Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Soturikissa

”Sano se uudelleen”, lähestyin siskoani. Olin valmis rökittämään hänet taistelussa, sillä hän oli ilkkunut minua heikoksi pennuksi.
Näin, miten siskoni karvat nousivat, mutta minä en pelännyt häntä. Tunsin äkkinäisen vetäisyn niskastani, kyseessä oli mestarini Sädesäihke. Hän halusi ilmeisesti de-eskaloida tilanteen. Hitsi miten typerä mestari, antaisi nyt taistella taisteluharjoituksissa. Katsahdin siskooni ilkeällä sivusilmällä, sillä halusin näyttää kumpi on parempi.
”Muurahaistassu voisitkin sitten kokeilla seuraavaksi”, hetken ’rauhoittumisen’ jälkeen oma mestarini antoi täydellisen mahdollisuuden iskeä takaisin siskooni vielä kovemmin. Hyppäsin ja löin, nyt vain niin kovaa että Rusakkotassu varmasti alkaisi etsimään äitiä peloissaan.
”Hienosti meni Muurahaistassu!” Vihdoinkin Sädesäihke ymmärsi minun taitoni.
Katsahdin siskooni, mutta vaikutti siltä etten saanut hänestä haluamaani reaktiota ulos. Minun täytyi yrittää seuraavalla kerralla kovemmin. Halusin tahria turkkini hänen vereen.
”Hei Rusakkotassu ja Muurahaistassu. Voisitteko kokeilla taisteluliikettä uudestaan?” Uskolintu halusi selvästi meidän kehittyvän liikkeessä, mutta ei tajunnut suunitelmaani. Uskolintu nyökkäsi ja täten antoi minulle luvan hyökätä siskoni kimppuun.
Tein taisteluliikkeen kuten aijemmin, mutta tällä kertaa en mennytkään takaisin omalle paikalleni. Sen sijaan löin siskoani ja hyppäsin häneen kiinni. Siskoni horjahti yllätyksestä ja kaatui maahan, joten pääsin kiipeämään tämän päälle.

//Rusakko

Kirjoittaja: Käärmis

Saimme molemmille tiimeille jotain, joka toisten oli tehtävänä varastaa. Valitsin meille suurehkon palan puun kuorta, joka oli luultavasti pudonnut siitä joskus oppilaiden harjoitellessa kiipeilyä. Se olisi tarpeeksi helppo kannettavaksi, jotta se ei olisi toiselle tiimille epäreilu ja sen lisäksi sen saisi sujautettua hyviin piiloihin, jos vain jaksoi olla tarpeeksi kekseliäs. Sielutassu oli sen sijaan onkinut jostain esille paksun, mutta lyhyen kepin palasen. Ehkä kooltaan hieman jäniksen käpälää suurempi.
“Minä olisin halunnut Korpikasteen kanssa! Tämä peli on aivan epäreilu! Tai edes Kortetuikkeen, hän on mestarini! En osaa kuitenkaan tehdä yhteistyötä Varpulaulun kanssa! Ei hän tee koskaan mitään!” Sielutassu nurisi, kun ryhdyimme valmistelemaan pelitaktiikkaamme. Toisin sanoen miettimään mihin aarteet saisi hyvin piilotettua, jotta se olisi tarpeeksi selkeässä paikassa, mutta ei liian helppo varastettavaksi. En arvostanut nuoren naaraan puhetta. Hän sentään puhui minun kissasta, joka sattui olemaan minun veljeni! Ainoa verellinen sisarukseni, jonka suostuin myöntämään olevan sukua minulle!
“Näytä hieman arvostusta! Varpulaululla voi olla paljonkin taitoja joita et tiedä! Vaikka tietysti et tulisi päihittämään minua edes pienen armeijan kanssa, et saa puhua tuolla lailla vanhemmista kissoista! Etenkään veljestäni!” murarhdin Sielutassulle. Hän pysyi hetken hiljaa, mutta mutisi sitten anteeksipyynnön. Oli hänellä otsaa! Vaikka Varpulaulu ei ollut ollut yhtä aktiivisesti klaanin tehtävissä mukana kuin aikoinaan, osasi hän varmasti vielä jotain, eikö? Ehkä hänellä olikin ässä hihassaan.
“Menkäähän nyt piilottamaan keppinne niin me keksimme paikan tälle puun kuorelle”, Kortetuike ohjeisti ja vilkuili ympäriinsä. Ojensin hänelle aarrettamme. Voisi hänkin ottaa ohjat. Ehkä hänellä oli jokin mahtava suunnitelma mielestään, josta en voinut tietää. Olihan hän sentään ollut mukana pelastamassa entistä päällikköämme ja parantajiamme aikoinaan, kun Kuolonklaani piti Eloklaania kynsissään. Kai hänellä silloin pitäisi olla jotain taitoa suunnitella?
“Voin pitää huolta Sielutassusta, jos tahdot. Voin näyttää sille nuorelle mistä todelliset soturit on tehty!” naukaisin ja vilkaisin lapani ylitse kohti Varpulaulua ja Sielutassua. Rökittäisin oppilaan ja näyttäisin kuinka helposti se minulta kävi. Todistaisin, että olin todella paras.

//Korte? Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin, kun Mustikkapyörre pesi haavaansa huolellisesti. Koin hienoista huolta klaanitoveriani kohtaan. Hän oli satuttanut itsensä niin monta kertaa ja vielä aika vakavasti joka kerralla. Toivoin, että huono onni päättyisi tähän ja hän pysyisi tästä lähtien turvassa.
“Haittaako, jos pesen korvasi? Sinulla on roskia ympäri turkkia”, naukaisin katsellen mustavalkoisen naaraan sekaista ohutta turkkia. Hän päästi hyväksyvän naukaisun ja aloin töihin.
Nappasin hampaillani sammaltukkoja pois karvojen seasta ja vaikka nuoleminen koski leukani haavaan hiukan, kävin silti läpi naaraan turkkia hyvin huolellisesti.
Soturi kehräsi tyytyväisen oloisena. Hänestä mahtoi tuntua mukavalta, kun likainen turkki puhdistui nuolaisu kerrallaan. Uskoin liikkeiden myös lämmittävän häntä, sillä tärinä hiipui lähes olemattomiin.
Huomasin paalavani mielessäni aikoihin, joilloin olimme Blackin kanssa pesseet toisemme pitkien seikkailuretkien jälkeen. En sen jälkeen ollut ollut juuri kenenkään kanssa näin lähekkäin.
Hilehuurre oli minulle hyvin tärkeä ystävä, mutta me emme juurikaan viettäneet aikaa tällä tavoin. Kolli oli yleensä paljon aktiivisempi kuin muut ja saimme aina olla tekemässä jotakin hänen kanssaan.

//Mustikki?

Kirjoittaja: Saaga

Räpäytin silmiäni pari kertaa sulatellen Kortetuikkeen sanoja. Hänen kutsuessa minua erinomaiseksi soturiksi Sielutassun edessä olin ajatellut sen vain naaraan niskoitteluun vastaamisena, mutta nyt sanat tuntuivat merkitsevän jotakin.
Käännyin nuolemaan rintaani hämmentyneenä pari kertaa. En ollut varma mitä minun pitäisi vastata. Kiitos ei tuntunut tarpeeksi vahvalta sanalta, mutta sitä pahempi olisi olla sanomatta mitään.
Korvani kääntyivät, kun kuulin metsän siimeksestä ääniä. Se oli iltapartion puheensorinaa. Hetken ajan olin ollut kaukana tavallisesta elämästäni, arjesta. Olin elänyt omassa kuplassa Kortetuikkeen, Korpikasteen ja Sielutassun kanssa nelin metsässä harjoituksissa.
Koko leirin tohinan ja tavallisten tehtävieni tuoma stressi paiskautui päälleni yhdessä humauksessa. Se oli niin suuri lasti, että meinasin lentää kumoon. Tunsin, kun ilo pakeni uloshengitykseni kautta kehostani ja sai tassuni taas painaviksi.
“Varpulaulu, oletko kunnossa?” Kortetuike herätti minut ajatuksistani hellästi tökkäämällä. Säpsähdin ja loikkasin takaisin käpälilleni istuma-asennostani.
“Kyllä”, naukaisin pakotetun iloisella äänellä, “ja kiitos.”
Tiesin kuitenkin ystäväni näkevän lävitseni. Hän tiesi aina vaikkei edes kysynyt mitään. Räpyttelin silmiäni koittaen saada niihin taas luonnollisemman ilmeen ja rentouttaa lapani.
“Meidän pitää varmaan mennä”, Kortetuike sanoi, kun Sielutassun ääni kiiri korviimme kertoen hänen löytäneen sopivat esineet pelivälineiksi. Nyökkäsin vaaleaturkkiselle kollille ja seurasin tätä kevyillä loikilla muun porukan luokse. Olin epämielyttävän tietoinen pitkän turkkini rähjäisyydestä enkä ihmetellyt lainkaan miksi Sielutassu oli sanonut mitä oli sanonut.

