Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Luoksemme oli saapunut kolli, joka oli kertonut nimensä olevan Lauhalaukka. Heti tämän jälkeen kissa oli kertonut olevansa Kuolonklaanista. Katsoin oranssivalkoista kissaa yllättyneenä ja kuuntelin tämän tarinan. Ensimmäistä kertaa olimme löytäneet oikean todisteen siitä, että Kuolonklaani oli yhä olemassa. Tämä Lauhalaukka vaikutti kuitenkin melko leppoisalta, ei lainkaan samanlaiselta kuin ne kuolonklaanilaiset, jotka olivat taistelleet sodassa Nelipuiden laaksossa.
”Voiko täältä päästä pois?” kysyin ja katsoin toiveikkaasti laikukasta kollia. Hänen kasvoilleen piirtyi pahoitteleva ilme, kun kissa pudisti päätään.
”Olen päässyt mukaan kujapartioihin, mutta uusia ei päästetä kaksijalkalan rajoille”, kolli selitti. Nyökkäilin hitaasti ja yritin keksiä suunnitelmaa, mutta turhaan. Meidän täytyisi päästä pois täältä hinnalla millä hyvänsä.
”Entä Kuolonklaani. Onko se kaukana täältä?” kysyin ja katsoin nyt Lauhalaukkaa suoraan tuon silmiin. Kolli sivuutti kysymykseni:
”Mikä se Tähtiklaani on?” En ollut yllättynyt kuolonklaanilaiskissan kysymyksestä. Helmiloiste ja Rantatähti olivat kertoneet, että Kuolonklaanin jäsenet uskoivat Tähtiklaanin sijasta Pimeyden Metsään. Pimeyden Metsässä oli jatkuva pimeys, eikä kuu tai tähdet koskaan näyttäytyneet.
”Se on paikka, jonne hyvät kissat pääsevät kuolemansa jälkeen. Tähtiklaani lähetti meidät ja Minttutassun pelastamaan Tähtiklaanin. Jos me emme pääse perustamaan uutta klaania, esi-isämme katoavat ikiajoiksi”, selitin nopeasti ja vilkuilin Lauhalaukan taakse. Ketään ei kiinnostanut juttutuokiomme. Kolli nyökkäsi hitaasti. Hän selkeästi ymmärsi Tähtiklaanin periaatteen, mutta en tiennyt uskoiko hän meitä.
”Hetkinen. Miksi se Tähtiklaani nyt on katoamassa, ja miksi minä en ole kuullut siitä ikinä? Onko olemassa muitakin klaaneja?” Lauhalaukka kysyi.
”Kukaan ei enää usko Tähtiklaaniin, en tiedä miksi siitä puhuminen kiellettiin Kuolonklaanissa. Kauan sitten Kuolonklaanikin eli neljän muun klaanin kanssa, mutta riitautui ja se ajettiin pois metsästä”, selitin jälleen mahdollisimman lyhyesti. Lauhalaukka vaikutti hämmästyneeltä.
”Voitko sinä auttaa meitä karkaamaan täältä?” kysyin Lauhalaukalta ja katsoin tätä vakava ilme kasvoillani. Kolli nyökkäsi hetkeäkään empimättä.
”Vain jos otatte minut mukaanne. Minun on päästävä takaisin kotiin ja kerrottava kaikille, että olen kunnossa”, oranssivalkoinen kolli ilmoitti. Nyökkäsin tyytyväisenä. Mitä useampi kissa juonessa oli mukana, sitä todennäköisemmin voisimme päästä karkuun.
”Tarkkaillaan muutaman päivän ajan näiden kissan toimia, ja yritetään saada heidän luottamus”, ehdotin ja vilkaisin Liljaa ja Daisya kysyvästi.
”Tämä paikka on ihan kamala”, Daisy valitti, ”mutta kai minä muutaman päivän kestän..”
”Se on hyvä suunnitelma”, Lilja totesi ja nyökkäsi.
”Jos tahdot, me voimme kertoa sinulle enemmän meidän tehtävästämme. Kuolonklaani tulee nimittäin olemaan Eloklaanin rajanaapuri, joten minustakin olisi mukava tietää enemmän tästä nykyisestä Kuolonklaanista”, sanoin ja käänsin katseeni taas Lauhalaukkaan. Kolli asettui makaamaan melko lähelle meitä ja nyökkäsi.
”Punatähti, meidän päällikkömme, tulee tuskin pitämään siitä ideasta”, Lauhalaukka totesi ja irvisti.
”Niin minä arvelinkin. Toivottavasti Minttutassu saa puhuttua Kuolonklaanin puolellemme”, huokaisin hiljaisella äänellä. Lauhalaukka näytti yllättyneeltä.
”Ai Punatähden tytär Minttutassu?” kolli kysyi ja kohotti kulmiaan. Nyt myös minä hämmennyin. Oliko Minttutassu päällikön pentu? Nyökkäsin, koska en saanut sanaa suustani. Kenties Minttutassulla oli nyt erittäin hyvä mahdollisuus saada päällikö puolelleen. Paitsi toki oli mahdollista, ettei tämä edes ollut se sama Minttutassu.
”Miten te aiotte perustaa sen Eloklaanin?” Lauhalaukka kysyi. En tiennyt, uskoiko hän täysin puheitamme, mutta ei hän niitä hirveästi näyttänyt epäilevänkään. Olimme kertoneet asioita, joita ei voinut ilman Tähtiklaanin apua tietää. Toivoin, että se riitti selittämään Lauhalaukalle, että puhuimme totta.
”Minusta tulee Eloklaanin varapäällikkö, ja Liljasta tulee meidän parantajamme. Minttutassusta tulee klaanimme ensimmäinen virallinen soturi. Niin Tähtiklaani on asian ennustanut”, kerroin Lauhalaukalle.
”Saanko kysyä sinulta yhden kysymyksen?” kysyin ennen kuin Lauhalaukka ehti vastata.
”Kysy vain”, kolli sanoi nopeasti ja jäi odottamaan. Hetken ajan harkitsin, miten kysyisin asiaa. Muodostin päässäni järkevän kuuloisen lauseen.
”Ovatko kuolonklaanilaiset ilkeitä?” kysyin.

//Lauha? Sori jos tästä tuli vähän tönkkö xd
// 553 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olimme levähtäneet hetken Aurinkokivillä, jonka jälkeen kierros jatkui. Ylitimme joen astinkiviä pitkin ja saavutimme Jokiklaanin reviirin. Yritin kuvitella, kuinka joiklaanilaiset uivat vedessä sulavasti kuin kalat. Metsä tuntui autiolta. Klaanit olivat enää pelkkä muisto vain, eikä niistä ollut jäljellä enää mitään. Matka eteni hitaasti.
”Tuollapäin oli vuodenaikoja sitten Jokiklaanin leiri. Siitä ei nähtävästi ole enää mitään jäljellä”, sanoin ja katselin kohti paikkaa, jossa unessa oli sijainnut Jokiklaanin leiri. Korkea kaislikko peitti näkyvyyden, eikä paikalla näyttänyt olevan mitään merkkiä klaanista. Matka jatkui kohti Tuuliklaanin reviiriä. Jouduimme taas ylittämään joen. Olimme matkan varrella nähneet putouksen, josta Helmiloiste ja Rantatähti olivat kertoneet. Moni kissa oli menettänyt henkensä pudotessaan kallion reunamalta.
Tuuliklaanin reviiri ei ollut muuttunut vuodenaikojen saatossa. Paikka oli edelleen aukea nummialue, jossa tuuli kulki esteettömästi ja takertui turkkeihimme.
”Tämä on Tuuliklaanin entinen reviiri. He juoksivat täällä jäniksien perässä pitkillä jaloillaan”, kerroin käyttäen suurin piirtein samoja sanoja, joilla Helmiloiste oli esitellyt paikan. Suunnistin kohti Tuuliklaanin leiriä.
”Kertoivatko ne tähtikissat oikeasti sinulle tämän kaiken, vai huijaatteko minua vain? Mistä minä tiedän, jos olettekin käyneet täällä aiemmin”, Daisy sanoi epäluuloisesti ja vilkaisi minua.
”Emme me ole. Tähtiklaani kertoi minulle tästä paikasta. Esi-isämme vaelsivat täällä ihan oikeasti ennen Tähtiklaanin katoamista”, selitin kilpikonnakuvioiselle kissalle. Daisy vaikutti edelleen epäluuloiselta. Hän ei täysin luottanut puheisiini, mutta ehkä kierros metsässä oli edes hieman muuttanut naaraan suhtautumista Tähtiklaaniin.
”Tämä on Tuuliklaanin leiri”, totesin astuessani kuopan reunalle. Istuin alas ja katselin hetken ajan leiriä, joka oli vain kuoppa maassa. Näin vanhan mäyrän kolon, jossa pennut ja niiden emot olivat aikoinaan nukkuneet.
”Tuuliklaanilaiset halusivat aina olla lähellä Tähtiklaania, jonka vuoksi he nukkuivat paljaan tähtitaivaan alla”, selitin ja nostin katseeni taivaalle. Päivää oli vielä jäljellä jonkin verran. Voisimme nukkua Korkokivien luona yön yli, ja ylittäisimme ne sitten aamulla.
Astelin alas Tuuliklaanin leiriin. Vilunväreet kulkivat kehoni läpi, kun astuin leirin maalle. Se oli kova, koska lukuisat sukupolvet olivat aikanaan kävelleet sen päällä päivästä toiseen. Edes kuluneet vuodenajat eivät olleet pehmittäneet maata. Jatkoimme matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä.
”Kun Kuolonklaani häädettiin metsästä, sen reviiristä tuli ei-kenenkään -maata”, kerroin Daisylle, koska uskoin Liljan tietävän asiasta jo. Loppupäivä kuluikin siinä, kun kävimme Kuolonklaanin leirissä ja kerroin Daisylle Kuolonklaanista.
Auringon laskiessa suuntasimme kohti Emonsuuta. Se oli paikka, josta pääsi Kuukivelle. Tänäpäivänä kiveä ei enää ollut olemassa, mutta aikoinaan Tähtiklaani oli saanut yhteyden klaanikissoihin sitä kautta.
”Nukutaan tässä yön yli ja jatketaan sitten matkaa Korkokivien toiselle puolelle”, sanoin tasaisella äänellä ja asetuin lähelle Emonsuuta makaamaan. Emme käyneet pimeässä tunnelissa, mutta petoeläinten tai muiden kissojen hajujälkiä ei ollut lähettyvillä. Paikka vaikutti turvalliselta, joten asetuimme kaikki kolme lähekkäin nukkumaan lämmittääksemme toisiamme. Kuvittelin olevani tuuliklaanilainen, joka nukkui tähtitaivaan alla lähellä Tähtiklaania. Ainoa pulma oli, ettei tähtiä ollut enää taivaalla.

Kun aamu sarasti, nousin ensimmäisenä meistä ylös. Saalistin Kuolonklaanin entisellä reviirillä, ja sain kuin sainkin kiinni jäniksen. Vein sen ylpeänä Liljan ja Daisyn luokse. Kaksikko heräili parhaillaan ja suki turkkejaan. Rantatähti oli opettanut minulle viime yönä soturilakia. Kertaisimme sitä niin kauan, että osaisin lausua sen unissanikin. Jokaisen eloklaanilaisen tulisi kunnioittaa soturilakia, jonka esi-isämme olivat laatineet. Siinä esimerkiksi sanottiin, että pennuista pystyi tulla oppilaita aikaisintaan kuuden kuun ikäisinä, ja että klaanikissan tuli hyljeksiä kotikisun pehmeää elämää. Oma riista oli saalistettava itse, eikä kaksijaloilta saisi ottaa ruokaa vastaan. Rantatähti oli kuitenkin painottanut, että tällä hetkellä meidän täytyi toimia vaistojemme varassa, ja kaksijalan ruokaa sai syödä, jos muuta ei ollut tarjolla.
Jaoimme jäniksen kolmeen osaan, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Korkokivet olivat nimensä mukaisesti kamalan korkeat. Niiden ylittäminen oli vaivalloisempaa kuin olimme kuvitelleet. Lopulta kuitenkin pääsimme Korkokivien huipulle. Käännyin ympäri ja katsoin metsää. Täältä saatoin nähdä sen lähes kokonaan. Haikea olo valtasi minut, koska tiesin, etten enää koskaan tulisi käymään täällä. Paikka oli saanut minuun täysin uudenlaista voimaa, ja uskoin sen johtuvan esi-isiemme hengistä, jotka vaelsivat täällä. Kun käänsin selkäni metsälle, lupasin tekeväni kaikkeni Eloklaanin suhteen. Pelastaisimme esi-isiemme henget hinnalla millä hyvänsä. Minusta tuntui, että olimme sen velkaa heille.
Alastulo oli huomattavasti nopeampaa kuin kiipeäminen. Välillä jouduin varomaan, etten juoksisi liian kovaa. Silloin saattaisin menettää jalkojeni hallinnan ja kaatua.
Aurinkohuipun jälkeen olimme taas maan tasalla. Katselin hetken ajan ympärilleni. Korkokivien tällä puolen oli myös nummea, mutta vasemmalla oli tiheän näköinen metsä. Se tuntui hyvältä vaihtoehdolta, joten johdatin pientä joukkoamme sinne päin.
”Kauanko tässä matkassa oikein sitten kestää?” Daisy uteli ja vilkaisi meitä. Kohautin lapojani tietämättömänä.
”Kuolonklaanilla matkassa kului monta vuodenaikaa, mutta me varmaan selviämme nopeammin kolmistaan”, selitin ja vilkaisin takanani kulkevaa Daisya.
”Kaksijalkani varmaan ikävöi minua jo”, sinikilpikonnakuvioinen kissa sanoi hiljaisella äänellä. En osannut sanoa mitään. Naaras ei kai ollut vieläkään ymmärtänyt, ettei hänen kaksijalkansa enää välittänyt hänestä. Miksi muuten se olisi jättänyt kissan yksin oman onnensa nojaan ulos?

Etenimme melko nopeaan tahtiin. Kuussa lehtisade oli edennyt entisestään. Puut pudottivat nopeaan tahtiin lehtiään, ja ilma sen kun viileni. Kaipasin viherlehden lämpöä.
Kävelimme tällä hetkellä kaksijalkalan kujilla. Lukuisten kissojen haju leijaili ilmassa uhkaavasti. Tarkkailimme ympäristöämme aktiivisesti. Vähän väliä näin kissoja siellä täällä syrjäisemmillä kujilla, kun he vakoilivat meitä. Vakoiluyritys oli kuitenkin aika onneton, koska me näimme kissat. Kenties he halusivatkin, että me huomasimme heidän läsnäolonsa. Emme puhuneet mitään, vaan kävelimme vain ja väistelimme kaksijalkojen katseita. Olimme jo tottuneet pitkiin kävelymatkoihin, koska vietimme päivämme vain kävellen. Välillä kävelimme myös öisin. Kaksijalkalat oli usein turvallisinta ylittää öisin, mutta tämä kaksijalkala oli vaikuttanut rauhalliselta.
Yllättäen kissat tulivat esiin piiloistaan ja asettuivat koko kujan leveydelle. Daisy säikähti kissoja, ja suoraan sanottuna myös minun karvani olivat vähällä nousta pystyyn. Kujakissat olivat myös tässä kaksijalkalassa rähjäisen oloisia. Turkit olivat huoltamattomia, kylkiluut näkyivät selkeästi ja turkit olivat täynnä taisteluarpia. Yksi kissoista astui eteenpäin. Hänellä oli oranssi turkki, jossa risteili tummempia, paksuja raitoja. Kissan vasemman silmän kohdalla oli pelkkä kuoppa. Oikea silmä oli väriltään harmaansininen. Katseeni kiinnittyi kissan kaulassa olevaan siniseen pantaan. Daisy oli kertonut, että jotkut kaksijalat merkkasivat kissansa kaulapannoilla. Tämä kissa oli kaiketi entinen kotikisu.
”Anteeksi, olemme vain ohikulkumatkalla. Voisitteko väistää?” kysyin rauhallisella äänellä, mutta kissat eivät tehneet elettäkään väistyäkseen tieltämme.
”Ei käy. Kukaan ei poistu tästä kaksijalkalasta”, oranssi kissa totesi rahisevalla äänellä. Siristin silmiäni peittääkseni yllättymiseni. Epäröivin askelin peruutin taaksepäin ja käännyin pian toiselle kujalle. Kissat kuitenkin seurasivat meitä, ja katosivat taas kaksijalkalan varjoihin. Tunnelma oli kireä. Huomasin, että Lilja ja Daisy kulkivat vain entistä lähempänä toisiaan ja minua. Välillä kissat asettuivat taas tiellemme ja pakottivat meidät kääntymään. En tiennyt mitä tehdä. Miten ihmeessä me pääsisimme pois täältä?
Kun aurinko alkoi jo laskea, minä kyllästyin tähän leikkiin. Kun kissat viimeisen kerran asettuivat tiellemme, astuin askeleen lähemmäksi oranssia kollikissaa.
”Miksi me emme saa poistua täältä?” kysyin vakavalla äänellä.
”Koska tämä on meidän reviirimme. Jos astutte kotiimme, ette pääse pois. Jokainen, joka tänne saapuu, joutuu kuolemaan tai liittymään meidän riveihimme. Se on johtajamme määräys, jota täytyy totella”, oranssi kissa vastasi ylpeällä äänellä. Kirosin mielessäni. Olisi vain pitänyt kiertää kaksijalkala, vaikka se olisikin vienyt päiviä!
”Missä tämä johtajanne on?” kysyin varovaisella äänellä, koska en halunnut vahingossakaan suututtaa tätä kissaa. Hän virnisti.
”Tahdot siis tavata hänet?” kolli kysyi hymyillen. Nyökkäsin.
”Hyvä on. Seuratkaa minua. Minun nimeni on Arpi”, kissa selitti ja lähti johdattaman meitä syvemmäksi kaksijalkalaan. Hänen ystävänsä kulkivat meidän vierellämme ja takanamme. Tilanne oli hyvin ahdistava, mutta en saisi näyttää sitä. Vilkaisin Liljaa ja hymyilin tälle. Naaras ei hymyillyt takaisin.

Arpi johdatti meidät hylättyyn kaksijalan pesään. Loikkasimme sisään rikotusta ikkunasta, ja jatkoimme matkaa ylempään kerrokseen. Olimme aiemmin käyneet eräässä hylätyssä kaksijalan pesässä, koska sade oli ollut kova. Olimme tarvinneet silloin kipeästi sateensuojaa, ja pesä oli ainoa vaihtoehto.
Lukuisat kissat katselivat meitä etäältä. Alemmalla tasolla oli ollut pari naarasta, joilla oli ollut pienen pieniä pentuja. Arpi oli tervehtinyt toista naarasta. Kenties se oli ollut kollin kumppani. Ylemmässä kerroksessa tilaa oli paljon. Pesän katossa oli pari reikää, ja ikkunoita oli joka seinämällä. Kookas, hopeanharmaa naaraskissa istui melko keskellä aukiota. Kissan turkilla risteili tumma tabbykuviointi. Kissa huomasi meidät nopeasti, ja vilkaisi sitten kysyvästi Arpea.
”Ovatko nämä uusia alokkaita?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja nousi istumaan. Arpi nyökkäsi.
”He halusivat tavata sinut”, oranssi kolli totesi ja kohtasi johtajaksi kutsutun naaraan vihreät silmät. Kissa nyökkäsi, ja Arpi poistui luotamme. Lukuisat silmäparit katselivat meitä. Pesässä oli paljon kissoja, joista osa oli melko hyväkuntoisia.
”Keitä te olette?” tabbykuvioinen kissa kysyi. Vilkaisin Liljaa, joka kehotti minua vastaamaan. Käänsin taas katseeni kissajoukon johtajaan.
”Olen Mesi, ja tässä on sisareni Lilja. Tämä toinen kissa on Daisy, meidän ystävämme. Me emme halua aiheuttaa ongelmia, mutta meidän on päästävä pois kaksijalkalasta. Olemme saaneet esi-isiltämme tehtävän suoritettavaksi”, selitin vakavalla äänellä, koska en halunnut olla kissan silmissä mikään vitsi. Hän tuhahti ja katsoi minua silmiään pyöräyttäen.
”Minkälainen tehtävä?” hän kysyi aidosti kiinnostuneena.
”Olette varmaankin huomanneet, että tähdet ovat kadonneet taivaalta, eikö niin? Meidän tehtävämme on tuoda ne takaisin. Tähtiklaani lähetti meidät, koska meidän on perustettava klaani. Tämä varmasti kuulostaa uskomattomalta, mutta Tähtiklaani johdattaa meitä eteenpäin. Jos emme perusta uutta klaania, kaikki esi-isämme katoavat, eivätkä tähdet tule enää koskaan takaisin”, sanoin ja katsoin naarasta suoraan silmiin, yrittäen tehdä häneen vaikutusta. Naaraan ilme oli vakava. Hetken jo uskoin, että hän uskoi minua. Sitten kissa kuitenkin purskahti nauruun.
”Tuo on paras selitys, mitä olen koskaan kuullut! Etsikää itsellenne mukava paikka tästä kerroksesta. Aamulla joku kertoo teille lisää joukostamme, ja saatatte jopa päästä mukaan kujapartioihin”, kissa totesi. Olin pettynyt siihen, että naaras ei ollut uskonut meitä. Minulla ei ollut kai muita vaihtoehtoja, koska yksi kissoista tuli ja katsoi meitä tuimasti. Kävelimme pettyneinä erääseen nurkkaan, jossa ei ollut muita kissoja.
”Olen pahoillani, etten onnistunut”, kuiskasin hiljaisella äänellä Liljalle ja Daisylle, ”täytyy yrittää keksiä joku keino päästä täältä pois, mutta emme saa suututtaa näitä kissoja jos haluamme selvitä täältä elossa pois.”
Minua ei väsyttänyt, enkä edes pystynyt nukkumaan. Arvelin, että tämä johtajaksi kutsuttu kissa oli saanut joukkoihinsa paljon kissoja tällä tavalla. Moni pelkäsi kuolemaa, jonka vuoksi heidän oli vain hyväksyttävä se, että he kuuluivat tähän joukkoon. Minä en pelännyt kuolemaa, mutta en voinut kuolla vielä. Minulla oli tehtävä suoritettavana, jonka vuoksi minun oli selvittävä täältä hengissä pois.

