikkapyörteen lavoille. Hän pudisti kuitenkin päätään nyyhkäisten itkuisesti.
“En halua. Jatketaan vielä.”
“En usko, että se on hyvä idea”, vastustin hellyys kadoten äänestäni tyystin. En jaksanut huolehtia toisen kunnosta kokoajan ja koittaa suunnitella reittiä niin ettei hän vahingossa tipahtaisi vaikka uudelleen veteen! Muutenkaan en ajatellut, että juuri pyörtyneen kissan oli kovin järkevää jatkaa kävelyä.
“Varpulaulu, olen ihan kunnossa”, sisko intti, joten annoin olla. Hän saisi sitten olla vastuussa itsestään. Tiesin ettei sisälläni kytevä huoli menisi minnekään vaikka kuinka itselleni hokisin, että olin yrittänyt enkä voinut tehdä enempää. Voisin vain toivoa, että Mustikkapyörre ei koskaan vajoaisi yhtä syvälle kuin minä olin tehnyt.
“Selvä sitten. Minne haluat mennä?” kysyin latteasti. Minua ei huvittanut näytellä iloista, sillä juuri nyt en ollut kamalan iloinen. Ahdistus teki pesää rinnalleni enkä ensi yönä säästyisi painajaisilta kuten olin viime yönä säästynyt. En tiedä mitä olin tehnyt väärin, kun ansaitsin tälläistä kohtelua.
“Mennään vaikka tuonne”, Mustikkapyörre sanoi ja osoitti joelle. Hänen osoittamassaan suunnassa onneksi oli puunrunkosilta. En juuri nyt halunnut luottaa sisarelleni vastuuta itsestään astinkivillä. Jos hänelle kävisi jotain seurassani, en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi. Se myös todistaisi ettei kukaan minulle oikeasti tärkeä kissa ollut turvassa. Saisinko moiselta ajatukselta koskaan rauhaa?
Nyökkäsin ja tassutin mustavalkoisen soturin perässä pois varvikosta korkeamman aluskasvillisuuden sekaan. Saniaisten alla oli mukavan viileää, koska aurinko ei yltänyt sinne asti. Nautin hetken viileämmän ilman kulusta keuhkoissani. Sitä oli paljon helpompi hengittää kuin kuumaa tukahduttavaa ilmaa.
“Odota”, huikkasin siskolleni, joka oli ehtinyt miltei joelle saakka kun olin seikkaillut omissa ajatuksissani. Tuppasin kävelemään kovin hitaasti, jos en keskittynyt tahtiin sen enempää.
Mustikkapyörre vilkaisi taakseen ja odotti hetken. Minulla ei kuitenkaan pitkine jalkoineni kestänyt kauaa olla jo tämän rinnalla. Sitten pääsimme jatkamaan ja pujahdimme perätysten ulos joen vierteelle. Maa vietti niin jyrkästi alas, että jäimme molemmat kyyristelemään aivan metsän rajaan.
Mustikkapyörteen korvat olivat pongahtaneet pystyyn ja tuon silmät laajentuneet, kun hän tuijotti puunrunkosiltaa. Katsahtaessani sinne itse en ihmetellyt sisareni reaktiota lainkaan. Puunrungolla istui kaksijalka ja ainakin kaksi uiskenteli vedessä. Karvani nousivat hitaasti pystyyn. Emme voisi mitenkään kulkea niiden ohitse, mutta se ei ollut päällimmäsenä mielessäni. Enemmän pohdin mitä kaksijalat oikein täällä tekivät?

//Mustikka?

