Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Olimme palanneet takaisin tyhjään pesäämme ja menneet heti nukkumaan. Minulla ei ollut voimia tehdä mitään, sillä matka takaisin kotiin oli tuntunut kestävän ikuisuuden. Se oli vienyt viimeisetkin voimani, eikä suru auttanut asiaa yhtään. En voinut uskoa, että emo oli poissa.

Raotin hitaasti silmiäni. Yllätyksekseni en nähnyt pesän tuttua seinää tai uloskäyntiä, vaan avaran nummimaiseman, jonka takana näkyi metsänraja. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Miten ihmeessä olin joutunut tällaiseen paikkaan, ja missä Lilja oli? Nousin hitaasti ylös ja maistelin ilmaa. Se oli täysin erilaista kuin kotona. Ilmassa leijaili erilaisten saaliiden hajut ja sekaisin kissojen tuoksuja. Säpsähdin, kun huomasin kimaltelevan kissan lähestyvän minua. Häntä seurasi viisi muuta kissaa. Kaikkien kissojen turkit hehkuivat, aivan kuin kissat olisi tehty tähdistä. Samassa keksin, että olin Tähtiklaanissa. Olinko minä kuollut nukkuessani? Säikähdin kuullessani askeleita takaani. Tulijat eivät omanneet tähtiturkkeja muiden kissojen tavoin. Heidän turkkinsa olivat aivan tavalliset, ja toinen tulijoista oli Lilja. Huokaisin helpotuksesta nähdessäni rakkaan siskoni. Hänen takanaan sen sijaan käveli punertava naaras, joka näytti olevan yhtä hämmentynyt kuin mekin.
”Tervetuloa Tähtiklaaniin”, vaaleanharmaa tabbykuvioinen kolli naukui. Olin keksinyt olinpaikkamme jo aiemmin, mutta tuntematon punaruskea naaras oli hyvin hämmentyneen oloinen.
”Minne?” hän kysyi ja katseli ihmeissään tähtikissoja. Paikka oli mielestäni kauniimpi kuin yksikään näkemäni paikka. Tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla ja valaisivat koko alueen.
”Te olette täällä, koska teidät on valittu. Vain te voitte pelastaa Tähtiklaanin täydelliseltä tuholta ja perustaa uuden klaanin, Eloklaanin”, tabbykuvioinen kolli jatkoi vastaamatta punertavan kissan kysymykseen. Uusi klaaniko? Mutta klaanithan tuhoutuivat vuodenaikoja sitten! Olin varma, että tämä oli pelkkä uni, jonka mielikuvitukseni sai aikaan. Halusin kuitenkin tietää lisää.
”Minä olen Rantatähti, Myrskyklaanin viimeinen päällikkö”, kollikissa esittäytyi.
”Mutta eihän se ole mahdollista. Kuolonklaani on ainoa olemassa oleva klaani. Missä minä olen?” punertava kissa kysyi nyt hieman tympääntyneenä siitä, että hän ei saanut vastausta kysymykseensä. Rantatähti nyökkäsi rauhallisesti.
”Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki rauhan ja hyvyyden puolesta taistelevat pääsevät kuolemansa jälkeen. Kuolonklaani ei suinkaan ole aina ollut ainoa klaani, vaan sitä ennen oli enemmän klaaneja. Kuolonklaani asui heidän kanssaan, mutta klaani häädettiin ikuisiksi ajoiksi. Klaanisi oli kovin häpeissään häviöstään, jonka vuoksi he kielsivät asiasta puhumisen. Haluatko kysyä vielä jotakin, Minttutassu?” Rantatähti kysyi. Oliko joku klaaneista yhä pystyssä? Rantatähti oli kutsunut klaania Kuolonklaaniksi. Pelkkä nimi sai kehossani aikaan kylmiä väreitä. Millainen mahtoi olla klaani, jonka nimessä oli kuolema. Minttutassuksi kutsuttu naaras pudisteli päätään.
”Hyvä. Tahdotte varmasti tietää enemmän tehtävästänne, joten minäpä kerron. Jo vuodenaikojen ajan kissat ovat hiljalleen menettäneet uskonsa Tähtiklaaniin. Lilja ja Mesi, te olette viimeiset kissat, jotka uskovat Tähtiklaaniin. Teidän täytyy levittää ilosanomaa uskosta, jotta Tähtiklaani ei katoa lopullisesti”, kollikissa selitti vakavalla äänellä.
”Onko emo Tähtiklaanissa?” Lilja uskaltautui kysymään ja kävi katseellaan läpi tähtiklaanilaisia, jotka olivat saapuneet luoksemme. Rantatähti nyökkäsi.
”Hän pääsi Tähtiklaaniin”, entinen päällikkö vastasi. Tieto siitä kohensi mieltäni. Emolla oli nyt kaikki hyvin, kun hän oli päässyt Tähtiklaaniin. Tuleva tehtävä kuitenkin pelotti minua. Miten ihmeessä me voisimme perustaa klaanin, kun emme me tienneet tällaisista asioista mitään?
”Mutta miten ihmeessä minä liityn mitenkään Tähtiklaaniin tai uuden klaanin perustamiseen?” Minttutassu kysyi hämmentyneenä. Silloin vasta kiinnitin huomiota naaraan outoon nimeen. Miksi nimi ei ollut vain Minttu?
”Sinusta on määrä tulla Eloklaanin ensimmäinen soturi. Tehtävänäsi on kerätä kannattajia Kuolonklaanissa ja saada Punatähti hyväksymään se, että Eloklaani asettuu Kuolonklaanin rajanaapuriksi. Muista, että et saa mainita sanallakaan kenellekään Tähtiklaanista tai saamastasi unesta. Kettuaskel ja Laineloiske tulevat kertomaan tehtävästäsi tarkemmin tulevaisuudessa”, Rantatähti kertoi ja viittoi hännällään kahden tähtikissan suuntaan.
”Tulevaisuudessa? Mutta hehän ovat kuolleet, miten he voivat kertoa meille tulevaisuudessa mitään?” kysyin hämilläni.
”Tästä lähtien tapaatte tähtikissoja unissanne. He opettavat teille taitoja, joita tarvitsette tehtävienne suorittamisessa”, Rantatähti kertoi.
”Mitkä meidän tehtävämme ovat?” Lilja älysi kysyä. Itse en ollut tajunnut, että minun tehtäväni olisi jotenkin erilainen kuin Minttutassun, vaikka tietenkin se oli. En minä kuulunut mihinkään klaaniin, enkä edes tiennyt missä se oli! Miten ihmeessä löytäisimme sinne?
”Sinusta on määrä tulla Eloklaanin ensimmäinen parantaja. Parannat sairaita kissoja ja pääset vaihtamaan kieliä joka puoli kuu Tähtiklaanin kanssa. Neuvot päällikköäsi, joka tulee olemaan veljesi Mesi. Meden tehtävä on perustaa klaani ja vastaanottaa Tähtiklaanilta yhdeksän henkeä sekä päällikkönimensä. Me autamme teitä niin paljon kuin suinkin pystymme”, tabbykuvioinen kolli lupasi.
”Nyt meidän kuitenkin on mentävä, sillä aika on loppu tältä kerralta. Tapaamme pian, pitäkää itsestänne huolta”, kolli naukui. Ei mennyt kauaakaan, kun uni hälveni ja kissat katosivat näköpiiristäni. Pian myös nummimaisema ja kaukana näkyvä metsä katosivat.

Avatessani silmäni uudestaan, olin taas pesässämme. Nousin nopeasti istumaan ja katselin hämmentyneenä ympärilleni. Olipa se outo uni. Tökkäsin kuonollani Liljan varovasti hereille. Halusin kertoa hänelle oudosta unesta. Kerroimme usein näkemiämme unia toisillemme, sillä niissä tapahtui aina kaikkea kummallista. Tämä uni oli ollut pelottavan todentuntuinen.

//Lilja?
// 744 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Mennään kotiin.” Yritin pyyhkiä silmiäni kuivaksi samalla kun autoin Mettä takaisin tassuilleen. En pystynyt ajattelemaan selvästi juuri nyt, kaikki tuntui liian sekavalta – melkein kuin olisi kävellyt unessa. Mutta silti jossain alitajuntani rajamailla tiedostin hämärästi, että tämä oli täyttä totta. Ei olisi enää paluuta menneeseen: olimme nyt omillamme.
Seurasimme omia jälkiämme takaisin pesälle. Matka taittui hitaasti, sillä aina silloin tällöin meistä jompikumpi luhistui maahan ilman mitään järkevää selitystä. Ehkä suru lamaannuttaisi meidät hiljalleen täysin toimintakyvyttömiksi, emmekä koskaan pääsisi kotiin asti.
En kuitenkaan aikonut antaa sen tapahtua, enkä uskonut, että Mesikään antaisi. Meillä oli yhä toisemme, ja kun vain jaksaisimme pitää uskoa yllä, kaikki olisi mahdollista. Emo katseli meitä nyt Tähtiklaanista käsin, ja hän pitäisi meistä kyllä huolta.
Viimein saavuimme tutulle aukealle, jonka maastoon rakas kotikultamme sulautui lähestulkoon täydellisesti. Ryömimme sisään uupuneina ja voimamme menettäneinä, mutta ainakin olimme nyt turvassa eikä muulla ollut väliä.
Kömmin Meden perässä sammalille. Niissä viipyi vielä emon lempeä tuoksu. Sukelsin niiden sekaan ja painauduin selälläni Mettä vasten. Valkea kolli oli haudannut kuononsa etukäpäliensä väliin ja hän oli sulkenut silmänsä.
Kun ummistin itsekin silmäni, en päässyt saman tien pehmeille untenmaille. Mielessäni kummitteli ajatus siitä, että emon kuolema oli minun syytäni. Jos en olisi kutsunut häntä ihmettelemään sitä outoa esinettä vedessä, emo ei olisi ehkä koskaan astunut sille petolliselle törmälle, joka oli sortunut hänen altaan.
Käänsin kylkeä ahdistuneena. Mitä jos tämä todella oli minun syytäni? Ehkä en pääsisikään sitten vanhana kissana Tähtiklaaniin, koska minun takiani emo oli pudonnut jokeen ja hukkunut. Tähtiklaani ei varmasti unohtaisi tekoani.
Katsahdin Meteen. Hän näytti vaipuneen levottomaan uneen. Minun olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, syyttikö hänkin minua emon kuolemasta, mutta en viitsinyt herättää häntä. Kyyneleet kastelivat silmäni jälleen, mutta tällä kertaa en vaivautunut pyyhkimään niitä pois: annoin niiden huuhtoa pahan oloni tiehensä.
Kului jonkin aikaa, ennen kuin minua alkoi nukuttaa. Koko kehoni oli väsynyt ja minua särki paikoista, joiden en ollut tiennyt olevan edes olemassakaan. Kamppailin turtunutta tunnetta vastaan, mutta lopulta se vei minut mukanaan ja vajosin syvään uneen.

