Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Vadelmapentu: 39kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Korppisiipi. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Mesitähti: 52kp! –

Tuulipentu: 23kp! – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Taivaslaulu: 14kp –

Korppisiipi: 37kp! –

Hiilihammas: 79kp! –

Nokkostassu: 13kp –

Omenatassu: 27kp! – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Iltakaiku: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli laskenut, ja taivas oli jälleen tummansininen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Aluksi saatoin nähdä niitä vain muutaman, mutta mitä tummemmaksi taivas kävi, sitä enemmän tähtiä erottui. Makoilin kumppanini vierellä keskellä kieloniittyä. Oli aivan hiirenhiljaista, eikä edes tuuli havisuttanut koivupuiden lehtiä. Olisin halunnut jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi. Nenääni kantautui Taivaslaulun sekä vastakukkineiden kielojen huumaava tuoksu. Välillemme oli laskeutunut hiljaisuus, enkä halunnut rikkoa sitä. Halusin vain nauttia tästä hetkestä, olla miettimättä mitään muuta.
”Mitä mieltä sinä olet Tähtiklaanista?” Taivaslaulun kysymys sai minut kääntämään katseeni kumppanini suuntaan. Jos totta puhutaan, en olisi halunnut keskustella juuri nyt mistään, mikä liittyi vähänkään Eloklaaniin. En kuitenkaan halunnut olla töykeä, joten harkitsin hetken vastaustani.
Olin ajatellut Tähtiklaania jonkin verran. Eloklaanilaisten mukaan Tähtiklaanissa asui lukuisia kissoja, jotka olivat eläessään uskoneet siihen. Taivaslaulu oli kertonut minulle aikoinaan Pimeyden Metsästä. Se oli paikka, jonne siihen uskoneet kissat pääsivät, tai ennemminkin joutuivat, kuolemansa jälkeen. Kumppanini kertomuksien mukaan Pimeyden Metsä oli synkkä paikka, jossa ei aurinkoa tai kuuta näkynyt koskaan. Se oli kuulemma monen kuolonklaanilaisen unelmapaikka, enkä epäillyt sitä lainkaan. Ajatus Pimeyden Metsästä oli aina saanut karvani nousemaan pystyyn.
Tähtiklaani sen sijaan ei aiheuttanut moista reaktiota. Kertomusten mukaan Tähtiklaanissa jokainen kissa eli uudestaan elämänsä parhaat hetket, eikä riistasta ollut koskaan pulaa. Totta puhuen, ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä kuulosti hyvältä.
”En oikein tiedä. Ajatuksena se on ihan loistava, mutta en minä vain osaa uskoa johonkin, jota en voi nähdä. Jos ne ovatkin pelkkää puhetta, eikä Tähtiklaania oikeasti ole olemassa? Se kuulostaa aivan liian hyvältä ollakseen totta”, huokaisin hiljaa kohtaamatta Taivaslaulun katsetta. Soturi pysyi hetken vaiti. Ilmeisesti hänkin harkitsi sanojaan tarkkaan.
Jos joku vain voisi todistaa Tähtiklaanin olemassaolon, ei uskomisen kanssa olisi mitään ongelmaa. Olisi huojentavaa tietää, että kuoleman jälkeen minua odottaisi muukin kuin ikuinen pimeys tai ikuinen tuska. En tiennyt, mitä kuoleman jälkeen tapahtui. Ajatus kuolemasta pelotti minua. Vanhempani olivat kuolleet, enkä näkisi heitä enää ikinä. Olikohan Coronakin… Kuollut? Veljeni oli ollut kadoksissa jo pitkään. Jos hän olisi löytänyt Dakotan ja muut ystävämme, olisi hän jo tullut luoksemme. Dakota oli luvannut kertoa Coronalle nykyisen sijaintimme, jos hän vain saapuisi. En halunnut uskoa veljeni olevan ikuisesti poissa, mutta jostain syystä synkät ajatukset valtasivat taas mieleni. Rakastin Coronaa niin hurjasti, etten halunnut luopua hänestä. Halusin uskoa, että me tapaisimme vielä. Että me viettäisimme loppuikämme yhdessä. Ennen olisin antanut mitä vain, että veljeni ei enää lähtisi seikkailulle, mutta juuri nyt olisin voinut antaa jopa häntäni, jos olisin vain saanut kokea vielä edes yhden seikkailun rakkaan veljeni seurassa.
”Uskotko sinä Tähtiklaaniin?” käänsin katseeni Taivaslauluun. Kysymyksen tarkoitus oli työntää ajatukset Coronasta pois mielestäni. Hiljaisuus oli jatkunut jo niin kauan, etten sietänyt sitä enää.

//Taivas?
// 424 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Seisoin koivumetsän keskellä ja nautin metsän tuoksuista ja äänistä. Olisi ollut aivan täysin hiljaista, ellei koivupuiden vasta-auenneet lehdet olisi kahisseet toisiaan vasten tai linnut visertäneet jossain kaukaisuudessa.
Päivä oli vasta alussa, ja olin päättänyt jäädä nauttimaan tästä aamusta hetkeksi saalistuksen lomassa. Hetkeksi unohdin jokaisen murheen, jota mielessäni kannoin. Mutta kun avasin taas silmäni, muistin taas painavan taakkani. Päällikkyys ei ollut helppoa. Koko ajan minun täytyi miettiä, mikä klaanilleni oli parasta. En voinut tehdä päätöksiä noin vain, vaan aina täytyi miettiä klaania ensin.
Ei siinä sinällään mitään valittamista ollut, mutta kun klaani oli vasta päässyt kunnolla käyntiin, kaikki tämä oli minulle uutta. Se vaati edelleenkin totuttelemista, vaikka klaani oli ollut pystyssä jo parin vuodenajan ajan.
Viherlehti oli saapunut, ja moni asia tuntui muuttuvan hieman helpommaksi. Enää ei tarvinnut murehtia siitä, riittikö saalista koko klaanille tai että vilustuisivatko kissat partioidessaan. Uusia murheita oli kuitenkin ilmaantunut. Eloklaanilaisille täytyisi alkaa opettamaan uimista mahdollisimman pian. Mitä useampi oppisi sen taidon ennen lehtisateen alkua, sen parempi. Lauhalaukka pitäisi meille lähipäivinä vielä viimeisen uintitestin, jonka jälkeen hän kertoisi, olemmeko valmiita opettamaan muita.
Päätin jatkaa saalistamista. Olisi vielä hetki aikaa, ennen kuin täytyisi palata takaisin muun partion luokse.

Saavuimme takaisin leiriin vain hetki auringonnousun jälkeen. Pudotin saalistamani hiiren, oravan ja varpusen tuoresaaliskasaan. Kasa oli tyhjillään, mutta perässäni tulevat partion jäsenet täyttivät kasan nopeasti. Nälkäisimmät eloklaanilaiset norkoilivat jo tuoresaaliskasan liepeillä, ja kun partion jäsenet olivat valikoineet itselleen saaliit, muut pääsivät valitsemaan. Minä päätin antaa muiden ottaa ensin. Ehtisin syödä myöhemminkin. Astelin Litteäkiven edustalle ja jäin katselemaan eloklaanilaisia.
Aamupäivä eteni varsin hitaasti. Muut aamun partiot palasivat hetken meidän jälkeemme leiriin, ja viimeisetkin kissat heräilivät yöuniltaan. Pennut leikkivät Aurinkokajon huolehtivan katseen alla pentutarhan liepeillä. Välillä sinikilpikonnakuvioinen kuningatar joutui komentamaan pienokaisia, jos leikit menivät liian rajuiksi tai pennut tekivät jotakin kiellettyä. Olisin liittynyt kumppanini seuraan, mutta Viherkatse ehti ensin. Pieni harmaanruskea naaras keskusteli Aurinkokajon kanssa pitkään, mutten tänne saakka kuullut heidän puheitaan.
Rastaspentu, Nokkospentu, Kaurispentu ja Karpalopentu eivät tienneetkään, mikä heitä tänään odotti. He olivat täyttäneet kuusi kuuta, ja nimitykset pidettäisiin aurinkohuipun jälkeen. Nelikko oli kysellyt lähes päivittäin, milloin nimitykset pidetään, mutta olimme Aurinkokajon kanssa päättäneet pitää heitä jännityksessä. Paatsamapentu ja Vadelmapentu eivät myöskään pysyisi pentutarhalla enää kauaa. Kaksikko oli vain vähän nuorempia kuin minun ja Aurinkokajon pennut. Tuulipentu sen sijaan tulisi pysymään pentutarhalla vielä ainakin pari-kolme kuuta.
Jossain vaiheessa katseeni harhautui pentutarhalta sotureiden pesälle. Katselin, kuinka Minttuliekki astui ulos sotureiden pesästä ja venytteli makoisasti. Punaruskea varapäällikkö asteli suoraan tuoresaaliskasalle. Matkalla hän kohtasi Utusielun, ja kaksikko päätyi lopulta jakamaan saaliin keskenään. Olisin mielelläni vaihtanut kuulumisia Minttuliekin kanssa, mutta tyydyin jälleen jäämään yksikseni Litteäkiven edustalle.

Aurinkohuipun hetki oli ohi viimein, joten kutsuin klaanin koolle. Jokainen kissa ei ollut leirissä, mutta valtaosa kuitenkin oli. Yksi Aurinkohuipun partioista tulisi varmaankin kesken kokouksen, mutta ei sen niin väliä. Tulevien oppilaiden mestarit olivat paikalla, ja se riitti minulle.
“Rastaspentu, Nokkospentu, Kaurispentu ja Karpalopentu, astuisitteko tähän Litteäkiven eteen”, pyysin neljää pienokaista, jotka tapittivat minua pentutarhan edustalta. Nelikko vaikutti innostuneilta, kun he vilkaisivat emoaan ikään kuin lupaa kysyen. Aurinkokajo nyökkäsi lämpimästi, ja kuuden kuun ikäiset pennut loikkivat yhdessä Litteäkiven luokse.
Päivä oli kirkas, ja taivaalla leijaili vain muutama pilvenhattara. Tämä oli juuri täydellinen hetki pienokaisteni nimittämiselle.
“Nokkospentu, tule tänne”, pyysin ruskeanvalkoista tytärtäni. Epäröimättä hetkeäkään, Nokkospentu loikkasi Litteäkiven päälle ja kohtasi ylpeänä katseeni. Ennen kuin jatkoin, annoin nuorukaisen kiertää katseellaan koko leirin ympäri. Tämä oli suuri hetki jokaiselle eloklaanilaiselle. Kaikki katsoivat vain Nokkospentua, ja hänen elämänsä muuttuisi tämän päivän jälkeen. Nokkospentu olisi tästä eteenpäin soturioppilas, jolla oli velvollisuuksia, eikä enää pentu, jonka ei tarvinnut kantaa huolta klaanin asioista.
“Nokkospentu on täyttänyt kuusi kuuta, ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä päivästä, aina siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Nokkostassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Hiilihammas. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle”, pidin tässä vaiheessa pienen tauon, kun Hiilihammas saapui luoksemme. Tummanruskea kollikissa loikkasi seuraksemme Litteäkivelle. Hän kohtasi nopeasti Nokkostassun katseen, ja käänsi sitten katseensa minuun.
“Hiilihammas, olet nyt valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Utusielulta, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja reilu soturi. Toivon että opetat kaiken osaamasi tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Hiilihammas nyökkäsi ikään kuin pienenä kiitoksen osoituksena. Tämän jälkeen, tapojen mukaisesti, tuore oppilas ja tuon mestari koskettivat toistensa kuonoja. Sitten he loikkasivat rinnatusten alas Litteäkiveltä. Oli Rastaspennun vuoro. Seremonia oli sama jokaisen pennun kohdalla.
Viimein olin saanut kaikki seremoniat suoritettua, ja kaikki neljä pentua olivat nyt oppilaita. Rastastassu, Nokkostassu, Kauristassu ja Karpalotassu seisoivat mestareidensa vierellä lähellä Litteäkiveä. Rastastassun mestariksi oli valikoitunut Hillasielu. Uskoin, että entinen oppilaani kykeni kouluttamaan tyttärestäni hyvän soturin. Kauristassun mestari oli Minttuliekki. Vaikka poikani olikin melko paljon omissa maailmoissaan, en uskonut sen olevan ongelma varapäällikölle. Karpalotassu oli taas saanut mestarikseen Hopeaputouksen. Halusin todistaa hopeanvalkoiselle soturille, että luotin häneen. Uskoin, että hän selviäisi erinomaisesti Karpalotassun koulutuksesta. Ellen ollut väärässä, entinen kuolonklaanilainen oli ollut jopa otettu saamastaan kunniasta.
Kun kokous oli ohi, klaani hurrasi tuoreiden oppilaiden nimeä minun johdollani:
“Rastastassu! Nokkostassu! Kauristassu! Karpalotassu!” Huudot kantautuivat takuulla leirin ulkopuolelle, mutta niin oli hyvä. Klaani tuntui olevan aidosti ylpeä jokaisesta kissasta, joka klaanissa oli. Tämän jälkeen päätin kokouksen ja loikkasin alas Litteäkiveltä. Astelin pentujeni luokse hymyillen lämpimästi.
“Onnea vielä, teille jokaiselle”, kehräsin. Pentuni kiittivät minua. Päätin väistyä tieltä, kun muut eloklaanilaiset kiiruhtivat onnittelemaan tuoreita oppilaita. Aurinkokajo oli vuorossa ensimmäisenä. Sinikilpikonnakuvioinen naaras oli pakahtua onnesta, kun hän katsoi juurinimitettyjä pienokaisiaan.
“Voi, en tiedä miten voin olla erossa teistä!” naaras huokaisi.
“Älä huoli, kyllä sinä pärjäät. Pääset takaisin muiden sotureiden seuraan”, Karpalotassu huomautti ja puski emonsa poskea. Aivan, Aurinkokajo siirtyisi vielä tänä iltana takaisin sotureiden pesään. Kirsikkakuono varmasti pystyi auttaa pentutarhalle jäävien pentujen kanssa. Pentutarhalle jäävät pennut pärjäisivät ilman maitoa, sillä kaikki söivät jo tuoresaalista.
“Voisimme laittaa vuorot niin, että pentutarhalla on aina joku vahtimassa pentuja”, ehdotin Utusielulle, joka oli saapunut vierelleni. Kilpikonnalaikukas naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi.
“Se on hyvä idea. Pentuja ei pidä jättää yksin”, naaras vastasi, “minä voin vaikka aloittaa, jos saat jonkun tilalleni auringonlaskun saalistuspartioon.”
“Kiitos, se hoituu varmasti”, sanoin ja kohtasin kiitollisena soturin katseen.

// 972 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Makoilimme nurmella hämärän yötaivaan alla pitkän aikaa, kunnes Korppisiipi yhtäkkiä muisti, että hän oli lupautunut lähtemään aamupartioon. Puoleksi juoksimme, puoleksi kompuroimme tokkuraisina nummen poikki takaisin sekametsään ja siimekseen piilotettuun leiriin.
Kun olimme perillä, aamunkoittoon ei ollut enää kovinkaan kauaa. Korppisiipi seurasi silti perässäni sotureiden pesälle, vaikka tämä joutuisi kohta pomppaamaan joka tapauksessa ylös, ulos ja partioon. Hän ehti ummistaa silmänsä vähäksi aikaa, ennen kuin kuulin hänen jonkin ajan kuluttua kömpivän pois omalta paikaltaan ja suuntaavan aukiolle valmistautumaan partioon muutaman muun kissan kanssa.
Onnistuin myös nukkumaan vähäsen, mutta sitten pesässä tuli liian levotonta, eikä ajatus silmien sulkemisesta unen toivossa ollut enää ajankohtainen. Siistinkin siis vain nopeasti turkkini omalla paikallani ja löntystelin laiskasti aukiolle.
Aurinkokajo oli tuonut pennut ulos leikkimään. Huomasin hänen väsyneistä silmistään, ettei tämäkään ollut nukkunut kehuttavasti viime yönä. Vadelmapentu ja muut pennut näyttivät sen sijaan pursuavan energiaa. Pysyttelin suosiolla vähän kauempana keskenään rymyävästä pentulaumasta, koska en halunnut vahingossakaan joutua osaksi heidän leikkejään, jotka olivat aivan liian villejä minun makuuni tähän aikaan aamusta.
Söin aamupalaksi tuoresaaliskasasta valikoimani myyrän ja kävin sen jälkeen jututtamassa Kirsikkakuonoa klaaninvanhimpien pesällä. Ihmettelin kyllä, miten naaras oli ollut näin varhain jalkeilla, vaikka hän olisi voinut nukkua niin pitkään kuin halusi.
”Kun tulee tähän ikään, ei kannata enää jarrutella”, vanhus oli vastannut, kun olin maininnut hänelle asiasta. ”Haluan nauttia jokaisesta hetkestä, jotka minulla on vielä jäljellä.”
Puhelimme niitä näitä vielä silloinkin, kun Korppisiipi palasi aamupartiosta. Naaras huiskautti häntäänsä tervehdykseksi minut ja klaaninvanhimman nähdessään, mutta ennen kuin liittyi meidän seuraamme, hän poikkesi tuoresaaliskasalla ja poimi matkaansa oravan.
”Onko sinulla nälkä?” Laikukas soturi antoi oravan mätkähtää maahan. Pudistin päätäni.
”Minä söin juuri. Kirsikkakuono saattaisi kuitenkin olla hyvillään osuudesta tuosta.”
Korppisiipi siirsi oravan lähemmäksi vieressäni makoilevaa kilpikonnalaikkuista kissaa, jonka kasvoille piirtyi kiitollinen hymy. ”Saanko minä tosiaan ottaa tästä?”
”Ota pois vaan, siinä on syömistä meille molemmille”, Korppisiipi vastasi ja odotti kohteliaasti, että vanhempi naaras söisi ensin.
”Oletko vapaa loppupäivän?” kysyin ystävältäni, jonka vuoro oli syödä. Soturi repäisi itselleen ison tukon lihaa ja karvaa, jotka hän nieleskeli alas kurkustaan.
Korppisiipi haukotteli väsyneenä ja kurkotteli sitten kielellään rippeitä viiksistään. ”Joo, onneksi.”
”Ajattelin, että voisimme lähteä metsälle.”
”Minä taas ajattelin ottaa päiväunet. Olen ihan poikki!” Korppisiipi seurasi silmäkulmastaan Kirsikkakuonon rauhallista ruokailua. Vanhus ei ollut moksiskaan siitä, että kailotimme isoon ääneen hänen vieressään.
”Niin, mutta et kuitenkaan saa unta yöllä, jos nyt otat väliunet”, intin vastaan. Korppisiipi pyöritteli silmiään kyllästyneenä.
”No hyvä on, mennään sitten.”
Aamupalan jälkeen hyvästelimme Kirsikkakuonon ja lähdimme saalistamaan. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi käynyt saalistamassa Korppisiiven kanssa – viimeisin muistikuvani yhteisestä metsästysretkestä oli oppilasajoiltamme muutama kuu sitten.
”Mihin mennään?” Korppisiipi katsoi minua odottavasti. Pohdin pikku hetken.
”Kokeillaan joen lähellä, siellä saattaa olla eläimiä juomassa”, vastasin ja lähdin johdattamaan meitä joen suuntaan. Korppisiipi tassutteli vierelläni.
”Kuule, tykkäätkö sinä kenestäkään kollista meidän klaanista?” kysyin, koska minua kiinnosti tietää. ”Puhuit illalla siitä, miten haluaisit löytää itsellesi lempeän kumppanin. Onko kukaan klaanin kolleista sen tyyppinen?” Katsoin Korppisiipeä vähän ilkikurisesti, mutta yritin kuitenkin pysyä asiallisena, sillä tiesin, ettei naaras avautuisi minulle ajatuksistaan, jos tekisin tästä pelkkää leikkiä.