//Korte? Korpi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En voinut olla ihastelematta Korpikasteen kekseliäisyyttä. Hänen seuraava harjoituksensa kuulosti jopa vielä paremmalta kuin edellinen! Tai ainakin hauskemmalta. Tunsin vatsanpohjassani lepattelevan perhosia, kun Korpikaste ilmoitti haluavansa minut tiimiinsä. Olin enemmän kuin mielelläni mukana hänen tiimissään, mutta käännyin siitä huolimatta katsomaan Varpulaulua odottavasti. Olin kutsunut hänet mukaan näihin harjoituksiin, enkä halunnut hänestä tuntuvan siltä että jätin hänet tuuliajolle. Kun kolli kuitenkin ilmoitti tiimijärjestelyjen käyvän hänelle, kasvoilleni levisi helpottunut hymy.
Sielutassu yritti alkuun nurista vastaan saadessaan Varpulaulun parikseen, mutta torppasin hänen vastaväitteensä heti alkuun. Varpulaulu oli erinomainen soturi, ja Sielutassun olisi opittava tulemaan toimeen erilaisten kissojen kanssa. Jos aina saisimme tehdä mielemme mukaan, meiltä jäisi tärkeitä oppeja oppimatta.
Kun homman juju oli selvä, aloimme etsimään sopivia pelivälineitä kummallekin tiimille ryöstämistä varten. Sielutassu pomppi katsomaan lähimaastosta jotakin välinettä hänen ja Varpulaulun tiimille sillä välin kun Korpikaste kierteli harjoitusmontun reunoja etsiskellen meidän tiimillemme aarretta.
Myös minä ja Varpulaulu ainakin näennäisesti tutkimme maastoa, mutta hivuttauduin ohimennen kollin viereen ja naukaisin hieman pahoittelevaan sävyyn: “Toivottavasti Sielutassu ei aiheuta sinulle liikaa päänvaivaa. Hän on hyvä oppilas, mutta joskus hän sanoo asioita ennen kuin ajattelee loppuun asti.” Silittelin toisella käpälälläni isohkoa kiveä, kuin olisin harkinnut sitä pelivälineeksi, mutta todellisuudessa harhautin itseäni rinnassani yhtäkkiä voimakkaasti hakkaavalta sydämeltäni, kun lisäsin: “Minusta sinä todella olet erinomainen soturi, vaikka sinusta ei ehkä ole tuntunut siltä viime aikoina. Ihailen sinua ja vahvuuttasi kovasti, ja toivon että Sielutassu osaa ottaa oppia näistä piirteistäsi tänään.”

//Varpu tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Korpikasteen ehdotus oli hyvä, mutta se tarkoitti, että minun pitäisi osallistua. En ollut varma kuinka hyvä olisin, joten pyrkisin Kortetuikkeen joukkueeseen. Hän ei pahastuisi, jos pilaisin kaiken.
“Haluaisin olla Kortetuikkeen kanssa samassa joukkueessa!” siskoni kuitenkin ehti sanomaan. Häntäni kääntyi hermostuneesti spiraalille. Kortetuike katsoi minuun. Pudistin päätäni.
“Se käy”, nau’uin. Haluaisin kerrankin tehdä jotain kuten normaali kissa. En kaivannut Kortetuikkeen huolenpitoa. Osasin itse pitää omat puoleni.
Olin taistellut siskoani vastaan rutkasti oppilasaikoinamme, joten tietäisin tämän taidot. Kortetuikkeen kanssa en ollut taistellut, mutten ollut varma taistelisiko hän edes leikkimielisessä harjoituksessa. Sielutassustakaan en juuri tiennyt, mutta uskoin voivani mukautua hänen taitojensa tuomiin etuihin.
“Miksei kukaan kysy minulta, haluanko tuota tiimiini?” Sielutassu nurisi painottaen tuo-sanaa kuin olisin ollut ryhmän surkein kissa. Ehkä olinkin, mutta oppilaalla ei ollut oikeutta sanoa niin. Huiskaisin häntääni ja valmistauduin puhumaan vastaan.
Kortetuike ehti kuitenkin ensin: “Sielutassu, Varpulaulu on erinomainen soturi. Te olette hyvä tiimi. Sitä paitsi sinun täytyy opetella toimimaan kaikenlaisten kissojen kanssa, jos haluat klaanisi parasta.”
Sielutassu nyökkäsi hiukan vastahakoisena, mutta astui kuitenkin viereeni. Olin nuorta oppilasta hiukan suurempi, mutta hän kasvaisi selvästi kokoisekseni. Koitin kuitenkin pitää arvokkaamman kissan asemastani tiukasti kiinni. Oppilaiden tuli kunnioittaa sotureita.
“Hyvä, etsitään jokin esine pelivälineeksi”, Korpikaste naukaisi rikkoen ympärillemme laskeutuneen epämiellyttävän hiljaisuuden. Kortetuike nyökkäsi Sielutassulle merkin lähteä esinejahtiin, jotta voisimme aloittaa.

//Korte? Korpi?

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetuikkeen kysyessä jahka minulla oli lisää taistelutekniikoita opetettavaksi Sielutassulle jouduin taas kaivamaan aivojeni mielikuvituksellista puolta yrittääkseni keksiä jonkin toisen harjoituksen. Jonkin lyhyen varmasti keksisin, mutta mitä voisimme tehdä, jossa kaikki pääsisivät olemaan osallisia? Jotain, jossa voisimme kaikki tehdä jotain, mutta pääsisin silti näyttää omaa taitavuuttani.
Heilautin häntääni pohtivaisesti maata pitkin ja yritin keksiä jotain mielenkiintoista tekemistä. Olisin voinut ehdottaa jotain sellaista, kuten harjoitus, jonka mestarini oli pitänyt minulle joskus. Siinä olimme yrittäneet löytää ja napata mestarimme. Toki silloin olin onnistunut putoamaan puusta ja lyömään pääni. Ehkä olisi parempi keksiä jotain muuta. Etenkin, kun harjoitus oli vienyt silloinkin niin kauan.
“Harjoitukset, harjoitukset, harjoitukset”, mutisin itsekseni ja poljin maata etutassullani yrittäessäni keksiä jotain. Miten luovien ideoiden saaminen saattoi olla toisinaan niin hankalaa? En saattanut ymmärtää.
“Kuinka olisi, jos jakautuisimme kahteen joukkueeseen ja tehtävänä olisi viedä toisen joukkueen esine ja viedä se omalle puolelleen?” ehdotin lopulta. Muut eivät ainkaan suoraan tyrmännyt ehdotustani, joten päätin että se oli lopullinen päätös.
“Haluaisin olla Kortetuikkeen kanssa samassa joukkueessa!” ilmoitin pikaisesti ennen kuin joukkueita ehdittiin vielä sopia. Halusin kollin kanssa samaan joukkueeseen ja halusin näyttää kuinka taitava kissa todella olin. Tekisin heidät ylpeäksi. Tekisin hänet ylpeäksi. Pitäisin huolta, ettei Kortetuike koskaan unohtaisi kuinka upea olin. Pitäisin huolta, että hän ymmärtäisi kuinka kehuttava kissa olin. Että hän ymmärtäisi kuinka täydellinen olin. Kuinka minä ansaitsin kaiken hänen arvostuksensa. Kuinka hänen tuli olla iloni lähde. Minun onnen nektarini.

//Varpu? Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kahistelimme pensaikossa Varpulaulun kanssa ja yritimme pitää niin paljon ääntä kuin meistä vain lähti. Katkoimme oksia, astuimme rutiseville lehdille ja raavimme puunkaarnaa kynsillämme. Siitä oli apua Sielutassulle, joka minun silmiini näytti onnistuvan yllätyshyökkäyksessään kiitettävästi, vaikka Korpikaste pääsikin nopeasti takaisin niskan päälle. Rinnassani tuntui ikävä muljahdus, kun katsoin oppilaani epätoivoista yritystä puolustautua Korpikasteen vastaiskulta. En voinut olla huolestumatta oppilaani puolesta, vaikka tiesin, että he pitivät kynnet piilossa eikä tämä ollut mikään oikea taistelutilanne. Minä luotin Korpikasteeseen – hän ei satuttaisi Sielutassua.
Korpikasteen antaessa hieman räjähtäneen näköiselle nuorukaiselle palautetta suorituksestaan hyppelin heidän luokseen aukiolle Varpulaulu kintereilläni. Kehuin sekä Sielutassua että Korpikastetta heidän suorituksistaan, ja kun Korpikaste puolestaan kehui minun ja Varpulaulun panostusta, vilkaisin toiseen kolliin lämpimästi hymyillen. Varpulaulu oli jättäytynyt hieman sivummalle seuraamaan keskusteluamme, mutta hänen huulillaan käväisi pieni hymynkare, kun hän huomasi katseeni.
“Aiotko opettaa Sielutassulle vielä muitakin taistelutekniikoita?” kysäisin Korpikasteelta. “Minä ja Varpulaulu voimme varmasti olla avuksi myös niissä jotenkin.” Vinkkasin Varpulaululle leikkisästi silmää ja käänsin sen jälkeen huomioni takaisin Sielutassuun ja Korpikasteeseen.

//Varpu tai Korpi?

