Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Istuin katsellen emoani, joka jakoi kissoja partioihin. Olin varapäällikön pentu, tokihan se teki minusta arvokkaan muiden silmissä. Niin sitten ne pitäisivät minusta. Kiersin häntäni tiukemmin käpälien päälle ja pörhistelin karvojani tuulessa. En juurikaan kuunnellut emon sanoja vaan haaveilin pilven hattaroista ja ystävistä. Halusin, että minut hyväksyttäisiin tai joku muu oppilas joskus pyytäisi minut yhdessä partioon tai harjoituksiin.
“Kärpästassu, Kallahämy ja Kortetuike tulkaa minun kanssani saalistuspartioon”, emon ääni sai huomioni kääntymään haavemaailmoista tähän oikeaan kylmään märkään maailmaan, jota en olisi valinnut jos vaihtoehtoina olisivat olleet unelmani. Nousin ylös ja tassutin emon luo.
“Onko minun ihan pakko tulla sinun kanssa?” valitin pyöräyttäen silmiäni tönkösti. Käärmekulta katsoi minuun loukkaantuneena ja selvästi mietti mitä sanoa. Väänsin hännänpäätäni ja katsoin emoon.
“Et ikinä anna minun olla muiden kanssa. Olisin halunnut jonkun oppilaan kanssa, joka ajattelee minun olevan hassu tai kiva ja sitten saisin kavereita”, sanoin madaltaen edelleen hyvin monotonista puheääntäni, jotta kaikki eivät kuulisi, mutta viesti menisi emolle asti. Katsahdin Kallahämyyn ja sitten tassujani.

//Käärmek?

Kirjoittaja: Saaga

Minun yöllisestä sekoilustani kului aikaa. Kului aikaa oli vähän liian vähättelevä ilmaisu. Aikaa kului niin paljon, että aloin jo ihmetellä välttelisikö Mustikkapyörre minua ikuisesti, mutta päädyimme kuitenkin samaan partioon ja vaihdoimme pari sanaa. Nyt olin vakuuttunut anteeksipyynnöstä ja pystyin rentoutua ainakin tämän asian saralta. Olin hieman hukassa seisoessani keskellä leiriä. En ollut varma enää mitä minun piti oikein tehdä. En enää ollut “sekaisin” ja ikuisesti jumissa parantajan pesällä. Sen sijaan olin vähemmän sekaisin ja ikuisesti jumissa leirissä, jos en pyytäisi jotakuta ulos kanssani. Olimme sopineet varapäällikön ja parantajan kanssa, että voisin kieltäytyä partioista, jos vointini huononisi enkä lähtisi enää yksin leiristä, jotta varmasti olisin turvassa. Järjestely oli minulle mieleen, koska en joutunut enää vain olemaan aloillani, mutta toisaalta minusta tuntui liian spesiaalille.
“Varpulaulu, haluatko liittyä rajapartioomme?” Sädesäihke huikkasi leirin suuaukolta. Nyökkäsin näkyvästi ja loikin Sädesäihkeen, Irvikidan ja Unikkohämyn luokse. Tervehdin vanhempia sotureita kohteliaasti ja jättäydyin leiristä lähdettäessä partion perälle ja Sädesäihkeellä oli selvästi samat aikeet. Olimme olleet tovereita jo oppilasikäisinä ja Sädesäihke oli tukenut minua jo silloin joskin hieman höperön oppilaan tavoin. En välittänyt. Hän tuntui silti tarpeeksi tutulta ja turvalliselta.
“Kuinka olet voinut nyt säiden kylmetessä?” Sädesäihke kysyi herätellen pientä keskustelua välillemme. Minulle se kelpasi.
“Hyvin. Miten Kärpästassulla menee, kun hän on nyt ollut oppilaana jo hetken?” kysyin vuorostani. Sädesäihke hymyili.
“Hän on oikein reipas oppilas. Uskon, että hänestä tulee oikein hyvä soturi. Olen hyvin ylpeä hänestä”, oranssiturkkinen soturi totesi. Mietin hetken millaista mahtoikaan olla isä. Sädesäihke oli jo paljon minun edelläni elämänsä kulussa. Hänellä oli ollut kumppani jo vaikka kuinka kauan ja pentu jo usemman kuun. Koin hienoista ahdistusta omasta tilanteestani. En ollut koskaan kokenut ihastusta yhteenkään klaanin naaraskissaan ja olin ollut epätoivoisen ihastunut Kortetuikkeeseen jo vaikka kuinka kauan. En koskaan pystyisi kertomaan sitä hänelle varsinkin nyt, kun sisareni oli niin kiinni hänessä ja kaiken lisäksi Kortetuike oli kolli. Kollien väliset kumppanuudet eivät suorastaan olleet yleisiä klaaneissa, mutta en ollut kuullut kenenkään puhuvan niitä vastaan.
“Onko sinulla suunnitelmia tulevaisuuden varalle? Ehkä jokin kaunis naaras kiikarissa kenties?” Sädesäihke kysyi leikitellen. Naurahdin yhtyen kollin leikkimielisyyteen. En aikoisi tunnustaa Sädesäihkeelle mietteitäni.
“Ei juurikaan. Yritän päästä takaisin täysipäiväisiin soturintehtäviini ja selvitä lehtikadosta niinkuin kaikki muutkin”, totesin hieman melankoliseen sävyyn.