//Mesi?
//325 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivät kuluivat kuin silmänräpäyksessä. Minusta tuntui kuin olisin vasta eilen avannut ensimmäistä kertaa silmäni. Emo oli opettanut meille muutaman kuun aikana kaikkea mahtavaa. Hän piti meille yhä taisteluharjoituksia, sillä emme todellakaan olleet vielä mitään ammattilaisia. Liikkeistämme puuttui yhä paljon voimaa ja nopeutta. Lisäksi emme olleet yhtä ketteriä kuin emo, mutta hänen mukaansa se saattoi johtua vain iästämme.
”Mitä erilaista huomaatte luonnossa tänään?” emo kysyi päästyämme ulos pesästä. Lähes joka päivä hän kysyi luonnon muutoksista, sillä viherlehti oli vaihtumassa lehtisateeseen. Lehtisateen aikana puut pudottaisivat lehtensä, jotka pudotessaan ovat oransseja, ruskeita ja keltaisia. Lehtisateen jälkeen tulisi kylmä lehtikato, jolloin riistaa olisi vähemmän ja maahan sataisi lunta. Lehtikatoa seurasi aina hiirenkorva, jonka jälkeen olisimme taas viherlehdessä. Vuodenajat olivat ihmeelliset. Halusin mahdollisimman pian kokea ne kaikki! Jäin miettimään vain vuodenaikoja, joten en ollenkaan ehtinyt keskittyä emon kysymykseen. Niinpä Lilja vastasi ensin:
”Nuo lehdet ovat vaihtaneet väriä!” Sisareni katse oli kiinnittynyt läheisen koivun lehdistöön. Aiemmin vihreät lehdet olivat takuuvarmasti vaaleampia ja enemmän kellertäviä kuin ennen. Viime päivinä olimme lähinnä kiinnittäneet huomiota maassa tapahtuviin muutoksiin. Mustikoita oli ilmestynyt paljon maahan, ja ne olivat mielestäni ihmeellisiä. Kun olimme kävelleet mustikoiden seassa, käpäläni olivat värjääntyneet sinertäviksi. Olin vahingossa tallonut mustikoita jaloillani, jonka seurauksena marjan sisälmykset olivat aiheuttaneet värjäytymisen. Olin maistanut mustikkaa, mutta maku ei ollut erityisen hyvä. Sinisen marjan maku oli melko mitäänsanomaton. Olin sylkenyt sen pois suustani ja todennut, että pysyttelen edelleen tuoresaaliissa.
”Hyvin havaittu”, emo hymyili ja kosketti hennosti sisareni kuonoa. Lähdimme kävelemään eteenpäin metsässä ja jätimme pesän taaksemme. Ylittäisimme tänään pienen joen, joka sijaitsi pesämme takana.
”Miten me ylitämme joen?” kysyin emolta ja juoksin hänet nopeasti kiinni.
”Astinkiviä pitkin. Kivet ovat melko lähellä toisiaan, mutta teidän täytyy keskittyä jokaiseen hyppyyn täysillä”, emo totesi hidastamatta tahtiaan. Liljakin otti meidät kiinni ja asettui emon toiselle puolelle.
”Entä jos me putoamme?” sisareni kysyi epävarmalla äänellä.
”Ette te putoa. Teidän täytyy oppia ylittämään joki”, emo vastasi vakavalla äänellä. Emme sanoneet enää mitään. Minua jännitti joen ylittäminen. Olimme kuitenkin aivan pian kuusikuisia, ja emon mukaan meidän täytyisi osata ylittää joki. Ihan vain varalta, niin hän oli sanonut. Joen ylittäminen voisi pelastaa meidät esimerkiksi perässä juoksevalta petoeläimeltä. Kaikki petoeläimet eivät nimittäin osanneet uida tai ylittää jokea.
Veden solina kantautui korviini jo jonkin matkan kuluttua. Ääni oli rauhoittava, ja olisin voinut kuunnella sitä pidempään. Pienen joen rannalla ei ollut paljoa puita. Ne jättäytyivät taaksemme metsään. Muutama pensas kasvoi kuitenkan aivan joen rannan vierellä. Nurmi oli vihreää, mutta aluskasvillisuus oli vähäisempää kuin metsässä.
”Nuo ovat astinkivet. Joen virtaus ei onneksi ole voimakas, ja kivetkin ovat kuivia. Minä näytän esimerkin, kuinka astinkiviä pitkin loikitaan”, emo totesi ja meni suoraan asiaan. Hän loikkasi itsensä kauemmaksi joen rannasta kohti läheistä, suurta kiveä. Olimme loikkineet metsässä aiemmin suurten kivien päälle leikkiessämme Liljan kanssa. Se oli mukavaa, mutta tästä minä en innostunut. Emo loikki kivi kerrallaan rauhallisesti vastarannalle. Sitten hän loikki takaisin luoksemme.
”Mesi, kokeile sinä ensin. Hyppää tuolle lähimmälle kivelle”, emo ohjeisti. Epäröiden vilkaisin Liljaa, joka katsoi minua kannustavasti. Sitten valmistauduin loikkaan ja ponnistin itseni eteenpäin. Pudottauduin yllättävän sulavasti kiven päälle. Sen pinta oli sileä, mutta ei kuitenkaan liukas. Vesi virtasi vähän matkan päässä alempana.
Emo kehotti minua jatkamaan matkaa, joten tein niin. Hän tuli perässäni ja piti huolta siitä, että en horjahtaisi kiveltä tai muuta vastaavaa. Sydämeni hakkasi kovaa rinnassani. Jokainen hyppy kuitenkin tuntui entistä varmemmalta. Lopulta pudottauduin sulavasti pehmeälle nurmelle. Käännyin riemuissani kohti Liljaa, joka seisoi edelleen vastarannalla.
”Minä tein sen!” ulvaisin riemuisasti. Sisareni huusi jotakin vastarannalta, mutta en saanut hänen puheestaan selvää. Ilmeisesti hän kehui tai onnitteli suorituksestani. Emo palasi takaisin sisareni luokse. Lilja suoriutui vähintäänkin yhtä hyvin kuin minä. Silloin vasta tajusin kääntää katseeni kohti uutta metsää, joka avartui eteemme. Emme olleet aiemmin käyneet joen tällä puolen. Täällä ei kasvanut havupuita lainkaan, ainoastaan valko-mustarunkoisia koivuja. Niiden rungot olivat ohuempia kuin toisella puolen jokea. Lisäksi aluskasvillisuus vaikutti paljon tylsemmältä. Saniaisia ei näkynyt lähimaillakaan, eikä edes mustikoita. Jotkut varvut tunkivat maan läpi mullasta esiin, mutta se oli oikeastaan siinä. Joitakin koivun oksia oli maassa, ja näin myös muutaman pensaan.
”Suoriuduitte molemmat erinomaisesti!” emo kehui ja puski vuorotellen minun ja sisareni kuonoja. Sitten hän lähti johdattamaan meitä eteenpäin pitkin joen rantaa. Katselin vieressämme virtaavaa vettä ihaillen. Joen törmä oli yllättävän korkea. Jos putoaisin jokeen, vesi loiskahtaisi varmasti kovasti.
”Pysytelkää kauempana joesta. Ette halua pudota veteen”, emo huomautti vakavalla äänellä. Se sai minut astumaan heti kauemmaksi. Vilkaisin Liljaa, joka ihaili vuorollaan metsää ja jokea. Sitten sisareni käänsi katseensa minuun.
”Luulin jo nähneeni kaiken, mutta tämä maailma on todella suuri paikka!” Lilja hihkaisi hymyillen leveästi. Emo naurahti edessämme ja heilautti häntäänsä.
”Voi pikkuiset, te ette ole nähneet vielä paljoakaan! Kun kasvatte vanhemmaksi, lupaan näyttää teille paljon kaikkea mahtavaa. Saatte nähdä järviä ja kukkuloita, vuoria ja paljon erilaisia metsiä”, emo vastasi lämpimällä äänellään. En malttanut odottaa sitä, että olisimme vanhempia ja vahvempia! Halusin tutustua koko maailmaan ja oppia tuntemaan kaiken mitä se piti sisällään.
”Minne me olemme menossa?” tajusin pian kysyä. Emo hidasti tahtiaan. Maistelin ilmaa hämmentyneenä. En tiennyt mikä tämä haju oli, mutta en pitänyt siitä. Kitkerä katku leijaili ilmassa ja se voimistui. Liljalla meni vähän kauemmin aikaa haistaa haju, mutta haistaessaan sen hän nyrpisti nenäänsä.
”Miä tämä kamala katku on?” sisareni kysyi inhoten.
”Se on ukkospolku”, emo vastasi rauhallisella äänellä. Emo oli kertonut ukkospoluista, hirviöistä ja kaksijaloista.
”Emmehän me mene ukkospolulle, emmehän?” kysyin emolta jännittyneenä.
”Ei hätää, käymme vain katsomassa. Pysyttelemme pensaiden takana suojassa ja palataan sitten takaisin. Tullaan joku päivä tänne uudelleen, niin voimme käydä kaksijalkalan laidalla nopean reissun”, emo lupasi rauhallisella äänellään. Hän pysähtyi pähkinäpensaan eteen. Naaras työnsi päänsä oksien lävitse ja kehotti meitä tekemään samoin. Ukkospolun haju oli tässä kohdassa hyvin voimakas. Se tuntui ärsyttävän nenääni. Lilja aivasti tuttuun tapaansa taas. Kova jylinä voimistui, ja pian erotin kiiltävän, suuren otuksen juoksevan pitkin ukkospolkua. Sen täytyi olla hirviö. Hirviö juoksi ohitsemme hurjaa vauhtia, nopeampaa kuin yksikään metsän eläin ikinä. Se jätti jälkeensä vain savupilven, joka haihtui nopeasti ilmaan.
Kun olimme heten katselleet ukkospolkua ja hirviötä, emo johdatti meidät takaisin astinkiviä kohti.
”Emo! Mikä tuo on?” Lilja kysyi ja katsoi vedessä kimaltavaa esinettä. Sisareni astui lähemmäksi joen törmää.
”Lilja, älä mene liian lähelle!” emo komensi. Sisareni säpsähti ja astui taaksepäin.
”Tuolla vedessä on joku esine”, naaras sanoi ja viittoi katseellaan veteen. Esine näytti melko suurelta. Se oli väriltään musta ja kimmeltävä. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Emo astui varovasti lähemmäksi joen törmää nähdäkseen paremmin. Hän oli vastaamassa jotakin, mutta ei ehtinyt.
”Emo!” kiljaisimme Liljan kanssa tismalleen samaan aikaan, kun maa katosi emon jalkojen alta.
”Apua!” naaras kiljui pudotessaan veteen. Virta lähti kuljettamaan kastunutta karvamyttyä eteenpäin kohti paikkaa, jossa näimme ukkospolun.
”Emo!” huusin uudelleen. Näin, kuinka emo nousi pintaan. Hän veti keuhkoihinsa happea, mutta kesken hengityksen hän katosi taas pinnan alle. Emo yritti huutaa apua, mutta tullesasan taas pintaan, hän vain yski holtittomasti. Lähdimme juoksemaan rantaa pitkin eteenpäin, mutta virta vei emoa liian nopeasti. Yritimme huutaa hänen peräänsä, mutta emo ei vastannut. Kun emo ei enää noussut hetkeen pintaan, tein äkkijarrutuksen. Liu’uin hetken ajan pehmeällä nurmella eteenpäin vauhdin vuoksi. Katseeni pysyi tiukasti joessa, sillä toivoin näkeväni emon nousevan pintaan. Niin ei enää käynyt. Virta vei emon pois.
Silmänräpäyksessä sisälläni kävi monta tunnetta; viha, suru, pelko ja hämmennys. Mitä juuri oikein tapahtui? Hengitykseni tasaantui istuessani hetken ajan aloillaan. Lilja oli jatkanut juoksemista, mutta hän palasi nyt takaisin luokseni. Kuulin hänen askeleensa, mutta en kääntänyt katsettani pois joesta.
”Mesi”, Liljan surun täyteinen ääni sai katseeni liukumaan joesta sisareeni. Liljan katse oli surullisempi kuin koskaan. Se teki minutkin heti surulliseksi.
”Emo on poissa”, Lilja kuiskasi säröilevällä äänellä ja puhkesi itkuun. Minuakin alkoi itkettää. Emo oli oikeasti poissa. Hän oli hukkunut. Vesi oli tappanut emon. Emo oli… Emo oli nyt Tähtiklaanissa.
”Eikä ole”, totesin hiljaisella äänellä ja laskin katseeni maahan, ”emo on Tähtiklaanissa.”
Vaikka minusta tuntui pahalta, ajatus Tähtiklaanista lohdutti edes vähän. Siitä huolimatta oloni oli kamalampi kuin koskaan.
”Mitä me nyt teemme?” kuiskasin hiljaa ja nostin katseeni taas Liljaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut hukassa, vaikka tiesin tasan tarkkaan missä koti oli.

