Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Kuljin partion johdossa kohti leiriä. Olimme käyneet tarkastamassa etelä- ja itärajat, eikä mitään poikkeavaa ollut näkynyt. Minttuliekki oli laittanut minut omasta pyynnöstäni partion johtoon. En koskaan ollut ollut soturi, joten oli hyvä tehdä muitakin kuin vain päällikön hommia. Partiossa olivat mukana Viherkatse, Lumihiutale, Salviakatse ja Hillatassu. Oppilaani oli päässyt nopeasti mukaan klaanielämään, mutta joillakin oli edelleen paljon totuteltavaa. Lumihiutale ja Salviakatse olivat tottuneet rajojen kiertämiseen, mutta uudenlaiset säännöt ja soturilaki toivat hankaluuksia. Minä, Liljatuuli, Minttuliekki ja Lauhalaukka opetimme parhaamme mukaan eloklaanilaisille soturilain kohtia.
”Ennen kuin syöt, vie Kirsikkakuonolle tuoresaalista”, sanoin Hillatassulle, kun astuimme pääaukiolle. Oppilas lupasi hoitaa asian, ja lähtikin heti kohti tuoresaaliskasaa. Partion jäsenet lähtivät omille teilleen, ja minäkin löysin hyvän paikan Litteäkiven edustalta. Vaikka kaikki olikin lähtenyt käyntiin hyvin, Eloklaani kaipasi edelleen vahvistusta. Kuolonklaanin kissamäärä oli takuulla kaksinkertainen Eloklaaniin verrattuna. Vaikka Punatähti olikin luvannut elää kanssamme rauhassa, oli aina varauduttava siihen, että Kuolonklaani päättäisikin hyökätä.
”Mitä mietit?” Aurinkokajon lämmin ääni keskeytti ajatukseni. Käännyin keltasilmäistä soturia kohti ja hymyilin lempeästi.
”En mitään tärkeää, säätä ja sen sellaista”, naurahdin. En halunnut, että Aurinkokajo joutuisi murehtimaan, joten valkoinen valhe ei nyt haitannut. Sinikilpikonnakuvioinen naaras naurahti ja istui vierelleni. Hän katsoi minua suoraan silmiini.
”Olet ollut kiireinen viime aikoina”, entinen kotikisu huomautti. Matkan aikana olimme lähentyneet paljon, mutta nyt päällikön kiireet olivat vieneet kaiken aikani. Minä nautin Aurinkokajon seurasta, ja toisinaan ikävöinkin juttuhetkiämme.
”Niin, mutta kyllä se tästä. Kun Eloklaani pääsee kunnolla jaloilleen, minunkin kiireeni helpottavat”, vakuutin. Aurinkokajo nyökkäsi.
”Käydäänkö kävelyllä?” naaras kysyi. Katseeni kääntyi automaattisesti kohti taivasta. Aurinko oli juuri noussut, ja aurinkohuippuun olisi vielä aikaa. Minttuliekki oli lähtenyt harjoituksiin Halavatassun kanssa, joten en voisi vielä keskustella hänen kanssaan Eloklaanin vahvistamisesta. Voisin ottaa asian puheeksi illalla tai huomisaamuna. Kenties naaraalla olisi ajatuksia siitä, mistä Eloklaani voisi saada lisää jäseniä.
”Käydään vain”, sanoin ja nousin ylös. Ilmoitin lähdöstäni nopeasti Viherkatseelle, jonka jälkeen suuntasin kohti piikkihernetunnelia.

Päivä oli kylmä, eivätkä auringon säteet lämmittäneet vielä lainkaan. Pilvetön taivas oli kirkkaansininen, ja kirkas aurinko sai valkean hangen suorastaan hehkumaan.
”Millaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuudelle?” Aurinkokajo aloitti keskustelun, kun pääsimme pois metsästä. Suuntasimme kohti kukkuloita.
”Haluan olla mahdollisimman hyvä päällikkö, muusta en tiedä”, kerroin rehellisesti. Aurinkokajo oli myöntänyt matkan aikana, että hän halusi olla minun kanssani. Vaikka pidinkin naaraasta, en voinut juuri nyt sitoutua olemaan hänen kumppaninsa. Kaikki aikani meni Eloklaanin päällikkönä toimimisessa.
”Mutta etkö sinä voisi olla samalla myös minun kumppanini? Lupasit harkita asiaa sitten, kun Eloklaani on perustettu”, Aurinkokajo sanoi vaimealla äänellä. Saatoin vain kuvitella, kuinka pahalta epätietoisuus hänestä tuntui. En ollut edes ehtinyt miettiä asiaa.
”En tahdo, että joudut sitoutumaan johonkin, joka ei edes ehdi olla kanssasi. Haluaisin viettää kanssasi aikaa enemmän kuin uskotkaan, mutta aikatauluni on liian täynnä. Ymmärrän, että sinä haluat vastauksia, mutta en voi juuri nyt antaa niitä, olen pahoillani”, huokaisin hiljaa ja katsoin naarasta pahoitellen. Aurinkokajo oli pettynyt, mutta hän nyökytteli hiljaa päätään.
”Minä jaksan kyllä odottaa, usko pois. Odotan sinua vaikka siihen saakka, kun olemme molemmat klaaninvanhimpia, kunhan vain joku päivä voimme olla yhdessä”, Aurinkokajo sanoi. Väläytin naaraskissalle kiitollisen hymyn, ja puskin tämän turkkia. Olimme pysähtyneet juttelemaan, ja jatkoimme nyt matkaa eteenpäin.

Kävelylenkin aikana juttelimme kaikenlaista. Aurinkokajo kertoi joitakin kommelluksia, joita partioissa oli sattunut. Nauroimme lähes tauotta koko matkan ajan. Lopulta palasimme leiriin, kun aurinko oli jo lähtenyt laskemaan. Aurinkokajo siirtyi sotureiden pesään, ja minä jäin etsimään Minttuliekkiä.
Halavatassu oli leirissä, joten myös Minttuliekin täytyi olla jossain täällä. Lopulta löysin varapäällikön klaaninvanhimpien pesästä, kun olin kiertänyt ensin muut pesät läpi.
”Lupaan, että joku oppilaista vaihtaa vuoteesi heti huomenaamulla”, kuulin Minttuliekin naukuvan. Väistyin pois tieltä, kun naaras astui ulos pesästä. Hän katsoi minua ensin hieman yllättyneenä, mutta hymyili sitten leveästi ja sanoi:
”Kirsikkakuono valitteli taas likaista sammalalustaansa. Taitaa olla Hillatassun vuoro vaihtaa se?”
”Kyllä. Se olkoon hänen ensimmäinen tehtävänsä huomenna”, sanoin. Minttuliekki käveli kanssani pois klaaninvanhimpien pesän edustalta.
”Oliko sinulla jotakin asiaa?” naaras kysyi.
”Itse asiassa on. Tahdon keskustella kanssasi jostakin. Tulisitko käymään pesässäni”, pyysin, ja Minttuliekki tuli. Istuin sammalvuoteelleni, ja Minttuliekki otti paikan minua vastapäätä.
”Eloklaani tarvitsee enemmän jäseniä. Vaikka Punatähti lupasikin pitää rauhaa yllä, en voi olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että vieressämme asuu kaksi kertaa suurempi klaani, joka ei pelkää tappaa vihollisiaan. Olen huolissani Eloklaanin turvallisuudesta”, kerroin Minttuliekille suoraan. Oli hyvä puhua suoraan, koska päällikön ja varapäällikön välillä ei pitäisi olla suuria salaisuuksia.
”Ymmärrän huolesi, vaikkakin se on turha niin kauan, kun Punatähti on päällikkö ja me tottelemme yhteisiä sääntöjä”, Minttuliekki vakuutteli. Hän selkeästi luotti isänsä sanaan. Ainoa ongelma oli se, ettei Punatähti voisi määrätä klaanilaistensa ajatuksia. Kuolonklaani ei pitänyt Eloklaanista.
”Tiedän kyllä, että ajan myötä Eloklaani vahvistuu, kun uusia pentuja syntyy, mutta onko meillä aikaa odottaa useita vuodenaikoja? Asiat Kuolonklaanin kanssa voivat muuttua hetkessä, ja siksi meidän täytyy löytää jäseniä muualta. Ehkä sinä voisit tietää, mistä voisimme löytää joitakin ystävällisiä erakoita, jotka voisivat liittyä riveihimme”, katsoin Minttuliekkiä toiveikkaana. Kenties Kuolonklaani tiesi erakkojoukkoja, jotka ovat aiemmin asuneet turhan lähellä Kuolonklaania, aivan kuten Lumihiutale ja hänen ystävänsäkin. Täytyi myöntää, että aloin olla hieman epätoivoinen.

//Minttu?
// 806 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Havahduin siihen, kun huomasin Pähkinäkorvan menneen vaitonaiseksi ja hänen katseensa tuntui hapuilevan turvallista otetta ympäristöstä. Oliko hän hermostunut? Kurtistin kulmiani. Aivan yhtäkkiä kuitenkin hänen tummanvihreät silmänsä lukittautuivat minun katseeni kanssa ja näin niissä yön kalvakan valon kimalluksen. Sitten hän sanoi jotain aivan odottamatonta. Hän kertoi siitä, kun kanssani oleminen sai hänen rinnassaan aikaan lämpöisen tunteen ja samalla tuntui kuin vatsassa velloisi jännitys.
Hiljaisuus leijui ympärillämme, kun Pähkinäkorva odotti sitä, miten reagoisin. Yrittikö kolli sanoa omaavansa jonkinlaisia tunteita minua kohtaan? Kyllähän minäkin pidin Pähkinäkorvan seurasta kovasti ja olimme läheisiä, mutta kuitenkin olin olettanut niiden olevan ystäväpohjaisia. Kerrankin minut oli vedetty sanattomaksi.
“Pähkinäkorva, kun siis… tarkoitan että…”, takeltelin ja nostin katseeni tuskaisesti tähdettömälle taivaalle ja huokaisin turhautuneena omalle sössötykselleni. Suljin silmäni, vetäisin henkeä ja laskin katseeni alas. Kun avasin silmäni sanoin hiljaisella äänellä:
”Tarkoitan sitä, että olet paras ystäväni. Siinä kaikki. Olen pahoillani” Sydäntäni riipaisi hieman sanoa noin. Se johtui siitä, etten missään tapauksessa olisi halunnut loukata Pähkinäkorvaa. Tiesin, että olisin loukannut häntä enemmän, jos olisin jättänyt hänet elättelemään toiveita jostain, mitä ei välttämättä koskaan tapahtuisi. Olisi ehkä ollut joissakin olosuhteissa mahdollista, että ystävyytemme olisi kasvanut joksikin muuksi, mutta ei minulla ollut ollut aikaa sellaiseen asiaan kuin ihastuminen. Kaiket päivät päässäni pyöri vain se typerä ennustus.
Nousin ylös ja katsoin Pähkinäkorvaa vielä pahoitellen silmiin ja sen jälkeen käännyin ja katosin kuivuneiden pensaiden käkkyröiden sekaan. Tarvitsin omaa aikaani, ennen kuin saisin ajatukseni aukaistua siltä isolta solmulta mille ne olivat viime kuina menneet. Kun olin kadonnut Pähkinäkorvan näköetäisyydeltä, lähdin juoksemaan. Juoksin ja juoksin, kunnes en enää jaksanut. Miksi minun elämästäni oli pitänyt tehdä niin vaikeaa? Joutuisin jättämään perheeni ja ystäväni, jonkun typerän tehtävän takia.
“Kiitos vaan Tähtiklaani”, manasin turhautuneena ja potkin maata. Tähtiklaanin kohtalo on teidän kolmen tassuissa blaa blaa blaa. Se vaan pilaa kaiken! Saisinko edes hetken elää tavallista soturioppilaan elämää? Lysähdin istumaan ja vetäisin henkeä. Aloin oitis tuntemaan syyllisyyttä sanoistani Tähtiklaania kohtaan. En minä sitä oikeasti tarkoittanut… Haluaisin vain joskus olla muistamatta sitä, että tämä hetki voi olla viimeinen perheenjäseneni tai ystäväni kanssa, ennen kuin ne toiset kissat pölähtävät paikalle ja vievät minut mukanaan. Tähtiklaani olisi pelastettava ja minun pitäisi tehdä uhrauksia sen eteen, vaikka se olisi miten epäreilua. Nyt ei ollut kyse vain minun elämästäni vaan myös monen muun. Nousin ylös ja lähdin tassuttamaan leiriin. Sydäntäni kiristi nähdä Pähkinäkorva. Minusta tuntui niin pahalta. Olinko tosiaan antanut hänelle sellaisen kuvan, että olin ihastunut häneen? Huokaisin. Olin varmaan ainut oppilas klaanistamme, jolla ei ollut aikaa moiseen. Ehkei minun kohtalooni kuuluisi kumppani tai pentuja. Ehken vain osannut rakastua.

Seuraavat kuut kulkivat nopeasti. Pähkinäkorva ja minä emme olleet saaneet juteltua kunnolla vieläkään ja se kaiversi minua kuin termiitti puunrunkoa. Päivät olivat rankkoja partioidessa ja saalistamassa. Ruokaa ei ollut paljoa, joka rajoitti myös saatua energianmäärää. Usein iltaisin simahdin heti untenmaille, joka meinasi seuraavia harjoituksia Kettuaskelen ja Laineloiskeen kanssa. Olin oppinut niin paljon uutta viimeaikoina, kuten parantajan asemasta klaanissa ja soturilaista. Olin aluksi erittäin hämmentynyt siitä, kuinka suuri rooli parantajalla oli klaanissa, joka uskoi Tähtiklaaniin. Hän ikään kuin toimi Tähtiklaanin viestinviejänä klaanille ja oli erittäin arvostettu. Näin ei ollut Kuolonklaanissa. Kuolonklaanissa parantaja oli ehkä jopa alinta kastia. Minua vähän harmitti Hehkuaskeleen puolesta, mutta hän vaikutti rakastavan vilpittömästi muiden auttamista ja hänen asemansa tuskin haittasi häntä kovin paljoa, kun pääsi tekemään omaa kustumustaan.
Ainiin ja soturilaki. Se jos joku oli ollut rankkaa opetella. Niin monta kohtaa! Kuitenkin osasin ne nyt ja ne kuulostivat erittäin oikeudenmukaisilta, joka teki minut erittäin tyytyväiseksi. Loppujen lopuksi olin erittäin tyytyväinen siihen, minkälainen mielikuva pian syntyvästä klaanista minulla oli. Kuolonklaanilla olisi aina paikka sydämessäni synnyin klaaninani, mutta tuleva klaani kuulosti niin paljon reilummalta jokaista kohtaan. Olimme Pikitassun kanssa saaneet vihiä isältäni, että pian olisi meidän aikamme päästä sotureiksi. Voisiko se olla tänään? Olimme olleet jo monta päivää varmoja Pikitassun kanssa siitä, että tänään olisi se päivä, kun saisimme soturinimemme. Kuitenkaan niin vielä ei ollut koskaan käynyt.
Havahduin siihen, kun tunsin kevyen tökkäyksen kyljessäni. Käännyin katsomaan vierelläni seisovaa Haahkasurmaa, jonka tavalliset huonotuuliset silmät katsoivat minua odottavasti.
“Lähdetään”, kolli naukui ja jatkoi vastausta odottamatta matkaansa. Miten olin unohtaa rajapartion! Vilkaisin Pikitassuun ja sanoin:
“Moikka! Tavataan tässä sitten kun partiomme palaavat leiriin.” Pikitassu nyökkäsi silmiään ystävällisesti räpäyttäen ja lähti loikkimaan kohti Henkäysvarjon johtamaa metsästyspartiota. Lähdin itsekin suuntaamaan Haahkasurman perään, joka seisoskeli Mahlahallan ja Hiutaleviiksen luona odottaen saapumistani.

Partio oli palannut leiriin jo aikoja sitten. Leirissä oli kiertänyt huhu järjestettävästä klaaninkokouksesta, jonka takia kissat parveilivat aukiolla. Istuskelin Pikitassun pitkäturkkisen hahmon vieressä kiivaasti höpöttäen.
“Voisiko tämä olla nyt se?” mietiskelin, vaikka silmissäni loisti epäluulo, “Kuitenkin tämäkin on vain jotain muuta ilmoitusasiaa, niin kuin viimeksikin.” Pikitassu raapi tassullaan maata kärsimättömänä. Spekulointimme jatkui niin kauna, kunnes Punatähti tosiaan kutsui jo valmiiksi koolla olevan klaanin koolle. Vaikka edessämme istui kissoja, ei heidän olemuksensa estänyt minua enää näkemästä päällikköä, sillä olin saanut viime kuiden aikana jonkinlaisen kasvupyrädyksen. Päällikön alkuhöpinät saivat jo minut menettämään hieman toivoani, mutta lopulta pitkä odotus palkittiin.
“Tänään on kahden oppilaan aika saada soturinimensä. Minttutassu, astu lähemmäs”, isäni matala ääni naukui onnellisuus silmissä loistaen. Tassutin säteilevästi hymyillen tämän luokse ja katsoin hänen vihreitä silmiään.
“Olet saanut koulutuksesi päätökseen ja tästä lähtien saat toimia Kuolonklaanin täysvaltaisena jäsenenä. Minttutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Minttuliekkinä”, päällikkö julisti ja klaani alkoi hurrata uutta nimeäni. *Minttuliekki.* Minä pidin siitä. Se tuntui kuvastavan sisälläni asuvaa liekkiä, jonka avulla jatkaisin sisukkaana vaikeuksien yli, sillä myrkyn jälkeen paistaa aina aurinko. Karvani pörhistyivät tyytyväisinä, kun tassutin kissa joukon läpi takaisin paikalleni. Matkalla sain kuulla muutamat onnittelut ja vastauksena annoin heille ystävällisen hymyn. Kakista iloisimmat onnittelut sain kuitenkin Pikitassulta, joka loikkasin oitis minua kohti ja nuolaisi poskeani. Hänen onnittelunsa jäivät kuitenkin lyhyeen, kun edestäpäin kuului Punatähden kutsuva ääni. Annoin ystävälleni rohkaisevan katseen. Kun hän oli mennyt, havahduin siihen, että katseeni yritti etsiä Pähkinäkorvan kirkkaanruskeaa hahmoa väkijoukosta. Miksi minulle merkitsi niin paljon, oliko hän katsomassa nimitystäni? Emmehän olleet puhuneet edes pitkään aikaan. Tajusin vasta, kuinka kovasti halusinkaan puhua Pähkinäkorvan kanssa kaikesta tapahtuneesta. Aika vain tuntui olevan sitä vastaan.
“Pikitassu, tästä lähtein sinut tunnetaan Pikiturkkina!”
“Pikiturkki! Pikiturkki!” hurrasin, kun ystävättäreni tassutti takaisin luokseni onnitteluiden saattelemana. Hymyilin tälle iloisesti yrittäen karistaa mielestäni Pähkinäkorvan.
“Tästä alkaa meidän yhteinen tarinamme Kuolonklaanin uskollisina sotureina!” tummanharmaa naaras naukui virallisella äänellä. *Kunpa tietäisitkin..* En täsmälleen ollut Kuolonklaanin uskollisin soturi, koska pian lähtisin uuden klaanin matkaan.
“Lupaa, minulle, että olemme aina toistemme tukena, vaikka mitä kävisi. Me kipuamme yhdessä Kuolonklaanin huipulle vanhempiemme tavoin”, Pikiturkki vaati ja ojensi harmaata tassuaan minulle. Epäröin hetken, mutta sitten sanoin:
“Lupaan.” Minua kuristi ajatus siitä, kuinka vihainen Pikiturkki olisi, kun sen aika koittaisi. Luotin kuitenkin siihen, että valamme pitäisi hänet ystävänäni loppuun asti.

Tänään olisi se päivä, kun Meden ja Liljan pitäisi astua sisään leiriin johtavasta piikkihernetunnelista ja noutaisivat minut. Olin puhunut isäni kanssa ja pitänyt huolen siitä, ette heitä revittäisi kappaleiksi oitis. Isän ilme oli kyllä ollut jotain aivan uutta, kun olin puhunut tästä hänelle.
Olin tavannut Meden ja Liljan yhdessä unessa ja mielestäni he vaikuttivat ihan kivoilta.
Nyt olimme odottamassa heidän saapumistaan. Jännitys tuntui kipinöivän ilmassa ja tuntui, kuin pesällinen muurahaisia olisi turkissani. Minua kauhistutti. Kurkkuani kuivasi, häntäni heilahteli levottomana tampaten maan kylmää pintaa ja tassuni vaihtoivat jatkuvasti asentoa. Kasvoni kuitenkin olivat tyynet. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun kuulin heidän viimein tulevan. Yhtäkkiä tunsin kuitenkin jonkinlaista rauhaa. Suorensin ryhtiäni ja terävöitin aistini.

Kaikki sujui oikeastaan ongelmitta, jos ei oteta huomioon Henkäysvarjon sähinää. Mesi, anteeksi Mesitähti, ja isä suorittivat jonkinlaisen neuvottelun sopimuksesta klaanien välille ja ehdot kuulostivat minunkin korvaani hyviltä. Kun kollien välinen keskustelu oli päättynyt, alkoi olla aika suunnata kohti uutta ja täysin tuntematonta. Nyt olisi aika lähteä. Ennen sitä, minun pitäisi hyvästellä läheiseni.
“Isä”, nau’uin ja kohdensin katseeni tähän hieman haikeasti, mutta määrätietoisesti. Tämä oli kohtaloni.
“Mitä Minttuliekki?” isän ääni oli rauhallinen. Huokaisin ja sanoin asian niin kuin se oli:
“Tähtiklaani on määrännyt minutkin lähtemään Eloklaaniin, tiedäthän sinä sen?” Isän ilme muuttui ja hänen häntänsä laski aavistuksen verran. Hänen katseensa oli synkkä, mutta silti se tuntui hyväksyvän sen, että ei voinut asialle mitään.
“Tiedän. Tiedän myös sen, etten voi kieltää sinua lähtemästä.” Nyökkäsin ja katsoin isään kiitollisena, jonka jälkeen kosketimme kuonoillamme toisiamme. Hymyilin tälle vaisusti, jonka jälkeen sanoin meneväni hyvästelemään emon ja Pikiturkin. Suuntasin aukion laidalle, jossa näin emoni tuttuakin tutumman valkean hahmon. Suorastaan juoksin tämän syliin ja painoin kuononi tämän turkkiin ja kuiskasin:
“Minun tulee niin kova ikävä sinua.” Tunsin emon kuonon vasten päälakeani ja hänen lämpimän hengityksensä. Nostin pääni ylös ja katsoin emon lämpimiä silmiä apeasti.
“En minä mihinkään ole menossa. Samassa metsässähän vielä asutaan”, emo sanoi, mutta kuitenkin sen jälkeen sanoi, “mutta niin minunkin sinua.” Nyökkäsin surkeana.
“Nähdään taas emo”, naukaisin hiljaa ja loin vielä viimeisen katseen emooni, ennen kuin irtosin tämän lämpimästä syleilystä. Seuraavaksi katseeni tavoitti Pikiturkin ruskeat silmät, jotka säteilivät ärtymystä. Tassutin tämän luokse, mutta tämä näytti siltä, kuin en merkitsisi mitään.
“Minttuliekki”, tämä naukui kalseasti ja vältteli katsettani. Sydämeni tuntui jäätyvän kauhistuksesta. Mitä hänelle on tapahtunut?
“Pikiturkki, anna minun selit-”, naaraan terävä ääni kuitenkin keskeytti lauseeni.
“Jätä selittelysi jollekin muulle. Luulin, että merkitsin jotain, mutta selviääkin, että olet pitänyt minulta salassa näin suurta salaisuutta KOKO ELÄMÄSI! Ja näinkö sinä toteutat sen lupauksen, jonka teimme? Siitä, että olemme aina toistemme tukena? Meidän piti tulla suuriksi yhdessä, täällä, Kuolonklaanissa! Ja nyt sinä lähdet ja hylkäät minut, kuin ei voisi vähempää kiinnostaa?” Tummanharmaan naaraan ääni muuttui sähinäksi loppua kohden, mutta ääni pysyi kuitenkin hiljaisena niin, ettei tämän saarna kaikuisi kaikkien korviin.
“Se ei ollut mitenkään henkilökohtaista. En kertonut kenellekään”, painotin lauseeni viimeistä sanaa, “En voinut. Sinä et kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä. En minä valinnut sitä, että lähden. Olin tulossa hyvästelemään sinut, mutta et tunnukaan haluavan sitä. Minä menen nyt, hyvästi Pikiturkki. Ei muistella pahalla.” Ääneni oli kireä. Käännyin ympäri ja loin vielä surullisen katseen naaraaseen mahdollisesta menetetystä ystävyydestä. Vilkuilin ympärilleni, mutten nähnyt Pähkinäkorvaa missään. Olisin halunnut jäädä odottamaan häntä ja puhua asiat läpi, mutta tiesin, että nyt oli mentävä.

Eloklaanista oli viimein alkanut tulla osa arkeani. Päivät täällä olivat mahtavia. Tunsin itseni viimeinkin täysin tärkeäksi. Erityisesti, kun Mesitähti oli nimittänyt minut hänen varapäällikökseen. En ollut odottanut sitä lainakaan, mutta jokin siinä tuntui oikealta nyt kun olin virkaan astunut. Rakastin kaikkia askareita, joita asema minulle toi. Halusin olla niin hyvä varapäällikkö, kuin suinkin pystyin. Mesitähti vaikutti mukavalta, vaikken häntä vielä kovin tuntenutkaan, samoin Liljatuuli. Vaikka elo Eloklaanissa olikin kuinka ihanaa, niin silti minua kaiversi muutama asia. Pähkinäkorva ja Pikiturkki. Toivottavasti löytäisin heidät kokoontumisessa.
Olin saapunut juuri Liljatuulen kanssa leiriin, kun kohtasin Kuolonklaanilaisten tutut kasvot. Liljatuuli tassutti reippaasti heitä kohti, minä hänen perässään. Katsoin suoraan Henkäysvarjon sinisiin silmiin osoittaakseni, ettei minua pelottanut. Liljatuuli vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja sen jälkeen johdatti Hehkuaskeleen perässään omaan pesäänsä. Sen jälkeen minut kohtasi Kuolonklaanin varapäällikön kylmä katse ja viiltävä äänensävy:
“No, mitä petturille kuuluu?” Ilmeeni pysyi yhtä tyynenä, kuin se oli alkujaankin, vaikka sisäinen olemukseni halusikin laittaa kollin paikoilleen. Se ei vain olisi Eloklaanin eduksi ja sitä minun tuli ajatella aina. Luimistin korviani ja silmäni kaventuivat hieman.
“Sinulla taitaakin olla huono päivä tänään”, sanoin nopeasti, jonka jälkeen siirryin lauseen sisältämään kysymykseen, joka luultavasti oli vain tekosyy ilkkua, “Mutta hyvin, kiitos kysymästä.”
Räpäytin silmiäni rauhallisesti ja vilkaisin kollin vierellä istuvaa naarasta.
“Kuinkas Kuolonklaanissa menee? Ei sillä, että se minulle kuuluisi”, naukaisin, hennon, mutta ei aivan aidon hymyn väläyttäen kaksikolle. Omasta kokemuksestani suurin osa Kuolonklaanista vihasi tarpeetonta hymyilyä ja ystävällisyyttä.

//Tuhka?
1835 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 99kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Viimeiset pari kuuta ovat olleet lyhyen elämäni raskaimmat, mutta samalla parhaimmat. Lehtikato oli saapunut, eikä se ollut hidastanut matkaamme kohti uutta kotiamme. Olof oli kuollut, mutta olimme löytäneet uusia ystäviä, jotka jatkoivat matkaa kanssamme. Kyseessä oli kissaperhe, johon kuului kolme sukupolvea.
Olin selviytynyt viheryskästä, ja siitä sain kiittää ainoastaan siskoani. Lilja oli hoitanut minut kuntoon ennätysajassa. Olimme myös tavanneet unissamme Minttutassun, joka nykyään tunnetaan nimellä Minttuliekki. Naaras oli kertonut meille enemmän nykypäivän Kuolonklaanista. Hän oli luvannut hoitaa asiat isänsä, Kuolonklaanin päällikön kanssa niin, että välttyisimme taisteluilta saapuessamme metsään. Ja niin me lopulta sinne saavuimmekin.

