Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Kokoontuminen oli sujunut omasta mielestäni mainiosti. Koko kokoontumisen ajan rauha oli vallinnut Kivikukkulalla sekä eloklaanilaisten että kuolonklaanilaisten välillä. Ilokseni olin saanut huomata, että kissat jopa keskustelivat keskenään. Osa kuolonklaanilaisista tosin pysytteli toistensa seurassa kaukana eloklaanilaisista, mutta jotkut rohkeimmat juttelivat omatoimisesti klaanini jäsenten kanssa.
Tuntui kuin kuolonklaanilaiset olisivat vältelleet minua, sillä vain Punatähti ja Henkäysvarjo uskaltautuivat juttusilleni. Heidän sanojensa mukaan Kuolonklaanilla meni hyvin. Tapaisimme taas seuraavan täysikuun aikaan Kivikukkulalla. Olin innoissani kokoontumisista. Kenties tästä alkaisi Kuolonklaanin ja Eloklaanin välinen tuttavuus, johon ei kuuluisi riidat tai rajakahakat.
Aurinko oli jo noussut miltei huippuunsa kokoontumista seuraavana päivänä. Olin nukkunut pitkään, mutta nyt istuskelin pääaukion laitamilla ja seurailin eloklaanilaisten toimia. Aukiolla ei ollut kamalasti kissoja, mutta muutama soturi istuskeli siellä täällä aukiota. Osa nautti auringon lämmöstä, ja osa pysytteli mielellään varjossa.
Huomasin tummanruskean tabbykuvioisen kollikissan katselevan jokseenkin mietteliäänä ympäri aukiota. Halavaviiksi oli lyöttäytynyt kollin seuraan. Päättelin heidän puheistaan, että kaksikko etsi jäseniä partioon. Hiilihammas ei tuntunut huomaavan minua, sillä seisoin hänen takanaan. Siispä päätin astella kaksikon luokse.
”Onko teillä kissoista pulaa?” kysäisin rauhallisella äänellä, ja Hiilihammas säpsähti. Kolli käännähti minun puoleeni, ja nyökkäsin kaksikolle tervehdyksen, johon he kohteliaasti vastasivat.
”Näin on. Minttuliekki pyysi minua johtamaan metsästyspartiota, mutta on vähän vaikea johtaa partiota, jota ei ole”, kolli naurahti hetken hiljaisuuden jälkeen. Kasvoilleni levisi huvittunut hymy. En ennättänyt sanoa mitään, kun Hiilihammas jo kysyi minulta kysymyksen:
”Satutko sinä tietämään ketään, joka voisi tulla vielä meidän kahden lisäksi partioon?”
Minä tietenkin olin itse vapaana, mutta mietin hetken ajan, kuka muu voisi lähteä kanssamme partioon. Aurinkokajo varmasti tulisi mielellään mukaamme, mutta päätin olla pyytämättä häntä.
”Minä olen vapaana, ja voin käydä hakemassa vielä jonkun neljännen soturin matkaamme. Odottakaa tässä”, tokaisin ja lähdin jo harppomaan kohti sotureiden pesää.
Astelin sisään pensaaseen, jonka jälkeen kurottauduin katsomaan pesän ylemmälle tasolle. Utusielu makoili omalla vuoteellaan, mutta naaraan korvien liikkeiden perusteella tämä ei ollut unessa.
”Utusielu, oletko hereillä?” kysäisin rauhallisella äänellä. Naaras kohotti päätään ja katsahti minuun.
”Olen”, hän vastasi ja kampesi itsensä istumaan. Naaras sipaisi kielellään pari kertaa törröttäviä rintakarvojaan.
”Lähdetkö metsästyspartioon?” kysyin. Naaras ei vastannut mitään, vaan nousi ylös. Oletin sen olevan kyllä-vastaus, joten poistuin pesästä taas lämpimälle aukiolle.
Olisin mielelläni heittäytynyt maahan ja piehtaroinut siinä auringon lämmittäessä turkkiani, mutta tiesin ettei sellaiselle ollut juuri nyt aikaa. Kävelin takaisin Halavaviiksen ja Hiilihampaan luokse.
”No?” tabbykuvioinen kolli kysyi ja kohtasi heti katseeni.
”Utusielu lähtee mukaamme”, kerroin. Se ei tuntunut olevan kummallekaan soturille mikään ongelma, vaan molemmat nyökkäsivät tyytyväisenä. En muistanut edes, että milloin viimeksi olisin ollut mukana partiossa, jota en itse johtanut. Hillasielun koulutuksen aikaan tein sitä useinkin, mutta usein Minttuliekki laittoi minut johtamaan partiota.
Nyt minulla ei ollut edes oppilasta mukana, mutta välillä oli kyllä ihan mukavaa olla vain mukana ja kuunnella partion johtajan ohjeita. Metsästyspartiossa toimisin kuitenkin melko itsenäisesti, sillä tiemme erkaantuisi jossain kohdassa lähtiessämme saalistamaan.
Kilpikonnalaikukas Utusielu asteli ulos pesästä venytellen. Naaras katsahti aurinkoon ja sulki hetkeksi silmänsä. Sitten soturi etsi katseellaan meidät, ja saapui luoksemme.
”Joko mennään?” kysyin Hiilihampaalta, ”vai tahdotko partioon enemmän jäseniä?”

//Hiili?
// 486 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnnyin sotureiden pesän eteisenä toimivan pensaan läpi aurinkoiselle aukiolle, jossa oli harvinaisen hiljaista tähän aikaan päivästä. Räpyttelin silmiäni yhä hieman unisena, valvottu yö painoi luomiani alaspäin. Tunsin kuitenkin oloni yllättävän virkeäksi siihen nähden, että olin nukkunut vain hetken. Olisin kyllä voinut nukkua pidempäänkin, mutta jostain syystä uni ei ollut vain tullut.
”Hiilihammas”, kuului ääni takaani. Väistyin Eloklaanin varapäällikön tieltä, kun tuo puski perässäni ulos pensaasta. Nyökkäsin punertavaturkkiselle kissalle tervehdykseksi. Minttuliekki nyökkäsi takaisin.
”Satutko olemaan juuri nyt vapaana?” naaras kysyi heti sen jälkeen. Ajatukseni menivät solmuun, enkä hetkeen tiennyt, mitä vastaisin, vaikka sen olisi pitänyt olla täysin ilmiselvää.
”Öm, juu. Olen minä”, takeltelin. Nolostus kuumotti korviani.
”Hyvä kuulla”, varapäällikkö vastasi ja katsoi minua säihkyvillä tummansinisillä silmillään. ”Tarvitsisin jonkun johtamaan metsästyspartiota. Löytyisikö sinulta innostusta?”
Väsymys karisi pois minusta. Olin saanut juuri uuden tehtävän. ”Totta kai! Kenet otan mukaan?”
”Ota kenet vain saat mukaasi. Osa on ulkona kouluttamassa oppilaitaan, ja useimmat nukkuvat vielä univelkojaan poissa viimeyöltä. Leiristäkin löytyy varmasti joitain toimettomia”, Minttuliekki naukaisi. Nyökkäsin. Ei voinut olla kamalan vaikeaa löytää muutamaa kissaa mukaan metsästyspartioon.
”Voit luottaa minuun, Minttuliekki”, sanoin rintaani röyhistäen. Varapäällikkö väläytti minulle nopean hymyn, mutta hävisi sitten muille asioille.
Ensin kävin sotureiden pesän läpi. Lähes kaikki siellä olevat olivat olleet mukana viime yönä kokoontumisessa, joten en halunnut häiritä heitä. Leirin reunalta bongasin kuitenkin Halavaviiksen, joka minut huomatessaan käänsi katseensa nopeasti toisaalle. Lähdin siitä huolimatta tassuttelemaan kilpikonnalaikkuista soturia kohti.
”Hei Halavaviiksi, oletko nyt vapaana?” kysyin päästyäni tarpeeksi lähelle naarasta, että hän varmasti kuuli minut kunnolla. Halavaviiksi käänsi närkästyneenä päätään minun suuntaani ja nyökkäsi.
”Hienoa! Sitten oletkin varmaan vapaaehtoinen tulemaan metsästyspartioon!” tokaisin pirteästi, mutta innokkuuteni ei näyttänyt tarttuvan naaraaseen.
”Ketä muita tulee mukaan?” hän kysyi ja nousi seisomaan. Katselin häntä mietteliäänä. Hyvä kysymys. Aukio oli Halavaviikseä lukuun ottamatta tyhjä, enkä viitsinyt mennä herättämään ketään nukkuvista sotureista. Nokkostassukin varmasti nukkui, minkä ymmärsin hyvin, sillä oppilas oli vielä kovin nuori ja viimeöinen kokoontuminen oli verottanut osansa hänenkin unistaan. Siispä halusin, että hän saisi levätä kunnolla ennen seuraavan päivän harjoituksia.
”Onko teillä kissoista pulaa?”
Yllätyin kuullessani Mesitähden äänen. Valkea päällikkö käveli minun ja Halavaviiksen luokse. Hän nyökkäsi meille tervehdykseksi, johon me naaraan kanssa vastasimme samalla tavalla ja melkein samaan aikaankin. Vilkaisin häntä huvittuneena, mutta soturitar ei hymyillyt.
”Näin on”, vastasin sitten Mesitähdelle, joka odotti kärsivällisesti. ”Minttuliekki pyysi minua johtamaan metsästyspartiota, mutta on vähän vaikea johtaa partiota, jota ei ole.” Naurahdin, ja huomasin päällikköäkin huvittavan vähän.
”Satutko sinä tietämään ketään, joka voisi tulla vielä meidän kahden lisäksi partioon?” kysyin sitten ja viitoin hännälläni itseeni ja Halavaviikseen päin.

//Mesi?
//409 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aamun ensisäteet kurottelivat pitkiä kynsiään aukiolle, jossa oli vielä tähän aikaan hiljaista. Ulkosalla oli vain muutama kissa, jotka olivat kaiketi lähdössä partioimaan tai jotain. En minä vain tiennyt – eikä minua oikeastaan kyllä kiinnostanut edes tietääkään.
Minulla olisi tänään tiedossa vapaapäivä, sillä Mesitähti oli palannut vasta myöhään kuunhuipun jälkeen kokoontumisesta yhdessä muiden sinne lähteneiden kissojen kanssa. Hän oli kyllä sanonut minulle aiemmin, että kokoontumista seuraavana päivänä ei pidettäisi harjoituksia, mutta en ollut kiinnittänyt siihen silloin erityisempää huomiota.
Kaipasin kipeästi tekemistä. Jouten oleminen ei sopinut minulle sitten yhtään, sillä vielä kaksijalkojeni luona asuessanikin olin ollut koko ajan vaatimassa huomiota ja viihdykettä. Pelkkä paikallaan oleminen oli hirvittävän tylsää! Jos asuisin yhä kaksijaloillani, olisin jo rikkonut jotakin niille tärkeää saadakseni haluamani.
Kuulin takaani oppilaiden pesältä rapinaa. Hyvin vaaleanruskea kollikissa tassutteli ohitseni ulos pensaiden suojista, eikä hänkään näyttänyt järin tyytyväiseltä. Minulla meni hetki miettiä, miksi hän näytti niin tutulta. Sitten muistin, miten tämä oli aloittanut eilen illalla melkoisen metakan kesken klaanikokouksen, kun ei ollutkaan päässyt mukaan kahden klaanin väliseen kokoontumiseen. Minäkin olin toki ollut pettynyt, kun en ollut kuullut nimeäni sanottavan lähtijöiden joukossa, mutta en sentään ollut saanut mitään itkupotkuraivareita.
Samassa päähäni juolahti ajatus. Viekas hymy levisi vähitellen kasvoilleni, kun nousin ylös ja astelin kollin perässä tuoresaaliskasalle. Oppilas kääntyi katsomaan minua yllättyneenä vaaleanvihreillä silmillään.
”Hei, minä olen Omenatassu, kuten ehkä saatatkin jo tietää. Mikä sinun nimesi on?” kysyin, samalla loihdin kasvoilleni suloisimman hymyni, minkä osasin.
”Vadelmatassu.”
”Oi, onpa sinulla hieno nimi!” lirkutin. Kiersin hänen ja tuoresaaliskasan väliin. ”Kuule, onko sinulla juuri nyt mitään? Ajattelin, että voisimme lähteä käymään kävelyllä leirin ulkopuolella.”
Vadelmatassu kohotti kulmiaan. ”Mutta eiväthän oppilaat saa poistua leiristä ilman soturia.”
”Niin no, emme me kauaa viipyisi. Ihan vain sen aikaa, että ehtisimme haukata raitista ilmaa ja vaihtaa kuulumiset. Sitä paitsi, kaikki ovat muutenkin nukkumassa, joten tuskin heitä edes kiinnostaisi.”
Oppilas näytti puntaroivan sanojani. Yritin voittaa hänet puolelleni, koska en halunnut rikkoa sääntöjä yksin. Jos säännönrikkojia olisi kaksi, mahdollinen rangaistuskin olisi varmasti lievempi, koska en uskonut Mesitähdellä olevan varaa pistää kovin montaa oppilasta jäähylle.
”Jooko, Vadelmatassu, ihan äkkiä vain. Sinullekin tulisi varmasti paljon parempi mieli, kun et eilen päässyt mukaan siihen typerään kokoontumiseen!”
Mainitessani kokoontumisen Vadelmatassun katse terävöityi. En tiennyt, olinko osunut arkaan paikkaan, mutta ainakin olin saanut hänet kuuntelemaan. Hyvä niin.
Madalsin hieman ääntäni ja katsoin häntä myötätuntoisesti. ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu, sillä minäkään en päässyt mukaan, vaikka olen Mesitähden oppilas. Ajattele – Mesitähden! Eikö olisikin vain reilua, jos me nyt vuorostamme otamme ohjat käpäliin ja teemme jotain kivaa, ikään kuin hyvityksenä epäreilusta kohtelusta?”

//Vattu?
//410 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kiinnostukseni näitä kahta kuolonklaanilaista kohtaan oli syttynyt, kun kaksikosta pienempi kissa oli jatkanut keskustelua hymyssä suin. Minusta se oli ollut ihan aito hymy eikä sellainen, jonka minä olin loihtinut kasvoilleni hermostuneena ja pakotetusti. Ehkä Kuolonklaanin kissat eivät olleetkaan niin kamalia, niin kuin väitettiin.
Harmaanruskea naaras oli sanonut nimekseen Sulkatassu, ja tämän vieressä koko keskustelun ajan vaiti pysytellyt kolli oli hänen veljensä, Sähkötassu. Sulkatassu oli hetki sitten kertonut minulle, että he olisivat oikeasti jo sotureita, elleivät olisi sairastuneet viheryskään ja joutuneet parantajan pesälle pitkäksi aikaa paranemaan. Minusta he näyttivätkin aavistuksen minua vanhemmilta, mikä kävi nyt naaraan selityksen jälkeen paremmin järkeen.
”Millaista Eloklaanissa on? Osaako jokainen kissa uida jo? Osaatko sinä uida? Minä osaan, ja emoni sanoi että olen luonnostaan lahjakkaampi uimari mitä veljeni on.”
Minä pidin Sulkatassusta, hänen tavastaan puhua iloisesti ja reippaasti. Hän vaikutti oikein mukavalta kissalta, eikä minulla olisi tullut heti ensimmäisenä mieleenkään, että hän saattaisi kuulua yksiin koko alueen vaarallisimmista kissoista, ellen olisi sitä tiennyt. Sähkötassusta en oikein osannut sanoa mitään, hän oli sisartaan sulkeutuneempi ja vähäpuheisempi, eikä juuri antanut ajatustensa näkyä kasvoiltaan.
”Eloklaanissa on mahtavaa”, vastasin jo paljon rennommin. Asetuin istumaan mukavammin kiven päällä. ”Muutamat kissat osaavat jo uida, mutta minä en. Itse asiassa jopa vähän pelkään vettä.” Tajusin vasta jälkeenpäin, ettei ehkä ollut kovin viisasta paljastaa vastapuolelle klaanin sisäisiä heikkouksia saati sitten omiaan. En kuitenkaan uskonut, että nämä nuoret kissat tekisivät sillä tiedolla mitään. Mehän vain jutustelimme mukavia, mitä haittaa siitä muka voisi olla?
”Entä millaista elämä Kuolonklaanissa sitten on? Osaavatko kaikki teilläpäin uida?” kyselin uteliaana. Meillä ei ollut enää paljoa aikaa jäljellä, ennen kuin kokoontuminen loppuisi ja Mesitähti antaisi käskyn palata takaisin Eloklaanin reviirille, mutta halusin ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti.
​
//Sähkö ja Sulka?
//276 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Hymyilin maireasti,Minä pääsen tänään kokoontumiseen!! Tai ainakin toivoin pääseväni koska olin päässyt nyt parantajan pesältä.
”Minä sitten annan köniin Kuolonklaanilaisille!” Ylpeilin Tuulipennulle röyhistellen rintaani ylpeästi.
”Et sinä anna niille nokkiin…” Kyyhkynharmaa naaras tuhahti.
”Miten niin!?” Kysyin naaraalta hämmentyneenä.
”Ensinnäkin,Kokouksessa ei saa taistella ja toiseksi olet niin heikko.” Naaras sanoi pistävästi.
”Mistä sinä tuon tiedät?” Utelin epäilevästi.
”Etkö sinä kuunnellut kun Mesitähti puhui siitä? No,Olet niin hölmö että et…” Naaras tuhahti,Muistelin eilistä,Kun Mesitähti oli puhunut jotain ihan turhaa. Mutta sitten taas palasin maan pinnalle ja suutuin katkerasti tuolle kyyhkynharmaalle haahkalle.
”Enhän ole!” Kiljaisin olin jo repimässä naaraalta korvat irti,Mutta Korppisiipi tuli juuri ja juuri väliin.
”Älä ala heti hölmöilemään kun pääset parantajan pesästä.” Mustavalkoinen naaras käski ja rauhoituin,Minun oli parasta totella naarasta ystävällisesti.
”Sain myös kuulla,Että klaanikokous alkaa kohta.” Korppisiipi sanoi.
”Eikös se ole yöllä?”Kysyin ihmetellen.
”Ei vaan siis Eloklaanin oma klaanikokous.” Naaras korjasi ja huiskaisi häntäänsä välinpitämättömästi.
Jo sillä sekunnilla,Kun Korppisiipi lopetti,Kuulin Mesitähden huutavan kutsuhuudon.
”Mennään!” Sanoin innostuneena ja olin juosta suoraa päätä litteäkiveä päin. Korppisiipi huomasi raskaasti.
”Olet toivoton..” Naaras huokaili ja meni istumaan takariviin,Johon minäkin astelin.
”Kerron nyt pikaisesti,Ketkä tulevat ensimmäiseen klaanikokoukseen tänä yönä.” Mesitähti sanoi kissojen rauhoittuessa. Klaani mutisi myöntävästi.
”Tänä yönä klaanikokoukseen kivikukkulalle tulevat minun lisäkseni…Parantajamme Liljatuuli,Sotureista Minttuliekki,Pehmoturkki,Hillasielu,Korppisiipi,Hiilihammas,Iltakaiku,Taivassielu.Oppilaista ..” Kolli aloitti listaansa,Ja minun oli pakko henkäistä oppilaskohtaa aloittaessa äänekkäästi.
”Vadelmatassu!” Vieressäni oleva Korppisiipi sihahti vasempaan korvaani,Nyökkään naaraalle anteeksipyytävästi ja hiljenen. Sitten Mesitähti jatkaa.
”Oppilaista siis tulevat..Ruskatassu,Kauristassu sekä Nokkostassu.” Kolli sanoi.
”Mitäääää!!” Kiljaisin syvästä järkytyksestä,Olin elätellyt koko pitkän elämäni ajan,Että pääsisin klaanikokoukseen,Mutta ei! Elämäni yritetään aivan tahallaan tuhota!
”Vadelmatassu,Ajattelin että olisit ollut tähän aikaan vielä parantajan pesässä,Kun päätin
kissoja klaanikokoukseen,Mutta parannuitkin harvinaisen nopeasti.” Mesitähti vastasi lopettuani kiljuntani. Sitten klaanikokous litteäkivellä näytti olevan ohi kun kissat erosivat toisistaan ja lähtivät omille teilleen,Kuten päällikkönsäkin.
”Mitä sinä oikein ajattelit!” Korppisiipi kysyi äkäisesti kun jäimme kahden keskelle aukiota.
”Mutta tuo ei ollut reilua!” Kirosin ja poljin jalkojani allani olevaan hieman märkään maahan.
”Ei kaikkea voi saada.” Naaras sanoi tymäkästi.
”Mutta sinä pääsit,Vaikka olen oppilaasi!” Kiljuin raivoissani,Eikö hänkään voi ymmärtää minua,Hän on sentään mestarini!!
”Hän ajatteli,Että olisit silloin parantajan pesällä vielä!” Naaras keskeytti minut töykeästi,Ainakin minun näkökulmastani.
”Et ymmärrä mitään!” Huusin ja juoksin ulos leiristä.
”Vadelmatassu!” Kuulin Korppisiiven huutavan perääni,Mutta en halunnut kuulla,Halusin vain
Olla rauhassa….
//403 sanaa,Ihan hyvä…Kai?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin ollut aivan täpinöissäni kuullessani nimeni mainittavan kokoontumiseen lähtijöiden joukossa. Aiemmin sisälläni kihelmöinyt innostus oli nyt kuitenkin muuttumassa vatsan nurinpäin kääntäväksi jännitykseksi ja rinnassa pakottavaksi odotuksen tunteeksi. Hermoiluani helpotti kuitenkin tieto siitä, että myös paras ystäväni olisi tulossa mukaan kokoontumiseen. Tosin naaras oli myöhässä, kuten muutama muukin lähtijöihin valituista, joten jouduimme odottelemaan vielä heitä, ennen kuin voisimme lähteä.
Korppisiipi hiipi jostain viereeni vähin äänin. Huomasin hänen kasvoistaan, että häntä nolotti, koska oli myöhässä. Loin häneen myötätuntoisen silmäyksen, mutta en ehtinyt sanoa hänelle mitään kannustavaa, sillä Mesitähti alkoi puhua. Ilmeisesti kaikki olivat jo paikalla.
”Saatte puhua toisen klaanin jäsenille, mutta muistakaa, että ystävystyminen on kielletty. Myös Tähtiklaanista puhuminen on kielletty.” Mesitähden äänensävy oli rauhallinen, se lievitti hieman sisälläni vellovaa ahdistusta. Ihailin sitä, miten kolli osasi ottaa tilanteen haltuun niin hyvin, vaikka olimme menossa vihollisklaanin alueelle ja eloklaanilaisten jännittyneisyys ja huoli oli melkein kosketeltavaa.
Nokkostassu oli lyöttäytynyt yhteen veljensä Kauristassun kanssa, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Tiesin, että tämä oli varsinkin nuorille kissoille hyvin jännittävä kokemus, joten oli vain hyvä, että oppilaalla oli joku, kehen turvautua. Aioin kuitenkin pitää naarasta silmällä kokoontumisessakin, vaikka emme liikkuisikaan koko aikaa yhdessä. Se oli minun kirjoittamaton vastuuni ja velvollisuuteni hänen mestarinaan.
Lopulta Mesitähti oli saanut sanottua kaiken haluamansa, jonka jälkeen hän lähti johdattamaan eloklaanilaisia ulos leiristä ja kohti kokoontumispaikkaa. Taivas oli pilvetön ja ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet jo jokin aika sitten tuikkimaan sen kannelle.