//Lilja?
// 1303 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesi: 72kp! –

Lilja: 62kp! –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Haistelin ilmaa keskittyneenä. En ollut löytänyt vielä yhtään tuoretta eläimen hajua, ja olin alkanut pelätä, että joutuisin palaamaan takaisin emon ja veljen luo ilman saalista. Mesi saisi varmasti kiinni jotakin – hän oli niin etevä kaikessa. Minulla sen sijaan oli vaikeuksia haistaa joitakin hajuja, ja nenänikin kutisi inhottavasti aina kun vedin keuhkoihini ilmaa metsässä. Emon mukaan se johtui allergiasta.
Kuulin vaimeaa rapinaa edestäpäin. Käänsin korviani kuullakseni paremmin, ja tunsin, kuinka jokainen lihas turkkini alla kiristyi ja valmistautui johonkin. Raotin hieman suutani: kielelleni tulvahti minulle etäisesti tuttu haju, johon tiesin törmänneeni joskus aiemminkin. Se oli riistaeläin – pieni sellainen. Jos osaisin asettaa käpäläni oikein ja pitää pienempää ääntä, se ei ehkä huomaisi minua.
Hiivin lähemmäksi vatsa lähestulkoon maata viistäen. Viikseni värähtelivät, kun aistin liikettä kuivien lehtien joukossa. Tuskin ehti kulua hetkeäkään, ennen kuin jo silmäni äkkäsivät pienen punaruskean otuksen saniaispensaan juurella. Pikkueläin tonki maata kovin tärkeän näköisenä eikä se tuntunut huomanneen lähestyvää uhkaa.
Painauduin matalaksi ja keikautin vähän lantiotani saadakseni tukevamman asennon. Seurasin jyrsijän liikkeitä silmiäni räpäyttämättä. Kuulin oman hengitykseni korvissani pelottavan äänekkäänä, mutta en halunnut uskoa myyrän kuulevan sitä – tunne oli omassa päässäni, ja se johtui vatsanpohjassani kihelmöivästä jännityksestä, joka sai veren kiertämään nopeammin ja kuumempana suonissani.
Minun ei tarvinnut muistella emon oppeja: luotin omaan vaistooni, joka ohjasi minua eteenpäin. Sydämeni tykytti rinnassani, jokainen aistini oli jo äärimmilleen virittynyt ja ne yrittivät silti kurotella vielä pidemälle. Paljastin kynteni, ponnistin takajalkojeni kaikilla voimilla, ja loikkasin. Laskeuduin suoraan myyrän päälle, joka yritti epätoivoisesti etsiä pakotietä. Huitaisin sen tassullani ilmaan: jyrsijä lensi hännänmitan päähän ja jäi kiemurtelemaan maahan iskusta pökertyneenä. Kävin uudestaan sen kimppuun. Viskasin myyrän toistamiseen eteenpäin, kunnes kurotuin uudemman kerran sitä kohti kynsilläni ja  annoin sille lopullisen armoniskun hieman haparoiden.
Katsoin saalistani tyytyväisenä. Osasin päätellä sen hajusta, että myyrä oli jo vanha eikä enää parhaimmassa mahdollisessa vireessä – ehkä juuri siksi olin saanut sen kiinni niin helposti. Joka tapauksessa kiitin vielä Tähtiklaania ensimmäisestä itse saalistamastani saaliista, ennen kuin noukin myyrän hampaisiini ja lähdin kävelemään takaisin päin omia jälkiäni pitkin.

Kun saavuin kohtaamispaikalle, Mesi oli jo siellä emon onniteltavana. Valkea kolli näytti saaneen kiinni komean harmaan hiiren. Tassutin heidän luoksensa myyrä hampaissani. Emo katsahti minuun, ja hän alkoi kehrätä mielissään saaliini nähdessään.
”Hyvää työtä – kumpikin!” hän iloitsi ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Pidin häntäni itsevarmasti pystyssä, kun vastasin emon eleeseen. Sen jälkeen siirryin onnittelemaan veljeäni.
”Hieno hiiri, Mesi!” mau’uin ja puskin päälläni valkean kollin kaulaa. Kuulin hänen kehräävän.
”Kiitos. Sinäkin sait kiinni oikein mahtavan myyrän!” Mesi vastasi kehuihin. Huiskaisin hännälläni välinpitämättömästi.
”Ei se mitään ollut verrattuna sinun saaliiseesi – minun myyrääni oli vanha ja varmaan myös umpikuurokin”, vitsailin, mutta puheissani oli kyllä totuuden siemenkin. Jos myyrä olisi ollut yhtään nuorempi tai hyväkuntoisempi, en olisi välttämättä saanut sitä kiinni. Aloin uskoa yhä enemmän, että myyrä oli ollut lahja Tähtiklaanin kissoilta.
”No niin, pennut, eiköhän palata takaisin pesälle. Meitä odottaa siellä oikea juhla-ateria.” Emon kasvoilla viipyi ylpeä hymy. Hän oli ylpeä meistä – hurjan ylpeä – ja minä tunsin itseluottamukseni kasvavan sitä myötä. Halusin kasvaa emoni veroiseksi kissaksi, mutta tiesin, että minulla olisi suuret tassunjäljet täytettävänäni.
Seurasin Meden kanssa emoa takaisin pesälle, jossa ryhdyimme syömään yhdessä kiitettyämme ensin Tähtiklaania kaikesta tämänpäiväisestä. Mutustaessani saalistamaani myyrää, en voinut lakata ajattelemasta sitä tunnetta, joka minut oli vallannut sillä hetkellä, kun olin vaaninut myyrää. Halusin ehdottomasti päästä kokemaan sitä lisää! Tuskin maltoin odottaa, että minusta tulisi täysikasvuinen kuten emosta.

//Mesi?
//544 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Viimeisen puolen kuun aikana emo oli opettanut meille päivittäin taistelemista. Olimme kehittyneet hurjasti. Emo kertoi, että klaaneissa eläneet esi-isämme olivat olleet erinomaisia taistelijoita. Hänen mukaansa parhaat taistelijat olivat klaanin arvostetuimpia kissoja. Siksi minäkin halusin olla erinomainen taistelija. Olin huomannut olevani Liljaa hieman parempi, mutta emo oli kertonut sen johtuvan Liljan pienestä koosta. Vietimme nykyään yhä enemmän aikaa pesän ulkopuolella, mutta emon ollessa saalistamassa pysyttelimme visusti pesässä. Olimme luvanneet, ettemme enää ikinä rikkoisi emon asettamia sääntöjä.
Istuskelimme parhaillamme pesän läheisyydessä ja söimme emon saalistamaa jänistä. Juuri noussut aurinko lämmitti vaaleaa turkkiani heikommin kuin emon ja Liljan tummanharmaita turkkeja. Siitä huolimatta minulla oli mukavan lämmin olo.
“Opetan teille tänään saalistamista, ja saatte kokeilla sitä sitten yksin”, emo sanoi nielaistuaan viimeisen palan omasta osuudestaan. Vilkaisin innoissani ensin emoa ja sitten Liljaa. Mieleni teki loikkia ympäriinsä, mutta ateria oli yhä kesken.

