Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassun päässä surisi, ihan kuin hänen päässään olisi kokonainen mehiläispesä. Hän yski yskimästä päästyään ja hänen nenänsä vuosi limaa. Kiurutassusta tuntui, kuin hänen kurkussaan olisi ollut jotain ylimääräistä. Hän yski ja yski, mutta ei saanut häiritsevää palan tunnetta pois. Kiurutassun kyljet kohoilivat nopeasti ja hänen hengityksensä oli epätasaista. Pesässä leijui sairauden haju, joka sai Kiurutassun painautuvan syvemmälle sammaliin. Kiurutassu vavahti, kun uusi yskänpuuska iski. Hän nousi haparoiden ylös istumaan, mutta yski sitten voimakkaasti ja hänen kehonsa kouristui. Polttava kuumuus korvensi hänen kehoaan, vaikka oli lehtikato. Kiurutassu näki hämärästi joitakin hahmoja vuoteissa hänen vieressään. Hän oli tunnistavinaan Hiilihampaan – mutta siitäkään Kiurutassu ei ollut varma, niin kuumeinen ja houreissaan hän oli. Kiurutassu yritti kutsua Leimusilmää, mutta hänen kurkustaan pääsi vain tuskaista kähinää ja vinkumista. Kaikkialla kaikui murheellinen valitus, kuin emo joka etsi pentuaan.
Kiurutassu kuuli hämärästi osan Leimusilmän puheesta.
“Viheryskä… vaarallinen…”
Kiurutassun keho kouristui taas yskänpuuskasta, mutta tällä kertaa myös suunnattomasta ahdistuksesta. Viheryskä oli vaarallinen, melkein äärimmäisen vaarallinen tauti. Pentuja ja klaaninvanhimpia kuoli siihen leikiten. Etenkin lehtikadon aikaan tämä tauti saattaisi olla Kiurutassulle kohtalokas.
‘Minä en halua kuolla.. En vielä..’ Kiurutassu ajatteli epätoivoisena. Hän ei ikipäivänä haluaisi jättää Tupsutassua, rakasta veljeään. Hetkinen – missä Tupsutassu oli? Kiurutassu avasi silmänsä, köhi hetken ponnettomasti ja kurkotti nähdäkseen oliko Tupsutassu paikalla.
‘Ei… hyvä Tähtiklaani, ei! Älä anna hänen olla sairastunut!’ Kiurutassu halusi huutaa.
Tupsutassu ei kuitenkaan osunut Kiurutassun sumeaan näkökenttään. Kiurutassun otsa hohkasi kuumuutta. Hän lysähti vuoteelleen ja yski taas monta kertaa. Kiurutassu tärisi kuumeisena ja puhui välillä itsekseen heikosti. Silloin tällöin hän kuuli kimakan vinkaisun. Kiurutassu ei osannut päätellä, olivatko vinkaisut hänen omiaan vai jonkun toisen. Hän ei osannut ajatella enää selkeästi. Ajatukset vain puuroutuivat yhdeksi sotkuiseksi ja sumuiseksi kasaksi. Kiurutassu yritti selkeyttää ajatuksiaan repimällä karvojaan. Niihin oli melkein pinttynyt sairauden haju.
Kiurutassu oli kuulevinaan Lieskakajon äänen sairaspesän ulkopuolelta. Hän hätkähti hereille houraillen. Kiurutassun otsaa poltti kuumasta. Yhtäkkiä hän säpsähti ja yski tajutessaan – tämä vaikuttaisi varmasti hänen koulutukseensa. Muut oppilaat olisivat varmasti hänen edellään. Kiurutassu ei nähnyt pesässä muita oppilaita kuin hän. Mitä jos hän ei selviäisi? Sitten hän pääsisi emonsa ja isänsä luo..
‘Ei.’ Kiurutassu pakottautui ajattelemaan. Hän ei saanut kuolla. Hän ei ollut yksin. Kiurutassulla oli vielä niin paljon tehtävää – niin paljon toteutettavia haaveita. Hänellä oli Lieskakajo ja Tupsutassu. Sekä muitakin ystäviä. Entä kumppani, josta hän oli haaveillut? Tai pentuja? Sitä hän ei pystyisi ikinä toteuttamaan, ei ikinä, jos hän kuolisi nyt. Kiurutassu huokaisi, yskäisi heikosti ja pakottautui olemaan tärisemättä uuden kuumekohtauksen aikana. Joka paikkaan sattui.

Kiurutassu erotti hämärässä hänen ylleen kumartuneen hahmon. Hän tunnisti sen Leimusilmäksi. Parantajan yrtintuoksuinen hengitys puhalsi kylmää ilmaa hänen korvaansa.
“Miten voit?” Leimusilmän huolestunut ääni suhisi Kiurutassun päässä. Kiurutassu käänsi päätään ähkäisten, kun yskä alkoi taas.
“Kuolenko…minä..” Kiurutassu kuiskasi kuin yskimiseltään pystyi.
“Et, jos se on minusta kiinni.” Leimusilmän ääni kuulosti varmalta. Siinä esiintyi kuitenkin häivähdys sellaista tunnetta, jonka Kiurutassu oletti ahdistukseksi. Sitten kolli ojensi Kiurutassulle muutaman pehmeäreunaisen lehden. Kiurutassu yritti olla yskimättä Leimusilmän päälle, mutta hän näki vihreän liman tarttuvan Leimusilmän turkkiin.
“A-anteeksi..” Kiurutassu sopotti. Leimusilmä pyyhkäisi limat kuonollaan.
“Syö nämä.” hän käski.
Kiurutassu yski taas. “Auttavatko ne?”
“Auttavat kyllä.” Leimusilmä vastasi. Kiurutassu kokeili lehteä varovasti kuonollaan. Tuoksu oli makea ja ihanan raikas.
“Se on kissanminttua. Syö pois vain.” parantaja sanoi kuin lukien Kiurutassun ajatukset. Kiurutassu pärskähti, nappasi kissanmintut hampaillaan ja nielaisi ne. Nieleminen sattui ja kurkku tuntui palavan, ihan kuin hänen sisällään olisi ollut metsäpalo. Kiurutassu huomasi sivusilmällä Leimusilmän ilmeen vaihtuneen huolestuneeksi.
“Avaa suusi vielä kerran.” parantaja käski.
Kiurutassu teki työtä käskettyä. Hän yritti parhaansa mukaan pidätellä jatkuvia yskänpuuskia, mutta se oli mahdotonta.
“Mitä-” Kiurutassu joutui keskeyttämään, kun yskä iski taas. “Mitä.. siellä on?”
“Kurkussasi on valkoisia läiskiä.” Leimusilmä vastasi. Ennen kuin Kiurutassu ehti alkaa panikoimaan, kolli jatkoi:
“Ne ovat melko yleisiä viheryskän oireita.”
Kiurutassu yskähti heikosti, pystymättä vastaamaan mitään. Hän yritti nyökätä kömpelösti ja vajosi sitten takaisin vuoteensa pohjalle. Leimusilmä kääntyi pesässä ja meni seuraavaksi tutkimaan Hiilihammasta. Hiilihampaan silmät olivat väsyneet ja sumeat. Kiurutassu mietti, miltä itse näytti tässä tilassa.

Kiurutassu tuijotti tyhjästi pesän seinää. Silloin tällöin hän yski niin kovaa, että hänen kehonsa tärisi heikosti. Pian Kiurutassu huomasi olevansa unen ja valveen rajamailla. Kiurutassu antautui unen viemäksi ja toivoi, että herätessään hän olisi parempana.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Se oli puhjennut ihan tyhjästä. Tuntui siltä kuin yhden silmänräpäyksen aikana melkein puolet klaanista olisi joutunut kosketukseen jonkin pahan voiman kanssa. Kovaääninen yskintä ja sairaiden silmien kiilto täytti tietoisuuteni.
Leimusilmällä oli käpälät täynnä töitä. Minä ja muut viheryskään sairastuneet olimme sairasaukiolla eristyksissä, kun taas valkoyskäpotilaita oli siirretty pentutarhaan tilan puutteessa.
Oloni oli heikko ja hankala. Vihreä lima oli asettunut asumaan hengitysteihini ja aika ajoin minun oli refleksinomaisesti röhittävä sitä ulos, jotta en olisi tukehtunut. Minulla oli myös kuumetta, vaikka juuri nyt minusta tuntui siltä että olisin halunnut raastaa turkin pois yltäni, koska kuumuus oli tukahduttaa minut. Kohta se taas vaihtuisi armottomaan paleluun, niin kuin se oli vaihdellut jo parin viimeisen päivän aikana sairastumisestani.
Valkoyskään sairastuneiden joukossa oli oma emoni, Nokilintu, sekä tyttäreni Kuutamolaine ja kumppanini Korppitähti. Tavallaan olin huojentunut, että he olivat pentutarhalla eivätkä täällä, sillä tiesin heidän olotilansa olevan omaani paljon parempi. Jos he olisivat olleet tässä kanssani viheryskään sairastuneina, olisin varmasti huolehtinut heidän puolestaan liikaa.
Hentoinen miukaisu kuului parin vuoteen päästä. Leimusilmä oli juuri kumartuneena hädin tuskin sammalten seasta näkyvän karvamytyn ylle. Klaanin nuorimmainen, Kehräpentu, oli saanut myös viheryskätartunnan ja joutunut parantajan pesälle eroon kasvattiemostaan Perhopurosta, minun pojantyttärestäni. Tavallaan olin siis tälle pennulle kuin isoisoisä, vaikka emme olleetkaan ehtineet vielä pahemmin tutustella. Toivoin todella, että me molemmat selviäisimme tästä, jotta se ehdittäisiin korjata.

//Joku viheryskään sairastuneista?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ninjanen

Istuin emon kyljessä kiinni. En ollut saanut koko yönä ollenkaan unta, ja minulla oli surkea olo. Hengitys ei tuntunut kulkevan ja yskä ravisteli kehoani jatkuvasti. Pisaroita ällöttävää, vihreää limaa tipahteli maahan, jota täplittivät pienet lumikasat. Olimme eilen vihdoinkin leikkineet emon kanssa sitä leikkiä jonka olin keksinyt jo kauan aikaa sitten. Mutta olin saanut yskäkohtauksen jo silloin ja emokin ja niin emo oli käskenyt meidät molemmat pentutarhaan levolle.
Kehoni kouristui taas yskänpuuskassa, ja lima lenähti vähän kauemmaksi. Koko pieni kehoni tärisi, ja tuntui siltä kuin tämä yskä voisi murskata luuni.
“Kehräpentu?” emon käheä, hieman hätääntynyt ääni kuului vierestäni. Käännyin katsomaan tätä. Luomeni tuntuivat todella raskailta, kuin joku olisi painanut niitä kiinni. Emon silmissä välkähti, ja hän nousi nopeasti ylös.
“Kaikki”, lauseeni keskeytyi taas yhteen ravistelevaan yskänpuuskaan, “hyvin.”
Emo niiskautti nenäänsä ja yski hänkin.
“Ei ole. Tule, nyt mennään parantajanpesälle”, emo sanoi äänessään hätäännys, jota yritti peitellä, luultavasti jotta en huolestuisi, ja nousin jalat täristen, mutta kaaduin maahan. Naaras nosti minut niskovilloistani ylös ja kantoi minut parantajanpesälle, itsekkin hieman huojuen. Olin aika varma, että emokin oli kipeä. Ja olin huolissani. Jos emon tila huonontuisi tuosta, hän voisi tulla tosi pahasti kipeäksi. Ja jos minun tilani pahentuisi, olisin kuollut. Emo laski minut sammalpedille. Taas täällä. Mieleeni tulvi muistoja ensimmäisestä päivästäni Eloklaanissa, ensimmäiset muistoni jotka muistan.
“Leimusilmä, Kehräpentu – hän”, emo sanoi ja yski. Yskänpuuska ravisteli jälleen myös minun kehoani, ja oli pakko käydä makuulleni. Käperryin kerälle, ja kuulin kuinka Leimusilmä huokaisi huolissaan.
“Hänellä on viheryskä”, kolli sanoi ja emo kiepsautti häntänsä tiukemmin ympärilleni, kuin olisi voinut suojella minua taudilta sillä tavalla.
“Hänen on jäätävä tänne”, parantaja naukui pahoittelevasti. Eikö emo jäisikään tänne kanssani? Yritin sanoa jotain, mutta voimani eivät riittäneet edes silmieni aukaisemiseen saatika sitten puhumiseen.