Matka Kuolonklaanin reviirille sujuu vähin äänin. Silloin tällöin jostain saattoi kuulla innostunutta kuiskintaa, mutta sekin vaimeni, kun saavuimme rajalle. Mesitähti ei epäröinyt astuessaan hajumerkkien yli vihollisen puolelle. Seurasin hänen perässään päättäväisesti, vaikka huoli kuristi kurkkuani. Pelkäsin, että kuolonklaanilaiset saattaisivat yrittää jotakin, kun olimme heidän alueellaan. Me olisimme auttamatta altavastaajia, jos koko klaani päättäisi yhtäkkiä hyökätä kimppuumme. Pyyhin inhottavan ajatuksen pois mielestä ja keskityin kävelemiseen.
Korppisiipi kulki vierelläni. Naaraan oppilas, Vadelmatassu, ei ollut päässyt tällä kertaa mukaan kokoontumiseen. Mikäli yhtään tunsin tuota nuorta, vilkasta kissaa, hän oli varmasti kamalan pettynyt Mesitähden päätökseen. Olin kuitenkin varma siitä, että kollilla oli hyvät mahdollisuudet päästä mukaan ensi kerralla. Sitä paitsi, juuri nyt hän lepäili vielä parantajan pesällä juostuaan epähuomiossaan puuta päin ja saatuaan lievän aivotärähdyksen. Liljatuulen mukaan hän tulisi kuitenkin kuntoon parissa päivässä, minkä uskoin olevan Korppisiivelle ilouutinen.
Lähestyimme heikossa kuunkajastuksessa kimmeltävää järveä, jonka vieressä kohosi jonkinlainen kivikukkula. Paikalla oli jo Kuolonklaanin kissoja. He kohdistivat kiiluvat silmänsä meihin, ja tunsin kylmien väreiden kiipeilevän selkääni pitkin ja nostavan niskavillani pystyyn. Yritin kuitenkin piilottaa epävarmuuteni muilta, en halunnut vaikuttaa nössöltä Kuolonklaanin valvovan katseen alla.
Mesitähti suuntasi heti kukkulan päällä sijaitsevalle suurelle kivelle, jossa Kuolonklaanin päällikkö Punatähti odotti häntä. Päälliköt vaihtoivat keskenään muutaman sanasen, jonka jälkeen jäivät odottamaan hetkeksi, että kaikki löytäisivät itselleen paikan.
Väentungoksessa jouduin erilleen Korppisiivestä. Lopulta löysin itseni istumasta erään littanan kiven päältä yksinäni. Jako eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten välillä oli selvä, kumpikin klaani oli valinnut omat puolensa kivikukkulalta. Olin näkevinäni vilahduksen ystäväni mustavalkeasta turkista, mutta ajatukseni siirtyivät nopeasti muualle, kun Mesitähden ääni kajahti kivikukkulan päältä ja sai kummankin klaanin kissat hiljenemään.
”Ennen kuin aloitamme varsinaiset kuulumisten vaihdot, tahdon kiittää Punatähteä ja koko Kuolonklaania siitä, että suostuitte tulemaan kokoontumiseen. Tämä on koko Eloklaanille suuri kunnia, ja toivon, että tästä voisi tulla tapa. Eloklaanilla menee tällä hetkellä varsin hyvin. Viherlehden myötä riistaa riittää entistä paremmin kaikille. Klaanimme kasvaa kovaa vauhtia, ja ensimmäiset klaanissa syntyneet pennut ovat jo ansainneet oppilasnimensä. Heistä täällä mukana ovat Kauristassu ja Nokkostassu. Rastastassu ja Karpalotassu eivät tällä kertaa päässeet mukaan. Viimeisen kuun aikana soturinimensä Eloklaanissa ansaitsivat Hiilihammas ja Korppisiipi. Olemme myös saaneet uintiharjoitukset vauhtiin. Tavoitteenamme on, että jokainen eloklaanilainen selviäisi edes joten kuten vedessä.”
Kissojen keskuudesta kuului hiljasta supinaa. Silmäkulmastani huomasin suuren, kastajanruskean kollin tuijottavan minua ilmeettömästi silmäänpistävän oransseilla silmillään, joissa oli kuunvalosta johtuen aavemainen hehku. Yritin parhaani mukaan olla välittämättä kissasta, mutta jokin hänessä sai sisälläni aikaan oudon, epämiellyttävän tuntemuksen.
”Hyvä kuulla, että Eloklaanilla menee hyvin. Viherlehti on ollut suotuisa myös Kuolonklaanissa. Riistaa riittää kaikille ja klaanilla menee muutenkin hyvin. Myös minä Kuolonklaanin päällikkönä olen sitä mieltä, että kokoontumisia on hyvä järjestää joka täysikuun aikaan”, Punatähti sanoi. Kuolonklaanin päällikön puheenvuoroa seurasi jännittynyt hiljaisuus. Uskalsin hädin tuskin hengittää, sillä pelkäsin tuntevani kynnet niskassani, jos ärsyttäisin kuolonklaanilaisia pitämällä liikaa meteliä.
Kuitenkin hiljaisuus katkesi siihen, kun päälliköt ilmoittivat, että klaaneilla oli hetki aikaa vaihtaa kuulumisia keskenään. Kissat lähtivät liikkumaan jokseenkin vaivalloisesti toisiaan kohti. Tilanne oli kaikille varmasti aivan uudenlainen eikä kukaan tiennyt, miten toisen klaanin jäseniin olisi tullut suhtautua.
Ennen pitkää huomasin jääneeni yksin. En ollut uskaltanut liikkua paikaltani, koska olin pelännyt jääväni kukkulalla vaeltavien kissojen jalkoihin. Minun ei kuitenkaan pitkään tarvinnut murehtia yksinäisyyttäni, sillä huomasin näkökenttäni laidalla kahden kissan lähestyvän minua. Nostin katseeni kahteen kuolonklaanilaiseen, joista jykevämpi kolli nyökäytti minulle päätään ikään kuin tervehdyksenä. Hänen vieressään seisova sirompi naaras katseli minua uteliaasti kellertävän vihreillä silmillään. Nieleskelin nopeasti ja loihdin sitten kasvoilleni normaaleimman hymyni, minkä siinä tilanteessa pystyin parhaiten saamaan aikaiseksi.
”Hei”, avasin keskustelun hieman epävarmasti, hymy pysyi edelleen kasvoillani, mutta se oli uhkaavasti aikeissa jämähtää pakonomaiseksi. ”Minä olen Hiilihammas, hauska tutustua. Keitä te olette?”

//Sulka ja Sähkö?
//810 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Sinäänsä oppilaana oli hauskaa, sai koko ajan oppia lisää. Mutta sinäänsä huolehdin vanhemmistani enemmän kuin tarpeeksi. En ollut varma faktasta sopeutuivatko he tänne, tai enemmän huolehdin isästä. Sain tietää että Taivaslaululla oli isä, mutta ei emoa, sillä hänen isänsä Hopeaputous, joka oli liittynyt Eloklaaniin jonkin aikaa sitten. Juttelin aina silloin tällöin oikean isäni kanssa, joka oli kaikista ratkaisuistani onnellinen, varsinkin jos minä olin onnellinen. Nyt kiinnitin huomioni Pehmoturkkiin, joka yritti kovin opettaa minulle kuinka kiivetä puuhun. Tutkin tarkkaan tapaa jolla hän painoi kyntensä kiinni puuhun, kuinka hän nosti itseään, sekä jatkoi eteenpäin. Kun hän oli tyytyväinen opetukseensa naaras pudottautui maahan vierelleni. Kiristelin hampaitani katsoen puuta, kääntäen katseeni sitten Pehmoturkkiin.
”Älä odota liikoja vieläkään, teen parhaani”, Tokaisin naaraalle, joka naurahti huvittuneena minulle. Hän tiesi että olin keskiverto oppilas, joka osasi taistella, sekä saalistaa, mutta ei juosta. Olin juoksemisessa surkea! Mutta yritin opetella paremmaksi siinä. Mutta tämä meni vain yli korvien. En tajunnut miten joku vain teki näin.
”Minulle riittää että teet parhaasi Ruskatassu, varmasti tiedätkin sen”, Hän tokaisi minulle. Hermoilin silti kiipeilyä turhan paljon, häntäni puolelta toiselle liikkuen. Otin lähtö asennon puuta vasten, katseeni liukui Pehmoturkista takaisin kohti puuta, ennen kuin annoin pääni laskea numeroita kymmenestä alaspäin aloitus laskennaksi. Siniset silmäni olivat levottomat, ne eivät tuntuneet pysyvän hetkeäkään paikallaan, vaan harhailivat etsien puun joka yksityiskohtaa tarkasti. Kolme.. kaksi.. yksi.. Ja sitten aloin kavuta puuta eteenpäin. Pehmoturkki katsoi tyytyväisenä minua, kunnes yritin kavuta ensimmäiselle oksalle, sekä otteeni lipsahti pois. Putosin maahan suoraan selälleni, hetken henkeäni hakien, kunnes purskahdin nauruun. En oikein välittänyt että selkäni oli kivussa, se oli sivuseikka. Nousin ylös ravistellen kehoani, yrittäen saada kaiken moskan turkistani irti. Käänsin katseeni Pehmoturkkiin joka arvio yhä suoritustani. Hänen katseensa oli lempeä kuten aina, häntä ei varmasti saisi suututettua. Hänen viiksensä nykivät hieman, enkä vielä osannut lukea naarasta vielä sen verran että tietäisin mitä se tarkoittaisi.
”Ensi kerralla, hae voima etutassuistasi, sekä keskity enemmän liikkumis eleeseen. Se meni todella hyvin. Yritä parhaasi saada liikkeesi haltuun”, Pehmoturkki selitti kiltillä äänellään. Nyökkäsin palaten puuni luokse. Kokeilisin tätä aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes pääsisin latvaan, lopulta varmasti siinä onnistuen. Yhtä kokonaista taitoa ei kumminkaan pystynyt jättämään varjoon, oli se sen verran tärkeä itsessään. Pehmoturkki ei kertaakaan torunut minua, vaan auttoi minua joka kerta eri tavalla. Kunnes sain itseni sinne puun huipulle. Huudahdin onnesta puun huipussa, katsoen kaikkialle levittyvää niittyä, kuinka se aina välillä nousi ja laski. Täältä pystyi näkemään kaiken, aivan kaiken. Pidin siitä tunnelmasta, kuin olisin vapaa juoksemaan minne vain tassuni koskivatkaan. Se oli hyvin vapauttava tunne. Sitten aloitin hiljalleen alas pudottautumisen, oloni oli kuin voittajalla. Suoraan sanoen. Pehmoturkki hymyili minulle leveästi. Kyllähän siihen aikaa oli mennyt, mutta oloni oli aivan mahtava, vaikka joka lihastani särki heti kunnolla. Kehräsin kuuluvasti kun pudottauduin alas puusta naaraan eteen.
“Tuo oli aivan mahtavaa!”, Naurahdin. Oikeasti se oli, entiset kerrat olin pudonnut aika alhaalla puusta, tai alkanut pudottautumaan alas kun otteeni oli alkanut liusua. Pari läheltä piti kertaa oli käynyt, mutta niistä oli selvitty ilman ongelmia. Sitten lähdimme palaamaan leiriin, sillä Pehmoturkki halusi että lepäisin vähän ja hän katsoisi lähtisimmekö myöhemmin partioon. Hän kuitenkin halusi minun syövän vielä jotain.

Kuin saavuimme leiriin, katselin sitä pitkään. Päällikön pennut oli pari päivää sitten nimitetty oppilaisiksi, sekä odotin innolla heihin tutustumista. Olin tosin kirjaimellisesti törmännyt Kauristassuun. Kävelin tuoresaaliskasalle, poimien kasasta linnun. Sillä oli suurimmilta osin mustat höyhenet, sekä joissain kohdissa muita värejä, mutta nyt en keskittynyt lintuun. Huomasin isäni aukiolla, hän oli keskittynyt muiden kissojen kanssa puhumiseen, mutta en uskonut sen olevan mitään tärkeää. Tai, no. Hän oli klaanissa tärkeä, hän oli aina ollut tärkeä, mutta hänellä oli silti minulle aikaa. Tassutin isäni luokse, joka soi minulle nopean hymyn, sillä hänellä oli lause kesken. Hän kuitenkin sanojensa jälkeen kääntyi minun puoleeni.
“Ruskatassu, mites sinulla menee?”, Hän kysäisi, hänellä oli vierellään toinen kissa, jolle hän oli juuri puhunut, kolmas kissa oli ottanut tehtäväkseen lähteä paikalta kun isäni oli lopettanut puhumisena, pohdin mitä he mahtoivat jutella. Kissa joka oli jäänyt isäni viereen oli Hallavarjo, hän oli minun silmääni ollut aina hiljainen, mutta ei mikään töykeäkään kolli.
“Ihan hyvin, pääsin juuri harjoituksista. Onnistuin muuten kiipeämään puuhun! Vaikka olen aivan surkea kiipeilyssä! Se on jo saavutus. Haluaisitko jakaa tämän?”, nyökkäsin lintuun. Siinä ei ollut paljoa syötävää kahdelle, mutta en halunnut olla tyly. Toki olin innostunut kesken lausetta, jonka takia silmäni kiilsivät, sekä puheeni tahti oli ollut nopeampi, mutta silti. Hän alkoi hymyilemään minulle leveästi, kuin olisin valaissut hänen maailmansa. Äsken hänen häntänsä oli vielä hiljalleen liikkunut puolelta toiselle, ennen kuin hän laski sen tassujensa päälle rauhallisesti. Hänen siniset silmänsä olivat nauliintuneet omiini.
“Sehän on hienoa, ei kiitos, söin juuri. Haluaisitko ateriasi jälkeen käydä kävelyllä?”, Isäni kysyi. Mietin asiaa hetken. Ei kai Pehmoturkki minua täällä kaipaisi kaameasti jos lähtisin käymään kävelyllä. Sekä olin kiinnostunut mitä isällä oli sanottavaa. Hän oli vilkaissut sivulleensa puhuessaan, kuin näyttääkseen lähtöä, mutta muuten pysynyt tyynessä itsessään. Jos Eloklaanissa koskaan olisi kaksi varapäällikön paikkaa isäni oli varmasti toinen varapäällikkö Minttuliekin kanssa, siltä minusta ainakin tuntui hänen paikastaan.
“Mikä ettei! Odotan sitä jo innolla!”, tokaisin viitaten kävelyyn. Katsoin lintuani ja menin sen kanssa syrjemmälle, sillä minusta ei vain tuntunut siltä että minun pitäisi jäädä paikalleni syömään lintua. Katselin rauhallista leiriä, kuinka isä jatkoi puhelua Hallavarjon kanssa, kuinka emoni palasi leiriin saalis suussaan, jutellen jollekkin Eloklaanilaiselle pari sanaa. Popsin lintuani kaikessa Rauhassa, huomaten kuinka Kauristassu tuli minua kohti. En tajunnut kollia kokonaan, hän oli aina ollut omissa maailmoissaan, vai oliko hän omissa maailmoissaan? ainakin siltä hän näytti. Koittiko toinen toisaalta hankkia kavereita? En ollut nähnyt hänen viettävän kenenkään kanssa erityisesti. Siis kyllä, hän puhui silloin tällöin sisarilleen mutta muuten hän ei edes puhunut kenellekkään. Kolli tuli suoraan viereeni, alkaen popsia puheitta saaliistaan. Olin selvästi tuijottanut liikaa, sillä hänkin huomasi sen. Hän nosti katseensa minuun kysyvästi. Naurahdin vähän pudistaen päätäni.
“Mitä päässäsi liikkuu kun olet noin hiljaa kaiken aikaa? Miten muutenkin olet niin hiljainen kaiken aikaa?”, Kysyin, ottaen haukun saaliista. Kolli palasi takaisin saaliiseen, viiksi värähtäen kuin pettyneenä, en kuitenkaan erottanut oliko hän kiinnostunut, sillä kollin häntä liikehti keskittyneenä. Muutenkin hän oli vaikealukuinen. Pystyikö hän olemaan niin yksinkertainen todella tosin?
“Paljon kaikenlaista, päällimmäisenä on tosin millaista olisi olla lintu taivaalla riista valintasi takia. Eikä minulla ole mitään.. Erityistä tarvetta puhua jatkuvasti”, Kolli siristi silmiään riistalleen kun yritti selittää sosiaalisuutensa puutetta. Kallistin hieman päätäni hämilläni. No se voitaisiin muuttaa! Pystyisin alkamaan olemaan hänen ystävänsä ja kyselemään häneltä kaikkea ja ennen kuin hän huomaisikaan hän puhuisi jo paljon enemmän! Huomasin kuitenkin että lintuni oli jo melkein loppu, joten valmistelin ateria hetkeni. Kun nostin huomioni loppuneesta riistasta huomasin isäni, Lauhalaukan tulevan meitä päin. Hän nyökkäsi kunnioittavasti päällikön pojalle ennen kuin käänsi katseensa minuun.
“Lähdetäänkö?”, Hän kysyi hymyillen.