Aterian jälkeen pesimme turkkimme kuten emo oli opettanut. Hän johdatti meidät hieman kauemmaksi pesästä, sillä saalista löytyi sieltä paremmin. Ylitimme pienen puron, jonka luona olimme aiemminkin käyneet juomassa. Jatkoimme matkaa metsänrajaa pitkin. Tunnistin paikat joissa kuljimme, sillä emo oli näyttänyt ne meille.
“Kun alatte saalistamaan, teidän täytyy löytää hajujälki. Haistelkaa ilmaa ja kertokaa minulle mitä haistatte”, emo pyysi ja istui alas. Haistelin ensin ilmaa, jonka jälkeen painoin kuononi lähemmäs maata. Lilja teki samoin.
“Hiiri? Ja jokin toinen eläin… Onko se orava?” kysyin mietteliäänä ja nostin katseeni emoon. Emo katsoi Liljaa odottavasti. Lopulta sisareni nosti päänsä ylös ja sanoi:
“Minäkin haistan hiiren, mutta en tunnista mitään muuta.” Emo nyökkäsi.
“Aivan oikein. Hiiren haju on voimakas, mutta oravan ei niinkään. Lilja, osaisitko sanoa minne päin hiiri on mennyt? Voit seurata hajujälkeä vähän toiseen suuntaan. Jos se voimistuu, hiiri on mennyt sinne päin”, emo ohjeisti. Astuin askeleen taaksepäin, jotta Lilja saattoi liikkua paremmin. Naaras lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Minä olisin heti osannut kertoa, minne päin hiiri oli kulkenut. Olin haistellut eläinten jälkiä pesämme läheisyydessä. Liljalla meni tovi haistelemisissa, jonka jälkeen hän nosti päänsä ylös ja käveli luoksemme.
“Hiiri meni tuonne Meden suuntaan, eikö niin?” naaras varmisti. Emo nyökkäsi. Olin iloinen, sillä olisin osannut vastata kysymykseen oikein.
“Hyvä Lilja! Mesi, mihin suuntaan haistamasi orava on mennyt?” emo kysyi sitten minulta. Kysymys oli nyt vaikeampi, sillä oravan hajujälki oli laimea. Haistelin sitä hetken ja lähdin sattuman varaisesti toiseen suuntaan. Kuljettuani muutaman ketunmitan verran, hajujälki tuntui voimistuvan.
“Se voimistuu täällä!” huudahdin, sillä olin jo melko kaukana emosta ja Liljasta. Emo varmisti asian tulemalla luokseni hajujälkeä pitkin.
“Hienoa”, hän hymyili lämpimästi tyytyväisenä omaan suoritukseeni.
“Seuraava tärkeä asia on vaaniminen. Olen opettanut teille vastustajan vaanimista, ja se on aika lailla samanlaista kuin saaliin vaaniminen. Vaanitte saalista niin lähelle kuin vain pystytte, jonka jälkeen hyökkäätte”, emo ohjeisti ja näytti esimerkkiä. Olimme harjoitelleet vaanimista silloin, kun hyökkäsimme toistemme kimppuun piilosta.
“Muistakaa kuitenkin, että esimerkiksi jäniksiä saalistaessanne, teidän täytyy olla nopeita. Jänikset juoksevat karkuun niin nopeasti kuin vain pystyvät, ja teidän täytyy saada jänis kiinni. Hiiret usein piiloutuvat juurien alle tai pieniin koloihin, ja oravat pakenevat puuhun. Lintujen saalistaminen on sitten ihan oma lajinsa. Toisinaan linnut ovat maassa, mutta ne pääsevät nopeasti lentoon ja sitä myötä karkuun”, tummanharmaa naaras selitti.

Kun emo oli kertonut meille paljon saalistamisesta ja näyttänyt esimerkin saamalla kiinni haistamamme hiiren, hän käski meidän lähteä omille teillemme. Minua jännitti lähteä eri suuntaan Liljan kanssa ja kauemmaksi emosta.
“Tule ehjänä takaisin”, nau’uin sisarelleni ja puskin hänen kuonoaan. Naaras päästi ilmoille kehräyksen.
“Kuin myös. Paras saalistaja voittakoon”, hän virnisti ja lähti kävelemään kauemmaksi. Minusta tuntui hiukan pahalta nähdä sisareni loittonevan kauemmaksi minusta, mutta pakotin mieleni keskittymään saalistamiseen. Lähdin kävelemään eteenpäin juuri niin kuin emo oli opettanut. Haistelin ilmaa ja kuuntelin tarkkaavaisena ympäristöäni. Kiersin katseellani läpi joka paikan saaliiden ja vihollisten varalta. Kuljin kohti metsänrajaa. Nummella saaliit eivät pääsisi puuhun tai puun juurien alle piiloon. Lisäksi näkisin saaliit paremmin avoimelta alueelta. Emo oli näyttänyt meille merkit joita emme saisi ylittää. Nummella merkki oli kolmen kiven rykelmä. Se sijaitsi melko kaukana, joten minulla ei ollut vielä mitään hätää.
Viimein nenääni leijaili voimakas riistan haju. Se kuului hiirelle. Lähdin kulkemaan matalana eteenpäin hajujälkeä seuraten. Kuononi pysytteli visusti lähellä maata, jotta en hukkaisi eläimen hajujälkeä. Näin maahan painautuneet pienen hiiren jalanjäljet. Se oli mennyt tästä aivan äsken. Kulkiessani eteenpäin, hajujäljen yli kulki toinen jälki. Se kuului jänikselle, sen saattoi kertoa jo jalanjäljistä. Etukäpälät olivat pienemmät kuin takakäpälät. Emo oli kertonut meille eläinten jalanjäljistä ollessamme pienempiä. Ohitin jäniksen jäljet ja seurasin hiirtä. Se oli kai ylittämässä nummea. Pian huomasin harmaan otuksen maassa. Se vipelsi vikkelästi eteenpäin, joten kiristin tahtiani. Kun välimatka lyheni entisestään, lähdin juoksemaan hiiren perään. Harpoin eteenpäin pitkin askelin. Lopulta saavutin hiiren. Vauhtini oli liian nopea, jonka vuoksi en ehtinyt jarruttaa ajoissa. Hiiri jäi taakseni liukuessani eteenpäin nurmella. Kaaduin kyljelleni, mutta nousin nopeasti ylös ja syöksyin kohti hiirtä. Se vikisi kauhuissaan pinkoessaan karkuun. Tällä kertaa osasin kulkea varovaisemmin. Sain upotettua hampaani hiiren niskaan ja katkaisin sen emon ohjeiden mukaisesti. Pudotin hiiren maahan ja päästin ilmoille voitonulvaisun. Huomasin pian kyljessäni olevan pienen haavan. Pehmeät pentukarvani olivat sotkeutuneet ja haavasta tihkui verta valkealle turkilleni. Haava ei ollut syvä, se oli pelkkä pintanaarmu. Nappasin hiiren suuhuni ja lähdin ravaamaan kohti paikkaa, jossa emo meitä odotti.

//Lilja? Apua miten tönkkö tästä tuli D:
// 836 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Päivät vierähtivät toisensa perään, ja me kasvoimme Meden kanssa kovaa vauhtia. Jo parissa neljännesosakuussa askelluksemme ehti hioutua lähes täydelliseksi ja pystyimme kisailemaan nopeudesta jopa juoksemalla. Emo oli tosin yrittänyt muistuttaa meitä siitä, ettei voittaminen ollut aina tärkeintä vaan se, että yrittäisi parhaansa. Ehkä emo oli oikeassa, mutta vaikka en sitä ääneen hänelle sanonutkaan, voittaminen tuntui kyllä yllättävän hyvältä.
Emon mielestä meidän olisi aika oppia taistelemaan ja puolustamaan itseämme. Se kuulosti minusta jännittävältä, ja olin todella innoissani päästessäni kokeilemaan näitä sukupolvelta toiselle opetettuja taitoja. Halusin olla yhtä hyvä taistelija kuin entisaikojen esi-isäni klaaneissa. Emon mukaan he olivat olleet erittäin taitavia käyttelemään kynsiään.
Työnnyin ulos pesästä. Uni karisi pois silmistäni, kun maistoin eloon heräävän metsän kielelläni ja kuulin pikkuotusten rapistelevan aluskasvillisuuden seassa. Tunsin aistieni virittyvän täyteen valmiustilaansa – se oli mahtava tunne eikä sitä voinut kuvata sanoin mitenkään paremmin. Käänsin korviani taaksepäin kuullessani lehtien havinaa ja useampien tassujen tömähtelevän kevyesti maata vasten: Mesi ja emosi tulivat perässäni, ja emo käveli ohitsemme meidän eteemme, jotta hän pystyi katsoa meitä kumpaakin puhuessaan.
”Ennen kuin voin alkaa opettamaan teitä saalistamaan, on teidän osattava puolustaa itseänne hyökkääjiltä. Harjoittelemme tänään joitakin perusliikkeitä, jotka saattavat parhaimmassa tapauksessa riittää pelastamaan henkenne.” Emon ääni oli lempeä mutta painokas. Hän halusi tehdä meille selväksi, miten tärkeää tämä oli selviytymisemme kannalta, ja tottelin häntä mielihyvin, sillä aioin selvitä täysikasvuiseksi asti.
”No niin, kuvitelkaapa, että minä olen arvaamaton kulkukissa, joka tunkeutuu kotiinne. Mitä teette?” Emo laskeutui matalaksi ja yritti näyttää uhkaavalta nostamalla hieman ylähuultaan ja paljastamalla sen takana piilossa olleet terävät hammasrivistöt. Karvani pörhistyivät, kun katselin niitä. Emo näytti totisesti hurjalta; en olisi halunnut saada häntä vastaani taistelussa.
”Yritämme puhua sille ja saada sen lähtemään pyytämällä kauniisti?” ehdotin hermostuneesti naurahtaen. Mesi vilkaisi minua, sitten taas emoa. Emo pudisti päätään.
”Hyvä yritys, mutta kulkukissa ei kuuntele järkipuhetta. Se haluaa saada alueenne ahnaisiin kynsiinsä. Kysyn nyt uudestaan: Mitä teette?”
”Käytämme opettamiasi taisteluliikkeitä ja häädämme sen tiehensä”, Mesi keksi. Emo nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Tuuppasin veljeäni hellästi ja katsoin häntä hymyillen.
”Aivan niin. Millaisilla liikkeillä saisitte tämän ikävän tunkeutujan lähtemään?” emo tenttasi.
”Tekemällä yhteistyötä! Jompikumpi meistä voisi yrittää harhauttaa sitä sillä välin, kun toinen käy sen päälle”, mau’uin ylpeästi. Emo nyökkäsi taas.
”Ylivoiman hyödyksi käyttäminen on hyvä idea.” Hän suoristi itsensä ja katsoi meitä lämpimästi. ”Harjoitellaanpa sitten hyökkäystä ja puolustusta käytännössä. Kumpi haluaa yrittää hyökkäämistä ensin?”
”Minä!” hihkaisin innoissani.
”Selvä. Mesi, sinä puolustaudut Liljan hyökkäykseltä”, emo naukaisi ja asettautui istumaan. Loikin vähän kauemmaksi veljestäni odottamaan ohjeita.
”Käytämmekö kynsiä?” kysyin emolta.
”Ette. Yritetään välttyä turhilta haavereilta”, hän vastasi vakaalla äänellä. Nyökkäsin vähän näyttääkseni, että olin ymmärtänyt hänen periaatteensa.
”Mitä meidän pitää nyt tehdä?” uteli Mesi, joka seisoi korvat valppaasti höröllä ja katsoi emon suuntaan.
”Sinun täytyy pysäyttää Liljan hyökkäys. Tilanne ratkeaa, kun jompikumpi teistä on painettuna maahan”, emo selitti.
”Onnistuu!” virnistin ja pudottauduin matalaksi. Keikutin lantiotani puolelta toiselle keskittyneesti, kunnes työnsin sitä voimakkaasti taaksepäin ja loikkasin Mettä kohti. Valkea kolli sihahti yllättyneenä, mutta ehti kierähtää pois tieltäni juuri ajoissa.
”Kukaan ei voita minua painissa!” uhosin laskeutuessani maankamaralle käpälät liukuen. Mesi oli nopeasti takaisin tassuillaan. En kuitenkaan aikonut antaa hänelle aikaa valmistautua seuraavaan iskuuni vaan syöksähdin häntä kohti saman tien.
Mesi oli kuitenkin ollut odottamaani valppaanpana. Hän nousi takajalkojensa varaan ja kumartui ylleni. Hänen tarvitsi vain laskea käpälänsä lapojeni päälle ja luhistuin maahan.
”Hienoa, Mesi!” Emo käveli luoksemme. Hänen kurkustaan kumpusi ylpeä kehräys. Vaikka minua harmittikin hävitä, olin silti iloinen veljeni puolesta.
”Kokeillaanko uudestaan?” ehdotin toiveikkaana uusintakierroksesta, mutta emo laski vain häntänsä lavoilleni ja ravisti pienesti päätään.
”Ei tänään. Minun on käytävä saalistamassa, ennen kuin tulee liian kuuma”, hän vastasi, ja tunsin pienen pettymyksen piston rinnassani mutta nyökkäsin kumminkin.
Palasimme Meden kanssa takaisin pesälle, kun emo lähti etsimään riistaa. Harjoittelimme äsken käytyjä taisteluliikkeitä keskenämme, kunnes väsy yllätti meidät ja päädyimme ottamaan lyhyet nokoset. Jopa uneksiessani taistelin hyökkääjiä vastaan – ja voitin heidät kaikki.

