Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kääpäpunan ryhtyessä siivoilemaan pesässä Leimusilmän pyynnöstä parantajakolli päätti itse alkaa käymään yrttivarastojaan läpi ja tekemään selvitystä lääkevarannoistaan. Tilanne olisi voinut olla huonompikin, mutta heidän piti todella rukoilla esi-isiltä, että mikään kulkutauti ei koettelisi klaania ennen hiirenkorvaa. Parantaja ei nimittäin ollut varma, kuinka monelle kissalle yrteistä olisi apua siinä tapauksessa.
Kumma kyllä, toisen kissan läsnäolo rauhoitti hänen oloaan ja auttoi häntä keskittymään työntekoonsa. Hän kuuli taustalla Kääpäpunan lakaisevan roskia ulos pesästä ja liikkuvan ympäriinsä, mikä toi hänelle outoa turvallisuuden tuntua. Kenties se muistutti häntä Vienomietteestä, jonka rutiinitehtäviin oli kuulunut pesän siistinä pitäminen.
Jossain vaiheessa Kääpäpuna otti Vienomietteen puheeksi. Leimusilmän naamalle kiipesi vaisu hymy, kun hän ajatteli entistä oppilastaan. Kääpäpuna oli varmastikin oikeassa: Tähtiklaanissa parantajaoppilaalla ei olisi mitään hätää.
“Vienomietteestä olisi tullut loistava parantaja”, Leimusilmä kähisi ääni tunteista sakeana, eikä irrottanut katsettaan timjameista, joita oli juuri laskemassa.
“Voin autella sinua useamminkin, jos sinulle tulee kiireistä. Ei minusta klaanissa oikein muutakaan hyötyä ole.” Kuullessaan Kääpäpunan sanat hänen oli kuitenkin pakko kääntyä katsomaan kollia. Kääpäpuna näytti säikähtävän äkillistä huomiota ja käänsi nopeasti katseensa siihen, mitä oli tekemässä.
“Miksi sinä niin ajattelet?” parantaja kysyi aidosti uteliaana. “Etkö ole viihtynyt soturin tehtävissä?” Kääpäpuna oli tullut klaaniin ulkopuolisena, ja vaikka hän oli ehtinyt olla klaanissa jo pidemmän aikaa, sopeutuminen vei varmasti hyvän tovin. Leimusilmä tiesi sen omasta kokemuksesta.

//Kääpä?

Kirjoittaja: Saaga

“Aion olla niin hyvä ettei Muurahaispentu voi voittaa minua enää missään!” kiljaisin. Asia oli minulle itsestäänselvä. Minun täytyi voittaa veljeni kävi mitä kävi. Minusta tulisi häntä paljon parempi soturi eikä millään muulla ollut väliä. Koko klaani arvostaisi minua.
“Vai niin”, Pörriäistassu naukui epäuskoisesti ja suoristautui edessäni, “Minua et kyllä varmasti voita.”
“No se nähdäänkin pian, sillä minä olen jo melkein kuusi kuuta vanha!” ilmoitin rehvakkaasti ja röyhistin omaa rintaani vastauksena kollin isotteluun.
“Rusakkopentu, nappaatko kasasta jotain syötävää? On jo ruoka-aika”, Kujekulta huikkasi pentutarhan edustalta ja minä – urheana emoni palvelijana – käänsin selkäni Pörriäistassulle. Nappasin kasasta jäniksen-rääpäleen ja lähdin kiikuttamaan sitä häntä pystyssä kohti pentutarhaa.
En katsonut enää taakseni, mutta olin varma että saatoin kuulla hänen naurunsa vielä kumartuessani nappaamaan jäniksestä ensimmäisen suulliseni.

Koko klaani oli kerääntynyt Litteäkiven ympärille. Minä en melkein malttanut pysyä turkissani, kun tuli vuoroni kävellä klaanin eteen saamaan oppilasnimeni!
Emo-parka oli koko aamun joutunut kuuntelemaan kauheaa kaakatustamme Muurahaispennun kanssa, kun kilpailimme siitä kumpi saisi paremman mestarin.
Nyt kun tiesin jo molempien sisarusteni mestarit minua pelotti, että saisin jonkun vähäpätöisen ja kokemattoman, mutta Korppitähden lausuessa ääneen nimen Uskolintu palasi minun innostukseni takaisin. Loikin kollin luokse ja kosketin tämän nenää omallani kuten kuului.
“Mukava päästä opettamaan sinua, Rusakkotassu”, hän sanoi. Liekki sisälläni roihahti suurempaan liekkiin kuullessani liitteen -tassu oman nimeni perässä. Nostin leukani korkealle ja vilkaisin Muurahaistassuun, joka seisoi oman mestarinsa vierellä.
Sädesäihke ei tietääkseni ollut mitenkään erityisen huono soturi, mutta hän oli vielä aika nuori ja minun mestarini oli jopa suurempi kokoisempi kuin Muurahaistassun! Erhetassulla taas oli vierellään Nokkospilvi – pienikokoinen ruskea naaras.
“Lähdetään reviirikierrokselle”, Uskolintu sanoi ja minä nyökkäsin. Päätin kuunnella ja kunnoittaa tätä soturia, sillä hän oli minun avaimeni kirkkaaseen soturin tulevaisuuteen.

Kirjoittaja: Saaga

Pyysin Mustikkapyörteeltä, että voisimme kulkea joenvartta pitkin. Paikoittain vesi virtasi jään päälle tehden siitä kiiltävän, mutta suurin osa joesta oli kuitenkin aivan umpijäässä. Olimme sopineet yhdessä saalitustuokion, joten terästin kaikkia aistejani.
Pian kuitenkin äkkäsin lumessa harmaanvalkean oravan. Haistoin sen tuoksun ilmassa ja tarkistin tuulen suunnan. Tuuli puhalsi hajuamme joelle, joten olin juuri oikeassa kulmassa.
Hiivin kasaan nuupahtaneeseen aluskasvillisuuteen, vaikka siitä ei ollut juurikaan suojaa. Oravan kanssa piti olla nopea liikkeissään tai muuten se pääsisi karkuun puunrunkoa pitkin.
Loikkasin levittäen tassuni pitkiksi eteeni, jotta saisin saaliini käpälieni väliin. En kuitenkaan nopeudestani huolimatta ollut ihan tarpeeksi lähellä.
Pölläytin vain pari hienoista karvaa sen pörröisestä hännästä ennen kuin se rapisteli jo puuta pitkin ylös. Loikkasin kynsilläni kiinni sen alle ja yritin pysytellä sen tahdissa.
Otus kuitenkin katosi toiseen puuhun loikkaamalla oksia pitkin. Jäin katsomaan sen perään hieman lannistuneena, mutta uutta riistaa tulisi kuitenkin aina vastaan.
“Nopsaliekki auta minua!” kirkaisu napsautti minut takaisin aisteihini ja kiipesin puusta alas niin nopeasti kuin vain kykenin. Silmänräpäyksessä sain jo katseeni alle harmahtavan ketunpennun valkean naaraan niskassa.
Kiihdytin vauhtiani. Juuri ketun iskiessä Mustikkapyörrettä kaulalle ehdin paikalle ja sain sen irti soturiystävästäni. Kierin lumessa terävähampaisen otuksen kanssa kauemmas haavoittuneesta naaraasta.
Raavin ketunpojan vatsaa sen älistessä hurjasti. Kettu iski minuakin useammankin kerran, mutta adrenaliini peitti alleen kivun.
Sain vihdoin pedon pois kimpustani kierähtämällä sen jalkojen välistä pois. Loikattuani jaloilleni kettu oli jo ehtinyt Mustikkapyörteen luo.
Naaras makasi maassa tajuttomana eikä tosiaankaan ollut ketulle haaste koittaa raahata tätä pois tappamista ja syömistä varten.
“Hiirenpapat”, ärähdin ja kiirehdin taas apuun.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Soturikissa