Kirjoittaja: Elandra

Viimeisen kahden kuun aikana Eloklaanissa oli tapahtunut paljon. Olin saanut päätökseni lopullisesti tehtyä ja valmisteltua Korppisiiven tulevaan päällikkyyteensä. Onnekseni naaras oli ymmärtäväinen ja myönsi, että olin ansainnut viimeiset vuodenaikani klaaninvanhimpien pesässä. Klaanille asian ilmoittaminen oli raskaampaa kuin olin kuvitellut. Suurin osa klaanin jäsenistä olivat yllättyneitä, mutta hekin hyvin ymmärtäväisiä. Kukaan ei kuitenkaan alentunut tuomitsemaan minua, joka oli suuri onni. Olin ollut hyvin huojentunut, kun päätös oli viimein tehty ja olimme lähteneet Kuuluolalle Korppisiiven kanssa.
Esi-isät olivat ottaneet jäljellä olevan ylimääräisen henkeni ja luovuttaneet Korppisiivelle yhdeksän henkeä ja tämän myötä nimen Korppitähti. Paluu leiriin oli sujunut rauhallisesti, kun Korppitähti pohti kenet valitsisi varapäällikökseen. Hän kysyi minun mielipidettäni, mutten voinut antaa sellaista. Päätös varapäälliköstä oli yksin Korppitähden, mutta lupasin antaa mielipiteeni hänen vaihtoehdostaan. Loppujen lopuksi olimme hyvin yksimielisiä siitä, että Käärmekulta olisi sopivin vaihtoehto klaanin varapäälliköksi. Se ei välttämättä olisi ollut oma vaihtoehtoni, mutta tuin Korppitähden valintaa.

Klaaninvanhimpana eläminen oli hyvin erilaista kuin klaanipäällikkönä toimiminen. Toimettomuus tuntui toisinaan hyvin vaikealta, ja olinkin muutaman kerran pyytänyt Käärmekultaa laittamaan minut mukaan partioihin. Korppitähti oli luvannut, että voisin auttaa partioissa aina silloin tällöin, mikäli elämä klaaninvanhimpana kävisi liian tylsäksi. Samalla kuitenkin nautin siitä, että vastuu klaanin asioista ei ollut enää niin suuresti omilla hartioillani. Korppitähti hoisi velvollisuuksiaan moitteettomasti ja saatoin luottaa siihen, että Eloklaani oli hyvissä tassuissa.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Haukottelin ja venyttelin raukeasti noustuani makuusijaltani. Vilkuilin ympärilleni pesän hämärässä. Juuri kukaan ei ollut hereillä. Pari pesää oli tyhjänä, joten ehkä löytäisin jotakin seuraa itselleni aamuksi ennen partioita. Tassutin pesän suuaukosta leirin puolelle. Kylmä viima rikkoi turkkini luoman kilven ja yöllä satanut lumi, jota jo heränneet kissat eivät vielä olleet ehtineet tallomaan takertui jalkoihini. Laahustin eteenpäin katse taivaassa, jonka harmaat pilvet olivat taakseen piilottaneet. Aurinko ei ollut vielä edes noussut ja olisin mielelläni katsellut tähtiä, mutta taivaalle levittäytynyt pilvipeitto esti sen. Kävelin eteenpäin ajatuksissani enkä edes huomannut kävelleeni päin Mustikkapyörrettä ennen kun naaras älähti kuuluvasti.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus törmätä!” pahoittelin heti, “Eihän sinuun sattunut?”
“Ei sattunut”, Mustikkapyörre vastasi nuolaisten rintaansa pari kertaa selvästi hämillään. Olisin minäkin ollut hämilläni, jos joku toinen olisi minuun kävellyt pahki ihan odottamatta!
“Minä heräsin ihan turhan aikaisin ja olen kamalan tylsistynyt. Mikä sinua valvottaa?” nau’uin voivottelevaan sävyyn. Mustikkapyörre katsoi minua myötätuntoisena. Voisimme ehkä jutella naaraan kanssa ennen aamupartioiden lähettämistä ja sillä tavoin tappaa aikaa, jos hän vain oli halukas tutustumaan minuun.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Saaga

Seurasin partiotani hiljaisena. Eipä ollut kauheasti kehumista saalistuspartiomme tuloksissa tänään. Katselin Käärmekultaa, joka oli partion johdossa. Oli hassua olla samassa partiossa nyt, kun naaraalla oli suurempi asema klaanissa. Hän oli varapäällikkö, mistä olin toki hyvin ylpeä mutta samaan aikaan tunsin hassua kateutta. Naaras oli minua vanhempi ja ilmiselvempi valinta varapäälliköksi, mutta minusta tuntui silti vähän hassulta. Tuntui siltä, etten ansainnut hänen kumppanuuttaan tai etten minä mitenkään voinut tyydyttää häntä paljon nuorempana alempi arvoisena kissana. Toisaalta hän ei ollut vielä sanonut mitään alempi arvoisuuteeni viittaavaa, joten ehkä häntä ei haitannut. Minuakaan ei olisi pitänyt haitata, mutta tiesin tarvitsevani konkreettisen todisteen. Näin ainoana vaihtoehtona vain viettää enemmän aikaa naaraan kanssa ja koittaa nähdä, ettei mikään ollut muuttunut. Käärmekulta vilkaisi taakseen ja katseemme kohtasivat. Naaraalla oli suussaan rastas, joskin surkean laiha sellainen. Sillä ruokkisi ehkä juuri ja juuri pari pentutarhan asukkia. Partion johtajan katse kulki taakseni ja tarkisti, että kaikki olivat mukanamme. Kuusikkokuiske ja Haukkakynsi tallustivat takanani. Hyvinkin kaksikko oli pysynyt perässä. Toisella oli suussaan pieni metsähiiri ja toisen suun täytti vain kieli ja hampaat – kuten minunkin. Onneksi olimme vain yksi saalistuspartio.