Kirjoittaja: Soturikissa

Päästyämme leiriin, ja vihdoinkin parantajalle, Leimusilmä tuli heti luokseni. Hän katsahti haavani ja työnsi siihen heti hämähäkinseittiä. Kolli antoi minulle joitain yrttejä sekä tunki jotain ainetta kaulani haavaan. Hän kertoi sen estävän haavan tulehtumista, ja että minun oli tärkeä pitää haavat puhtaana.
Olin taas parantajien pesällä, mutta tällä kertaa ketun takia, viimeksi olin tippunut jokeen. Molemmilla kerroilla Nopsaliekki oli pelastanut minut. Molemmilla kerroilla hän oli tuntunut välittävän minusta. Aivan kuin hän ei olisi heti halunnut minun kuolevan, hän muistutti paljon isääni. Ehkä minä saatoin jopa tykätä hänestä, ehkä saatoin tuntea tunteita häntä kohtaan. Ehkäpä hänkin…

”Huomenta”, toivotin Nopsaliekille seuraavana aamuna. Yritin hymyillä ja kuulostaa mukavalle, mutta suustani pääsi ulos vain heikon oloinen tervehdys. Nopsaliekillä oli ilmeisesti haava kuosn, jonka päättelin hänen hiljaisuudestaan ja Leimusilmän antamasta luvasta puhua.
”Kuinka voit?”, Nopsaliekki yritti puhua, hyvinhän se meni! ”Vaikutat olevasi aika kylmissäsi”, hän jatkoi kun en itse osannut vastata. Tottahan se oli, tärisin, mutten huomannut sitä itse, sillä ohuen turkkini takia olin kylmissäni koko lehtikadon.
”Tahdotko tulla viereeni?”
Nousin hitaasti ja astuin pari askelta, sitten kaaduin nopsaliekin viereen kuitenkin varoen hänen haavojaan. Makasin nyt hänen vieressään, kollin lämpö vähenti tärinääni. Aloin nuolemaan tassuani, koska kaulassa oleva haavani kaipaili puhdistamista. Haavan puhdistaminen sattui myös, sillä liikutin automaattisesti käpälääni ja täten rintaani.
”Sattuuko haavaasi paljonkin?” Nopsaliekin ääni kuului hieman hiljaisempana koska korvani oli aivan tämän kuonon edessä.
”Luulen että kestän”, en voinut sanoa kyllä tai ei, koska sitten valehtelisin. En tykännyt valehtelemisesta. Jäiköhän Nopsaliekille paha mieli, kun en kysynyt häneltä samaa?

Kun olin valmis haavani pesemisen jälkeen, minulla oli jälleen kerran kylmä. Painauduin Nopsaliekkiä vasten entistä kovemmin, ja jopa kiehnäsin häneen.

Kirjoittaja: Käärmis

Ehdotukseni otettiin vastaan melko myönteisen oloisesti ja tunsin suurta ylpeyttä asiasta. Se vain osoitti, että todella olin mestari materiaalia ja pystyisin kouluttamaan omaakin oppilastani mainiosti, jos vain niin tahdoin!
Kortetuike ja Varpulaulu päättivät pitää ääntä viedäkseen huomiotani Sielutassusta ja auttaakseen häntä suorituksessaan. Olihan välillämme aika iso taitoero. Minä olin täysikasvuiunen soturi, joka oli tarpeeksi taidokas huomaavaan myös minua lähestyvän soturin piilosta aivan varmasti! Sielutassu sen sijaan oli vielä oppilas. Ehkä jo hieman kokeneempi, mutta silti aivan liian kokematon minuun verrattuna. Hänellä oli vielä pitkä matka edessään.
Kuitenkaan lähetettyäni Sielutassun piiloonsa, kun sain harjoituksen ajatuksen viimein uppoamaan hänen paksuun kalloonsa en kuullut rahinaa ja kahinaa pensaista vaan sen sijaan hiljaista supinaa.
“Oletteko hereillä siellä?” huudahdin ääntä kohti ja sain vain vastaukseksi jotain myöntävää kortetuikkeelta. Tarpeeksi hyvä kai sekin oli. Kunhan vain pääsisimme aloittamaan. Halusin näyttää taitojani hieman muillekin, vaikka se ei nyt oikeasti ollut harjoituksen tarkoituksena. Halusin, että muut ymmärsivät kuinka taidokas ja hieno soturi todella olin.
“Sielutassu, voit lähteä nyt liikkelle! Koita olla mahdollisimman hiljaa, jotta hyökkäys tulee oikeasti yllätyksenä!” ilmoitin oppilaalle pusikkoihin, vaikka en edes oikeasti tiennyt oliko hän siinä suunnassa enää. Toivoin kuitenkin, että oli, koska se helpottaisi minun tehtävääni erityisen paljon.
Kuulostelin tarkasti ympäristöäni, jotta saisin vihjeen siitä, mistä päin hyökkäys tulisi, mutta Kortetuike ja Varpulaulu todella taisivat ottaa tehdävänsä tosissaan, sillä heidän pitämänsä ääni alkoi todella sekoittaa pakkaani. Kuinka ärsyttävää! Ei olisi koskaan pitänyt ehdottaa Sielutassun avustamista! Olin luullut, että tämä olisi ollut paljon helpompaa!
Kun hyökkäys viimein tuli, oli minulla vain pari silmänräpäystä aikaa reagoida. Koetin kierähtää väistääkseni hyökkäyksen. Sielutassu kuitenkin ponnahti äkkiä uuteen suuntaan, johon olin väistänyt. Silloin päätin, että leikki oli loppu ja nyt ryhdyttäisiin koviin otteisiin. Ravistin itseäni niin kovaa, kuin vain saatoin, jotta saisin nuoren, mustan oppilaan päältäni ja voisin itse ottaa hyökkäys aseman. Hyökkäys oli aina ollut vahvuuteni.
Mätkäytin nuoren naaraan maahan ja hän inahti yrittäen mäiskiä minua samalla tassuilaan. Sihahdin hänelle ja läimäisin tätä korville.
“Oikeassa tappelussa kuolet tätä menoa. Älä anna vastustajalle koskaan mahdollisuutta hyökkäykseen. Aloituksesi oli hyvä toki”, naukaisin, kun tokkurainen oppilas pääsi nousemaan takaisin pystyyn.
“Korpikaste on oikeassa. Sinun täytyy pitää huolta, että muistat omat ja vastustajasi vahvuudet ja heikkoudet”, Kortetuike naukui samalla, kun tuli esiin. Pörhistin rintaani ylpeänä.
“Katsos, eikö minusta tulisi jo hyvä mestari tätä menoa?” naurahdin hieman, mutta kysymys oli pohjimmiltaan oikea. Tahdoin saada kehuja omasta suorituksestani.
“Kyllä sinulta näyttäisi harjoitusten kehittäminen sujua”, valkea kolli naukaisi. Kehräsin mielissäni ja vilkaisin sitten veljeeni, joka norkoili lähistöllä hiljaa.
“Olitte tekin ihan hyviä omassa tehtävässänne. Mekkalointinne todella häiritsi keskittymistäni”, naukaisin vielä kolleille yhteisesti.

//Varpu? Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Miksi meidät aina laitetaan samaan partioon?” Nurinani oli hädin tuskin muiden kuultavissa, kun laahustin mestarini perässä muun partion mukana. Vähän matkan päässä edessämme kulkivat Varjoliekki ja Helletassu, enkä minä voinut ymmärtää, mistä hiirenaivoisesta syystä Käärmekulta oli päättänyt, että heidät olisi hyvä idea laittaa samaan metsästyspartioon kanssamme. Mukana oli myös Hiilihammas siskoni Purotassun kanssa, mutta juuri nyt minua ei houkuttanut jutella edes hänelle. Murhaava katseeni oli vain ja ainoastaan naulittuna Helletassun selkään.
“Tänään saatte koettaa saalistaa omillanne”, Hiilihammas selitti yhteisesti meille oppilaille, kun saavuimme isommalle aukiolle. “Pysytelkää metsässä, älkääkä vain Tähtiklaanin tähden yrittäkö ylittää mitään jokia. Vesi on vielä aivan liian kylmää pulahtamiselle.”
Helletassu oli onnekas, että Purotassu sattui olemaan välissämme. Muuten olisin varmasti tallannut hänen varpailleen ihan tarkoituksella. Minusta tuntui, että Käämekulta pystyi lukemaan ne ajatukset kasvoiltani ja loi minuun terävän katseen. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja kuuntelin puolella korvalla Hiilihampaan selostusta tehtävänannosta.
“Tapaamme tässä aurinkohuipun hetkellä”, kokenut soturi päätti maukumisensa ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Vihdoinkin vähän toimintaa!
Mestarit ohjeistivat meidät kaikki eri reiteille, jotta emme häiritsisi toistemme saalistamista. Minut ja Helletassu lähetettiin aivan vastakkaisiin suuntiin, mikä epäilemättä johtui mestareidemme epäluottamuksesta meitä kohtaan. Väliemme selvittely oli viime aikoina ollut kohtuullisen fyysistä mutta tuloksetonta, sillä olimme niin tasaväkisiä. Miten ärsyttävää.
No, jos en voinut rökittää Helletassua voimien mittelössä, voisin ainakin viedä leiriin enemmän tuoresaalista kuin hän. Se jos mikä saisi hänet muuttumaan vihreäksi kateudesta.
Hiippailin aluskasvillisuuden lomassa eteenpäin itsekseni myhäillen, kuvitellen jo tyrmistyneen Helletassun ilmeen, kun palaisin mukanani kasapäin riistaa. Tähtiklaanin täytyi suosia minua, sillä ei mennyt aikaakaan kun nenäni nappasi tuoreen jäniksen tuoksun. Jänikset eivät olleet helppoja napata, mutta niistä riittäisi syömistä koko joukolle – sekä kadehdittavaa Helletassulle.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin löysin suunnan, josta haju tuli. Huomaamaton liikuskelu ei ollut ominta alaani, mutta kun viimein huomasin pitkäkorvan napsimassa lehtien alkuja pensaan juurella tajusin, että yllätyselementti oli yhä puolellani. Yksi voimakas loikka ja olisin niskan päällä.
Olin jo ponnistamassa jänistä kohti, kun jostain sivultani saalistani kohti vilahti punertava hahmo. Aivoni eivät siinä hetkessä ehtineet rekisteröimään, kuka kyseessä oli, vaikkakin alitajuntani oli täytynyt tunnistaa ryökäleen matalan murinan karatessa tahattomasti kurkustani. Murina kiiri myös jäniksen korviin, ja se jätti jälkeensä vain heiluvat pensaan oksat, kun se ampaisi pakosalle. Minä en kuitenkaan lähtenyt sen perään vaan hyppäsin äristen Helletassun selkään, joka yritti yhä selvästi tavoittaa jäniksen. Minun jänikseni!
“Senkin ketunläjä!” sähisin tasapainoillessani ikätoverini selän päällä. Upotin kynteni hänen turkkiinsa ja yritin saada hänet kaadetuksi kumoon painollani. “Yritit varastaa minun saaliini! Eikö sinulla ole mitään kunniaa?”
En edes tiennyt, miten Helletassu oli eksynyt minun alueelleni, mutta se tuntui tässä tilanteessa vähäpätöiseltä. Olimme nyt kaksin, eikä kukaan ollu estämässä meitä kohtaamasta toisiamme kuin kolli kollia.