//Korppi?
//493 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Istuskelin leirin perällä masentuneen oloisena, Ei mitään tekemistä! Soturit ja oppilaat vain tekivät arkihommiaan, Eikä he ehtineet edes puhua. Muut pennut olivat leikkimässä muistaakseni jotain peliä, Josta en pitänyt. Olin kuolla tylsyyteen pian, Paitsi yhtäkkiä joku kissa tuli eteeni.
”Hei Tuulipentu, Miksi näytät noin surulliselta?” Mustaoranssi naaras kysyi, Jolla oli erityisesti hännässä tummaa karvaa, Ilmiselvä Raparperitassu!
”Hei Raparperitassu!” Naukaisin iloisesti.
” Lakkatassu.” Naaras sanoi pehmeästi.
”Ei teitä siskosi kanssa voi erottaa mitenkään, Olette liian samannäköiset!” Murahdin tympääntyneenä naaraalle joka katsoi minua viattomasti silmiin oransseilla silmillään.
”Minun hännässäni on mustaa,Mutta ei haittaa vaikka hieman erehdyit, Se on totta että olemme hyvin samannäköiset.” Naaras totesi ystävällisesti, Mutta se ei lohduttanut nolostumistani.
”Noh…Onko sinulla aikaa?” Kysyin naaraalta.
”On,Tulin juuri taisteluharjoituksista ja saan levätä.” Lakkatassu sanoi ja suki hieman sotkuista turkkiaan,Joka todisti sen että hän oli ollut harjoituksissa.
”Voisitko opettaa minulle jotain liikkeitä?” Kysyin viattomasti ja katsoin häntä hyvin vetoavasti silmiin.
Naaras katsoo minua hetken hämmentyneenä mutta lopulta nyökkää epävarmasti.
”Hyvä on.” Naaras luovutti ja hihkaisin ilosta.
”Mennäänkö tuonne harjoittelemaan,Siellä on paljon tilaa!” Utelin ja osoitin hännäläni leirin erästä avointa kohtaa, Joka oli litteäkiveä lähellä.
”Vaikka.” Naaras myöntyi ja lähdimme astelemaan paikkaamme kohti.
Kun saavuimme paikkaan, Lakkatassu aloitti jo opetuksen.
”Opetellaan vaanimista.Mene samanlaiseen asentoon kuin minä.” Naaras käski ja meni kyyryyn.
Tein perässä.
”Ei noin,Älä pidä perääsi noin korkealla.” Naaras sanoi naurahtaen ja laski käpälällään matalammaksi.
Yritin uudelleen.
”Häntä ei saa olla noin korkealla.” Lakkatassu naukaisi ja ohjasi häntääni kunnon asentoon.
Lopulta monen yrityksen jälkeen olin edes jonkinlaisessa vaanimisasennossa.
”No kelpaahan tuokin pennulle.” Lakkatassu nyökytteli.
”Hei,Olen melkein sinun tasoasi ainakin taidoiltani!” Sähähdin loukkaantuneesti.
”Olet joskus.” Naaras rauhoitteli minua,Mutta silitin suuhuni jäi paha maku, miksen minä osaa vaania?
”Miksi en sitten osaa vaania!??” kysyin äkäisesti.
”Olet pentu.” Lakkatassu sanoi ja katsoi minua lohdullisesti.
”No jatketaanko?” Kysyin kun olin rauhoittunut.
”Joo.” Naaras nyökkäsi,Mutta sitten Aurinkokajo pilasi kaiken.
”Nukkumaan sieltä,Äläkä häiritse enää Lakkatassua!” Sinikilpikonnakuvionen naaras huusi vatukkapensaan suulta.
”Äh..Minun pitää mennä…” mutisin ärtyneesti ja lähdin kävelemään pentutarhaa kohti vihaisesti.
”Mutta kun on vasta auringonlasku kohta!” Sanoin äkäisesti.
”Olet nuorin ja olet riehunut koko päivän, Siksi tarvitset eniten lepoa.” Aurinkokajo sanoi.
”Eikö muiden tarvitse mennä nukkumaan nyt!??” Sähähdin vihaisesti, miksi he saavat valvoa!?!!
”He tulevat ihan kohta.” Aurinkokajo sanoi ja tuuppI minua nukkumapaikkaani kohti.
”Eiiiii!!!” Kiljahdin ja juoksin naaraan jalkojen alta vapauteen.
”Seis!” Aurinkokajo huusi perääni mutta en totellut, minä haluan tasa-arvoa!
En kuunnellut naarasta ja juoksin ympäri leiriä, Mutta en muistanut katsoa eteeni tarpeeksi hyvin…Ja osuin johonkin pehmeään..
”Tuulipentu!” Kuulin jonkun sanovan…Olikohan se….Ruskatassu?????? En ehtinyt ajatella kun kaikki pimeni, Ja viimeinen asia jonka näin..Näytti olevan Ruskatassun ihmeissään oleva naama.

//Sori ei mitään laatukamaa mutta 437 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Huokaisin haikeasti siirtäen katseeni taivaalla kirkkaasti tuikkivaan tähtivyöhön, tiesin kyllä unelmani.
-Minusta olisi ihana katsoa kuinka omat pentuni kasvaisivat ja varttuisivat sotureiksi, sitten minulla olisi viimein rakastavainen perhe, joka minulta pentuna puuttui, naukaisin hiljaa yrittäen kuvitella ympärilleni juoksentelemaan pari pyöreää, pörheäturkkista karvapalloa.
Hiilihammas vaikutti hämmentyneeltä, en uskonutkaan, että tämä olisi arvannut haaveeni olevan niin epätavallinen laiselleni temperamenttiselle kissalle.
-Niin, ystäväni naukaisi hitaasti.
Minulle tuli hieman vaivaantunut olo kollin epävarmasta olemuksesta, halusin silti vielä jatkaa lausettani.
-Jos saisin pentujen lisäksi lempeän kumppanin, niin elämäni olisi täydellinen! Haaveilin sotkuista turkkiani varovasti siistien.
Hiilihammas katseli tähtitaivasta mietteliään oloisena, tämä vaikutti vajonneen syvälle omiin ajatuksiinsa.
-Ajattele, joskus mekin nousemme taivaalle katsomaan miten vuodet vierivät ja Eloklaani jatkaa kasvuaan yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi, mietiskelin kellahtaen selälleni heinikolle ja ojentaen etukäpäläni kohti taivaankantta.
Ystäväni hätkähti, kolli vaikutti palanneen takaisin maanpinnalle, tämä siristi silmiään näyttäen tarkastelevan jokaista tähteä kuin ne olisivat olleet jokainen erilaisia kissoja.
-Juuri se on tarkoituksemme, kun olemme tehneet palveluksemme maan päällä loppuun, niin siirrymme auttamaan klaanin päätöksiä tähtiklaaniin, selitin laskien käpäläni takaisin rintani päälle.
Hiilihammas avasi suunsa kuin väittääkseen vastaan, tiesin sen kolliata hehkuvasta kauhistuneisuudesta.
-Silti saamme elää omaa elämäämme, saada pentuja, rakastaa ja antaa tunteiden näkyä vapaasti oman kehomme pinnalla, kehräsin iloisesti.
Ystäväni nyökäytti päätään, kuin viestiäkseen minulle sanattomasti ymmärtävänsä mitä tarkoitin.
-Ajattele, silti päätämme oman elämämme kulusta, minusta meillä ei ole tiettyä kohtaloa mitä pitäisi noudattaa, ja minkä kautta kulkea, meillä on oikeus valita oma polkumme! Naukaisin vääntäytyen päättäväisesti pystyyn ja suunnaten katseeni taivaalle.
Minusta tuntui, että kerrankin jalkani kestivät painoni, eikä sisäinen minäni romahtanut maahan muiden pakottaessa kumartamaan.
-Korppisiipi, olet pelottavan järkevä! Hiilihammas naukui keventääkseen syvällistä tunnelmaa.
Katsahdin toinen etukäpälä maasta nostettuna suoraan Hiilihampaaseen, joka oli suoraan sanottuna melko vaikuttuneen näköinen.
-Joo, anteeksi, huokaisin antaen pahoittelevan ilmeen sulaa kasvoilleni.
Hiilihammas naurahti helpottuneena kun istahdin takaisin nurmikolle siihen paikkaan mihin olin maatessani jättänyt pienen painauman.
//304 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sotureiden pesältä kantautui hirveä rähinä jopa aukion toiselle laidalle saakka. Olin kuulevinani Korppisiiven äänen päällimmäisenä.
”Mitä tuolla tapahtuu?” Vadelmapentu oli töpötellyt jossain vaiheessa vierelleni ja seurasi nyt samaan aikaan kiinnostuneen mutta myös pelokkaan oloisena sotureiden pesällä meneillään olevaa esitystä.
”Äh, joku taisi vain löytää tikun sammalistaan ja valittaa siitä nyt kaikille”, sanoin, vaikka tosiasiassa aavistin, että Korppisiivi oli löytänyt entisen mestarinsa, kuten oli sanonut hetki sitten tekevänsä, ja kävi parasta aikaa kovin yksipuoliselta kuulostavaa keskustelua.
Jonkin ajan kuluttua tilanne rauhottui, ja Liljatuuli talutti hieman poissa tolaltaan olevan Korppisiiven parantajan pesälle. Mieleni olisi tehnyt lähteä hänen peräänsä, mutta päätin vielä odottaa, kun Liljatuuli huomasi minut silmäkulmastaan ja loi sitten minulle varoittavan silmäyksen, joka sanoi, ettei nyt ollut hyvä hetki.
”Onko Korppisiipi sairas?” Vadelmapentu kysyi selvästi vähän huolestuneena.
”Hän on vain pikkuisen väsynyt, ja Liljatuuli vain vei hänet lepäämään”, rauhoittelin vaaleanruskeaa pentua ja pörrötin sitten tuon päätä tassullani. ”Kuulehan, mitä jos hakisit Tuulipennun ja kaikki muutkin innokkaat tänne ja pelattaisiin vaikka sammalpalloa?”
Vadelmapentu näytti epäröivän, mutta sitten hän nyökkäsi ja hänen silmänsä syttyivät innostuksesta. Seurasin katseellani, kun pentu pomppi ketterästi pentutarhalle ja alkoi saman tien kailottaa muita mukaansa.

Leikin pentujen kanssa aukiolla jonkin aikaa, kunnes Aurinkokajo paimensi heidät kaikki karhunvatukkapensaan uumeniin auringon laskiessa. Toivotin vielä pentutarhan suuaukolle norkkumaan jääneelle Vadelmapennulle hyvät yöt, ennen kuin suuntasin parantajan pesälle katsomaan, kuinka ystäväni voi.
”Korppisiipi?” mau’uin varovasti astuessani sairasaukiolle. Näin pesän perällä kiiluvan silmäparin, joka katsoi suoraan minuun. Nieleskelin vähäseen ja menin lähemmäksi.
”Oletko kunnossa?” kysyin ja istuuduin varovasti Korppisiiven pedin viereen. Naaras katsoi minua turtuneen näköisenä, vailla jonkinlaisia eleitä tai ilmeitä. Hänen passiivisuutensa pelotti minua hiukkasen.
”Olen kai.” Korppisiiven keuhkot tyhjenivät raskaan huokaisun mukana.
”Annoin hänelle vähän timjamia äskettäin, siksi hän saattaa vaikuttaa jokseenkin apaattiselta, mutta se menee kyllä ohi”, Liljatuulen ääni sanoi jostain korvani juuresta. Parantajakissa oli onnistunut hiipimään taakseni ilman, että olin huomannut häntä – aika vaikuttava suoritus kissalta, jonka yleensä saattoi haistaa yrteistä johtuen jopa leirin toisesta päästä asti.
”Saanko viedä hänet ulos? Raitisilma voisi tehdä hyvää”, sanoin ja katsoin Liljatuulta anovasti. Tummanharmaan naaraan silmissä välähti hetkellisesti epäilyksen varjo, mutta lopulta hän nyökkäsi suostumuksen merkiksi.
Autoin Korppisiiven ylös vuoteesta ja tuin häntä, kunnes pääsimme ulos parantajan pesästä ja piikkihernetunnelille. Yö oli laskeutunut metsän ylle, mutta näin viherlehden aikaan pimeydestä oli tullut harvinainen vieras, sillä aurinko ei tuntunut koskaan laskevan aivan alas asti, vaan se jäi väijymään jonnekin puiden latvojen taa, värjäten samalla koko taivaan kauniin punaiseksi.
Korppisiipikin virkistyi, kun lempeä yötuulen kuiskaus kävi hänen kasvoillaa saapuessamme metsän reunaan. Rakastin sitä vapauden tunnetta, kun soturina minulla oli oikeus poistua leiristä milloin ikinä tahansa halusin – jopa keskiyöllä. Klaani luotti, että osasin huolehtia nyt itsestäni ja samalla hoitaa omat velvollisuuteni sen jäsenenä.
Kävelimme jonkin matkaa joelle, josta lappasin suuhuni raikasta vettä. Korppisiipi teki samoin. Sen jälkeen jatkoimme matkaa nummille, jossa jäimme istuskelemaan erään nyppylän päälle, josta taivas näkyi hyvin.
Hengittelin ilmaa keuhkoihini ja annoin huolieni kadota tuulen matkaan. Suljin jopa silmäni hetkeksi, tunnustelin viiksilläni ilmavirtauksia ympärilläni, ja vehreä nurmikko tuntui mukavalta anturoiden alla.
”Ehkä muut eivät levittäneet meistä sitä juorua pahalla”, sanoin yllättäen jopa itsenikin. Korppisiipi vieressäni valpastui, mutta ei kääntänyt katsettaan minuun päin. ”Olemme nyt sotureita, ja kaipa sotureiden oletetaan solmivan uusia suhteita keskenään ja saavan pentuja klaanille, jotta se voimistuisi. Tällä hetkellä suurin osa Eloklaanista on entisiä erakkoja, mutta ajan kuluessa siellä tulee olemaan myös puhdasverisiä klaanilaisia.” Ystäväni ei sanonut vieläkään mitään, kuunteli vain tarkkaavaisesti. ”Ja kyllä minä haluaisin omia pentuja. Haluaisin katsoa, miten ne kasvaisivat, tulisivat oppilaiksi ja lopulta saisivat omat soturinimensä. Minusta se olisi hienoa.”
Istuimme pienen hetken hiljaa. Se ei ollut vaivaannuttavaa, me molemmat olimme kovin väsyneitä ja ajatukset kulkivat muutenkin vähän heikommin sen seurauksena, joten itse asiassa hiljaisuus tuntui melko rauhoittavalta. ”Mutta mitä sinä haluat, Korppisiipi? Mikä on sinun unelmasi?”

