Eloklaanin tarinat

Leimusilmän oli vaikea ymmärtää Lieskakajon ajatuksenkulkua. Toisinaan hänestä tuntui että sellaista ei ollut ollenkaan, että tuo vain puhui mitä sylki suuhun toi. Kun kolli sanoi, että tämä haluaisi olla hänen kumppaninsa, Leimusilmä upotti kyntensä pesän lattiaan. Taas sitä mentiin. Punertavaturkkinen soturi kuolasi toista tuoresaalista vaikka edellinen oli vielä kesken. Sen ajatteleminen sai parantajan kiukustumaan entisestään.
“Kuuletko sinä nyt ollenkaan itseäsi?” Leimusilmän nauku oli enemmän uupunut kuin vihainen, vaikka hänen silmänsä kipinöivät. “Miltä sinä kuvittelet minusta mahtavan tuntua, kun sinä tulet tänne haikailemaan minun perääni ja puhumaan kumppanuudesta, vaikka me molemmat hyvin tiedämme että se ei tule tapahtumaan tässä elämässä? Jos sinun sydämesi on kahdessa paikassa, niin onko se oikeasti koskaan kummassakaan paikassa?”
Hän yritti tulkita soturin hämmennyksestä ja häpeästä sumeaa katsetta. Yhtäkkiä hän tunsi toista kohtaan sääliä. Lieskakajo vaikutti todella olevan niin hukassa kuin väitti. Se ei kuitenkaan oikeuttanut sitä, miten tämä kohteli kumppaniaan tai Leimusilmää.
“Sinä et ehkä tiedä, mitä voit tehdä, mutta minäpä tiedän”, hän sanoi nyt turkki silottuneena ja ääni tyynenä. Hän asteli aivan Lieskakajon eteen ja tuijotti tätä syvälle kollin hämmästyksestä ymmyrkäisiin silmiin. Sen jälkeen hän painautui mitään sanomatta soturin kaulaa vasten ja hengitti syvään tämän tuoksua. Voi hyvä Tähtiklaani, miten hän oli sitä kaivannut.
“L-Leimusilmä”, Lieskakajo henkäisi yllättyneenä, mutta ennen kuin soturi ehti sanoa enempää, Leimusilmä vaiensi hänet asettamalla hännänpäänsä hänen suunsa eteen. Hän vetäytyi kauemmaksi soturista, katsellen häntä nyt surun sekaisin tuntein.
“Sinä valitset Nokkospilven. Niin sinä voit tehdä. Se on parhaaksi klaanille ja perheellesi”, hän sanoi ääni värähtäen. “Sinä et pysty ehkä valitsemaan, mutta minä pystyn, enkä minä aio antaa sinun päättämättömyytesi satuttaa itseäni enää enempää. Joten eiköhän jätetä tämä nyt tähän ja jatketa omia elämiämme niin kuin niiden on tarkoitus jatkua.”

//Lieksa? 🙁

Hilehuurre loikkelehti riemuissaan ystävänsä luokse, nähdessään Kujekullan palaavan leiriin partiosta. Hopeinen kolli päästi hilpeän kurnahtavan naukaisun puskiessaan valkoruskeaa naarasta lapaan.
”Siinähän sinä olet!” Hilehuurre naukui.
”Olenko?” Kujekulta kysyi vitsikkäänä.
”No, jos en nyt ihan täysin hulluksi ole vielä tullut siis”, Hilehuurre tarkensi näpäyttäen ystävää hännänpäällään.
”Ehditkö jutella tai vaihtaa kieliä kanssani? Olen ollut niin yksinäinen tänään!” hän jatkoi ja tunsi itsensä tavallistakin levottomammaksi.
Aivan kuin hänen käpälänsä eivät olisi kyenneet pysähtymään. Hilehuurre vain tassutti edes takaisin, sitten Kujekullan ympäri, kun naaras pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan.
”Tottahan toki ehdin. Meillä onkin vaikka mitä juoruiltavaa”, Kujekulta sanoi vilkaisten samalla kummallekin puolelleen.
”Kerro kaikki”, Hilehuurre käski malttamattomana. Hilehuurre kyllä tiesi, että he juoruilivat usein ehkä hiukan turhankin kovaäänisesti leirin keskellä. Eivät mistään vakavasta, mutta joidenkin soturien ilmeistä päätellen muut eivät tainneet erityisemmin pitää siitä.
”Joo joo, rauhoitu vähän!” Kujekulta kurnahti virne silmäkulmassaan.
Hilehuurre hymyili. Hänen ystävänsä piristivät häntä aina. Erityisesti Kujekulta ja Nopsaliekki. Ei ollut parempaa seuraa kuin he kaksi.
”Miten Muurahaistassu, Erhetassu ja Rusakkotassu voivat?” Hilehuurre kysyi. Ystävällä mahtoi olla käpälät täynnä noiden jo hiukan isompien karvapallojen kanssa, se oli varmaa.

//Kuje?

Kuuntelin korvat höröllä Kortetuikkeen sanoja kumppanistaan, ja voi kuinka valkoinen kolli sai sen kuulostamaan hyvältä. Olin oikeasti onnellinen, että toinen oli löytänyt itselleen jonkun. Minua kiinnosti kovasti kuulla lisää! Jatkoin rauhassa lihapalan mutustelua suussani toisen selittäessä, mutta hän ei jäänyt kauheasti höpöttelemään uutukaisesta kumppanistaan vaan hyökkäsi heti minun kimppuuni. Voi miksi!
“Onko sinulla ketään mielitiettyä?” kollin sanat saivat lihapalan kiinni puoleen väliin kurkkuani. Sitä seurasi pari köhäisyä ja juuri kun Kortetuike näytti jo oikeasti huolestuneelta, sain nielaistua palasen.
“Kaikki kunnossa”, hekottelin ja vedin syvään henkeä. En ollut oikein koskaan osannut hakea sellaisia asioita, mitä kumppanilta perinteisemmin vaadittiin. En oikeastaan ollut tainnut koskaan aikaisemmin edes liiemmin pysähtyä miettimään koko asiaa. Voi ketunläjä… oliko minulla jo kiire?
“Ainiin, tosiaan! Pitäisiköhän sellainen tässä etsiä? Tai mitä jos pyytäisin Käärmekultaa lähettämään etsintäpartion, vai mitä olet mieltä?” sanoja ryöppysi ulos toinen toisensa perään. Kortetuike vaikutti melkoisen huvittuneelta.
“Kyllä minä haluaisin ajatella, että jokaiselle on olemassa jokin tietty persoona. Oli sitten missä muodossa tahansa”, pohdiskelin ääneen. Kai se oli tärkeintä, ettei kukaan jäänyt aivan yksin? “Enkä tarkoita nyt muodolla, että jonkun pitäisi ihan nesteeksi heittäytyä. Mutta jos jokaisella olisi ystävä tai perhe tai kuka tahansa, josta pitää kiinni.”
En ollut varma hämmensinkö Kortetuiketta liikaa. Sekin saattoi olla asia, jonka takia monikaan ei päässyt tutustumaan minuun hirveän syvällisesti. Mutta oli niin helppoa sanoa asioita kevyesti, heittää jotain vakavaa väliin, pehmentää se jollain täysin sekavalla ja kevyellä ja sitten odottaa sitä, mihin toinen tarttuisi. Toisaalta se ei ollut valinta. Se olin vain minä.

//Korte?

Vesileikeistä ensiapuun vai kuinka se sanonta kuuluikaan? Niin tai näin, sinne Talvikkitakku oli kuitenkin päätynyt ja lopulta hän heräsi sisarukset viereltään. Ensimmäisenä naaras erotti Kortetuikkeen kasvot. He eivät olleet kollin kanssa mitenkään läheisiä, sillä kolli kuului siihen Mesitähden “parempaan” pentueeseen eikä punaturkkinen ollut koskaan halunnut tutustua kolliin paremmin. Mutta juuri nyt hän oli kiitollinen, että Kortetuike oli siinä. Hetken päästä kaikki iski hänen tajuntaansa. Missä Kuutamolaine oli?!?! Punaturkki yritti nousta ylös, mutta hänen käpälänsä eivät vielä kantaneet.
“Varovaisesti”, Laventelitaivas naukaisi tuntiessaan siskonsa liikahduksen. Talvikkitakku kuitenkin halusi nähdä Kuutamolaineen olevan kunnossa! Naaras huokaisi helpotuksestaan mustavalkean turkin osuessa hänen näkökenttäänsä. Kuutamolaine oli elossa. Virnakukka… Nyt naaras muisti kaiken vieläkin selkeämpänä. Hän oli hypännyt hyiseen koskeen napatakseen Virnakukan, mutta oli epäonnistunut. Naaras taisi olla todella kuollut… Talvikkitakku tunsi pienen, mutta sitäkin epämiellyttävämmän pistoksen rinnassaan, kun hän muisti mitä hän oli Virnakukalle horissut. Oliko hän todella pyytänyt naarasta hänen kumppanikseen tuollaisessa tilanteessa? Naaras olisi voinut läpsäyttää itseään kasvoihin. ‘Että sinä olet sitten typerä, Talvikkitakku. Niin typerä kissa!’, punaturkkinen soimasi itseään. Tilanteesta päätellen Kuutamolaine ei ollut vastannut hänelle yhtikäs mitään ja ehkä niin oli hyvä. Naaras käpertyi entistä tiukemmin sisaruksiaan vasten.
“Täällä jälleen, heh”, Talvikkitakku naukaisi hiljaa ystävälleen.
“Onko Virnakukkakin täällä?” naaras jatkoi. Ehkä Virnakukka oli siirretty toisaalle toipumaan?