//Lilja tai Lauha?
// 1598 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Lilja, kerro minulle, mikä tämä kasvi on.” Sienikarva osoitti kuonollaan pientä valkoista kukkaa, jossa oli suuri keltainen keskus.
”Se on kamomillaa”, vastasin heti, minun tarvitsi nähdä kasvi vain vilaukselta, kun Sinilehden opettamat tuntomerkit nousivat mieleeni.
Sienikarva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin on. Tiedätkö, mihin sitä käytetään?”
Silmäilin kukkaa yrittäen palauttaa päähäni kaiken tähän mennessä oppimani. Palasin muistoissani pari yötä taakse päin, jolloin Sinilehti oli kertonut minulle paljon hyödyllisiä tietoja liittyen yrtteihin ja niiden käyttämiseen parantamisessa. ”Sitä annetaan yleensä kauas matkustavalle kissalle.”
”Aivan. Koska kamomilla vahvistaa sydäntä ja rauhoittaa mieltä, se antaa voimaa pitkillekin matkoille”, Sienikarva maukui tyytyväisen kuuloisena. Tunsin pientä ylpeyttä itsestäni, vaikkakin kamomilla oli vasta yksi niistä kymmenistä yrteistä, jotka minun tulisi opetella muistamaan pelkästään näön ja hajun perusteella. Jos en olisi kykeneväinen siihen, minut tultaisiin muistamaan klaanien historian surkeimpana parantajana, joka petti potilaansa ja esi-isänsä. Pelkkä ajatus minulle suodussa tehtävässä epäonnistumisesta kuristi kurkkuani kuin saaliin ympärille kiertyvä käärme.
”Osaatko sanoa, mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?” Käännyin katsomaan Sinilehteä, joka oli ilmestynyt yllättäen taakseni. Naaras piteli tassuissaan punaisia marjoja, jotka näyttivät minusta hyvin houkuttelevilta. En kylläkään tiennyt, mitä ne olivat, sillä näin ne nyt vasta ensimmäistä kertaa, luulisin. Pelko valtasi mieleni, sillä en ollut varma, olisiko minun pitänyt tunnistaa marjat joltain aiemmalta kerralta, jolloin parantajat olivat opettaneet minulle parantajuudesta.
”E-en osaa sanoa”, sanoin tukahtuneella äänellä ja yritin niellä kurkkuuni noussutta palasta. Sen sijaan, että Sinilehti olisi alkanut sättiä minua muistamattomuudestani, hän vain nyökkäsi ja laski marjat maahan.
”Nämä ovat kuolonmarjoja. Ne voivat tappaa kissan vain parissa hetkessä”, parantajanaaras puhui matalalla äänellä, hän ei irrottanut katsettaan punaisista marjoista. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi niistä, en olisi uskonut marjoista olevan johonkin niin pahaan. Kuolonmarjat. Nimi toi mieleeni Kuolonklaanin, jonka oli määrä olla rajanaapurimme tulevaisuudessa, sitten, kun Eloklaani olisi perustettu.
”Mihin parantaja näitä marjoja tarvitsee?” kysyin yhä hieman järkyttyneenä.
”Aina joku nuori kissa erehtyy uteliaisuuttaan maistamaan näitä marjoja, jotka saattavat ulospäin vaikuttaa vaarattomilta, mutta jotka myrkyttävät kissan elimistön tullessaan syödyksi.” Nyökkäsin vaitonaisena. Tuijotin marjoja tarkkaan, painaen mieleeni pienimmänkin yksityiskohdan niiden pyöreästä olomuodosta, jotta osaisin varoittaa matkakumppaneitani hiljaisesta mutta tappavasta vaarasta.
”Aikasi on lopuillaan tältä yötä.” Sen sanottuaan Sinilehti katosi vaaleaan utuun Sienikarvan kanssa, ja jäin seisomaan yksin keskelle valkeutta.

Herätessäni aurinko oli jo korkealla. Mesi oli jättänyt minulle puolikkaan hiiren nenäni eteen, ja ryhdyin syömään sitä vähän nihkeästi: uni kuolonmarjoista oli vienyt suurimman osan ruokahalustani, mutta koska en halunnut vaikuttaa kiittämättömältä ruoasta, jonka esi-isäni olivat sallineet meidän saada kiinni, söin hiiren väkisin.
Mesi tassutti luokseni. Hän istahti minua vastapäätä ja katsoi minuun vienosti hymyillen. Vastasin heikosti hänen hymyynsä, ajatukseni pyörivät edelleen viime öisessä unessani. Jokin niissä marjoissa sai karvani nousemaan pystyyn, vaikkei niistä ollutkaan mitään mainittavaa uhkaa, ellei sattuisi panemaan yhtä sellaista suuhunsa.
”Ilmehdit melko tuskallisen näköisesti unissasi”, Mesi totesi, enkä osannut sanoa, kuulsiko hänen äänestään enemmän huoli kuin pieni kiusoitteleva sävy.
”Tähtiklaani kertoi minulle taas yrteistä. Tällä kertaa sain kuulla kuolonmarjoista”, kerroin hieman käheällä äänellä, kurkkuani kuivasi pitkän yön jälkeen. Mesi nyökkäsi, ja odotti selvästi minun kertovan lisää näistä tappajamarjoista. ”Nimi tai niiden ulkomuoto ei ole läheskään niin pelottava verrattuna siihen, mitä se marja voi tehdä kissan sisällä. Jos joku onneton erehtyy nielaisemaan sellaisen, hänen elimistönsä myrkyttyy vain parissa hetkessä, ja kuolema ottaa hänen henkensä kivuliaasti ja armotta.” Veli näytti vähän säikähtäneeltä, mutta hän siloitti karvansa nopeasti ja nyökkäsi toistamiseen.
”Sitten yritämme varoa niitä”, valkea kolli sanoi rauhallisesti. Nyt minäkin nyökkäsin, oloni oli jo huomattavasti kevyempi, kun olin saanut purkaa taakkaa veljelleni. Minun pitäisi kertoa marjoista vielä Daisyllekin, jotta hän osaisi varoa niitä. Tosin, hyvä puoli tässä oli, että lehtikato teki tuloaan kovaa vauhtia, eivätkä marjat saati mitkään muutkaan vaaralliset rehut menestyisi. Samalla hetkellä minulle nousi päähän ajatus, jota en ollut tullut miettineeksi ennen: Jos perustaisimme Eloklaanin ennen lehtikatoa tai jopa sen aikana, mistä saisin yrttejä?
Minulla ei ollut paljoa aikaa miettiä sitä, sillä jatkoimme taas kierrosta. Olimme pysähtyneet lepäämään Aurinkokiviksi kutsutulle paikalle, josta tarkoituksenamme oli jatkaa Jokiklaanin reviirille Meden johdolla. Minusta veli oli suoriutunut hyvin tehtävästään joukkomme johtajana, ja kunhan hän vielä vähän tuosta kasvaisi ja saisi kerättyä itselleen kannattajia, tulisi hänestä paras päällikkö klaanillemme! Toivoin vain, että voisin olla hänen veroisensa parantaja.

//Mesi?
//671 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olimme ohittaneet korkeita mäntyjä täynnä olevan metsän, ja löytäneet laakson, jonka keskellä kasvoi valtava tammipuu. Kun olimme kiertäneet laakson ympäri, olin nähnyt kolme suurta kantoa, jotka mitä ilmeisimmin kuuluivat samanlaisille tammille kuin tämä, joka yhä oli pystyssä. Kävimme nukkumaan tammen juurelle. Ennen nukahtamistani katsoin tarkkaavaisesti valtavaa kiveä, joka oli erittäin tutun näköinen. En saanut päähäni, mistä minä tunsin tuon valtavan kivenlohkareen, mutta se pyöri ajatuksissani aina siihen saakka, kun vajosin syvään uneen.

Räpyttelin silmiäni, ja Tähtiklaanin maisemat alkoivat hiljaa ilmestyä ympärilleni. Helmiloiste ja Rantatähti astelivat luokseni kevein askelin.
”Hei Mesi”, Helmiloisteen ääni oli pehmeä, kun hän kohtasi katseeni. Jokiklaanin entinen päällikkö hymyili minulle ystävällisesti. Nyökkäsin tervehdyksen sekä hänelle, että Rantatähdelle.
”Mietin tänään, että ettekö te voisi ilmestyä Daisyllekin? Hän ei usko Tähtiklaaniin, ja haluaisin saada hänetkin uskomaan. Hän ei kuitenkaan kuuntele meitä, vaikka kerromme hänelle kaiken tästä tarunomaisesta paikasta”, sanoin ja katsoin kaksikkoa toiveikkaana. Rantatähti pudisteli päätään.
”Hänen on itse löydettävä uskonsa, emmekä me voi siinä auttaa”, Rantatähti vastasi pahoitellen. Nyökkäsin pettyneenä, mutta ymmärsin syyn kuitenkin hyvin. Ketään, joka ei uskonut mihinkään, ei voinut pakottaa uskomaan.
”Ehkä voisimme kuitenkin auttaa vähän. Mesi, tiedätkö sinä missä te parhaillaan olette nukkumassa?” Helmiloiste kysyi ja astui askeleen eteenpäin. Katsoin hämmentyneenä naaraskissaa, joka odotti minulta vastausta. Hetken pohdinnan jälkeen, ymmärsin mitä naaras tarkoitti. Mieleeni palasivat unet, joissa Helmiloiste oli näyttänyt minulle Kuolonklaanin historiaa. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun muistin valtavan kiven, jonka päällä tummanharmaa kollikissa oli seissyt. Olimme Nelipuiden laaksossa, tai ei kai sitä tällä hetkellä voinut kutsua sillä nimellä, koska paikalla oli vain yksi tammi pystyssä.
”Olemmeko me klaanien reviirillä?” henkäisin. Helmiloiste hymyili tyytyväisenä, koska olin keksinyt vastauksen.
”Olette. Mietin vain, että jos näyttäisit hänelle paikkoja reviireiltä. Se voisi saada Daisyn uskomaan, että olette oikeasti Tähtiklaanin valittuja, ja että me olemme täällä”, Helmiloiste ehdotti ja vilkaisi kysyvästi Rantatähteä. Entisellä päälliköllä ei tuntunut olevan mitään ideaa vastaan.
”Minä voin esitellä sinulle Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Kuolonklaanin reviiriä. Rantatähti varmaankin voi tehdä saman Myrskyklaanille ja Varjoklaanille”, Helmiloiste sanoi, ja Rantatähti nyökkäsi. Hopeanharmaa naaras kosketti kuonoani, jolloin suljin silmäni. Kun avasin ne taas, seisoimme avaralla nummella. Tuuli tarttui turkkiini ja sai vilunväreet kulkemaan kehoni lävitse. Helmiloiste aloitti kierroksensa.

Raotin hitaasti silmiäni. Uni oli loppunut nopeisiin hyvästeihin. Katseeni liukui Puhujankivelle, jonka juurella kilpikonnakuvioinen Daisy käveli. Naaras yritti loikata kiven päälle, mutta hänen loikkansa jäi lyhyeksi. Etsin katseellani nukkuvaa Liljaaa, mutta naarasta ei näkynyt. Nousin ylös, venyttelin ja kävelin kohti Daisya. Entinen kotikisu käännähti minun suuntaani hieman nolostuneen oloisena. Hän arvasi, että olin nähnyt onnettomat hyppy-yritykset.
”Missä Lilja on?” kysyin heti.
”Lähti saalistamaan”, kasijalkalan kissa totesi ja suuntasi katseensa taivaalle. Aurinko oli jo noussut, ja taivas oli pilvetön. Tämä olisi hyvä päivä esitellä Daisylle metsän klaanien entisiä reviireitä.
Minusta tuntui uskomattomalta olla täällä. Seisoin paikassa, jossa esi-isäni olivat käyneet lukuisia taisteluita, kohdanneet toisensa joka täyden kuun aikaan ja ylipäätään kävelleet täällä.
Ei kulunut kauaakaan, kun Lilja palasi suussaan orava. Jaoimme sen kolmeen osaan, ja ilmoitin kaksikolle siitä, että esittelisin Daisylle reviireitä. Lilja kai oli unissaan käynyt metsässä, mutten tiennyt oliko hän tunnistanut paikkaa. Daisy katsoi minua huvittuneena.
”Mitä sinä oikein horiset?” kilpikonnakuvioinen naaras naurahti, kuin tämä olisi ollut jokin vitsi.
”Lukemattomia vuodenaikoja sitten täällä asui ensin viisi, ja sitten neljä klaania. Tähtiklaanin kissat kertoivat minulle siitä. He myös esittelivät minulle reviirit, jotta voisin näyttää paikat myös teille”, sanoin.
”Se on oikein hyvä idea”, Lilja totesi hymyillen. Daisy ei tuntunut uskovan.
”Mistä minä tiedän, ettet vain yritä huijata minua?” kissa kysyi epäröiden.
”Koska voin kertoa sinulle, että tuolla päin on ukkospolku, jonka toisella puolella on suuri suoalue. Se oli aikoinaan Varjoklaanin reviiriä. Tuolla taas on suuri nummialue, joka kuului Tuuliklaanille. Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajalla on rotko, jonka pohjalla virtaa – tai ainakin on virrannut – joki. Kuolonklaanin reviirin rajalla taas on valtavat kivet, joita kutsutaan Korkokiviksi. Haluatko nähdä, voin esitellä paikat sinulle?” kysyin vakavalla äänellä. Lilja tuntui ymmärtävän, mitä hain takaa. Daisy hymähti ja kohautti lapojaan.
”Hyvä on, käydään katsomassa”, hän sanoi. Lähdin johdattamaan kaksikkoa pois Nelipuiden laaksosta. Vilkaisin laakson reunalla alas, ja kuvittelin mielessäni klaanikissat taistelemaan neljän suuren tammen keskelle.
Kuten olin kertonut, kohtasimme Ukkospolun. Se oli rauhallinen, eikä sen pinta ollut yhtä musta kuin suuressa kaksijalkalassa olevien ukkospolkujen pinnat. Ylitimme polun kuitenkin nopeasti, koska emme halunneet liiskaantua hirviön alle. Ukkospolun takana oli suo. Lilja katseli ympärilleen, ja kipitti vähän matkan päähän katselemaan joitakin kasveja.
”Tähtiklaani on kertonut minulle yrteistä”, Lilja kertoi. Hän nuuhkaisi yrttiä, ja palasi sitten luoksemme. Katselin ympärilleni, ja keskityin samalla kävelemiseen. Suo oli melko upottava, ja piti varoa maassa olevia lammikoita, jotka eivät vaikuttaneet houkuttelevilta.

Varjoklaanin reviirin jälkeen jatkoimme Myrskyklaanin reviirille. Esittelin Daisylle Pöllöpuun, jossa kauan sitten oli asustanut pöllöjä. Nyt niitä ei näkynyt. Jatkoimme matkaamme valtavalle kivikasalle, jota Tähtiklaanin kissat olivat kutsuneet Aurinkokiviksi. Kivet sijaitsivat aivan joen rannalla. Katselin joen toiselle puolelle ja yritin kuvitella mielessäni jokiklaanilaiset uimaan vedessä. Haikea olo valtasi kehoni, kun emon kuolema palasi mieleeni. Hän ei ollut osannut uida, jonka vuoksi joki oli vienyt hänen henkensä. Nielaisin surun tunteen pois mielestäni, ja jatkoimme matkaa. Helmiloiste oli kertonut, että klaanien partiot kävivät rajoja läpi päivittäin. Yritin kuvitella olevani myrskyklaanilainen, joka kiersi klaaninsa rajaa läpi. Olisi varmasti ollut mahtavaa elää klaanissa. Reviirit vaikuttivat uskomattomilta. En malttanut odottaa, että pääsisin perustamaan Eloklaanin. Saisin itse kulkea rajoja pitkin ja varmistaa, että tunkeilijat pysyivät kaukana. Ja mikä tärkeintä, meidän ei tarvitsisi enää vaeltaa yötä päivää nälissämme. Saisimme kodin, jossa voisimme elää koko loppuikämme.

//Lilja?
// 876 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puoli kuuta kului kuin siivillä. Daisysta oli tullut uusi hyvä ystävämme, vaikka hän suhtautuikin esi-isiimme ja Tähtiklaaniin edelleen hieman kyseenalaistaen. Emme kuitenkaan ottaneet siitä pahaksemme, sillä minä ja Mesi molemmat tiesimme, että Tähtiklaani oli täysin vieras sana kaksijalkalan kissoille.
Kiersimme parhaillaan pientä kaksijalkalaa, jossa oli huomattavasti rauhallisempaa kuin siinä isossa kaksijalkalassa, johon olimme matkamme alussa eksyneet. Täällä oli kyllä pesiä, mutta ne olivat paljon pienempiä ja vaatimattomamman näkösiä, eivätkä tuntuneet yhtään niin uhkaavilta kuin ne valtavat kivitornit.
Vatsani oli tyhjillään, edellisestä ateriasta oli jo hyvän aikaa. Meidän täytyisi kohta pysähtyä metsästämään, vaikka ajatus tuntuikin minusta vastenmieliseltä, etenkin kun olimme kaksijalkojen mailla. Joskus olimme joutuneet jopa syömään riistan puutteessa kaksijalkojen tähteitä, ja ruoansulatukseni oli mennyt niistä ihan sekaisin.
Meillä oli tuuria matkassa, sillä pääsimmekin kaksijalkalasta ulos odottamaani nopeammin. Edessämme kohosivat nyt korkeat männyt, joita jatkui silmänkantamattomiin. Metsä kuulosti minusta houkuttavalta ajatukselta, kuten varmasti myös kanssani varttuneesta Medestä, mutta en ollut varma, miten Daisy tuli toimeen tiheämmän aluskasvillisuuden kanssa. Joka tapauksessa päätimme kulkea metsän läpi ja etsiä jostain suojapaikan yöksi.
Metsän tuoksut tulvahtivat sieraimiini, minulle tuli turvallinen ja kotoisa olo. Mesi löysi meille oravan, jonka söimme kolmeen pekkaan. Sen jälkeen jatkoimme matkaa.
Jokin tässä metsässä sai vatsani muljahtamaan ympäri. En osannut sanoa, oliko tunne hyvä vai paha, mutta en ollut enää ollenkaan varma, oliko tähän metsään tuleminen ollut sittenkään niin kovin hyvä idea. Vilkaisin veljeni suuntaan: Mesi katseli ympärilleen keskittyneen näköisenä, ihan kuin hän olisi nähnyt paikassa jotakin tuttua.
Alkoi jo hämärtää, kun löysimme reitin ulos metsästä. Edessä oli avaraa maastoa, mutta huomioni kiinnitti suuri tammipuu keskellä tuota komeutta. Mesi lähti kuin ajatukseni lukien viemään meitä sen suuntaan. Daisy vilkuili ympärilleen hitusen epäröivän näköisenä, mutta pysytteli urheasti mukana.
Jouduin kallistamaan päätäni vähän takakenoon nähdäkseni kunnolla korkeuksiin kohoavan ikivanhan tammen koko komeudessaan. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja ihoni nousi kananlihalle. Puu oli kaunein ja samaan aikaan kauhistuttavin asia, jonka olin koskaan nähnyt.
Kun olimme tutkineet ympäristön mahdollisten uhkien varalta, käperryimme kaikki pieneksi kasaksi puun juureen. Painoin pääni veljeni turkkia vasten, ja tunsin Daisyn liikahtavan takanani. Olin kauhean uupunut, joten kun suljin silmäni, vaivuin sillä samalla hetkellä syvään uneen ja tapasin Tähtiklaanin lähettämät oppaani.

//Mesi?
//351 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesi: 132kp! –

Lilja: 62kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Yö kaksijalkalan kujalla oli ollut tähänastisen elämäni kamalin. Vatsani huusi tyhjyyttään, ja minua heikotti. Olin tavannut Tähtiklaanin viime yönä. Helmiloiste oli kertonut minulle omasta elämästään, ja Rantatähti oli tehnyt samoin. Yritimme toivottomina etsiä Liljan kanssa syötävää, mutta kaksijalkalassa sitä ei ollut. Kaksijalkala haisi oudolle. Metsässä ilma oli raitista ja eläinten hajuja oli lähes joka paikassa. Kaksijalkalassa haisi vain hirviöt, kaksijalat, koirat ja kaikki ne muut kummat hajut, joita emme sisareni kanssa tunnistaneet. Jalkojani särki kävelyn vuoksi.
Ilma oli viileä, ja taivaalle oli ilmestynyt muutama valkoinen pilvenhattara. Pilvet liikkuivat nopeaa tahtia eteenpäin, mutta kivisten rakennusten suojassa tuulenvire oli vain pieni hento. Arvelin, että metsässä tuuli olisi ollut voimakkaampi.
”Kauankohan joudumme vielä taivaltamaan kaksijalkalassa?” Lilja pohti ääneen ja katseli tarkkaavaisesti ympäristöään. Minä tein samoin. Ukkospolku kulki vain muutaman ketunmitan päässä meistä, ja hirviöt ryntäilivät ohitsemme vähän väliä. Polun toisella puolella käveli kaksijalkoja, mutta onneksemme niitä ei tällä puolella näkynyt.
”En tiedä. Toivottavasti emme kauaa”, sanoin ja vilkaisin sisartani, joka väläytti minulle hennon hymyn. Me selviäisimme tästä kyllä.

Pienet vesipisarat putoilivat pienen ukkospolun mustalle pinnalle. Olimme päättäneet pitää pienen hengähdystauon löydettyämme sopivan paikan. Tämä oli pieni nurmialue kaksijalan pesän edustalla, ja olimme piiloutuneet pensaiden alle.
”Miten ihmeessä kaksijalat voivat asua täällä?” Lilja kysyi ja yskäisi. Katsoin huolestuneena sisartani, joka yski vähän lisää. Johtuikohan se pensaista vai kaksijalkalan huonosta ilmasta? En vaivautunut kysymään, sillä juuri nyt oli muutakin mietittävää. Kaksijalkala tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Olimme nähneet paljon lintuja ja pari oravaa, mutta emme voisi saalistaa niitä keskellä kaksijalkalaa. Pitäisi mennä pesien pihalle ja kaikkien kaksijalkojen nähtäväksi. Muistin emon varoitukset kaksijaloista. Paras vaihtoehto oli pysytellä piilossa katseilta.
”Tämä on minun pihani!” sihahdus sai minut säikähtämään. Juoksin pariaskelta karkuun, kun pensas alkoi heilua. Lilja ryntäsi perääni. Käännyimme ympäri ja katsoimme tulijaa, joka astui kahden pensaan välistä näkyville. Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsoi meitä vihaisin silmin. Tämä kissa oli melko laiha ja rähjäinen. Pitkästä turkista ei oltu pidetty hyvää huolta. Kissan häntä oli tuuhea, ja korvissa oli pienet tupsut. Naaraskissan silmät olivat keltaiset.
”Olemme vain ohikulkumatkalla, emmekä tienneet tämän olevan sinun pihaasi”, takeltelin ja katsoin naaraskissaa. En ollut koskaan tavannut muita kissoja emon, Liljan ja tähtikissojen lisäksi. Kissan vihainen katse muuttui lempeäksi, ja tämä puhkesi nauruun. Hän sipaisi kielellään rinnassaan törröttäviä karvoja ja virnisti.
”Hei, minä olen Daisy. Keitä te olette?” kissa esitti kysymyksen. Vilkaisin epäröiden Liljaa. Pitäisiköhän meidän kertoa oikeat nimemme?
”Minä olen Mesi, ja tässä on sisareni Lilja. Osaatko kertoa, miten pääsemme pois kaksijalkalasta?” päätin siirtää keskusten heti pois meidän nimistämme.
”Totta kai! Matka ei ole pitkä, voin viedä teidät pois täältä”, kilpikonnakuvioinen naaraskissa totesi ja lähti heti johdattamaan meitä eteenpäin. Kissan häntä pysyi pystyssä, kun kissa käveli eteenpäin.
”Asutko sinä yksin täällä?” Lilja kysyi ja vilkaisi minua. Aluksi en ymmärtänyt mitä naaras yritti, mutta asia valkeni minulle hetkessä. Voisimme kysyä, jos Daisy haluaisi liittyä seuraamme ja lähteä kanssamme kohti Kuolonklaania. Olisi hyvä kerätä ystäviä, koska tarvitsisimme paljon kissoja Eloklaanin perustamiseen
”Joo, tai oikeastaan en. Minulla on oma kaksijalka, jonka luona asun. En kyllä ole nähnyt häntä kuuhun, mutta kyllä hän rakastaa minua, ihan takuulla rakastaa. En pääse enää pesääni, mutta pidän pihani puhtaana muista kissoista”, Daisy hymyili lempeästi ja asteli syrjäiselle kujalle. Huomasin, että hymyn läpi tunkeutui suru. Se sai minut epäilemään kissan sanoja. Jos hän ei päässyt sisään pesäänsä tai ollut nähnyt kaksijalkaansa kokonaiseen kuuhun, oliko hän enää silloin edes kotikisu? Emo oli sanonut, että kotikisut asuivat kaksijalkojen pesässä, mutta Daisy kai asui ulkona.
Sade oli lakannut. Musta kivipinta jalkojemme alla oli yhä märkä. Ukkospolun katku oli täällä laimea, jonka vuoksi saatoin jopa haistaa muutakin kuin sen. Haistoin kissan. Ei, ainakin kaksi kissaa. Hidastin tahtiani ja vilkaisin Liljaa.
”Daisy, me emme ole yksin täällä”, kuiskasin hiljaisella äänellä.
”Ei hätää, ei kujakissoista ole harmia, kunhan ette hyökkää niiden kimppuun tai asetu niiden reviirille. Ne esittävät kovia, mutta ovat silti ihan mukavia”, pitkäkarvainen kissa vastasi. Sanat eivät lohduttaneet minua.
Kova ääni takavasemmalta sai minut säpsähtämään. Kiiltävä, litteä esine putosi maahan ja aiheutti järkyttävän äänen. Niin kauan kuin esine liikkui maassa, se piti ääntä. Lopulta se jäi aloilleen. Huomasin, että esineen oli pudottanut ruskea kissa. Sen silmät kiiluivat hämärässä. Kolli loikkasi alas metallisen korin sisältä. Kissa käveli hitaasti peräämme. Sen molemmat korvat olivat repeytyneet, turkki oli rähjäinen ja täynnä arpia. Lisäksi kissan suussa oli kai joku ongelma, kun etuhampaat puskivat huulen alta esiin. Se sai rähjäisen kujakissan näyttämään oikeastaan aika pelottavalta. Jatkoimme kävelyä Daisyn takana.