//Korppi?
//611 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Miten keskustelumme oli siirtynyt näin syvälliseen aiheeseen? Olin kuin puulla päähän lyöty, enkä edes tajunnut, että jonkun kissan näkökulmasta saattoi näyttää siltä kuin olisimme Hiilihampaan kanssa enemmän kuin ystäviä.
-Jaa, e-en tiennytkään, että jonkun näkökulma voisi olla tuollainen, minusta olemme olleet aina hyviä ystäviä, naukaisin hämmentyneenä päätäni pudistellen.
Hiilihammas yskähti vaivaantuneena painoaan käpälältä toiselle siirrellen.
-Haluaisin kysyä vielä Hallavarjon mielipidettä tästä, naukaisin yrittäen koota itseni.
Hiilihammas nyökäytti päätään ja viittoili minua tulemaan perässään, lähdimme jolkottamaan hiljaisina sitä samaa reittiä, jota kautta olimme tulleetkin. Ei ollut helppoa olla sotkematta omia käpäliään kaikenlaisiin pinteisiin, jos ajatuksetkin olivat solmussa, eikä ollut mitään hajua missä mennään. Saavuimme leiriin täydessä hiljaisuudessa molemmat ympärillemme varoittavasti pälyillen.
-Etsin Hallavarjon, naukaisin ystävälleni ja rynnistin suoraan soturienpesälle.
Painoin korvani kiinni pesän sivuseinään yrittäen terästää aistejani niin, että pystyisin kuulemaan mitä sisällä puhuttiin, heti ensimmäisenä korviini pisti Hallavarjon tuttu ääni: ”Niin, minusta Korppisiipi ja Hiilihammas ovat todella läheisiä, on vain ajan kysymys milloin he virallistavat kumppanuutensa”
Viikseni värähtivät, en pystyisi enää hallitsemaan itseäni. Astelin hyvin hennoin askelin pois piilostani suoraan pesässä selkä minuun päin käännettynä makoilevan Hallavarjon taakse kylmä hymy kasvoilleni venyen.
-Miten sinä kehtaat? Hiilihammas on minulle ystävä, paras ystäväni! Ja sinä…sinä vanha kirppukasa kehtaat kertoilla valhheellisia juoruja minusta ja Hiilihampaasta! Sihisin hampaat tuskaisessa irvessä.
Hallavarjo käännähti äkisti minuun päin, kolli vaikutti järkyttyneeltä siitä, miten olin räjähtänyt hänelle.
-Minun ja Hiilihampaan välistä ystävyyttä käytetään viihdykkeenä, satuillaan tarpeettomia juoruja jotka pilaavat elämämme ja ennen kaikkea kuulen niitä entisen mestarini suusta, Hallavarjo, kehotan sinua varomaan sanojasi! Ärisin antaen hampaideni vääntäytyä jäätävään irveen.
Tunsin kuinka taaksemme kerääntyi yhä enemmän kissoja, jotka vaikuttivat, joko kauhistuneilta tai vain supisivat keskenään silmiään pyöritellen. Tunsin hännän liukuvan lavoilleni ja vetävän minut kauemmas Hallavarjosta, joka tärisi pelokkaana paikallaan, käänsin katseeni Liljatuuleen, jonka meripihkan sävyiset silmät paloivat huolesta.
-Korppisiipi, olet tehnyt jo tarpeeksi, yritä rauhoittua, Liljatuulen äänensävy oli toruva.
Huokaisin raskasti pörhistyneitä karvojani tasoitellen, en edes halunnut ajatella mitä Hiilihammas sanoisi purkauksestani.
//315 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Juorut minusta ja Hillasielusta levisivät nopeasti pienessä yhteisössä. Sain välillä osakseni oudoksuvia katseita, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä niistä. Olin eristäytynyt kaikista muista muutaman viimeisen päivän sisällä niin hyvin, etten ollut edes tajunnut osallistua parhaan ystäväni nimittäjäisiin velloessani syvällä itsesäälissä sotureiden pesällä. Minua hävetti suuresti se, miten olin laiminlyönyt naarasta kuluneen puolen kuun ajan, enkä tiennyt, mahtaisiko hän ikinä antaa minulle anteeksi tekojani.
Eräänä iltapäivänä olin juuri tulossa metsästyspartiosta, kun näkökenttääni osui yksinään leirin reunalla istuskeleva Korppisiipi. Melkein pystyin näkemään hänen yläpuolellaan leijuvan synkän myrskypilven, joka varjosti hänen kasvojaan. En ollut onnistunut saamaan mitään kiinni partiossa ollessani siitä huolimatta, että riistaa oli tähän vuodenaikaan yllin kyllin. Syytin siitä omia henkilökohtaisia ongelmiani, jotka nykyään tuntuivat seuraavan minua ihan sama minne menin tai kenen kanssa olin.
”Korppitas… siis Korppisiipi!” sanoin varovaisella äänellä, ikään kuin tunnustellen kepillä jäätä. Korppisiipi säpsähti kauemmas.
”Mitä?” Soturin silmät löivät lieskoja, kun hän kohdisti hurjistuneen katseensa minuun. Pelästyin sitä vähän ja otin pari askelta takapakkia. Hyvin äkkiä Korppisiipi vaikutti kuitenkin tunnistavan minut, sillä hän rauhottui ja rupesi silottelemaan karvojaan. Hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja kireät, enkä nähnyt niissä merkkiäkään entisestä, iloisesta ystävästäni.
”Et kai sinä usko siihen, että minä ja Hillasielu… no, tiedät kyllä mitä”, mutisin vaivaantuneena ja käänsin katseeni toisaalle, kun en pystynyt kohtaamaan naaraan katsetta. Korppisiiven häntä sivalsi ilmaa.
”Täyttä soopaa joka sana!”
Helpottunut huokaus pakeni keuhkoistani, hän ei ehkä sittenkään vihannut minua. Tästä tiedosta vakuuttuneena uskalsin istahtaa hänen viereensä.
”Paraneeko käpäläsi pian?” Korppisiipi silmäili jo paljon rentoutuneempana yhä hieman aristavaa jalkaani, jota pidin lähinnä tottumuksesta aavistuksen koholla, vaikka siihen ei oikeastaan olisi ollut enää edes tarvetta.
”Kai.”
Istuimme jonkin aikaa ihan hiljaa. Välttelin edelleen Korppisiiven katsetta. Kohta naaras otti tilanteen taas haltuunsa ja jatkoi keskustelua. ”Yritä rentoutua, minusta ne huhut ovat täyttä tarinointia, enkä usko, että kovin moni edes uskoo niitä todeksi!”
Nyökkäsin hymyillen vienosti. En ollut aivan täysin vakuuttunut ystäväni puheista, mutta oloni teki paremmaksi se, että olimme jälleen puheväleissä. Olin kaivannut Korppisiiven seuraa enemmän kuin edes muistinkaan.
Juttelimme vielä hetken niitä näitä, ja tunsin oloni nyt paljon piristyneemmäksi. Ja mikä vielä parempaa, nyt me nukuimme taas samassa pesässä! Illalla ennen nukkumaanmenoa raahasin petini lähemmäksi Korppisiiven petiä huolimatta muutaman soturin närkästyneistä silmäyksistä meidän suuntaamme.
Unen saaminen ei käynyt helposti, sillä mielessäni pyöri samaan aikaan liian moni käsittelemättä jäänyt asia. Vääntelehdin omalla paikallani pitkälle yöhön, yrittäen tuskaisesti keksiä jonkinlaista ratkaisua hankalaan tilanteeseen, jossa kissat ympärilläni uskoivat minun olevan ihastunut Hillasieluun. Vielä hankalampaa siitä teki se, etten ollut itsekään aivan varma, mitkä tunteeni tuota kollia kohtaan olivat.

Seuraavana päivänä osallistuin aamupäivällä lähtevään partioon. Kiertäisimme rajat tuttuun tapaan, ja olin erityisen kiitollinen siitä, että entinen mestarini Utusielu oli päätynyt samaan partioon kanssani.
Teimme lenkin Kuolonklaanin rajalla ja jätimme omat hajujälkemme, minkä jälkeen kaarsimme takaisin nummille ja aloitimme kotimatkan. Olin lyöttäytynyt Utusielun seuraan joukon hännille. Aluksi olimme puhuneet ihan vain niitä näitä, kunnes sitten naaras oli ottanut puheeksi minusta ja Hillasielusta liikkuvat huhut.
”On ikävää, miten kissat levittävät tuollaisia juoruja toisten selän takana. Se ei ole millään tapaa heidän asiansa”, vanhempi soturi oli sanonut aidosti asiasta tympääntyneen oloisena. Hänen tukensa oli minulle tärkeää, sillä Korppisiiven lisäksi minulla ei ollut muita, keille jutella. No, paitsi tietenkin Vadelmapentu, mutta hän oli vasta pentu ja mieluummin leikki kuin puheli syvällisiä.
”Toivottavasti sinun ja Korppisiiven välit eivät ole kärsineet tästä juoruverkostosta”, Utusielu sanoi yllättäen. ”Kaikkihan tietävät, että te olette olleet oppilaista asti hyvin läheiset. Olenkin miettinyt, milloin aiotte virallistaa suhteenne.”
Toljotin kilpikonnalaikkuista soturia tyrmistyneenä. Niinkö kaikki näkivät meidät? Rakastavaisina? En ehtinyt ottaa kantaa asiaan, kun jo saavuimme leiriin ja erkanimme omille teillemme.
Etsin saman tien Korppisiiven käpäliini ja pyysin hänet mukaan kävelylle. Naaras oli suostunut ehdotukseeni hiukan epäluuloisen oloisena. Vein ystäväni metsään, jossa saisimme luultavasti olla paremmin rauhassa kuin leirissä.
”Tiesitkö sinä siitä, että meitä ollaan aina katsottu kuin tulevia kumppaneita?” möläytin kysymykseni ilmoille enempää miettimättä. Korppisiivin kyllästynyt ilme vaihtui samassa hämmennykseksi. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi minua sen näköisenä kuin olisin saanut juuri tällin päähäni ja hourailin typeriä siitä johtuen.

//Korppi?
//650 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Huhuja, kasapäin huhuja siitä, että Hillasielu ja Hiilihammas muka tykkäisivät toisistaan sillä tietyllä tavalla, en vain tajunnut miten kaksi kollia voisivat muka pitää toisistaan sillä tavalla miten naaras ja kolli.
-Eihän kolleja muutenkaan ymmärrä, mutisin itsekseni.
Maailma oli muuttunut vain entistä hämmentävämmäksi sen jälkeen kun minusta oli nimitetty soturi, Korppisiipi. Olin viimein soturi, mutta en ollut varma sopiko se minulle, olin kuulemma vain entistä kärttyisempi ja viileämpi kuin oppilaana. Olin yrittänyt haeskella Hiilihammasta, kolli ei edes ollut tullut onnittelemaan minua nimitysseremonian jälkeen, minusta tuntui yksinäiseltä. Nimitysseremonian muisto vain toisti ja toisti itseään mielessäni kuin olisi yrittänyt saada minut hulluksi, mielikuva Mesitähden jäntevästä ruumiista liukui esiin ja hänen äänensä voimakas kaiku oli särkeä korvani:
-Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Korppitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Korppisiipi. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja tahdonvoimaasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.
Minut valtasi taas se epämukavuuden tunne kuunnellessani oman nimeni kaikua.
-Ehkä tarvitsen vain hetken omaa aikaa, mumisin päätäni ravistellen.
Nousin ylös paikaltani varjoista ja hoipertelin ulos leiristä suuaukon edessä vartiossa seisovalle kissalle kylmästi päätäni nyökäyttäen. Sain luonnosta taas pientä elinvoimaa jaksaen ravata jonkin matkaa eteenpäin, sitten jouduin taas pysähtymään puuskuttaen paikalleni pienelle aukealle. Katselin hampaitani hermostuneesti kiristellen ympärilleni, koivupuut ympäröivät minut, silti silmääni pisti niiden rauhoittava olemus. Puiden lehdet havisivat tuulessa hennosti, kuin yrittäen sanoa minulle, että olin aukiolla turvassa oman elämäni peloilta, jotka jäivät kauas leiriin.
-Kumpa voisin olla joku muu kissa…huokaisin yrittäen etsiä jotakin iloista muistoa elämäni varrelta.

Leiri ei oikeastaan tuntunut enää kodilta, kukaan ei tuntunut haluavan puhua minulle, huhut Hillasielusta ja Hiilihampaasta jatkuivat yhä, mutta eipä se minua haitannut.
-Korppitas…siis Korppisiipi! Joku mutisi korvani vierestä.
Hätkähdin hiljaa itseäni solvaten kauemmas.
-Mitä? Sihahdin kääntäen vimmoissani katseeni…Hiilihampaaseen?
Siloittelin hieman karvojani, mutta en antanut hymyn taipua kasvoilleni.
-Et kai sinä usko siihen, että minä ja Hillasielu…no tiedät kyllä mitä, Hiilihammas mutisi katseensa nolostuneena minusta poispäin kääntäen.
Huitaisin hännälläni kärttyisesti maata.
-Täyttä soopaa joka sana! Naukaisin kulmiani kärttyisästi kurtistaen.
Hiilihammas huokaisi helpottuneena ja istahti viereeni loukkaantunutta käpäläänsä varoen.
-Paraneeko käpäläsi pian? Kysyin hieman rennommin.
Hiilihammas päästi suustaan pienen epäileväisen tuhahduksen.
-Kai, kolli naukui epävarmasti.
Minusta alkoi tuntua siltä, että jokin jännite oli ystävyytemme tiellä, luulin tietäväni syyn:Huhut.
Pudistin päätäni, halusin vain vanhan kunnon Hiilihampaan mahdollisimman pian takaisin.
-Yritä rentoutua, minusta ne huhut ovat täyttä tarinointia, enkä usko, että kovin moni edes uskoo niitä todeksi! Yritin epätoivoisesti lohduttaa masentuneen näköistä Hiilihammasta.
Kolli nyökäytti päätään vinosti hymyillen.
-Minulle on ihan sama, vaikka kuka väittäisi mitä kunhan olet edelleen sama Hiilihammas kuin aina! Jatkoin saaden voimaa Hiilihampaan hymystä.
Kolli näytti liikuttuneelta.
-Kiitos! Tämä maukui kiitollisena silmiään räpäyttäen.
Hymyilin leveästi kollille, minusta oli mukava nähdä tämän piristyneen sanoistani, en halunnut nähdä tätä niin maassa kuin tämä äsken oli ollut.
//449 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minusta oli liikuttavaa, miten huolissaan Vadelmapentu oli ollut voinnistani, vaikka kyse olikin vain nyrjähdyksestä. Hetki sitten pentu oli lähtenyt takaisin pentutarhalle ja olin jäänyt jälleen yksin. Tosin en minä ihan yksin ollut, sillä kuulin Liljatuulen rapistelevan edelleen varastossaan. Kaipa hän suoritti jonkinlaista perusteellista siivousta siellä, koska ei joutanut istahtamaan alas kanssani ja vaihtamaan päivänkuulumisia.
Liikahtelin paikallani levottomasti. Vatsani kurni, eikä Hillasielu vieläkään ollut tuonut minulle ruokaa, kuten oli luvannut. Ajattelin, että hän oli ehkä ollut vain niin väsynyt partion jälkeen, ettei ollut muistanut sitä.
”Saanko käydä ulkona jaloittelemassa sen verran, että hakisin itselleni tuoresaalista?” kysyin varastossa omiaan puuhailevalta Liljatuulelta, enkä kyllä oikeastaan uskonut hänen kuulevan minua, mutta sain yllättyä iloisesti, kun parantaja vastasikin.
”Käy vain, mutta muista varoa jalkaa, ellet halua viettää täällä seuraavaakin yötä.”
”Minä varon!” lupasin ja nousin varovasti seisomaan. Pidin kipeää käpälääni hieman koholla, kun hivuttauduin vähitellen pois sammalpediltä ja liikuin kohti pesän uloskäyntiä.
Kun pääsin aukiolle, minua vastassa oli uusi, täysin odottamaton yllätys: katsoin keskelle kulkuväylää nukahtanutta vaaleanruskeaa karvamyttyä, joka tuhisi tyytyväisenä. Vadelmapentu oli tainnutkin olla väsyneempi kuin mitä olin ajatellut patistaessani hänet takaisin pentutarhalle.
En raaskinut herättää nukkuvaa pentua, joten poimin hänet varovasti ylös löysästä niskanahasta ja kannoin sitten pentutarhalle. Aurinkokajo oli vielä hereillä, kun työnnyin sisälle karhunvatukkapensaaseen. Hänen omat pentunsa sekä Tuulipentu ja Paatsamapentu olivat jo käpertyneet yöunille, ja kuningatar vaikutti huojentuneelta laskiessani puuttuvan pienokaisen ikäistensä viereen.
Naaras muodosti huulillaan sanan ”kiitos”, johon minä vastasin hymyilemällä pienesti. Sen jälkeen kinkkasin ulos pesästä ja palasin parantajan pesälle väliaikaiselle nukkumapaikalleni. Käydessäni yöpuulle kuvittelin mielessäni, miten opettaisin Vadelmapennulle vaanimisasennon, jahka jalkani paranisi. Sitten hänellä olisi hyvät lähtökohdat aloittaa soturikoulutuksensa, kun tulisi kuuden kuun ikään.