Kylmä tuuli iskeytyi vasten kasvojani, kun käänsin katseeni kohti kaukana häämöttävää Kuolonklaanin rajaa. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, ja pian alkaisi hämärtää. Lehtikadon aikaan päivänvaloa oli päivä päivältä lyhyemmän aikaa.
“Kerrataan vielä suunnitelmamme”, totesin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni kohti kissoja, jotka olisivat Eloklaanin ensimmäisiä jäseniä. Kenelläkään ei ollut mitään kertausta vastaan.
“Minä, Lilja ja Lauhalaukka suuntaamme Kuolonklaanin reviirille. Lauhalaukka menee leiriin, ja minä ja Lilja käymme tapaamassa Tähtiklaania, joka antaa minulle yhdeksän henkeäni. Sen jälkeen menemme Kuolonklaanin leiriin tapaamaan heidän päällikköään ja Minttuliekkiä. Toivon mukaan tämä Punatähti ei aiheuta mitään taistelua, ja pääsemme palaamaan tänne takaisin ennen seuraavaa auringonnousua”, totesin rauhallisella äänellä ja annoin katseeni kiertää matkatovereissani. Kaikki vaikuttivat jännittyneiltä.
“Tule ehjänä takaisin, Mesi”, Daisy sanoi kävellessään luokseni. Kohtasin kilpikonnakuvioisen naaraan katseen ja nyökkäsin.
“Teen kaikkeni, jotta kukaan ei loukkaantuisi tänä päivänä”, vastasin ja kohtasin naaraan katseen. Daisy puski hellästi poskeani kuonollaan ja palasi sitten muiden luokse. Vilkaisin Liljaa ja Lauhalaukkaa. Kaksikko vaikutti olevan valmiita lähtöön. Lauhalaukka johdatti meitä kohti Kuolonklaanin rajaa.

Kuolonklaanin reviirillä leijaili joka puolella lukuisten kissojen tuoksut. Niissä kaikissa oli samankaltainen ominaistuoksu, joka kantoi mukanaan havumetsän hajua. Lauhalaukka oli kertonut, että lähes puolet Kuolonklaanin leiristä oli havumetsää. Kolli johdatti meitä kohti suurta kalliota, josta pääsisimme Kuuluolaan.
Lumi oli pehmeää, ja siellä täällä risteili kissojen ja muiden eläinten jalanjälkiä. Ystävämme kulki reviirillä rauhallisin askelin, mutta hän katseli kaiken aikaa tarkkaavaisesti ympärilleen. Lauhalaukka oli kertonut meille tarinansa. Hän oli syntyjään kuolonklaanilainen, joten kolli tunsi nämä maat läpikotaisin. Hän oli nyt kotona, ja sen myös huomasi. Koti. Siitä oli pitkä aika, kun minulla oli viimeksi ollut koti. Olin ollut silloin vasta kuusikuinen, kun lähdimme Liljan kanssa etsimään Kuolonklaanin reviiriä. Ajatus siitä, että saisin elää loppuelämäni samassa paikassa, sai mieleni rauhoittumaan. Olisin pian kotona, josta en poistuisi enää koskaan.
“No, tässä se on”, Lauhalaukka tokaisi ja viittoi hännällään kalliossa olevaa tunnelia. Vilkuilin tunnelin suuntaan. Se näytti vain pimeältä, loputtomalta aukolta, joka ei johtaisi minnekään. Tunsin kuitenkin tunnelin vetävän minua puoleensa.
“Kuu on pian huipussaan, meillä on kiire”, Lilja sanoi. Lauhalaukka nyökkäsi.
“Onnea”, Lauhalaukka sanoi ja hymyili hennosti molemmille. Hyvästelimme kollin, ja suuntasimme tunneliin. En nähnyt en sitten mitään. Joka puolella oli vain pimeyttä. Välillä tunsin viiksikarvojeni koskettavan tunnelin seinämiä, joten osasin mennä kävelemään keskemmäksi. Vaikka en nähnyt mitään, tuntui kuin jokin voima olisi kuljettanut minua oikeaan suuntaan. Arvelin sen olevan Tähtiklaani.
Lopulta saavuimme aukiolle, jonka keskellä oli pieni lampi. Jostakin loisti sisään kuunvaloa, joten saatoin erottaaa katossa roikkuvat kivenlohkareet.
“Tässä se on”, kuiskasin hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni kohti siskoani. Lilja nyökkäsi.
“Tapaammekohan me enää Tähtiklaania tämän jälkeen unissamme kuten aiemmin?” naaras kysyi hieman epävarmalla äänellä. En osannut vastata hänen kysymykseensä, joten kohautin lapojani. Minulla oli ollut monta kuuta totutella ajatukseen siitä, että minusta tulisi Eloklaanin päällikkö, mutta olin silti yhä epävarma. Miten pystyisin ensin kokoamaan kokonaisen klaanin ja sittemmin pitämään sen pystyssä? Ajatus tuntui mahdottomalta ja se pelotti minua.
“Nyt on aika”, Lilja henkäisi, kun kuunvalo heijastui suoraan edessämme olevaan lampeen. Se valaisi hetkessä koko aukion niin, että jouduin siristelemään silmiäni. Vesi hehkui kirkkaana ja veti minua puoleensa. Se oli vetänyt minua puoleensa koko matkan ajan. Astuin lammen eteen ja join vettä. Samassa tunsin vajoavani syvään uneen.

Kun avasin silmäni, seisoin hämärällä aukiolla. Taivas oli pimeä, eikä tähtiä edelleenkään ollut taivaalla. Ilmassa leijaili Tähtiklaanin voimakas tuoksu. En nähnyt Liljaa missään. Oliko sisareni päässyt tänne, vai veikö vesi hänet johonkin toiseen paikkaan?
“Tervehdys, Mesi”, Helmiloisteen tuttu ääni sanoi. Hopeinen naaras käveli luokseni ja hymyili lämpimästi kuten aina. Rantatähti seisoi naaraan vierellä. Mukana oli myös lukuisia muita kissoja, joita en tunnistanut.
“Tässä ovat Oksatähti, Kettuaskel, Laineloiske, Sienikarva, Sinilehti ja Pihka. Lilja saapuu luoksesi pian viimeisen hengenantajan kanssa, mutta me voimme aloittaa nyt, jos sinä olet vain valmis ottamaan henkesi vastaan”, Rantatähti naukui ystävällisellä äänellään.
“Olen valmis”, vastasin ääni väristen. Minua jännitti enemmän kuin koskaan. Kissat asettuivat eteeni jonkinlaiseen riviin. Helmiloiste astui lähemmäksi minua edelleen hymyillen.
“Tällä hengellä minä annan sinulle rakkautta. Opi rakastamaan jokaista klaanitoveriasi ja koko klaaniasi”, naaras sanoi voimakkaalla äänellä ja kosketti kuonoani. Voimakas kipuaalto läpäisi kehoni ja sai minut painautumaan maata vasten. Kun se oli ohitse, nostin katseeni taas kohti Helmiloistetta. Naaras nyökkäsi ja palasi omalle paikalleen riviin. Seuraavaksi luokseni käveli Rantatähti. Entinen myrskyklaanilaispäällikkö kohtasi katseeni epäröimättä.
“Tällä hengellä annan sinulle viisautta. Käytä sitä jokaisessa päätöksessä jonka teet”, Rantatähti sanoi ja kosketti kuonoani. Tällä kertaa olin varautunut, ja vaikka kipuaalto sattui, pysyin pystyssä. Kissa palasi jälleen muiden tähtikissojen joukkoon, ja toinen astui eteen. Tämä kissa oli Oksatähti. Musta naaraskissa kohtasi katseeni. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, mutta kuitenkin lämmin.
“Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta. Uskalla nousta vihollisiasi vastaan, jotta he eivät koskaan pääse tuhoamaan klaaniasi”, naaraskissa sanoi koskettaessaan kuonoani. Hänen äänensä oli voimakas. Hän oli takuulla tehnyt tämän aiemminkin.
Kun henki oli läpäissyt kehoni, seuraava kissa saapui luokseni. Kettuaskel nyökkäsi tervehdykseksi ja hymyili hennosti.
“Tällä hengellä annan sinulle kyvyn antaa anteeksi. Joskus on hyvä antaa anteeksi myös pahimmalle vihollisellesi”, kollikissa totesi koskettaessaan kuonoani.
Seuraavat henget eivät olleet enää niin kivuliaita. En ollut varma, olinko jo tottunut kipuun, vai mistä se johtui.
“Tällä hengellä annan sinulle ymmärrystä. Päällikkönä sinun täytyy ymmärtää, että jokainen kissa on erilainen ja yhtä lailla arvokas”, Laineloiske sanoi antaessaan minulle hengen.
Seuraavaksi vuorossa oli Sienikarva. Vaaleanruskean kollin katse oli täynnä viisautta, mutta myös pelkoa. Lilja oli kertonut tästä kollista minulle aiemmin, koska Sienikarva oli opettanut sisarelleni parantajan taitoja.
“Tällä hengellä annan sinulle uskollisuutta. Vaikka se olisi vaikeaa, älä koskaan kadota uskoasi Tähtiklaaniin”, kolli totesi rauhallisella äänellä.
Kun Sienikarva oli palannut kissojen joukkoon, Sinilehti-niminen kissa tuli luokseni.
“Tällä hengellä annan sinulle kärsivällisyyttä. Kaikki ei tapahdu hetkessä, mutta hyvää täytyy jaksaa odottaa”, kissa sanoi ja kosketti kuonoani.
“Tällä hengellä annan sinulle opettamisen taidon”, Pihka-niminen kissa sanoi ja kosketti kuonoani.
Olin nyt saanut kahdeksan henkeä, ja vielä yksi olisi jäljellä. En nähnyt Liljaa tai yhdeksättä hengenantajaa missään. Juuri kun olin kysymässä asiaa, aukion laidalle ilmestyi kaksi hahmoa. Toinen niistä oli tähtikissa, ja toinen oli Lilja. Sisareni katsoi minua lämpimästi hymyillen. Tunnistin hetkessä hänen vierellään kävelevän kissan. Se oli meidän emomme. En voinut uskoa silmiäni, sillä en ollut odottanut näkeväni emoa ennen kuolemaani. Lilja jäi etäämmälle, ja Orkidea astui eteeni.
“Tällä hengellä annan sinulle onnellisuutta. Ole onnellinen pienistäkin asioista, jotka tuovat elämääsi iloa”, naaraan ääni oli yhtä lämmin ja rakastava kuin aina. Kun emo kosketti kuonoani, henki oli vain lämmin aalto. Kyynel vierähti poskelleni emon astuessa etäämmälle.
“Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Mesitähti. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Eloklaanin ensimmäiseksi päälliköksi ja perustajaksi. Vaikka tehtävä onkin nyt suoritettu ja Tähtiklaani on pelastettu, älä oleta kaiken olevan vastedes helppoa. Edessäsi on vielä monen monta tehtävää, jotka sinun tulee ratkaista. Seuraava tehtäväsi on kohdata Punatähti, jonka jälkeen etsit klaanillesi kodin. Koko Tähtiklaani toivottaa sinulle onnea. Jos ikinä kaipaat neuvoa johonkin, voit tulla kysymään sitä täältä”, emo sanoi vielä viimeiset sanat, jonka jälkeen kissat alkoivat kadota edestäni.
“Mesitähti! Mesitähti!” tähtikissojen vaimeat ulvahdukset kantautuivat korviini. Yritin koskettaa emoni kuonoa vielä kerran, mutta en voinut liikkua.

Säpsähdin hereille pimeyteen. Kuulin Liljan tasaisen hengityksen vierelläni.
“Oletko hereillä?” kysyin ja kosketin hennosti kuonollani sisareni lapaa.
“Olen”, hän vastasi. Nousimme ylös ja suuntasimme sanaakaan sanomatta kohti uloskäyntiä. Kun uloskäynti viimein häämötti edessämme, hidastin tahtiani ja käännyin kohti Liljaa.
“Sanoiko emo sinulle jotakin ennen kuin saavuitte luokseni?” kysyin nopeasti ja kohtasin sisareni katseen. Liljan kasvoille levisi hento mutta haikea hymy.
“Hän sanoi olevansa ylpeä meistä. Hän lupasi katsoa peräämme Tähtiklaanissa”, Lilja vastasi. Nyökkäsin.
Astuin hankeen ja jatkoimme matkaamme kohti Kuolonklaanin leiriä. Ulkona oli kirkkaampaa kuin aiemmin, ja syy sille oli selvä; tähdet olivat palanneet taivaalle. Kohotin katseeni kohti taivasta ja hymyilin. Tehtävä oli tosiaankin suoritettu. Tähtiklaani oli viimein pelastettu. Muistin kuitenkin emoni sanat. Tämä ei ollut vielä ohi.

Piikkihernemuurit häämöttivät edessäpäin. Lauhalaukka oli kertonut Kuolonklaanin leirin olevan osittain kivien ja piikkihernemuurien ympäröimä. Olisimme voineet mennä ylämäkeen ja kiertää ensin kivien päälle nähdäksemme leirin, mutta päätimme mennä helpointa ja samalla vaarallisinta reittiä suoraan sisään. Sisäänkäynnillä seisoi kaksi kissaa. Toinen kissoista oli pieni musta kolli ja kookkaampi naaraskissa oli kilpikonnakuvioinen.
“Seis!” musta kolli sähähti voimakkaalla äänellä huomattuaan meidät. Lilja jättäytyi taaemmas, kun kohtasin kissan katseen ja astuin askeleen lähemmäksi. Suoristin selkäni ja pidin katseeni tyynenä. En saisi olla liian hyökkäävä, vaan pitäisi olla rauhallinen ja tehdä heti selväksi, etten tullut taistelemaan.
“Olen Mesi-”, kollikissa ei antanut minun jatkaa, vaan hän puhui sanojeni päälle:
“Tiedän kyllä kuka sinä olet. Punatähti odottaa sinua.” Kissa käännähti ympäri ja viittoi minut peräänsä. Vilkaisin Liljaa, joka nyökkäsi ja lähti eteenpäin. Sisareni kulki aivan kannoillani piikkihernetunneliin. Sen toisessa päässä oli paljon kissoja. Kissat olivat kerääntyneet suurelle aukiolle, ja kaikki katsoivat meitä. Pakotin itseni pysymään rentona, vaikka olin todella jännittynyt. Olin juuri astunut vihollisten leiriin seuranani ainoastaan parantajasisareni. Oliko ollut virhe tuoda Lilja leiriin? Tumma soturi johdatti meidät vesiputouksen taakse piiloon kissojen katseilta. Edessämme oli jäkäläverhoin suojattu kolo, jonne me kävelimme. Soturi jäi ulkopuolelle.
Kun astuin jäkäläverhon alta pesään, huomasin siellä olevan kissoja. Neljä kissaa kohdistivat katseensa suoraan minuun ja Liljaan. Tunnistin heistä kaksi Minttuliekiksi ja Lauhalaukaksi. Arvelin punaruskean kissan olevan Punatähti, ja harmaa raidallinen oli ilmeisesti Kuolonklaanin varapäällikkö. Istuimme alas vieretysten Liljan kanssa. Istuin aivan Punatähteä vastapäätä, ja välissämme oli hädin tuskin ketunmittaakaan. Kollin vihreiden silmien katse tuntui porautuvan mieleni syvimpiin kolkkiin. Katse oli niin terävä, että olisi voinut luulla sen lukevan ajatuksiani. Ravistin päätäni palatakseni takaisin tähän todellisuuteen.
“Oletan sinun olevan Punatähti. Minä olen Mesi”, totesin ja lisäsin nopeasti perään, “tähti.” Punatähdeksi olettamani kissa nyökkäsi, mutta pysyi vielä hetken vaiti. Hän silmäili vielä läpi sekä minut että Liljan.
“Miten matka meni?” kolli yllätti minut kysymyksellään. Siristin silmiäni ja väläytin kissalle nopean hymyn, joka katosi kasvoiltani yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
“Se oli pitkä ja rankka, mutta me selvisimme”, vastasin. Olisi turha alkaa selittelemään matkasta sen pidemmin, koska todennäköisesti Punatähteä ei kiinnostanut. Hän halusi vain avata keskustelun.
“Minttuliekki ja Lauhalaukka kertoivat minulle jo oleellisen teistä ja Eloklaanista”, punaruskea kolli totesi.
“Ilmeisesti myös Tähtiklaanista?” Lilja kysyi ja kohtasi kuolonklaanilaispäällikön katseen. Punatähden ilme ei edes värähtänyt.
“Se ei ollut tarpeen, koska Punatähti tiesi asiasta koko ajan”, Minttuliekki vastasi ennen isäänsä. Huomasin, miten raidallinen kolli Punatähden vieressä alkoi ärsyyntyä. Tuon hännänpää nyki, ja kissan kasvoille oli ilmestynyt äreä ilme. Se katosi kuitenkin heti, kun Punatähti siirsi katseensa kissaan. Päätin olla noteeraamatta asiaa sen kummemmin. Olihan se ilmiselvää, että Pimeyden Metsä oli kertonut päällikölle Tähtiklaanista.
“Mentäisiinkö nyt kuitenkin tärkeimpään asiaan? Eloklaani muuttaa Kuolonklaanin rajanaapuriksi ja toivoisin, että voisimme elää sulassa sovussa klaanisi kanssa”, sanoin vakavalla äänellä. Punatähti väräytti korviaan.
“Mitä se sitten tarkoittaisi?” päällikkö esitti kysymyksen.
“Eläisimme molemmat omilla reviireillämme yhteisten sääntöjen mukaan. Kuten kauan sitten, voisimme tavata aina täysikuun aikaan kokoontumisessa ja kertoa kuun aikana tapahtuneita asioita. Pimeyden Metsä ja Tähtiklaani voisivat elää sovussa, ilman turhaa verenvuodatusta”, ääneni pysyi tasaisena, vaikka Punatähden vastaus jännitti minua. Päällikkö ei ehtinyt sanoa mitään, kun raidallinen soturi ehti ensin:
“Sovussa vai? Teidän kanssanne? Tämä teidän Tähtiklaaninne ujutti vakoojan Kuolonklaaniin tuhotakseen klaanimme uskonnon, periaatteet ja tavat. Kuolonklaani ei hyväksy kulkukissoja liian lähelle rajaansa, niin on ollut aina ja pitäisi olla vastedeskin!” harmaa soturi sihisi hampaidensa välistä ja katsoi minua suoraan silmiini. Kissan siniset silmät olivat täynnä vihaa ja raivoa. Se sai minut tuntemaan itseni pieneksi ja haavoittuvaiseksi. Kissa voisi takuulla tappaa minut tähän paikkaan vaikka heti.
“Tämä asia ei ole sinun päätettävissäsi, Henkäysvarjo! Sinä olet varapäällikkö, et päällikkö”, Punatähti korotti ääntään ja sai Henkäysvarjon astumaan askeleen taaksepäin. Kolli vilkaisi pahoitellen päällikköään, mutta siirsi taas murhanhimoisen katseensa minuun.
“Pahoittelut varapäällikköni käytöksestä”, Punatähti jatkoi rauhallisesti, “sopu on myös prioriteetti numero yksi minulle. Minulla on kuitenkin muutama ehto, joita haluan tämän Eloklaaninkin tottelevan.”
“Kerro toki”, sanoin ja kehotin päällikköä jatkamaan. Punatähti oli tyyni. Ymmärsin hyvin, miksi kuolonklaanilaiset seurasivat päällikköään ja tottelivat tämän käskyjä.
“Kuolonklaani uskoo Pimeyden Metsään, ei Tähtiklaaniin. Eloklaanilla ei ole oikeuksia sepittää tarinoita Tähtiklaanista minun klaanini jäsenille. Eloklaanilaiset eivät ikinä, koskaan saa ylittää Kuolonklaanin rajaa ilman erittäin hyvää syytä, ja sama pätee toisinpäin. Kumppanuus ovat ehdottomasti kiellettyjä kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen välillä. Ehdotan, että kumppanuudesta toisen klaanin jäsenen kanssa seuraa ikuinen karkotus”, Punatähti lateli ehtonsa. Ne kuulostivat ihan reiluilta. Ikuinen karkotus ei kylläkään, mutta mitä ilmeisemmin Punatähti ei siitä luopuisi. Täytyisi painottaa asiaa klaanilaisille sen verran kovasti, että he ymmärtäisivät pitää väliä kuolonklaanilaisiin.
“Ehdot sopivat minulle”, sanoin ja nyökkäsin. Punatähden kasvoilla käväisi tyytyväinen hymy, jonka jälkeen hänkin nyökkäsi.
“Aurinko alkaa nousta pian, joten meidän olisi kai parempi jatkaa matkaamme kohti Eloklaanin uutta reviiriä”, totesin ja vilkaisin Liljaa, joka nyökytteli päätään. Punatähti nousi ylös sanaakaan sanomatta ja johdatti meidät leirin pääaukiolle. Ensin menin minä, minua seurasivat Lilja, Lauhalaukka, Minttuliekki sekä Henkäysvarjoksi kutsuttu kolli.
“Isä”, kuulin Minttuliekin äänen, kun soturi ravasi ohitseni Punatähden luokse. Päällikkö käänsi katseensa nuoreen soturiin, mutta ei pysähtynyt vasta kuin piikkihernetunnelin edessä.
“Mitä Minttuliekki?” päällikkö kysyi rauhallisella äänellä.
“Tähtiklaani on määrännyt minutkin lähtemään Eloklaaniin, tiedäthän sinä sen?” punaruskea naaras kysyi vaimealla äänellä. Punatähden ilme synkkeni. Kolli nyökkäsi.
“Tiedän. Tiedän myös sen, etten voi kieltää sinua lähtemästä”, Punatähti sanoi. Minttuliekki kosketti hellästi isänsä kuonoa omallaan.
“Minun täytyy hyvästellä Pikiturkki ja emo ennen kuin lähden”, kuolonklaanilaisnaaras sanoi. Punatähdellä ei ollut mitään sitä vastaan. Jäimme odottamaan punaruskeaa naarasta sisäänkäynnin liepeille. Henkäysvarjo oli siirtynyt etäämmälle pienikokoisen naaraskissan luokse. He juttelivat hiljaa keskenään, mutta varapäällikön katse oli nauliintunut meihin.
Taivas alkoi hiljalleen valaistumaan, kun aamu valkeni. Täytyisi kiiruhtaa muiden luokse ja ilmoittaa heille onnistuneesta retkestämme Kuolonklaanin leiriin. Käännyin Lauhalaukan puoleen. Kolli kohtasi katseeni.
“Sinäkin olet tervetullut Eloklaaniin”, vastasin, vaikka oletinkin soturin tietävän asian jo. Lauhalaukka väläytti minulle hennon hymyn, jonka jälkeen hän antoi katseensa kiertää vapaasti leirissä. Se pysähtyi kastanjanruskean kollin turkkiin. Tämä oranssisilmäinen soturi mulkoili Lauhalaukkaa etäämmältä. Arvelin hänen olevan se veli, josta Lauhalaukka oli meille kertonut.
“Minun täytyy ensin selvitellä asioita täällä”, laikukas kolli ilmoitti kääntäessään katseensa takaisin minun suuntaani. Nyökkäsin.
“Niin tietenkin. Jos Kuolonklaani ei olekaan sinua varten, tarjoukseni on voimassa ikuisesti”, vastasin. Lauhalaukka kiitti minua, hyvästeli meidät ja käveli pois. Samalla Minttuliekki palasi luoksemme. Hän hyvästeli vielä isänsä, kohtasi katseeni ja nyökkäsi.
“Mennäänkö?” soturi kysyi.
“Mennään”, vastasin ja kiitin vielä Punatähteä, jonka jälkeen kolli antoi meidän lähteä. Piikkihernetunnelin toisessa päässä käännyin katsomaan takanani tulevaa Liljaa. Sisareni kasvoille oli piirtynyt onnellinen hymy.
“Sinä teit sen”, pentuetoverini äänestä paistoi ylpeys. Pudistelin päätäni.
“Ei Lilja, me teimme sen yhdessä. Ilman sinua minuakaan ei olisi”, totesin vakavalla äänellä, joka sai Liljan naurahtamaan.
“Minne aiotte perustaa Eloklaanin reviirin?” Minttuliekki keskeytti meidät ja käveli vasemmalle puolelleni.
“Kuolonklaanista länteen. Ystävämme odottavat meitä jo siellä. Etsimme tämän päivän aikana meille leirin”, sanoin. Minttuliekki nyökkäsi. Tämän jälkeen matka jatkui kaikessa hiljaisuudessa.
Taivas valkeni hiljalleen, ja tähdet katosivat yksitellen näkyvistä. Olisin voinut katsella niitä vaikka kuinka pitkään, mutta kukaan ei voinut pitää tähtiä taivaalla päiväsaikaan.

Viimein ylitimme Kuolonklaanin rajan, ja palasimme ystäviemme luokse. Daisy ravasi luoksemme ja tervehti meitä innoissaan.
“Sinä olet kai Minttuliekki?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi ja vilkaisi entistä kuolonklaanilaista. Minttuliekki nyökkäsi.
“Kuka sinä olet?” soturi kysyi ystävällisesti.
“Olen Daisy, kuljin lähes koko matkan Meden ja Liljan kanssa aina tänne saakka”, naaras sanoi ja hymyili ylpeästi.
“Miten teillä meni? Suostuiko Punatähti, vai olemmeko sodassa?” Daisy siirtyi nopeasti asiaan.
“Voimme käydä yksityiskohdat myöhemmin läpi, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikki meni hyvin. Minä sain henkeni sekä päällikkönimeni, ja Eloklaanin rakentaminen voidaan nyt aloittaa. Oletteko käyneet reviiriä läpi yhtään poissaollessamme?” kysyin. Daisy nyökkäsi.
“Minä ja Halla kävimme saalistamassa. Näyttää siltä, että pohjoisessa on sekametsää. Lähes koko itäinen alue on nummea, ja lännestä löytyy muutama suuri kukkula. Jokia risteilee siellä täällä, joka saattaa olla pieni este kulkiessamme reviirillä”, Daisy kertoi nopeasti. Ilmeisesti naaras oli tehnyt muutakin kuin vain saalistanut.
“Ei se ole ongelma, jos kaikki eloklaanilaiset oppivat uimisen taidon”, sanoin tasaisella äänellä. Daisy irvisti inhoten, mutta Lilja nyökytteli tyytyväisen oloisena.
“Lilja ehdotti tätä minulle jo aiemmin, mutta emme tienneet millainen reviiri meitä täällä odotti. Olemme menettäneet liian monta läheistä veden vuoksi, enkä tahdo riskeerata sitä enää koskaan. Jos me osaamme uida, voimme elää rauhassa ilman pelkoa siitä, että vesi vie meidän henkemme”, sanoin rauhallisella äänellä.

Koko aamupäivä ja iltapäivä menivät siihen, kun kiersimme reviiriä ja yritimme löytää sopivaa paikkaa leirille. Kiersimme nelistään Minttuliekin, Daisyn ja Hallan kanssa reviiriä läpi. Utu, Olivia, Kirsikka, Oiva ja Cecilia olivat jääneet Liljan kanssa nummille väliaikaisleiriin. Oiva ja Cecilia eivät olleet vielä edes kuutta kuuta, joten heidän täytyi antaa levätä mahdollisimman paljon. Matka oli takuulla ollut heillekin raskas, vaikka he olivat olleet mukanamme vain vähän aikaa. Olimme löytäneet astinkiviä joita pitkin ylittää jokia. Luoteessa oli koivumetsä, jossa koivupuut kasvoivat riveittäin, aivan kuin ne olisi pystytetty juuri niin. Olimme hajaantuneet sekametsässä. Reviirin olisi kai parempi olla metsän suojissa kuin avoimella nummella. Kiertelin parhaillani lähellä jokea ja tutkiskelin maastoa. Siellä täällä maasto laskeutui alaspäin, ja joen viertä pitkin oli toisinaan pieniä jyrkänteitä. Aluskasvillisuus ei ollut mitään rehevintä, mutta se näkyi hangen alta hyvin.
“Mesitähti, minä saatoin löytää leirille sopivan paikan!” Minttuliekin huudahdus sai minut palaamaan takaisin ajatuksista tähän maailmaan. Kohtasin soturin innostuneen katseen.,
“Näytä”, pyysin ystävällisellä äänellä, ja naaras lähti johdattamaan minua kohti löytämäänsä paikkaa.
Minttuliekki oli löytänyt aukion keskeltä metsää. Aukio oli melko tilava, ja sen ympärillä kasvoi korkeita puita. Keskellä aukiota oli litteä kivi. Katseeni kiinnittyi kahteen puuhun, jotka olivat kasvaneet yhteen.
“Näiden puiden sisällä on melko tilava onkalo, kun kulkee ensin tämän pensaan lävitse. Juurien alla mahtuu nukkumaan useampikin kissa. Tule katsomaan”, naaras kehotti ja johdatti minut pensaan alle. Oksat raapivat epämiellyttävästi turkkia, mutta seurasin silti. Minttuliekki teki sulavan loikan tasanteelle, joka johti puun sisään. Se oli tosiaan totta, puiden sisällä oli onkalo, joka ei johtanut minnekään. Paikka oli pimeä ja hämärä, joten se soveltuisi hyvin nukkumiseen. Kävimme vielä katsomassa juurikossa olevaa onkaloa, joka oli huomattavasti suurempi. Saatoin jo kuvitella eloklaanilaiset nukkumassa onkaloissa.
Aukiolla istuskelimme vieretysten ja katselimme ympärillemme.
“Tuon pensaan takaa pääsee kahden kiven väliseen koloon, tarkistin asian löytäessäni tämän paikan”, Minttuliekki ilmoitti ja viittoi kahden kiven suuntaan. Naaras vaikutti olevan innoissaan löydöstään, ja niin olin myös minäkin.
“Tuohon voisi tulla sisäänkäynti. Piikkihernepensaista saa rakennettua oivan tunnelin, aivan kuten Kuolonklaanissakin. Voisimme piilottaa sisäänkäynnin noiden kahden puun ja kiven taakse. Viholliset eivät löytäisi sitä niin helposti silloin. Lehtikadon aikaan leirin rakentaminen ei ole yhtä helppoa kuin muulloin, mutta kyllä me tästä selviämme. Rakennetaan muuria niin, että vahvistetaan noita pensaita oksilla ja risuilla”, sanoin. Kävelin litteän kiven luokse ja loikkasin sen päälle. Jäljistä päätellen oravat olivat touhunneet jotain kiven päällä, sillä sen harmaa pinta pilkotti lumen alta. Kiersin kiven uudelleen ja säikähdin, kun maa katosi altani. Liu’uin kiven alle ulvaisun saattelemana.
“Mesitähti!” Minttuliekki juoksi luokseni, “oletko sinä kunnossa?” Kampesin itseni pystyyn ja katselin ympärilleni. Kiven alla oli onkalo, niinpä tietenkin. Se oli ilmeisesti vanha ketunkolo tai jotakin.
“Olen. Taisin juuri löytää itselleni pesän”, hymähdin pienesti ja kiipesin takaisin maan pinnalle loivaa ylämäkeä pitkin. Minttuliekki vaikutti huojentuneelta.
“Palataan muiden luokse ja kerrotaan tästä”, sanoin.