Hihkaisin ääneen, kun Kotka valahti rennoksi allani, sillä olin juuri saanut parhaan saaliin koskaan. Hyppäsin linnun päältä takaisin maahan ja kysyin Sädesäihkeeltä, miten saisimme sen leiriin. Mestarini halusi, että jättäisimme sen metsän reunaan ja antaisimme partion hakea sen. Hän halusi meidät molemmat parantajalle, mutta halusin mieluummin pitää kunniani, kuin kärsiä parantajan pesällä.
”Me emme jätä tätä yhtään minnekkään!” Heilautin katseeni kohti Sädesäihkettä, joka toivottavasti ymmärsi minua. Miten nöyryyttävää olisi, jos klaani saisi tietää, että olin liian heikko Kotkan leiriin kantamiseen. Rusakkotassu ei koskaan pysyisi hiljaa asiasta.
”Sinä kyllä vaikutat aika haavoittuneelta. Ethän sinä voi tuossa kun ossa tehdä yhtään mitään”, mestarini astui lähemmäs ja osoitti ammoittavaa haavaa kyljessäni. Vein häntäni nopeasti haavan suojaksi. Tarrasin linnun kyljestä kiinni hampaillani ja yritin raahata sitä johonkin suuntaan.
”Oletko ihan varma? En haluaisi, että menetät yhtään enempää verta”, kolli osoitti allani olevaa pikkuruista verilammikkoa, joka kasvoi hetki hetkeltä.
”Olen ihan kunnossa”, miksi Sädesäihkettä kiinnosti minun haavani? Saisi huolehtia omistaan ensin.
”Jos kerran niin sanot. Olen edelleen sitä mieltä, ettemme voi viedä Kotkaa leiriin asti”, pyh miten typerä mestari. ”Olet oppilaani ja sinä tottelet minua”, Sädesäihkeen ääni muuttui yhtä-äkkiä komentavaksi ja hieman matalaksi. Hän ei ilmeisesti todellakaan halunnut meidän raahaavan saalistamme leiriin asti.

//Sädeee?
//Jätätkö vaikka leirin eteen?

Korpikasteen kysymys jäi leijailemaan ympärillemme varovaisesti. Kummallista – tavallisesti lepatus vatsassani sai minut kääntämään katseeni vaivaantuneesti toisaalle, mutta nyt en saanut silmiäni irti Korpikasteesta. Ehkä se johtui siitä, että olin juuri saanut tietää tunteidemme olevan molemminpuolisia.
“Tai tietystihän sinä minun kumppanini haluaisit olla! Minähän olen aivan mainio naaras ja parempaa saakin etsiä!” Korpikasteen itsevarma julistus sai minut naurahtamaan.
“Siinä olet oikeassa”, kehräsin ja kosketin kevyesti naaraan poskea nenälläni. “Tietysti minä haluan olla sinun kumppanisi. Se olisi minulle ilo ja kunnia.” Minusta tuntui että olin pakahtua kaikkiin niihin tunteisiin, joita koin tuona hetkenä. Ne olivat sekoitus iloa ja onnea, mutta myös jännitystä ja epävarmuutta. Tämä oli minulle aivan uutta, enkä minä tiennyt, miltä meidän arkemme tulisi tästä eteenpäin näyttämään.
“Meidän pitäisi varmaan palata jo leiriin”, Korpikaste hoksasi yhtäkkiä ja nousi vieressäni. Katsahdin taivaalle ja panin merkille saman minkä hänkin – auringon ensisäteet valaisivat jo horisonttia.
“Onneksi olimme yöpartiossa”, naukaisin kävellessämme takaisin leiriin päin. “Meidän ei odoteta heräävän ennen aurinkohuippua.”
Korpikaste hymähti huvittuneena. “No se on totta. Vaikka ei minua kyllä väsytä.” Naaraan sikkuraiset silmät ja haukottelu kertoivat toista tarinaa. Kurkussani hyrisi hyväntahtoinen kehräys.
Leirin muurien ilmestyessä näköpiiriin mieleeni nousi yhtäkkiä kuva Varpulaulusta. Jostain syystä minulle tuli syyllinen olo, kun palasimme Korpikasteen kanssa leiriin kumppaneina eikä ystävälläni ollut asiasta aavistustakaan.
“Milloin me kerromme meistä Varpulaululle?” Käännyin katsomaan Korpikastetta otsa hieman huolestuneesti rypyssä. “Minusta meidän pitäisi kertoa hänelle ensimmäisenä.”

//Korpi?