//Mesi?
//622 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Painauduin Liljan kylkeä vasten peloissani, kun saniaiset alkoivat heilua. Tunsin, kuinka pienet kynteni liukuivat esiin ja karvani nousivat pystyyn. Olin hetki sitten ollut valmis hyökkäämään tulijan kimppuun, mutta aikeeni muuttui hetkessä. Tummanharmaa naaraskissa astui saniaisten läpi hiiri suussaan. Naaraan kasvoilla oli hyvin, hyvin tuima ilme ja hänen korvansa olivat luimussa. En edes uskaltanut vilkaista Liljaa päin. Emo pudotti hiiren maahan ja astui askeleen meitä päin.
”Anteeksi emo”, piipitin ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Painauduin maahan nolostuneena.
”Te tiedätte varsin hyvin, että metsä ei ole pentujen paikka! Me palaamme pesään, nyt”, emo naukui ankaralla äänellä ja tarttui taas hampaillaan hiireensä. Nousin tismalleen samaan aikaan ylös sisareni kanssa ja lähdin nolostuneena kävelemään emon edellä kohti pesää. Korvani olivat luimussa ja minua nolotti hyvin, hyvin paljon. Vilkaisin sisartani, joka vaikutti olevan vähintäänkin yhtä häpeissään. Astuin Liljan edellä pesään ja kävelin suoraan sen perälle. Emo tuli perässämme ja pudotti saaliinsa pesän toiselle laidalle. Tiesin, että meitä odottaisi pitkä puhuttelu ja todennäköisesti rangaistus. Syöttäisikö emot meidät ketuille tai muille metsän petoeläimille? Kasvoilleni hiipi kauhistunut ilme. Painauduin peloissani pesän seinämää vasten. Emo käänsi katseensa meidän suuntaamme. Se oli hyvin tuima. En ollut koskaan nähnyt emoa noin vihaisena.
”Te olisitte voinut kuolla!” hän huudahti ja pudisteli päätään pettyneenä.
”Anteeksi emo… Me vain luulimme, että sinä tarvitset apuamme, koska sinulla kesti niin kauan”, Lilja sopersi hiljaa. Minä en uskaltanut sanoa mitään. Ajatus ketuista pelotti minua ihan liikaa.
”Minä olen sanonut teille niin monta kertaa, että te ette poistu pesästä yksin! Ette vaikka mikä olisi. Mitä minä olisin tehnyt, jos kettu olisi napannut teidät?” emo esitti meille kysymyksen, johon en osannut vastata. Myöskään Lilja ei sanonut mitään. Emo ei vaikuttanut enää vihaiselta, vaan surulliselta. Hänen kasvoillaan oli hyvin, hyvin surullinen ilme. Naaras pudisteli päätään surkeana. Se sai minutkin surulliseksi. Astuin varovasti lähemmäksi emoa ja puskin kuonollani hänen jalkojaan. Lilja teki saman perässä.
”Älä ole surullinen meidän takiamme emo. Ethän ole surullinen? Me vain halusimme auttaa sinua niin kovasti”, kuiskasin hiljaa emolle ääni väristen. Hän siirsi katseensa minuun.
”Totta kai minä olen surullinen Mesi. Minun pahin pelkoni on teidän menettäminen. Jos menettäisin teidät, menettäisin kaiken, koska te olette minun elämäni. Enkö ole tehnyt sitä tarpeeksi selväksi, että te ette saa poistua ilman minua pesästä?” hän kysyi vaimealla äänellä. Nyt minulle tuli entistä pahempi mieli. En ollut ajatellut, miten pahalta emosta voisi tuntua. Hän oli laatinut säännön, jota me emme olleet totelleet.
”Me emme enää ikinä tee niin. Eikö niin Mesi?” Lilja kysyi ja käänsi katseensa minuun. Nyökkäsin.
”Pysymme pesässä niin kauan kuin sinä sanot niin”, lupasin ja nyökyttelin päätäni. Pieni hymy ilmestyi emon kasvoille. Hän painoi päänsä minun ja Liljan väliin ja alkoi kehrätä hiljaa.
”Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni näin upeat pennnut?” naaras esitti kysymyksen, johon ei mitä ilmeisemmin pitänyt vastata. Painauduin vasten emon isoa päätä ja aloin myös kehrätä. Minusta tuntui mukavalta, kun emo oli onnellinen.
Pian emo nousi ylös ja vakavoitui.
”Minun täytyy pian alkaa opettamaan teille selviytymistaitoja. En voi pitää teitä ikuisesti pesässä turvassa, vaan teidän on opittava selviytymään ilman minua”, hän totesi hiljaisella äänellä. Emo oli kertonut olevansa jo melko vanha, jonka vuoksi me olimme hänen pienet ihmeensä. Hänen mukaansa vanhat kissat menivät ensimmäisenä Tähtiklaaniin.
”Minä haluan oppia saalistamaan, jotta voin saalistaa sinulle ja pitää sinusta huolta, kun olen täysikasvuinen. Sinusta tulee klaanimme vanhus!” totesin hymyillen. Emo kertoi meille lähes joka ilta tarinoita neljästä klaanista. Se oli mielenkiintoista, vaikkakin minusta tuntui, että osa tarinoista oli pelkkiä tarinoita. Halusin kuitenkin uskoa niihin koko sydämestäni.