Vai että saalistustuokio. Kuvitteliko hän todella maagisesti parantavansa mieleni sillä? No tietenkin jos saisin kalaa, etenkin ahventa tai kuhaa, asiat saattaisivat olla toisin.
Olimme taas lähellä jokea, missä tapaturma oli sattunut. En halunnut ylittää sitä, koska puu oli vielä jäinen.
”Menemmekö joenvartta pitkin?”, Nopsaliekki kysyi.
Nyökkäsin tympeästi, osittain hänelle, osittain itselleni ja osittain saalisonnellemme. Miten en ollut vieläkään haistanut yhtään mitään? Olimme kävelleet jo tänne asti. Nopsaliekki onnekseni tiputtautui hetken päästä vaanimisasentoon. Hän oli haistanut jotain. Kävelin jokea eteenpäin, onneksi olin turvassa, onneksi olin kokenut jo tarpeaksi pahaa, onneksi mitään ei voisi käydä.
Haistelin ympäristöäni. Ek haistanut muuta kuin… Ketun hajun. Miten haistoin ketun hajun? Hetkinen… Ketun?!? Katselin hätääntyneesti ympärilleni, en voisi tehdä mitään kettua vastaan. Nopsaliekin täytyi pelastaa minut! Katsoin vasemmalle ja sitten oikealle. Siellä näin sen, joen toisella puolella. Kyseessä ei onneksi ollut aikuinen, vaan hieman nuorempi yksilö. Tuuli tuli sen suunnasta, joten pystyin haistamaan siitä tulevan pelon. Oliko hänet jätetty yksin?
Makasin oksien takana toivoen, ettei kettu näkisi minua. Olisin tuhoon tuomittu, sillä en katseellani tavannut Nopsaliekkiäkään. En osannut taistella.
Yhtä-äkkinen tuulen puuska tuli, ja tällä kertaa minä olin tuulen väärällä puolella. Kettu haisteli ilmaa, ja lähti juoksemaan. Se juoksi suoraan jäätyneen joen yli, ja ylös pientaretta. Olin liian kylmissäni ja peloissani, että olisin lähtenyt juoksemaan. En päässyt edes ylös, kun ketunpentu jo seisoi päälläni.
”Nopsaliekki, auta!” Huusin keuhkoni tyhjäksi. En halunnut mennä näin, en halunnut tulla syödyksi. Kaivoin muistini perältä Kuusihännän opettamia taisteluliikkeitä, mutta oikeasti hyödyttävien taisteluliikkeiden määrä oli mitätön muistojen määriin verrattuna. Kyynel vierähti poskelleni. Nyt tapaisin isäni ja äitini ensimmäistä kertaa.
Adrenaliinini ei antanut periksi, löin kettua naamaan ja yritin saada sitä pois päältäni. Se vain seisoi päälläni ja tiputti ällöttävää kuolaa naamalleni. Vihdoin, jos niin voi sanoa. Hän iski. En osannut varautua, tai ennustaa kivun määrää, mikä kaulassani oli. En osannut tehdä muuta, kuin itkeä. Itkeä siihen asti, etten enää ollut…

//Nopsa?
//Voit vaikka kutsua partion, tai heittää ketun jokeen tms…
//2026 merkkiä XD

Kirjoittaja: Käärmis

Varpulaulu tuli kuin tulikin matkaan mukaan. Hän jättäytyi taaemmas kävelemään sillä välin, kun johdatimme partiota vieri vieren Kortetuikkeen kanssa. Sielutassu takanamme piti jatkuvasti ääntä ja tuntui olevan innoissaan siitä, että pääsi ulos käyttämään hieman ylimääräistä energiaansa. Sitä hänellä tuntui riittävän.
Päästessämme perille harjoitusmontulle Kortetuike kysyi minulta, mitä olin suunnitellut Sielutassun harjoituksiksi. Jos totta puhuttiin, en tiennyt itsekään. Monesti vain heitin jotain hatusta, kun täytyi keksiä hyviä ideoita harjoituksille. Olisi ollut järkevää todella valmistautua näihin tilanteisiin, mutta en koskaan jaksanut nähdä niin paljon vaivaa sellaisen asian eteen. Jos harjoitukseni oli huono, kyllä joku voisi aina antaa parempiakin ehdotuksia. Oli se sitten soturi tai oppilas. Toki en tiedä kuinka usein oikeasti kuuntelisin näitä ehdotuksia.
“Kuinka olisi vaaniminen ja yllättäminen? Se yhdistyy tietysti myös saalistamisen kanssa, mutta kissat osaavat monesti odottaa vastustajaansa, jos tietävät olevansa taistelutilanteessa. Sielutassu voi väijyä meitä ja yrittää hyökätä vastustajansa päälle. Jos vastustaja onnistuu väistämään, hän on epäonnistunut. Jos vastustaja ei ennätä väistää, hän on onnistunut tehtävässään. Voimme myös lisätä joukkoon harhautuksia, kuten, jos joku alkaa yhtäkkiä pitää kovaa ääntä, joka helpottaisi mahdollisesti Sielutassun tehtävää”, esitin ehdotukseni ylpeänä siitä, mitä olin onnistunut siinä paikassa ja hetkessä keksimään. Voisi sanoa, että olin itsekin yllättynyt kekseliäisyydestäni.
“Jos tämä harjoitus käy teille, voitte ehdottaa erilaisia rooleja. Voin olla itse vaikka hyökkäyksen kohde ellei joku muu tahdo sitä tehtävää”, jatkoin vielä hetken hengähdystauon jälkeen ja vilkaisin merkitsevästi etenkin veljeäni. Olisin toivonut hänenkin tekevän jotain mielellään, mutta se oli täysin hänen oma päätös loppujen lopuksi.

//Varpu ja Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heti aamulla olin tiennyt, ettei tämä tulisi olemaan minun päiväni. Joskus sen vain tiedättekös tuntee nahoissaan. Metsästyspartiossa olin möhlinyt parin helpon hiiren kohdalla ja saanut mestariltani napakkaa palauteta harhailevasta keskittymiskyvystäni. Olin kuitenkin onnistunut saamaan Käärmekullan hienoisella avustuksella – oikeastaan niin huomaamattomalla ja mitättömällä sellaisella, että minun ei olisi edes tarvinnut vaivautua mainitsemaan koko asiasta – kiinni melko kookkaan jäniksen aivan partion lopussa. Koska olin napannut sen noin 98 prosenttisesti itse, se oli käytännössä kokonaan minun ansiotani, ja niin aioin sanoa muillekin.
Leiriin palatessamme olin ollut jo vähän paremmalla tuulella, osittain leukojeni välissä roikkuvan muhkean saaliin ansiosta. Se vähäinen tuulahdus positiivisuutta, joka oli hetkellisesti puhaltanut suuntaani, hahihtui nopeasti, kun yksi Kujekullan kakaroista ilmestyi häiritsemään minua. Eikö tuo pennunrääpäle tajunnut, että minulla oli tärkeitä oppilaan tehtäviä hoidettavanani?
Ipana roikkui kintereilläni kuin takiainen eikä osannut laskea desibelejään tykittäessään minua miljoonilla kysymyksillään. Annoin jäniksen tippua tuoresaaliskasan päällimmäiseksi, ennen kuin käännyin mulkoilemaan Rusakkopentua närkästyneenä. Naaraan naamalla oli ärsyttävän itsepintainen ilme, josta tiesin, että tämä ei ollut aikeissa jättää minua rauhaan ihan vähällä.
Huvittelin ajatuksella tukkia hänen suunsa sammalilla ja nakata hänet johonkin kuoppaan inisemään itsekseen, mutta aavistelin, että saisin kuulla kunniani, jos pentu päättäisi mennä lavertelemaan minusta emolleen. Ja sen minä tiesin ihan faktana, että tämä jos joku pentu tekisi niin epäröimättä.
“Minun mestarinipa on tämän klaanin varapäällikkö”, vastasin yhteen pikkuruisen naaraan kysymyksistä, joista suurimman osan olin jo – enemmän tai vähemmän tarkoituksella – ehtinyt unohtaa. Seisoin hänen edessään rinta rottingilla ja omahyväisesti virnistellen. “Hän on tämän metsän paras mestari, mikä tarkoittaa, että minä olen tämän metsän paras oppilas. Olen itse asiassa niin hyvä, että saisin varmasti ruokittua koko klaanin aivan yksinäni.” Kumarruin lähemmäksi pennun kasvoja ja mittailin häntä katseellani. “Millainen oppilas sinä aiot olla?”

//Rusakko?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin iloinen, kun sain viettää iltaani minulle tärkeiden kissojen kanssa. Varpulaulun olotila oli lopulta tasoittunut sen verran, että kolli oli pystynyt lähtemään mukaamme seuraamaan Sielutassun taisteluharjoituksia. Hänen mukaansa se auttaisi saamaan ajatuksia muualle, mistä en voinut olla eri mieltä. Lähdettyämme matkaan leirin muurin luota hän oli kuitenkin jättäytynyt joukon hännille. Olin päättänyt olla häiritsemättä häntä ja antaa hänelle hetken aikaa olla omissa oloissaan.
Minä kuljin Korpikasteen kanssa edellä, Sielutassu aivan kintereillämme. Aika ajoin turkkimme hipaisivat toisiaan kävellessäni ruskeaturkkisen soturinaaraan vierellä. Se sai meidät vilkaisemaan toisiamme vaivihkaa, ja minä tunsin sydämeni alkavan lepattaa rinnassani. En voinut olla miettimättä, tunsiko Korpikaste samoin.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme harjoitusmontulle. Näin lehtikadon aikaan se oli peittynyt lumeen niin kuin kaikki muukin metsässä, mutta montun pohja oli tallautunut tasaisemmaksi aikaisemmin täällä harjoitelleiden oppilaiden ja mestareiden käytössä. Olin siitä hyvilläni, sillä nyrjähdykset ja muut vammat oli helpompi välttää, kun ei tarvinnut murehtia epätasaisesta alustasta.
“Haluaisitko avata vähän minulle, millaisia harjoituksia olet suunnitellut oppilaani varalle?” kysäisin Korpikasteelta, kun Sielutassu oli liukunut montun pohjalle tutkimaan karvatuppoja, jotka olivat kaiketi lähteneet irti joltakulta taisteluharjoitusten tiimellyksessä.