Kaikki olivat innoissaan siitä, että olimme löytäneet leirin. Olimme matkan varrella ottaneet Daisyn ja Hallan matkaamme ja palanneet sitten muiden luokse.
Auringon laskiessa olimme jo kaikki päässeet uuteen leiriimme. Minua väsytti, mutta se ei nyt ollut ykkösprioriteetti. Leiristä täytyisi tehdä turvallisempi, jotta voisimme yöpyä täällä ensimmäisen yömme.
“Daisy, Minttuliekki, Halla ja Utu, teidän tehtävänne on rakentaa muureista niin kestäviä kuin vain kykenette. Peittäkää kaikki löytämänne kolot, jotta vihollinen ei pääse sisään leiriin muurin lävitse. Lilja, Kirsikka ja Olivia, teidän tehtävänne on päättää, ketkä nukkuvat missäkin pesissä. Olen varannut oman pesäni jo tuon litteän kiven alta. Minä käyn saalistamassa riistaa niin paljon kuin vain löydän. Ensimmäiset päivät ovat takuulla haastavimpia, mutta me kyllä selviämme tästä yhdessä”, sanoin kovalla äänellä niin, että koko pieni klaanini kuuli sanani. Kissat alkoivat touhuamaan heti.

Seuraavat päivät kuluivat hurjan nopeasti. Ne olivat täynnä leirin rakentamista, saalistamista ja partiointia. Kolmantena yönä päätin, että eloklaanilaiset tarvitsivat klaaninimet.
Nyt aurinko oli korkealla. Istuin litteän kiven päällä ja katselin aukiolle kerääntyneitä kissoja. Niitä oli alle kymmenen, joka oli pienehkö ongelma. Tarvitsisimme lisää väkeä ja pian. Kymmenen kissan klaani ei kauaa toimisi.
“Eloklaanissa on tapana antaa klaaninimi sen jokaiselle jäsenelle. Tähtiklaani on antanut päällikölle valtuuden päättää kissojen nimistä, joten tulen antamaan teille kaikille täysin uudet klaaninimet. Lilja, minä en voi antaa sinulle parantajanimeäsi. Puolen kuun aikaan matkaat Kuuluolaan, ja Tähtiklaanin parantajat antavat sinulle nimesi. Sen sijaan Daisy, astuisitko kanssani tähän kivelle”, pyysin, ja naaras loikkasi eteeni kivelle.
“Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa saada soturinimi. Daisy, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” kysyin naaraalta, joka katsoi minua suoraan silmiini.
“Lupaan”, kilpikonnakuvioinen kissa henkäisi.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Daisy, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkokajona. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja rohkeuttasi hyväksyen sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, sanoin ja kosketin hennosti soturin kuonoa omallani. Tein saman rituaalin myös Utulle, Hallalle, Olivialle ja Kirsikalle. Loppujen lopuksi hurrasimme heidän uusia nimiään:
“Aurinkokajo! Utusielu! Hallavarjo! Viherkatse! Kirsikkakuono!” Mutta vielä yksi asia oli tehtävä. Minun oli nimitettävä itselleni varapäällikkö. Eloklaani tarvitsisi varapäällikön, joka voisi auttaa minua ja koko klaania.
“Kokous ei ole vielä ohi, sillä minulla on vielä yksi asia”, sanoin tasaisella äänellä, ja kissat vaikenivat. Käänsin katseeni Minttuliekkiin, joka istui erillään muista hieman etäämmällä.
“Eloklaanin kissat, kuulkaa minua, kun nimitän Eloklaanin ensimmäisen varapäällikön. Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isämme voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Uusi varapäällikkö on Minttuliekki”, sanoin. Naaraan kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Soturi kuitenkin astui kissojen eteen ja nyökkäsi kiitokseksi.
“Lupaan tehdä kaikkeni, että Eloklaani kukoistaisi ikuisesti”, naaras sanoi katsoessaan minua suoraan silmiini. Väläytin tälle pienen hymyn, jonka jälkeen klaani hurrasi Minttuliekin nimeä.
Päätin kokouksen ja loikkasin alas litteältä kiveltä. Kävelin Minttuliekin luokse.
“Kiitos, että otit paikan vastaan”, sanoin tasaisella äänellä. Naaras nyökkäsi.
“Oletko jo ilmoittanut rajapartioon lähtevät?” Minttuliekki kysyi. Naaras oli kertonut minulle paljon siitä, kuinka kaikki käytännössä toimisi. Varapäällikön tehtävä olisi järjestää partiot.
“En vielä. Ajattelin, että sinä voisit tehdä sen”, väläytin soturille hymyn. Minttuliekillä ei ollut mitään asiaa vastaan. Hän määräsi itsensä, Utusielun ja Hallavarjon partioon. Minä ja Aurinkokajo jäisimme vartioimaan leiriä.
Lilja oli kadonnut pesäänsä kahden kiven väliin. Hän oli etsinyt reviiriltä viimeisiä yrttejä, joita lumi ei ollut vielä tappanut. Yrttivarasto oli melko tyhjillään, mutta piti vain toivoa, ettei kukaan sairastuisi. Kirsikkakuono asui tällä hetkellä yksin klaaninvanhimpien pesässä, mutta Viherkatse pentuineen pitivät vanhukselle usein seuraa. Seuraavan puolikuun aikaan pennut olisivat kuusikuisia, ja he siirtyisivät oppilaiden pesään, joka oli toistaiseksi tyhillään.

Tuli puolikuun aika, ja Hillapentu ja Halavapentu ansaitsivat oppilasnimensä. Hillatassusta tuli minun oppilaani, ja Minttuliekki sai koulutettavakseen Halavatassun. Lauhalaukka oli palannut luoksemme, kun asiat Kuolonklaanissa eivät olleet sujuneet. Kolli oli ilmoittanut, ettei hän voisi elää samassa klaanissa veljensä kanssa, joka oli pettänyt oman veljensä häikäilemättömästi. Lisäksi olimme saaneet enemmänkin vahvistusta klaaniimme. Lähellä asuva erakkojoukko oli liittynyt Eloklaaniin. Lilja oli käynyt tapaamassa Tähtiklaania, ja hänet tunnettiin nyt nimellä Liljatuulena.
Arki alkoi pikkuhiljaa luistamaan, vaikkakin klaanielämä vaati totuttelua monelle eloklaanilaiselle. Minttuliekki oli ollut iso apu. Hän oli koko ikänsä ollut klaanikissa, ja tiesi siitä siis paljon.
“Tämähän alkaa hiljalleen jo sujumaan”, Aurinkokajo virnisti tullessaan luokseni. Naaras oli juuri ollut saalistuspartiossa Lauhalaukan, Okraviiksen ja Kirpputassun kanssa. Hymyilin lämpimästi kilpikonnakuvioiselle soturille.
“Saalistaminen vai klaanin arki?” vitsailin, sillä tiesin, ettei Aurinkokajo ollut mikään paras saalistaja. Naaras pyöräytti silmiään eikä vastannut.
“Koivumetsässä pyörii paljon erilaisia saaliseläimiä, tiesitkö sitä?” naaras kysyi, ja minä jatkoin hymyilemistä. Ei kulunut kauaakaan, kun Liljatuuli liittyi seuraksemme. Naaras oli napannut tuoresaaliskasasta hiiren, jonka hän nyt laski eteensä.
“Hei”, tervehdin pentuetoveriani lämpimällä äänellä. Liljatuuli tervehti meitä takaisin.
“Minun täytyy nyt mennä. Lupasin kertoa Pehmoturkille matkastamme”, Aurinkokajo sanoi ja lähti pois. Käännyin taas Liljatuulen puoleen.
“Mietin, että pitäisiköhän minun käydä tapaamassa Kuolonklaanin parantajaa?” sisareni aloitti varovasti.
“Punatähti tuskin pitäisi siitä, että menisit luvatta heidän reviirilleen”, huomautin.
“Ajattelin itse asiassa odottaa rajalla partiota, ja kertoa heille asiani. He voisivat viedä sen eteenpäin, ja parantaja voisi itse tulla meidän leiriimme”, Liljatuuli selitti suunnitelmansa. Se kuulosti ihan hyvältä. Vaikka tämä Hehkuaskel tulikin Kuolonklaanista, hän voisi kertoa sisarelleni yrteistä, joita täällä päin esiintyy.
“Se sopii minulle, kunhan et ylitä Kuolonklaanin rajaa ilman lupaa. Ota mukaasi joku sotureista, jos kuolonklaanilaiset tekevät jotakin odottamatonta”, sanoin. Liljatuuli nyökkäsi.
“Eloklaanista tulee vielä menestys”, naaras kehräsi ja alkoi syömään saalistaan. Naaras tarjosi sitä myös minulle, mutten ollut nälkäinen.

//kuka vaan voi jatkaa.
//4000 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin väsyneillä silmilläni Liljaa. Hän oli tuonut luoksemme Olof-nimisen erakkokissan, joka oli juuri kertonut tarinansa. Lähes puolet oli mennyt minulta ohi, mutta kolli oli ilmeisesti ollut siinä kaksijalkalassa, jossa olimme myös olleet loukussa. Olin juuri vastaamassa sisarelleni, kun aivastus yllätti minut. Niiskaisin jälleen nenääni ja ravistelin päätäni.
”Jos sinä luotat häneen, niin luotan minäkin”, totesin nuhaisella äänellä ja asetuin makaamaan sammalvuoteelle, jonka Daisy oli minulle tehnyt. Olin kovin väsynyt. Sisareni oli antanut minulle yrttejä, mutta ne eivät olleet kohentaneet heikkoa oloani. Lilja katsoi minua huolestuneena.
”Lepää vain, niin olosi paranee”, Lilja lupasi ja kosketti hellästi kuonollaan poskeani. Tämän jälkeen harmaa sisareni vetäytyi etäämmälle keskustelemaan Olofin kanssa. Suljin silmäni ja vajosin nopeasti uneen.

En tiedä johtuiko se tästä flunssasta, mutta en tavannut Tähtiklaania. Näin ihan tavallista unta, jossa oli myös Lilja. Painajaismaisessa unessa Lilja oli metsän toisella puolella, ja minä yritin juosta hänen luokseen. Naaras kuitenkin etääntyi aina kun yritin saavuttaa häntä. Vaikka juoksin niin lujaa kuin käpälistäni pääsin, en päässyt Liljan luokse. Naaraan kasvoilla oli joka hetki entistä kauhistuneempi ilme. Ihan kuin hän olisi nähnyt jotakin kammottavaa.

Säpsähdin hereille, kun joku kosketti lapaani. Tulija säpsähti ja hypähti taaksepäin. Tunnistin sinikilpikonnakuvioisen naaraskissan Daisyksi.
”Hui, säikäytit minut ihan toden teolla! Luulin sinun olevan kuollut”, Daisy sanoi ja naurahti hermostuneena. Yritin hymyillä, mutta se ei oikein luonnistunut. Nenäni oli tukkoinen, ja kurkkua kuivasi.
”Voisitko hakea minulle vettä?” kysyin käheällä äänellä. Daisy nyökkäsi ja poistui heti pesästä. Hengitykseni rahisi ja oloni oli varsin epämukava. Vaivuin nopeasti takaisin uneen.

Seuraavan päivän aikana heräsin useaan otteeseen, mutta vain pieniksi hetkiksi. Lilja antoi minulle yrttejä ja vettä, ja Daisy auttoi minua syömään. Ruokahaluni oli kuitenkin kadonnut, enkä saanut syötyä paria suullista enempää. Rukoilin toivottomana Tähtiklaanilta apua, koska oloni oli kamalampi kuin koskaan. Aina kun heräsin, minua heikotti, päätä särki, nenä vuosi ja kurkkuun sattui. Tuntui kuin kehoni olisi ollut vuorotellen tulessa ja vuorotellen aivan jäässä. Unessakaan oleminen ei ollut mitään herkkua. Aina kun vajosin uneen, näin painajaista. Sama painajainen Liljasta toistui kerta toisensa jälkeen. Ajatukseni olivat utuisia.
Kun heräsin taas, oloni tuntui hieman paremmalta. En ollut varma, montako päivää olin maannut tässä huonokuntoisena. Lilja istui pesässä vähän matkan päässä minusta. Huomatessaan minun heräävän, naaras kiiruhti luokseni.
”Mikä olo sinulla on?” kissa kysyi ja katsoi minua suoraan silmiini.
”Parempi”, vastasin lyhyesti, koska voimani tuntuivat olevan loppu. En jaksaisi olla hereillä kauaa. Liljan kasvoille ilmestyi huojentunut hymy. Naaras kosketti poskeani ja kehräsi hiljaa.
”Kyllä minä tästä pian toivun. Voimme jatkaa sitten matkaa kohti uutta kotia”, sanojani seurasi yskänpuuska, joka tuntui ikävältä kurkussani.
”Älä kiirehdi ollenkaan. Anna aikaa parantumiselle, jotta tämä tauti ei tule takaisin pahempana”, Lilja sanoi lempeällä äänellään. En vastannut, vaan ummistin silmäni jatkaakseni uniani.

//Lilja tai Lauha?
// 437 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Olin ennen kotikisu. Mutta siitä on jo hyvin, hyvin kauan. Kaksijalkani menehtyi äkillisesti, eikä minulla ollut paikkaa mihin mennä. Jäin harhailemaan kaduille kodittomana ja ypöyksin. Törmäsin kuitenkin jo samana päivänä ohikulkumatkalla olevaan erääseen mukavaan kulkukissaan, joka opetti minua selviytymään luonnossa. Hän kertoi minulle kaiken yrteistä ja parannuksesta, sekä näytti, mistä löytäisin ruokaa jopa kylmimpinä lehtikadon päivinä. Kuten ei mikään muukaan elävä, ei mentorinikaan ollut kuolematon. Ehdimme kulkea yhdessä melkein kaksi vuotta, kunnes hänen kipinänsä sammui lopulta ja minusta tuli yksinäinen vaeltaja.” Olof otti mukavamman asennon ja haukkasi välissä palasen myyrästä, jonka Lauhalaukka oli saalistanut. Jännitys tiivistyi pesässä, kun kaikki odottivat erakon jatkavan.
”Kiitos entisen oppaani ja ystäväni, pärjäsin omillani. Osasin saalistaa ja puolustaa itseäni vihamielisiltä muukalaisilta, mikäli tilanne sitä vaati. Mutta kerran eksyin pieneen kaksijalkalaan, jota asutti joukko määrätietoisia ja kuumapäisiä kissoja. He eivät antaneet minun kulkea läpi, vaan käskivät minun valita: joko liittyisin heihin, tai maksaisin vastahakoisuudesta hengelläni. En ollut enää mikään nuori kissa, tiesin, etten voittaisi heitä tappelussa. Minulla ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin liittyä heihin.” Tässä vaiheessa tarinaa tunsin niskakarvojeni pörhistyvän. Jotenkin minulla oli aavistus, mihin suuntaan Olofin juttu oli menossa. Enkä pitänyt siitä. Se toi minulle mieleen vain ikäviä muistoja, joihin en enää halunnut palata uudestaan.
”Vietin heidän luonaan monta kuuta, kunnes te ilmestyitte sinne ja vapautitte minut ja monta muuta. Olen pitänyt teitä silmällä siitä saakka, mutta muistanut pysytellä hyvän matkan päässä, jotta en tulisi huomatuksi. Nyt, kun te puolestanne näyitte tarvitsevan apua, päätin astua esiin varjoista ja tarjota auttavan käpäläni teille. Olettaen siis, että otatte apuni vastaan.” Olof katsoi jokaista meistä vuorotellen. Lauhalaukka katsoi suurehkoa kollia sen näköisenä, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Veikkaukseni ei mennyt huti:
”Jos vietit kujakissojen luona monta kuuta, miten en koskaan nähnyt sinua siellä?” Kuolonklaanilainen rypisti otsaansa kummastuneena, eikä hän irrottanut katsettaan erakon vihreistä silmistä. Olof nuolaisi nopeasti rintaansa, ehkä hän yritti kätkeä todelliset ajatuksensa – tai sitten vain hämätä meidän ajatuksiamme.
”Meitä oli monta. Ehkä joskus törmäsimmekin, mutta sellaisessa väenpaljoudessa uudet tuttavuudet jäävät lyhyiksi”, kolli vastasi tasaisella äänellä. Lauhalaukka nyökkäsi vähän epävarman oloisena, mutta tämä tuntui joka tapauksessa hyväksyvän saamansa – jokseenkin laihalloisen – vastauksen.
Käännyin veljeni puoleen. Mesi niiskaisi taas nenäänsä ja katsoi puolestaan minuun. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja minä pelkäsin, että hänen viattomana alkaneesta nuhastaan oli äitymässä jotakin vielä pahempaa.
”Mesi, mitä mieltä sinä olet? Minusta meidän pitäisi ottaa hänen apunsa vastaan. Hän tietää paljon yrteistä ja parantamisesta, ja minä voisin oppia häneltä uutta. Tulevana parantajanasi kaikenlainen lisäkokemus ja -opetus ovat tarpeen”, puhuin vähän hiljempaa, jotta Olof ei kuulisi vaivihkaista sananvaihtoamme. Tällä hetkellä erakkokolli jutteli uteliaan Daisyn kanssa. Tavallaan minä pidin Olofista, vaikka toisaalta jokin hänessä sai minussa aikaan kylmiä väreitä. Mutta koska Mesi oli tuleva päällikkömme, tarvitsimme ensin hänen mielipiteensä asiaan.

//Mesi?
//445 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lilja: 55kp! –

Mesi: 134kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Lilja oli sanonut ääneen kaiken sen, mitä myös minä pelkäsin. En voinut olla lainkaan varma siitä, miten Kuolonklaani tulisi suhtautumaan Tähtiklaaniin tai ylipäätään Eloklaaniin, joka muuttaisi heidän rajanaapurikseen. Kohautin lapojani ja käänsin katseeni Liljaan. Katseestani takuulla paistoi se, että myös minäkin olin peloissani Kuolonklaanin suhtautumisesta.
”Kenties voisin kysyä Tähtiklaanilta, jos saisimme tavata tämän Minttutassun unissamme. Voisimme kysellä häneltä vähän siitä, miten hänen oma tehtävänsä edistyy. Hän on meidän avaimemme turvallisuuteen, kun Eloklaani perustetaan. Jos Minttutassu ei onnistu puhumaan kuolonklaanilaisia ympäri, me olemme tuhoon tuomittuja”, sanoin hiljaisella äänellä, jotta Daisy tai Lauhalaukka ei kuulisi. En halunnut saada etenkään Daisya pelkäämään tulevaisuuttamme.
”Se kuulostaa hyvältä idealta”, Lilja totesi nyökytellen päätään. Se oli siis nyt selvää. Pyytäisin Rantatähdeltä tai Helmiloisteelta lupaa Minttutassun tapaamiseen. En ollut lainkaan varma onnistuisiko se.

Kun yö saapui, jatkoimme vielä vähän matkaa. Olimme ohittaneet kaksijalkalan, ja nyt edessämme tuntui olevan loputon metsä. Olin kiivennyt läheisellle kukkulalle nähdäkseni metsän lopun, mutta se näytti jatkuvan loputtomiin. Olimme asettuneet vanhaan mäyrän pesään nukkumaan. Mahduimme sinne ihan hyvin, mutta pesä ei ollut kovinkaan tilava. Nukahdin nopeasti kuunnellessani ystävieni hengitystä.

Tapasin jälleen Tähtiklaanin. Tällä kertaa Helmiloiste oli yksin paikalla. Hän ilmeisesti jatkaisi kertomalla oppilaiden koulutuksesta. Ennen kuin naaras ehti aloittaa, esitin hänelle kysymykseni:
”Voimmeko me tavata Minttutassun?” Helmiloiste kääntyi puoleeni peittelemättä yllättyneisyyttään. Naaras mietti hetken ennen kuin vastasi.
”Miksi haluatte tavata hänet?” jokiklaanilaisnaaras kysyi ja kohtasi katseeni.
”Haluamme keskustella hänen kanssaan. Hänestä kuitenkin tulee Eloklaanin ensimmäinen virallinen soturi, joten olisi ihan hyvä tuntea hänet edes jotenkuten”, vastasin vakavalla äänellä. Helmiloiste nyökkäsi.
”Voin yrittää saada asian onnistumaan, mutta nyt meillä on paljon tehtävää”, hopeanharmaa kissa totesi ja viittoi minut peräänsä. Naaras johdatti minut Jokiklaanin leiriin. Hän kertoi minulle Jokiklaanin tavasta kouluttaa oppilaansa. Se poikkesi jonkin verran muista klaaneista, koska jokiklaanilaisten tuli osata uida ja kalastaa. Heidän elämänsä oli muutenkin keskittynyt aika paljon veteen ja siihen liittyviin asioihin. Jokiklaanilaiset olivat jopa koristelleet pesiään simpukoilla. Ajatus oli huvittanut minua.

Matka jatkui seuraavan aamuna aamiaisen jälkeen. Vatsani huusi edelleen nälkää, mutta en voinut antaa sen häiritä. Olimme saaneet kiinni vain yhden jäniksen, ja sen oli nyt riitettävä. Kun päivä eteni ja aurinko kohosi taivaalla ylöspäin, minua alkoi paleltaa. Nenäni vuosi koko ajan, ja niiskutin kävellessäni eteenpäin. Liljan aivastelu ja niiskutus oli hellittänyt lehtisateen myötä, mutta miksi minä nyt niiskuttelin? Yllättäen aivastin. Se sai Liljan huolestuneeksi. Sisareni kipitti vierelleni ja katsoi minua kysyvästi.
”Oletko kunnossa?”
”Ei tässä mitään”, vastasin ja hymyilin vaivalloisesti. Lilja ei uskonut minua. Hän nosti häntänsä pystyyn ja pysäytti pienen partiomme. Lauhalaukka ja Daisy katsoivat meitä kysyvästi.
”Onko kurkkusi kipeä?” Lilja kysyi ja tarkasteli minua katseellaan. Pudistin päätäni.
”Minun on vain vähän kylmä ja nenä vuotaa, ei sen kummempaa. Tämä johtuu varmaankin kylmenevästä säästä”, totesin ja yritin rauhoitella huolestunutta pentuetoveriani. Liljan ilme pysyi vakavana.
”Pysähdytään tähän ja levätään loppupäivä. Et sinä voi jatkaa matkaa, jos olet vilustumassa”, Lilja sanoi ja vilkaisi Daisya ja Lauhalaukkaa. Lauhalaukka vilkaisi kysyvästi minua.
”Ei meidän pidä pysähtyä. On päästävä metsän toiselle puolelle huomiseen mennessä”, sanoin ja olin lähdössä jatkamaan matkaa, mutta yllättäen minua alkoi huimata. Olin vähällä kaatua maahan, mutta Lauhalaukka ehti vierelleni. Hän antoi minulle tukea omalla kehollaan.
”Jos minä ja Daisy rakennamme pesän, etsitkö sinä Medelle joitakin yrttejä? Hehkuaskel antaa yrttejä vilustuneille kissoille”, Lauhalaukka selitti. Lilja nyökkäsi.
”Ja sinä et sitten tee yhtään mitään. Jos et lepää, tuo tauti voi muuttua viheryskäksi, ja se ei ole mikään pieni flunssa!” Lilja sanoi ja katsoi minua vakavalla ilmeellä. Huokaisin, mutta en voinut väittää vastaan. Olisin halunnut jatkaa matkaa, mutta Lilja oli oikeassa. Jos vilustuminen pahenisi, se voisi ehkä jopa tappaa minut. Nyt jos koskaan olin onnellinen siitä, että Lilja oli tuleva parantaja. Hän hoitaisi minut kuntoon hetkessä.

//Lilja tai Lauha?
// 596 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kerron sinulle, mitä itse tiedän. En koskaan ehtinyt saada oppilasta, mutta ystäväni sai, ja kävin pari kertaa hänen mukanaan harjoituksissa”, Lauhalaukka vastasi Medelle. Minusta kirjava kolli ei vaikuttanut puhuessaan lainkaan katkeralta siitä, että hänen elämänsä oli jäänyt kesken tämän tullessa kaksijalkojen kaappaamaksi. Ehkä tämä koettelemus oli tehnyt hänestä vahvemman. Ainakin minä tunsin vahvistuneeni emon kuoleman jälkeen, sillä olin saanut tavoitteen ajamaan itseäni eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Kenties Lauhalaukkaakin ajoi eteenpäin halu päästä näkemään jälleen rakkaansa.
”Tiedätkin varmaan, että pennusta tulee oppilas kuuden kuun iässä. Silloin päällikkö valitsee oppilaalle mielestään sopivimman mestarin, joka huolehtii nuoren kissan koulutuksesta siihen saakka, kunnes tämä on valmis saamaan soturinimensä”, Lauhalaukka aloitti. Vaikka soturioppilaan koulutus ei kuulunutkaan parantajan tehtäviin, päätin silti kuunnella kuolonklaanilaista. Matka sujuisi siten varmasti rattoisammin. ”Oppilaan on koulutuksensa loppuvaiheessa osattava taistelun ja itsepuolustuksen perusteet, metsästää itselleen ja klaanilleen saalista, ja ainakin välttävät kiipeilytaidot. Sitten kun hän osaa ne, oppilaasta voi tulla soturi.” Minusta vaateet eivät kuulostaneet kamalan vaikeilta. Jos eläisimme klaanissa, Mesi olisi varmasti jo soturi – ja ehkä myös minä.
”Entä parantajaoppilaan koulutus sitten?” kysäisin väliin. Mesi ja Lauhalaukka kääntyivät katsomaan minuun päin yllättyneinä. He eivät kaiketi olleet tajunneet minunkin olevan kuulolla.
Lauhalaukka pudisti päätään pahoittelevasti. ”En ole perehtynyt siihen alaan sen paremmin kuin soturioppilaan koulutukseenkaan. Kaipa parantaja opettaa oppilaalleen samat asiat kuin hän itse osaa, ja ehkä vähän itsepuolustusta”, kolli sanoi ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin. Vastaus riitti minulle, koska tiesin, ettei Lauhalaukka tavallisena soturina voinut tietää paljoakaan parantajuudesta tai parantajaoppilaan koulutuksesta.
Aloin miettiä, jahka perustaisimme Eloklaanin, pitäisikö meidänkin käydä Meden kanssa jonkin sortin koulutus. Toisaalta, tähtiklaanilaiset opettivat meitä paraikaa joka yö, joten kaipa se korvasi tavanomaisen peruskoulutuksen, jonka Kuolonklaanin kissat kävivät.