//Lilja? Sori tää on jotenki tosi tönkkö xd
// 568 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hätkähdin hereille yhtäkkiä. Huomasin makaavani selälläni Meden vieressä; valkean ja vaaleanruskean kirjava veljeni oli yhä unessa. Mutta kun sain silmäni toimimaan kunnolla, tajusin, ettei emo ollut tullut vielä takaisin.
Kierähdin vatsalleni ja nousin jokseenkin vaivalloisesti seisomaan. Katselin ympärilleni, eikä emo totisen totta ollut pesässä. Emolla kesti tänään normaalia pidempään, mutta en ollut huolissani: hän palasi aina lopulta kotiin.
Koska en tohtinut herättää nukkuvaa veljeäni, päätin kehitellä itselleni tekemistä. Emo oli solminut meille oksista kömpelön näköisen pallon, jolla tykkäsin leikkiä. Siihen oli kiva kokeilla kynsiä ja hampaita sekä sitä oli helppo liikuttaa paikasta toiseen.
Hiivin varovasti pois paikaltani – enhän halunnut herättää Mettä – ja kävin noutamassa pallon pesän toisesta nurkasta. Pallo sulautui hyvin ympäristöönsä, mutta olin oppinut käyttämään sen paikantamisessa nenääni silmien sijasta.
Annoin pallon kierähtää vähän matkan päähän. Laskeuduin matalaksi ja annoin vatsani koskettaa maata. Emo oli kertonut meille saalistamisesta, ja halusin kokeilla sitä itse. Oikeastaan en tiennyt, miten saalistaminen tapahtui käytännössä, mutta oletin saaliin kiinni saamisen olevan koko homman ykkösprioriteetti.
Keikutin takapäätäni keskittyneesti, samalla kun valmistauduin tekemään elämäni hurjimman hypyn. Ei se voinut olla vaikeaa, kun emokin osasi sen. Minun tarvitsi vain jännittää jalkojeni lihaksia ja vapauttaa ne.
Yksi… Kaksi… Kolme! Loikkasin eteenpäin – ainakin omasta mielestäni – hurjalla nopeudella, mutta sen sijaan, että olisin napannut pallon sulavasti kynsiini, rysähdinkin sen päälle. Nousin nopeasti pois, mutta tajusin olevan jo liian myöhäistä: pallo oli mennyt rikki. Se oli säpäleinä, tuusannuuskana, potkaisi tyhjää.
”Mitä sinä oikein mekastat?” Mesi kohotti päätään ja katsoi minun suuntaani unisen näköisenä.
”Rikoin meidän pallomme vahingossa – hyppäsin päälle”, kerroin surullisena. Mesi kömpi ylös pediltä ja horjahteli luokseni; hän seisahtui viereeni ja katseli rikki mennyttä palloa hiljaa.
”Ei se mitään, Lilja, vahinkoja sattuu. Emo osaa varmasti korjata sen – tai ainakin tehdä uuden pallon tuon rikki menneen tilalle”, Mesi lohdutti, ja hymy hiipi hiljaa kasvoilleni. Hän oli oikeassa: emo osaisi korjata pallon.
”Missä emo muuten on?” veli kysyi yhtäkkiä – tämä näytti tajunneen myös, ettei emo ollut pesässä.
”Varmaankin vielä saalistamassa”, tokaisin ja kohautin vähän lapojani. Sitten sain kerta kaikkiaan loistavan idean, ja älynväläykseni taisi paistaa minusta ulospäin, sillä Meden kulmat menivät kurttuun ja hän katsoi minua kysyvästi.
”Mennään ulos etsimään emoa”, selitin suunnitelmani kovinkin innokkaasti veljelleni, mutta tämä ei tuntunut pitävän ajatusta aivan yhtä mahtavana.
”Kai sinä muistat, miten kovasti emo on meitä vannottanut pysymään pesässä silloin kun hän on ulkona?” Mesi väräytti korviansa ja hänen mitätön häntänsä huiski puolelta toiselle. Olin kaiketi laittanut hänet ajattelemaan asioita.
”Niin, mutta emohan saattaa olla vaikka tosi pahassa pulassa jossain eikä siksi ole tullut vielä kotiin!” En uskonut, että niinkin urhea kissa kuin emo joutuisi pulaan, etenkään kun Tähtiklaani kulki hänen rinnallaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
”Saatat olla oikeassa”, veli totesi lopulta. Nyökkäsin vakavana ja loikin edeltä oviaukolle, jota peittivät emon asettelemat oksat ja muut esteet, jotka eivät kyllä enää pidätelleet meitä lähtemästä. Minun tarvitsi vain kiivetä niiden yli ja kipittää vapauteen.
Kuten sanottu, esteiden ylittäminen sujui melko vaivattomasti. Mesi seurasi heti perässäni, ja kun hänkin oli ulkona pesästä, ryhdyimme etsimään emon ominaishajua kaikkien muiden metsästä leijailevien tuoksujen joukosta. Se osoittautui kuitenkin ennen pitkää hyödyttömäksi, joten päätimme yrittää arvata, mihin suuntaan naaras oli lähtenyt.
Sillä välin kun Mesi kuikuili ympärilleen, huomioni kiinnitti puskasta kuuluva heikko rapina. Vilkaisin veljeäni, joka etsi yhä keskittyneesti jonkinlaista johtolankaa emosta. Olin liian utelias jättääkseni puskan rauhaan: halusin saada tietää, mikä siellä rapisi.
Hiivin varovasti lähemmäksi kahisevia lehtiä. Jouduin painautumaan maata vasten vatsalleni, jotta mahduin kulkemaan oksien ali. Mutta juuri kun sain työnnettyä pääni sisään pensaaseen, sen oksalta pyrähti lintu, joka sai koko puskan heilumaan ja havisemaan sen siipien voimasta.
”Lilja!” Mesi huudahti säikähtäneen kuuloisena. Peruutin nopeasti pois pensaasta ja katsoin kuinka lehtien kätkössä piilotellut lintu lensi puiden oksien korkeuteen ja katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni.
”Meidän pitäisi pysytellä yhdessä, niin emo haluaisi”, veljeni sanoi tultuaan kiireesti luokseni. Kosketin hänen kuonoaan omallani ja nyökkäsin sitten pensaaseen päin.
”Niin me tehdäänkin – mutta katso!” Osoitin hänelle tummanharmaata karvatuppoa, joka roikkui pensaassa. ”Emo on varmaankin mennyt tuosta. Meidän on lähdettävä siis siihen suuntaan!”
Lähdimme kulkemaan syvemmälle metsään. Pysyttelimme Meden kanssa tiiviisti, jottei kumpikaan pääsisi eksymään tai onnistuisi satuttamaan itseään.
Pelkäsinhän minäkin niitä metsän eläimiä kuten kettuja, joista emo oli meille kertonut, mutta uskoin siihen, että Tähtiklaani johdattaisi meidät turvallisesti emon luo eikä antaisi minkään pahan tapahtua meille. Olimmehan osoittaneet mitä nöyrintä kiitollisuuttamme ja rukoilleet ahkerasti, jotta riistaa riittäisi kaikille tasapuolisesti ja ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää tulevana lehtikatona.
Metsä oli ihmeellinen paikka. Korkeuksiin kurottelevat puut synnyttivät minussa ristiriitaisia tunteita, mutta en halunnut pelätä niitä, koska emo oli kertonut meille, että ne suojelivat meitä ja toimivat meille piilopaikkana, jos vaara uhkaisi. En ollut oikein ymmärtänyt, mitä emo oli sillä tarkoittanut, mutta uskoin hänen kertovan siitä meille aikanaan.
”Katso!” Mesi tuuppasi minua hellästi. Seurasin hänen katsettaan ja näin kauniin, kirjavasiipisen hyönteisen, joka näytti melkein kuin tanssivan kasvikerraston yllä. Ehdin jo hetken luulla, että se oli leppäkerttu, mutta sitten muistin, millaisiksi emo oli kuvannut meille perhosia, jotka olivat hänen mielestään yksiä kauniimmista metsän olennoista. Olin samaa mieltä hänen kanssaan.
”Kuinkahan pitkälle meidän pitää kulkea, että löydämme emon?” pohdin ääneen ja käännyin katsomaan veljeäni, joka näytti myös hyvin mietteliäältä. Hän pyöritteli päätään ja antoi katseensa vaeltaa metsässä.
”En tiedä, mutta kyllä hänen pitäisi varmasti kohta olla jo kotona, ellemme löydä häntä”, tämä tuumasi, ja minä luotin hänen tulkintaansa. Voisimme kohta kääntyä ympäri, jos etsinnät eivät tuottaisi tulosta. Emo löytäisi itsekin kotiin, vaikka hänen saalistusretkensä veivätkin toisinaan kauemmin kuin oli oletettu.
Edessämme kasvavat saniaiset alkoivat yhtäkkiä heilua villisti. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja minua alkoi pelottaa. Painauduin Meden kylkeen kiinni ja odotin kauhuissani, mikä kammotus lehtien seasta puskisi esiin.
Tämä kammotus oli kuitenkin pahempi kuin mikään koskaan kuvittelemani otus: hurjistunut emo. Jo hänen laajentuneista silmistä ja äärimmilleen pörhistyneistä karvoista osasin päätellä, että olimme pahassa pulassa.