//Kuutti….

Hämmennys, häpeä ja halu paeta – nuo sanat kuvastivat Lieskakajon senhetkistä olotilaa kaikista parhaiten. Leimusilmä oli juuri oksentanut hänen päälleen täyslaidallisen suoraan sisimmästään. Eikä Leimusilmä ollut avautunut mitenkään positiivisista asioista – päinvastoin oikeastaan. Kaikki Leimusilmän sanovat asiat olivat mitä totisinta totta, mutta että ne sattuivatkin. Paremmalta olisi tuntunut, jos laikkuturkkinen kolli olisi iskenyt kyntensä hänen niskaansa ja viskaissut soturin pesänsä nurkkaan. Rakkaiden kissojen sanoissa oli enemmän voimaa mitä heidän kynsissään.
”Eihän minulla olekaan käpälä kummassakin paik-”
”Ei niin. Se on suurimman osan ajasta Nokkospilven luona, mutta kun perhe-elämäsi alkaa käydä tylsäksi, sinä siirrät sen hetkeksi minun vierelleni.”
Leimusilmä oli oikeassa. Ei punaturkkinen voinut väittää vastaan. Lieskakajo oli saanut elämänsä jokseenkin mukaville ja leppoisille raiteille, mutta nyt hän oli sitten taas tässä.
”Leimusilmä minä… Minä en tiedä mitä sanoa”, punaturkkinen huokaisi raskaasti.
”Etpä tietenkään tiedä. Lieskakajo, minulla olisi tässä ihan oikeitakin hommia. Minä en kaipaa elämääni nyt mitään epämääräistä.”
Kukapa sitä olisi kaivannut elämäänsä mitään sellaista.
”Leimusilmä, minä rakastan sinua. Minun sydämeni… se on vain teidän molempien luona. En minä haluaisi sinua loukata, merkitset minulle niin mahdottoman paljon! Mutta en minä vain tiedä mitä minä voin tehdä. Haluaisin olla sinun, siis sinun valittusi. Kumppanisi.” Voi kuinka paljon Lieskakajo toivoikaan, että sanat olisivat voineet korjata kaiken. Että yhtäkkiä heillä olisi jokin maagisen ihana suhde, jossa kaikki vain toimii ja missä Nokkospilveäkään ei ole loukattu. Ja kaikista pahinta oli, että kolli rakasti myös Nokkospilveä. Ei naaras ollut hänelle mitään varakappale, jota hän voisi kohdella miten haluaa. Kolli halusi olla myös Nokkospilvelle se rakastava kumppani.

//Leimu?:(

Voi kuinka paljon Kimalaistoive toivoikaan, että hän olisi voinut naukua kaiken olevan pilaa. Että hän oli vain halunnut nähdä Hiilihampaan ja Korppitähden ilmeet näiden “uuutisten” jälkeen. Sen jälkeen ha olisivat kaikki voineet nauraa ja pudistella tyytyväisinä päitään, että onneksi tällaiset tragediat eivät koskeneet heidän perhettään. Mutta heidän perhettään nimenomaan koski kaikenlaiset mahdolliset ja mahdottomat tragediat. Kuten se, että Kimalaistoiveen isoveli, Tyrskytassu oli sattunut tappamaan oman mestarinsa ja sen jälkeen palannut Eloklaaniin ties millaisen hirviöjoukkion kanssa. Tai se kuinka monta pentua Hiilihammas ja Korppitähti olivatkaan menettäneet. Heidän perheensä oli vahva, kyllä. Mutta he olivat kokeneet niin monia menetyksiä, että tämä ei enää voinut tulla yllätyksenä. Kimalaistoive ei ymmärtänyt. Hänen vanhempansa olivat hyviä kissoja ja sotureita. He olivat palvelleet Eloklaania hyvin ja kasvattanut hienoja kissoja. Silti Tähtiklaani rankaisi heitä kerta toisensa jälkeen.
“Jo pari vuodenaikaa. En ole vain halunnut sanoa mitään. Minä ajattelin, että Tähtiklaani kyllä näyttäisi Leimusilmälle jonkin merkin ja kertoisi kuinka tämä sairaus parannetaan. Mutta kun Leimusilmä oli mennyt kysymään neuvoa… Ku-kukaan ei ollut vastassa. Tähtiklaani oli ollut ihan hiljaa”, Kimalaistoive kertoi toivottomalla äänensävyllä. Hänen usko Tähtiklaaniin oli edelleen olemassa, mutta silti esi-isien ajattelu tuntui karmaisevalta. He olivat vain kääntäneet selkänsä heille. Mitä vielä olisi luvassa?
Naaras vilkaisi vanhempiaan. Hänestä oli tuntunut hirveältä salata näin hirveä asia. Mutta hän ei ollut voinut muuta. Muuten he olisivat surreet häntä paljon pidempään. Ehkä Korppitähti ei olisi koskaan päässyt päälliköksi asti. Naaras halusi, että kaikki voisivat jatkaa elämäänsä, sillä kuolema nyt vain sattui olemaan väistämätön asia eikä sitä vastaan voinut pyristellä voimakkainkaan olento.
“Ja.. minulla on vielä toinenkin ilmoitusasia. Minä nimittäin saan pian pentuja. Olen tiineenä. Minä toivoisin, että te katsoisitte heidän peräänsä. Ja tietenkin myös Pörriäissurman, Solahypyn, Puromielen, Kauristassun ja Seljatassun perään… He ovat kaikki vielä niin nuoria. Etenkin Pörriäissurma, hän saattaa keksiä vaikka mitä Hellehehkun kanssa”, Kimalaistoive huokaisi hiljaa. “Ja pitäkää myös huolta Irvikidasta. Hän ei ansaitsisi, että hänen puolisonsa kuolee näin nuorena. Hän on hyvä soturi, yksi parhaista. Ja paras kumppani ja isä mitä kukaan kissa voi toivoa.”
Naaras otti parempaa asentoa.
”Tämä odottelu, se on kaikista pahinta. Minä en tiedä mikä päivä on viimeiseni ja mikä ei. Mutta minä tiedän, että lähtölaskentani on alkanut ja aikani on vähissä. Minä pelkään mennä nukkumaan, sillä jokainen aamu voi olla viimeiseni”, Kimalaistoive naukaisi melkein kuiskaten. Hänen kehonsa oli pettämässä ennen hänen mieltänsä, mutta mitä jos tämä synkkyys pettäisi senkin? Vaikka naaras yritti kuinka hokea itselleen, että hänen kuuluisi nauttia viimeisistä päivistään, ei hän pystynyt. Koska ne viimeiset päivät tuntuivat aivan liian konkreettisilta. Hän pystyi koskettamaan niitä käpälälillään, hän pystyi näkemään ja haistamaan ne. Tämäkin päivä saattaisi olla sellainen ja sitten aamulla hän ei enää vain heräisi.

//Hiili? 🙁

Kuutamolaineen sydän hakkasi pakokauhuisena, se tuntui kohta tulevan läpi hänen rinnastaan. Mustavalkoisesta naaraasta tuntui kuin hän olisi katsellut lähestyvää Talvikkitakkua kuplan sisältä, joka vaimensi punertavaturkkisen soturin äänen. Kuutamolaineen omakin ääni kuulosti tulevan jostakin kaukaa, ikään kuin se ei edes olisi ollut hänen omansa. Hän sanoi sanoja, jotka tulivat ulos niin nopeasti, ettei hän ehtinyt edes kunnolla prosessoimaan niitä. Hänen mielessään näkyi vain kuva Virnakukasta joenpenkalla, tuijottamassa häntä kauhun vallassa.
“Odota tässä.”
Molskahdus havahdutti Kuutamolaineen hetkellisesti shokistaan. Ei kai vain…?
“Talvikkitakku!” Hän syöksähti penkan reunalle ja katsoi alas kuohuihin, joiden keskellä Talvikkitakku kamppaili tyrskyjä vastaan. Kuutamolaine kuuli tämän huutavan Virnakukan nimeä, mutta huuto katkesi välillä ja vaihtui yskään, kun punertavaturkkinen soturi yritti yskiä vettä ulos keuhkoistaan. Vesi oli aivan liian kylmää uimiseen – Talvikkitakku joutuisi vielä hypotermiaan! Kuutamolaine ei antaisi toisenkin kissan kuolla tänään hänen takiaan.
Tassut vapisten hän laskeutui alemmaksi, aivan veden rajaan, ja kurkotti sokkona polskivaa Talvikkitakkua kohti. Hän naaraan alkavan upota ja onnistui juuri viime hetkellä tarraamaan tätä kiinni niskanahasta ja kiskomaan tämän puoliksi pientareelle.
Pelko ja kiukku kamppailivat vuoroin vallasta Kuutamolaineen sisällä, kun hän ripitti Talvikkitakkua tämän typeryydestä, niin turhaa kuin se olikin. Tässä tilanteessa erityisesti, sillä naaras puheli jo aivan pehmeitä. Jos Talvikkitakku ei saisi nopeasti apua, tilanne saattaisi muuttua entistä huonommaksi.
“Sitä paitsi sinä pääsit eroon Virnakukasta ja nyt me kaksi voimme olla yhdessä. Sinä olet nyt turvassa, Kuutamolaine. Minä pidän sinusta huolen.”
Talvikkitakun viimeinen lause ennen kuin tämä vajosi tiedottomuuteen sai kylmät väreet kulkemaan Kuutamolaineen niskaa pitkin. *Minä pääsin eroon Virnakukasta. Ei. Ei, ei, ei. Sehän oli onnettomuus! En minä tätä halunnut!*
Kuutamolaineen jalkoja pakotti, kun hän kiskoi Talvikkitakkua ylemmäs penkereelle. Vesi oli tehnyt tästä painavan kuin mikä, ja Kuutamolainetta heikotti edelleen. Kun he molemmat olivat turvallisen etäisyyden päässä joesta, hän lysähti Talvikkitakun viereen täristen. Hän yritti päästä ylös, mutta hänen jalkansa yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä. Ne olivat irtisanoneet itsensä pahimmalla mahdollisella hetkellä.
“Ei! Me tarvitsemme apua!” hän parkaisi ja alkoi rääkyä hädissään. Jonkun oli kuultava hänet, oli pakko! Jos ei, Talvikkitakku kuolisi ja sitä hän ei kestäisi.
“Apua! Pyydän, joku auttakaa!”