//1088 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Istuskelin aukion laidalla ja seurasin tummanruskeat silmät viiruina, kuinka Mesitähti luetteli Litteäkiven päältä kokoontumiseen lähtevien kissojen nimiä. En kuullut omaa nimeäni sanottavan missään välissä, vaikka jotkut oppilaista pääsivätkin mukaan mestariensa kanssa. Minä olin päällikön oppilas, enkä siltikään saanut kutsua näiden villien suurimpiin pirskeisiin ikinä. Miten kamalan epäreilua!
Potkaisin maata ja nousin seisomaan. Murehtiminen ei auttaisi minua, täytyisi siis keksiä jotain kehittävää tekemistä sillä välin, kun kaikki muut olivat tuolla jossain ulkona tapaamassa niitä variksenruoalta haisevia kuolonklaanilaisia.
Pyörin vielä ulkona, kun aurinko vajosi vähitellen puiden taa ja hämärä veti huntunsa metsän ylle. Ensimmäiset himmeät tähdet olivat ilmestyneet tuikkimaan taivaankannelle. Kissoja oli tullut ulos pesistään turkit siistiksi suittuina ja hermostuneina supisten. Päällikkö oli myöhässä, heidän pitäisi kohta lähtä.
Istuin oppilaiden pesän edustalla ja pyörittelin silmiäni kissojen ympärillä vallitsevalle jännittyneelle ilmapiirille. Ei se kokous niin iso juttu voinut olla, siellähän oli vain muutama rähjäinen ja haiseva villikissa paikalla kuuntelemassa Mesitähteä ja sitten sitä toista kissaa, joka kai johti Kuolonklaania. Ihan perusjuttuja.
Katselin, kuinka kissat kerääntyivät hiljakseen pesästään ulos tulleen Mesitähden ympärille. Lopulta iso joukko poistui piikkihernetunnelin kautta metsään. Kuulin heidän innostuneet kuiskauksensa leiriin asti, vaikka suurin osa heistä oli jo ehtinyt muurien ulkopuolelle.
Jäin istumaan yksin aukiolle. Olisin halunnut seurata heitä salaa kokoontumispaikalle, mutta se olisi ollut liian iso riski yksin. Niinpä tyydyin vain istuskelemaan ulkona, katse kohdistettuna piikkihernemuuriin, jonka taakse joukko eloklaanilaisia oli juuri kadonnut.

//Joku oppilas tai ihan kuka vaan kans leiriin jääny? xd
//223 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pysyttelin Omenatassun takana, kun oppilas vaani pörröhäntäistä oravaa. Pidätin hengitystäni, kun oppilas hiipi askel askeleelta lähemmäksi eläintä. Olin hetken ajan varma, että kanelinruskea oppilas voisi saada oravan kiinni, mutta sitten hän teki yhden pienen virheen. Omenatassu ei ollut kiinnittänyt huomiota maassa lojuvaan oksaan, joten naaras astui sen päälle. Kuului pieni rasahdus, jonka myös orava kuuli.
En ehtinyt tehdä mitään, kun Omenatassu lähti eläimen perään. Epäonnekseni orava kapusi lähimpään puuhun, ja Omenatassu seurasi perässä. Kuten arvata saattaa, reilu kuusikuinen oppilas ei kai aiemmin ollut kiivennyt puuhun. Omenatassu taisi tajuta sen liian myöhään, sillä kun orava katosi näköpiiristä, Omenatassu pysähtyi ja upotti kyntensä puun runkoon. Kanelinruskean kissan keho alkoi täristä.
”Mesitähti, auta!” kissa parkaisi onnettoman kuuloisesti.
”Älä liiku, pidä kiinni puun rungosta ja pysy paikoillasi!” ohjeistin oppilasta ja kiiruhdin puun luokse. En epäröinyt, kun otin pienesti vauhtia ja lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin ylöspäin kohti Omenatassua. Oppilas oli monen ketunmitan päässä maan pinnasta. Pudotus ei ollut mikään valtava, mutta noin nuori kissa voisi helposti murtaa käpälänsä alastulossa. Jouduin keskittymään täysillä kiipeämiseen. En koskaan ollut ollut mikään mestarikiipeilijä. Pääsin puuhun ja alas, mutta se jäikin sitten siihen.
Kun pääsin Omenatassun korkeudelle, jouduin hetken miettimään miten toimisin. Arvelin, ettei Omenatassu pääsisi omin avuin alas. Oppilas tärisi niin holtittomasti, että hän tuskin pystyisi keskittymään ohjeisiini. Täytyisi kantaa hänet alas.
”Miten minä pääsen täältä alas?” Omenatassu kysyi ääni väristen, muttei avannut suljettuja silmiään.
”Minä autan sinua. Tartun kohta kiinni niskanahastasi, mutta älä irrota otettasi puun rungosta. Lähden kulkemaan hitaasti alaspäin, ja sinun täytyy tulla kanssani. Luuletko, että pystyt siihen?” kysyin. Omenatassu mietti hetken.
”Entä jos minä putoan?” naaras kysyi ja raotti pienesti silmiään kohdatakseen katseeni.
”Et sinä putoa, minä pidän sinusta kiinni”, lupasin, vaikken ollut itsekään kovin varma suunnitelmastani. Tärkeintä oli, että edes Omenatassu luottaisi tähän suunnitelmaan. Parempi yksi epävarma kissa kuin kaksi. Omenatassu harkitsi hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi ja sulki taas silmänsä. Kurottauduin kohti naarasta, ja tartuin kiinni tuon niskanahkaan. Kun ote oli varma, lähdin hivuttautumaan askel askeleelta alaspäin pitkin puunrunkoa.
Samassa Omenatassu päästi irti puunrungosta. Jos en olisi pitänyt hampaillani kiinni oppilaan niskasta, olisin käskenyt häntä ottamaan puunrungosta kiinni. Omenatassu parkaisi pelosta. Jouduin nyt kannattelemaan sekä itseäni, että oppilasta. Suunnitelma ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta täytyisi päästä alas. Oppilaan kannattelu alkoi särkeä leukojani, joten pakotin itseni liikkumaan. Epävarmoin liikkein onnistuin pääsemään ketunmitan verran alaspäin. Leukani alkoivat väsyä.
Matkaa maanpinnalle oli arviolta pari-kolme ketunmittaa. Siispä irrotin otteeni puusta ja ponkaisin itseni takajaloillani kohti maanpintaa.
Laskeuduin sulavasti aluskasvillisuuden sekaan ja laskin Omenatassun maahan. Oppilaan hengitys oli raskasta, ja tuo jäi hetkeksi makaamaan maahan.
”Olin aivan varma, että minä kuolen!” kanelinruskea naaras parkaisi. Mieleni teki vastata, että minä pelkäsin aivan samaa, mutta tiesin ettei oppilas haluaisi kuulla niitä sanoja.
”Oletko sinä kunnossa? Eihän sinuun sattunut, kun loikkasin alas puusta?” kysyin ja katsoin huolestuneena Omenatassua. Naaras kampesi itsensä pystyyn.
”Ei tässä mitään. Kiva olla taas maan pinnalla. Mitä me teemme seuraavaksi?” Omenatassu kysyi ja nosti ruskean katseensa minuun. En ollut yllättynyt naaraan reaktiosta. Kasvoilleni levisi huvittunut virne. Olin kiitollinen siitä, ettei Omenatassulle ollut käynyt kuinkaan.
”Eiköhän nämä harjoitukset olleet tässä. Jatkamme saalistusharjoituksia joku toinen kerta. Ensi yönä on kokoontuminen, joten saat huomenna pitää vapaapäivän. Seuraavissa harjoituksissa opettelemme helppoja taisteluliikkeitä ja ylipäätään kerron sinulle taistelemisesta”, selitin rauhallisella äänellä. En osannut sanoa, oliko Omenatassu pettynyt vai tyytyväinen harjoitusten päättymisestä, sillä naaras vain nyökkäsi ja sivuutti aiheen kokonaan.
”Mikä on kokoontuminen? En ole aiemmin kuullut siitä”, oppilas kysyi uteliaana lähtiessään kulkemaan rinnallani kohti leiriä.
”Kokoontumisessa Eloklaani ja Kuolonklaani tapaavat täysikuun aikaan. Aiemmin sellaisia ei ole järjestetty, mutta Punatähti lupasi, että tänä yönä Eloklaani ja Kuolonklaani tapaisivat Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalla Kivikukkulalla. Kokoontumisessa minä ja Punatähti kerromme viimeisen kuun aikana omassa klaanissamme tapahtuneet tärkeät asiat”, yritin selittää asian mahdollisimman yksinkertaisesti. En ollut aiemmin itse ollut kokoontumisessa, mutta Helmiloiste oli kertonut siitä minulle. Hän oli vienyt minut katsomaan vuodenaikoja sitten ollutta kokoontumista. Mielestäni se oli ollut jokseenkin upea näky. Jokaisesta klaanista oli osallistujia, ja kaikki olivat sulassa sovussa keskenään. Eri klaanien kissat vaihtoivat kuulumisia keskenään, vaikka he tiesivät, ettei heistä koskaan voisi tulla tuttavia enempää.
”Lähteekö koko Eloklaani kokoontumiseen?” Omenatassu kysyi. Naurahdin huvittuneesti.
”Ei suinkaan. Mukaan lähtevät päällikön, parantajan ja varapäällikön lisäksi joitakin sotureita, oppilaita, mahdollisesti kuningatar ja klaaninvanhin”, sanoin ja vilkaisin puhuessani vierelläni kulkevaa Omenatassua.
”Pääsenkö minä mukaan? Voisin taas sanoa jollekin kuolonklaanilaiselle suorat sanat!” oppilas innostui.
”Kokoontumiseen lähtijät selviää tämän illan aikana, mutta sellaista ei saa tehdä. Täysikuun kokoontuminen on rauhanomainen tapahtuma, ja silloin klaanien välillä on aselepo. Riitaa ei saa haastaa tai Tähtiklaani suuttuu ja peittää kuun näkyvistä”, sanoin vakavana. Omenatassu tuhahti jotakin epämääräistä vastaukseksi.

Palattuamme leiriin, aterioin yhdessä Liljatuulen ja Utusielun kanssa. Keskustelimme niitä näitä ja jaoimme yhdessä suuren jäniksen. Pian syömisen jälkeen kutsuin koko klaanin koolle.
”Kuten olen aiemmin jo asiasta maininnut, olen sopinut Punatähden kanssa täysikuun kokoontumisesta. Tästä lähtien joka täysikuu otan mukaani osan Eloklaanista, ja käymme rauhanomaisesti tapaamassa kuolonklaanilaisia ja vaihtamassa heidän kanssaan kuulumisia. Kokoontumisen tarkoituksena ei suinkaan ole ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa, vaan tulla heidän kanssaan toimeen. Olen valinnut mukaan lähtevät kissat. Joka kerta kokoontumiseen pääsee eri kissoja mukaan, joten jos et pääse tällä kertaa, voi seuraavalla kerralla asia olla toisin”, selostin rauhallisella äänellä, jotta jokainen varmasti ymmärtäisi sanomani.
”Mukaan lähtevät minun lisäkseni Liljatuuli, Minttuliekki, Pehmoturkki, Hillasielu, Iltakaiku, Taivaslaulu, Hiilihammas, Korppisiipi, Kirsikkanenä, Kauristassu, Nokkostassu ja Ruskatassu. Levätkää ennen kokoontumista, sillä pääsette sen jälkeen nukkumaan vasta kuuhuipun jälkeen. Lähdemme matkaan sitten, kun aurinko on laskenut”, päätin kokouksen loikkaamalla alas Litteäkiveltä.
Aurinkokajo asteli minun luokseni. Naaras näytti pettyneeltä. Olin jättänyt hänet tarkoituksella pois kokoontumisesta. Tuntui pahalta olla epävarma omista tunteistani, ja en haluaisi miettiä niitä kokoontumisen aikana.
”Olisin mielelläni lähtenyt teidän mukaanne”, naaras huokaisi hiljaisella äänellä ja laski katseensa maahan.
”Lupaan, että otan sinut mukaan seuraavaan kokoontumiseen”, huokaisin. Aurinkokajo nosti päätään ylöspäin. Hänen kasvoillaan käväisi hento hymy.
”Minä muistan tuon lupauksen”, naaras hymähti ja puski hellästi kuonollaan poskeani. Kuin tottumuksesta vastasin siihen puskemalla takaisin. Enää soturin lähellä ollessa sydämeni ei lyönyt tuhatta ja sataa, enkä tuntenut mukavaa kihelmöintiä jokaisessa kehonosassani. Astuin askeleen etäämmäksi naaraasta.
”Minun täytyy levätä vielä kun voin. On ollut aika raskas päivä”, sanoin ja sen kummempia odottelematta kävelin omaan pesääni Litteäkiven alle.
Asetuin mukavaan asentoon sammalvuoteelleni, eikä mennyt kauaakaan, kun vajosin jo uneen.

Heräsin seuraavan kerran siihen, kun joku kutsui minua pesän suuaukolta. Kutsu sekoittui ensin uneeni, mutta pian tajusin sen olevan totta. Väräytin korviani ja avasin silmäni hitaasti. Olisin mielelläni nukkunut pidempään, mutta muistettuani kokoontumisen, väsymys katosi hetkessä. Nousin ylös ja venyttelin.
Pesän ulkopuolella minua odotti Minttuliekki. Punaruskea naaras kohtasi katseeni.
”Meillä taitaa olla vähän kiire”, varapäällikkö huomautti ja viittoi katseellaan kohti taivasta. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä ja ensimmäiset tähdet tuikkivat taivaalla. Hämärä oli saapunut metsään.
”Äh, nukuin liian pitkään. Anteeksi”, huokaisin soturille, joka kuittasi anteeksipyynnön nyökkäämällä. Nuolaisin muutaman kerran turkkiani, jonka jälkeen astelin varapäällikköni edellä piikkihernetunnelin sisäänkäynnille. Liljatuuli oli jo odottelemassa meitä, ja naaras loihti kasvoilleen toruvan virneen myöhästymiseni johdosta.
Minua hävetti, sillä kuolonklaanilaiset varmasti pahoittaisivat mielensä siitä, että Eloklaani myöhästyy ensimmäisestä kokoontumisesta. Täytyisi vain olla rennosti ja pahoitella myöhästymistä, ei tässä oikein muutakaan voisi. Onnekseni Punatähti oli rauhallinen ja kuolonklaanilaiseks melko ymmärtäväinen kissa.
”Keitä vielä puuttuu?” kysyin, kun kissoja alkoi tulla luoksemme. Kaikki eivät suinkaan olleet paikalla vielä.