Kun aurinko oli jo laskemassa, pääsimme viimein kaksijalan rajalle. Metsä häämötti edessämme ja tuntui kutsuvan meitä. Olimme kulkeneet lukuisien kaksijalkojen pesien lävitse, nähneet pari kulkukissaa ja koiriakin. Emme onneksi olleet joutuneet kohtaamaan yhtäkään, sillä Daisy oli pitänyt meidät kaukana niistä.
”Tässä tämä nyt sitten on, kaksijalkalan raja. Minne te muuten olette matkalla?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi ja istuutui alas läheisen puun alle. Istuimme kissan viereen.
”Meillä on tehtävä suoritettavana. Meidän esi-isämme ovat valinneet meidät perustamaan uuden klaanin, joka pelastaa kuolleiden esi-isiemme sielut. Joudumme etsimään verenhimoisen klaanin ja jäämään asumaan sen lähelle”, totesin rauhallisella äänellä. Daisy katsoi minua hetken ajan kuin kajahtanutta, ja purskahti sitten nauruun. En ymmärtänyt, miksi kotikisu nauroi minulle.
”Tuo on paras vitsi mitä olen kuullut!” naaras sai sanottua naurunsa seasta.
”Ei se ole mikään vitsi, vaan ihan totta!” Lilja puolustautui. Miksi Daisy ei uskonut meitä?
”Tahdotko lähteä mukaamme? Voisimme todistaa sinulle, että tämä ei ole mikään vitsi”, sanoin vakavalla äänellä ja kohtasin naaraan keltaisen katseen. Kissa vilkaisi takanaan häämöttävää kaksijalkalaa, ja sitten meitä.
”Kaksijalkani tarvitsee minua”, kissa totesi pahoitellen.
”Mutta sinähän sanoit, ettet ole nähnyt häntä kuuhun. Tuskin häntä haittaa, jos sinä käyt pienellä seikkailulla”, ehdotin varovasti. Daisy epäröi.
”Niin. Ehkä minä voin tulla teidän mukaanne”, naaras myöntyi, ”te tosin vaikutatte olevan enemmän sekaisin kuin yksikään kujakissoista.” Sanat eivät satuttaneet minua, mutta eivät ne kovin mukaviltakaan tuntuneet. Hymyilin kuitenkin. Kaikki kissat olivat erilaisia, ja mehän sitä paitsi olimme ainoita Tähtiklaaniin uskovia kissoja. Halusin saada Daisyn uskomaan, sillä Tähtiklaani varmasti huolehtisi hänestä paremmin kuin hänen kaksijalkansa.
Kävelimme metsään. Tarkoituksenamme oli saalistaa, ja sitten käydä nukkumaan. Vatsani kurni, sillä olin kamalan nälkäinen. En enää ikinä halunnut astua käpälälläni yhteenkään kaksijalkalaan!

//Lilja? Toivottavasti sopii et tää Daisy tulee matkaan. Se on ainaki aluksi tosi epäileväinen näitten kertomusten suhteen, mutta lopulta allkaa kuitenki uskomaan. Voitas skipata vaikka puoli kuuta ja nää vois kohta löytää tiensä klaanien entisille reviireille? cx
//986 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puskin multaa pois tieltäni tassuillani mahtuakseni paremmin ulos kolosta, jota kaatuneen puun pitkät, koukeroisia kynsiä muistuttavat oksat suojasivat. Mesi hönki takamukseeni, hän odotti myöskin pääsevänsä raikkaaseen ulkoilmaan. Kiemurtelin ja luikertelin kuin käärme konsanaan, kunnes onnistuin vapautumaan maan multaisesta puristuksesta. Vedin keuhkoihini puhdasta, sateen piristämää ilmaa, josta oli uhannut olla pula vaatimattomassa yöpaikassamme. Kolo oli kuitenkin hoitanut sille annetun tehtävän ihailtavasti, eikä kumpikaan meistä ollut tullut syödyksi yön aikana.
Jatkoimme taivallustamme kulkemalla poikki tavattoman pienen metsän, joka oli tarjonnut meille soman suojapaikan viime yöksi. Metsä totisesti oli paljon pienempi kuin mihin olimme Meden kanssa tottuneet asuessamme vielä vanhassa pesässä emon kanssa. Meiltä ei mennyt kuin hetki löytää reitti ulos metsästä, huono puoli kylläkin oli siinä, että menetimme samalla piilopaikan haukoilta ja muilta petoeläimiltä, joille varmasti kelpasi ateriaksi pari mureaa, nuorta kissaa. No, meidän ei kai auttanut kuin vain toivoa, että saalistajat olivat jo kyllästäneet itsensä yöllisellä metsästysretkellään. Oli jo lykky sinänsä, ettemme olleet vielä tähän mennessä sulamassa kuplivan kuumissa vatsahapoissa kenenkään pötsissä, toden totta.
Matka taittui melko hitaasti, olimme molemmat yhä kovin väsyneitä edellispäivän taivalluksesta, vaikka yöunet olivatkin antaneet kaivattua lisäpotkua. Jaksoin kuitenkin paremmin, kun ajatukseni vaelsivat viime öisessä unessani, jossa Sienikarva ja Sinilehti olivat opettaneet minulle yrteistä. Olin ihan varma, etten tulisi koskaan muistamaan niitä kaikkia, mutta Sienikarva oli vakuutellut, ettei minulla ollut mitään hätää. He neuvoisivat minua aina tarpeen tullen, siitä olin löin vaikka pääni pantiksi, mutta pelkäsin, etten koskaan voisi täyttää itselleni asetettuja odotuksia. Mesi oli taatusti maailman paras päällikkö, mutta hän saisi tyytyä toistaitoiseen parantajaan.
”Seis!” Mesi pysäytti minut hännän liikkeellä. Katsoin häneen kummastuneena, mutta sitten nenääni tunki löyhkä, joka sai sieraimeni värisemään vastenmielisyydestä. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi vaaran lemusta, joka melkein salpasi hengityksen.
”Mikä tuo on?” henkäisin kauhistuneena, kun tajusin katsoa eteen ja ylös: suuret, kivestä tehdyt rakennukset kasvoivat taivasta kohti kuin vankat tammet, mutta paljon pelottavamman ja uhkaavamman näköisinä. Mitään vastaavaa en ollut vielä nähnyt lyhyen elämäni aikana. Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin kuin joukko pieniä, karvaisia hämähäkkejä.
”Luulen sen olevan kaksijalkala”, Mesi tokaisi, hänkin korviaan epävarmana luimistaen.
”Kai voimme kiertää sen?” ehdotin toiveikkaana, mutta vilkaistessani ensin vasempaan, sitteän oikeaan, aloin vasta hahmottaa, kuinka suuri kivisten pesien alue oli.
”Meidän on varmaankin mentävä läpi”, veli vinkaisi tuskastuneen kuuloisena.
”Voi itku. Tähtiklaanin on parempi katsoa peräämme, kun ylitämme tuon surmanloukun.”
Liikuimme ääneti kuin hiiret, pysyttelimme varjoissa ja varoimme herättämästä huomiota. Muistin emon kertoneen joskus kaksijaloista ja kaksijalkaloista, mutten osannut odottaa niitä ihan näin isoiksi. Jos olinkin joskus tuntenut itseni pieneksi metsässä, nyt olin enää vain mitätön pölyhiukkanen, joka oli eksynyt liian kauas kaltaistensa joukosta.

Kaksijalkala vaikutti jatkuvan loputtomiin asti. Emme pääsisi ulos tästä sokkelosta ennen pimeän tuloa, meidän olisi pakko leiriytyä jossain vaiheessa ja etsittävä uusi reitti levänneinä. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tämä oli oikea kiviviidakko, josta puuttui luonnonmukainen logiikka.
Kuten ennustin, pimeä saapui syöden kaiken valon tieltään. Kaksijalkojen äänet kummittelivat rakennusten väliin jääneellä kapealla kujalla, jonne asetuimme seuraavaksi yöksi. Maaperä oli epämukava ja kova, ja se haisi kaiken lisäksi saastaiselta. Olosuhteista huolimatta tarvitsimme lepoa, joten vaihtoehtoja ei ollut.
Nukahdin Meden kylkeen kiinni, mutta uneni oli katkonaista. Vähän väliä jokin uusi, mahdollisesta vaarasta viestivä ääni hätkähdytti minut hereille, ja jutustelu tähtikissojen kanssa jäi vähäiseksi. Mesikin säpsähteli välillä, mutta nukahti aina uudestaan, mikä oli hänen onnensa. Kaksijalkala oli pelottava pimeällä, ja herkkää hajuaistiani vihloi tämä turruttava löyhkä, joka ei varmasti irtoaisi turkistani päiviin.

Pitkän yön jälkeen aamuaurinko viimein soi säteidensä osua kapealle kujallemme ja valaista se kultaisella loistollaan. Mesi avasi silmänsä ja haukotteli. Nuokuin veljen vieressä, tietämättä itsekään, olinko hereillä vai unessa, mutta toivotin hänelle hiljaiset huomenet sukaisemalla tämän korvallista.
Mahani valitti kovaan ääneen, Mesi vilkaisi minua huvittuneena. Emme olleet syöneet sitten… hetkinen, oliko se toissapäivänä? Ei siis ollut mikään ihme, jos tunsin oloni heikoksi ja kaikin puolin kaltoin kohdelluksi.
”Onkohan täällä riistaa?” kysyin veljeltäni, joka näyttikin jo yrittävän saada vainua jostain, ja hänen pettyneestä ilmeestään osasin tulkita, että hyvä saalistusonni täällä päin oli harvinainen.
”Kokeillaan saalistaa sitten, kun päästään täältä pois”, Mesi sanoi ja nousi ylös. Autoimme toisiamme pesemään räjähtäneet ja likaiset turkkimme, jotka olivat saaneet kokea kovia vasta pari päivää kestäneen vaelluksemme aikana.
”Näytä tietä, uljas johtaja”, virnistin heikosti, yrityksenäni keventää tunnelmaa. Mesi hymyili vähän, sitten hän lähti viemään meitä pois kujalta. Mielessäni rukoilin hiljaa Tähtiklaania opastamaan veljeäni, jotta tämä löytäisi reitin ulos tästä maanpäällisestä tuonpuoleisesta.

//704 sanaa
//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

”Usko minua, unessani näkyneet tapahtuvat puolsivat täysin sinun olettamustasi”, sanoin sisarelleni samalla, kun kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse. Pelkkä ajatuskin raivokkaasta sodasta ja veren peittämästä laaksosta puistatti. Lilja huomasi sen.
”Oletko kunnossa?” naaras kysyi ja laski häntänsä lempeästi lavalleni. Nyökkäsin, suljin silmäni ja vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa.
”Minun kai täytyy tottua näkemään paljon kaikenlaista. Meidän nimittäin täytyy löytää tämä Kuolonklaani ja yrittää elää sovussa heidän kanssaan”, naukaisin ja katsoin nyt Liljaa suoraan silmiin. Naaraan kasvoilla oli ilme, jossa oli jonkin verran inhoa.
”Mutta ei se Minttutassu vaikuttanut erityisen ilkeältä kissalta, vaikka hän olikin kuolonklaanilainen”, Lilja huomautti ja yritti piristää ilmeisesti minun lisäkseni myös itseään. Kohautin lapojani.
”Kenties hän voisi saada osan kuolonklaanilaisista hyväksymään meidät, jotta sotaa ei tulisi”, totesin toiveikkaana. En saanut pois mielestäni viime yön tapahtumia. Olin huomannut, että suuri osa kuolonklaanilaisista oli ollut suorastaan valtavan kokoisia. Mitenköhän tilanne tällä hetkellä oli? Huomasin Liljan turkin olevan sotkuinen yön jäljiltä, joten painauduin lähemmäs sisartani ja nuolaisin tuon lapaa. Emo oli opettanut meidät pesemään omiamme ja toistemme turkkeja. Vuoroin pesimme toistemme turkkejamme ja istuskelimme pesämme edustalla. Kehräsin kovaäänisesti, ja niin teki Liljakin. Minä ikävöin emon pesuhetkiä, vaikken ollutkaan nauttinut niistä aina. Emo oli painottanut usein sitä, kuinka tärkeää oli pitää turkki hyvässä kunnossa. Se kertoi myös muille kissoille, ettemme me olleet mitään roskasakkia.
Yhtäkkiä valtava ikävä valtasi minut, ja jouduin irrottautumaan sisareni otteesta. Lilja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Minun on ikävä emoa”, huokaisin hiljaa ja käänsin katseeni kohti pesäämme. Näkisinköhän emon vielä Tähtiklaanissa?
”Niin minullakin”, Lilja huokaisi ja painautui jälleen vasten kylkeäni. Naaraan läsnäolo auttoi minua jatkamaan. Olin niin onnellinen, että pentuetoverini oli Lilja. Ilman häntä olisin tuskin pystynyt mihinkään.

Olimme istuskelleet tovin pesän edustalla, jonka jälkeen olin huomauttanut Liljaa siitä, että meidän tulisi jossain vaiheessa jättää pesämme. Mitä nopeammin pääsisimme Kuolonklaanin luokse, sitä nopeammin saisimme perustettua tämän Eloklaanin ja aloitettua uuden elämämme. En tiennyt ollenkaan, miten pitkä matka tulisi olemaan. Olimme yhteistuumin päättäneet jättää pesämme ja lähteä matkaan jo tänään.
”Minne suuntaan me menemme?” Lilja kysyi astuttuamme viimeisen kerran ulos pesästä, jossa olimme varttuneet. Katselin hetken ajan ympärilleni pohdiskellen.
”Tuonne päin”, totesin ja viitoin kohti paikkaa, jossa oli suuri nummialue. En tiennyt miksi, mutta suunta tuntui oikealta. Lilja katsoi minua ensin epäilevästi, mutta nyökkäsi sitten.
”Minä luotan sinuun, päällikkö”, sisareni virnisti ja lähti kulkemaan rinnallani eteenpäin. Minusta tuntui hyvältä, että Lilja oikeasti luotti minuun.
”Sopiiko sinulle, jos etsimme nukkumapaikan vasta nummien takaa? En haluaisi asettua avonaiselle nummelle nukkumaan, sillä se voi olla vaarallista”, ehdotin pitäen katseeni tiukasti edessäpäin. Lilja pohti hetken.
”Kai se sopii. Voimme sitten kysyä Tähtiklaanilta neuvoa, mihin suuntaan meidän pitää mennä. He varmasti osaavat auttaa”, harmaa naaras totesi rauhallisella äänellä. Jatkoimme matkaa kaikessa rauhassa. Meillä ei ainakaan vielä ollut mikään kiire, sillä aurinko oli vasta ohittanut huippunsa.

Ilta alkoi hämärtää, ja jalkani tuntuivat väsyneiltä. Taivalsimme yhä aukealla nummialueella ja kiersimme kukkuloita. Olimme kiivenneet yhden yli, mutta ylöstulo oli kuluttanut hurjasti voimia, joten päätimme jatkaa kiertämällä ne jotka pystyimme. Emme puhuneet mitään, sillä olimme molemmat ilmeisen väsyneitä. Nummi jatkui joka suuntaan niin kauas kuin näin. Jossain kaukaisuudessa vasemmalla näkyi korkeita juttuja, jotka tupruttivat savua. Ne olivat kai joitakin kaksijalkojen pesiä.
Kun olimme ohittaneet taas yhden kukkulan, näin edessämme pienen metsäpläntin. Toiveikkaana lähdin juoksemaan kohti puita. Metsäalue ei ollut kovinkaan suuri, mutta se olisi hyvä suoja yön ajaksi. Lilja ravasi kintereilläni kohti aluetta. Pienen metsän puut olivat pääasiassa lehtipuita. Pari pienempää mäntyä kasvoi täällä myös, mutta sen enempää havupuita en nähnyt. Aluskasvillisuus oli lähes olematonta, mutta suuria kiviä oli melko paljon.
”Yritetään etsiä joku suojaisa paikka, jonne voisimme asettua yöksi”, ehdotin sisarelleni, joka nyökkäsi ja lähti eri suuntaan. Haistelin maata varmistaakseni, ettei lähettyvillä ollut muita kissoja tai petoeläimiä. Alueella risteili vain joidenkin pienempien eläimien laimeita hajujälkiä.
”Täällä!” kuulin Liljan hihkaisevan, ja loikin kivien yli sisareni luokse. Lilja seisoi kaatuneen puun luona. Puu oli kaatunut sopivasti muutamien kivenlohkareiden päälle niin, että pääsisimme kömpimään oksien välistä koloon. Lilja meni edeltä. Hän joutui raivaamaan oksia pois tieltään, mutta pääsi lopulta kivien väliin.
”Onko siellä muiden eläinten hajujälkiä?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni.
”Ei ole! Tämä on vähän ahdas, mutta kyllä me mahdutaan tänne!” Lilja huusi takaisin. Kivet ja oksat vaimensivat naaraan ääntä, mutta saatoin kuulla hänet selkeästi. Kömmin oksien välistä Liljan perään. Paikka oli pimeä, eikä erityisen suuri. Se kelpaisi kuitenkin täksi yöksi. Lilja oli jo käpertynyt kolon perälle ja valmistautui nukahtamaan. Asetuin aivan kiinni häneen ja suljin silmäni.
”Hyvää yötä”, kuiskasin hiljaa.
”Hyvää yötä”, Lilja vastasi väsyneenä. En joutunut odottamaan unta kauaa, koska väsy oli suorastaan valtava. En ollut koskaan kävellyt niin paljoa yhden päivän aikana kuin tänään. Huomenna matka jatkuisi taas.

Tapasin jälleen Helmiloisteen ja Rantatähden. Tällä kertaa en ollut metsässä, vaan melko avoimella nummialueella. Siellä täällä kasvoi joitakin pensaita ja harvakseltaan myös puita.
”Hei taas”, Rantatähti tervehti matalalla äänellään ja hymyili. Myös hopeanharmaa Helmiloiste hymyili lämpimästi.
”Missä me olemme?” kysyin ja katselin ympärilleni hämmentyneenä.
”Tämä on Kuolonklaanin vanha reviiri. Tämän yön aikana näet, kuinka Kuolonklaani tuli häädetyksi metsästä”, Helmiloiste totesi pehmeällä äänellä. Jokin naaraassa oli etäisesti tuttua, mutten osannut sanoa mikä. Seurasin kaksikkoa eteenpäin.

Yön aikana entiset päälliköt kertoivat ja näyttivät minulle, kuinka Viiltotähti oli uudelleensyntynyt. Olimme käyneet Jokiklaanin leirissä, jossa joku Kirkasmarja-niminen kissa oli vienyt leiriin pienen pennun. Helmiloiste oli kertonut naaraan olleen aikoinaan Jokiklaanin parantaja. Hän oli sokeasti rakastunut kuolonklaanilaiseen, ja sitten salannut sen kaikilta. Viiltopennuksi nimetty pentu oli oikeasti hänen, mutta kukaan ei tiennyt sitä.
Olimme katselleet pieniä kohtauksia kasvavasta Viiltopennusta. Helmiloiste oli ollut hänen mestarinsa. Viiltokaaokseksi nimetty soturi oli jättänyt klaaninsa ja ryhtynyt erakoksi. Mutkien kautta tämä lopulta päätyi Kuolonklaaniin ja sen varapäälliköksi. Katsoimme, kuinka Viiltokaaos keräsi itselleen kannattajia ja aiheutti kamaluuksia metässä. Hänellä oli suunnitelma, joka tekisi Kuolonklanista koko metsän valtiaan. Lopulta Viiltokaaos tappoi Kuolonklaanin päällikön, Raetähden. Hän haki yhdeksän henkeään. Samalla kolli avasi portit kuolleiden ja elävien välillä. Tähtiklaanin ja Pimeyden Metsän jäsenet olivat heränneet henkiin. Viiltotähti julisti sodan, ja sai liittolaisekseen Varjoklaanin. Helmiloiste oli kertonut omia kokemuksiaan sodasta. Hän oli kertonut vihasta Kuolonklaania ja entistä kumppaniaan kohtaan, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin.
Viimein sota päättyi monen kuun jälkeen siihen, että Metsäklaaniksi nimettyjen klaanien päälliköt kävivät tapaamassa Tähtiklaania ja palauttivat kuolleet takaisin kuolleiksi. Metsäklaani pakotti Kuolonklaanin lähtemään metsästä ikiajoiksi.

Tarina päättyi siihen. Helmiloiste kertoi, että sen jälkeen metsässä oli pitkään rauhallista. Jotkut klaanit eivät luottaneet heti Varjoklaaniin, mutta aika paransi haavat. Rantatähden elinaikana koko Kuolonklaania ei enää edes muisteltu. Se oli vain legenda, joka kiersi kissojen keskuudessa.
”Aikamme tältä yöltä alkaa olla ohitse. Onko sinulla vielä jotain kysyttävää?” Rantatähti kysyi ja kohtasi katseeni. Muistin, että jotakin minun oli pitänyt kysyä. Meni hetki ennen kuin muistin, mitä se oli.
”Me lähdimme Liljan kanssa pois pesältämme. Mistä tiedämme, että menemme oikeaan suuntaan?” kysyin ja katsoin epäröiden kahta tähtikissaa. Rantatähti hymyili ystävällisesti.
”Kyllä te tiedätte, jos menette väärään suuntaan. Seuratkaa vaistoanne, se kertoo teille oikean reitin. Matka tulee olemaan pitkä, mutta käyttäkää sitä hyväksenne ja etsikää eloklaanilaisia”, Rantatähti totesi. Sen jälkeen uni päättyi.