Hiljainen hälinä tunki Kuutamolaineen unen läpi. Hänen tietoisuutensa tavoitti ensimmäisenä vahva yrttien haju. Raottaessaan silmiään hän näki ensin pelkkää vihreää. Kun hän nosti vähän päätään, hän tajusi makaavansa sammalvuoteessa.
“Ota rauhassa”, Leimusilmän ääni kuului jostain hänen läheltään. “Annoin sinulle aiemmin timjamia shokkiin, joten olosi voi olla vähän sekava alkuun.”
Kuutamolaine räpytteli silmiään, kunnes näkymä kirkastui ja hän tajusi olevansa parantajan pesässä, Eloklaanin leirissä. Kotona.
“Talvikkitakku?” Hänen äänensä oli käheä. Kauanko hän oli huutanut?
“Hän lepää nyt”, Leimusilmä sanoi ja käänsi kuonoaan kohti toista petiä. Kuutamolaine yllättyi nähdessään Talvikkitakun vieressä Kortetuikkeen, Laventelitaivaan ja Nokkospilven. Talvikkitakun sisarukset olivat tiiviisti kiinni tässä.
“Talvikkitakku joutui melkein hypotermian partaalle. Pyysin heidät auttamaan hänen lämmittämisessään. Hän tulee kyllä kuntoon.” Leimusilmä räpäytti hänelle rauhoittelevasti silmiään.
Kuutamolaine tunsi helpotusta kuullessaan, että hänen toverinsa selviäisi. Yhtäkkiä todellisuus löi häntä päin pläsiä ja hän muisti Virnakukan. Hän ei ehtinyt prosessoida kauhun sekaisia ajatuksiaan loppuun, ennen kuin Talvikkitakun vuoteen suunnassa alkoi tapahtua. Punertavaturkkinen naaras oli avannut silmänsä.

//Tale??

Leimusilmä luuli saavansa murehtia rauhassa omassa pesässään. Hän oli antanut ryhtinsä lysähtää päästyään sisälle hämärään onkaloon, mutta vaimea nauku pesän suulta sai hänet jännittymään. Lieskakajo roteva hahmo ujuttautui peremmälle pesään hänen perässään, ja Leimusilmä tuijotti tätä hieman varautuneena. Mitä tuo halusi hänestä?
“Minä halusin vain nähdä sinut.” Lieskakajo tuntui lukevan hänen ajatuksiaan. Soturin lämmin katse säkenöi parantajaa kohti. Hän pystyi lukemaan niistä kielletyt tunteet, joita tällä ei olisi pitänyt enää olla häntä kohtaan. Lieskakajo oli valinnut perheensä – miksi tämä siis yhä vaikutti leikittelevän ajatuksella heistä kahdesta? He eivät olleet enää mitään. Niin Leimusilmä oli päättänyt jo kuita sitten, kun kolli oli särkenyt hänen sydämensä.
“Ja tietää miten sinä voit.” Lieskakajon katse sai Leimusilmän kiemurtelemaan turkkinsa alla. Parantaja ravisteli itseään ja silotti karvansa. Ehkä joskus hän olisi voinut kertoa tälle soturille, mikä häntä todella painoi, mutta nyt hän aikoi pitää tuntonsa ominaan niin kuin kunnon parantaja ainakin.
“Minä voin hyvin, kiitos vain”, hän naukaisi takakireästi. “Nyt olet nähnyt minut, joten voit poistua.” Parantaja käänsi selkänsä punertavalle kollille toistamiseen ja oli muka tekevinään jotakin tärkeää maassa lojuvilla yrttien rippeillä.
Varovainen tassutuksen ääni lähestyi häntä takaapäin. “Minä tunnen sinut, Leimusilmä. Jokin painaa sinua. Sen näkee jo pelkästään hännän asennostasi.”
Leimusilmä kiehahti ja hän kääntyi katsomaan suurempaa kollia äkämystyneenä. “Mitä sinä noin tarkalleen ottaen haluat minusta, Lieskakajo? Luulin että olit tehnyt jo valintasi. En minäkään ole sokea: minäkin osaan lukea sinun katseestasi, mitä ajatuksia tuossa typerässä päässäsi liikkuu.” Hänen ei ollut ollut tarkoitus menettää malttiaan, mutta päivä oli ollut pitkä ja raskas, eikä hän yksinkertaisesti kyennyt enää patoamaan tuohtumustaan.
“Miksi sinä kuvittelet, että sinulla on oikeus pitää käpälä kummassakin paikassa – minun ja Nokkospilven luona? Nokkospilvi ei ansaitse tällaista. Enkä kyllä minäkään.” Leimusilmä tapitti tiukasti Lieskakajon vihreitä silmiä, joista kuvastui nyt hämmennys. Hän ei ollut huomannut kiihtyneensä niin paljon että ihan vapisi.

//Lieksa?!?

Kaikki tuntui vihdoin olevan mallillaan: jopa ongelmanuori pojanpoikani oli viimein saanut soturinimensä ja oli toistaiseksi pysynyt kaidalla tiellä. En ollut hänestä enää niin huolissani. Ikään kuin hänen soturinimityksensä olisi poistanut kirouksen, jonka Tyrskytassun tekojen haamu oli jättänyt jälkeensä. Olin pelännyt että kolli tekisi jotakin peruuttamatonta ja kärsisi enonsa kohtalon, mutta Pörriäissurma oli osoittanut olevansa eri maata. Minä uskoin että hänestä tulisi vielä kunnioitettu Eloklaanin soturi.
Olimme aterioimassa Korppitähden kanssa hänen pesänsä edustalla, kun Kimalaistoive lähestyi meitä. Kolmijalkainen tyttäremme nilkutti luoksemme omituisen oloisena. Näin hänen silmistään, että jokin painoi häntä.
“Hiilihammas, Korppitähti. Voisimmeko me jutella?” Kimalaistoive puhui hiljaa. Vilkaisin Korppitähteen, kun tyttäremme rojahti makaamaan viereemme. Kumppanini vihreistä silmistä kuvastui huoli samoin kuin omistani, mutta yritin parhaani kätkeäkseni sen.
“Kimalaistoive, kuinka mukava nähdä!” kehräsin ja kurkotin lipaisemaan pentuni poskea lempeästi. “Totta kai. Onko kaikki hyvin vai halusitko vain kysellä Kauristassun koulutuksesta?”
Kysymys vaikutti saavan Kimalaistoiveen hetkeksi ajatuksiinsa. Kimmelsikö hänen silmäkulmassaan kyynel?
“Minä kuolen.” Jääpuikko suoraan sydämeen. Tuijotin tytärtäni järkyttyneenä. Minun oli täytynyt kuulla väärin!
Mutta ei. Totta se oli.
“Minulla on sairaus, jota edes Tähtiklaani ei voi parantaa.” Kimalaistoive katsoi vuoroin minua ja emoaan. Hän ei ollut läheskään yhtä poissa tolaltaan asiasta kuin hänen olisi pitänyt olla. Kuinka kauan hän oli tiennyt asiasta? Oliko hän salannut tämän meiltä?
“Mitäh…” Suuni tuntui yhtäkkiä kamalan kuivalta, ihan kuin olisin syönyt kilon hiekkaa. “Sano että tämä on pilaa.” Käännyin katsomaan kumppaniini, joka katsoi tytärtään yhtä typertyneenä. “Eikö tämä olekin pilaa, Korppitähti? Haa haa, tosi hauskaa. Jos te yritätte jekuttaa minua, niin onnistuitte siinä.”
Minä tiesin ettei se ollut pilaa. Tai ainakin osa minusta tiesi. Muu osa ei vain ollut valmis hyväksymään kuulemaansa. Olisiko edes pitänyt olla? Ei kukaan voi hyväksyä sellaista, että oma pentu kuolee ennen vanhempiaan.
“Kauanko olet tiennyt?” Korppitähti kysyi silmissään synkkä katse. Hän kurkotti hännällään kohti Kimalaistoivetta ja laski sen naaraan selän päälle.

//Kimmo?