Oli vähän yli keskipäivän, ja pysähdyimme pitämään pienen tauon. Jäimme lepäämään puron varrelle, minkä vesi oli tavattoman raikasta ja kostutti mukavasti kuivaa kurkkuani.
Silmäni alkoivat lipsua kiinni. Daisyn, Meden ja Lauhalaukan tuttavallinen rupattelu teki oloni raukeaksi. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin torkahtanut.

Sienikarva istui minua vastassa Nelipuuksi tunnistamallani paikalla. Vaaleanruskea kolli näytti olevan yksin, Sinilehti ei ollut nyt hänen mukanaan. Tassuttelin hänen luokseen ilman tietoakaan kiireestä.
”Te ilmestytte minulle jopa päivätorkkujen aikana?” naukaisin hiukan huvittuneena. Sienikarvan kasvoille muodostui hymyntapainen, mutta hän ei kommentoinut letkautustani muuten.
Parantaja nousi ylös ja viittoi minua seuraamaan itseään rauhassa. Hölkkäsin hänen rinnalleen.
Alitimme Ukkospolun maan alle rakennetun tunnelin kautta, jonka jälkeen jatkoimme matkaa Varjoklaanin alueelle, minkä Mesi oli jo esitellytkin minulle ja Daisylle päiviä aiemmin. Mietin, miksi Sienikarva halusi tuoda minut tänne, mutten viitsinyt kysyä, sillä kolli vaikutti uppoutuneen omiin ajatuksiinsa.

Varjoklaanin leiri kuhisi kissoja. Jotkut heistä vaihtoivat kieliä leirin reunalla, jotkut söivät riistaa tai siistivät turkkejaan, tai nauttivat muuten vain kauniista päivästä.
”Tämä oli minun kotini”, Sienikarva kertoi hiljaisella äänellä. Katsahdin häneen, mutta parantaja ei vastannut katseeseeni. Hänen myrkynvihreät silmänsä tutkivat katseellaan leiriä ja sen kissoja. Päätin pysyä hiljaa, koska en tahtonut olla häiriöksi. Kenties tähtiklaanilainen oli halunnut tulla tänne vain verestääkseen muistojaan entisestä elämästään.
”No niin, jatkamme vielä yöllä, mutta aion kertoa sinulle vähän klaanien historiaa”, Sienikarva sanoi yhtäkkiä, kuin havahtuen hereille todellisuuteen. Tai, mikä lie tämä välitila olikaan. Ei ainakaan minun todellisuuteni, vain unta, jota näin yö toisensa jälkeen.

Herätessäni taas, oli aika jatkaa matkaa. Sienikarvan kertomukset liittyen neljän metsän klaanin ja Kuolonklaanin historiaan kummittelivat yhä mielessäni. Mesi oli kyllä kertonut minulle jotakin omista unistaan, mutta asian painoarvoa tekivät raskaammaksi kuvat, joita Sienikarva oli minulle unessa näyttänyt. En olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut kuvitella mitään sellaista.
Otin veljeni kiinni. Hän kulki Lauhalaukan kanssa edellä, kaiketi he yhdessä etsivät oikeaa reittiä perille. Minä puolestani olin pitänyt tähän saakka seuraa Daisylle, jota koko juttu epäilytti vieläkin. Uutinen siitä, että matkamme saattaisi venyä lehtikadon tuloon asti, oli järkyttänyt häntä pahasti.
Totta puhuakseni myös minua hermostutti. Emo oli kuvannut meille jokaista vuodenaikaa, ja erityisesti lehtikato oli kuulostanut minusta pelottavalta. Lunta, pimeää ja armottoman kylmää. Miten kukaan saattoi selviytyä sellaisesta?
Lehtisade oli tuonut mukanaan kylmyyden ja nopeasti pimenevät illat, mutta lumi oli minulle täysin vierasta. Olin kuitenkin huomannut, että turkkini oli alkanut paksuuntua parin kuluneen neljännesosakuun aikana. Ehkä se valmistautui tulevaan lehtikatoon ja yritti pitää minut lämpimänä niin hyvin kuin osasi.
”Meillä on tosi pitkä matka edessä”, sanoin Medelle hiljaa. Veli vilkaisi minuun nopeasti ja nyökkäsi. Huomasin, että hänenkin kasvojaan varjosti huoli. ”Mutta Tähtiklaani pitää meistä varmasti hyvää huolta, ja varmistaa, että selviämme kaikki ehjinä perille”, jatkoin toiveikkaampana, vaikken ollut varma, uskoinko itsekään omia sanojani.
”Mitä jos ne kuolonklaanilaiset eivät hyväksy tätä? Tai yrittävät tappaa meidät? Heitä on varmasti paljon, ja kaikki kuulostavat pahansisuisilta tapauksilta”, puhuin nyt matalammalla äänellä, jotta Lauhalaukka ei kuulisi keskusteluamme. En tahtonut vahingossakaan loukata uutta ystäväämme puheillani hänen kotiklaanistaan.

//Mesi?
//743 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhalaukka tuli rinnalleni, kun taivalsimme eteenpäin.
”Kuinka pitkälle jatkamme tänään?” kuolonklaanilaiskolli kysyi epäröimättä. Vilkaisin nopeasti ensin soturia, ja sitten taivasta. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, ja pian alkaisi hämärtää.
”Levätään yön yli jossakin turvallisessa paikassa”, sanoin tasaisella äänellä. Vastaus kelpasi laikukkaalle kissalle, joka jättäytyi vähän matkan päähän minusta. Lauhalaukka vaikutti mukavalta kissalta. Hän kertoi avoimesti elämästään Kuolonklaanissa sekä klaanitovereistaan. Hyvä puoli meidän kannaltamme oli se, ettei kolli ollut kertaakaan ylistänyt Pimeyden Metsää, eikä kieltänyt harkitsevansa uskoa Tähtiklaaniin. Kenties kolli voisi liittyä Eloklaaniin ja solmia liiton Tähtiklaanin kanssa, jolloin hän voisi kuolemansa jälkeen liittyä esi-isiemme seuraan. Toisaalta, kollilla oli Kuolonklaanissa takuulla enemmän kuin me voisimme ikinä hänelle tarjota. Hänen ystävänsä sekä koko perheensä oli siellä. Toki mekin tulimme juttuun, mutta olisiko se tarpeeksi?

Illan tultua pysähdyimme saalistamaan erään kaksijalkalan laitamille rauhalliseen sekametsään. Olimme päättäneet, että vastedes kiertäisimme vastaamme tulevat kaksijalkalat, jos se suinkin oli mahdollista. Emme tahtoneet törmätä enää toisiin samankaltaisiin porukoihin, mitä kujakissat olivat olleet edellisessä kaksijalkalassa. Minä ja Lauhalaukka saalistimme, ja Daisy jäi Liljan kanssa rakentamaan meille pientä pesän kaltaista rakennelmaa. Hiivin aluskasvillisuuden seassa oravan hajujäljen perässä. Jälki oli tuore, joten olin varmasti lähellä pörröhäntäistä otusta. Pian oranssi häntä vilahtikin pähkinäpensaan alastomien oksien suojassa. Orava kaiveli maasta jotakin, joka kai oli pähkinä. Se keskittyi touhuihinsa niin kovasti, ettei huomannut minun lähestyvän sitä. Kuljin eteenpäin askel kerrallaan ja välttelin oksien päälle astumista. Kun olin tarpeeksi lähellä, ponkaisin itseni vauhtiin kohti oravaa. Se vingahti huomatessaan minut ja yritti pakoon. Parin ketunmitan päästä sain oravan kiinni ja iskin sitä käpälälläni. Orava kieri maassa, eikä kerennyt tarpeeksi nopeasti ylös. Loikkasin sen päälle ja tartuin hampaillani sen niskasta. Nopealla ja kivuttomalla liikkeellä väänsin eläimen niskat poikki. Kiitin Tähtiklaania saalisonnesta ja päätin palata muiden luokse.
Tänään oli hyvä onni saaliin kanssa, sillä joskus saalistamiseen kului paljon aikaa. Lauhalaukka ei ollut vielä palannut tullessani takaisin. Annoin Liljan ja Daisyn syödä ensin. Saatoin vain toivoa, että kuolonklaanilainen saisi jotakin syötävää, sillä muuten vatsani saisi täytettä vasta aikaisintaan huomisaamuna.
”Kiitos Mesi, ja kiitos Tähtiklaani”, Lilja hymyili lämpimästi ennen kuin hän alkoi syödä oravaa. Daisy ei kiitellyt, vaan kävi suoraan kiinni saaliiseen. Hetken kuluttua oksa rasahti lähettyvillä, ja käännähdin tulijan suuntaan. Lauhalaukka käveli luoksemme suussaan eloton jänis. Se oli koon perusteella melko nuori, mutta kyllä siitä kahdelle riittäisi syötävää.
”Ai, te olette jo aloittaneet”, kolli sanoi ja viittoi Liljan ja Daisyn suuntaan. Kolli laski saaliin eteeni, ja aloimme syömään sitä vuorotellen.
Syötyämme kävimme nukkumaan Liljan ja Daisyn rakentamaan pesään. Se oli ahdas neljälle kissalle, mutta se kelpasi hyvin. Olimme joutuneet nukkumaan kuiden aikana pahemmissakin paikoissa. Uni tuli nopeasti.

Tähtiklaanin tuttu nummimaisema avartui eteeni, kun avasin silmäni. Helmiloiste ja Rantatähti tulivat luokseni kuten joka yö.
”Pääsemmekö me uuteen kotiimme ennen lehtikadon alkua?” esitin kysymyksen tervehdyksien jälkeen.
”En usko. Matkaa on vielä paljon jäljellä”, Rantatähti totesi valehtelematta. Nyökkäsin kiitollisena siitä, että entinen päällikkö oli edes vastannut kysymykseeni. Toisinaan kaksikko jätti vastaamatta kysymyksiin ja totesi vain, ettei Tähtiklaanikaan voi kaikkea kertoa.
”Mitä me teemme tänä yönä?” kysyin peittelemättä innokkuuttani. Helmiloiste antoi Rantatähdelle puheenvuoron.
”Opetan sinulle oppilaan koulutukseen liittyviä asioita. Käydään läpi kaikki, mitä oppilaan tulee osata ennen soturinimitystään. Lisäksi voin kertoa sinulle muutamia tapoja opettaa asioita. Jokaisella mestarilla on oma tyylinsä, ja sinunkin täytyy löytää omasi”, kollikissa sanoi tasaisella äänellä. Nyökkäsin jälleen. Helmiloiste poistui luotamme, ja jäimme kahden Rantatähden kanssa.

En olisi millään malttanut nousta ylös lämpimästä vuoteesta, mutta oli pakko. Aurinko oli jo noussut, ja olisi jatkettava matkaa. Välillä matkanteko ei maistunut ollenkaan. Olisin halunnut pysyä edes vähän aikaa aloillani samoissa maisemissa.
”Kauanko te olette tehneet matkaa?” Lauhalaukka esitti kysymyksen, kun pääsimme liikkeelle. Kohautin lapojani ja laskeskelin nopeasti miten kauan matka oikein oli kestänyt. Olimme lähteneet liikkeelle lehtisateen alun aikoihin, ja nyt oli jo lähes lehtikato.
”Yli muutaman kuun”, totesin.
”Kauanko olette parhaillanne olleet samassa paikassa?” kuolonklaanilainen jatkoi. Olikohan hänkin jo kyllästynyt tähän jatkuvaa kävelemiseen. Kenties kolli halusi tietää, miten nopealla tahdilla me tulisimme etenemään.
”Se oli pisin aika, mitä vietimme kaksijalkalassa. Tähtiklaani kertoi, ettemme olisi perillä ennen lehtikatoa”, totesin rauhallisella äänellä. Daisy pysähtyi nopeasti, ja kiljaisi:
”Lehtikatoa?! Emmehän me mitenkään selviä täällä lehtikadon aikaan!” Koska kilpikonnakuvioinen naaras ei jatkanut matkaa, me muutkin pysähdyimme. Käännyin rauhallisesti ystävämme puoleen.
”Selviämme jos pidämme yhtä”, lupasin rauhallisella äänellä. Daisy pudisteli päätään.
”Mutta pian tulee kylmä, lumi sataa maahan ja riista vähenee. Mehän jäädymme yöllä kuoliaiksi!” naaras kiljaisi hermostuneena.
”Kyllä me selviämme. Ehkä siitä tulee haastavaa, mutta se palkitaan sitten, kun pääsemme uuteen kotiimme”, lupasin. Daisy huokaisi.
”Lupaatko, että me selviämme?” naaras kysyi hiljaisella äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini.
”Lupaan. Jatketaan nyt matkaa, että pääsemme kiertämään tämän kaksijalkalan vielä tämän päivän aikana”, sanoin. Daisy ei väittänyt vastaan, vaan lähti kulkemaan perässämme eteenpäin.
Jonkin ajan päästä käännyin Lauhalaukan puoleen.
”Tähtiklaani kertoi minulle viime yönä oppilaan kouluttamisesta. Mietin vain, että voisitkohan sinäkin kertoa siitä minulle vähän. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten oppilaan koulutus hoidetaan Kuolonklaanissa”, sanoin ja katsoin kirjavaa kollia kysyvästi.

//Lauha tai Lilja?
// 794 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Nostin apean katseeni Liljaan.
”Minä olen murhaaja”, kuiskasin säröilevällä äänellä ja kohtasin sisareni katseen. Liljan ilme muuttui synkäksi. Hän puski hellästi poskeani ja pudisteli päätään.
”Et sinä ole murhaaja. Murhaajat ovat ilkeitä ja tappavat huvikseen, mutta sinä et ole sellainen. Pelastit meidän henkemme, ja kenties koko tulevaisuutemme”, sisareni ääni oli pehmeä ja rauhoittava. Sanat auttoivat vähän, mutta paha olo ei kadonnut. Tuntui pahalta tiedostaa, että olin riistänyt elävän kissan hengen. Vaikka sisimmässäni tiesin, että se oli ollut ainoa vaihtoehto, en voinut tunteilleni mitään.
”Entä jos olisimmekin selvinneet puhumalla?” kysyin vaimealla äänellä, vaikka tiesin ettei jossittelu auttaisi. Lilja pudisti jälleen päätään.
”Sinä seurasit niiden kissojen elämää monta päivää. He olivat kylmäverisiä ja tunteettomia, eivät he puhumalla asioita ratkaisseet”, Lilja huomautti. Painoin pääni sammaliin. Ajatukseni olivat sekavat, ja minua väsytti. Taistelu oli vienyt hurjasti voimiani. Täytyisi levätä.

Seuraavana päivänä heräsin auringonnousun aikaan. Olin nukkunut kauan, eikä kukaan ollut tullut herättämään minua. Koko maailma sekä ajatukseni tuntuivat kirkkaammilta nyt. Siitä huolimatta syyllisyys kalvoi mieltäni tiedostaessani sen, että olin riistänyt johtajan hengen. Karistin ajatukset mieleni taka-ajalle, kun poistuin pienestä leiristämme. Päätin suunnata kauemmaksi ja etsiä saalista.
Palatessani takaisin orava suussani, Lilja ja Daisy olivat jo heränneet. Lauhalaukka oli kadonnut tekemältään sammalvuoteelta ilmeisesti saalistamaan. Tähtiklaani oli edellisenä yönä kehottanut minua puhumaan Lauhalaukan kanssa. Hän voisi olla hyvä lisä Eloklaaniin, koska kolli tunsi soturin tavat, vaikka tuskin olikaan koskaan kuullut Tähtiklaanin laatimasta soturilaista. Daisy hymyili minulle saapuessani heidän luokseen.
”Nukuitko hyvin?” Lilja kysyi. Laskin tuuheahäntäisen oravan maahan jalkojeni eteen ja kohautin lapojani.
”Rantatähti suositteli minua puhumaan Lauhalaukan kanssa Tähtiklaanista ja kaikesta. Hänessä voisi olla potentiaalia klaanimme jäseneksi”, sanoin. Lilja nyökkäsi merkiksi siitä, että hän oli samaa mieltä.
”Mutta hänhän on siitä Kuolonklaanista”, Daisy huomautti ja veti oravaa lähemmäs itseään.
”Entä sitten? Hän sanoi, että kuolonklaanilaiset eivät näytä tunteitaan samalla tavalla kuin esimerkiksi me tai hän itse. Se tarkoittaa, ettei Lauhalaukka ole samanlainen kuin muut hänen klaanitoverinsa”, sanoin vakavalla äänellä. Daisy kohautti lapojaan ja haukkasi palan oravasta. Naaras oli näiden kuiden ajan oikeastaan vain tullut mukanamme. Hän ei osannut saalistaa tai taistella. Olin yrittänyt opettaa naarasta, mutta hän ei ollut kiinnostunut asiasta. Kenties Lauhalaukka voisi auttaa meitä opettamaan sinikilpikonnakuvioinen ystävämme edes saalistamaan.
Lauhalaukasta puheen ollen, kolli palasi luoksemme suussaan hiiri. Hän tervehti meitä kohteliaasti ja istui muodostamamme ympyrän keskelle.
”Milloin me jatkamme matkaa? Kuolonklaaniahan kohti me menemme, eikö niin?” Lauhalaukka kysyi ja antoi katseensa kiertää Daisyn ja Liljan kautta minuun.
”Joo. Voimme jatkaa matkaa heti kun olemme syöneet”, totesin. Jostain syystä kaksijalkala palasi jälleen mieleeni. Sen tapahtumat tulisivat kummittelemaan mielessäni vielä pitkään. Minusta tuntui pahalta johtajakissan puolesta, vaikka naaras olikin ollut meille ilkeä.

//Lilja tai Lauha?
// 426 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Meden valkea turkki värjäytyi punaiseksi johtajan verestä. Naaras sätki maassa hetken ja ulvoi kivusta, kunnes sen sydän lakkasi lyömästä ja taistelu sai päätöksen. Johtaja oli kuollut. Minun veljeni oli tappanut kujakissojen pahamaineisen johtajan – en saattanut uskoa sitä todeksi. Mesikin vaikutti olevan yllättynyt voitostaan.
Kujakissat liikehtivät ympärillämme levottomina. Heidän johtajansa oli kuollut, kuka nyt johtaisi heitä? Vastausta ei tarvinnut odottaa kauaa. Yksi kujakissoista, pikimusta kolli, jolla oli valkoinen kuono ja rinta, työntyi kissojen ohi kohti Mettä, joka ei saanut katsettaan irti johtajan hopeanharmaasta hahmosta.
”Sinä päihitit johtajamme kaksintaistelussa”, kollikissa puhutteli veljeäni. Mesi nosti viimein katseensa ylös johtajasta ja kohtasi kujakissan keltaisen tuijotuksen. ”Se oli aika… vaikuttavaa. Sääntöjen mukaan sinä tulet olemaan kujakissojen uusi johtaja.” Mutta Mesi ei suostunut kuuntelemaan enempää. Hän nosti häntänsä pystyyn vaientaakseen innostuneen kuiskinnan ympärillään, ja saadakseen puheenvuoron.
”En aio toimia johtajanne. Meillä on tehtävä, ja haluamme jatkaa matkaamme”, Mesi puhui kähisten. Taistelu oli verottanut hänen voimiaan suuressa määrin. Hän tarvitsi kipeästi lepoa ja paikkausta. ”Päästäkää meidät menemään.”
Kissat vilkuilivat toisiaan hämmästyneinä. Mettä puhutellut kollikin oli mennyt hiljaiseksi. Purin kevyesti hammastani. Jos kujakissat eivät hyväksyisi Meden päätöstä lähtemisestä, he saattaisivat käydä väkivaltaisiksi, eikä veli varmasti jaksaisi uutta erää heitä vastaan – hänhän hädin tuskin pysyi tolpillaan!
Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä pikimusta kissa nyökkäsi lopulta ja viittoi hännällään tovereitaan siirtymään pois uloskäynnin tieltä. Daisy ja minä kiiruhdimme kannattelemaan Mettä, joka urheasti sinnitteli pystyssä. Lauhalaukka ohjasi meidät raikkaaseen ulkoilmaan. Tunsin kujakissojen tuijotuksen turkissani kulkiessamme heidän ohitseen. Tänne en palaisi enää ikinä!

Kaksijalkalan raja näkyi edessäpäin. Mesi pystyi kävelemään jo omin avuin, vaikka hän näytti edelleen voipuneelta. Matkantekoamme hidasti pari kujakissaa, joille tieto johtajan kuolemasta ei ollut selvästikään vielä kantautunut.
”Tästä ei ole läpikulkua!” rähjäinen kolli murisi meidät nähdessään. Hänen seuralaisensa, likaisenvalkea naaras, avasi kyntensä ja pörhisti karvansa pelotellakseen meitä.
”Ette ehkä ole vielä kuulleet, mutta johtajan määräykset eivät päde enää näillä nurkilla”, Lauhalaukka murisi takaisin ja astui kujakissojen ja Meden väliin. Mesi kuitenkin työntyi kuolonklaanilaisen ohi kohdatakseen kujakissat kasvotusten. Kissat kavahtivat veljeni veren tahrimia kasvoja.
”Johtajanne on kuollut. Meillä on lupa kulkea tästä”, Mesi sanoi vakaalla äänellä, yrittäen selvästi parhaansa mukaan kätkeä väsymyksensä. Kujakissat vilkuilivat toisiaan ja Mettä vuoroin, kunnes väistyivät ja antoivat meidän mennä.
En katsonut enää kertaakaan taakseni, kun tunsin pehmeän ruohon polkuanturoideni alla ja metsän tuoksut ympäröivät minut. Oli kuin kaksijalkalassa vietetty aika olisi ollut pelkkä paha painajainen, joka aamun tullen katosi ja jäi kummittelemaan enää alitajunnan syövereihin, nousten sieltä pintaan ainoastaan ilkeänä muistona, josta itsensä saattoi helposti uneksia pois.
Etsimme rauhallisen paikan syvemmältä metsästä. Lauhalaukka auttoi minua etsimään yrttejä ja tarvikkeita Meden haavojen paikkaamista varten, Daisy oli päättänyt jäädä katsomaan veljeni kunnon perään. Meillä meni jonkin aikaa löytää kaikki tarvitsemani, sillä lehtisateen myötä suurin osa kasveista kuihtui pois. Onneksi Lauhalaukka oli onnistunut löytämään vähän hierakkaa, jolla pystyin hoitamaan pienet naarmut.
Tähtiklaani kulki selvästi mukanamme, sillä kiitos esi-isieni, Mesi ei ollut loukkaantunut pahemmin. Hänessä oli siellä täällä naarmuja ja pieniä haavoja, mutta hän oli säästynyt suurimmilta haavoilta, joiden paikkaamiseen minulla ei tässä tilanteessa ollut tarvittavia välineitä tai yrttejä.
Pureskelin hierakan tahnaksi, jonka levitin ilkeimmän näköisille naarmuille ja haavoille. Loput sivelin Lauhalaukan pahasti ruhjoutuneelle polkuanturalle, joka kollin mukaan oli hieroutunut auki asfaltilla.

Emme voineet jatkaa ennen kuin Mesi oli saanut vähän levätä. Lauhalaukka ja Daisy jäivät pitämään vahtia väliaikaiseen leiriimme Meden nukkuessa. Minä päätin yrittää etsiä saalista, vaikka saalistaminen ei kuulunut vahvuuksiini. Mesi oli meistä se, joka osasi saalistaa ja taistella kuin taitavinkin soturi. Joskus olin kateellinen hänen taidoistaan, mutta sisimmässäni tiesin, että näin oli tarkoitettu. Minusta tulisi Eloklaanin parantaja, joka taistelemisen sijaan paransi taistelussa saatuja vammoja ja ruhjeita. Mesi johtaisi klaaniamme hyvin ja oikeudenmukaisesti, muttei voimalla, vaan sydämellään.
Onnistuin löytämään laihan oravan, jossa ei ollut paljoa syömistä, mutta joka riittäisi viemään näläntunteen. Palatessani leiriin, Mesi oli hereillä. Laskin oravan hänen eteensä ja annoin tuon ottaa ensimmäisen haukun ennen muita; Mesi jos kuka oli sen tarpeessa.
”Taistelit tosi hyvin siellä”, sanoin hiljaa. Mesi mutusti oravaa ääneti. Veri oli kuivunut hänen turkilleen tummiksi läikiksi. Ryhdyin pesemään sitä pois, eikä Mesi pannut vastaan. Ehkä vain kuvittelin, mutta jokin tuntui painavan häntä. ”Onko kaikki hyvin? Olet jotenkin… vaisu.” Katsoin veljeäni huolestuneena. Oliko hän sittenkin satuttanut itsensä pahemmin kuin olin osannut arvioida?

//Mesi?
//680 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Lauhalaukkaa harkiten. Katseeni liukui kollista hopeanharmaaseen naaraaseen, joka oli joukon johtaja. Hän vaikutti kovalta ja ankaralta kissalta, jonka rinnassa tuskin pamppaili sydän. Kissa tuntui olevan kuin jäinen veistos, sillä tämä ei ollut viimeisten päivien aikana näyttänyt yhtäkään merkkiä siitä, että hänellä olisi tunteita. Olin kuullut, että johtaja oli tappanut yhden alaisistaan eilen aurinkohuipun aikaan. Ajatuskin puistatti minua. Kun minusta tulisi päällikkö, yksikään klaanilainen ei olisi Eloklaanissa pakon vuoksi. Jos joku ei sopinut klaaniin, hän saisi lähteä ilman kaunaa.
”Odotetaan vielä huomiseen. Olen yrittänyt tutustua erääseen kujakissaan, joka tuntuu olevan melko hölösuu. Kenties hän voisi auttaa meitä pakenemaan”, sanoin ja vilkaisin aukion reunalla istuvaa kilpikonnakuvioista naarasta. Kissa oli meitä vanhempi, ja puhui jatkuvasti. Nytkin hän keskusteli kahden meitä nuoremman kissan kanssa.
Kolme kissa myöntyivät. Kukaan meistä ei pitänyt täällä olosta lainkaan. En saanut öisin nukuttua, koska kissat kuljeksivat ympäriinsä ja pesän puinen maa narisi suurimpien kissojen jalkojen alla. Lisäksi pelkäsin, että joku kävisi päällemme nukkuessamme. En tuntenut lainkaan näitä kissoja, joten en voinut olla mistään varma.

Seuraavana aamuna minut herätettiin aikaisin, koska pääsisin kujapartioon. Kilpikonnakuvioinen naaraskissa oli tullut herättämään minut. Olin nyt kuullut ensimmäistä kertaa hänen nimensä, joka oli Silja. Naaras johdatti minut alemmalle tasolle, ja kaksijalan pesän ulkopuolella odotti muu partio. Siihen kuului kaikkiaan lisäksemme viisi kissaa. Kiertäisimme kujia lähellä kaksijalan pesää ja tarkkailisimme ympäristöä. Olin liian uusi tässä joukossa, jonka vuoksi en saanut hiipiä varjoissa yksin. Siljaksi kutsuttu naaraskissa tuli mukaani. Kuljimme vähän matkan päässä muista partion jäsenistä ja katselimme ukkospolun suuntaan. Partio tuntui etenevän hitaasti. Kohtasimme yhden kulkukissan, ja asetuimme riviin tämän eteen. Kissa oli säikähtänyt ja lähtenyt karkuun. Partion johtaja oli antanut sen mennä. Toinen partio kohtaisi sen takuuvarmasti vielä ja toisi pesälle.
”Kauanko olet kuulunut tähän joukkoon?” kysyin Siljalta, kun pysähdyimme. Kujapartion johtaja oli käskenyt meidät erään kaksijalan pesän läheisyyteen tarkkailemaan. Pesään oli huhujen mukaan muuttanut monta uutta kaksijalkaa. Johtaja halusi tietää, oliko pesässä eläimiä. Loikkasin aidan päälle Siljan edellä. Naaras kohautti lapojaan ja mietti hetken.
”Tulin tänne edellisenä lehtikatona, eli aika kauan. Tämä joukko pelasti henkeni, kun olin vähällä kuolla kylmyyteen”, naaras selitti. Nyökkäsin.
”Onko kukaan koskaan karannut täältä?” kysyin muka vain ohimennen. Naaras kohdisti vakavan katseensa minuun.
”Kukaan ei karkaa tästä kaksijalkalasta”, kissa ilmoitti tuhahtaen.
”Jos haluat pois, sinun on taisteltava johtajan kanssa ja voitettava hänet”, Silja totesi empien hetken hiljaisuuden jälkeen. Katsoin naarasta epäröiden. Oliko minun taisteltava? Emo oli opettanut minulle taisteluliikkeitä, ja myös Helmiloiste ja Rantatähti olivat opettaneet niitä lisää.
”Muuta keinoa ei ole. Partiot kulkevat yötä päivää, ja karkurit käydään hakemassa takaisin”, naaras sanoi ja heilautti häntäänsä. En halunnut enää keskustella kissan kanssa asiasta. Minua ahdisti ajatuskin siitä, että joutuisin kohtaamaan johtajan taistelussa.