//Muut kokoontumiseen lähtijät?
// 1167 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Harjoitukset Nokkostassun kanssa olivat sujuneet loistavasti! Olin opettanut hänelle saalistuksen perusteita ja vaanimisasennon, jonka jälkeen olin mennyt piiloon ja käskenyt häntä jäljittämään minut pelkästään nenäänsä apunaan käyttäen. Naaras oli pyörinyt pienellä metsäaukiolla aikansa, kunnes oli saanut vainun minusta ja paljastanut piilopaikkani saniaisten seasta.
Kävelin oppilaan edellä aukiolle, jossa oltiin rauhoituttu iltapäivälevolle. Kissat nauttivat suloisesta auringonpaisteesta, joka pisaroi aukiolle läikittäin puiden lehtien välistä.
”Saat loppupäivän vapaata. Huomenna jatkamme jäljittämistä, mutta oikeilla saaliseläimillä. Syö ja nuku hyvin, lähdemme aikaisin aamusta”, käännyin sanomaan Nokkostassulle, joka oli pysähtynyt viereeni odottamaan lupaa poistua omille teilleen. Ruskeavalkoinen naaras nyökkäsi silmät sädehtien ja tassutteli sitten oppilaiden pesän edustalla aikaansa tappavien pentuetoveriensa luokse.
Silmäkulmastani näin jonkun lähestyvän minua pentutarhan suunnalta. Siirsin katseeni kilpikonnalaikkuiseen Utusieluun, jonka kasvoille levisi lämmin hymy. Hymyilin takaisin. Minusta oli hienoa, miten hyvissä väleissä olimme entisen mestarini kanssa jopa koulutukseni päätyttyä.
”Hei, Hiilihammas!” vanhempi soturi tervehti minua ystävällisellä äänellään. Vasta nyt huomasin hänen kannoillaan tepastelevat pennut. Tuulipentu katsoi minua silmät kirkkaina, ja minä nyökäytin päätäni hänelle ja tästä vähän kauempana seisovalle Paatsamapennulle ikään kuin tervehdyksenä.
”Hei vaan”, vastasin sitten Utusielulle. ”Sinulla näyttää olevan käpälät täynnä töitä.”
”Älä muuta sano”, naaras naurahti ja vilkaisi nopeasti pentuihin päin. ”Kuule, oli minulla ihan asiaakin. Sattuisitko olemaan vapaana? Lupauduin lähtemään metsästyspartioon, ja tarvitsisin jonkun sijaisekseni pentutarhalle, joten ajattelin, jos sinä voisit auttaa ystävää hädässä.”
”Totta kai!” vastasin epäröimättä. Utusielu näytti ilahtuneelta. ”Mene sinä vain, niin me keksimme Tuulipennun ja Paatsamapennun kanssa tekemistä.”
”Kiitos paljon, Hiilihammas! Lumihiutale on tulossa katsomaan pentujen perään myöhemmin illalla, joten yritä sinnitellä siihen asti”, Utusielu sanoi ja kurkottui sitten nopeasti koskettamaan poskeani kuonollaan kiitollisuuden eleenä. Ennen kuin hän lähti, tämä kääntyi vielä Tuulipennun ja Paatsamapennun puoleen. ”Olette jo tarpeeksi vanhoja ymmärtääksenne, että teidän tulee käyttäytyä kunnolla sillä välin, kun Hiilihammas katsoo teidän peräänne. Älkää siis tehkö mitään typeryyksiä, jooko?”
”Ei tehdä”, Tuulipentu lupasi, ja Paatsamapentukin nyökytteli ujosti.
Utusielu kiitti minua toistamiseen, jonka jälkeen hän hän kiiruhti sotureiden pesän luona parveilevan pienen kissajoukon luokse. Jäin seisomaan yksin pentujen kanssa, ja hetkeen en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Sain kuitenkin loistavan idean, kun näin Kirsikkakuonon raahautuvan ulos ottamaan aurinkoa, pois karhunvatukkapensaan varjosta.
”Kiinnostaisiko teitä kuulla jokin jännä tarina?” kysyin yrittäen samalla herätellä pentujen kiinnostusta. Jos saisin heidät innostumaan Kirsikkakuonon tarinoista, ilta sujuisi varmasti ilman suurempia kommelluksia.
Onneksi kaksikko oli odotusteni mukaisesti ihan täpinöissään ehdotuksestani. Niinpä johdattelin heitä kohti Kirsikkakuonoa, joka oli juuri asettunut loikoilemaan mukavasti auringon lämmittämään kohtaan.
”Iltapäiviä, Kirsikkakuono!” mau’uin pirteästi vanhalle naaraalle, joka räpäytti silmänsä auki suljettuaan ne vähäksi aikaa nauttiessaan rauhallisesta iltapäivästä, ennen kuin olimme ilmestyneet häiritsemään häntä.
”Kas hei”, Kirsikkakuono vastasi ja vaihtoi asentoaan, joka ei ilmeisesti nyt ollutkaan enää hyvä, vaikka tämä äsken olikin näyttänyt viihtyvän siinä oikein mainiosti. Istahdin vähän matkan päähän klaaninvanhimmasta ja laskin hännän käpälilleni. Tuulipentu ja Paatsamapentu tulivat uteliaina lähemmäksi.
”Ajattelin, olisiko sinulla kenties kertoa meille jokin jännittävä tarina nuoruudestasi?” kysyin pentujen asetuttua myös aloilleen.
Kirsikkakuono räpytteli silmiään yllättyneenä. ”Vai tarina nuoruudestani? Tuskin ne niin jännittäviä ovat, että teitä kiinnostaisi kuunnella”, hän hörähti lopulta, mutta vajosi sitten mietteisiinsä hetkeksi. ”Tai odottakaas… Kyllä minä ehkä yhden tarinan taidan tietää.”
Tuulipentu ja Paatsamapentu vaihtoivat innostuneita katseita, se sai minut hymyilemään.
Kirsikkakuono alkoi kertoa meille tarinaa ketusta, johon oli törmännyt ollessaan vasta 7 kuukautta vanha. Puolessa välissä tarinaa olin itsekin vetänyt käpälät rintani alle ja käynyt makaamaan samalla, kun keskityin kuuntelemaan naaraan tarinaa. Tuulipentu ja Paatsamapentu istuivat vieretysten, he todella eläytyivät Kirsikkakuonon tarinaan. Välillä saatoin kuulla jommankumman vetävän kiivaasti henkeä, kun naaras kertoi olleensa vähällä joutua ketun lounaaksi.
Kun tarina oli jo lopuillaan, havahduin katsomaan ympärilleni. Aukiolla oli nyt vähemmän kissoja, Iltakaiku ja Taivaslaulu söivät yhdessä leirin reunalla. Arvelin Lumihiutaleen tulevaan pian vaihtamaan vuoroa kanssani.
”Eikö ollutkin hyvä tarina!” Tuulipentu sanoi minulle ja kiinnitti huomioni takaisin Kirsikkakuonoon ja pentukaksikkoon. Ilmeisesti vanha naaras oli saanut tarinansa päätökseen. Hän katseli Paatsamapentua ja Tuulipentua hellästi.
”Oli! Kiitos kun kerroit sen meille, Kirsikkakuono”, kiitin Kirsikkakuonoa nopeasti ja kampesin sitten itseni seisomaan, jalkani olivat puutuneet tarinan aikana, joten askellukseni oli hieman kankeaa. ”No niin, pennut, toivottakaa Kirsikkakuonolle hyvät yöt, niin minä vien teidät takaisin pentutarhalle. Lumihiutale on tulossa sinne teidän seuraksenne.”
Paatsamapentu ja Tuulipentu sanoivat iloset hyvästit klaaninvanhimmalle, jonka jälkeen lähdin ohjaamaan heitä pentutarhaa kohti. Pentutarhalla varmistin vielä, että pennut kömpivät kumpikin varmasti peteihinsä, eivätkä livahtaneet enää leikkimään omille teilleen.
”Onko teillä vielä nälkä?” kysyin katsoessani alas sammalilla kiemurteleviin karvapalloihin. Lumihiutale oli vähän myöhässä, joten yhtä hyvin voisin itsekin laittaa pennut yöunille.

//Tuuli? Nokkonen voi yhä jatkaa Hiilen edellistä tarinaa, jos haluaa :’D
//717 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jouduin miettimään pidemmän aikaa Mesitähden esittämää kysymystä keksiäkseni siihen vastauksen. Mielessäni muodostui outo kuva, jossa jouduin hiipimään siten, että tuuli puhalsi selkäkarvojani hipoen ylitseni. Se tuntui jotenkin hölmöltä ajatuksena, mutta ehkä villikissat olivat tottuneet liikkumaan tuulen alapuolella saalistaessaan sen sijaan, että olisivat kävelleet normaalisti.
”No varmaankin silloin, kun se ei kutittele jalkoja vaan kulkee selän yli”, vastasin, mutta Mesitähden hieman huvittuneesta ilmeestä huomasin, että minulla oli vielä opittavaa.
”Hyvä arvaus, mutta tuulen alapuolella oleminen tarkoittaa sitä, että tuuli puhaltaa vasten kasvojasi ja vie hajuasi kauemmas saaliseläimestä, selkäsi taakse”, mestari selitti rauhallisesti. Tukahdutin halun pyöräyttää silmiäni, siitä oli tullut minulle paha tapa, josta tavallaan jopa pidin. Se antoi minulle lisää itsevarmuutta. Minusta kollin antama selitys käsitteelle ”tuulen alapuolella” ei kuitenkaan aivan vastannut sitä, mitä olin luullut sen olevan. Päätin kuitenkin pitää ajatukseni omana tietonani, sillä mitä vähemmän jaarittelisin, sitä nopeammin pääsisin oikeasti saalistamaan. Halusin taas kokea sen vapauden huuman, joka oli vallannut koko kehoni viime kerralla jahdatessani sitä jänistä nummella.
Seuraavaksi Mesitähti kertoi minulle, mitä tarkoitti tuulen yläpuolella oleminen. Se oli vähintäänkin yhtä hämmentävä käsite kuin tuulen alapuolella oleminen eikä vastannut omasta mielestäni sananmukaista tarkoitustaan. Onnistuin kaikesta huolimatta nielemään sanani ja pysyttelemään hiljaa, pian päästäisiin tositoimiin ja saisin koettaa oikeaa saalistamista.
Lopulta kun mestarini oli saanut käytyä läpi kanssani kaikki haluamansa asiat, siirryimme itse saalistukseen, mistä oli enemmän innoissani. Jossain vaiheessa keskittymiseni oli meinannut herpaantua, mutta nyt kuuntelin taas päällikköä korva tarkkana. Pienikin tiedonhippunen aiheeseen liittyen oli minulle kullanarvoinen.
”Seuraavaksi sinun tehtäväsi on etsiä saaliseläimen hajujälki ja seurata sitä”, Mesitähti aloitti, mutta ennen kuin hän ehti jatkaa ohjeistustaan, sanoin innokkaasti väliin:
”Ja tappaa se! Niin kuin ihan oikean saaliin!”
Valkea kolli hymähti ja nyökkäsi pienesti. ”Jos onnistut saamaan sen kiinni, niin kyllä, myös tappaa se. Muistathan kuitenkin, että meidän täytyy kunnioittaa eläimiä, jotka ovat antaneet henkensä ruokkiakseen klaanimme, eikä niillä saa leikkiä. Tapon täytyy siis tapahtua nopeasti ja kivuttomasti.”
”Joo joo”, tuhahdin. ”Ei saa leikkiä, muista kunnioittaa ruokaa, nopea ja tuskaton tappo… Tajuttiin jo! Voidaanko nyt aloittaa?”
Mesitähti näytti hetken siltä, että hän empi, olinko varmasti valmis tähän, mutta nyökkäsi sitten. Saatuani viimein luvan mestariltani aloittaa, ryhdyin tutkimaan eläinten jättämiä hajuja maasta, koska muistelin Mesitähden sanoneen sen olevan helpoin tapa löytää jotakin metsästä, jossa kaikki hajut sekoittuivat äkkiä ilmassa kasvien tuoksuihin.
Haistoin lähes heti hiiren, mutta päätin sivuuttaa sen. Halusin saalistaa jotain isoa, jotain sellaista, mikä saisi mestarini leuan putoamaan sijoiltaan. Hiiri ei siis ollut arvoisen vastus tällä kertaa, aioin löytää vielä jotakin parempaa.
Kuljin eteenpäin aluskasvillisuuden seassa. Kuulin Mesitähden askeleet perässäni, mutta ne olivat melko vaimeat, joten hän ei ollut kovin lähellä minua. Arvelin hänen haluavan antaa minulle tilaa, jotta minun olisi helpompi löytää ja jäljittää saalis.
Vähitellen nostin päätäni ylemmäksi tutkiakseni ilmassa leijailevia hajuja. Jouduin pinnistelemään tosissani, jotta onnistuin poimimaan yksittäisen hajujäljen hajujen sekamelskasta. Tunnistin tämän hajun, se kuului oravalle. Kasvoilleni piirtyi pieni, ovela hymy. Kukapa ei kunnioittaisi oravan saalistanutta kissaa, ehkä Mesitähtikin vaikuttuisi niin, että ylentäisi minut suoraan soturiksi.
Lähdin seuraamaan oravan hajua peremmälle metsään. Haju voimistui koko ajan, eikä mennyt aikaakaan, kun näin punertavanruskean otuksen nököttämässä aukion reunalla ja tonkimassa maassa olevaa varastoaan.
Laskeuduin vähän matalemmaksi, kuten Mesitähti oli opettanut – sitä kutsuttiin kai jonkinlaiseksi vaanimisasennoksi. Hivuttauduin vähän matkaa eteenpäin, kohti oravaa, mutta se tuntui liian hitaalta. Tätä etanavauhtia nököhammas ehtisi varmasti juosta karkuun, ennen kuin pääsisin edes iskuetäisyydelle!
En tajunnut katsoa jalkojani liikkuessani, ja astuin vahingossa oksan päälle. Oksa napsahti katki, siitä kuuluva ääni ei ollut mitenkään erityisen kova, mutta juuri riittävän äänekäs varoittamaan oravaa lähestyvästä vaarasta. Vain silmänräpäystä myöhemmin se jätti varastonsa ja lähti pinkomaan lähintä puuta kohti.
Siinä tilanteessa päässäni ei oikeastaan liikkunut kuin yksi ajatus: ota orava kiinni. Niinpä säntäsin salamana sen perään – puuhun. En ollut koskaan ennen kiivennyt puuhun, mutta yllättävän adrenaliinipiikin hyökyessä lävitseni, en ajatellut asiaa sen kummemmin vaan melkein suorastaan juoksin runkoa pitkin ylöspäin.
Jossain vaiheessa orava kuitenkin katosi näköpiiristäni, ja samalla hetkellä tajusin olevani oikeasti puussa. Kurkistin varovasti lapani ylitse maahan, johon oli matkaa monta kymmentä hännänmittaa, ja takerruin sitten tiukemmin kiinni runkoon. Pelko kiipeili sisälläni ja sai koko kehoni vapisemaan holtittomasti, mielessäni pyöri vain kammottava ajatus putoamisesta.
”Mesitähti, auta!”

//Mesi?
//670 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aamupäiväni oli ollut täynnä kiireitä. Olin noussut ylös ennen auringonnousua ja auttanut Liljatuulta yrttivaraston siistimisessä. Se oli oikeastaan mennyt niin, että Liljatuuli antoi minulle pois heitettävät yrtit, ja minä kiikutin ne leirin ulkopuolelle. Homma oli sujunut sisareni mukaan nopeammin kahdestaan, ja hän oli kiitollinen minulle avusta. Minustakin oli mukava viettää aikaa kahden pentuetoverini kanssa.
Yrttivaraston siistimisen jälkeen olimme suunnanneet Liljatuulen, Minttuliekin ja Lauhalaukan kanssa joelle. Lauhalaukka oli testannut taitojamme, ja todennut, että olimme oppineet kaiken mitä tarvitsi. Seuraavaksi alkaisimme opettaa eloklaanilaisille uimista.
”Mesitähti, minä uskon, että Kirpputassu alkaa olemaan jo valmis soturiksi. Hän on oppinut soturilain ja omaksunut klaanin tavat, ja hänen koulutuksensa on edennyt muutenkin moitteettomasti”, Lauhalaukka naukui, kun nousimme vedestä ylös.
”Sitten minun täytynee nimittää hänet soturiksi mahdollisimman pian”, vastasin lempeällä äänellä ja jatkoin turkkini pesemistä.
Aurinko liikkui nopeasti kohti huippuaan. Tiesin, että minun täytyisi olla leirissä viimeistään aurinkohuipun hetkellä, sillä olin luvannut pitää Omenatassulle harjoitukset.
”Missä järjestyksessä me alamme opettamaan uimista eloklaanilaisille?” Minttuliekki otti asian puheeksi ja keskeytti turkkinsa sukimisen. Olimme pohtineet asiaa aiemminkin, mutta mitään virallista päätöstä ei oltu saatu aikaiseksi.
”Minusta olisi hyvä idea, jos Lauhalaukka toimii virallisena opetusvastaavana. Voisit keskittyä täysillä kissojen opettamiseen, kun se sinulta näyttää sujuvan. Voisit aloittaa sotureista, joilla on oppilas koulutettavana. Minä ja Minttuliekki voimme alkaa opettamaan omille oppilaillemme uimista. On tärkeää, että se saadaan lisättyä koulutukseen, sillä tahdon jokaisen oppilaan oppivan edes uimisen perusteet”, selostin rauhallisesti ja annoin katseeni kiertää jokaisessa kissassa. Kaikki nyökyttelivät.
”Entä minä? Minähän voisin auttaa teitä, jos se vain sopii”, tummanharmaa Liljatuuli ehdotti. Parantajan katse kääntyi Lauhalaukkaan. Ilmeisesti kysymys oli esitetty oranssivalkealle kollille.
”Minulle se sopii ainakin. Mitä enemmän opettajia, sitä nopeammin kaikki eloklaanilaiset hallitsevat uimataidon”, soturi vastasi hymyillen.
Kun asia oli päätetty, lähdimme kulkemaan yhdessä takaisin leiriin päin.

Pääaukiolla oli paljon kissoja. Partiot valmistautuivat lähtemään aurinkohuipun partioon.
”Minun täytyy lähteä Omenatassun kanssa harjoituksiin. Huolehdithan sinä, että leirissä on tarpeeksi sotureita partioiden lähdettyä”, sanoin vielä Minttuliekille ennen kuin lähtisin etsimään Omenatassua. Punaruskea naaras nyökkäsi. Hyvästelin ystäväni nopeasti ja lähdin suuntaamaan kohti oppilaiden pesää.
Löysin kanelinruskean oppilaan karhunvatukkapensaikon luota. Naaras oli ilmeisesti tutustumassa leirin hajuihin, ja olin siitä ylpeä. Hän oli ottanut ensimmäisen tehtävänsä ainakin vakavasti. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Omenatassu käännähti ympäri.
”Joko mennään?” naaras kysyi kärsimättömästi. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
”Mennään vain”, vastasin rauhallisella äänellä ja lähdin johdattamaan oppilasta kohti leirin uloskäyntiä. Kun kuljimme tuoresaaliskasan ohi, nenääni leijaili riistan houkutteleva tuoksu. Vatsani kurni, mutta yritin unohtaa sen. Söisin harjoitusten jälkeen.
Astuin hämärään piikkihernetunneliin oppilaan edellä, ja sen toisessa päässä kiersin tunnelin uloskäynnin edessä olevan kiven. Kuulin Omenatassun askeleet perässäni. Olin jo aiemmin päättänyt, että opettaisin naaraalle saalistuksen perusteet sekametsässä vähän kauempana leiristä. Pysyttelisimme kuitenkin kaukana myös Kuolonklaanin rajasta, sillä en halunnut eilisen toistuvan. Vaikka uskoin, että tästä lähtien Omenatassu olisi tarkempi siitä minne juoksisi, mutta en halunnut ottaa riskiä. Turvallisinta oli pysytellä reviirin keskustassa mahdollisimman kaukana rajoista.
Päivä oli mitä kaunein. Taivaalla leijaili muutama pilvenhattara, ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Linnut visersivät laulujaan, ja ötökän surina kantautui silloin tällöin korviini. Luonto oli herännyt henkiin, ja se sai oloni rauhalliseksi. Eloklaanilla meni hyvin. Jostain syystä jännitin kuitenkin tulevaa kokoontumista.
Kohtaisimme ensi kertaa Kuolonklaanin kanssa heidän reviirillään sijaitsevalla Kivikukkulalla. Kokoontumiseen ei olisi enää montaa päivää. Toivoin sydämeni pohjasta, että kuolonklaanilaiset eivät alkaisi haastaa riitaa, vaan että kokoontuminen sujuisi ongelmitta. Minun mielestäni oli tärkeää tietää, miten toisella klaanilla meni. Ei sen vuoksi, että olisin voinut hyödyntää heidän antamaansa tietoa, vaan että voisin tarvittaessa tarjota heille apuani. Vaikka Kuolonklaani olikin toisinaan vaikea ja vihamielinen klaani, halusin tulla toimeen heidän kanssaan.
”No niin. Käymme tänään läpi saalistuksen perusteita, ja saat lopuksi yrittää seurata saaliin hajujälkeä, vaania sitä ja lopulta saalistaa sen. Eloklaanin metsässä on jonkin verran aluskasvillisuutta, joka auttaa sinua pysymään piilossa saaliilta. Pelkkä näkymättömissä pysyminen ei auta, sillä moni eläin haistaa sinut. Siksi on tärkeää pysytellä tuulen alapuolella. Osaatko sanoa, miten tiedät milloin olet tuulen alapuolella?” aloitin harjoitukset heti pysähdyttyäni. Omenatassu tuntui ainakin toistaiseksi kuuntelevan minua tarkasti, mutta tiesin, että asia saattaisi muuttua nopeasti. Täytyisi siis hyödyntää tämä hetki ja kertoa nyt mahdollisimman paljon oleellista tietoa saalistukseen liittyen.