Kirjoittaja: Saaga

Seurasin lehtikadon etenemistä huolella nyt, kun riistasta oikeasti alkoi olla pulaa. Lunta satoi lähes joka päivä ja kinokset olivat suuria. Sentään pääsisimme leikkimään Kehräpennun kanssa kivoja lumileikkejä. Ihailin joidenkin rakentamia lumikissoja. Tiesin ainakin Nopsaliekin olevan oikein kova rakentelemaan niitä. Joku toinen oli rakentanut pienen katottoman pesän lumesta. Ehkäpä se oli joku pennuista tai oppilaista. He rakastivat leikkiä lumessa. Niin viattomia naiiveja pikku sieluja, jotka eivät vielä ymmärtäneet lehtikadon vaaraa kokonaisuudessaan. Eloklaanin tapoihin kuului ruokkia pennut ja kuningttaret ensin, mutta kieltäydyin aina. Söisin sotureiden kanssa, en kuningattarien. En minä kuitenkaan ollut oikea kuningatar. Kehräpentu oli kipitllyt leikkimään toisten pentujen kanssa, joten minä vain istuskelin kauempana ja pidin heitä välillä silmällä. Luotin heidän kykyynsä leikkiä turvallisesti. Kiersin häntäni käpälilleni ja katsoin muualle leiriin. Korppitähti istui Litteäkiven lähellä katsellen, kun Käärmekulta jakoi partioita. Meden päätettyä eläköitymisestään oli Korppitähdestä tullut päällikkö ja Käärmekullasta varapäällikkö. Oli edelleen hiukan outoa nähdä uudet johtohahmot toimissaan, mutta tottuisin siihen kyllä ajan myötä. Isompi totutteleminen oli varmasti itse päälliköllä ja varapäälliköllä. Haukottelin ja nuolaisin rintaani. Toimettomuus teki minusta hyvin tylsistyneen. Vaikka olisin voinut leikkiä pentujen kanssa tai tehdä jotain, ei minun tehnyt mieli. Mielessäni oli taas surullinen pilvi, joka ripotteli ikävää oloa kaikkialle kehooni. Minun oli ikävä Jänötassua ja minun oli ikävä oppilasaikojani.

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu melkein hyppi ulos leiristä. Tämä oli hänen ensimmäinen itsenäinen tehtävänsä oppilaana, vaikkei se varsinaisesti tehtävä ollutkaan. Mutta oliko sillä väliä, hän oli hyödyksi klaanilleen!
Kiurutassu mietti, missä hänen pitäisi saalistaa. Kuolonklaanin raja jotenkin kiehtoi Kiurutassua, ja hän uskoi siellä olevan hyvin riistaa. Hiirenkorvana tarvittiin jokainen liikenevä saalis. Hetken mietittyään Kiurutassu tunsi käpäliensä melkein jäätyvän maahan. Viiltävä, kylmä tuuli iski häntä naamaan ja hän jäi ravistelemaan turkkiaan ärtyneenä.
“Kirottu tuuli!” hän jupisi.

Lähestyessään Kuolonklaanin rajaa Kiurutassu kuuli rapinaa tiheästä aluskasvillisuudesta. Sitten hänen nenäänsä tulvahti kissojen haju. Kiurutassu nosti häntänsä varautuneesti pystyyn, mutta haju ei ollut kuolonklaanilaisten. Kiurutassu astui varovasti taaksepäin odottaen kissojen menevän ohi.
“Kiurutassu! Hei.” Kiurutassu huomasi Tupsutassun juoksevan kukkulaa alas ja pysähtyvän sitten hänen eteensä.
“Hei!” Kiurutassu käänsi päätään ilahtuneena. Hän kosketti veljeään lapaan kuonollaan.
Veljen näkeminen lämmitti Kiurutassua. Tuuli ja lumisade eivät tuntuneet enää missään.
“Haluatko saalistaa kanssani? Pääsin yksin saalistamaan.” Kiurutassu ehdotti.
Tupsutassu laski päätään pettyneenä.
“Haluaisin kyllä, mutta en ehdi. Olen Syreenisumun kanssa rajakierroksella.”
Kiurutassu nyökkäsi ja nuolaisi Tupsutassun poskea hyvästelyksi.
Hän katseli kuinka veli loikki kukkulan yli ja katosi sitten pensaikkoon.
Kiurutassun edessä Kuolonklaanin rajamerkit tuoksuivat voimakkaina. Niissä oli jokin ominaishaju, mistä Kiurutassu ei pitänyt ollenkaan. Se poikkesi liikaa Eloklaanin tutusta, lämpimästä tuoksusta, jonka ympärillä hän oli kasvanut koko elämänsä. Yhtäkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa. Pitkin routaista maata kipitti pieni hiiri. Kiurutassu valpastui ja laskeutui heti vaanimisasentoon. Hän piti huolen, ettei hiiri kuullut hänen askeliaan. Kiurutassu oli juuri tekemässä tappoiskua, mutta yllä lennähtävän mustarastaan korkea ääni sai hiiren pinkomaan takaisin koloonsa. Kiurutassu huiskautti häntäänsä pettyneenä itseensä. Miksei hän ollut hypännyt nopeammin? Saalis olisi riittänyt muutamalle kissalle!
Kiurutassu oli juuri lähtemässä, kunnes hän äkkäsi saman mustarastaan istumassa matalan tammipuun oksalla. Sen mustat silmät napittivat kohti Kiurutassua, mutta silti se ei vaikuttanut huomaavan häntä. Ehkä linnut eivät pelänneet kissoja?
Kiurutassu lähti hitaasti hivuttautumaan kohti tammea. Hän tarrasi kiinni lähimmästä oksasta ja piti häntänsä tiukasti alhaalla. Mustarastas istui siinä yhä, selvästi tietämättömänä allaan olevasta kissasta. Kiurutassu kiipesi kunnes oli enää yhden oksan päässä linnusta, ja sitten loikkasi sen kimppuun.
Lintu räpisteli ja pyristeli pakoon, mutta Kiurutassu onnistui tappamaan sen yhdellä puraisulla. Kiurutassu huojui hieman linnun painosta.
Hän kompuroi oksia alas hitaasti, raahaten lintua mukanaan. Se ei ollut kovin iso, mutta riittävän iso korvatakseen hänen menettämänsä hiiren. Olisikohan Lieskakajo ylpeä hänestä?