//Korpi ja Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Tunsin kylmän hien valuvan kehossani. Se sai karvani nousemaan pystyyn. Onneksi Korpikaste oli juuri lähtenyt hakemaan Kortetuikkeen oppilasta eikä ollut näkemässä, kun päästin jännitystä ulos tärisemällä. Kortetuike vilkaisi minuun edelleen hiukan huolissaan.
“Kaikki hyvin, lupaan”, sanoin ja nousin pystyyn. Voisimme yhtä hyvin odottaa Korpikastetta ja Sielutassua leirin uloskäynnillä. Kortetuike näytti tajunneen ajatukseni ja kävelimme rinnakkain kohti paikkaa, jossa partiot yleensä odottivat puuttuvia jäseniään.
“Oletko ihan varma?” Kortetuike kysyi edelleen huolen varjostamilla silmillään minua vilkuillen. Pudistin päätäni.
“Olen, saan muuta ajateltavaa”, vastasin heilauttaen häntääni kohti reviiriä. Valkea kolli nyökkäsi hieman epäröivästi. En jatkaisi aiheesta enää. Se oli turhaa. Minä olin kunnossa.
“Tuleeko Varpulaulukin mukaan?” Korpikaste kysyi tassuttaessaan meitä kohti Sielutassu kannoillaan. Kortetuike nyökkäsi sisarelleni.
“Ajattelin, että hän voisi tulla katselemaan ja pitämään seuraa”, kolli sanoi. Korpikaste näytti hieman närkästyneeltä, mutta suostui kumminkin. Sielutassu vain vilkaisi minuun ja lähti sitten mestarinsa kanssa ensimmäisinä leiristä. Jättäydyin kaikkien jälkeen, jotten vain olisi tiellä.
Sielutassun katse oli saanut minut pohtimaan, oliko sittenkään hyvä idea lähteä mukaan, mutta nyt olisi liian myöhäistä perääntyä. Lumi kimalteli vienossa auringonvalossa, joka tunkeili paksun pilvipeitteen ohi taivaalta. Voisin keskittyä ympäristööni ja ehkä poiketa saalistamassa jotakin, kun muut harjoittelisivat.

//Korte, Korpi?

Kirjoittaja: Käärmis

Muurahaispentu tuntui kovin kiinnostuvan Pimeyden Metsästä. Se miellytti minua kovin. Pidin ajatuksesta, että Eloklaanista löytyisi muitakin kissoja, jotka ymmärsivät edes hieman laadun päälle. Kuitenkin opetustuokioni jäi kovin lyhyeksi, koska pennun emo saapui paikalle, eikä ajatus Pimeyden Metsästä opettamisesta Kujekullan kytätessä vieressä kuulostanut minun korvaani erityisen miellyttävältä. Lähdin siis tassuttamaan toisaalle. Olin vähintään antanut Muurahaispennulle ajatuksen ja uskon siemenen, jota hän voisi sittemmin käyttää hyväkseen.
Poistuttuani takavasemmalle päädyin tassuttamaan kohti soturien pesää. Matkani kuitenkin tyssäsi, kun muistin meidän sopineen harjoituksista Kortetuikkeen kanssa. Kolli oli alkanut viettää kanssani aikaa yhä useammin ja se miellytti minua erityisen kovasti. Sain hänen huomionsa ja ihailunsa täysin itselleni. Olisin kaikki mitä hän halusi, kaikki mitä hän tarvitsi.
Lähdin siis etsimään tuttua valkeaa kollia leiristä. Hänen jakamaton huomionsa oli elämäni eliksiiri. Se pyöritti maailmaani ja piti minut hengissä. Mahdollisti kaiken sen, mitä saatoin saada itse aikaan. Hän oli mahdollisuuteni johonkin suureen, eikö vain?
Pian löysin etsimäni kollin veljeni seurasta. Hassua, en ollut hetkeen nähnyt heitä lahden ja näky sai sisälläni myös pienen kateuden aikaa. Minun kuului olla se, jonka kanssa Kortetuike halusi viettää kaiken aikansa. Toki rakastin veljeäni ja jos Kortetuikkeen seura oli myös hänen elämänsä eliksiiri, kai minun täytyisi oppia jakamaan hieman. Mutta vain hieman, hän ei saisi kaikkea, ei missään nimessä!
Menin kaksikkoa tervehtien heidän luokseen ja Kortetuike sanoikin heti, että alkaisi olla aika lähteä harjoituksiin. Kyllähän minä olin sen itsekin tajunnut, mutta eipä sillä sen väliä. Ainakin olimme päässeet heti asian ytimeen ilman turhanpäiväistä höpöttelyä.
“Noh, käynkös hakemassa sitten Sielutassun paikalle niin voisimme mennä? Vai onko teillä vielä jokin juttu tässä kesken?” kysäisin ja ryhdyin jo vähitellen siirtymään kohti oppilaiden pesää etsiäkseni mustavalkoisen naaraan sieltä. Kortetuike nyökkäsi.
“Käy vain”, hän vastasi ja sen enempää myöntymystä en tarvinnutkaan. Lähdin tassuttamaan ripeästi oppilaiden pesälle päin ja jo ennen kuin ennätin sen sisälle Sielutassu ilmaantui eteeni.
“Olitko minua tulossa hakemaan? Onko harjoitusten aika?” hän kyseli innokkaana. Nyökkäsin vastaukseksi. Samaan aikaan rakastin ja vihasin hänen intoaan. Hän oli innokas taisteluharjoituksiin, kuten olin monesti itsekin ollut, mutta hänen tulisi oppia hallitsemaan intonsa.
Lähdin johdattamaan nuorta naarasta mestarinsa ja veljeni luokse ja hän seurasi kuuliaisesti perässä. Melkein olisin toivonut, että hän olisi ennemmin ollut minun oppilas kuin Kortetuikkeen. Toki kolli oli hyvä mestari, vaikka ei taistella suostunutkaan. Ja siitähän minäkin sain tekemistä. Sain opettaa hänen puolestaan Sielutassulle taistelua.
“Tuleeko Varpulaulukin mukaan?” kysyin, kun pääsin lähemmäs muita.

//Korte? Varpu?

Kirjoittaja: Käärmis

Lähdimme omin nokkinemme etsimään saalista Korpikasteen ja Kortetuikkeen luvalla. Kohotin heti kuononi korkealle ja koetin haistaa jotain. Kuitenkin ainoa haju, jonka haistoin oli kirpeä lehtikadon luminen ilma. Olisi voinut tulla jo lämmin.
Tassuni painautuivat syvälle kylmään hankeen ja joudun nostamaan niitä korkealle, että pääsin jatkamaan matkaa sulavammin. Olisi varmaankin ollut hyvä idea etsiä vähemmän upottava kohta itselleni. Mutta tosi soturit eivät vaikeroineet pienestä upotuksesta!
Koetin haistella ilmaa kovasti, jotta olisin löytänyt minkään saaliin hajujäljen, mutta paljoa ei sellaisella pakkasella ollut, vaikka ulkona tarkenikin olla. Tunsin vain, kuinka kylmä alkoi vähitellen pureutua turkkini lävitse ja jäytää luitani. Pörhistin turkkiani kylmän suojaksi, mutta lyhyt turkkini ei ollut paras suoja kylmältä.
Kuulin ääntä lähistöltä ja käännyin katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Silloin kuonooni leijaili tuttu tuoksu, joka sai karvani nousemaan niin pystyyn, kuin ne koskaan voivat nousta. Siellä oli orava.
Pörröhäntäinen otus tuijotti minua rumilla pallerosilmillään ja selvästi mietti seuraavaa liikettä. Minä sen sijaan hiivin vähitellen takaperin. En halunnut olla millään lailla tekemisissä oravien kanssa. Ne olivat iljettäviä otuksia, joita oli syytä pelätä!