Kävelin vanhemman – tai nyt ainoan – veljeni vieressä, joka oli juuri lähtenyt ulos kanssani. Olin miettinyt aijemmin kuulemaani jo usemman kuun, mutta nyt sain vihdoinkin rohkeuteni kasattua siitä kertomiseen.
”Siis – tuota… Minä”, vetäsin henkeäni ja astuin lähemmäs veljeäni. En tahtonut sanoa mitään negatiivista Korpikasteesta, mutta ehkä minun täytyi. Mitä jos hän inhoaisi minua sitten vielä enemmän? ”Minä… — Kuulin”, Varpulaulu antoi minun koota sanojani. Hiljaisuus jatkui hieman turhankin pitkään, kun keräilin ajatuksiani takaisin päähäni. En ymmärtänyt miksi, mutta jostain syystä pelkäsin kertoa kuulemastani kenellekkään, edes veljelleni. Hän ei ollut koskaan kovin läheinen kanssani, mutta silti luotin häneen kaikista eniten. En halunnut luoda ylimääräistä kitkaa elämääni, mutta jollekin minulle olisi kerrottava.
”Minä kuulin, kun Korpikaste — puhui Kujekullan pennuille”, vetäisin henkeä, ”Pimeyden metsästä.” Huohotin ja hengitin nopeasti, mutta yritin pitää mieleni kasassa. Mitä emo tai isä ajattelisi? Kuusihäntä ei näkisi pentuaan enää koskaan.
”Mutt-” Varpulaulu yritti aloittaa puhumisen, jostain syystä tietenkin onnistuin kompastumaan kiveen ja kaatumaan varvikkoon samalla lyöden pääni.

Raotin silmiäni ja näin veljeni seisomassa edelläni. Hän ravisteli kylkeäni, kunnes huomasi minun heränneen.
”Haluan Kuusihännän luo”, Varpulaulu vaikutti ihmettyneeltä, mutta pysyi hiljaa. Minun silmäkulmasta vuorostaan alkoi valumaan kyyneliä kasvustoon. ”Hän oli ainut, joka rakasti minua. Kaikki muut inhoavat minua, ja nyt Korpikaste varsinkin. Ethän kerro hänelle!” Painoin pääni apiloiden sekaan ja yritin lopettaa kyyneleiden vuotamisen. Olin pilannut suhteeni ikuiseksi ajaksi, enkä voisi niitä pelastaa. Edes Nopsaliekki ei pystynyt pelastamaan niitä, vaikkakin tunteeni olivat kokeilleet tämän turkin pintaa. Hänen sydän tuntui vielä kovin kaukaiselta.

//Varpu?
//Tän tarinan sekavuus voi nyt vaikka viitata Mustin pään sekavuuteen :c

Sännättyäni apuun sain kotkan irti Muurahaistassusta, mutta sen pitkät käyrät kynnet tarttuivatkin nyt minuun. Tukahdutin kivun kiljaisun puremalla lintua ensimmäiseen kohtaan, joka minulle paljastui. Kotka pyristeli karkuun aiheuttamaani kipua ja koitti lähteä lentoon.
Pelkästään minun kanssani se olisi ehkä päässytkin nauttimaan vapaudesta, mutta Muurahaistassu oli jo kiinni vihollisen toisessa siivessä. Hän painoi sitä alas kaikin voimin ja antoi minulle oivan tilaisuuden pamauttaa linnun pään maahan. Sain tehtyä niin jopa kahdesti eikä sitten ollut mahdollisuuttakaan, että se enää lähtisi karkuun.
“Katko sen niskat”, käskin Muurahaistassua ja siirryin pitelemään linnun jalkoja kauempana oppilaastani. Ylpeys kihisi sisälläni, kun napsahdus seurattuna kähisevällä kirkaisulla kaikui ympärillämme. Olimme saaneet saaliiksi jotain paljon parempaa kuin rusakon, enkä tuntenut juurikaan kipua kehossani.
Muurahaistassu kiljaisi voitonriemuisesti ja kömpi jaloilleen linnun viereen. Kotka oli suurempi kuin kumpikaan meistä. Klaani varmasti ihailisi saalistamme!
“Miten saamme tuon leiriin?” Muurahaistassu kysyi intoa uhkuen. Pudistin päätäni ja kiinnitin huomioni nyt Muurahaistassun turkissa kimmeltävään vereen. Häntä oli sattunut.
“Pitäisikö meidän raahata se metsän reunaan ja lähettää joku muu hakemaan sitä. Haluaisin viedä sinut – ja itseni – parantajalle”, tokaisin nuolaisten rintaani. En nähnyt sen pahempia haavoja itselläni, mutta tunsin lapaani ja toista kylkeäni kuumottavan. En halunnut riskeerata kummankaan meidän terveyttä kotkan kotiin tuomisen vuoksi.