Päivät kuluivat ja jalkani oli parantunut jopa nopeammin kuin Liljatuuli oli alunperin arvioinut. Pääsin jo mukaan partioihin, mutta aina välillä toipumassa oleva jalkani jaksoi muistuttaa itsestään vihlomalla. Onneksi pystyin lievittämään kipua Liljatuulelta saamillani yrteillä, jos se äityi kovin karseaksi.
Klaaniin oli tullut muutama päivä sitten uusi kissa. Mesitähti oli ottanut hänet oppilaakseen ja nimittänyt tämän Omenatassuksi seremoniassa. En ollut jutellut uudelle naaraalle vielä, mutta häntä ei ollut mitenkään erityisen hankala huomata muiden joukosta: hänellä oli ystävällisen näköiset pyöreät kasvot ja pitkä, tavattoman tuuhea häntä, jota kissa vaikutti varjelevan hengellään. Hän myös tapasi hotkia ruokansa ja näytti valikoivan tuoresaaliskasasta aivan mitä sattuu, ihan kuin sillä ei olisi ollut väliä, mitä suuhunsa laittaa.
Istuskelin melko lähellä leirin keskustaa ja nautin lämpimistä auringonsäteistä, jotka kurkottelivat puiden välistä aukiolle. Metsä ja nurmi olivat nyt vehreämmät kuin koskaan, ja Kirsikkakuono sanoi vuodenajan vaihtuneen viherlehteen. Nyt en enää kyseenalaistanut vanhojen kissojen puheita viherlehden ylivoimaisuudesta: kaikille riitti ruokaa eikä tarvinnut koko ajan pörhistää turkkia suojaksi pakkaselta.
Sivusilmälläni näin Hillasielun kävelevän ulos sotureiden pesästä. Käännyin katsomaan häneen ja yritin tavoitella tämän katsetta. Emme olleet puhuneet sitten sen aamupäivän, jolloin olin loukannut jalkani ja hän oli luvannut tuoda minulle tuoresaalista. Pohdin, olinko mahdollisesti loukannut häntä jollain tavalla, koska kolli tuntui välttelevän minua. Nyt en aikonut enää kieriskellä yksinäni ajatuksen kanssa, vaan aioin ottaa asiasta selvää.
”Hillasielu!” Ääneni kuulosti kimeältä, melkein kun innostuneen pennun ääneltä, kun lähestyin Hillasielua. En kuitenkaan välittänyt siitä.
Hillasielu säpsähti yllättyneenä ja kääntyi katsomaan minuun. ”Ai hei, Hiilihammas.” Hän pälyili ympärilleen epäluuloisesti.
”Miksi sinä et enää nykyään juttele minulle?” töksäytin suoraan.
Valkea kolli vaikutti vaivaantuneelta. ”Ei se sinusta johdu, vaan kun eräät puhuvat, että sinä tykkäisit minusta, no, tiedäthän… sillä tavalla.”
”Mitä?” Menin suoraan sanoen hämilleni. ”En minä tykkää sinusta… siis sillä tavalla!” huudahdin, enkä oikeastaan osaa sanoa, oliko se aivan totta.
Hillasielu näytti huojentuneelta. ”Ne olivat siis vain typeriä juoruja”, hän naukaisi. ”Ajattelin, että saattaisin sinut vain ikävään tilanteeseen, jos jatkaisimme juttelua kun meistä liikkui sellaisia juoruja, mutta nyt voin oikaista heidän ajatuksensa oikeiksi.”
Soturi kiitti minua vielä, enkä oikein osannut sanoa, mistä hyvästä. Pystyin vain tuijottamaan hänen jälkeensä kykenemättömänä. Aloin miettiä, olivatko tunteeni sittenkin olleet Hillasielua kohtaan vähän syvemmät kuin vain ystävyys.
Lysähdin takaisin istumaan ja uppouduin taas omiin ajatuksiini. Hillasielun ääni jäi kummittelemaan päähäni, enkä saanut sitä pois.

//Kuka vaan saa jatkaa
//642 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Eilinen oli varmastikin ollut tähänastisen elämäni yksi omituisimmista päivistä. Olin maleksinut ympäriinsä paremmasta tietämättä, kun yhtäkkiä tajusin tulleeni keskelle ei mitään eli toisin sanoen jonkinlaiselle nummelle. En ollut ehtinyt ihmetellä kovinkaan pitkään yksinäni, sillä varsin pian joukko vieraita kissoja ilmestyi kuin tyhjästä tielleni. Aluksi olin suhtautunut heihin hieman varauksellisesti, mutta kun tuli ilmi, etteivät he tahtoneet minusta mitään, uskalsin jopa rentoutua ja avata näille vähän taustaani. Aivan huomaamattani tajusin lupautuneeni lähtemään noiden muukalaisten matkaan, he olivat tehneet minulle kiinnostavan tarjouksen, josta en ollut voinut kieltäytyä.
Ja nyt minä sitten olin täällä. Eloklaanissa, kuten paikalliset sitä nimittivät. Paikka oli täynnä eri-ikäisiä ja -kokoisia kissoja, jotka elivät jonkinlaisessa järjestäytyneessä villikissayhteiskunnassa. Jos vanhempani ja sisarukseni olisivat saaneet kuulla, että olin karannut kaksijalkojeni luota, elänyt erakkona muutaman kuun ja sen jälkeen liittynyt jonkinlaiseen kulttiin, he olisivat varmaankin pökertyneet järkytyksestä. Niin minäkin olisin varmaan tehnyt, ellen sattunut olemaan niin kamalan utelias.
Kissoja meni ja tuli sisälle pensaikkoon, johon minulle oli eilen illalla sijattu peti. Minua oli perehdytetty sen verran, että tiesin samassa pesässä kanssani nukkuvien kissojen olevan oppilaita, -tassuja. Minäkin olin oppilas. Omenatassu. Se oli yksi osa niitä outouksia, joita en voinut vain sisäistää: miksi heidän nimiensä piti olla niin pitkiä? Kaksijalat olivat kutsuneet minua Ompuksi, entiset erakkotuttavani olivat kutsuneet minua Ompuksi – mikä siinä oli niin vaikeaa näille kissoille, että nimestäni piti tehdä sellainen kamala sanahirviö?
”Omenatassu.” Ääni havahdutti minut ajatuksistani. Nostin katseeni valkeaan kollikissaan, joka oli työntynyt sisälle pusikkoon. Tiesin hänen kutsuneen minua, mutta nimi kuulosti silti oudolta korvaani.
”Niin?” kysyin ja nousin istumaan. Tunnistin tämän kissan. Hän oli sanonut eilen nimekseen Mesitähti – mikä outo nimi – ja oli ilmeisesti myös minun ”mestarini”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Tämä Mesitähti taisi olla tämän pikkuyhteisön pomo. Hänen oli tarvinnut eilen vain korottaa vähän ääntään ja kaikki kissat olivat vyöryneet pensaiden alta ja ties mistä ryteiköistä kuulolle.
”Lähdemme kiertämään rajoja, kuten eilen lupasin”, Mesitähti vastasi.
”Nytkö?” En edes yrittänyt peitellä äänessäni olevaa epäuskoa. ”Hädin tuskin aurinkokaan on noussut!”
”Itse asiassa aurinko on jo ylittänyt huippukohtansa. Ajattelin antaa sinun nukkua vähän pitempään, koska eilinen oli sinulle varmasti rankka päivä.”
Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän tarkoitti höpistessään auringon huippukohdan ylittämisestä, mutta nyökyttelin päätäni ihan kuin olisin ymmärtänyt asian ja päästäkseni etenemään tilanteesta johonkin suuntaan. Halusin saada tietää, millaista elämä villinä oikeasti oli, ja tämä kissa osasi varmasti opastaa minut syvemmälle heidän saloihinsa.
Seurasin Mesitähteä ulos pensaikosta. Ulkona oli yllättävän lämmin, itse asiassa vielä paljon lämpimäpi kuin pensaan alla, jossa olin nukkunut. Siellä ei ollut ollut mitenkään erityisen prameat eristykset verrattuna kaksijalkojeni kodin seiniin, jotka olivat pitäneet kylmän loitolla jopa kylminä pakkaspäivinäkin. Kaikki oli täällä jotenkin niin… alkeellista. En tajunnut, miten näin moni kissa selviytyi luonnon armoilla vaivaisten risusta kyhättyjen suojien ja ällöttävien hiiren raatojen avulla.
Tunneli johti ulos ”leiristä”, metsään. Olin jo eilen ihmetellyt puiden paljoutta ja päätähuimaava korkeutta ja jopa nähnyt joidenkin kissojen kiipeilevän niissä. Kaksijalkojeni takapihalla oli ollut vain yksi vaivainen omenapuu, joka ei olisi yltänyt missään suhteessa näiden jättiläisten tasolle.
”Oletko kuullut ennen klaaneista?” Mesitähden kysymys havahdutti minut. Pudistin päätäni.
”En.”
”No, täällä niitä on kaksi: Eloklaani ja Kuolonklaani. Kuolonklaani on meidän rajanaapurimme, ja on erityisen tärkeää, ettei kukaan mene sen alueelle luvatta, jotta vältymme turhilta yhteenotoilta.” Pidin tämän kissan tavasta puhua. Hänen äänensä oli rauhallinen ja hieman matala mutta kuitenkin pehmeä.
”Kuinka usein te tappelette ruuasta? Tai huvin vuoksi?” kysyin pitäen sitä ikään kuin itsestäänselvyytenä, että luonnonkasvatit joutuivat tekemään verisiä tekoja säilyäkseen hengissä, ja osittain myös pitääkseen itsensä järjissä viihdyttäytymällä vihollisten teurastamisella vapaa-aikanaan.
Voisin vaikka vannoa, että näin Mesitähden ilmeessä huvittuneisuutta. ”Emme me tappele ruuasta – ainakaan yleensä – emmekä myöskään huvin vuoksi. Verenvuodatus on täysin tarpeetonta, mikäli asioista pystytään sopimaan puhumalla.”
”Ai. Okei.” Kieltämättä olin aavistuksen pettynyt. Nämä villit olivat aivan erilaisia kuin miksi olin heidät kuvitellut. Mutta ehkä se ei ollut huono asia, saisin ainakin nukkua yöni rauhassa luottaen siihen, ettei kukaan yrittäisi murhata minua.
Kiersimme Mesitähden johdolla näitä niin sanottuja rajoja, jotka määrittelivät ilmeisesti sen, mikä oli Eloklaanin aluetta ja mikä taas ei kuulunut siihen. Rajat oli merkitty hajumerkein, joita ei ollut vaikea erottaa. Eloklaanin ominaishaju oli vahva ja se pisti nenääni aggressiivisesti.
Olin jo ehtinyt luulla, ettei sitä väkevämpää hajua ollutkaan, kun saavuimme erääseen kohtaan, jossa Eloklaanin tuoksuihin sekottui nyt toinen osapuoli. Tämä toinen haju oli suorastaan tyrmäävä, ja oli hyvin lähellä, että pyörtyisin.
”Mikä tuo löyhkä on?” huudahdin nenääni nyrpistäen.
”Kuolonklaani.”
”Miksi sen täytyy haista noin pahalta?”
Mesitähteä huvitti taas. Minä en nähnyt tilanteesta mitään huvittavaa. Nenäparkani ei kestäisi tätä lemua kovin pitkään. Onneksi Mesitähti ei ollut mikään julmuri, vaan hän lähti viemään meitä eteenpäin rajaa pitkin, ja Kuolonklaanin haju jäi taaksemme.
Lopulta olimme käyneet läpi koko reviirin rajat. Matkan aikana Mesitähti oli kertonut minulle enemmän klaanista ja sen tavoista. Minua kiehtoi erityisesti se, että kissat pystyivät ylenemään täällä korkeammille tasoille. Kuusi kuuta täyttäneistä pennuista tuli oppilaita, ja soturikoulutuksensa loppuun käyneet oppilaat saivat jossain vaiheessa soturinimensä ja liittyivät sotureiden joukkoon. Mestarit olivat soturikoulutuksen läpäisseitä kissoja, jotka kouluttivat oppilaista uusia sotureita. Mesitähti oli minun mestarini ja ilmeisesti myös jonkin sortin klaanipäällikkö. Sotureilla oli mahdollisuus yletä myös päälliköksi, mutta minulta oli mennyt ohi sen jutun kaava, kun olin keskittynyt katselemaan ohitse lepattavaa perhosta.
Saavuimme takaisin tuttuun sekametsään, jossa tiesin leirin sijaitsevan. Ohitimme matkalla leiriin muutaman kissan, jotka tervehtivät meitä kohteliaasti. Olin vain nyökäyttänyt päätäni pienesti takaisin, sillä ajatukseni olivat olleet jossain ihan muualla. Meillä oli vierähtänyt kokonainen päivä rajojen tarkistamiseen, ja olin ihan rättiväsynyt ja vatsani huusi ruokaa. Normaalisti tähän aikaan mennessä olisin syönyt jo kaksi kertaa kaksijalkojeni luona, nyt enää pelkkä ajatuskin ruuasta riitti saamaan veden herahtamaan kielelle.
”Missä täällä saa ruokaa?” kysyin tullessamme pääaukiolle. Mesitähti osoitti hännällään eläinten raadoista koottua kasaa kohti ja minua alkoi etoa.
”Tänne me keräämme kaiken ruoan, jonka onnistumme pyytämään”, kolli selitti samalla kun asteli lähemmäksi ruumiskasaa. Seurasin hänen perässään vähän epäröiden. Olin kyllä syönyt ennenkin riistaa, mutta yleensä olin tappanut ja syönyt sen niin nopeasti, etten ollut ehtinyt tarkastelemaan sitä kunnolla. Nyt näin selvästi auki ammottavat pikkuiset silmät, joiden katse oli iäksi jäänyt kummittelemaan siihen hetkeen, jona niiden henki oli äkkiarvaamatta riistetty.
”Teillä ei sattuisi olemaan mitään muuta tarjolla, eihän?” kysyin oikeastaan aavistaen jo vastauksen.
”Ei, ikävä kyllä. Mutta uskon, että pidät kyllä tästä, kunhan vain maistat sitä ensin”, Mesitähti sanoi kannustavasti. Nyökkäsin ja loin hänen takanaan oleviin pikkueläimiin epäluuloisen silmäyksen. ”Jatkamme huomenna, joten voit nyt mennä lepäämään ja syödä vatsasi kylläiseksi.”
Katsoin Mesitähden jälkeen vielä silloinkin, kun hän oli jo kadonnut yhteen pensaaseen, jonka alta kuului iloinen kimeiden äänien kuoro. Pentuja, ajattelin itsekseni ja käännyin sitten uudestaan riistakasan puoleen. Valikoin nopeasti yhden sen päällä keikkuvista eläimistä, enkä jäänyt katsomaan sen tarkemmin, mikä se oli, vaan aloin syömään sitä samalla silmänräpäyksellä, kun sain sen otteeseeni. Sain osakseni oudoksuvia katseita ohitseni kulkevilta kissoilta, mutta en välittänyt.
Viimein olin valmis nukkumaan ja siirryin siihen pesään, jossa olin viettänyt viime yöni. Tosin matka sinne ei sujunut aivan mutkattomasti, sillä ehdin käydä pari kertaa väärässä pesässä, ennen kuin löysin oikean paikan. Ja ihan kuin se ei olisi vielä riittänyt, jouduin kaiken lisäksi arpomaan, mikä kuudesta nukkumapaikasta oli minun. Pesässä oli ollut muutama muu kissa sillä hetkellä, ja yksi heistä oli ystävällisesti neuvonut minut omalle paikalleni.
Unen saaminen ei ollut minulle mikään ongelma, sillä olin jo valmiiksi erittäin väsynyt. Mielessäni pyöri paljon asioita, mutta yksikään niistä ei ottanut itselleen järkevää muotoa. Toivoin Mesitähden opettavan minulle huomenna, missä mikäkin pesä sijaitsi, jotta välttyisin kokemasta tällaista nöyryytystä uudestaan.

//Mesi? Joku?
//1207 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Leikin itsekseni hiirenpuolikkaalla pentutarhan edessä ja söin samalla toista palaa siitä,Kun huomasin Hillasielun tukevan Hiilihammasta joka varoo yhtäkäpälistään. parantajanpesää kohti.
”Onko hän loukkaukkaantunut?” Kysyin itsekseni ja lähdin mustanruskean ja valkoisen kollin perään.
Kun kollit katosivat pesään,Hiivin heidän peräänsä ja jäin suuaukolle tutkimaan.
Liljatuuli käskee Hiilihampaan makaamaan sammalpedille ja alkaa tutkimaan käpälää,Joka näytti Aralle. Sitten Hillasielu lähtee johonkin enkä kuule mitä hän puhuu,Jättääkö hän Hiilisielun yksin kuolemaan?!!? Kun valkoinen kolli tuli parantajanpesästä,Nyrpistin ja katsoin häntä vihaisena hänen vihreisiin silmiinsä. Sitten Hillasielu katsoo minua muka hämmentyneenä ja yrittää esittää viatonta.Kun olen menossa parantajanpesään,Tajuan että minun pitää esittää iloista,Että Liljatuuli ei väitä että Hiilihammas on kunnossa.
”Hei!” Astun pesään ja huudan Liljaatuulelle pesän nurkkaan. Tummanharmaa naaras mutisee jotain ja juoksen oikopäätä sen jälkeen mustaruskean Hiilihampaan luo.
”Hei sinullekin,Hiilihammas. Mitä sinä teet täällä?” Esitin ihmettelyä,Ettei kolli saisi tietää että hän oli saanut tietää Hiilihampaan traagisesta kohtalosta.
”Entä mitä sinä itse teet täällä?” Kolli kysyi ja katsoi minua jäänsinisillä silmillään.
”Tulin katsomaan sinua,Koska pelkään että kuolet!” Vinkaisin pelosta kollin korvaan. Ensin Hiilihammas katsoo minua hämmentyneenä mutta sitten hän alkaaa nauramaan.
”Älä huoli,En kuole. Sain vain pienen nyrjähdyksen kun kompastui käpäliini kuin mikäkin pentu.” Kolli naurahti.