Oravan jälkeen en törmännyt muihin saaliseläimiin. Minun olisi pitänyt napata se pörröhäntä, mutta en halunnut olla tekemisissä niiden viheliäisten otusten kanssa. Niissä oli jotain sellaista, joka sai karvani nousemaan, vaikka en olisi halunnut sitä myöntääkään.
Saapuessani takaisin leirille huomasin Kiurutassun juuri työntyvän sisään. Pistin heti merkille, että naaras kantoi jotain suussaan, joten hän oli luonnollisesti voittanut kisamme. Vaikka ajatus häviöstä harmitti ja nolotti, olin iloinen pesätoverini puolesta. Sentään klaani sai hieman syötävää hänen ansiostaan.
“Sinä taisit sitten viedä voiton tällä kertaa”, naukaisin pirteästi, kun loikin leirin päästyäni nätin naaraan seuraan. Hän hymyili minulle.
“Tietysti! Minähän en nuoremmille tuosta noin vain häviä!” naaras vastasi leikillään laskettuaan nappaamansa myyrän tassujensa juureen. Kehräsin hieman.
“Kaippa minun täytyy sitten ottaa tehtäväkseni olla klaaninvanhimmille mieliksi ja vaihtaa heidän petiensä sammalia tästä eteenpäin”, naukaisin ja leikkien dramaattisesti masentunutta. Kiurutassu tuuppasi minua hieman kylkeen.
“Parempi onni ensi kerralla”, hän naukaisi.
“Parempi onni hyvinkin. Ei metsästä mitään löytynyt! Se oli tyhjempi kuin ojat kuivakaudella!” huudahdin hieman turhautuneena siitä, etten ollut löytänyt mitään sen yhden oravan lisäksi.
“Haluaisitko ottaa jotain syötävää ja kertoa hieman tarinoita? Minulla olisi jännittäviä yksilöitä mielessä!” ehdotin vielä ennen kuin Kiurutassu ehtisi poistua. Olihan hän jo pian varmasti soturin iässä, mutta kai hän voisi silti viettää hieman mielikuvituksen täyteistä aikaa?

//Kiuru?

Kirjoittaja: Saaga

Leikkiin liittyi Erhepentu, joka vaikutti oikein herttaiselta pienokaiselta. Hän oli vähän omissa ajatuksissaan aina toisinaan, mutta leikki näytti silti tyydyttävän Kehräpentua. Olin ylpeä nähdessäni kuinka empaattiseksi ja ymmärtäväiseksi tämä oli kasvanut. Klaani saisi hänestä upean soturin.
Silitin pienokaiseni selkää, kun hän seisoi vierelläni ylpeästi kuono korkealla. Oli hänen nimitysmenojensa aika. Sanat eivät riittäneet kuvailemaan kuinka ylpeä olin pienestä soturittarestani.
Ihmeellisen siteen olin kehittänyt kissaan, joka ei edes ollut omaa vertani. Olin toisaalta siitä tosi onnellinen, sillä se vain todisti ettei emonrakkaus katsonut biologista syntyperää.

Nimittämismenojen jälkeen katselin kaihoisana, kun Kehrätassu lähti leiristä uuden mestarinsa kanssa. En pitänyt siitä, että Korppitähti oli valinnut pienokaiselleni juuri Korpikasteen. Ehkä he kuitenkin tulisivat toimeen ja auttaisivathan muutkin soturit hänen kouluttamisessaan.
Kävellessäni takaisin pentutarhalle Syreenisumu pukkasi minua kylkeen. Hymyilin nähdessäni ystäväni kirkkaat silmät.
“Onnitteluni”, naaras naukui hieman leikitellen. Pyöräytin silmiäni ja pysähdyin.
“No Kehrätassua sinun pitäisi onnitella eikä minua”, vastasin huvittuneena.
“Lupaan onnitella häntäkin”, Syreenisumu tokaisi, “Tarvitsetko apua muuttamisessa?”
“Minulla on jo pesä valmiina soturienpesässä, mutta kai siihen voisi sammalet vaihtaa”, nau’uin mietteliäänä. Syreenisumu nyökkäsi ja lupasi auttaa minua purkamaan vanhan pesäni pentutarhalta ja hakemaan uusia tarvikkeita soturien pesässä sijaitsevaan pesää varten.
Pidin huolen, että kiitin häntä tarpeeksi ja sen jälkeen menin ilmoittautumaan illan viimeiseen partioon. Olisi mukava päästä leiristä ulos monen kuun jälkeen.

Kirjoittaja: Saaga

“Tänään harjoittelemme puolustautumista erilaisissa tilanteissa”, Kallahämy naukui kävellessään vierelläni metsään. Polku jota kuljimme joka päivä oli satanut viime yönä umpeen eikä aamupartio yksin ollut riittänyt sen tamppaamiseen, joten kahlasimme kaikki neljä vatsakarvojamme myöten lumessa. Olimme saaneet seuraksemme Nopsaliekin ja Solatassun.
Olin iloinen valinnasta, koska Solatassu oli hyvin rauhallisen oloinen eikä koskaan ollut käyttäytynyt minua kohtaan ilkeästi. Myös Nopsaliekki oli mukava.
“Solatassu, olet Kärpästassua parempi kiipeilijä. Koittaisitko kiivetä tuohon puuhun ja tehdä yllätyshyökkäyksen Kärpästassun luokse?” Nopsaliekki pyysi katsahtaen minuun ja sitten punaruskeaan naaraaseen.
“Muista, että sinun ei kannata tiputtautua kamalan korkealta eikä suoraan Kärpästassun päälle. Koita pitää huolta, ettei kumpaankaan teistä satu”, tummaturkkinen kolli jatkoi osoittaen sopivan puun alinta oksaa.
Solatassu suostui ja kiipesi aika vaivattoman näköisesti ylös, vaikka käpälät välillä lipsuivatkin puun liukkaalla kaarnalla.
Kun Solatassu oli asettunut asemiin, oli minun aikani käydä odottamaan hänen hyökkäystään puun alapuolelle. Kallahämy käski minun odottaa hiljaa ja katsoa eteenpäin – ei ylös. Siten hyökkäys olisi minulle oikeasti yllättävämpi.
Solatassu tupsahti eteeni puusta ja minä todella yllätyin. Ei aikaakaan, kun naaras oli kimpussani ja painoi minua maata vasten. Rimpuilin kuten Kallahämy oli minulle opettanut, mutta en päässyt Solatassun alta pois.
“Kärpästassu, käytä takajalkojasi potkaistaksesi Solatassu pois”, mestarini neuvoi. Yritin, mutta voimanpuute jaloissani ei saanut suurikokoisempaa oppilasta hievahtamaankaan. Sitten yritin uudelleen ja onnistuin. Solatassu kiepahti maassa takaisin jaloilleen ja minä peräännyin. En ollut hyvä taistelija eikä minulla ollut hajuakaan mitä tehdä seuraavaksi.
“Hyvä, Solatassu. Koita hyökätä vielä toisen kerran. Vaihdetaan sitten roolit”, Nopsaliekki sanoi, kun kumpikaan meistä ei liikahtanutkaan. Solatassu nyökkäsi mestarilleen ja valmistautui loikkaan. Naaraan silmät kiinnittäytyivät etukäpäliini, joten loogisin ajatukseni oli nostaa ne pois tietä, kun naaras vihdoin hyökkäisi.
Punaruskea kissa sujahti ilmassa kohti etukäpäliäni kuten arvelinkin. Hän yritti siis viedä tasapainoni. Nousin takakäpälilleni ja löin naarasta korville. Kallahämyn suusta kuului kannustava naukaisu.
Hieno puolustautumiseni tyssäsi kuin seinään, kun Solatassu tarttui takakäpälääni hampaillaan ja sai minut heilahtamaan takaisin maahan. Päästin suustani erittäin turhautuneen äännähdyksen noustessani taas ylös.
Kyyneleet kihosivat silmiini. Miksi en voinut olla hyvä? Sydämeni laukkasi, kun suunnittelin juoksemista. Voisin juosta kauas, kauas pois harjoituksista ja kadota.
Nyyhkäisin ja otin jalat alleni. Liisin valkeassa metsässä jättäen Solatassun, mestarini ja Nopsaliekin taakseni.
Palasin leiriin nyyhkyttäen lohduttomasti ja painuin oppilaidenpesään mahdollisimman syvälle, jottei kukaan näkisi minua enää koskaan.

//harjoituksista kirjoitettu

Kirjoittaja: Saaga

“Pörriäistassu! Pörriäistassu!” hihkuin miltei ilmaan lentäen silkasta innosta. Oppilas oli juuri tullut harjoituksista suussaan jänis. Ihmettelin sen kokoa ja sitä miten kolli oli oikein onnistunut nappaamaan niin hienoa saalista.
“Saitko tuon ihan itse?” tivasin vaativasti terävällä äänelläni. Pörriäsitassu laski jäniksen suustaan käpäliensä juureen.
“Kyllä vain, mutta pistäisitkö suutasi hiukan soukemalle”, tummaturkkinen kolli sähähti sanansa ulos suustaan jopa terävemmin kuin minä. En kuitenkaan välittänyt soturioppilaan ilkeydestä, vaan seurasin tätä, kun hän nosti jäniksen takaisin suuhunsa ja lähti raahaamaan sitä tuoresaaliskasalle, josta se varmasti jaettaisiin jollekulle onnekkaalle.
“Mistä nappasit sen? Voitko opettaa minulle kuinka jänikset saa kiinni?” vaadin kovaäänisesti, “Kuka sinun mestarisi on? Hän on varmasti todella hyvä soturi, kun on opettanut oppilaansa nappaamaan jäniksen!”
Sana sanalta innostukseni kasvoi ja niin myös äänenvoimakkuuteni. En kuitenkaan ehtinyt ihan huutamistasolle, kun olimme jo tuoresaaliskasan luona. Kolli tiputti saaliinsa sen päälle ja katsahti minuun hyvin ärsyyntyneen näköisenä. Hymyilin tuskastuttavan leveästi kollille, jota ei näköjään kiinnostanut pätkääkään puhua minulle. Hän saisi kyllä luvan vastata, koska minulle ei sopinut ryttyillä!