Ja niin Pörriäissurma oli saanut soturinimensä, kuten Sirutassu ja hänen pentukaksikkonsa oppilasnimensä. Pentutarha oli jälleent tyhjä ja Eloklaani oli saanut riveihinsä todella vahvan lisän. Kimalaistoive tiesi, että Pörriäissurma selviäisi aivan mistä tahansa. Totta puhuen Korppitähden päätös nimetä kolli noin vahvalla nimellä oli tuntunut Kimalaistoiveesta aluksi hieman liian hurjalta. Surma… Mitä jos se oli enne? Mutta Kimalaistoive yritti ajatella positiivisesti. Kolli tulisi puskemaan läpi harmaan kiven. Naaras tiesi sen. Hän oli myös iloinen, että Hiilihammas oli saanut koulutettavakseen Kaurispennun. Kolli oli hänen isänsä, kissa johon hän luotti kaikista eniten. Sirupentukin oli saanut mestarikseen Lieskakajon. Kollilla oli ollut omat metkunsa, mutta hän oli myös todella kokenut ja kouluttanut useita oppilaita menestyksekkäästi. Hänen pentunsa olivat kaikki hyvissä tassuissa. Kimalaistoive vetäisi syvään henkeä. Hän oli itselleen kaikista vaikeimman asian äärellä. Hiilihammas aterioi Korppitähden kanssa päällikönpesän lähettyvillä. Nyt tai ei koskaan. Kimalaistoive lähti nilkuttamaan kohti vanhempiaan. Hän oli pitänyt sairautensa todella pitkään salassa, mutta nyt kun kuolema oli jo väistämätön, hänen olisi puhuttava siitä. Naaras joutui pinnistelemään todella paljon, että ei itkisi jo tässä vaiheessa. Hän oli elänyt hyvän elämän ja saanut tehdä sitä mitä hän rakasti; auttaa pentuja. Ei ollut mitään mitä surra. Tähtiklaani oli vain päättänyt, että hänen tehtävänsä oli tullut päätökseensä.
“Hiilihammas, Korppitähti. Voisimmeko me jutella?” Kimalaistoive kysyi hiljaisella äänellä päästessään tarpeeksi lähelle ja rojahti sitten vanhempiensa lähelle. Naaras ei tiennyt olivatko he aavistaneet jotain. Olihan hän laihtunut, muuttunut melkein luurangoksi. Turkkikaan ei ollut enää yhtä kiiltävä. Kimalaistoive kuitenkin toivoi, että he eivät olleet huomanneet. Että he eivät olleet käyttäneet päiviään hänen tilanteensa murehtimiseen.
“Kimalaistoive, kuinka mukava nähdä! Totta kai. Onko kaikki hyvin vai halusitko vain kysellä Kauristassun koulutuksesta? Tyttäresi edistyy huimaa vauhtia”, Hiilihammas naukaisi lämpimästi ja sukaisi tytärtään poskeen. Kimalaistoive hymyili. Hän tiesi, että Hiilihammas tulisi katsomaan pennunpentujensa perään. Ajatus sai naaraan herkistymään. Voi kuinka hän olisi tehnyt ihan mitä tahansa voidakseen elää pentujensa rinnalla ikuisesti. Mutta häntä odotti ikuinen elämä Tähtiklaanissa. Kimalaistoive hiljentyi hetkeksi. Miten hän tämän nyt sanoisi?
“Minä kuolen. Minulla on sairaus, jota edes Tähtiklaani ei voi parantaa.” Mitä hyötyä kiertelystä olisi? Ei se hänen tilannettaan muuttuisi, vaikka hän esittäisi asian kuinka hienovaraisesti.

//Hiili-isi? 🙁

Tuikelinnun katse vaelteli reviirittömällä maalla haikeana, kaipaavana. Naaras olisi antanut mitä tahansa, että hän olisi voinut kulkea tuolla. Vapaana, etsien kohtaloaan ja kenties kulkien niiden salaperäisten erakoiden kanssa. Tuikelintu oli alkanut kuljeskella rajan tuntumassa ihan huomaamattamaan ja voih kuinka paljon hän olisikaan antanut, että hän olisi taas törmännyt heihin… Olgan vihreät silmät toivat hänen sydämeensä viherlehden lämmön ja Kyyn tummanruskea turkki sai hänen omansa kipinöimään. Kuinka elämä olikaan ihanaa sen pienen hetken ajan, kun hän haaveili molemmista! Heissä oli jotain kiellettyä ja se laittomuus kohtasi Tuikelinnun omat arvot ikävässä risteyksessä. Naaras oli aina ajatellut, että ihastuminen ei ollut häntä varten. Hän ei voisi ihastua tai varsinkaan rakastua, koska silloin hän ei enää kykenisi kohtaamaan muita kissoja tasavertaisella rakkaudella. Mutta tässä sitä oltiin ja haaveiltiin kahdesta tuntemattomasta kissasta.. Hänhän oli mennyt aivan mahdottomaksi. Lopulta naaras antoi viimeisen, unelmoivan silmäyksen ruskaisille maille ja kääntyi sitten etsiäkseen partion loput kissat. Hänen olisi pitänyt saalistaa, mutta päivän ainoaksi jahdiksi oli jäänyt hänen omat unelmansa. Eikä hän ollut saanut niitäkään kiinni. Vaikka olihan naaras miettinyt Eloklaanista lähtemistä. Edellinen kohtaaminen jumalien kanssa oli antanut hänen päätökselleen siunauksen. Tuikelinnun paikka ei todellakaan ollut Eloklaanissa. Hän ei voisi koskaan elää elämäänsä oikein, jos hänen pitäisi antaa hyväksyntä sodille ja muiden vahingoittamiselle. Jokin Tuikelintua kuitenkin vielä pidätteli.
“Hei, eikö riistaonni ollut sinullakaan myötä?” yhtäkkinen ääni kysyi ja keskeytti naaraan omat mietinnät. Tuikelintu kääntyi Kääpäpunan puoleen ja hymyili kömpelösti.
“Ei näköjään”, Tuikelintu naurahti ja tunsi välittömästi katumusta valehtelemisesta. Se oli yksi niistä synneistä, joka oli hyvin helppo välttää.
“Oikeastaan, en minä edes yrittänyt”, vaaleaturkkinen naaras tunnusti ja lähti kävelemään Kääpäpunan kanssa samaa tahtia. Kolli oli entinen erakko, niin naaras ainakin muisteli.
“Sinähän olet entinen erakko?” naaras haki vahvistusta sanoilleen ja ruskeaturkkinen nyökkäsi hieman kysyvänä.
“Minä oikeastaan harkitsen Eloklaanista lähtemistä”, Tuikelintu tunnusti. Joku olisi voinut pitää omituisena, miksi hän nyt itselleen tuntemattomalle klaanitoverille tällaisia kertoi? Mutta naaras koki, että hänellä ei ollut mitään salattavaa keneltäkään. Joskus Tuikelintu oli leikitellyt ajatuksella, että hän keräisi oman, samanmielisen porukan ja he eläisivät yhdessä. Ilman reviirien rajoja, ilman taisteluita. Ilman negatiivista energiaa. Klaaneissa oli nimittäin mahdotonta elää tällaista elämää.

//Kääpä?

Mustikkapyörre vetosi heti siihen, ettei emoni kuolema muka ollut ollut hänen syytään ja, että Lehtomyrsky oli jo varmasi antanut hänelle anteeksi. En voinut muuta kuin tuhahtaa. Kuinka kissa saattoikaan olla noin hölmö? Kaiken sen lisäksi hän ryhtyi vielä rypemään itsesäälissä ja surkuttelemaan kuinka hänen elämänsä oli surkeaa. Kaiken lisäksi hän läpsähti maahan kuonolleen surkean tasapainonsa vuoksi. Kuinka säälittävää. Siristin silmiäni hänelle epäuskoisesti.
“Oletko sinä soturi vai kotikissa? Soturit puskevat lävitse, vaikka varman kuoleman!” naukaisin kovaan ääneen. “En minäkään pitkään voinut itkeä emoni perään, koska klaani täytyy ruokkia.”
Mustikkapyörre näytti lähes järkyttyneeltä siitä, millainen suhtautumiseni soturin elämään oli, mutta en sitä paljoa ihmetellyt. Oli lähes ihme, että hän oli koskaan edes päässyt soturiksi.
“Kuule, en yleensä harrasta anteeksiantoa, mutta sinun tapauksessa voisin lähes antaa Käärmekullalle syntinsä anteeksi! Olet surkea soturi! Niin herkkänahkainen, että on ihme, ettei pieni tuulenpuuska kaada sinua nurin, jonka jälkeen itkisit uuden järven keskelle metsää”, murahdin astellen lähemmäs niin kutsuttua sisartani. Kiskaisin hänet pystyyn niskanahkaan tarttuen. “Todista itsesi ja nappaa jotain hienoa.”

//Mustikki?

Muistotassu katsoi veljensä menoa. Hän taisi olla innokaampi saalistamaan yksin, vaikka tarkoitus oli harjoitella ryhmätyötä. Ehkä Muistotassun olisi parempi olla jo ymmärtää, ettei hänen veljensä oikeasti välittänyt hänestä juurikaan. Musta oppilas kuitenkin lähti vielä veljensä perään. Hän toivoi voivansa saada hänet työskentelemään kanssaan edes vähäsen.
Muistotassu haistoi ilmassa kuitenkin linnun hajun. Hän kääntyi vielä suuntaan, johon oli nähnyt veljensä menevän.
“Rajutas-”, hän aloitti, mutta huomasi, että ruskea kolli oli jo kauas kadonnut. Musta oppilas katseli vielä hetken suuntaan, johon hänen veljensä hajujälki oli katoamassa, mutta antoi sitten olla. Hän lähti itse linnun perään, sillä olisi parempi, että he saisivat yleisesti edes jotain napattua, vaikka eivät yhdessä toimisikaan.
Muistotassu suuntasi lintunsa perään ja nappasi sen suhteellisen nopeasti ja taitavasti, josta hän oli oikeastaan erityisen ylpeä. Etenkin, koska hänen veljensä mestari kehui häntä nappauksesta. Ehkä tämä tekisi hänestä muistettavamman kissan. Hän huomasi myös veljensä marssivan häntä kohti.
“Oliko tämä sinun? En kai varastanut saalista suoraan naamasi edestä, kun vaanit sitä kauempaa?” Muistotassu naukui äkkiä, kun huomasi Rajutassun hieman äreän näköisen ilmeen. Hän ei halunnut jäädä kissojen muistoihin varkaana.