//Helle!?!

Kirjoittaja: Saaga

Lumi oli alkanut sulamaan ja hiirenkorva puski esiin jo hieman värikkäämmässä metsässä. Katselin pieniä nippuja, joista kasvaisi suuria vihreitä lehtiä. Viherlehti. Siitähän nimi varmasti tulikin.
“Noniin”, Nokkospilvi naukaisi herättäen sekä minun että Erhetassun huomion – jälkimmäisen tosiaankin vain hetkeksi. Kolli nimittäin harhautui heti tutkimaan maasta nousevia kasvin tynkiä. Nokkospilvi rykäisi.
“Erhetassu, koita sinäkin kuunnella”, ruskeanvalkoisen naaraan ääni käski. Olin kuullut kaksikon pohtivan aikaisemmin leirissä, oliko ollenkaan hyvä idea laittaa meitä kaksin harjoituksiin. Se oli tehnyt hiukan kipeää, koska koin itseni kuitenkin jollakin tapaa hyväksi oppilaaksi.
“Muistuuko teillä mieleen miten eri saaliseläimiä pitää metsästää?” Kallahämy naukui selvästi jättäen Erhetassun täysin omaan arvoonsa. Ehkä naarasta ei kiinnostanut kuunteliko Erhetassu oikeasti. Sehän oli huonoksi vain Erhetassulle itselleen.
“Mihinköhän etana katosi…” Erhetassu mumisi miltei kuulumattomalla äänellä. Vilkaisin kollia, mutta pidin huomioni mestarissani ja toisessa soturissa.
“Hiiret tuntevat askeleet. Lintujen kimppuun pitää hypätä”, aloitin vaimealla ja varovaisella äänellä. En halunnut olla väärässä, mutta muistin kutakuinkin jokaisen saaliseläimen saalistustavat, joten halusin myös luottaa itseeni. Nokkospilvi ja Kallahämy vilkaisivat toisiinsa ja ehdin jo säikähtää sanoneeni jotain väärin, mutta sotureista vanhempi – Nokkospilvi – nyökkäsi hyväksyvästi.
“Linnut alkavat laulaa hiirenkorvan aikaan. Kuulin sen Medeltä”, Erhetassu naukui etäinen katse silmissään. Nokkospilven maski murtui ja hän murahti vihan pilke äänessään: “Voisitko edes yrittää, Erhetassu?”
Kolli hätkähti, mutta en nähnyt hänen ilmettään. Kallahämy nousi seisomaan ja viittasi hännällään minut mukaani. Painuimme kitukasvuiseen aluskasvillisuuteen puiden väliin. Vielä jonkin matkan päästä kuulin Nokkospilven kipakan äänen, kun naaras läksytti oppilastaan.
“Haluatko koittaa saalistaa jotain vai harjoitteletko ennemmin taistelua?” Kallahämy kysyi. Otin hänen asenteestaan palan itselleni ja esitin ettei mitään ollut tapahtunut. Jos Kallahämy uskoi paremmaksi harjoitella kaksin, olisin samaa mieltä. Tietenkin.
“Alat pian olemaan valmis lopulliseen arviointiin”, Kallahämy sanoi vilkaisten minuun. Tunsin innon nousevan sisässäni ja se heitti suuret korvani pystyyn ja sai silmäni kimmeltävään.
“Älä vielä innostu, sinun täytyy päästä läpi”, Kallahämy naukui hiukan leikkisyyttä äänessään. Tukahdutin iloni, mutta innostus säteili silti jaloissani.
“Voisimmeko kerrata taisteluliikkeitä?” pyysin tunnustelevasti, vaikken edes pitänyt taistelusta. Siinä minulla oli kuitenkin rutkasti kehitettävää. Kallahämy nyökkäsi selvästi tajuten ajatukseni. Naaras nyökkäsi mietteliäänä. Pian hänen silmänsä jo kirkastuivat, kun hän selvästi sai ajatuksen. Kallistin päätäni hiukan.
“Sinä olet nopea ja taitava vaanimaan. Tasapainosi ei ole loistava, mutta ketteryytesi ansiosta pääset nopeasti jaloillesi”, mustaturkkinen naaras sanoi, “Mitkä ovat minun vahvuuteni?”
En heti ymmärtänyt mitä naaras ajoi takaa, mutta päätin silti antaa harjoitukselle mahdollisuuden.
“Puolustautuminen ja sinulla on parempi tasapaino. Nopeus”, sanoin mietteliäästi. Kallahämy nyökkäsi.
“Hyvä, mieti millä tapaa sinun taitosi jäävät minun omieni alle”, hän sanoi. Jäin pohtimaan kysymystä. Olin nopeampi, mutta minulla oli huonompi tasapaino. Voisin päästä karkuun nopeammin. Naaras oli parempi puolustautumaan, minä taas en osannut sitä taikka hyökkäystä lainkaan.
“Minulla ei olisi mahdollisuuksia sinua vastaan, jos hyökkäisin ensin”, totesin ja sain vastaukseksi nopean nyökkäyksen.

Kirjoittaja: Saaga

Katselin kivusta sumein silmin, kun kettu kieri pitkin joen törmää ja kovan räsähdyksen saattelemana päätti päivänsä upoten jäähän. Käännyin vaivanloisesti katsomaan Mustikkapyörrettä, jonka turkki oli veressä. Hän oli pelastanut minut tömähtämällä kettua päin.
Naaras huohotti lyyhistyen maahan, mutta en saanut suustani muuta kuin ilonpurkauksen hänen elossaolostaan. Olin varma, että soturitar oli loukkaantunut kuolettavasti ennen kuin olin ehtinyt hätiin, mutta hän olikin ollut kunnossa. Tai kunnossa ja kunnossa. Syvät, kivuliaan näköiset haavat vuotivat vertamaan ohuelle lumipeitteelle.
Tarjouduin antamaan tukea matkalle takaisin leiriin, mutta kaduin sitä heti ja syvästi, sillä Mustikkapyörre ei vain meinannut ensin keikauttaa minua jaloiltani mutta vielä sai taisteluhaavani särkemään entistä kovemmin. Nielin kuitenkin kivun kuten oikean soturin kuului ja autoin naaraan leiriin saakka valittamatta.
Päästyämme leiriin jokakissan katseet olivat meissä. Kukaan ei kuitenkaan tullut auttamaan ennen kuin pääsimme puoliväliin leiriä parantajan pesää kohti matkatessamme. Mustikkapyörre lyhistyi viime hännänmitoilla ja jouduin pyytämään muita avuksi, sillä omien kipujeni seasta enää kyennyt nostamaan tuota.
Pian makuulle päästyäni menetin itsekin tajuntani hetkeksi. Availlessani taas silmiäni Leimusilmä puuhasi Mustikkapyörteen luona. Huomasin Kääpäpunan istuvan etäämmällä. Hymyilin tälle heikosti.
“Nopsaliekki heräsi”, kolli naukui oitis ja tassutti luokseni, “Älä yritä puhua. Sait aikamoisen haavan kuonoosi.”
Yleensä epävarman kollin sanat liukuivat helposti suusta. Oletin Leimusilmän käskeneen hänen sanoa ne. Katsoin kollia koittaen viestiä ymmärtäneeni ja kiittäväni häntä.
“Ota tästä unikonsiemen. Sinun täytyy levätä”, ruskea soturi naukaisi ja tarjosi siemenen. Nuolaisin sen suuhuni. En tuntenut juurikaan kipua oletin sen johtuvan minulle annetuista yrteistä, jotka maistoin vieläkin suussani. Pian silmäni sulkeutuivat uudelleen tahtomattani.
***
Levottomasti nukutun yön jäljiltä väsynyt kehoni ei paranisi saamistani haavoista nopeasti. Jäisin siis hetkeksi pesään lepäämään ennen kuin pääsisin takaisin soturin tehtäviini. Saman tuomion oli saanut myös Mustikkapyörre.
“Huomenta”, naaras naukui heikolla äänellä. En uskaltanut vastata vaan tunnustelin leukaani käpälälläni.
“Voit jo puhua, haava on ummessa. Ole kuitenkin varovainen, sillä se saattaa aueta uudelleen”, Leimusilmä huikkasi puuhiensa keskeltä. Avasin varovasti suutani, mutta yllätyksekseni en tuntenut juurikaan kipua. Pieni jomotus vaivasi koko kehoani, mutta ei mitään sen vakavampaa.
“Kuinka voit?” nau’uin Mustikkapyörteelle tutkaillen tämän ilmettä. Päätin nousta hieman pystympään. Varovaisesti kokeilin vetää käpäläni alleni ja hienostihan ne sinne menivät. Mukavampi asento antoi minulle kyvyn hymyillä lempeästi ystävälleni.