————————————

Hätkähdin hereille. Ympärilläni oli paljon kissojen hahmoja, mutta olin selvästikin elossa, sillä tunnistin edelleen parantajanpesän hämärät, pehmeät muodot. Mutta emoa ei näkynyt ja hänen hajunsa oli jo melkein hälvennyt. Se oli kummallista, sillä olihan hänkin sairas. Varmaan. En kuitenkaan jaksanut miettiä sen enenpää, olin liian heikko. Mutta vain mietin, että mitä jos tämä tulisi kohtalokseni, entä jos kuolisin tähän? Pelko puristi minua taudin kanssa. En tahtonut jättää emoa yksin. Tahdoin tulla soturiksi, josta Eloklaani voisi olla ylpeä! Josta emo voisi olla ylpeä.

Kirjoittaja: Yuzu

Yöpartio kului nopeasti. Kiurutassu nappasi kaksi hiirtä, Lieskakajo metsämyyrän ja Kiurutassulle vieras Varpulaulu päästäisen. Kesken partion Kiurutassusta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että hän ei saanut henkeä.
“Minä…apua..” Kiurutassu hengitti piinallisesti. Hänen kurkkuaan poltti. Kiurutassusta tuntui, kuin olisi samaan aikaan jääkylmä mutta myös polttavan kuuma.
“Kiurutassu? Oletko sinä kunnossa?” Lieskakajo huudahti äkkiä ja viiletti oppilaansa luo.
“En…taida olla… Lieskakajo, auta..” Kiurutassu sopersi. Maailma hänen ympärillään pyöri. Kiurutassu sulki silmänsä kivulta.
“Kiurutassu… Me menemme.. nyt leiriin..” Lieskakajon ääni tuntui etäiseltä, ihan kuin se olisi kuulunut jostain kaukaa. Kiurutassun korvissa kohisi. Hän hädin tuskin sai hoiperreltua aukiolle ja pyörtyi sitten kovan tömähdyksen saattelemana. Kaikki hänen silmissään pimeni. Kiurutassu päästi voimattoman yskäisyn, mutta hänen suustaan ei kuulunut pientä pihahdustakaan. Hukuttava pimeys veti häntä lähemmäs.
“Minä- en halua lähteä..” Kiurutassu kirkaisi. Yhtäkkiä pimeys väistyi. Kiurutassu räpytteli silmiään. Hän oli makaamassa sammalvuoteella sairastuneiden sairaspesässä. Kiurutassu avasi suunsa, mutta yski sitten niin voimakkaasti, että hänen kehonsa tärisi. Kiurutassun hengitys pihisi ja rohisi ja hänen kurkussaan tuntui olevan jokin kova pala, kuin mätänevä tuoresaalis.
“Missä…minä…” Kiurutassu sokelsi, ennen kuin uusi yskänpuuska vei hänen loput voimansa.
“Sinä pyörryit, muistatko? Kiurutassu?” Lieskakajon ääni tuntui kaikuvan Kiurutassun päässä. Kun Kiurutassu yritti vaivalloisesti nostaa päätään, hän ei kuitenkaan nähnyt Lieskakajoa missään. Sitten hän haistoi uuden hajun, pistävän ja yrttisen.
“Voi Kiurutassu. Sinäkin olet saanut sen.” Kiurutassu oletti sen olevan Leimusilmä, vaikkei ollutkaan ihan varma. Hän tärisi kuumeisena ja yski sitten uudestaan.
Minkä hän oli saanut? Valkoyskän? Vai kenties.. viheryskän? Ei hän voinut olla sairastunut viheryskään, eihän?
“Va-valko…yskänkö?” Kiurutassu kähisi. Hänen silmänsä punoittivat ja vuosivat.
“Ei. Vielä pahempaa – olet saanut viheryskän.” Leimusilmä maukui pahoittelevasti. Kiurutassu ei kuitenkaan kuullut kollin lauseen loppua, vaan hän yski sen päälle voimakkaasti. Hänen kurkkunsa tuntui limaiselta ja räkäiseltä.
“Viheryskän.” Leimusilmä toisti.
“Ei…voi, ei..” Kiurutassu henkäisi, vaikka se olikin äärimmäisen haastavaa. Hänen kehonsa halusi vain yskiä. Kaikkialta hänen ympäriltään kuului myöskin kiivasta yskintää ja niiskutusta. Kiurutassun hengitys vinkui hänen puhuessaan.
“Onko.. Tupsutassu… kunnossa?” hän kähisi samalla kuin yski. Kukaan ei kuitenkaan ollut kuullut häntä. Leimusilmä oli kadonnut auttamaan muita potilaita. Kiurutassu kaatui vuoteelleen ja valmistautui seuraavaan yskänpuuskaan. Hän tärisi voimattomasti ja valahti veltoksi. Kiurutassu painoi silmänsä väkisin kiinni ja yritti nukahtaa, mutta kaikkialla kuuluvat äänet häiritsivät häntä. Joka kehon osaa poltti. Selviäisikö hän koskaan tästä?

Kirjoittaja: Saaga

Partion palattua leiriin hakeuduin Sädesäihkeen kanssa leirin laidalle. Minä todella tarvitsin jutteluseuraa, sillä olin ollut aivan liian kauan oman pääni sisällä.
“Eikö ole mukavaa, kun Eloklaanissa on paljon oppilaita?” kolli kysyi hymyillen. Hän puhui varmasti myös omasta tyttärestään Kärpästassusta.
“Toki. Miten Kärpästassulla menee koulutuksen kanssa?” vastasin ja esitin kysymyksen, sillä niin keskustelua piti pitää yllä. Sädesäihke näytti ylpeältä, kun mainitsin hänen ja Käärmekullan pennun.
“Hyvin, hänestä on kehittynyt oikein käypä saalistaja. Taistelun kanssa on vielä harjoittelemista”, oranssiturkkinen kolli naukui vastaukseksi. Nyökkäsin. Samaistuin Kärpästassuun. Taisteleminen oli aina ollut minun heikoin taitoni, jos kiipeilyä ei laskettu.
“Saalistajia tarvitaan aina”, vastasin ympäripyöreästi.
“Niinpä, haluatko kenties syödä jotakin? Minulla alkaa olla hieman nälkä”, Sädesäihke totesi ja kuljetti katsettaan leirissä. Tuoresaaliskasan kohdalla oli sain pari hiirtä ja yksi lintu. Vilkaisin tassujani.
“En usko, että meidän kannattaa. Nuo ovat tulevan päivän saalistuspartioille”, sanoin apeasti.
“Totta.”
Molempien vatsat olivat tyhjät, mutta niin oli monen muunkin, joten ei meidän kuulunut valittaa ellemme itse saalistaisi.
“Älä huoli. Pian koittaa paremmat ajat ja tuoresaaliskasa on niin suuri ettemme pysty syömään kaikkea, vaikka yrittäisimmekin”, kolli naukui ja tuuppasi lapaani omallaan. Hätkähdin hiukan, mutta en säikähtänyt suuremmin. Tiesin miten Sädesäihke osoitti toveruuttaan.
“Toivotaan.”
***
Seuraavana aamuna pesä oli täynnä köhiviä sotureita. Minua pelotti ja niin varmasti muitakin. Lehtikato oli huonointa aikaa sairaudelle. Pakenin pesästä leirin reunalle ja pidin etäisyyttä kaikkiin. Leirissä vallitsi totaalinen sekasotku, kun kissoja siirrettiin pesistä toiseen.
“Varpulaulu, tule meidän mukaamme hakemaan pesäntekoon tarvittavia juttuja metsästä”, joku käski. Pudistin tälle päätäni, sillä olin äkännyt Sädesäihkeen ja kipitin tuon luokse. Kolli oli minulle vähän kuin suuri ankkuri, joka auttaisi kaikessa tässä metelissä.
“Hei”, hän sanoi. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Voinko liittyä partioonne?” pyysin ja sain myöntävän vastauksen. Lähdimme saalistamaan metsään ja sain muuta ajateltavaa, onneksi.

Kirjoittaja: Saaga

Kinasin kerran emoani vastaan, mutta annoin sitten olla.
“Kortetuike, voisitko sinä saalistaa Kärpästassun kanssa, jotta hän saisi kokemusta muidenkin kanssa työskentelystä?” Kallahämy pyysi katsahtaen valkeaan kolliin. Minäkin siirsin katseeni häneen. Olikohan kolli hyvä saalistaja?
“Minä menisin mieluummin tyttäreni kanssa. Haluan nähdä millaiseksi hänen taitonsa ovat kehittyneet”, Käärmekulta puuttui väliin ennen kuin Kortetuike ehti vastata.
“Hyvä niin”, Kallahämy sanoi ja katsoi minua, “Kerran juttu vain, älä huoli.”
“Jatkakaa te eteenpäin. Me voimme Kärpästassun kanssa mennä tästä vasemmalle”, naarassoturi naukaisi ja veti minut kylkeensä kiinni. Ehkä läksytys vihdoin loppuisi ja emo välillä kehuisikin minua. Katsoin emoa suurin silmin ja odotin hänen käskevän minua. Kallahämy aina teki niin. Käärmekulta vain lähti kävelemään itsekseen. Annoin tuon kävellä ja rupesin jäljittämään. Tassutin omaan suuntaani nenä pystyssä ilmaa maistellen. Pian sainkin vainun rastaasta. Lähdin seuraamaan sitä.
“Kärpästassu, mihin sinä menet?” emo kysyi ärsyyntyneen oloisena. Hän oli siis huomannut minun lähteneen. Olin selittämäisilläni hänelle, että löysin hajun rastaasta, mutta emo avasi taas suunsa.
“Meidän todella täytyy jutella Sielutassusta. Tule tänne”, hän käski.

//Käärme?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin Kiurutassulle, kun tämä tervehti minua. Lähtisin nuoren naaraan ja hänen mestarinsa kanssa yöpartioon.
“Hei, emme olekaan olleet yhdessä partiossa vielä”, sanoin oppilaalle ja hymyilin ujosti. Kiurutassu näytti aivan yhtä ujolta kuin minusta tuntui juuri nyt.
“Kutsunko vielä jonkun mukaamme?” kysyin Lieskakajolta siirtäen myös katseeni nyt häneen. Tiesin, että kolli oli ollut myös huonossa jamassa jo jonkin aikaa, enkä luottaisi oppilaan hyvinvointia vain meidän kahden käpäliin.
“Toki, ota kenet tahdot.”
Katselin leiriä. Enää vain pari soturia oli jalkeilla, mutta valinta oli silti vaikea kunnes huomasin Sädesäihkeen. Heilautin tuon hännälläni luoksemme.
“Lähtisitkö yöpartioon?” kysyin hiljaisesti ja toverini vastasi nyökkäyksellä. Sain hengähtää helpotuksesta, sillä Sädesäihke oli hyvä taistelija ja pystyisi varmasti auttamaan meidät pois pinteestä mikäli sellaiseen itsemme ajaisimme.
“Lähtekäämme”, Lieskakajo naukui ja otti johdon jättäen minut kävelemään oppilaansa rinnalla ja Sädesäihkeen viimeisenä. Pujahdimme ulos leirin suuaukosta yöiseen hyytävän kylmään metsään. Päivälläkään ei ollut kovin lämmin näin lehtikadon aikaan ja auringon poissaolo ei auttanut asiaa. Hengityksemme nousi huuruna ilmaan, kun taivalsimme lumisessa ympäristössä. Kuun hohde loi puista varjoja hangelle. Minusta yö oli hyvin kaunis, niin rauhallinen, mutta kuitenkin vaarallinen – petollinen siis. Juuri kun saatoit hetkeksi rentoutua, seuraava vaara loikkasi piilopaikastaan esiin. Kuumottava huhuilu kantautui korviimme. Kyseessä oli oltava pieni pöllö. Niitä liikkui täällä alati, mutta niistä ei sentään ollut vaaraa. Kiurutassu näytti kuitenkin säikähtäneen ääntä.
“Se on pöllö”, sanoin, “Pienet sellaiset eivät ole vaarallisia.”