//Raju?

Kujekulta hyvästeli isänsä ja Sirutassun nopealla hännänheilautuksella. Lieskakajo oli pyytänyt hänen apuaan taisteluharjoituksiin ja naaras oli totta kai suostunut isänsä pyyntöön siitäkin huolimatta, että Kujekulta oli yksi Eloklaanin tai oikeastaan koko metsän surkeimmista taistelijoista. Jopa hänen omista pennuistaan Rusakkotassu ja Muurahaistassu olivat paljon kehuttavammat kynsienheiluttajat. Kujekulta osasi korkeintaan runnoa muut kissat alleen. Joten Sirutassun taisteluharjoitukset olivat olleet samalla myös hänen omat taisteluharjoitukset! Kujekulta oli saanut punaturkkiselta kollilta paljon hyviä vinkkejä, mutta se oli sitten tarina toinen osaisiko naaras hyödyntää niitä. Kuolonklaanin paranisi pitää tassut omalla puolellaan, jotta Kujekulta ei joutuisi kohtaamaan heitä taistelukentällä saatikka myöntää, että hän oli siellä lähinnä haitaksi. Onneksi se ei ollut tämän hetken murhe! Kujekulta oli nimittäin lähdössä auringonlaskunpartioon yhdessä poikansa, Muurahaistassun, Kuuhohteen ja Ahvenvirran kanssa. Naaras hymyili siskolleen ja nyökäytti pienesti päätään. Kujekulta oli pyytänyt Sädesäihkeeltä erikseen, että hän saisi mennä ruskeaturkkisen kollin kanssa kaksin partioon ja se oli onneksi sopinut kollille. Kun Muurahaistassu ilmestyi oppilaiden pesästä näkyviin, ruskeaturkkisen naaraan hymy leveni. Välillä hän oli huolissaan mihin suuntaan Muurahaistassu oli menossa. Kolli vaikutti hankkivan itselleen ties millaisia ongelmia. Kujekulta oli saanut onneksi vertaistukea Kimalaistoiveelta, jonka poika, Pörriäissurma oli kehitellyt kaikenlaisia ongelmia Hellehehkun kanssa, joka sattui myös olemaan Kujekullan pikkuveli. Naaras pudisteli päätään. Nuoret kollit, aina etsimässä itselleen ties millaisia metkuja!
“Olemme kaikki koossa, lähdetään sitten. Suuntaamme kieloniitylle päin, katsotaan löytäisimmekö me sieltä jotakin syötävää”, Kuuhohde naukaisi ystävällisesti ja lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Kujekulta nyökkäsi Ahvenvirralle merkiksi mennä hänen ohitseen ja jättäytyi sitten itse Muurahaistassun vierelle pitämään perää.
“Juttelin Sädesäihkeen kanssa, koulutuksesi on edistynyt hyvin”, Kujekulta naukaisi ylpeyttä äänessään ja näpäytti kollia hännällään. Muurahaistassu vilkaisi emoaan tympääntyneenä.
“Tietenkin se edistyy”, kolli tuhautti rinta röyheänä.
Kujekulta tuijotti poikaansa hieman epäuskoisena ja mietti mitä sanoisi. Hänestä oli hienoa, että Muurahaistassulla oli luottoa omiin kykyihinsä ja itsevarmuutta, vaikka muille jakaa, mutta rajansa kaikella. Kollin tulisi myös oppia nöyryyttä. Vaikka toisaalta, se saattoi tulla myös iän mukana.
“Sinähän voisit lähteä minun ja ukkisi kanssa harjoittelemaan. Nyt kun hänellä on oppilas, Sirutassu. Voisimme vaikka harjoitella saalistamista”, Kujekulta ehdotti mustanruskealle kollioppilaalle. Muurahaistassu ei kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan innostuneelta harjoittamaan saalistamista nuoren Sirutassun kanssa..

//Murkku? 😀

Perhopuron tyyneys sai Tupsuturkinkin laskemaan kierroksiaan. Ja Perhopuro piti vielä samasta riistasta! Tupsuturkki oli asiasta niin iloinen. Kolli kuitenkin halusi ottaa selvää oliko naaraalla jotain mistä tuo ei erityisemmin pitänyt. Onneksi naaras vaikutti kaikkiruokaiselta. Vaikka ei sillä tietenkään olisi ollut väliä! Tupsuturkki itsekin oli kaikkiruokainen, vaikka kalat osasivatkin virittää hänen makunystyränsä juuri oikealle taajuudelle. Kolli ei kuitenkaan kieltäytyisi riistasta.
”Sammakko”, Tupsuturkin kurkusta pääsi hermostuneen ja hyväntuulisuuden sotkema naurahdus. Sammakot eivät tosiaan olleet mitään yleisintä ruokaa, ei ainakaan Eloklaanissa! Mutta ehkä Kuolonklaanissa nautittiin niitä tavallisinakin päivinä? Ajatus oli Tupsuturkista hieman omituinen. Sammakot olivat kaiken lisäksi niin pieniä ja hieman limaisia. Mitä syötävää niissä edes oli? Vaikka lehtikadon aikaan niistäkin sai varmasti vatsansa täyteen.
”Minäkään en ole koskaan ennen maistanut sammakkoa. Oikeastaan, e-en ole tainnut koskaan ennen nähdä sellaista tuoresaaliskasassakaan”, harvaturkkinen kurahti jännittyneenä. Voi, olisipa hän voinut tasoittaa hermonsa! Kolli oli kuullut joidenkin kissojen naukuvan, kuinka heidän sydämensä valitsemansa kissat saivat koko muun maailman unohtumaan. Tupsuturkki taas tuntui olevan entistä tietoisempi itsestään ja kaikista ympärillä tapahtuvista asioista. No, ehkä pienet ihastumiset olivat hieman eri juttu.
”Oletko koskaan kuullut käärmeiden metsästämisestä? Minä kuulin, että jotkut kissat osaavat metsästää niitä? Minä en varmaan uskaltaisi, käärmeet vaikuttavat niin hurjilta”, Tupsuturkki huokaisi, mutta katui heti sanojaan. Entä jos Perhopuro ajatteli, että hän ei kykenisi puolustamaan läheisiään? ”Va-vaikka siis tosipaikan tullen tietenkin uskaltaisin toimia!”
”Haluaisitko sinä oppilaan?” kolli kysyi ystävältään. Kimalaistoiveen kaitsema Sirupentu ja hänen oma kaksikkonsa, Kaurispentu ja Seljapentu, olivat saaneet oppilasnimensä hetki sitten. Perhopuro ei ollut saanut ainakaan heistä omaa oppilastaan, mutta kolli oli varma, että naaras olisi mitä mainioin mestari. Hän oli niin kiltti ja osasi ottaa muut huomioon. Tupsuturkkikaan ei ollut saanut vielä omaa oppilasta eikä Kiurusulkakaan, mutta kolli oli asiasta ihan tyytyväinen. Hän koki, että ei ollut vielä valmis siihen. Oma oppilas oli niin iso vastuu ja vasta hetki sitten hän oli itse ollut -tassu.

//Perho? 😀

Tupsuturkin ei ollutkaan varmaan ollut tarkoitus puhua ääneen. Ehkä kollia vain hermostutti ja sehän oli ihan okei. Hyrähdin kehräyksen sekaisen naurahduksen ja maistoin sitten taas ihanaa kalaa, jonka soturitoverini oli tuonut.
“Tämä on oikein maukasta, kiitos”, nau’uin ja nuoleskelin huuliltani sinne jääneitä rippeitä. En halunnut hukata yhtään riistaa nyt, kun sitä vielä riitti. Ei koskaan tiennyt kuinka niukkaa meille tulisi lehtikadon aikaan.
“O-on kiva, että me tykkäämme samasta tuoresaaliista! Tai tarkoitan, että kala on hyvää ja on mukava jakaa se kanssasi”, Tupsuturkki soperteli hermostuneena. Hänen olemuksestaan huokui varovainen into, joka pikku hiljaa tarttui myös minuun.
“Niin, joskus on hankalaa syödä toisten kanssa, jos he eivät pidä tietyistä eläimistä”, vastasin nieleskeltyäni taas uuden palan kalaa. Mieleeni sanojeni myötä tuli Sädesäihke, jolla oli joskus aikoinaan ollut kunnon kriisi kumppaninsa kanssa, sillä heidän lempiruokansa eivät aivan osuneet yksi yhteen. Onneksi minulle ei ollut koskaan käynyt niin kenenkään kanssa.
“Onko sinulla jotakin riistaa, josta et erityisesti pidä?” Tupsuturkki kiirehti kysymään. Minusta oli mukavaa, että hän halusi tietää minun mieltymyksistäni. Se toi kuvan välittävästä kollista, joka mahdollisesti halusi jatkossakin viettää kanssani iltaa tuoresaaliin parissa.
“Eipä juuri. Olen aika avoin kaikelle, tosin esimerkiksi sammakkoa en ole vielä maistanut. Entä sinä? Mitkä sinyn mielymyksesi riistan suhteen ovat?”