//Mustikakka?

Kirjoittaja: Soturikissa

Avasin silmiäni hieman. Näin veristä lunta ja Nopsaliekin taistelemassa. Mitä oli tapahtunut? Minun täytyi auttaa häntä! Yritin nousta ylös, mutta yllättävä kipu rinnassani ja kaulassani esti minua. Katsahdin häneen uudestaan, hän taisteli kettua vastaan! Enhän minä voimut jättää Nopsaliekkiä yksin, omatuntoni kärsisi vielä entistä enemmän.
Nousin ylös, vaikkakin koko kehoni vastusti sitä. Päätin sivuuttaa kipuni Nopsaliekin puolesta. Juoksin mahdollisimman nopeasti heitä kohden, sillä yksikin puraisu voisi päättää ystäväni hengen. Kettu oli onneksi nuorehko, mutta niin olin minäkin! Ei Nopsaliekki osannut taistella, hän juuri ja juuri selvisi pientä kettua vastaan!
Näin että kettu oli keskittynyt Nopsaliekkiin, joten hän ei huomannut minua vielä. Kiersin heidät kärsien kauempaa ja tajusin, että he taistelivat melkein joenpientareella. Juoksin kaikilla voimillani päin kettua, jotta saisin sen heitettyä alas jokeen. Pamahdus kylkeen sattui, mutta se uhraus minun oli otettava molempien henkien puolesta. Ketun suusta pääsi kiljahdus, kun se osui ohueen jäähän ja meni siitä läpi.
”Mustikkapyörre, olet elossa!” Nopsaliekki kuulosti helpottuneelta olotilastani. Mielestäni en voinut kovin hyvin, sillä jouduin kaatumaan maahan kivun takia. En ollut ikinä kokenut mitään samanlaista. Nopsaliekki tuli nopeasti vierelleni ja katsoi haavaani nyrpistäen naamaansa.
”Meidän pitäisi varmaan saada sinut parantajalle”, kolli kyllä saisi kävellä sinne ihan itse. Miten minä muka pystyisin siihen itse?
”Voit nojata minuun? Ehkä jaksat siten paremmin?” Ehdotus kuulosti kivalta, ja olihan minun pakko näyttää urhealta soturittarelta. Urhealta, vaikkakin kaikkialle sattui ja minusta tuntui että olin pyörtymisen partaalla. Väänsin itseni ylös ja suorastaan romahdin Nopsaliekkiin. Hän horjahti, mutta piti tasapainon. Nyt alkoi kivulias matka kohti leiriä.
//Nopsa?
//Pian saadaan pennut näille! :3
//Nopsa on kyl pelastanu Mustin aika monesti XD

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu nuoli turkkiaan pontevin kielenvedoin. Vaikka hänen pohjattomalla rohkeudellaan ja uskaliaisuudellaan ei ollut rajoja, pian edessä oleva tilaisuus sai hänen sydämensä tykyttämään villisti ja käpälät hikoamaan. Hän oli ollut koulutuksessa jo määräajan, ja hänen arviointinsa olivat sujuneet Lieskakajon mielestä mainiosti. Kiurutassu oli napannut rastaan ja kaksi hiirtä, käyttäen apunaan mestarinsa opettamia saalistustekniikoita. Eniten Kiurutassua kuitenkin ilahdutti se, että hän saisi soturinimensä yhdessä veljensä Tupsutassun kanssa. Veli oli ainoa sukulainen, ketä hänellä oli enää elossa. Kiurutassu ei oikeastaan edes muistanut vanhemmistaan muuta kuin emon lämpimän ja maitoisan tuoksun, ennen kuin tämä oli nukkunut pois ikiajoiksi eikä koskaan pääsisi näkemään pentujensa soturinimityksiä. Hän nosti päätään ja tuijotteli hämärtyvää iltataivasta, lempeän hiirenkorvan tuulen aaltoillessa hänen ympärillään.
‘Oletko sinä siellä odottamassa meitä?’ Kiurutassu yritti paikantaa emonsa tähdistä, nähdä tämän kirkkaat silmät vielä kerran. Mutta vaikka uskossa oleminen teki hänen olonsa turvalliseksi, hän tiesi ettei näkisi emoaan välttämättä enää koskaan. Hänellä oli kuitenkin kaikki, mitä hän voisi ikinä elämässään tarvita. Hänellä oli Eloklaani, Lieskakajo, Tupsutassu, kaikki muut pesätoverit sekä muita itselleen tärkeitä kissoja. Myös Kehräpentu – nyt jo Kehrätassu – oli muuttanut oppilaiden pesään. Kiurutassusta tuntui ikävältä, ettei hän pystyisi enää käymään yhteisissä harjoituksissa ystävänsä kanssa. Kehrätassusta oli tullut kuitenkin vahva ja innokas oppilas, eikä viheryskän jättämistä jäljistä ollut enää merkkiäkään.
Enempää miettimättä Kiurutassu tassutti oppilaiden pesään viimeisille unilleen soturioppilaana. Tupsutassu oli jo siellä. Kiurutassu tervehti veljeään nuolaisulla korvien väliin ja käpertyessään nukkumaan hän laski tuuhean häntänsä pentuetoverinsa selän suojaksi.

“Herätys, unikeko!” Vaimea huuto havahdutti Kiurutassun unesta. Hän kohotti päätään uneliaasti ja säikähti tajutessaan olevansa yksin pesässä. Kaikki muut olivat jo hereillä.
“Hyvä Tähtiklaani! Me myöhästymme kohta soturinimityksistä!” Tupsutassu kiusoitteli häntä. Kiurutassu ponnahti pystyyn ja pinkaisi aukiolle ehtiäkseen ajoissa. Klaani oli alkanut kokoontua jo yhdeksi suureksi rykelmäksi Litteäkiven ympärille. Jännitys rätisi kuin salamat klaanin keskuudessa. Kiurutassun mestari Lieskakajo seisoi levottomana Litteäkiven juurella vilkuillen välillä ylös Korppitähteen. Kehrätassu ja Sielutassu tuijottivat Kiurutassua silmät ilosta säihkyen. Levoton supina vaimeni, kun Korppitähti käski klaanin koolle.
“Tämä on taas yksi ilonaihe klaanimme elämässä – nimittäin uusien soturien nimittäminen. Kaksi Eloklaanin oppilasta on suorittanut soturikoulutuksensa loppuun.” Päällikkö nyökkäsi kehotukseksi astua eteenpäin.
“Lieskakajo, onko oppilaasi Kiurutassu valmis täydeksi soturiksi?”
Kiurutassu pidätti hengitystä. Mitä Lieskakajo vastaisi?
Lieskakajo nyökkäsi jäykästi. “On, Korppitähti.”
Kiurutassu uskalsi taas hengittää.
Seuraavaksi oli Tupsutassun vuoro. Hänkin sai mestariltaan hyväksynnän – ja aavistuksen enemmän ylistystä.
“Kiurutassu! Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja intomielisyyttäsi, ja täten tunnemme sinut nimellä Kiurusulka.”
“Kiurusulka! Kiurusulka!” Innokas ulvonta kaikui ympäri leiriä. Kiurusulka kehräsi mielissään ja kosketti Korppitähden kanssa kuonoja.
Tupsutassu sai nimekseen Tupsuturkki, joka sopi Kiurusulan mielestä hänen veljelleen mainiosti.
“Tupsuturkki!” Hän ulvoi veljensä nimeä kaikista koviten. Kiurusulka ei malttanut odottaa, millaisia seikkailuja ja kokemuksia hänelle tulisi soturina vastaan!

Kirjoittaja: Käärmis

Juteltuamme tovin Kiurutassun kanssa hieman sivummalla saaliin äärellä jouduimme erkaantumaan omiin puuhiimme. Minun täytyi nimittäin tarkkailla sotureita ja siirtyä jutustelemaan heidän kanssaan ja Kiurutassu siirtyi veljensä seuraksi.

Illan hämärtäessä siirryin oppilaiden pesään, johon kaikki olivat jo ennättäneet kerääntyä omille makuusijoilleen lepäämään. Sanoin hyvät yöni muille pirteästi ja sain vastauksen puolikkaita sieltä täältä takaisin.
Vähitellen silmäni suljettuani päädyin uneen. Tällä kertaa huomattavasti rauhallisempaan uneen – vaikka ei sekään kyllä suoraan sanottuna rauhallinen ollut. Unessani kiersin maailmaa ja näin kaikkea hienoa! Olin kokemassa niin paljon sellaista, jota kukaan muu Eloklaanissa ei voinut edes kuvitella kokevansa!
Tietysti lopuksi uneni tuli päätökseen ja heräsin taas aamulla hoitamaan tavanomaisia tehtäviäni. Tällä kertaa tehtävänäni oli kysyä jahka klaaninvanhimmat tahtoivat sammalensa vaihtoon. Tietysti vastaus oli myöntyvä.