//Pörri?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin vastaukseksi Kortetuikkeelle, sillä puhuminen pelotti minua. Huohottaminen teki aina huonoa kurkulleni ja sai sen käheäksi. Pelkäsin, että kun avaisin suuni en saisikaan sanottua mitään tai vielä pahempaa ääneni kuulostaisi aivan typerältä!
Koitin karistella kurkkuani hieman, mutta en uskaltanut tehdä sitä kovin kovaäänisesti Kortetuikkeen vieressä. En muutenkaan oikein ollut ihan varma mitä minun kuului nyt tehdä. ‘
Annoin hengitykseni ottaa oman rytminsä ja tunnustelin vähän kihelmöiviä käpäliäni. Ehkä verenkierto palaisi niihinkin nyt rauhallisen hengityksen yhteydessä. Kiristin hieman häntääni käpälieni päälle ja räpyttelin pari kertaa silmiäni.
Pääni oli edelleen hieman pyörällä tunteiden ryöppyämisestä sillä tavoin, mutta Kortetuikkeen läsnäolo – vaikka olikin hieman pelottavaa – tuntui saavan minut palautumaan nopeammin.
“Kortetuike, Varpulaulu”, Korpikaste naukaisi suunnatessaan meitä kohti leirin toiselta puolelta. Vatsassani muljahti pettymyksen tunne. En olisi halunnut siskoni tunkevan väliin juuri silloin, kun pitkästä aikaa sain viettää aikaa Kortetuikkeen seurassa, mutta nyt asialle ei ollut enää mitään tehtävissä.
“Hei, olinkin juuri aikeissa tulla etsimään sinua. Olisi pian aika lähteä sovittuihin harjoituksiin Sielutassun kanssa”, Kortetuike naukui hilpeästi. Hän näytti todella heränneen kunnolla iloonsa, kun sisareni tuli paikalle.
Nielaisin pohtien omaa rooliani meidän kolmen välisessä dynamiikassa. Olin perjaatteessa vain riippakivi, johon Kortetuike oli itsensä sitonut. Ehkä hän oli edelleen vierelläni vain, koska tunsi sääliä minua kohtaan.
Katsoin Korpikastetta, joka näytti tyytyväiseltä saadessaan Kortetuikkeen jakamattoman huomion itselleen. Minua kivisti ajatus harjoituksista sisareni ja Kortetuikkeen kanssa, mutta halusin kuitenkin lähteä. Ehkä voisin olla jotenkin avuksi ja… sitä oli hankala myöntää, mutta elättelin pientä toivoa siitä, että Kortetuike valitsisi minut siskonsa yli ja juttelisi vain minulle.

//Korte, Korpi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varpulaulun lämmin, värisevä turkki kosketti kylkeäni kevyesti, ikään kuin tunnustellen, miten reagoisin siihen. Olin varonut koskemasta ystävääni peläten, että se aiheuttaisi hänelle vain enemmän ahdistusta, mutta kollin ele osoitti luuloni vääriksi. Niinpä minä uskalsin nojata takaisin ja tuntea hänen kylkensä kiihkeän kohoilun tasaantuvan vähitellen hengityksen rauhoittuessa.
Istuimme paikoillamme hyvän tovin. Minä puhelin hänelle välillä jotakin, ajatellen sen auttavan häntä rentoutumaan. Jossakin välissä Varpulaulun katse käväisi minussa. Hänen katseensa ei ollut enää niin poukkoileva kuin paniikkikohtauksen alkaessa, ja minä tunsin vatsanpohjassani omituista lepatusta katsoessani takaisin hänen sinisilmiinsä. Räpyttelin omia silmiäni hiukan hämilläni ja laskin katseeni alaspäin.
Sitä oli vaikea selittää, mutta samaan aikaan minusta tuntui ihanalta ja kamalalta olla kylki kylkeä vasten Varpulaulun kanssa. Minua häiritsi oma sisäinen sekavuuteni. Miksi kaikki tuntui nyt jotenkin niin erilaiselta Varpulaulun kanssa? Johtuiko se siitä, että emme olleet puhuneet toisillemme pitkään aikaa? Oliko ystävyytemme mennyt jotenkin rikki?
Ajatusteni pelonsekainen vyöry katkesi tuntiessani Varpulaulun liikahtavan vähän vieressäni. “Joko olosi on parempi?” kysyin ystävältäni lempeän tunnustelevasti.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin Muurahaispentua, joka hieroi lunta Erhepennun naamaan. Tylsimykset.
En jaksanut mennä väliin, koska ei Erhepentua näyttänyt kamalasti tilanne vaivaavan. Pyllähdin istumaan keskelle leiriä ja vilkuilin ympärilleni. Tosissaanko olisin taas yksikseni? Miksi leirissä ei voinut olla muita kivoja pentuja? Oli vain Muurahaispentu, joka kiusasi kaikkia, Erhepentu joka taas oli täysin aivoton ja Kehräpentu, joka vietti aivan liikaa aikaa emonsa kanssa!
“Hei Rusakkopentu”, Kujekulta naukui ja istahti viereeni. Vilkaisin emoa ja katsoin sitten pois.
“Olenko pinteessä?” kysyin huokaisten. Emo ei kauheasti jutellut kanssani yksin, jos en ollut tehnyt jotain kuten vaikka koittanut karata leiristä Kärpästassun kanssa.
“Et suinkaan”, Kujekulta naukui, “Ellet ole taas mennyt hölmöilemään.”
“En ole, emo”, ilmoitin reippaasti.
“Hyvä”, emo sanoi ja kiersi häntänsä minun ympärilleni. Hän kumartui sukimaan päälakeani. Ilmeisesti silottelemaan leikistä pörröttyneitä karvojani.
“Turkkisi menee kyllä takuille ennätysvauhtia”, Kujekulta sanoi selvittäessään niskaturkkiani. Vinkaisin, kun tämä vetäisi hieman liian lujaa ja koitin pyristellä pois. “Pysy paikoillasi.”
Inisin vastaan ja koitin vielä karkuun, mutta emo läpsäisi hellästi korvaani rangaistukseksi. Sen jälkeen pysyin paikallani, kunnes emo sai homman tehtyä.
“Odotatko jo innolla oppilasaikojasi?” Kujekulta kysyi päästäessään minut vapaaksi otteestaan. Ravistelin turkkiani voimakkaasti ja nyökkäsin sitten emolle.
“Todellakin, minä aion olla koko klaanin paras oppilas!” kerroin ylpeästi ja pudottauduin vaanimisasentoon, jonka olin opetellut oppilaita katselemalla, “Minä suojelen koko klaania kaikilta pedoilta!”
Murisin erittäin vakuuttavasti ja loikkasin eteenpäin hyökäten emon hännän kimppuun.

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin Mustikkapyörteen perään, kun tuo tassutti pois päin Syreenisumun lähdettyä. Olinko suututtanut hänet keskustelemalla ystävälleni?
“Hei”, aloitin, mutta Mustikkapyörre ehti puhua ensin.
“Oletko siis jonkun kanssa?” naaras naukui katsoen minua selvästi hiukan loukkaantuneena.
“Tarkoitatko, että onko minulla kumppania?” kysyin hieman hämmentyneenä kysymyksen äkillisyydestä, “Ei, ei. Syreenisumu on ystäväni. En ole yhdessä kenenkään kanssa.”
Mustikkapyörre katsoi minua hetken ja käänsi sitten päänsä pois. Tieto ei tuntunut lohduttavan häntä lainkaan tai sitten tuo ei vain uskonut minua.
“Olen pahoillani, jos sinulle tuli epämukava olo tuosta”, sanoin hännänpäätäni hermostuneesti käännellen. Naaraat, voi naaraat. Miksi heidän piti olla välillä niin vaikeita? En tuntunut yhtään osaavan puhua Mustikkapyörrettä ympäri tuosta tunnetilasta. Rutistin otsaani ja katsoin myötätuntoisena toista kohden.
“Voinko hyvittää äskeisen vaikka saalistustuokiolla?” ehdotin toiveikkaasti. En uskaltanut vielä hymyillä, jos naaras luulisi minun tekevän leikkiä hänen tunteistaan.
Mustikkapyörre pohti hetken, mutta nyökkäsi kuitenkin. Heilautin korviani ja lähdin liikkumaan kohti leirin uloskäyntiä. Aamupartio oli jo lähtenyt, joten minun ei tarvitsisi huolehtia Syreenisumuun törmäämisestä. Voisin keskittyä toiseen ystävääni ja sovitella tilanteen loppuun hänen kanssaan.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Soturikissa