//Omppu?
// 661 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Valikoin taas sokkona itselleni jotakin tuoresaaliskasasta – sillä nimellä nämä kissat kutsuivat ruokavarastoaan – ja rupesin syömään sitä heti. Tiesin katsomattakin, että eläin, jota söin, oli hiiri tai joku muu pieni jyrsijä. Tiesin myös, että minun kannattaisi noudattaa Mesitähden tehtävänantoa ja tutustua tarkemmin leirin sekä eri saaliseläinten hajuihin. Minusta kuitenkin kuolleet eläimet olivat ällöttäviä, enkä halunnut uhrata aikaani siihen, että nuuhkisin yhtä sellaista paremmin.
Kun olin melkein syönyt kaiken, päätin vilkaista nopeasti ruoanjämiä. Näin vain paljon verta ja ruskeaa karvaa, sitä ei voinut tunnistaa enää selvästi joksikin tietyksi eläimeksi.
Silmäkulmastani näin jonkun kulkevan ohitseni. Siristin hiukan silmiäni ja nostin katseeni ylös vielä viimeistelyä vailla olevasta ateriastani. ”Hei sinä”, sanoin pienikokoiselle, lähes kokomustalle kollille, jonka olin nähnyt joskus oppilaiden pesällä. Hän näytti olevan matkalla sinne juuri nytkin, joten arvelin tuon olevan oppilas kuten minäkin.
”Niin?”
Kissan rinnassa oli valkea täplä, joka erottui hyvin kollin muusta turkista. Sen sijaan hänen ruskeat silmänsä tuntuivat hukkuvan tumman karvoituksen sekaan. Oppilas oli selvästi minua vanhempi, mutta olin häntä kaksin verroin isompi.
”Osaatko sinä sanoa, mikä tämä eläin on?” kysyin arvioitua ensin hetken kissaa katseellani.
Tumma kolli siirsi katseensa jalkojeni juuressa lojuvaan veriseen mössöön ja katsoi sitten taas minuun. ”Etkö sinä itse tiedä, mitä söit?” Äänensävystä osasin päätellä, ettei oppilaan sanoja oltu tarkoitettu loukkaukseksi. Hän kuulosti lähinnä hämmentyneeltä.
”Pyytäisinkö muka sinua kertomaan minulle, jos itse tietäisin?” tuhahdin pyöritellen silmiäni jo ties monennetta kertaa tämän päivän aikana. Nämä kissat olivat sitten turhauttavan hidasälyistä sakkia.
Kolli kumartui nuuhkaisemaan jyrsijää lähempää. Yritin peitellä ylitsepursuavaa uteliaisuuttani seuratessani sivusta, kun hän keskittyi käyttämään nenäänsä.
”No, mikä se on?” kysyin malttamattomana.
”Hajun perusteella sanoisin sen olevan päästäinen, mutta muuten en ole varma. Silmät kiinni sinäkö olet tätä yrittänyt syödä?” Kollin arvaus ei ollut heittänyt pitkälle totuudesta, sillä itse asiassa juuri niin minä olin tehnyt.
Laskin tuuhean häntäni etukäpälieni päälle ja silotin vaivihkaa rintakarvojani, jonka jälkeen annoin katseeni lipua hitaasti päästäisestä edessäni seisovaan kissaan. ”Jaa, kiitos avusta, kai. Minä olen muuten Omenatassu.”
”Olin paikalla kuuntelemassa muutama päivä sitten. Minä olen kuitenkin Kirpputassu”, oppilas esittäytyi ja hänen huulilleen kaartui ystävällinen hymy. Katselin Kirpputassua hieman mietteliäänä. ”Itse asiassa me olemmekin jo tavanneet. Toisena päivänäsi neuvoin sinut oikealle paikalle, kun vaikutit olevan hukassa.”
”Vai niin”, sanoin oikeastaan jo mielenkiintoni menettäneenä. Juuri nyt halusin päästä tästä tilanteesta pois niin pian kuin se vain oli mahdollista, en ollut sillä tuulella, että olisin halunnut hioa tuttavuutta kenenkään kanssa. ”Kuule, Karppitassu, kiva kuin autoit minua ja niin edelleen, mutta minulla on juuri nyt vähän kiire. Ymmärrät varmaan?”
”Kirpputassu”, kolli korjasi, muttei ehtinyt sanoa enempää, sillä olin jo kääntynyt selin häneen ja lähdössä toiseen suuntaan.
Päätin kierrellä leirissä jonkin aikaa ja nuuhkia pesiä. Olin oppinut jo erottamaan oppilaiden pesän kaikista muista, mutta se kai minun oli kaikista tärkein tietää tässä tapauksessa. Ehtisin kyllä myöhemminkin tehdä lähempää tuttavuutta muihin pesiin.
Lopulta palasin takaisin oppilaiden pesälle, joka oli illan tullen alkanut täyttymään. Suunnistin omalle paikalleni poikkeuksellisesti pelkän hajuaistini varassa, jotta oppisin tulemaan toimeen oman nenäni ja ympärilläni olevien hajujen kanssa. Oman hajun tunnistaminen monien muiden joukosta ei ollutkaan niin vaikeaa, kuin mitä olin luullut.
Vähitellen ympärilläni alettiin rauhoittua ja pesään laskeutui hiljaisuus. Syvä hiljaisuus, jossa henkäyskin oli liian raskas. Nukahdin kuitenkin melko nopeasti, enkä ehtinyt jäädä kuuntelemaan omien sekavien ajatusteni kuminaa päässäni.

Seuraavan aamupäivän haistelin ahkerasti leirin hajuja, mikä oli varsin epätavallista toimintaa minulta. Tein sitä osittain siksi, että halusin hyvitellä eilistä töppäystäni Mesitähdelle osoittamalla olevani ihan hyvä oppilas, mutta myös siitä syystä, että minua kiinnosti todella oppia ymmärtämään hajujen vivahteikasta maailmaa. Hajujen tarkemmin tutkiminen ja niistä tiedon hankkiminen oli minulle täysin uusi asia, ennen hajut olivat vain olleet ärsyttävä kieppuva sumu, joka tunkeutui nenääni ja sai pääni särkemään.
Kun olin nuuhkimassa karhunvatukkapensaikkoa, nenääni tulvahti yllättäen uusi mutta tuttavallinen haju, joka ikään kuin kietoi minut sisäänsä. Käännähdin ympäri ja näin Mesitähden tassuttelemassa minua kohti. Katseeni kirkastui ja lähdin hölkkäämään mestariani vastaan häntä innokkaasti pystyssä.
”Joko mennään?” kävin suoraan asian. Katselin valkeaa kollia kärsimättömänä. Halusin päästä oppimaan lisää uutta heti.

//Mesi?
//644 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Marssin turhautuneena sisään parantajanpesään keskusteltuani hetken Liljatuulen kanssa, tämä oli todennut, että oppilastani ei vaivannut muu kuin pikkiriikkinen aivotärähdys. Pelmahdin sisään pesään joka oli oppilasaikanani tullut minullekin tutuksi, huomasin välittömästi Vadelmatassun, joka näytti pitkästyneeltä näplätessäään sammalpetiänsä käpälällään.
-Hei Vadelmatassu, naukaisin kollille yrittäen peitellä pienoista turhautumistani.
Vaaleanruskea kolli säpsähti kohottaen katseensa minuun, näin tämän silmissä pelokkaan pilkahduksen.
-Ei se haittaa vaikka lähditkin vähän väärille teille, muista silti jatkossa katsoa eteesi ja totella kun sinua käsketään, tokaisin hymyillen hieman kollille.
Vadelmatassu päästi helpottuneen huokaisun räpyttäen hitaasti silmiään.
-Anteeksi, että olin pöljä, kolli mutisi katseensa sammaliin laskien.
Naurahdin hieman, oppilaani taisi kuvitella minua raakana tyrannina, en tosiaankaan halunnut antaa tälle itsestäni sellaista kuvaa.
-Hei, ei se oikeasti haittaa, yritin lohduttaa kollia, joka näytti melko masentuneelta.

Vadelmatassua ei voisi pariin päivään viedä minnekkään, sillä vaikka olinkon ahkerasti väittänyt vastaan, niin Liljatuuli oli sanonut, että hänen piti antaa parantua rauhassa. Pyörähtelin turhautuneena ympäri aukiota muiden mestarien viedessä oppilaitaan jonnekkin, tai viettäessään heidän kanssaan aikaa, minulla oli jotenkin syyllinen olo Vadelmatassulle tapahtuneesta tapaturmasta, vaikka eihän tälle ollut kovin pahasti käynyt. Entä jos olisinkin voinut estää tätä menemästä? Entä jos hänen aivonsa olivat vaurioituneet pysyvästi? en olisi kyllä ihmetellyt yhtään jos äsken mainittu vaihtoehto olisi tapahtunut. Minusta tuntui, että olin huono ja vastuuton mestari, olinhan niin nuori vielä ja itse oman soturinimenikin vasta ansainnut! Lysähdin istumaan tuoresaaliskasan viereen yrittäen raahata ajatukseni pois synkästä kolkasta, jossa mieleni seikkaili. Suljin hetkeksi silmäni yrittäen kuvitella Vadelmatassun liikkumattomana parantajanpesässä, vain siksi, että olin ollut niin huolimaton ja holtiton, ehkä minun olisi pitänyt heti ensimmäiseksi viedä oppilaani metsästämään, eikä käskeä tätä siivoamaan niin, että ylimääräinen energia saattaisi vain yhtäkkiä purkautua. Nousin päätäni surumielisesti ravistaen ylös, ja lähdin hoipertelemaan parantajanpesälle yrittäen kerätä kaiken rohkeuteni kysyäkseni Vadelmatassulta erästä todella tärkeää asiaa, joka oli varjostanut mieltäni siitä asti, kun sain oppilaan. Tärisin hieman kun kuljin suuaukon läpi, toivoisin saavani parhaan mahdollisen vastauksen kysymykseeni, jonka aikoisin oppilaalleni pian esittää. Räpäytin silmiäni katsellen ympärilleni pesässä, Vadelmatassu oli onnellisesti omalla paikallaan, yhä elävien kirjoissa kakomassa yrttejä alas kurkustaan. Liljatuuli katseli tomeran oloisena vierestä kun oppilas nielaisi ylidramaattisesti yökäten vielä viimeisen lehden.
-Liljatuuli, olen pahoillani, mutta haluaisin jutella hetken kahden kesken Vadelmatassun kanssa, naukaisin Liljatuulelle joka oli kääntänyt pistävän katseensa minuun.
Parantaja nyökäytti ymmärtäväisesti päätään poistuen paikalta Vadelmatassun epäileväisen katseen saattelemana. Siirsin lämpimästi hymyillen katseeni vaaleanruskeaan kolliin, joka vaikutti hieman vaivaantuneelta tuijottaessaan minua pelokkaasti takaisin.
-Haluaisin kysyä sinulta kysymyksen, naukaisin tavoitellen äänessäni rauhallista sävyä.
Vadelmatassu liikahti hermostuneesti, kurtistaen kulmiaan minua yhä epäileväisesti tuijottaen.
-En kai ole tehnyt mitään väärää? Kolli vingahti pörhistäen turkkiaan.
Pudistin päätäni raskaasti huokaisten, nyt olisi minun vuoroni.
-Olenko minä mielestäsi huono mestari? Naukaisin hiljaa kääntäen katseeni pois päin pedillään viattomana makaavasta oppilaasta.
//437 sanaa
//Vadelma?

Kirjoittaja: Perus

”Tulkoon jokainen eloklaanilainen klaanikokoukseen!” Kuulin Mesitähden huutavan aukiolla, Nousin istuma-asennostani ylös ja venyttelin hieman, Paikkani olivat kipeät koko aamun istumisesta, Kun Aurinkokajo oli halunnut siistiä minua koko aamun huolellisesti.
”Ei sinun olisi tarvinnut..” Kiitin nolostuneena.
”En halua että näytät että olisit mennyt häntä edellä piikkipensaan läpi.” Aurinkokajo totesi vakavasti.
”En minä ollut alunperinkään sotkuinen!” Äyskäisin.
”Ai et vai?” Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsoi minua sarkastisesti keltaisilla silmillään, Kun tunkeuiduin hieman pienestä pentutarhan suuaukosta ulos.
”No hieman..” Sopersin, Tiedän kyllä että olen hirveä remuaja nukkuessani, Ja potkin yleensä jotakin viatonta suoraan vatsaan nukkuessani.
”Mutta mennäänkö jo?” Aurinkokajo kysyi kun olin jäänyt siihen seisoskelemaan, Nyökkääm hänelle ja lähden kohti meitä odottavaa kissajoukkoa kohti ja yritin rynnii joukon läpi. Mutta jo pian huomasin, Että kissajoukon läpi rynniminen oli yllättävän vaikeaa, Lopults jouduin kysymään että voisivatko muut väistää ja he väistivät ystävällisesti. Lopulta päästyäni litteäkiven päälle Mesitähden eteen ja pörhistelin rintaani hyvin ylpeästi. Pian jo Mesitähti aloittaa hieman pitkästyttävää puhettaan.
”Vadelmapentu on täyttänyt kuusi kuuta ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään asti,Kun hän ansaitsee soturinimensä, Hänet tunnettakoon Vadelmatassuna.”. Jo tässä kohdassa jotkut onnittelevat,Mutta Mesitähti hiljentää heidät katseellaan.
”Mestarisi tulee olemaan Korppisiipi, Ja toivon, Että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle.” . Sen jälkeen litteäkiven päälle hyppää Korppisiipi, Sirovartaloinen valkoinen naaras,Jolla on mustia kohtia vartalossaan ja pistävä katse.
”Korppisiipi,Olet valmis ottamaan oman oppilaan. Vaikka olet nuori,Olet osoittanut olevasi sinnikäs ja älykäs, Ja uskon että opetat kaiken osaamasi oppilaallesi.” Mesitähti lausuu juhlallisesti ja kosketan naaraan kanssa neniä muiden huutaessa nimiämme. Olin pyörtyä ylpeydestä,Kuten ehkä Korppisiipikin.
Kun juhlallisuudet ja kehut olivat hoidettu, Olin valmiina toimintaan.
”Menemmekö harjoituksiin!?!!” Kysyin innostuneena Korppisiiveltä toiveikkaasti häntä katsoen.
”Emme vielä, Ensin sinä siivoat sotureiden pesän ja sitten voimme mennä katsomaan rajat.” Naaras lausahtaa.
”Eikä!!” Tuhahdan ja rummuttan käpällilläni maata,Ei tämä ole oikein!
”Älä valita,Vaan tee.” Korppisiipi käskee tiukasti,Mutta ei vihaisesti ja heilauttaa häntäänsä sotureiden pesää kohti. Huokaisin ja lähdin pesää kohti musertuneena, Onko oppilaana tälläistä? Miksi edes halusin oppilaaksi, Jos tämä on tälläistä? Miksi en vain olisi jäänyt erakoksi ja seikkaillut?
”Olisit kuollut nälkään.” Kuulin järjen sanovan mielessäni mutta en jaksanut ajatella asiaa enempää,Pääsen sentään kohta tutkimaan rajoja! Kun olin astumassa soturienpesään, Näin Utusielun
siellä.
”Hei.” Valkea naaras naukaisi kun astuin kokonaan sisään, Pesässä oli hieman kosteaa mutta mukavan lämpöistä vaikka kukaan muu kuin Utusielu ei ollut siellä.
”No hei..” Mutisin vähän ärtyneemmin kuin oli tarkoitus.
”Etkö päässytkään saalistamaan kuten olit kaavaillut?” Naaras kysyi.
”No en! Se typerä karvapallo käski minun tulla siivoamaan tänne!” Murahdin äkäisesti ja aloin ottamaan vanhoja sammalpeitteitä pois.
”Älä huoli,Et sinä aina ole täällä siivoamassa, Ja muista että Korppisiipi on hieman tiukempi kuin muut,Mutta tarkoittaa vain hyvää sinulle.” Naaras lohdutti ja nousi ylös että voisin ottaa hänen petinsä.
”Aha.” Murahdin.
”Haluatko muuten apua? Minulla on nyt vapaata niin ajattelin että voisin tehdä jotain hyödyllistä kun en jaksa löhöillä koko päivää.” Utusielu tokaisi.
”Toki.” Vastasin iloiseisemmin kuin äsken ja aloin tekemään työtäni ahkerammin kuin äsken piristyksen voimalla.

”Hienoa työtä..” Utusielu puuskutti kun olimme hoitaneet työmme, Olimme vieläpä siivonneet petien lisäksi myös koko muun pesä.
”Korppisiipi saa olla sinusta ylpeä..” Naaras kehräsi iloisesti.
”No ilman sinua se ei olisi näin nopeasti onnistunut!” Kehuin Naarasta hymyillen ja ihailin tassujemme työtä.
”Äh..Älä minua kiittele.” Naaras naukaisi hetken päästä kun olin lähtemästä pesästä,Hymyilin pienesti ja juoksin Korppisiiven luo.
”Olen valmis!” Hihkaisin kun saavuin valko-mustan naaraan luokse.
”Olitpa nopea!” Naaras sanoi tyytyväisesti ja katsoi minua vaaleanvihreitä silmillään.
”Utusielu auttoi..” Tokaisin.
”No silti olitte nopeita.” Naaras naukaisi.
”No mennäänkö?” Kysyin naaraalta innoissani.
”Toki,Menemmekö vaikka nyt lähtevään partioon?” Hän kysyi.
”Tietty!” Huudahdin ja pyörin hänen ympärillään,Olin aivan innoissani. Kun lähdimme parin muun soturin mukaan partioon,En olisi malttanut odottaa että he puhuvat asiansa Minttuliekille vaan olisin halunnut lähteä heti matkaan. Mutta onneksi pian me lähdimme matkaan,Ja heti kun astuin ensimmäisen askeleeni leiristä ulos, Nenääni tulvahti liian monta hajua kerralla.
”Apua!” Kiljaisin.
”Mitä?” Korppisiipi katsoi minua hieman hämmentyneenä.
”Tukehdun näihin hajuihin!” Sanoin kauhistuneena.
”Et tukehdu.” Naaras tokaisi ja tönäisi kylkeään pehmeästi, Ja onneksi hän oli oikeassa, Hetken päästä olin jo suorastaan tottunut hajuihin ja keskityin metsän kauneuteen…Sen vihreisiin lehtiin ja kaikkeen muuhunkin siellä,Kuten sammaliin.
”Olemme kohta nummella.” Kuulin yhtäkkiä Korppisiiven naukaisevan.
”Ai siinä avarassa maastossa?” Kysyin .
”No tietenkin,Missä muuallakaan?” Naaras kysyi piikkikäästi. En välittänyt ,Koska aloin jo nähdä tätä nummea,Joka oli niin kaunis.. Lopulta en voinut kestää ja juoksin täysillä kohti nummea.
”Vadelmatassu!” Muut huusivat perääni, Mutta en kuunnellut..Aloin jo saavuttaa nummea.
Mutta yhtäkkiä kaikki pimeni silmieni edestä.