Kujapartion jälkeen palasimme takaisin pesän toiseen kerrokseen. Lilja, Daisy ja Lauhalaukka olivat kaikki tiessään. Ilmeisesti he olivat joutuneet kujapartioihin. Päätin käyttää ajan hyödykseni, ja kävin makaamaan kovalle lattialle. Suljin silmäni, eikä mennyt kauaakaan, kun nukahdin.
Kerroin Helmiloisteelle ja Rantatähdelle tilanteestani. He ymmärsivät heti sen vakavuuden, ja kehottivat minua harkitsemaan asiaa. Olin nuori, mutta minua oli opetettu juuri tällaisten tilanteiden varalta. Helmiloiste oli tarjoutunut opettamaan minulle lisää taisteluliikkeitä, joista voisi olla hyötyä johtajaa vastaan. Naaras oli kertonut minulle lisää Jokiklaanin tavasta taistella.

Kun heräsin, Lilja oli palannut takaisin partiosta. Pesässä oli hämärää, ja suuri osa kissoista nukkui omilla paikoillaan. Sisareni katsoi minua kysyvästi.
”Löysitkö ratkaisun?” hän kysyi kuiskaten.
”Löysin, mutta en pidä siitä ollenkaan”, henkäisin ja käänsin katseeni kohti johtajaa, joka istui valppaana omalla vuoteellaan. Kissa katsoi kahta muuta kissaa, jotka keskustelivat kovaäänisesti paikoillaan. Lilja kehotti minua jatkamaan.
”Minun pitää taistella johtajaa vastaan. Vain silloin voimme päästä täältä pois”, sanoin hiljaisella äänellä. Liljan ilme oli huolestunut. Hän avasi suunsa, mutta ei sanonutkaan mitään. Naaras nyökkäsi.
”Sinä kyllä voitat hänet. Olet paras taistelija mitä tiedän”, naaras sanoi ja katsoi minua suoraan silmiini. Naurahdin vähän, vaikka tilanteessa ei sinänsä ollutkaan mitään huvittavaa.
”Olen ainoa taistelija, jonka sinä tiedät”, virnistin.
Viimein Lauhalaukka ja Daisy saapuivat takaisin. Kerroin heille kuulemastani, ja he olivat vähintäänkin yhtä epävarmoja kuin minä. Lauhalaukka tarjoutui jopa taistelemaan johtajaa vastaan, mutten voinut antaa sen tapahtua.
”Tämä on minun taisteluni. Vain näin minä voin todistaa itselleni ja tälle kissajoukolle, että en ole täällä turhaan. Tähtiklaani on tuonut minut tänne saakka, joten minun on voitettava tämä taistelu”, vastasin vakavalla äänellä. Kun olimme keskustelleet asiasta tarpeeksi, päätin nousta ylös. Yö oli pimeä, ja pesä oli hiljentynyt. Kävelin nukkuvan johtajan luokse, ja samassa yksi kujakissoista astui lähemmäksi. Hän kai piti minua uhkana.
”Hei, minulla on sinulle ehdotus”, sanoin, ja johtaja säpsähti hereille. Tuo mulkaisi minua vihaisesti ja nousi istumaan. Naaras haukotteli ja katsoi minua sitten kysyvästi.
”Haastan sinut kaksintaisteluun”, henkäisin niin kovaan ääneen, että hereillä olevat kissat takuulla kuulivat sen. Johtaja oli yllättynyt, eikä hän peitellyt sitä. Sitten tämän kasvoille piirtyi virnistys.
”Hyvä on, pikkuinen. Taistellaan vain”, kissa sanoi ja nousi seisomaan. Hän venytteli lihaksiaan, ja viittoi seuraajansa lähemmäs. Kissa kuiskasi sen korvaan jotakin, ja seuraaja nyökkäsi. Se kävi herättämässä jokaisen kissan pesästä ja ilmoitti, että johtaja oli haastettu.
Viimein pesän toinen kerros oli täynnä kissoja. He olivat tehneet meille taisteluringin pesän keskustaan. Minua ahdisti suunnattomasti. Katsoin Liljaa ja muita ystäviäni, jotka olivat tunkeutuneet kissajoukon lävitse lähemmäksi. Sisareni katsoi minua ja nyökkäsi. Vedin syvään henkeä ja rukoilin Tähtiklaania, kun yksi kujakissoista ilmoitti taistelun alkavan. Avasin silmäni ja kohtasin johtajan katseen. Asetuin matalammaksi ja lähdin kiertämään kehää. Johtaja teki samoin. Kun olin tehnyt puoli kierrosta, syöksyin kohti tabbykuvioista kissaa. Hän osasi ottaa iskun vastaan, ja hetken ajan kierimme yhdessä maassa. Yritimme molemmat löytää otetta toisesta, mutta sitä ei löytynyt. Karvat pöllysivät ympärillämme, kun kierimme lattialla.
Lopulta irtaannuin naaraasta ja liu’uin lattiaa pitkin kauemmaksi. Kissa nousi nopeasti ylös ja lähti juoksemaan minua kohti. En ollut valmistautunut, joten naaras onnistui kaatamaan minut maahan. Kissajoukosta pääsi voitonriemuisa ulvahdus. Riuhdoin itseäni kookkaan naaraan kehon alla yrittäen päästä irti tuon otteesta, mutta naaras oli upottanut hampaansa kaulaani. Hän puristi leukojaan yhä enemmän vain yhteen. Tuntui kuin happi olisi loppumassa. Hengitin raskaasti ja vaivalloisesti. Naaras liikautti toista takajalkaansa, joka antoi minulle mahdollisuuden. Potkaisin kissan vatsaa takajaloillani niin kovasti kuin saatoin. Onnekseni isku oli tarpeeksi voimakas. KIssa lennähti pois päältäni ja irrotti otteensa kaulastani. Nousin ylös ja yskin hetken ajan ja tasoitin hengitykseni. Sillä välin johtaja nousi ylös ja aloitti uuden hyökkäyksen.

Taistelu jatkui kauan, aivan liian kauan. Voimani tuntuivat loppuvan, ja johtajakissa vain tuntui leikittelevän. Hän riepotteli minua miten sattuu, viskoi maahan ja viilsi kynsillään turkkiani. Olin aivan loppu. Makasin maassa ja hengitin raskaasti. Johtaja asteli etäämmälle minusta. Hän vaikutti voitonriemukkaalta, ja kehotti seuraajiaan ulvomaan hänen ylhäisyyttään. Katseeni kiersi kissajoukossa ja etsi Liljaa. Naaras istui Lauhalaukan ja Daisyn kanssa vähän matkan päässä minusta. SIsareni kasvoilla oli pelokas ilme. Hän katsoi minua ja liikutti suutaan. Puhuiko hän minulle? Suljin hetkeksi silmäni ja rukoilin Tähtiklaania. Johtaja lähestyi taas minua. Se painoi käpälänsä rintani päälle ja virnisti. Samassa sain idean. Aloin vääntelehtiä maassa, ja lopulta rentoutin jokaisen lihakseni ja pysyin liikkumattomana. Johtaja naurahti.
”Voittaja taitaakin olla selvillä”, hän virnisti ja nosti käpälänsä pois päältäni. SIllä sekunnilla ponkaisin itseni pystyyn ja upotin hampaani naaraan valkeaan haulaan. Kissa kaatui hyökkäyksen voimasta maahan. Iskun ei pitänyt olla tappava, mutta käytin liikaa voimaa. Veri tulvahti suuhuni rautaisen makuisena. Kun irtaannuin naaraasta, suussani oli kasa karvoja, verta ja pala kissan kaulasta. Syljin ne heti pois ja käännyin kohti tabbykuvioista kissaa. Se ulvoi kuin vimmattu ja kouristeli maassa. Lopulta kissa lakkasi liikkumasta. Tämä ei ollut hämäys, vaan kissa oli oikeasti kuollut. Sen kylki ei enää kohoillut, ja kissan katse lasittui. Astuin askeleen taaksepäin ja menetin tasapainoni. Horjahdin ja kaaduin. Kissat huudahtelivat ympärilläni, mutta äänet sekoittuivat toisiinsa. Tumma hahmo lähestyi minua ja kumartui ylleni. Olin voittanut.

//Lilja tai Lauha? Toi kissajoukko tarjoo eka Medelle paikkaa niitten johtajana, mut Mesi ei ota sitä vastaa vaan haluaa lähtä ja sit nää vaikka vaan päästetää menemää. Mesi on aika heikossa kunnossa, mut sillä ei oo missää sen isompia haavoja.
// 1237 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Luoksemme oli saapunut kolli, joka oli kertonut nimensä olevan Lauhalaukka. Heti tämän jälkeen kissa oli kertonut olevansa Kuolonklaanista. Katsoin oranssivalkoista kissaa yllättyneenä ja kuuntelin tämän tarinan. Ensimmäistä kertaa olimme löytäneet oikean todisteen siitä, että Kuolonklaani oli yhä olemassa. Tämä Lauhalaukka vaikutti kuitenkin melko leppoisalta, ei lainkaan samanlaiselta kuin ne kuolonklaanilaiset, jotka olivat taistelleet sodassa Nelipuiden laaksossa.
”Voiko täältä päästä pois?” kysyin ja katsoin toiveikkaasti laikukasta kollia. Hänen kasvoilleen piirtyi pahoitteleva ilme, kun kissa pudisti päätään.
”Olen päässyt mukaan kujapartioihin, mutta uusia ei päästetä kaksijalkalan rajoille”, kolli selitti. Nyökkäilin hitaasti ja yritin keksiä suunnitelmaa, mutta turhaan. Meidän täytyisi päästä pois täältä hinnalla millä hyvänsä.
”Entä Kuolonklaani. Onko se kaukana täältä?” kysyin ja katsoin nyt Lauhalaukkaa suoraan tuon silmiin. Kolli sivuutti kysymykseni:
”Mikä se Tähtiklaani on?” En ollut yllättynyt kuolonklaanilaiskissan kysymyksestä. Helmiloiste ja Rantatähti olivat kertoneet, että Kuolonklaanin jäsenet uskoivat Tähtiklaanin sijasta Pimeyden Metsään. Pimeyden Metsässä oli jatkuva pimeys, eikä kuu tai tähdet koskaan näyttäytyneet.
”Se on paikka, jonne hyvät kissat pääsevät kuolemansa jälkeen. Tähtiklaani lähetti meidät ja Minttutassun pelastamaan Tähtiklaanin. Jos me emme pääse perustamaan uutta klaania, esi-isämme katoavat ikiajoiksi”, selitin nopeasti ja vilkuilin Lauhalaukan taakse. Ketään ei kiinnostanut juttutuokiomme. Kolli nyökkäsi hitaasti. Hän selkeästi ymmärsi Tähtiklaanin periaatteen, mutta en tiennyt uskoiko hän meitä.
”Hetkinen. Miksi se Tähtiklaani nyt on katoamassa, ja miksi minä en ole kuullut siitä ikinä? Onko olemassa muitakin klaaneja?” Lauhalaukka kysyi.
”Kukaan ei enää usko Tähtiklaaniin, en tiedä miksi siitä puhuminen kiellettiin Kuolonklaanissa. Kauan sitten Kuolonklaanikin eli neljän muun klaanin kanssa, mutta riitautui ja se ajettiin pois metsästä”, selitin jälleen mahdollisimman lyhyesti. Lauhalaukka vaikutti hämmästyneeltä.
”Voitko sinä auttaa meitä karkaamaan täältä?” kysyin Lauhalaukalta ja katsoin tätä vakava ilme kasvoillani. Kolli nyökkäsi hetkeäkään empimättä.
”Vain jos otatte minut mukaanne. Minun on päästävä takaisin kotiin ja kerrottava kaikille, että olen kunnossa”, oranssivalkoinen kolli ilmoitti. Nyökkäsin tyytyväisenä. Mitä useampi kissa juonessa oli mukana, sitä todennäköisemmin voisimme päästä karkuun.
”Tarkkaillaan muutaman päivän ajan näiden kissan toimia, ja yritetään saada heidän luottamus”, ehdotin ja vilkaisin Liljaa ja Daisya kysyvästi.
”Tämä paikka on ihan kamala”, Daisy valitti, ”mutta kai minä muutaman päivän kestän..”
”Se on hyvä suunnitelma”, Lilja totesi ja nyökkäsi.
”Jos tahdot, me voimme kertoa sinulle enemmän meidän tehtävästämme. Kuolonklaani tulee nimittäin olemaan Eloklaanin rajanaapuri, joten minustakin olisi mukava tietää enemmän tästä nykyisestä Kuolonklaanista”, sanoin ja käänsin katseeni taas Lauhalaukkaan. Kolli asettui makaamaan melko lähelle meitä ja nyökkäsi.
”Punatähti, meidän päällikkömme, tulee tuskin pitämään siitä ideasta”, Lauhalaukka totesi ja irvisti.
”Niin minä arvelinkin. Toivottavasti Minttutassu saa puhuttua Kuolonklaanin puolellemme”, huokaisin hiljaisella äänellä. Lauhalaukka näytti yllättyneeltä.
”Ai Punatähden tytär Minttutassu?” kolli kysyi ja kohotti kulmiaan. Nyt myös minä hämmennyin. Oliko Minttutassu päällikön pentu? Nyökkäsin, koska en saanut sanaa suustani. Kenties Minttutassulla oli nyt erittäin hyvä mahdollisuus saada päällikö puolelleen. Paitsi toki oli mahdollista, ettei tämä edes ollut se sama Minttutassu.
”Miten te aiotte perustaa sen Eloklaanin?” Lauhalaukka kysyi. En tiennyt, uskoiko hän täysin puheitamme, mutta ei hän niitä hirveästi näyttänyt epäilevänkään. Olimme kertoneet asioita, joita ei voinut ilman Tähtiklaanin apua tietää. Toivoin, että se riitti selittämään Lauhalaukalle, että puhuimme totta.
”Minusta tulee Eloklaanin varapäällikkö, ja Liljasta tulee meidän parantajamme. Minttutassusta tulee klaanimme ensimmäinen virallinen soturi. Niin Tähtiklaani on asian ennustanut”, kerroin Lauhalaukalle.
”Saanko kysyä sinulta yhden kysymyksen?” kysyin ennen kuin Lauhalaukka ehti vastata.
”Kysy vain”, kolli sanoi nopeasti ja jäi odottamaan. Hetken ajan harkitsin, miten kysyisin asiaa. Muodostin päässäni järkevän kuuloisen lauseen.
”Ovatko kuolonklaanilaiset ilkeitä?” kysyin.

//Lauha? Sori jos tästä tuli vähän tönkkö xd
// 553 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olimme levähtäneet hetken Aurinkokivillä, jonka jälkeen kierros jatkui. Ylitimme joen astinkiviä pitkin ja saavutimme Jokiklaanin reviirin. Yritin kuvitella, kuinka joiklaanilaiset uivat vedessä sulavasti kuin kalat. Metsä tuntui autiolta. Klaanit olivat enää pelkkä muisto vain, eikä niistä ollut jäljellä enää mitään. Matka eteni hitaasti.
”Tuollapäin oli vuodenaikoja sitten Jokiklaanin leiri. Siitä ei nähtävästi ole enää mitään jäljellä”, sanoin ja katselin kohti paikkaa, jossa unessa oli sijainnut Jokiklaanin leiri. Korkea kaislikko peitti näkyvyyden, eikä paikalla näyttänyt olevan mitään merkkiä klaanista. Matka jatkui kohti Tuuliklaanin reviiriä. Jouduimme taas ylittämään joen. Olimme matkan varrella nähneet putouksen, josta Helmiloiste ja Rantatähti olivat kertoneet. Moni kissa oli menettänyt henkensä pudotessaan kallion reunamalta.
Tuuliklaanin reviiri ei ollut muuttunut vuodenaikojen saatossa. Paikka oli edelleen aukea nummialue, jossa tuuli kulki esteettömästi ja takertui turkkeihimme.
”Tämä on Tuuliklaanin entinen reviiri. He juoksivat täällä jäniksien perässä pitkillä jaloillaan”, kerroin käyttäen suurin piirtein samoja sanoja, joilla Helmiloiste oli esitellyt paikan. Suunnistin kohti Tuuliklaanin leiriä.
”Kertoivatko ne tähtikissat oikeasti sinulle tämän kaiken, vai huijaatteko minua vain? Mistä minä tiedän, jos olettekin käyneet täällä aiemmin”, Daisy sanoi epäluuloisesti ja vilkaisi minua.
”Emme me ole. Tähtiklaani kertoi minulle tästä paikasta. Esi-isämme vaelsivat täällä ihan oikeasti ennen Tähtiklaanin katoamista”, selitin kilpikonnakuvioiselle kissalle. Daisy vaikutti edelleen epäluuloiselta. Hän ei täysin luottanut puheisiini, mutta ehkä kierros metsässä oli edes hieman muuttanut naaraan suhtautumista Tähtiklaaniin.
”Tämä on Tuuliklaanin leiri”, totesin astuessani kuopan reunalle. Istuin alas ja katselin hetken ajan leiriä, joka oli vain kuoppa maassa. Näin vanhan mäyrän kolon, jossa pennut ja niiden emot olivat aikoinaan nukkuneet.
”Tuuliklaanilaiset halusivat aina olla lähellä Tähtiklaania, jonka vuoksi he nukkuivat paljaan tähtitaivaan alla”, selitin ja nostin katseeni taivaalle. Päivää oli vielä jäljellä jonkin verran. Voisimme nukkua Korkokivien luona yön yli, ja ylittäisimme ne sitten aamulla.
Astelin alas Tuuliklaanin leiriin. Vilunväreet kulkivat kehoni läpi, kun astuin leirin maalle. Se oli kova, koska lukuisat sukupolvet olivat aikanaan kävelleet sen päällä päivästä toiseen. Edes kuluneet vuodenajat eivät olleet pehmittäneet maata. Jatkoimme matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä.
”Kun Kuolonklaani häädettiin metsästä, sen reviiristä tuli ei-kenenkään -maata”, kerroin Daisylle, koska uskoin Liljan tietävän asiasta jo. Loppupäivä kuluikin siinä, kun kävimme Kuolonklaanin leirissä ja kerroin Daisylle Kuolonklaanista.
Auringon laskiessa suuntasimme kohti Emonsuuta. Se oli paikka, josta pääsi Kuukivelle. Tänäpäivänä kiveä ei enää ollut olemassa, mutta aikoinaan Tähtiklaani oli saanut yhteyden klaanikissoihin sitä kautta.
”Nukutaan tässä yön yli ja jatketaan sitten matkaa Korkokivien toiselle puolelle”, sanoin tasaisella äänellä ja asetuin lähelle Emonsuuta makaamaan. Emme käyneet pimeässä tunnelissa, mutta petoeläinten tai muiden kissojen hajujälkiä ei ollut lähettyvillä. Paikka vaikutti turvalliselta, joten asetuimme kaikki kolme lähekkäin nukkumaan lämmittääksemme toisiamme. Kuvittelin olevani tuuliklaanilainen, joka nukkui tähtitaivaan alla lähellä Tähtiklaania. Ainoa pulma oli, ettei tähtiä ollut enää taivaalla.

Kun aamu sarasti, nousin ensimmäisenä meistä ylös. Saalistin Kuolonklaanin entisellä reviirillä, ja sain kuin sainkin kiinni jäniksen. Vein sen ylpeänä Liljan ja Daisyn luokse. Kaksikko heräili parhaillaan ja suki turkkejaan. Rantatähti oli opettanut minulle viime yönä soturilakia. Kertaisimme sitä niin kauan, että osaisin lausua sen unissanikin. Jokaisen eloklaanilaisen tulisi kunnioittaa soturilakia, jonka esi-isämme olivat laatineet. Siinä esimerkiksi sanottiin, että pennuista pystyi tulla oppilaita aikaisintaan kuuden kuun ikäisinä, ja että klaanikissan tuli hyljeksiä kotikisun pehmeää elämää. Oma riista oli saalistettava itse, eikä kaksijaloilta saisi ottaa ruokaa vastaan. Rantatähti oli kuitenkin painottanut, että tällä hetkellä meidän täytyi toimia vaistojemme varassa, ja kaksijalan ruokaa sai syödä, jos muuta ei ollut tarjolla.
Jaoimme jäniksen kolmeen osaan, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Korkokivet olivat nimensä mukaisesti kamalan korkeat. Niiden ylittäminen oli vaivalloisempaa kuin olimme kuvitelleet. Lopulta kuitenkin pääsimme Korkokivien huipulle. Käännyin ympäri ja katsoin metsää. Täältä saatoin nähdä sen lähes kokonaan. Haikea olo valtasi minut, koska tiesin, etten enää koskaan tulisi käymään täällä. Paikka oli saanut minuun täysin uudenlaista voimaa, ja uskoin sen johtuvan esi-isiemme hengistä, jotka vaelsivat täällä. Kun käänsin selkäni metsälle, lupasin tekeväni kaikkeni Eloklaanin suhteen. Pelastaisimme esi-isiemme henget hinnalla millä hyvänsä. Minusta tuntui, että olimme sen velkaa heille.
Alastulo oli huomattavasti nopeampaa kuin kiipeäminen. Välillä jouduin varomaan, etten juoksisi liian kovaa. Silloin saattaisin menettää jalkojeni hallinnan ja kaatua.
Aurinkohuipun jälkeen olimme taas maan tasalla. Katselin hetken ajan ympärilleni. Korkokivien tällä puolen oli myös nummea, mutta vasemmalla oli tiheän näköinen metsä. Se tuntui hyvältä vaihtoehdolta, joten johdatin pientä joukkoamme sinne päin.
”Kauanko tässä matkassa oikein sitten kestää?” Daisy uteli ja vilkaisi meitä. Kohautin lapojani tietämättömänä.
”Kuolonklaanilla matkassa kului monta vuodenaikaa, mutta me varmaan selviämme nopeammin kolmistaan”, selitin ja vilkaisin takanani kulkevaa Daisya.
”Kaksijalkani varmaan ikävöi minua jo”, sinikilpikonnakuvioinen kissa sanoi hiljaisella äänellä. En osannut sanoa mitään. Naaras ei kai ollut vieläkään ymmärtänyt, ettei hänen kaksijalkansa enää välittänyt hänestä. Miksi muuten se olisi jättänyt kissan yksin oman onnensa nojaan ulos?

Etenimme melko nopeaan tahtiin. Kuussa lehtisade oli edennyt entisestään. Puut pudottivat nopeaan tahtiin lehtiään, ja ilma sen kun viileni. Kaipasin viherlehden lämpöä.
Kävelimme tällä hetkellä kaksijalkalan kujilla. Lukuisten kissojen haju leijaili ilmassa uhkaavasti. Tarkkailimme ympäristöämme aktiivisesti. Vähän väliä näin kissoja siellä täällä syrjäisemmillä kujilla, kun he vakoilivat meitä. Vakoiluyritys oli kuitenkin aika onneton, koska me näimme kissat. Kenties he halusivatkin, että me huomasimme heidän läsnäolonsa. Emme puhuneet mitään, vaan kävelimme vain ja väistelimme kaksijalkojen katseita. Olimme jo tottuneet pitkiin kävelymatkoihin, koska vietimme päivämme vain kävellen. Välillä kävelimme myös öisin. Kaksijalkalat oli usein turvallisinta ylittää öisin, mutta tämä kaksijalkala oli vaikuttanut rauhalliselta.
Yllättäen kissat tulivat esiin piiloistaan ja asettuivat koko kujan leveydelle. Daisy säikähti kissoja, ja suoraan sanottuna myös minun karvani olivat vähällä nousta pystyyn. Kujakissat olivat myös tässä kaksijalkalassa rähjäisen oloisia. Turkit olivat huoltamattomia, kylkiluut näkyivät selkeästi ja turkit olivat täynnä taisteluarpia. Yksi kissoista astui eteenpäin. Hänellä oli oranssi turkki, jossa risteili tummempia, paksuja raitoja. Kissan vasemman silmän kohdalla oli pelkkä kuoppa. Oikea silmä oli väriltään harmaansininen. Katseeni kiinnittyi kissan kaulassa olevaan siniseen pantaan. Daisy oli kertonut, että jotkut kaksijalat merkkasivat kissansa kaulapannoilla. Tämä kissa oli kaiketi entinen kotikisu.
”Anteeksi, olemme vain ohikulkumatkalla. Voisitteko väistää?” kysyin rauhallisella äänellä, mutta kissat eivät tehneet elettäkään väistyäkseen tieltämme.
”Ei käy. Kukaan ei poistu tästä kaksijalkalasta”, oranssi kissa totesi rahisevalla äänellä. Siristin silmiäni peittääkseni yllättymiseni. Epäröivin askelin peruutin taaksepäin ja käännyin pian toiselle kujalle. Kissat kuitenkin seurasivat meitä, ja katosivat taas kaksijalkalan varjoihin. Tunnelma oli kireä. Huomasin, että Lilja ja Daisy kulkivat vain entistä lähempänä toisiaan ja minua. Välillä kissat asettuivat taas tiellemme ja pakottivat meidät kääntymään. En tiennyt mitä tehdä. Miten ihmeessä me pääsisimme pois täältä?
Kun aurinko alkoi jo laskea, minä kyllästyin tähän leikkiin. Kun kissat viimeisen kerran asettuivat tiellemme, astuin askeleen lähemmäksi oranssia kollikissaa.
”Miksi me emme saa poistua täältä?” kysyin vakavalla äänellä.
”Koska tämä on meidän reviirimme. Jos astutte kotiimme, ette pääse pois. Jokainen, joka tänne saapuu, joutuu kuolemaan tai liittymään meidän riveihimme. Se on johtajamme määräys, jota täytyy totella”, oranssi kissa vastasi ylpeällä äänellä. Kirosin mielessäni. Olisi vain pitänyt kiertää kaksijalkala, vaikka se olisikin vienyt päiviä!
”Missä tämä johtajanne on?” kysyin varovaisella äänellä, koska en halunnut vahingossakaan suututtaa tätä kissaa. Hän virnisti.
”Tahdot siis tavata hänet?” kolli kysyi hymyillen. Nyökkäsin.
”Hyvä on. Seuratkaa minua. Minun nimeni on Arpi”, kissa selitti ja lähti johdattaman meitä syvemmäksi kaksijalkalaan. Hänen ystävänsä kulkivat meidän vierellämme ja takanamme. Tilanne oli hyvin ahdistava, mutta en saisi näyttää sitä. Vilkaisin Liljaa ja hymyilin tälle. Naaras ei hymyillyt takaisin.