//Kiuru?

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu kyyhötti oppilaiden pesän edessä. Kylmä, viiltävä viima iski häntä suoraan naamaan, ja se tuntui melkein siltä, kuin häntä olisi raapaistu. Auringonlasku värjäsi taivaan punaisen ja oranssin kirjavaksi, ja Kiurutassu ei pystynyt pidättämään ihastunutta henkäystä nähdessään sen. Taivas oli niin kaunis! Aurinko loi viimeisiä heikkoja säteitään ympäri leiriä, kunnes pilvet lipuivat sen ohi ja peittivät sen kokonaan. Leiriin lankesi hieman synkän tuntuinen pimeys, ja Kiurutassu katseli kaihoisasti äsken näkemäänsä ilmiötä. Tämän näyn hän muistaisi monen kuun ajan.
Kiurutassu äkkäsi Lieskakajon tulleen viereensä istumaan.
“Näitkö tuon äskeisen? Se oli.. kaunis.” Kiurutassu sanoi yhä lumoutuneena. Sitten hän vetäisi sanansa takaisin. Oliko hän kuulostanut aivan hiirenaivoiselta? Hänen yleensä innokas mestarinsa vaikutti apealta, ihan kuin jokin olisi vaivannut häntä.
“Siis.. En minä tarkoittanut loukata..” Kiurutassu takelteli. Lieskakajo huokaisi.
“Ei se siitä johdu!” hän sanoi. Kiurutassulle tuli heti parempi olo.
“Jaa, olihan se kaunis. Auringonlaskut ovat mukavia.” Lieskakajo sanoi hetken päästä. Kiurutassulle tuli lämmin olo. Hänellä ei ehkä ollut vanhempia, mutta hänellä oli Lieskakajo mestarinaan. Kolli oli aina tukenut ja auttanut häntä.
“Sinä voisit.. viedä klaaninvanhimmille tuoresaalista. Jos siis he eivät ole vielä syöneet.” Kiurutassu etsi Lieskakajon silmistä tuttua lämmintä pilkettä, mutta ei löytänyt sitä mistään. Kiurutassu kuitenkin nyökkäsi nopeasti.
“Minä vien. Nokilinnulla on kesken aivan mahtava tarina Eloklaanin menneisyydestä!” hän ilmoitti. Kun Lieskakajo ei heti vastannut, Kiurutassu alkoi miettimään: oliko hän taas kuulostanut ihan hiirenaivoiselta pennulta? Sitten kolli nyökkäsi jotenkuten hyväksyvästi.
“No, menehän siitä. Heillä on varmastikin nälkä.” hän patisti.

Kiurutassu kipitti riistakasalle ja valikoi sieltä suurimman oravan minkä löysi. Hän tiesi Viherkatseen pitävän oravista, sen hän oli kertonut moneen kertaan. Orava ei ollut kovin suuri verrattuna viherlehden oraviin, mutta kyllä siitä riittäisi monta suupalaa kaikille neljälle kissalle. Kiurutassu nappasi oravan ja lähti kantamaan sitä kohti klaaninvanhimpien pesää.
Astuttuaan pesään klaaninvanhimmat loivat katseensa häneen. Viherkatse nuolaisi huuliaan.
“Kiitos, nuorukainen.” Nokilintu kähisi.
“Mietimmekin, missä oppilaat viipyivät.” Viherkatse lisäsi. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä tai vihaiselta, vaan hyväntuulisen klaaninvanhimman silmissä loisti huvittunut pilke. Kiurutassu nyökkäsi kohteliaasti molemmille. Hän oli oppinut, että klaaninvanhimpia piti kohdella erittäin kunnioittavasti, koska heillä oli roimasti enemmän elämänkokemusta kuin muilla kissoilla. Kiurutassu näki Meden, klaanin entisen päällikön, könyävän haukkaamaan palan oravasta. Kiurutassusta oli yhä hankala kuvitella, että tämä hyväntahtoinen ja ihailtu kolli ei enää johtanut Eloklaania. Se tuntui väärältä – ihan kuin hänet olisi luotu päälliköksi ikuisesti. Nyt Mesi oli vain yksi klaaninvanhimmista, eikä hän vaikuttanut Kiurutassun silmiin enää niin päällikkömäiseltä. Mutta se oli vain hänen turha ja arvoton mielipiteensä. Totta kai Kiurutassu edelleen ihaili rohkeaa entistä päällikköään kovasti. Kunpa hänestäkin tulisi samanlainen kissa kuin Medestä. Kiurutassu kääntyi poispäin ja luikahti ulos pesästä. Klaaninvanhimpien tyytyväinen hyminä kuului ulos asti.
“Siinähän sinä olet.” Lieskakajon ääni havahdutti Kiurutassun.
“Me lähdemme yöpartioon.” Kiurutassun mestari ilmoitti. Kiurutassun karvat nousivat pystyyn jännityksestä.
“Oikeasti? Voi kiitos, Lieskakajo!” Kiurutassu henkäisi ääni täynnä intoa. Lieskakajo kosketti kankeasti Kiurutassun lapaa hännällään.
“Varpulaulu tulee mukaamme.” Lieskakajo viittoi mustakeltaisen kollin lähemmäs.
“Hei..” Kiurutassu mumisi ujosti. Hän pelkäsi hieman uusien kissojen tapaamista.
“Hei, olen Varpulaulu. Me emme olekaan olleet partiossa ennen yhdessä.” kolli maukui.
“Niin.” Kiurutassu vastasi lyhykäisesti. Varpulaulu vaikutti mukavalta kissalta hänen silmiinsä.

//Varpu?

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpunalla oli tavanomainen päivä. Tai niin tavanomainen kuin hänen päivänsä koskaan saattoivat ollakaan. Hän istui ahdistuneena leirin nurkassa, kunnes sai ajatuksensa ja rohkeutensa kasattua ja päätti siirtyä enemmän muiden kissojen seuraan.
“Kääpäpuna! Lähtisitkö Sädesäihkeen ja Irvikidan kanssa rajapartioon? Kulkisitte Kuolonklaanin vastaisen rajan viertä kohti nummen rajaa. Kun vastaan tulee toinen partio, voitte kaikki palata takaisin leiriin”, Käärmekulta naukui tassuttaessaan ruskeaa kollia kohti. Kääpäpuna tuijotti uutta varapäällikköä hiljaa ja yritti löytää äänensä. Joka kerta, kun hän näki naaraan, kolli vain muisti tämän karmean emon.
“Tietysti”, raidallinen soturi onnistui lopulta ähkäisemään ja pakotti kasvoilleen hymyn tapaisen.
Käärmekulta nyökkäsi hymyillen ja lähti tassuttamaan sitten Tuikelintua kohti. Hän jäi sitten juttelemaan kermanvaalean naaraan kanssa ja Kääpäpuna päätteli, ettei asia hänelle kuulunut, joten hän päätti lähteä etsimään Sädesäihkeen ja Irvikidan.

Partio oli mennyt leppoisasti. Toinen partio, jossa oli ollut mukana Syreenisumu, Tupsutassu, Haukkakynsi sekä Kiurutassu oli tullut heitä vastaan melkoisen pian. Kiurutassu oli keskustellut veljensä Tupsutassun kanssa ja pysytellyt hänen lähellään – varmaankin pitääkseen kollin lämpimänä. Haukkakynsi oli sen sijaan yrittänyt hieroa tuttavuutta Kääpäpunan kanssa, mutta kollin kankeat sosiaaliset taidot tuntuivat hidastavan keskustelun kulkua.
Haukkakynsi oli mukava. Naaras odotti kyllä, että raidallinen kolli sai sanottavansa sanottua ennen kuin menetti keskittymisensä tai ryhtyi kyselemään muuta. Se todella autti Kääpäpunaa lämmittelemään keskustelussa ja saamaan hänet paremmin mukaan keskustelun kulkuun. Hän arvosti naaraan kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä.
Leiriin päästyään kolli ei kuitenkaan viitsinyt häiritä häntä yhtään sen enempää vaan jätti vaaleanruskean soturin itsekseen ja lähti itse sotureiden pesälle.

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu palasi leiriin hieman hengästyneenä. Hänen kurkkunsa oli lievästi kipeä, mutta Kiurutassu uskoi sen johtuvan vain pitkästä rajapartiosta. Kylmä vuodenaika toi aina mukanaan nuhaa ja yskiä, eikä siihen voinut itse vaikuttaa. Kiurutassu nousi istumaan ja suki itseään pehmein, nopein kielenvedoin. Oli jo melkein ilta, ja klaanitoverit olivat kokoontuneet yhdeksi rykelmäksi leirin keskelle vaihtamaan kieliä. Kiurutassu tunsi itsensä hieman yksinäiseksi. Hän etsi katseellaan Lieskakajoa tai Tupsutassua, mutta ei nähnyt kumpaakaan. Kiurutassu hivuttautui varovasti muiden oppilaiden joukkoon. Muut riitelivät juuri siitä, kuka saalisti lintuja parhaiten. Kiurutassu pysyi hiljaa sanomatta mitään, mutta hänkin seurasi keskustelua silmä kovana.
“M-minun mielestäni te kaikki olette hyviä linnunpyydystäjiä.” Kiurutassu heitti väliin. Kuitenkaan kukaan ei vaikuttanut huomaavan hänen väliintuloaan, paitsi Pörriäistassu, joka viuhtaisi hänelle häntäänsä. Miksi pesätoverien piti aina riidellä?
Kiurutassu perääntyi hieman ja istahti leirin reunaan. Hänen silmänsä tuntuivat kosteilta kylmässä viimassa. Oppilaiden pesässä tuntui päivä päivältä yhä kylmemmältä.
Onneksi en ole erakko, Kiurutassu pohti. Tässä säässä erakkona tai kulkukissana oleminen olisi lähes mahdotonta.