”Huh,Pelkäsin jo että näämme viimeisen kerran.” Nauraisin nolostuneesti.
Hiilihammas alkaa nauramaan.
”Ja näytti siltä että Hillasielu jättää sinut vain tänne kitumaan!” Sanoin hieman huvittuneena omalle typeryydelleni. Hiilihammas naurahti ja läpsäisi minua terveellä vitivalkoisella käpälällään.
”Hupsu pentu!” Kolli kehräsi ja rauhoituin hieman.
”Haluatko muuten seuraa?” Kysyin pian.
”Toki.” Kolli naukaisi ja hymyili hiukan.
”Sattuuko sinua muuten käpälään?” Kysyin ja osoitin Hiilihampaan arkaa käpälää.
”Ei erityisemmin.” Kolli sanoi ja meni mukavampaa asentoon.
”Saanko istuuntua?” Kysyin kun käpäliäni alkoi särkeä seisomisesta.
”Istu vain vaikka tuohon viereeni.” Hiilihammas naukui ja osoitti mukavaa istumapaikkaa.
”Kiitos.” Mutisin ja istuiduin paikalleni.
”Mikä sai muuten sinut luulemaan että kuolen?” Mustanruskea kolli kysyi.
”En tiedä..Oletko vihainen?” Sopersin.
”En tietenkään,Minä vain ihmettelin alkuun miksi sinä tuollaisia puhut.” Hiilihammas sanoi ja laittoi käpälänsä alleen.
”No..Kun näytit niin kipeältä..” Takeltelin ja siirtelen käpäliäni nolostuneena.
”No sinulla on ainakin hyvä mielikuvitus.” Kolli sanoi ja hiljeni yhtäkkiä. En viitsinyt keskeyttää häntä,Koska hän näytti hyvin keskittyneellä ajattelemaan..Jotain…Tai jotakuta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Hiilihammas avaa suunsa,Kun olin jo hiukan väsynyt.
”Nyt on jo myöhä,Pitäisikö sinun mennä nukkumaan?” Kolli kysyi.
”Kai..” haukottelen vilkaisten vihreillä silmilläni Hiilihammasta silmiin.
”No hyvää yötä.” Kolli sanoo ja heilauttaa häntäänsä.
”Hyvää yötä..” sanoin puolihaukottelen ja lähdin pesästä.
Katselin ympärilleni muita kissoja kohti,Jotka valmistautuivat yöpuulle.Yhtäkkiä minua alkoi väsyttää ihan kamalasti,Vaikka en ollut päässyt edes pentutarhaan ja nukahdin keskelle leiriä.
//429 sanaa,Sori tällänen kökkö

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin omalta paikaltani sotureiden pesässä. Oli vielä hämärää, ja suurin osa pesätovereistani oli yhä hautautuneina syvälle omiin vuoteisiinsa. Olisin halunnut sulkea silmäni uudestaan ja nukahtaa, mutta tiesin, ettei se kannattanut. Nyt kun olin hereillä, voisin yhtä hyvin nousta ylös ja suorittaa tavanomaiset aamutoimet, joihin minulta kului yleensä tarpeettoman pitkän aikaa. Kun Utusielu ei ollut enää potkimassa minua ylös aamutuimaan, herääminen venyi joka kerta aina vain pidemmälle aamupäivään. Toisin sanoen soturiksi ylennyttyäni olin laiskistunut.
Pesin turkkini perinpohjaisesti, koska minulla oli hyvin aikaa. Sen jälkeen siirryin aukiolle, joka ei vastoin odotuksiani ollutkaan aivan tyhjä, niin kuin olin luullut. Muutama kissa istui leirin reunalla ja näykki väsyneesti aamupalaa. Olin itsekin aikeissa suunnata tuoresaaliskasalle tonkimaan jotakin täytettä tyhjään vatsaani, kun huomasin Hillasielun istuskelemassa yksin vähän matkan päässä. Sisälläni läikähti lämmin tunne katsoessani häntä ja lähdin tassuttelemaan tuota kohti.
”Etkö sinäkään saanut unta?” naukaisin keskeyttäen soturin aamutoimet. Pieni, valkea kolli nosti yllättyneenä katseensa minuun. Hän ei ollut tainnut kuulla tuloani.
Hillasielu pudisti päätään. ”Tykkään nousta aikaisin”, hän sanoi ja nuolaisi vielä lopuksi rintaansa. Sitten hän keskittyi katsomaan minua silmiin. Liikahdin paikallani hieman hermostuneesti. En pitänyt suorasta katsekontaktista, en edes Korppitassun kanssa, vaikka olimmekin hyvin läheiset, mutta olin joutunut totuttelemaan siihen, sillä olisi ollut outoa, jos olisin tuijotellut vain varpaitani koko keskustelun ajan.
”Hei kuule, jos sinulla ei ole nyt mitään erityistä, ajattelin, että haluaisitko kenties lähteä seurakseni kävelylle”, Hillasielu ehdotti täysin odottamatta. Räpyttelin silmiäni hämilläni.
”Ai nytkö?”
”Niin, nyt. Minun pitää mennä partioon iltapäivällä, mutta juuri nyt olen vapaana.” Puhuessaan hänen kasvoilleen oli piirtynyt aavistuksen huvittunut hymy. Mietin, mahtoiko häntä huvittaa se, miten yllättyneen kuuloinen olin kysyessäni asiasta, vai se, että tuijotin häntä kuin tyhmä.
”No siis, kyllä se käy…” vastasin hieman takellellen. Ässäni suhisi tavallistakin voimakkaammin, mikä sai minut nolostumaan, mutta Hillasielu ei onneksi tuntunut välittävän siitä.
Seurasin kollia ulos leiristä. Metsässä oli rauhallista tähän aikaan aamusta, ja hiljaisuus oli rikkumaton. Kuljin Hillasielun vierellä. Aluksi olin vaistomaisesti jättäytynyt vähän hänen taakseen, kuten olin tehnyt oppilaana Utusielun kanssa lähtiessämme harjoituksiin, kunnes olin havahtunut ja tajunnut, miten typerää oli tassutella Hillasielun perässä. Me olimme nyt tasavertaiset, molemmat soturikoulutuksensa käyneitä nuoria kissoja, eikä kummallakaan ollut tarvetta nöyristellä toisen edessä.
Mieleeni nousi paljon muistoja kävellessämme sekametsän läpi aina metsän reunalle, josta alkoi nummi. Olin mennyt monet kerrat tästä entisen mestarini Utusielun kanssa harjoituksiin, ja nyt tuntui oudolta tehdä niin ilman häntä. En ollut kai vain vielä sisäistänyt uutta asemaani soturina, vaikka nimittäjäisistä oli jo melkein seitsemän päivää.
”Juostaanko kilpaa?” Hillasielu kysyi yhtäkkiä. Käännyin katsomaan häneen ja näin, kuinka hänen silmänsä hehkuivat valkenevassa aamussa. Virnistin.
”Mikä ettei.”
En ehtinyt valmistautua lähtöön, kun Hillasielu yllättäen ampaisi matkaan. Jouduin juoksemaan tosissani pysyäkseni hänen perässään. Hän oli tosi nopea – tai sitten minä olin vain toivottoman hidas. Kilpa päättyi siihen, kun menetin tahdin askelluksestani ja kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin maahan nenälleni. Hillasielu jarrutti edelläni ja kääntyi katsomaan, kuinka minun oli käynyt.
”Sattuiko?”
Ravistin päätäni ja kompuroin itseni takaisin jalkojeni päälle. ”Ei. Olen ihan kunnossa.”
Otin askeleen hänen suuntaansa, mutta samassa viiltävä kipu lävisti jalkani ja oli kuin se olisi ollut tulessa. Ähkäisin tuskastuneena ja lysähdin alas istumaan. Hillasielu hölkkäsi luokseni.
”Ai jai, ei hyvältä näytä. Sinun pitäisi käydä näyttämässä sitä Liljatuulelle”, hän sanoi samalla kun tutki kipeää jalkaani. Purin huulta. Tiesin hänen olevan oikeassa. Jos heittäytyisin yhtä jääräpäiseksi kuin Korppitassu, enkä menisi heti käymään parantajan luona, saattaisin joutua viettämään monta päivää vuoteessa.
Hillasielu auttoi minut takaisin leiriin. Matka oli sujunut tuskallisen hitaasti, ja olin joutunut välillä pysähtymään lepäämään, mutta viimein saavuimme leiriin vievän piikkihernetunnelin luo. Juuri sopivasti Hallavarjo sattui astumaan ulos Korppitassun kanssa, kun yritimme päästä tunneliin. Hillasielu heilautti häntäänsä tervehdykseksi Hallavarjolle, joka vastasi tälle nyökkäyttämällä vähän päätään. Korppitassu katsoi minua kulmat kurtussa, kun kinkkasin hänen ohitseen Hillasielusta tukea ottaen. Väläytin ystävälleni heikon hymyn, mutta en ollut varma, ehtikö hän nähdä sitä, koska joutui juoksemaan Hallavarjon kiinni.
Parantajan pesällä Liljatuuli käski minut makuulteni sammalille. Hän tunnusteli käpälääni ja yritti löytää jotain hälyttävää, mutta totesi lopulta, että kyseli oli vain pikku nyrjähdyksestä, joka paranisi itsestään levon kanssa. Viettäisin kuulemma ainakin tämän yön täällä hänen tarkkailtavanaan.
”Tuon sinulle myöhemmin ruokaa”, Hillasielu lupasi ennen kuin poistui aukiolle, jossa lähdössä oleva iltapäivän partio odotti häntä.
Sain olla omien ajatusteni kanssa jonkin aikaa, kunnes seuraava vierailija törmäsi sisään. Tosin tämä vierailija ei ollut tainnut tulla katsomaan juuri minua.
”Hei, Liljatuuli!” Vadelmapennun iloinen ääni sanoi pesän suulta. Kuulin Liljatuulen vastaavan hänelle jostain yrttivarastonsa uumenista. Pieni, vaaleanruskea pentu tepasteli peremmälle ja huomasi sitten minut. Hän kallisti päätään ja tuli lähemmäksi.
”Hei sinullekin, Hiilihammas. Miksi sinä olet täällä?” Vadelmapennun äänestä kuului ihmetys.
”Loukkasin jalkani, kun olin aamulla juoksemassa nummilla”, vastasin hymyillen vähäsen. Pentu räpäytti silmiään sen näköisenä, että vaikutti ymmärtävän yskän.
”Entä mitä sinä teet täällä?” kysyin osittain siksi, että minua oikeasti kiinnosti tietää, millä asialla kolli liikkui täällä, ja osittain siksi, ettei minulla ollut muutakaan seuraa, enkä halunnut jäädä taas yksin.

//Vadelma? Korppikin voi jatkaa. c:
//792 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Kävelin kehää pentutarhassa. Minulla ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä. Olisin halunnut mennä leiriin seikkailemaan, mutta tiesin, ettei emo päästäisi minua yksin, eikä hän itse todennäköisesti jaksaisi lähteä kanssani. Koin itse olevani valmis seikkailemaan leirissä yksin, mutta kai emon sanaa oli kunnioitettava. Emo itse makoili pentutarhan nurkassa kohdassa, jossa karhunvatukkapensaan läpi pääsi auringonvaloa. Emon mukaan nyt oli hiirenkorva, ja sen takia ilmat olivat lämpenemässä. Omasta mielestäni hiirenkorvan aikaan oli kaunista. Olin katsellut leiriä pentutarhan suuaukon läpi, ja nähnyt valkoisen aineen hiljalleen vähentyvän. Isä, Mesitähti, oli kertonut sen olevan lunta. Hymyilin ajatellessani isääni. Hän oli niin mahtava! Kunpa hän tulisi pian taas katsomaan meitä. Ja kun olisin päässyt oppilaaksi, saisin kulkea leirissä vapaasti, ja siten näkisin häntä enemmän. Lisäksi saisin hyvän mestarin, tiesin sen. Isä valitsisi minulle ja sisaruksilleni varmasti hyvät mestarit. Emo ja isä olivat kertoneet minulle jotain siitä, miten klaani toimi. Erityisesti isä oli kertonut minulle kohtia soturilaista. Halusin jo päästä oppilaaksi! Tekemisenpuute oikeasti ärsytti minua, joten päätin mennä puhumaan emolle. Tassuttelin määrätietoisena hänen luokseen, ja tökkäsin häntä käpälälläni. Emo näytti nukkuvan, eikä reagoinut. Tökkäsin uudestaan. Sekään ei tuottanut tulosta.
”Emo, herää”, nau’uin. Ääneni ei ollut liian kova, mutta tarpeeksi kuuluva herättämään hänet. Emo hätkähti ensin, mutta sitten tajusi sen olevan minä.
”Mitä nyt, Nokkospentu?” hänen suunsa venyi haukotukseen, kun hän venytteli ja nousi sitten istumaan. Minusta tuntui hetkellisesti pahalta, että olin herättänyt hänet, mutta emo ei onnekseni vaikuttanut vihaiselta.
”Halusin vain puhua sinulle. Minulla on tylsää”, ilmoitin, ja istahdin hänen viereensä.
”Voi pikkuinen”, emo nuolaisi päälakeani. Kavahdin heti kauemmas ja näytin hänelle leikkimielisesti kieltä. Emo naurahti hiukan, ja näpäytti korvaani kevyesti.
”Olet tullut minuun. Sinullakin näyttää olevan korvatupsut”, hän huomautti. Ai. En oikein tiennyt, mitä asiasta ajatella. Oli tavallaan hienoa, että näytin emoltani. Yritin nähdä korvatupsut, mutta silmäni eivät harmikseni kyenneet katsomaan niin ylös. Raavin korvantaustaani takajalallani, sillä sitä kutitti. Ravistelin lopuksi turkkini. Päätin kysyä emolta soturilaista.
”Miksi soturilaki on olemassa, ja kuka sen on keksinyt?” kysyin suoraan, ja kallistin päätäni hiukan. Paloin oikeasti halusta tietää. Mitä enemmän tiesin jo valmiiksi ennen oppilaaksi tuloa, sitä parempi soturi minusta tulisi. Ja halusin olla hyvä Eloklaanin soturi!
”Siinäpä iso kysymys”, emo huokaisi, ja mietti hetken.
”Isäsi Mesitähti kertoi aikoinaan minulle, että soturilaki on laadittu, että kissat voisivat elää rauhassa ja sovussa keskenään”, emo kertoi. Hymyilin. Isä oli niin viisas.
”Mistä puhutte?” käännähdin kuullessani tutun äänen takaani. Tunnistin heti tulijan siskokseni, Rastaspennuksi.
”Hei!” tervehdin häntä, ”Kysyin emolta soturilaista.”
”Haluatko sinäkin kuunnella?” Aurinkokajo kysyi lämpimästi.
”Joo, kiinnostavaa!”, Rastaspentu nyökkäsi, ja asettui istumaan viereeni. Pukkasin siskoani leikkimielisesti kylkeen. Olimme siskoni kanssa melko samanlaisia, jonka takia tulimme hyvin toimeen keskenämme.
”Kuten olin sanomassa, tietoni mukaan soturilain keksivät kauan sitten eläneet kissat Tähtiklaanin avulla”, emo jatkoi. Vau! Soturilain täytyi olla todella vanha!
”Oliko Tähtiklaani se hyvä klaani, joka vartioi meitä ylhäältä tähdistä?” kysyin. Emo nyökkäsi.
”Uskooko se viereinen klaanikin Tähtiklaaniin?” siskoni tiedusteli.
”Ai Kuolonklaaniko? Ei, he uskovat toiseen… asiaan. Mutta nyt, menkäähän tekemään jotain muuta”, emo hätyytteli meidät pois, ja käpertyi taas nukkumaan.
”Ajattele, vähän siistiä tietää, että Tähtiklaani on puolellamme!” nau’uin innostuneesti Rastaspennulle. Halusin kipeästi tietää Tähtiklaanista lisää. Päätin kysyä asiasta myöhemmin isältä. Hän varmasti tietäisi asiasta enemmänkin, olihan hän klaanin päällikkö.
”Mitä tehtäisiin?” Rastaspentu pohti ääneen. Mietin hetken.
”Pelataanko sammalpalloa?” ehdotin viimein, ja aloin jo pyörittelemään pentutarhassa lojuvista sammaleista palloa.
”Pelataan vain”, sisko hymyili, ”Pyydetäänkö muitakin mukaan?” Vilkaisin muita sisaruksiani. Karpalopentu ja Kaurispentu näyttivät kumpikin oleskelevan yksikseen pentutarhassa.
”Minä käyn kutsumassa Kaurispennun, ja sinä karpalopennun. Sopiiko?” ehdotin, ja siskoni nyökkäsi. Tassuttelin veljeni luo.
”Hei, Kaurispentu”, tervehdin, ”Haluatko tulla pelaamaan sammalpalloa kanssamme?”

