Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Olin viettänyt koko päivän aina auringonlaskuun saakka pentutarhalla Aurinkokajon ja Eloklaanin uusimpien tulokkaiden seurassa. Olin vasta auringonlaskun jälkeen muistanut Juovan ja sen, että minulla oli naaraalle ehdotus. Niinpä hyvästelin jälkeläiseni sekä kumppanini, ja suuntasin kohti klaaninvanhimpien pesää. Juova kuitenkin istuskeli Minttuliekin kanssa pesän edustalla. Kaksikko huomasi minut nopeasti, sillä he kääntyivät minua kohti. Molemmat pysyivät vaiti ja odottivat, että avaisin keskustelun.
”Juova, sinä puhuit, että olisit pian lähtemässä. Meillä olisi kuitenkin yksi ehdotus”, naukaisin.
”Niinkö?” Juovan kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Naaras katsoi ensin minua, ja sitten Minttuliekkiä. Tuo toistui useaan kertaan aina niin kauan, kun vastasin:
”Minun puolestani sinä olet tervetullut Eloklaanin jäseneksi, jos se vain sinulle sopii. Olet osoittanut olevasi ystävällinen ja reilu, joten sinusta tulisi varmasti erinomainen soturi jonain päivänä”, lausuin sanat hitaasti, mutta en liiotellun hitaasti. Juova ei ollut saada sanaa suustaan, kun hänen katseensa kääntyi taas minusta Minttuliekkiin, ja sitten taas minuun.
”Ihanko tosi?” erakko kysyi ja ravisteli päätään, kuin hän ei olisi uskonut kuulemaansa. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy, kun vastasin nyökäten.
”Päätös on tietenkin sinun, mutta me ottaisimme sinut mielellämme Eloklaanin oppilaaksi”, hymähdin, ”sinun ei tarvitse vastata vielä. Olen lähdössä huomisaamuna Lauhalaukan kanssa pienelle retkelle. Palaamme todennäköisesti sitä seuraavana päivänä, jolloin voit kertoa vastauksesi suoraan minulle. Jos suostut, minusta tulee sinun mestarisi ja sinusta minun oppilaani.” Juova kuunteli tarkkaavaisesti sanojani, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
”Lupaan, että harkitsen asiaa tarkasti”, naaras totesi virnistäen. En ollut varma, oliko naaras jo tehnyt valintansa. Virne saattoi tarkoittaa mitä vain. Nyökkäsin kiitokseksi.
”Kun olet tehnyt päätöksesi, ilmoita siitä suoraan minulle. Jos päätät lähteä, haluan hyvästellä sinut sitä ennen. Jos päätät jäädä, nimitän sinut pikimmiten Eloklaanin soturioppilaaksi”, jatkoin vielä. Tämän jälkeen hyvästelin kaksikon ja suuntasin taas kohti pentutarhaa. Onnekseni olin nimittänyt Hillatassun ja Halavatassun sotureiksi vähän sen jälkeen, kun Juova oli saapunut klaaniin lepäämään. Nyt minun ei tarvinnut murehtia Hillatassun koulutuksesta, vaan saisin keskittyä tämän illan vain pienokaisiimme. Jos Juova päättäisi jäädä Eloklaaniin, kouluttaisin häntä enemmän kuin mielelläni. Olisi vielä parempi, jos löytäisimme Lauhalaukan kanssa kadonneet erakkokissat. Silloin minulla olisi vähemmän tehtävää esimerkiksi partioinnissa ja klaanille saalistamisessa.
”He ovat suloisia”, kehräsin ja asetuin makaamaan Aurinkokajon vierelle. Naaras puski kuonollaan hellästi omaani.
”Heistä kasvaa maailman parhaita sotureita.”

Vietin yön pentutarhalla, enkä olisi millään halunnut lähteä sieltä. Oli kuitenkin suoritettava tehtävä, jonka olin Lauhalaukalle luvannut tehdä. Pesän ulkopuolella ilma oli epämiellyttävän kylmä. Lauhalaukka istuskeli jo lähellä uloskäyntiä. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa ja heilui puolelta toiselle. Kolli näytti kärsimättömältä. Kävelin hänen ohitseen kohti sotureiden pesää. Minun täytyisi ilmoittaa Minttuliekille lähdöstäni. Suuri osa eloklaanilaisista tiesi jo minun ja Lauhalaukan retkestä, joten en ollut nähnyt aiheelliseksi kertoa siitä erikseen kaikille.
”Minttuliekki”, lausuin varapäällikköni nimen ja kohotin katseeni kohti pesän ylempää tasoa.
”Mitä?” naaraan uninen ääni kysyi. Kuulin, kuinka Minttuliekki haukotteli.
”Me lähdemme nyt. Sinä olet matkamme ajan vastuussa Eloklaanista. Minä luotan sinuun”, lausuin ja peruutin ulos pesästä. Tassuttelin Lauhalaukan luokse, ja samalla huomasin Minttuliekin työntyvän leirin pääaukiolle. Naaras siristeli yhä silmiään ja katseli meidän suuntaamme.
”Mennäänkö?” kysyin kirjavalta soturilta. Lauhalaukka nyökkäsi vakava ilme kasvoillaan. Lähdin kollin edellä piikkihernetunneliin.

Matka Eloklaanin rajalle taittui nopeasti. Juoksimme melko hitaasti nummen halki, emmekä puhuneet mitään. Vasta rajalla hidastin tahtiani ja käännyin Lauhalaukan suuntaan.
”Osaatko kertoa yhtään, missä päin poikasi asustaa?” kysyin vakavalla äänellä astuessani hajumerkkien toiselle puolen. Oranssivalkea kolli nyökkäsi.
”Kuulemma joen toisella puolen. Etsitään astinkivet, jotta voimme ylittää sen. Sen tarkemmin minä en tiedä. Täytyy vain etsiä”, kolli ilmoitti. Vastaus riitti minulle. Matka jatkui jälleen hiljaisuuden vallitessa. Vasta joen ylityksen jälkeen Lauhalaukka alkoi keskustella:
”Minä kuulin, että Aurinkokajo synnytti. Välitätkö onnitteluni hänelle?” Kollin sinisissä silmissä paistoi haikeus. Hän ei ollut saanut olla osana oman poikansa elämää, ja nyt pentu oli asunut ties kuinka kauan vieraiden kissojen kanssa.
”Tietenkin”, hymähdin.
”Entä jos hän ei tahdokaan lähteä Eloklaaniin?” Lauhalaukan ääni oli nyt epävarma. Sitä tuki soturin huolestunut katse.
”Minä olen varma, että hän haluaa. Sinäkin etsit Kuolonklaania niin kauan, että varmasti jo pelkkä veri vetää häntä klaanien luokse”, vakuuttelin lämpimällä äänelläni. Lauhalaukka vilkaisi minua. Hänen kasvoillaan käväisi hetken aikaa kiitollinen hymy. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun soturin ilme synkkeni taas.
”Hänellä on uudet vanhemmat. Joku niistä erakoista ja yksi entinen kuolonklaanilaisnaaras”, Lauhalaukka huokaisi, ”mutta ehkä niin on parempi. Pentu on saanut elämäänsä edes jotakin hyvää.” En osannut vastata soturin sanoihin mitään. Katsoin häntä vain hiljaa.
”Entä jos hän ei tahdokaan minua isäkseen? Jos hän välittääkin enemmän siitä erakosta?” Lauhalaukka kysyi epävarmalla äänellä. Minusta oli hyvä, että soturi pystyi puhumaan minulle näinkin avoimesti asioista. Se kertoi, etten ainakaan ollut täysin epäonnistunut päällikkönä.
”Olen varma, että hän välittää kasvattivanhemmistaan myös, mutta miksi hän ei voisi oppia välittämään sinustakin? Te voitte kaikki rakastaa poikaasi, ja hän voi rakastaa teitä kaikkia. Eikö se ole vain parempi, jos pennulla on monta välittävää kissaa lähellä?” kysyin varovasti, sillä en tiennyt miten kolli reagoisi. Lauhalaukka oli melko avarakatseinen kissa, joten uskoin hänen ymmärtävän sen ajatuksen, mitä hain takaa. Oli parempi olla monta välittävää vanhempaa kuin yksi kuollut ja yksi sellainen, jota ei ollut koskaan edes nähnyt.
Emon kuolema tuntui edelleen pienenä pistona rinnassani. Siitä oli kulunut jo aikaa, mutta siitä huolimatta ikävä pysyi. Olisin toivonut, että olisimme voineet elää hänen kanssaan pidempään. Olin kieltänyt itseltäni ajatukset siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos emo ei olisi kuollut. Sitä oli turha miettiä. Emo oli nyt Tähtiklaanissa, ja hän oli onnellinen siellä. Se oli kaikkein tärkeintä.

// Jatkan tätä myöhemmin, ei nyt oikee lähteny XD
// 865 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olimme palaamassa leiriin kävelyltämme Mesitähden kanssa, mutta emme enää olleetkaan kaksin. Olimme löytäneet matkan varrelta elämän runteleman nuoren erakon, joka oli asettunut yöksi pieneen märän lumen reunustamaan kuoppaan. Olimme napanneet oppilasikäisen naaraan mukaamme, joka oli esittäytynyt Juovaksi. Emonvaistoni tuntuivat nousevan esiin naarasta katsellessani. Tunsin tarvetta pitää hänet suojassa elämältä, joka tahtoi koetella häntä.
Naaras kertoi meille sydäntä särkevän tarinan hänen kuolleesta perheestään ja tämän veljestä, jonka hän oli kadottanut. Juova ei ollut enää peloissaan, niin kuin oli aluksi ollut. Ennen kaikkea hän oli väsynyt ja unen tarpeessa. Eikä saaliskaan olisi pahitteeksi, tulin ajatelleeksi, kun katselin laihaa kissaa. Lehtikato oli rankka varsinkin niille, joilla ei ollut klaania turvanaan.
Juova vielä varmisteli, että saisiko hän tosiaan tulla klaaniin ja, että sopisiko se tosiaan kaikille. Hänestä paistoi hyväntahtoisuus ja minusta se oli ihailtavaa, sillä hän oli kokenut kovia. Vaikken itse ollut menettänyt perhettäni toista klaania kauemmaksi, minusta tuntui kuin meillä olisi jotain yhteistä tämän nuoren erakkonaaraan kanssa.
Kun saavuimme leiriin, Mesitähti pyysi minua saattamaan Juovan klaaninvanhimpien pesälle, minne hän voisi asettua toistaiseksi. Minusta tuntui hyvältä, että Juova tuskin tuntisi itseään ulkopuoliseksi, sillä klaani oli muutenkin pääsääntöisesti perustettu entisistä erakoista. En tiennyt kauanko hän viipyisi, mutta minun puolestani hän saisi jäädä niin pitkäksi aikaa, kuin halusi.
Esittelin Juovan Kirsikkakuonolle ja he vaihtoivat oitis muutaman sanan. En halunnut häiritä kaksikkoa, mutta en halunnut myöskään lähteä sanomatta mitään. Hetken odoteltuani pesässä hiljeni ja käänsin katseeni lämpimänä Juovan ystävällisiin kasvoihin.
”Muistathan aina tulla kysymään jos jokin mietityttää tai haluat muuten vain jutella. Olen valmis auttamaan parhaani mukaan ja niin varmasti myös moni muu”, naukaisin lempeästi hymähtäen. Juova nyökkäsi kiitollisuus silmissään kimallellen. Raidallinen naaras haukotteli makeasti, mutta yritti samalla peitellä sitä välttäen väärin ymmärryksen siitä, ettei häntä jaksanut kiinnostaa puheeni.
”Nyt jätän sinut rauhaan, että saat nukuttua. Nuku hyvin”, hyvästelin hänet vielä ja nyökkäsin myös Kirsikkakuonolle. Kaksikko toivotti vielä hyvät yöt takaisin, ennen kuin poistuin pesästä tehden vielä viimeisen silmäyksen kaksikkoon.
Aurinko oli jo täysin poissa näkyvistä ja pimeys oli vallannut kylmähkön yön. Pörhistin turkkiani ja kävelin aukion keskelle tähystämään tähti taivasta. Mieleeni hiipi väkisinkin ajatus Juovan veljestä, joka vaelsi yksinään etsien sisartaan. Tiesin, että maailma olisi kova paikka yksinäiselle kissalle. Pitäisi vain hyväksyä se, että maailma ei ollut reilu. Hetken asioita mietittyäni, kuulin takaani kevyet askeleet. Käännähdin katsomaan ja näin Liljatuulen pienikokoisen hahmon.
”Hei. Mitä mietit?” Liljatuulen silmät kääntyivät minuun ja loistivat harkitsevaisuutta. Naaras oli Mesitähden veli ja kolmas Tähtiklaanin valituista. En ollut tutustunut häneen yhtä hyvin kuin Mesitähteen, mutta olin kuitenkin avoin uusille ystäville.
”En mitään merkittävää”, pudistelin päätäni, mutta kohdensin keskittymiseni Liljatuuleen, ”Olenko lupautunut tekemään jotain mutten muistanut?” Ensimmäinen ajatukseni oli heti se, että olin unohtanut jotain Liljatuulen kanssa sovittua, mutta sitten näin parantajan hyväntahtoisen pään pudistuksen.
”Et suinkaan. Huomasin sinut vain yksikseni siinä ja ajattelin tulla tarjoutumaan seuraksi, jos sellaista kaipailet”, Liljatuuli naukaisi rauhallisella äänellä. Hänen olemuksena oli tyyni ja harkitsevainen, mutta uskoin hänestä löytyvän myös pippurisuutta.
”Seura kelpaa mainiosti”, vastasin hymyillen. Hetken juttutuokion päätteeksi olimme kumpikin niin väsyneitä, että päätimme mennä nukkumaan. Olin saanut hyvän vaikutelman klaanimme parantajasta ja minusta tuntui, että hänelle oli helppo puhua – ihan kuin vanhalle tutulle. Uskoin, että voisin tulevaisuudessa jutella hänelle lisääkin.

Aamun valjettua olin jakanut itseni mukaan aamun ensimmäiseen metsästyspartioon. Mukanani olivat Viherkatse, Lauhalaukka ja Kirpputassu. Olimme jäljittäneet jäniksen ja nyt olimme valmiusasemissa. Kirpputassun tehtävänä oli ajaa jänis minun luokseni ja Lauhalaukka ja Viherkatse ohjasivat sitä kummaltakin eri puolelta. Olin valmiina nappaamaan saaliin, kun se ohjattaisiin sen tietämättä minun tassuihini.
Näin kuinka Kirpputassu pinkaisi kovaäänisesti piilostaan ja sai jäniksen säikähtämään. Se lähti aluksi Viherkatseen suuntaan, mutta naaras loikkasi kohti jänistä joka sai sen juoksemaan suuntaani. Ja pian yhteinen saalis olikin jo käpälissäni napattuna. Olin erittäin tyytyväinen tiimityöskentelyymme.
”Hieno työtä jokaiselta!” kehuin kasvot hymyilevinä loistaen. Hiirenkorva oli tulossa kovalla vauhdilla, mutta se ei ollut puhjennut aivan vielä. Silti riistan määrä oli lisääntynyt jo hieman, eikä nälkää ollut enää niin paljon.
Koko partio oli saanut yhteensä jäniksen lisäksi hiiren sekä oravan. Se oli erittäin hyvä saavutus. Olin myös ylpeä itsestäni, sillä en tunnetusti ollut hyvä metsästäjä.
Saapuessamme leiriin, annoin muun partion viedä riistat saaliskuoppaan, sillä minun piti jakaa vielä tulevan päivän partiot nyt kun kissat alkoivat olemaan hereillä.
Sen tehtyäni päivä oli hieman pitemmällä. Aurinkokajo oli synnyttänyt hetki sitten ja se oli saanut koko klaanin kiinnostuneeksi. Se oli jo ohi ja klaani oli saanut neljä uutta pentua. Eloklaanin ensimmäiset pennut.
Istuskelin riistakasan lähettyvillä ja silmäilin pentutarhaa kiinnostuneena. Pidin pennuista ja halusin kovasti nähdä heidät, mutta järkikin sanoi, että tuore perhe halusi hieman rauhaa. Menisin kuitenkin kunhan vain olisi sen aika.
Hätkähdin, kun kuulin puhetta aivan viereltäni. Olin ollut niin syventynyt ajatuksiini, etten huomannut saapujaa.
”Hei Minttuliekki”, Juova tervehti, ”Kuinka Aurinkokajo voi?” Ennen kuin ehdin vastaamaan Juovalle, hän alkoi intoilla saalistamastaan hiirestä. Se oli mielestäni suloista, sillä hänen intonsa oli niin puhdasta. kasvoilleni piirtyi hymy, joka kätki taakseen haikeuden. Tiesin sen tosiasian, että Juova olisi lähdössä pian. Olisin mielelläni ottanut hänet tänne lopullisesti, mutta tiesin, ettei se olisi minun päätettävissäni.
”Hienoa työtä”, kehuin naarasta, ”Sinusta tulee varmasti vielä loistava metsästäjä.” Juovan silmät loistivat tyytyväisinä saaliistaan.
”Ja mitä Aurinkokajoon tulee, uskon hänen voivan hyvin. Mitään erityistä ei ole kuulunut ja siksi oletan kaiken olevan oikein”, selitin oppilasikäiselle erakolle. Tämä vilkaisi pentutarhan suuntaan ja nyökkäsi.
”Miten olet viihtynyt klaanissa?” kysyin ja kallistin päätäni hieman. Halusin tietää vähän Juovan kokemuksesta klaanissamme ja olisiko klaanin yhteishengessä jotain parannettavaa. Koin kaiken olevan hyvin, mutta ulkopuolisen näkemys olisi puolueeton ja soisi minulle parhaan näkökulman asiaan.

//Juova? Mesikin voi jatkaa jos haluu 😀
889 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Tietenkin se sopii. Kenelläkään ei varmasti ole mitään sitä vastaan, koska olet selvästi huonokuntoinen ja yksinäinen. Lepäät vain rauhassa leirissämme niin kauan kuin tarvitsee”, vastasin Juovalle ystävällisellä äänellä. Naaras nyökkäsi kiitollisena. Astuimme sisään leiriin ja Minttuliekki johdatti nuorukaisen klaaninvanhimpien pesään. Kirsikkanenä oli toistaiseksi ainoa klaaninvanhin, joten hän saisi Juovasta edes hetkeksi itselleen seuraa.
Juovan tarina oli suorastaan surkea. En voinut edes kuvitella Liljatuulen menettämistä. Pelkkä ajatuskin siitä rikkoi minut.

Neljäsosakuun kuluttua Juova oli yhä leirissämme. Naaras oli nukkunut miltei kaksi päivää, ja nyt hän alkoi olla valmis lähtöön. Toisaalta tuntui harmilliselta lähettää nuori takaisin julmaan maailmaan, mutten voinut pidätelläkään häntä.
Olimme sopineet lähdön tapahtuvan huomenna. Ajatuksiini oli hiljaa hiipinyt idea, jota oli järkevä kokeilla. Voisin ehdottaa Juovalle, josko tämä haluaisi liittyä Eloklaaniin. Naaras vaikutti varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta, ja hän pärjäisi klaanissa varmasti.
”Apua!” ajatukseni harhautuivat, kun kuulin kiljaisun. Se tuli pentutarhalta. Aurinkokajo oli siirtynyt pentutarhalle joitakin päiviä sitten. Sydämeni jätti lyönnin välistä, tai niin ainakin luulin. Kauhuissani ryntäsin pentutarhalle ja pelkäsin pahinta. Kun astuin sisään hämärään pesään, näin kilpikonnakuvioisen naaraan makaavan vuoteellaan tuskaisena. Aurinkokajon suusta pääsi tuskainen ulvahdus.
”Minä haen Liljatuulen!” lupasin ja ryntäsin taas ulos pesästä. Matka leirin halki parantajan pesälle oli onneksi lyhyt.
”Liljatuuli! Aurinkokajolla ei ole kaikki hyvin! Tule äkkiä!” huudahdin ja käännyin saman tien takaisin kohti pentutarhaa. Liljatuuli nappasi mukaansa joitakin yrttejä ja ryntäsi perääni.
Hetken aikaa naaras tarkkaili Aurinkokajoa, jonka jälkeen hän rauhallisesti katsoi kohti minua, mutta käänsi taas katseensa takaisin naaraaseen.
”Aurinkokajo, sinä synnytät juuri nyt. Olet hieman aikaisessa, mutta Tähtiklaani on määrännyt tämän näin. Me voimme vain toivoa, että pennut syntyvät elossa”, sisareni lausui pehmeällä äänellään. Kurkussani tuntui ikävä pala, kun katsoin tuskaista kumppaniani. Aurinkokajo irvisti taas. Liljatuuli alkoi jaella ohjeita naaraalle siitä, missä asennossa tuon olisi parasta olla, ja kuinka kipua voisi lievittää.

Jonkin ajan kuluttua kaikki se oli ohi. Aurinkokajo oli rauhoittunut, sillä Eloklaaniin oli juuri äsken syntynyt neljä pientä pentua. Pennut makasivat emonsa vatsan vierellä ja miukuivat pikkuruisilla äänillään. Ne imivät maitoa tarmokkaasti ihan jokainen. Nostin katseeni kohti Liljatuulta.
”Ovatko he kunnossa?” kysyin hiljaisella äänellä. Pennut olivat todella pieniä, ja minä olin huolissani heistä. Olivathan he minun ikiomia pentujani.
”Ainakin toistaiseksi. Heidän täytyy syödä, jotta he kasvavat. Jos pennut lakkaavat syömästä, kutsukaa minut paikalle”, Liljatuuli sanoi ja kosketti kuonollaan omaani, ”onnea.” Päästin pienen kehräyksen kiitokseksi, ja parantaja poistui pesästä. Asetuin makaamaan Aurinkokajon vierelle. Siirsin katseeni neljään pieneen pentuun, ja olin pakahtua onnesta. Vain pienessä hetkessä minusta oli tullut isä. Kaikki Eloklaanin murheet tuntuivat mitättömiltä, kun katsoin pienokaisiani.

//Pennut? Juova? Minttu? Mesi voi tulla ehottaa ennen JUovan lähtöä sitä et se jäis klaaniin pysyvästi. Saat päättää kirjotatko Catty ite siitä vai haluutko että minä cx
// 407 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”E-en ole teille uhaksi. Kuljen yksin. Tulin vain etsimään itselleni yösijan. Lä-lähden vaikka heti, jos vain haluatte”, vaaleanruskea naaraskissa sopersi säikähtäneenä. Silmäilin hetken ajan naaraskissaa. Hänen turkkinsa oli rähjäinen, ja ohuen turkin läpi huomasi helposti, miten laiha kissa oli. Erakko oli nuori, tuskin edes oppilasikäinen, maksimissaan seitsemän-kahdeksan kuuta vanha. Metsänvihreistä silmistä paistoi väsymys. Minun teki pahaa ajatella edes, mitä kaikkea tuo nuori kissa oli lyhyen elämänsä aikana joutunut kestämään. En voisi käännyttää häntä pois.
”Ei sinun tarvitse lähteä. Voit tulla leiriimme nukkumaan väsymyksen pois. Minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö ja tässä on varapäällikköni Minttuliekki. Kuka sinä olet?” kysyin rauhallisella äänellä. En pitänyt tätä yksinäistä kulkijaa uhkana, joten annoin lihasteni rentoutua ja istuin alas kissaa vastapäätä. Juovaturkkinen kissa vaikutti hieman yllättyneeltä.
”O-olen Juova”, hän sopersi nopeasti.
”Tule, me viemme sinut leiriimme”, lupasin rauhallisella äänellä. Vilkaisin kysyvästi Minttuliekkiä, joka nyökkäsi. Tietenkin minä päällikkönä päätin, ketä leiriin päästin, mutta Minttuliekin mielipide oli minulle tärkeä. Naaraalla oli erilaisia näkökulmia asioihin, joita en aina välttämättä itse edes huomannut. Nyt olimme kuitenkin molemmat samaa mieltä siitä, että Juova oli väliaikaisesti tervetullut Eloklaanin leiriin. Haparoiden askelin Juova lähti seuraamaan meitä. Kuljimme hitaasti, sillä arvelin naaraan olevan väsynyt.
”Mikä toi sinut meidän reviirillemme? Oletko eksyksissä?” kysyin lempeällä äänellä. Oli Juovan onni, että hän oli tullut meidän reviirillemme, eikä Kuolonklaanin.
”En minä tiedä. Olen vain mennyt eteenpäin siitä saakka, kun jäin yksin. Minulla ei ole päämäärää, joten en usko voivani sillloin eksyä”, naaras totesi rauhallisella äänellä kävellessään.
”Mikä se Eloklaani on?” Juova ehti kysyä. Vilkaisin Minttuliekkiä antaen tälle puheenvuoron.
”Eloklaani on klaani, joka perustuu kissoista, jotka uskovat hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen”, Minttuliekki tiivisti ásian hyvin. Muukalainen tuskin tarvitsi tietoa Tähtiklaanista, ja Kuolonklaanista voisimme varoittaa Juovaa hänen poistuessaan reviiriltämme. Vastaus kelpasi erakolle.
Jouduimme ylittämään joen kaksi haaraa ennen kuin pääsimme leirin lähettyville. Matkan aikana emme juurikaan puhuneet. Olimme auttaneet Juovaa joen ylityksessä, ja tämä oli suoriutunut kohtalaisen hyvin siitä.
”Missä sinun perheesi on?” esitin naaraalle kysymyksen, ennen kuin saavutimme leirin sisäänkäynnin. Huomasin, kuinka nuoren kissan ilme synkkeni. Tuon katse painui maata kohti. Mitä ilmeisimmin tarina ei ollut onnellinen. Tunsin suurta sääliä Juovaa kohtaan. Mieleeni palautui emon kuolema. Hetken ajan ehdin jo katua, että olin päättänyt esittää kysymyksen. Saisiko se uuden tuttavuutemme vain ahdistumaan entisestään?