Heräsin taas parantajan pesässä.
”Taas sinä hankkiuduit tänne,Oletko niin rakastunut tähän paikkaan?” Kuulin Liljatuulelta kuulostavan
Kissan kysyvän.
”En…Mutta mitä tapahtui..?” Kysyin hieman pökerryksissä.
”Juoksit suoraan puuta päin,Sait pienen aivotärähdyksen.” Liljatuuli sanoi ja tuli esiin pesän nurkasta.
Liljatuuli oli pieni viehkeä tummanharmaa naaras,Jolla oli kauniit meripihkanväriset silmät ja valkosia kohtia esim rinnassa,Vasemmassa etukäpälässä sekä kuonossa.
”Kuolenko?” Kysyin hädissäni.
”Et,Joudut vain lepäämään.” Naaras sanoi.
”Voi ei..Jään jälkeen!” Vinguin kauhuissani.
”Et jää,Joudut olemaan täällä vain pari päivää,Ja sen jälkeen sinun pitää ottaa hieman rauhallisemmin”
Naaras totesi.
”Huh..” huokaisin helpotuksesta ja paransin asentoani.
”Haluatko että joku tulee luoksesi?” Naaras kysyi kuin arvaten että minulla on tylsää.
”No voi joku kohta..Minua vain hieman väsyttää..” mutisen.
”No varmaankin jos törmäilet täällä puita päin.” Naaras tuhahti. Vilkaisin häntä hieman äkäisesti mutta sitten kuulin Aurinkokajon äänen.
”Voinko tulla?” Kuulin Aurinkokajon kysyvän pesän ulkopuolelta.
”Toki,Voithan sinä tulla tietenkin katsomaan tätä meidän neroamme.” Naaras naurahti. Sitten sinikilpikonnakuvionen naaras astui sisälle,Huomasin hänen olevan hieman pahalla tuulella.
”Haluatteko olla kahden?” Liljatuuli kysyi ja Aurinkokajo nyökkäsi. Heti kun parantaja oli lähtenyt, Aurinkokajo aloitti vuodatuksensa.
”Mikä sinun päähäsi tuli?!” Naaras kysyi raivoissaan,Mutta ei huutanut.
”En tiedä…” Sopersin.
”Tuo on yhtä typerää kuin se lumiseikkailusi,Ellei vielä typerämpää,Aiheitit huolta viattomille ja satutit itseänikin!” Naaras sähähti.
”Anteeksi..” Sopersin ja menin kasaan pelosta. Oli hetken hiljaista.
”Anteeksi…Ei olisi pitänyt huutaa…” Aurinkokajo sanoi nolostuneena.
”Ei se mitään..” takeltelin hieman rentoutuneempana, Naaras hymyili ja nuolaissut vielä korvaani.
”No..Jätän sinut tänne lepäämään,Lepää rauhassa.” Aurinkokajo sanoi ja lähti pesästä.
Hetken päästäotin mukavan asennon ja aloin nukkumaan.

//1004 sanaa!!

Kirjoittaja: Elandra

Omenatassu: 38kp! – 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Mesitähti: 38kp! –

Kauristassu: 26kp! – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Korppisiipi: 6kp –

Hiilihammas: 10kp –

Kirjoittaja: Elandra

Kasvoilleni kiipesi huvittunut hymy, kun kuulin Omenatassun sanat. Oli pakko myöntää, että hän oli oikeassa. Henkäysvarjo oli takuulla ansainnut oppilaan sanat. Kuolonklaanin varapäällikkö oli ollut epäreilu koko kohtaamisemme ajan. Tähtiklaanille kiitos, että hän oli jättänyt asian sikseen ja jatkanut matkaansa.
”Jääköön se meidän väliseksemme, mutta ehkä hän ansaitsi kaiken mitä sanoit. Se oli siitä huolimatta typerää. Kuolonklaanilaiset ovat arvaamattomia, ja heidät koulutetaan tappamaan vihollisensa epäröimättä”, vastasin ja katsoin Omenatassua vakavana. Naaras kallisti pienesti päätään.
”Mutta eikö soturilaki kiellä sen?” naaras kysyi.
”Kuolonklaani ei elä soturilain mukaisesti, koska he eivät usko Tähtiklaanin olemassaoloon. Kuolonklaanilla on aikalailla omat sääntönsä, mutta he ovat sitoutuneet noudattamaan sääntöjä, jotka minä ja Punatähti laadimme perustaessani Eloklaanin”, selostin rauhallisella äänellä. Naaras nyökkäili ja kuunteli minua tarkkaavaisesti.
Ylitimme astinkiviä pitkin joen, ja jatkoimme matkaa kohti leiriä. Nummialue oli muuttunut taas sekametsäksi. Hidastin tahtiani, kun lähestyimme leiriä.
”En tiedä miten paljon kiinnitit huomiota kuolonklaanilaisten hajuihin, mutta tahdon silti kysyä. Tunnistatko tulevaisuudessa Kuolonklaanin hajun, jos törmäät siihen?” kysyin ja katsoin oppilastani. Omenatassu nyökkäsi epäröimättä.
”Eihän sitä voi olla haistamatta! Kamala sietämätön katku, melkein yhtä paha kuin ukkospolku!” kanelinruskea naaras vastasi. Nyökkäsin tyytyväisenä.
”Hyvä. Jatkamme harjoitusten parissa huomenna aurinkohuipun aikaan. Loppupäivän ja huomisen aamupäivän tehtävänäsi on tutustua leirin hajuihin. Tutustu etenkin eri saaliseläinten hajuihin, sillä jatkamme huomenna harjoituksia saalistuksen perusteiden parissa”, kerroin rauhallisella äänellä.
”Saanko huomenna etsiä sen jäniksen käpäliini ja ottaa sen kiinni?” oppilas kysyi ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle. Naurahdin huvittuneesti.
”Kuten huomasit, se jänis juoksi paljon kovempaa kuin sinä. Ennen kuin voit saalistaa jäniksiä, sinun täytyy osata vaania ja ennakoida sen liikkeet. Saalistamme ensin pieniä ja helpompia eläimiä, kuten hiiriä”, hymyilin leveästi. Omenatassu tuhahti, mutta pysyi vaiti.
Kiersin leirin sisäänkäynnin edessä olevan kiven ja astuin piikkihernetunneliin oppilaani edellä.
”Ota itsellesi jotakin syötävää ja nuku hyvät yöunet. Älä kuitenkaan unohda tehtävää, jonka annoin sinulle”, sanoin ja katsahdin vielä kanelinruskean oppilaan suuntaan. Omenatassu lupasi haistella asioita, ja minä poistuin hänen luotaan. Aurinkokajo loikoili leirin laitamilla ja nautti auringon lämpimistä säteistä.
”Hei”, tervehdin kumppaniani hymyillen. Sinikilpikonnakuvioinen soturi nousi ylös ja puski turkkiani kehräten.
”Miten harjoitukset menivät?” naaras kysyi ja vilkaisi Omenatassun suuntaan.
”Omenatassu oppi tunnistamaan erilaisia hajuja, ja lopulta onnistui eksymään Kuolonklaanin reviirille. Kohtasimme partion, mutta Henkäysvarjo lupasi antaa asian tällä kertaa olla”, vastasin irvistäen. Aurinkokajo näytti säikähtäneeltä.
”Onneksi he eivät hyökänneet kimppuunne”, naaras huokaisi huojentuneesti.
”Niin”, vastasin ja käänsin katseeni kumppaniini. Olin huomannut jo jokin aika sitten, ettei sydämeni alkanut pamppailemaan samalla tavalla kuten ennen katsoessani naarasta. Tuntui pahalta, sillä en tuntenut muuta kuin syvää ystävyyttä naarasta kohtaan. Ihastus ei ollutkaan muodostunut rakkaudeksi, vaan pentujen synnyttyä välimme olivat kuin ystävillä. Aurinkokajo kuitenkin vannoi palavasti rakkauttaan minua kohtaan, enkä vain voinut sanoa hänelle, etten ehkä tuntenutkaan samoin. Minä halusin rakastaa Aurinkokajoa, jonka vuoksi olin valmis yrittämään vielä.
Ehkä rakkaus tulisi ajan kanssa, ja tämä kaikki johtui vain kiireistäni.

//Omena voi vaikka jatkaa.
// 457 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pari päivää sitten Mesitähti oli nimittänyt neljä pentuaan oppilaiksi. Olin ollut aivan ällikällä lyöty, kun päällikkö oli tehnyt minusta tyttärensä Nokkostassun mestarin – se oli minulle äärimmäinen kunnia. Naaraan ensimmäisenä päivänä olimme kiertäneet rajat ja käyneet läpi perusasioita hänen soturikoulutukseensa liittyen, vaikka se ei ehkä ollutkaan vielä kovin ajankohtaista. Ehkä sillä tavoin yritin vakuutella itselleni, että pystyisin hoitamaan Nokkostassun koulutuksen ja tekemään hänestä kelpo soturin.
Pesin turkkiani aukiolla. Oli vielä aikaista, joten en odottanut Nokkostassun heräävän ainakaan ihan heti. Tarvitsinkin näin aamusta vähän aikaa itsekseni suorittaakseni aamutoimeni rauhassa. Pidin rutiineista, ne aikatauluttivat mukavasti arkea ja toivat minulle turvallista tunnetta asioiden sujuvuudesta.
Sivusilmälläni näin, kuinka Korppisiipi kömpi ulos sotureiden pesästä. Hänen turkkinsa oli pesty puhtaaksi, mutta väsymys teki hänen askelluksestaan raskaan näköistä ja kömpelöä. Kun laikukas naaras huomasi minut istumassa leirin reunalla, heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Korppisiipi nyökkäsi takaisin ja suuntasi sen jälkeen oppilaiden pesälle. Vähän ajan päästä hän tuli taas ulos vaaleanruskea karvapallo kannoillaan. Vadelmatassu oli intoa täynnä, vaikka huomasin hänessäkin merkkejä väsymyksestä.
Mesitähti oli nimittänyt nuoren kollin oppilaaksi eilen, ja nyt Korppisiipi oli lähdössä viemään huolehdittavaansa ulos. Minä ja Korppisiipi olimme saaneet oppilaat hyvin nuoressa iässä, mutta tiesin tämän olevan vain hyvää harjoitusta meille molemmille. Samalla kun Nokkostassu ja Vadelmatassu tekivät lujasti töitä soturinimiensä eteen, minä ja ystäväni kehityimme ja kasvoimme koko ajan paremmiksi mestareiksi.
Seurasin katseellani, kuinka Korppisiipi johdatti oppilaansa piikkihernetunneliin. Mieleeni nousi muisto muutaman päivän takaa, jolloin olin kysynyt häneltä, pitikö tämä kenestäkään klaanin kollista. Minua askarrutti vieläkin, mitä hänen erikoinen virnistyksensä oli meinannut – tykkäsikö hän jostakusta vai ei? Emme olleet ottaneet asiaa puheeksi sen jälkeen, enkä minä halunnut painostaa häntä kertomaan minulle siitä, jos tämä ei itse sitä tahtonut.
Jonkin ajan kuluttua Nokkostassu hiipi ulos oppilaiden pesästä. Naaraan ruskeavalkoinen turkki oli suittu siistiksi, ja hänen keltavihreät silmänsä haravoivat aukiota katseellaan. Nousin seisomaan ja lähdin tassuttelemaan oppilastani kohti rennosti. Halusin antaa itsestäni mestarina rauhallisen mutta asiallisen kuvan. Halusin, että Nokkostassu pystyi luottamaan minuun ja kertomaan minulle mieltään painavista asioista, jotka saattaisivat haitata hänen harjoitteluaan.
”Huomenta”, avasin keskustelun samalla kun kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy. ”Nukuitko hyvin?”
Nokkostassu nyökkäsi. ”Joo.”
”Hyvä kuulla! Harjoittelemme tänään vaanimista, ja yritämme myös löytää sinulle jostain saaliin, johon voit sitten kokeilla oppimaasi käytännössä”, selitin kävellessämme piikkihernetunnelin suuntaan. Tuore oppilas tepasteli vierelläni ja kuunteli tarkkaavaisesti kun puhuin.
Päätin pitää harjoitukset sekametsässä, josta todennäköisimmin löytäisimme myös riistaa harjoituksen loppuosaa varten. Mutta ennen kaikkea täällä oli tarpeeksi rauhallista opettamiseen.
Kiersin oppilaani eteen ja mietin pienen hetken, mitä sanoisin. ”Oletko koskaan kokeillut vaanimista? Esimerkiksi leikin lomassa?” kysyin naaraalta. ”Jos et ole, aloitamme ihan peruasioista, mutta jos taas sinulla on jo jokin mielikuva, miten se pitäisi tehdä, voit näyttää minulle.”

//Nokkonen?
//430 sanaa

Kirjoittaja: Nova

En vain tajunnut miksi näin nuorelle ja kokemattomalle soturille oli laitettu jo näin varhain oppilas, Vadelmatassu oli silti kieltämättä melkoinen yllätys, en edes tuntenut oppilasta muuten kuin näköhavainnolta. Hiilihammaskin oli sekoittanut hieman ajatuksiani melko kiusallisella kysymyksellä, hänen oli pakko kysyä juuri se kysymys: ”Pidätkö kestään
klaanimme kollista?” Olin vain pudistanut päätäni erikoisesti virnistäen, olin varmaankin vain herättänyt ystäväni epäilykset! Ravistin päätäni ja palasin takaisin nykyhetkeen, eli yksinkertaisesti jouduin vastaamaan oppilaani oudoksuvaan katseeseen.
-No niin Vadelmatassu, lähdetään kiertämään reviiri! Naukaisin ripeästi yrittäen peitellä väsymystäni.
vaaleanruskea kolli tapitti minua vielä hetken vihreillä silmillään, sitten tämä nyökäytti pienesti päätään niin, että vadelmanpunainen nenä vain vilahti virtaviivaisena hieman alaspäin.
Hymyilin oppilaalle ystävällisesti, sitten lähdin jolkottamaan pehmeästi leirin sisäänkäynnin läpi, kuuntelin tarkasti, että Vadelmatassu varmasti seurasi minua, eikä jäänyt tupeksimaan sijoilleen. Kuljimme eteenpäin hieman vaivaantuneessa hiljaisuudessa, kunnes tein pienen äkkipysähdyksen niin, että Vadelmattassukin taisi herätä mietteistään. Tarkastelin maisemaa vaaleanvihreät silmät sirrillään.
-Tässä on joki, joka kulkee reviirimme läpi, ja kun katsot tuonne kauemmas niin näet pienen koivumetsikön, selitin hännälläni paikkojen sijainteja viittoillen.
Vadelmatassun silmät olivat suurentuneet valtavan suuriksi, minusta oli todella hellyttävää miten kolli suhtautui ympäröivään maailmaan noin avoimesti.
-Seuraavaksi voisimme suunnata tuonne koivikkoon! Päätin, koska matkaa muisteltuani, totesin, että se oli ainoa paikka, jossa emme vielä olleet käyneet.
Vadelmatassu päästi innostuneen inahduksen yrittäen tunkea ohitseni tutkiakseen parin hännänmitan päässä vuolaana kuohuvaa jokea lähemmin.
-Mitä nuo ovat? Vadelmatassu naukui seuraten katseellaan jotakin, jota en ihan erottanut.
Astelin oppilaan vierelle tiirailen veden pyörteisiin tuumivaisesti, näin pienen vilahduksen hopeaisesta kyljestä Vadelmatassun katseen suunnassa.
-Ne ovat kaloja, selitin huvittuneesti viiksiäni värisyttäen.
Vadelmatassu käänsi vihreiden silmiensä innokkaan katseen hämmästyneenä minuun, tämä näytti ihan pöllöltä toljottaessaan minua kummastuneena.
-Kaloja? Kolli hämmästeli pörhistäen ruskeaa karvoitustaan vaaleanpunaista nenäänsä pienesti nyrpistäen.
//287 sanaa
//Vadelma?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sydän hakkasi rinnassani ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn, kun kuolonklaanilainen kumartui lähemmäksi minua. Hän ei kuitenkaan ylittänyt rajaa. Mesitähti oli puhutellut kissaa nimellä Henkäysvarjo, joten heidän täytyi tietää toisensa jostain jo entuudestaan. Minulle oli kuitenkin täysin yhdentekevää, kuka tämä rontti oikein oli tai mistä hän tunsi mestarini, mutta hän oli aivan liian lähellä minua ja teki olostani todella epämukavan, enkä minä voinut mitenkään sulattaa sellaista. Eikä kukaan puhuisi minulle tuohon äänensävyyn, jos se minusta itsestäni riippui!
”En ole vain tottunut puhumaan roskille, siinä kaikki. Voit siis ihan hyvin ottaa pikkukätyrisi mukaasi ja palata takaisin tunkiolle, missä varmaan asutkin”, vastasin uhmakkaaseen sävyyn, vaikka ääneni särähti vähäsen kesken lauseen. Vastasin kollin mulkoiluun samalla mitalla, ja sivusilmälläni huomasin Mesitähden varoittavan katseen, joka oli osoitettu minulle.
Huomasin, ettei Henkäysvarjo ollut ilahtunut tavasta, jolla puhuin hänelle. Näin hänen ilmeestään, että tuo olisi halunnut sivaltaa minua kynsillään päin näköä, jos olisi saanut tilaisuuden sille. Näkymätön raja meidän välissämme kuitenkin esti häntä tekemästä niin, mistä olin hitusen vahingoniloinen.
”Hän on vasta oppilas”, Mesitähti sanoi rauhallisella äänellä, mutta olin huomaavinani siinä nyt aavistuksen kireyttä. Äsken sanomani ei ollut ainakaan tehnyt tilannetta helpommaksi päällikön kannalta. ”Pidän huolen siitä, ettei tämä pääse poistumaan. Ja nyt jatkossa Omenatassukin osaa varmasti tarkkailla ympäristöään paremmin, vai mitä?”
Katselin mestariani hieman näreissäni, mutta nyökkäsin sitten. En halunnut aiheuttaa hänelle enää enempää ongelmia tähän väliin ryhtymällä hankalaksi.
”Hyvä on. Pitäkää oppilaanne jatkossa paremmassa nuhteessa, muutoin ette selviä tästä enää näin vähällä”, Henkäysvarjo murahti ja loi minuun vielä murhaavan silmäyksen, ennen kuin antoi hännällään merkin partiolleen jatkaa eteenpäin. Jotkut heistä vilkaisivat meitä tuimasti, mutta eivät sanoneet mitään. Olisin halunnut huutaa vielä herjauksia heidän peräänsä ihan vain kostona huonosta käytöksestä, mutta se jäi tekemättä, koska Mesitähti ilmoitti meidän palaavan leiriin.
Kuljimme jonkin matkaa painostavassa hiljaisuudessa. Sydämeni pamppaili kiivaasti vielä tukalasta tilanteesta pois päästyänikin. Välttelin katsomasta Mesitähteä silmiin, ikään kuin peläten, että hän saattaisi käskeä minua kääntymään ympäri samalta seisomalta ja pysyttelemään mahdollisimman kaukana Eloklaanin alueelta jatkossa.
”Aiotko sinä erottaa minut?” kysyin varovasti, rikkoen lopulta hiljaisuuden. En kestänyt olla enää pitempään epätietoisuudessa – jos Mesitähti aikoi potkia minut pihalle klaanista tekoni takia, hänen olisi sama tehdä se tässä ja nyt, eikä niin, että joutuisin kokemaan sen nöyryytyksenä muiden kissojen edessä.
Mesitähti hidasti askeliaan ja tuli kävelemään vierelleni. Hänen katseessaan oli myötätuntoa. ”En. Olet vielä kokematon, etkä osannut olla tarpeeksi varuillasi ympäristöstäsi, mutta opit kyllä olemaan. Ensi kerralla osaat varmasti välttää liikkumista liian lähellä Kuolonklaanin rajaa saalistaessasi.”
Tunsin suurta helpotusta, Mesitähti ei aikonutkaan nakata minua variksille. Sitten hänen ilmeensä muuttui vähän vakavemmaksi, kun tuo sanoi: ”Mutta saisit varoa vähän kielesi kanssa, kun puhut Kuolonklaanin kissoille. He kaikki eivät ole yhtä kärsivällisiä kuin Henkäysvarjo, ja seuraavalla kerralla saatat saada siipeesi.”
Tuttuun tapaan pyörittelin silmiäni hieman pitkästyneenä, mutta tällä kertaa kasvoilleni kaartui myös virnistys. ”Et voi kuitenkaan kieltää, ettenkö muka sanonut totuuksia. Hänhän haisikin aivan roskalta – tai ainakin variksenruoalta!”