//Kauris? Muut sisarukset?
//577 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Nukuin leirin reunoilla hiljaa kerälläni,Kun joku hyppäsi yhtäkkiä niskaani.Käänsin nopeasti päätäni ,Ja näin Tuulipennun, Sen näsäviisaan rääpäleen, Hyppivän selkäni päällä. Eikö nykyään saa nukkua rauhassa??
”Lopeta!” Sähähdin kyyhkynharmaalle naaraalle ja katsoin häntä tuomitsevasti hänen metsänvihreisiin silmiinsä.
”Tosikko.” Tuulipentu sylkäisi sanat suustaan.
”En vain, järkevämpi kuin sinä,Tuota menoa Mesitähti ei suostu ikinä päästämään sinua oppilaaksi.” Tokaisin.
”Sinähän tässä olet ainoa,Joka ei pääse oppilaaksi ikinä!” Tuulipentu sähähti.
”Tuo oli loukkaus!!” Kiljahdin ja hyppäsin naaraan kimppuun.
”Hei!!” Tuulipentu kiljui.
”Odotitko että vastujasi kysyy sinulta,Milloin saa hyökätä?” Kysyin ivallisesti.
”No en!” Naaras rääkäisi ja löi valkoisella käpälällään minua poskeen.
”Kaivatko verta nenästä?” Kysyin uhkaavasti.
”Nenäsi näyttää jo veriseltä.” Tuulipentu näsäviisasteli ja osoitti hännällään vaaleanpunaista nenääni.
”Nyt saat tuta kunniasi!” Rääkäisin ja hyppäsin nyt kunnolla Kyyhkynharmaan kissan kimppuun. Tuulipentu yritti puolustautua,Mytta käytin isompaa kokoani hyväksi.
Lopulta olimme karvainen karvakasa,Joka pyöri vimmatusti ympäri leiriä.
Yhtäkkiä osuin johonkin pehmeään,Tummaanruskeaan… Sitten tipuin taas maahan ja osuin tummanruskeaan asiaan toisen kerran,Vasta sitten katson taakseni ja tajuan sen olevan kissa jonkun toisenkin kissan kanssa. Kissa on tummanruskea,Jolla on mustia raitoja ja hän on hyvin sopusuhtainen.Irrotauduin Tuulipennusta ja katsoin kissaa silmät suurina.
”Kuka sinä olet?” Kysyin ja räpyttelin silmiäni nopeasti.
”Tai sinä?” Kysyin siirtäessä katseeni toiseen kissaan,Joka oli valkoinen pienillä mustilla yksityiskohdilla.
” Minä olen Hiilihammas,Ja tässä on ystäväni Korppitassu.” Tummanruskea kissa sanoi ja nyökkäsi kohti toista kissaa,Näyttääkseen Korppitassu,Joka huiskaisi hännällään ilmaan,Mutta ei sanonut mitään.
”Oletteko sotureita?” Tuulipentu kysyi typerästi,Eikö hän tiennyt että -tassu-sanalla loppuvat kissat olivat oppilaita!???
”Minä olen,Mutta Korppitassukin saa pian saatuaan soturinimensä.” Hiilihammas naukaisi.
”Haluaisitteko pelata jotain peliä,Vaikka piilosta tai sammalpalloa?” Hiilihammas kysyi ja virnuili ystävälleen.
”Joo!!”Kiljaisin Tuulipennun kanssa yhteen ääneen.
”Mitä leikimme?” Korppitassu kysyi.
”Piilosta!” Tuulipentu naukui.
”Hyvä on,Minä voin olla jäänyt.” Hiilihammas sanoi ja meni litteäkivelle.
”Lasken kymmeneen.” Tummanruskea kolli maukaisi.
Me muut nyökkäsimme ja olimme juoksu valmiuksissa.
Sitten Hiilihammas aloittaa laskemisen.
”Yksi..Kaksi…” Kuulen hänen laskevan kun menen erään kiven alle,Näen Korppitassun juoksevan hiljaa erääseen hyvään pusikkoon ja Tuulipentu menee erään puun taakse.
”Hänet löydetään heti..” ajattelen mielessäni kun katson ylimielisesti kyyhkynharmaata naarasta.
”Kymmenen!” Hiilihammas huutaa ja lähtee etsimään.
Pian hän jo on Tuulipennun puulla ja huomaa kun Tuulipentu kurkkaa puun takaa.
”Tuulipentu.” Kolli sanoi pehmeästi.
”Eikä!” Naaras kiljahti ja hoiperteli pienillä jaloillaan Hiilihampaan perään.
Pian kun hän on tullut hieman minua kohti,Minua alkaa aivastuttaa ihan kamalasti. Vaikka yritän kuinka paljon olla hiljaa,Lopulta en pysty pidättämään aivastustani.
”Atsiuhhh!!” Aivastin ja Hiilihammas toljotti heti minua kohti.
”Vadelmapentu.” Kolli sanoo pehmeästi.
Tuhahdin hieman.
”Onko sinulla nuha?” Hiilihammas uteli.
”Ei..Aivastelen vain näin viherlehden aikaan erityisen paljon..” mutisen,En tiedä miksi minä aivastelen viherlehden aikaan enkä vaikka lehtijakson?!?
”Korppitassu,Sinä Voitit!” Kolli huusi Korppitassulle ja pian valko-musta naaras oli jo paikalla.
”Tällä kertaa Korppitassu on jäänyt.” Hiilihammas sanoo ja Nyökkään Tuulipennun kanssa.
Lopulta olimme jo neljä kertaa leikkineet piilosta,Ja nyt oli jo auringonlasku.
”Minua väsyttää..” Mutisin
”Samoin..” Tuulipentu myönsi vieressäni.”
”Menkää nukkumaan,Ettei Aurinkokajon tarvitse teitäkin paimentaa pentutarhaan.” Hiilihammas sanoo.
”Joo….” Sopersin Tuulipennun kanssa ja lähdimme tassuttelemaan väsyneesti kohti pentutarhaa.
Kun olimme pentutarhalla,Menimme omille paikoillemme ja viimeinen asia jonka kuulin oli lehtien kahinaa.

//Anteeksi jos tää on tosi kökkö 😐
Mutta siis 520 sanaa eli aika lyhyt

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Mitä nyt on sattunut?”
Korppitassun ryhti lysähti ja hän näytti yhtäkkiä kovin voimattomalta ja väsyneeltä. Minun kävi häntä vähän sääliksi, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena.
”Minusta ei tule ikinä soturia”, laikukas oppilas sanoi lannistuneena. Räpäytin silmiäni hieman kummastuneena.
”Totta kai sinusta tulee soturi. Ei Mesitähti jättäisi sinua oppilaiden pesälle mätänemään, vaikka sitä henkilökohtaisesti pyytäisitkin”, naukaisin ja tuuppasin ystävääni hennosti kylkeen tassullani. Petyin vähäsen, kun en onnistunutkaan nostattamaan hymyä tuon huulille.
”Minä mokasin tänään tosi pahasti harjoituksissa. Hallavarjo ei koskaan päästä minua soturiksi, jos en onnistu voittamaan häntä edes helpotetussa harjoitustaistelussa.” Korppitassu roikotti päätään ja katsoi alas tassuihinsa. Minusta tuntui pahalta nähdä hänet niin huonona, enkä löytänyt oikeita sanoja lohduttaakseni häntä.
En kuitenkaan ehtinyt murehtia pitkään, kun tunsin yhtäkkiä jonkun iskeytyvän selkääni vasten. Pompahdin pystyyn ja käännyin katsomaan kahta pentua, jotka nujakoivat maassa keskenään. Korppitassukin oli lopettanut murjottamisen ja keskittyi nyt seuraamaan kaksikon painiottelua.
Vaaleanruskea kollipentu tömähti uudemman kerran minua vasten. Vasta nyt hän ja tämän seurassa ollut kyyhkynharmaa naaraspentu tajusivat minun ja Korppitassun läsnäolon. Pennut irrottautuivat nopeasti toisistaan ja jäivät toljottamaan meitä silmät suurina. Korppitassu astahti vierelleni ja katsoi pentuihin lievästi huvittuneen oloisena.
Tunnistin pennut Vadelmapennuksi ja Tuulipennuksi. Molemmat löytöpentuja, jotka oli tuotu vasta vähän aikaa sitten klaaniin. He saivat asua Aurinkokajon ja tämän pentujen kanssa pentutarhalla, kunnes olisivat tarpeeksi vanhoja oppilaiksi.
”Kuka sinä olet?” Vadelmapentu kysyi ja räpytteli kiivaasti vaaleanvihreitä silmiään katsoessaan minua. ”Tai sinä?” Hän siirsi katseensa vieressäni seisovaan Korppitassuun.
”Minä olen Hiilihammas, ja tässä on ystäväni Korppitassu”, sanoin ja nyökkäsin Korppitassun suuntaan. Naaras huiskaisi häntäänsä ikään kuin vahvistaakseen olevansa kissa, joksi olin hänet äskettäin esitellyt, muttei sanonut mitään.
”Oletteko te sotureita?” Tuulipentu kysäisi vuorostaan.
”Minä olen, mutta Korppitassukin saa varmasti pian oman soturinimensä”, sanoin ja toivoin, etten loukannut ystävääni vastaamalla hänen puolestaan. Odotin kovasti sitä, että hänetkin nimitettäisiin soturiksi, ja sitten saisimme tehdä yhdessä kaikkia niitä asioita, jotka oli meitä tähän asti kielletty, kuten leiristä yksin poistuminen ilman mestarin valvontaa. Olin toki ehtinyt haaveilla jo oman oppilaan koulutuksesta, ja toivoin todella, että oppilaani löytyisi joko Aurinkokajon pennuista tai uusista löytöpennuista.
Samassa sain loistavan idean, jolla saattaisin onnistua ehkä nostattamaan Korppitassun mielialaa.
”Haluaisitteko pelata jotain peliä? Vaikka piilosta tai sammalpalloa?” ehdotin pennuille ja Korppitassulle, joka kurtisti kulmiaan. Vastasin hänen kysyvään ilmeeseensä virnuillen. Ajattelin, että naaraan olisi hyvä saada ajatuksensa muualle epäonnistuneista harjoituksista.

//Korppi tai pennut?
//377 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Yöpartio oli tullut ja mennyt, se ei ollut sujunut ihan odotuksieni mukaan, vaan olin kompastellut mihin sattuu, ja lopulta saanut Hallavarjon menettämään hermonsa astuttuani huomaamattani kollin hännälle, lopulta leiriin päästyämme mestarini oli käskenyt jotenkin vaisusti minut nukkumaan.
Loikoilin aukiolla voimiani runsaalla aamiaisella keräillen, näykkäilin tiuhaan tahtiin palasia pulskasta, ruskeankirjavasta myyrästä.
-Seuraavaksi on siis tiedossa taisteluharjoitukset…tuumailin päivänohjelmaa itsekseni muistellen.
Hiilihammas oli jättänyt minut syömään yksinään aamiaista, kun oli itse lähtenyt mukaan rajapartioon. Kohdistin vaaleanvihreiden silmieni katseen kauniin siniselle taivaalle, jossa aurinko helotti kirkkaasti, minulla oli seesteinen olo makoillessani suojassa auringon porotukselta. Laskin katseeni alas nuolaisten pikaisesti viimeiset myyränrippeet pois naamaltani, haeskelin Hallavarjoa katseellani, aurinkohuippu koittaisi kohta, ja meidän olisi aika lähteä harjoittelemaan. Huomasin mestarini vain vähän matkan päässä minusta, kolli oli jäänyt suustaan kiinni Okraviiksen kanssa, kuin olisi unohtanut kokonaan aurinkohuipun harjoitukset. Pudistin ärtyneenä huokaisten päätäni, nousin ripeästi ylös paikaltani ja lähdin pujottelemaan rauhassa ruokailevien klaanitovereiden välistä, osa kissoista häiriintyi siitä kun kuljin heidän vierestään, mutta osa vain jatkoi minusta piittamatta omia touhujaan. Yskähdin merkitsevästi päästyäni rauhassa paikallaan loikoilevan Hallavarjon taakse, kolli käänsi päänsä niin, että kohtasin tämän silmien tutkivan katseen, tämä kohotti kysyvästi kulmiaan hoksattuaan tympääntyneen olemukseni.
-Meillä olisi nyt ne harjoitukset Hallavarjo, totesin kuivakasti.
Okraviiksi tyrskähti päänsä meistä päin pois päin kääntäen, arvasin kollin nauravan sille, kuinka minä raukka jouduin muistuttamaan Hallavarjoa harjoituksista.
-Kyllä, suunnitelmani on siis se, että menisit edeltä ennen minua, Hallavarjo selitti nyt minun suuntaani kokonaan kääntyen.
Kohautin välinpitämättömänä olkiani ja lähdin enää unohtelevaisesta mestaristani välittämättä tassuttelemaan ulos leiristä, harjoituspaikka oli vain kivenheiton päässä, eikä minun tarvinnut rämpiä kauaakaan aluskasvillisuuden seassa, kun olin perillä. Istahdin keskelle aukioita sukimaan karvojani, yritin samalla pähkäillä mikä olisi mahdollisesti Hallavarjo juoni. Varmuuden vuoksi kohotin kuononi turkistani, raottaen suutani hieman, aisteihini tulvahti Hallavarjn voimakas ominaistuoksu. Palaset loksahtelivat hitaasti paikalleen päässäni, nousin äkkiä ylös maasta ja yritin näytellä kuin kaikki olisi normaalia, enkä olisi mitään haistanutkaan. Heilautin korviani kuin olisin muka kuullut jotakin, käänsin pääni pensaikkoon, josta mestarini tuoksu tuli.
-Huomasin sinut kyllä senkin vanha kirppukasa, tule tänne! Ärisin alkaen astella kehää harjoitusalueen keskellä.
Nuuhkaisin ilmaa uudestaan, Hallavarjon tuoksu leijaili edelleen tiheästä puskasta, tassuttelin käpäläni keveästi asetellen pensaan eteen ja loikkasin hampaat voitonriemuisessa irvessä sen yli. Voitonriemuni haihtui kuin hiekka tuuleen, mestarini ei ollutkaan pensaan takana, tämän tuoksu leijui silti yhä ilmassa, kuin tämä olisi vain noussut lentoon. Yhtäkkiä selkääni tömähtivät muhkeat käpälät, jotka riuhtaisivat omat käpäläni altani huimassa kaaressa, voimakkaan liikkeen johdosta mätkähdin kyljelleni maahan. Pyristelin raivokkaasti vastaan, kun käpälät muuttuivat painavemmiksi rintakehäni yllä, haukoin turhautuneena räpiköiden happea, en edes nähnyt kissaa, joka minulle tämän teki, näkökenttäni peitti tuuhea, punaruskea karva, joka tukki melkein kokonaan suuni. Käpälät kuitenkin yllätyksekseni höllensivät otettaan, ehkä tämä ei ollutkaan vihollinen.
-Korppitassu, yritä keskittyä! Päivitteli Hallavarjon harvinaisen tuttu ääni.
Tuhahdin ärtyneenä, vääntäydyin neulasia turkistani tiputellen ylös maasta, varmaan jokaista lihastani jomotti.
-Tietenkin kiipesit koko reviirin ainoaan kuuseen, mutisin hampaitani kiristellen.
Kohotin turhautuneena katseeni Hallavarjoon, jonka jykevä ruumis oli vielä hetki sitten haudannut minut melkein elävältä.
-Olen ihan surkea, en osannut edes aavistaa, että saattaisit kiivetä! Parahdin potkaisten käpäläni vieressä ollutta, maahan Hallavarjon mukana tippunutta kuusenkäpyä.
Hallavarjo pudisteli päätään, kollin silmät kimmelsivät, kuin tämä olisi nähnyt ajatukseni, kolli vaikutti todella turhautuneelta itsekriittisyydestäni.
-Ei et sinä ole surkea, sitä paitsi uskon, että työni on pian tehty kanssasi! Hallavarjo lohdutti kuin olisin ollut pikkupentu, joka olisi tehnyt jotakin tuhmaa ja saanut torut.
Käännyin vaistomaisesti pois mestarini luota ja lähdin askeltamaan nopeasti pois, kerrankin kun olin livauttanut jotakin, jota en olisi halunnut. Puhisin ärtyneesti jotakin leirin suuaukon edessä olleelle klaanitoverille, joka näytti hämmentyneeltä, änkesin sisään tämän ohitse ja istahdin sopivasti kohdalle sattuneen Hiilihampaan viereen, kolli vaikutti hämmentyneeltä ärtyisyydestäni, jonka olisi varmaan huomannut, vaikka olisin yhä seisonut harjoitusaukiolla.
-Mitä nyt on sattunut? Hiilihammas kysyi naksauttaen turhautuneesti kieltään.