//Murkku?

Oli oikein miellyttävää puuhata samalla juurien kimpussa ja kuunnella toisella korvalla Leimusilmän sanoja. Hänen kertoessaan yrttien säilyvyydestä ja lehtikadon haasteista, tulin miettineeksi, että mahtoihan se olla stressaavaa kannatella lavoillaan noinkin painavaa taakkaa. Piti varmistua siitä, että yrttejä oli monipuolisesti ja tarpeeksi, ja että niitä riitti myös silloin, kun ei ollut mahdollisuutta kerätä lisää. Ja eihän parantaja nyt voinut siihen vaikuttaa, että miten mitäkin yrttejä mahtoi kasvamaan. Ja kaikesta tästä huolimatta oli vastuu kollilla. Varmasti vaati paljon ennakointia, että pystyi varautumaan kaikkeen. Soturin tehtävissä oli myös oma vastuunsa, mutta parantajakollille taisi jäädä sitäkin isompi vastuu. Soturina oli sentään yksi muiden samanlaisten joukossa.
Ajatusten virta katkesi, kun Leimusilmä pyysi etsimään sitomiseen sopivan yksilön voikukan varsista. Tässähän oli vaikka mitä puuhaa! Aloin tutkimaan edessä nuokkuvia kellertäviä kukkasia ja liikuttelemaan niiden kukintoja, jotta varsi paljastui paremmin näkyviin.
En ehtinyt vielä löytää sopivaa vartta, kun kolli kyseli jo Väärävarjosta. Aluksi korvani ajautuivat luimuun ja niskani jännittyi, mutta pian sain ravisteltua paljastetun olotilan pois. Niin, jokainen oli tietenkin kuullut suru-uutiset.
Puuhasin hetken ajan hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Se alkoi kasvaa tiheäksi ja paksummaksi verhoksi välillemme. Koko tilanne oli hyvin absurdi. Väärävarjo oli ollut klaanissa kunnioitettu soturi ja minä hänen pennunpentunsa. Silti mielessäni oli loikkinut oikeastaan vain ajatuksia siitä, miltä tämä kaikki mahtoi tuntua isästäni ja muista Väärävarjon läheisistä – sekä miten Kuolonklaani julkesi! Naapurillamme ei ollut minkäänlaista häpyä, ei minkäänlaista! Mieleeni ei ollut viime aikoina mahtunut paljoa muuta.
En antanut hiljaisuuden jatkua liian pitkään, ja päätin naukaista nopeasti: “Ei minun jaksamisessani ole mitään normaalista poikkeavaa.” Sehän oli oikeastaan totta, sillä sain ihan normaalisti tehtyä saalistusreissuja sekä partioitua. Ehkä asiani tuli ulos vähän turhankin tiukkaan sävyyn, mutta en uskonut sen säikäyttävän Leimusilmää tässä asiayhteydessä.
Äkkäsin sanojeni jälkeen heti oikein pitkänomaisen voikukan varren, joka nuokkui siihen malliin, että sillä saisi varmasti sidottua juuret nätisti nippuun. En kuitenkaan alkanut vielä nirhaamaan sitä irti, vaan käännyin katsomaan minua tarkkaileviin keltaisiin silmiin.
“Minä vain..”, aloitin ensin, mutta päätin sitten olla jatkamatta pidemmälle. Enhän minä nyt voinut olla itsekäs ja puhua omista surkutteluistani, kun toisilla oli huomattavasti raskaampia taakkoja kannettavana. Enkä voinut mainita mitään isästäni Leimusilmälle. Minua aina hävetti se, miten toimin tällaisina hetkinä, kun en löytänyt oikeita sanoja ja hädin tuskin pystyin olemaan sen takia tukena. Olisipa emoni ollut vielä täällä. Hän olisi osannut lohduttaa isää.
Päätin paneutua vain toiseen osa-alueeseen mieltäni painavista asioista, sillä Leimusilmä tuntui odottavan jonkinlaista vastausta. Melkoinen parantaja tämä kolli olikin, kun halusi yksittäisen soturin vointiakin kuunnella! Tai sitten minun ähertämiseni voikukkien kanssa oli suorastaan kuhnailua toisen mielestä, ja hän vain yritti saada jotakin tekemistä itselleen. Tiedä sitten tuosta.
“Eihän tuollainen käy päinsä! Se oli vain silkkaa vääryyttä Kuolonklaanin osalta. Pitäisihän tuosta asiasta nyt tehdä edes selvyys, tiedäthän? Ettei tule tavaksi”, naukaisin vakavana. Ehkä sanavalintani olivat hivenen erikoisia ja arkisiakin, mutta ne sisälsivät silti asian ytimen. Oikein puistatutti. Jos Väärävarjo, niin miksei joku muukin. En yhtään ihmettelisi, jos tämä vielä kielisi klaanien välillä jännitteitä.
Leimusilmän vastatessa jatkoin hänen antamaansa tehtävää ja lähdin järsimään poikki vartta, jolla pian laittaisin juuret pakettiin.