Matkalla takaisin leiriin Kiurutassu kohtasi Kärpästassun, Tupsutassun ja Syreenisumun. Hän nyökkäsi kaikille, suu täynnä riistaa.
Kiurutassu tiputti saaliin huokaisten.
“Kiva saalis!” Tupsutassu hymyili hieman.
“Ei se edes ole iso.” Kiurutassu mumisi. Hän ei tykännyt julkisesti kehumisesta, sillä ne saivat hänet aina nolostumaan.
“Sitä paitsi, en ole tuonut leiriin riistaa viime päivinä. Tämä korvaa sen.” Kiurutassu sanoi jämäkästi. Muutamat kissat väristelivät viiksiään huvittuneena.
“Olet ahkera oppilas.” Kuuhohde hymähti. Kiurutassu nousi seisomaan. Tuuli pörrötti hänen paksua turkkiaan. Huomenna Lieskakajon pitäisi pitää hänelle harjoitukset, ja hän odotti niitä innolla. Etenkin jos hän saisi olla Tupsutassun kanssa, vaikkeivat he tietysti voineet tehdä kaikkea yhdessä. Kiurutassusta vain tuntui välillä hieman yksinäiseltä. Olihan hänellä kavereita sekä tuttavia, mutta ei ketään läheistä ystävää. Kiurutassu yritti parhaansa tutustua uusiin kissoihin, mutta hän oli hieman liian ujo puhumaan. Hän istahti takaisin paikalleen oppilaiden pesän viereen, tervehti Talvikkitakkua varovasti ja suuntasi katseensa riistakasalle. Kiurutassu odotti, että kuka ottaisi hänen mustarastaansa. Monet kissat kulkivat ohi – hän näki Salviakatseen vilkaisseenkin sitä, mutta kukaan ei pysähtynyt ottamaan sitä. Eikö hänen lintunsa kelvannut kenellekään? Kiurutassun häntä laahasi maata. Pitäisikö hänen itse syödä se? Ei, ei hän tietenkään voinut. Klaanitoverien ruokkiminen oli kaikkein tärkeintä!
Ilokseen Kiurutassu huomasi Tupsutassun ottaneen saaliin Syreenisumun kanssa. Hän räpäytti silmiään heille kiitollisena.
“Haluatko tulla syömään?” Tupsutassu kysyi.
“Syökää te vain, otan jonkun pienemmän.” Kiurutassu vastasi. Hän ei tiennyt, saisiko ottaa riistaa ilman lupaa, mutta lähes kaikki soturit olivat partioissa. Ja olihan hän saalistanut jo tänään, sekä hänellä oli kiljuva nälkä. Kiurutassu päätti ottaa kasasta pienimmän eläimen, sillä hän ei halunnut olla ahne. Suurimmat palat piti jättää klaaninvanhimmille ja pennuille. Kiurutassu otti kasasta laihan päästäisen ja söi sen muutamalla haukkaisulla. Hän lipoi saaliin mehut huulistaan ja laski häntänsä käpäliensä päälle. Yksin saalistaminen oli ollut mukavaa. Ehkä jopa mukavampaa kuin seurassa saalistaminen.
Kiurutassu huomasi Viherkatseen ja Nokilinnun keskustelevan klaaninvanhimpien pesän makuualusista.
“Haluaisin pyytää jotain oppilasta vaihtamaan makuualuset, mutta en tiedä kehtaanko.” Viherkatse maukui pesätoverilleen. Nokilintu nyökkäsi pienesti.
“Onhan heillä muutakin tekemistä..” hän sanoi ja huomasi sitten Kiurutassun seisovan kuuloetäisyydellä.
Kiurutassu nyökkäsi kunnioittavasti.
“Minä voin vaihtaa teille puhtaat sammalet.” hän tarjoutui.
Oikeasti Kiurutassu ei erityisesti perustanut sammalhommista, vaikka hän tiesi niiden kuuluvan oppilaiden töihin. Viherkatseen silmiin syttyi lämmin loiste.
“Se olisi oikein mukavaa.” hän hymyili ja ohjasi sitten Nokilintua riistakasalle. Kiurutassu tajusi unohtaneensa kysyä Lieskakajolta sopiko se. Mutta hän oli jo luvannut, eikä lupauksia saanut pettää. Eikä hänen mestarinsa sitä paitsi ollut leirissä.