//Lilja?
// 1127 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kirkas valo tunkeutui silmäluomieni läpi ja valaisi mieleni mustan maiseman. Räpäytin silmäni auki ja säikähdin edessäni seisovaa kissaa, joka ei ollut antanut minkäänlaista merkkiä itsestään. Hän oli ilmestynyt siihen aivan kuin tyhjästä. Karmiva tyyppi.
Nyt kun tarkastelin tätä tarkemmin, panin merkille hänen erikoiset myrkynvihreät silmänsä. Nousin nopeasti ylös ja pakitin muutaman askelen, halusin pitää pienen hajuraon itseni ja muukalaisen välillä. Emo oli käskenyt olla varovainen vieraiden kanssa, mutta toisaalta hän oli myös käskenyt muistaa käytöstavat, koska emmehän tahtoneet tietoisesti vaikuttaa töykeältä toisten silmissä.
”Ei ole syytä pelätä”, kissa lausahti tyynesti. Hänen kasvoilleen levisi hienovarainen hymy, joka ei pitänyt itsestään metakkaa tai yrittänyt tavoitella parrasvaloja. ”Minä olen Sienikarva, Varjoklaanin entinen parantaja.”
”Hei vain”, tervehdin hieman ujona, ”olen Lilja.”
”Tiesinkin sen jo.” Sienikarva tarkasteli minua päästä varpaisiin. Sitten hänen katseensa siirtyi tämän vierelle tulleeseen hoikkaan, pitkäjalkaiseen naaraaseen, joka myöskin tiiraili minua uteliaana. ”Tässä on Sinilehti.”
”Tervehdys”, Sinilehti maukui pehmeästi. Pidin hänen äänestään; se oli matala mutta soljui kauniisti kuin puro, jossa virtasi raikas vesi. ”Toimin muinoin Tuuliklaanin parantajana – itseasiassa sen viimeisenä sellaisena.”
”Oletteko te siis Tähtiklaanista?” kysyin pystymättä peittämään ylitsepursuavaa intoani. Se viime öinen ei siis ollutkaan vain pelkkää unta vaan viesti tähtikissoilta, kuten olin uumoillutkin.
”Kyllä vain”, Sienikarva sanoi. ”Me opetamme sinulle kaiken, mitä sinun tulee tietää parantajuudesta. Mutta jotta voisi tehdä paremmin tulevaisuudessa, on ensin tiedettävä jotakin menneisyydestä.” Sen sanottuaan hän kurottui minua kohti kaulallaan ja kosketti kevyesti kuonoani omallaan. Kylmät väreet kulkivat aaltoina selkääni pitkin.

Täplikäs kissanpentu juoksi ohitseni mukanaan joukko muita lapsukaisia. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja yritin saada tolkkua siitä, mihin oikein olin joutunut.
”Missä me olemme?” kysäisin uteliaana vieressäni seisovalta Sinilehdeltä, jonka kirkkaansininen katse pyyhki keskittyneesti aavaa maisemaa.
”Tämä on Tuuliklaanin vanha leiri, kauan aikaa sitten”, hän kertoi ja asteli edemmäksi. Seurasin häntä Sienikarva kannoillani.
”Klaanissa vallitsee tietty järjestys, jota jokaisen tulisi noudattaa joustavan yhteiselon ylläpitämiseksi.” Sinilehti pysähtyi kahden pennun eteen, jotka pyörivät ympäriinsä yhtenä kynsien ja häntien myrskynä. Hunajanvärinen naaraskissa, luultavasti pentujen emo, katseli pienokaisten leikkiä vähän matkan päästä. ”Klaanikissojen nimillä on omat merkityksensä: alle kuusikuinen kissan nimen perässä olisi -pentu. Koska sinä olet jo yli kuusikuinen, nimeesi lisättäisiin pääte -tassu. Nimen pääte kertoo kissan olevan tarpeeksi vanha aloittamaan koulutuksen klaanin varsinaiseksi jäseneksi.”
Siirryimme Sinilehden jäljessä muutaman suurinpiirtein minun ikäiseni kissan kohdalle, jotka kisailivat keskenään siitä, kuka osasi vaania parhaiten saalista. Päättelin heidän olevan niitä niin kutsuttuja -tassuja, joista Sinilehti hetki sitten puhui.
”Kuusikuisia kissoja kutsutaan oppilaiksi. He opettelevat klaanin tavoille ja elämään sen sääntöjen mukaan mestarinsa opastuksella. Mestarit päättävät aikanaan, onko oppilas soturinimensä arvoinen.”
”Mikä pääte soturin nimessä on?” kysyin.
”Se on täysin klaanipäällikön tai kissan itsensä päätettävissä”, Sienikarva vastasi Sinilehden puolesta. Katsoin häntä mietteliäänä.
”Se voi siis olla mikä vain?”
”Niinkin voi sanoa. Mutta ainoastaan päällikön nimen päätteenä voi olla -tähti. Se kertoo hänen saaneen Tähtiklaanilta yhdeksän henkeään ja olevan kykeneväinen johtamaan klaaniaan.”
Muistelin Rantatähden sanoneen Medestä tulevan Eloklaanin ensimmäinen päällikkö. Minusta oli huvittavaa kuvitella häntä kutsuttavan joskus Mesitähdeksi. Sehän kuulosti mielettömältä!
”Kun nuori kissa on suorittanut koulutuksensa loppuun, hänestä tulee soturi, jonka päällikkö nimittää virkaansa. Soturin velvollisuuksiin kuuluu muun muassa ruoan hankkiminen klaanille ja rajojen puolustaminen ulkopuolisilta tai viholliselta”, Sinilehti jatkoi samalla kun käveli aukion toiselle laidalle, josta koko leiri näkyi kaikessa komeudessaan. Minusta se oli uskomattoman hieno – ja ainakin kymmenen kertaa käytännöllisempi ja suojatumpi kuin minun ja Meden ahtaaksi käynyt pesä.
”Soturi voi yletä päällikön lausunnosta varapäälliköksi, ja päällikön menehtymisen tai eläköitymisen myötä uudeksi päälliköksi. Varapäällikkö on päällikön silmät ja korvat sekä huolehtii, että kaikki sujuu suunnitellusti. Lisäksi hän järjestää partiot ja antaa päällikölle ehdotuksia ja toimii tämän neuvonantajana vaikeina hetkinä.” Sinilehden katse oli kääntynyt kastanjanruskeaan kollikissaan, joka puheli hiljaa pienempi kokoisemmalle kissalle. ”Päällikön tehtävä ei juuri eroa varapäällikön toimialasta, toki hänellä on enemmän vastuuta. Toisinaan hän saattaa joutua tekemään koko klaania koskevia uhrauksia ja keksimään ratkaisuja isompiin, jollain tavalla kaikkeen vaikuttaviin ongelmiin, kuten ruokapulaan.”
Entinen parantaja puhui paljon asiaa ja turhan tiukassa tahdissa, että minulla oli välillä vaikeuksia pysyä perässä. Mutta kun olimme vihdoin ja viimein käsitelleet muut klaanin olennaiset roolit, päästiin vihdoin parantajan asemaan tässä tiiviissä yhteisössä.
”Parantaja on varapäällikön ja joidenkin tiettyjen soturien lisäksi yksi päällikön luottokissoista. Parantajan vastuulla on esimerkiksi huolehtia klaanitoveriensa terveydestä ja auttaa kantavia kuningattaria tuomaan uudet jäsenet maailmaan.” Huomatessaan ehkä jopa vähän kauhistuneen ilmeeni, Sinilehti laski häntänsä lempeästi lavoilleni ja hymyili rohkaisevasti. ”Mutta vaikka parantajan työ ei ehkä ole helpoimmasta päästä, sen hedelmä on lopulta erittäin palkitsevaa, enkä itse kadu hetkeäkään, että lähdin sille tielle.”
Nyökkäsin jo vähän kevyemmällä mielellä. Uusi vastuu pelotti minua, en ollut varma, olinko valmis ottamaan jonkun muun elämän tassuihini, tai edes pystyväinen hoitamaan pientä haavaa. Luotin kuitenkin siihen, että esi-isäni Tähtiklaanissa opastivat minua. Ja niin kauan kun minulla olisi Mesi tukenani, mikään ei voinut lannistaa minua.
Yhtäkkiä Sienikarva kosketti jälleen kuonoani ja huomasin seisovani uudemman kerran keskellä sokaisevaa valkeutta. Klaanikissojen leiri oli hävinnyt silmänräpäyksessä. Katsoin Sienikarvaa ja Sinilehteä hiukan hämilläni. Eivätkö he kertoisikaan minulle enempää parantajuudesta tänä iltana?
”Malta mielesi, nuorukainen. Pian saat tietää enemmän tehtävästä, joka sinulle on annettu”, Sinilehti naukui kuin ajatukseni lukien. ”Mutta sinun on herättävä kohta eikä meillä ole enempää aikaa.” Sitten hän kosketti kevyesti otsaani kuonollaan, ja yhtäkkiä valot vilisivät silmissäni kuin lauma raivopäisiä muurahaisia.

Kun heräsin, huomasin Meden lähteneen johonkin. Uni karisi äkkiä pois silmistäni ja minulla oli yllättävän virkeä olo huolimatta siitä, että olin seikkaillut tähtikissojen kanssa Tuuliklaanin vanhassa leirissä. Ehkä se kaikki olikin todella vain pelkkää unta, vaikkakin hämmästyttävän todentuntuista.
Siistin tummanharmaan turkkini ja siirryin pesän ulkopuolelle nauttimaan auringosta, joka kävi yhä kylmemmäksi lähestyessämme lehtikatoa. Pian Mesi tassutti esiin lakastuneen saniaispuskan takaa, hän piteli hampaissaan oravaa. Nuolaisin suupieliäni kieli vettyneenä, olisin voinut syödä vaikka mäyrän.
Söimme oravan rauhassa ja jäimme sitten ulos hetkeksi paistattelemaan aurinkoon. Olin ehtinyt jo ummistamaan silmäni, kun Mesi alkoi puhua.
”Tapasitko sinäkin tähtiklaanilaisia viime yönä?” veli kysyi tunnustellen. Kenties hän pelkäsi olleensa ainoa, joka oli ollut yhteydessä itsensä Tähtiklaanin kanssa. Avasin silmäni ja käännyin katsomaan veljeäni hymyillen.
”Tapasin minä! He kertoivat minulle klaanista ja erilaisista arvoista”, kerroin ylpeänä. Mesi näytti huojentuneelta. ”Entä sinä? Mitä sinä sait tietää?”
”Kuolonklaanin historiasta”, hän vastasi.
”Kuolonklaani ei kuulosta kauhean kivalta paikalta”, totesin. Pelkkä nimikin puistatti minua jo. Mesi nyökkäsi totisena.
Nuolaisin rintaani mietteliäänä. Jos meidän oli määrä perustaa uusi klaani, en uskonut sen tapahtuvan täällä. Sitä paitsi, ei klaanissa voinut olla vain kahta kissaa. Tarvitsimme kannattajia, liittolaisia – ystäviä.
Kohdistin meripihkaisen katseeni jälleen Meteen, kun huomasin, että hän oli taas aikeissa sanoa jotakin.

//Mesi?
//1041 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Uni tuli yllättävän nopeasti sulkiessani silmäni. Aluksi oli vain pimeää, mutta pian kirkas valo häikäisi silmiäni. Käänsin pääni poispäin valon suunnasta, mutta se ei auttanut. Vaikka suljin silmäni, näin valon. Pian se hälveni, ja eteeni avartui metsä. Metsä ei ollut mikään tavallinen metsä, sillä sen hajut olivat erikoisia. Lehtisade oli saapunut metsään, ja lehdet vaihtoivat väriään pois vihreästä. Metsä oli lehtisateesta huolimatta täynnä riistaeläinten tuoreita hajujälkiä. Pian arvasin, että olin Tähtiklaanissa. Tähtikissojen erityiset hajut leijailivat nenääni. Katselin ympärilleni, kunnes näkökenttääni ilmestyi kaksi tähtikissaa. Heidän askeleensa olivat kevyitä. Kaksikko kulki lähes äänettömästi aluskasvillisuuden seassa.
”Mukava nähdä, Mesi”, hopeanharmaa naaraskissa naukui ja kohtasi katseeni sinisillä silmillään. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy. En hymyillyt takaisin täysin tuntemattomalle kissalle, joka tiesi minun nimeni. Oliko hän ollut paikalla edellisyönä? Nyökkäsin vain ja kohtasin toisenkin kissan katseen. Toinen kissoista oli väritykseltään vaaleanharmaa, ja turkilla oli selkeä tumma tabbykuviointi. Hän oli kooltaan suurempi kuin toinen kissa, mutta se kai johtui siitä, että kollit olivat usein kookkaampia kuin naaraat. Hopeisen naaraskissan keho oli hoikka ja solakka, mutta kolli oli lihaksikas ja leveälapainen. Muistin pian, että kollin nimi oli Rantatähti.
”Minä olen Helmiloiste, Jokiklaanin kauan sitten elänyt päällikkö. Me opetamme sinulle kaiken, mitä sinun täytyy päällikkyydestä tietää”, naaraskissa sanoi yhä hymyillen. Nyökkäsin hitaasti, koska en oikein ymmärtänyt mikä minun tehtäväni oli. Miten ihmeessä minä pystyisin perustamaan uuden klaanin? Pelkkä ajatuskin tuntui aivan mahdottomalta.
”Emosi kertoi sinulle klaaneista, eikö niin?” Rantatähti kysyi ja istuutui alas. Helmiloisteeksi esittäytynyt naaraskissa teki samoin. Hän vilkaisi nopeasti toista kissaa, jonka jälkeen molempien katseet olivat minussa. Nyökkäsin pienesti.
”Mutta niitähän ei enää ole, eikö niin?” kysyin varovasti, koska en luottanut kahteen kissaan. Hän vastasi nyökkäämällä.
”Kun Kuukivi tuhoutui, Tähtiklaani ei voinut olla enää yhteydessä klaanikissoihin. Kaikki luulivat Tähtiklaanin hylänneen klaanit, jolla olikin hirvittävät seuraukset. Emosi tuskin kertoi mitään pahasta Kuolonklaanista, joka häädettiin metsästä”, en ollut varma, oliko Rantatähden viimeinen lause toteamus vai kysymys, mutta pudistin päätäni.
”Ethän sinäkään tiennyt Kuolonklaanista vasta kuin vanhempana. Siitä ei vain enää puhuttu, koska aikaa oli kulunut liikaa”, hopeanharmaa naaras huokaisi ja pudisti hieman turhautuneen oloisena päätään.
”Mikä se Kuolonklaani sitte on?” kysyin aidosti kiinnostuneena. Kaksikko vilkaisi toisiaan, jonka jälkeen Helmiloiste nousi ylös.
”Tule, käydään pienellä kävelyllä niin minä näytän sinulle”, naaras sanoi ja viittoi minut peräänsä. Vilkaisin Rantatähteä, joka nyökkäsi ja kehotti minua seuraamaan tuntematonta kissaa. Epäröivin askelin lähdin matkaan. Maistelin samalla ilmaa. Nyt huomasin, että metsän tuoksu oli täynnä paljon erilaisia hajuja. Samaan aikaan se toi mieleeni viherlehden aurinkoiset päivät ja lehtisateen sadepäivät, ja paljon muitakin tunnistamattomia hajuja. Helmiloiste pysähtyi ja olin vähällä törmätä häneen. Naaras katsoi suoraan eteenpäin, vaikka vain parin hiirenmitan päässä hänestä maa loppui kuin tyhjään. Allemme muodostui suuri kuoppa, jonka reunat olivat hyvin jyrkät. Toisella puolella näytti olevan reitti alas. Sitten naaras käänsi katseensa minuun.
”Täällä on tarpeeksi rauhallista. Minä kosketan nyt sinun kuonoasi, mutta älä säikähdä. Näet pian jotakin, ja katso sitä hyvin tarkkaan. Paina mieleesi kaikki, mitä vain voit”, naaras ohjeisti. Hän lähestyi minua varovasti ja painoi kuononsa vasten omaani. Outo tunne valtasi kehoni, ja räpäyttäessäni silmiäni, tausta Helmiloisteen takaa muuttui. Aluksi se oli vain mustaa, mutta pian se selkeni.

Seisoimme metsässä. Maa oli täynnä lehtiä. Oli mitä ilmeisemmin lehtisateen aika. Puut olivat lehdettömät, joten lehtisade oli kai jo pitkällä. Riistan hajut olivat vähäiset, elleivät jopa olemattomat. Oli hyvin kylmä. Helmiloiste viittoi minut peräänsä. Lähdin ravaamaan naaraan perään.. Mitä enemmän etenimme, sitä enemmän kuulin ääniä. Äänet kuuluivat kissoille. Se kuulosti aivan taistelulta. Karvani pörhistyivät pelkästä ajatuksesta.
Lopulta naaras pysähtyi. Seisoimme jonkinlaisen laakson reunalla. Sen pohjalla oli lukematon määrä kissoja. Kissat riehuivat toistensa kimpussa ja huusivat hullun lailla. Laakson pohjalla oli neljä suurta tammea.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin hiljaisella, hieman pelokkaalla äänellä ja painauduin maata vasten. Helmiloiste vilkaisi minua viileästi.
”Kuolonklaani oli hyvin riidanhaluinen klaani. Ennen tätä sotaa, se valtasi koko metsän ja ajoi kissat ahtaaseen latoon. Kun lato paloi, tämä oli seuraus. Mennään lähemmäksi”, Helmiloiste sanoi ja lähti laskeutumaan kissojen jälkiä pitkin alas laakson reunamaa. Seurasin häntä, mutta maa oli liukas. Liu’uin Helmiloisteen rinnalla hallitsemattomasti alas aina laakson pohjaan saakka. Minua vähän pelotti kävellä keskellä taistelua, ja naaras huomasi sen.
”Ei hätää, he eivät näe sinua”, naaras sanoi ja jatkoi matkaa. Katsoin kissoja, mutta en tunnistanut heitä.
”Oletko sinäkin täällä?” kysyin ja yritin etsiä katseellani edelläni kulkevaa naaraskissaa.
”En ollut vielä syntynyt tähän aikaan”, naaras totesi pysähtymättä. Ohitimme yhden tammen ja jatkoimme matkaa eteenpäin. Edessämme oli suuri kivi, jonka ympärillä oli paljon kissoja. Katseeni kiinnittyi kiven päällä seisovaan suureen tummanharmaaseen kolliin, jonka korvat olivat repaleiset. Kissan turkki oli täynnä arpia, ja myös muutama tuore haava näkyi selkeästi.
”Hän on Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja”, Helmiloiste sanoi irvistäen.
Naaras johdatti minut sivummalle ja katsoimme, kuinka Viiltotähti sai taistelun keskeytymään. Hän kamppaili muita kissoja vastaan, jonka jälkeen hän loukkasi etukäpälänsä. Kolli luovutti, joka sai minut yllättymään. Miksi noin itseään täynnä oleva kissa luovutti niin helposti?

Palasimme takaisin siihen kohtaan, jossa Helmiloiste oli koskettanut kuonoani.
”Lähtikö Kuolonklaani tuon jälkeen pois metsästä ihan oikeasti?” kysyin Helmiloisteelta. Naaras nyökkäsi ja käänsi katseensa taivaalle.
”Sen jälkeen metsä sai elää monta vuodenaikaa rauhassa, mutta Kuolonklaani palasi. Viiltotähti janosi kostoa. Hän oli kerännyt itselleen paljon kannattajia, ja uuden suunnitelman turvin hyökkäsi metsään”, Helmiloiste huokaisi. Saatoin nähdä hänen katseestaan, että Kuolonklaani ei todellakaan ollut mikään pieni paha. Nyt keksin, mistä nimi oli minulle tuttu. Edellisyön unessa kohtaamamme Minttutassu oli puhunut siitä. Nielaisin tajutessani, että tuleva Eloklaani oli määrätty Kuolonklaanin rajanaapuriksi. Tulisin siis väistämättäkin kohtaamaan tämän verenhimoisen kuoleman klaanin.
”Kukistivatko muut klaanit Kuolonklaanin?” kysyin varovasti. Naaras pudisti päätään.
”Meillä on vielä aikaa vähän, joten on kai helpompi, että minä vain näytän sinulle”, hän sanoi ja kosketti jälleen kuonoani.

Olimme jälleen samaisella aukiolla mitä aiemminkin. Tällä kertaa aukio ei ollut ruskan väreissä, vaan maa oli valkea. Kissat taistelivat raivoisasti tälläkin kertaa. Helmiloiste johdatti minua eteenpäin. Ilma oli kylmempi mitä aiemmin. Lumeksi tunnistamani valkea aine oli kylmää, ja se nipisteli polkuanturoitani. Kävelin taas naaraan perässä suuren kiven luokse. Sama valtava, tummanharmaa kissa seisoi kiven päällä. Hänen katseestaan suorastaan hehkui murhanhimo. Kissan korvat olivat entistä repaleisemmat. Niistä hädin tuskin olisi saanut hampailla otetta, sillä korvat uupuivat lähes kokonaan. Kissat tuntuivat puolustavan raivokkaasti Kuolonklaanin perustajaa. He pysyttelivät kiven lähellä ja hyökkäsivät, jos joku edes yritti lähelle.
Siirryimme jälleen sivuun, ja tilanne eteni odottamattomalla tavalla. Kuolonklaanilaisiksi arvelemani kissat olivat ottaneet panttivankeja.
Aiemmin Palotähdeksi kutsuttu kissa oli viskannut pienen kilpikonnakuvioisen naaraan, ilmeisesti Sulkatähden päin kiveä. Se oli saanut Viiltotähden havahtumaan. Myös tummanharmaa, valkoraidallinen kissa oli rynnännyt apuun.
”Miksi niin monen kissan nimen pääte on -tähti?” kysyin varovasti Helmiloisteelta. Hän piti katseensa taistelussa, mutta vastasi:
”Se kertoo heidän arvostaan. Kaikki sen nimiset kissat ovat joko nykyisiä tai entisiä päälliköitä. -Tassut ovat oppilaita ja -pennut pentuja. Sotureiden nimen pääte voi olla melkeinpä mikä tahansa, minulla se on -loiste, ja esimeriksi tuolla Pisaraviillolla se on -viilto”, naaras selitti tasaisella äänellä samalla, kun hän keskittyi taisteluun. Nyökkäsin. Tumma, valkoraidallinen kissa oli siis Pisaraviilto.
”Sinäkin sanoit olleesi päällikkö, mutta miksi sinä et ole Helmitähti?” älysin kysyä.
”Koska luovuin hengistäni ja päällikkyydestäni. Halusin viettää loppuelämäni soturina ja sitten klaaninvanhimpana kumppanini ja pentujeni kanssa. Keskity nyt”, naaras sanoi ankaralla äänellä. Käänsin katseeni taas taisteluun, joka oli rauhoittunut.
Pisaraviilloksi kutsuttu kissa loikkasi suuren kiven päälle. Viiltotähti vilkaisi kissaa, mutta ei tuntunut välittävän. Kolli oli kumartunut kilpikonnakuvioisen naaraan ylle. Naaras ei liikkunut, vaan vaikutti elottomalta.
”Pyydän kaikkia hiljentymään!” tummanharmaa raidallinen kissa ulvaisi. Niin myös kävi.
”Leijonaloikka, Palotähti, Ruusupiikki ja Vaskitsaviima ovat nyt Kuolonklaanin panttivankeja. Jos edes yritätte hyökätä ja saada heitä takaisin, tapamme heidät kivuliaasti ja yksi kerrallaan. Ennen kuin teette mitään, voin kertoa, missä järjestyksessä kissat tullaan tappamaan. Palotähti lähtee tästä pelistä pois ensimmäisenä. Seuraavaksi lähtee Leijonaloikka, Ruusupiikki ja viimeisenä Vaskitsaviima”, kissan äänestä ei kuulunut lainkaan epäröintiä. Hän oli täysin tosissaan, mikä sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Kuolonklaanilaiset olivat vanginneet neljä kissaa, jotka olivat nyt näkökentässäni. Kissat eivät tuntuneet pitävän ajatuksesta, ja Pisaraviilto kehotti kissoja luovuttamaan reviirinsä murhaajille. He eivät kuitenkaan suostuneet siihen. Sydämeni tuntui jättävän lyönnin väliin, kun yksi kissoista ryntäsi kohti panttivankeja. Yksi kissoista sai toisen nopeasti maata vasten, ja Pisaraviilto käänsi katseensa vankeja piteleviin tovereihinsa. Kissa nyökkäsi, joka sai toisen kissan toimimaan. En voinut katsoa, kun kissa painoi hampaansa Palotähdeksi kutsutun päällikön kaulaan. Klaanikissat yrittivät lopettaa tilanteen puhumalla, mutta se ei tehonnut. Tilanne tuntui jatkuvan ikuisuuden ajan.
Kukaan ei tehnyt mitään, eikä ratkaisua tuntunut syntyvän. Mitä tässä tapahtuisi? Pisaraviilto aloitti puheenvuoronsa, mutta se jäi kesken. Katseeni siirtyi nopeasti kullanruskeaan raidalliseen kolliin, joka ulvaisi kovaäänisesti. Kissa oli irrottautunut kuolonklaanilaisten otteista, ja hän oli upottanut hampaansa Viiltotähden kurkkuun. Lamaantunut päällikkö ei tehnyt mitään. Viiltotähden kasvoilla oli tyhjä ilme. Pisaraviilto kielsi ketään auttamasta, ja Viiltotähti joutui toistamaan käskyn. Hän oli kutsunut Pisaraviiltoa päälliköksi. Kullanruskea kolli tappoi Kuolonklaanin perustajan, joka valahti maahan. Valkea lumi kissan alla värjäytyi verenpunaiseksi nopeasti. Laakson täyttivät iloiset ulvahdukset, joita Pisaraviilto ei arvostanut. Kolli hyökkäsi kullanruskean kissan kimppuun, jota seurasi hetken kestänyt taistelu. Se päättyi siihen, kun kullanruskea kissa lyyhistyi vain maahan. Hän oli liian väsynyt jatkaakseen. Kissa veti pian viimeisen henkäyksensä, jonka jälkeen hän kuoli.
Tämän jälkeen Pisaraviilto ilmoitti olevansa Kuolonklaanin uusi päällikkö. Hän ilmoitti, että Kuolonklaani jää asumaan metsään muiden klaanien kanssa, ja Kuolonklaani sai nelipuut omaksi alueekseen. Mitä ilmeisimmin niin myös tapahtui.
Palasimme takaisin paikkaan, jossa olimme nähneet viimeksi Rantatähden. Helmiloiste oli kertonut minulle vielä vähän Kuolonklaanista. Hänen mukaansa Kuolonklaani oli elänyt melko pitkään rauhassa muiden klaanien kanssa.
”Jatketaan tästä joku toinen yö, mutta nyt sinun on herättävä”, Rantatähti keskeytti keskustelumme. Vilkaisin Helmiloistetta, joka nyökkäsi hymyillen.
”Nähdään”, naukaisin kaksikolle. Metsä alkoi kadota ympäriltäni odottamattoman nopeasti. Kissat katosivat myös, sekä kaikki hajut.