//Rupsutupsu

Kävelin kosteaa metsänpohjaa pitkin siskoni ja parin muun klaanilaisen kanssa. Heihin en kiinnittänyt yhtä paljon huomiota kuin siihen, että siskoni oli kerennyt jo muka ’vahingossa’ astua häntäni päälle. Hän pahoitteli tekoaan niin sarkastisesti, että luulin hänen tulleen hulluksi.
Miksi minut täytyi pistää siskoni kanssa? Eikö kukaan tiennyt, etteivät välimme olleet kovin hyvät. Tietenkin nyt partiomme jakautui ja jäin vieläpä hänen kanssaan kahdestaan keskelle Eloklaanin reviirin metsää. Korpikaste ei näyttänyt myöskään erityisen innostuneelta kanssani selviytymiseen, vaan varmaan pikemminkin halusi vain tökätä terävän piikin sydämeni halki.
”Osaatko edes saalistaa?” Korpikaste näpäytti minua kysymyksellä, jota ei soturittarelta tarvitsisi tai edes saisi kysyä. Tietenkin osasin saalistaa, eikö hän huomannut, että olin sotu- ”Osaat ainakin tappaa emoja, sen osaat. Muuten oletkin aina ollut loinen elämässäni”, Korpikaste pilkkasi minua, sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Ei ainakaan näin suorasti keskellä metsää.
”Ei se minun vika ollut, minä en tahallani aiheuttanut sitä. Lehtomyrsky varmasti antoi minut anteeksi, miksi et voi tehdä samaa? Olenko minä muka todella niin huono sisar, haluatko sinä minunkin kuolevan?” Kyynel valahti poskelleni, ja toinen kimposi Korpikasteen ruskealle turkille, joka katsoi minua nytten inholla.
Käänsin selkäni naaraalle ja otin pari askelta poispäin hänestä. ”Elämäni on jo kurjaa. Haluatko tehdä siitä vielä huonompaa? Kai tiedät, ettei minulla ole ketään apuna? Sinun pitäisi tukea minua, mutta ei, sinä vain haluat aiheuttaa minulle pahan mielen.”
Otin vielä pari askelta poispäin siskostani, mutta vahingossa kompastuin puunjuureen ja lennätin itseni kuono edellä mutalammikkoon.
Kuulin takaani huvittunutta tirskuntaa. Korpikaste varmaan kuolisi naurusta, kun taas minä kohta kuolisin tähän yksinäisenä ja unohdettuna. Yksi asia oli selvää, Korpikaste ei auttaisi minua tästä ylös. Minun olisi selviydyttävä itse.

//Korpi?

Hellehehku katseli kauempaa kun Kimalaistoive suki vimmatusti vastanimitetyn Pörriäissurman kasvoja. Kimalaistoive oli aina vaikuttanut niin tunteelliselta, toki vain ja ainoastaan hyvällä tapaa.
“Voi Pörriäissurma, sinusta on kasvanut niin iso! Vaikka minulle kyllä olet edelleen pieni Pörriäispentuni”, Kimalaistoive kehräsi ja suki kollin korvia hänen yrittäessä väistellä.
“Emoo! Sekaat mun turkin”, Pörriäissurma naukui ja vastusteli Kimalaistoiven voimakkaita sukaisuja. Hellehehku virnisti. Jos hän olisi tuon hetken voinut taltioida, niin hän olisi voinut kiusata toveriaan tuosta myöhemminkin. Toki pelkästään rakkaudella, kyllähän Pörriäissurma sen tiesi! Lopulta Kimalaistoive osoitti Hellehehkun suuntaan, naukaisi jotain ja poistui sitten pentutarhan suuntaan. Hellehehku tassutteli ystävänsä luokse ja tuuppasi tuota voimakkaalla pukkaisulla kylkeen.
“No, nyt sinäkin olet vihdoin soturi!” punaturkkinen naukaisi hyväntuulisena. Pörriäissurma tuhahti ja pyöräytti leikkisästi silmiään.
“Ja joudun tulemaan soturien pesään kuuntelemaan sinun kuorsaustasi? Kattia kanssa!” Pörriäissurma virnuili ja suki etukäpäläänsä. Hellehehku ei malttanut odottaa, että he pääsisivät yhdessä seikkailemaan.
“No, milloin me oikeasti näytämme Kuolonklaanille? Minä olen kehittänyt muutamia liikkeitä ja sinun on nähtävä ne! Isäni näytti minulle VEDESSÄ harjoitettavia liikkeitä ja sitä ne rotanaivot eivät kyllä osaa odottaa!” Hellehehku kertoi rinta röyheänä ja silmät sädehtien.
“Ja arvaa mitä? Lieskakajo ehdotti, että me, hän ja Irvikita voisimme mennä joku päivä yhdessä harjoittelemaan!” kolli ei malttanut pysyä turkissaan. Tästä alkaisi heidän elämänsä paras jakso!

//Pörtsi? B)

Koko metsä tuntui hiljentyneen ja jäljelle oli jäänyt vain Virnakukan putoamisesta johtunut molskahdus. Se tuntui kaikuvan ilmassa yhä uudelleen ja uudelleen. Talvikkitakku katsoi järkyttyneenä Kuutamolainetta. Hänen järkytyksensä johtui kuitenkin osittain siitä, että hänellä ei ollut mitään aavistusta, että Virnakukka oli kohdellut Kuutamolainetta noin sydäntäsärkevällä tavalla.
“Jos minä olisin vain ti-tiennyt-!” punaturkkinen naaras parkaisi silmät suurina. Kuutamolaine tasasi hengitystään ja katsoi Talvikkitakun läpi.
“Minä… Me…”, Kuutamolaine huohotti ja tärisi. Naaras pitäisi saada leiriin, heti. Talvikkitakku ei ollut mikään parantaja tai paljoa siitä tiennyt, mutta hän saattoi olla shokissa. Ja shokissa olevat kissat saattoivat tehdä mitä eriskummallisempia asioita.
“Ku-kuutamolaine, ei mitään hätää”, Talvikkitakku naukaisi hiljaa ja otti muutaman askeleen lähemmäksi voidakseen koskettaa naaraan tassua.
“Ai, ai miten niin ei ole mitään hätää?!!? Virnakukka makaa tuolla, JOESSA. Hän on kuollut ja.. ja.. se on minun syytäni”, Kuutamolaine parkaisi karvat pörhössä ja jäi seisomaan paikoilleen järkyttyneenä. Talvikkitakku ei tiennyt mitä tehdä. Olisiko heidän pitänyt syöksyä Virnakukan perään ja yrittää pelastaa hänet? Entä jos Virnakukka oli päässyt omin neuvoin pois vedestä ja palaisi kostamaan? Talvikkitakku tuijotti vuoroin kuohuvaa jokea ja vuoroin Kuutamolainetta toivottomana. Mitä hänen pitäisi tehdä? Äh, hänen olisi yritettävä selvittää oliko Virnakukka vielä elossa!
“Odota tässä”, Talvikkitakku naukaisi, otti vauhtia ja loikkasi kuohuvaan jokeen. Kylmä vesi sulki Talvikkitakun ansaansa ja naaras irvisti. Milloin viimeksi hän oli uinut näin hyisessä vedessä? Talvikkitakku taisteli tyrskyjä vastaan ja kauhoi vettä mahdollisimman laajoin liikkein.
“Virna..”, naaras yritti huutaa tippuneen naaraan nimeä, mutta vesi meni hänen keuhkoihinsa ja sai punaturkkisen yskimään.
“Virnakukkaa!” Talvikkitakku ulvoi, mutta kukaan ei vastannut. Ajelehdittuaan hetken Talvikkitakun oli todettava, että Virnakukkaa ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä naaraasta tuntui, että viherlehti olisi saapunut takaisin. Kaikki tuntui niin lämpimältä, pehmeältä. Talvikkitakku olisi voinut jäädä tähän tunteeseen. Kaikki oli niin ihanaa ja- häh?! Yhtäkkiä jokin vetäisi hänet niskanahasta puoliksi joen pientareelle.
“TALVIKKITAKKU, OLETKO IHAN TODELLA NOIN HIIRENAIVOINEN?! Minä tiesin, että sinun päässääsi ei liiku yhtään mitään, mutta että olet näin typerä kissa! Tajuatko, että sinä olisit voinut kuolla?!” Kuutamolaine sylkäisi sanansa suoraan vasten naaraan kasvoja ja tuijotti Talvikkitakkua kipinöivin silmin.
“Mutta on niin lämmintä, Kuutamolaine.. Ei minulla ole mitään hätää”; naaras henkäisi silmät säteillen ja kurottautui koskettamaan naaraan poskea käpälällään.
“Sitä paitsi sinä pääsit eroon Virnakukasta ja nyt me kaksi voimme olla yhdessä. Sinä olet nyt turvassa, Kuutamolaine. Minä pidän sinusta huolen”, punaturkkinen jatkoi. Aurinko paistoi ja suorastaan poltti hänen turkkiaan.