//607 sanaa.
//Hiili?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutimme rinnakkain Merkuriuksen kanssa Eloklaanin reviirillä kohti kukkuloista. Askeleemme olivat ripeitä, sillä olimme kiireessä. Halusimme ehtiä kukkuloiden laelle ihailemaan laskevaa aurinkoa. Oli ihanaa, että Tähtiklaani oli suonut meille yhteistä aikaa, jota nykyään oli niin vähän. Niin, Tähtiklaani. Eloklaanissa ollessani minulle oli tullut hiljalleen selväksi, että usko Tähtiklaaniin oli se, mitä olin elämääni kaivannut. Tähtiklaani toi elämääni jonkinlaista syvää rauhaa ja turvan tuntua. Olin joskus jutellut Liljatuulen kanssa ja keskustelu oli jostain kumman syystä johtanut Tähtiklaanista puhumiseen. Ehkä se oli ollut kohtaloa, sillä sinä päivänä silmäni olivat auenneet. Halusin ottaa sen joskus Merkuriuksen kanssa puheeksi ja kuulla hieman hänen ajatuksiaan. Ehkä sen aika olisikin pian.
Kaipasin oikeastaan erakkoelämääni juuri sen takia, ettei Merkuriuksen ja minun askareemme kohdanneet kovin usein keskenään. Halusin olla yhdessä kumppanini kanssa niin paljon kuin voisin ja klaani tuntui vain olevan tiellä. En ollut ennen pitänyt klaaniin kuulumista minkäänlaisena ongelmana, mutta nyt kun minulla oli kumppani olin ymmärtänyt kuinka sitovaa klaani elämä oikeasti oli. En ymmärtänyt, miten klaanikissat saattoivat tyytyä niin vähään yhdessäoloon kumppaninsa kanssa. Toisaalta, he eivät olleet koskaan kokeneet muuta. Päivä päivältä varmistuin siitä, että kaipasin vapauteen takaisin. Saisimme tehdä mitä vain halusimme yhdessä Merkuriuksen kanssa milloin vain, ilman, että kukaan rajoittaisi meitä. Mutta en halunnut ryöstää klaanikokemusta Merkuriukselta, enkä aikonut ottaa asiaa puheeksi -ainakaan vielä.
Olimme saavuttaneet kukkulan juuren ja toisiamme vilkaisten lähdimme kiipeämään rinnettä pitkin hiljaa jutustellen.
”Kuulin, että Mesitähti löysi kovin pienen pennun rajalta yksin nukkumasta. Voi raukkaa”, nau’uin sääliä äänessäni. Minua hirvitti ajatus, että pentua etsi perhe sydän huolesta kipeänä. Tiesin kyllä myös sen, että pennun perhe saattoi olla kuollut, sillä tiesin kokemuksesta, että emot pitivät tarkkaa huolta pennuistaan.
”Onneksi Mesitähti löysi hänet. En kestäisi ajatusta, että pentu olisi jäänyt virumaan yksin jonnekin”, Merkurius vastasi. Nyökkäsin. Minä kaipasin pentuja ympärilleni ja tuntui hyvältä ajatukselta käydä vierailemassa pentutarhalla, kunhan kiireiltäni ehtisin. Ja ottaisin varmasti myös Merkuriuksen mukaan, sillä tiesin, että hän ei panisi pahakseen. Päinvastoin, hän olisi varmaan ikionnellinen.
Vihdoin saavutimme huipun ja edessämme avautui kaunis oranssinpunertava taivas. Olimme ylhäällä tismalleen oikeaan aikaan. Auringonlaskun lämpimät säteet värjäsivät valkean turkkini kellertäväksi ja sai kirkkaudellaan silmäni siristymään aavistuksen.
Istahdimme Merkuriuksen kanssa vieretysten ja nojasin päälläni tämän rintakehään. Minulla oli niin turvallinen olo kollin vieressä. Hän oli minuun verrattuna niin suuri, ettei minun tarvinnut pelätä mitään. Olin maailman onnellisin kissa, kun hänen sydämensä kuului minulle ja minun omani hänelle. En koskaan voisi löytää ketään parempaa, enkä edes yrittäisi etsiä.
Katsahdin hieman yläviistoon nähdäkseni kumppanini kasvot ja tuntiessaan katseeni, hänen oranssiin taittuvat meripihkasilmänsä kääntyivät minuun, niissä se sama lämmin katse mitä rakastin. Kun katseemme kohtasi, kumpikin tiesi tismalleen mitä toinen ajatteli, eikä sanoja tarvittu. Aika tuntui merkityksettömältä siinä hetkessä. Olisi voinut kulua kuita tai vain silmänräpäys, enkä olisi erottanut kauanko siinä olimme olleet.
Aurinko yritti vielä kurotella taivaanrannan takaa, mutta pian vallitsi hiirenkorvan myöhäisillan hämärä pimeys. Tyyni hiljaisuus vallitsi ympärillämme, jonka lopulta rikkoi ääneni:
”Palataanko sen pienen koivumetsän kautta? Meillä ei ole mikään kiire takaisin leiriin. Saisimme viettää aikaa yhdessä vielä pitempään.” Merkurius suostui heti, ja niinpä lähdimme ilman mitään kiirettä matkaan.
Tähdet alkoivat näkyä himmeinä taivaalla ja ihailimme niitä Merkuriuksen kanssa. Olimme jo hetki sitten kävelleet koivumetsän läpi ja nyt olimme matkalla kotiin päin. Matkamme kuitenkin keskeytyi.
”Oletko käynyt ikinä tuolla kielopellolla?” kysyin vilkaisten kumppaniani viekkaasti. Hän osasi varmasti arvata, mitä yritin vihjailla.
”En, oletko sinä Taivaslaulu?” tämä kysyi yhtyen mukaan leikkiin. Pudistin päätäni luoden vielä yhden merkitsevän katseen kollin silmiin. Kuin äänettömästä merkistä lähdimme yhdessä juoksemaan kohti aukeasta, joka oli peittynyt nuorista kieloista. Ne olivat varmasti melkein vasta kukkimisensa aloittaneita.
Syöksyin kielojen sekaan huumaantuneena niiden ihanasta tuoksusta. Hetken kukkien seassa loikittuani käännyin katsomaan taakseni ja näin kumppanini pysyvän tiukasti kintereilläni.
Asetuimme vieretysten niityn keskustaan ja katselimme tähtitaivasta. Siitä mieleeni nousi kysymys, jonka halusin Merkuriukselle esittää.
”Mitä mieltä sinä olet tähtiklaanista?” kysyin rohkeasti.

//Merkurius?
617 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Katselin ympärilleni, Leirissä ei tapahtunut mitään. Liljatuuli hoiti Kirsikakkakuonoa, Soturit makailivat auringossa ja oppilaat juttelivat.
”Tylsää…” Mutisin ja huomasin katseellani jotain erikoista, leirin laidassa maassa makasi pieni kuollut hiiri.
”Kuka on jättänyt hiiren tänne?” Ajattelin ja lähdin katsomaan hiirtä lähempää,Siitähän voisi tehdä oivan lelun! Tassutelin hiiren eteen ja katsoin ruskeaa karvaista pötkylää, Jolla oli vaaleanpunainen ja pitkä häntä. Juuri kun olin koskettavassa hiirtä etukäpälläni, Hiiri heräsi eloon ja juoksi pois.
”Äääkk!” Kiljahdin sydän kurkusta, Oliko tähtiklaani herättänyt sen?
”Mitä sinä huudat?” kuulen äänen takanani, Katson taakseni ja näen Mesitähden siinä.
”Kuol-kuol-lut…hiiri Heräsi e-eloon..” vinkaisin takellenpelokkaana.
”Se varmaankin nukkui.” Valkoinen kolli sanoi ja heilautti vaaleanruskeita korviaan huvittuneesti.
”Anteeksi..” mutisin erittäin nolostuneena.
”Ei se mitään,Sillä saattaa olla pesä lähistöllä.” Mesitähti naurahti ja katsoin häntä hänen vaaleanvihreisiin silmiin. Hymähdin hiukan ja ryhdistäydyin. En saanut olla pelkuri!!
”No minä tästä lähden…” Naukaisin ja lähdin menemään taaksepäin,Käännyn ja juoksen pois lähelle pentutarhaa.
”Hirveän noloa…” Sopersin itselleni, ja lähdin kävelemään ympäri leiriä,Ehkä se auttaisi. Siinä kulkiessani näin Viherkatseen ja Hallavarjon juttelevan toisilleen yhteinen jänis välissään.
Yhtäkkiä Hallavarjo katsahtaa minua kohti ja tuijotan valkoista kollia suoraan hänen vihreisiin silmiinsä.
Hallavarjo kääntää hetken päästä päätään ja jatkaa keskustelua kumppaninsa kanssa. Jatkoin matkaa.
”Täällähän on paljon vihreäsilmäisen kissoja..” Mutisin keskittyneesti katsellessani klaanitovereitani, joista suurin osa kissoista oli vihreäsilmäisiä. Käyskentelin leirissä jonkin aikaa, mutta sitten minulla tuli nälkä,Hirveä nälkä. Olin unohtanut syödä…
Suuntaan saaliskasalle ja otan kasan päältä mukavan kokoisen päästäisen,Jonka hotkin pikaisesti suuhuni. Yhtäkkiä huomaan Tuulipennun rynnineen viereeni.
”Hei tuletko leikkimään?” Tuulipentu kysyi energisesti.
”En nyt jaksa..Olen vasta syönyt..” mutisin suuni päästäistä täynnä.
”Senkin tylsimys! Kukaan ei jaksa leikkiä kanssani!!” Tuulipentu ärähti ja läpsäisi minua kylkeen valkoisella käpälällään.
”Koska kaikki syövät.” Sanoin nuoremmalle pennulle, Nautin siitä kun sain olla vanhempi ja näsäviisas.
”Et sinä enään syö!” Tuulipentu tokaisi hetken päästä kun olin nielaissut viimeisenkin päästäisen palan.
”Mutta haluan ruokailevon!” Tuhahdin, Vihasin sitä kun vatsassa tuntui huonolta, kun oli leikkinyt liian villisti suoraan ruuan jälkeen.
”Kuulostat aivan klaanivanhimmalta!” Kyyhkynharmaa naaras ivaili.
”Enhän, Kuulostan viisalle. Ainakin enemmän kuin sinä.” Tokaisin piikkikäästi,En kestäisi jos tuo näsäviisas pikku pennunrääpäle vielä irvailisi minulle!
”No ei sitten, VadelmaVANHUS!” Naaras sanoi töykeästi vanhus-sanaa painoittaen.
”Hei!!” Sähähdin ja hyppäsin hänen niskaansa, Tuulipentu ei ehtinyt reagoida kun olin jo hänen päällänsä.
”Voitin!” Sanoin riemukkaasti.
”Käytit painoasi,Ja huijasit!” Naaras tuhahti kun päästin hänet altani naureskellen.
”Odottaako vastujasi taistelussakin,Että olet valmis?” Ivailin.
”En minä sitä!” Tuulipentu sylkäisi sanat suustaan ja juoksi äkäisenä pois.
”Tuolle olisi pitänyt antaa nimeksi piikkitassu..” Mutisin mielessäni.
”Kuulin tuon!” Naaras huusi parin ketunmitan päästä.
”Sitten kuulit!” Maukaisin törkeästi ja astelin arvokkaasti pois,minä en alistuisi hänen tahtoonsa!
”Senkin karvapallo!” Naaras sylkäisi ja tassuteli toiseen suuntaan vihaisesti.

//Poisti tästä puolet enkä jaksanut kirjottaa niin 441 sanaa.

”

Kirjoittaja: Perus

Lähdin kohti jotain ”leiriä.” Mesitähden ja muiden kissojen opastuksella, Mutta en pysynyt kunnolla pystyssä kun katselin niin kiinteästi maisemia. Pelkkää avaraa kanervikkoa,Ei yhtään puita, Ihanaa…
”Kantaisitko sinä pennun leiriin?” Mesitähti kysyi laikukkaalta kissalta, Laikukas kissa näytti häkeltyneeltä mutta otti minua niskanahasta kiinni. Alkuun yritin pyristellä, Mutta tajusin nopeasti että ei minulla ollut mitään hätää. Ja niin olin sen laikukkaat kissan suussa niskasta ja kuljimme Mesitähden perässä. Katsoin ihastuneena maisemia vielä tarkemmin kuin äsken, Taivas oli muuttunut purppuraiseksi ja aurinko näytti laskevan hyvin kauniisti.
”Kaunista..” ajattelin ja pörhistin hieman turkkiani kun sää kylmeni.

Pian olimme siellä leirissä, Jossa oli rauhallinen tunnelma, Vaikka siellä oli ihan kamalasti kissoja.
Eräs vanhan näköinen kilpikonnakuvionen naaras makaili viimeisissä auringonsäteissä,Ja kiinnostavaa kyllä , Leirissä oli naaras jonka ympärillä leikki pentuja. Sitten laikukas kissa laski minut alas ja katsoi Mesitähteä kysyvästi.
”Kiitos,Minä vien hänet pentutarhalle.” Mesitähti naukaisi laikukkaalle kissalle.
”Jatkammeko partiota?” Laikukas kolli kysyi.
”En usko,Että siihen on tarvetta, aamupartio voi käydä rajan läpi huomenna.” Mesitähti naukaisi kovalla äänellä. Sitten Mesitähti otti minua niskasta ja alkoi viedä minua sille ”pentutarhalle.”. Lopulta saavuimme sen naaraan luo,Joka oli ollut niiden pentujen kanssa. Naaras näytti ensin hämmentyneenä,Sitten hieman turhaantuneena, Olinko epätoivottu vieras??
”Löysimme pennun Kuolonklaanin rajalta. Hajujen perusteella joku erakko on jättänyt hänet sinne,Ketään ei ollut paikalla, Ja toisen erakon hajujälki oli vanha.” Mesitähti sanoi ja laski minut alas.
Naaras kumartui tasolleni ja katsoi minua lämpimästi.
”Hei minä olen Aurinkokajo, Ja minä pidän sinusta huolta sen aikaa,Kun omat pentuni ovat pentutarhalla.” Aurinkokajo sanoi lämpimästi
”Pennulle täytyy antaa nimi,Hän löytyi nummilla, Joten ajattelin että Tuulipentu voisi olla hyvä nimi.” Mesitähti maukui ja katsoi Aurinkokajoa.
Naaras nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tervehdys,Tuulipentu. Minä näytän sinulle uuden pesäni.” Aurinkokajo sanoi ja alkoi johdattaa minua johonkin,Katsoin Mesitähteä kysyvästi ja kolli nyökkäsi hyväksyvästi.
Muut pennut katsoivat minua uteliaina mennesäni karhunvatukkapensaaseen,Joka olikin tilava pesä.
”Mitähän tästä tulee?” Kysyin itselleni mielessäni.

//Jatkot Medelle taas hah…316 sanaa 😀

Kirjoittaja: Elandra

Kyyhkynharmaa naaraspentu nousi käpälilleen. Hän oli vähällä horjahtaa, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Pentu asteli ulos pensaikosta. Hän katseli hiukan hämmentyneenä ympärillemme avartuvaa nummimaisemaa. Pennun askeleet olivat hieman epävarmoja. Kun silmäilin pienokaista, arvelin tuon olevan korkeintaan puolentoista tai kahden kuun ikäinen. Askellus oli niin epävarmaa, että vilkaisin takanani seisovaa Iltakaikua.
”Kantaisitko sinä pennun leiriin?” kysyin laikukkaalta soturilta, joka säpsähti kuullessaan sanani. Häkeltynyt soturi nyökkäsi ja tarttui sanaakaan sanomatta pennun niskanahasta kiinni. Lähdin johdattamaan partiota eteenpäin kohti leiriä. Kierros täytyisi käydä läpi myöhemmin loppuun.
Sää oli mitä mainioin. Aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa ja sai taivaan sinisen värin muuttumaan purppuraksi. Auringonlasku värjäsi taivaalla leijailevat, repaleiset pilvet keltaisen ja punaisen eri sävyiksi. Lämmin päivä oli viilenemässä, ja nummilla käyvä tuulenvire sai minut hieman palelemaan.

Tunnelma leirissä oli rauhallinen, kuten aina auringonlaskun aikaan. Pennut leikkivät Aurinkokajon ympärillä pentutarhan edustalla. Myös Kirsikkakuono oli tullut ulos pesästään. Vanha kilpikonnakuvion omaava naaras katseli iloisesti pentujen touhuja. Iltakaiku laski nimettömän pennun maahan ja vilkaisi minua kysyvästi.
”Kiitos. Minä vien hänet pentutarhalle”, naukaisin suurikokoiselle soturille.
”Jatkammeko partiota vielä?” kolli kysyi vakavalla äänellä. Hän ei kohdannut katsettani, vaan katsoi ohitseni.
”En usko, että sille on tarvetta. Aamupartio voi käydä rajan läpi huomenna”, vastasin niin kovalla äänellä, että myös kolme muuta kissaa kuulivat sen. Annoin partiolle luvan lähteä omille teilleen.
Tartuin pentua niskanahasta kiinni ja lähdin kantamaan tuota kohti pentutarhaa. Aurinkokajo huomasi minun lähestyvän heitä, ja naaras huomasi myös kyyhkynharmaan pennun. Kuningatar näytti hämmentyneeltä, ja ehkä myös hieman turhautuneelta. Minun kävi sääliksi kumppaniani. Hänellä olisi tästä eteenpäin seitsemän pentua vahdittavana. Olisi varmaankin parasta pyytää joitakin sotureita auttamaan naarasta pentujen hoidossa.
”Löysimme pennun Kuolonklaanin rajalta. Hajujen perusteella joku erakko oli jättänyt hänet sinne. Ketään ei ollut paikalla, ja toisen erakon hajujälki oli vanha”, kerroin laskettuani pennun maahan. Kuningatar katsoi kyyhkynharmaata naaraspentua ja kumartui tuon tasolle.
”Hei, minä olen Aurinkokajo. Pidän sinusta huolta sen aikaa, kun olen pentutarhalla omien pentujeni kanssa”, naaras naukaisi lämpimällä äänellä pienokaiselle. Pentu oli avannut silmänsä ja katsoi kuningatarta silmiin.
”Pennulle täytyy antaa nimi. Hän löytyi nummilta, joten ajattelin, että hyvä nimi olisi Tuulipentu”, ehdotin ja nostin katseeni pennusta Aurinkokajoon. Naaras nyökkäsi ikään kuin hyväksyen nimen.
”Tervehdys Tuulipentu. Tule, minä näytän sinulle uuden pesäsi”, kuningatar sanoi ja kehotti pentua seuraamaan. Pienokainen vilkaisi vielä minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin ikään kuin antaen tuolle luvan mennä Aurinkokajon mukaan. Pentu nousi jaloilleen ja lähti kävelemään haparoivin askelin eteenpäin. Muut pennut katselivat uutta tulokasta uteliaina.
Aurinkokajo katosi karhunvatukkapensaaseen Tuulipennun kanssa. Nälkä kurni vatsassani, joten kävelin tuoresaaliskasalle ja nappasin kasasta itselleni hiiren. Kävelin Litteäkiven liepeille ja aloin syömään saalista.