Kirjoittaja: Saaga

Mustikkapyörre oli kovin vaitonainen, mutta annoin olla. En pakottaisi toista puhumaan, mikäli tämä ei avautuisi mielellään. Katsahdin naaraan osoittamaan suuntaan kohti juuri alkamaisillaan olevaa partiota.
“Voi kuinka olenkaan hajamielinen! Minunkin piti olla mukana tuossa Mehiläislennon rajapartiossa”, voihkaisin ja heilautin häntääni sivulle.
“Voin kyllä kieltäytyä, jos haluat eroon minusta”, heitin puoliksi vitsillä, sillä Mustikkapyörre tuntui olevan hieman epämukavissaan.
“Äh- älä ymmärrä väärin. Et sinä minua häiritse”, naarassoturi vastasi ja katsoi pois. En tiennyt kuinka todesta ottaa tuon sanat, mutta annoin olla ja nostin iloisesti ryhtiäni pystympään.
“No parasta pistää liikettä jalkoihin, jotta ehdimme vielä mukaan”, sanoin ja pyyhkäisin toisen kylkeä hännälläni lähtiessäni kohti leirin suuaukkoa. Partiossa oli mukana näköjään myös Konnavarjo, sillä tuo seisoskeli Mehiläislennon vieressä.
“Onko meitä vain neljä?” kysyin partiota johtavalta Mehiläislennolta. Tuo vastasi nyökäten. Lähdimmekin matkaan. Mustikkapyörre kaikesta huolimatta päätyi kävelemään vierelläni. Päättelin siitä, ettei tuo ollut kummemmin vihainen minulle tai muutakaan vastaavaa. Kävelin siis mahdollisimman hiljaisena naaraan vieressä. Hän vaikutti muutenkin kissalta, joka ei mielellään puhunut vieraille. Minä olisin kuitenkin ihan mielelläni puhunut hänelle, joten hiljaa oleminen vaati minulta koviakin pinnistelyjä. Pääsimme ensimmäiselle ylitettävälle joelle ja jäin odottamaan Mustikkapyörteen kanssa, että Konnavarjo ja Mehiläislento ylittäisivät sen ensin. Jää näytti ainakin tarpeeksi kestävältä kävellä, joten en pannut vastaan, kun Mustikkapyörrekin lähti sitä pitkin ylittämään jokea.

//Mustikka? Jos tää tilanne ei miellytä, niin pistä nää vaan seuraavalle joelle niin saat sen kirjotettuu omalla tavallas 🙂

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin herännyt, koska näin painajaista jossa Varpulaululle sattui pahasti ja minun täytyi auttaa häntä. Ajatuskin siitä sattui, mutta jostain syystä aivoni olivat niin tyhmiä ja laittoivat minut siihen uneen.
Yritin ajatella muuta, kuten juuri naamaani kävellyttä Nopsaliekkiä. Älähdin, mutta tajusin ettei kolli törmännyt minuun tarkoituksella kun kerran pahoittelikin.
”Ei sattunut”, yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena ja sileyttää selkäkarvojani.
Olin ollut kovin varovainen viime päivinä, koska minua pelotti että pyörtyisin uudestaan johonkin ja nolaisin itseni täysin.
Aloin nuolla rintaani, mutta sitten vieressäni seisovan Nopsaliekin suusta kuului:
”Minä heräsin turhan aikaisin, ja olen hirveän väsynyt. Mikä sinua valvottaa?”
Menin hämilleni, koska joku oikeasti puhui minulle edes jollain tavalla kiinnostuneeseen sävyyn.
”Enpä minä kai, tai siis minä…” En saanut mitään järkevää suustani ulos, joten vain katsoin häntä myötätuntoisesti ja yritin hymyillä.
”Haluaisitko sinä puhua jostain?” Hän kysyi.
”En minä taida oikein, kun kohta kuitenkin täytyy lähteä tuonne partioon”, en halunnut olla epäkohtelias, mutta lauseet eivät oikein tuntuneet muodostuvan suussani.

//Nopsa

Kirjoittaja: Käärmis

Kallahämy oli jo paikalla ja Kortetuikekin saapui pian lopun partion luokse, joten pääsimme lähtemään matkaan. Mieleni oli kireällä ja päässäni pyörteili. En tiennyt ollako raivoissaan vai itkeäkö. Mieleni ei vain tahtonut kestää sitä, miten oma pentuni asettui minua vastaan.
Pian asiat johtivat toiseen ja kinasin Kärpästassun kanssa. Yritin selittää hänelle kuinka Sielutassu oli huonoksi hänelle, mutta hän vain puolustelu toista oppilasta. En saattanut ymmärtää, miksi hän oli tyttärelleni niin tärkeä? Tärkeämpi kuin minä!
“Sinun pitäisi karttaa Sielutassua! Saat vain ajatuksen, että muut pitävät hänestä, koska hän on niin ulospäinsuuntautunut, että juttelee kenen tahansa kanssa, vaikka he eivät hänestä pitäisikään!” sihahdin Kärpästassulle hiljaa, vaikka en edes oikeasti tiennyt oliko Sielutassu todella muiden oppilaiden suosiossa. “Haluan pitää sinut turvassa ja Sielutassun kaltaiset villikortit eivät ole siihen avuksi! Hän aivopesee sinut kääntymään minua vastaan! Hän aivopesee sinut käntymään Eloklaania vastaan!”
“Eikähän!” tyttäreni kinasi. Murahdin äänekkäästi. Aloimme olla siellä, mihin meidän kuuluikin mennä. Kohta olisi aika jakaantua.
“Olemme pian perillä, jakaannutaan sen jälkeen kahteen ryhmään, jotta saaliin löytäminen voisi olla helpompaa”, nau’uin ja vilkaisin Kärpästassua odottavasti. Olisin tahtonut hänen lähtevän minun kanssani, jotta olisimme voineet selvittää tämän sotkun. En minä halunnut olla epäreilu, mutta oli vain selkeää, että Sielutassu ei ollut hänelle hyväksi. Naaras oli turhan itsekäs ja kapinallinen! Hän tulisi vielä joku päivä jättämään Eloklaanin vain silkasta tahdostaan seikkailla!

//Kärpsy?

Kirjoittaja: Käärmis

Eloklaanissa paljon oli muuttunut vain parin kuun sisään. Mesitähti oli päättänyt jättäytyä klaaninvanhimpiin ja täten Korppisiivestä oli tullut päällikkö, Korppitähti. Muuten koko järjestely ei minua paljoa kiinnostanut, mutta uusi päällikkö oli päättänyt ottaa varapäällikökseen kaikista kissoista juuri Käärmekullan! Sen itsekään ja typerän kissan ketaleen, joka oli selkeästi niin tekopyhä! Kuinka kukaan ei muka nähnyt hänen valheidensa lävitse?!
Kuljin juuri Kortetuikkeen kanssa partiossa mukana oli tietysti myös hänen oppilaansa, Sielutassu. Hänen seurastaan oli vähitellen alkanut tulla minulle enemmän tarve kuin toivomus. Kolli tuntui osaavan arvostaa minua toisin kuin monet muut, eikä valittanut minulle jokaisesta pienestä asiasta. Hän tuntui muutenkin antavan minulle sen huomion, mitä tarvitsin.
Käänsin katseeni hivenen yllättyneenä valkeaa kollia kohti, kun hän kysyi minulta, jos haluaisin pitää Sielutassulle joskus taisteluharjoitukset selityksenä se, ettei se ollut aivan hänen alaansa. Katsoin Kortetuiketta innostuneena.
“No nyt puhutaan asiaa! Ilman muuta pidän hänelle joskus harjoitukset!” sanoin riemastuneena. En ollut vielä saanut omaa oppilastani, mutta olin jo sitä pitkään toivonut. Ottaisin jokaisen mahdollisuuden harjoittaa taitojani opettamisessa!
“Kiitos, arvostasin sitä kovasti”, Kortetuike sanoi kiitollisena. Hymyilin hänelle leveästi.
“Milloin vain! Sano, kun vain haluat apua oppilaiden kanssa, minä mielelläni autan! Näytän kuria pienille riiviöille enemmän kuin mielelläni!” kehräsin ja vilkaisin mustaan oppilaaseen, joka katsoi silmät suurena ympärilleen kulkiessamme hangessa kohti koivumetsää.

//Korte?

Kirjoittaja: Untuva

Muutaman kuun aikana Eloklaanissa oli ehtinyt tapahtua paljon. Isoin muutos oli isäni siirtyminen klaaninvanhimpiin. Hän oli uurastanut ikuisuuden klaanin päällikkönä, joten oli ihan oikeutettua, että kolli sai ansaitsemaansa lepoa ja rauhaa ilman kuormitusta klaanin kannattelusta harteillaan. Olin suunnattoman ylpeä isästäni, mutta hänen uuteen nimeensä totuttelu oli hivenen outoa. Mesi. Olinkin juuri suunnistamassa tapaamaan häntä hiiren roikkuessa hännästään hampaideni välissä. Eloklaanissa huolehdittiin lehtikadon aikaan siitä, että ainakin pennut, kuningattaret, parantajan pesän potilaat sekä klaaninvanhimmat saivat syödäkseen. Entinen mestarini ja entinen Talvikkitakun väliaikainen mestari Salviakatse oli myös siirtynyt klaaninvanhimpien pesään. Hän olikin vinkannut minulle, että olisi parasta kuskata isälle syömistä. Mesi oli tietenkin edelleen jalo, vaikkei ollutkaan päällikkö enää, ja halusi huolehtia muiden vatsat täyteen ennen itseään. Salviakatse olisi varmaan kaitsenut minut hommaan ellen olisi lähtenyt sitä omatoimisesti suorittamaan. Sujahdin sisään karhunvatukkapensaan suojaan, jossa hämäryys vallitsi. Ympärillä tuntui heti lämpimämmältä, kun klaaninvanhimmat olivat omalla läsnäolollaan saaneet aikaan lämmittävän hehkun. Kohtasin Meden vaaleanvihreät silmät ensimmäisinä ja hän vaikutti hivenen yllättyneeltä nähdessään minut. Tai no, ei nähdessään minut vaan nähdessään minut klaaninvanhimpien pesässä.
”Nälkälakko saa luvan loppua! Jos et pistele tätä poskeesi, niin tuon seuraavalla kerralla kaksinkertaisen määrän – ja siitähän sinä et tykkäisi”, naukaisin mukamas uhkaavalla äänensävyllä ja viskasin hiiren isäni eteen. Salviakatse näytti tyytyväiseltä tarkkaillessaan meitä omalta sammalvuoteeltaan.
”En minä vielä niin vanha ole, ettenkö pystyisi huolehtimaan omasta ruokailustani”, Mesi sanoi noustessaan istumaan. Pyöräytin silmiäni ja se sai isäni lisäämään vielä: ”Kiitos Laventelitaivas.”
”Minulla ei ole ikävä kyllä aikaa jäädä tänne seuraksesi, sillä pian metsästyspartio saa odotella minua. Älä huoli, yritämme reissulla parhaamme!” sanat ryöppysivät kiivaasti ulos suustani samalla nyökytellessäni pesän vanhuksille hyvästit. Oikeastaan sanojeni aikana askelsin jo epämääräisesti peruuttaen taaksepäin kohti pesän uloskäyntiä, sillä en halunnut visiittini venyvän liiaksi. Lähestulkoon oikeasti peruutin ulos pesästä ja vasta ihan viime hetkillä käännyin ympäri. Jatkoin matkaani leirin uloskäynnin luokse. Olin innokkaana lähdössä metsästyspartioon, sillä ne olivat suosikkejani. Tosin lehtikadon aikaan saalistuksesta tuli monimutkaista ja haastavaa, kun riistan määrä väheni, ja koska riista ei saanut syödäkseen, saaliit olivat yleensä kehnon kokoisia. Isällenikin viemä hiireni oli niin ruipelo näky, ettei ollut mikään ihme, ettei Mesi ollut vastustellut sen vastaanottamista. Saisiko kolli siitä edes mitään irti.
Nykyisin Käärmekulta jakoi partiot klaanin uutena varapäällikkönä. Korppitähti oli noussut Eloklaanin päälliköksi. Minulla oli vielä totuttelemista uuteen dynamiikkaan klaanissa, vaikka mielestäni Korppitähti oli varapäällikkönä osoittautunut täysin valmiiksi päällikön tehtäviin. Uudet asiat vain olivat sellaisia, että vaikka ne olisivat olleet mieluisia, niin niiden sulatteluun piti antaa aikaa.
Partion jäsenten saapuessa paikalle ja lähdettyä liikkeelle keskityin vain ympärillä vallitsevaan säähän. Lehtikato oli kyllä kaunista aikaa, mutta kaikessa kauneudessaan se oli silti ruma. Kuinka sellainen pystyi olemaan täysin kaunista, jos se edesauttoi kissojen elämän vaikeuttamista? Pakkasen kipakka ote korvista oli jotain sellaista, mikä aina muistutti lehtikadon vaaroista. Onneksi Eloklaani piti yhtä ja toisensa lämpöisinä. Päivän päätteeksi lämmintä ja täyttä sotureiden pesää osasi oikeasti arvostaa sekä odottaa.
Olisin halunnut sisareni pian takaisin samaan pesään nukkumaan kanssani. Naaras saisi luvan opetella käyttäytymään, jotta saisin nauttia enemmän tämän seurasta! Talvikkitakkua osasi aina ikävöidä, sillä hänen tapansa joutua aina mitä ihmeellisimmistä asioista pulaan, oli jotain sellaista, mitä tapahtui liian usein minun makuuni. Rakastin silti siskoani yli kaiken, eikä oikeasti mikään hänen tekonsa olisi voinut olla sellainen, mitä en voisi katsoa läpi tassujeni.