Olin taas minun ja Liljan pesässä. Vilkaisin nukkuvaa sisartani. Tapasiko hänkin parhaillaan tähtiklaanilaisia? En viitsinyt herättää siskoani, vaan nousin ylös ja poistuin pesästä. Mietin unta, joka hämmensi minua edelleen. Päätin lähteä saalistamaan, sillä vatsani kurni jo. Tarvitsisimme ruokaa, sillä lähipäivinä meidän täytyisi lähteä pesästämme. Meillä oli tärkeä tehtävä suoritettavana. Olin varma, että unet todella olivat Tähtiklaanilta, eivätkä vain minun mielikuvitustani. Lilja oli nimittäin nähnyt toissayönä tismalleen saman unen, joten tämä ei voinut olla sattumaa. Olin otettu, että minut oli valittu moiseen tehtävään, mutta samalla minua pelotti. Entä jos epäonnistuisin?

Palasin takaisin pesälle ennen aurinkohuippua. Lilja istuskeli pesän ulkopuolella ja katsoi minua hymyillen. Kohtasin hänen katseensa. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, pudotin saalistamani oravan maahan.
”Onko nälkä?” kysyin hymyillen. Naaras nyökkäsi ja katsoi nälissään saalista. Asetuin sisareni viereen syömään tuuheahäntäistä oravaa. Saalistusretkellä olin yrittänyt saada kiinni peräti kolmea saalista ennen oravaa, mutta kaikki olivat päässeet karkuun. Saatuani oravan kiinni, olin kiittänyt Tähtiklaania. Kiitin sitä vielä ennen kuin otin ensimmäisen haukun saaliista.
Syötyämme nautimme hetken lehtisateen auringonsäteistä. Aurinko ei lämmittänyt enää samalla tavalla kuin viherlehden aikaan, mutta se ei haitannut. En malttanut enää olla hiljaa, joten käänsin katseeni sisareeni, ja hän teki samoin.
”Tapasitko sinäkin tähtiklaanilaisia viime yönä?” kysyin varovasti toivoen, että Lilja todella oli tavannut heitä.

//Lilja?
// 1753 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Lilja, hidasta! Katso häntääni!” Mesi sihisi niin hiljaa kuin vain suinkin kykeni. Pysähdyin äkisti ja jäin toljottamaan veljeäni pöllämystyneenä, mutta samassa huomasin tämän jäykistyneen, pystyyn nostetun hännän, jonka kaikki karvat sojottivat terävinä taivasta kohti. Hupsis.
”Minä jään tähän, mene vain.” Katselin kuinka Mesi lähti hiipimään edelläni syvemmälle lakastuneen saniaispensakon sekaan, samalla kun minä laskeuduin varovasti vatsani päälle ja painoin korvani luimuun, jotta olisin huomaamattomampi.
Olimme heränneet aikaisin aamulla ja päättäneet lähteä hetimmiten saalistamaan, ennen kuin tuli liian kuuma. Tosin, lehtisade oli jo saapunut metsään, joten emme me ainakaan läkähtyisi, vaikka heräisimmekin joskus vähän myöhässä.
Aamulla oli tapahtunut myös muutakin. Mesi oli kertonut minulle oudosta unesta, jota hän oli nähnyt viime yönä. Aika hassua sinänsä, sillä minäkin olin nähnyt tismalleen saman unen ja vieläpä samana yönä. Alkuun ajattelin sen olevan vain sattumaa, mutta kun kaikki palaset olivat loksahtaneet paikoilleen päässäni, aloin pohtia, olisiko uni voinut todellakin olla peräisin Tähtiklaanilta. Ja jos se oli, se muuttaisi kaiken.
Unessa kissa nimeltä Rantatähti, joka muuten oli myös sanomansa mukaan Myrskyklaanin viimeinen päällikkö, kertoi minulle ja veljelleni – sekä kolmannelle osapuolelle, muistaakseni punertava turkkiselle naaraskissalle, jonka nimi taisi olla Minttutassu – meitä odottavasta velvollisuudesta kauempana tulevaisuudessa. Kun sen aika koittaisi, me perustaisimme klaanin, Eloklaanin, ja Medestä tulisi sen ensimmäinen päällikkö, minusta ensimmäinen parantajakissa ja Minttutassusta ensimmäinen soturi. Oikeastaan se kuulosti aika mahtavalta, jos ei otettu huomioon sitä, että minun kontolleni annettaisiin kaikki räkivät ja köhivät, sairaat kissat. Mutta kiva juttu veljelleni – ja sille toiselle myös, tietysti.
Rantatähti kertoi meille lisäksi, että tulisimme näkemään jatkossa lisää tähtikissoja unissamme, jotka opastaisivat meitä ennalta valitulla polullamme. Ei ollut muita vaihtoehtoja, mikäli halusimme pitää Tähtiklaanin kasassa ja niin edelleen – tai näin minä ainakin olin sen asian ymmärtänyt.
Ensinnäkin, meidän pitäisi varmaan etsiä se Minttutassu. Minusta hänen nimensä oli hieman outo. Kasvoiko hänelle jotain rehuja käpälässä, vai oliko se jotenkin kuvainnollinen nimi. En tiennyt, eikä minua kyllä oikeastaan edes kiinnostanut tietää sen merkitystä, mutta pääasia oli, että me tiesimme hänen nimensä ja se siitä. Tuskin olisi kauhean vaikeaa etsiä kissaa nimeltä Minttutassu, ei kellään muulla voinut olla yhtä omituista kutsumanimeä. Kieltämättä Rantatähdenkin nimi ei ollut ihan täkäläinen, mutta oli se sentään järkevämmän kuuloinen kuin joku Minttutassu. No, ihan miten vain.
Höristin korviani, kun kuulin jonkun tai jonkin lähestyvän minua pehmein askelin. Minulta ei mennyt kuin hetki tunnistaa, kuka tulija oli: Meden ominaistuoksu oli pinttynyt nenääni ja muistiini niin tiukasti, että tuskin koskaan unohtaisin sitä. Haistoin kuitenkin myös, ettei tämä ollut onnistunut saamaan mitään kiinni.
”En saanut mitään”, Mesi naukaisi astuessaan esiin pensaikosta. Hän katsoi minua pahoittelevasti, mutta pyyhin tuon pettyneen irvistyksen nopeasti pois hänen kasvoiltaan. Nuolaisin veljen nenää reippaasti, antamatta ruokapulan lannistaa itseäni tai pentuetoveriani. Tähtiklaani oli selvästi puolellamme, ja se varmasti pitäisi meistä huolta nyt, kun emo ei enää ollut kanssamme.
Teimme vielä vähän pidemmän lenkin syvemmälle metsään, josta yleensä aina löytyi jotain, ja niin löytyi tälläkin kertaa: Mesi sai kiinni ruipelon metsämyyrän. Kotiin palattuamme jaoimme sen kahteen pekkaan ja kiitimme Tähtiklaania jokaisesta suupalasta. Minun oli jo paljon parempi olla, kun mahassani kypseni lämmin, tuore liha.
”Oletko miettinyt sitä viime öistä unta?” Mesi kysyi minulta yllättäen. Havahduin hereille kuin unesta ja nyökkäsin terävästi. Tietysti olin miettinyt sitä unta, mitä muutakaan!
”Joo. Mitä itse tuumit? Luuletko sinä, että se oli totta? Siis, että uni todellakin oli Tähtiklaanilta? Ja että tulemme näkemään lisää samankaltaisia unia tulevina öinä?” Veljen ilmeestä osasin päätellä, ettei hänkään tiennyt vastausta näin moneen kysymykseen, jotka olivat askarruttaneet minua heti heräämiseni jälkeen. Mutta kykenin lukemaan Meden silmistä, että hän oli yhtä kiinnostunut ottamaan selvää asiasta kuin minäkin.
”En tiedä. Ehkä se selviää sitten seuraavan kerran, kun nukumme”, hän arveli ja kurkotti kielellään nappaamaan viikseensä tarttuneen rippeen.
Otin saman tien mukavamman asennon sammalilla ja valmistauduin käymään yöpuulle. Ulkonakin alkoi jo hämärtää, eikä minun tehnyt enää mieli lähteä seikkailemaan sinne omin nokkineni ja ilman vahvempaa ja kokeneempaa emoa, joten ottaisin mieluusti lyhyet nokoset ja tapaisin tähtikissat unessani.
”Nähdään aamulla”, mau’uin Medelle, ennen kuin suljin silmäni kiinni ja keskityin pääsemään uneen. Se ei kuitenkaan käynyt ihan niin helposti, kuin olin luullut. Vielä yrittäessäni nukahtaa, kuulin toisella korvallani Meden kuorsaavan hiljaa viereisellä pedillä.
Lopulta uni teki silmäluomeni aidosti raskaiksi ja vaivutti hiljalleen syvemmälle ja syvemmälle mystiseen sumuverhoonsa, joka aina aamun tullen hävisi. Pian se lamasi koko kehoni ja tunsin leijuvani autuaan kevyenä ihmeellisessä tyhjyydessä.

//Mesi?
//700 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olimme palanneet takaisin tyhjään pesäämme ja menneet heti nukkumaan. Minulla ei ollut voimia tehdä mitään, sillä matka takaisin kotiin oli tuntunut kestävän ikuisuuden. Se oli vienyt viimeisetkin voimani, eikä suru auttanut asiaa yhtään. En voinut uskoa, että emo oli poissa.

Raotin hitaasti silmiäni. Yllätyksekseni en nähnyt pesän tuttua seinää tai uloskäyntiä, vaan avaran nummimaiseman, jonka takana näkyi metsänraja. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Miten ihmeessä olin joutunut tällaiseen paikkaan, ja missä Lilja oli? Nousin hitaasti ylös ja maistelin ilmaa. Se oli täysin erilaista kuin kotona. Ilmassa leijaili erilaisten saaliiden hajut ja sekaisin kissojen tuoksuja. Säpsähdin, kun huomasin kimaltelevan kissan lähestyvän minua. Häntä seurasi viisi muuta kissaa. Kaikkien kissojen turkit hehkuivat, aivan kuin kissat olisi tehty tähdistä. Samassa keksin, että olin Tähtiklaanissa. Olinko minä kuollut nukkuessani? Säikähdin kuullessani askeleita takaani. Tulijat eivät omanneet tähtiturkkeja muiden kissojen tavoin. Heidän turkkinsa olivat aivan tavalliset, ja toinen tulijoista oli Lilja. Huokaisin helpotuksesta nähdessäni rakkaan siskoni. Hänen takanaan sen sijaan käveli punertava naaras, joka näytti olevan yhtä hämmentynyt kuin mekin.
”Tervetuloa Tähtiklaaniin”, vaaleanharmaa tabbykuvioinen kolli naukui. Olin keksinyt olinpaikkamme jo aiemmin, mutta tuntematon punaruskea naaras oli hyvin hämmentyneen oloinen.
”Minne?” hän kysyi ja katseli ihmeissään tähtikissoja. Paikka oli mielestäni kauniimpi kuin yksikään näkemäni paikka. Tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla ja valaisivat koko alueen.
”Te olette täällä, koska teidät on valittu. Vain te voitte pelastaa Tähtiklaanin täydelliseltä tuholta ja perustaa uuden klaanin, Eloklaanin”, tabbykuvioinen kolli jatkoi vastaamatta punertavan kissan kysymykseen. Uusi klaaniko? Mutta klaanithan tuhoutuivat vuodenaikoja sitten! Olin varma, että tämä oli pelkkä uni, jonka mielikuvitukseni sai aikaan. Halusin kuitenkin tietää lisää.
”Minä olen Rantatähti, Myrskyklaanin viimeinen päällikkö”, kollikissa esittäytyi.
”Mutta eihän se ole mahdollista. Kuolonklaani on ainoa olemassa oleva klaani. Missä minä olen?” punertava kissa kysyi nyt hieman tympääntyneenä siitä, että hän ei saanut vastausta kysymykseensä. Rantatähti nyökkäsi rauhallisesti.
”Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki rauhan ja hyvyyden puolesta taistelevat pääsevät kuolemansa jälkeen. Kuolonklaani ei suinkaan ole aina ollut ainoa klaani, vaan sitä ennen oli enemmän klaaneja. Kuolonklaani asui heidän kanssaan, mutta klaani häädettiin ikuisiksi ajoiksi. Klaanisi oli kovin häpeissään häviöstään, jonka vuoksi he kielsivät asiasta puhumisen. Haluatko kysyä vielä jotakin, Minttutassu?” Rantatähti kysyi. Oliko joku klaaneista yhä pystyssä? Rantatähti oli kutsunut klaania Kuolonklaaniksi. Pelkkä nimi sai kehossani aikaan kylmiä väreitä. Millainen mahtoi olla klaani, jonka nimessä oli kuolema. Minttutassuksi kutsuttu naaras pudisteli päätään.
”Hyvä. Tahdotte varmasti tietää enemmän tehtävästänne, joten minäpä kerron. Jo vuodenaikojen ajan kissat ovat hiljalleen menettäneet uskonsa Tähtiklaaniin. Lilja ja Mesi, te olette viimeiset kissat, jotka uskovat Tähtiklaaniin. Teidän täytyy levittää ilosanomaa uskosta, jotta Tähtiklaani ei katoa lopullisesti”, kollikissa selitti vakavalla äänellä.
”Onko emo Tähtiklaanissa?” Lilja uskaltautui kysymään ja kävi katseellaan läpi tähtiklaanilaisia, jotka olivat saapuneet luoksemme. Rantatähti nyökkäsi.
”Hän pääsi Tähtiklaaniin”, entinen päällikkö vastasi. Tieto siitä kohensi mieltäni. Emolla oli nyt kaikki hyvin, kun hän oli päässyt Tähtiklaaniin. Tuleva tehtävä kuitenkin pelotti minua. Miten ihmeessä me voisimme perustaa klaanin, kun emme me tienneet tällaisista asioista mitään?
”Mutta miten ihmeessä minä liityn mitenkään Tähtiklaaniin tai uuden klaanin perustamiseen?” Minttutassu kysyi hämmentyneenä. Silloin vasta kiinnitin huomiota naaraan outoon nimeen. Miksi nimi ei ollut vain Minttu?
”Sinusta on määrä tulla Eloklaanin ensimmäinen soturi. Tehtävänäsi on kerätä kannattajia Kuolonklaanissa ja saada Punatähti hyväksymään se, että Eloklaani asettuu Kuolonklaanin rajanaapuriksi. Muista, että et saa mainita sanallakaan kenellekään Tähtiklaanista tai saamastasi unesta. Kettuaskel ja Laineloiske tulevat kertomaan tehtävästäsi tarkemmin tulevaisuudessa”, Rantatähti kertoi ja viittoi hännällään kahden tähtikissan suuntaan.
”Tulevaisuudessa? Mutta hehän ovat kuolleet, miten he voivat kertoa meille tulevaisuudessa mitään?” kysyin hämilläni.
”Tästä lähtien tapaatte tähtikissoja unissanne. He opettavat teille taitoja, joita tarvitsette tehtävienne suorittamisessa”, Rantatähti kertoi.
”Mitkä meidän tehtävämme ovat?” Lilja älysi kysyä. Itse en ollut tajunnut, että minun tehtäväni olisi jotenkin erilainen kuin Minttutassun, vaikka tietenkin se oli. En minä kuulunut mihinkään klaaniin, enkä edes tiennyt missä se oli! Miten ihmeessä löytäisimme sinne?
”Sinusta on määrä tulla Eloklaanin ensimmäinen parantaja. Parannat sairaita kissoja ja pääset vaihtamaan kieliä joka puoli kuu Tähtiklaanin kanssa. Neuvot päällikköäsi, joka tulee olemaan veljesi Mesi. Meden tehtävä on perustaa klaani ja vastaanottaa Tähtiklaanilta yhdeksän henkeä sekä päällikkönimensä. Me autamme teitä niin paljon kuin suinkin pystymme”, tabbykuvioinen kolli lupasi.
”Nyt meidän kuitenkin on mentävä, sillä aika on loppu tältä kerralta. Tapaamme pian, pitäkää itsestänne huolta”, kolli naukui. Ei mennyt kauaakaan, kun uni hälveni ja kissat katosivat näköpiiristäni. Pian myös nummimaisema ja kaukana näkyvä metsä katosivat.

Avatessani silmäni uudestaan, olin taas pesässämme. Nousin nopeasti istumaan ja katselin hämmentyneenä ympärilleni. Olipa se outo uni. Tökkäsin kuonollani Liljan varovasti hereille. Halusin kertoa hänelle oudosta unesta. Kerroimme usein näkemiämme unia toisillemme, sillä niissä tapahtui aina kaikkea kummallista. Tämä uni oli ollut pelottavan todentuntuinen.

//Lilja?
// 744 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Mennään kotiin.” Yritin pyyhkiä silmiäni kuivaksi samalla kun autoin Mettä takaisin tassuilleen. En pystynyt ajattelemaan selvästi juuri nyt, kaikki tuntui liian sekavalta – melkein kuin olisi kävellyt unessa. Mutta silti jossain alitajuntani rajamailla tiedostin hämärästi, että tämä oli täyttä totta. Ei olisi enää paluuta menneeseen: olimme nyt omillamme.
Seurasimme omia jälkiämme takaisin pesälle. Matka taittui hitaasti, sillä aina silloin tällöin meistä jompikumpi luhistui maahan ilman mitään järkevää selitystä. Ehkä suru lamaannuttaisi meidät hiljalleen täysin toimintakyvyttömiksi, emmekä koskaan pääsisi kotiin asti.
En kuitenkaan aikonut antaa sen tapahtua, enkä uskonut, että Mesikään antaisi. Meillä oli yhä toisemme, ja kun vain jaksaisimme pitää uskoa yllä, kaikki olisi mahdollista. Emo katseli meitä nyt Tähtiklaanista käsin, ja hän pitäisi meistä kyllä huolta.
Viimein saavuimme tutulle aukealle, jonka maastoon rakas kotikultamme sulautui lähestulkoon täydellisesti. Ryömimme sisään uupuneina ja voimamme menettäneinä, mutta ainakin olimme nyt turvassa eikä muulla ollut väliä.
Kömmin Meden perässä sammalille. Niissä viipyi vielä emon lempeä tuoksu. Sukelsin niiden sekaan ja painauduin selälläni Mettä vasten. Valkea kolli oli haudannut kuononsa etukäpäliensä väliin ja hän oli sulkenut silmänsä.
Kun ummistin itsekin silmäni, en päässyt saman tien pehmeille untenmaille. Mielessäni kummitteli ajatus siitä, että emon kuolema oli minun syytäni. Jos en olisi kutsunut häntä ihmettelemään sitä outoa esinettä vedessä, emo ei olisi ehkä koskaan astunut sille petolliselle törmälle, joka oli sortunut hänen altaan.
Käänsin kylkeä ahdistuneena. Mitä jos tämä todella oli minun syytäni? Ehkä en pääsisikään sitten vanhana kissana Tähtiklaaniin, koska minun takiani emo oli pudonnut jokeen ja hukkunut. Tähtiklaani ei varmasti unohtaisi tekoani.
Katsahdin Meteen. Hän näytti vaipuneen levottomaan uneen. Minun olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, syyttikö hänkin minua emon kuolemasta, mutta en viitsinyt herättää häntä. Kyyneleet kastelivat silmäni jälleen, mutta tällä kertaa en vaivautunut pyyhkimään niitä pois: annoin niiden huuhtoa pahan oloni tiehensä.
Kului jonkin aikaa, ennen kuin minua alkoi nukuttaa. Koko kehoni oli väsynyt ja minua särki paikoista, joiden en ollut tiennyt olevan edes olemassakaan. Kamppailin turtunutta tunnetta vastaan, mutta lopulta se vei minut mukanaan ja vajosin syvään uneen.