Hmm… Korpikaste, hän oli kertomassa minulle Pimeyden metsästä. Pitäisikö minun suhtautua siihen kielteisesti, vai myönteisesti? Mitä äitini voisi ajatella, hän ainakin oli nössö ja uskoi Tähtiklaaniin. Miksi kaikki olivat niin, niin typeriä? Uskaltaisinko ottaa itseeni kohdistuvan negatiivisen konnotaation siitä, että uskoisin pimeyden metsään? Tietenkin! En saisi olla niin röppänä, että en uskoisi mihinkään. Kaikkienhan piti johonkin uskoa, mutta Pimeyden metsä on selvästi parempi vaihtoehto.
”Korpikaste? Voivatko Pimeyden metsässä olevat kissat olla Kuolonklaanista? Mitä jos joku Kuolonklaanilainen joutuu sinne?” Hän vaikutti hyvin yllättyneeltä kysymykseeni. Oliko kysymykseni liian hyvä. ”Varmistan vain, en halua elää loppuelämääni moukkien seurassa”, lisäykseni varmasti hämmenti Korpikastetta enemmän. Ehkä olin sekoittanut hänen aivot kokonaan! Hah.
”Kuolonklaanilaiset nimenomaan perustivat Pimeyden metsän”, Korpikasteen äänessä kuului hermostus. Ehkä minun täytyi vain olla kuin Kuolonklaanilaiset, kylmä, salaperäinen ja vaarallinen murhaaja. Ehkä pääsisin niin Pimeyden metsään, ehkä olin niin koko elämäni ja kuolemani urhea ja voimakas…
”Varo, äitisi tulee”, Korpikaste livahti varjoihin. Totta se oli, äitini käveli takanani. Korpikaste varmaan halusi ettei äitini kuulisi mitään siitä, että hän oli kertonut minulle Pimeyden metsästä.
”Äitiiiiii! Voidaanko hakea ruokaa? Minulla on nälkäääää!”, äitini ei reagoinut. Hän käveli ErHePennUn KAnsSa! Puraisin äitiäni hännästä, hän kääntyi ympäri ja vaikutti kovin ylpeältä.
”Kuulin kyllä, oppisitpa sinäkin kysymään nätisti toisen kerran. Ei, emme voi syödä. Söimme vasta äsken”, hänpäs oli ilkeä. En minä ansainnut jäädä ilman ruokaa! Olin kasvava pentu. Miten hän kuvitteli, että jaksaisin olla hyvä oppilas, jos en söisi mitään? Jos olisin vanhempi soturi, varmasti löisin häntä. Hän oli unohtanut minut!
He jatkoivat kävelemistä, ja eivät huomipineet minua ollenkaan. Pysyttelin muutaman hännänmitan heidän takana, jotta voisin toteuttaa suunitelmani. Vihdoinkin! Äiti lähti Erhepennun viereltä. Vetäisin veljeni sivuun, lumikasaan. Hänen suustaan ei kuulunut ääntä, varmaan oli pyörtynyt. Kuuntelin äitini varalta, hän ei ollut lähietäisyydellä. Erhepennun kasvot olivat lumessa, ja kaavin lunta tämän niskaan. Oma vikansa, että oli syönyt äitini kanssa, enkä saanut sen vuoksi mitään!

//Erhe, jos haluat

Kirjoittaja: Soturikissa

Minua huolestutti. Olin kuullut siskoni puhuvan klaanimme nuorelle pennulle Pimeyden metsästä edellisenä iltana. Hän oli kertonut sen mahtaviudesta, ja miksi kannattaisi uskoa siihen. Uskoni Tähtiklaaniin ei välttämättä ollut kovin vahva, mutta en ollut niin tyhmä, että antaisin pienen pennun altistua tällaiselle pahuudelle. Voisinkohan kertoa kuulemastani kenellekään?
”Hyvää huomenta”, Nopsaliekki. Nopsaliekki? Oliko hän tullut tervehtimään minua? Ja vielä pieni hymy katseellaan! Pyrin hymyilemään takaisin, mutta suuni näytti enemmän vinolta oksalta, eikä olemkseni ollut kovin valmis.
”Huomenta”, hups. Vastasin aivan liian ujosti. En pelännyt Nopsaliekkiä, enkä myöskään varonut häntä, mutta jokin hänessä tuntui vetävän minua puoleensa.
Nopsaliekki kysyi minulta jokisattumuksesta. Sehän se oli, sen takia ihailin Nopsaliekkiä. Hän oli pelastanut henkeni.
Kiersin häntäni tassujeni ympärille, ja pyrin ryhdistäytymään. Ulospäin minusta loisti jännitys ja pieni pelko, vaikken sitä välttämättä huomannutkaan.
Eräs klaanimme toinen soturi, Syreenisumu tuli Nopsaliekin vierelle. Molemmat moikkasivat toisiaan, aivan kuten olisivat olleet ystäviä. Aivan kuin Nopsaliekki halusi minusta kolmannen pyörän tähän hetkeen, ja välitti ainoastaan ystävästään.
Lähdin kävelemään leirin uloskäyntiä kohden. Nopsaliekki seurasi minua, vaikken välttämättä halunnut hänen seuraa. Minun oli otettava totuus vastaan, hän oli jonkun muun kanssa. En siis ollut haaveillut häneen rakastumisesta tai mistään, mutta se ajatus, että saisin kumppanin ja voisin rakastua oli nyt lopullisesti poissa. Hän oli urhea ja komea soturi, joten tietenkin minulla oli silmä häneen suuntautuneena. Mutta ainahan onneni kääntyy vastatuuleen, se ei ole ikinä ollut kanssani.
”Oletko siis jonkun kanssa?” Minun täytyi varmistaa, ehkä toivo ei ollut menetetty. Tai sitten hän ajattelisi minua tunkeilevana hiirenpapanana eikä hän kertoisi muille muuta kuin pahaa minusta.

//Nopsa?

Kirjoittaja: Saaga

Olin isäni kanssa yhdessä saalistamassa. Metsä oli hiljainen aina yöllä. Kuun valo kimalteli lumipeitteellä.
“Mikä on lempiriistasi?” oranssiturkkinen soturi kysyi, kun riistanhajua ei sattunut nenään.
“Kala”, vastasin. Olin maistanut kalaa ensi kertanani leirissä yhdessä Käärmekullan kanssa. Silloin puut olivat olleet värikkäitä eivätkä valkoisia. Niissä oli ollut oranssia, keltaista ja vihreää. Lehtikadon aikaan puissa ei ollut lehtiä, ehkä se kävikin järkeen lehtikadonajan nimeä ajatellen.
“Aijaa”, Sädesäihke mutisi, “Minä pidän linnuista.”
En vastannut vaan tarkkailin ympäristöäni. Sädesäihkekin pysyi hiljaa.
Yhtäkkiä sain vainun. Myskinen hiiren tuoksu täytti nenäni, joten avasin myös suuni. Jälki oli selvä. Se johti minut pois polulta mutkitellen puiden välistä. En jäänyt katsomaan seurasiko isä minua. Hän sai tehdä mitä itse tahtoi. Minä nappaisin tämän saaliin ja näyttäisin isälle kuinka hyvä olin.
“Kärpästassu!” huuto säikäytti juuri paikantamani hiiren ennen kuin olin ehtinyt tarpeeksi lähelle. Käännyin ympäri ja tassutin takaisin puiden välistä isäni luokse.
“Siinähän sinä olet”, hän naukaisi hiven helpotusta äänessään, “Et voi noin vain kadota kesken kaiken.”
“Luulin, että ajatuksemme oli saalistaa”, selitin hiljaa, “ja sain vainun hiir-”
“Tule jatketaan”, Sädesäihke sanoi silmissään outo pilke. Hän näytti… vaivaantuneelta? Ei. Hän näytti ihan normaalilta.