Kirjoittaja: Saaga

Onnekseni vanhemmat soturit hoitivat Loimuliekin läksyttämisen ja sain vain seurata hiljaa vierestä muiden päätöstä. Loppujen lopuksi Hiilihammas päätti astinkivien puolesta ja otti johdon. Menin heti soturin perästä. Käpälät liukuivat ja lipsuivat kylmillä kivillä. Omat tassuni pysyivät kivillä, mutta välillä kuulin jonkun käpälän osuvan jäähän. Pidätin hengitystäni kunnes pääsin Hiilihampaan perässä joen toiselle puolen. Hengähdin helpotuksesta.
“Kaunista, eikö olekin?” kolli naukaisi, “Pidätkö sinä lehtikadosta?”
Vilkaisin kysyjää ja sitten ympäristöäni. Hiilihammas oli varmastikin tarkoittanut puita, joiden oksat roikkuivat lumen painosta ja hankien kimallusta auringossa. Olihan se kaunista, mutta lehtikato oli hyvin ikävää aikaa klaanille.
Kohautinkin lapojani ja sanoin: “Enpä tiedä.”
Hiilihammas nyökkäsi ja katsoi minua edelleen miettivästi. Minulle tuli hieman vaivaantunut olo. Kuin olisi ollut suurikin ihme, että olin taas jalkeilla tai jotain. Odottelimme rauhassa, että koko partio oli meidän puolellamme jokea. Edessä olisi vielä paljon kävelyä ja tunsin väsymyksen jäsenissäni jo nyt. Toivoin mielessäni, että olisin ollut tarpeeksi rohkea ilmaisemaan toiveeni tahdista. En ollut läheskään yhtä hyvässä fyysisessä – enkä henkisessä – kunnossa kuin muu partio, mutta pidin silti jalkani Hiilihampaan tahdissa, koska satuin jo valmiiksi kulkemaan tämän rinnalla.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Havahduin hereille kumppanini liikkeestä. Raotin silmiäni ja huomasin Korppitähden olevan jo pesemässä turkkiaan. Naaras suki mustavalkoista karvapeitettään pitkin, jäntevin liikkein, vaikka hänen silmänsä olivatkin yhä unenpöpperöiset. Kehräsin huvittuneena hänen ilmeestään, ja hän käännähti katsomaan minua kieli edelleen vähän ulkona.
“Eloklaanin suuri ja arvostettu päällikkö”, tirskahdin, ja samassa tunsin pehmeän tassun läpsäisevän pääni sivuun.
“Hiirenaivo”, kumppanini murahti, mutta hänen silmänsä tuikkivat nauravaisesti. “No niin, karvapallo, sinunkin on aika nousta ylös. Muu klaani on jo varmaan hereillä.”
Kierähdin selälleni Korppitähden vuoteessa ja venytin etutassuni pääni yli. Makasin siinä asennossa muutaman hetkisen, ennen kuin huokaisin ja kömmin itsekin ylös. “Luulisi päällikön voivan nukkua vähän pidempään”, mutisin Korppitähden kurkottaessa sukimaan korvantaustojani.
“Voisinhan minä”, naaras naukui kielenvetojen välistä, “mutta sitten olisin aika kehno päällikkö.”
Viimeisen parin kuun sisällä sekä minun että kumppanini elämä oli kokenut suuren muutoksen, erityisesti Korppitähden. Tähtiklaanin tähden, hänhän oli nyt päällikkö! Mesitähti – joka nykyään käytti nimeä Mesi – oli luopunut jäljellä olevista hengistään ja siirtynyt klaaninvanhimpiin viettämään vanhoja päiviään. Ystäväni oli toden totta ansainnut leponsa, eikä sitä ollut kukaan kiistämään. Kuitenkin Meden eläkkeelle jääminen oli tiennyt sitä, että kumppanini – joka oli ollut Meden varapäällikkö – kävisi tapaamassa Tähtiklaania ja hakemassa omat yhdeksän henkeään. Kun hän oli tullut takaisin Kuuluolasta, olisin voinut vaikka vannoa hänen näyttävän hieman erilaiselta. Siitä huolimatta naaras oli edelleen sisimmältään se sama kissa, johon olin ensimmäisen kerran rakastunut jo monia vuodenaikoja sitten.
“Käärmekulta jakaa varmaan pian partiot”, Korppitähti sanoi kävellessään jo kohti pesänsä suuaukkoa, “sinä saatat olla mukana, joten pistäpä vauhtia.” Naaras vinkkasi minulle silmää, ennen kuin livahti ulos onkalosta. En olisi ihmetellyt, vaikka tämä olisi juoninut selkäni takana jotakin ja pyytänyt Käärmekultaa nimenomaan laittamaan minut johonkin varhaisimmista partioista.
Kun lopulta pääsin aukiolle, Käärmekulta oli kuin olikin määrännyt minut aurinkohuipun aikaan lähtevään partioon. Mukana olivat lisäkseni Varpulaulu, Loimuliekki sekä Rauhalaulu. He kaikki olivat nuorempia kolleja, mutta kaikki varsin mukavia ja reippaita omilla tavoillaan.
Suuntasimme varapäällikön määräysten mukaisesti Kuolonklaanin rajaa kohti. Joutuisimme ylittämään joen, ennen kuin pääsisimme metsään, jonka läpi raja naapuriklaanin kanssa kulki. Lehtikato oli tuonut mukanaan paksut nietokset ja jäiset vesistöt, mutta paikoin virtaus joessa oli niin kova, että jää ei ollut kestävää tai sitä ei ollut ollenkaan. Pysähdyimmekin ensimmäisten astinkivien tullessa vastaan pohtimaan järkevintä siirtoa.
“Mennään vain jäätä pitkin, kyllä se kantaa”, Loimuliekki naukui itsevarmasti ja oli jo astumassa jäälle, kun Rauhalaulu pisti häntänsä hänen tielleen.
“Virtaus on tässä paikkaa usein kova. Jää ei ole välttämättä tarpeeksi paksua, että se kestäisi koko partion painon”, kolli puhui kypsän rauhallisesti. Olin hänen kanssaan samaa mieltä; ei ollut syytä ottaa tarpeettomia riskejä, kun vaihtoehtona oli myös käyttää astinkiviä.
“Mennään astinkiviä pitkin”, minä sanoin sitten ja vilkaisin muihin kolleihin. Varpulaulu seisoi vierelläni vaitonaisena, mutta hän ei vaikuttanut olevan päätöstä vastaan.
Ylitimme kivet vuoron perään. Välillä jonkun jalka lipsahti kiven päältä jäälle, mutta se oli onneksi sen verran paksua, ettei se mennyt siitä rikki. Minä ja Varpulaulu pääsimme toiselle puolelle ensimmäisinä. Jäimme vastarannalle katselemaan, kun kaksi muuta soturia hyppivät kiveltä toiselle meitä kohti.
“Kaunista, eikö olekin?” hymähdin Varpulaululle katsoessani lumesta notkuvia puiden oksia yläpuolellamme. Kaikkialla oli aivan valkoista, aivan kuin olisi ollut unessa. “Pidätkö sinä lehtikadosta?” kysäisin nuoremmalta kollilta ihan vain jutustellakseni.
Tiesin, että Varpulaululla ei ollut ollut helppoa viime kuina. Hän oli viettänyt parantajan pesällä jonkin aikaa ja päästyäänkin sieltä hän ei ollut saanut poistua leirin ulkopuolelle ilman seuralaista. En tiennyt, missä kunnossa hän nyt oli, mutta oli mukavaa, että hän oli samassa partiossa kanssamme.

//Varpu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Sydänsuruihin ei selvästi tarvittu edes romanttisesta suhteesta eroamista tai tietoisesti tehtyä petosta. Minusta suorastaan tuntui siltä kuin sydämeni olisi ollut pennun lempi leikissä osana ollut keppi, jota oli heitelty, purtu ja potkittu tunteista piittaamatta. Eihän kepeillä edes ollut tunteita! Mutta minulla oli tunteet, kuten toisillakin kissoilla. Katselin jotakin, toisaalta en oikein tiennyt mitä. Silmäni olivat miltei kiinni, sillä ahdistuksen ja pahan olon luoma paino ei tuntunut antavan niiden avautua ja nähdä maailmaa. Ehkä paha olo sisälläni oli päättänyt nielaista minut kokonaan. Nostin päätäni, kun huomasin tummaturkkisen kollin kävelevän minua kohti.
“Hei Varpulaulu”, luokseni tullut Nopsaliekki sanoi. Nyökkäsin palauttaen tervehdyksen samaa reittiä takaisin. Nopsaliekki istahti viereeni.
“Olet tainnut olla hiukan allapäin”, vanhempi soturi naukui. Tuon ääni oli lempeä ja rauhallinen. Kohautin lapojani vastaukseksi. En tiennyt mitä moiseen toteamukseen kuului vastata.
“Piristäisikö sinua kenties pieni kävely? Voin myös toimia kuuntelevana korvana, mikäli se on sinusta mieluisampi vaihtoehto”, Nopsaliekki jatkoi yksinpuheluaan. Katsahdin häneen. Miksi kolli halusi auttaa? Eihän hän edes tuntenut minua.
“Voit myös käskeä minut pois, jos haluat mieluummin olla yksin.”
“Liittyisin mielelläni aurinkohuipun partioon”, vastasin, mutta eihän Nopsaliekki sille voinut mitään tehdä.
“Voin käydä kysymässä, josko Käärmekulta pistäisi sinut siihen”, kolli ehdotti, mutta ei antanut minun vastata, kun nousi ja lähti jo soturien pesää kohti. Kiedoin häntäni tiukemmin käpälilleni. En tiennyt mitä mieltä olin Nopsaliekin tekosista, mutta annoin olla. Saisimpahan tekemistä nolaamatta itseäni varapäällikön edessä. Pian naaras jo tassutti pesästä ulos ja loikkasi Litteäkivelle istumaan.
“Eloklaanin vastaiselle rajalle rajapartioon lähetän Hiilihampaan, Varpulaulun, Loimuliekin sekä Rauhalaulun”, naaras ilmoitti. Nousin paikaltani ja lähdin kohti leirin suuaukkoa. Muutkin kerääntyivät paikalle. Hakeuduin luontaisesti partion perälle käskytettäväksi. Partio saisi ajatukseni muualle, hoin päässäni. Halusin vakuuttaa itseni, josko sen voimalla saisin muuta ajateltavaa ja voisin olla iloinen edes hetken. Partio matkusti ulos leiristä ja tutulle polulle, jonka olin käynyt monen monta kertaa. Pian pääsimme joen ylityskohdalle. En ollut käynyt vielä joen toisella puolen, joten en ollut varma menisimmekö astinkiviä pitkin vai kestäisikö jää. Jäin siis odottamaan Hiilihampaan viereen muiden esimerkkiä.