//Mesi?
//325 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivät kuluivat kuin silmänräpäyksessä. Minusta tuntui kuin olisin vasta eilen avannut ensimmäistä kertaa silmäni. Emo oli opettanut meille muutaman kuun aikana kaikkea mahtavaa. Hän piti meille yhä taisteluharjoituksia, sillä emme todellakaan olleet vielä mitään ammattilaisia. Liikkeistämme puuttui yhä paljon voimaa ja nopeutta. Lisäksi emme olleet yhtä ketteriä kuin emo, mutta hänen mukaansa se saattoi johtua vain iästämme.
”Mitä erilaista huomaatte luonnossa tänään?” emo kysyi päästyämme ulos pesästä. Lähes joka päivä hän kysyi luonnon muutoksista, sillä viherlehti oli vaihtumassa lehtisateeseen. Lehtisateen aikana puut pudottaisivat lehtensä, jotka pudotessaan ovat oransseja, ruskeita ja keltaisia. Lehtisateen jälkeen tulisi kylmä lehtikato, jolloin riistaa olisi vähemmän ja maahan sataisi lunta. Lehtikatoa seurasi aina hiirenkorva, jonka jälkeen olisimme taas viherlehdessä. Vuodenajat olivat ihmeelliset. Halusin mahdollisimman pian kokea ne kaikki! Jäin miettimään vain vuodenaikoja, joten en ollenkaan ehtinyt keskittyä emon kysymykseen. Niinpä Lilja vastasi ensin:
”Nuo lehdet ovat vaihtaneet väriä!” Sisareni katse oli kiinnittynyt läheisen koivun lehdistöön. Aiemmin vihreät lehdet olivat takuuvarmasti vaaleampia ja enemmän kellertäviä kuin ennen. Viime päivinä olimme lähinnä kiinnittäneet huomiota maassa tapahtuviin muutoksiin. Mustikoita oli ilmestynyt paljon maahan, ja ne olivat mielestäni ihmeellisiä. Kun olimme kävelleet mustikoiden seassa, käpäläni olivat värjääntyneet sinertäviksi. Olin vahingossa tallonut mustikoita jaloillani, jonka seurauksena marjan sisälmykset olivat aiheuttaneet värjäytymisen. Olin maistanut mustikkaa, mutta maku ei ollut erityisen hyvä. Sinisen marjan maku oli melko mitäänsanomaton. Olin sylkenyt sen pois suustani ja todennut, että pysyttelen edelleen tuoresaaliissa.
”Hyvin havaittu”, emo hymyili ja kosketti hennosti sisareni kuonoa. Lähdimme kävelemään eteenpäin metsässä ja jätimme pesän taaksemme. Ylittäisimme tänään pienen joen, joka sijaitsi pesämme takana.
”Miten me ylitämme joen?” kysyin emolta ja juoksin hänet nopeasti kiinni.
”Astinkiviä pitkin. Kivet ovat melko lähellä toisiaan, mutta teidän täytyy keskittyä jokaiseen hyppyyn täysillä”, emo totesi hidastamatta tahtiaan. Liljakin otti meidät kiinni ja asettui emon toiselle puolelle.
”Entä jos me putoamme?” sisareni kysyi epävarmalla äänellä.
”Ette te putoa. Teidän täytyy oppia ylittämään joki”, emo vastasi vakavalla äänellä. Emme sanoneet enää mitään. Minua jännitti joen ylittäminen. Olimme kuitenkin aivan pian kuusikuisia, ja emon mukaan meidän täytyisi osata ylittää joki. Ihan vain varalta, niin hän oli sanonut. Joen ylittäminen voisi pelastaa meidät esimerkiksi perässä juoksevalta petoeläimeltä. Kaikki petoeläimet eivät nimittäin osanneet uida tai ylittää jokea.
Veden solina kantautui korviini jo jonkin matkan kuluttua. Ääni oli rauhoittava, ja olisin voinut kuunnella sitä pidempään. Pienen joen rannalla ei ollut paljoa puita. Ne jättäytyivät taaksemme metsään. Muutama pensas kasvoi kuitenkan aivan joen rannan vierellä. Nurmi oli vihreää, mutta aluskasvillisuus oli vähäisempää kuin metsässä.
”Nuo ovat astinkivet. Joen virtaus ei onneksi ole voimakas, ja kivetkin ovat kuivia. Minä näytän esimerkin, kuinka astinkiviä pitkin loikitaan”, emo totesi ja meni suoraan asiaan. Hän loikkasi itsensä kauemmaksi joen rannasta kohti läheistä, suurta kiveä. Olimme loikkineet metsässä aiemmin suurten kivien päälle leikkiessämme Liljan kanssa. Se oli mukavaa, mutta tästä minä en innostunut. Emo loikki kivi kerrallaan rauhallisesti vastarannalle. Sitten hän loikki takaisin luoksemme.
”Mesi, kokeile sinä ensin. Hyppää tuolle lähimmälle kivelle”, emo ohjeisti. Epäröiden vilkaisin Liljaa, joka katsoi minua kannustavasti. Sitten valmistauduin loikkaan ja ponnistin itseni eteenpäin. Pudottauduin yllättävän sulavasti kiven päälle. Sen pinta oli sileä, mutta ei kuitenkaan liukas. Vesi virtasi vähän matkan päässä alempana.
Emo kehotti minua jatkamaan matkaa, joten tein niin. Hän tuli perässäni ja piti huolta siitä, että en horjahtaisi kiveltä tai muuta vastaavaa. Sydämeni hakkasi kovaa rinnassani. Jokainen hyppy kuitenkin tuntui entistä varmemmalta. Lopulta pudottauduin sulavasti pehmeälle nurmelle. Käännyin riemuissani kohti Liljaa, joka seisoi edelleen vastarannalla.
”Minä tein sen!” ulvaisin riemuisasti. Sisareni huusi jotakin vastarannalta, mutta en saanut hänen puheestaan selvää. Ilmeisesti hän kehui tai onnitteli suorituksestani. Emo palasi takaisin sisareni luokse. Lilja suoriutui vähintäänkin yhtä hyvin kuin minä. Silloin vasta tajusin kääntää katseeni kohti uutta metsää, joka avartui eteemme. Emme olleet aiemmin käyneet joen tällä puolen. Täällä ei kasvanut havupuita lainkaan, ainoastaan valko-mustarunkoisia koivuja. Niiden rungot olivat ohuempia kuin toisella puolen jokea. Lisäksi aluskasvillisuus vaikutti paljon tylsemmältä. Saniaisia ei näkynyt lähimaillakaan, eikä edes mustikoita. Jotkut varvut tunkivat maan läpi mullasta esiin, mutta se oli oikeastaan siinä. Joitakin koivun oksia oli maassa, ja näin myös muutaman pensaan.
”Suoriuduitte molemmat erinomaisesti!” emo kehui ja puski vuorotellen minun ja sisareni kuonoja. Sitten hän lähti johdattamaan meitä eteenpäin pitkin joen rantaa. Katselin vieressämme virtaavaa vettä ihaillen. Joen törmä oli yllättävän korkea. Jos putoaisin jokeen, vesi loiskahtaisi varmasti kovasti.
”Pysytelkää kauempana joesta. Ette halua pudota veteen”, emo huomautti vakavalla äänellä. Se sai minut astumaan heti kauemmaksi. Vilkaisin Liljaa, joka ihaili vuorollaan metsää ja jokea. Sitten sisareni käänsi katseensa minuun.
”Luulin jo nähneeni kaiken, mutta tämä maailma on todella suuri paikka!” Lilja hihkaisi hymyillen leveästi. Emo naurahti edessämme ja heilautti häntäänsä.
”Voi pikkuiset, te ette ole nähneet vielä paljoakaan! Kun kasvatte vanhemmaksi, lupaan näyttää teille paljon kaikkea mahtavaa. Saatte nähdä järviä ja kukkuloita, vuoria ja paljon erilaisia metsiä”, emo vastasi lämpimällä äänellään. En malttanut odottaa sitä, että olisimme vanhempia ja vahvempia! Halusin tutustua koko maailmaan ja oppia tuntemaan kaiken mitä se piti sisällään.
”Minne me olemme menossa?” tajusin pian kysyä. Emo hidasti tahtiaan. Maistelin ilmaa hämmentyneenä. En tiennyt mikä tämä haju oli, mutta en pitänyt siitä. Kitkerä katku leijaili ilmassa ja se voimistui. Liljalla meni vähän kauemmin aikaa haistaa haju, mutta haistaessaan sen hän nyrpisti nenäänsä.
”Miä tämä kamala katku on?” sisareni kysyi inhoten.
”Se on ukkospolku”, emo vastasi rauhallisella äänellä. Emo oli kertonut ukkospoluista, hirviöistä ja kaksijaloista.
”Emmehän me mene ukkospolulle, emmehän?” kysyin emolta jännittyneenä.
”Ei hätää, käymme vain katsomassa. Pysyttelemme pensaiden takana suojassa ja palataan sitten takaisin. Tullaan joku päivä tänne uudelleen, niin voimme käydä kaksijalkalan laidalla nopean reissun”, emo lupasi rauhallisella äänellään. Hän pysähtyi pähkinäpensaan eteen. Naaras työnsi päänsä oksien lävitse ja kehotti meitä tekemään samoin. Ukkospolun haju oli tässä kohdassa hyvin voimakas. Se tuntui ärsyttävän nenääni. Lilja aivasti tuttuun tapaansa taas. Kova jylinä voimistui, ja pian erotin kiiltävän, suuren otuksen juoksevan pitkin ukkospolkua. Sen täytyi olla hirviö. Hirviö juoksi ohitsemme hurjaa vauhtia, nopeampaa kuin yksikään metsän eläin ikinä. Se jätti jälkeensä vain savupilven, joka haihtui nopeasti ilmaan.
Kun olimme heten katselleet ukkospolkua ja hirviötä, emo johdatti meidät takaisin astinkiviä kohti.
”Emo! Mikä tuo on?” Lilja kysyi ja katsoi vedessä kimaltavaa esinettä. Sisareni astui lähemmäksi joen törmää.
”Lilja, älä mene liian lähelle!” emo komensi. Sisareni säpsähti ja astui taaksepäin.
”Tuolla vedessä on joku esine”, naaras sanoi ja viittoi katseellaan veteen. Esine näytti melko suurelta. Se oli väriltään musta ja kimmeltävä. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Emo astui varovasti lähemmäksi joen törmää nähdäkseen paremmin. Hän oli vastaamassa jotakin, mutta ei ehtinyt.
”Emo!” kiljaisimme Liljan kanssa tismalleen samaan aikaan, kun maa katosi emon jalkojen alta.
”Apua!” naaras kiljui pudotessaan veteen. Virta lähti kuljettamaan kastunutta karvamyttyä eteenpäin kohti paikkaa, jossa näimme ukkospolun.
”Emo!” huusin uudelleen. Näin, kuinka emo nousi pintaan. Hän veti keuhkoihinsa happea, mutta kesken hengityksen hän katosi taas pinnan alle. Emo yritti huutaa apua, mutta tullesasan taas pintaan, hän vain yski holtittomasti. Lähdimme juoksemaan rantaa pitkin eteenpäin, mutta virta vei emoa liian nopeasti. Yritimme huutaa hänen peräänsä, mutta emo ei vastannut. Kun emo ei enää noussut hetkeen pintaan, tein äkkijarrutuksen. Liu’uin hetken ajan pehmeällä nurmella eteenpäin vauhdin vuoksi. Katseeni pysyi tiukasti joessa, sillä toivoin näkeväni emon nousevan pintaan. Niin ei enää käynyt. Virta vei emon pois.
Silmänräpäyksessä sisälläni kävi monta tunnetta; viha, suru, pelko ja hämmennys. Mitä juuri oikein tapahtui? Hengitykseni tasaantui istuessani hetken ajan aloillaan. Lilja oli jatkanut juoksemista, mutta hän palasi nyt takaisin luokseni. Kuulin hänen askeleensa, mutta en kääntänyt katsettani pois joesta.
”Mesi”, Liljan surun täyteinen ääni sai katseeni liukumaan joesta sisareeni. Liljan katse oli surullisempi kuin koskaan. Se teki minutkin heti surulliseksi.
”Emo on poissa”, Lilja kuiskasi säröilevällä äänellä ja puhkesi itkuun. Minuakin alkoi itkettää. Emo oli oikeasti poissa. Hän oli hukkunut. Vesi oli tappanut emon. Emo oli… Emo oli nyt Tähtiklaanissa.
”Eikä ole”, totesin hiljaisella äänellä ja laskin katseeni maahan, ”emo on Tähtiklaanissa.”
Vaikka minusta tuntui pahalta, ajatus Tähtiklaanista lohdutti edes vähän. Siitä huolimatta oloni oli kamalampi kuin koskaan.
”Mitä me nyt teemme?” kuiskasin hiljaa ja nostin katseeni taas Liljaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut hukassa, vaikka tiesin tasan tarkkaan missä koti oli.

//Lilja?
// 1303 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesi: 72kp! –

Lilja: 62kp! –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Haistelin ilmaa keskittyneenä. En ollut löytänyt vielä yhtään tuoretta eläimen hajua, ja olin alkanut pelätä, että joutuisin palaamaan takaisin emon ja veljen luo ilman saalista. Mesi saisi varmasti kiinni jotakin – hän oli niin etevä kaikessa. Minulla sen sijaan oli vaikeuksia haistaa joitakin hajuja, ja nenänikin kutisi inhottavasti aina kun vedin keuhkoihini ilmaa metsässä. Emon mukaan se johtui allergiasta.
Kuulin vaimeaa rapinaa edestäpäin. Käänsin korviani kuullakseni paremmin, ja tunsin, kuinka jokainen lihas turkkini alla kiristyi ja valmistautui johonkin. Raotin hieman suutani: kielelleni tulvahti minulle etäisesti tuttu haju, johon tiesin törmänneeni joskus aiemminkin. Se oli riistaeläin – pieni sellainen. Jos osaisin asettaa käpäläni oikein ja pitää pienempää ääntä, se ei ehkä huomaisi minua.
Hiivin lähemmäksi vatsa lähestulkoon maata viistäen. Viikseni värähtelivät, kun aistin liikettä kuivien lehtien joukossa. Tuskin ehti kulua hetkeäkään, ennen kuin jo silmäni äkkäsivät pienen punaruskean otuksen saniaispensaan juurella. Pikkueläin tonki maata kovin tärkeän näköisenä eikä se tuntunut huomanneen lähestyvää uhkaa.
Painauduin matalaksi ja keikautin vähän lantiotani saadakseni tukevamman asennon. Seurasin jyrsijän liikkeitä silmiäni räpäyttämättä. Kuulin oman hengitykseni korvissani pelottavan äänekkäänä, mutta en halunnut uskoa myyrän kuulevan sitä – tunne oli omassa päässäni, ja se johtui vatsanpohjassani kihelmöivästä jännityksestä, joka sai veren kiertämään nopeammin ja kuumempana suonissani.
Minun ei tarvinnut muistella emon oppeja: luotin omaan vaistooni, joka ohjasi minua eteenpäin. Sydämeni tykytti rinnassani, jokainen aistini oli jo äärimmilleen virittynyt ja ne yrittivät silti kurotella vielä pidemälle. Paljastin kynteni, ponnistin takajalkojeni kaikilla voimilla, ja loikkasin. Laskeuduin suoraan myyrän päälle, joka yritti epätoivoisesti etsiä pakotietä. Huitaisin sen tassullani ilmaan: jyrsijä lensi hännänmitan päähän ja jäi kiemurtelemaan maahan iskusta pökertyneenä. Kävin uudestaan sen kimppuun. Viskasin myyrän toistamiseen eteenpäin, kunnes kurotuin uudemman kerran sitä kohti kynsilläni ja  annoin sille lopullisen armoniskun hieman haparoiden.
Katsoin saalistani tyytyväisenä. Osasin päätellä sen hajusta, että myyrä oli jo vanha eikä enää parhaimmassa mahdollisessa vireessä – ehkä juuri siksi olin saanut sen kiinni niin helposti. Joka tapauksessa kiitin vielä Tähtiklaania ensimmäisestä itse saalistamastani saaliista, ennen kuin noukin myyrän hampaisiini ja lähdin kävelemään takaisin päin omia jälkiäni pitkin.

Kun saavuin kohtaamispaikalle, Mesi oli jo siellä emon onniteltavana. Valkea kolli näytti saaneen kiinni komean harmaan hiiren. Tassutin heidän luoksensa myyrä hampaissani. Emo katsahti minuun, ja hän alkoi kehrätä mielissään saaliini nähdessään.
”Hyvää työtä – kumpikin!” hän iloitsi ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Pidin häntäni itsevarmasti pystyssä, kun vastasin emon eleeseen. Sen jälkeen siirryin onnittelemaan veljeäni.
”Hieno hiiri, Mesi!” mau’uin ja puskin päälläni valkean kollin kaulaa. Kuulin hänen kehräävän.
”Kiitos. Sinäkin sait kiinni oikein mahtavan myyrän!” Mesi vastasi kehuihin. Huiskaisin hännälläni välinpitämättömästi.
”Ei se mitään ollut verrattuna sinun saaliiseesi – minun myyrääni oli vanha ja varmaan myös umpikuurokin”, vitsailin, mutta puheissani oli kyllä totuuden siemenkin. Jos myyrä olisi ollut yhtään nuorempi tai hyväkuntoisempi, en olisi välttämättä saanut sitä kiinni. Aloin uskoa yhä enemmän, että myyrä oli ollut lahja Tähtiklaanin kissoilta.
”No niin, pennut, eiköhän palata takaisin pesälle. Meitä odottaa siellä oikea juhla-ateria.” Emon kasvoilla viipyi ylpeä hymy. Hän oli ylpeä meistä – hurjan ylpeä – ja minä tunsin itseluottamukseni kasvavan sitä myötä. Halusin kasvaa emoni veroiseksi kissaksi, mutta tiesin, että minulla olisi suuret tassunjäljet täytettävänäni.
Seurasin Meden kanssa emoa takaisin pesälle, jossa ryhdyimme syömään yhdessä kiitettyämme ensin Tähtiklaania kaikesta tämänpäiväisestä. Mutustaessani saalistamaani myyrää, en voinut lakata ajattelemasta sitä tunnetta, joka minut oli vallannut sillä hetkellä, kun olin vaaninut myyrää. Halusin ehdottomasti päästä kokemaan sitä lisää! Tuskin maltoin odottaa, että minusta tulisi täysikasvuinen kuten emosta.

//Mesi?
//544 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Viimeisen puolen kuun aikana emo oli opettanut meille päivittäin taistelemista. Olimme kehittyneet hurjasti. Emo kertoi, että klaaneissa eläneet esi-isämme olivat olleet erinomaisia taistelijoita. Hänen mukaansa parhaat taistelijat olivat klaanin arvostetuimpia kissoja. Siksi minäkin halusin olla erinomainen taistelija. Olin huomannut olevani Liljaa hieman parempi, mutta emo oli kertonut sen johtuvan Liljan pienestä koosta. Vietimme nykyään yhä enemmän aikaa pesän ulkopuolella, mutta emon ollessa saalistamassa pysyttelimme visusti pesässä. Olimme luvanneet, ettemme enää ikinä rikkoisi emon asettamia sääntöjä.
Istuskelimme parhaillamme pesän läheisyydessä ja söimme emon saalistamaa jänistä. Juuri noussut aurinko lämmitti vaaleaa turkkiani heikommin kuin emon ja Liljan tummanharmaita turkkeja. Siitä huolimatta minulla oli mukavan lämmin olo.
“Opetan teille tänään saalistamista, ja saatte kokeilla sitä sitten yksin”, emo sanoi nielaistuaan viimeisen palan omasta osuudestaan. Vilkaisin innoissani ensin emoa ja sitten Liljaa. Mieleni teki loikkia ympäriinsä, mutta ateria oli yhä kesken.

Aterian jälkeen pesimme turkkimme kuten emo oli opettanut. Hän johdatti meidät hieman kauemmaksi pesästä, sillä saalista löytyi sieltä paremmin. Ylitimme pienen puron, jonka luona olimme aiemminkin käyneet juomassa. Jatkoimme matkaa metsänrajaa pitkin. Tunnistin paikat joissa kuljimme, sillä emo oli näyttänyt ne meille.
“Kun alatte saalistamaan, teidän täytyy löytää hajujälki. Haistelkaa ilmaa ja kertokaa minulle mitä haistatte”, emo pyysi ja istui alas. Haistelin ensin ilmaa, jonka jälkeen painoin kuononi lähemmäs maata. Lilja teki samoin.
“Hiiri? Ja jokin toinen eläin… Onko se orava?” kysyin mietteliäänä ja nostin katseeni emoon. Emo katsoi Liljaa odottavasti. Lopulta sisareni nosti päänsä ylös ja sanoi:
“Minäkin haistan hiiren, mutta en tunnista mitään muuta.” Emo nyökkäsi.
“Aivan oikein. Hiiren haju on voimakas, mutta oravan ei niinkään. Lilja, osaisitko sanoa minne päin hiiri on mennyt? Voit seurata hajujälkeä vähän toiseen suuntaan. Jos se voimistuu, hiiri on mennyt sinne päin”, emo ohjeisti. Astuin askeleen taaksepäin, jotta Lilja saattoi liikkua paremmin. Naaras lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Minä olisin heti osannut kertoa, minne päin hiiri oli kulkenut. Olin haistellut eläinten jälkiä pesämme läheisyydessä. Liljalla meni tovi haistelemisissa, jonka jälkeen hän nosti päänsä ylös ja käveli luoksemme.
“Hiiri meni tuonne Meden suuntaan, eikö niin?” naaras varmisti. Emo nyökkäsi. Olin iloinen, sillä olisin osannut vastata kysymykseen oikein.
“Hyvä Lilja! Mesi, mihin suuntaan haistamasi orava on mennyt?” emo kysyi sitten minulta. Kysymys oli nyt vaikeampi, sillä oravan hajujälki oli laimea. Haistelin sitä hetken ja lähdin sattuman varaisesti toiseen suuntaan. Kuljettuani muutaman ketunmitan verran, hajujälki tuntui voimistuvan.
“Se voimistuu täällä!” huudahdin, sillä olin jo melko kaukana emosta ja Liljasta. Emo varmisti asian tulemalla luokseni hajujälkeä pitkin.
“Hienoa”, hän hymyili lämpimästi tyytyväisenä omaan suoritukseeni.
“Seuraava tärkeä asia on vaaniminen. Olen opettanut teille vastustajan vaanimista, ja se on aika lailla samanlaista kuin saaliin vaaniminen. Vaanitte saalista niin lähelle kuin vain pystytte, jonka jälkeen hyökkäätte”, emo ohjeisti ja näytti esimerkkiä. Olimme harjoitelleet vaanimista silloin, kun hyökkäsimme toistemme kimppuun piilosta.
“Muistakaa kuitenkin, että esimerkiksi jäniksiä saalistaessanne, teidän täytyy olla nopeita. Jänikset juoksevat karkuun niin nopeasti kuin vain pystyvät, ja teidän täytyy saada jänis kiinni. Hiiret usein piiloutuvat juurien alle tai pieniin koloihin, ja oravat pakenevat puuhun. Lintujen saalistaminen on sitten ihan oma lajinsa. Toisinaan linnut ovat maassa, mutta ne pääsevät nopeasti lentoon ja sitä myötä karkuun”, tummanharmaa naaras selitti.