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu venytteli kankeita jäseniään tarpoessaan Korpikasteen, Kortetuikkeen sekä Sielutassun perässä aurinkohuipun partiossa. Nuoremman oppilaan häntä vipatti innokkaasti, ja Kiurutassu kehräsi hänelle hyväntuulisena.
“Kiurutassu! Lyödäänkö vetoa kumpi saa ensiksi jotain kiinni?” Sielutassu kysyi. Kiurutassu oli valmis ottamaan haasteen vastaan. Sielutassu ei ollut kovinkaan montaa kuuta häntä nuorempi, eli naaras saattaisi olla hänelle hankalampi vastus. Mitä mieltä oli kisata, ellei joutunut yrittämään tosissaan?
“Mikäs siinä. Mitä häviäjälle käy?” Kiurutassu tiedusteli. Sielutassu oli melko kekseliäs kissa – tämä saattaisi keksiä jonkin hankalan rangaistuksen kilpailun häviäjälle.
“Häviäjä joutuu nyppimään vanhuksista punkit kuun ajan!” Sielutassu vastasi leuka koholla. Kiurutassu pyöritteli silmiään mielessään. Kuun päästä hän olisi jo soturi, eikä soturien tarvinnut enää nyppiä punkkeja! Olisi kuitenkin ollut pelkurimaista ruveta väittämään vastaan toisen ehdotukselle, joten Kiurutassu nyökkäsi.
“Onnea yritykseen”, hän maukui Sielutassulle ja kiri ottamaan soturit kiinni.
“Voisimmeko harjoitella yksilösaalistusta?” Kiurutassu kysyi Kortetuikkeelta päästessään tämän ja Korpikasteen luo. Kortetuike käänsi päätään ja katsahti Korpikasteeseen kysyvästi.
“Kyllä se käy. Tulkaa auringonlaskuksi takaisin”, Korpikaste käski ja syventyi sitten taas keskusteluunsa toisen soturin kanssa. Kiurutassu ei jäänyt odottelemaan enempiä neuvoja, joten hän pinkaisi suoraa päätä Sielutassun luo.
“Korpikaste sanoi että voimme saalistaa yksin. Voitkin alkaa jo valmistautua häviöön.” Kiurutassu töytäisi pesätoveriaan leikkisästi. Kaikkien näiden murheiden jälkeen pesätoverin kanssa kisailu tuntui vapauttavalta.
“En minä sinulle häviä!” Sielutassu tuuppasi häntä kuonollaan kauemmas. Ennen kuin Kiurutassu ehti silmäänsä räpäyttää, tämä oli jo hävinnyt aluskasvillisuuden sekaan yhtenä vilahduksena.
“Nopeat syövät hitaat!” Sielutassun huuto kajahti pensaikkojen seasta. Kiurutassu lähti toiseen suuntaan saalistamaan, ettei pilaisi pesätoverin suoritusta. Hän aavisti kyllä, että tämän huudahdus oli karkottanut kaikki lähistöllä olevat saaliseläimet.

Hetken aikaa reviirillä vaanittuaan Kiurutassun kuonoon ei ollut tulvahtanut yhdenkään riistaeläimen hajua. Metsä oli hiljainen lukuunottamatta kuivuneiden lehtien rapinaa ja lumen hidasta tippumista puiden oksilta maahan. Kiurutassu koetti pysyä matalana, vaikka pureva viima tuntui kaatavan hänet joka kerta, kun se osui hänen paksuun turkkiinsa. Hänen piti vain toivoa, että Sielutassulla oli ollut yhtä huono tuuri. Kiurutassu laahusti eteenpäin lumisateessa – josta oli nyt muodostunut sankka lumipyry – ja piti suutaan raolla varmistaakseen ettei mikään haju jäisi häneltä huomaamatta. Hänen punaruskea turkkinsa varmasti erottuisi vitivalkoisen lumen seasta, joka teki saalistamisesta vielä vaikeampaa.
‘Onneksi nämä lumihiutaleet vähän peittävät turkkiani’, Kiurutassu puhahti mielessään.
Sitten, pitkän odotuksen jälkeen Kiurutassu viimein aisti pienen mutta tuoreen häivähdyksen myyrän hajua. Hänen aistinsa valpastuivat hetkessä ja hän alkoi silmäilemään maastoa kiivaasti. Tämä saattaisi olla hänen viimeinen mahdollisuutensa tänään löytää saalista. Kiurutassu paikansi myyrän olevan piiloutunut lumesta muodostettuun, tiiviiseen koloon. Hän lähestyi myyrän piilopaikkaa takaapäin ja loikkasi sitten kolon päälle etukynnet esillä. Kiurutassu kouhaisi käpälällään myyrän ulos kolostaan, ennen kuin se ehti paeta lumikinokseen. Hän antoi sille nopean ja kunnioittavan tappoiskun, ja pudotti sitten sen jalkojensa juureen. Kiurutassu pyyhki veriset käpälänsä lumeen, otti saaliinsa ja lähti sitten juoksemaan kohti leiriä toivoen, että olisi siellä ennen Sielutassua.

//Sielu? Voit kirjottaa myös jostain leiritilanteesta, myöhemmästä partiosta näillä yms \

Kirjoittaja: Saaga

“Pystytkö nimeämään minulle viisi asiaa, jotka näet?” Kortetuike naukui. Sanat valuivat sisään korvistani jo ensimmäisellä kerralla, mutta pääni ei aivan käsittänyt sanoja vielä toisellakaan toistolla. Tartuin kuitenkin niihin pariin sanaa, jotka käsitin ja kuljetin katsettani leirin aukiolla. Vedin henkeä sisään.
“L-litteäkivi”, sopersin hieman änkyttäen. Vatsassani muljahti ja jouduin taas haukkaamaan terävästi happea. Rintani ei tuntunut nousevan, vaikka kuinka yritin hengittää. Sydämeni tuntui tykyttävän vain lujempaa kokoajan ja jokainen lyönti tuntui liu’uttavan minua lähemmäs räjähdystä.
“Hyvä”, Kortetuike naukui, “muuta?”
En pystynyt avaamaan suutani enää sanoakseni mitään. Mieleni tuntui kääntyvän mutkalle ja pyörivän kehää yhden kysymyksen ympärillä: “kuolenko minä?”
“Hei, Varpulaulu”, Kortetuikkeen ääni herätti minut takaisin kehooni, todellisuuteen. Minä en kuolisi. Olin kokenut tämän jo monen monta kertaa.
“Voisitko kokeilla hengittää hitaasti sisään, näin”, Kortetuike näytti mallia, pidin silmäni kollin valkeassa turkissa kunnes se alkoi tanssia silmissäni erivärisinä pilkkuina. Hengitin samaan aikaan Kortetuikkeen kanssa sisään.
“Ja ulos, juuri noin.”
Ja ulos.
Kortetuikkeen häntä hipaisi turkkiani ja kolli värähti kauemmas kuin olisi pelännyt minun menevän rikki kosketuksesta. Sen sijaan nojauduin lähemmäs. Annoin kylkiemme koskettaa kuin pyyntönä nojautua vielä lähemmäs ja saada tukea toiselta.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Valehtelisin, jos väittäisin, että en säikähtänyt Varpulaulun äkillisesti alkanutta paniikkikohtausta. Kesken keskustelumme kollin hengitys oli muuttunut huohotukseksi ja huomasin hänen ihan tärisevän. Kun ystäväni avuton katse käväisi minussa ja hänen suustaan tipahtelivat vapisevat sanat: “K-Kortetuike… anteeksi.”, minä tiesin että minun oli nyt skarpattava.
Vilkaisin ympärillemme; aukiolla oli juuri nyt hiljaista eikä muita häiriötekijöitä ollut näkyvissä, joten Varpulaulu ei toivottavasti tuntisi oloaan liian ylikuormittuneeksi niistä. Kaivelin mieleni perukoilta yhden tekniikan, jonka Leimusilmä oli minulle kerran opettanut juuri tällaisia tilanteita varten.
“Varpulaulu”, minä naukaisin rauhallisesti yrittäen saada paniikissa olevan kissan huomion, “pystytkö nimeämään minulle viisi asiaa, jotka näet?” Istuin ystäväni vieressä, kuitenkaan koskematta häneen. En ollut varma, olisiko se tuntunut hänestä tässä tilanteessa ahdistavammalta, joten jätin väliimme pienen turvavälin.
Toistin pyyntöni vielä toiseen kertaan, kun Varpulaulu ei ensin joko kuullut sitä tai kyennyt reagoimaan siihen. Leimusilmän mukaan paniikissa olevaa kissaa voisi yrittää auttaa rauhoittumaan ankkuroimalla hänet jotenkin ympäristöönsä. Tekniikkaan keskeinen tekijä oli saada kissan huomio siirtymään paniikin aiheuttamista fyysisistä oireista muihin aistimuksiin, kuten näköön, kuuloon, tuntoon sekä jopa makuun. En tiennyt, auttaisiko se Varpulaulua, mutta tahdoin ainakin yrittää.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