// 414 sanaa

Kirjoittaja: Perus

*Tuulipennun unta*
Olen taas kaksijalkalassa,Jollakin kujalla,En muista kunnolla millä niistä.
Samassa paikassa missä luullakseni vanhempani tapettiin.
Katsoin ympärilleni ja kuulen askelia.
”Ei kai se ole siellä…?” Kysyin pelokkaasti, Minä en halua nähdä sitä uudelleen!
Karvani olivat pystyssä ja katsoin pelokkaana taakseni,Josta askeleet kuuluivat.Yhtäkkiä askeleet loppuivat.
”Se kai lähti..” Huokaisin ja rauhoituin hieman.
Sitten yhtäkkiä se hyökkäsi, Suuri valkoruskea elukka,Jonka suusta valui kuola.
”Eihhh!!” Kiljaisin pelosta kun koira hyökkäsi kimppuuni.
Nyt se yksi kissa ei ole pelastamassa minua.
Sitten koira hyökkäsi lapaani,Ja näin veren lentävän.
”Nyt kuolen..” Vinguin. Sitten heräsin että joku puski kylkeäni.

”Herätys.” Joku naukui rauhallisella äänellä.
Näin edessäni valkoisen kollin,Jolla oli vaaleanruskeita kohtia korvissa ja käpälissä.
Säpsähdin ja nousin ylös,Nämä eivät näyttäneet kovin vihamielisiltä.
Sitten venyttelin ja avasin kunnolla silmäni.
”Missä vanhempasi ovat?” Kolli kysyi ja laskeutui tasolleni.
”En tiedä..” Sanoin. En oikeasti tiedä,Uskoin vain että se koira asialla.
”Mikä on nimesi?” Kolli kysyi.
”Ei minulla ole…” Mutisin epäselkeästi.
”No minä olen Mesitähti,Eloklaanin päällikkö.” Kolli sanoi ja nousi.
”Aiotteko hyökätä kimppuuni?” Kysyin pelokkaasti kun katsoin Mesitähden vierellä olevia kissoja.
”Miksi ihmeessä rikkoisimme soturilakia?” Kolli kysyi ihmetellen.
”Soturilakia?” Kysyin pölhistyneenä.
”Ai niin,Unohdin että et ole klaanista.” Mesitähti naurahti.
”No pääsenkö mukaanne?” Utelin,Halusin jostain turvaa,Jopa jostakin kulkukissalaumasta.
”Pääset,Ja saat nimenkin.” Mesitähti sanoi kiltisti.
”Nimen?!” Kysyin hämmästyneenä.
”Niin.” Mesitähti naukui.
”Tämä on suuri kunnia..” Takeltelin ja katsoin valkoisia etukäpäliäni.
”Älä meitä kiitä.” Kolli kehrää.
”Mutta..” Olin aloittamassa mutta kolli pysäytti minut.
”Mennään nyt vain leiriin,Voimme käydä tarkastamassa rajat myöhemminkin.” Mesitähti maukui ja hän kumppaneineen alkoi kävellä johonkin,Seurasin perässä vaikka en tiennyt mihin olin menossa.

//Moii eka tällä.

Kirjoittaja: Elandra

”Jos en tietäisi, saattaisin erehtyä luulemaan teitä pian kaloiksi. Olette kehittyneet nopeasti”, Lauhalaukka kehui meitä, kun nousimme ylös vedestä takaisin kuivalle maalle. Turkkini oli läpimärkä. Yritin ravistella suurimman osan vedestä pois, ja niin tekivät myös Liljatuuli, Minttuliekki ja Lauhalaukka. Tiesin, ettei minusta koskaan mitään mestariuimaria tulisi, mutta pysyin sentään jo pinnalla. Lauhalaukka oli hyvä opettaja. Hän jaksoi kärsivällisesti toistaa samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen, ja antoi pyrki auttamaan meitä parhaansa mukaan.
”Ensi kerralla harjoittelemme vedessä taistelemista”, valko-oranssi soturi kertoi ja alkoi pitkin vedoin nuolla turkkiaan. Me muut teimme samoin. Olin onnekas, sillä oma turkkini oli lyhyttä ja ohutta. Minttuliekin punaruskea turkki sen sijaan oli paksua ja normaalia hieman pidempää. Varapäällikön turkki suorastaan imi vettä itseensä, ja märkä turkki tuntui takuulla painavalta vedestä noustessa.
”Mitä luulet, pääsemmekö opettamaan uimista muillekin ennen viherlehteä?” kysyin Lauhalaukalta ja keskeytin turkkini pesemisen. Kolli nosti sinisen katseensa minuun ja mietti hetken.
”Kenties, jos saamme järjestettyä harjoituksia usein, se voi olla mahdollista”, kolli ilmoitti rauhallisella äänellä ja jatkoi turkkinsa pesemistä.
Kun olimme kaikki saaneet turkkimme kutakuinkin kuiviksi, lähdimme takaisin kohti leiriä. Olin oppinut tänään sukeltamaan ja uimaan samaan aikaan. Viimeisimmät harjoituskerrat olimme harjoitelleet sukeltamista. Se sujui minulta melko hyvin, vaikka itse sanoinkin. En liikkunut vedessä yhtä sulavasti kuin Lauhalaukka, mutta kyllä minä eteenpäin pääsin. Jättäydyin joukon perälle, ja Lauhalaukka ikään kuin otti paikan joukkomme johdosta. Vilkaisin vierelläni kävelevää Minttuliekkiä, joka oli kääntänyt päänsä poispäin minusta. Naaras ilmeisesti katseli ohitsemme lipuvia puita tai jotakin muuta. Kenties hän olikin vain ajatuksissaan.
”Eloklaanilla menee aika hyvin nykyään. Aurinkokajolla on käpälät täynnä töitä pentutarhalla”, yritin aloittaa jonkinlaista keskustelua. Emme olleet viime aikoina ehtineet varapäällikön kanssa juttelemaan kamalasti. Molemmat olimme kiireisiä omien tehtäviemme parissa. Minusta oli tärkeää, että yhteys päällikön ja varapäällikön välillä oli hyvä.
”Olen huomannut sen. Aina kun näen hänet, hän on patistelemassa pentuja”, naaras naurahti pienesti ja kohtasi katseeni. Väläytin soturille lämpimän hymyn.
”Pennut kasvavat vauhdilla. Ajattelin, että voisit saada jonkun heistä oppilaaksesi”, naukaisin ja käänsin katseeni eteenpäin.
”Kuulostaa hyvältä”, punaruskea kissa hymähti. Keskustelu päättyi siihen. Minttuliekki käänsi jälleen päänsä pois, joten en viitsinyt sanoa enää mitään.

Päästyämme leiriin, käväisin pienen mutkan pentutarhalla.
”Hei”, tervehdin kumppaniani, joka nousi istumaan minut nähdessään. Kuningatar puski kuonollaan valkeaa turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti.
”Miten uintiharjoitukset menivät?” sinikilpikonnakuvioinen naaras kysyi.
”Ihan hyvin”, vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni pois naaraasta. Pennut kerääntyivät luokseni innoissaan.
”Isä! Milloin meistä tulee oppilaita?” Nokkospentu kysyi ja kallisti päätään. Pentumme olivat puolta kuuta vaille kuusikuisia, ja siltä he näyttivätkin. Pentutarha tuntui käyvän ahtaaksi, kun minä, Aurinkokajo ja kuusi pentua olimme täällä.
”Sitten kun olette kuusikuisia, eli puolen kuun kuluttua”, vastasin rauhallisella äänellä ja kosketin kuonollani tyttäreni kuonoa.
”Siihenhän on ikuisuus!” Rastaspentu huudahti epämääräisen dramaattisesti.
”Isä, kenet minä saan mestarikseni?” Karpalopentu kysyi melko vaimealla äänellä ja katsoi minua mietteliäästi.
”Se selviää sinulle sitten, kun saat oppilasnimesi”, vastasin hymyillen.
”Entä minä? Milloin minusta tulee oppilas?” vaaleanruskea kollikissa kysyi ja tunkeutui muiden pentujen ohitse minun eteeni. Vadelmapentu tapitti minua vaaleanvihreillä silmillään odottavasti.
”Sinun iästäsi me emme voi olla varmoja, mutta et ole ainakaan paljoa vanhempi tai nuorempi Nokkospentua, Rastaspentua, Karviaispentua ja Karpalopentua. Kyllä te pian pääsette oppilaiksi, älkää huoliko”, vastasin rauhallisella äänellä. Pennut olisivat halunneet vielä leikkiä kanssani, mutta ikäväkseni jouduin lähtemään melko pian saapumiseni jälkeen. Olin lupautunut johtamaan auringonlaskun rajapartiota.
”Nähdään myöhemmin”, sanoin, kun astuin ulos pentutarhalta. Pennut huutelivat perääni hyvästejä, ja minä kävelin piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muuta partiota.
Partio koostui tänään yhteensä viidestä kissasta. Lisäkseni mukana olivat Hallavarjo, Iltakaiku, Hopeaputous ja Korppitassu. Kun partio oli koolla, johdatin sen ulos leiristä. Hallavarjo jättäytyi heti partion hännille Korppitassun kanssa. Kaksikko jutteli hiljaa niin, etteivät he häirinneet muuta partiota. Korppitassu oli yksi klaanin vanhimmista oppilaista. Hän olisi takuulla pian valmis soturiksi.
Hopeaputous kulki aivan minun kannoillani, ja Iltakaiku oli tapansa mukaan yksinään partion keskiosassa.
”Miten sinulla menee?” kysyin ja käänsin katseeni Hopeaputoukseen. Hidastin tahtiani hieman niin, että kolli pääsi rinnalleni. Huomasin, että soturi säikähti elettäni, ja pysähtyi itsekin jäädäkseen selkeästi taakseni. Naurahdin huvittuneesti.
”Voit ihan hyvin kulkea vierelläni”, sanoin lämpimällä äänellä. Hopeaputous epäröi hetken, jonka jälkeen hän otti pari nopeampaa askelta ja tuli vierelleni.
”Anteeksi, en ole ihan tottunut tällaiseen. Kuolonklaanissa partion tulee kulkea sen johtajan takana, eikä etenkään Punatähden vierellä kulkeminen ole suotavaa kuin erikoistapauksissa”, hopeanvalkea kolli sanoi matalalla äänellä.
”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Miten olet sopeutunut Eloklaaniin?” kysyin pitäen katseeni edessäpäin. Johdatin partiota kohti etelärajaa. Kulkisimme Kuolonklaanin rajaa myöten pohjoiseen.
”Yllättävän hyvin. Onhan tämä todella erilaista, mutta Taivaslaulu on täällä ja hän on minun perheeni”, kolli ilmoitti matalalla äänellä.
”Perhe on tärkeä”, huokaisin. Olin onnekas, että oma perheeni oli täällä luonani. Liljatuuli, Aurinkokajo ja pentumme olivat minulle kaikki kaikessa. Oikeastaan jos totta puhuttiin, koko Eloklaani oli minun perheeni.
Vilkaisin takanamme kulkevaa Iltakaikua. Kolli katseli ympärilleen tarkkaavaisesti. Hän kulki ryhdikkäästi eteenpäin, eikä tuntunut kiinnittävän huomiota meihin. Soturi oli tällä hetkellä Eloklaanin suurikokoisin. Entinen erakko näytti vielä suuremmalta mitä oli, sillä tällä oli pitkä ja paksu turkki.
Saavutimme Kuolonklaanin rajan. Kun kuljimme eteenpäin, nenääni leijaili tuntemattoman kissan tuoksu. Nostin häntäni pystyyn merkiksi hidastaa tahtia. Joukon hännillä tulevat Hallavarjo ja Korppitassu hiljenivät. Matka jatkui Kuolonklaanin rajaa myöten hitaammin. Tarkkailin ympäristöäni jokaikisellä aistillani. En ehtinyt ottamaan montaakaan askelta, kun hajun lähde selvisi. Edessä häämöttävässä pensaikossa nukkui pieni, kyyhkynharmaa kissa. Paikalla leijaili myös toisen kissan hajujälki. Se oli melko laimea, joka tarkoitti, että pentu oli ollut yksin tässä jo hyvän aikaa. Pienokaisen kylki kohoili hitaasti ylös ja alas.
”Herätys”, nau’uin rauhallisella äänellä ja puskin kuonollani pennun pehmoista turkkia. Kyyhkynharmaa kissa säpsähti hereille ja suoristi jalkansa venytelläkseen. Venyttelyn jälkeen se avasi silmänsä. Silmät olivat siniharmaat, kuten jokaisella alle kolmikuisella pennulla. Pienokainen räpytteli silmiään hämmentyneenä ja katsoi minua.
”Missä vanhempasi ovat?” kysyin ja kumarruin pennun tasolle. En halunnut tuon pelästyvän minua.

//Tuuli? En oikee tienny et miten toi löytäminen ois pitäny kirjottaa ni toivon mukaan tämä passaa 😀
// 924 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Leikin hajamielisesti itsekseni käpälieni välissä olevalla myyrällä pääaukiolla,Vaikka minun olisi pitänyt syödä myyrä, Mutta halusin katsella muita kissoja ja arvailla kuka on kukin.
”Tuo on Liljatuuli.” Mutisin ja osoittelin itselleni tummanharmaata parantajaa.
”Tuo taas on..KUKA TUO ON?!!” Kysyin itseltäni ja katsoin tiiviisti kohti maailman valtavinta olentoa.
”Tuon on pakko olla jättiläinen!” Puhuin itselleni ja juoksin kohti jättiläistä.
”Oletko sinä jättiläinen?” Kysyin selällään makaavalta jättiläiseltä.
”En ole,Jättiläisiä ei ole olemassa.” Olento takelteli ja kääntyi oikeinpäin,Sitten tajusinkin olennon olevan vain hyvin hyvin suuri kolli,Jonka valkoisessa turkissa oli tummanharmaita täpliä. Kallistun päätäni ja katsoin kollia mietteliäästi.
”Kuka sinä olet? En ole koskaan aiemmin nähnyt noin suurta kissaa!” Hämmästelin nähdessäni kollin koko komeudessaan edessäni.
”Minä olen Mer… Anteeksi, Siis olen Iltakaiku. Kuka sinä olet?” Kolli kertoi.
”Olen Vadelmapentu!” Sanoin itsevarmasti ja pörhistin rintaani.
”Se on kiva nimi.” Iltakaiku sanoi. Juuri kun olin kysymästä kissasta lisää,Aurinkokajo pilasi hetken.
”Vadelmapentu! Alahan tulla sieltä!” Sinikilpikonnakuvionen naaras huusi.
”Heippa! Minun pitää mennä!” Hyvästelin kollin ja lähdin Aurinkokajon luo.
”No?” Kysyn ärtyneenä häneltä.
”Nyt on päiväunien aika!” Naaras sanoi.
”Ei ole!” Vinkaisin,En minä enää mitään päiväunia tarvi!
”Onpas!” Aurinkokajo sanoi ja yritti tuuppia minua pentutarhaa kohti.
”On vain,Jos saat minut kiinni!” Hihkaisin ja lähdin juoksemaan kovaa vauhtia pakoon.
”Vadelmapentu!” Aurinkokajo karjaisi perääni mutta olin jo kaukana.
Juuri kun olin näyttämässä kieltä Aurinkokajolle,Enkä katsonut eteeni,Törmäsin Liljatuuleen jolla oli tuppo yrttejä suussaan.
”Varo!” Kiljaisin,Mutta oli jo myöhäistä. Yrtit lensivät ympäri aukiota ja tuuli vei niitä pois.
”Ääk!” Naaras kiljaisi.
”Vadelmapentu!” Aurinkokajo torui saavuttuaan paikalle.
”Anteeksi..” Vikisin.
”Ei se mitään,Nuo olivat jo pilaantuneita.” Liljatuuli lohdutti.
”Mutta silti!” Mutisin nolostuneena.
”Sinä kyllä ansaitsisit saada kunnon torut.” Liljatuuli naurahti.
”Niin.” Aurinkokajo naukui ja alkoi viemään minua päivä unille.Tottelin kiltisti.
”Kyllä se tuosta,Et sentään murtanut käpäliäsi.” Liljatuuli naurahti peräämme.

// Laskuri ei toiminut nii sorry en laskenut sanoi nyt 🙁