//Hiili?

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu vetäisi pienen hiiren lähelleen, ja hänen mahansa murahti kuuluvasti. Hän laski päänsä silmänräpäyksessä ja haukkasi hiirestä ison palan. Kiurutassu seurasi sivusilmällä, kun Lieskakajo jutteli klaanin uuden varapäällikön Käärmekullan kanssa. Lieskakajo vilkuili samalla jotenkin väsyneen oloisesti Kiurutassuun. Kiurutassu tajusi vaikuttavansa siltä, että hän salakuuntelisi. Kuitenkin hänen mestarinsa katseessa oli jotain muutakin – kuin pohjatonta surullisuutta. Kiurutassu ei tiennyt, mistä se johtuisi. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Kiurutassu meinasi mennä kysymään Lieskakajolta asiasta, mutta ei kehdannut. Ei oppilaiden kuulunut tietää kaikkea. Kiurutassu nuoleskeli huulistaan hiiren rippeitä ja tassutti sitten hiljaa Lieskakajon luo.
“Menemmekö nyt harjoituksiin?” hän kysyi käpälät innosta ja kiinnostuksesta kihisten. Lieskakajo pudisti päätään hitaasti.
“Nyt emme valitettavasti ehdi. Huomenna sitten.” kolli maukui.
Kiurutassun into lopahti, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä.
“Ai… ahaa.” Kiurutassu käänsi katseensa muualle.
“Olen pahoillani, Kiurutassu.” Lieskakajo sanoi ja katosi sitten soturien pesään. Kiurutassu istahti maahan pettyneenä. Ei asia ollut hänelle niin vakava, mutta soturiksi pääseminen oli hänelle tärkeää. Tärkeämpää kuin mikään muu. Ja jos hänen mestarinsa ei kouluttanut häntä, kuka sitten?
“Kiurutassu.” hän säpsähti, kun varapäällikkö Käärmekulta seisoi hänen edessään. Kiurutassu oli ollut niin omien murheidensa vallassa, ettei ollut huomannut hänen tuloaan. Kiurutassu kohotti asentoaan.
“Sinä tulet rajapartioon minun ja Pörriäistassun kanssa.” Käärmekulta maukui. Kiurutassu tunsi sisällään pelonsekaisen ilonpilkahduksen. Hän pääsisi rajapartioon varapäällikön ja hänen oppilaansa kanssa?
Kiurutassu nyökkäsi, liian typertyneenä vastaamaan kunnolla. Hän kurkotteli Käärmekullan yli nähdäkseen Pörriäistassun. Vaaleanruskea kolli istui kuin kivi aukion reunalla. Kiurutassu ei erityisemmin pitänyt hänestä, vaikkei hän Pörriäistassua oikein tuntenutkaan. Kuitenkin kaikille kissoille piti antaa mahdollisuus, kuten emo aina sanoi. Kiurutassu seurasi Käärmekultaa hänen oppilaansa luo ja kohotti katseensa, kun varapäällikkö kertoi Pörriäistassulle Kiurutassun tulevan mukaan. Pörriäistassu vilkaisi Kiurutassua vain mitäänsanomattomasti ja sihahti itsekseen.
“Kiva olla partiossa yhdessä.” Kiurutassu aloitti huomaavaisesti. Hän odotti hetken kollin vastausta.
“Niin kai.” Pörriäistassun sanat olivat lähes murahdus.
Kiurutassu näki Käärmekullan vilkaisevan heihin päin. “Voitte tutustua.” hän sanoi jäykästi.
Kiurutassu yritti keksiä puheenaihetta. Mistä Pörriäistassu piti?
Kiurutassun yllätykseksi kolli alkoi puhua. “Mitä kaikkea sinä olet tehnyt oppilaana?” hän kysyi.
Kiurutassu väristeli viiksiään.
“No, en tietenkään vielä kaikkea-”
“Tiedän.” Pörriäistassu iski väliin. Kiurutassu yritti sivuuttaa kollin huomautuksen ja jatkoi.
“Olen käynyt metsästyspartioissa Lieskakajon kanssa. Sekä olemme opetelleet joitakin taisteluliikkeitä. Ja ai niin – olen käynyt myös yksin metsällä.” hän kertoi.
Pörriäistassu ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta.
“Kuulostaapa tylsältä.” hän töksäytti.
Kiurutassu yritti yhtyä Pörriäistassun mielipiteeseen, mutta oikeasti hän ei ollut samaa mieltä. Eikö hänen pesätoverinsa edes tavoitellut soturiksi?
“No, onhan se aluksi vähän tylsää.” Kiurutassu sanoi.
“Mutta uutena oppilaana kaikki tuntuu hienommalta, usko pois.”
Pörriäistassu näytti siltä, ettei uskonut sanaakaan.
“Minun mielestäni ei. Uutena oppilaana kaikki on tylsää! Etenkin metsästäminen!” kolli murisi. Kiurutassu yritti vastata, mutta ei keksinyt mitä sanoa. Pörriäistassu näytti ilmaisevan mielipiteensä erityisen kärkkäästi.
“Ei se haittaa. Tulee sinusta silti hyvä soturi.” Kiurutassu hymyili hieman. Vaikka Pörriäistassu vaikuttikin äkeältä ja hankalalta, ehkä hänestä löytyisi mukavampi puoli, jos vähän raaputtaisi ulkokuorta pois.
Pörriäistassu näytti ihmettyvän kehuista, vaikka hän peittelikin sitä hyvin.
“Niin tuleekin, tietysti!” hän kivahti. “Minusta tulee kaikista paras soturi. Sekä päällikkö.”
Kiurutassu ei ihan uskonut nuoremman oppilaan sanoja, mutta hän nyökytteli saadakseen ilmapiirin mukavammaksi. Imartelu selkeästi teki Pörriäistassuun vaikutuksen, kun taas Kiurutassu ei pitänyt kehumisesta. He olivat kovin erilaisia.

Päästessään Kuolonklaanin rajalle Käärmekulta pysähtyi ja suihkautti oman hajumerkkinsä. Kiurutassu ei tiennyt, pitäisikö hänen näyttää Pörriäistassulle miten se tehdään. Hän oli kuitenkin melko uusi oppilas, joten tämä saattoi olla hänen ensimmäinen rajapartionsa.
Kiurutassu päätti olla ystävällinen, vaikkakin ehkä hieman turhaan. “Haluatko että näytän miten hajumerkki tehdään?”
Pörriäistassun karvat nousivat pystyyn. “En! Osaan itsekin!” hän tiuskaisi.
Kiurutassu osasi odottaa vastausta, joten hän käänsi selkänsä toiselle oppilaalle ja juoksi Käärmekullan perään. Eloklaanin varapäällikkö seisoi jo kaukana kukkulan päällä. Kiurutassu lähti ampaisemaan kukkulaa ylös, mutta pysähtyi tuntiessaan voimakkaan tönäisyn lavassaan. Hän horjahti hieman, mutta onnistui pysymään tasapainossa. Pörriäistassu tunki Kiurutassun ohi ja sihahti aggressiivisesti. Kiurutassun lapaa jomotti hieman, mutta hän puri hammasta ja kiipesi viimeiset askeleet ylös.
“Hyvä.” Käärmekulta nyökkäsi viileästi.
Seuraavaksi he tarkistaisivat päätyrajan.

// Pörri? 😀

Kirjoittaja: Saaga

“Minä olen jo tässä. Kärpästassu voi hakea Kortetuikkeen soturienpesästä”, Kallahämy hymähti Käärmekullan takaa. Vilkaisin mestariani ja hampaitaan kiristelevää emoa.
“Anteeksi emo”, sanoin ja käännyin. Lähdin kohti soturien pesää, mutta minun ei tarvinnut edes mennä sisään, kun Kortetuike jo käveli ulos pesästä. Tuo hätkähti ja pysähtyi äkisti, jottei olisi törmännyt minuun. Heilautin häntääni kohti emoa ja Kallahämyä. Soturi katsoi kaksikkoa ja oli hetken hieman hämmentyneen näköinen, mutta taisi tajuta minun tarkoittavan partiota, kun tassutin itse emon ja mestarini luo. Katsahdin taakseni Kortetuikkeeseen ja töllötin vain suoraan eteenpäin tyhjyyteen.
“Olemmeko me saalistus- vai rajapartio?” Kortetuike kysyi tyynesti.
Käärmekulta näytti edelleen ärsyyntyneeltä, mutta vastasi silti: “Saalistuspartio. Pistetään menoksi.”
Tassutin Kallahämyn rinnalla hiljaisena emon perään. Kortetuike jäi viimeiseksi.
“Muistatko vielä kuinka lintuja saalistettiin?” Kallahämy kysyi. Hän yritti mestaroida ja selvästi keventää partion kireää tunnelmaa. Toisaalta kireys taisi olla vain minun ja emoni välillä.
“Kyllä”, vastasin.
“Sinun kuuluu vastata miten, Kärpästassu”, emo sihahti edeltämme, “Olet selvästi kuunnellut liikaa Sielutassua! Hän on aivan samanlainen, ei ikinä vastaa kysymyksiin.”
“Enkä ole. Sielutassu on ystäväni”, vastasin emolle. Kallahämy näytti vaivaantuneelta ja katsoi poispäin minusta. Ihan sama!
“Ei hän ole ystäväsi. Hän yrittää vain aivopestä sinut olemaan huono oppilas. Olet ottanut häneltä ihan liikaa vaikutteita. Miksi ihmeessä haluat olla kuten hän?” kullankeltainen naaraskissa naukui. Tuon turkki väreili ärsytyksestä ja hännänpää kääntyili.
“Hän on kiva ja muut pitävät hänestä”, vastasin emolle ja katsoin käpäliäni. Olisimmekohan pian jo perillä? En halunnut kuunnella emoa enää.