//Kuutti? 😉

Lieskakajo laahusti verkkaiseen tahtiin kauniissa metsässä. Kolli kääntyi katzomaan taakseen ja huomasi Nokkospilven laahustavan vähintään yhtä hitaaseen tahtiin. Kolli hymyili hieman. He molemmat olivat olleet viime aikoina aika kiireisiä soturien tehtäviensä kanssa, mutta nyt heillä oli pitkästä aikaa yhteinen vapaa-ilta. Lieskakajo odotti, että hänen kumppaninsa sai kurottua välimatkan umpeen ja jatkoi sitten matkaansa – tällä kertaa kiinni Nokkospilven kyljessä.
“Tämä on ehkä kaikista kauneinta aikaa”, Lieskakajo kuiskasi hiljaisella äänellä. Osa lehdistä olivat värjäytyneet punaisiksi, osa keltaisiksi. Suurin osa lehdistä oli kuitenkin saanut molempien värit. Lieskakajosta se symbolisoi hienosti myös kissoja. Osa oli täysin hyveellisiä, osa läpeensä pahoja. Suurimmassa osassa kissoissa oli kuitenkin molempia värejä.
“Olen samaa mieltä. On surullista, että pian kaikki lehdet ovat pudonneet ja muut muuttuvat kaljuiksi. Sen jälkeen edessä onkin vain kylmä ja karu lehtikato”, Nokkospilvi huokaisi raskaasti ja he pysähtyivät ihastelemaan maisemia. Lieskakajo toivoi, että olisi voinut taltioida tämän näyn pysyvästi hänen verkkokalvoilleen. Joku olisi voinut sanoa, että aina tuli uusi lehtisade, mutta mikään ei takaisi, että Lieskakajo olisi täällä näkemässä sen. Jos kollilta olisi muutama kuu sitten kysytty, hän olisi vastannut toivovansa, että hänen ei enää tarvitsisi kärsiä täällä. Olisikohan Tähtiklaanissa ikinä lehtisade? Mutta juuri nyt Lieskakajo ei muuta toivonutkaan, että hän saisi nauttia mahdollisimman monesta lehtisateesta perheensä kanssa. Kolli kietaisi häntänsä Nokkospilven omaan ja hautasi kuononsa naaraan paksuun kaulaturkkiin. Kolli vetäisi syvään henkeä ja hengitti naaraan tuttuakin tutumpaa ominaistuoksua. Nokkospilvi oli hänelle niin äärimmäisen tärkeä. Hänen oma tukipilarinsa…
“Minun on kuitenkin pakko myöntää, pidän lehtikadosta. En riistattomuudesta, mutta lumesta. Siinä on mukava leikkiä lumisotaa”, Lieskakajo virnisti kumppanilleen. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi taas painimaan poikansa kanssa. Hellehehkusta oli kasvanut iso ja voimakas kolli, joka tulisi vielä näyttämään koko maailmalle. Lieskakajo oli kuullut Hellehehkun suunnittelevan parhaan ystävänsä, Pörriäissurman kanssa Kuolonklaanin valloitusta ja Eloklaanin johtamista. Lieskakajo toivoi, että heidän suunnitelmansa toteutuisi. Kollin omat unelmat eivät nimittäin olleet toteutuneet ja hän päätti, että tekisi kaikkensa, että Hellehehku saisi kaiken mitä halusi. Nokkospilvi pyöräytti silmiään ja pukkasi Lieskakajoa kylkeen.
“Älä viitsi. Minä osaan jo kuvitella kuinka sinä ja Hellehehku herätätte koko Eloklaanin painimalla heti aamutuimaan”, Nokkospilvi heitti takaisin ja sai Lieskakajon naksauttamaan kieltään.
“Sinähän sait heti juonestani kiinni!” kollisoturi hekotti huvittuneena ja pudisteli päätään.

Paluumatka leiriin sujui vähintäänkin yhtä mukavissa tunnelmissa. Kumppanukset jutustelivat keskenään ja ottivat muutamia leikkisiä painiliikkeitä. Että Nokkospilvi oli sitten mukavaa seuraa! Lieskakajo toivoi olevansa naaraan mielestä vähintäänkin yhtä mukavaa seuraa. Lieskakajo hyvästeli iltapartioon suuntaavan Nokkospilven ja lähti sitten ajatuksissaan taittamaan leiriaukiota. Tumps!
“Leimusilmä?” Lieskakajo mainitsi kollin nimen hämmentyneenä. Leimusilmälläkin taisi olla mielen päällä jotain. Kolli kuitenkin vain pahoitti törmäystään ja lähti sitten suunnistamaan kohti parantajanpesää. Lieskakajo kuitenkin edelleen rakasti Leimusilmää ja hän halusi tietää miten kolli voi. Hän tiesi, että Leimusilmä oli hänelle edelleen vihainen, mutta ehkä he voisivat keskustella. Punaturkkinen kolli odotti, että Leimusilmä pääsi parantajanpesään ja puikahti sitten itse perässä.
“Leimusilmä?” Lieskakajo kuiskasi kollin nimen särisevällä äänellä. Täplikäs parantajakolli säpsähti ja katsoi kollia katseella, jota soturi ei osannut tulkita.
“Minä halusin vain nähdä sinut. Ja tietää miten sinä voit”, Lieskakajo naukaisi hiljaa ja antoi Leimusilmälle lämpimän katseen, joka ei jättänyt hänen tunteitaan epäselväksi. Tässä Lieskakajo taas oli. Kaipaamassa kollia, jota hän ei voinut saada. Mutta jonka eteen hän olisi tehnyt ihan mitä tahansa. Paitsi menneisyydestään päätellen olla rehellinen…

//Leimu? 🙁

Seurasin Hiilihammasta ja minua jännitti. Olin ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolella. Mutta olinhan kuitenkin itselleni täysin tutun kanssa. Hiilihammas oli minulle sukua. Olin tavannut kollin aiemminkin. Reviiri näytti heti ihan valtavalta. Vastahan minut oltiin nimitetty ja nyt pääsin jo tutkimaan reviiriä.
”Suunnataan ensin joelle ja siitä Kuolonklaanin rajalle!” Hiilihammas ohjeisti.
Nyökkäsin ja pälyilin ympärilleni. Suuntasimme joelle ja siellä vastassa oli Lieskakajo ja Sirutassu. Hiilihammas vaihtoi pari sanaa liekinvärisen kollin kanssa jonka jälkeen suuntasimme kohti joessa möllöttäviä kiviä.
”Näitä kutsutaan astinkiviksi ja niitä pitkin pääsee joen toiselle puolelle aika turvallisesti!” Hiilihammas kertoi.
Pian mestarini näyttikin mallia ja kun hän oli palannut takaisin viereeni oli minun vuoroni. Jännitin ensimmäistä hyppyä liikaa, mutta se meni ihan hyvin. Kivet eivät olleet niin liukkaita kun olin alun perin luullut. Pääsimme joen yli helposti. Matka jatkui ja kuuntelin Hiilihammasta uteliaana. Kolli oli kokenut kaiken! Pian nenääni tulvahti inha haju.
”Toisella puolella on Kuolonklaanin reviiri, sinne me emme mene sillä emme ole kauhean tervetuleita!” Hiilihammas kertoi taas ja nyökkäsin tietäen, että pysyisin visusti kaukana sieltä!

// Toinen lyhkäinen ja jaoin nää erikseen kun unohdin tän pätkän viime tarinasta!

Hypähtelin innoissani Seljapennun perässä. Jahtasimme sammalpalloa, joka vieri aina karkuun kun pystyi. Sirupentu ei halunnut leikkiä kanssamme, jonka jälkeen naaras oli kadonnut riistakasalle varmaan puhumaan jollekulle. Yllättäen jokin tömähti päin kylkeäni ja tietysti se oli Seljapentu.
”Lopeta!” sanon närkästyneenä.
”Enpäs lopeta!” Seljapentu sanoi ja tämän silmien kiille kertoi leikistä.
Pian minäkin innostuin ja loikkasin hyvin kömpelösti päin Seljapentua. Seljapentu kuitenkin horjahti vähän varmaan sen takia, että yritti väistää iskuni. Lopulta vilkaisin taas sammalpalloon ja lähdin pienet käpälät viuhuen sitä kohti. Kuulin töminää takaani joka kertoi Seljapennun jahtaavan minua. Olin pallon luona ensimmäisenä. Seljapentu kuitenkin loikkasi päälleni kaataen minut ja sai pallon itselleen.
”Ihan epäreilua!” vinkaisen ja katson turkkiini johon oli kertynyt hiekkaa ja muuta sotkua.
”Eipäs ole!” Seljapentu vinkaisi ja alkoi rikkoa palloa pienillä kynsillään.
”Seljapentu!” vingun katsellen sammalsilppua joka pallosta jäi jäljelle.
”Tapoin saaliin!” Veljeni kuitenkin iloitsi.
”Eli siis tuhosit sammalpallon silpuksi!” Väitän pörhistäen likaista turkkiani.
Kaikkien voimieni takaa ryntäsin leikillä Seljapennun kimppuun. Sain tämän kömpelösti kaadettua mutta kuitenkin niin että myös veljen turkki oli sekaisin ja likainen.
”Seljapentu! Kaurispentu tulkaa tänne olette sottaisia!” Heti kun kuulin emon äänen käännyin ympäri ja lähdin tämän luo.
Emo ei paljoa viettänyt aikaa kanssamme ja se harmitti minua. Silti naaras aina hymyili meille ja oli turvallinen hahmo jonka lempeydestä sai pieniin naarmuihin suojaa.
”Mitä?” kysyin kallistaen päätäni.
Emo otti minut tassujensa väliin ja alkoi puhdistaa turkkiani. Seljapentu naurahti huvittuneena vierestä.
”Seljapentu sinun vuorosi on seuraavana teidän pitää olla tiptop!” Emo sanoi ja Seljapentu lopetti nauramisen siihen.

Pian selvisi syy sille miksi meidän piti olla tiptop kunnossa. Korppitähti hyppäsi Litteäkivelle ja kutsui klaanin koolle. Minä, Seljapentu ja Sirupentu astuttiin esiin. Sirupentu nimettiin ensimmäisenä ja hän sai mestarikseen Lieskakajon. Seljapentu sai seuraavana nimensä ja mestarinsa.
”Kaurispentu tästä hetkestä lähtien aina siihen hetkeen saakka kun ansaitset soturinimesi sinut tunnettakoon Kauristassuna! Mestarisi on Hiilihammas!” Korppitähti kuulutti.
Viimein olin oppilas!