Arpi johdatti meidät hylättyyn kaksijalan pesään. Loikkasimme sisään rikotusta ikkunasta, ja jatkoimme matkaa ylempään kerrokseen. Olimme aiemmin käyneet eräässä hylätyssä kaksijalan pesässä, koska sade oli ollut kova. Olimme tarvinneet silloin kipeästi sateensuojaa, ja pesä oli ainoa vaihtoehto.
Lukuisat kissat katselivat meitä etäältä. Alemmalla tasolla oli ollut pari naarasta, joilla oli ollut pienen pieniä pentuja. Arpi oli tervehtinyt toista naarasta. Kenties se oli ollut kollin kumppani. Ylemmässä kerroksessa tilaa oli paljon. Pesän katossa oli pari reikää, ja ikkunoita oli joka seinämällä. Kookas, hopeanharmaa naaraskissa istui melko keskellä aukiota. Kissan turkilla risteili tumma tabbykuviointi. Kissa huomasi meidät nopeasti, ja vilkaisi sitten kysyvästi Arpea.
”Ovatko nämä uusia alokkaita?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja nousi istumaan. Arpi nyökkäsi.
”He halusivat tavata sinut”, oranssi kolli totesi ja kohtasi johtajaksi kutsutun naaraan vihreät silmät. Kissa nyökkäsi, ja Arpi poistui luotamme. Lukuisat silmäparit katselivat meitä. Pesässä oli paljon kissoja, joista osa oli melko hyväkuntoisia.
”Keitä te olette?” tabbykuvioinen kissa kysyi. Vilkaisin Liljaa, joka kehotti minua vastaamaan. Käänsin taas katseeni kissajoukon johtajaan.
”Olen Mesi, ja tässä on sisareni Lilja. Tämä toinen kissa on Daisy, meidän ystävämme. Me emme halua aiheuttaa ongelmia, mutta meidän on päästävä pois kaksijalkalasta. Olemme saaneet esi-isiltämme tehtävän suoritettavaksi”, selitin vakavalla äänellä, koska en halunnut olla kissan silmissä mikään vitsi. Hän tuhahti ja katsoi minua silmiään pyöräyttäen.
”Minkälainen tehtävä?” hän kysyi aidosti kiinnostuneena.
”Olette varmaankin huomanneet, että tähdet ovat kadonneet taivaalta, eikö niin? Meidän tehtävämme on tuoda ne takaisin. Tähtiklaani lähetti meidät, koska meidän on perustettava klaani. Tämä varmasti kuulostaa uskomattomalta, mutta Tähtiklaani johdattaa meitä eteenpäin. Jos emme perusta uutta klaania, kaikki esi-isämme katoavat, eivätkä tähdet tule enää koskaan takaisin”, sanoin ja katsoin naarasta suoraan silmiin, yrittäen tehdä häneen vaikutusta. Naaraan ilme oli vakava. Hetken jo uskoin, että hän uskoi minua. Sitten kissa kuitenkin purskahti nauruun.
”Tuo on paras selitys, mitä olen koskaan kuullut! Etsikää itsellenne mukava paikka tästä kerroksesta. Aamulla joku kertoo teille lisää joukostamme, ja saatatte jopa päästä mukaan kujapartioihin”, kissa totesi. Olin pettynyt siihen, että naaras ei ollut uskonut meitä. Minulla ei ollut kai muita vaihtoehtoja, koska yksi kissoista tuli ja katsoi meitä tuimasti. Kävelimme pettyneinä erääseen nurkkaan, jossa ei ollut muita kissoja.
”Olen pahoillani, etten onnistunut”, kuiskasin hiljaisella äänellä Liljalle ja Daisylle, ”täytyy yrittää keksiä joku keino päästä täältä pois, mutta emme saa suututtaa näitä kissoja jos haluamme selvitä täältä elossa pois.”
Minua ei väsyttänyt, enkä edes pystynyt nukkumaan. Arvelin, että tämä johtajaksi kutsuttu kissa oli saanut joukkoihinsa paljon kissoja tällä tavalla. Moni pelkäsi kuolemaa, jonka vuoksi heidän oli vain hyväksyttävä se, että he kuuluivat tähän joukkoon. Minä en pelännyt kuolemaa, mutta en voinut kuolla vielä. Minulla oli tehtävä suoritettavana, jonka vuoksi minun oli selvittävä täältä hengissä pois.

//Lilja tai Lauha?
// 1598 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Lilja, kerro minulle, mikä tämä kasvi on.” Sienikarva osoitti kuonollaan pientä valkoista kukkaa, jossa oli suuri keltainen keskus.
”Se on kamomillaa”, vastasin heti, minun tarvitsi nähdä kasvi vain vilaukselta, kun Sinilehden opettamat tuntomerkit nousivat mieleeni.
Sienikarva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin on. Tiedätkö, mihin sitä käytetään?”
Silmäilin kukkaa yrittäen palauttaa päähäni kaiken tähän mennessä oppimani. Palasin muistoissani pari yötä taakse päin, jolloin Sinilehti oli kertonut minulle paljon hyödyllisiä tietoja liittyen yrtteihin ja niiden käyttämiseen parantamisessa. ”Sitä annetaan yleensä kauas matkustavalle kissalle.”
”Aivan. Koska kamomilla vahvistaa sydäntä ja rauhoittaa mieltä, se antaa voimaa pitkillekin matkoille”, Sienikarva maukui tyytyväisen kuuloisena. Tunsin pientä ylpeyttä itsestäni, vaikkakin kamomilla oli vasta yksi niistä kymmenistä yrteistä, jotka minun tulisi opetella muistamaan pelkästään näön ja hajun perusteella. Jos en olisi kykeneväinen siihen, minut tultaisiin muistamaan klaanien historian surkeimpana parantajana, joka petti potilaansa ja esi-isänsä. Pelkkä ajatus minulle suodussa tehtävässä epäonnistumisesta kuristi kurkkuani kuin saaliin ympärille kiertyvä käärme.
”Osaatko sanoa, mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?” Käännyin katsomaan Sinilehteä, joka oli ilmestynyt yllättäen taakseni. Naaras piteli tassuissaan punaisia marjoja, jotka näyttivät minusta hyvin houkuttelevilta. En kylläkään tiennyt, mitä ne olivat, sillä näin ne nyt vasta ensimmäistä kertaa, luulisin. Pelko valtasi mieleni, sillä en ollut varma, olisiko minun pitänyt tunnistaa marjat joltain aiemmalta kerralta, jolloin parantajat olivat opettaneet minulle parantajuudesta.
”E-en osaa sanoa”, sanoin tukahtuneella äänellä ja yritin niellä kurkkuuni noussutta palasta. Sen sijaan, että Sinilehti olisi alkanut sättiä minua muistamattomuudestani, hän vain nyökkäsi ja laski marjat maahan.
”Nämä ovat kuolonmarjoja. Ne voivat tappaa kissan vain parissa hetkessä”, parantajanaaras puhui matalalla äänellä, hän ei irrottanut katsettaan punaisista marjoista. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi niistä, en olisi uskonut marjoista olevan johonkin niin pahaan. Kuolonmarjat. Nimi toi mieleeni Kuolonklaanin, jonka oli määrä olla rajanaapurimme tulevaisuudessa, sitten, kun Eloklaani olisi perustettu.
”Mihin parantaja näitä marjoja tarvitsee?” kysyin yhä hieman järkyttyneenä.
”Aina joku nuori kissa erehtyy uteliaisuuttaan maistamaan näitä marjoja, jotka saattavat ulospäin vaikuttaa vaarattomilta, mutta jotka myrkyttävät kissan elimistön tullessaan syödyksi.” Nyökkäsin vaitonaisena. Tuijotin marjoja tarkkaan, painaen mieleeni pienimmänkin yksityiskohdan niiden pyöreästä olomuodosta, jotta osaisin varoittaa matkakumppaneitani hiljaisesta mutta tappavasta vaarasta.
”Aikasi on lopuillaan tältä yötä.” Sen sanottuaan Sinilehti katosi vaaleaan utuun Sienikarvan kanssa, ja jäin seisomaan yksin keskelle valkeutta.

Herätessäni aurinko oli jo korkealla. Mesi oli jättänyt minulle puolikkaan hiiren nenäni eteen, ja ryhdyin syömään sitä vähän nihkeästi: uni kuolonmarjoista oli vienyt suurimman osan ruokahalustani, mutta koska en halunnut vaikuttaa kiittämättömältä ruoasta, jonka esi-isäni olivat sallineet meidän saada kiinni, söin hiiren väkisin.
Mesi tassutti luokseni. Hän istahti minua vastapäätä ja katsoi minuun vienosti hymyillen. Vastasin heikosti hänen hymyynsä, ajatukseni pyörivät edelleen viime öisessä unessani. Jokin niissä marjoissa sai karvani nousemaan pystyyn, vaikkei niistä ollutkaan mitään mainittavaa uhkaa, ellei sattuisi panemaan yhtä sellaista suuhunsa.
”Ilmehdit melko tuskallisen näköisesti unissasi”, Mesi totesi, enkä osannut sanoa, kuulsiko hänen äänestään enemmän huoli kuin pieni kiusoitteleva sävy.
”Tähtiklaani kertoi minulle taas yrteistä. Tällä kertaa sain kuulla kuolonmarjoista”, kerroin hieman käheällä äänellä, kurkkuani kuivasi pitkän yön jälkeen. Mesi nyökkäsi, ja odotti selvästi minun kertovan lisää näistä tappajamarjoista. ”Nimi tai niiden ulkomuoto ei ole läheskään niin pelottava verrattuna siihen, mitä se marja voi tehdä kissan sisällä. Jos joku onneton erehtyy nielaisemaan sellaisen, hänen elimistönsä myrkyttyy vain parissa hetkessä, ja kuolema ottaa hänen henkensä kivuliaasti ja armotta.” Veli näytti vähän säikähtäneeltä, mutta hän siloitti karvansa nopeasti ja nyökkäsi toistamiseen.
”Sitten yritämme varoa niitä”, valkea kolli sanoi rauhallisesti. Nyt minäkin nyökkäsin, oloni oli jo huomattavasti kevyempi, kun olin saanut purkaa taakkaa veljelleni. Minun pitäisi kertoa marjoista vielä Daisyllekin, jotta hän osaisi varoa niitä. Tosin, hyvä puoli tässä oli, että lehtikato teki tuloaan kovaa vauhtia, eivätkä marjat saati mitkään muutkaan vaaralliset rehut menestyisi. Samalla hetkellä minulle nousi päähän ajatus, jota en ollut tullut miettineeksi ennen: Jos perustaisimme Eloklaanin ennen lehtikatoa tai jopa sen aikana, mistä saisin yrttejä?
Minulla ei ollut paljoa aikaa miettiä sitä, sillä jatkoimme taas kierrosta. Olimme pysähtyneet lepäämään Aurinkokiviksi kutsutulle paikalle, josta tarkoituksenamme oli jatkaa Jokiklaanin reviirille Meden johdolla. Minusta veli oli suoriutunut hyvin tehtävästään joukkomme johtajana, ja kunhan hän vielä vähän tuosta kasvaisi ja saisi kerättyä itselleen kannattajia, tulisi hänestä paras päällikkö klaanillemme! Toivoin vain, että voisin olla hänen veroisensa parantaja.

//Mesi?
//671 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olimme ohittaneet korkeita mäntyjä täynnä olevan metsän, ja löytäneet laakson, jonka keskellä kasvoi valtava tammipuu. Kun olimme kiertäneet laakson ympäri, olin nähnyt kolme suurta kantoa, jotka mitä ilmeisimmin kuuluivat samanlaisille tammille kuin tämä, joka yhä oli pystyssä. Kävimme nukkumaan tammen juurelle. Ennen nukahtamistani katsoin tarkkaavaisesti valtavaa kiveä, joka oli erittäin tutun näköinen. En saanut päähäni, mistä minä tunsin tuon valtavan kivenlohkareen, mutta se pyöri ajatuksissani aina siihen saakka, kun vajosin syvään uneen.

Räpyttelin silmiäni, ja Tähtiklaanin maisemat alkoivat hiljaa ilmestyä ympärilleni. Helmiloiste ja Rantatähti astelivat luokseni kevein askelin.
”Hei Mesi”, Helmiloisteen ääni oli pehmeä, kun hän kohtasi katseeni. Jokiklaanin entinen päällikkö hymyili minulle ystävällisesti. Nyökkäsin tervehdyksen sekä hänelle, että Rantatähdelle.
”Mietin tänään, että ettekö te voisi ilmestyä Daisyllekin? Hän ei usko Tähtiklaaniin, ja haluaisin saada hänetkin uskomaan. Hän ei kuitenkaan kuuntele meitä, vaikka kerromme hänelle kaiken tästä tarunomaisesta paikasta”, sanoin ja katsoin kaksikkoa toiveikkaana. Rantatähti pudisteli päätään.
”Hänen on itse löydettävä uskonsa, emmekä me voi siinä auttaa”, Rantatähti vastasi pahoitellen. Nyökkäsin pettyneenä, mutta ymmärsin syyn kuitenkin hyvin. Ketään, joka ei uskonut mihinkään, ei voinut pakottaa uskomaan.
”Ehkä voisimme kuitenkin auttaa vähän. Mesi, tiedätkö sinä missä te parhaillaan olette nukkumassa?” Helmiloiste kysyi ja astui askeleen eteenpäin. Katsoin hämmentyneenä naaraskissaa, joka odotti minulta vastausta. Hetken pohdinnan jälkeen, ymmärsin mitä naaras tarkoitti. Mieleeni palasivat unet, joissa Helmiloiste oli näyttänyt minulle Kuolonklaanin historiaa. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun muistin valtavan kiven, jonka päällä tummanharmaa kollikissa oli seissyt. Olimme Nelipuiden laaksossa, tai ei kai sitä tällä hetkellä voinut kutsua sillä nimellä, koska paikalla oli vain yksi tammi pystyssä.
”Olemmeko me klaanien reviirillä?” henkäisin. Helmiloiste hymyili tyytyväisenä, koska olin keksinyt vastauksen.
”Olette. Mietin vain, että jos näyttäisit hänelle paikkoja reviireiltä. Se voisi saada Daisyn uskomaan, että olette oikeasti Tähtiklaanin valittuja, ja että me olemme täällä”, Helmiloiste ehdotti ja vilkaisi kysyvästi Rantatähteä. Entisellä päälliköllä ei tuntunut olevan mitään ideaa vastaan.
”Minä voin esitellä sinulle Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Kuolonklaanin reviiriä. Rantatähti varmaankin voi tehdä saman Myrskyklaanille ja Varjoklaanille”, Helmiloiste sanoi, ja Rantatähti nyökkäsi. Hopeanharmaa naaras kosketti kuonoani, jolloin suljin silmäni. Kun avasin ne taas, seisoimme avaralla nummella. Tuuli tarttui turkkiini ja sai vilunväreet kulkemaan kehoni lävitse. Helmiloiste aloitti kierroksensa.

Raotin hitaasti silmiäni. Uni oli loppunut nopeisiin hyvästeihin. Katseeni liukui Puhujankivelle, jonka juurella kilpikonnakuvioinen Daisy käveli. Naaras yritti loikata kiven päälle, mutta hänen loikkansa jäi lyhyeksi. Etsin katseellani nukkuvaa Liljaaa, mutta naarasta ei näkynyt. Nousin ylös, venyttelin ja kävelin kohti Daisya. Entinen kotikisu käännähti minun suuntaani hieman nolostuneen oloisena. Hän arvasi, että olin nähnyt onnettomat hyppy-yritykset.
”Missä Lilja on?” kysyin heti.
”Lähti saalistamaan”, kasijalkalan kissa totesi ja suuntasi katseensa taivaalle. Aurinko oli jo noussut, ja taivas oli pilvetön. Tämä olisi hyvä päivä esitellä Daisylle metsän klaanien entisiä reviireitä.
Minusta tuntui uskomattomalta olla täällä. Seisoin paikassa, jossa esi-isäni olivat käyneet lukuisia taisteluita, kohdanneet toisensa joka täyden kuun aikaan ja ylipäätään kävelleet täällä.
Ei kulunut kauaakaan, kun Lilja palasi suussaan orava. Jaoimme sen kolmeen osaan, ja ilmoitin kaksikolle siitä, että esittelisin Daisylle reviireitä. Lilja kai oli unissaan käynyt metsässä, mutten tiennyt oliko hän tunnistanut paikkaa. Daisy katsoi minua huvittuneena.
”Mitä sinä oikein horiset?” kilpikonnakuvioinen naaras naurahti, kuin tämä olisi ollut jokin vitsi.
”Lukemattomia vuodenaikoja sitten täällä asui ensin viisi, ja sitten neljä klaania. Tähtiklaanin kissat kertoivat minulle siitä. He myös esittelivät minulle reviirit, jotta voisin näyttää paikat myös teille”, sanoin.
”Se on oikein hyvä idea”, Lilja totesi hymyillen. Daisy ei tuntunut uskovan.
”Mistä minä tiedän, ettet vain yritä huijata minua?” kissa kysyi epäröiden.
”Koska voin kertoa sinulle, että tuolla päin on ukkospolku, jonka toisella puolella on suuri suoalue. Se oli aikoinaan Varjoklaanin reviiriä. Tuolla taas on suuri nummialue, joka kuului Tuuliklaanille. Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajalla on rotko, jonka pohjalla virtaa – tai ainakin on virrannut – joki. Kuolonklaanin reviirin rajalla taas on valtavat kivet, joita kutsutaan Korkokiviksi. Haluatko nähdä, voin esitellä paikat sinulle?” kysyin vakavalla äänellä. Lilja tuntui ymmärtävän, mitä hain takaa. Daisy hymähti ja kohautti lapojaan.
”Hyvä on, käydään katsomassa”, hän sanoi. Lähdin johdattamaan kaksikkoa pois Nelipuiden laaksosta. Vilkaisin laakson reunalla alas, ja kuvittelin mielessäni klaanikissat taistelemaan neljän suuren tammen keskelle.
Kuten olin kertonut, kohtasimme Ukkospolun. Se oli rauhallinen, eikä sen pinta ollut yhtä musta kuin suuressa kaksijalkalassa olevien ukkospolkujen pinnat. Ylitimme polun kuitenkin nopeasti, koska emme halunneet liiskaantua hirviön alle. Ukkospolun takana oli suo. Lilja katseli ympärilleen, ja kipitti vähän matkan päähän katselemaan joitakin kasveja.
”Tähtiklaani on kertonut minulle yrteistä”, Lilja kertoi. Hän nuuhkaisi yrttiä, ja palasi sitten luoksemme. Katselin ympärilleni, ja keskityin samalla kävelemiseen. Suo oli melko upottava, ja piti varoa maassa olevia lammikoita, jotka eivät vaikuttaneet houkuttelevilta.

Varjoklaanin reviirin jälkeen jatkoimme Myrskyklaanin reviirille. Esittelin Daisylle Pöllöpuun, jossa kauan sitten oli asustanut pöllöjä. Nyt niitä ei näkynyt. Jatkoimme matkaamme valtavalle kivikasalle, jota Tähtiklaanin kissat olivat kutsuneet Aurinkokiviksi. Kivet sijaitsivat aivan joen rannalla. Katselin joen toiselle puolelle ja yritin kuvitella mielessäni jokiklaanilaiset uimaan vedessä. Haikea olo valtasi kehoni, kun emon kuolema palasi mieleeni. Hän ei ollut osannut uida, jonka vuoksi joki oli vienyt hänen henkensä. Nielaisin surun tunteen pois mielestäni, ja jatkoimme matkaa. Helmiloiste oli kertonut, että klaanien partiot kävivät rajoja läpi päivittäin. Yritin kuvitella olevani myrskyklaanilainen, joka kiersi klaaninsa rajaa läpi. Olisi varmasti ollut mahtavaa elää klaanissa. Reviirit vaikuttivat uskomattomilta. En malttanut odottaa, että pääsisin perustamaan Eloklaanin. Saisin itse kulkea rajoja pitkin ja varmistaa, että tunkeilijat pysyivät kaukana. Ja mikä tärkeintä, meidän ei tarvitsisi enää vaeltaa yötä päivää nälissämme. Saisimme kodin, jossa voisimme elää koko loppuikämme.

//Lilja?
// 876 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puoli kuuta kului kuin siivillä. Daisysta oli tullut uusi hyvä ystävämme, vaikka hän suhtautuikin esi-isiimme ja Tähtiklaaniin edelleen hieman kyseenalaistaen. Emme kuitenkaan ottaneet siitä pahaksemme, sillä minä ja Mesi molemmat tiesimme, että Tähtiklaani oli täysin vieras sana kaksijalkalan kissoille.
Kiersimme parhaillaan pientä kaksijalkalaa, jossa oli huomattavasti rauhallisempaa kuin siinä isossa kaksijalkalassa, johon olimme matkamme alussa eksyneet. Täällä oli kyllä pesiä, mutta ne olivat paljon pienempiä ja vaatimattomamman näkösiä, eivätkä tuntuneet yhtään niin uhkaavilta kuin ne valtavat kivitornit.
Vatsani oli tyhjillään, edellisestä ateriasta oli jo hyvän aikaa. Meidän täytyisi kohta pysähtyä metsästämään, vaikka ajatus tuntuikin minusta vastenmieliseltä, etenkin kun olimme kaksijalkojen mailla. Joskus olimme joutuneet jopa syömään riistan puutteessa kaksijalkojen tähteitä, ja ruoansulatukseni oli mennyt niistä ihan sekaisin.
Meillä oli tuuria matkassa, sillä pääsimmekin kaksijalkalasta ulos odottamaani nopeammin. Edessämme kohosivat nyt korkeat männyt, joita jatkui silmänkantamattomiin. Metsä kuulosti minusta houkuttavalta ajatukselta, kuten varmasti myös kanssani varttuneesta Medestä, mutta en ollut varma, miten Daisy tuli toimeen tiheämmän aluskasvillisuuden kanssa. Joka tapauksessa päätimme kulkea metsän läpi ja etsiä jostain suojapaikan yöksi.
Metsän tuoksut tulvahtivat sieraimiini, minulle tuli turvallinen ja kotoisa olo. Mesi löysi meille oravan, jonka söimme kolmeen pekkaan. Sen jälkeen jatkoimme matkaa.
Jokin tässä metsässä sai vatsani muljahtamaan ympäri. En osannut sanoa, oliko tunne hyvä vai paha, mutta en ollut enää ollenkaan varma, oliko tähän metsään tuleminen ollut sittenkään niin kovin hyvä idea. Vilkaisin veljeni suuntaan: Mesi katseli ympärilleen keskittyneen näköisenä, ihan kuin hän olisi nähnyt paikassa jotakin tuttua.
Alkoi jo hämärtää, kun löysimme reitin ulos metsästä. Edessä oli avaraa maastoa, mutta huomioni kiinnitti suuri tammipuu keskellä tuota komeutta. Mesi lähti kuin ajatukseni lukien viemään meitä sen suuntaan. Daisy vilkuili ympärilleen hitusen epäröivän näköisenä, mutta pysytteli urheasti mukana.
Jouduin kallistamaan päätäni vähän takakenoon nähdäkseni kunnolla korkeuksiin kohoavan ikivanhan tammen koko komeudessaan. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja ihoni nousi kananlihalle. Puu oli kaunein ja samaan aikaan kauhistuttavin asia, jonka olin koskaan nähnyt.
Kun olimme tutkineet ympäristön mahdollisten uhkien varalta, käperryimme kaikki pieneksi kasaksi puun juureen. Painoin pääni veljeni turkkia vasten, ja tunsin Daisyn liikahtavan takanani. Olin kauhean uupunut, joten kun suljin silmäni, vaivuin sillä samalla hetkellä syvään uneen ja tapasin Tähtiklaanin lähettämät oppaani.

//Mesi?
//351 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesi: 132kp! –

Lilja: 62kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Yö kaksijalkalan kujalla oli ollut tähänastisen elämäni kamalin. Vatsani huusi tyhjyyttään, ja minua heikotti. Olin tavannut Tähtiklaanin viime yönä. Helmiloiste oli kertonut minulle omasta elämästään, ja Rantatähti oli tehnyt samoin. Yritimme toivottomina etsiä Liljan kanssa syötävää, mutta kaksijalkalassa sitä ei ollut. Kaksijalkala haisi oudolle. Metsässä ilma oli raitista ja eläinten hajuja oli lähes joka paikassa. Kaksijalkalassa haisi vain hirviöt, kaksijalat, koirat ja kaikki ne muut kummat hajut, joita emme sisareni kanssa tunnistaneet. Jalkojani särki kävelyn vuoksi.
Ilma oli viileä, ja taivaalle oli ilmestynyt muutama valkoinen pilvenhattara. Pilvet liikkuivat nopeaa tahtia eteenpäin, mutta kivisten rakennusten suojassa tuulenvire oli vain pieni hento. Arvelin, että metsässä tuuli olisi ollut voimakkaampi.
”Kauankohan joudumme vielä taivaltamaan kaksijalkalassa?” Lilja pohti ääneen ja katseli tarkkaavaisesti ympäristöään. Minä tein samoin. Ukkospolku kulki vain muutaman ketunmitan päässä meistä, ja hirviöt ryntäilivät ohitsemme vähän väliä. Polun toisella puolella käveli kaksijalkoja, mutta onneksemme niitä ei tällä puolella näkynyt.
”En tiedä. Toivottavasti emme kauaa”, sanoin ja vilkaisin sisartani, joka väläytti minulle hennon hymyn. Me selviäisimme tästä kyllä.

Pienet vesipisarat putoilivat pienen ukkospolun mustalle pinnalle. Olimme päättäneet pitää pienen hengähdystauon löydettyämme sopivan paikan. Tämä oli pieni nurmialue kaksijalan pesän edustalla, ja olimme piiloutuneet pensaiden alle.
”Miten ihmeessä kaksijalat voivat asua täällä?” Lilja kysyi ja yskäisi. Katsoin huolestuneena sisartani, joka yski vähän lisää. Johtuikohan se pensaista vai kaksijalkalan huonosta ilmasta? En vaivautunut kysymään, sillä juuri nyt oli muutakin mietittävää. Kaksijalkala tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Olimme nähneet paljon lintuja ja pari oravaa, mutta emme voisi saalistaa niitä keskellä kaksijalkalaa. Pitäisi mennä pesien pihalle ja kaikkien kaksijalkojen nähtäväksi. Muistin emon varoitukset kaksijaloista. Paras vaihtoehto oli pysytellä piilossa katseilta.
”Tämä on minun pihani!” sihahdus sai minut säikähtämään. Juoksin pariaskelta karkuun, kun pensas alkoi heilua. Lilja ryntäsi perääni. Käännyimme ympäri ja katsoimme tulijaa, joka astui kahden pensaan välistä näkyville. Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsoi meitä vihaisin silmin. Tämä kissa oli melko laiha ja rähjäinen. Pitkästä turkista ei oltu pidetty hyvää huolta. Kissan häntä oli tuuhea, ja korvissa oli pienet tupsut. Naaraskissan silmät olivat keltaiset.
”Olemme vain ohikulkumatkalla, emmekä tienneet tämän olevan sinun pihaasi”, takeltelin ja katsoin naaraskissaa. En ollut koskaan tavannut muita kissoja emon, Liljan ja tähtikissojen lisäksi. Kissan vihainen katse muuttui lempeäksi, ja tämä puhkesi nauruun. Hän sipaisi kielellään rinnassaan törröttäviä karvoja ja virnisti.
”Hei, minä olen Daisy. Keitä te olette?” kissa esitti kysymyksen. Vilkaisin epäröiden Liljaa. Pitäisiköhän meidän kertoa oikeat nimemme?
”Minä olen Mesi, ja tässä on sisareni Lilja. Osaatko kertoa, miten pääsemme pois kaksijalkalasta?” päätin siirtää keskusten heti pois meidän nimistämme.
”Totta kai! Matka ei ole pitkä, voin viedä teidät pois täältä”, kilpikonnakuvioinen naaraskissa totesi ja lähti heti johdattamaan meitä eteenpäin. Kissan häntä pysyi pystyssä, kun kissa käveli eteenpäin.
”Asutko sinä yksin täällä?” Lilja kysyi ja vilkaisi minua. Aluksi en ymmärtänyt mitä naaras yritti, mutta asia valkeni minulle hetkessä. Voisimme kysyä, jos Daisy haluaisi liittyä seuraamme ja lähteä kanssamme kohti Kuolonklaania. Olisi hyvä kerätä ystäviä, koska tarvitsisimme paljon kissoja Eloklaanin perustamiseen
”Joo, tai oikeastaan en. Minulla on oma kaksijalka, jonka luona asun. En kyllä ole nähnyt häntä kuuhun, mutta kyllä hän rakastaa minua, ihan takuulla rakastaa. En pääse enää pesääni, mutta pidän pihani puhtaana muista kissoista”, Daisy hymyili lempeästi ja asteli syrjäiselle kujalle. Huomasin, että hymyn läpi tunkeutui suru. Se sai minut epäilemään kissan sanoja. Jos hän ei päässyt sisään pesäänsä tai ollut nähnyt kaksijalkaansa kokonaiseen kuuhun, oliko hän enää silloin edes kotikisu? Emo oli sanonut, että kotikisut asuivat kaksijalkojen pesässä, mutta Daisy kai asui ulkona.
Sade oli lakannut. Musta kivipinta jalkojemme alla oli yhä märkä. Ukkospolun katku oli täällä laimea, jonka vuoksi saatoin jopa haistaa muutakin kuin sen. Haistoin kissan. Ei, ainakin kaksi kissaa. Hidastin tahtiani ja vilkaisin Liljaa.
”Daisy, me emme ole yksin täällä”, kuiskasin hiljaisella äänellä.
”Ei hätää, ei kujakissoista ole harmia, kunhan ette hyökkää niiden kimppuun tai asetu niiden reviirille. Ne esittävät kovia, mutta ovat silti ihan mukavia”, pitkäkarvainen kissa vastasi. Sanat eivät lohduttaneet minua.
Kova ääni takavasemmalta sai minut säpsähtämään. Kiiltävä, litteä esine putosi maahan ja aiheutti järkyttävän äänen. Niin kauan kuin esine liikkui maassa, se piti ääntä. Lopulta se jäi aloilleen. Huomasin, että esineen oli pudottanut ruskea kissa. Sen silmät kiiluivat hämärässä. Kolli loikkasi alas metallisen korin sisältä. Kissa käveli hitaasti peräämme. Sen molemmat korvat olivat repeytyneet, turkki oli rähjäinen ja täynnä arpia. Lisäksi kissan suussa oli kai joku ongelma, kun etuhampaat puskivat huulen alta esiin. Se sai rähjäisen kujakissan näyttämään oikeastaan aika pelottavalta. Jatkoimme kävelyä Daisyn takana.