//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyen tuntuisessa ajassa. Mesitähti oli päättänyt eläköityä ja eleli nyt klaaninvanhimpien pesässä vanhalla nimellään, Mesi. Tietysti se tarkoitti sitä, että Korppisiivestä oli tullut Korppitähti ja klaani oli saanut uuden varapäällikön. Minä olin päässyt klaanin varapäälliköksi. Minä.
Korppitähdellä oli niin monia hyviä vaihtoehtoja, mutta hän oli sitten päättänyt, että minusta tulisi klaanin varapäällikkö. Kissa johon luottaa ja jonka kuuluisi määrätietoisesti osata auttaa klaanin johtamisessa. Kissa, joka jonain päivänä saattaisi päätyä klaanin päälliköksi asti.
Katselin uutta päällikköä ihaillen, kun hän keskusteli kokeneiden sotureiden kanssa sivummalla. Suoraan sanottuna olin iloinen siitä, että hän luotti minut klaaninsa johtoon. Olin iloinen, että sain sellaisen mahdollisuuden, vaikka se minua hieman pelottikin. Osasinko edes olla varapäällikkö?
“Hei, Käärmekulta! Onko partioiden järjestäminen edistynyt?” Korppitähti kysyi minulta, kun huomasi minun tuijjottavan. Kehoni jännittyi ja nyökyttelin ripeästi.
“Joo! Kyllähän ne tästä lähtevät!” totesin ja vilkaisin taas sotureita ja oppilaita, joille olin vain hetki sitten listannut heille määrätyt partiot. Korppitähti oli yrittänyt opettaa minulle kaiken parhaansa mukaan ja minä olin koettanut oppia kaiken heti niin, ettei minun tarvitsisi häiritä häntä enempää kysymyksilläni. Toivoin vain toimivani oikein, kuten hän oli halunnut.
Siirryin Korpikasteen luokse nähdessäni naaraan. Hän katsoi minua tuimasti saman tien. Hän ei tainnut pitää siitä, että minusta oli tullut varapäällikkö. Ei toki syyttänyt häntä. En tiennyt olinko parhain mahdollinen vaihtoehto sellaiseen tehtävään.
“Korpikaste, lähde iltapartioon myöhemmin Unikkohämyn, Syreenisumun ja Tupsutassun kanssa”, ilmoitin naaraalle. Hän vain tuhahti ja mulkoili minua.
Käännyin ja lähdin tassuttamaan muualle, jotta minun ei tarvitsisi nähdä Korpikasteen tuomitsevaa tuijotusta. Hän tuntui vihaavan minua silkaksi omaksi huvikseen, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Olinko minä tehnyt hänelle jotain väärää joskus? Syyttikö hän minua siitä, etten onnistunut suojelemaan hänen emoaan siltä ketulta silloin?
Pudistelin päätäni karistaakseni ajatukset pois mielestäni. Ei minun kuulunut ajatella kaikkea masentavaa. Elämäni oli tällä hetkellä parhaillaan! Minulla oli rakastava kumppani, oma pentu ja olin vieläpä klaanini varapäällikkö, mikä olisi voinut olla paremmin?! Ei ainakaan paljon – tai niin ainakin itselleni yritin uskotella.
Nyt kun olin päässyt varapäälliköksi pystyin paremmin vahtia missä Kärpästassu kulki. Pystyin ehdottelemaan eri partioita Kallahämylle ja yrittää pitää huolta siitä, että pentuni oli aina turvassa. Se oli minulle tärkein tehtävistäni sillä hetkellä.
Pujahdin parantajan pesälle ja Vienomiete kääntyi heti katsomaan minua päin ja jätti sitten tekemisensä kesken ja tuli minua vastaan.
“Hei, Käärmekulta”, naaras sanoi hiljaa. “Onko jokin vialla?”
“Ei toki. Ajattelin vain tulla kysymään, mikä on yrttitilanne täällä? Tarvitsetteko apua niiden keräämisessä, koska voin määrätä partion avuksi”, ehdotin. Parantajaoppilas empi hetken, mutta pudisti sitten päätään.
“Ei tarvitse. Kyllä me pärjäämme”, hän vastasi. Nyökkäsin ja vilkuilin vielä hetken ympärilleni pesässä.
“Selvä sitten. Hyvää päivänjatkoa ja muista käydä myös välillä ulkona haukkaamassa happea! Se on aina hyväksi!” huikkasin Vienomietteelle ja poistuin pesästä.
Aukiolla kissat ahkeroivat omissa tehtävissään ja katselin sotureita, jotka siistivät lumen aukion keskeltä sen reunoille. Tehtävä ei yleisesti ollut halutuin ja siksi yritinkin määrätä siihen mahdollisimman usein eri kissat. En halunnut ärsyttää ketään sillä, että he joutuivat jatkuvasti siivoushommiin sillä välin, kun muut pääsivät saalistamaan.
“Käärmekulta!” Kuuhohde kutsui samalla, kun hölkkäsi luokseni. Hymyilin soturille ystävällisesti.
“Niin, Kuuhohde? Onko jokin vialla?” kysyin naaraalta toivoen samalla hänen vastaavan kielteisesti.
“Käskit minun pyytää Järviloisteen mukaan partioon, mutta en löydä häntä mistään!” naaras naukaisi ja kuulosti hieman huolestuneelta. Hymyilin hänelle lempeästi ja ryhdyin mielessäni pohtimaan olinko tajuamattani laittanut kollin kahteen partioon, jonka takia hän ei olisi leirissä, mutta mieleeni ei tullut mitään.
“Älä huoli, Kuuhohde. Hän on varmaankin ulkona vain jaloittelemassa. Kyllä hän varmaan jo pian ilmestyy leiriin. Voitte lähteä jo ilman häntä, ja jos häntä näkyy ulkona, voitte pyytää hänet samalla matkaanne. Vahdin kyllä leirissä, kunnes hän palaa takaisin”, vakuuttelin, vaikka olin itsekin huolissani klaanitoveristamme. Ei ollut uusi asia, että kissat lähtivät itsekseen tai jonkun toisen kanssa kävelylle ulos, mutta monesti siitä sanottiin edes jollekulle.
“Selvä! Yritän pitää silmäni auki hänen varaltaan ja kerron vielä asiasta muillekin!” Kuuhohde ilmoitti. Nyökkäsin hänelle mielissäni.
“Hyvä. Kiitos, Kuuhohde. On hyvä pitää huolta siitä, että kaikki klaanitoverimme pysyvät turvassa”, naukaisin ja juuri, kun ennätin sulkea suuni Järviloiste ilmestyikin leirin sisäänkäynnistä sisään. Hymyilin Kuuhohteelle ja nyökkäsin kohti kollia merkiksi mennä puhumaan hänelle. Naaras vain nyökkäsi ymmärtäen viestini ja lähti tassuttamaan klaanitoverinsa luokse.
Katselin huojentuneena, kun he juttelivat ja käänsin sitten huomioni muualle. Katseeni asettui Haavemuistoon, joka harhaili leirissä tehden mitä ikinä. Kolli oli ollut jo pitkään huonossa kunnossa parantajan pesällä, joka oli saanut minut miettimään kovasti kohenisiko hänen tilanteensa koskaan. Kolli oli ollut sekava lähes niin kauan, kun oli klaanissa ollut. En tietänyt hänestä paljoa muuta kuin sen, että hän oli ollut osa yhteisöä, mutta jätti sen ja jäi Eloklaaniin sodan jälkeen. Mieleeni ei muistunut kertaa, jolloin olisin koskaan oikeastaan jutellut kunnolla hänen kanssaan. Ehkä joku päivä minun kannattaisi kokeilla. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika.

Ilta – tai ennemmin yö – oli jo pitkällä. Lumi painoi turkkiani, kun rämmin metsässä eteenpäin. Sydämeni pamppaili kurkussa asti, kun tunteet olivat nousseet pintaan. Olin päättänyt käydä pentujeni haudoilla. En ollut tehnyt niin juurikaan vain, koska ajatus siitä, että kaksi pienen pientä pentua – minun pentuani – olivat kuolleet sillä lailla ja niin varhain.
Olin päättänyt lähteä ennemmin itsekseni kuin pyytää esimerkiksi kumppaniani tai Kärpästassua mukaani. Halusin tehdä tämän matkan aivan itsekseni. Silloin minun ei tarvitsisi ajatella sitä, että muut näkivät minut ja saattoivat huolestua minusta. Ei minulla sentään asiat ollut yleisesti huonosti. Itse asiassa minulla oli elämä minulla hyvin, etenkin jos sitä vertasi joidenkin muiden kanssa. Todella säälin heitä ja joskus toivoin, että olisin voinut ottaa heidän murheensa ennemmin itselleni.
Askeleeni hidastuivat hidastumistaan, kunnes pysähdyin täysin siihen kohtaan, jossa pentuni olivat haudattuna. Siellä he makasivat haudoissaan. Kylmän, jäätyneen maan alla. Sentään he olivat Tähtiklaanissa turvassa eivätkä joutuneet kärsiä klaanissa kylmästä ja nälästä kuten muut elävät kissat.
“Hyttyspentu, Muurahaispentu, toivon, että elämänne Tähtiklaanissa on suotuisaa ja teillä on siellä kaikki hyvin. Toivon, että katsotte minua, Sädesäihkettä, Kärpästassua ja kaikkia muita rakkaitanne ja pidätte meistä huolta”, kuiskasin hiljaa ja suljin silmäni. Kuulin oman ääneni värisevän ja tunsin miten oli vaikeaa hengittää. En itkenyt yleensä niin usein, mutta pentujeni kuolemat olivat aina jotain, joka sai minut herkistymään enemmän kuin juuri mikään muu.
Kun tassujani alkoi heikottaa, asetuin kylmään hankeen makuulle ja annoin itseni surra. Kehoni väpätti, kun nyyhkin, vaikka en olisi halunnut. Pentuni olisivat jo nuoria oppilaita kuten Kärpäspentu. He saisivat kaiikki olla yhdessä ja harjoitella sotureiksi yhdessä.
Huomasin pian hämärässä leijuvien lumihiutaleiden laskeutuvan päälleni saaden turkkini kimaltamaan. Tuntui hetken kuin olisin ollut kuollut ja Tähtiklaanissa rakkaimpieni luona. Siellä minua odottivat jo niin monet. Samaan aikaan ajatus oli masentava ja lohduttava. Siellä oli kissoja, jotka minusta välittivät ja minua odottivat, mutta toisaalta samalla se tarkoitti, että he kaikki olivat joutuneet jo poistua keskuudestamme, jotta olivat päätyneet Tähtiklaaniin.
Toivoin, että he todella odottivat minua. Toivoin, että sitten kun tulisi minun aikani, minua todella odotti joku ja että minut otettaisiin avotassuin vastaan Tähtiklaanissa. Toivoin, että pentuni eivät syyttäneet minua kuolemastaan samalla tavoin kuin itse tein. Vaikka kuinka muut saattoivat sanoa, ettei se ollut syytäni, en voinut muuta kuin syyttää itseäni siitä, että he olivat nyt kuolleet.
Keräsin itseni ja lähdin takaisin leiriin, kun kuulin metsästä ääniä. En ollut enää varma olinko lähettänyt sille yölle yöpartiota, mutta oli asia miten oli, en halunnut kenenkään törmäävän minuun kun olin keskittynyt suremaan. Halusin pitää tämän surun vain itselläni.

Partioiden järjestely sujui mutkitta. Sovin vielä viimeisiä partioita myöhemmälle ennen kuin käännyin kohti tytärtäni, Kärpästassua, joka istuskeli lähistöllä vain seuraamassa tekemisiäni. Määräsin hänet mestarinsa Kallahämyn sekä Kortetuikkeen kanssa saalistuspartioon ja hänen suuret silmänsä kääntyivät katsomaan heti minua. En osannut tarkalleen sanoa, mutta olisin voinut väittää, että hän näytti ehkä jopa vihaiselta minulle?
“Onko minun ihan pakko tulla sinun kanssa?” Kärpästassu valitti silmien pyöräytyksen kera. Katsoin häntä hieman loukkaantuneena. Miksei hän tahtonut tulla kanssani partioon? Olin hänen emonsa, voisi luulla, että hän arvostasi kanssani viettämäänsä aikaa! Minä olisin ainakin arvostanut sitä!
“Et ikinä anna minun olla muiden kanssa. Olisin halunnut jonkun oppilaan kanssa, joka ajattelee minun olevan hassu tai kiva ja sitten saisin kavereita”, hän jatkoi vielä madaltaen ääntään ennen kuin ehdin edes täysin prosessoida hänen aikaisempia sanojaan. Olisi ollut vähättelyä, jos olisin sanonut hänen sanojensa vain satuttaneen. Suoranaisesti ne tuntuivat musertavan minua ja kietovan pitkän kuristavan käärmeen kaulani ympärille. Olin niin pettynyt. Eikö Kärpästassu muka pitänyt minusta?
“Minä olen klaanisi varapäällikkö ja sinä kuuntelet minua mukisematta! Sinä lähdet partioon niiden kissojen kanssa, joiden kanssa päätän sinun lähtevän!” kivahdin tapellen samalla kyyneliä vastaan. Tuollaisten sanojen kuuleminen omalta tyttäreltäni satutti enemmän kuin halusin myöntää. Eikö hän ymmärtänyt, että yritin vain suojella häntä?! Että halusin vain pitää hänet turvassa! Etten halunnut menettää viimeistäkin pentuani…
Huiskaisin häntääni ja käännyin kannoillani. Jotenkin pettymykseni ja suruni oli helpompi purka turhautumisena ja vihana. Tiesin, ettei se ollut oikea tapa toimia, mutten vain saattanut ymmärtää miksi oma pentuni kääntyi minua vastaan sillä tavoin.
“Käy hakemassa Kallahämy ja Kortetuike paikalle. Tämä on käsky, ei pyyntö”, naukaisin hänelle tiukasti katsomatta häneen päin. Mistä hän oli oppinut tuollaista niskurointia? Se oli varmasti Sielutassulta! Se pieni riiviö oli varmasti yrittänyt parhaansa mukaan vain aivopestä Kärpästassun minua vastaan ja pitää huolta, että pentuni joutuisi tilanteisiin, jossa voisi olla vaarassa vain, koska hänen mielestään ne olivat typeriä “seikkailuita”.