//Juova? Sori tönkkö D:
// 363 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Ilmassa leijui helpotus. Tuntui kuin melkein kaikki mieltäni painaneet asiat olisi pyyhitty pois kerralla pois. Välimme Pähkinäkorvan kanssa olivat selvät. Se merkitsi minulle todella paljon. Hätkähdin ajatuksistani kun kuulin huolestuttavan läheltä lumen narsketta. *Ainakin kolmet tassut.* Se kuului Eloklaanin puolelta. Huomasin myös Pähkinäkorvan huomanneen sen. Sitten muistin aamulla jakamani partiot, miten voin olla näin typerä!
“Partio tulee, voitaisiinko nähdä täällä uudestaan kolmen auringonnousun päästä, kun kuu on noussut?” kysyin vielä, ennen kuin Pähkinäkorvan tulisi todella kiire mennä. Tämä nyökkäsi nopeasti. Se oli sekä vastaus kysymykseeni, että hyvästit tällä erää. Pähkinäkorvan häntä vilahti piiloon juuri, kun Utusielun kuviollinen hahmo astui näkyviin. Tämä tuntui yllättyvän läsnäolostani ja naukaisi:
“Mitä sinä täällä teet?” Ääni oli lämmin, eikä tarkoitettu yhtään tunkeilevaksi. Kasvoiltani paistoi ehkä sekunninsadasosan hätäännys, mutta sitten paransin ryhtiäni ja peittelin kasvoiltani ilmettä, joka näytti siltä, että olisin jäänyt kiinni tehdessäni jotain laitonta.
“En mitään merkittävää. Lähdin kävelylle ja ajauduin rajalle, ei sen kummempaa”, naukaisin vakuutellen ja pudistelin päätäni, “Jatkakaa vain. Olinkin juuri suuntaamassa leiriin.” Utusielu nyökkäsi vakuuttuneena ja viittoi partiolleen matkan jatkumista. Kun kolmikko oli poissa näkyvistä, huokaisin helpottuneesti. Ensi kerralla pitäisin huolta siitä, että partiot eivät olisi päällekkäin tapaamisemme kanssa. Tämä ei voisi jatkua loputtomiin, mutta päätin nauttia siitä niin kauan kuin voisin. Pudistin päätäni vielä itsekseni, jonka jälkeen lähdin kevyesti hölkkäämään kohti leiriä.

Olimme lähteneet juuri Mesitähden kanssa kävelylle ja juttelimme sitä sun tätä. Sain esimerkiksi kuulla Aurinkokajon odottavan Mesitähden pentuja. Olin iloinen kaksikon puolesta, vaikka heidän kumppanuutensa tulikin hieman yllätyksensä. Tai siis tiesin heidän olevan läheisiä, mutten ollut silti ajatellut mitään sellaista. Pitäisi vain havahtua siihen todellisuuteen, että olimme jo siinä iässä, että alkaisimme hankkia kumppaneita. Jotenkin tuntui niin oudolta. En halunnut olla vielä aikuinen.
”Siinä taisikin olla kaikki tärkeimmät uutiseni. Kerro sinä sinun kuulumisiani, niin keskustellaan siitä kokoontumis-asiasta sitten sen jälkeen”, kolli naukaisi ja vilkaisi minuun vaaleanvihreillä silmillään. Ensimmäisenä mieleeni juolahti vain ajatus Pähkinäkorvan tapaamisesta, mutta tuntui etten voisi kertoa siitä. Kyseessä oli kuitenkin klaanin päällikkö ja tekemäni asia ei ollut kovin sallittua. Mietin muuta mitä olin tehnyt ja pettymyksekseni huomasin, että käytin aikani suurimmaksi osin velvollisuuksiini. Olin keskittynyt vain parhaani tekemiseen ja tuntui, että olin unohtanut kokoaan kaiken muun elämän.
“Minun uutiseni eivät ole mitään sinun omiisi verrattuna”, naukaisin leikkisästi naurahtaen, “Sanoisin silti, että minulla menee ihan hyvin, vaikka tuntuukin, etten huomaa jättää velvollisuuksistani aikaa muuhun elämään.” Mesitähti katsahti minuun hyväntahtoisilla silmillään.
“Se olisi tärkeää. Muistathan tästä lähtien ottaa aikaa myös itsellesi, klaani pärjää hetken myös ilman jatkuvaa valmiuttasi”, päällikkö muistutti. Hänen äänensä oli vakaa ja lämmin. Nyökkäsin.
“Yritetään”, myönnyin, mutta sen jälkeen ryhdistäydyin hieman, “Nyt siitä kokoontumisesta. Mitä sovitte Punatähden kanssa?” En ollut täysin varma kokoontumisien sisällöstä, kyllä minä perusajatuksen tietenkin ymmärsin.
“Sovimme, että kokoonnumme joka täysikuu Kivikukkulalla Kuolonklaanin reviirillä. Siellä klaanit kertovat ilmoitusluontoisista asioista. Puhuimme myös muutamista säännöistä,” valkea kolli selitti välillä minuun vilkuillen. Nyökkäsin hitaasti asiaa puntaroiden ja eniten minua jäivät arveluttamaan sovitut säännöt. Muuten kaikki kuulosti hyvältä. En kuitenkaan uskonut Mesitähden suostuvan epäoikeudenmukaisiin sääntöihin, enkä uskoisi isän sellaisia ehdottavankaan, mutta hänen varapäälliköstään en tiennyt. Hän vaikutti siltä, että tuhoaisi Eloklaanin, jos saisi siihen mahdollisuuden. Ties minkälaisia ajatuksia hän suhisisi isäni korvaan.
“Minkälaisista säännöistä on kyse, tarkalleen ottaen?” kysyin päätäni kysyvästi kallistaen.
“Ei uskon tuputtamista kumpaankaan suuntaan. Klaanit saavat kuitenkin puhua toisilleen. Kuulostaa reilulta, vai mitä sinä olet mieltä?” kollin mainitessa sen, että klaanit saivat kuitenkin jutella tavanomaisesti keskenään, sai sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä. Saisin puhua perheelleni ja Pähkinäkorvalle! Tavallaan en edes ollut yllättynyt siitä, että klaanit saivat jutella, mutta silti se riemastutti minua suuresti.
“Kuulostaa kyllä. Uskon, ettei tuohon ole vaikea kenenkään sitoutua”, naukaisin ja väläytin tyytyväisen hymyn päällikölle. Katsahdin lehdettömien koivujen reunustamalle taivaalle. Aurinko oli painumassa mailleen ja olin juuri ehdottamassa kotiin kääntymistä, kun yhtäkkiä tuuli kääntyi ja puhalsi kovalla voimalla meitä päin. Puhuri meni kuitenkin ohi, mutta se toi kuitenkin jotain mukanaan. Mesitähti tuntui haistaneen saman, sillä hän vilkaisi minuun hieman varautuneen oloisena ja kollin nenä nuuhki ilmaa saadakseen tarkemman vainun. Ilmassa leijui kissan tuoksu, eikä se ollut Eloklaanilaisen.
“Täällä on käynyt joku, onneksi yksi vain”, naukaisin ja niskakarvani pörhistyivät aavistuksen, “Ja haju on tuore.” Mesitähti nyökkäsi ja jolkotti eteenpäin muutaman askeleen.
“Katsotaan löydämmekö hajujäljen maasta ja mennään vilkaisemaan, onko tämä kissa vielä reviirillämme”, kolli naukaisi tyynen oloisena. Nyökkäsin, jonka jälkeen nelistin hieman eri suuntaan kuin Mesitähti, mutta hänet näköetäisyydellä pitäen. Ja sitten, näin lumeen painautuneet tassunjäljet ja haistoin vahvana tuoksuvan kissan hajun. *Ei, ei todellakaan tuttu kissa.* Sitten seurasin katseellani risteileviä tassunjälkiä ja näin koivunjuurella lumikasan – tai siltä se ainakin näytti. Vilkaisin Mesitähteä ja viitoin tätä hännälläni tulemaan tänne. Sitten lähdin tassuttamaan tassunjälkien perässä ja ne veivät minut puun juurelle. Silloin huomasin lumen reunustavan kuopan, jossa nukkui juovikas ruskea kissa. Peruutin muutaman askeleen, jonka jälkeen sanoin:
“Kuka olet ja millä asialla?” Ääneni oli asiallinen, mutta sen taustalla kuulsi pieni uhkaavuus. Mesitähti saavutti minut ja asteli rinnalleni. Kuoppaan käpertynyt kissa hätkähti sanoistani hereille ja huomatessaan meidät nousi äkkinäisesti ylös häntäänsä pörhistellen. Katseeni oli tiukka, muttei vaarallinen. Se vaati tietoa siitä, miksi kissa oli täällä. En kuitenkaan näyttänyt merkkejä taisteluhalukkuudesta, jonka takia toivoin, että kohtaaminen ei yltyisi taisteluksi. Uskoin, että kissa ymmärtäisi olevan alakynnessä, sillä hän näytti suurin piirtein oppilasikäiseltä ja kaiken lisäksi meitä oli kaksi.

//Juova? Mesi?
845 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivät matelivat eteenpäin. Mitä enemmän odotimme hiirenkorvaa, sitä hitaammin se tuntui saapuvan. Tuntui kuin lumi olisi jäänyt maahan pysyäkseen, vaikka tiesin sen olevan vain kuvitelmaani. Tänä vuonna hiirenkorva vain tulisi myöhemmin, mutta kyllä se tulisi vielä.
Pääaukiolla oli kiire. Vaikka kissoja ei ollut paljoa, ääntä lähti ihan kunnioitettava määrä. Minttuliekki oli juuri jakanut tämän päivän partiot, ja nyt kissat etsivät tovereitaan päästäkseen lähtöön. Minulla oli tänään vapaapäivä partioinnin suhteen. Vaikka partiointia ei nyt ollut, päiväni oli kaikkea muuta kuin vapaa. Tarkoituksenani oli käydä Kuolonklaanissa sopimassa Punatähden kanssa kokoontumisesta, keskustella Minttuliekin kanssa ja yrittää löytää ajankohta, jolloin voisimme käydä Lauhalaukan kanssa etsimässä erakkokissoja. Päästin ilmoille syvän huokauksen. Olin onneksi nukkunut hyvin, joten pääkoppani toimi moitteettomasti. Aurinko oli vasta nousemassa, joten minulla olisi koko päivä aikaa askareille. Hillatassulle olin antanut vapaapäivän, sillä kolli oli pärjännyt niin mallikkaasti eilisissä kiipeilyharjoituksissa.
”Mitä mietit?” lempeä ääni sai minut säikähtämään. Liljatuuli oli ilmestynyt viereeni kuin tyhjästä. Parantajan kasvoilla oli huvittunut virne, kun hän näki minun säikähtävän. Rentouduin nopeasti sisareni seurassa, ja hymyilin tälle lämpimästi.
”Tämän päivän tehtäviä. Taitaa tulla aika kiire päivä. Miten sinulla menee?” kysyin yrittäen kääntää ajatuksen edes hetkeksi pois kiireistä. Liljatuulikin huomasi tarkoitukseni. Normaalisti tämä olisi kysynyt kiireistäni, mutta nyt naaras jätti asian siihen ja vastasi kysymykseeni:
”Ihan hyvin. Yrttejä alkaa löytymään hiljalleen enemmän, kun lumi sulaa. Kirpputassu sai eilen tikun käpäläänsä, mutta sain sen pois. Eli aika rauhallista.”
”Sentään edes jollakin”, virnistin. Liljatuuli hymyili. Sitten sisareni ilme vakavoitui.
”Oletko keskustellut Aurinkokajon kanssa?” naaraan kysymys yllätti minut. Pudistin nopeasti päätäni.
”Miksi sinä tuollaista kysyt? Juttelin hänen kanssaan pari päivää sitten. Onko jotakin sattunut?” aloin jo hieman huolestua. Aurinkokajo oli pysytellyt aika paljon sotureiden pesässä, ellei hän ollut partiossa.
”Ei mitään hengenhätää. Sinun kannattaa kuitenkin keskustella hänen kanssaan kun kiireiltäsi ehdit”, pentuetoverini totesi, ”täytyy nyt kuitenkin palata töihin. Nähdään.” Naaras kosketti kuonollaan poskeani ja päästi kurkustaan kehräyksen. Puskin sisareni turkkia hyvästiksi. Liljatuuli loikki leirin poikki parantajan pesälle.
Käänsin katseeni aukiolle jääneisiin kissoihin ja etsin katseellani sinikilpikonnakuvioista soturia. Huomasin tuuhean hännän katoavan juuri sotureiden pesään. Nousin ylös ja kävelin pesälle.
”Aurinkokajo, oletko siellä?” kysyin ja työnsin pääni pesään. Tiesin, että Aurinkokajon vuode oli pesän korkeammalla tasolla puun sisällä. Siellä nukkuivat hänen lisäkseen Minttuliekki, Lauhalaukka, Hallavarjo ja Viherkatse. Utusielu oli halunnut alemmalle tasolle, vaikka hän olisi ehdottomasti ansainnut ylemmän tason paikan. Siitä oli muodostunut kokeneimpien sotureiden nukkumapaikka. Lumihiutale oli halunnut välttämättä nukkua ystävineen alatasolla. Ketään ei pakotettu ylemmälle tasolle.
”Olen”, käheä ääni kuului puunrungon sisältä. Astuin pesään ja suoristin ryhtini, jotta näin Aurinkokajon. Naaras istui vuoteensa vierellä ja katsoi minua kysyvästi.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” kysyin, koska en keksinyt muutakaan. Naaras ei vaikuttanut olevan yllättynyt kysymyksestäni.
”Kertoiko Liljatuuli?” soturi kysyi.
”Hän kertoi, että minun pitäisi keskustella kanssasi”, selitin rauhallisella äänellä. Aurinkokajo nyökkäsi.
”Mennäänkö ulos juttelemaan?” ehdotin. Se sopi kilpikonnakuvioiselle naaraalle. Peruutin ulos pesästä, ja soturi seurasi minua. Otimme rauhallisen paikan sisäänkäynnin liepeiltä. Aurinkokajo vaikutti vakavalta. Asia ei siis varmastikaan ollut mikään tikku käpälässä, vaan jotakin vakavampaa.
”Mikä sinulla on? Muistathan, että voit kertoa minulle ihan kaiken”, nau’uin ja katsoin hennosti hymyillen ystävääni. Aurinkokajon kasvoille ilmestyi lämmin hymy.
”Mesitähti, minä saan pentuja. Me saamme pentuja. Liljatuuli kertoi minulle eilen, enkä uskaltanut tulla sinun luoksesi, koska asian sulatteleminen vaati vähän aikaa. Voitko kuvitella, että meistä voi viimeinkin tulla ihan oikea perhe”, Aurinkokajo vaikutti ensin alakuloiselta, mutta sitten toiveikkaalta ja onnelliselta. Uutinen tuli täytenä yllätyksenä, ja naaras varmasti huomasi sen minun kasvoistani. Minusta ja Aurinkokajostako perhe? Välitin naaraasta aivan älyttömän paljon, mutta ajatus kuulosti kummalliselta. Mutta toisaalta, me saisimme pentuja. Minä saisin ihan oikean, kokonaisen perheen. Ajatus pennuista kuulosti heti aivan mahtavalta. Ja Aurinkokajo oli mitä loistavin emo, olin siitä täysin varma. Ei se ajatus perheestä kuulostanutkaan lainkaan huonolta. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy.
”Sehän on mahtava uutinen”, hymyilin ja puskin hennosti kuonollani soturin turkkia. Aurinkokajo alkoi kehrätä.
”Minä pelkäsin, että sinä suuttuisit”, naaras huokaisi hiljaa ja tuntui viimeinkin rentoutuvan. Kohtasin soturin keltaisen katseen yllättyneenä.
”Miksi minä suuttuisin? Sinä tiedät, että olen aina halunnut perustaa perheen. Ehkä ajankohta olisi voinut olla parempi, mutta Tähtiklaani on suunnitellut tämän näin”, sanoin pehmeällä äänellä.
”Voi Mesitähti, minä rakastan sinua”, Aurinkokajo huokaisi. Minä hymyilin. Pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että kaikki oli kohdallaan. En malttanut odottaa, että pennut syntyisivät ja saisin olla heidän isänsä, nähdä heidän kasvavan.
”Niin minäkin sinua.”

Aurinko kapusi koko ajan vain korkeammalle. Kun ensimmäinen partio saapui leiriin, pääsin lähtemään matkaan kohti Kuolonklaania. Jätin leirin siksi aikaa Minttuliekin vastuulle. Luotin varapäällikkööni sataprosenttisesti.
Päivä oli kirkas, mutta ilma oli kylmä. Hento tuulenvire seikkaili nummilla ja takertui vähän väliä turkkiini. Kiristin tahtiani. Matka ei saisi kestää liian kauaa. Olimme sopineet Punatähden kanssa tapaamisesta eilen. Olin käynyt rajalla tapaamassa partiota, joka oli välittänyt viestin Punatähdelle, jonka jälkeen auringonlaskun partio oli saanut kuolonklaanilaiselta viestin, että tapaaminen sopi.
Epäröiden ylitin Kuolonklaanin rajan, jonka partio oli juuri merkannut. Hidastin tahtini kevyempään juoksuun. Kuolonklaanin reviirillä sijaitseva Hehkulampi näytti alkavan sulaa. Se oli merkki siitä, että lehtikato oli päättymäisillään.

Matka Kuolonklaanin leiriin sujui nopeasti. Astuin piikkihernetunneliin varautuneena. Toki kuolonklaanilaiset olivat tietoisia minun tulostani, mutta aina täytyi olla valppaana. Milloin vain joku voisi hyökätä kimppuuni, ja siihen pitäisi osata varautua aina.
Kuolonklaanin leiri oli samanlainen kuten aiemminkin. Kissat kääntyivät minun suuntaani. Jotkut kuiskivat keskenään jotakin, ja toiset vain tarkkailivat liikkeitäni. Hetken odottelun jälkeen minua lähestyi harmaa raidallinen kissa, jonka tunnistin Henkäysvarjoksi.
”Punatähti on pesässään”, kolli ilmoitti tälle tyypillisellä, kylmällä äänensävyllä.
”Kiitos”, vastasin kohteliaasti nyökäten. Kuljin leirin reunamaa pitkin vasemmalle päin. Ohitin kaatuneen kuusipuun ja astelin vesiputouksen takana olevan pesän sisäänkäynnille.
”Punatähti, täällä on Mesitähti. Voinko tulla sisään?” kysyin kohteliaasti, vaikka Punatähti tuskin olisi tehnyt Eloklaanin leirissä samoin. Hän varmaankin olisi vain tullut pesään sen kummempia kyselemättä.
”Tule vain”, päällikkö vastasi matalalla äänellään. Punaruskea kolli istui vuoteellaan. Hän oli ilmeisesti ollut lepäämässä, sillä kollin turkki oli hieman sekaisin. Muutamalla pitkällä kielenvedolla kuolonklaanilainen siisti turkkinsa.
”Halusit keskustella. Mitä asiasi koskee?” kolli kysyi. Olin tottunut siihen, etteivät kuolonklaanilaiset halunneet vaihtaa kuulumisia Eloklaanin kanssa. Menimme vain suoraan asiaan.
”Me keskustelimme aiemmin kokoontumisista, muttemme ehtineet käydä asiaa läpi sen kummemmin. Ajattelin, että voisimme ottaa täysikuun ajan kokoontumiset tavaksi. Voisimme tavata Kuuluolan sisäänkäynnin yllä olevalla kivikukkulalla, ja vaihtaa vähän kuulumisia. Sillä tavalla meidän ei tarvitsisi järjestää tällaisia tapaamisia niin usein, jos kävisimme kaikki asiat läpi kokoontumisessa. Siitä olisi hyötyä myös Kuolonklaanille, sillä kokoontumisessa käytäisi läpi myös mahdolliset uhat, kuten reviirillä seikkailleet petoeläimet”, selostin, vaikkakin Punatähti varmasti tiesi kokoontumisen tarkoituksen. Kolli oli ollut kaiken aikaa tietoinen Tähtiklaanistakin, joten Pimeyden Metsä oli varmasti kertonut kollille enemmänkin. Punatähti pysyi hetken hiljaa.
”Olen miettinyt asiaa jonkin verran, ja kokoontuminen sopii Kuolonklaanille. Joka täysikuun aikaan Eloklaanin kissat saavat tulla reviirimme halki kivikukkulalle, ja käymme läpi kuun tärkeimmät asiat. Kuten olemme sopineet, kokoontumisissakaan ei mainita mitään Tähtiklaanista. Emme käsittele turhia asioita, vaan ainoastaan oleellisimmat”, kuolonklaanilaiskolli murahti.
”Eli nimitetyt soturit ja oppilaat, syntyneet pennut ja oleelliset tapahtumat?” varmistin vielä. Punatähti mietti hetken, kunnes nyökkäsi.
”Jos selviää, että joku kokoontumisessa on tuputtanut uskoaan toisen klaanin jäsenelle, kokoontumiset lopetetaan heti”, Punatähti sanoi ja kohtasi vihreän katseeni.
”Se sopii minulle. Eloklaani sitoutuu noudattamaan näitä sääntöjä, jos Kuolonklaani tekee samoin”, totesin. Punatähti nyökkäsi jälleen.
”Sääntöjen noudattaminen ei ole kuolonklaanilaisille ongelma.”
”Selvä. Eli joka täysikuun aikaan klaanit kohtaavat Kivikukkulalla, me kerromme oleellisimmat uutiset ja muut kuuntelevat. Ei uskon tuputtamista, mutta entä keskustelu? Kai kuolonklaanilaiset voivat keskustella eloklaanilaisten kanssa?” varmistin vielä asian.
”Sitähän me emme voi estää. Kissat voivat keskustella, mutta jokaisen täytyy muistaa, mihin klaaniin he kuuluvat”, punaruskea kolli vastasi.
”Tämä on nyt siis sovittu. Onko sinulla jotakin vielä, vai voinko palata takaisin omalle reviirilleni?” kysyin. Punatähti pudisti päätään.
”Mene vain.”

Aurinko oli ohittanut huippunsa, kun saavuin takaisin Eloklaanin leiriin. Matka oli sujunut nopeasti. Minttuliekki oli onnekseni leirin pääaukiolla, joten astelin naaraan luokse. Hän katsoi minua kysyvästi.
”Miten meni?”
”Hyvin. Sovimme kokoontumisesta. Ilmoitan siitä klaanille joko tänään tai huomenna. Onko sinulla nyt aikaa? Voisimme käydä läpi muutamia ajatuksia”, ehdotin. Minttuliekki väläytti minulle hymyn ja nyökkäsi.
”Olen vapaa loppupäivän. Käydäänkö kävelyllä? Koivumetsässä kävely rauhoittaa mukavasti mieltä ja saa ajatukset rullaamaan paremmin”, varapäällikkö ehdotti.
”Käydään vain”, vastasin. Annoin Minttuliekin lähteä edelläni leiristä. Ilmoitin ennen piikkihernetunneliin astumista Aurinkokajolle, että tämä oli vastuussa leiristä poissaolomme ajan. Naaras nyökkäsi, ja kävelin Minttuliekin perässä ulos leiristä.
”Lauhalaukka kertoi, että hän tietää sittenkin missä ne erakot saattavat asustella. Hän ei aiemmin ollut valmis kertomaan, koska heillä on hänen poikansa. Ilmeisesti ennen kaappausta Lauhalaukalla oli joku erityinen Kuolonklaanissa, joka synnytti tämän pennun. Emo oli katsonut parhaaksi, että erakot kasvattavat hänet, koska ilmeisesti naaraalla oli joku toinen kumppani, eikä hän halunnut kenenkään tietävän pennun olevan Lauhalaukan”, yritin selittää asian mahdollisimman nopeasti. Minttuliekki kuunteli.
”Aiotteko käydä hakemassa pennun Eloklaaniin? Tai no eihän se enää mikään pentu ole, vaan miltei soturi-ikäinen”, Minttuliekki hymähti.
”Se olisi tarkoitus. Yritän löytää jostain kohdin sopivan ajankohdan sille, ja sinun täytyisi olla sillä välin vastuussa klaanista. Matkassa voi mennä päivä tai enemmänkin, sillä emme tarkalleen tiedä, missä erakot asuvat nykyään”, selitin. Ylitimme joen, jonka jälkeen päätin kertoa Minttuliekille Aurinkokajon kertomat uutiset:
”Sen lisäksi minustakin tulee pian isä. Aurinkokajo odottaa pentuja.” Minttuliekki käännähti minun suuntaani yllättyneenä. Naaraan kasvoille piirtyi jälleen hymy.
”Sehän on hyvä uutinen. Pennuista tulee ensimmäiset, jotka ovat koskaan Eloklaanissa syntyneet”, Minttuliekki hihkaisi.
Oli outoa, että Punatähden tytär oli Minttuliekki. Kaksikon ulkonäkö oli melko samankaltainen, mutta Minttuliekki poikkesi kaikin tavoin luonteeltaan isästään. Punatähti oli kylmä, mutta toisaalta hän ei takuulla ollut tunteeton. Kolli varmasti välitti tyttärestään, vaikka ei sitä voisikaan näyttää. Minttuliekki oli lämmin ja ystävällinen, ja sen huomasi jo naaraan katseesta.
”Siinä taisikin olla kaikki tärkeimmät uutiseni. Kerro sinä sinun kuulumisiani, niin keskustellaan siitä kokoontumis-asiasta sitten sen jälkeen”, sanoin. En halunnut keskustella pelkästään virallisista asioista, vaan oli mukava kuulla myös Minttuliekin kuulumisia. Pidin tärkeänä sitä, että välillämme oli ystävyyttä, emmekä ainoastaan vain olleet päällikkö ja varapäällikkö, jotka keskustelivat kaiket ajat virallisista asioista.