Kun emo oli kertonut meille paljon saalistamisesta ja näyttänyt esimerkin saamalla kiinni haistamamme hiiren, hän käski meidän lähteä omille teillemme. Minua jännitti lähteä eri suuntaan Liljan kanssa ja kauemmaksi emosta.
“Tule ehjänä takaisin”, nau’uin sisarelleni ja puskin hänen kuonoaan. Naaras päästi ilmoille kehräyksen.
“Kuin myös. Paras saalistaja voittakoon”, hän virnisti ja lähti kävelemään kauemmaksi. Minusta tuntui hiukan pahalta nähdä sisareni loittonevan kauemmaksi minusta, mutta pakotin mieleni keskittymään saalistamiseen. Lähdin kävelemään eteenpäin juuri niin kuin emo oli opettanut. Haistelin ilmaa ja kuuntelin tarkkaavaisena ympäristöäni. Kiersin katseellani läpi joka paikan saaliiden ja vihollisten varalta. Kuljin kohti metsänrajaa. Nummella saaliit eivät pääsisi puuhun tai puun juurien alle piiloon. Lisäksi näkisin saaliit paremmin avoimelta alueelta. Emo oli näyttänyt meille merkit joita emme saisi ylittää. Nummella merkki oli kolmen kiven rykelmä. Se sijaitsi melko kaukana, joten minulla ei ollut vielä mitään hätää.
Viimein nenääni leijaili voimakas riistan haju. Se kuului hiirelle. Lähdin kulkemaan matalana eteenpäin hajujälkeä seuraten. Kuononi pysytteli visusti lähellä maata, jotta en hukkaisi eläimen hajujälkeä. Näin maahan painautuneet pienen hiiren jalanjäljet. Se oli mennyt tästä aivan äsken. Kulkiessani eteenpäin, hajujäljen yli kulki toinen jälki. Se kuului jänikselle, sen saattoi kertoa jo jalanjäljistä. Etukäpälät olivat pienemmät kuin takakäpälät. Emo oli kertonut meille eläinten jalanjäljistä ollessamme pienempiä. Ohitin jäniksen jäljet ja seurasin hiirtä. Se oli kai ylittämässä nummea. Pian huomasin harmaan otuksen maassa. Se vipelsi vikkelästi eteenpäin, joten kiristin tahtiani. Kun välimatka lyheni entisestään, lähdin juoksemaan hiiren perään. Harpoin eteenpäin pitkin askelin. Lopulta saavutin hiiren. Vauhtini oli liian nopea, jonka vuoksi en ehtinyt jarruttaa ajoissa. Hiiri jäi taakseni liukuessani eteenpäin nurmella. Kaaduin kyljelleni, mutta nousin nopeasti ylös ja syöksyin kohti hiirtä. Se vikisi kauhuissaan pinkoessaan karkuun. Tällä kertaa osasin kulkea varovaisemmin. Sain upotettua hampaani hiiren niskaan ja katkaisin sen emon ohjeiden mukaisesti. Pudotin hiiren maahan ja päästin ilmoille voitonulvaisun. Huomasin pian kyljessäni olevan pienen haavan. Pehmeät pentukarvani olivat sotkeutuneet ja haavasta tihkui verta valkealle turkilleni. Haava ei ollut syvä, se oli pelkkä pintanaarmu. Nappasin hiiren suuhuni ja lähdin ravaamaan kohti paikkaa, jossa emo meitä odotti.

//Lilja? Apua miten tönkkö tästä tuli D:
// 836 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Päivät vierähtivät toisensa perään, ja me kasvoimme Meden kanssa kovaa vauhtia. Jo parissa neljännesosakuussa askelluksemme ehti hioutua lähes täydelliseksi ja pystyimme kisailemaan nopeudesta jopa juoksemalla. Emo oli tosin yrittänyt muistuttaa meitä siitä, ettei voittaminen ollut aina tärkeintä vaan se, että yrittäisi parhaansa. Ehkä emo oli oikeassa, mutta vaikka en sitä ääneen hänelle sanonutkaan, voittaminen tuntui kyllä yllättävän hyvältä.
Emon mielestä meidän olisi aika oppia taistelemaan ja puolustamaan itseämme. Se kuulosti minusta jännittävältä, ja olin todella innoissani päästessäni kokeilemaan näitä sukupolvelta toiselle opetettuja taitoja. Halusin olla yhtä hyvä taistelija kuin entisaikojen esi-isäni klaaneissa. Emon mukaan he olivat olleet erittäin taitavia käyttelemään kynsiään.
Työnnyin ulos pesästä. Uni karisi pois silmistäni, kun maistoin eloon heräävän metsän kielelläni ja kuulin pikkuotusten rapistelevan aluskasvillisuuden seassa. Tunsin aistieni virittyvän täyteen valmiustilaansa – se oli mahtava tunne eikä sitä voinut kuvata sanoin mitenkään paremmin. Käänsin korviani taaksepäin kuullessani lehtien havinaa ja useampien tassujen tömähtelevän kevyesti maata vasten: Mesi ja emosi tulivat perässäni, ja emo käveli ohitsemme meidän eteemme, jotta hän pystyi katsoa meitä kumpaakin puhuessaan.
”Ennen kuin voin alkaa opettamaan teitä saalistamaan, on teidän osattava puolustaa itseänne hyökkääjiltä. Harjoittelemme tänään joitakin perusliikkeitä, jotka saattavat parhaimmassa tapauksessa riittää pelastamaan henkenne.” Emon ääni oli lempeä mutta painokas. Hän halusi tehdä meille selväksi, miten tärkeää tämä oli selviytymisemme kannalta, ja tottelin häntä mielihyvin, sillä aioin selvitä täysikasvuiseksi asti.
”No niin, kuvitelkaapa, että minä olen arvaamaton kulkukissa, joka tunkeutuu kotiinne. Mitä teette?” Emo laskeutui matalaksi ja yritti näyttää uhkaavalta nostamalla hieman ylähuultaan ja paljastamalla sen takana piilossa olleet terävät hammasrivistöt. Karvani pörhistyivät, kun katselin niitä. Emo näytti totisesti hurjalta; en olisi halunnut saada häntä vastaani taistelussa.
”Yritämme puhua sille ja saada sen lähtemään pyytämällä kauniisti?” ehdotin hermostuneesti naurahtaen. Mesi vilkaisi minua, sitten taas emoa. Emo pudisti päätään.
”Hyvä yritys, mutta kulkukissa ei kuuntele järkipuhetta. Se haluaa saada alueenne ahnaisiin kynsiinsä. Kysyn nyt uudestaan: Mitä teette?”
”Käytämme opettamiasi taisteluliikkeitä ja häädämme sen tiehensä”, Mesi keksi. Emo nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Tuuppasin veljeäni hellästi ja katsoin häntä hymyillen.
”Aivan niin. Millaisilla liikkeillä saisitte tämän ikävän tunkeutujan lähtemään?” emo tenttasi.
”Tekemällä yhteistyötä! Jompikumpi meistä voisi yrittää harhauttaa sitä sillä välin, kun toinen käy sen päälle”, mau’uin ylpeästi. Emo nyökkäsi taas.
”Ylivoiman hyödyksi käyttäminen on hyvä idea.” Hän suoristi itsensä ja katsoi meitä lämpimästi. ”Harjoitellaanpa sitten hyökkäystä ja puolustusta käytännössä. Kumpi haluaa yrittää hyökkäämistä ensin?”
”Minä!” hihkaisin innoissani.
”Selvä. Mesi, sinä puolustaudut Liljan hyökkäykseltä”, emo naukaisi ja asettautui istumaan. Loikin vähän kauemmaksi veljestäni odottamaan ohjeita.
”Käytämmekö kynsiä?” kysyin emolta.
”Ette. Yritetään välttyä turhilta haavereilta”, hän vastasi vakaalla äänellä. Nyökkäsin vähän näyttääkseni, että olin ymmärtänyt hänen periaatteensa.
”Mitä meidän pitää nyt tehdä?” uteli Mesi, joka seisoi korvat valppaasti höröllä ja katsoi emon suuntaan.
”Sinun täytyy pysäyttää Liljan hyökkäys. Tilanne ratkeaa, kun jompikumpi teistä on painettuna maahan”, emo selitti.
”Onnistuu!” virnistin ja pudottauduin matalaksi. Keikutin lantiotani puolelta toiselle keskittyneesti, kunnes työnsin sitä voimakkaasti taaksepäin ja loikkasin Mettä kohti. Valkea kolli sihahti yllättyneenä, mutta ehti kierähtää pois tieltäni juuri ajoissa.
”Kukaan ei voita minua painissa!” uhosin laskeutuessani maankamaralle käpälät liukuen. Mesi oli nopeasti takaisin tassuillaan. En kuitenkaan aikonut antaa hänelle aikaa valmistautua seuraavaan iskuuni vaan syöksähdin häntä kohti saman tien.
Mesi oli kuitenkin ollut odottamaani valppaanpana. Hän nousi takajalkojensa varaan ja kumartui ylleni. Hänen tarvitsi vain laskea käpälänsä lapojeni päälle ja luhistuin maahan.
”Hienoa, Mesi!” Emo käveli luoksemme. Hänen kurkustaan kumpusi ylpeä kehräys. Vaikka minua harmittikin hävitä, olin silti iloinen veljeni puolesta.
”Kokeillaanko uudestaan?” ehdotin toiveikkaana uusintakierroksesta, mutta emo laski vain häntänsä lavoilleni ja ravisti pienesti päätään.
”Ei tänään. Minun on käytävä saalistamassa, ennen kuin tulee liian kuuma”, hän vastasi, ja tunsin pienen pettymyksen piston rinnassani mutta nyökkäsin kumminkin.
Palasimme Meden kanssa takaisin pesälle, kun emo lähti etsimään riistaa. Harjoittelimme äsken käytyjä taisteluliikkeitä keskenämme, kunnes väsy yllätti meidät ja päädyimme ottamaan lyhyet nokoset. Jopa uneksiessani taistelin hyökkääjiä vastaan – ja voitin heidät kaikki.

//Mesi?
//622 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Painauduin Liljan kylkeä vasten peloissani, kun saniaiset alkoivat heilua. Tunsin, kuinka pienet kynteni liukuivat esiin ja karvani nousivat pystyyn. Olin hetki sitten ollut valmis hyökkäämään tulijan kimppuun, mutta aikeeni muuttui hetkessä. Tummanharmaa naaraskissa astui saniaisten läpi hiiri suussaan. Naaraan kasvoilla oli hyvin, hyvin tuima ilme ja hänen korvansa olivat luimussa. En edes uskaltanut vilkaista Liljaa päin. Emo pudotti hiiren maahan ja astui askeleen meitä päin.
”Anteeksi emo”, piipitin ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Painauduin maahan nolostuneena.
”Te tiedätte varsin hyvin, että metsä ei ole pentujen paikka! Me palaamme pesään, nyt”, emo naukui ankaralla äänellä ja tarttui taas hampaillaan hiireensä. Nousin tismalleen samaan aikaan ylös sisareni kanssa ja lähdin nolostuneena kävelemään emon edellä kohti pesää. Korvani olivat luimussa ja minua nolotti hyvin, hyvin paljon. Vilkaisin sisartani, joka vaikutti olevan vähintäänkin yhtä häpeissään. Astuin Liljan edellä pesään ja kävelin suoraan sen perälle. Emo tuli perässämme ja pudotti saaliinsa pesän toiselle laidalle. Tiesin, että meitä odottaisi pitkä puhuttelu ja todennäköisesti rangaistus. Syöttäisikö emot meidät ketuille tai muille metsän petoeläimille? Kasvoilleni hiipi kauhistunut ilme. Painauduin peloissani pesän seinämää vasten. Emo käänsi katseensa meidän suuntaamme. Se oli hyvin tuima. En ollut koskaan nähnyt emoa noin vihaisena.
”Te olisitte voinut kuolla!” hän huudahti ja pudisteli päätään pettyneenä.
”Anteeksi emo… Me vain luulimme, että sinä tarvitset apuamme, koska sinulla kesti niin kauan”, Lilja sopersi hiljaa. Minä en uskaltanut sanoa mitään. Ajatus ketuista pelotti minua ihan liikaa.
”Minä olen sanonut teille niin monta kertaa, että te ette poistu pesästä yksin! Ette vaikka mikä olisi. Mitä minä olisin tehnyt, jos kettu olisi napannut teidät?” emo esitti meille kysymyksen, johon en osannut vastata. Myöskään Lilja ei sanonut mitään. Emo ei vaikuttanut enää vihaiselta, vaan surulliselta. Hänen kasvoillaan oli hyvin, hyvin surullinen ilme. Naaras pudisteli päätään surkeana. Se sai minutkin surulliseksi. Astuin varovasti lähemmäksi emoa ja puskin kuonollani hänen jalkojaan. Lilja teki saman perässä.
”Älä ole surullinen meidän takiamme emo. Ethän ole surullinen? Me vain halusimme auttaa sinua niin kovasti”, kuiskasin hiljaa emolle ääni väristen. Hän siirsi katseensa minuun.
”Totta kai minä olen surullinen Mesi. Minun pahin pelkoni on teidän menettäminen. Jos menettäisin teidät, menettäisin kaiken, koska te olette minun elämäni. Enkö ole tehnyt sitä tarpeeksi selväksi, että te ette saa poistua ilman minua pesästä?” hän kysyi vaimealla äänellä. Nyt minulle tuli entistä pahempi mieli. En ollut ajatellut, miten pahalta emosta voisi tuntua. Hän oli laatinut säännön, jota me emme olleet totelleet.
”Me emme enää ikinä tee niin. Eikö niin Mesi?” Lilja kysyi ja käänsi katseensa minuun. Nyökkäsin.
”Pysymme pesässä niin kauan kuin sinä sanot niin”, lupasin ja nyökyttelin päätäni. Pieni hymy ilmestyi emon kasvoille. Hän painoi päänsä minun ja Liljan väliin ja alkoi kehrätä hiljaa.
”Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni näin upeat pennnut?” naaras esitti kysymyksen, johon ei mitä ilmeisemmin pitänyt vastata. Painauduin vasten emon isoa päätä ja aloin myös kehrätä. Minusta tuntui mukavalta, kun emo oli onnellinen.
Pian emo nousi ylös ja vakavoitui.
”Minun täytyy pian alkaa opettamaan teille selviytymistaitoja. En voi pitää teitä ikuisesti pesässä turvassa, vaan teidän on opittava selviytymään ilman minua”, hän totesi hiljaisella äänellä. Emo oli kertonut olevansa jo melko vanha, jonka vuoksi me olimme hänen pienet ihmeensä. Hänen mukaansa vanhat kissat menivät ensimmäisenä Tähtiklaaniin.
”Minä haluan oppia saalistamaan, jotta voin saalistaa sinulle ja pitää sinusta huolta, kun olen täysikasvuinen. Sinusta tulee klaanimme vanhus!” totesin hymyillen. Emo kertoi meille lähes joka ilta tarinoita neljästä klaanista. Se oli mielenkiintoista, vaikkakin minusta tuntui, että osa tarinoista oli pelkkiä tarinoita. Halusin kuitenkin uskoa niihin koko sydämestäni.

//Lilja? Sori tää on jotenki tosi tönkkö xd
// 568 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hätkähdin hereille yhtäkkiä. Huomasin makaavani selälläni Meden vieressä; valkean ja vaaleanruskean kirjava veljeni oli yhä unessa. Mutta kun sain silmäni toimimaan kunnolla, tajusin, ettei emo ollut tullut vielä takaisin.
Kierähdin vatsalleni ja nousin jokseenkin vaivalloisesti seisomaan. Katselin ympärilleni, eikä emo totisen totta ollut pesässä. Emolla kesti tänään normaalia pidempään, mutta en ollut huolissani: hän palasi aina lopulta kotiin.
Koska en tohtinut herättää nukkuvaa veljeäni, päätin kehitellä itselleni tekemistä. Emo oli solminut meille oksista kömpelön näköisen pallon, jolla tykkäsin leikkiä. Siihen oli kiva kokeilla kynsiä ja hampaita sekä sitä oli helppo liikuttaa paikasta toiseen.
Hiivin varovasti pois paikaltani – enhän halunnut herättää Mettä – ja kävin noutamassa pallon pesän toisesta nurkasta. Pallo sulautui hyvin ympäristöönsä, mutta olin oppinut käyttämään sen paikantamisessa nenääni silmien sijasta.
Annoin pallon kierähtää vähän matkan päähän. Laskeuduin matalaksi ja annoin vatsani koskettaa maata. Emo oli kertonut meille saalistamisesta, ja halusin kokeilla sitä itse. Oikeastaan en tiennyt, miten saalistaminen tapahtui käytännössä, mutta oletin saaliin kiinni saamisen olevan koko homman ykkösprioriteetti.
Keikutin takapäätäni keskittyneesti, samalla kun valmistauduin tekemään elämäni hurjimman hypyn. Ei se voinut olla vaikeaa, kun emokin osasi sen. Minun tarvitsi vain jännittää jalkojeni lihaksia ja vapauttaa ne.
Yksi… Kaksi… Kolme! Loikkasin eteenpäin – ainakin omasta mielestäni – hurjalla nopeudella, mutta sen sijaan, että olisin napannut pallon sulavasti kynsiini, rysähdinkin sen päälle. Nousin nopeasti pois, mutta tajusin olevan jo liian myöhäistä: pallo oli mennyt rikki. Se oli säpäleinä, tuusannuuskana, potkaisi tyhjää.
”Mitä sinä oikein mekastat?” Mesi kohotti päätään ja katsoi minun suuntaani unisen näköisenä.
”Rikoin meidän pallomme vahingossa – hyppäsin päälle”, kerroin surullisena. Mesi kömpi ylös pediltä ja horjahteli luokseni; hän seisahtui viereeni ja katseli rikki mennyttä palloa hiljaa.
”Ei se mitään, Lilja, vahinkoja sattuu. Emo osaa varmasti korjata sen – tai ainakin tehdä uuden pallon tuon rikki menneen tilalle”, Mesi lohdutti, ja hymy hiipi hiljaa kasvoilleni. Hän oli oikeassa: emo osaisi korjata pallon.
”Missä emo muuten on?” veli kysyi yhtäkkiä – tämä näytti tajunneen myös, ettei emo ollut pesässä.
”Varmaankin vielä saalistamassa”, tokaisin ja kohautin vähän lapojani. Sitten sain kerta kaikkiaan loistavan idean, ja älynväläykseni taisi paistaa minusta ulospäin, sillä Meden kulmat menivät kurttuun ja hän katsoi minua kysyvästi.
”Mennään ulos etsimään emoa”, selitin suunnitelmani kovinkin innokkaasti veljelleni, mutta tämä ei tuntunut pitävän ajatusta aivan yhtä mahtavana.
”Kai sinä muistat, miten kovasti emo on meitä vannottanut pysymään pesässä silloin kun hän on ulkona?” Mesi väräytti korviansa ja hänen mitätön häntänsä huiski puolelta toiselle. Olin kaiketi laittanut hänet ajattelemaan asioita.
”Niin, mutta emohan saattaa olla vaikka tosi pahassa pulassa jossain eikä siksi ole tullut vielä kotiin!” En uskonut, että niinkin urhea kissa kuin emo joutuisi pulaan, etenkään kun Tähtiklaani kulki hänen rinnallaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
”Saatat olla oikeassa”, veli totesi lopulta. Nyökkäsin vakavana ja loikin edeltä oviaukolle, jota peittivät emon asettelemat oksat ja muut esteet, jotka eivät kyllä enää pidätelleet meitä lähtemästä. Minun tarvitsi vain kiivetä niiden yli ja kipittää vapauteen.
Kuten sanottu, esteiden ylittäminen sujui melko vaivattomasti. Mesi seurasi heti perässäni, ja kun hänkin oli ulkona pesästä, ryhdyimme etsimään emon ominaishajua kaikkien muiden metsästä leijailevien tuoksujen joukosta. Se osoittautui kuitenkin ennen pitkää hyödyttömäksi, joten päätimme yrittää arvata, mihin suuntaan naaras oli lähtenyt.
Sillä välin kun Mesi kuikuili ympärilleen, huomioni kiinnitti puskasta kuuluva heikko rapina. Vilkaisin veljeäni, joka etsi yhä keskittyneesti jonkinlaista johtolankaa emosta. Olin liian utelias jättääkseni puskan rauhaan: halusin saada tietää, mikä siellä rapisi.
Hiivin varovasti lähemmäksi kahisevia lehtiä. Jouduin painautumaan maata vasten vatsalleni, jotta mahduin kulkemaan oksien ali. Mutta juuri kun sain työnnettyä pääni sisään pensaaseen, sen oksalta pyrähti lintu, joka sai koko puskan heilumaan ja havisemaan sen siipien voimasta.
”Lilja!” Mesi huudahti säikähtäneen kuuloisena. Peruutin nopeasti pois pensaasta ja katsoin kuinka lehtien kätkössä piilotellut lintu lensi puiden oksien korkeuteen ja katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni.
”Meidän pitäisi pysytellä yhdessä, niin emo haluaisi”, veljeni sanoi tultuaan kiireesti luokseni. Kosketin hänen kuonoaan omallani ja nyökkäsin sitten pensaaseen päin.
”Niin me tehdäänkin – mutta katso!” Osoitin hänelle tummanharmaata karvatuppoa, joka roikkui pensaassa. ”Emo on varmaankin mennyt tuosta. Meidän on lähdettävä siis siihen suuntaan!”
Lähdimme kulkemaan syvemmälle metsään. Pysyttelimme Meden kanssa tiiviisti, jottei kumpikaan pääsisi eksymään tai onnistuisi satuttamaan itseään.
Pelkäsinhän minäkin niitä metsän eläimiä kuten kettuja, joista emo oli meille kertonut, mutta uskoin siihen, että Tähtiklaani johdattaisi meidät turvallisesti emon luo eikä antaisi minkään pahan tapahtua meille. Olimmehan osoittaneet mitä nöyrintä kiitollisuuttamme ja rukoilleet ahkerasti, jotta riistaa riittäisi kaikille tasapuolisesti ja ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää tulevana lehtikatona.
Metsä oli ihmeellinen paikka. Korkeuksiin kurottelevat puut synnyttivät minussa ristiriitaisia tunteita, mutta en halunnut pelätä niitä, koska emo oli kertonut meille, että ne suojelivat meitä ja toimivat meille piilopaikkana, jos vaara uhkaisi. En ollut oikein ymmärtänyt, mitä emo oli sillä tarkoittanut, mutta uskoin hänen kertovan siitä meille aikanaan.
”Katso!” Mesi tuuppasi minua hellästi. Seurasin hänen katsettaan ja näin kauniin, kirjavasiipisen hyönteisen, joka näytti melkein kuin tanssivan kasvikerraston yllä. Ehdin jo hetken luulla, että se oli leppäkerttu, mutta sitten muistin, millaisiksi emo oli kuvannut meille perhosia, jotka olivat hänen mielestään yksiä kauniimmista metsän olennoista. Olin samaa mieltä hänen kanssaan.
”Kuinkahan pitkälle meidän pitää kulkea, että löydämme emon?” pohdin ääneen ja käännyin katsomaan veljeäni, joka näytti myös hyvin mietteliäältä. Hän pyöritteli päätään ja antoi katseensa vaeltaa metsässä.
”En tiedä, mutta kyllä hänen pitäisi varmasti kohta olla jo kotona, ellemme löydä häntä”, tämä tuumasi, ja minä luotin hänen tulkintaansa. Voisimme kohta kääntyä ympäri, jos etsinnät eivät tuottaisi tulosta. Emo löytäisi itsekin kotiin, vaikka hänen saalistusretkensä veivätkin toisinaan kauemmin kuin oli oletettu.
Edessämme kasvavat saniaiset alkoivat yhtäkkiä heilua villisti. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja minua alkoi pelottaa. Painauduin Meden kylkeen kiinni ja odotin kauhuissani, mikä kammotus lehtien seasta puskisi esiin.
Tämä kammotus oli kuitenkin pahempi kuin mikään koskaan kuvittelemani otus: hurjistunut emo. Jo hänen laajentuneista silmistä ja äärimmilleen pörhistyneistä karvoista osasin päätellä, että olimme pahassa pulassa.