Klaaninvanhimpien pesään astuessaan Kiurutassu aisti, ettei alusia ollut vaihdettu muutamaan päivään. Työ olisi kuitenkin helppo, sillä klaaninvanhimpia oli vain kaksi. Kiurutassu nosti hampaisiinsa tummanvihreän, lakastuneen sammalkasan ja lähti raahaamaan sitä perässään ulos. Kasa kerrallaan hän sai tehtyä niistä pienen keon, jossa pennut varmasti haluaisivat leikkiä. Kiurutassu sylkäisi suustaan muutaman sammalhipun ja ravisteli turkkiaan saadakseen tunkkaisen hajun pois karvoistaan. Kiurutassu mietti mistä kerätä sammalta, eikä hän uskonut löytävänsä paikkaa missä olisi tuoretta sammalta aikaisen hiirenkorvan aikaan.
Sitten hän muisti.
Sammalpuu! Kiurutassu nosti päätään.
Lieskakajo oli vienyt hänet sammalpuulle keräämään sammalia omaan vuoteeseensa. Siellä oli varmasti sammalta, vaikkei se olisikaan tuoretta. Eikä se ollut edes kovin kaukana leiristä.
Kiurutassu käveli aukion poikki, hieman toivoen ettei kukaan tulisi kysymään mihin hän oli menossa. Kuitenkaan kukaan ei huomannut hänen lähtöään. Kiurutassu tunsi illan kylmyyden turkillaan ja joutui melkein juoksemaan pysyäkseen lämpimänä. Aurinko oli kadonnut vuorten taakse jo hetki sitten.
‘Voi kuinka kaipaankaan viherlehteä!’ Kiurutassu huokaisi mielessään. Työt oli kuitenkin tehtävä.
Päästessään sammalpuulle Kiurutassu otti suunsa täyteen pehmeää, hajoavaa sammalta. Hän kasasi niistä suuren kasan ja lähti kantamaan niitä leiriin. Jopa sammal tiesi, että oli lehtikato.
Kun hän pääsi leiriin, Kiurutassu tiputti sammalet maahan, varoen tiputtavansa niitä kenenkään tuoresaaliin päälle. Siitä tulisi varmasti päivien läksytys! Klaani oli palailemassa leiriin, ja kaikki olivat lähdössä nukkumaan. Korppisiipi järjesteli muutamia yöpartioita. Kiurutassun piti olla nopea. Hän muotoili sammalesta kaksi vähintäänkin kelvollista vuodetta, ja kantoi ne sitten klaaninvanhimpien pesään. Pesässä oleva Nokilintu huokaisi ja kellahti uuteen sammalvuoteeseen. Viherkatse heilautti Kiurutassulle häntäänsä kiitollisena.
Kiurutassu meni nukkumaan, harvinaisen väsyneenä päivän puuhista. Hän nukahti nopeasti ja vaivattomasti.

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetuike lähti mukaan, mikä ei oikeastaan ollut minulle niinkään suuri yllätys. Yleensä, jos joku kysyi ystäväänsä mukaansa kävelylle, he lähtivät kyllä mukaan.
Emme ehtineet vielä kamalan kauas leiristä, kun edestämme kulki peura. Otus sai sydämeni melkein pysähtymään silkasta säikähdyksestä. Sen pitkät koivet olisivat varmasti olleet tarpeeksi voimakkaat satuttamaan kissaa, mutta kaiken sen perusteella mitä olin kuullut, ne eivät olleet uhka kissoille. Tai ainakaan yleensä.
Kortetuike sanoi jotain siitä, että peura oli kaunis ja että sekin mahtoi olla etsimässä ruokaa itselleen.
“Kauneus on katsojan silmässä, kuten sanotaan. Minusta peura olisi näyttänyt paremmalta tuoresaaliskasassa”, tokaisin ja vilkuilin vielä suuntaan johon eläin oli vain hetki sitten kadonnut. En tiennyt oliko yksikään kissa koskaan saalistanut tai maistanut itse peuraa, mutta niin isosta eläimestä olisi varmasti löytynyt ruokaa useammalle kissalle hyväksi aikaa.
“Muistelisin, että olet saanut uuden oppilaan itsellesi, eikö vain? Millaista on olla mestari?” kysäisin jatkaessani matkaa. En voinut olla vilkuilematta välillä peuran perään kuin se olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä vain loikata kimppuuni ja talloa minut pitkillä koivillaan.

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Annoin Kehräpennun hypätä kimppuuni ja läiskiä selkääni. Kävin maahan ja päästelin korisevia lumihirviön kuoleman ääniä. Kehräpentu kikatti hirveän iloisena. Hymähdin ja irrotin pennun turkistani. Kierähdin tassuilleni ja katsoin hopeaturkkista pentuani – minun pentuani – joka haukotteli suu ammollaan.
“Olisikohan hyvä käydä lepäämässä vähän?” kysyin, sillä olimme leikkineet jo hyvin pitkään ja pennun täytyi todella tuntea itsensä uupuneeksi. Kehräpentu nyökytti.
“Joo, minua väsyttää-ää”, hän naukui viimeinen sana venyen uuteen haukotukseen. Hymyilin huvittuneesti ja odotin, että pentu nousisi seisomaan. Hän seurasi minua pentutarhalle ja kävimme makuulle pesälle. Kehräpentu kävi kylkeeni kiinni levolle. Mietin pitikö minun puhua tai kertoa jokin tarina tai jotain. Ensimmäinen kertani emona ja en voisi nyt mokata heti toisena päivänä. En sanonut mitään, mutta se oli kai hyvä päätös sillä pian Kehräpentu jo tuhisi nukkumisen pientä ääntä. Painoin pääni käpälilleni ja suojasin pentua hännälläni. Ehkä voisin itsekin saada pienet unoset. Käännyin mielessäni Tähtiklaanin puoleen ja kiitin esi-isiä tästä pienestä ilopallosta, jonka he olivat laittaneet elämäni tämän vaiheen kohokohdaksi.