//Minttu?
// 1580 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 63kp! –

Mesitähti: 60kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Raotin hitaasti silmiäni ja totuttelin pesän hämärään valoon. Olin nukkunut hyvät yöunet, ja nyt olisi aika nousta ylös. Kierähdin vatsalleni ja venyttelin makean haukotuksen kera. Nousin seisomaan ja käänsin katseeni pesän uloskäyntiin. Ulkona oli vielä hämärää, ja pääaukio kuulosti hiljaiselta. Astelin ulos pesästäni viileään ilmaan. Olin luvannut opettaa Hillatassulle uusia taisteluliikeitä. Aiemmat harjoitustuokiomme olivat lähinnä keskittyneet saalistamiseen, sillä Hillatassun heikkous tuntui olevan nimenomaan saalistaminen. Pääaukio oli yhtä hiljainen kuin aina tähän aikaan. Minttuliekki kalusi yön yli kylmässä ollutta hiirtä lähellä sotureiden pesää, eikä varapäällikkö huomannut minua. Lehtikato oli ollut melko kylmä, ja onneksi nyt pakkaset olivat helpottaneet. Hiirenkorvan aika olisi pian käsillä, ja saisimme nähdä ensimmäistä kertaa metsän heräävän henkiin. En malttanut odottaa, että koivumetsän puihin kasvaisi hiirenkorvat, jotka lopulta puhkeaisivat lehteen viherlehden aikoihin. Tassuttelin oppilaiden pesälle ja työnsin pääni pesään.
”Hillatassu, on harjoitusten aika.” Pieni valkoinen kolli säpsähti hereille ja katsoi minua unisilla silmillään. Hän nyökkäsi ja alkoi valmistautumaan lähtöön. Hillatassu suki turkkiaan pitkin vedoin, ja minä palasin Litteäkiven lähettyville. Vilkaisin taivasta. Tähdet tuikkivat yhä taivaalla, vaikkakin ne katoaisivat pian auringon noustessa. Taivas oli ollut kovin tyhjä ilman tähtiä, mutta onneksi saisimme nyt nauttia niistä koko loppuikämme. Hopeahäntä oli kenties kauneinta mitä oli olemassa, ja sen tähtisoturit pitivät meistä huolta. Myös emo oli siellä.
Hillatassu astui pääaukiolle ja käveli luokseni.
“Toivottavasti söit illalla itsesi kylläiseksi, sillä juuri nyt saalista ei ole saatavilla. Syömme sitten harjoitusten jälkeen”, sanoin nuorelle kissalle, joka ei vaikuttanut pettyneeltä. Hillatassu hymyili lämpimästi ja nyökkäsi.
“Minusta tulee soturi, joten minä kyllä selviän aamupäivän ilman tuoresaalista”, kolli ilmoitti ylpeällä äänellä ja lähti seuraamaan minua kohti uloskäyntiä. Hillatassu astui perässäni tottuneesti piikkihernetunneliin. Kolli oli omaksunut klaanielämän nopeasti. Täysikasvuisina Eloklaaniin liittyneet kissat tuskin voivat koskaan omaksua klaanielämää täydellisesti, mutta Hillatassulle ja hänen pentuetoverilleen se ei tunnu olevan ongelma. He olivat alle oppilasikäisiä, kun Eloklaani perustettiin, joten uusiin tapoihin tottuminen ei vienyt nuorukaisilta montaa kuuta.
“Harjoittelemme tänään salaa hyökkäämistä niin, ettei vihollinen ole tietoinen hyökkääjästä tai sen tarkasta sijainnista”, selostin, kun johdatin oppilasta eteenpäin sekametsässä. Emme ylittäneet jokea, vaan jäimme lähelle sen rantaa. Joki pelotti minua ja suurta osaa eloklaanilaisista. Joki kulki haarautuen halki Eloklaanin reviirin, ja sen ylittäminen oli välttämätöntä. Olimme sopineet, että jäiden sulamisen jälkeen jokainen eloklaanilainen opettelisi edes uimisen perusteet. Uimataito tulisi pelastamaan lukuisten kissojen henget.
“Kun olet itse hyökkääjä, voit käyttää puita hyödyksesi. Puissa liikkuessa vihollinen ei voi haistaa sinua niin herkästi, vaikka tuuli vaihtaisikin suuntaa. Voit myös peittää hajusi esimerkiksi kieriskelemällä jossakin todella voimakkaassa hajussa. Samalla sinun täytyy pysytellä niin hiljaa kuin voit, etkä saa näyttäytyä viholliselle liian aikaisin”, opastin pysähdyttyämme pienelle aukiolle. Hillatassu kuunteli sanojani tarkkaavaisesti.
“Yritä sinä ensin pysyä näkymättömissä. Tämä on vasta ensimmäinen kertasi, joten todennäköisesti siinä on paljon hiottavaa, muttei se haittaa. Keskitytään korjaamaan yksi asia hyökkäyksessäsi kerrallaan”, sanoin rauhallisella äänellä, ja Hillatassu nyökkäsi.

Palattuamme leiriin, päivä suorastaan mateli eteenpäin. Leirissä oli hiljaista, koska suuri osa kissoista oli partioissa. Olin viettänyt hetken Aurinkokajon kanssa, ennen kuin kilpikonnakuvioinen soturi oli lähtenyt auringonlaskun partioon.
“Hei, Mesitähti”, ääni sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käännyin minua takaapäin lähestyneen Lauhalaukan suuntaan. Valko-oranssi kolli katsoi minua pahoitellen.
“Hei, mitä asiaa sinulla on?” kysyin ja kohtasin soturin sinisen katseen. Lauhalaukka istui alas ja harkitsi hetken sanojaan. Kolli nielaisi. Huomasin hänen hännänpäänsä nykivän. Oliko joku vialla? Pelko hiipi hiljaa takaraivooni, odottaessani, että soturi vastaisi kysymykseeni.
“Niin… Muistatko, kun kysyit, että tiedänkö kulkukissoja, jotka voisivat liittyä Eloklaaniin?” soturi kysyi hiljaa. Hänen äänensä särisi. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Siristin pienesti silmiäni ja nyökkäsin.
“Muistan kyllä. Onko mieleesi tullut jotakin uutta?” kysyin ystävällisellä äänellä. Oliko Lauhalaukka valehdellut aiemmin?
“Itse asiassa on, tiesin sen jo aiemmin, mutta en vain voinut kertoa. Koko asia tuli minulle täytenä yllätyksenä, ja halusin sulatella sitä hetken itsekseni”, Lauhalaukka sopersi ja kohtasi jälleen katseeni.
“Haluatko kertoa minullekin, mistä asiasta sinä puhut?” kysyin hämmentyneenä. Lauhalaukka näytti vasta nyt ymmärtävän, että kolli oli unohtanut kertoa sen, mistä hän puhui.
“Anteeksi. Puhun minun pojastani. Hänen emonsa kertoi minulle juuri ennen Eloklaaniin tuloa, että minulla on poika. Poika, joka asuu erakkona toisten kissojen kanssa jonkin matkan päässä täältä. En tiedä tarkalleen missä, mutta jossakin etelässä päin joen rannalla olevan kivikasan luona. Olen pahoillani, etten kertonut heti, mutta en ollut valmis. Nyt olen valmis kohtaamaan minun poikani ja tuomaan hänet Eloklaaniin, jos se vain sinulle sopii”, Lauhalaukka sanoi nyt äänellä, joka oli huomattavasti rennompi kuin aiemmin. Kävin hetken ajan asiaa läpi mielessäni. Ymmärsin hyvin, miksi Lauhalaukka ei ollut kertonut asiasta aiemmin, enkä ollut lainkaan vihainen tai pettynyt hänen toimintaansa. Olisin varmasti tehnyt tuossa tilanteessa samoin.
“Minä ymmärrän, turhaan sinä pahoittelet. Kiitos kuitenkin, että otit asian puheeksi nyt. Eloklaani tosiaan tarvitsee uusia jäseniä, vaikka lehtikato onkin jo lopuillaan. Totta kai poikasi on tervetullut Eloklaaniin. Kenties myös hänen uudet ystävänsä haluavat liittyä joukkoomme”, pohdin osittain itsekseni. Lauhalaukka nyökkäsi.
“Milloin me lähdemme etsimään heitä?” kolli kysyi.
“Ei vielä. Koska emme tiedä tarkalleen missä he ovat, matka voi venähtää parinkin päivän pituiseksi. Tahdon tietenkin itse lähteä matkaan, joten on järjesteltävä asioita ennen sitä. Ilmoitan sinulle, kun ajankohta on tiedossa”, lupasin. Oranssivalkea kolli nyökkäsi ja poistui luotani. Jäin taas yksin. Ilta vaikutti varsin rauhalliselta. Mietin Aurinkokajoa. Naaras oli tehnyt selväksi, että hän tahtoi olla kanssani. Soturi oli valmis odottamaan niin kauan kuin vain tarvitsisi. Mutta minä en tiennyt mitä tehdä. Aurinkokajo oli ystäväni, mutta tunteeni olivat muuttuneet ihastuksesta ystävyydeksi jo matkan aikana. En kuitenkaan halunnut satuttaa soturia, sillä minä rakastin häntä, ystävänä.

Seuraavana päivänä en ehtinyt hetkeäkään miettiä Aurinkokajoa tai oikeastaan mitään muutakaan kuin sellaisia asioita, jotka liittyivät Eloklaaniin ja päällikkyyteen. Johdin partiota eteenpäin Kuolonklaanin rajaa myöten. Tuuli puhalsi idästä, ja se toi kuolonklaanilaisten hajut Eloklaanin reviirille. Minttuliekki oli määrännyt partioon mukaan Utusielun, Viherkatseen ja Okraviiksen.
“Onko normaalia, että Kuolonklaanin hajut ovat täällä niin voimakkaat? Mehän olemme vielä Eloklaanin puolella”, Utusielu ihmetteli ja nuuhki ilmaa. En ehtinyt vastata, kun Viherkatse avasi suunsa:
“Tuuli tuo hajut tänne. Jos joku olisi käynyt puolellamme, haistaisimme sen voimakkaampana. Lisäksi näkisimme myös jäljet hangessa.” Utusielu nyökytteli päätään hitaasti. Jatkoimme matkaa eteenpäin, eikä kukaan sanonut mitään. Käännyimme oikealle, poispäin Kuolonklaanin rajasta ja kohti kukkuloita. Olimme tottuneet siihen, että partion aikana jokia täytyi ylittää useampaan otteeseen. Eloklaanilaiset oli koulutettu siihen hyvin. Kun lumet sulaisivat, Lauhalaukka opettaisi meitä uimaan.
Ensimmäinen joenhaara tuli vastaan nopeasti. Virtaus ei ollut kova, ja astinkivet olivat lähellä, joten ylittämiseen ei mennyt kauaa. Ensimmäisillä kerroilla joen ylitys oli ollut pelottavaa. Jalkani olivat tärisseet ja pelkäsin, että putoaisin veteen. Silloin pakkasta oli vielä paljon, ja vesi oli jääkylmää. Lauhalaukka oli kuitenkin ollut kärsivällinen, ja olin päässyt yli pelostani. Nyt joen ylittäminen oli minullekin arkipäivää.
“Tuota noin, Mesitähti.. Minulla olisi yksi kysymys”, Viherkatse astui vierelleni hieman epäröiden. Käänsin pääni kohti pienikokoista tabbykuvioista naarasta.
“Kysy toki, en minä pure”, virnistin ystävällisesti, ja se sai Viherkatseenkin lopettamaan epäröinnin.
“Puhuit joskus täydenkuun kokoontumisesta, jolloin tapaisimme Kuolonklaanin. Mietin vain, että edellinen täysikuu meni jo, mutta seuraava on edessäpäin. Järjestetäänkö kokoontumista lainkaan?” Viherkatse kysyi vakavalla äänellä. En ollut unohtanut kokoontumista, mutten yksinkertaisesti ollut ehtinyt käydä kysymässä asiaa Punatähdeltä. Sotureita oli vähän, jonka vuoksi minunkin piti olla lähes päivittäin osana partiota tai vartioida leiriä. Lisäksi oli hoidettava päällikön muut velvollisuudet, eli aikaa ei ollut ylimääräiseen. Täytyisi myös löytää ajankohta, jolloin voisimme Lauhalaukan kanssa irrottautua tehtävistämme, ja etsiä ne erakot.
“Aivan. En ole ehtinyt kysyä asiaa Punatähdeltä. Ei kokoontumisilla ole mikään kiire, mutta jos se minusta on kiinni, niitä tullaan jatkossa järjestämään joka kuu. Olen varma, että Kuolonklaani tahtoo niin myös. He haluavat tietää, mitä Eloklaanissa tapahtuu”, selitin.
“He taitavat olla aika vainoharhaisia”, Utusielu liittyi keskusteluun.
“Ai aika? Yksi päivä joku kuolonklaanilaisista väitti, että Lumihiutale oli varastanut heidän riistaansa. Jänis oli juossut rajan tuntumissa, jonka jälkeen se oli tullut Eloklaanin reviirille. Olimme rajapartiossa ja Lumihiutale käytti tilaisuuden hyväkseen ja tappoi jäniksen. Jouduimme näyttämään sille soturille jäniksen jäljet, jonka jälkeen hän vain lähti. Ei pystynyt edes myöntämään olleensa väärässä”, Viherkatse tuhahti. Kasvoilleni piirtyi hento hymy kuunnellessani sotureiden puheita. Eloklaanin yhteishenki oli hyvä, ja sain olla kiitollinen siitä.
Matka jatkui jutellessa. Okraviiksi pysytteli partion perällä, eikä nuori kolli osallistunut keskusteluihin.

// 1296 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Silmäni loistivat ilahduksesta auringon säteiden tavoin, kun näin Pähkinäkorvan kirkkaanruskeaturkkisen hahmon. Hän näytti samalta kuin ennenkin, mutta aikuisemmalta. Kasvoilleni piirtyi kerrassaan riemastunut hymy ja olin miltei loikata rajan yli kollin luokse. Sitten kuitenkin muistin, että en voisi Eloklaanin varapäällikkönä tehdä sellaista. Minun jos jonkun pitäisi toimia hyvänä esimerkkinä klaanilleni ja noudattaa sääntöjä.
Tervehdyksen jälkeen, naukaisin kollille sanoiksi sen, mitä olin tuntenut viime aikoina:
“Minulla on ollut niin kova ikävä sinua.” Ääneni taisi hieman jopa väristä, sillä en vieläkään voinut uskoa Pähkinäkorvan todella olevan siinä. Pähkinäkorva hätkähti sanojani hieman, mutta toivoin kuitenkin hänen ilahtuvan niistä.
“Olisin halunnut niin kovasti hyvästellä sinut, mutta en saanut tilaisuutta siihen. Pikiturkin reaktio oli niin raju siihen, että olin pitänyt näin suuren salaisuuden häneltä ja ehkä… ehkä minä pelkäsin, että sinäkin alat vihaamaan minua”, henkäisin helpottuneena, kuin olisin saanut päästettyä pitkään sisälläni kyteneen tunteen itsestäni ulos, “Olen niin kovin pahoillani, etten voinut kertoa. En halunnut riskeerata koko tehtävää. Ja anteeksi mitä minä silloin tein, kun… puhuimme tunteista. Se oli vain täysin yllätys minulle. Häkellyin. Kaiken häslingin keskellä minulla ei ollut edes aikaa miettiä sellaista. Voitko koskaan antaa minulle anteeksi? Voisimmeko palata siihen ystävyyteen mitä meillä oli?” Katseeni pysyi tiukasti Pähkinäkorvan silmissä, vaikka minun hieman teki mieli katsoa muualle. Entä jos hän tunsikin vain vihaa ja katkeruutta minua kohtaan aivan niin kuin Pikiturkki? Pikiturkki ja Pähkinäkorva olivat olleet ainoat oikeat ystäväni Kuolonklaanissa ja jos nyt tehtäväni takia menettäisin molemmat, olisin aivan yksin.
Sellaisenko kohtalon Tähtiklaani oli suunnitellut minulle? Luulin, että Tähtiklaanin oli tarkoitus tuoda metsään hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta, mutta sitten se kohtelee minua näin? Jokin sisälläni halusi kapinoida Tähtiklaania vastaan. Ehken ollut vain tarpeeksi aikuinen ymmärtämään kaikkea, sillä välillä minusta tuntui vaan niin epäreilulta. Ehkä olin vain nuori ja typerä.
Piti kuitenkin muistaa, että olisi myös se mahdollisuus, että Pähkinäkorva antaisi anteeksi, ja se oli päällimmäisin toiveeni tällä hetkellä. Korvani luimistuivat aavistuksen odottaessani sitä, mitä Pähkinäkorvalla olisi sanottavanaan. Hän voisi joko haukkua minut pystyyn tai antaa anteeksi. En uskonut, että olisi muita vaihtoehtoja.

//Pähkinä? Sori kun meni taas näin kauan xd
326 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin hajamielisesti kauas siintävällä nummella, joka oli lumivaipan peitossa. Oloni oli jotenkin tyhjä. Minulla ei ollut oikein ketään läheisiä ystäviä vielä uudessa klaanissa. Totta kai tunsin jokaisen, niin kuin kuuluikin, mutta en tuntenut sen syvempää sidettä vielä kehenkään.
Välillä mieleeni hiipi ajatus siitä, oliko kaikki tämä tosiaan ollut elämäni jättämisen arvoista. En pitänyt ajatuksen tavasta hiippailla mieleeni viljelemään epävarmuutta, sillä tiesin, että Tähtiklaanin pelastaminen oli ollut elintärkeää.
Olin vielä niin kovin nuori ja silti minulle oli annettu suuri vastuu. Kyllä minä selvisin varapäällikön tehtävistä hyvin, mutta välillä minusta tuntui siltä, että haluaisin joskus tehdä edes jotain vastuutonta. Olinko heittänyt nuoruuteni hukkaan ottamalla varapäällikön paikan vastaan? Asema tuntui kuitenkin, kuin luodulta minulle, mutta minusta tuntui, että se kielsi minulta kaiken vastuuttomuuden. Halusin tehdä jotain adrenaliiniryöpyn nostattavaa, sellaista mikä saisi minut tuntemaan olevani elossa.
Turhauduin entisestään epäkiitollisista ajatuksistani. En minä ollut onneton, vaikka siltä mielessäni kaikuva valitus kuulostikin. Nyt pitäisi vaan ryhdistäytyä ja lopettaa huolehtiminen. Ei kaikkien varapäällikköjen tarvitsisi olla täydellisiä, vaikka siltä välillä tuntuikin.
Ravistin päätäni. Huomasin ajelehtineeni Kuolonklaanin ja Eloklaanin väliselle rajalle. Päätin, että en antaisi koko retken olla turha, vaan samalla tarkistaisin osan rajasta. Osaan minäkin olla vastuullinen. Tassutin rajaa pitkin samalla pensaita nuuhkien. Kuonooni leijui erittäin vahva Kuolonklaanin tuoksu, joka merkitsi sitä, että rajat oli merkattu lähiaikoina. Sitten tavoitin muita tuoreemman, tuulen mukana lehahtavan tuoksun, joka nosti korvani tarkkaavaisen innokkaasti pystyyn. Pääni alkoi pyöriä etsien tuttua kirkkaanruskeaa hahmoa, jonka näkemistä olin kaivannut niin kovasti.
“Pähkinäkorva? Oletko täällä?” naukaisin aivan hiljaa ilmoille. Seisoin hieman omituisessa asennossa jokainen lihakseni jännittyneenä ja toivo tummansinisissä silmissäni loistaen. Olin valmistautunut siihen, että luokseni ennättäisi joku muu ja näyttäisin taisteluvalmiilta, sillä en halunnut antaa heikkoa kuvaa Eloklaanista. Toivoin, että nenäni ei pettänyt minua ja Pähkinäkorva olisi yksin. Nyt olisi aika selvittää väliimme punottu suuri vatukkamuuri, jotta asiat voisivat palata entiselleen. Oli puhuttava asiat läpi.

//Pähkinä?
300 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Minttuliekkiä mietteliäästi. Tosiaan, Lauhalaukka voisi tietää enemmän.
”Hyvä idea. Minä käyn kysymässä asiaa Lauhalaukalta. Sinä voit mennä nukkumaan, niin jutellaan lisää sitten aamulla”, sanoin, ja Minttuliekki nyökkäsi. Punaruskea naaras astui edelläni ulos pesästä. Ulkona oli alkanut jo hämärtää. Kävelin maahan tallottua polkua pitkin sotureiden pesän edustalle, jossa laikukas kollikissa istui. Lauhalaukka kääntyi minun suuntaani kysyvä katse kasvoillaan.
”Hei Lauhalaukka”, tervehdin soturia kohteliaasti.
”Hei”, soturi vastasi ja odotti, että jatkaisin. Istuin alle ketunmitan päähän soturista, ja harkitsin hetken sanojani.
”Muistatko erakkojoukkoa, joka aikoinaan vartioi Kuolonklaanin etelärajaa?” kysyin. Huomasin Lauhalaukan säpsähtävän. Kolli selkeästi tunnisti erakkojoukon, josta puhuin. Soturi mietti hetken ajan sanojaan, jonka jälkeen hän vastasi:
”Muistan kyllä.”
”Hyvä. Mietin vain, että kenties voisit auttaa minua näiden kissojen löytämisessä? Eloklaani tarvitsee vahvistusta, ja ehkä nämä erakot voisivat olla sitä”, selitin suunnitelmani valehtelematta. Lauhalaukka pysyi hetken hiljaa. Kolli katsoi minua suoraan silmiini.
”He eivät asu enää Kuolonklaanin rajalla, muuta en tiedä. Kenties he ovat siirtyneet etelämpään asumaan, tai sitten vaihtaneet kokonaan paikkaa. Miksi luulet, että he liittyisivät Eloklaaniin? Jos en väärin muista, erakot nimen omaan halusivat pysyä erakkoina, kun he kohtasivat Kuolonklaanin”, oranssi-valkoinen kolli sanoi mietteliäänä. Kohautin lapojani.
”Kenties he kammoksuivat sitä, millaisia kissoja Kuolonklaanissa asui. Eloklaani on täysin eri asia, ja on yritettävä jotakin”, sanoin. Lauhalaukka nyökkäsi.
”Kiitos kuitenkin. Jos sinulle tulee jotakin mieleen, ilmoitathan minulle”, sanoin ja kohtasin jälleen kollin sinisen katseen.
”Tulen heti juttusille, jos keksin jotakin”, soturi lupasi hymyillen pienesti. Nousin seisomaan ja hyvästelin Lauhalaukan. Palasin takaisin pesääni.

Seuraavana aamuna olin hereillä jo ennen auringonnousua. Leirin pääaukio oli tyhjillään, ainoastaan Viherkatse istui aukion laidalla yövartiossa. Kävelin tabbykuvioisen naaraskissan luokse hymyillen. Kissa vaikutti väsyneeltä.
”Voit mennä nukkumaan, minä jatkan tästä”, lupasin. Viherkatse nosti katseensa minuun kiitollisena.
”Kiitos”, soturi sanoi, ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Yksinäisyys ei kestänyt kauaa, kun kissat alkoivat hiljalleen heräillä. Aamun partioihin lähtevät kissat valmistautuivat lähtöön. Samassa muistin, että Hillatassullekin oli tehtävä tälle aamulle. Nousin ylös lumesta ja kävelin oppilaiden pesälle. Työnsin pääni sisään.
”Hillatassu”, lausuin oppilaan nimen. Valkea kolli nukkui pesän keskellä Halavatassun vierellä. Kolli säpsähti hereille ja katsoi minua kysyvästi.
”Nouse ylös, minulla on sinulle tehtävä”, sanoin ja vedin pääni ulos pesästä. Kävelin takaisin Litteäkiven liepeille, ja odottelin oppilaani tuloa. Katselin sillä välin pilvistä taivasta. Pilvet olivat peittäneet aamun viimeiset tähdet alleen. Päivästä tulisi lämmin, sillä hiirenkorva lähestyi meitä päivä päivältä.
”Mikä se tehtävä on?” Hillatassu kysyi nyt aivan virkeänä. Hymyilin leveästi.
”Pääset vaihtamaan Kirsikkakuonon makuualuset”, vastasin. Hillatassu huokaisi turhautuneena.
”Taasko? Eihän siitä ole kauaa, kun ne vaihdettiin!” oppilas valitti turhautuneena.
”Oppilaiden tehtävä on kunnioittaa vanhempia ja pitää huolta klaaninvanhimmista, ja se on äärimmäisen tärkeä tehtävä. Sitä voisi melkeinpä verrata päällikkyyteen. Minun tehtäväni on pitää huoli siitä, että klaanilaiset ovat tyytyväisiä”, sanoin vakavalla äänellä, ja Hillatassu ymmärsi virheensä. Oppilas pahoitteli.
”Käyn heti vaihtamassa sen vuoteen”, kolli lupasi ja kipitti klaaninvanhimpien pesälle. Katsoin, kuinka valkea kissa katosi pensaan suojiin. Huomasin Minttuliekin astuvan ulos sotureiden pesästä juuri sillä hetkellä, kun vilkaisin sinnepäin. Naaras huomasi minut, ja käveli luokseni pääaukion poikki.
”Kertoiko Lauhalaukka eilen jotakin?” Minttuliekki meni suoraan asiaan. Pudistelin päätäni.
”Ei mitään olellista. Ajattelin kuitenkin käydä tarkastamassa sen alueen, jossa kissat aiemmin asuivat”, selitin.
”Okei, ehkä sieltä löytyy jotakin hyödyllistä. Aiotko mennä yksin?” naaras kysyi.
”Ehkä niin on parempi. Klaani tarvitsee jokaista soturia täällä”, sanoin, ja Minttuliekki nyökkäsi.
”Aion lähteä aurinkohuipun hetken aikaan, jonka jälkeen sinä olet vastuussa leiristä”, lisäsin vielä. Minttuliekillä ei ollut mitään asiaa vastaan. Varapäällikkö suuntasi kohti oppilaiden pesää herättääkseen kai oppilaansa.