Kun aurinko oli jo laskemassa, pääsimme viimein kaksijalan rajalle. Metsä häämötti edessämme ja tuntui kutsuvan meitä. Olimme kulkeneet lukuisien kaksijalkojen pesien lävitse, nähneet pari kulkukissaa ja koiriakin. Emme onneksi olleet joutuneet kohtaamaan yhtäkään, sillä Daisy oli pitänyt meidät kaukana niistä.
”Tässä tämä nyt sitten on, kaksijalkalan raja. Minne te muuten olette matkalla?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi ja istuutui alas läheisen puun alle. Istuimme kissan viereen.
”Meillä on tehtävä suoritettavana. Meidän esi-isämme ovat valinneet meidät perustamaan uuden klaanin, joka pelastaa kuolleiden esi-isiemme sielut. Joudumme etsimään verenhimoisen klaanin ja jäämään asumaan sen lähelle”, totesin rauhallisella äänellä. Daisy katsoi minua hetken ajan kuin kajahtanutta, ja purskahti sitten nauruun. En ymmärtänyt, miksi kotikisu nauroi minulle.
”Tuo on paras vitsi mitä olen kuullut!” naaras sai sanottua naurunsa seasta.
”Ei se ole mikään vitsi, vaan ihan totta!” Lilja puolustautui. Miksi Daisy ei uskonut meitä?
”Tahdotko lähteä mukaamme? Voisimme todistaa sinulle, että tämä ei ole mikään vitsi”, sanoin vakavalla äänellä ja kohtasin naaraan keltaisen katseen. Kissa vilkaisi takanaan häämöttävää kaksijalkalaa, ja sitten meitä.
”Kaksijalkani tarvitsee minua”, kissa totesi pahoitellen.
”Mutta sinähän sanoit, ettet ole nähnyt häntä kuuhun. Tuskin häntä haittaa, jos sinä käyt pienellä seikkailulla”, ehdotin varovasti. Daisy epäröi.
”Niin. Ehkä minä voin tulla teidän mukaanne”, naaras myöntyi, ”te tosin vaikutatte olevan enemmän sekaisin kuin yksikään kujakissoista.” Sanat eivät satuttaneet minua, mutta eivät ne kovin mukaviltakaan tuntuneet. Hymyilin kuitenkin. Kaikki kissat olivat erilaisia, ja mehän sitä paitsi olimme ainoita Tähtiklaaniin uskovia kissoja. Halusin saada Daisyn uskomaan, sillä Tähtiklaani varmasti huolehtisi hänestä paremmin kuin hänen kaksijalkansa.
Kävelimme metsään. Tarkoituksenamme oli saalistaa, ja sitten käydä nukkumaan. Vatsani kurni, sillä olin kamalan nälkäinen. En enää ikinä halunnut astua käpälälläni yhteenkään kaksijalkalaan!

//Lilja? Toivottavasti sopii et tää Daisy tulee matkaan. Se on ainaki aluksi tosi epäileväinen näitten kertomusten suhteen, mutta lopulta allkaa kuitenki uskomaan. Voitas skipata vaikka puoli kuuta ja nää vois kohta löytää tiensä klaanien entisille reviireille? cx
//986 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puskin multaa pois tieltäni tassuillani mahtuakseni paremmin ulos kolosta, jota kaatuneen puun pitkät, koukeroisia kynsiä muistuttavat oksat suojasivat. Mesi hönki takamukseeni, hän odotti myöskin pääsevänsä raikkaaseen ulkoilmaan. Kiemurtelin ja luikertelin kuin käärme konsanaan, kunnes onnistuin vapautumaan maan multaisesta puristuksesta. Vedin keuhkoihini puhdasta, sateen piristämää ilmaa, josta oli uhannut olla pula vaatimattomassa yöpaikassamme. Kolo oli kuitenkin hoitanut sille annetun tehtävän ihailtavasti, eikä kumpikaan meistä ollut tullut syödyksi yön aikana.
Jatkoimme taivallustamme kulkemalla poikki tavattoman pienen metsän, joka oli tarjonnut meille soman suojapaikan viime yöksi. Metsä totisesti oli paljon pienempi kuin mihin olimme Meden kanssa tottuneet asuessamme vielä vanhassa pesässä emon kanssa. Meiltä ei mennyt kuin hetki löytää reitti ulos metsästä, huono puoli kylläkin oli siinä, että menetimme samalla piilopaikan haukoilta ja muilta petoeläimiltä, joille varmasti kelpasi ateriaksi pari mureaa, nuorta kissaa. No, meidän ei kai auttanut kuin vain toivoa, että saalistajat olivat jo kyllästäneet itsensä yöllisellä metsästysretkellään. Oli jo lykky sinänsä, ettemme olleet vielä tähän mennessä sulamassa kuplivan kuumissa vatsahapoissa kenenkään pötsissä, toden totta.
Matka taittui melko hitaasti, olimme molemmat yhä kovin väsyneitä edellispäivän taivalluksesta, vaikka yöunet olivatkin antaneet kaivattua lisäpotkua. Jaksoin kuitenkin paremmin, kun ajatukseni vaelsivat viime öisessä unessani, jossa Sienikarva ja Sinilehti olivat opettaneet minulle yrteistä. Olin ihan varma, etten tulisi koskaan muistamaan niitä kaikkia, mutta Sienikarva oli vakuutellut, ettei minulla ollut mitään hätää. He neuvoisivat minua aina tarpeen tullen, siitä olin löin vaikka pääni pantiksi, mutta pelkäsin, etten koskaan voisi täyttää itselleni asetettuja odotuksia. Mesi oli taatusti maailman paras päällikkö, mutta hän saisi tyytyä toistaitoiseen parantajaan.
”Seis!” Mesi pysäytti minut hännän liikkeellä. Katsoin häneen kummastuneena, mutta sitten nenääni tunki löyhkä, joka sai sieraimeni värisemään vastenmielisyydestä. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi vaaran lemusta, joka melkein salpasi hengityksen.
”Mikä tuo on?” henkäisin kauhistuneena, kun tajusin katsoa eteen ja ylös: suuret, kivestä tehdyt rakennukset kasvoivat taivasta kohti kuin vankat tammet, mutta paljon pelottavamman ja uhkaavamman näköisinä. Mitään vastaavaa en ollut vielä nähnyt lyhyen elämäni aikana. Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin kuin joukko pieniä, karvaisia hämähäkkejä.
”Luulen sen olevan kaksijalkala”, Mesi tokaisi, hänkin korviaan epävarmana luimistaen.
”Kai voimme kiertää sen?” ehdotin toiveikkaana, mutta vilkaistessani ensin vasempaan, sitteän oikeaan, aloin vasta hahmottaa, kuinka suuri kivisten pesien alue oli.
”Meidän on varmaankin mentävä läpi”, veli vinkaisi tuskastuneen kuuloisena.
”Voi itku. Tähtiklaanin on parempi katsoa peräämme, kun ylitämme tuon surmanloukun.”
Liikuimme ääneti kuin hiiret, pysyttelimme varjoissa ja varoimme herättämästä huomiota. Muistin emon kertoneen joskus kaksijaloista ja kaksijalkaloista, mutten osannut odottaa niitä ihan näin isoiksi. Jos olinkin joskus tuntenut itseni pieneksi metsässä, nyt olin enää vain mitätön pölyhiukkanen, joka oli eksynyt liian kauas kaltaistensa joukosta.

Kaksijalkala vaikutti jatkuvan loputtomiin asti. Emme pääsisi ulos tästä sokkelosta ennen pimeän tuloa, meidän olisi pakko leiriytyä jossain vaiheessa ja etsittävä uusi reitti levänneinä. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tämä oli oikea kiviviidakko, josta puuttui luonnonmukainen logiikka.
Kuten ennustin, pimeä saapui syöden kaiken valon tieltään. Kaksijalkojen äänet kummittelivat rakennusten väliin jääneellä kapealla kujalla, jonne asetuimme seuraavaksi yöksi. Maaperä oli epämukava ja kova, ja se haisi kaiken lisäksi saastaiselta. Olosuhteista huolimatta tarvitsimme lepoa, joten vaihtoehtoja ei ollut.
Nukahdin Meden kylkeen kiinni, mutta uneni oli katkonaista. Vähän väliä jokin uusi, mahdollisesta vaarasta viestivä ääni hätkähdytti minut hereille, ja jutustelu tähtikissojen kanssa jäi vähäiseksi. Mesikin säpsähteli välillä, mutta nukahti aina uudestaan, mikä oli hänen onnensa. Kaksijalkala oli pelottava pimeällä, ja herkkää hajuaistiani vihloi tämä turruttava löyhkä, joka ei varmasti irtoaisi turkistani päiviin.

Pitkän yön jälkeen aamuaurinko viimein soi säteidensä osua kapealle kujallemme ja valaista se kultaisella loistollaan. Mesi avasi silmänsä ja haukotteli. Nuokuin veljen vieressä, tietämättä itsekään, olinko hereillä vai unessa, mutta toivotin hänelle hiljaiset huomenet sukaisemalla tämän korvallista.
Mahani valitti kovaan ääneen, Mesi vilkaisi minua huvittuneena. Emme olleet syöneet sitten… hetkinen, oliko se toissapäivänä? Ei siis ollut mikään ihme, jos tunsin oloni heikoksi ja kaikin puolin kaltoin kohdelluksi.
”Onkohan täällä riistaa?” kysyin veljeltäni, joka näyttikin jo yrittävän saada vainua jostain, ja hänen pettyneestä ilmeestään osasin tulkita, että hyvä saalistusonni täällä päin oli harvinainen.
”Kokeillaan saalistaa sitten, kun päästään täältä pois”, Mesi sanoi ja nousi ylös. Autoimme toisiamme pesemään räjähtäneet ja likaiset turkkimme, jotka olivat saaneet kokea kovia vasta pari päivää kestäneen vaelluksemme aikana.
”Näytä tietä, uljas johtaja”, virnistin heikosti, yrityksenäni keventää tunnelmaa. Mesi hymyili vähän, sitten hän lähti viemään meitä pois kujalta. Mielessäni rukoilin hiljaa Tähtiklaania opastamaan veljeäni, jotta tämä löytäisi reitin ulos tästä maanpäällisestä tuonpuoleisesta.

//704 sanaa
//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

”Usko minua, unessani näkyneet tapahtuvat puolsivat täysin sinun olettamustasi”, sanoin sisarelleni samalla, kun kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse. Pelkkä ajatuskin raivokkaasta sodasta ja veren peittämästä laaksosta puistatti. Lilja huomasi sen.
”Oletko kunnossa?” naaras kysyi ja laski häntänsä lempeästi lavalleni. Nyökkäsin, suljin silmäni ja vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa.
”Minun kai täytyy tottua näkemään paljon kaikenlaista. Meidän nimittäin täytyy löytää tämä Kuolonklaani ja yrittää elää sovussa heidän kanssaan”, naukaisin ja katsoin nyt Liljaa suoraan silmiin. Naaraan kasvoilla oli ilme, jossa oli jonkin verran inhoa.
”Mutta ei se Minttutassu vaikuttanut erityisen ilkeältä kissalta, vaikka hän olikin kuolonklaanilainen”, Lilja huomautti ja yritti piristää ilmeisesti minun lisäkseni myös itseään. Kohautin lapojani.
”Kenties hän voisi saada osan kuolonklaanilaisista hyväksymään meidät, jotta sotaa ei tulisi”, totesin toiveikkaana. En saanut pois mielestäni viime yön tapahtumia. Olin huomannut, että suuri osa kuolonklaanilaisista oli ollut suorastaan valtavan kokoisia. Mitenköhän tilanne tällä hetkellä oli? Huomasin Liljan turkin olevan sotkuinen yön jäljiltä, joten painauduin lähemmäs sisartani ja nuolaisin tuon lapaa. Emo oli opettanut meidät pesemään omiamme ja toistemme turkkeja. Vuoroin pesimme toistemme turkkejamme ja istuskelimme pesämme edustalla. Kehräsin kovaäänisesti, ja niin teki Liljakin. Minä ikävöin emon pesuhetkiä, vaikken ollutkaan nauttinut niistä aina. Emo oli painottanut usein sitä, kuinka tärkeää oli pitää turkki hyvässä kunnossa. Se kertoi myös muille kissoille, ettemme me olleet mitään roskasakkia.
Yhtäkkiä valtava ikävä valtasi minut, ja jouduin irrottautumaan sisareni otteesta. Lilja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Minun on ikävä emoa”, huokaisin hiljaa ja käänsin katseeni kohti pesäämme. Näkisinköhän emon vielä Tähtiklaanissa?
”Niin minullakin”, Lilja huokaisi ja painautui jälleen vasten kylkeäni. Naaraan läsnäolo auttoi minua jatkamaan. Olin niin onnellinen, että pentuetoverini oli Lilja. Ilman häntä olisin tuskin pystynyt mihinkään.

Olimme istuskelleet tovin pesän edustalla, jonka jälkeen olin huomauttanut Liljaa siitä, että meidän tulisi jossain vaiheessa jättää pesämme. Mitä nopeammin pääsisimme Kuolonklaanin luokse, sitä nopeammin saisimme perustettua tämän Eloklaanin ja aloitettua uuden elämämme. En tiennyt ollenkaan, miten pitkä matka tulisi olemaan. Olimme yhteistuumin päättäneet jättää pesämme ja lähteä matkaan jo tänään.
”Minne suuntaan me menemme?” Lilja kysyi astuttuamme viimeisen kerran ulos pesästä, jossa olimme varttuneet. Katselin hetken ajan ympärilleni pohdiskellen.
”Tuonne päin”, totesin ja viitoin kohti paikkaa, jossa oli suuri nummialue. En tiennyt miksi, mutta suunta tuntui oikealta. Lilja katsoi minua ensin epäilevästi, mutta nyökkäsi sitten.
”Minä luotan sinuun, päällikkö”, sisareni virnisti ja lähti kulkemaan rinnallani eteenpäin. Minusta tuntui hyvältä, että Lilja oikeasti luotti minuun.
”Sopiiko sinulle, jos etsimme nukkumapaikan vasta nummien takaa? En haluaisi asettua avonaiselle nummelle nukkumaan, sillä se voi olla vaarallista”, ehdotin pitäen katseeni tiukasti edessäpäin. Lilja pohti hetken.
”Kai se sopii. Voimme sitten kysyä Tähtiklaanilta neuvoa, mihin suuntaan meidän pitää mennä. He varmasti osaavat auttaa”, harmaa naaras totesi rauhallisella äänellä. Jatkoimme matkaa kaikessa rauhassa. Meillä ei ainakaan vielä ollut mikään kiire, sillä aurinko oli vasta ohittanut huippunsa.

Ilta alkoi hämärtää, ja jalkani tuntuivat väsyneiltä. Taivalsimme yhä aukealla nummialueella ja kiersimme kukkuloita. Olimme kiivenneet yhden yli, mutta ylöstulo oli kuluttanut hurjasti voimia, joten päätimme jatkaa kiertämällä ne jotka pystyimme. Emme puhuneet mitään, sillä olimme molemmat ilmeisen väsyneitä. Nummi jatkui joka suuntaan niin kauas kuin näin. Jossain kaukaisuudessa vasemmalla näkyi korkeita juttuja, jotka tupruttivat savua. Ne olivat kai joitakin kaksijalkojen pesiä.
Kun olimme ohittaneet taas yhden kukkulan, näin edessämme pienen metsäpläntin. Toiveikkaana lähdin juoksemaan kohti puita. Metsäalue ei ollut kovinkaan suuri, mutta se olisi hyvä suoja yön ajaksi. Lilja ravasi kintereilläni kohti aluetta. Pienen metsän puut olivat pääasiassa lehtipuita. Pari pienempää mäntyä kasvoi täällä myös, mutta sen enempää havupuita en nähnyt. Aluskasvillisuus oli lähes olematonta, mutta suuria kiviä oli melko paljon.
”Yritetään etsiä joku suojaisa paikka, jonne voisimme asettua yöksi”, ehdotin sisarelleni, joka nyökkäsi ja lähti eri suuntaan. Haistelin maata varmistaakseni, ettei lähettyvillä ollut muita kissoja tai petoeläimiä. Alueella risteili vain joidenkin pienempien eläimien laimeita hajujälkiä.
”Täällä!” kuulin Liljan hihkaisevan, ja loikin kivien yli sisareni luokse. Lilja seisoi kaatuneen puun luona. Puu oli kaatunut sopivasti muutamien kivenlohkareiden päälle niin, että pääsisimme kömpimään oksien välistä koloon. Lilja meni edeltä. Hän joutui raivaamaan oksia pois tieltään, mutta pääsi lopulta kivien väliin.
”Onko siellä muiden eläinten hajujälkiä?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni.
”Ei ole! Tämä on vähän ahdas, mutta kyllä me mahdutaan tänne!” Lilja huusi takaisin. Kivet ja oksat vaimensivat naaraan ääntä, mutta saatoin kuulla hänet selkeästi. Kömmin oksien välistä Liljan perään. Paikka oli pimeä, eikä erityisen suuri. Se kelpaisi kuitenkin täksi yöksi. Lilja oli jo käpertynyt kolon perälle ja valmistautui nukahtamaan. Asetuin aivan kiinni häneen ja suljin silmäni.
”Hyvää yötä”, kuiskasin hiljaa.
”Hyvää yötä”, Lilja vastasi väsyneenä. En joutunut odottamaan unta kauaa, koska väsy oli suorastaan valtava. En ollut koskaan kävellyt niin paljoa yhden päivän aikana kuin tänään. Huomenna matka jatkuisi taas.

Tapasin jälleen Helmiloisteen ja Rantatähden. Tällä kertaa en ollut metsässä, vaan melko avoimella nummialueella. Siellä täällä kasvoi joitakin pensaita ja harvakseltaan myös puita.
”Hei taas”, Rantatähti tervehti matalalla äänellään ja hymyili. Myös hopeanharmaa Helmiloiste hymyili lämpimästi.
”Missä me olemme?” kysyin ja katselin ympärilleni hämmentyneenä.
”Tämä on Kuolonklaanin vanha reviiri. Tämän yön aikana näet, kuinka Kuolonklaani tuli häädetyksi metsästä”, Helmiloiste totesi pehmeällä äänellä. Jokin naaraassa oli etäisesti tuttua, mutten osannut sanoa mikä. Seurasin kaksikkoa eteenpäin.

Yön aikana entiset päälliköt kertoivat ja näyttivät minulle, kuinka Viiltotähti oli uudelleensyntynyt. Olimme käyneet Jokiklaanin leirissä, jossa joku Kirkasmarja-niminen kissa oli vienyt leiriin pienen pennun. Helmiloiste oli kertonut naaraan olleen aikoinaan Jokiklaanin parantaja. Hän oli sokeasti rakastunut kuolonklaanilaiseen, ja sitten salannut sen kaikilta. Viiltopennuksi nimetty pentu oli oikeasti hänen, mutta kukaan ei tiennyt sitä.
Olimme katselleet pieniä kohtauksia kasvavasta Viiltopennusta. Helmiloiste oli ollut hänen mestarinsa. Viiltokaaokseksi nimetty soturi oli jättänyt klaaninsa ja ryhtynyt erakoksi. Mutkien kautta tämä lopulta päätyi Kuolonklaaniin ja sen varapäälliköksi. Katsoimme, kuinka Viiltokaaos keräsi itselleen kannattajia ja aiheutti kamaluuksia metässä. Hänellä oli suunnitelma, joka tekisi Kuolonklanista koko metsän valtiaan. Lopulta Viiltokaaos tappoi Kuolonklaanin päällikön, Raetähden. Hän haki yhdeksän henkeään. Samalla kolli avasi portit kuolleiden ja elävien välillä. Tähtiklaanin ja Pimeyden Metsän jäsenet olivat heränneet henkiin. Viiltotähti julisti sodan, ja sai liittolaisekseen Varjoklaanin. Helmiloiste oli kertonut omia kokemuksiaan sodasta. Hän oli kertonut vihasta Kuolonklaania ja entistä kumppaniaan kohtaan, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin.
Viimein sota päättyi monen kuun jälkeen siihen, että Metsäklaaniksi nimettyjen klaanien päälliköt kävivät tapaamassa Tähtiklaania ja palauttivat kuolleet takaisin kuolleiksi. Metsäklaani pakotti Kuolonklaanin lähtemään metsästä ikiajoiksi.

Tarina päättyi siihen. Helmiloiste kertoi, että sen jälkeen metsässä oli pitkään rauhallista. Jotkut klaanit eivät luottaneet heti Varjoklaaniin, mutta aika paransi haavat. Rantatähden elinaikana koko Kuolonklaania ei enää edes muisteltu. Se oli vain legenda, joka kiersi kissojen keskuudessa.
”Aikamme tältä yöltä alkaa olla ohitse. Onko sinulla vielä jotain kysyttävää?” Rantatähti kysyi ja kohtasi katseeni. Muistin, että jotakin minun oli pitänyt kysyä. Meni hetki ennen kuin muistin, mitä se oli.
”Me lähdimme Liljan kanssa pois pesältämme. Mistä tiedämme, että menemme oikeaan suuntaan?” kysyin ja katsoin epäröiden kahta tähtikissaa. Rantatähti hymyili ystävällisesti.
”Kyllä te tiedätte, jos menette väärään suuntaan. Seuratkaa vaistoanne, se kertoo teille oikean reitin. Matka tulee olemaan pitkä, mutta käyttäkää sitä hyväksenne ja etsikää eloklaanilaisia”, Rantatähti totesi. Sen jälkeen uni päättyi.

//Lilja?
// 1127 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kirkas valo tunkeutui silmäluomieni läpi ja valaisi mieleni mustan maiseman. Räpäytin silmäni auki ja säikähdin edessäni seisovaa kissaa, joka ei ollut antanut minkäänlaista merkkiä itsestään. Hän oli ilmestynyt siihen aivan kuin tyhjästä. Karmiva tyyppi.
Nyt kun tarkastelin tätä tarkemmin, panin merkille hänen erikoiset myrkynvihreät silmänsä. Nousin nopeasti ylös ja pakitin muutaman askelen, halusin pitää pienen hajuraon itseni ja muukalaisen välillä. Emo oli käskenyt olla varovainen vieraiden kanssa, mutta toisaalta hän oli myös käskenyt muistaa käytöstavat, koska emmehän tahtoneet tietoisesti vaikuttaa töykeältä toisten silmissä.
”Ei ole syytä pelätä”, kissa lausahti tyynesti. Hänen kasvoilleen levisi hienovarainen hymy, joka ei pitänyt itsestään metakkaa tai yrittänyt tavoitella parrasvaloja. ”Minä olen Sienikarva, Varjoklaanin entinen parantaja.”
”Hei vain”, tervehdin hieman ujona, ”olen Lilja.”
”Tiesinkin sen jo.” Sienikarva tarkasteli minua päästä varpaisiin. Sitten hänen katseensa siirtyi tämän vierelle tulleeseen hoikkaan, pitkäjalkaiseen naaraaseen, joka myöskin tiiraili minua uteliaana. ”Tässä on Sinilehti.”
”Tervehdys”, Sinilehti maukui pehmeästi. Pidin hänen äänestään; se oli matala mutta soljui kauniisti kuin puro, jossa virtasi raikas vesi. ”Toimin muinoin Tuuliklaanin parantajana – itseasiassa sen viimeisenä sellaisena.”
”Oletteko te siis Tähtiklaanista?” kysyin pystymättä peittämään ylitsepursuavaa intoani. Se viime öinen ei siis ollutkaan vain pelkkää unta vaan viesti tähtikissoilta, kuten olin uumoillutkin.
”Kyllä vain”, Sienikarva sanoi. ”Me opetamme sinulle kaiken, mitä sinun tulee tietää parantajuudesta. Mutta jotta voisi tehdä paremmin tulevaisuudessa, on ensin tiedettävä jotakin menneisyydestä.” Sen sanottuaan hän kurottui minua kohti kaulallaan ja kosketti kevyesti kuonoani omallaan. Kylmät väreet kulkivat aaltoina selkääni pitkin.

Täplikäs kissanpentu juoksi ohitseni mukanaan joukko muita lapsukaisia. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja yritin saada tolkkua siitä, mihin oikein olin joutunut.
”Missä me olemme?” kysäisin uteliaana vieressäni seisovalta Sinilehdeltä, jonka kirkkaansininen katse pyyhki keskittyneesti aavaa maisemaa.
”Tämä on Tuuliklaanin vanha leiri, kauan aikaa sitten”, hän kertoi ja asteli edemmäksi. Seurasin häntä Sienikarva kannoillani.
”Klaanissa vallitsee tietty järjestys, jota jokaisen tulisi noudattaa joustavan yhteiselon ylläpitämiseksi.” Sinilehti pysähtyi kahden pennun eteen, jotka pyörivät ympäriinsä yhtenä kynsien ja häntien myrskynä. Hunajanvärinen naaraskissa, luultavasti pentujen emo, katseli pienokaisten leikkiä vähän matkan päästä. ”Klaanikissojen nimillä on omat merkityksensä: alle kuusikuinen kissan nimen perässä olisi -pentu. Koska sinä olet jo yli kuusikuinen, nimeesi lisättäisiin pääte -tassu. Nimen pääte kertoo kissan olevan tarpeeksi vanha aloittamaan koulutuksen klaanin varsinaiseksi jäseneksi.”
Siirryimme Sinilehden jäljessä muutaman suurinpiirtein minun ikäiseni kissan kohdalle, jotka kisailivat keskenään siitä, kuka osasi vaania parhaiten saalista. Päättelin heidän olevan niitä niin kutsuttuja -tassuja, joista Sinilehti hetki sitten puhui.
”Kuusikuisia kissoja kutsutaan oppilaiksi. He opettelevat klaanin tavoille ja elämään sen sääntöjen mukaan mestarinsa opastuksella. Mestarit päättävät aikanaan, onko oppilas soturinimensä arvoinen.”
”Mikä pääte soturin nimessä on?” kysyin.
”Se on täysin klaanipäällikön tai kissan itsensä päätettävissä”, Sienikarva vastasi Sinilehden puolesta. Katsoin häntä mietteliäänä.
”Se voi siis olla mikä vain?”
”Niinkin voi sanoa. Mutta ainoastaan päällikön nimen päätteenä voi olla -tähti. Se kertoo hänen saaneen Tähtiklaanilta yhdeksän henkeään ja olevan kykeneväinen johtamaan klaaniaan.”
Muistelin Rantatähden sanoneen Medestä tulevan Eloklaanin ensimmäinen päällikkö. Minusta oli huvittavaa kuvitella häntä kutsuttavan joskus Mesitähdeksi. Sehän kuulosti mielettömältä!
”Kun nuori kissa on suorittanut koulutuksensa loppuun, hänestä tulee soturi, jonka päällikkö nimittää virkaansa. Soturin velvollisuuksiin kuuluu muun muassa ruoan hankkiminen klaanille ja rajojen puolustaminen ulkopuolisilta tai viholliselta”, Sinilehti jatkoi samalla kun käveli aukion toiselle laidalle, josta koko leiri näkyi kaikessa komeudessaan. Minusta se oli uskomattoman hieno – ja ainakin kymmenen kertaa käytännöllisempi ja suojatumpi kuin minun ja Meden ahtaaksi käynyt pesä.
”Soturi voi yletä päällikön lausunnosta varapäälliköksi, ja päällikön menehtymisen tai eläköitymisen myötä uudeksi päälliköksi. Varapäällikkö on päällikön silmät ja korvat sekä huolehtii, että kaikki sujuu suunnitellusti. Lisäksi hän järjestää partiot ja antaa päällikölle ehdotuksia ja toimii tämän neuvonantajana vaikeina hetkinä.” Sinilehden katse oli kääntynyt kastanjanruskeaan kollikissaan, joka puheli hiljaa pienempi kokoisemmalle kissalle. ”Päällikön tehtävä ei juuri eroa varapäällikön toimialasta, toki hänellä on enemmän vastuuta. Toisinaan hän saattaa joutua tekemään koko klaania koskevia uhrauksia ja keksimään ratkaisuja isompiin, jollain tavalla kaikkeen vaikuttaviin ongelmiin, kuten ruokapulaan.”
Entinen parantaja puhui paljon asiaa ja turhan tiukassa tahdissa, että minulla oli välillä vaikeuksia pysyä perässä. Mutta kun olimme vihdoin ja viimein käsitelleet muut klaanin olennaiset roolit, päästiin vihdoin parantajan asemaan tässä tiiviissä yhteisössä.
”Parantaja on varapäällikön ja joidenkin tiettyjen soturien lisäksi yksi päällikön luottokissoista. Parantajan vastuulla on esimerkiksi huolehtia klaanitoveriensa terveydestä ja auttaa kantavia kuningattaria tuomaan uudet jäsenet maailmaan.” Huomatessaan ehkä jopa vähän kauhistuneen ilmeeni, Sinilehti laski häntänsä lempeästi lavoilleni ja hymyili rohkaisevasti. ”Mutta vaikka parantajan työ ei ehkä ole helpoimmasta päästä, sen hedelmä on lopulta erittäin palkitsevaa, enkä itse kadu hetkeäkään, että lähdin sille tielle.”
Nyökkäsin jo vähän kevyemmällä mielellä. Uusi vastuu pelotti minua, en ollut varma, olinko valmis ottamaan jonkun muun elämän tassuihini, tai edes pystyväinen hoitamaan pientä haavaa. Luotin kuitenkin siihen, että esi-isäni Tähtiklaanissa opastivat minua. Ja niin kauan kun minulla olisi Mesi tukenani, mikään ei voinut lannistaa minua.
Yhtäkkiä Sienikarva kosketti jälleen kuonoani ja huomasin seisovani uudemman kerran keskellä sokaisevaa valkeutta. Klaanikissojen leiri oli hävinnyt silmänräpäyksessä. Katsoin Sienikarvaa ja Sinilehteä hiukan hämilläni. Eivätkö he kertoisikaan minulle enempää parantajuudesta tänä iltana?
”Malta mielesi, nuorukainen. Pian saat tietää enemmän tehtävästä, joka sinulle on annettu”, Sinilehti naukui kuin ajatukseni lukien. ”Mutta sinun on herättävä kohta eikä meillä ole enempää aikaa.” Sitten hän kosketti kevyesti otsaani kuonollaan, ja yhtäkkiä valot vilisivät silmissäni kuin lauma raivopäisiä muurahaisia.