//Mesi? Edellisen tarinan saa poistaa.
//937 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Herätys pikkuiset, on aika herätä”, lämmin ääni tunkeutui uneeni. Hetken ajan luulin leppäkertun puhuneen minulle, kunnes ymmärsin herätä. Avasin silmäni ja kohtasin emoni lämpimän katseen. Venyttelin makoisasti suoristaen jalkani niin suoraksi kuin vain pystyin. Tökkäsin vahingossa Liljaa, joka oli myös juuri herännyt. Sisareni nousi ylös ja venytteli.
”Minua väsyttää vielä”, mumisin hiljaa. Emo kosketti hellästi kuonollaan omaani, jonka jälkeen hän nousi ylös.
”Aurinko on jo noussut”, emo selitti pehmeällä äänellään. Se sai minut suorastaan pomppaamaan pystyyn. Viimeisten päivien aikana olimme aina auringonnousun aikaan päässeet ulos. Päivä päivältä emo vei meitä hieman kauemmaksi pesästä. Eilen olimme päässeet läheisen männyn luokse. Puu oli ollut paljon suurempi mitä olin kuvitellut. Metsässä oli paljon puita. Ne kasvoivat siellä täällä muutaman ketunmitan välein. Minä pidin metsästä, mutta metsän muut eläimet pelottivat minua. Emo varoitteli meitä niistä usein. Esimerkiksi kettujen takia emme saaneet poistua pesästä yksin. Ennen ulos menemistä emo pesi meidän turkkimme. Yritin auttaa häntä parhaani mukaan, mutta minusta taisi olla enemmänkin vain haittaa. Lilja aivasteli välillä, mutta se ei haitannut minua tai emoa. Olimme tottuneet siskoni aivasteluun jo, ja emo arveli sen olevan allergiaa. En oikein tiennyt mitä se allergia oli, mutta olin vain nyökytellyt päätäni emon kertoessa asiasta.
Kun turkkimme olivat siistit, emo johdatti meidät ulos pesästä. Loin heti ensimmäisenä katseeni taivaalle. Eiliset pilvet olivat väistyneet taivaan tieltä, ja nyt ylöspäin katsoessa näin vain sinistä ja puiden latvoja. Näytti siltä kuin korkeiden puiden latvat olisivat hiponeet sinistä taivasta. Aurinko tosiaan oli jo noussut. Jouduin siristelemään silmiäni, kun katsoin kirkasta väripalloa, joka hehkui kirkkaana edessäpäin. Silloin tajusin, ettei aurinkoon kannata katsoa. Metsässä oli paljon pieniä kasveja, jotka vaikeuttivat liikkumistani. Emo johdatti meitä hieman kauemmaksi pesästä. Minun ja Liljan liikkuminen oli vaivalloista, mutta siitä huolimatta me etenimme.
”Kun liikutte ulkona, painakaa mieleenne erilaisia yksityiskohtia. Esimerkiksi tuo kaatunut puu, jonka vieressä on piikkihernepensas. Niiden avulla voitte suunnistaa ja löytää kotiin”, emo kertoi, ja sai meidätkin katselemaan ympärillemme.
”Emo katso!” hihkaisin ja viitoin katseellani kohti mustavalkoisen puun oksaa, joka sijaitsi melko matalalla. Kaksijalkainen tumma eläin, jonka oletin olevan lintu, pomppi puun oksalla ja katseli ympärilleen. Se ei näyttänyt kuulleen hihkaisuani.
”Tuo on varis, eli yhdenlainen lintu”, emo selitti. Kohtasin katseellani Liljan sinisen katseen. Hänkin tuntui olevan yhtä innoissaan ulkona olemisesta kuin minäkin. Jäin hetkeksi tuijottamaan sisareni sinisiä silmiä. Emo oli kertonut, että silmämme väri vaihtuisi kyllä ajan kanssa. Ne eivät jäisi siniseksi, tai niin emo ainakin sanoi.
”Voitko sinä ottaa sen kiinni?” Lilja ehdotti ja kallisti pientä päätään. Emo pudisteli omaa, huomattavasti isompaa päätään ja hymyili.
”En jätä teitä tänne hetkeksikään yksin”, hän sanoi ja kosketti tyttärensä kuonoa omallaan. Lähdimme rämpimään emon perässä hieman kauemmaksi pesästämme. Vilkuilin välillä taakseni. Pesä oli sulautunut maastoon melko hyvin. Jos sitä ei osannut etsiä, ei välttämättä olisi löytänyt sitä. Seuraavaksi aloin haistella ilmaa. Emo oli aiemmin opettanut meille muutaman eläimen hajun. Lisäksi olimme keskustelleet hajuista eilen ulkona. Minusta tuntui siltä kuin hajut olisivat sekoittuneet toisiinsa. Siellä täällä risteili eri eläinten hajuja, joista en tunnistanut puoliakaan. Lisäksi metsä tuoksui myös, mutta sitä hajua oli hyvin vaikea selittää. Se vain oli joka paikassa. Kuulin oudon äänen, jota en ollut kuullut aiemmin. Höristin korviani, ja huomasin Liljan tekevän samoin.
”Mikä tuo ääni on?” tummanharmaa sisareni kysyi ihmetellen.
”Se on puro. Veden virtaus saa aikaan tuon äänen. Tulkaa katsomaan, mutta älkää menkö liian lähelle”, emo pyysi ja johdatti meidät pensaiden lävitse eteenpäin. Puro oli kenties kaunein näky koko metsässä! Se ei ollut kovin leveä, eikä se vaikuttanut syvältäkään. Vesi liikkui eteenpäin kai kivien päällä. Olin astumassa askeleen lähemmäksi, mutta emo painoi käpälänsä eteeni. Tyydyin kohtalooni ja katselin puroa hieman kauempaa.
”Se ei ole syvä, mutta ikäisenne pennut voivat vielä hukkua siihen. Ette saa mennä veteen, koska ette osaa uida. Jos vedätte vettä keuhkoihinne, voitte kuolla”, emo selitti vakavalla äänellä. Olin tottunut siihen, miten paljon emo varoitti kuolemisesta. Se kertoi, että hän oli tosissaan. Minä en pelännyt kuolemaa, koska kuoleman jälkeen pääsi Tähtiklaaniin. Ajatus kuolemasta tuntui kuitenkin vähän surulliselta. Olin vasta pentu, ja koko maailma oli vielä avoinna. Halusin kuolla vasta vanhana kissana.
”Emo, miksi puut loppuvat tuolla kaukana?” Lilja kysyi ja käänsi hämmästyneen katseensa kohti tummanharmaata naarasta. Minäkin aloin ihmetellä asiaa. Oliko joku vienyt metsän loput puut?
”Koko maailma ei ole pelkkää metsää. Tuolla menee metsänraja, jonka jälkeen puut loppuvat. Nuo avoimet alueet tuolla ovat nummia. Huomaatteko, miten maa kohoilee korkeammalle? Korkeat kohdat ovat kukkuloita”, emo kertoi ja viittoi hännällään kohti metsänrajaa. Niin hurjasti uusia asioita! Puro, metsänraja, nummi, kukkulat.. Pääni oli vähällä mennä sekaisin kaikesta. Kun seisoimme paikallamme ja katselimme eteenpäin, minua alkoi väsyttää. Haukottelin ja olin vähällä käydä maate tähän, mutta emo kosketti hännällään lapaani ja sai minut säpsähtämään.
”Palataan takaisin pesään”, hän totesi hymyillen. Emo antoi meidän mennä nyt edellä. Osasimme kulkea pensaiden lävitse eteenpäin, kiertää männyn ja astua sisään pesään. Asetuimme Liljan kanssa sammalvuoteelle, mutta emo ei tullut. Hän ilmoitti käyvänsä saalistamassa. Se sopi meille, koska myös sisareni vaikutti väsyneeltä. Painauduin häntä vasten ja aloin kehrätä. Myös Lilja kehräsi. Suljin silmäni ja vajosin mukavan pehmeän tuntuiseen uneen.

//Lilja?
// 816 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Raotin aavistuksen verran silmäluomiani, kun aistin ympärilläni liikettä. Näin emon suuren tummanharmaan hahmon vieressäni, naaras oli pesemässä turkkiaan. Nostin päätäni ja avasin suuni leveään haukotukseen. Emo käänsi vaaleanvihreän katseensa minuun, ja hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy, jota olin oppinut rakastamaan kuin kalleinta aarrettani.
”Huomenta, pikkuinen”, kissa kehräsi ja kumartui sukaisemaan korvaani. Olin aikeissa vastata hänelle, kun jokin alkoi yhtäkkiä kutittaa nenääni. Vääntelin naamaani varmasti kovin hassun näköisesti, sillä emoakin alkoi hykerryttää. Viimein kutina loppui, mutta sitä seurasi hirmuinen aivastus, joka sai vieressäni nukkuneen Meden säpsähtämään hereille.
”Anteeksi, Mesi”, pahoittelin ja niiskaisin nenääni. Valkea kollipentu räpytteli emolta perimiään vaaleanvihreitä silmiä yhä tokkuraisen oloisena, mutta hänenkin kasvoillaan karehti nyt pieni hymynpoikanen. Emo katseli meitä lempeästi.
Hieraisin vaivihkaa toisella etukäpälälläni räkäistä nenääni ja käännyin sitten katsomaan pesän oviaukkoa mietteliäästi. Ulkoa kuuluvat äänet ja sisälle pesään tulviva valo houkuttelivat minua juuri nyt enemmän kuin koskaan, kun tiesin pystyväni kävelemään aivan itse; ilman, että joku seurasi koko ajan kannoillani ja huolehti minun pysyvän pystyssä.
”Voimmeko mennä ulos?” pyysin emolta oikein kauniisti. Mesi vilkaisi minua yllättyneenä, mutta sitten hänkin kääntyi katsomaan tummanharmaata naarasta odottavasti. Emo näytti miettivän asiaa oikein tarkasti, ja hetken ajan ehdin jo pelätä, että hän kieltäisi.
”Mennään vain”, emo suostui lopulta. Minulta pääsi innostunut kiljaisu, kun pomppasin pystyyn yhä huterille jaloilleni. Mesi kömpi myöskin seisomaan; hänenkin silmänsä loistivat innostuksesta.
”Mutta muistakaa, että teidän täytyy pysytellä lähellä minua, ettekä saa lähteä liian kauaksi pesästä. Minun on nähtävä teidät molemmat”, emo vaati. Minä ja Mesi nyökkäsimme melkein samaan aikaan.
”Me lupaamme, että pysymme ihan tässä lähellä”, Mesi vahvisti.
”Juuri niin!” annoin vielä oman sanani.
Emo nyökkäsi hyväksyvästi, ja hänen kasvoillaan oli yhä kaunis hymy. Toivoin, että minullakin olisi yhtä ihana hymy kuin emolla, kunhan kasvaisin.
”Hyvä on. Tulkaa sitten”, naaras naukaisi ja ryömi edellämme ulos. Minun ja Meden ei tarvinnut kumartua, mahduimme kulkemaan pesässä ihan hyvin suorassakin, mutta emo joutui laskemaan aina vähän päätään ja liikkumaan vatsakarvat maata viistäen, sillä muuten hän olisi varmaankin jäänyt jumiin – tai vähintäänkin lyönyt päänsä pesän kattoon.
Ulkona ei loppujen lopuksi ollutkaan niin kirkasta, kuin olin kuvitellut. Taivas ei ollut kauniin sininen, niin kuin emo oli sitä kuvannut, vaan maidonvaalea, ja siellä täällä oli eri sävyjä harmaata. Mutta auringon minä tunnistin. Se näkyi harmaankirjavan verhon takaa kirkkaana valona.
”Emo, missä taivas on?” kysyin ihmetellen.
”Se on piilossa pilvien takana. Kohta alkaa varmaankin sataa”, emo kertoi ja katsoi taivasta arvailevasti. Olin kuullut emon puhuvan sateesta. Se oli hänen mukaansa luonnon lääkettä, joka herätti kasvit eloon ja tarjosi kaikille eläville nestettä janoonsa.
”Mikä tuo on?” Mesi tuijotti jotakin kovin keskittyneesti. Tassuttelin hänen vierelleen, ja näin pikkuruisen, värikkään jutun. Siinä oli punaista ja mustia pilkkuja… Ja se liikkui! Loikkasin taaksepäin osittain inhotuksesta ja säikähtäneenä. Se oli jotain, mihin en ollut koskaan ennen törmännyt, ja se sai minut kihisemään varovaisesta uteliaisuudesta.
”Leppäkerttu”, emo sanoi ja kyyristyi meidän viereemme. Hän katseli pikkuruista juttua hymyillen, ja tunsin itsekin rentoutuvani vähitellen, kun tajusin, ettei siitä olisi vaaraa.
”Mikä se leppäkerttu oikein on?” kysyin ja hiivin aivan emon kylkeen kiinni, kurkistaen varovasti hänen takaansa leppäkerttuun.
”Se on hyönteinen. Silläkin on oma tehtävänsä täällä, aivan kuten meilläkin”, hän selitti rauhallisesti ja katseli hyönteistä. Kuuntelin emoa silmät suurina, kunnes sitten keksin kurkottaa käpälälläni leppäkertun suuntaan saadakseni tietää, miltä se tuntui. Mutta juuri kun olin koskemaisillani sitä tassullani, sen pilkukas kuori avautui yhtäkkiä ja se pyrähti lentoon. Säikähdin taas, mutta tällä kertaa pysyin paikallani ja vain katsoin sen menoa. Mesikin näytti oikein keskittyneeltä seuratessaan leppäkertun lentoa.
”Osaavatko kissatkin lentää, kuten leppäkertut?” kysyin, tajuten melkein samalla hetkellä kuulostaneeni täysin typerältä, ja kasvojani alkoi kuumottaa nolostuksesta.
”Eivät, mutta esimerkiksi linnut ja lepakot osaavat kyllä lentää”, emo selitti lempeästi ja kurkotti koskettamaan kuonollansa korvaani. Vaikka en tiennytkään, mitä emo tarkoitti linnuilla ja lepakoilla, vastaus riitti minulle tähän hätään oikein mainiosti.
Kuonolleni tipahti jotakin märkää. Seuraavaksi pommituksen kohteeksi joutui selkäni, ja lopulta märkää tipahteli päälleni taivaan täydeltä. Sade – se sen täytyi olla, ja se tuntui juuri siltä, miten emo oli sitä kuvaillut.
Emo vei meidät ripeästi takaisin pesälle. Jäimme kuitenkin Meden kanssa lähemmäksi pesän suuta, josta pystyimme katsomaan ulos sateeseen. Minusta sade oli ihmeellinen, enkä saanut tarpeekseni sen ihastelusta.
Vähitellen sateen tasainen ropina teki minut uniseksi. Käperryin veljeni turkkiin kiinni ja annoin itseni vaipua uneen.