Käynti Kuolonklaanin eteläpuolella oli turha. Paikalla ei ollut kuin satunnaisia kissojen hajuja, mutta ne kuuluivat ohikulkumatkalla olleille kissoille. Mitään merkkiä erakkojoukosta ei näkynyt. Olin kiertänyt reviiriä, ja käynyt myös etelämpänä. Palasin hukkareissun jälkeen takaisin leiriin vasta auringonlaskun jälkeen.
Täytyisi keksiä jotakin muuta. Eloklaani tarvitsisi vahvistusta.

// 604 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Tiedän kyllä, että ajan myötä Eloklaani vahvistuu, kun uusia pentuja syntyy, mutta onko meillä aikaa odottaa useita vuodenaikoja? Asiat Kuolonklaanin kanssa voivat muuttua hetkessä, ja siksi meidän täytyy löytää jäseniä muualta. Ehkä sinä voisit tietää, mistä voisimme löytää joitakin ystävällisiä erakoita, jotka voisivat liittyä riveihimme”, Mesitähden silmät tuntuivat loistavan toivoa. Toivoa tarvittiin, jotta päästäisiin vaikeiden aikojen yli. Olin niin tyytyväinen siihen, että minulla olisi tosiaan vastaus päällikön kysymykseen. Muistin Kuolonklaanin kanssa hetken yhteistyötä tehneen erakkopoppoon, johon kuului ainakin neljä kissaa. Heitä saattoi olla enemmänkin, mutta olin vain törmännyt siihen veljeskaksikkoon ja heidän kanssaan asuvaan naaraaseen. Nyt heillä oli myös lisänä Kuolonklaanista lähtenyt Taivaslaulu. Muistin naaraan heikosti, sillä hänen muutostaan oli jo niin kauan, mutta muistin kuitenkin, että hän vaikutti perusluonteeltaan ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta, joka sopisi hyvin klaaniimme. Hänellä ja muutamilla muilla oli kokemusta Kuolonklaanin koulutuksesta ja sen seurauksena taitoja.
“On onnenpäiväsi, sillä tosiaan tiedän eräästä hyväntahtoisesta erakkojoukosta, joka asui Kuolonklaanin lähellä. Klaani teki yhteistyötä heidän kanssaan jonkin aikaa. He vartioivat Kuolonklaanin etelärajaa ja saivat vastineeksi soturikoulutusta. Yhteistyö kuitenkin päättyi, kun Kuolonklaanin kissa halusi muuttaa heidän luokseen, sillä oli rakastunut yhteen heistä. Sen jälkeen heidän piti muuttaa ja meidän on tosiaan toivottava, että he eivät ole lähteneet mihinkään kauas”, selitin mietiskellen, “He saattaisivat olla kiinnostuneita. Ja heitä on ainakin neljä, mahdollisesti enemmän”
Mesitähden silmiin syttyi ilahdus, joka tuntui valaisevan melkein koko pesän.
“Tämä tieto oli tosiaan hyödyksi. Meidän täytyy yrittää tavoittaa heidät. Mahdolliset uudet jäsenet ovat Eloklaanille kullanarvoisia”, Mesitähti totesi, “Tiedätkö, missä he asuivat ennen, kun heidän piti muuttaa? Voisimme löytää jotakin merkkejä heidän uudesta olinpaikastaan” Silmäni kaventuivat, kun yritin pinnistellä muistiani kelaamaan tapahtumia taaksepäin. Hetken päästä kuitenkin vastasin tukahtuneella äänellä:
“En valitettavasti. Silloin keskityin paljon kaikkeen muuhun ja sivuutin heidät totaalisesti. Olen pahoillani. Mutta he vartioivat Kuolonklaanin etelärajaa, joka saa minut uskomaan, että he asuivat sillä suunnalla” Mesitähti nyökkäsi ja räpäytti silmiään ymmärtäväisesti.
“Ei sinun tarvitse pahoitella. Suunta on jo isoksi avuksi.”
“Voisikohan Lauhalaukalla olla aavistus tarkemmasta sijainnista? Olisikohan hän voinut kuulla siitä sattumalta? Hän oli klaanissa vielä silloin, kun he kävivät leirissämme säännöllisesti”, ehdotin jo vähän innostuen. Olimme koko ajan pääsemässä askeleita lähemmäs erakkojoukkoa, joka saattaisi kuulua pian Eloklaaniin. Toivoin koko sydämestäni, että kollilla olisi vastaus meitä piinaavaan kysymykseen.

//Mesi? 😀
360 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuljin partion johdossa kohti leiriä. Olimme käyneet tarkastamassa etelä- ja itärajat, eikä mitään poikkeavaa ollut näkynyt. Minttuliekki oli laittanut minut omasta pyynnöstäni partion johtoon. En koskaan ollut ollut soturi, joten oli hyvä tehdä muitakin kuin vain päällikön hommia. Partiossa olivat mukana Viherkatse, Lumihiutale, Salviakatse ja Hillatassu. Oppilaani oli päässyt nopeasti mukaan klaanielämään, mutta joillakin oli edelleen paljon totuteltavaa. Lumihiutale ja Salviakatse olivat tottuneet rajojen kiertämiseen, mutta uudenlaiset säännöt ja soturilaki toivat hankaluuksia. Minä, Liljatuuli, Minttuliekki ja Lauhalaukka opetimme parhaamme mukaan eloklaanilaisille soturilain kohtia.
”Ennen kuin syöt, vie Kirsikkakuonolle tuoresaalista”, sanoin Hillatassulle, kun astuimme pääaukiolle. Oppilas lupasi hoitaa asian, ja lähtikin heti kohti tuoresaaliskasaa. Partion jäsenet lähtivät omille teilleen, ja minäkin löysin hyvän paikan Litteäkiven edustalta. Vaikka kaikki olikin lähtenyt käyntiin hyvin, Eloklaani kaipasi edelleen vahvistusta. Kuolonklaanin kissamäärä oli takuulla kaksinkertainen Eloklaaniin verrattuna. Vaikka Punatähti olikin luvannut elää kanssamme rauhassa, oli aina varauduttava siihen, että Kuolonklaani päättäisikin hyökätä.
”Mitä mietit?” Aurinkokajon lämmin ääni keskeytti ajatukseni. Käännyin keltasilmäistä soturia kohti ja hymyilin lempeästi.
”En mitään tärkeää, säätä ja sen sellaista”, naurahdin. En halunnut, että Aurinkokajo joutuisi murehtimaan, joten valkoinen valhe ei nyt haitannut. Sinikilpikonnakuvioinen naaras naurahti ja istui vierelleni. Hän katsoi minua suoraan silmiini.
”Olet ollut kiireinen viime aikoina”, entinen kotikisu huomautti. Matkan aikana olimme lähentyneet paljon, mutta nyt päällikön kiireet olivat vieneet kaiken aikani. Minä nautin Aurinkokajon seurasta, ja toisinaan ikävöinkin juttuhetkiämme.
”Niin, mutta kyllä se tästä. Kun Eloklaani pääsee kunnolla jaloilleen, minunkin kiireeni helpottavat”, vakuutin. Aurinkokajo nyökkäsi.
”Käydäänkö kävelyllä?” naaras kysyi. Katseeni kääntyi automaattisesti kohti taivasta. Aurinko oli juuri noussut, ja aurinkohuippuun olisi vielä aikaa. Minttuliekki oli lähtenyt harjoituksiin Halavatassun kanssa, joten en voisi vielä keskustella hänen kanssaan Eloklaanin vahvistamisesta. Voisin ottaa asian puheeksi illalla tai huomisaamuna. Kenties naaraalla olisi ajatuksia siitä, mistä Eloklaani voisi saada lisää jäseniä.
”Käydään vain”, sanoin ja nousin ylös. Ilmoitin lähdöstäni nopeasti Viherkatseelle, jonka jälkeen suuntasin kohti piikkihernetunnelia.

Päivä oli kylmä, eivätkä auringon säteet lämmittäneet vielä lainkaan. Pilvetön taivas oli kirkkaansininen, ja kirkas aurinko sai valkean hangen suorastaan hehkumaan.
”Millaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuudelle?” Aurinkokajo aloitti keskustelun, kun pääsimme pois metsästä. Suuntasimme kohti kukkuloita.
”Haluan olla mahdollisimman hyvä päällikkö, muusta en tiedä”, kerroin rehellisesti. Aurinkokajo oli myöntänyt matkan aikana, että hän halusi olla minun kanssani. Vaikka pidinkin naaraasta, en voinut juuri nyt sitoutua olemaan hänen kumppaninsa. Kaikki aikani meni Eloklaanin päällikkönä toimimisessa.
”Mutta etkö sinä voisi olla samalla myös minun kumppanini? Lupasit harkita asiaa sitten, kun Eloklaani on perustettu”, Aurinkokajo sanoi vaimealla äänellä. Saatoin vain kuvitella, kuinka pahalta epätietoisuus hänestä tuntui. En ollut edes ehtinyt miettiä asiaa.
”En tahdo, että joudut sitoutumaan johonkin, joka ei edes ehdi olla kanssasi. Haluaisin viettää kanssasi aikaa enemmän kuin uskotkaan, mutta aikatauluni on liian täynnä. Ymmärrän, että sinä haluat vastauksia, mutta en voi juuri nyt antaa niitä, olen pahoillani”, huokaisin hiljaa ja katsoin naarasta pahoitellen. Aurinkokajo oli pettynyt, mutta hän nyökytteli hiljaa päätään.
”Minä jaksan kyllä odottaa, usko pois. Odotan sinua vaikka siihen saakka, kun olemme molemmat klaaninvanhimpia, kunhan vain joku päivä voimme olla yhdessä”, Aurinkokajo sanoi. Väläytin naaraskissalle kiitollisen hymyn, ja puskin tämän turkkia. Olimme pysähtyneet juttelemaan, ja jatkoimme nyt matkaa eteenpäin.

Kävelylenkin aikana juttelimme kaikenlaista. Aurinkokajo kertoi joitakin kommelluksia, joita partioissa oli sattunut. Nauroimme lähes tauotta koko matkan ajan. Lopulta palasimme leiriin, kun aurinko oli jo lähtenyt laskemaan. Aurinkokajo siirtyi sotureiden pesään, ja minä jäin etsimään Minttuliekkiä.
Halavatassu oli leirissä, joten myös Minttuliekin täytyi olla jossain täällä. Lopulta löysin varapäällikön klaaninvanhimpien pesästä, kun olin kiertänyt ensin muut pesät läpi.
”Lupaan, että joku oppilaista vaihtaa vuoteesi heti huomenaamulla”, kuulin Minttuliekin naukuvan. Väistyin pois tieltä, kun naaras astui ulos pesästä. Hän katsoi minua ensin hieman yllättyneenä, mutta hymyili sitten leveästi ja sanoi:
”Kirsikkakuono valitteli taas likaista sammalalustaansa. Taitaa olla Hillatassun vuoro vaihtaa se?”
”Kyllä. Se olkoon hänen ensimmäinen tehtävänsä huomenna”, sanoin. Minttuliekki käveli kanssani pois klaaninvanhimpien pesän edustalta.
”Oliko sinulla jotakin asiaa?” naaras kysyi.
”Itse asiassa on. Tahdon keskustella kanssasi jostakin. Tulisitko käymään pesässäni”, pyysin, ja Minttuliekki tuli. Istuin sammalvuoteelleni, ja Minttuliekki otti paikan minua vastapäätä.
”Eloklaani tarvitsee enemmän jäseniä. Vaikka Punatähti lupasikin pitää rauhaa yllä, en voi olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että vieressämme asuu kaksi kertaa suurempi klaani, joka ei pelkää tappaa vihollisiaan. Olen huolissani Eloklaanin turvallisuudesta”, kerroin Minttuliekille suoraan. Oli hyvä puhua suoraan, koska päällikön ja varapäällikön välillä ei pitäisi olla suuria salaisuuksia.
”Ymmärrän huolesi, vaikkakin se on turha niin kauan, kun Punatähti on päällikkö ja me tottelemme yhteisiä sääntöjä”, Minttuliekki vakuutteli. Hän selkeästi luotti isänsä sanaan. Ainoa ongelma oli se, ettei Punatähti voisi määrätä klaanilaistensa ajatuksia. Kuolonklaani ei pitänyt Eloklaanista.
”Tiedän kyllä, että ajan myötä Eloklaani vahvistuu, kun uusia pentuja syntyy, mutta onko meillä aikaa odottaa useita vuodenaikoja? Asiat Kuolonklaanin kanssa voivat muuttua hetkessä, ja siksi meidän täytyy löytää jäseniä muualta. Ehkä sinä voisit tietää, mistä voisimme löytää joitakin ystävällisiä erakoita, jotka voisivat liittyä riveihimme”, katsoin Minttuliekkiä toiveikkaana. Kenties Kuolonklaani tiesi erakkojoukkoja, jotka ovat aiemmin asuneet turhan lähellä Kuolonklaania, aivan kuten Lumihiutale ja hänen ystävänsäkin. Täytyi myöntää, että aloin olla hieman epätoivoinen.

//Minttu?
// 806 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Havahduin siihen, kun huomasin Pähkinäkorvan menneen vaitonaiseksi ja hänen katseensa tuntui hapuilevan turvallista otetta ympäristöstä. Oliko hän hermostunut? Kurtistin kulmiani. Aivan yhtäkkiä kuitenkin hänen tummanvihreät silmänsä lukittautuivat minun katseeni kanssa ja näin niissä yön kalvakan valon kimalluksen. Sitten hän sanoi jotain aivan odottamatonta. Hän kertoi siitä, kun kanssani oleminen sai hänen rinnassaan aikaan lämpöisen tunteen ja samalla tuntui kuin vatsassa velloisi jännitys.
Hiljaisuus leijui ympärillämme, kun Pähkinäkorva odotti sitä, miten reagoisin. Yrittikö kolli sanoa omaavansa jonkinlaisia tunteita minua kohtaan? Kyllähän minäkin pidin Pähkinäkorvan seurasta kovasti ja olimme läheisiä, mutta kuitenkin olin olettanut niiden olevan ystäväpohjaisia. Kerrankin minut oli vedetty sanattomaksi.
“Pähkinäkorva, kun siis… tarkoitan että…”, takeltelin ja nostin katseeni tuskaisesti tähdettömälle taivaalle ja huokaisin turhautuneena omalle sössötykselleni. Suljin silmäni, vetäisin henkeä ja laskin katseeni alas. Kun avasin silmäni sanoin hiljaisella äänellä:
”Tarkoitan sitä, että olet paras ystäväni. Siinä kaikki. Olen pahoillani” Sydäntäni riipaisi hieman sanoa noin. Se johtui siitä, etten missään tapauksessa olisi halunnut loukata Pähkinäkorvaa. Tiesin, että olisin loukannut häntä enemmän, jos olisin jättänyt hänet elättelemään toiveita jostain, mitä ei välttämättä koskaan tapahtuisi. Olisi ehkä ollut joissakin olosuhteissa mahdollista, että ystävyytemme olisi kasvanut joksikin muuksi, mutta ei minulla ollut ollut aikaa sellaiseen asiaan kuin ihastuminen. Kaiket päivät päässäni pyöri vain se typerä ennustus.
Nousin ylös ja katsoin Pähkinäkorvaa vielä pahoitellen silmiin ja sen jälkeen käännyin ja katosin kuivuneiden pensaiden käkkyröiden sekaan. Tarvitsin omaa aikaani, ennen kuin saisin ajatukseni aukaistua siltä isolta solmulta mille ne olivat viime kuina menneet. Kun olin kadonnut Pähkinäkorvan näköetäisyydeltä, lähdin juoksemaan. Juoksin ja juoksin, kunnes en enää jaksanut. Miksi minun elämästäni oli pitänyt tehdä niin vaikeaa? Joutuisin jättämään perheeni ja ystäväni, jonkun typerän tehtävän takia.
“Kiitos vaan Tähtiklaani”, manasin turhautuneena ja potkin maata. Tähtiklaanin kohtalo on teidän kolmen tassuissa blaa blaa blaa. Se vaan pilaa kaiken! Saisinko edes hetken elää tavallista soturioppilaan elämää? Lysähdin istumaan ja vetäisin henkeä. Aloin oitis tuntemaan syyllisyyttä sanoistani Tähtiklaania kohtaan. En minä sitä oikeasti tarkoittanut… Haluaisin vain joskus olla muistamatta sitä, että tämä hetki voi olla viimeinen perheenjäseneni tai ystäväni kanssa, ennen kuin ne toiset kissat pölähtävät paikalle ja vievät minut mukanaan. Tähtiklaani olisi pelastettava ja minun pitäisi tehdä uhrauksia sen eteen, vaikka se olisi miten epäreilua. Nyt ei ollut kyse vain minun elämästäni vaan myös monen muun. Nousin ylös ja lähdin tassuttamaan leiriin. Sydäntäni kiristi nähdä Pähkinäkorva. Minusta tuntui niin pahalta. Olinko tosiaan antanut hänelle sellaisen kuvan, että olin ihastunut häneen? Huokaisin. Olin varmaan ainut oppilas klaanistamme, jolla ei ollut aikaa moiseen. Ehkei minun kohtalooni kuuluisi kumppani tai pentuja. Ehken vain osannut rakastua.

Seuraavat kuut kulkivat nopeasti. Pähkinäkorva ja minä emme olleet saaneet juteltua kunnolla vieläkään ja se kaiversi minua kuin termiitti puunrunkoa. Päivät olivat rankkoja partioidessa ja saalistamassa. Ruokaa ei ollut paljoa, joka rajoitti myös saatua energianmäärää. Usein iltaisin simahdin heti untenmaille, joka meinasi seuraavia harjoituksia Kettuaskelen ja Laineloiskeen kanssa. Olin oppinut niin paljon uutta viimeaikoina, kuten parantajan asemasta klaanissa ja soturilaista. Olin aluksi erittäin hämmentynyt siitä, kuinka suuri rooli parantajalla oli klaanissa, joka uskoi Tähtiklaaniin. Hän ikään kuin toimi Tähtiklaanin viestinviejänä klaanille ja oli erittäin arvostettu. Näin ei ollut Kuolonklaanissa. Kuolonklaanissa parantaja oli ehkä jopa alinta kastia. Minua vähän harmitti Hehkuaskeleen puolesta, mutta hän vaikutti rakastavan vilpittömästi muiden auttamista ja hänen asemansa tuskin haittasi häntä kovin paljoa, kun pääsi tekemään omaa kustumustaan.
Ainiin ja soturilaki. Se jos joku oli ollut rankkaa opetella. Niin monta kohtaa! Kuitenkin osasin ne nyt ja ne kuulostivat erittäin oikeudenmukaisilta, joka teki minut erittäin tyytyväiseksi. Loppujen lopuksi olin erittäin tyytyväinen siihen, minkälainen mielikuva pian syntyvästä klaanista minulla oli. Kuolonklaanilla olisi aina paikka sydämessäni synnyin klaaninani, mutta tuleva klaani kuulosti niin paljon reilummalta jokaista kohtaan. Olimme Pikitassun kanssa saaneet vihiä isältäni, että pian olisi meidän aikamme päästä sotureiksi. Voisiko se olla tänään? Olimme olleet jo monta päivää varmoja Pikitassun kanssa siitä, että tänään olisi se päivä, kun saisimme soturinimemme. Kuitenkaan niin vielä ei ollut koskaan käynyt.
Havahduin siihen, kun tunsin kevyen tökkäyksen kyljessäni. Käännyin katsomaan vierelläni seisovaa Haahkasurmaa, jonka tavalliset huonotuuliset silmät katsoivat minua odottavasti.
“Lähdetään”, kolli naukui ja jatkoi vastausta odottamatta matkaansa. Miten olin unohtaa rajapartion! Vilkaisin Pikitassuun ja sanoin:
“Moikka! Tavataan tässä sitten kun partiomme palaavat leiriin.” Pikitassu nyökkäsi silmiään ystävällisesti räpäyttäen ja lähti loikkimaan kohti Henkäysvarjon johtamaa metsästyspartiota. Lähdin itsekin suuntaamaan Haahkasurman perään, joka seisoskeli Mahlahallan ja Hiutaleviiksen luona odottaen saapumistani.

Partio oli palannut leiriin jo aikoja sitten. Leirissä oli kiertänyt huhu järjestettävästä klaaninkokouksesta, jonka takia kissat parveilivat aukiolla. Istuskelin Pikitassun pitkäturkkisen hahmon vieressä kiivaasti höpöttäen.
“Voisiko tämä olla nyt se?” mietiskelin, vaikka silmissäni loisti epäluulo, “Kuitenkin tämäkin on vain jotain muuta ilmoitusasiaa, niin kuin viimeksikin.” Pikitassu raapi tassullaan maata kärsimättömänä. Spekulointimme jatkui niin kauna, kunnes Punatähti tosiaan kutsui jo valmiiksi koolla olevan klaanin koolle. Vaikka edessämme istui kissoja, ei heidän olemuksensa estänyt minua enää näkemästä päällikköä, sillä olin saanut viime kuiden aikana jonkinlaisen kasvupyrädyksen. Päällikön alkuhöpinät saivat jo minut menettämään hieman toivoani, mutta lopulta pitkä odotus palkittiin.
“Tänään on kahden oppilaan aika saada soturinimensä. Minttutassu, astu lähemmäs”, isäni matala ääni naukui onnellisuus silmissä loistaen. Tassutin säteilevästi hymyillen tämän luokse ja katsoin hänen vihreitä silmiään.
“Olet saanut koulutuksesi päätökseen ja tästä lähtien saat toimia Kuolonklaanin täysvaltaisena jäsenenä. Minttutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Minttuliekkinä”, päällikkö julisti ja klaani alkoi hurrata uutta nimeäni. *Minttuliekki.* Minä pidin siitä. Se tuntui kuvastavan sisälläni asuvaa liekkiä, jonka avulla jatkaisin sisukkaana vaikeuksien yli, sillä myrkyn jälkeen paistaa aina aurinko. Karvani pörhistyivät tyytyväisinä, kun tassutin kissa joukon läpi takaisin paikalleni. Matkalla sain kuulla muutamat onnittelut ja vastauksena annoin heille ystävällisen hymyn. Kakista iloisimmat onnittelut sain kuitenkin Pikitassulta, joka loikkasin oitis minua kohti ja nuolaisi poskeani. Hänen onnittelunsa jäivät kuitenkin lyhyeen, kun edestäpäin kuului Punatähden kutsuva ääni. Annoin ystävälleni rohkaisevan katseen. Kun hän oli mennyt, havahduin siihen, että katseeni yritti etsiä Pähkinäkorvan kirkkaanruskeaa hahmoa väkijoukosta. Miksi minulle merkitsi niin paljon, oliko hän katsomassa nimitystäni? Emmehän olleet puhuneet edes pitkään aikaan. Tajusin vasta, kuinka kovasti halusinkaan puhua Pähkinäkorvan kanssa kaikesta tapahtuneesta. Aika vain tuntui olevan sitä vastaan.
“Pikitassu, tästä lähtein sinut tunnetaan Pikiturkkina!”
“Pikiturkki! Pikiturkki!” hurrasin, kun ystävättäreni tassutti takaisin luokseni onnitteluiden saattelemana. Hymyilin tälle iloisesti yrittäen karistaa mielestäni Pähkinäkorvan.
“Tästä alkaa meidän yhteinen tarinamme Kuolonklaanin uskollisina sotureina!” tummanharmaa naaras naukui virallisella äänellä. *Kunpa tietäisitkin..* En täsmälleen ollut Kuolonklaanin uskollisin soturi, koska pian lähtisin uuden klaanin matkaan.
“Lupaa, minulle, että olemme aina toistemme tukena, vaikka mitä kävisi. Me kipuamme yhdessä Kuolonklaanin huipulle vanhempiemme tavoin”, Pikiturkki vaati ja ojensi harmaata tassuaan minulle. Epäröin hetken, mutta sitten sanoin:
“Lupaan.” Minua kuristi ajatus siitä, kuinka vihainen Pikiturkki olisi, kun sen aika koittaisi. Luotin kuitenkin siihen, että valamme pitäisi hänet ystävänäni loppuun asti.

Tänään olisi se päivä, kun Meden ja Liljan pitäisi astua sisään leiriin johtavasta piikkihernetunnelista ja noutaisivat minut. Olin puhunut isäni kanssa ja pitänyt huolen siitä, ette heitä revittäisi kappaleiksi oitis. Isän ilme oli kyllä ollut jotain aivan uutta, kun olin puhunut tästä hänelle.
Olin tavannut Meden ja Liljan yhdessä unessa ja mielestäni he vaikuttivat ihan kivoilta.
Nyt olimme odottamassa heidän saapumistaan. Jännitys tuntui kipinöivän ilmassa ja tuntui, kuin pesällinen muurahaisia olisi turkissani. Minua kauhistutti. Kurkkuani kuivasi, häntäni heilahteli levottomana tampaten maan kylmää pintaa ja tassuni vaihtoivat jatkuvasti asentoa. Kasvoni kuitenkin olivat tyynet. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun kuulin heidän viimein tulevan. Yhtäkkiä tunsin kuitenkin jonkinlaista rauhaa. Suorensin ryhtiäni ja terävöitin aistini.