//Mesi? Edellisen tarinan saa poistaa.
//937 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Herätys pikkuiset, on aika herätä”, lämmin ääni tunkeutui uneeni. Hetken ajan luulin leppäkertun puhuneen minulle, kunnes ymmärsin herätä. Avasin silmäni ja kohtasin emoni lämpimän katseen. Venyttelin makoisasti suoristaen jalkani niin suoraksi kuin vain pystyin. Tökkäsin vahingossa Liljaa, joka oli myös juuri herännyt. Sisareni nousi ylös ja venytteli.
”Minua väsyttää vielä”, mumisin hiljaa. Emo kosketti hellästi kuonollaan omaani, jonka jälkeen hän nousi ylös.
”Aurinko on jo noussut”, emo selitti pehmeällä äänellään. Se sai minut suorastaan pomppaamaan pystyyn. Viimeisten päivien aikana olimme aina auringonnousun aikaan päässeet ulos. Päivä päivältä emo vei meitä hieman kauemmaksi pesästä. Eilen olimme päässeet läheisen männyn luokse. Puu oli ollut paljon suurempi mitä olin kuvitellut. Metsässä oli paljon puita. Ne kasvoivat siellä täällä muutaman ketunmitan välein. Minä pidin metsästä, mutta metsän muut eläimet pelottivat minua. Emo varoitteli meitä niistä usein. Esimerkiksi kettujen takia emme saaneet poistua pesästä yksin. Ennen ulos menemistä emo pesi meidän turkkimme. Yritin auttaa häntä parhaani mukaan, mutta minusta taisi olla enemmänkin vain haittaa. Lilja aivasteli välillä, mutta se ei haitannut minua tai emoa. Olimme tottuneet siskoni aivasteluun jo, ja emo arveli sen olevan allergiaa. En oikein tiennyt mitä se allergia oli, mutta olin vain nyökytellyt päätäni emon kertoessa asiasta.
Kun turkkimme olivat siistit, emo johdatti meidät ulos pesästä. Loin heti ensimmäisenä katseeni taivaalle. Eiliset pilvet olivat väistyneet taivaan tieltä, ja nyt ylöspäin katsoessa näin vain sinistä ja puiden latvoja. Näytti siltä kuin korkeiden puiden latvat olisivat hiponeet sinistä taivasta. Aurinko tosiaan oli jo noussut. Jouduin siristelemään silmiäni, kun katsoin kirkasta väripalloa, joka hehkui kirkkaana edessäpäin. Silloin tajusin, ettei aurinkoon kannata katsoa. Metsässä oli paljon pieniä kasveja, jotka vaikeuttivat liikkumistani. Emo johdatti meitä hieman kauemmaksi pesästä. Minun ja Liljan liikkuminen oli vaivalloista, mutta siitä huolimatta me etenimme.
”Kun liikutte ulkona, painakaa mieleenne erilaisia yksityiskohtia. Esimerkiksi tuo kaatunut puu, jonka vieressä on piikkihernepensas. Niiden avulla voitte suunnistaa ja löytää kotiin”, emo kertoi, ja sai meidätkin katselemaan ympärillemme.
”Emo katso!” hihkaisin ja viitoin katseellani kohti mustavalkoisen puun oksaa, joka sijaitsi melko matalalla. Kaksijalkainen tumma eläin, jonka oletin olevan lintu, pomppi puun oksalla ja katseli ympärilleen. Se ei näyttänyt kuulleen hihkaisuani.
”Tuo on varis, eli yhdenlainen lintu”, emo selitti. Kohtasin katseellani Liljan sinisen katseen. Hänkin tuntui olevan yhtä innoissaan ulkona olemisesta kuin minäkin. Jäin hetkeksi tuijottamaan sisareni sinisiä silmiä. Emo oli kertonut, että silmämme väri vaihtuisi kyllä ajan kanssa. Ne eivät jäisi siniseksi, tai niin emo ainakin sanoi.
”Voitko sinä ottaa sen kiinni?” Lilja ehdotti ja kallisti pientä päätään. Emo pudisteli omaa, huomattavasti isompaa päätään ja hymyili.
”En jätä teitä tänne hetkeksikään yksin”, hän sanoi ja kosketti tyttärensä kuonoa omallaan. Lähdimme rämpimään emon perässä hieman kauemmaksi pesästämme. Vilkuilin välillä taakseni. Pesä oli sulautunut maastoon melko hyvin. Jos sitä ei osannut etsiä, ei välttämättä olisi löytänyt sitä. Seuraavaksi aloin haistella ilmaa. Emo oli aiemmin opettanut meille muutaman eläimen hajun. Lisäksi olimme keskustelleet hajuista eilen ulkona. Minusta tuntui siltä kuin hajut olisivat sekoittuneet toisiinsa. Siellä täällä risteili eri eläinten hajuja, joista en tunnistanut puoliakaan. Lisäksi metsä tuoksui myös, mutta sitä hajua oli hyvin vaikea selittää. Se vain oli joka paikassa. Kuulin oudon äänen, jota en ollut kuullut aiemmin. Höristin korviani, ja huomasin Liljan tekevän samoin.
”Mikä tuo ääni on?” tummanharmaa sisareni kysyi ihmetellen.
”Se on puro. Veden virtaus saa aikaan tuon äänen. Tulkaa katsomaan, mutta älkää menkö liian lähelle”, emo pyysi ja johdatti meidät pensaiden lävitse eteenpäin. Puro oli kenties kaunein näky koko metsässä! Se ei ollut kovin leveä, eikä se vaikuttanut syvältäkään. Vesi liikkui eteenpäin kai kivien päällä. Olin astumassa askeleen lähemmäksi, mutta emo painoi käpälänsä eteeni. Tyydyin kohtalooni ja katselin puroa hieman kauempaa.
”Se ei ole syvä, mutta ikäisenne pennut voivat vielä hukkua siihen. Ette saa mennä veteen, koska ette osaa uida. Jos vedätte vettä keuhkoihinne, voitte kuolla”, emo selitti vakavalla äänellä. Olin tottunut siihen, miten paljon emo varoitti kuolemisesta. Se kertoi, että hän oli tosissaan. Minä en pelännyt kuolemaa, koska kuoleman jälkeen pääsi Tähtiklaaniin. Ajatus kuolemasta tuntui kuitenkin vähän surulliselta. Olin vasta pentu, ja koko maailma oli vielä avoinna. Halusin kuolla vasta vanhana kissana.
”Emo, miksi puut loppuvat tuolla kaukana?” Lilja kysyi ja käänsi hämmästyneen katseensa kohti tummanharmaata naarasta. Minäkin aloin ihmetellä asiaa. Oliko joku vienyt metsän loput puut?
”Koko maailma ei ole pelkkää metsää. Tuolla menee metsänraja, jonka jälkeen puut loppuvat. Nuo avoimet alueet tuolla ovat nummia. Huomaatteko, miten maa kohoilee korkeammalle? Korkeat kohdat ovat kukkuloita”, emo kertoi ja viittoi hännällään kohti metsänrajaa. Niin hurjasti uusia asioita! Puro, metsänraja, nummi, kukkulat.. Pääni oli vähällä mennä sekaisin kaikesta. Kun seisoimme paikallamme ja katselimme eteenpäin, minua alkoi väsyttää. Haukottelin ja olin vähällä käydä maate tähän, mutta emo kosketti hännällään lapaani ja sai minut säpsähtämään.
”Palataan takaisin pesään”, hän totesi hymyillen. Emo antoi meidän mennä nyt edellä. Osasimme kulkea pensaiden lävitse eteenpäin, kiertää männyn ja astua sisään pesään. Asetuimme Liljan kanssa sammalvuoteelle, mutta emo ei tullut. Hän ilmoitti käyvänsä saalistamassa. Se sopi meille, koska myös sisareni vaikutti väsyneeltä. Painauduin häntä vasten ja aloin kehrätä. Myös Lilja kehräsi. Suljin silmäni ja vajosin mukavan pehmeän tuntuiseen uneen.

//Lilja?
// 816 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Raotin aavistuksen verran silmäluomiani, kun aistin ympärilläni liikettä. Näin emon suuren tummanharmaan hahmon vieressäni, naaras oli pesemässä turkkiaan. Nostin päätäni ja avasin suuni leveään haukotukseen. Emo käänsi vaaleanvihreän katseensa minuun, ja hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy, jota olin oppinut rakastamaan kuin kalleinta aarrettani.
”Huomenta, pikkuinen”, kissa kehräsi ja kumartui sukaisemaan korvaani. Olin aikeissa vastata hänelle, kun jokin alkoi yhtäkkiä kutittaa nenääni. Vääntelin naamaani varmasti kovin hassun näköisesti, sillä emoakin alkoi hykerryttää. Viimein kutina loppui, mutta sitä seurasi hirmuinen aivastus, joka sai vieressäni nukkuneen Meden säpsähtämään hereille.
”Anteeksi, Mesi”, pahoittelin ja niiskaisin nenääni. Valkea kollipentu räpytteli emolta perimiään vaaleanvihreitä silmiä yhä tokkuraisen oloisena, mutta hänenkin kasvoillaan karehti nyt pieni hymynpoikanen. Emo katseli meitä lempeästi.
Hieraisin vaivihkaa toisella etukäpälälläni räkäistä nenääni ja käännyin sitten katsomaan pesän oviaukkoa mietteliäästi. Ulkoa kuuluvat äänet ja sisälle pesään tulviva valo houkuttelivat minua juuri nyt enemmän kuin koskaan, kun tiesin pystyväni kävelemään aivan itse; ilman, että joku seurasi koko ajan kannoillani ja huolehti minun pysyvän pystyssä.
”Voimmeko mennä ulos?” pyysin emolta oikein kauniisti. Mesi vilkaisi minua yllättyneenä, mutta sitten hänkin kääntyi katsomaan tummanharmaata naarasta odottavasti. Emo näytti miettivän asiaa oikein tarkasti, ja hetken ajan ehdin jo pelätä, että hän kieltäisi.
”Mennään vain”, emo suostui lopulta. Minulta pääsi innostunut kiljaisu, kun pomppasin pystyyn yhä huterille jaloilleni. Mesi kömpi myöskin seisomaan; hänenkin silmänsä loistivat innostuksesta.
”Mutta muistakaa, että teidän täytyy pysytellä lähellä minua, ettekä saa lähteä liian kauaksi pesästä. Minun on nähtävä teidät molemmat”, emo vaati. Minä ja Mesi nyökkäsimme melkein samaan aikaan.
”Me lupaamme, että pysymme ihan tässä lähellä”, Mesi vahvisti.
”Juuri niin!” annoin vielä oman sanani.
Emo nyökkäsi hyväksyvästi, ja hänen kasvoillaan oli yhä kaunis hymy. Toivoin, että minullakin olisi yhtä ihana hymy kuin emolla, kunhan kasvaisin.
”Hyvä on. Tulkaa sitten”, naaras naukaisi ja ryömi edellämme ulos. Minun ja Meden ei tarvinnut kumartua, mahduimme kulkemaan pesässä ihan hyvin suorassakin, mutta emo joutui laskemaan aina vähän päätään ja liikkumaan vatsakarvat maata viistäen, sillä muuten hän olisi varmaankin jäänyt jumiin – tai vähintäänkin lyönyt päänsä pesän kattoon.
Ulkona ei loppujen lopuksi ollutkaan niin kirkasta, kuin olin kuvitellut. Taivas ei ollut kauniin sininen, niin kuin emo oli sitä kuvannut, vaan maidonvaalea, ja siellä täällä oli eri sävyjä harmaata. Mutta auringon minä tunnistin. Se näkyi harmaankirjavan verhon takaa kirkkaana valona.
”Emo, missä taivas on?” kysyin ihmetellen.
”Se on piilossa pilvien takana. Kohta alkaa varmaankin sataa”, emo kertoi ja katsoi taivasta arvailevasti. Olin kuullut emon puhuvan sateesta. Se oli hänen mukaansa luonnon lääkettä, joka herätti kasvit eloon ja tarjosi kaikille eläville nestettä janoonsa.
”Mikä tuo on?” Mesi tuijotti jotakin kovin keskittyneesti. Tassuttelin hänen vierelleen, ja näin pikkuruisen, värikkään jutun. Siinä oli punaista ja mustia pilkkuja… Ja se liikkui! Loikkasin taaksepäin osittain inhotuksesta ja säikähtäneenä. Se oli jotain, mihin en ollut koskaan ennen törmännyt, ja se sai minut kihisemään varovaisesta uteliaisuudesta.
”Leppäkerttu”, emo sanoi ja kyyristyi meidän viereemme. Hän katseli pikkuruista juttua hymyillen, ja tunsin itsekin rentoutuvani vähitellen, kun tajusin, ettei siitä olisi vaaraa.
”Mikä se leppäkerttu oikein on?” kysyin ja hiivin aivan emon kylkeen kiinni, kurkistaen varovasti hänen takaansa leppäkerttuun.
”Se on hyönteinen. Silläkin on oma tehtävänsä täällä, aivan kuten meilläkin”, hän selitti rauhallisesti ja katseli hyönteistä. Kuuntelin emoa silmät suurina, kunnes sitten keksin kurkottaa käpälälläni leppäkertun suuntaan saadakseni tietää, miltä se tuntui. Mutta juuri kun olin koskemaisillani sitä tassullani, sen pilkukas kuori avautui yhtäkkiä ja se pyrähti lentoon. Säikähdin taas, mutta tällä kertaa pysyin paikallani ja vain katsoin sen menoa. Mesikin näytti oikein keskittyneeltä seuratessaan leppäkertun lentoa.
”Osaavatko kissatkin lentää, kuten leppäkertut?” kysyin, tajuten melkein samalla hetkellä kuulostaneeni täysin typerältä, ja kasvojani alkoi kuumottaa nolostuksesta.
”Eivät, mutta esimerkiksi linnut ja lepakot osaavat kyllä lentää”, emo selitti lempeästi ja kurkotti koskettamaan kuonollansa korvaani. Vaikka en tiennytkään, mitä emo tarkoitti linnuilla ja lepakoilla, vastaus riitti minulle tähän hätään oikein mainiosti.
Kuonolleni tipahti jotakin märkää. Seuraavaksi pommituksen kohteeksi joutui selkäni, ja lopulta märkää tipahteli päälleni taivaan täydeltä. Sade – se sen täytyi olla, ja se tuntui juuri siltä, miten emo oli sitä kuvaillut.
Emo vei meidät ripeästi takaisin pesälle. Jäimme kuitenkin Meden kanssa lähemmäksi pesän suuta, josta pystyimme katsomaan ulos sateeseen. Minusta sade oli ihmeellinen, enkä saanut tarpeekseni sen ihastelusta.
Vähitellen sateen tasainen ropina teki minut uniseksi. Käperryin veljeni turkkiin kiinni ja annoin itseni vaipua uneen.

//Mesi?
//692 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Minä käyn saalistamassa, joten ette saa poistua pesästä hetkeksikään. Muuten kettu voi tulla ja viedä teidät mukanaan”, emo naukui lämpimällä äänellään samalla, kun hän kosketti ensin Liljan ja sitten minun kuonoani. Tämän jälkeen tummanharmaa naaras katosi ulos pesästä, joka sijaitsi kiven alla keskellä metsää. En olisi tänäänkään halunnut emon lähtevän metsästämään, mutta hän oli kertonut, että ilman ruokaa ei voi selvitä. Hän käski meidän olla rohkeita, ja kertoi Tähtiklaanin kulkevan rinnallamme, vaikka hänelle sattuisikin jotakin.
”Meneeköhän hänellä tänäänkin iltaan asti?” Lilja haukotteli ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Sisareni askeleet olivat yhtä horjuvia kuin omani. Sisareni istui viereeni ja käänsi katseensa kohti pesän uloskäyntiä. Emo oli asettanut oksia uloskäynnin eteen niin, että meidän oli vaikea edes yrittää karata. Vielä muutama päivä sitten tuskin olisimme päässeet oksien yli, mutta nyt olisimme voineetkin onnistua. Emo oli kuitenkin kieltänyt sen, joten pysyttelimme visusti pesässä.
”Toitottavasti ei. Löytäisipä hän nopeasti saalista, koska minulla on jo nyt ikävä häntä”, huokaisin hiljaa ja painauduin makaamaan kylmää maata vasten. Lilja asettui vierelleni ja puski hellästi poskeani. Naaraan läsnäolo sai minut tuntemaan oloni hieman paremmaksi.
”Voisikohan emo viedä meidät jo huomenna ulos pesästä? Minä haluaisin jo nähdä, kuinka iso metsä oikeasti on”, tummanharmaa sisareni huokaisi.
”Meidän täytyy kysyä sitä häneltä!” hihkaisin innoissani, mutta painoin pääni alas tajutessani olleeni liian kovaääninen. Lilja katsoi minua irvistäen. Emo oli käskenyt olla hiljaa silloin, kun hän ei ollut paikalla.
”Toivottavasit kukaan ei kuullut”, kuiskasin hiljaa ja kohdistin taas katseeni pesän uloskäyntiin.
”En usko. Emo sanoi, että asumme rauhallisella alueella”, Lilja huomautti ja katsoi minua lempeästi hymyillen. Voi miten onnellinen olinkaan siitä, että minulla oli sisko! Yksinään pesässä oleminen olisi varmaankin vienyt minulta järjen, mutta nyt minulla ei ollut mitään hätää. Lilja piti minulle seuraa emon ollessa poissa. Painauduin vasten sisareni pehmeää turkkia ja suljin silmäni. Kuulin, kuinka Lilja alkoi tuhista. Se tarkoitti sitä, että naaras oli nukahtanut. Ei mennyt kauaakaan, kun minäkin nukahdin.

Heräsin siihen, kun emo tunkeutui pesään oksien läpi. Naaras katsoi meitä huojentuneesti ja laski tuuheahäntäisen oravan maaha. Suljin vielä hetkeksi silmäni, mutta en malttanut enää nukkua. Nousin seisomaan ja tökkäsin sisareni hereille. Lilja huomasi nopeasti emon palanneen.
”Milloin me saamme maistaa riistaa?” kysyin ja loikin emoni vierelle. Puskin hänen jalkojaan äänekkäästi kehräen. Naaras puski minua takaisin ja nuolaisi pari kertaa päälakeani.
”Sitten kun olette kuun ikäisiä”, naaras vastasi ja nuolaisi myös Liljan päälakea.
”Milloin me olemme kuun ikäisiä?” sisareni kysyi.
”Neljäsosakuun kuluttua sitten, kun kuu on täysi. Kiitetään nyt Tähtiklaania tästä saaliista, jonka hän meille soi”, emo naukui ja painoi päänsä alas kiittääkseen Tähtiklaania mielessään. Minä ja Lilja teimme samoin. Sitten emo nosti päänsä ylös ja alkoi syödä saalistaan.
Syötyään harmaa naaras asettui kanssamme makaamaan pesän perällä sijaitsevalle sammalvuoteelle. Nyt oli minun ja Liljan aterian aika. Kun vatsani oli täynnä lämmintä maitoa, asetuin makaamaan mukavaan asentoon emoni vatsan vierelle. Käänsin katseeni kohti häntä.
”Voitko kertoa meille tarinan?” pyysin.
”Joo! Kerro meille tarina Tähtiklaanista!” Lilja ehdotti ja lopetti maidon juomisen. Emo hymyili lämpimästi ja pohti hetken tarinaa. Sitten hän käänsi katseensa meitä kohti.
”Tämä seuraava tarina on minun lempitarinani. Emo kertoi sen minulle useita kertoja ollessani pieni. Hän kuuli sen omalta emoltaan, joka kuuli sen omalta emoltaan. Tarina kuulostaa uskomattomalta, mutta se on täysin totta”, naaras aloitti. Vilkaisin innoissani Liljaa, joka vaikutti olevan vähintäänkin yhtä innoissaan tarinasta.
”Hyvin kauan sitten oli olemassa lukuisia kissoja, jotka uskoivat Tähtiklaanin olemassaoloon. He elivät kaikki yhdessä suuressa metsässä jakautuneina neljään eri klaaniin. Kaikki klaanit uskoivat Tähtiklaaniin, mutta jokaisella oli eronsa. Yksi klaaneista edusti metsää ja uskollisuutta, toinen vettä ja uimataitoa, kolmas nummia ja nopeutta ja neljäs soita ja kunnianhimoa. Jokaisella klaanilla oli oma johtaja, parantaja sekä kissoja, jotka puolustivat omaa reviiriään. He pitivät ulkopuoliset kaukana alueestaan. Lukuisten sukupolvien ajan kissat elivät keskenään metsässä. Toisinaan klaanien välillä oli riitoja, mutta Tähtiklaanin avulla ne onnistuttiin aina selvittämään”, emo piti pienen tauon. Kuvittelin päässäni neljä klaania, jotka elivät keskenään suuressa metsässä.
”Oliko siellä pentujakin?” Lilja kysyi silmät säihkyen. Emo nyökkäsi.
”Klaaneissa oli paljon pentuja. He kasvoivat kuusikuisiksi, jonka jälkeen oman klaanin jäsenet opettivat heidät saalistamaan ja taistelemaan. Voisinpa minäkin antaa teidän kasvaa rauhassa kuusikuisiksi, mutta joudun opettamaan teitä jo aiemmin”, emo huokaisi hiljaa. Puskin hänen rintaansa kuonollani yrittäen lohduttaa.
”Ei se mitään. Me haluamme oppia puolustamaan toisiamme ja sinua. Me voimme perustaa oman klaanin!” ehdotin innoissani.
”Joo! Meidän klaanimme edustaa meitä kolmea!” sisareni ehdotti innoissaan. Emon kasvoille levisi onnellinen hymy. Sitten hänen katseensa vakavoitui. Tarinan oli kai aika jatkua. Vaikenimme Liljan kanssa heti, kun emo avasi suunsa:
”Eräänä päivänä klaanikissat huomasivat jonkin muuttuneen; he eivät saaneet enää yhteyttä Tähtiklaaniin. Heikkouskoiset kissat hylkäsivät uskonsa heti ja he lähtivät klaaneista. Kun yhteyttä ei saatu moneen vuodenaikaan, klaanit muuttuivat heikoiksi. Lopulta ne hajosivat, ja klaanien johtajat muodostivat yhden klaanin. He odottivat merkkiä Tähtiklaanilta, jota ei koskaan tullut. Klaanien johtajat menehtyivät, eivätkä kissat luottaneet heidän seuraajiinsa. Kun jäljellä oli enää vain vähän kissoja, he päättivät lopettaa odottamisen. Kissat lähtivät etsimään Tähtiklaania, jotta klaanit voitaisiin perustaa uudelleen. Sukupolvi sukupolvelta Tähtiklaaniin uskovat kissat vähenivät. Me kolme olemme viimeiset kissat, jotka enää uskovat Tähtiklaaniin. Me olemme klaanikissojen jälkeläisiä. Muistakaa, ettette koskaan saa menettää uskoanne. Tähtiklaani kulkee rinnallamme, vaikka me emme sitä näe. Olen varma siitä, sillä kun te synnyitte, näin unessa liljan, joka oli kuorrutettu medellä. Olen aivan varma, että Tähtiklaani lähetti sen unen”, emo naukui ja hymyili lämpimästi. Minusta tuntui uskomattomalta kaikki se, mitä aiemmin oli tapahtunut.
”Mutta miksi he eivät vain uskoneet Tähtiklaaniin?” kysyin epäröiden. Nuori mieleni ei voinut ymmärtää, miksi kissat lopettivat uskomisen. Ei siinä ollut mitään järkeä.
”En tiedä. Klaanikissat olivat kai tottuneet saamaan merkkejä Tähtiklaanilta, mutta sitten ne katosivat. He kai luulivat, että Tähtiklaani hylkäsi heidät. Niin ei kuitenkaan ole. Kun minä kuolen, minä menen Tähtiklaaniin. Siellä kenelläkään ei ole kipua tai surua, kaikki elävät yhdessä onnellisena”, emo huokaisi hiljaa ja hymyili. Minusta tuntui pahalta ajatella emon kuolemaa, mutta ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä lohdutti minua. Minäkin halusin uskoa Tähtiklaaniin, ja niin minä teinkin.
Tunsin, kuinka minua alkoi väsyttää. Haukottelin ja painoin pääni vasten emon turkkia.
”Hyvää yötä”, Lilja sanoi hiljaisella äänellä. Minä ja emo toivotimme myös hyvät yöt, jonka jälkeen vajosin nopeasti uneen.

//Lilja?
// 992 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Testiviesti