“Sielutassu, lähde mukaan Nokkospilven partioon. Ilmoitan lähdöstäsi Kortetuikkeelle puolestasi”, Käärmekullan nauku yllätti minut, kun palasin viemästä klaaninvanhimpien likaisia sammalia. Partio kelpasi minulle kyllä sen jälkeen.
“Selvä homma, Käärmekulta!” naukaisin vain innokkaasti ja parin rinnan sukaisun saattelemana astelin pikaisesti Nokkospilven, Erhetassun ja Kuutamolaineen seuraan. Nyökkäsin tervehdykseksi pesätoverilleni, joka ei tuntunut edes huomaavan läsnäoloani ollessaan niin omissa maailmoissaan ja sen jälkeen ilmoitin tämän mestarille asiani.
“Olemme lähdössä Kuolonklaanin rajalle, osaathan käyttäytyä?” Nokkospilvi naukaisi selvästi leikillään. Hymyilin soturille ja nyökkäsin itsevarman innokkaasti.
“Osaan minä, lupaan sen!” vahvistin vielä ja lähdin sitten seuraamaan partion johtoon asettuneita sotureita. En keskittynyt asiaan tarpeeksi, mutta mielestäni kahden soturittaren keskustelu tuntui kulkevan välillä hieman kehnosti. Kuutamolaine selitti jotain ja Nokkospilvi nyökkäili vain hiljaa.
Käänsin ennemmin kiinnostukseni Erhetassuun. Hän oli jo puoliksi harhailemassa pois reitiltä. Se ei ollut yllätys. Siitä lähtien, kun nuoresta kollista oli tullut oppilas, olin saanut pohtia miten joku saattoi edes olla yhtä höpsö. Olin luullut Kärpästassua höpsöksi, mutta tämä oli jo aivan omaa luokkaansa!
“Erhetassu. Erhetassu. Erhetassu! Olet menossa väärään suuntaan!” ohjeistin kollia loikkiessani hänen luokseen. Hän käänsi katseensa minuun kuin olisi juuri kasvattanut toisen hännän suoraan hänen edessään. Hetken ajan me vain seisoimme siinä, kunnes toinen oppilas viimein tajusi vaihtaa suuntaansa.
“Älkäähän jääkö jälkeen tai kettu tulee vielä syömään teidät”, Kuutamolaine kiusoitteli. Vilkaisin vain Erhetassua pikaisesti ja ryhdyin kävelemään ripeämmin. Toivottavasti reviirillä ei oikeasti olisi kettuja.
Lähestyessämme Kuolonklaanin rajaa ryhdyin katselemaan ympärilleni hieman tiheämmin. Tiesin, että rajanaapurimme oli ollut rauhanomainen viime ajat, mutta en voinut silti sanoa olevani täysin huoleton lähestyessäni rajaa.
“Kuolonklaanilaisia”, Nokkospilvi naukaisi yllättäen. “Partio, tulossa tänne päin. Käyttäytykää kunnolla älkääkä aloittako minkäänlaista riitaa. Haluamme olla hyvissä väleissä naapurimme kanssa.”
“Selvä, Nokkospilvi!” kuittasin ja katsoin jännittyneenä eteenpäin. Mitä jos Kuolonklaanilaiset ylittäisivätkin rajan? Pääsisimmekö tappelemaan Erhetassun kanssa?
Pian kolmen kissan partio saapui meitä vastaan. Partion johdossa ollut kissa nyökkäsi tervehdykseksi ja Nokkospilvi teki samoin. Katselin, jos olisin nähnyt ikäisiäni kissoja, mutta ainoa, joka näytti olevan edes lähellä oppilaan ikää oli pienikokoinen tummanharmaa kolli sinisillä silmillä. Kuitenkin joku hänen olemuksessaan kertoi minulle, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti kokonsa suhteen.
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain jatkoivat tehtäviään kuin kaikki olisi ollut täysin normaalisti. Toki Kuolonklaani oli naapurimme, joten tavanomainen raja kohtaaminen oli varmaankin melkoisen normaalia.
Käänsin katseeni takaisin eteenpäin ja päätin keskittyä taas partiointiin.

Kirjoittaja: Käärmis

Parantajakolli vaikutti yllättyneeltä Kääpäpunan toteamuksesta. Ruskeaa soturia alkoi nolottaa. Mitä jos klaani lähettäisi hänet pois, koska hän ei osannut toimia soturina – ja vielä myönsi sen itse! Kuitenkaan Leimusilmä ei arvostellut häntä – ainakaan suoraan. Sen sijaan mustavalkoinen parantaja kysyi, miksi hän niin ajatteli.
“En ole luonteva sotureiden tehtävissä. Olen kehno saalistamisessa ja sitäkin surkeampi taistelemaan. Ainoat asiat, joita osaan on juosta karkuun ja piiloutua”, Kääpäpuna myönsi hiljaa ja jatkoi siivousurakkaansa. Hän ei halunnut niinkään kiinnittää sen suurempaa huomiota itseensä. Asia oli niin kuin se oli, ei kukaan sille mitään mahtaisi. Ei hän voinut olla hyvä kaikessa – vaikka ei hän oikeastaan ollut hyvä juuri missään.
“En sanoisi, että syy surkeuteeni olisi siinä, etteikö minua osattaisi opettaa tarpeeksi hyvin, minä en vain opi asioita, joita minulle halutaan opettaa”, kolli totesi vielä siivoamisen sivussa. Hän piti katseensa matalalla, jotta ei joutuisi kohtaamaan Leimusilmän katsetta. Hän tiesi olevansa hyödytön, mutta kun toiset totesivat samaa, hänen oli vaikeaa katsoa heitä silmiin. Se teki totuudesta vain aidomman.
Kotiutuminen Eloklaaniin oli ollut ristiriitaisella tasolla vaikeudessaan. Muut kissat olivat erittäin mukavia ja Kääpäpuna arvosti heitä ja heidän työskentelyä kovasti, mutta samalla hänestä tuntui, että hän oli jatkuvasti arvostelun ja inhon keskellä. Koskaan ei voinut tietää mitä muiden kissojen päissä liikkui, joten oli vaikea sanoa hyväksyivätkö he häntä todella joukkoonsa.

//Leimu?

Kirjoittaja: Saaga

Kallistin päätäni kuullessani Kortetuikkeen selityksen. Yritin parhaani mukaan sulatella juuri kuulemaani, mutta loogisuus oli kaukana tunteista ja juuri nyt tunteet tuntuivat valtaavan koko tunteikkaan mieleni. Vai että Kortetuike oli komea, mukava, ymmärtäväinen ja vielä noin ajattelevainen.
“Jaa, kiintoisaa”, vastasin ja siirsin katseeni Kortetuikkeesta omiin tassuihini. Turkillani kulki tuttu kihelmöinti, kun sydämeni hakkasi rinnassani.
Pian se loikkaisi ulos kehostani, rikkoisi pari kylkiluuta ja huutaisi Kortetuikkeelle kuinka ihastukseni häneen kasvoi hetki hetkeltä. En kuitenkaan ikimaailamssa kertoisi kollille sitä.
“Oletko”, Kortetuike aloitti ja empi hetken ennen kuin jatkoi, “oletko itse koskaan ajatellut asiaa tältä kantilta?”
“En, mutta nyt ajattelen”, naukaisin heilauttaen häntääni. Kortetuike naurahti.
“Oletteko hereillä siellä?” Korpikasteen huudahdus sai molemmat meistä säpsähtämään ja kääntämään katsemme eri suuntiin.
“Kyllä vain”, Kortetuike vastasi naaraalle ja loikkasi maan tasalle kaatuneen puun rungolta, jolle oli istahtanut odottamaan. Minä vilkuilin häntä seuratakseni samaa käytöstä oikean lopputuleman varmistamiseksi. En halunnut tehdä tehtävääni väärin, sillä olinhan täällä täysin vapaaehtoisesti. Ei toisten pitäisi oppilaan lisäksi joutua kouluttamaan vielä minuakin.