Kaikki sujui oikeastaan ongelmitta, jos ei oteta huomioon Henkäysvarjon sähinää. Mesi, anteeksi Mesitähti, ja isä suorittivat jonkinlaisen neuvottelun sopimuksesta klaanien välille ja ehdot kuulostivat minunkin korvaani hyviltä. Kun kollien välinen keskustelu oli päättynyt, alkoi olla aika suunnata kohti uutta ja täysin tuntematonta. Nyt olisi aika lähteä. Ennen sitä, minun pitäisi hyvästellä läheiseni.
“Isä”, nau’uin ja kohdensin katseeni tähän hieman haikeasti, mutta määrätietoisesti. Tämä oli kohtaloni.
“Mitä Minttuliekki?” isän ääni oli rauhallinen. Huokaisin ja sanoin asian niin kuin se oli:
“Tähtiklaani on määrännyt minutkin lähtemään Eloklaaniin, tiedäthän sinä sen?” Isän ilme muuttui ja hänen häntänsä laski aavistuksen verran. Hänen katseensa oli synkkä, mutta silti se tuntui hyväksyvän sen, että ei voinut asialle mitään.
“Tiedän. Tiedän myös sen, etten voi kieltää sinua lähtemästä.” Nyökkäsin ja katsoin isään kiitollisena, jonka jälkeen kosketimme kuonoillamme toisiamme. Hymyilin tälle vaisusti, jonka jälkeen sanoin meneväni hyvästelemään emon ja Pikiturkin. Suuntasin aukion laidalle, jossa näin emoni tuttuakin tutumman valkean hahmon. Suorastaan juoksin tämän syliin ja painoin kuononi tämän turkkiin ja kuiskasin:
“Minun tulee niin kova ikävä sinua.” Tunsin emon kuonon vasten päälakeani ja hänen lämpimän hengityksensä. Nostin pääni ylös ja katsoin emon lämpimiä silmiä apeasti.
“En minä mihinkään ole menossa. Samassa metsässähän vielä asutaan”, emo sanoi, mutta kuitenkin sen jälkeen sanoi, “mutta niin minunkin sinua.” Nyökkäsin surkeana.
“Nähdään taas emo”, naukaisin hiljaa ja loin vielä viimeisen katseen emooni, ennen kuin irtosin tämän lämpimästä syleilystä. Seuraavaksi katseeni tavoitti Pikiturkin ruskeat silmät, jotka säteilivät ärtymystä. Tassutin tämän luokse, mutta tämä näytti siltä, kuin en merkitsisi mitään.
“Minttuliekki”, tämä naukui kalseasti ja vältteli katsettani. Sydämeni tuntui jäätyvän kauhistuksesta. Mitä hänelle on tapahtunut?
“Pikiturkki, anna minun selit-”, naaraan terävä ääni kuitenkin keskeytti lauseeni.
“Jätä selittelysi jollekin muulle. Luulin, että merkitsin jotain, mutta selviääkin, että olet pitänyt minulta salassa näin suurta salaisuutta KOKO ELÄMÄSI! Ja näinkö sinä toteutat sen lupauksen, jonka teimme? Siitä, että olemme aina toistemme tukena? Meidän piti tulla suuriksi yhdessä, täällä, Kuolonklaanissa! Ja nyt sinä lähdet ja hylkäät minut, kuin ei voisi vähempää kiinnostaa?” Tummanharmaan naaraan ääni muuttui sähinäksi loppua kohden, mutta ääni pysyi kuitenkin hiljaisena niin, ettei tämän saarna kaikuisi kaikkien korviin.
“Se ei ollut mitenkään henkilökohtaista. En kertonut kenellekään”, painotin lauseeni viimeistä sanaa, “En voinut. Sinä et kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä. En minä valinnut sitä, että lähden. Olin tulossa hyvästelemään sinut, mutta et tunnukaan haluavan sitä. Minä menen nyt, hyvästi Pikiturkki. Ei muistella pahalla.” Ääneni oli kireä. Käännyin ympäri ja loin vielä surullisen katseen naaraaseen mahdollisesta menetetystä ystävyydestä. Vilkuilin ympärilleni, mutten nähnyt Pähkinäkorvaa missään. Olisin halunnut jäädä odottamaan häntä ja puhua asiat läpi, mutta tiesin, että nyt oli mentävä.

Eloklaanista oli viimein alkanut tulla osa arkeani. Päivät täällä olivat mahtavia. Tunsin itseni viimeinkin täysin tärkeäksi. Erityisesti, kun Mesitähti oli nimittänyt minut hänen varapäällikökseen. En ollut odottanut sitä lainakaan, mutta jokin siinä tuntui oikealta nyt kun olin virkaan astunut. Rakastin kaikkia askareita, joita asema minulle toi. Halusin olla niin hyvä varapäällikkö, kuin suinkin pystyin. Mesitähti vaikutti mukavalta, vaikken häntä vielä kovin tuntenutkaan, samoin Liljatuuli. Vaikka elo Eloklaanissa olikin kuinka ihanaa, niin silti minua kaiversi muutama asia. Pähkinäkorva ja Pikiturkki. Toivottavasti löytäisin heidät kokoontumisessa.
Olin saapunut juuri Liljatuulen kanssa leiriin, kun kohtasin Kuolonklaanilaisten tutut kasvot. Liljatuuli tassutti reippaasti heitä kohti, minä hänen perässään. Katsoin suoraan Henkäysvarjon sinisiin silmiin osoittaakseni, ettei minua pelottanut. Liljatuuli vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja sen jälkeen johdatti Hehkuaskeleen perässään omaan pesäänsä. Sen jälkeen minut kohtasi Kuolonklaanin varapäällikön kylmä katse ja viiltävä äänensävy:
“No, mitä petturille kuuluu?” Ilmeeni pysyi yhtä tyynenä, kuin se oli alkujaankin, vaikka sisäinen olemukseni halusikin laittaa kollin paikoilleen. Se ei vain olisi Eloklaanin eduksi ja sitä minun tuli ajatella aina. Luimistin korviani ja silmäni kaventuivat hieman.
“Sinulla taitaakin olla huono päivä tänään”, sanoin nopeasti, jonka jälkeen siirryin lauseen sisältämään kysymykseen, joka luultavasti oli vain tekosyy ilkkua, “Mutta hyvin, kiitos kysymästä.”
Räpäytin silmiäni rauhallisesti ja vilkaisin kollin vierellä istuvaa naarasta.
“Kuinkas Kuolonklaanissa menee? Ei sillä, että se minulle kuuluisi”, naukaisin, hennon, mutta ei aivan aidon hymyn väläyttäen kaksikolle. Omasta kokemuksestani suurin osa Kuolonklaanista vihasi tarpeetonta hymyilyä ja ystävällisyyttä.

//Tuhka?
1835 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 99kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Viimeiset pari kuuta ovat olleet lyhyen elämäni raskaimmat, mutta samalla parhaimmat. Lehtikato oli saapunut, eikä se ollut hidastanut matkaamme kohti uutta kotiamme. Olof oli kuollut, mutta olimme löytäneet uusia ystäviä, jotka jatkoivat matkaa kanssamme. Kyseessä oli kissaperhe, johon kuului kolme sukupolvea.
Olin selviytynyt viheryskästä, ja siitä sain kiittää ainoastaan siskoani. Lilja oli hoitanut minut kuntoon ennätysajassa. Olimme myös tavanneet unissamme Minttutassun, joka nykyään tunnetaan nimellä Minttuliekki. Naaras oli kertonut meille enemmän nykypäivän Kuolonklaanista. Hän oli luvannut hoitaa asiat isänsä, Kuolonklaanin päällikön kanssa niin, että välttyisimme taisteluilta saapuessamme metsään. Ja niin me lopulta sinne saavuimmekin.

Kylmä tuuli iskeytyi vasten kasvojani, kun käänsin katseeni kohti kaukana häämöttävää Kuolonklaanin rajaa. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, ja pian alkaisi hämärtää. Lehtikadon aikaan päivänvaloa oli päivä päivältä lyhyemmän aikaa.
“Kerrataan vielä suunnitelmamme”, totesin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni kohti kissoja, jotka olisivat Eloklaanin ensimmäisiä jäseniä. Kenelläkään ei ollut mitään kertausta vastaan.
“Minä, Lilja ja Lauhalaukka suuntaamme Kuolonklaanin reviirille. Lauhalaukka menee leiriin, ja minä ja Lilja käymme tapaamassa Tähtiklaania, joka antaa minulle yhdeksän henkeäni. Sen jälkeen menemme Kuolonklaanin leiriin tapaamaan heidän päällikköään ja Minttuliekkiä. Toivon mukaan tämä Punatähti ei aiheuta mitään taistelua, ja pääsemme palaamaan tänne takaisin ennen seuraavaa auringonnousua”, totesin rauhallisella äänellä ja annoin katseeni kiertää matkatovereissani. Kaikki vaikuttivat jännittyneiltä.
“Tule ehjänä takaisin, Mesi”, Daisy sanoi kävellessään luokseni. Kohtasin kilpikonnakuvioisen naaraan katseen ja nyökkäsin.
“Teen kaikkeni, jotta kukaan ei loukkaantuisi tänä päivänä”, vastasin ja kohtasin naaraan katseen. Daisy puski hellästi poskeani kuonollaan ja palasi sitten muiden luokse. Vilkaisin Liljaa ja Lauhalaukkaa. Kaksikko vaikutti olevan valmiita lähtöön. Lauhalaukka johdatti meitä kohti Kuolonklaanin rajaa.

Kuolonklaanin reviirillä leijaili joka puolella lukuisten kissojen tuoksut. Niissä kaikissa oli samankaltainen ominaistuoksu, joka kantoi mukanaan havumetsän hajua. Lauhalaukka oli kertonut, että lähes puolet Kuolonklaanin leiristä oli havumetsää. Kolli johdatti meitä kohti suurta kalliota, josta pääsisimme Kuuluolaan.
Lumi oli pehmeää, ja siellä täällä risteili kissojen ja muiden eläinten jalanjälkiä. Ystävämme kulki reviirillä rauhallisin askelin, mutta hän katseli kaiken aikaa tarkkaavaisesti ympärilleen. Lauhalaukka oli kertonut meille tarinansa. Hän oli syntyjään kuolonklaanilainen, joten kolli tunsi nämä maat läpikotaisin. Hän oli nyt kotona, ja sen myös huomasi. Koti. Siitä oli pitkä aika, kun minulla oli viimeksi ollut koti. Olin ollut silloin vasta kuusikuinen, kun lähdimme Liljan kanssa etsimään Kuolonklaanin reviiriä. Ajatus siitä, että saisin elää loppuelämäni samassa paikassa, sai mieleni rauhoittumaan. Olisin pian kotona, josta en poistuisi enää koskaan.
“No, tässä se on”, Lauhalaukka tokaisi ja viittoi hännällään kalliossa olevaa tunnelia. Vilkuilin tunnelin suuntaan. Se näytti vain pimeältä, loputtomalta aukolta, joka ei johtaisi minnekään. Tunsin kuitenkin tunnelin vetävän minua puoleensa.
“Kuu on pian huipussaan, meillä on kiire”, Lilja sanoi. Lauhalaukka nyökkäsi.
“Onnea”, Lauhalaukka sanoi ja hymyili hennosti molemmille. Hyvästelimme kollin, ja suuntasimme tunneliin. En nähnyt en sitten mitään. Joka puolella oli vain pimeyttä. Välillä tunsin viiksikarvojeni koskettavan tunnelin seinämiä, joten osasin mennä kävelemään keskemmäksi. Vaikka en nähnyt mitään, tuntui kuin jokin voima olisi kuljettanut minua oikeaan suuntaan. Arvelin sen olevan Tähtiklaani.
Lopulta saavuimme aukiolle, jonka keskellä oli pieni lampi. Jostakin loisti sisään kuunvaloa, joten saatoin erottaaa katossa roikkuvat kivenlohkareet.
“Tässä se on”, kuiskasin hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni kohti siskoani. Lilja nyökkäsi.
“Tapaammekohan me enää Tähtiklaania tämän jälkeen unissamme kuten aiemmin?” naaras kysyi hieman epävarmalla äänellä. En osannut vastata hänen kysymykseensä, joten kohautin lapojani. Minulla oli ollut monta kuuta totutella ajatukseen siitä, että minusta tulisi Eloklaanin päällikkö, mutta olin silti yhä epävarma. Miten pystyisin ensin kokoamaan kokonaisen klaanin ja sittemmin pitämään sen pystyssä? Ajatus tuntui mahdottomalta ja se pelotti minua.
“Nyt on aika”, Lilja henkäisi, kun kuunvalo heijastui suoraan edessämme olevaan lampeen. Se valaisi hetkessä koko aukion niin, että jouduin siristelemään silmiäni. Vesi hehkui kirkkaana ja veti minua puoleensa. Se oli vetänyt minua puoleensa koko matkan ajan. Astuin lammen eteen ja join vettä. Samassa tunsin vajoavani syvään uneen.

Kun avasin silmäni, seisoin hämärällä aukiolla. Taivas oli pimeä, eikä tähtiä edelleenkään ollut taivaalla. Ilmassa leijaili Tähtiklaanin voimakas tuoksu. En nähnyt Liljaa missään. Oliko sisareni päässyt tänne, vai veikö vesi hänet johonkin toiseen paikkaan?
“Tervehdys, Mesi”, Helmiloisteen tuttu ääni sanoi. Hopeinen naaras käveli luokseni ja hymyili lämpimästi kuten aina. Rantatähti seisoi naaraan vierellä. Mukana oli myös lukuisia muita kissoja, joita en tunnistanut.
“Tässä ovat Oksatähti, Kettuaskel, Laineloiske, Sienikarva, Sinilehti ja Pihka. Lilja saapuu luoksesi pian viimeisen hengenantajan kanssa, mutta me voimme aloittaa nyt, jos sinä olet vain valmis ottamaan henkesi vastaan”, Rantatähti naukui ystävällisellä äänellään.
“Olen valmis”, vastasin ääni väristen. Minua jännitti enemmän kuin koskaan. Kissat asettuivat eteeni jonkinlaiseen riviin. Helmiloiste astui lähemmäksi minua edelleen hymyillen.
“Tällä hengellä minä annan sinulle rakkautta. Opi rakastamaan jokaista klaanitoveriasi ja koko klaaniasi”, naaras sanoi voimakkaalla äänellä ja kosketti kuonoani. Voimakas kipuaalto läpäisi kehoni ja sai minut painautumaan maata vasten. Kun se oli ohitse, nostin katseeni taas kohti Helmiloistetta. Naaras nyökkäsi ja palasi omalle paikalleen riviin. Seuraavaksi luokseni käveli Rantatähti. Entinen myrskyklaanilaispäällikkö kohtasi katseeni epäröimättä.
“Tällä hengellä annan sinulle viisautta. Käytä sitä jokaisessa päätöksessä jonka teet”, Rantatähti sanoi ja kosketti kuonoani. Tällä kertaa olin varautunut, ja vaikka kipuaalto sattui, pysyin pystyssä. Kissa palasi jälleen muiden tähtikissojen joukkoon, ja toinen astui eteen. Tämä kissa oli Oksatähti. Musta naaraskissa kohtasi katseeni. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, mutta kuitenkin lämmin.
“Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta. Uskalla nousta vihollisiasi vastaan, jotta he eivät koskaan pääse tuhoamaan klaaniasi”, naaraskissa sanoi koskettaessaan kuonoani. Hänen äänensä oli voimakas. Hän oli takuulla tehnyt tämän aiemminkin.
Kun henki oli läpäissyt kehoni, seuraava kissa saapui luokseni. Kettuaskel nyökkäsi tervehdykseksi ja hymyili hennosti.
“Tällä hengellä annan sinulle kyvyn antaa anteeksi. Joskus on hyvä antaa anteeksi myös pahimmalle vihollisellesi”, kollikissa totesi koskettaessaan kuonoani.
Seuraavat henget eivät olleet enää niin kivuliaita. En ollut varma, olinko jo tottunut kipuun, vai mistä se johtui.
“Tällä hengellä annan sinulle ymmärrystä. Päällikkönä sinun täytyy ymmärtää, että jokainen kissa on erilainen ja yhtä lailla arvokas”, Laineloiske sanoi antaessaan minulle hengen.
Seuraavaksi vuorossa oli Sienikarva. Vaaleanruskean kollin katse oli täynnä viisautta, mutta myös pelkoa. Lilja oli kertonut tästä kollista minulle aiemmin, koska Sienikarva oli opettanut sisarelleni parantajan taitoja.
“Tällä hengellä annan sinulle uskollisuutta. Vaikka se olisi vaikeaa, älä koskaan kadota uskoasi Tähtiklaaniin”, kolli totesi rauhallisella äänellä.
Kun Sienikarva oli palannut kissojen joukkoon, Sinilehti-niminen kissa tuli luokseni.
“Tällä hengellä annan sinulle kärsivällisyyttä. Kaikki ei tapahdu hetkessä, mutta hyvää täytyy jaksaa odottaa”, kissa sanoi ja kosketti kuonoani.
“Tällä hengellä annan sinulle opettamisen taidon”, Pihka-niminen kissa sanoi ja kosketti kuonoani.
Olin nyt saanut kahdeksan henkeä, ja vielä yksi olisi jäljellä. En nähnyt Liljaa tai yhdeksättä hengenantajaa missään. Juuri kun olin kysymässä asiaa, aukion laidalle ilmestyi kaksi hahmoa. Toinen niistä oli tähtikissa, ja toinen oli Lilja. Sisareni katsoi minua lämpimästi hymyillen. Tunnistin hetkessä hänen vierellään kävelevän kissan. Se oli meidän emomme. En voinut uskoa silmiäni, sillä en ollut odottanut näkeväni emoa ennen kuolemaani. Lilja jäi etäämmälle, ja Orkidea astui eteeni.
“Tällä hengellä annan sinulle onnellisuutta. Ole onnellinen pienistäkin asioista, jotka tuovat elämääsi iloa”, naaraan ääni oli yhtä lämmin ja rakastava kuin aina. Kun emo kosketti kuonoani, henki oli vain lämmin aalto. Kyynel vierähti poskelleni emon astuessa etäämmälle.
“Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Mesitähti. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Eloklaanin ensimmäiseksi päälliköksi ja perustajaksi. Vaikka tehtävä onkin nyt suoritettu ja Tähtiklaani on pelastettu, älä oleta kaiken olevan vastedes helppoa. Edessäsi on vielä monen monta tehtävää, jotka sinun tulee ratkaista. Seuraava tehtäväsi on kohdata Punatähti, jonka jälkeen etsit klaanillesi kodin. Koko Tähtiklaani toivottaa sinulle onnea. Jos ikinä kaipaat neuvoa johonkin, voit tulla kysymään sitä täältä”, emo sanoi vielä viimeiset sanat, jonka jälkeen kissat alkoivat kadota edestäni.
“Mesitähti! Mesitähti!” tähtikissojen vaimeat ulvahdukset kantautuivat korviini. Yritin koskettaa emoni kuonoa vielä kerran, mutta en voinut liikkua.

Säpsähdin hereille pimeyteen. Kuulin Liljan tasaisen hengityksen vierelläni.
“Oletko hereillä?” kysyin ja kosketin hennosti kuonollani sisareni lapaa.
“Olen”, hän vastasi. Nousimme ylös ja suuntasimme sanaakaan sanomatta kohti uloskäyntiä. Kun uloskäynti viimein häämötti edessämme, hidastin tahtiani ja käännyin kohti Liljaa.
“Sanoiko emo sinulle jotakin ennen kuin saavuitte luokseni?” kysyin nopeasti ja kohtasin sisareni katseen. Liljan kasvoille levisi hento mutta haikea hymy.
“Hän sanoi olevansa ylpeä meistä. Hän lupasi katsoa peräämme Tähtiklaanissa”, Lilja vastasi. Nyökkäsin.
Astuin hankeen ja jatkoimme matkaamme kohti Kuolonklaanin leiriä. Ulkona oli kirkkaampaa kuin aiemmin, ja syy sille oli selvä; tähdet olivat palanneet taivaalle. Kohotin katseeni kohti taivasta ja hymyilin. Tehtävä oli tosiaankin suoritettu. Tähtiklaani oli viimein pelastettu. Muistin kuitenkin emoni sanat. Tämä ei ollut vielä ohi.