Hymyilin leveästi ja olin ihan super innoissani kun Korppitähti kutsui klaanin koolle!
”Tänään olemme kokoontuneet nimittämään kolme uutta oppilasta Sirupentu, Seljapentu ja Kaurispentu astukaa eteen!” Astuin muiden joukossa eteen.
Jalkani ja koko kehoni tärisi puhtaasta innosta!
”Sirupentu tästä hetkestä aina siihen hetkeen asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnettakoon Sirutassuna mestariksesi tulee Lieskakajo!” Korppitähden ääni saa minut kiinnittämään katseeni liekinväriseen kolliin joka oli ollut mukana siinä partiossa joka minut löysi.
Lieskakajo asteli eteen ja kosketin hänen nenäänsä omallani.
Kaurispentu sai oppilasnimensä Kauristassu ja mestarikseen Hiilihampaan. Seljatassu sai Ropinaroihun.
”Sirutassu! Seljatassu! Kauristassu!” Klaani hurrasi nimiämme ja minä seisoin ylpeänä Lieskakajon vieressä.

”Sirutassu olisi aika mennä reviirikierrokselle!” Lieskakajon ääni sai minut kääntämään katseeni mestariini Kimalaistoiveesta joka oli tullut meitä onnittelemaan.
Nousin ylös ja nyökkäsin liekinväriselle kollille. Tämä lähti johdattamaan minua ulos leiristä ja into valtasi minut. Olin toki nähnyt maailmaa vähän leirin ulkopuolella mutten muistanut siitä mitään! Avasin silmäni ammolleen ja ihailin metsää. Se oli kasteesta märkä ja kauniit ruskan väriset lehdet olivat joko puissa kiinni tai maassa lojumassa. Lieskakajo lähti johdattamaan minua eteenpäin samalla kun kääntelin päätäni suunnasta toiseen. Jossain kohtaa alkoi kuulua kohinaa ja pysähdyin nopeasti. Kohina oli tuttu ääni ja se merkitsi vain yhtä asiaa.
”Vettä!” suustani karkaa.
Lieskakajo katsoo minuun ensin hämmentyneenä ja sitten kysyvästi.
”P-pelkään vettä! Emo putosi veteen eikä noussut!” sanon ja peräännyn askeleen verran.

Kujekulta pörrötti Sirupennun päälakea käpälällään.
“Minä olen varma, että sinä et tule hukkaamaan ketään! Huolehdit Eloklaanista taatusti erinomaisesti”, Kujekulta naukaisi hiljaisella äänellä ja vilkuili ympärilleen varmistaen, että Käärmekulta ei ollut huomannut. Naaras mietti. Hän tiesi klaanitovereistaan yhtä sun toista, mutta mikä olisi tarpeeksi mehukasta. Kujekulta olisi toki voinut kertoa Sirupennulle, että Eloklaanin parantaja tapaili hänen isäänsä – siis perheellistä kollia -, mutta se tuntui turhan yksityiseltä tiedolta. Tai hän olisi voinut kertoa, kuinka hänen oma suhteensa oli ajautumassa karille ja että hän tapaili myös erakkonaarasta….
“Tiesitkö sinä, että Haavemuiston perhe lähti aikoinaan Eloklaanista? Kolli liittyi Kujakissayhteisöön ja taisteli suuressa sodassa Eloklaania vastaan. Lopulta Haavemuisto kääntyi taas Eloklaanin puolelle, mutta osa kissoista taitaa silti epäillä hänen uskollisuuttaan”, naaras kertoi Sirupennulle hiljaisella äänellä. Haavemuisto oli hänen isänsä paras ja läheisin ystävä, mutta heidänkin välit olivat rakoilleet. Kollille nimittäin oli tapahtunut jotain ja hän oli asunut parantajanpesällä niin kauan, kun Kujekulta mahtoi muistaa. Naaras ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta hän epäili, että kolli ei tokenisi koskaan. Hän ei tiennyt mitä Haavemuistolle kävisi. Joutuisiko hän klaaninvanhimmaksi vai viettäisikö hän parantajanpesässä koko loppuelämänsä ajan? Naaraspentu nyökytteli päätään todella kiinnostuneen oloisena. Kujekullasta oli hienoa, että pentu halusi pysyä perillä Eloklaanin asioista.
“Ja Käärmekulta taas… Minä en ymmärrä miten hän päätyi varapäälliköksi. Tässä klaanissa on monta paljon kokeneempaa kissaa, ketkä osaa johtaa. Hänen nimityksessään on jotain mätää, minä olen aivan varma siitä!” Kujekulta kertoi nuoremmalle kissalle mietteliäänä. Kyllä hän vielä saisi selville mitä Käärmekulta juoni! Mutta se oli selvää, että naaraaseen ei tulisi luottaa.
“Kannattaa olla varovainen hänen seurassaan”, Kujekulta kuiskasi hiljaa ja hymyili.
‘“Mutta Eloklaani on täynnä hienoja kissoja. Olet onnekas, kun löysit tiesi tänne!”
Sirupentu ei kuitenkaan ehtinyt vastata Kujekullalle, kun Korppitähti loikkasi klaanikivelle ja kajautti kaikille tutun klaanikutsun ilmöille. Naarassoturin korvat nousivat pystyyn. Saisiko Sirupentu ja kenties jopa myös Kimalaispentun nuorempi jälkikasvu nimensä nyt? Naaras sukaisi vaistomaisesti Sirupennun turkin muutamat villisti sojottavat karvat suoraan ja lähti innostuneen pennun perässä kohti nimitysmenoja. Kujekulta toivoi, että hän saisi vihdoin ensimmäisen oppilaansa! Olihan hän ollut soturi jo kauan ja naaras koki, että hänellä olisi jotain annettavaa nuorempien opettamiseen. Ehkä tänään olisi hänen päivänsä!

//Siru? 😀 Voit nimittää myös Kauriin ja Seljan!

Hellehehku etsi katseellaan Pörriäissurmaa. Hän oli luvannut näyttää kollille, että saisi kalaa kylmälläkin säällä. Mutta nyt kollia ei näkynyt missään. Oliko hän unohtanut heidän tapaamisen vai oliko se katala Käärmekulta määrännyt hänet yllättäen päivän toiseen partioon? Oli miten oli, vaikka Hellehehku kuinka tiiraili ympärilleen ja kävi kaikki mahdolliset pesät läpi, hänen paras ystävänsä ei ilmestynyt mistään. Hellehehkun iloisena ja korkealla heilunut häntä laski surkeaksi maahan. Koko pitkän päivän hän oli eniten odottanut, että pääsisi viettämään aikaa ystävänsä kanssa ja nyt sitten Pörriäissurma oli kadonnut! Kollilla olisi ollut kerrottavana niin hauska juttu, mutta se saattoi nyt odottaa. Hänen olisi keksittävä jotain muuta. Mutta kuin tilauksesta, Hellehehkun katkohäntäinen isä löntysteli soturien pesästä. Kollin korvat painuivat vaistomaisesti luimuun. Heidän välinsä olivat edelleen vaikeat eikä Hellehehku vieläkään tiennyt miten Lieskakajon seurassa kuuluisi olla. He olivat isä ja poika, mutta se ei kollista tuntunut siltä. Lieskakajo oli ollut niin pitkään huonovointinen ja kolli oli pelännyt, että Lieskakajo ei koskaan palaisi entiselleen. Hellehehku oli ollut silloin niin pieni, mutta hänen mieleensä oli jäänyt kaikki kollin kertomat tarinat ja leikit. Lieskakajon leikit olivat olleet parhaita, kaikista hurjimpia! Lopulta Hellehehku otti muutaman askeleen kohti isäänsä ja räpäytti silmiään.
“Hei, i-Lieskakajo”, Hellehehku naukaisi lopulta ja katsoi kollia kulmiensa alta suoraan silmiin. “Arvaa mitä?” Hellehehku valmistautui siihen, että Lieskakajo kertoisi elämästään jotain masentavaa ja tympeää, joka saisi Hellehehkun muistamaan miksi hän ei viettänyt kollin kanssa aikaa. Sen sijaan Lieskakajo kuitenkin hymyili ja pörrötti poikansa päälakea.
“No, mitä vesseli? Pääsitkö rökittämään kuolonklaanilaisia?” Lieskakajo kysyi ja virnisti pienesti. Hellehehkun kulmat kohosivat yllättyneinä. Kuka se nyt tämä oli? Ei ainakaan hänen tuntemansa Lieskakajo, aivan liian iloinen. Hellehehku hymyili varovaisesti ja pukkasi kollia kylkeen.
“Olisinpa”, Hellehehku aloitti haparoiden. Hän ei tiennyt miten hänen pitäisi olla.
“Mutta minä näin ison metson! Se oli hurjan oloinen, näytteli vain häntäsulkiaan minulle”, Hellehehku kertoi Lieskakajolle jopa hieman innostuneesti.
“Metsot, ne onkin hienoja otuksia. Meidän pitäisi joskus lähteä yhdessä katsomaan niitä, ehkä isäukkosi voisi näyttää muutaman liikkeen millä ne pidetään kurissa”, punaturkkinen kolli naukaisi ja laskeutui taisteluasentoon. Hellehehkun silmät säkenöivät. Lieskakajo oli taatusti koko klaanin paras taistelija!
“Kannattaisiko meidän sitten mennä heti? Hän saattaa vaikka päästä karkuun!” Hellehehku ehdotti Lieskakajolle. Ehkä tämä vielä tästä. Ehkä Lieskakajo palaisi ennalleen ja he taistelisivat varapäällikön paikan sille kenelle se kuului – nimittäin Lieskakajolle. Lieskakajo kosketti poikaansa kömpelösti käpälällään ja Hellehehku otti muutaman innostuneen loikan.
”Tulehan jo!” Hellehehku naukaisi ja lähti loikkimaan kohti leirin suuaukkoa.