Kirjoittaja: Ninjanen

Sain uuden idean leikkiin, jota voisimme leikkiä nyt, kun emo sanoi että voisimme leikkiä tutkimusmatkailijaleikkiä milloin vain haluaisin.
“Joo, leikitään nyt sellaista, että sinä olet lumihirviö ja jahtaat minua!” hihkaisuni oli kimeä, juur sellainen kuin innostuneen pennun äänen kuuluukin olla. Emo hymyili ja lähti lampsimaan kohti minua lailla suuren, vaarallisen lumihirviön. Kikatin ja kipitin karkuun lumihangessa, joka kasvoi hetki hetkellä enemmän. Kevennin askeltani jotta en uppoaisi, mutta emo tuli miun makuuni vähän liian hitaasti takanani.
“Olet niin nopea, etten meinaa saada sinua kiinni!” naaras mörisi ja vilkaisin taakseni. Emo ei ollut lähelläkään! Pysähdyin hetkeksi ja odotin että emo pääsisi vähän lähemmäksi ja pinkaisin sitten taas karkuun.
“Mikä lumihirviöllä kestää?” kysyin taakseni, pieni turhautumisen siemen oli mennyt sisääni.
“Hei, ei ole helppoa kannatella tätä jättisuurta lumihirviön kehoa näin pienillä tassuilla! Anna vähän armoa”, emo sanoi ja sai hymyn taas nousemaan kasvoilleni.
Juoksin eteenpäin, kunnes yhtäkkiä tupsahdin naamalleni lumeen. Emo kiiruhti luokseni huolissaan, mutta nousin nopeasti ylös ja ravistelin turkkiani.
”Kaikki kunnossa!” Sanoin ja lähdin uudestaan karkuun.
”Vielä minä saan sinut!” vanhempi naaras urisi matalasti ja lampsi takanani.
Kiljaisin, kun emo sai minut kiinni. Mitä minä nyt tekisin?
”Sinä et saa minua ikinä, senkin lumihirviö!” Kikatin ja loikkasin leikkisästi kohti emoa.

//Perho

Kirjoittaja: Saaga

//Varpulaulu näkee tarinassa harhoja eikä hänen todellisuudentajunsa ole aivan kunnossa 😀 //

“Mustikkapyörre! Meidän pitää kertoa koko klaanille! He ovat vaarallisia, usko jo!” nau’uin hätäisesti ravistellen siskoani, joka vain käpertyi tiukemmin kerälle. Tuon turkki värisi. Ehkä Lehtomyrsky ja Kuusihäntä olivat jo hänenkin sisällään ja raatelivat häntä sisäisesti yhtä kovin kuin minua tuntuivat raatelevan. Mustikkapyörre kömpi ylös. Ehkä hän vihdoin ymmärsi! Hän tajusi kuinka vakava tilanne oli, ja että meidän piti varoittaa klaania!
“Si-sinä vain pilaat kaiken”, Mustikkapyörre sanoi ja tuuppasi minua taemmas. Hämmentyneenä koitin pitää tasapainoni ja tajuta naaraan sanat. Eikö hän tajunnut? Miksei kukaan tajunnut?! Sitten sisko lähti ulos pesästä.
“Ei Mustikkapyörre! Siellä on vaarallista! Älä mene sinne yksin!” huusin tuon perään ja koitin hoippua itsekin aukiota kohti. Pitäisin siskosta huolen. Katsoisin, etteivät vanhempamme hyökkäisi hänenkin kimppuunsa. He eivät saaneet tuhota siskoani. Ei. Tunsin hennon kosketuksen lavallani. Säikähdin ja hyppäsin karkuun karvat pystyssä sojottaen.
“Varpulaulu, kuuletko minut?” Leimusilmän ääni kysyi. Näköni reunalla sykkivä mustuus lähti pikku hiljaa hälvenemään, kun sykkeeni rauhoittui. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Kaikki on hyvin, Varpulaulu. Kukaan ei hyökkää. Sinä näit vain harhoja ja olet kunnossa”, parantajakolli sanoi. Huohottava hengitykseni tasaantui, kun käsitin asian. Häpeä iski aaltoina ylitseni. Olin taas menettänyt kontrollin itsestäni. Olin ihan oikeasti hullu. Koitin hieman silotella karvojani ja nuolin rintaani.
“Varpulaulu, haluatko unikonsiemeniä? Sinun olisi hyvä nukkua. Voimme puhua aamulla.”
***
Heräsin uuteen päivään erittäin väsyneenä. En juurikaan muistanut yöllisestä välikohtauksesta mitään, mutta polttava häpeän tunne oli edelleen läsnä. Nostin päätäni ja etsin katseellani Mustikkapyörrettä. Helpotuksekseni hän oli kunnossa ja omalla pesällään istumassa. Auringon vienot säteet tulvivat pesän suuaukosta sisään, joten minun oli täytynyt nukkua aika pitkään. Nousin hitaasti jaloilleni ja kokeilin liikuttaa niitä. Kehoni tuntui yllättävän normaalille rinnassani pyörivää ahdistuksen ja häpeän sekaista palloa lukuun ottamatta. Pallo tuntui loikkivan sisälläni rinnasta mahaan ja kurkkuun. Nielaisin ja katsoin Mustikkapyörrettä silmiin.
“Hei, kuule. En muista kunnolla mitä yöllä tapahtui, mutta olen pahoillani”, sanoin hiljaisesti painaen pääni ja katseeni tassuihini. En tiennyt antaisiko naaras noin vain anteeksi, mutta ehkä hän tajuaisi jos selittäisin hänelle.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Soturikissa

Varpulaulu tuli huutamaan vierelleni, hän kertoi vanhemmistamme ja miten he tulivat mukamas huutamaan veljelleni. Tietenkin keskiyöllä.
Työnsin veljeni pois ja yritin kääriytyä tiukemmalle mytylle, mutta huuto vain jatkui.
”Mustikkapyörre! Auta nyt!” Veljeni huuto oli liikaa minulle, ehkä selviäisin paremmin jos vain katoaisin tilanteesta kokonaan.
”Miksi kaikista tilanteista pitää tulla näin hirveitä?” Itkun pisarat alkoivat valua poskiani pitkin. Ne tulivat kovempaa ja kovempaa, kun muistelin isää ja miten hän oli ainut kissa koko maailmassa joka ymmärsi minua.
”Si-sinä vain pilaat kaiken”, tupsaisin veljeäni rintaan ja juoksin pois pesästä.
En pyrkinyt mihinkään menemistä, mutta halusin vain paeta kaikkea, elämää. Kukaan ei muutenkaan ymmärtänyt minua, eikä kukaan pystynyt auttamaan minua. Edes sisareni.
Halusin jonkun, joka poistaisi minun ikuisen kärsimyksen. Jonkun jolle voisin huutaa tuntitolkulla ilman, että suhteemme rappeutuisi.
Ehkä, todennäköisesti, varmasti tällaista kissaa ei ollut olemassa.
Mitä jos elämäni ei ollut minkään arvoinen? Ehkä olin vain turhake, joka makasi parantajien pesässä ja pyörtyili toisten syleihin, ehkä olin arvoton.