Piikkihernemuurit häämöttivät edessäpäin. Lauhalaukka oli kertonut Kuolonklaanin leirin olevan osittain kivien ja piikkihernemuurien ympäröimä. Olisimme voineet mennä ylämäkeen ja kiertää ensin kivien päälle nähdäksemme leirin, mutta päätimme mennä helpointa ja samalla vaarallisinta reittiä suoraan sisään. Sisäänkäynnillä seisoi kaksi kissaa. Toinen kissoista oli pieni musta kolli ja kookkaampi naaraskissa oli kilpikonnakuvioinen.
“Seis!” musta kolli sähähti voimakkaalla äänellä huomattuaan meidät. Lilja jättäytyi taaemmas, kun kohtasin kissan katseen ja astuin askeleen lähemmäksi. Suoristin selkäni ja pidin katseeni tyynenä. En saisi olla liian hyökkäävä, vaan pitäisi olla rauhallinen ja tehdä heti selväksi, etten tullut taistelemaan.
“Olen Mesi-”, kollikissa ei antanut minun jatkaa, vaan hän puhui sanojeni päälle:
“Tiedän kyllä kuka sinä olet. Punatähti odottaa sinua.” Kissa käännähti ympäri ja viittoi minut peräänsä. Vilkaisin Liljaa, joka nyökkäsi ja lähti eteenpäin. Sisareni kulki aivan kannoillani piikkihernetunneliin. Sen toisessa päässä oli paljon kissoja. Kissat olivat kerääntyneet suurelle aukiolle, ja kaikki katsoivat meitä. Pakotin itseni pysymään rentona, vaikka olin todella jännittynyt. Olin juuri astunut vihollisten leiriin seuranani ainoastaan parantajasisareni. Oliko ollut virhe tuoda Lilja leiriin? Tumma soturi johdatti meidät vesiputouksen taakse piiloon kissojen katseilta. Edessämme oli jäkäläverhoin suojattu kolo, jonne me kävelimme. Soturi jäi ulkopuolelle.
Kun astuin jäkäläverhon alta pesään, huomasin siellä olevan kissoja. Neljä kissaa kohdistivat katseensa suoraan minuun ja Liljaan. Tunnistin heistä kaksi Minttuliekiksi ja Lauhalaukaksi. Arvelin punaruskean kissan olevan Punatähti, ja harmaa raidallinen oli ilmeisesti Kuolonklaanin varapäällikkö. Istuimme alas vieretysten Liljan kanssa. Istuin aivan Punatähteä vastapäätä, ja välissämme oli hädin tuskin ketunmittaakaan. Kollin vihreiden silmien katse tuntui porautuvan mieleni syvimpiin kolkkiin. Katse oli niin terävä, että olisi voinut luulla sen lukevan ajatuksiani. Ravistin päätäni palatakseni takaisin tähän todellisuuteen.
“Oletan sinun olevan Punatähti. Minä olen Mesi”, totesin ja lisäsin nopeasti perään, “tähti.” Punatähdeksi olettamani kissa nyökkäsi, mutta pysyi vielä hetken vaiti. Hän silmäili vielä läpi sekä minut että Liljan.
“Miten matka meni?” kolli yllätti minut kysymyksellään. Siristin silmiäni ja väläytin kissalle nopean hymyn, joka katosi kasvoiltani yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
“Se oli pitkä ja rankka, mutta me selvisimme”, vastasin. Olisi turha alkaa selittelemään matkasta sen pidemmin, koska todennäköisesti Punatähteä ei kiinnostanut. Hän halusi vain avata keskustelun.
“Minttuliekki ja Lauhalaukka kertoivat minulle jo oleellisen teistä ja Eloklaanista”, punaruskea kolli totesi.
“Ilmeisesti myös Tähtiklaanista?” Lilja kysyi ja kohtasi kuolonklaanilaispäällikön katseen. Punatähden ilme ei edes värähtänyt.
“Se ei ollut tarpeen, koska Punatähti tiesi asiasta koko ajan”, Minttuliekki vastasi ennen isäänsä. Huomasin, miten raidallinen kolli Punatähden vieressä alkoi ärsyyntyä. Tuon hännänpää nyki, ja kissan kasvoille oli ilmestynyt äreä ilme. Se katosi kuitenkin heti, kun Punatähti siirsi katseensa kissaan. Päätin olla noteeraamatta asiaa sen kummemmin. Olihan se ilmiselvää, että Pimeyden Metsä oli kertonut päällikölle Tähtiklaanista.
“Mentäisiinkö nyt kuitenkin tärkeimpään asiaan? Eloklaani muuttaa Kuolonklaanin rajanaapuriksi ja toivoisin, että voisimme elää sulassa sovussa klaanisi kanssa”, sanoin vakavalla äänellä. Punatähti väräytti korviaan.
“Mitä se sitten tarkoittaisi?” päällikkö esitti kysymyksen.
“Eläisimme molemmat omilla reviireillämme yhteisten sääntöjen mukaan. Kuten kauan sitten, voisimme tavata aina täysikuun aikaan kokoontumisessa ja kertoa kuun aikana tapahtuneita asioita. Pimeyden Metsä ja Tähtiklaani voisivat elää sovussa, ilman turhaa verenvuodatusta”, ääneni pysyi tasaisena, vaikka Punatähden vastaus jännitti minua. Päällikkö ei ehtinyt sanoa mitään, kun raidallinen soturi ehti ensin:
“Sovussa vai? Teidän kanssanne? Tämä teidän Tähtiklaaninne ujutti vakoojan Kuolonklaaniin tuhotakseen klaanimme uskonnon, periaatteet ja tavat. Kuolonklaani ei hyväksy kulkukissoja liian lähelle rajaansa, niin on ollut aina ja pitäisi olla vastedeskin!” harmaa soturi sihisi hampaidensa välistä ja katsoi minua suoraan silmiini. Kissan siniset silmät olivat täynnä vihaa ja raivoa. Se sai minut tuntemaan itseni pieneksi ja haavoittuvaiseksi. Kissa voisi takuulla tappaa minut tähän paikkaan vaikka heti.
“Tämä asia ei ole sinun päätettävissäsi, Henkäysvarjo! Sinä olet varapäällikkö, et päällikkö”, Punatähti korotti ääntään ja sai Henkäysvarjon astumaan askeleen taaksepäin. Kolli vilkaisi pahoitellen päällikköään, mutta siirsi taas murhanhimoisen katseensa minuun.
“Pahoittelut varapäällikköni käytöksestä”, Punatähti jatkoi rauhallisesti, “sopu on myös prioriteetti numero yksi minulle. Minulla on kuitenkin muutama ehto, joita haluan tämän Eloklaaninkin tottelevan.”
“Kerro toki”, sanoin ja kehotin päällikköä jatkamaan. Punatähti oli tyyni. Ymmärsin hyvin, miksi kuolonklaanilaiset seurasivat päällikköään ja tottelivat tämän käskyjä.
“Kuolonklaani uskoo Pimeyden Metsään, ei Tähtiklaaniin. Eloklaanilla ei ole oikeuksia sepittää tarinoita Tähtiklaanista minun klaanini jäsenille. Eloklaanilaiset eivät ikinä, koskaan saa ylittää Kuolonklaanin rajaa ilman erittäin hyvää syytä, ja sama pätee toisinpäin. Kumppanuus ovat ehdottomasti kiellettyjä kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen välillä. Ehdotan, että kumppanuudesta toisen klaanin jäsenen kanssa seuraa ikuinen karkotus”, Punatähti lateli ehtonsa. Ne kuulostivat ihan reiluilta. Ikuinen karkotus ei kylläkään, mutta mitä ilmeisemmin Punatähti ei siitä luopuisi. Täytyisi painottaa asiaa klaanilaisille sen verran kovasti, että he ymmärtäisivät pitää väliä kuolonklaanilaisiin.
“Ehdot sopivat minulle”, sanoin ja nyökkäsin. Punatähden kasvoilla käväisi tyytyväinen hymy, jonka jälkeen hänkin nyökkäsi.
“Aurinko alkaa nousta pian, joten meidän olisi kai parempi jatkaa matkaamme kohti Eloklaanin uutta reviiriä”, totesin ja vilkaisin Liljaa, joka nyökytteli päätään. Punatähti nousi ylös sanaakaan sanomatta ja johdatti meidät leirin pääaukiolle. Ensin menin minä, minua seurasivat Lilja, Lauhalaukka, Minttuliekki sekä Henkäysvarjoksi kutsuttu kolli.
“Isä”, kuulin Minttuliekin äänen, kun soturi ravasi ohitseni Punatähden luokse. Päällikkö käänsi katseensa nuoreen soturiin, mutta ei pysähtynyt vasta kuin piikkihernetunnelin edessä.
“Mitä Minttuliekki?” päällikkö kysyi rauhallisella äänellä.
“Tähtiklaani on määrännyt minutkin lähtemään Eloklaaniin, tiedäthän sinä sen?” punaruskea naaras kysyi vaimealla äänellä. Punatähden ilme synkkeni. Kolli nyökkäsi.
“Tiedän. Tiedän myös sen, etten voi kieltää sinua lähtemästä”, Punatähti sanoi. Minttuliekki kosketti hellästi isänsä kuonoa omallaan.
“Minun täytyy hyvästellä Pikiturkki ja emo ennen kuin lähden”, kuolonklaanilaisnaaras sanoi. Punatähdellä ei ollut mitään sitä vastaan. Jäimme odottamaan punaruskeaa naarasta sisäänkäynnin liepeille. Henkäysvarjo oli siirtynyt etäämmälle pienikokoisen naaraskissan luokse. He juttelivat hiljaa keskenään, mutta varapäällikön katse oli nauliintunut meihin.
Taivas alkoi hiljalleen valaistumaan, kun aamu valkeni. Täytyisi kiiruhtaa muiden luokse ja ilmoittaa heille onnistuneesta retkestämme Kuolonklaanin leiriin. Käännyin Lauhalaukan puoleen. Kolli kohtasi katseeni.
“Sinäkin olet tervetullut Eloklaaniin”, vastasin, vaikka oletinkin soturin tietävän asian jo. Lauhalaukka väläytti minulle hennon hymyn, jonka jälkeen hän antoi katseensa kiertää vapaasti leirissä. Se pysähtyi kastanjanruskean kollin turkkiin. Tämä oranssisilmäinen soturi mulkoili Lauhalaukkaa etäämmältä. Arvelin hänen olevan se veli, josta Lauhalaukka oli meille kertonut.
“Minun täytyy ensin selvitellä asioita täällä”, laikukas kolli ilmoitti kääntäessään katseensa takaisin minun suuntaani. Nyökkäsin.
“Niin tietenkin. Jos Kuolonklaani ei olekaan sinua varten, tarjoukseni on voimassa ikuisesti”, vastasin. Lauhalaukka kiitti minua, hyvästeli meidät ja käveli pois. Samalla Minttuliekki palasi luoksemme. Hän hyvästeli vielä isänsä, kohtasi katseeni ja nyökkäsi.
“Mennäänkö?” soturi kysyi.
“Mennään”, vastasin ja kiitin vielä Punatähteä, jonka jälkeen kolli antoi meidän lähteä. Piikkihernetunnelin toisessa päässä käännyin katsomaan takanani tulevaa Liljaa. Sisareni kasvoille oli piirtynyt onnellinen hymy.
“Sinä teit sen”, pentuetoverini äänestä paistoi ylpeys. Pudistelin päätäni.
“Ei Lilja, me teimme sen yhdessä. Ilman sinua minuakaan ei olisi”, totesin vakavalla äänellä, joka sai Liljan naurahtamaan.
“Minne aiotte perustaa Eloklaanin reviirin?” Minttuliekki keskeytti meidät ja käveli vasemmalle puolelleni.
“Kuolonklaanista länteen. Ystävämme odottavat meitä jo siellä. Etsimme tämän päivän aikana meille leirin”, sanoin. Minttuliekki nyökkäsi. Tämän jälkeen matka jatkui kaikessa hiljaisuudessa.
Taivas valkeni hiljalleen, ja tähdet katosivat yksitellen näkyvistä. Olisin voinut katsella niitä vaikka kuinka pitkään, mutta kukaan ei voinut pitää tähtiä taivaalla päiväsaikaan.

Viimein ylitimme Kuolonklaanin rajan, ja palasimme ystäviemme luokse. Daisy ravasi luoksemme ja tervehti meitä innoissaan.
“Sinä olet kai Minttuliekki?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi ja vilkaisi entistä kuolonklaanilaista. Minttuliekki nyökkäsi.
“Kuka sinä olet?” soturi kysyi ystävällisesti.
“Olen Daisy, kuljin lähes koko matkan Meden ja Liljan kanssa aina tänne saakka”, naaras sanoi ja hymyili ylpeästi.
“Miten teillä meni? Suostuiko Punatähti, vai olemmeko sodassa?” Daisy siirtyi nopeasti asiaan.
“Voimme käydä yksityiskohdat myöhemmin läpi, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikki meni hyvin. Minä sain henkeni sekä päällikkönimeni, ja Eloklaanin rakentaminen voidaan nyt aloittaa. Oletteko käyneet reviiriä läpi yhtään poissaollessamme?” kysyin. Daisy nyökkäsi.
“Minä ja Halla kävimme saalistamassa. Näyttää siltä, että pohjoisessa on sekametsää. Lähes koko itäinen alue on nummea, ja lännestä löytyy muutama suuri kukkula. Jokia risteilee siellä täällä, joka saattaa olla pieni este kulkiessamme reviirillä”, Daisy kertoi nopeasti. Ilmeisesti naaras oli tehnyt muutakin kuin vain saalistanut.
“Ei se ole ongelma, jos kaikki eloklaanilaiset oppivat uimisen taidon”, sanoin tasaisella äänellä. Daisy irvisti inhoten, mutta Lilja nyökytteli tyytyväisen oloisena.
“Lilja ehdotti tätä minulle jo aiemmin, mutta emme tienneet millainen reviiri meitä täällä odotti. Olemme menettäneet liian monta läheistä veden vuoksi, enkä tahdo riskeerata sitä enää koskaan. Jos me osaamme uida, voimme elää rauhassa ilman pelkoa siitä, että vesi vie meidän henkemme”, sanoin rauhallisella äänellä.

Koko aamupäivä ja iltapäivä menivät siihen, kun kiersimme reviiriä ja yritimme löytää sopivaa paikkaa leirille. Kiersimme nelistään Minttuliekin, Daisyn ja Hallan kanssa reviiriä läpi. Utu, Olivia, Kirsikka, Oiva ja Cecilia olivat jääneet Liljan kanssa nummille väliaikaisleiriin. Oiva ja Cecilia eivät olleet vielä edes kuutta kuuta, joten heidän täytyi antaa levätä mahdollisimman paljon. Matka oli takuulla ollut heillekin raskas, vaikka he olivat olleet mukanamme vain vähän aikaa. Olimme löytäneet astinkiviä joita pitkin ylittää jokia. Luoteessa oli koivumetsä, jossa koivupuut kasvoivat riveittäin, aivan kuin ne olisi pystytetty juuri niin. Olimme hajaantuneet sekametsässä. Reviirin olisi kai parempi olla metsän suojissa kuin avoimella nummella. Kiertelin parhaillani lähellä jokea ja tutkiskelin maastoa. Siellä täällä maasto laskeutui alaspäin, ja joen viertä pitkin oli toisinaan pieniä jyrkänteitä. Aluskasvillisuus ei ollut mitään rehevintä, mutta se näkyi hangen alta hyvin.
“Mesitähti, minä saatoin löytää leirille sopivan paikan!” Minttuliekin huudahdus sai minut palaamaan takaisin ajatuksista tähän maailmaan. Kohtasin soturin innostuneen katseen.,
“Näytä”, pyysin ystävällisellä äänellä, ja naaras lähti johdattamaan minua kohti löytämäänsä paikkaa.
Minttuliekki oli löytänyt aukion keskeltä metsää. Aukio oli melko tilava, ja sen ympärillä kasvoi korkeita puita. Keskellä aukiota oli litteä kivi. Katseeni kiinnittyi kahteen puuhun, jotka olivat kasvaneet yhteen.
“Näiden puiden sisällä on melko tilava onkalo, kun kulkee ensin tämän pensaan lävitse. Juurien alla mahtuu nukkumaan useampikin kissa. Tule katsomaan”, naaras kehotti ja johdatti minut pensaan alle. Oksat raapivat epämiellyttävästi turkkia, mutta seurasin silti. Minttuliekki teki sulavan loikan tasanteelle, joka johti puun sisään. Se oli tosiaan totta, puiden sisällä oli onkalo, joka ei johtanut minnekään. Paikka oli pimeä ja hämärä, joten se soveltuisi hyvin nukkumiseen. Kävimme vielä katsomassa juurikossa olevaa onkaloa, joka oli huomattavasti suurempi. Saatoin jo kuvitella eloklaanilaiset nukkumassa onkaloissa.
Aukiolla istuskelimme vieretysten ja katselimme ympärillemme.
“Tuon pensaan takaa pääsee kahden kiven väliseen koloon, tarkistin asian löytäessäni tämän paikan”, Minttuliekki ilmoitti ja viittoi kahden kiven suuntaan. Naaras vaikutti olevan innoissaan löydöstään, ja niin olin myös minäkin.
“Tuohon voisi tulla sisäänkäynti. Piikkihernepensaista saa rakennettua oivan tunnelin, aivan kuten Kuolonklaanissakin. Voisimme piilottaa sisäänkäynnin noiden kahden puun ja kiven taakse. Viholliset eivät löytäisi sitä niin helposti silloin. Lehtikadon aikaan leirin rakentaminen ei ole yhtä helppoa kuin muulloin, mutta kyllä me tästä selviämme. Rakennetaan muuria niin, että vahvistetaan noita pensaita oksilla ja risuilla”, sanoin. Kävelin litteän kiven luokse ja loikkasin sen päälle. Jäljistä päätellen oravat olivat touhunneet jotain kiven päällä, sillä sen harmaa pinta pilkotti lumen alta. Kiersin kiven uudelleen ja säikähdin, kun maa katosi altani. Liu’uin kiven alle ulvaisun saattelemana.
“Mesitähti!” Minttuliekki juoksi luokseni, “oletko sinä kunnossa?” Kampesin itseni pystyyn ja katselin ympärilleni. Kiven alla oli onkalo, niinpä tietenkin. Se oli ilmeisesti vanha ketunkolo tai jotakin.
“Olen. Taisin juuri löytää itselleni pesän”, hymähdin pienesti ja kiipesin takaisin maan pinnalle loivaa ylämäkeä pitkin. Minttuliekki vaikutti huojentuneelta.
“Palataan muiden luokse ja kerrotaan tästä”, sanoin.

Kaikki olivat innoissaan siitä, että olimme löytäneet leirin. Olimme matkan varrella ottaneet Daisyn ja Hallan matkaamme ja palanneet sitten muiden luokse.
Auringon laskiessa olimme jo kaikki päässeet uuteen leiriimme. Minua väsytti, mutta se ei nyt ollut ykkösprioriteetti. Leiristä täytyisi tehdä turvallisempi, jotta voisimme yöpyä täällä ensimmäisen yömme.
“Daisy, Minttuliekki, Halla ja Utu, teidän tehtävänne on rakentaa muureista niin kestäviä kuin vain kykenette. Peittäkää kaikki löytämänne kolot, jotta vihollinen ei pääse sisään leiriin muurin lävitse. Lilja, Kirsikka ja Olivia, teidän tehtävänne on päättää, ketkä nukkuvat missäkin pesissä. Olen varannut oman pesäni jo tuon litteän kiven alta. Minä käyn saalistamassa riistaa niin paljon kuin vain löydän. Ensimmäiset päivät ovat takuulla haastavimpia, mutta me kyllä selviämme tästä yhdessä”, sanoin kovalla äänellä niin, että koko pieni klaanini kuuli sanani. Kissat alkoivat touhuamaan heti.

Seuraavat päivät kuluivat hurjan nopeasti. Ne olivat täynnä leirin rakentamista, saalistamista ja partiointia. Kolmantena yönä päätin, että eloklaanilaiset tarvitsivat klaaninimet.
Nyt aurinko oli korkealla. Istuin litteän kiven päällä ja katselin aukiolle kerääntyneitä kissoja. Niitä oli alle kymmenen, joka oli pienehkö ongelma. Tarvitsisimme lisää väkeä ja pian. Kymmenen kissan klaani ei kauaa toimisi.
“Eloklaanissa on tapana antaa klaaninimi sen jokaiselle jäsenelle. Tähtiklaani on antanut päällikölle valtuuden päättää kissojen nimistä, joten tulen antamaan teille kaikille täysin uudet klaaninimet. Lilja, minä en voi antaa sinulle parantajanimeäsi. Puolen kuun aikaan matkaat Kuuluolaan, ja Tähtiklaanin parantajat antavat sinulle nimesi. Sen sijaan Daisy, astuisitko kanssani tähän kivelle”, pyysin, ja naaras loikkasi eteeni kivelle.
“Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa saada soturinimi. Daisy, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” kysyin naaraalta, joka katsoi minua suoraan silmiini.
“Lupaan”, kilpikonnakuvioinen kissa henkäisi.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Daisy, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkokajona. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja rohkeuttasi hyväksyen sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, sanoin ja kosketin hennosti soturin kuonoa omallani. Tein saman rituaalin myös Utulle, Hallalle, Olivialle ja Kirsikalle. Loppujen lopuksi hurrasimme heidän uusia nimiään:
“Aurinkokajo! Utusielu! Hallavarjo! Viherkatse! Kirsikkakuono!” Mutta vielä yksi asia oli tehtävä. Minun oli nimitettävä itselleni varapäällikkö. Eloklaani tarvitsisi varapäällikön, joka voisi auttaa minua ja koko klaania.
“Kokous ei ole vielä ohi, sillä minulla on vielä yksi asia”, sanoin tasaisella äänellä, ja kissat vaikenivat. Käänsin katseeni Minttuliekkiin, joka istui erillään muista hieman etäämmällä.
“Eloklaanin kissat, kuulkaa minua, kun nimitän Eloklaanin ensimmäisen varapäällikön. Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isämme voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Uusi varapäällikkö on Minttuliekki”, sanoin. Naaraan kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Soturi kuitenkin astui kissojen eteen ja nyökkäsi kiitokseksi.
“Lupaan tehdä kaikkeni, että Eloklaani kukoistaisi ikuisesti”, naaras sanoi katsoessaan minua suoraan silmiini. Väläytin tälle pienen hymyn, jonka jälkeen klaani hurrasi Minttuliekin nimeä.
Päätin kokouksen ja loikkasin alas litteältä kiveltä. Kävelin Minttuliekin luokse.
“Kiitos, että otit paikan vastaan”, sanoin tasaisella äänellä. Naaras nyökkäsi.
“Oletko jo ilmoittanut rajapartioon lähtevät?” Minttuliekki kysyi. Naaras oli kertonut minulle paljon siitä, kuinka kaikki käytännössä toimisi. Varapäällikön tehtävä olisi järjestää partiot.
“En vielä. Ajattelin, että sinä voisit tehdä sen”, väläytin soturille hymyn. Minttuliekillä ei ollut mitään asiaa vastaan. Hän määräsi itsensä, Utusielun ja Hallavarjon partioon. Minä ja Aurinkokajo jäisimme vartioimaan leiriä.
Lilja oli kadonnut pesäänsä kahden kiven väliin. Hän oli etsinyt reviiriltä viimeisiä yrttejä, joita lumi ei ollut vielä tappanut. Yrttivarasto oli melko tyhjillään, mutta piti vain toivoa, ettei kukaan sairastuisi. Kirsikkakuono asui tällä hetkellä yksin klaaninvanhimpien pesässä, mutta Viherkatse pentuineen pitivät vanhukselle usein seuraa. Seuraavan puolikuun aikaan pennut olisivat kuusikuisia, ja he siirtyisivät oppilaiden pesään, joka oli toistaiseksi tyhillään.

Tuli puolikuun aika, ja Hillapentu ja Halavapentu ansaitsivat oppilasnimensä. Hillatassusta tuli minun oppilaani, ja Minttuliekki sai koulutettavakseen Halavatassun. Lauhalaukka oli palannut luoksemme, kun asiat Kuolonklaanissa eivät olleet sujuneet. Kolli oli ilmoittanut, ettei hän voisi elää samassa klaanissa veljensä kanssa, joka oli pettänyt oman veljensä häikäilemättömästi. Lisäksi olimme saaneet enemmänkin vahvistusta klaaniimme. Lähellä asuva erakkojoukko oli liittynyt Eloklaaniin. Lilja oli käynyt tapaamassa Tähtiklaania, ja hänet tunnettiin nyt nimellä Liljatuulena.
Arki alkoi pikkuhiljaa luistamaan, vaikkakin klaanielämä vaati totuttelua monelle eloklaanilaiselle. Minttuliekki oli ollut iso apu. Hän oli koko ikänsä ollut klaanikissa, ja tiesi siitä siis paljon.
“Tämähän alkaa hiljalleen jo sujumaan”, Aurinkokajo virnisti tullessaan luokseni. Naaras oli juuri ollut saalistuspartiossa Lauhalaukan, Okraviiksen ja Kirpputassun kanssa. Hymyilin lämpimästi kilpikonnakuvioiselle soturille.
“Saalistaminen vai klaanin arki?” vitsailin, sillä tiesin, ettei Aurinkokajo ollut mikään paras saalistaja. Naaras pyöräytti silmiään eikä vastannut.
“Koivumetsässä pyörii paljon erilaisia saaliseläimiä, tiesitkö sitä?” naaras kysyi, ja minä jatkoin hymyilemistä. Ei kulunut kauaakaan, kun Liljatuuli liittyi seuraksemme. Naaras oli napannut tuoresaaliskasasta hiiren, jonka hän nyt laski eteensä.
“Hei”, tervehdin pentuetoveriani lämpimällä äänellä. Liljatuuli tervehti meitä takaisin.
“Minun täytyy nyt mennä. Lupasin kertoa Pehmoturkille matkastamme”, Aurinkokajo sanoi ja lähti pois. Käännyin taas Liljatuulen puoleen.
“Mietin, että pitäisiköhän minun käydä tapaamassa Kuolonklaanin parantajaa?” sisareni aloitti varovasti.
“Punatähti tuskin pitäisi siitä, että menisit luvatta heidän reviirilleen”, huomautin.
“Ajattelin itse asiassa odottaa rajalla partiota, ja kertoa heille asiani. He voisivat viedä sen eteenpäin, ja parantaja voisi itse tulla meidän leiriimme”, Liljatuuli selitti suunnitelmansa. Se kuulosti ihan hyvältä. Vaikka tämä Hehkuaskel tulikin Kuolonklaanista, hän voisi kertoa sisarelleni yrteistä, joita täällä päin esiintyy.
“Se sopii minulle, kunhan et ylitä Kuolonklaanin rajaa ilman lupaa. Ota mukaasi joku sotureista, jos kuolonklaanilaiset tekevät jotakin odottamatonta”, sanoin. Liljatuuli nyökkäsi.
“Eloklaanista tulee vielä menestys”, naaras kehräsi ja alkoi syömään saalistaan. Naaras tarjosi sitä myös minulle, mutten ollut nälkäinen.

//kuka vaan voi jatkaa.
//4000 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin väsyneillä silmilläni Liljaa. Hän oli tuonut luoksemme Olof-nimisen erakkokissan, joka oli juuri kertonut tarinansa. Lähes puolet oli mennyt minulta ohi, mutta kolli oli ilmeisesti ollut siinä kaksijalkalassa, jossa olimme myös olleet loukussa. Olin juuri vastaamassa sisarelleni, kun aivastus yllätti minut. Niiskaisin jälleen nenääni ja ravistelin päätäni.
”Jos sinä luotat häneen, niin luotan minäkin”, totesin nuhaisella äänellä ja asetuin makaamaan sammalvuoteelle, jonka Daisy oli minulle tehnyt. Olin kovin väsynyt. Sisareni oli antanut minulle yrttejä, mutta ne eivät olleet kohentaneet heikkoa oloani. Lilja katsoi minua huolestuneena.
”Lepää vain, niin olosi paranee”, Lilja lupasi ja kosketti hellästi kuonollaan poskeani. Tämän jälkeen harmaa sisareni vetäytyi etäämmälle keskustelemaan Olofin kanssa. Suljin silmäni ja vajosin nopeasti uneen.

En tiedä johtuiko se tästä flunssasta, mutta en tavannut Tähtiklaania. Näin ihan tavallista unta, jossa oli myös Lilja. Painajaismaisessa unessa Lilja oli metsän toisella puolella, ja minä yritin juosta hänen luokseen. Naaras kuitenkin etääntyi aina kun yritin saavuttaa häntä. Vaikka juoksin niin lujaa kuin käpälistäni pääsin, en päässyt Liljan luokse. Naaraan kasvoilla oli joka hetki entistä kauhistuneempi ilme. Ihan kuin hän olisi nähnyt jotakin kammottavaa.

Säpsähdin hereille, kun joku kosketti lapaani. Tulija säpsähti ja hypähti taaksepäin. Tunnistin sinikilpikonnakuvioisen naaraskissan Daisyksi.
”Hui, säikäytit minut ihan toden teolla! Luulin sinun olevan kuollut”, Daisy sanoi ja naurahti hermostuneena. Yritin hymyillä, mutta se ei oikein luonnistunut. Nenäni oli tukkoinen, ja kurkkua kuivasi.
”Voisitko hakea minulle vettä?” kysyin käheällä äänellä. Daisy nyökkäsi ja poistui heti pesästä. Hengitykseni rahisi ja oloni oli varsin epämukava. Vaivuin nopeasti takaisin uneen.

Seuraavan päivän aikana heräsin useaan otteeseen, mutta vain pieniksi hetkiksi. Lilja antoi minulle yrttejä ja vettä, ja Daisy auttoi minua syömään. Ruokahaluni oli kuitenkin kadonnut, enkä saanut syötyä paria suullista enempää. Rukoilin toivottomana Tähtiklaanilta apua, koska oloni oli kamalampi kuin koskaan. Aina kun heräsin, minua heikotti, päätä särki, nenä vuosi ja kurkkuun sattui. Tuntui kuin kehoni olisi ollut vuorotellen tulessa ja vuorotellen aivan jäässä. Unessakaan oleminen ei ollut mitään herkkua. Aina kun vajosin uneen, näin painajaista. Sama painajainen Liljasta toistui kerta toisensa jälkeen. Ajatukseni olivat utuisia.
Kun heräsin taas, oloni tuntui hieman paremmalta. En ollut varma, montako päivää olin maannut tässä huonokuntoisena. Lilja istui pesässä vähän matkan päässä minusta. Huomatessaan minun heräävän, naaras kiiruhti luokseni.
”Mikä olo sinulla on?” kissa kysyi ja katsoi minua suoraan silmiini.
”Parempi”, vastasin lyhyesti, koska voimani tuntuivat olevan loppu. En jaksaisi olla hereillä kauaa. Liljan kasvoille ilmestyi huojentunut hymy. Naaras kosketti poskeani ja kehräsi hiljaa.
”Kyllä minä tästä pian toivun. Voimme jatkaa sitten matkaa kohti uutta kotia”, sanojani seurasi yskänpuuska, joka tuntui ikävältä kurkussani.
”Älä kiirehdi ollenkaan. Anna aikaa parantumiselle, jotta tämä tauti ei tule takaisin pahempana”, Lilja sanoi lempeällä äänellään. En vastannut, vaan ummistin silmäni jatkaakseni uniani.