Kun heräsin, huomasin Meden lähteneen johonkin. Uni karisi äkkiä pois silmistäni ja minulla oli yllättävän virkeä olo huolimatta siitä, että olin seikkaillut tähtikissojen kanssa Tuuliklaanin vanhassa leirissä. Ehkä se kaikki olikin todella vain pelkkää unta, vaikkakin hämmästyttävän todentuntuista.
Siistin tummanharmaan turkkini ja siirryin pesän ulkopuolelle nauttimaan auringosta, joka kävi yhä kylmemmäksi lähestyessämme lehtikatoa. Pian Mesi tassutti esiin lakastuneen saniaispuskan takaa, hän piteli hampaissaan oravaa. Nuolaisin suupieliäni kieli vettyneenä, olisin voinut syödä vaikka mäyrän.
Söimme oravan rauhassa ja jäimme sitten ulos hetkeksi paistattelemaan aurinkoon. Olin ehtinyt jo ummistamaan silmäni, kun Mesi alkoi puhua.
”Tapasitko sinäkin tähtiklaanilaisia viime yönä?” veli kysyi tunnustellen. Kenties hän pelkäsi olleensa ainoa, joka oli ollut yhteydessä itsensä Tähtiklaanin kanssa. Avasin silmäni ja käännyin katsomaan veljeäni hymyillen.
”Tapasin minä! He kertoivat minulle klaanista ja erilaisista arvoista”, kerroin ylpeänä. Mesi näytti huojentuneelta. ”Entä sinä? Mitä sinä sait tietää?”
”Kuolonklaanin historiasta”, hän vastasi.
”Kuolonklaani ei kuulosta kauhean kivalta paikalta”, totesin. Pelkkä nimikin puistatti minua jo. Mesi nyökkäsi totisena.
Nuolaisin rintaani mietteliäänä. Jos meidän oli määrä perustaa uusi klaani, en uskonut sen tapahtuvan täällä. Sitä paitsi, ei klaanissa voinut olla vain kahta kissaa. Tarvitsimme kannattajia, liittolaisia – ystäviä.
Kohdistin meripihkaisen katseeni jälleen Meteen, kun huomasin, että hän oli taas aikeissa sanoa jotakin.

//Mesi?
//1041 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Uni tuli yllättävän nopeasti sulkiessani silmäni. Aluksi oli vain pimeää, mutta pian kirkas valo häikäisi silmiäni. Käänsin pääni poispäin valon suunnasta, mutta se ei auttanut. Vaikka suljin silmäni, näin valon. Pian se hälveni, ja eteeni avartui metsä. Metsä ei ollut mikään tavallinen metsä, sillä sen hajut olivat erikoisia. Lehtisade oli saapunut metsään, ja lehdet vaihtoivat väriään pois vihreästä. Metsä oli lehtisateesta huolimatta täynnä riistaeläinten tuoreita hajujälkiä. Pian arvasin, että olin Tähtiklaanissa. Tähtikissojen erityiset hajut leijailivat nenääni. Katselin ympärilleni, kunnes näkökenttääni ilmestyi kaksi tähtikissaa. Heidän askeleensa olivat kevyitä. Kaksikko kulki lähes äänettömästi aluskasvillisuuden seassa.
”Mukava nähdä, Mesi”, hopeanharmaa naaraskissa naukui ja kohtasi katseeni sinisillä silmillään. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy. En hymyillyt takaisin täysin tuntemattomalle kissalle, joka tiesi minun nimeni. Oliko hän ollut paikalla edellisyönä? Nyökkäsin vain ja kohtasin toisenkin kissan katseen. Toinen kissoista oli väritykseltään vaaleanharmaa, ja turkilla oli selkeä tumma tabbykuviointi. Hän oli kooltaan suurempi kuin toinen kissa, mutta se kai johtui siitä, että kollit olivat usein kookkaampia kuin naaraat. Hopeisen naaraskissan keho oli hoikka ja solakka, mutta kolli oli lihaksikas ja leveälapainen. Muistin pian, että kollin nimi oli Rantatähti.
”Minä olen Helmiloiste, Jokiklaanin kauan sitten elänyt päällikkö. Me opetamme sinulle kaiken, mitä sinun täytyy päällikkyydestä tietää”, naaraskissa sanoi yhä hymyillen. Nyökkäsin hitaasti, koska en oikein ymmärtänyt mikä minun tehtäväni oli. Miten ihmeessä minä pystyisin perustamaan uuden klaanin? Pelkkä ajatuskin tuntui aivan mahdottomalta.
”Emosi kertoi sinulle klaaneista, eikö niin?” Rantatähti kysyi ja istuutui alas. Helmiloisteeksi esittäytynyt naaraskissa teki samoin. Hän vilkaisi nopeasti toista kissaa, jonka jälkeen molempien katseet olivat minussa. Nyökkäsin pienesti.
”Mutta niitähän ei enää ole, eikö niin?” kysyin varovasti, koska en luottanut kahteen kissaan. Hän vastasi nyökkäämällä.
”Kun Kuukivi tuhoutui, Tähtiklaani ei voinut olla enää yhteydessä klaanikissoihin. Kaikki luulivat Tähtiklaanin hylänneen klaanit, jolla olikin hirvittävät seuraukset. Emosi tuskin kertoi mitään pahasta Kuolonklaanista, joka häädettiin metsästä”, en ollut varma, oliko Rantatähden viimeinen lause toteamus vai kysymys, mutta pudistin päätäni.
”Ethän sinäkään tiennyt Kuolonklaanista vasta kuin vanhempana. Siitä ei vain enää puhuttu, koska aikaa oli kulunut liikaa”, hopeanharmaa naaras huokaisi ja pudisti hieman turhautuneen oloisena päätään.
”Mikä se Kuolonklaani sitte on?” kysyin aidosti kiinnostuneena. Kaksikko vilkaisi toisiaan, jonka jälkeen Helmiloiste nousi ylös.
”Tule, käydään pienellä kävelyllä niin minä näytän sinulle”, naaras sanoi ja viittoi minut peräänsä. Vilkaisin Rantatähteä, joka nyökkäsi ja kehotti minua seuraamaan tuntematonta kissaa. Epäröivin askelin lähdin matkaan. Maistelin samalla ilmaa. Nyt huomasin, että metsän tuoksu oli täynnä paljon erilaisia hajuja. Samaan aikaan se toi mieleeni viherlehden aurinkoiset päivät ja lehtisateen sadepäivät, ja paljon muitakin tunnistamattomia hajuja. Helmiloiste pysähtyi ja olin vähällä törmätä häneen. Naaras katsoi suoraan eteenpäin, vaikka vain parin hiirenmitan päässä hänestä maa loppui kuin tyhjään. Allemme muodostui suuri kuoppa, jonka reunat olivat hyvin jyrkät. Toisella puolella näytti olevan reitti alas. Sitten naaras käänsi katseensa minuun.
”Täällä on tarpeeksi rauhallista. Minä kosketan nyt sinun kuonoasi, mutta älä säikähdä. Näet pian jotakin, ja katso sitä hyvin tarkkaan. Paina mieleesi kaikki, mitä vain voit”, naaras ohjeisti. Hän lähestyi minua varovasti ja painoi kuononsa vasten omaani. Outo tunne valtasi kehoni, ja räpäyttäessäni silmiäni, tausta Helmiloisteen takaa muuttui. Aluksi se oli vain mustaa, mutta pian se selkeni.

Seisoimme metsässä. Maa oli täynnä lehtiä. Oli mitä ilmeisemmin lehtisateen aika. Puut olivat lehdettömät, joten lehtisade oli kai jo pitkällä. Riistan hajut olivat vähäiset, elleivät jopa olemattomat. Oli hyvin kylmä. Helmiloiste viittoi minut peräänsä. Lähdin ravaamaan naaraan perään.. Mitä enemmän etenimme, sitä enemmän kuulin ääniä. Äänet kuuluivat kissoille. Se kuulosti aivan taistelulta. Karvani pörhistyivät pelkästä ajatuksesta.
Lopulta naaras pysähtyi. Seisoimme jonkinlaisen laakson reunalla. Sen pohjalla oli lukematon määrä kissoja. Kissat riehuivat toistensa kimpussa ja huusivat hullun lailla. Laakson pohjalla oli neljä suurta tammea.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin hiljaisella, hieman pelokkaalla äänellä ja painauduin maata vasten. Helmiloiste vilkaisi minua viileästi.
”Kuolonklaani oli hyvin riidanhaluinen klaani. Ennen tätä sotaa, se valtasi koko metsän ja ajoi kissat ahtaaseen latoon. Kun lato paloi, tämä oli seuraus. Mennään lähemmäksi”, Helmiloiste sanoi ja lähti laskeutumaan kissojen jälkiä pitkin alas laakson reunamaa. Seurasin häntä, mutta maa oli liukas. Liu’uin Helmiloisteen rinnalla hallitsemattomasti alas aina laakson pohjaan saakka. Minua vähän pelotti kävellä keskellä taistelua, ja naaras huomasi sen.
”Ei hätää, he eivät näe sinua”, naaras sanoi ja jatkoi matkaa. Katsoin kissoja, mutta en tunnistanut heitä.
”Oletko sinäkin täällä?” kysyin ja yritin etsiä katseellani edelläni kulkevaa naaraskissaa.
”En ollut vielä syntynyt tähän aikaan”, naaras totesi pysähtymättä. Ohitimme yhden tammen ja jatkoimme matkaa eteenpäin. Edessämme oli suuri kivi, jonka ympärillä oli paljon kissoja. Katseeni kiinnittyi kiven päällä seisovaan suureen tummanharmaaseen kolliin, jonka korvat olivat repaleiset. Kissan turkki oli täynnä arpia, ja myös muutama tuore haava näkyi selkeästi.
”Hän on Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja”, Helmiloiste sanoi irvistäen.
Naaras johdatti minut sivummalle ja katsoimme, kuinka Viiltotähti sai taistelun keskeytymään. Hän kamppaili muita kissoja vastaan, jonka jälkeen hän loukkasi etukäpälänsä. Kolli luovutti, joka sai minut yllättymään. Miksi noin itseään täynnä oleva kissa luovutti niin helposti?

Palasimme takaisin siihen kohtaan, jossa Helmiloiste oli koskettanut kuonoani.
”Lähtikö Kuolonklaani tuon jälkeen pois metsästä ihan oikeasti?” kysyin Helmiloisteelta. Naaras nyökkäsi ja käänsi katseensa taivaalle.
”Sen jälkeen metsä sai elää monta vuodenaikaa rauhassa, mutta Kuolonklaani palasi. Viiltotähti janosi kostoa. Hän oli kerännyt itselleen paljon kannattajia, ja uuden suunnitelman turvin hyökkäsi metsään”, Helmiloiste huokaisi. Saatoin nähdä hänen katseestaan, että Kuolonklaani ei todellakaan ollut mikään pieni paha. Nyt keksin, mistä nimi oli minulle tuttu. Edellisyön unessa kohtaamamme Minttutassu oli puhunut siitä. Nielaisin tajutessani, että tuleva Eloklaani oli määrätty Kuolonklaanin rajanaapuriksi. Tulisin siis väistämättäkin kohtaamaan tämän verenhimoisen kuoleman klaanin.
”Kukistivatko muut klaanit Kuolonklaanin?” kysyin varovasti. Naaras pudisti päätään.
”Meillä on vielä aikaa vähän, joten on kai helpompi, että minä vain näytän sinulle”, hän sanoi ja kosketti jälleen kuonoani.

Olimme jälleen samaisella aukiolla mitä aiemminkin. Tällä kertaa aukio ei ollut ruskan väreissä, vaan maa oli valkea. Kissat taistelivat raivoisasti tälläkin kertaa. Helmiloiste johdatti minua eteenpäin. Ilma oli kylmempi mitä aiemmin. Lumeksi tunnistamani valkea aine oli kylmää, ja se nipisteli polkuanturoitani. Kävelin taas naaraan perässä suuren kiven luokse. Sama valtava, tummanharmaa kissa seisoi kiven päällä. Hänen katseestaan suorastaan hehkui murhanhimo. Kissan korvat olivat entistä repaleisemmat. Niistä hädin tuskin olisi saanut hampailla otetta, sillä korvat uupuivat lähes kokonaan. Kissat tuntuivat puolustavan raivokkaasti Kuolonklaanin perustajaa. He pysyttelivät kiven lähellä ja hyökkäsivät, jos joku edes yritti lähelle.
Siirryimme jälleen sivuun, ja tilanne eteni odottamattomalla tavalla. Kuolonklaanilaisiksi arvelemani kissat olivat ottaneet panttivankeja.
Aiemmin Palotähdeksi kutsuttu kissa oli viskannut pienen kilpikonnakuvioisen naaraan, ilmeisesti Sulkatähden päin kiveä. Se oli saanut Viiltotähden havahtumaan. Myös tummanharmaa, valkoraidallinen kissa oli rynnännyt apuun.
”Miksi niin monen kissan nimen pääte on -tähti?” kysyin varovasti Helmiloisteelta. Hän piti katseensa taistelussa, mutta vastasi:
”Se kertoo heidän arvostaan. Kaikki sen nimiset kissat ovat joko nykyisiä tai entisiä päälliköitä. -Tassut ovat oppilaita ja -pennut pentuja. Sotureiden nimen pääte voi olla melkeinpä mikä tahansa, minulla se on -loiste, ja esimeriksi tuolla Pisaraviillolla se on -viilto”, naaras selitti tasaisella äänellä samalla, kun hän keskittyi taisteluun. Nyökkäsin. Tumma, valkoraidallinen kissa oli siis Pisaraviilto.
”Sinäkin sanoit olleesi päällikkö, mutta miksi sinä et ole Helmitähti?” älysin kysyä.
”Koska luovuin hengistäni ja päällikkyydestäni. Halusin viettää loppuelämäni soturina ja sitten klaaninvanhimpana kumppanini ja pentujeni kanssa. Keskity nyt”, naaras sanoi ankaralla äänellä. Käänsin katseeni taas taisteluun, joka oli rauhoittunut.
Pisaraviilloksi kutsuttu kissa loikkasi suuren kiven päälle. Viiltotähti vilkaisi kissaa, mutta ei tuntunut välittävän. Kolli oli kumartunut kilpikonnakuvioisen naaraan ylle. Naaras ei liikkunut, vaan vaikutti elottomalta.
”Pyydän kaikkia hiljentymään!” tummanharmaa raidallinen kissa ulvaisi. Niin myös kävi.
”Leijonaloikka, Palotähti, Ruusupiikki ja Vaskitsaviima ovat nyt Kuolonklaanin panttivankeja. Jos edes yritätte hyökätä ja saada heitä takaisin, tapamme heidät kivuliaasti ja yksi kerrallaan. Ennen kuin teette mitään, voin kertoa, missä järjestyksessä kissat tullaan tappamaan. Palotähti lähtee tästä pelistä pois ensimmäisenä. Seuraavaksi lähtee Leijonaloikka, Ruusupiikki ja viimeisenä Vaskitsaviima”, kissan äänestä ei kuulunut lainkaan epäröintiä. Hän oli täysin tosissaan, mikä sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Kuolonklaanilaiset olivat vanginneet neljä kissaa, jotka olivat nyt näkökentässäni. Kissat eivät tuntuneet pitävän ajatuksesta, ja Pisaraviilto kehotti kissoja luovuttamaan reviirinsä murhaajille. He eivät kuitenkaan suostuneet siihen. Sydämeni tuntui jättävän lyönnin väliin, kun yksi kissoista ryntäsi kohti panttivankeja. Yksi kissoista sai toisen nopeasti maata vasten, ja Pisaraviilto käänsi katseensa vankeja piteleviin tovereihinsa. Kissa nyökkäsi, joka sai toisen kissan toimimaan. En voinut katsoa, kun kissa painoi hampaansa Palotähdeksi kutsutun päällikön kaulaan. Klaanikissat yrittivät lopettaa tilanteen puhumalla, mutta se ei tehonnut. Tilanne tuntui jatkuvan ikuisuuden ajan.
Kukaan ei tehnyt mitään, eikä ratkaisua tuntunut syntyvän. Mitä tässä tapahtuisi? Pisaraviilto aloitti puheenvuoronsa, mutta se jäi kesken. Katseeni siirtyi nopeasti kullanruskeaan raidalliseen kolliin, joka ulvaisi kovaäänisesti. Kissa oli irrottautunut kuolonklaanilaisten otteista, ja hän oli upottanut hampaansa Viiltotähden kurkkuun. Lamaantunut päällikkö ei tehnyt mitään. Viiltotähden kasvoilla oli tyhjä ilme. Pisaraviilto kielsi ketään auttamasta, ja Viiltotähti joutui toistamaan käskyn. Hän oli kutsunut Pisaraviiltoa päälliköksi. Kullanruskea kolli tappoi Kuolonklaanin perustajan, joka valahti maahan. Valkea lumi kissan alla värjäytyi verenpunaiseksi nopeasti. Laakson täyttivät iloiset ulvahdukset, joita Pisaraviilto ei arvostanut. Kolli hyökkäsi kullanruskean kissan kimppuun, jota seurasi hetken kestänyt taistelu. Se päättyi siihen, kun kullanruskea kissa lyyhistyi vain maahan. Hän oli liian väsynyt jatkaakseen. Kissa veti pian viimeisen henkäyksensä, jonka jälkeen hän kuoli.
Tämän jälkeen Pisaraviilto ilmoitti olevansa Kuolonklaanin uusi päällikkö. Hän ilmoitti, että Kuolonklaani jää asumaan metsään muiden klaanien kanssa, ja Kuolonklaani sai nelipuut omaksi alueekseen. Mitä ilmeisimmin niin myös tapahtui.
Palasimme takaisin paikkaan, jossa olimme nähneet viimeksi Rantatähden. Helmiloiste oli kertonut minulle vielä vähän Kuolonklaanista. Hänen mukaansa Kuolonklaani oli elänyt melko pitkään rauhassa muiden klaanien kanssa.
”Jatketaan tästä joku toinen yö, mutta nyt sinun on herättävä”, Rantatähti keskeytti keskustelumme. Vilkaisin Helmiloistetta, joka nyökkäsi hymyillen.
”Nähdään”, naukaisin kaksikolle. Metsä alkoi kadota ympäriltäni odottamattoman nopeasti. Kissat katosivat myös, sekä kaikki hajut.

Olin taas minun ja Liljan pesässä. Vilkaisin nukkuvaa sisartani. Tapasiko hänkin parhaillaan tähtiklaanilaisia? En viitsinyt herättää siskoani, vaan nousin ylös ja poistuin pesästä. Mietin unta, joka hämmensi minua edelleen. Päätin lähteä saalistamaan, sillä vatsani kurni jo. Tarvitsisimme ruokaa, sillä lähipäivinä meidän täytyisi lähteä pesästämme. Meillä oli tärkeä tehtävä suoritettavana. Olin varma, että unet todella olivat Tähtiklaanilta, eivätkä vain minun mielikuvitustani. Lilja oli nimittäin nähnyt toissayönä tismalleen saman unen, joten tämä ei voinut olla sattumaa. Olin otettu, että minut oli valittu moiseen tehtävään, mutta samalla minua pelotti. Entä jos epäonnistuisin?

Palasin takaisin pesälle ennen aurinkohuippua. Lilja istuskeli pesän ulkopuolella ja katsoi minua hymyillen. Kohtasin hänen katseensa. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, pudotin saalistamani oravan maahan.
”Onko nälkä?” kysyin hymyillen. Naaras nyökkäsi ja katsoi nälissään saalista. Asetuin sisareni viereen syömään tuuheahäntäistä oravaa. Saalistusretkellä olin yrittänyt saada kiinni peräti kolmea saalista ennen oravaa, mutta kaikki olivat päässeet karkuun. Saatuani oravan kiinni, olin kiittänyt Tähtiklaania. Kiitin sitä vielä ennen kuin otin ensimmäisen haukun saaliista.
Syötyämme nautimme hetken lehtisateen auringonsäteistä. Aurinko ei lämmittänyt enää samalla tavalla kuin viherlehden aikaan, mutta se ei haitannut. En malttanut enää olla hiljaa, joten käänsin katseeni sisareeni, ja hän teki samoin.
”Tapasitko sinäkin tähtiklaanilaisia viime yönä?” kysyin varovasti toivoen, että Lilja todella oli tavannut heitä.

//Lilja?
// 1753 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Lilja, hidasta! Katso häntääni!” Mesi sihisi niin hiljaa kuin vain suinkin kykeni. Pysähdyin äkisti ja jäin toljottamaan veljeäni pöllämystyneenä, mutta samassa huomasin tämän jäykistyneen, pystyyn nostetun hännän, jonka kaikki karvat sojottivat terävinä taivasta kohti. Hupsis.
”Minä jään tähän, mene vain.” Katselin kuinka Mesi lähti hiipimään edelläni syvemmälle lakastuneen saniaispensakon sekaan, samalla kun minä laskeuduin varovasti vatsani päälle ja painoin korvani luimuun, jotta olisin huomaamattomampi.
Olimme heränneet aikaisin aamulla ja päättäneet lähteä hetimmiten saalistamaan, ennen kuin tuli liian kuuma. Tosin, lehtisade oli jo saapunut metsään, joten emme me ainakaan läkähtyisi, vaikka heräisimmekin joskus vähän myöhässä.
Aamulla oli tapahtunut myös muutakin. Mesi oli kertonut minulle oudosta unesta, jota hän oli nähnyt viime yönä. Aika hassua sinänsä, sillä minäkin olin nähnyt tismalleen saman unen ja vieläpä samana yönä. Alkuun ajattelin sen olevan vain sattumaa, mutta kun kaikki palaset olivat loksahtaneet paikoilleen päässäni, aloin pohtia, olisiko uni voinut todellakin olla peräisin Tähtiklaanilta. Ja jos se oli, se muuttaisi kaiken.
Unessa kissa nimeltä Rantatähti, joka muuten oli myös sanomansa mukaan Myrskyklaanin viimeinen päällikkö, kertoi minulle ja veljelleni – sekä kolmannelle osapuolelle, muistaakseni punertava turkkiselle naaraskissalle, jonka nimi taisi olla Minttutassu – meitä odottavasta velvollisuudesta kauempana tulevaisuudessa. Kun sen aika koittaisi, me perustaisimme klaanin, Eloklaanin, ja Medestä tulisi sen ensimmäinen päällikkö, minusta ensimmäinen parantajakissa ja Minttutassusta ensimmäinen soturi. Oikeastaan se kuulosti aika mahtavalta, jos ei otettu huomioon sitä, että minun kontolleni annettaisiin kaikki räkivät ja köhivät, sairaat kissat. Mutta kiva juttu veljelleni – ja sille toiselle myös, tietysti.
Rantatähti kertoi meille lisäksi, että tulisimme näkemään jatkossa lisää tähtikissoja unissamme, jotka opastaisivat meitä ennalta valitulla polullamme. Ei ollut muita vaihtoehtoja, mikäli halusimme pitää Tähtiklaanin kasassa ja niin edelleen – tai näin minä ainakin olin sen asian ymmärtänyt.
Ensinnäkin, meidän pitäisi varmaan etsiä se Minttutassu. Minusta hänen nimensä oli hieman outo. Kasvoiko hänelle jotain rehuja käpälässä, vai oliko se jotenkin kuvainnollinen nimi. En tiennyt, eikä minua kyllä oikeastaan edes kiinnostanut tietää sen merkitystä, mutta pääasia oli, että me tiesimme hänen nimensä ja se siitä. Tuskin olisi kauhean vaikeaa etsiä kissaa nimeltä Minttutassu, ei kellään muulla voinut olla yhtä omituista kutsumanimeä. Kieltämättä Rantatähdenkin nimi ei ollut ihan täkäläinen, mutta oli se sentään järkevämmän kuuloinen kuin joku Minttutassu. No, ihan miten vain.
Höristin korviani, kun kuulin jonkun tai jonkin lähestyvän minua pehmein askelin. Minulta ei mennyt kuin hetki tunnistaa, kuka tulija oli: Meden ominaistuoksu oli pinttynyt nenääni ja muistiini niin tiukasti, että tuskin koskaan unohtaisin sitä. Haistoin kuitenkin myös, ettei tämä ollut onnistunut saamaan mitään kiinni.
”En saanut mitään”, Mesi naukaisi astuessaan esiin pensaikosta. Hän katsoi minua pahoittelevasti, mutta pyyhin tuon pettyneen irvistyksen nopeasti pois hänen kasvoiltaan. Nuolaisin veljen nenää reippaasti, antamatta ruokapulan lannistaa itseäni tai pentuetoveriani. Tähtiklaani oli selvästi puolellamme, ja se varmasti pitäisi meistä huolta nyt, kun emo ei enää ollut kanssamme.
Teimme vielä vähän pidemmän lenkin syvemmälle metsään, josta yleensä aina löytyi jotain, ja niin löytyi tälläkin kertaa: Mesi sai kiinni ruipelon metsämyyrän. Kotiin palattuamme jaoimme sen kahteen pekkaan ja kiitimme Tähtiklaania jokaisesta suupalasta. Minun oli jo paljon parempi olla, kun mahassani kypseni lämmin, tuore liha.
”Oletko miettinyt sitä viime öistä unta?” Mesi kysyi minulta yllättäen. Havahduin hereille kuin unesta ja nyökkäsin terävästi. Tietysti olin miettinyt sitä unta, mitä muutakaan!
”Joo. Mitä itse tuumit? Luuletko sinä, että se oli totta? Siis, että uni todellakin oli Tähtiklaanilta? Ja että tulemme näkemään lisää samankaltaisia unia tulevina öinä?” Veljen ilmeestä osasin päätellä, ettei hänkään tiennyt vastausta näin moneen kysymykseen, jotka olivat askarruttaneet minua heti heräämiseni jälkeen. Mutta kykenin lukemaan Meden silmistä, että hän oli yhtä kiinnostunut ottamaan selvää asiasta kuin minäkin.
”En tiedä. Ehkä se selviää sitten seuraavan kerran, kun nukumme”, hän arveli ja kurkotti kielellään nappaamaan viikseensä tarttuneen rippeen.
Otin saman tien mukavamman asennon sammalilla ja valmistauduin käymään yöpuulle. Ulkonakin alkoi jo hämärtää, eikä minun tehnyt enää mieli lähteä seikkailemaan sinne omin nokkineni ja ilman vahvempaa ja kokeneempaa emoa, joten ottaisin mieluusti lyhyet nokoset ja tapaisin tähtikissat unessani.
”Nähdään aamulla”, mau’uin Medelle, ennen kuin suljin silmäni kiinni ja keskityin pääsemään uneen. Se ei kuitenkaan käynyt ihan niin helposti, kuin olin luullut. Vielä yrittäessäni nukahtaa, kuulin toisella korvallani Meden kuorsaavan hiljaa viereisellä pedillä.
Lopulta uni teki silmäluomeni aidosti raskaiksi ja vaivutti hiljalleen syvemmälle ja syvemmälle mystiseen sumuverhoonsa, joka aina aamun tullen hävisi. Pian se lamasi koko kehoni ja tunsin leijuvani autuaan kevyenä ihmeellisessä tyhjyydessä.

//Mesi?
//700 sanaa