//Varpu?
//Pyrin hillitsemään Varpun roolimista, siksi niin lyhyt

Kirjoittaja: Koivu

”Olet aivan sekaisin!” kolli huudahti ystävälleen.
”Tarkoitan, että olet huomattavasti enemmän sekaisin kuin useimpina päivinä”, Hilehuurre täsmensi.
Kujekulta katsoi edelleen häneen haastavana. Mutta ei, Hilehuurre ei söisi jäniksen papanoita. Ei edes haasteen tai viihdearvon vuoksi. Mitä ihmettä naaras oli oikein ottanut? Hänhän oli ihan tiloissa.
Hilehuurre pudisti päätään vakavana, ja silloin Kujekulta alkoi hihittää. Hilehuurrettakin nauratti.
Äkkiä hän muisti tilanteen, jossa he olivat. He eivät saisi paljastua, tai jekku menisi piloille!
”No, ei sitten. Mutta nimesi on tästä lähtien Nössö, ettäs tiedät.” Kujekulta virnisti.
”Tule, meidän pitää paeta paikalta”, Hilehuurre sihahti.
Hän vilkuili ympärilleen. Ainakaan tällä hetkellä heihin ei kiinnittänyt huomiota kuin pari kissaa.
”Ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut”, kolli sanoi johdattaessaan ystäväänsä poispäin tuoresaaliskasalta kohti sotureiden pesää.
”Ai normaalisti vai?” Kujekulta tirskahti.
”En tajua mitä tuo tarkoittaa”, Hilehuurre vitsaili.
Hilehuurre johdatti Kujekullan sotureiden pesän taakse. Sieltä olisi hyvä kurkkia ja seurata tapahtumia. Jos nyt mitään alkuunkaan tapahtuisi.
Hetken kaksikko kyttäsi paikallaan, kävelisikö joku tuoresaaliskasalle. Hilehuurre tunsi, miten hupsu olo alkoi pikku hiljaa laantua vähemmän hupsuksi.
”Minä haluan lisää.”
”Mitä? Vielä lisää papanoitako?” ruskeavalkoinen naaras kysyi. Kujekulta näytti olevan tohkeissaan ajatuksesta.
”Ei, kun kissanminttua!” Hilehuurre maukui.
Kujekullan silmät kirkastuivat.
”Aa. Minullekin kelpaisi. Mutta eikö meidän pitänyt säästää sitä toiseen kertaan?”
Äkkiä Hilehuurre huomasi liikettä leirin keskustassa.
”Hei, katso!” hän kuiskasi ystävälleen, joka hiljeni ja jäi myös seuraamaan tilannetta.
Tupsutassu pysähtyi tuoresaaliskasalle.
”Ota se myyrä, ota se…”, Hilehuurre manasi virnuillen.
”Ei hän syö siellä, ääliö. Hän toi lisää saalista”, Kujekulta maukui.
”Äh!” harmaa kolli kuiskasi pettyneenä.
Jotain kuitenkin alkoi nyt tapahtua. Likaisen valkoisen ja vaaleanharmaan kirjava oppilas mumisi ensin jotain itsekseen, mistä ainakaan Hilehuurre ei saanut selvää. Sen jälkeen Tupsutassu nosti päänsä pysyyn ja naukaisi kuuluvammin:
”Mitä ihmettä? Leiriin on päässyt jänis!”
”Mitä? Ei se ole mahdollista”, paikalle sattunut Rastaskukka maukui hämmentyneenä kävellessään tuoresaaliskasalle Tupsutassun viereen.
”Miksi tässä sitten on hirveä määrä pupunpapanoita?” oppilas kysyi.
Sinikilpikonnakuvioinen naaras istui Tupsutassun viereen tuijottamaan tuoresaaliiden viereen levitettyjä papanoita.
”Mitä himskattia?” pörheähäntäinen soturi ihmetteli kovaan ääneen.
Nyt myös lisää kissoja alkoi kerääntyä paikalle, niin sotureita kuin oppilaitakin. Myös Mesitähti tuli ulos pesästään ja jäi seuraamaan tilannetta Litteäkiven viereen.
Hilehurre ja Kujekulta vaihtoivat katseita voitonriemuisina. Kollin oli pidätettävä nauruaan, jotta kukaan ei hoksaisi heidän olevan kytiksellä sotureiden pesän takana kuusen oksien varjossa. Se vain voisi näyttää ehkä pikkuisen epäilyttävältä… Etenkin, jos he nauraisivat sillä aikaa, kun koko muu klaani yrittäisi hämillään ja totisesti ratkoa papanoiden mysteeriä.
Tämä oli ehkä parasta viihdettä ikinä, Hilehuurre ajatteli.