//Lilja tai Lauha?
// 437 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Olin ennen kotikisu. Mutta siitä on jo hyvin, hyvin kauan. Kaksijalkani menehtyi äkillisesti, eikä minulla ollut paikkaa mihin mennä. Jäin harhailemaan kaduille kodittomana ja ypöyksin. Törmäsin kuitenkin jo samana päivänä ohikulkumatkalla olevaan erääseen mukavaan kulkukissaan, joka opetti minua selviytymään luonnossa. Hän kertoi minulle kaiken yrteistä ja parannuksesta, sekä näytti, mistä löytäisin ruokaa jopa kylmimpinä lehtikadon päivinä. Kuten ei mikään muukaan elävä, ei mentorinikaan ollut kuolematon. Ehdimme kulkea yhdessä melkein kaksi vuotta, kunnes hänen kipinänsä sammui lopulta ja minusta tuli yksinäinen vaeltaja.” Olof otti mukavamman asennon ja haukkasi välissä palasen myyrästä, jonka Lauhalaukka oli saalistanut. Jännitys tiivistyi pesässä, kun kaikki odottivat erakon jatkavan.
”Kiitos entisen oppaani ja ystäväni, pärjäsin omillani. Osasin saalistaa ja puolustaa itseäni vihamielisiltä muukalaisilta, mikäli tilanne sitä vaati. Mutta kerran eksyin pieneen kaksijalkalaan, jota asutti joukko määrätietoisia ja kuumapäisiä kissoja. He eivät antaneet minun kulkea läpi, vaan käskivät minun valita: joko liittyisin heihin, tai maksaisin vastahakoisuudesta hengelläni. En ollut enää mikään nuori kissa, tiesin, etten voittaisi heitä tappelussa. Minulla ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin liittyä heihin.” Tässä vaiheessa tarinaa tunsin niskakarvojeni pörhistyvän. Jotenkin minulla oli aavistus, mihin suuntaan Olofin juttu oli menossa. Enkä pitänyt siitä. Se toi minulle mieleen vain ikäviä muistoja, joihin en enää halunnut palata uudestaan.
”Vietin heidän luonaan monta kuuta, kunnes te ilmestyitte sinne ja vapautitte minut ja monta muuta. Olen pitänyt teitä silmällä siitä saakka, mutta muistanut pysytellä hyvän matkan päässä, jotta en tulisi huomatuksi. Nyt, kun te puolestanne näyitte tarvitsevan apua, päätin astua esiin varjoista ja tarjota auttavan käpäläni teille. Olettaen siis, että otatte apuni vastaan.” Olof katsoi jokaista meistä vuorotellen. Lauhalaukka katsoi suurehkoa kollia sen näköisenä, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Veikkaukseni ei mennyt huti:
”Jos vietit kujakissojen luona monta kuuta, miten en koskaan nähnyt sinua siellä?” Kuolonklaanilainen rypisti otsaansa kummastuneena, eikä hän irrottanut katsettaan erakon vihreistä silmistä. Olof nuolaisi nopeasti rintaansa, ehkä hän yritti kätkeä todelliset ajatuksensa – tai sitten vain hämätä meidän ajatuksiamme.
”Meitä oli monta. Ehkä joskus törmäsimmekin, mutta sellaisessa väenpaljoudessa uudet tuttavuudet jäävät lyhyiksi”, kolli vastasi tasaisella äänellä. Lauhalaukka nyökkäsi vähän epävarman oloisena, mutta tämä tuntui joka tapauksessa hyväksyvän saamansa – jokseenkin laihalloisen – vastauksen.
Käännyin veljeni puoleen. Mesi niiskaisi taas nenäänsä ja katsoi puolestaan minuun. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja minä pelkäsin, että hänen viattomana alkaneesta nuhastaan oli äitymässä jotakin vielä pahempaa.
”Mesi, mitä mieltä sinä olet? Minusta meidän pitäisi ottaa hänen apunsa vastaan. Hän tietää paljon yrteistä ja parantamisesta, ja minä voisin oppia häneltä uutta. Tulevana parantajanasi kaikenlainen lisäkokemus ja -opetus ovat tarpeen”, puhuin vähän hiljempaa, jotta Olof ei kuulisi vaivihkaista sananvaihtoamme. Tällä hetkellä erakkokolli jutteli uteliaan Daisyn kanssa. Tavallaan minä pidin Olofista, vaikka toisaalta jokin hänessä sai minussa aikaan kylmiä väreitä. Mutta koska Mesi oli tuleva päällikkömme, tarvitsimme ensin hänen mielipiteensä asiaan.

//Mesi?
//445 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lilja: 55kp! –

Mesi: 134kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Lilja oli sanonut ääneen kaiken sen, mitä myös minä pelkäsin. En voinut olla lainkaan varma siitä, miten Kuolonklaani tulisi suhtautumaan Tähtiklaaniin tai ylipäätään Eloklaaniin, joka muuttaisi heidän rajanaapurikseen. Kohautin lapojani ja käänsin katseeni Liljaan. Katseestani takuulla paistoi se, että myös minäkin olin peloissani Kuolonklaanin suhtautumisesta.
”Kenties voisin kysyä Tähtiklaanilta, jos saisimme tavata tämän Minttutassun unissamme. Voisimme kysellä häneltä vähän siitä, miten hänen oma tehtävänsä edistyy. Hän on meidän avaimemme turvallisuuteen, kun Eloklaani perustetaan. Jos Minttutassu ei onnistu puhumaan kuolonklaanilaisia ympäri, me olemme tuhoon tuomittuja”, sanoin hiljaisella äänellä, jotta Daisy tai Lauhalaukka ei kuulisi. En halunnut saada etenkään Daisya pelkäämään tulevaisuuttamme.
”Se kuulostaa hyvältä idealta”, Lilja totesi nyökytellen päätään. Se oli siis nyt selvää. Pyytäisin Rantatähdeltä tai Helmiloisteelta lupaa Minttutassun tapaamiseen. En ollut lainkaan varma onnistuisiko se.

Kun yö saapui, jatkoimme vielä vähän matkaa. Olimme ohittaneet kaksijalkalan, ja nyt edessämme tuntui olevan loputon metsä. Olin kiivennyt läheisellle kukkulalle nähdäkseni metsän lopun, mutta se näytti jatkuvan loputtomiin. Olimme asettuneet vanhaan mäyrän pesään nukkumaan. Mahduimme sinne ihan hyvin, mutta pesä ei ollut kovinkaan tilava. Nukahdin nopeasti kuunnellessani ystävieni hengitystä.

Tapasin jälleen Tähtiklaanin. Tällä kertaa Helmiloiste oli yksin paikalla. Hän ilmeisesti jatkaisi kertomalla oppilaiden koulutuksesta. Ennen kuin naaras ehti aloittaa, esitin hänelle kysymykseni:
”Voimmeko me tavata Minttutassun?” Helmiloiste kääntyi puoleeni peittelemättä yllättyneisyyttään. Naaras mietti hetken ennen kuin vastasi.
”Miksi haluatte tavata hänet?” jokiklaanilaisnaaras kysyi ja kohtasi katseeni.
”Haluamme keskustella hänen kanssaan. Hänestä kuitenkin tulee Eloklaanin ensimmäinen virallinen soturi, joten olisi ihan hyvä tuntea hänet edes jotenkuten”, vastasin vakavalla äänellä. Helmiloiste nyökkäsi.
”Voin yrittää saada asian onnistumaan, mutta nyt meillä on paljon tehtävää”, hopeanharmaa kissa totesi ja viittoi minut peräänsä. Naaras johdatti minut Jokiklaanin leiriin. Hän kertoi minulle Jokiklaanin tavasta kouluttaa oppilaansa. Se poikkesi jonkin verran muista klaaneista, koska jokiklaanilaisten tuli osata uida ja kalastaa. Heidän elämänsä oli muutenkin keskittynyt aika paljon veteen ja siihen liittyviin asioihin. Jokiklaanilaiset olivat jopa koristelleet pesiään simpukoilla. Ajatus oli huvittanut minua.

Matka jatkui seuraavan aamuna aamiaisen jälkeen. Vatsani huusi edelleen nälkää, mutta en voinut antaa sen häiritä. Olimme saaneet kiinni vain yhden jäniksen, ja sen oli nyt riitettävä. Kun päivä eteni ja aurinko kohosi taivaalla ylöspäin, minua alkoi paleltaa. Nenäni vuosi koko ajan, ja niiskutin kävellessäni eteenpäin. Liljan aivastelu ja niiskutus oli hellittänyt lehtisateen myötä, mutta miksi minä nyt niiskuttelin? Yllättäen aivastin. Se sai Liljan huolestuneeksi. Sisareni kipitti vierelleni ja katsoi minua kysyvästi.
”Oletko kunnossa?”
”Ei tässä mitään”, vastasin ja hymyilin vaivalloisesti. Lilja ei uskonut minua. Hän nosti häntänsä pystyyn ja pysäytti pienen partiomme. Lauhalaukka ja Daisy katsoivat meitä kysyvästi.
”Onko kurkkusi kipeä?” Lilja kysyi ja tarkasteli minua katseellaan. Pudistin päätäni.
”Minun on vain vähän kylmä ja nenä vuotaa, ei sen kummempaa. Tämä johtuu varmaankin kylmenevästä säästä”, totesin ja yritin rauhoitella huolestunutta pentuetoveriani. Liljan ilme pysyi vakavana.
”Pysähdytään tähän ja levätään loppupäivä. Et sinä voi jatkaa matkaa, jos olet vilustumassa”, Lilja sanoi ja vilkaisi Daisya ja Lauhalaukkaa. Lauhalaukka vilkaisi kysyvästi minua.
”Ei meidän pidä pysähtyä. On päästävä metsän toiselle puolelle huomiseen mennessä”, sanoin ja olin lähdössä jatkamaan matkaa, mutta yllättäen minua alkoi huimata. Olin vähällä kaatua maahan, mutta Lauhalaukka ehti vierelleni. Hän antoi minulle tukea omalla kehollaan.
”Jos minä ja Daisy rakennamme pesän, etsitkö sinä Medelle joitakin yrttejä? Hehkuaskel antaa yrttejä vilustuneille kissoille”, Lauhalaukka selitti. Lilja nyökkäsi.
”Ja sinä et sitten tee yhtään mitään. Jos et lepää, tuo tauti voi muuttua viheryskäksi, ja se ei ole mikään pieni flunssa!” Lilja sanoi ja katsoi minua vakavalla ilmeellä. Huokaisin, mutta en voinut väittää vastaan. Olisin halunnut jatkaa matkaa, mutta Lilja oli oikeassa. Jos vilustuminen pahenisi, se voisi ehkä jopa tappaa minut. Nyt jos koskaan olin onnellinen siitä, että Lilja oli tuleva parantaja. Hän hoitaisi minut kuntoon hetkessä.

//Lilja tai Lauha?
// 596 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kerron sinulle, mitä itse tiedän. En koskaan ehtinyt saada oppilasta, mutta ystäväni sai, ja kävin pari kertaa hänen mukanaan harjoituksissa”, Lauhalaukka vastasi Medelle. Minusta kirjava kolli ei vaikuttanut puhuessaan lainkaan katkeralta siitä, että hänen elämänsä oli jäänyt kesken tämän tullessa kaksijalkojen kaappaamaksi. Ehkä tämä koettelemus oli tehnyt hänestä vahvemman. Ainakin minä tunsin vahvistuneeni emon kuoleman jälkeen, sillä olin saanut tavoitteen ajamaan itseäni eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Kenties Lauhalaukkaakin ajoi eteenpäin halu päästä näkemään jälleen rakkaansa.
”Tiedätkin varmaan, että pennusta tulee oppilas kuuden kuun iässä. Silloin päällikkö valitsee oppilaalle mielestään sopivimman mestarin, joka huolehtii nuoren kissan koulutuksesta siihen saakka, kunnes tämä on valmis saamaan soturinimensä”, Lauhalaukka aloitti. Vaikka soturioppilaan koulutus ei kuulunutkaan parantajan tehtäviin, päätin silti kuunnella kuolonklaanilaista. Matka sujuisi siten varmasti rattoisammin. ”Oppilaan on koulutuksensa loppuvaiheessa osattava taistelun ja itsepuolustuksen perusteet, metsästää itselleen ja klaanilleen saalista, ja ainakin välttävät kiipeilytaidot. Sitten kun hän osaa ne, oppilaasta voi tulla soturi.” Minusta vaateet eivät kuulostaneet kamalan vaikeilta. Jos eläisimme klaanissa, Mesi olisi varmasti jo soturi – ja ehkä myös minä.
”Entä parantajaoppilaan koulutus sitten?” kysäisin väliin. Mesi ja Lauhalaukka kääntyivät katsomaan minuun päin yllättyneinä. He eivät kaiketi olleet tajunneet minunkin olevan kuulolla.
Lauhalaukka pudisti päätään pahoittelevasti. ”En ole perehtynyt siihen alaan sen paremmin kuin soturioppilaan koulutukseenkaan. Kaipa parantaja opettaa oppilaalleen samat asiat kuin hän itse osaa, ja ehkä vähän itsepuolustusta”, kolli sanoi ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin. Vastaus riitti minulle, koska tiesin, ettei Lauhalaukka tavallisena soturina voinut tietää paljoakaan parantajuudesta tai parantajaoppilaan koulutuksesta.
Aloin miettiä, jahka perustaisimme Eloklaanin, pitäisikö meidänkin käydä Meden kanssa jonkin sortin koulutus. Toisaalta, tähtiklaanilaiset opettivat meitä paraikaa joka yö, joten kaipa se korvasi tavanomaisen peruskoulutuksen, jonka Kuolonklaanin kissat kävivät.

Oli vähän yli keskipäivän, ja pysähdyimme pitämään pienen tauon. Jäimme lepäämään puron varrelle, minkä vesi oli tavattoman raikasta ja kostutti mukavasti kuivaa kurkkuani.
Silmäni alkoivat lipsua kiinni. Daisyn, Meden ja Lauhalaukan tuttavallinen rupattelu teki oloni raukeaksi. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin torkahtanut.

Sienikarva istui minua vastassa Nelipuuksi tunnistamallani paikalla. Vaaleanruskea kolli näytti olevan yksin, Sinilehti ei ollut nyt hänen mukanaan. Tassuttelin hänen luokseen ilman tietoakaan kiireestä.
”Te ilmestytte minulle jopa päivätorkkujen aikana?” naukaisin hiukan huvittuneena. Sienikarvan kasvoille muodostui hymyntapainen, mutta hän ei kommentoinut letkautustani muuten.
Parantaja nousi ylös ja viittoi minua seuraamaan itseään rauhassa. Hölkkäsin hänen rinnalleen.
Alitimme Ukkospolun maan alle rakennetun tunnelin kautta, jonka jälkeen jatkoimme matkaa Varjoklaanin alueelle, minkä Mesi oli jo esitellytkin minulle ja Daisylle päiviä aiemmin. Mietin, miksi Sienikarva halusi tuoda minut tänne, mutten viitsinyt kysyä, sillä kolli vaikutti uppoutuneen omiin ajatuksiinsa.

Varjoklaanin leiri kuhisi kissoja. Jotkut heistä vaihtoivat kieliä leirin reunalla, jotkut söivät riistaa tai siistivät turkkejaan, tai nauttivat muuten vain kauniista päivästä.
”Tämä oli minun kotini”, Sienikarva kertoi hiljaisella äänellä. Katsahdin häneen, mutta parantaja ei vastannut katseeseeni. Hänen myrkynvihreät silmänsä tutkivat katseellaan leiriä ja sen kissoja. Päätin pysyä hiljaa, koska en tahtonut olla häiriöksi. Kenties tähtiklaanilainen oli halunnut tulla tänne vain verestääkseen muistojaan entisestä elämästään.
”No niin, jatkamme vielä yöllä, mutta aion kertoa sinulle vähän klaanien historiaa”, Sienikarva sanoi yhtäkkiä, kuin havahtuen hereille todellisuuteen. Tai, mikä lie tämä välitila olikaan. Ei ainakaan minun todellisuuteni, vain unta, jota näin yö toisensa jälkeen.

Herätessäni taas, oli aika jatkaa matkaa. Sienikarvan kertomukset liittyen neljän metsän klaanin ja Kuolonklaanin historiaan kummittelivat yhä mielessäni. Mesi oli kyllä kertonut minulle jotakin omista unistaan, mutta asian painoarvoa tekivät raskaammaksi kuvat, joita Sienikarva oli minulle unessa näyttänyt. En olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut kuvitella mitään sellaista.
Otin veljeni kiinni. Hän kulki Lauhalaukan kanssa edellä, kaiketi he yhdessä etsivät oikeaa reittiä perille. Minä puolestani olin pitänyt tähän saakka seuraa Daisylle, jota koko juttu epäilytti vieläkin. Uutinen siitä, että matkamme saattaisi venyä lehtikadon tuloon asti, oli järkyttänyt häntä pahasti.
Totta puhuakseni myös minua hermostutti. Emo oli kuvannut meille jokaista vuodenaikaa, ja erityisesti lehtikato oli kuulostanut minusta pelottavalta. Lunta, pimeää ja armottoman kylmää. Miten kukaan saattoi selviytyä sellaisesta?
Lehtisade oli tuonut mukanaan kylmyyden ja nopeasti pimenevät illat, mutta lumi oli minulle täysin vierasta. Olin kuitenkin huomannut, että turkkini oli alkanut paksuuntua parin kuluneen neljännesosakuun aikana. Ehkä se valmistautui tulevaan lehtikatoon ja yritti pitää minut lämpimänä niin hyvin kuin osasi.
”Meillä on tosi pitkä matka edessä”, sanoin Medelle hiljaa. Veli vilkaisi minuun nopeasti ja nyökkäsi. Huomasin, että hänenkin kasvojaan varjosti huoli. ”Mutta Tähtiklaani pitää meistä varmasti hyvää huolta, ja varmistaa, että selviämme kaikki ehjinä perille”, jatkoin toiveikkaampana, vaikken ollut varma, uskoinko itsekään omia sanojani.
”Mitä jos ne kuolonklaanilaiset eivät hyväksy tätä? Tai yrittävät tappaa meidät? Heitä on varmasti paljon, ja kaikki kuulostavat pahansisuisilta tapauksilta”, puhuin nyt matalammalla äänellä, jotta Lauhalaukka ei kuulisi keskusteluamme. En tahtonut vahingossakaan loukata uutta ystäväämme puheillani hänen kotiklaanistaan.

//Mesi?
//743 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhalaukka tuli rinnalleni, kun taivalsimme eteenpäin.
”Kuinka pitkälle jatkamme tänään?” kuolonklaanilaiskolli kysyi epäröimättä. Vilkaisin nopeasti ensin soturia, ja sitten taivasta. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, ja pian alkaisi hämärtää.
”Levätään yön yli jossakin turvallisessa paikassa”, sanoin tasaisella äänellä. Vastaus kelpasi laikukkaalle kissalle, joka jättäytyi vähän matkan päähän minusta. Lauhalaukka vaikutti mukavalta kissalta. Hän kertoi avoimesti elämästään Kuolonklaanissa sekä klaanitovereistaan. Hyvä puoli meidän kannaltamme oli se, ettei kolli ollut kertaakaan ylistänyt Pimeyden Metsää, eikä kieltänyt harkitsevansa uskoa Tähtiklaaniin. Kenties kolli voisi liittyä Eloklaaniin ja solmia liiton Tähtiklaanin kanssa, jolloin hän voisi kuolemansa jälkeen liittyä esi-isiemme seuraan. Toisaalta, kollilla oli Kuolonklaanissa takuulla enemmän kuin me voisimme ikinä hänelle tarjota. Hänen ystävänsä sekä koko perheensä oli siellä. Toki mekin tulimme juttuun, mutta olisiko se tarpeeksi?

Illan tultua pysähdyimme saalistamaan erään kaksijalkalan laitamille rauhalliseen sekametsään. Olimme päättäneet, että vastedes kiertäisimme vastaamme tulevat kaksijalkalat, jos se suinkin oli mahdollista. Emme tahtoneet törmätä enää toisiin samankaltaisiin porukoihin, mitä kujakissat olivat olleet edellisessä kaksijalkalassa. Minä ja Lauhalaukka saalistimme, ja Daisy jäi Liljan kanssa rakentamaan meille pientä pesän kaltaista rakennelmaa. Hiivin aluskasvillisuuden seassa oravan hajujäljen perässä. Jälki oli tuore, joten olin varmasti lähellä pörröhäntäistä otusta. Pian oranssi häntä vilahtikin pähkinäpensaan alastomien oksien suojassa. Orava kaiveli maasta jotakin, joka kai oli pähkinä. Se keskittyi touhuihinsa niin kovasti, ettei huomannut minun lähestyvän sitä. Kuljin eteenpäin askel kerrallaan ja välttelin oksien päälle astumista. Kun olin tarpeeksi lähellä, ponkaisin itseni vauhtiin kohti oravaa. Se vingahti huomatessaan minut ja yritti pakoon. Parin ketunmitan päästä sain oravan kiinni ja iskin sitä käpälälläni. Orava kieri maassa, eikä kerennyt tarpeeksi nopeasti ylös. Loikkasin sen päälle ja tartuin hampaillani sen niskasta. Nopealla ja kivuttomalla liikkeellä väänsin eläimen niskat poikki. Kiitin Tähtiklaania saalisonnesta ja päätin palata muiden luokse.
Tänään oli hyvä onni saaliin kanssa, sillä joskus saalistamiseen kului paljon aikaa. Lauhalaukka ei ollut vielä palannut tullessani takaisin. Annoin Liljan ja Daisyn syödä ensin. Saatoin vain toivoa, että kuolonklaanilainen saisi jotakin syötävää, sillä muuten vatsani saisi täytettä vasta aikaisintaan huomisaamuna.
”Kiitos Mesi, ja kiitos Tähtiklaani”, Lilja hymyili lämpimästi ennen kuin hän alkoi syödä oravaa. Daisy ei kiitellyt, vaan kävi suoraan kiinni saaliiseen. Hetken kuluttua oksa rasahti lähettyvillä, ja käännähdin tulijan suuntaan. Lauhalaukka käveli luoksemme suussaan eloton jänis. Se oli koon perusteella melko nuori, mutta kyllä siitä kahdelle riittäisi syötävää.
”Ai, te olette jo aloittaneet”, kolli sanoi ja viittoi Liljan ja Daisyn suuntaan. Kolli laski saaliin eteeni, ja aloimme syömään sitä vuorotellen.
Syötyämme kävimme nukkumaan Liljan ja Daisyn rakentamaan pesään. Se oli ahdas neljälle kissalle, mutta se kelpasi hyvin. Olimme joutuneet nukkumaan kuiden aikana pahemmissakin paikoissa. Uni tuli nopeasti.

Tähtiklaanin tuttu nummimaisema avartui eteeni, kun avasin silmäni. Helmiloiste ja Rantatähti tulivat luokseni kuten joka yö.
”Pääsemmekö me uuteen kotiimme ennen lehtikadon alkua?” esitin kysymyksen tervehdyksien jälkeen.
”En usko. Matkaa on vielä paljon jäljellä”, Rantatähti totesi valehtelematta. Nyökkäsin kiitollisena siitä, että entinen päällikkö oli edes vastannut kysymykseeni. Toisinaan kaksikko jätti vastaamatta kysymyksiin ja totesi vain, ettei Tähtiklaanikaan voi kaikkea kertoa.
”Mitä me teemme tänä yönä?” kysyin peittelemättä innokkuuttani. Helmiloiste antoi Rantatähdelle puheenvuoron.
”Opetan sinulle oppilaan koulutukseen liittyviä asioita. Käydään läpi kaikki, mitä oppilaan tulee osata ennen soturinimitystään. Lisäksi voin kertoa sinulle muutamia tapoja opettaa asioita. Jokaisella mestarilla on oma tyylinsä, ja sinunkin täytyy löytää omasi”, kollikissa sanoi tasaisella äänellä. Nyökkäsin jälleen. Helmiloiste poistui luotamme, ja jäimme kahden Rantatähden kanssa.