//Leimu?

”Urgh!” Kaaduin, kun yllättävä voima iski oikeaan kylkeeni. Katsoin ylös ja huomasin sekä kuulin kyseessä olleen kotkan, sellaisen josta emo oli varoittanut usemman kerran. Pieni paniikki iski, mutta tajusin, että olin tarpeaksi hyvä taistelemaan tällaista typerää otusta vastaan. Kotka puristi kylkeäni ja pakotti minut rääkymään kivusta, jollaista en ollut koskaan tuntenut. Yritin potkia linnun vatsaa, mutta se ei liikahtanutkaan. Pahuksen sulat. Jatkoin potkimista, mutta takatassuni saivat vain hieman väriä itseensä. Kimppuuni hyökännyt lintu yritti nokkia kasvojani, mutta onnistuin väistämään sen yritykset juuri ja juuri. Korvani meinasi puolittua, mutta onnistuin vetämään sen päätäni vasten taroeaksi nopeasti.
Sain tassuni kotkan kasvojen lähelle, päätin käyttää omaa asettani hyväksi. Iskin kynteni suoraan kotkan silmään. Kujekulta oli kertonut, että linnun sokaistuttaminen olisi paras tapa puolustautua. Se kiljahti ja hellenti otettaan, mutta yritti silti selvästi tappaa minua. Käpälälleni tippui verta, joka valui linnun silmästä. Irvistin näkemästäni, mutta tiesin, että taisteleminen oli lähinnä verta ja kuolemaa.
Tunsin kyljessäni syvän viillon, joka oli todennäköisesti tullut kotkan toisesta käpälästä. Ulisin, mutta yritin pitää ajatukseni kasassa seuraavaa hyökkäystä varten. Jos kuolisin nyt, en koskaan saisi peitottua Rusakkotassua soturiarvioinnissa.
”Rääiks”, korviahuumaava ääni kuului nyt sivultani, kun Sädesäihke syöksyi kohti kotkan kylkeä ja onnistui kaatamaan sen. Harmikseni mestarini oli myös sivuvaikutuksena onnistunut vetämään osan vatsastani verille. Verta suorastaan satoi nurmelle, kun yritin nousta ylös. Uusi kivun aalto räjähti aivoissani, mutta en välittänyt siitä. Sädesäihke oli pulassa, sillä huomasin hänen nyt taistelemassa yksin kotkaa vastaan. Työnsin kivun mieleni perukoille ja lähdin apuun.
Hyppäsin vihaisen linnun päälle, se saisi tuntea kostoni hengessään. Silvoin nuoren yksilön kaulaa mahdollisimman nopeaa tahtia, mutta huomasin kynteni epätoimivuuden. Lintu ei nimittäin reagoinut lainkaan. Yritin purra lintua. Painoin leukojani yhteen niin kovaa, että kukaan kissa ei siitä selviäisi. Kotkan veri maistui suussani nyt entistä vahvempana, kun sitä pulppusi runsaasti linnun kaulasta. Olin valmis tappamaan.
”Äärh!” Sädesäihke päästi suustaan kammottavan äänen. Mitä hänelle oli tapahtunut?

//Säde?