//Mesi?
//468 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tarkkailin etäältä, kuinka Omenatassu kulki jäniksen hajujäljen perässä. Olin tyytyväinen siihen, että kanelinruskea oppilas oli lopulta jaksanut keskittyä harjoitukseen. Alussa hän oli ollut turhautunut, sillä tämä oli kokonaan uusi asia Omenatassulle. Viimein ruskea pitkäkorvainen jänis tuli näköpiiriimme. Olin alkamassa kehumaan oppilastani, mutta en ehtinyt.
Omenatassu pinkaisi juoksuvauhtiin ja syöksyi kohti jänistä. Eläin kääntyi äkkiä Omenatassun puoleen, ja lähti vaistomaisesti juoksemaan karkuun. Samassa säpsähdin ja lähdin oppilaani perään.
”Omenatassu! Pysähdy!” ulvaisin naaraan perään, muttei tuo tehnyt elettäkään totellakseen. Kirin oppilasta hieman kiinni, mutta hätkähdin tajuttuani, kuinka lähellä Kuolonklaanin rajaa olimme. Askel askeleelta jänis sekä Omenatassu lähestyivät toisen klaanin rajaa. Jänis pinkoi jo kaukana Omenatassusta, ja rajan ylitettyään kanelinruskea oppilaskin hidasti hieman tahtiaan.
Minä pysähdyin Eloklaanin rajamerkkien tälle puolen, ja viimein Omenatassukin pysähtyi monen ketunmitan päässä rajasta. Naaras katseli ympärilleen.
”Omenatassu! Tule heti takaisin!” huudahdin kissalle, joka käännähti minun suuntaani. Sivusilmälläni huomasin, kuinka pohjoisesta meitä lähestyi kissajoukko. Viiden tai kuuden hengen partio kulki Kuolonklaanin rajaa myöten. He olivat huomanneet rajan ylittäneen oppilaani, ja partio kiristi tahtiaan.
Omenatassu otti muutaman askeleen minua kohti, ja huomasi sitten lähestyvän kissajoukon. Naaras taisi itsekin ymmärtää, että hän oli liemessä. Niinpä oppilas juoksi ripein askelin Eloklaanin rajan tälle puolen. Naaras oli jo lähdössä pois rajalta, mutta minä pysäytin hänet:
”Odota.” Omenatassu katsoi minua yllättyneenä.
”Mutta kuolonklaanilaiset lähestyvät!” naaras kuiskasi ja viittoi kissajoukon suuntaan.
”Jos lähdemme nyt, he eivät takuulla anna tämän asian olla. Kunnon soturi pyrkii aina korjaamaan virheensä, vaikka olisikin rikkonut lakeja”, selitin kanelinruskealle naaraalle, joka ei tuntunut olevan innostunut ajatuksesta. Omenatassu ei kuitenkaan väittänyt enää vastaan, vaan jäi istumaan vierelleni ja odottamaan lähestyvää partiota.
Partion johdossa kulki vaaleanharmaa raidallinen kolli, jonka tunnistin Kuolonklaanin varapäälliköksi. Mitä minä Henkäysvarjoa tunsin, hän ei ottaisi rajan ylitystä hyvällä. En tuntenut nimeltä partion muita jäseniä, mutta muistin osan kasvot. Pieni, hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras oli ollut mukana, kun Henkäysvarjo oli joitakin kuita sitten käynyt Eloklaanin leirissä. Täysin tuntemattomia minulle olivat mustaoranssi naaras, suuri kellanpunainen kolli ja punaruskea sinisilmäinen kolli.
”Päivää, Henkäysvarjo ja muut kuolonklaanilaiset. Taisittekin huomata, että oppilaani ylitti Kuolonklaanin rajan epähuomiossaan”, aloitin keskustelun heti, kun kuolonklaanilaiset pääsivät kuuloetäisyydelle. Henkäysvarjo hidasti tahtiaan ja lopulta pysähtyi meitä vastapäätä rajan toiselle puolelle. Kollin katse oli tympääntynyt, eikä hän vaikuttanut lainkaan iloiselta.
”Noinko te oppilaitanne siellä Eloklaanissa koulutatte? Ottaisitte mallia meidän oppilaistamme, heille painotetaan alusta asti, miten tärkeää on pysytellä omalla reviirillä”, raidallinen kolli murahti ja viittoi katseellaan mustaoranssiin naaraskissaan. En voinut olla muistelematta sitä kertaa, kun peräti kaksi Kuolonklaanin oppilasta oli vain reilu kuu sitten käynyt vierailla Eloklaanin reviirillä, ja vielä täysin tarkoituksella. Olisin voinut ottaa asian heti puheeksi, mutta päätin olla muistuttamatta siitä. Se lietsoisi vain turhaa vihaa klaanien välille.
”Omenatassu on uusi Eloklaanissa, ja hänet nimitettiin vain pari päivää aiemmin. Se ei tietenkään ole mikään syy ylittää rajaa, mutta hän oli kovin keskittynyt jäniksen jahtaamiseen, eikä huomannut ylittävänsä rajaa. Kuten huomasitte, hän tuli heti sen tajuttuaan takaisin rajan tälle puolelle”, selostin rauhallisella äänellä. Henkäysvarjo siristi silmiään, ja siirsi suorastaan murhaavan katseensa nuoreen oppilaaseen.
”Vai että Omenatassu. Mykkäkö sinä olet, vai etkö itse osaa ottaa vastuuta omista tekemisistäsi? Ei päällikkö ole aina puhumassa puolestasi”, Henkäysvarjo sihahti, astui askeleen lähemmäksi rajaa ja kumartui oppilaan tasolle. Kuolonklaanin varapäällikkö vaikutti melko uhkaavalta, vaikka tiesinkin hänen pysyttelevän visusti omalla puolellaan rajaa. Minua raivostutti se, miten Henkäysvarjo käyttäytyi. Miksi näin pienestä asiasta täytyi tehdä iso numero?

//Omena?
// 539 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nuuhkin maata keskittyneesti ja yritin löytää tuoreen jäniksen hajun. Mesitähti kulki vierelläni ja seurasi työskentelyäni tyytyväisenä. Lopulta minua alkoi turhauttaa, kun en pystynytkään haistamaan mitään muuta nurmikon ja kostean mullan lisäksi.
”Ei täällä mitään jäniksiä ole!” puuskahdin mestarilleni ja katselin häntä nyrpeänä.
”Nummella tuuli voi olla hyvä liittolainen sinulle. Kokeile nuuhkaista ilmaa, hajujälki kulkeutuu täällä yleensä pitkänkin matkan päähän ja lisää mahdollisuuksia löytää jotakin”, Mesitähti neuvoi kärsivällisesti. ”Osaat jo hyvin paikantaa eri tuoksuja maasta, ja uskon, että onnistut tässäkin, kunhan vain harjoittelet.”
Tukahdutin huokauksen ja nostin kuonoani ylemmäs tuulta vasten. Yritin erotella sen mukana kulkeutuvia hajuja toisistaan, mutta hyvin nopeasti kyllästyin ponnistelemaan ja käännyin katsomaan vierelläni seisovaa valkeaa kollia silmät siristettyinä.
”Ei onnistu. Se on mahdotonta.”
Mesitähti katsoi minua myötätuntoisesti. ”Älä ole liian ankara itsellesi. Olen varma, että onnistut kyllä”, hän sanoi kannustavasti. Pyörittelin silmiäni. Minua alkoi vähitellen ärsyttää päällikön asenne – eikö hän tajunnut, että jos oli luonnostaan surkea jossain, ei voinut koskaan tulla paremmaksi siinä? Silloin oli vain hyväksyttävä kohtalonsa ja keksittävä jokin muu tapa loistaa. Esimerkiksi minä korvasin kaikki puutteeni kauneudellani. Tämä villikissa ei kuitenkaan tuntunut sitä tajuavan, mikä turhautti minua.
”Yritä ensin muistella, miltä jänis haisee”, Mesitähti jatkoi. ”Kun saat siitä kiinni, tunnistat seuraavalla kerralla hajun heti sen haistaessasi.”
Meinasin taas pyöritellä silmiäni, mutta sitten tajusin, että tulisimme viettämään nummilla vielä ikuisuuksia, jos en olisi yhteistyöhaluinen. Kaiken lisäksi Mesitähti saattaisi alkaa katua päätöstään ottaa minut klaaniin, enkä minä halunnut ruveta taas kiertolaiseksi.
Niiskaisin nenääni, kohensin asentoani ja nostin kuononi jälleen tuulta vasten. Annoin hajujen valua sieraimiini. Puristin silmäni kiinni ja keskityin parhaan osaamiseni mukaan etsimään jäniksen tuttua tuoksua nenääni tulvahtaneen hajujen kirjon seasta. Yksi hajuista tuoksui minusta etäisesti hieman tutulta, ja siitä alkoi vähitellen muodostua mieleeni epäselvä mutta kuitenkin ihan tunnistettavissa oleva mielikuva.
”Minä löysin sen! Löysin jäniksen!” hihkaisin riemuissani ja avasin silmäni. Näin Mesitähden ilmeessä ylpeyttä.
”Hyvä. Muistatko, mitä sinun seuraavaksi piti tehdä?”
Muistelin pikku hetken kollin antamaa ohjeistusta. ”Minun pitää seurata sitä”, vastasin, mutta rypistin heti sen jälkeen otsaani samalla kun aloin miettiä yhtä asiaa. ”Täytyykö minun myös tappaa se?”
”Tällä kertaa riittää, että onnistut seuraamaan sitä mahdollisimman pitkälle”, Mesitähti naukaisi. Nyökkäsin pienesti. Ei voinut olla kovin vaikeaa seurata yhtä eläintä, nyt kun olin onnistunut löytämään sen jättämän hajujäljen.
Lähdin tassuttelemaan hajun perässä kuono koholla ja korvat ja silmät valmiina reagoimaan pienimpäänkin liikkeeseen missä tahansa lähistöllä. Tunsin outoa vapauden tunnetta, kun ensimmäistä kertaa koskaan käytin synnynnäisiä vaistojani tehdessäni jotakin. Ihan kuin sisälläni pitkän aikaa tukahdutettuna ollut himmeä liekki olisi saanut jostain voimaa roihahtaa valtaisaksi tulipaloksi. Pidin siitä tunteesta, se sai minut tuntemaan oloni entistä itsevarmemmaksi ja pystyväisemmäksi.
Samalla kun kävelin eteenpäin, huomasin jäniksestä tulevan hajun voimistuvan. Se kutkutteli nenässäni, sai lihakseni jännittymään kuin tulevaa saalistusta varten. Ja minä halusin vastata siihen kutsuun, juosta jäniksen kiinni ja upottaa kynteni sen paksun karvan alla piilottelevaan lihaan.
Pysähdyin nähdessäni edessäpäin ruskean hahmon. Se ei ollut paljon minua pienempi, mutta olin varma, ettei se ollut mikään kissa, vaan jäljittämäni jänis. Mesitähti tuli vierelleni tyytyväisen oloisena, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, ampaisin jänistä kohti. Jalkani liikkuivat kuin itsestään, ei ollut vaadittu paljoa, että olin antautunut viettieni vietäväksi. Sitä paitsi, ajattelin Mesitähden olevan ylpeä minusta, kun kiikuttaisin vielä lämpimän ruhon hänen jalkoihinsa. Sen jälkeen päälliköllä ei kävisi varmasti enää mielessäkään potkia minua ulos klaanista, paikkani heidän joukossaan olisi taattu loppuelämäkseni.
”Omenatassu! Pysähdy!” Sivuutin mestarini käskyt ja lietsoin itseni yhä hurjempaan vauhtiin. Jänis oli jo aikaa sitten huomannut minut eikä sekään säästellyt vauhdissa yrittäessään karkuun.
Jossain kohtaa minulle tuli kumma olo. Jokin oli vialla. Jäin jäniksestä koko ajan jälkeen, mutta en enää välittänyt siitä. Idea saaliin kiinnisaamisesta oli menettänyt jo hohtonsa. Sen sijaan minua kummastutti nyt jokin ihan muu.
Nuuhkin ilmaa kulmat kurtussa, ja samassa tajusin, etten ollut enää Eloklaanin reviirin puolella. Ympärilläni leijaileva vieraiden kissojen lemu ei kuulunut omalle klaanilleni. Olin Kuolonklaanin alueella!

//Mesi?
//624 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

En oikeastaan tiennyt mitä ajatella kuoleman jälkeisestä elämästä, kuulin vain sisarieni puhuvan siitä jonkin verran emon kanssa. En tiennyt miksi kissat uskoivat siihen, mitä he olivat kokeneet, tai nähneet sitä uskoakseen. Ei, en siis väitä etteikö sitä ollut olemassa, vaan sitä miksi, miten kissat tiesivät sen olemassa olosta. Miten isä tiesi perustaa klaanin, mistä hän löysi kissat, mistä hän tiesi minne mennä, kuinka hän tiesi olla johtaja, miten hän teki kaiken sen? Mitä hän jätti taakseen? Oliko meillä isovanhempia? Jos oli miksemme olleet koskaan nähneet heitä? En muistanut nyt mitä isämme oli kertonut vanhemmistaan, mutta saati emo? Heräsin kun siskoni taapersi eteeni, käänsin katseeni kysyvänä häneen, koska kukaan ei tullut koskaan luokseni ilman aikomuksia, he eivät tuntuneet jäävän paikalleen vain ajattelamaan toisin kuin minä. Ajattelivatko he edes yhtä paljon kuin minä?
”Hei, Kaurispentu”, Siskoni aloitti ”Haluatko tulla pelaamaan sammalpalloa kanssamme?”, Hämmennyin kysymyksestä vielä enemmän, sillä harvoin minua raahattiin leikkeihin mukaan, sillä en tajunnut niistä paljoa mitään. Tai siis kyllä, tajusin että palloa piti heittää toiselle, mutta en tajunnut mikä pallon heittelyssä teki niin hauskaa kuin esim ajattelu. Toisaalta ajatuksissasi et saisi olla sosiaalinen, mutta itse en nähnyt siinä mitään vikaa.
”Toki, ketä on tulossa mukaamme?”, kysähdin, lähtien siskoni perään kun hän lähti ”kokoontumis paikalle” joka ei näyttänyt sijaitsevan kaukana emomme vuode sijalta.
”Rastaspentu ja Karpalopentu luultavasti”, Hän tokaisi, kääntäen katseensa taaksensa minuun. Nyökkäsin hänelle pienesti huomatenkin kuinka sisareni palasivat jo. Meitä oli juuri sopivasti kaksi kollia ja kaksi naarasta, josta pystyi aina tekemään erilaisia jakoja. Minulla ja veljelläni oli voimaa, mutta niin oli siskoillanikin. Mikä vain kamppailu välillämme pystyi päättyä mihin vain, enkä ollut varma tämänkään session tuloksista nyt kun katsoin heitä kaikkia. Sitten siskoni, nokkostassu heilautti tassuaan napatakseen sammalpalloa lähemmäs. Kohdistin tiukan katseeni palloon, todeten että en antaisi sen liusua pois pallosta. Sisareni vaihtoivat pari sanaa keskenään, jota en kuunnellut, ennen kuin pallo lähti liikeelle, se tuli suoraan minua kohti. Minä puolestaan tökkäsin sitä tassullani kovemmin kohti Rastaspentua. Silmäni seurasivat tiukasti pallon liikkeitä, kun sitä heitettiin aina vuorolta toiselle, aina välillä pallo oikeasti meni ilmaan, sekä joskus meidän piti käydä se hakemassa karkuteiltä kun joku meistä ei saanut sitä kiinni. Itse en kiinnittänyt huomiota satunnaisiin sananvaihtoihin, vaan palloon.

Aikaa kului, ja me pääsimme oppilaiksi, oikeiksi oppilaiksi. Sain mestarikseni Minttuliekin. Hän oli klaanin varapäällikkö, sekä vaikutti ihan hyvältä kissalta muutenkin, vaikken kiinnittänytkään häneen niin paljon huomiota. Olin kuullut hänestä toki isältäni paljonkin, sekä tiesin päällisin puolin mitä asioita hän hoiti klaanissa. Emo liioitteli kuinka hän ikävöisi meitä, vaikka kyllä hän meitä päivittäin näkisi, isämmekin oli luultavasti kaamean ylpeä ”saavutuksesta” emmehän me todellisuudessa olleet kuin kilttejä pentuja jotka eivät joutuneet ongelmiin joten etenimme tason. Kun kaikki kahakka hiljalleen hälveni minä taisin olla ensimmäisiä jotka lipuivat paikalta. Tassuttelin mestarini luokse, tutkien hänen olemustaan. Naaras oli suht lihaksikas, punaruskean värinen turkki sekä hänen silmänsä tumman siniset. Painoin hänestä joka tupsun muistiin, myöskin tummemman kohdan hänen rintakehässään. Nyökkäsin hänelle kohteliaasti miettien mitä kaikkea hänestä tiesin. Aika hyvin, mutta en tarpeeksi. En muistanut hänen taustaansa, aivan varmasti se oli minulle kerrottu joskus. Täällä oli kuitenkin vain kaksi tapaa, ulkopuolisena, tai kuoloklaanista. Ei älä ota minua väärin, toki klaaniin pystyi syntyä, mutta minä ja sisareni olimme ensimmäiset jotka tänne syntyivät. Sitten muistin, yhteys kuoloklaaniin, niin, se hänellä oli. Hän oli alunperin kuoloklaanista.
”Hei Kauristassu! Ensitöiksesi voisit kehittää oppilaiden pesään itsellesi pedin. Löydät itse varmaan petitarvikkeet parantajan pesältä Liljatuulen avulla?”, Minttuliekki aloitti ystävällisesti hymyillen. Nostin hieman kyseenalaistaen kulmia. Kyllä minä löytäisin parantajan pesältä peti tarvikkeet, olihan Liljatuuli isän sisko. Hän auttaisi minua mielummin kuin ilolla. Mutta miksi tehdä tämä nyt? En kuitenkaan kyseenalaistanut naaraan tehtävän antoa ääneen.
”Toki, etsinkö sitten sinut takaisin käpäliini kun olen valmis?”, Kysyin hieman päätäni kallistaen. Mietin mitä sisareni ensimmäiset tehtävät olisivat, saati millaista olisi elää kuoloklaanissa. Nimen omaa, kuolonklaani. Se kiehtoi minua pelottavan paljon, luultavasti koska en tiennytkään siitä paljon. Mutta olin varma että mestarini saisi ajan myötä vastata moneen kysymykseen toisesta klaanista.
”Juuri niin! Äläkä epäröi tulla luokseni jos ongelmia ilmenee”, Hän tokaisi. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi, heilauttaen häntääni hälle hyvästiksi, vaikka se ei kestäisikään niin kauaa. Suuntasin suoraan parantajan pesälle, jo aivan ajatuksiini uppotuneena. Minkälaisia kuolonklaanilaiset olivat? Tai, no. Olin kuullut että he olivat pää asiassa kylmiä. He käyttivät sanaa kylmä laajasti, harvoin myöskin sanaa ilkeä. Olinko minä itse kylmä? En kai, en niin uskonut. Koska meitä kissoja olisi moneen. Minkälainen todellinen kylmä kissa oli? Mitä kaikkea mestarini oli nähnyt eläessään. Astelin varmuudella parantajan pesään, tutkiskellen pesän seiniä, ennen kuin siirsin huomioni pääpointtiin, Liljatuuleen.
”Hei liljatuuli, tulin hakemaan petitarvikkeita”, Tokaisin yksinkertaisesti naaraalle joka ei ollut kaukanakaan minusta. Toinen käänsi katseensa minuun, hymyillen lempeästi. Mietin miltä Minttuliekiltä mahtoi tuntua, oliko hänkin jännittynyt, mutta miksi hän olisi. Ei minullakaan ollut syytä olla jännittynyt. Minua yksinkertaisesti jännitti tutustua uusiin tehtäviin ja uuteen maailmaan joka edessäni avautuisi oppilaana olemisen myötä. Monesko oppilas olisin häneltä? Kuinka monta kissaa hän oli kouluttanut? Kai hän oli jonkun kouluttanut koska hän oli varapäällikkö. Pystyisin kysymään oppilaan kokemuksia mestaristaan.
”Sehän on hienoa, pysy siinä hetki niin haen sinulle sammaleita. Jännittääkö sinua ensimmäinen päiväsi oppialana?”, Parantaja kysyi. Katsoin kuinka hän haravoi varastojaan, etsien juuri sitä mitä pyysin.
”Pieni jännitys kuuluu asiaan, mutta en kovin”, Tokaisin. Harmaa naaras nappasi lopulta sammaleet jotka löysi, ojentaen ne minulle.
”Uskon että sinä pärjäät mainiosti Kauristassu, ja niin sitä pitää, jännitys ei tapa”, Liljatuuli lopulta tokaisi. Nyökkäsin naaraalle ennen kuin käänsin hänelle selkäni. Hetkeksi pysähdyin vielä pohtimaan asioita ennen kuin tokaisin.
”Kiitos liljatuuli”, Tokaisin vielä. Huomasin silmäkulmastani kuinka naaras nostatti korviaan hyvän tuulisena vielä heipaksi minulle ennen kuin suuntasin kohti oppilaiden pesää.