En olisi millään malttanut nousta ylös lämpimästä vuoteesta, mutta oli pakko. Aurinko oli jo noussut, ja olisi jatkettava matkaa. Välillä matkanteko ei maistunut ollenkaan. Olisin halunnut pysyä edes vähän aikaa aloillani samoissa maisemissa.
”Kauanko te olette tehneet matkaa?” Lauhalaukka esitti kysymyksen, kun pääsimme liikkeelle. Kohautin lapojani ja laskeskelin nopeasti miten kauan matka oikein oli kestänyt. Olimme lähteneet liikkeelle lehtisateen alun aikoihin, ja nyt oli jo lähes lehtikato.
”Yli muutaman kuun”, totesin.
”Kauanko olette parhaillanne olleet samassa paikassa?” kuolonklaanilainen jatkoi. Olikohan hänkin jo kyllästynyt tähän jatkuvaa kävelemiseen. Kenties kolli halusi tietää, miten nopealla tahdilla me tulisimme etenemään.
”Se oli pisin aika, mitä vietimme kaksijalkalassa. Tähtiklaani kertoi, ettemme olisi perillä ennen lehtikatoa”, totesin rauhallisella äänellä. Daisy pysähtyi nopeasti, ja kiljaisi:
”Lehtikatoa?! Emmehän me mitenkään selviä täällä lehtikadon aikaan!” Koska kilpikonnakuvioinen naaras ei jatkanut matkaa, me muutkin pysähdyimme. Käännyin rauhallisesti ystävämme puoleen.
”Selviämme jos pidämme yhtä”, lupasin rauhallisella äänellä. Daisy pudisteli päätään.
”Mutta pian tulee kylmä, lumi sataa maahan ja riista vähenee. Mehän jäädymme yöllä kuoliaiksi!” naaras kiljaisi hermostuneena.
”Kyllä me selviämme. Ehkä siitä tulee haastavaa, mutta se palkitaan sitten, kun pääsemme uuteen kotiimme”, lupasin. Daisy huokaisi.
”Lupaatko, että me selviämme?” naaras kysyi hiljaisella äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini.
”Lupaan. Jatketaan nyt matkaa, että pääsemme kiertämään tämän kaksijalkalan vielä tämän päivän aikana”, sanoin. Daisy ei väittänyt vastaan, vaan lähti kulkemaan perässämme eteenpäin.
Jonkin ajan päästä käännyin Lauhalaukan puoleen.
”Tähtiklaani kertoi minulle viime yönä oppilaan kouluttamisesta. Mietin vain, että voisitkohan sinäkin kertoa siitä minulle vähän. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten oppilaan koulutus hoidetaan Kuolonklaanissa”, sanoin ja katsoin kirjavaa kollia kysyvästi.

//Lauha tai Lilja?
// 794 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Nostin apean katseeni Liljaan.
”Minä olen murhaaja”, kuiskasin säröilevällä äänellä ja kohtasin sisareni katseen. Liljan ilme muuttui synkäksi. Hän puski hellästi poskeani ja pudisteli päätään.
”Et sinä ole murhaaja. Murhaajat ovat ilkeitä ja tappavat huvikseen, mutta sinä et ole sellainen. Pelastit meidän henkemme, ja kenties koko tulevaisuutemme”, sisareni ääni oli pehmeä ja rauhoittava. Sanat auttoivat vähän, mutta paha olo ei kadonnut. Tuntui pahalta tiedostaa, että olin riistänyt elävän kissan hengen. Vaikka sisimmässäni tiesin, että se oli ollut ainoa vaihtoehto, en voinut tunteilleni mitään.
”Entä jos olisimmekin selvinneet puhumalla?” kysyin vaimealla äänellä, vaikka tiesin ettei jossittelu auttaisi. Lilja pudisti jälleen päätään.
”Sinä seurasit niiden kissojen elämää monta päivää. He olivat kylmäverisiä ja tunteettomia, eivät he puhumalla asioita ratkaisseet”, Lilja huomautti. Painoin pääni sammaliin. Ajatukseni olivat sekavat, ja minua väsytti. Taistelu oli vienyt hurjasti voimiani. Täytyisi levätä.

Seuraavana päivänä heräsin auringonnousun aikaan. Olin nukkunut kauan, eikä kukaan ollut tullut herättämään minua. Koko maailma sekä ajatukseni tuntuivat kirkkaammilta nyt. Siitä huolimatta syyllisyys kalvoi mieltäni tiedostaessani sen, että olin riistänyt johtajan hengen. Karistin ajatukset mieleni taka-ajalle, kun poistuin pienestä leiristämme. Päätin suunnata kauemmaksi ja etsiä saalista.
Palatessani takaisin orava suussani, Lilja ja Daisy olivat jo heränneet. Lauhalaukka oli kadonnut tekemältään sammalvuoteelta ilmeisesti saalistamaan. Tähtiklaani oli edellisenä yönä kehottanut minua puhumaan Lauhalaukan kanssa. Hän voisi olla hyvä lisä Eloklaaniin, koska kolli tunsi soturin tavat, vaikka tuskin olikaan koskaan kuullut Tähtiklaanin laatimasta soturilaista. Daisy hymyili minulle saapuessani heidän luokseen.
”Nukuitko hyvin?” Lilja kysyi. Laskin tuuheahäntäisen oravan maahan jalkojeni eteen ja kohautin lapojani.
”Rantatähti suositteli minua puhumaan Lauhalaukan kanssa Tähtiklaanista ja kaikesta. Hänessä voisi olla potentiaalia klaanimme jäseneksi”, sanoin. Lilja nyökkäsi merkiksi siitä, että hän oli samaa mieltä.
”Mutta hänhän on siitä Kuolonklaanista”, Daisy huomautti ja veti oravaa lähemmäs itseään.
”Entä sitten? Hän sanoi, että kuolonklaanilaiset eivät näytä tunteitaan samalla tavalla kuin esimerkiksi me tai hän itse. Se tarkoittaa, ettei Lauhalaukka ole samanlainen kuin muut hänen klaanitoverinsa”, sanoin vakavalla äänellä. Daisy kohautti lapojaan ja haukkasi palan oravasta. Naaras oli näiden kuiden ajan oikeastaan vain tullut mukanamme. Hän ei osannut saalistaa tai taistella. Olin yrittänyt opettaa naarasta, mutta hän ei ollut kiinnostunut asiasta. Kenties Lauhalaukka voisi auttaa meitä opettamaan sinikilpikonnakuvioinen ystävämme edes saalistamaan.
Lauhalaukasta puheen ollen, kolli palasi luoksemme suussaan hiiri. Hän tervehti meitä kohteliaasti ja istui muodostamamme ympyrän keskelle.
”Milloin me jatkamme matkaa? Kuolonklaaniahan kohti me menemme, eikö niin?” Lauhalaukka kysyi ja antoi katseensa kiertää Daisyn ja Liljan kautta minuun.
”Joo. Voimme jatkaa matkaa heti kun olemme syöneet”, totesin. Jostain syystä kaksijalkala palasi jälleen mieleeni. Sen tapahtumat tulisivat kummittelemaan mielessäni vielä pitkään. Minusta tuntui pahalta johtajakissan puolesta, vaikka naaras olikin ollut meille ilkeä.

//Lilja tai Lauha?
// 426 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Meden valkea turkki värjäytyi punaiseksi johtajan verestä. Naaras sätki maassa hetken ja ulvoi kivusta, kunnes sen sydän lakkasi lyömästä ja taistelu sai päätöksen. Johtaja oli kuollut. Minun veljeni oli tappanut kujakissojen pahamaineisen johtajan – en saattanut uskoa sitä todeksi. Mesikin vaikutti olevan yllättynyt voitostaan.
Kujakissat liikehtivät ympärillämme levottomina. Heidän johtajansa oli kuollut, kuka nyt johtaisi heitä? Vastausta ei tarvinnut odottaa kauaa. Yksi kujakissoista, pikimusta kolli, jolla oli valkoinen kuono ja rinta, työntyi kissojen ohi kohti Mettä, joka ei saanut katsettaan irti johtajan hopeanharmaasta hahmosta.
”Sinä päihitit johtajamme kaksintaistelussa”, kollikissa puhutteli veljeäni. Mesi nosti viimein katseensa ylös johtajasta ja kohtasi kujakissan keltaisen tuijotuksen. ”Se oli aika… vaikuttavaa. Sääntöjen mukaan sinä tulet olemaan kujakissojen uusi johtaja.” Mutta Mesi ei suostunut kuuntelemaan enempää. Hän nosti häntänsä pystyyn vaientaakseen innostuneen kuiskinnan ympärillään, ja saadakseen puheenvuoron.
”En aio toimia johtajanne. Meillä on tehtävä, ja haluamme jatkaa matkaamme”, Mesi puhui kähisten. Taistelu oli verottanut hänen voimiaan suuressa määrin. Hän tarvitsi kipeästi lepoa ja paikkausta. ”Päästäkää meidät menemään.”
Kissat vilkuilivat toisiaan hämmästyneinä. Mettä puhutellut kollikin oli mennyt hiljaiseksi. Purin kevyesti hammastani. Jos kujakissat eivät hyväksyisi Meden päätöstä lähtemisestä, he saattaisivat käydä väkivaltaisiksi, eikä veli varmasti jaksaisi uutta erää heitä vastaan – hänhän hädin tuskin pysyi tolpillaan!
Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä pikimusta kissa nyökkäsi lopulta ja viittoi hännällään tovereitaan siirtymään pois uloskäynnin tieltä. Daisy ja minä kiiruhdimme kannattelemaan Mettä, joka urheasti sinnitteli pystyssä. Lauhalaukka ohjasi meidät raikkaaseen ulkoilmaan. Tunsin kujakissojen tuijotuksen turkissani kulkiessamme heidän ohitseen. Tänne en palaisi enää ikinä!

Kaksijalkalan raja näkyi edessäpäin. Mesi pystyi kävelemään jo omin avuin, vaikka hän näytti edelleen voipuneelta. Matkantekoamme hidasti pari kujakissaa, joille tieto johtajan kuolemasta ei ollut selvästikään vielä kantautunut.
”Tästä ei ole läpikulkua!” rähjäinen kolli murisi meidät nähdessään. Hänen seuralaisensa, likaisenvalkea naaras, avasi kyntensä ja pörhisti karvansa pelotellakseen meitä.
”Ette ehkä ole vielä kuulleet, mutta johtajan määräykset eivät päde enää näillä nurkilla”, Lauhalaukka murisi takaisin ja astui kujakissojen ja Meden väliin. Mesi kuitenkin työntyi kuolonklaanilaisen ohi kohdatakseen kujakissat kasvotusten. Kissat kavahtivat veljeni veren tahrimia kasvoja.
”Johtajanne on kuollut. Meillä on lupa kulkea tästä”, Mesi sanoi vakaalla äänellä, yrittäen selvästi parhaansa mukaan kätkeä väsymyksensä. Kujakissat vilkuilivat toisiaan ja Mettä vuoroin, kunnes väistyivät ja antoivat meidän mennä.
En katsonut enää kertaakaan taakseni, kun tunsin pehmeän ruohon polkuanturoideni alla ja metsän tuoksut ympäröivät minut. Oli kuin kaksijalkalassa vietetty aika olisi ollut pelkkä paha painajainen, joka aamun tullen katosi ja jäi kummittelemaan enää alitajunnan syövereihin, nousten sieltä pintaan ainoastaan ilkeänä muistona, josta itsensä saattoi helposti uneksia pois.
Etsimme rauhallisen paikan syvemmältä metsästä. Lauhalaukka auttoi minua etsimään yrttejä ja tarvikkeita Meden haavojen paikkaamista varten, Daisy oli päättänyt jäädä katsomaan veljeni kunnon perään. Meillä meni jonkin aikaa löytää kaikki tarvitsemani, sillä lehtisateen myötä suurin osa kasveista kuihtui pois. Onneksi Lauhalaukka oli onnistunut löytämään vähän hierakkaa, jolla pystyin hoitamaan pienet naarmut.
Tähtiklaani kulki selvästi mukanamme, sillä kiitos esi-isieni, Mesi ei ollut loukkaantunut pahemmin. Hänessä oli siellä täällä naarmuja ja pieniä haavoja, mutta hän oli säästynyt suurimmilta haavoilta, joiden paikkaamiseen minulla ei tässä tilanteessa ollut tarvittavia välineitä tai yrttejä.
Pureskelin hierakan tahnaksi, jonka levitin ilkeimmän näköisille naarmuille ja haavoille. Loput sivelin Lauhalaukan pahasti ruhjoutuneelle polkuanturalle, joka kollin mukaan oli hieroutunut auki asfaltilla.

Emme voineet jatkaa ennen kuin Mesi oli saanut vähän levätä. Lauhalaukka ja Daisy jäivät pitämään vahtia väliaikaiseen leiriimme Meden nukkuessa. Minä päätin yrittää etsiä saalista, vaikka saalistaminen ei kuulunut vahvuuksiini. Mesi oli meistä se, joka osasi saalistaa ja taistella kuin taitavinkin soturi. Joskus olin kateellinen hänen taidoistaan, mutta sisimmässäni tiesin, että näin oli tarkoitettu. Minusta tulisi Eloklaanin parantaja, joka taistelemisen sijaan paransi taistelussa saatuja vammoja ja ruhjeita. Mesi johtaisi klaaniamme hyvin ja oikeudenmukaisesti, muttei voimalla, vaan sydämellään.
Onnistuin löytämään laihan oravan, jossa ei ollut paljoa syömistä, mutta joka riittäisi viemään näläntunteen. Palatessani leiriin, Mesi oli hereillä. Laskin oravan hänen eteensä ja annoin tuon ottaa ensimmäisen haukun ennen muita; Mesi jos kuka oli sen tarpeessa.
”Taistelit tosi hyvin siellä”, sanoin hiljaa. Mesi mutusti oravaa ääneti. Veri oli kuivunut hänen turkilleen tummiksi läikiksi. Ryhdyin pesemään sitä pois, eikä Mesi pannut vastaan. Ehkä vain kuvittelin, mutta jokin tuntui painavan häntä. ”Onko kaikki hyvin? Olet jotenkin… vaisu.” Katsoin veljeäni huolestuneena. Oliko hän sittenkin satuttanut itsensä pahemmin kuin olin osannut arvioida?

//Mesi?
//680 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Lauhalaukkaa harkiten. Katseeni liukui kollista hopeanharmaaseen naaraaseen, joka oli joukon johtaja. Hän vaikutti kovalta ja ankaralta kissalta, jonka rinnassa tuskin pamppaili sydän. Kissa tuntui olevan kuin jäinen veistos, sillä tämä ei ollut viimeisten päivien aikana näyttänyt yhtäkään merkkiä siitä, että hänellä olisi tunteita. Olin kuullut, että johtaja oli tappanut yhden alaisistaan eilen aurinkohuipun aikaan. Ajatuskin puistatti minua. Kun minusta tulisi päällikkö, yksikään klaanilainen ei olisi Eloklaanissa pakon vuoksi. Jos joku ei sopinut klaaniin, hän saisi lähteä ilman kaunaa.
”Odotetaan vielä huomiseen. Olen yrittänyt tutustua erääseen kujakissaan, joka tuntuu olevan melko hölösuu. Kenties hän voisi auttaa meitä pakenemaan”, sanoin ja vilkaisin aukion reunalla istuvaa kilpikonnakuvioista naarasta. Kissa oli meitä vanhempi, ja puhui jatkuvasti. Nytkin hän keskusteli kahden meitä nuoremman kissan kanssa.
Kolme kissa myöntyivät. Kukaan meistä ei pitänyt täällä olosta lainkaan. En saanut öisin nukuttua, koska kissat kuljeksivat ympäriinsä ja pesän puinen maa narisi suurimpien kissojen jalkojen alla. Lisäksi pelkäsin, että joku kävisi päällemme nukkuessamme. En tuntenut lainkaan näitä kissoja, joten en voinut olla mistään varma.

Seuraavana aamuna minut herätettiin aikaisin, koska pääsisin kujapartioon. Kilpikonnakuvioinen naaraskissa oli tullut herättämään minut. Olin nyt kuullut ensimmäistä kertaa hänen nimensä, joka oli Silja. Naaras johdatti minut alemmalle tasolle, ja kaksijalan pesän ulkopuolella odotti muu partio. Siihen kuului kaikkiaan lisäksemme viisi kissaa. Kiertäisimme kujia lähellä kaksijalan pesää ja tarkkailisimme ympäristöä. Olin liian uusi tässä joukossa, jonka vuoksi en saanut hiipiä varjoissa yksin. Siljaksi kutsuttu naaraskissa tuli mukaani. Kuljimme vähän matkan päässä muista partion jäsenistä ja katselimme ukkospolun suuntaan. Partio tuntui etenevän hitaasti. Kohtasimme yhden kulkukissan, ja asetuimme riviin tämän eteen. Kissa oli säikähtänyt ja lähtenyt karkuun. Partion johtaja oli antanut sen mennä. Toinen partio kohtaisi sen takuuvarmasti vielä ja toisi pesälle.
”Kauanko olet kuulunut tähän joukkoon?” kysyin Siljalta, kun pysähdyimme. Kujapartion johtaja oli käskenyt meidät erään kaksijalan pesän läheisyyteen tarkkailemaan. Pesään oli huhujen mukaan muuttanut monta uutta kaksijalkaa. Johtaja halusi tietää, oliko pesässä eläimiä. Loikkasin aidan päälle Siljan edellä. Naaras kohautti lapojaan ja mietti hetken.
”Tulin tänne edellisenä lehtikatona, eli aika kauan. Tämä joukko pelasti henkeni, kun olin vähällä kuolla kylmyyteen”, naaras selitti. Nyökkäsin.
”Onko kukaan koskaan karannut täältä?” kysyin muka vain ohimennen. Naaras kohdisti vakavan katseensa minuun.
”Kukaan ei karkaa tästä kaksijalkalasta”, kissa ilmoitti tuhahtaen.
”Jos haluat pois, sinun on taisteltava johtajan kanssa ja voitettava hänet”, Silja totesi empien hetken hiljaisuuden jälkeen. Katsoin naarasta epäröiden. Oliko minun taisteltava? Emo oli opettanut minulle taisteluliikkeitä, ja myös Helmiloiste ja Rantatähti olivat opettaneet niitä lisää.
”Muuta keinoa ei ole. Partiot kulkevat yötä päivää, ja karkurit käydään hakemassa takaisin”, naaras sanoi ja heilautti häntäänsä. En halunnut enää keskustella kissan kanssa asiasta. Minua ahdisti ajatuskin siitä, että joutuisin kohtaamaan johtajan taistelussa.

Kujapartion jälkeen palasimme takaisin pesän toiseen kerrokseen. Lilja, Daisy ja Lauhalaukka olivat kaikki tiessään. Ilmeisesti he olivat joutuneet kujapartioihin. Päätin käyttää ajan hyödykseni, ja kävin makaamaan kovalle lattialle. Suljin silmäni, eikä mennyt kauaakaan, kun nukahdin.
Kerroin Helmiloisteelle ja Rantatähdelle tilanteestani. He ymmärsivät heti sen vakavuuden, ja kehottivat minua harkitsemaan asiaa. Olin nuori, mutta minua oli opetettu juuri tällaisten tilanteiden varalta. Helmiloiste oli tarjoutunut opettamaan minulle lisää taisteluliikkeitä, joista voisi olla hyötyä johtajaa vastaan. Naaras oli kertonut minulle lisää Jokiklaanin tavasta taistella.

Kun heräsin, Lilja oli palannut takaisin partiosta. Pesässä oli hämärää, ja suuri osa kissoista nukkui omilla paikoillaan. Sisareni katsoi minua kysyvästi.
”Löysitkö ratkaisun?” hän kysyi kuiskaten.
”Löysin, mutta en pidä siitä ollenkaan”, henkäisin ja käänsin katseeni kohti johtajaa, joka istui valppaana omalla vuoteellaan. Kissa katsoi kahta muuta kissaa, jotka keskustelivat kovaäänisesti paikoillaan. Lilja kehotti minua jatkamaan.
”Minun pitää taistella johtajaa vastaan. Vain silloin voimme päästä täältä pois”, sanoin hiljaisella äänellä. Liljan ilme oli huolestunut. Hän avasi suunsa, mutta ei sanonutkaan mitään. Naaras nyökkäsi.
”Sinä kyllä voitat hänet. Olet paras taistelija mitä tiedän”, naaras sanoi ja katsoi minua suoraan silmiini. Naurahdin vähän, vaikka tilanteessa ei sinänsä ollutkaan mitään huvittavaa.
”Olen ainoa taistelija, jonka sinä tiedät”, virnistin.
Viimein Lauhalaukka ja Daisy saapuivat takaisin. Kerroin heille kuulemastani, ja he olivat vähintäänkin yhtä epävarmoja kuin minä. Lauhalaukka tarjoutui jopa taistelemaan johtajaa vastaan, mutten voinut antaa sen tapahtua.
”Tämä on minun taisteluni. Vain näin minä voin todistaa itselleni ja tälle kissajoukolle, että en ole täällä turhaan. Tähtiklaani on tuonut minut tänne saakka, joten minun on voitettava tämä taistelu”, vastasin vakavalla äänellä. Kun olimme keskustelleet asiasta tarpeeksi, päätin nousta ylös. Yö oli pimeä, ja pesä oli hiljentynyt. Kävelin nukkuvan johtajan luokse, ja samassa yksi kujakissoista astui lähemmäksi. Hän kai piti minua uhkana.
”Hei, minulla on sinulle ehdotus”, sanoin, ja johtaja säpsähti hereille. Tuo mulkaisi minua vihaisesti ja nousi istumaan. Naaras haukotteli ja katsoi minua sitten kysyvästi.
”Haastan sinut kaksintaisteluun”, henkäisin niin kovaan ääneen, että hereillä olevat kissat takuulla kuulivat sen. Johtaja oli yllättynyt, eikä hän peitellyt sitä. Sitten tämän kasvoille piirtyi virnistys.
”Hyvä on, pikkuinen. Taistellaan vain”, kissa sanoi ja nousi seisomaan. Hän venytteli lihaksiaan, ja viittoi seuraajansa lähemmäs. Kissa kuiskasi sen korvaan jotakin, ja seuraaja nyökkäsi. Se kävi herättämässä jokaisen kissan pesästä ja ilmoitti, että johtaja oli haastettu.
Viimein pesän toinen kerros oli täynnä kissoja. He olivat tehneet meille taisteluringin pesän keskustaan. Minua ahdisti suunnattomasti. Katsoin Liljaa ja muita ystäviäni, jotka olivat tunkeutuneet kissajoukon lävitse lähemmäksi. Sisareni katsoi minua ja nyökkäsi. Vedin syvään henkeä ja rukoilin Tähtiklaania, kun yksi kujakissoista ilmoitti taistelun alkavan. Avasin silmäni ja kohtasin johtajan katseen. Asetuin matalammaksi ja lähdin kiertämään kehää. Johtaja teki samoin. Kun olin tehnyt puoli kierrosta, syöksyin kohti tabbykuvioista kissaa. Hän osasi ottaa iskun vastaan, ja hetken ajan kierimme yhdessä maassa. Yritimme molemmat löytää otetta toisesta, mutta sitä ei löytynyt. Karvat pöllysivät ympärillämme, kun kierimme lattialla.
Lopulta irtaannuin naaraasta ja liu’uin lattiaa pitkin kauemmaksi. Kissa nousi nopeasti ylös ja lähti juoksemaan minua kohti. En ollut valmistautunut, joten naaras onnistui kaatamaan minut maahan. Kissajoukosta pääsi voitonriemuisa ulvahdus. Riuhdoin itseäni kookkaan naaraan kehon alla yrittäen päästä irti tuon otteesta, mutta naaras oli upottanut hampaansa kaulaani. Hän puristi leukojaan yhä enemmän vain yhteen. Tuntui kuin happi olisi loppumassa. Hengitin raskaasti ja vaivalloisesti. Naaras liikautti toista takajalkaansa, joka antoi minulle mahdollisuuden. Potkaisin kissan vatsaa takajaloillani niin kovasti kuin saatoin. Onnekseni isku oli tarpeeksi voimakas. KIssa lennähti pois päältäni ja irrotti otteensa kaulastani. Nousin ylös ja yskin hetken ajan ja tasoitin hengitykseni. Sillä välin johtaja nousi ylös ja aloitti uuden hyökkäyksen.

Taistelu jatkui kauan, aivan liian kauan. Voimani tuntuivat loppuvan, ja johtajakissa vain tuntui leikittelevän. Hän riepotteli minua miten sattuu, viskoi maahan ja viilsi kynsillään turkkiani. Olin aivan loppu. Makasin maassa ja hengitin raskaasti. Johtaja asteli etäämmälle minusta. Hän vaikutti voitonriemukkaalta, ja kehotti seuraajiaan ulvomaan hänen ylhäisyyttään. Katseeni kiersi kissajoukossa ja etsi Liljaa. Naaras istui Lauhalaukan ja Daisyn kanssa vähän matkan päässä minusta. SIsareni kasvoilla oli pelokas ilme. Hän katsoi minua ja liikutti suutaan. Puhuiko hän minulle? Suljin hetkeksi silmäni ja rukoilin Tähtiklaania. Johtaja lähestyi taas minua. Se painoi käpälänsä rintani päälle ja virnisti. Samassa sain idean. Aloin vääntelehtiä maassa, ja lopulta rentoutin jokaisen lihakseni ja pysyin liikkumattomana. Johtaja naurahti.
”Voittaja taitaakin olla selvillä”, hän virnisti ja nosti käpälänsä pois päältäni. SIllä sekunnilla ponkaisin itseni pystyyn ja upotin hampaani naaraan valkeaan haulaan. Kissa kaatui hyökkäyksen voimasta maahan. Iskun ei pitänyt olla tappava, mutta käytin liikaa voimaa. Veri tulvahti suuhuni rautaisen makuisena. Kun irtaannuin naaraasta, suussani oli kasa karvoja, verta ja pala kissan kaulasta. Syljin ne heti pois ja käännyin kohti tabbykuvioista kissaa. Se ulvoi kuin vimmattu ja kouristeli maassa. Lopulta kissa lakkasi liikkumasta. Tämä ei ollut hämäys, vaan kissa oli oikeasti kuollut. Sen kylki ei enää kohoillut, ja kissan katse lasittui. Astuin askeleen taaksepäin ja menetin tasapainoni. Horjahdin ja kaaduin. Kissat huudahtelivat ympärilläni, mutta äänet sekoittuivat toisiinsa. Tumma hahmo lähestyi minua ja kumartui ylleni. Olin voittanut.

//Lilja tai Lauha? Toi kissajoukko tarjoo eka Medelle paikkaa niitten johtajana, mut Mesi ei ota sitä vastaa vaan haluaa lähtä ja sit nää vaikka vaan päästetää menemää. Mesi on aika heikossa kunnossa, mut sillä ei oo missää sen isompia haavoja.
// 1237 sanaa