//Korte, Korpi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ilokseni Varpulaulu oli suostunut pyyntööni ja tullut mukaani. Olimme löytäneet hyvän väijymispaikan erään kaatuneen puun päältä. Sitä verhosi runsasoksainen pensas, johon oli ilmestynyt jo pieniä vihertäviä nuppuja. Oksien läpi pystyimme tähyämään piilosta käsin Korpikastetta ja Sielutassua, jotka kävivät yhä läpi tulevan harjoituksen ohjeistusta.
“Miksi sinä et opeta Sielutassulle taistelua?” Varpulaulun varovainen kysymys sai minut kääntämään huomioni hetkellisesti pois oppilaastani ja Korpikasteesta. Olin kuullut tuon kysymyksen monta kertaa aiemminkin, mutta yleensä kysyjän äänensävy oli tihkunut paheksuntaa. Varpulaulu ei vaikuttanut paheksuvan minua, hän oli vain utelias.
“No, yksi syy siihen on, että en osaa”, tunnustin pienen hymyn karehtiessa naamallani. Varpulaulu höristi korviaan. “Toinen syy on, että minä en taistele. En edes leikilläni harjoituksissa. Päätin jo nuorena omissa taisteluharjoituksissani, että en käyttäisi omia kynsiäni toista kissaa vastaan missään tilanteessa. Väkivalta on kierre, joka ei katkea lisäämällä väkivaltaa. Siksi en voi opettaa Sielutassulle taistelua. Mutta ymmärrän sen olevan tärkeä perinne klaanissamme enkä halua estää häntä oppimista sitä, jos hän niin tahtoo.”
Olin selittänyt tämän saman asian monille muillekin, ensimmäisen kerran jo oppilasikäisenä omalle mestarilleni. Muiden reaktiot vaihtelivat neutraalista epäuskoiseen ja epäuskoisesta vihaiseen. Osa piti sitä loukkauksena soturilakia kohtaan, kun pidättäydyin osallistumasta veren vuodatukseen klaanien välillä. En kuitenkaan voinut esittää olevani kuin joku muu, ja siksi pidin pääni epäilijöistä huolimatta.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Eloklaanin reviiri oli uskomaton! Se oli suuri ja täynnä kaikkea tutkittavaa ja vaikka käpäliäni särki leiriin palatessa ei into kertoa jokaiselle vastaantulijalle hienosta seikkailusta hiipunut. Leiriin palatessamme Uskolintu kysyi minulta jaksaisinko vielä lyhyet taisteluharjoitukset veljeni kanssa. Halusin kieltäytyä mutten antaisi Muurahaistassulle sellaista tunnetta, että olin häntä kovastikin heikompi.
Matkasimme aukiolle, jossa taisteluharjoitukset pidettäisiin ja Uskolintu näytti minulle rauhallisesti kuinka liike, jolla hyökkäisin veljeäni vastaan, kuului suorittaa. Hoin ohjeita eräänlaisena mantrana päässäni ennen kuin loikkasin, kyyristyin ja huitaisin juuri niinkuin mestarini oli käskenyt.
“Hienosti meni”, Uskolintu pääsi jo kehumaan, mutta Muurahaistassun kasvoille oli piirtynyt närkästynyt ilme. Säikähdin sitä aikalailla ja katsoin kaikki aistit valppaana mitä kolli seuraavaksi tekisi.
“Rusakkotassu. Miksi sinä osuit minuun?” Muurahaistassu kysyi uhkaavasti. Kurtistin kulmiani. Eikö taisteluharjoitusten idea ollut osua toiseen ja taistella?
“Voi ei, sattuiko pientä Muurahaispentua kovastikin?” ilkuin virnistäen. En tarkoittanut sitä oikeasti pahalla vaan ajattelin tehdä tilanteesta leikkiä, mutta veljen ilme kääntyi vielä uhkaavammaksi. Raivo roihahti hänen silmissään. Astuin askelen taaksepäin ja kyyristyin hieman suojaten kylkeäni hännälläni.
Muurahaistassu oli käynyt kimppuuni aiemminkin niin en ihmettelisi, jos hän tekisi niin taas vetäessään kanin papanan nenäänsä. Korvani painuivat luimuun ja karvani nousivat pystyyn vaistomaisesti, kun Muurahaistassu nojautui lähemmäs.
“Sano se uudelleen”, hän naukui ääni täynnä vastenmielistä itsevarmuutta. Ennen kuin ehdin hiirtä sanoa oli Sädesäihke jo vetäissyt oppilaansa kauemmas minusta.
Katsoin helpottuneena vanhempaa kollia ja ryhdistäydyin siloitellen karvani. En näyttäisi pelkoa. En enää ikinä. Minä olin vahva, vakuutin itselleni.

//Murkku?

Kirjoittaja: Saaga

Hätkähdin hiukan, kun Kortetuike lähestyi minua. Luulin että molemmat soturit osallistuisivat oppilaan kouluttamiseen joten olin tietysti heti hämilläni, kun kolli tuli minun puheilleni. Hetken ehdin ajatella tehneeni jotain väärin, mutta en sittenkään ollut lirissä.
“Korpikaste pitää Sielutassulle vaanimisharjoitukset”, selitti Kortetuike luokseni asteltua. “Sielutassun tehtävä on yrittää yllättää Korpikaste ja hyökätä hänen kimppuunsa. Minä autan Sielutassua kahistelemalla pensaita ja katkomalla oksia lähiympäristössä. Haluaisitko tulla mukaani?”
Henkäisin hiukan yllättyneenä ja tunsin karvojeni nousevan hiukan, kun kylmät väreet kulkivat korvistani hännänpäähän saakka. Tunsin Kortetuikkeen arvioivan katseen turkillani ja koitin silotella sitä parhaani mukaan. En halunnut toisen huomaavan kuinka jännittynyt olin.
“Käyhän se”, vastasin varovasti. Nousin jaloilleni ja loikin sulavin liikkein Kortetuikkeen perään. Soturi kulki lumen alta paljastuneen kitukasvuisen aluskasvillisuuden joukossa. En voinut olla ihailematta hänen sulavalinjaista kehoaan ja lihaksia, jotka myötäilivät tassujen liikettä. Pitkä häntä puolestaan mutkitteli juuri oikealla korkeudella maasta tasapainottaen kissan kulkua.
Pidätin hetken hengitystäni, kun Kortetuikkeen kiilamainen pää käännähti tarkistamaan että olin vielä mukana. Katsoin oitis muualle, mutten voinut olla vilkaisematta nopeasti uudelleen ja vastaamatta tämän pieneen kannustavaan hymyyn. Tällä kertaa pidin tunnereaktioni paremmin kurissa.
“Tässä on varmasti hyvä”, Kortetuike sanoi loikattuaan kaatuneen puun päälle tarkkailemaan oksien välistä näkyvää kaksikkoa. Nyökkäsin ja istahdin odottamaan lisäohjeita. Korpikaste kuitenkin näytti vielä selittävän Sielutassulle harjoituksen kulkua, joten uskalsin avata suuni.
“Miksi sinä et opeta Sielutassulle taistelua?” kysyin hiljaa ja varovaisesti ilmapiiriä tunnustellen. En halunnut syyttää kollia mistään, mutta minua aidosti kiinnosti miksi hän laittoi taisteluharjoitukset muiden kontolle. En ollut erityisen kova kyselemään muilta asioita, koska pelkäsin toisten käsittävän aikeeni väärin mutta tällä kertaa uskalsin luottaa Kortetuikkeen ymmärtävän aikeeni oikein.

//Korte?

Kirjoittaja: Soturikissa

Suin itseäni. Tietenkin minun täytyi näyttää hyvältä klaanin edessä. Rusakkopentu oli aijemmin väittänyt, että muka saisi paremman mestarin. Minäpäs tiesin, että nestarillani ei ollut väliä, koska olin jo valmiiksi niin hyvä!
”Muurahaispentu. Tulehan tänne, kokoontuminen on pian”, äitini patisteli minut leirin nurkasta pois.
Mutisin äidilleni, mutta kuitenkin tottelin. Olihan hän sentään äitini.
Korppitähden äänen kaiku kuului kovaa, sitten koko klaani kerääntyi katselemaan häntä. Korppitähti sepatti jotain turhaa Tähtiklaanista, vasta kun hän kutsui minut Litteäkiven päälle niin minua alkoi kiinnostamaan.
Kävelin uljaana leirin poikki ja nousin Korppitähden viereen. Katselin alas aukiolle, miten mahtava olisikaan jonain päivänä hallita näitä heikkouskoisia houkkia!
Intoni osittain kaatui maahan, kun kuulin mestarini olevan Sädesäihke. Olisikohan hän kykeneväinen opettamaan minua? Hän oli muistini mukaan vielä varsin tuore soturi. Kosketin kuonollani kollin kuonoa, ehkä hän olisikin pätevä. Kuulin siskoni mestarin nimen, joka sattui olemaan Uskolintu. Hah. Minä sain todellakin paremman, tai ehkä vähemmän huonon mestarin. Veljeni mestari minua ei oikeastaan kiinnostanutkaan, sillä hän oli muutenkin niin typerä ja hidas, ettei saisi edes etanaa kiinni. Varmaan olisi koko elämänsä oppilas.
”Hei Muurahaistassu. Mennäänkö katsomaan, millaista leirin ulkopuolella on?” Mestarini, Sädesäihke sai jännityksen kuplimaan sisässäni. Sain vihdoinkin nähdä, millaista leirin ulkopuolella olisi! Uusi nimeni, Muurahaistassu oli tietty myös aivan mahtava!