Tietty minun piti vielä törmätä johonkuhun. Melkein osasin väistää vastaan tulevan kollin, mutta lopulta me kummatkin väistimme samaan suuntaan toisiamme. Sammaleeni levisivät leirin maahan, aivan oppilaiden pesän vieressä. Nostin katseeni nähdäkseni oranssi valkean kollin, jonka nimeä en edes muistanut. Kolli katsoi minua hetken hämillään, ennen kuin avasi suunsa puhualseen.
”Anteeksi, minun ei ollut tarkoitus todellakaan törmätä sinuun näin!”, Kolli tuhahti, alkaen keräämään sammaliani. Silloin minäkin heräsin ja aloin poimimaan sammalia, jotka kolli lopulta minulle ojensi.
”Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Olen Kauristassu”, Esittäydyin hänelle. Kolli nosti silmät tuikkien siniset silmänsä minuun, hänellä oli niin hyvänsuopa ilme, toinen hymyili täydestä onnestaan. Olisi kuin olisin sanonut ihmeen päin toisen naamaa enkä vain esittäytynyt kollille.
”Minä olen Ruskatassu! Hauska tavata!”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin, poimien viimeisetkin rippeet maasta, kulkien kollin ohi. Heilautin hänelle vielä vaisusti heipat hännälläni, ennen kuin kokonaan lähdin. Pystyin kuulemaan kollin suusta haimeat
”Hetkinen.. mitä?”, sekä jotain mumisi kun sujahdin pensas pesään. Pyyhin kollin mielestäni nopeasti, jotta pystyisin keskittymään pelkän pedin tekoon. Asettelin hennosti sammaleet, painaen ne juuri oikeaan muotoon miten ne halusin. Kun olin tyytyväinen tulokseen otin pari askelta taaksepäin, katsoakseni tulosta. Ei mikään paha. Sitten takaisin Minttuliekin luokse.

Palasin akiolle heti pedin tekon jälkeen, eikä minulla ollut vaikeuksia pongata varapäällikköä kaikkien joukosta. Hyvä, se siis tarkoitti että muistin hänet edes jotekin. Tassutin naaraan luokse miettien mitä me seuraavaksi tekisimme. Ehkä menisimme kiertämään reviiriä toisen kanssa? Tai kertaisiko hän lait minulle? Mitä vain se olisi olisin varmasti tyytyväinen.
”Valmista”, Tokaisin vain kun istahdin naarasta vastapäätä. Asetin häntäni siististi tassujeni päälle, sekä pidin katsekontaktin. Vaikka mieleni olikin muualla ei se tarkoittanut ettei minun pitäisi antaa mahdollisimman hyvää vaikutusta itsestäni Minttuliekille.

//Minttu?
//1175 sanaa.

Kirjoittaja: Elandra

Olimme lähteneet Omenatassun kanssa ulos leiristä. Tarkoituksenani oli opettaa nuorelle oppilaalle hajuaistinsa käyttöä. Omenatassu oli varttunut kaksijalkojen pesässä miltei koko ikänsä, joten tällä oli varmasti vieläkin totuttelemista metsän tuoksuissa.
”Sinun täytyy oppia tuntemaan metsän tuoksuja. Aluksi ne saattavat vaikuttaa yhdeltä sekasotkulta, mutta kun harjoittelet, opit vähitellen erottamaan eri hajuja. Tässä vaiheessa on tärkeää oppia tuntemaan saaliseläinten hajut. Silloin sinun ei tarvitse sattumanvaraisesti kulkea eteenpäin ja etsiä saalista, vaan voit seurata sen hajujälkeä ja tehdä yllätyshyökäyksen”, selostin rauhallisella äänellä. Omenatassu katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan.
”Haistele ilmaa ja kerro minulle mitä sinä haistat”, ohjeistin ja katsoin vakava ilme kasvoillani nuorukaista. Omenatassu pyöräytti suuria tummanruskeita silmiään ja veti syvään henkeä nenänsä kautta. Naaras haisteli ilmaa tarkkaavaisena. Hetken kuluttua hän tuhahti turhautuneena.
”Metsää, metsää ja metsää. Hajuja on ihan liikaa, ei niitä erota toisistaan”, naaras ärähti ja kuopaisi käpälällään pehmeää maata.
”Kuten sanoin, se voi aluksi vaikuttaa siltä. Voisimme yrittää niin, että käydään läpi hajut yksi kerrallaan. Voit nuuhkaista käpäliesi alla olevaa kosteaa multaa ensin”, sanoin. Omenatassu katsoi minua jälleen kerran epäröiden, jonka jälkeen hän kuitenkin teki kuten ohjeistin. Naaras nosti päänsä ylös.
”Olet oikeassa, tämä haisee”, naaras sanoi ja katsahti minuun. Kasvoilleni levisi tyytyväinen hymy.
”Oikein hyvä. Nyt osaat varmasti erottaa mullan hajun. Voit seuraavaksi itse valita asioita ympäriltämme ja haistella niitä”, ehdotin oppilaalle. Nyt Omenatassua ei tarvinnut enää niin kamalasti houkutella, vaan hän alkoi heti hommiin. Naaras kuljeskeli ympäriinsä ja haisteli ympäristöä. Huomasin, kuinka oppilas astui jonkun minulle tuntemattoman kasvin luokse ja irvisti. Olin nähnyt samanlaisen kasvin Liljatuulen pesässä, joten ilmeisesti kyseessä oli yksi lukuisista yrteistä.
”Se lienee jokin yrtti. Parantaja käyttää yrttejä kissojen parantamiseen. Ne eivät yleensä tuoksu kovinkaan hyvältä”, kerroin Omenatassulle ja saavuin tuon vierelle. Naaras ei haistanut kasvia uudelleen, vaan ohitti sen ja jatkoi matkaa.
”Osaatko kertoa minulle, että mitä tuoksuja leirissämme yleensä on?” kysyin ja keskeytin hetkeksi oppilaan puuhat. Omenatassu katsahti minuun ja mietti hetken.
”Ööh.. Saaliit kai haisevat, ja kissat myös”, kanelinruskea naaras epäröi. Minä nyökkäsin.
”Kyllä, lisäksi voit haistaa piikkihernemuurin tuoksut sekä karhunvatukkapensaat. Leirissä on paljon erilaisia tuoksuja, mutta erittäin paljon kissojen hajujälkiä. Pystytkö haistamaan, että tästä on kulkenut vain hetki sitten partio. Kun haistelet ilmaa, sinun pitäisi erottaa metsän tuoksujen seasta kissojen hajujälkiä”, sanoin ja haistelin ensin itse. Omenatassu teki samoin perässäni. Hän näytti ensin epäilevältä. Sitten oppilas nuuhkaisi uudelleen.
”Luulen niin. Haistan mäntyjä, koivuja, mullan, varpuja ja myös jotakin muuta. Se on melko voimakas tuoksu”, Omenatassu vastasi samalla, kun hän haisteli ilmaa keskittyneesti.
”Hienoa, sinä opit nopeasti. Osaat nyt tunnistaa ympäriltäsi erilaisia tuoksuja ja erottaa eri hajut toisistaan. Tästä lähtien älä luota vain näköaistiisi. Paina mieleesi jokainen haju, jonka haistat. Keskity siihen, mitä hajuja ympärilläsi on ja erottele ne toisistaan, aivan kuten äsken teit. Saaliin löytäminen ja kissojen seuraaminen on tällä tavoin melko helppoa, kun opit käyttämään nenääsi oikein”, hymyilin lämpimästi paksuturkkiselle naaraalle.
”Tule, mennään käymään vielä nummilla. Tahdon kokeilla yhtä asiaa kanssasi”, viitoin soturioppilaan perääni. Omenatassu lähti ravaamaan kanssani samaa tahtia. Annoin hänen tulla vierelleni, sillä se ei häirinnyt minua. Jos kyseessä olisi ollut oikea harjoitus, olisin ehkä saattanut pyytää Omenatassun kulkemaan perässäni.
”Kun kuljemme eteenpäin, haistele samalla ilmaa. Kerro minulle kaikki tutut hajut, joita sinä haistat”, ohjeistin ja hidastin hieman tahtiani. Omenatassu pysyi hetken vaiti, kun hän haisteli ilmaa meidän kävellessämme eteenpäin.
”Haistan jotain todella voimakasta. Onko se yrttiä?” naaras kysyi, ja minä päätin pysähtyä. Olimme juuri kulkeneet pienen yrttirykelmän lävitse. Ilmeisesti Omenatassu ei ollut huomannut sitä.
”Etsi hajun lähde”, pyysin. Naaras mulkaisi minua, mutta teki kuitenkin kuten pyysin. Hän kulki ensin eteenpäin, mutta palasi sitten takaisin luokseni. Naaras lähti kulkemaan taaksepäin, kunnes hän pian löysi yrttirykelmän.
”Se haju tulee tästä”, naaras kertoi ja perääntyi irvistäen taaksepäin.
”Hyvin tunnistettu. Huomasit varmaan, että haju heikkeni, kun kuljit kauemmas yrteistä. Se oli hyvin huomattu”, kehuin Omenatassua. Naaras vaikutti olevan jokseenkin tyytyväinen siitä, että hän oli onnistunut. Jatkoimme matkaamme kohti nummia.
”Nummilla hajuja on vähemmän kuin metsässä. Siellä on helpompaa erotella eri hajut toisistaan. Sinähän olet maistanut jänistä, etkö olekin?” kysyin. Omenatassu mietti hetken, jonka jälkeen tämä nyökkäsi.
”Hyvä. Jänikset viihtyvät hyvin nummilla, koska siellä on paljon tilaa juosta. Etsimme yhdessä jäniksen hajujäljen, ja saat lähteä seuraamaan sitä. Jos jäniksen hajujälkeä ei löydy, voimme etsiä jotakin muuta. Nummilla viihtyvät myös esimerkiksi päästäiset ja hiiret”, kerroin rauhallisella äänellä. Minusta oli mukavaa taas opettaa nuorta kissaa. Omenatassu saattoi olla toisinaan hieman haastava, mutta haasteet saivat minutkin kehittymään päällikkönä ja mestarina. Oli ilo seurata, kuinka Omenatassu kehittyisi oppilaana ja ansaitsisi lopulta soturinimensä. Silloin voisin todeta, että olin taas onnistunut jossakin.

//Omppu? Sori jos hittasin liikaa :d
// 733 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli kulunut jo pari päivää siitä, kun olin ensimmäisen kerran käynyt tutustumassa Eloklaanin rajoihin mestarini Mesitähden opastuksella. Sen jälkeisinä päivinä hän oli kertonut minulle enemmän klaanista ja sen säännöistä. Olin kyllä yrittänyt kuunnella parhaan osaamiseni mukaan, mutta totta puhuakseni mälsät säännöt eivät olisi voineet kiinnostaa minua enää yhtään vähempää. Siispä olin vain räpytellyt mukamas ymmärtäväisesti silmiäni koko sen ajan, kun päällikkö oli puhunut, ja välillä kommentoinut, miten mielenkiintoista oli oppia jotain uutta ja sitä rataa.
Aurinko ylsi jo yli puiden latvojen. Pesin häntääni leirin reunalla, varjoissa. En pitänyt siitä, kun tunsin melkein paahtuvani rutikuivaksi rusinaksi. Liika auringonvalo ei sitä paitsi tehnyt hyvää kauniin kanelinruskealle turkilleni, se vaalensi sitä rumasti. Enkä minä halunnut näyttää rumalta, en kamalimmissa painajaisissanikaan.
Säpsähdin, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan aukiolla. Mesitähti seisoi suuren littanan kiven päälle ja kissoja kerääntyi hänen ympärilleen, en ollut tunnistanut heti mestarini ääntä. Epäröin pikku hetken, kuuluiko minunkin ottaa osaa tähän toimitukseen, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton ja siirryin lähemmäksi.
Mesitähti ilmeisesti nimitti neljä uutta kissaa oppilaiksi, heistä tuli nyt -tassuja, niin kuin minäkin olin. Mielessäni laskeskelin, että oppilaiden pesällä tulisi olemaan nyt lisäkseni yhdeksän muuta kissaa. Minusta se oli aivan kohtuuton määrä, emme me kaikki mitenkään voisi mahtua sinne! Jos vain tilaa riittäisi, aioin kyllä siirtää oman nukkumapaikkani mahdollisimman kauaksi muista hikoilevista ja haisevista ikätovereistani.
Yhtäkkiä koko klaani puhkesi huutamaan uusien kissojen nimiä. Minunkin nimeäni oltiin huudettu, mutta ei läheskään yhtä isosti tai tunteella. Yllätyin, kun suurin osa kissoista kävi jopa onnittelemassa uusia soturiharjoittelijoita. Sisälläni läikähti pieni kateellisuuden tunne. Nämä nuoret kissat olivat rakastettuja ja selvästi myös tunnettuja tässä pahaisessa pikkuyhteisössä. Täällä kaikki tunsivat toisensa ja olivat kuin yhtä suurta perhettä – minä tunsin itseni kuitenkin yhä ulkopuoliseksi, ei-toivotuksi. Yksi juurinimitetyistä oppilasta katsoi suuntaani uteliaasti, ja minä mulkaisin häntä takaisin.
Näin Mesitähden juttelevan jonkun kilpikonnalaikkuisen naaraskissan kanssa. Nostin häntäni ylös estääkseni sitä osumasta likaiseen maahan, ja tassuttelin itsevarmasti päällikön ja kissan keskustelun keskelle.
”Milloin me lähdetään harjoituksiin?” kysyin Mesitähdeltä samalla kun katselin hänen kanssaan olevaan naaraasta arvioiden. Mesitähti heilautti korviaan hiukan ärsyyntyneen oloisena
”Minä taidankin tästä lähteä katsomaan niitä pentuja, niin te pääsette harjoituksiin. Näkemiin!” kissa maukui ennen kuin mestarini ehätti sanoa mitään. Mesitähti nyökkäsi hänelle ikään kuin kuitatakseen asian. Kun soturi poistui seurastamme, käänsin odottavasti katseeni takaisin Mesitähteen.
”Joko mennään?”
”Tiesitkö, että on todella epäkohteliasta keskeyttää joku, kun hän on keskustelemassa jonkun toisen kanssa”, päällikkö sanoi vakavana. Hän viittasi minua tulemaan perässään, ja minä tottelin.
”Hänhän oli joka tapauksessa lähdössä, ja sitä paitsi minun asiani oli varmasti hänen asiaansa tärkeämpi”, vastasin äänessäni väheksyntää soturinaarasta kohtaan. Kuljin Mesitähden perässä piikkihernetunnelin läpi metsään. Yritin kiriä hänen edelleen, mutta valkea kolli esti aikeeni läiskäisemällä häntänsä tielleni. Katsahdin häneen vähän hämmästyneenä, mutta jättäydyin sitten kulkemaan tämän vierelle ilman vastaväitteitä.
”Mitä me tehdään tänään?” kysyin käveltyämme jonkin matkaa vaihtamatta sanaakaan. ”Voitko näyttää minulle siistejä taisteluliikkeitä, joilla voin tappaa viholliseni?”
Mesitähti pudisti päätään. ”Ensinnäkään me emme tapa muita, paitsi viimeisenä puolustuskeinona”, hän sanoi. Pyörittelin silmiäni pitkästyneenä. ”Tänään me harjoitamme hajuvaistoasi. Olet tänne tultuasi yrittänyt löytää uusiin pesiin ja paikkoihin luottamalla pelkästään silmiisi, vaikka voisit käyttää nenääsi.”
”Mutta hajut pistelevät ja kutittavat nenää inhottavasti!” sanoin vastaan. Metsässä villien keskellä tuoksui niin paljon erilaisemmalta kuin kaksijalkojen puhtoisessa ja hygienisessa pesässä, jossa pienimmätkin sotkut siivottiin nopeasti pois, jos niitä syntyi, ja pahat hajut poistettiin suihkuttamalla ilmaan kirkasta nestettä, joka ei kuitenkaan ollut vettä.
”Sinun on opittava tulemaan toimeen nenäsi kanssa, jos haluat löytää saalista. Useimmiten eläin ei ehkä ole näkyvissä tai se haistaa sinut ennen kuin ehdit huomata sitä ja pääsee pakoon”, Mesitähti kertoi. Hän johdatti meitä eteenpäin metsässä, jossa oli jo melko vihreää. Linnut lauloivat korkealla puissa ja peittivät melkein kokonaan askelluksemme äänen.
”Miten minun olisi sitten tarkoitus käyttää nenääni oikein?” huokaisin ja katsahdin mestariini nyt siinä toivossa, että hän opettaisi minulle asian käytännössä eikä vain puhuisi.

//Mesi?
//618 sanaa