//Kärpänen?

Kirjoittaja: Auroora

AURA
Helletassu: 50kp! –
Kujekulta: 5kp –
Tuikelintu: 15kp –
Talvikkitakku: 7kp –
Tupsutassu: 6kp-
= 83kp

ELANDRA
Mesi: 5kp –

EMPPUOMPPU
Pörriäispentu: 26kp! –
Hiilihammas: 7kp –
Kortetuike: 10kp –
= 43kp

KOIVU
Varjoliekki: 27kp! –
Ropinaroihu: 9kp –
Hilehuurre: 10kp –
= 46kp

KÄÄRMIS
Korpikaste: 7kp –
Sielutassu: 10kp –
= 17kp

NINJANEN
Kehräpentu: 54kp! – Kehräpennun voi nyt nimittää oppilaaksi. Hänen mestarinaan toimikoon Korpikaste.

SAAGA
Perhopuro: 47kp! Perhopuro voi nyt toimia mestarina ja johtaa partioita.
Varpulaulu: 30kp! –
Sädesäihke: 12kp –
Nopsaliekki: 19kp –
Kärpästassu: 8kp –
= 116kp

SOTURIKISSA
Mustikkapyörre: 3kp –

YUZU
Kiurutassu: 31kp! –

Kirjoittaja: Saaga

Minun teki mieli huutaa, raadella. Itkeä ja kadota olemasta. Sisälläni riipivä ahdistuksen aiheuttama kipu haukkasi minusta palasi irti ja laittoi ne loikkimaan ja hyppimään sekaisin vatsassani, keuhkoissani ja päässänikin. Potkin ja kiemurtelin. Loikin ja ravistelin. Ainakin sisäisesti. Käsittämättömän suuri tunne oli napannut minut eikä minulla ollut reittiä pois sen tassun alta. Istuin jäätyneen joen rannassa Sädesäihke rinnallani. Kolli oli vienyt minut kävelylle, sillä minun ei ollut lupa lähteä yksin. Sisälläni möyrivistä tunteista huolimatta istuin paikaillani siististi häntä käpälillä. Sädesäihke pörhisteli turkkiaan, kun vilkaisin tähän. Hänellä mahtoi olla kylmä ja niin minullakin oli, mutta pieni pakkasen kipristely ihollani ei tuntunut läheskään yhtä pahalle kuin tunnemyrskyni.
“Pitäisiköhän pian palata leiriin?” kolli kysyi ääni hiukkasen väristen. Olisin halunnut vielä jäädä ulos, sillä leirissä minusta tuntui tosi… ahtaalle? Ei, se ei ollut oikea ilmaisu. Seinät tuntuivat kaatuvan siellä päälleni ja jouduin kamalalla vaivalla pitämään niitä pystyssä. Mikään sana ei pystyisi kuvailemaan niin huonoa tunnetta. Ainakaan en löytänyt sellaista omasta sanavarastostani. Kortetuikkeella olisi saattanut olla oikea sana. Hän tuntui aina kamalan sanavalmiilta ja oli niin viisas. Hän myös ajatteli hyvin nopeasti. Olin näistä ominaisuuksista hirvittävän kateellinen ystävälleni. Olisin halunnut olla itsevarma ja karismaattinen ja vähät välittää muiden ajatuksista. Olisin halunnut olla reheellisesti oma itseni ilman tassuissa ja vatsassa kalvavaa pelkoa, joka muuttui vihaiseksi kuplinnaksi ja ylivoimaiseksi paniikiksi, paineen tunteeksi rinnassa sekä muualla kehossa ja liekeiksi, jotka nuolivat turkkiani.
“Mennään vain”, sanoin apeasti ja nousin, vaikka tassuni eivät tuntuneet enää kantavan. Aivan kuin olisin hoippunut ja kompastellut matkalla takaisin, vaikka olin täysin tasapainossa. Päässäni tuntui heittävän, mutta näin silti normaalisti enkä tuntenut – fyysistä – kipua. Kannoin lavoillani liikaa, en oikein tiennyt itsekään mitä, mutta tiesin että sitä oli aivan liikaa yhdelle kissalle ja yksille lavoille. Näin linnun lentävän pääni yli ja toivoin, että olisin voinut vaihtaa paikkoja sen kanssa. Olisin kerrankin saanut olla vapaa ja ehkä jopa onnellinen. En muistanut olinko koskaan ollut oikeasti ollut onnellinen. En ollut ihan varma miltä onnellisuus tuntui. Pian olimmekin jo leirissä ja olin taas omillani. Sädesäihke tuntui välittävän, mutten voinut tarvita häntä ja pyytää apuun aina, kun tilanne äityi pahaksi. Hän ei ikinä kaivannut minun apuani. Hänellä oli jo läheisemmät kissat, joiden luokse meni mielellään tukea kaivatessaan. Minulla ei ollut ketään. Olin omillani, yksin. Niin minun kuuluikin, koska olin kelvoton ystäväksi saatika sitten kumppaniksi. Voi kunpa vain olisin joku muu. Minun täytyi kuitenkin olla minä ja kärsiä näiden tunteiden kanssa koko loppu elämäni ajan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Parin viimeisen kuun aikana Eloklaanissa olivat puhaltaneet muutoksen tuulet. Isäni Mesitähti, nykyisin vain Mesi, oli ilmoittanut astuvansa alas päällikön paikalta vanhaa ikäänsä korostaen ja luovuttavansa henkensä varapäällikölleen Korppisiivelle. Näin Korppisiivestä oli tullut Korppitähti, ja klaanin uudeksi varapäälliköksi oli valittu Käärmekulta.
Minusta naaras oli loistava valinta tehtävään. Hän oli myöskin ollut yksi niistä kissoista, jotka Tähtiklaani oli valinnut vapauttamaan Kuolonklaanin pitämät panttivangit, ja mielestäni se kokemus yksinään toi naaraalle kosolti enemmän kokemusta kuin monilla muilla. Vaikka tuntuikin hieman hassulta, että isäni ei enää johtanut klaania, tiesin Eloklaanin olevan hyvissä käpälissä Korppitähden ja Käärmekullan kanssa.
Paljon muutakin oli ehtinyt tapahtua tuona aikana. Olin antanut Varpulaululle tilaa ja toivonut sen kohentavan hänen olotilaansa. Sen myötä olin päättynyt viettämään yhä enemmän aikaa kollin siskon, Korpikasteen, kanssa. Soturittaresta oli tullut minulle viime kuiden aikana läheinen ystävä, ja olin viimein myös varmistunut siitä, että minulla todellakin oli ystävyyttä syvempiä tunteita naarasta kohtaan. En vielä tiennyt, mitä niillä olisi pitänyt tehdä, mutta nautin joka tapauksessa suuresti hänen kanssaan viettämästäni ajasta.
Käärmekulta oli määrännyt meidät nytkin sattumalta samaan partioon. Tehtävämme oli käydä katsomassa, löytyisikö Koivumetsästä riistaa. Se oli ollut vähissä joka puolella lehtikadon kylmän varjon langettua kaiken elävän ylle, ja osa kissoista näytti jo silminnähden kärsivän nälkiintymisestä.
Kuulin Sielutassun hyppelevän kevein askelin perässäni. Naaras oli ollut oppilaani jo muutaman kuun ajan, ja minusta meillä oli sujunut oikein mukavasti, vaikka tällä riittikin virtaa.
Käännyin vieressäni kävelevän Korpikasteen puoleen. “Ehtisitköhän sinä pitää Sielutassulle jonkinlaiset taisteluharjoitukset? Tiedät varmaan, ettei se ole ominta alaani”, puhuin hiljaa.
Ymmärsin kyllä, miksi soturioppilaiden oli harjoiteltava taistelemista, vaikka en itse sitä kannattanutkaan. Mielestäni väkivalta oli kuin kierre, joka jatkuisi aina vain ja niin kauan, kunnes joku sen katkaisisi. En kuitenkaan voinut pakottaa omia periaatteitani muille, ja siksi Sielutassulla oli oikeus oppia taistelutaitoja muilta sotureilta, jos hän niin tahtoi.

//Korpi?

Kirjoittaja: Yuzu

Aamu alkoi jo sarastaa, ja Kiurutassun käpälää jomotti eilisestä uurastuksesta. Kiurutassu kampesi itsensä pystyyn ja sihahti itsekseen tuntiessaan vihlovan kivun. Kaikki oppilaat Talvikkitakkua lukuunottamatta olivat jo päivän puuhissa. Kiurutassulle nousi pieni paniikki – oliko hän nukkunut pommiin? Kukaan ei ollut herättänyt häntä. Pentutarhassa muut pennut olivat aina herättäneet Kiurutassun vinkumisellaan. Hänestä oli välillä hankalaa tajuta, että hän oli oppilas eikä pentu. Vanhempien kuolema oli tehnyt Kiurutassusta hieman yksinäisen. Olihan hänellä vielä Tupsutassu sekä klaanitoverit, mutta ei vanhempia. Ei Kiurutassu oikeastaan muistanutkaan heitä kunnolla, vain pentutarhan pehmeän, maitoisen tuoksun.
“En minä sitä kaipaa!” Kiurutassu huomasi sanoneensa sen ääneen. Hän heilautti tuuhean häntänsä nopeasti suunsa eteen ja esitti ettei mitään ollut tapahtunutkaan. Kiurutassu pudisteli päätään. Hänen oli etsittävä Lieskakajo.
Hetken etsittyään Kiurutassu huomasi kollin tassuttavan leiriin. Kiurutassu kipitti mestarinsa luo.
“Huomenta..” Lieskakajo avasi suunsa haukotukseen.
“H-huomenta.” Kiurutassu koetti näyttää kuin kunnon oppilaalta.
Kiurutassu kallisti päätään. “Onko meillä tänään harjoitukset?”
Lieskakajo nyökkäsi. “On. Taisteluharjoitukset.” kolli maukui.
“Tuleeko joku mukaamme?” Kiurutassu kysyi. Yhteisharjoitukset hänen veljensä kanssa piristäisivät häntä.
Lieskakajo pudisti päätään.
“Arvioin yksilötaitojasi.”
Kiurutassun käpälät kihisivät innosta. Hänellä oli hänen ensimmäinen arviointinsa! Hän oli nyt yhden askeleen lähempänä soturiksi pääsemistä – hänen suurinta toivettaan. Soturina häntä arvostettaisiin, eikä pidettäisi vain tyhmänä oppilaana.