//Mesi?
//692 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Minä käyn saalistamassa, joten ette saa poistua pesästä hetkeksikään. Muuten kettu voi tulla ja viedä teidät mukanaan”, emo naukui lämpimällä äänellään samalla, kun hän kosketti ensin Liljan ja sitten minun kuonoani. Tämän jälkeen tummanharmaa naaras katosi ulos pesästä, joka sijaitsi kiven alla keskellä metsää. En olisi tänäänkään halunnut emon lähtevän metsästämään, mutta hän oli kertonut, että ilman ruokaa ei voi selvitä. Hän käski meidän olla rohkeita, ja kertoi Tähtiklaanin kulkevan rinnallamme, vaikka hänelle sattuisikin jotakin.
”Meneeköhän hänellä tänäänkin iltaan asti?” Lilja haukotteli ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Sisareni askeleet olivat yhtä horjuvia kuin omani. Sisareni istui viereeni ja käänsi katseensa kohti pesän uloskäyntiä. Emo oli asettanut oksia uloskäynnin eteen niin, että meidän oli vaikea edes yrittää karata. Vielä muutama päivä sitten tuskin olisimme päässeet oksien yli, mutta nyt olisimme voineetkin onnistua. Emo oli kuitenkin kieltänyt sen, joten pysyttelimme visusti pesässä.
”Toitottavasti ei. Löytäisipä hän nopeasti saalista, koska minulla on jo nyt ikävä häntä”, huokaisin hiljaa ja painauduin makaamaan kylmää maata vasten. Lilja asettui vierelleni ja puski hellästi poskeani. Naaraan läsnäolo sai minut tuntemaan oloni hieman paremmaksi.
”Voisikohan emo viedä meidät jo huomenna ulos pesästä? Minä haluaisin jo nähdä, kuinka iso metsä oikeasti on”, tummanharmaa sisareni huokaisi.
”Meidän täytyy kysyä sitä häneltä!” hihkaisin innoissani, mutta painoin pääni alas tajutessani olleeni liian kovaääninen. Lilja katsoi minua irvistäen. Emo oli käskenyt olla hiljaa silloin, kun hän ei ollut paikalla.
”Toivottavasit kukaan ei kuullut”, kuiskasin hiljaa ja kohdistin taas katseeni pesän uloskäyntiin.
”En usko. Emo sanoi, että asumme rauhallisella alueella”, Lilja huomautti ja katsoi minua lempeästi hymyillen. Voi miten onnellinen olinkaan siitä, että minulla oli sisko! Yksinään pesässä oleminen olisi varmaankin vienyt minulta järjen, mutta nyt minulla ei ollut mitään hätää. Lilja piti minulle seuraa emon ollessa poissa. Painauduin vasten sisareni pehmeää turkkia ja suljin silmäni. Kuulin, kuinka Lilja alkoi tuhista. Se tarkoitti sitä, että naaras oli nukahtanut. Ei mennyt kauaakaan, kun minäkin nukahdin.

Heräsin siihen, kun emo tunkeutui pesään oksien läpi. Naaras katsoi meitä huojentuneesti ja laski tuuheahäntäisen oravan maaha. Suljin vielä hetkeksi silmäni, mutta en malttanut enää nukkua. Nousin seisomaan ja tökkäsin sisareni hereille. Lilja huomasi nopeasti emon palanneen.
”Milloin me saamme maistaa riistaa?” kysyin ja loikin emoni vierelle. Puskin hänen jalkojaan äänekkäästi kehräen. Naaras puski minua takaisin ja nuolaisi pari kertaa päälakeani.
”Sitten kun olette kuun ikäisiä”, naaras vastasi ja nuolaisi myös Liljan päälakea.
”Milloin me olemme kuun ikäisiä?” sisareni kysyi.
”Neljäsosakuun kuluttua sitten, kun kuu on täysi. Kiitetään nyt Tähtiklaania tästä saaliista, jonka hän meille soi”, emo naukui ja painoi päänsä alas kiittääkseen Tähtiklaania mielessään. Minä ja Lilja teimme samoin. Sitten emo nosti päänsä ylös ja alkoi syödä saalistaan.
Syötyään harmaa naaras asettui kanssamme makaamaan pesän perällä sijaitsevalle sammalvuoteelle. Nyt oli minun ja Liljan aterian aika. Kun vatsani oli täynnä lämmintä maitoa, asetuin makaamaan mukavaan asentoon emoni vatsan vierelle. Käänsin katseeni kohti häntä.
”Voitko kertoa meille tarinan?” pyysin.
”Joo! Kerro meille tarina Tähtiklaanista!” Lilja ehdotti ja lopetti maidon juomisen. Emo hymyili lämpimästi ja pohti hetken tarinaa. Sitten hän käänsi katseensa meitä kohti.
”Tämä seuraava tarina on minun lempitarinani. Emo kertoi sen minulle useita kertoja ollessani pieni. Hän kuuli sen omalta emoltaan, joka kuuli sen omalta emoltaan. Tarina kuulostaa uskomattomalta, mutta se on täysin totta”, naaras aloitti. Vilkaisin innoissani Liljaa, joka vaikutti olevan vähintäänkin yhtä innoissaan tarinasta.
”Hyvin kauan sitten oli olemassa lukuisia kissoja, jotka uskoivat Tähtiklaanin olemassaoloon. He elivät kaikki yhdessä suuressa metsässä jakautuneina neljään eri klaaniin. Kaikki klaanit uskoivat Tähtiklaaniin, mutta jokaisella oli eronsa. Yksi klaaneista edusti metsää ja uskollisuutta, toinen vettä ja uimataitoa, kolmas nummia ja nopeutta ja neljäs soita ja kunnianhimoa. Jokaisella klaanilla oli oma johtaja, parantaja sekä kissoja, jotka puolustivat omaa reviiriään. He pitivät ulkopuoliset kaukana alueestaan. Lukuisten sukupolvien ajan kissat elivät keskenään metsässä. Toisinaan klaanien välillä oli riitoja, mutta Tähtiklaanin avulla ne onnistuttiin aina selvittämään”, emo piti pienen tauon. Kuvittelin päässäni neljä klaania, jotka elivät keskenään suuressa metsässä.
”Oliko siellä pentujakin?” Lilja kysyi silmät säihkyen. Emo nyökkäsi.
”Klaaneissa oli paljon pentuja. He kasvoivat kuusikuisiksi, jonka jälkeen oman klaanin jäsenet opettivat heidät saalistamaan ja taistelemaan. Voisinpa minäkin antaa teidän kasvaa rauhassa kuusikuisiksi, mutta joudun opettamaan teitä jo aiemmin”, emo huokaisi hiljaa. Puskin hänen rintaansa kuonollani yrittäen lohduttaa.
”Ei se mitään. Me haluamme oppia puolustamaan toisiamme ja sinua. Me voimme perustaa oman klaanin!” ehdotin innoissani.
”Joo! Meidän klaanimme edustaa meitä kolmea!” sisareni ehdotti innoissaan. Emon kasvoille levisi onnellinen hymy. Sitten hänen katseensa vakavoitui. Tarinan oli kai aika jatkua. Vaikenimme Liljan kanssa heti, kun emo avasi suunsa:
”Eräänä päivänä klaanikissat huomasivat jonkin muuttuneen; he eivät saaneet enää yhteyttä Tähtiklaaniin. Heikkouskoiset kissat hylkäsivät uskonsa heti ja he lähtivät klaaneista. Kun yhteyttä ei saatu moneen vuodenaikaan, klaanit muuttuivat heikoiksi. Lopulta ne hajosivat, ja klaanien johtajat muodostivat yhden klaanin. He odottivat merkkiä Tähtiklaanilta, jota ei koskaan tullut. Klaanien johtajat menehtyivät, eivätkä kissat luottaneet heidän seuraajiinsa. Kun jäljellä oli enää vain vähän kissoja, he päättivät lopettaa odottamisen. Kissat lähtivät etsimään Tähtiklaania, jotta klaanit voitaisiin perustaa uudelleen. Sukupolvi sukupolvelta Tähtiklaaniin uskovat kissat vähenivät. Me kolme olemme viimeiset kissat, jotka enää uskovat Tähtiklaaniin. Me olemme klaanikissojen jälkeläisiä. Muistakaa, ettette koskaan saa menettää uskoanne. Tähtiklaani kulkee rinnallamme, vaikka me emme sitä näe. Olen varma siitä, sillä kun te synnyitte, näin unessa liljan, joka oli kuorrutettu medellä. Olen aivan varma, että Tähtiklaani lähetti sen unen”, emo naukui ja hymyili lämpimästi. Minusta tuntui uskomattomalta kaikki se, mitä aiemmin oli tapahtunut.
”Mutta miksi he eivät vain uskoneet Tähtiklaaniin?” kysyin epäröiden. Nuori mieleni ei voinut ymmärtää, miksi kissat lopettivat uskomisen. Ei siinä ollut mitään järkeä.
”En tiedä. Klaanikissat olivat kai tottuneet saamaan merkkejä Tähtiklaanilta, mutta sitten ne katosivat. He kai luulivat, että Tähtiklaani hylkäsi heidät. Niin ei kuitenkaan ole. Kun minä kuolen, minä menen Tähtiklaaniin. Siellä kenelläkään ei ole kipua tai surua, kaikki elävät yhdessä onnellisena”, emo huokaisi hiljaa ja hymyili. Minusta tuntui pahalta ajatella emon kuolemaa, mutta ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä lohdutti minua. Minäkin halusin uskoa Tähtiklaaniin, ja niin minä teinkin.
Tunsin, kuinka minua alkoi väsyttää. Haukottelin ja painoin pääni vasten emon turkkia.
”Hyvää yötä”, Lilja sanoi hiljaisella äänellä. Minä ja emo toivotimme myös hyvät yöt, jonka jälkeen vajosin nopeasti uneen.

//Lilja?
// 992 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Testiviesti