“Kärpästassu!” kirkaisin, kun naaras heilautti sammalpallon ilmaan. Säntäsin sen perään. Sammalpallo pyöri lumessa kauemmas ja kauemmas. Hyppäsin sen perään loikkien iloisesti. Juuri, kun olin lähellä saada pallon käpäliini eteeni ilmestyi kukapas muukaan kuin Muurahaispentu. Hänellä oli sammalpalloni käpäliensä välissä.
“Liian hidas!” veljeni räkätti.
“Hei, minä leikin sillä!” ärähdin ja yritin repiä palloa kollipennun käpälistä. Hän nojautui eteenpäin ja sihisi hampaitaan näyttäen. Peräännyin säikähtäen ja katsoin toista vihaisesti.
“Ei ole reilua!” inisin polkien käpäliäni maata vasten, “Sinun pitää antaa se takaisin!”
Vilkaisin taakseni, mutta Kärpästassua ei näkynyt. Raivo kiehui sisälläni ja sai minut huitomaan häntääni vihaisena.
“Ihan sama!” huutaen juoksin pois veljen luota ja pentutarhaan. Menin minun, emon ja sisaruksieni pesän taakse ja nostin maasta hampaisiini kepin, jonka olin sijoittanut seinän vierelle. Raahasin kepin vaivanloisesti ulos ja seisotin sen lumikasaan mahdollisimman suojaisaan paikkaan kauas veljestäni. Hyppelin kauemmas siitä ja ja käännyin sitten taas kohtui keppiä. Kuvittelin sen tilalle suuren kissan. Sen karvat laskeutuivat melkein maahan asti ja häntä oli pitkä sekä elegantti. Kissan vaalean siniset silmät kääntyivät minuun, kun hän kääntyi katsomaan minua. Valkoinen turkki ei juurikaan erottunut lumesta. Kissa kääntyi hitaasti ja valmistautui ottamaan hyökkäykseni vastaan.
Painauduin maahan vaanimisasentoon, jonka isä oli meille opettanut. Hiivin pari askelta ennen kuin keikautin painoni takakäpälilleni ja ponnistin loikkaan. Nappasin kynsilläni kiinni vastustajaani.
“Hienoa työtä, Rusakkotähti”, mumisin itselleni ja yritin uudestaan. Päihitin erinäköiset ja -kokoiset vastustajat toinen toisensa jälkeen. Harjoittelisin kunnes olisin koko klaanin paras taistelija, harjoittelisin kunnes todistaisin oman arvoni kaikille minua epäileville.

Kirjoittaja: Käärmis

Kärpästassu ei halunnut jekuttaa omaa emoaan. Ei se kai mitään, päätös oli hänen. En toki voinut peittää pientä pettymystäni. Olisin luullut, että Kärpästassu, jos joku olisi suostunut mukaan höynäytys projektiini.
Saavuimme takaisin leiriin ja harjoittelumme jäi sittemmin siihen. Jäin norkoilemaan leirin aukiolle ja lähdin puhuttelemaan eri kissoja, koska oleskelu alkoi käydä tylsäksi. Kyselin turhanpäiväisiä kysymyksiä ja vaivasin muiden kissojen päitä ennen kuin minut lähetettiin oppilaiden pesälle, jotta en kuulemma olisi muiden tiellä. Kuinka mälsää…
Siellä minä sitten makasin selälläni, lähes kuollen tylsyyteen. Vilkuilin välillä Kärpästassuun, joka suki turkkiaan ja meni levolle. Olisin tahtonut pyytää häntä vielä tekemään jotain kanssani, mutta en myöskään tahtonut häiritä häntä sen enempää. Tyydyin siis vain itsekin menemään nukkumaan.

Tassuni hakkasivat maata, kun suuri petojen joukko seurasi kannoillani. Sydämeni hakkasi rintaani vasten niin kovaa, että oli ihme, ettei se loikannut sen lävitse.
Tunsin hännänpäässäni lämpimän hönkäisyn ja pakotin kehoani juoksemaan kovempaa. Nyt ei voinut pysähtyä tai olisin variksenruokaa! Minun täytyi löytää piilopaikka!
Loikkasin erään puun rungolle ja kiskaisin itseni sen alimmalle oksalle äkkiä. Käännyin katsomaan alas jääneitä petoja samalla, kun helpotus vyöri ylitseni kuin aalto. Olisin siellä turvassa, sieltä nuo pedot eivät saisi minua.
Petojen joukkion keskeltä astui esiin orava. Se katsoi minua karmivilla nappisilmillään kuin peto saalistaan. Ja niin se kai myös oli. Pian orava alkoi kasvaa kokoa ja katsoi minua verenhimoisella katseellaan. Se sai karvani pörhistymään. Voi kuinka vihasinkaan oravia!
Pörröhäntä kääntyi säksättämään jotain taaksensa muille pedoille kuin se olisi ollut niiden johtaja ja lähti sitten loikkimaan kohti puutani. Kauhu iski minuun kuin suuri kivi. En olisikaan turvassa! Jos tuo orava nousisi puuhun kanssani, olisin mennyttä!
Yritin katsella toista paikkaa, johon mennä. Kauhun vallassa oli kuitenkin hankalaa tehdä päätöksiä. En tiennyt halusinko korkealle va matalalle ja yhtäkkiä en enää tuntenutkaan metsää ympärilläni. Päätös oli kuitenkin tehtävä, joten loikkasin alas oksalta niin pitkälle kuin voimillani koskaan saatoin ja pinkaisin uudelleen juoksuun.
Kuitenkin tuntui, että mitä pidemmälle juoksin, sitä hitaammaksi kävin. Maa jytisi petojen juostessa minua kohti ja tunsin niiden lämpimän hengityksen turkillani. Tämä olisi loppuni! Kuolisin saastaisen petojoukkion kynsiin! Ja mikä pahempaa, niiden johtajana oli orava!
Yllätyksekseni en kuitenkaan tuntenut viiltävää kipua kehossani, kun pedot olisivat iskeneet viheliäät hampaansa minuun. Käänsin päätäni ja hidastin vauhtia, kun näin emon, joka seisoi petojen kanssa vastakkain. Hän oli kolme kertaa suurimpi kuin suurin kettu koko joukosta ja hänen katseensa oli silkkaa tulta.
“Emo! Tulit auttamaan minua!” huudahdin kiitollisena ja helpottuneena. En ehkä kuolisikaan tänään!
“Te ette tyttäreeni koske!” Keltahäntä huudahti ja heitti tassullaan useamman pedon kumoon. Katsoin ihmeissäni, kun hän tappeli niitä vastaan. Kuinka suuremmoista!
Ajettuaan lähes kaikki pedot pois oli pian hänellä vastassaan se kauhistuttava orava. Se katsoi emoani vihantäyteisin silmin ja säksätti äänekkäästi.
“Orava? Mitä pieni orava minulle mahtaisi!” kellertävän oranssi soturitar naukaisi itsevarmasti. Kuitenkin hänen varmuutensa valui pian ojista alas, kun orava kasvoi häntäkin suuremmaksi ja iski hampaansa suoraan emoni kurkkuun. Se lähetti veren virran kaikkialle ympärilleni. Se alkoi tulvia metsässä ja kastella turkkini. Rääkäisin kauhusta.
“Emo! Keltahäntä!” kiljaisin ja katsoin kuinka veri metsässä alkoi vain koko ajan kohota kuin tulva. Hegitykseni tiheni ja paniikki alkoi ottaa vallan. Oravan suu oli ympäröity verellä ja saatoin vannoa, että sen kasvoille levisi susimainen virne. Mikä hirviö!
“Tapoit emon! Sinä tapoit hänet!” huusin vihan ja pelon seassa. En tiennyt paetako vai taistella.
En kerennyt edes tehdä päätöstäni, kun koko kehoni hytkyi jonkun otteessa. Kohotin päätäni unenpöpperöisenä omalta pediltäni. Tarkensin katsettani edessäni seisovaan kissaan. Kiurutassu. Hän katsoi minua odottavasti ja antoi häntänsä heilua kevyesti pienellä liikkeellä sivulta sivulle.
“Kortetuike sanoi, että lähtisimme saalistuspartioon”, naaras ilmoitti. Haukottelin ja vääntäydyin istumaan sukaisten samalla villisti joka suuntaan törröttävää turkkiani hieman.
“Selvä, minä tulen”, mutisin ja annoin nätin naaraan kadota ulos pesästä. Lähdin jäseniäni venyteltyä hänen peräänsä. Aurinko oli jo melko pitkällä nousussaan. Olinpas nukkunut kauan.
Loikin äkkiä Kiurutassun, Kortetuikkeen ja Korpikasteen luokse. Se taisi olla meidän kokoonpanomme sille partiolle. Kortetuike ja Korpikaste juttelivat keskenään iloisesti. Kaksikko todella taisi pitää toistensa seurasta.
“Huomenta, Sielutassu”, mestarini naukaisi minulle ohimennen ja siirsi sitten taas keskittymisensä ruskeaan soturittareen.
“Ovatko kaikki tässä?” kysyin ja katselin ympärilleni kuin olettaen, että pian mukaan lähtisi sieltä täältä vielä lisää kissoja.
“Kaikki ovat tässä, lähdetään”, Korpikaste sanoi ja otti selvästi johtajan paikan partiossa. Jättäydyin heti Kiurutassun vierelle ja hymyilin hänelle vinosti.
“Kiurutassu! Lyödäänkö vetoa kumpi saa ensiksi jotain kiinni?” kysyin häneltä ja heiluttelin häntääni innokkaasti.

//Kiuru?