Kuljin leirin uloskäyntiä kohti, olin tietenkin nähnyt jo sen osuuden metsästä aijemmin, mutten joidenkin tyhmien säännöksien takia saanut kulkea leirin sisäänkäyntiä pidemmälle. Katsoin metsää ja kasvustoa, joka ei oikein ollut kasvusto tähän aikaan vuodesta. Lievä kylmyys iski kehooni heti, mutta päätin olla välittämättä siitä. Leirin ulkopuolella oleva ilma tuoksui niin hyvältä.
”Mitä me teemme ensimmäisenä?” Kysyin innokkaana. Olin kuullut oppilailta jo tarinoita taisteluharjoituksista ja reviiripartioinneista. Olisin intona lähtemässä mukaan sellaiseen.
”Ensin haluaisin kertoa sinulle hieman soturilaista. Se on kaikkien soturien tärkeä osata, enkä voi päästää sinuakaan oikeaksi soturiksi, ennen kuin olet oppinut soturilain kunnolla.” Miten hän kehtasi? Siskoni kulki jo oman mestarinsa kanssa leiristä poispäin. Sädesäihke selitti kaikki soturilain kohdat yksi kerrallaan läpi, en kylläkään muistanut niistä melkein mitään, mutta se olisi ongelma tulevaisuuden minulle. Liikuttelin tassujani ja kuuntelin, mitä metsässä oli. Vaikkakin en kuullut paljoa mitään.
”Aijon myös kysellä näitä ennen soturiarviointiasi”, tietenkin hän aikoi. Olisi edes sanonut aijemmin. Tietenkin olin saanut huonon mestarin.
”Voidaanko nyt tehdä jotain kivaa?” Mieleni oli väpättänyt koko saarnaustuokion ajan, halusin purkaa energiani johonkin.
”No, ehkäpä me voimme. Kelpaisiko sinulle taisteluharjoitukset? Voisimme ottaa siskosi mukaan”, mikä täydellinen idea! Pääsisin rökittämään hänet ihan kunnolla. Ei hän voinut tehdä mitään minun taidoilleni!
”Tietenkin! Missä harjoittelemme?” Hyppäsin seisaalteni, yritin näyttää mahdollisimman hyvältä oppilaalta.
”Tuollahan Uskolintu ja Rusakkotassu ovat. Käydäänpäs ensin kysymässä haluavatko he tulla mukaan.” Hehän olisivat aika tylsiä jos eivät tulisi, lisäsin omassa mielessäni Sädesäihkeen lauseeseen.
Istuin odottamassa muita yksin, heillä meni jotenkin yllättävän pitkään. Kuitenkin hetken odottelun jälkeen leirin ovesta tuli esille siskoni, sitten Uskolintu ja viimeisenä minun mestarini.
”Voisimme ensin harjoitella jonkin perus taisteluliikkeen. Sellaisen, mitä tulemme varmasti harjoittelemaan vielä useita kertoja”, Uskolintu yritti mukamas saada meidät harjoittelemaan, minä kun halusin taas rökittää Rusakkotassun!
Katselin ympärilleni, seisoin aika lähellä häntä, mestarit taas olivat molempien toisella puolen.
”Rusakkotassu, haluatko kokeilla ensimmäisenä?” Hänen mestarinsa Uskolintu kysyi.
Miksi siskoni sai aina tehdä kaiken ensin?
Katsoin miten siskoni hyppäsi eteenpäin, aivan kuin oli ohjeistettu. Hänen tassunsa kylläkin kävi lähellä naamaani, joten voisinkin syyttää häntä minuun osumisesta! En jaksanut tylsiä taisteluharjoituksia, pitihän meidän opetella taistelemaan oikeita kissoja vastaan!
”Rusakkotassu. Miksi sinä osuit minuun?” Lähestyin siskoani uhkaavasti, hän varmasti alkaisi puolustelemaan itseään, mutta olin valmiina.

//Rusakko?
//Sori et kesti niin pitkään… Unohdin…

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korpikasteen suunnittelema harjoitus kuulosti loistavalta! Naaras jaksoi aina hämmästyttää minua kekseliäisyydellään, ja se oli juuri yksi niistä piirteistä, mistä pidin hänessä. Olin hänen avustaan kovin kiitollinen.
Nyökyttelin hyväksyvästi päätäni soturittaren ajatuksille odottaessani hänen saavan selostuksensa loppuun, ennen kuin avasin oman suuni:
“Mahtava idea, Korpikaste! Minä voin aluksi auttaa Sielutassua pitämällä ääntä piilosta, niin hänen on helpompi päästä yllättämään sinut. Voimme vaihtaa paikkoja sen jälkeen.” Hymyilin Korpikasteelle innoissani tulevasta harjoituksesta. Tämä olisi hyvää harjoitusta sekä Sielutassun taistelu- että vaanimistaidoille!
Annoin Korpikasteen kertoa harjoituksen idean Sielutassulle sillä välin, kun itse menin tarkistamaan Varpulaulun voinnin. Kolli istuskeli edelleen syrjemmällä harjoitusmontusta, ja hänen katseensa näkyi seuraavan läheisen kuusen oksistossa keikkuvaa oravaa. Se oli niin korkealla, että se kannatti toistaiseksi jättää rauhaan; jos putoaisi noin korkealta puusta, taittaisi varmasti niskansa.
“Korpikaste pitää Sielutassulle vaanimisharjoitukset”, selitin Varpulaululle päästyäni hänen luokseen. “Sielutassun tehtävä on yrittää yllättää Korpikaste ja hyökätä hänen kimppuunsa. Minä autan Sielutassua kahistelemalla pensaita ja katkomalla oksia lähiympäristössä. Haluaisitko tulla mukaani?” Katselin kollia kirkkain silmin. Halusin tarjota Varpulaululle mahdollisuuden osallistua harjoituksiin, mutta en aikonut painostaa häntä mihinkään, mitä hän ei halunnut tehdä.

//Varpu tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Vaikka olinkin rakastanut jokaista päivää pentutarhalla yhdessä Kehrätassun kanssa, en voinut olla tyytyväisempi päästessäni palaamaan soturien pesään ja tavallisiin soturin askareisiin. En kuitenkaan kyennyt lopettamaan tyttärestäni huolehtimista. Ajatukseni kiersivät kehää Korpikasteen ympärillä ja kaikkien niiden ilkeiden asioiden, joita olin muilta kissoilta hänestä kuullut.
Ravistin turkkiani ja maistelin ilmaa. Nyt olin kuitenkin yksikseni saalistamassa, joten oli paras keskittyä siihen eikä huolehtimiseen.
Oppilaiden pesän täytyttyä tuoreilla oppilasnuorukaisilla oli riistan tarve suurempi, mutta saalistajia oli myös enemmän eikä vuodenaikakaan enää koittanut sotia kissojen hyvinvointia vastaan. Metsä palaisi pian entiseen loistoonsa kuten joka hiirenkorvan aikaan ja sitten kaikilla olisi vatsat täynnä, ajattelin kaihoisasti.
Pienen pähkinäpensaan alta kuului rapinaa. Käpäläni pysähtyivät automaattisesti. Oli mahtavaa nähdä, etten ollut menettänyt taitojani kyyristyin ja sain sieraimiini pistävän hajun. Oravan jätöksiä.
Hiivin itse saaliin tuoksun perässä ja pian sainkin jo levittää kehoni loikkaan. Eläin pyrki kohti puuta, mutta jäi käpälieni väliin kesken matkaa. Taitoin sen niskat taitavalla liikkeellä ja nostin sen leukoihini.
Saaliseläimen houkutteleva haju piinasi minua koko matkan valitsemalleni suurelle tammelle, jonka juureen yleensä hautasin saaliini tällä metsän puoliskolla metsästäessäni. Onnistuin kuitenkin vastustelemaan elukan ahmimista tarpeeksi kauan ja pian se jo unohtui päästessäni uuden riistaeläimen jäljille.

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu tunsi sisällään pienen ilon pilkahduksen kaiken tämän harmauden ja kylmyyden keskellä. Hän oli voittanut hänen ja Sielutassun keskinäisen kisailun – vaikka oli pitänyt läheltä, että Kiurutassukaan ei olisi saanut mitään saalista. Sielutassu oli yhtä hyvä saalistaja kuin hänkin, siinä oli varmasti ollut vain kyse tuurista. Onneksi nuorempi oppilas näytti ottavan asian melko rennosti, toisin kuin eräs toinen Kiurutassun tuntema oppilas..
Kiurutassu havahtui mietteistään, kun pesätoveri ehdotti, että he jakaisivat tarinoita ja oppilaskokemuksiaan keskenään. Hän kehräsi nuoremman naaraan idealle.
“Totta kai! Käyn hakemassa meille jotain tuoresaaliskasasta, en ole syönyt sitten aamun. Etsi sinä sillä välin meille hyvä paikka jutustella”, Kiurutassu maukui. Sielutassu nyökkäsi iloisesti ja säntäsi suoraan kohti oppilaiden pesää. Kiurutassu penkoi tuoresaaliskasaa toivoen löytävänsä jonkun saaliin, joka ei ollut lehtikadon kylmettämä ja sitkeä. Kaikki parhaat palat olivat jo menneet klaaninvanhimmille ja pentutarhaan. Hänen nappaamansa myyrä oli sekin kadonnut kasan päältä. Loppujen lopuksi Kiurutassu päätyi valitsemaan varpusen, joka oli melko iso verrattuna normaaliin lehtikadon ajan varpuseen.

Vietyään saaliin Sielutassun luokse oppilaiden pesän katveeseen Kiurutassu vetäisi käpälänsä alleen.
“Oletko sinä jo kohta soturi?” Sielutassu kysyi suu täynnä riistaa.
Kiurutassu repäisi varpusen siivestä palan. “Lieskakajo sanoi, että arviointini ovat pian. Minusta tulee soturi yhtä aikaa Tupsutassun kanssa!” hän hehkutti.
“Minkä sinä haluaisit soturinimeksesi? Toivottavasti et ainakaan saa mitään hiirenaivoista, vaikka Kiurujätös”, Sielutassu virnisti leveästi. Kiurutassu pukkasi pesätoveriaan hellästi.
“Ei Korppitähti ikinä antaisi minulle sellaista nimeä! Hän on niin tarkka soturilaista ja Eloklaanin maineesta. Mitä Kuolonklaanissakin sanottaisiin jos yksi sotureista olisi Kiurujätös?”
Sielutassu kohautti lapojaan. “No, kaipa se on totta. Millainen mestari Lieskakajo on muuten ollut?”
“Hän on varmaan paras mestari mitä minulla voisi ikinä olla.” Kiurutassu vilkuili olkansa yli toivoen näkevänsä Lieskakajon.
“Entä Kortetuike? Millainen hän on?”

//Sielu?