//Kuje?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ilahduin silminnähden Korpikasteen kysyessä minua mukaansa kävelylle. “Se olisi oikein mukavaa”, vastasin samalla kun hieman ujo hymy hiipi suupielilleni.
Metsässä oli ihanan rauhallista tähän aikaan aamusta. Yön aikana oli satanut lisää lunta, ja kaikki näytti niin puhtoiselta ja koskemattomalta. Mikä hauska sattuma, että olimme puhuneet tästä juuri eilen illalla Kallahämyn kanssa.
Korpikaste asteli vierelläni keskittyneen tuiman näköisenä. En tiennyt, painoiko jokin asia hänen mieltään vai yrittikö hän keskittyä löytämään merkkejä saaliseläimistä, mutta ennen kuin ehdin kysyä asiasta, jokin keskeytti meidät.
Pysähdyimme kuin seinään kun molemmat meistä tunsivat maan tärähtävän jalkojemme alla. Pyöritin päätäni kuin pöllö, ennen kuin havaitsin suuren, ruskean eläimen, joka loikkasi eteemme polulle. Sillä oli pitkät, ruumiiseensa nähden hoikat jalat sekä pienehkö pää, jossa oli suippo kuono ja isot korvat. Se oli kauris!
Vedin henkeä haltioituneena. Minua ei pelottanut, sillä olin kuullut, että nämä eläimet söivät pääasiassa kasveja. Kissat eivät olleet niiden ruokalistalla.
Suuri eläin laajensi sieraimiaan meidät nähdessään, kiepahti äkkiä kannoillaan ja loikki pois kokoisekseen varsin ketterästi. Jäimme seisomaan Korpikasteen kanssa paikoillemme hieman typertyneinä. Katsahdin ystävääni silmät tuikkien.
“Eikö ollutkin kaunis eläin?” hihkaisin hiljaa. “Sekin taisi olla etsimässä ruokaa.”

//Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin Tupsutassun rinnalla katsellen lumisadetta. Pian kolli sanoikin jo jotain. Hän totesi lumen olevan kaunista ja oli kiva, kun sitä oli. Annoin Tupsutassulle vastaukseksi jonkinlaisen nyökkäyksen kaltaisen eleen, vaikken ollutkaan aivan samaa mieltä. Lumi oli kylmää enkä minä pitänyt kylmästä. Epäilin ettei Tupsutassukaan rakastanut lumen kylmyyttä, sillä tuon turkin kaljut kohdat eivät varmasti tuntuneet lämpimiltä tässä tuiskussa. Kävelimme hieman nurkemmalle eristetyympään paikkaan. Tuuli veti turkkiani hassuun muotoon, mutta minua ei kiinnostanut. En sentään omannut vain puolikasta turkkia kuten vanhempi oppilas.
“Minä ja Kääpäpuna törmäsimme joku aika sitten rajapartioon. Se oli pelottaavaa, en minä haluaisi taistella”, Tupsutassu kertoili. Tuijotin vain takaisin suurin silmin. Miksi kolli kertoi minulle jotain tälläistä?
“Tiedätkö sinä Kääpäpunan? Hän on minusta mukava, meistä tulee ehkä ystäviä”, toinen jatkoi hieman takellen sanoissaan. Jatkoin vain tuijottamista. Tupsutassu näytti nyt epävarmalta ja tuijotteli käpäliään. Tuijotin kollia.
“En tunne häntä”, töksäytin ulos suustani hyvin monotonisella äänellä kuten aina puhuessani vieraille kissoille. En voinut olla oma itseni ja oikeastaan en edes tiennyt mikä oli oma itseni, koska en minä ollut koskaan mitään muuta kuin tälläinen. Tupsutassu katsahti minuun hieman yllättyneen näköisenä. Ehkä hänkin oli luullut minun olevan mykkä. Kuten kaikki. Ennakkoluuloisia hiirenpapanoita koko klaani täynnä.
“Minä olen Sielutassun ystävä. Hän sanoo, että olen hassu”, sanoin nyt, kun kerta jaoimme toisillemme omia kokemuksiamme ystävyyssuhteiden saralla.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Käärmis

Kuuntelin Nokilinnun mielenkiintoista tarinaa elämästä ennen Eloklaania. Hän taisi sitten tietää todella millaista oli elää klaanien ulkopuolella.
“Oletko sinä sitten niin kuin… tooosi vanha?” kysyin klaaninvanhimmalta. Hän naurahti hieman.
“Kai minä olen. Olen kokenut paljon ja elänyt hyvän ja pitkän elämän Eloklaanissa”, hän totesi. Katsoin häntä itsevarmasti.
“Sitten kun minä olen soturi, lähden suurelle ja pitkälle tutkimusmatkalle ja palaan takaisin Eloklaaniin lukemattomien tarinoiden kanssa! Ja olen ensimmäinen kissa, joka on käynyt KAIKKIALLA!” ilmoitin innokkaasti. Nokilintu naurahti hieman ja Viherkatsekin päästi pienen huvittuneen kehräyksen.
“Niin varmasti teetkin, Sielupentu. Mutta muista kuitenkin, että olet edelleen tärkeä osa myös Eloklaania”, Nokilintu naukaisi lempeästi. Nyökyttelin. Tietysti minä sen nyt muistin.

Olin päässyt vastikään oppilaaksi. Kortetuike, uusi mestarini, oli näyttänyt minulle reviiriä ja se oli ollut hienoin asia ikinä! Eloklaanin reviiri oli niin suuri, eikä se edes ylettänyt kaikkialle! Rajojen toisella puolella täytyi olla varmasti niin paljon nähtävää! Olin myös törmännyt uuteen arkkiviholliseeni, elävään oravaan. Sen torahampaat ja terävät kynnet saivat niskakarvani pörhistymään ja koko kehoni jännittymään. Kortetuike olisi varmaan napannut sen, mutta olin pelästynyt olentoa niin paljon, että olin kirkaisten karannut sitä ja säikäyttänyt sen pois.
Nyt istuskelin leirissä ja yritin etutassullani napata lumenhahtuvia, jotka leijailivat alas taivaalta maata kohti. Ne olivat kauniita ja niin erikoisia, mutta sulivat lähes heti naaraan tassulle, kun hän sai niitä oikeasti napattua.
Rauhoituttuani sukimaan turkkiani luokseni tassutti toinen oppilaiden pesän asukki. Talvikkitakku oli osa oppilaita, vaikka olikin jo saanut soturinimensä, kuinka hassua! Se oli mielestäni hupaisa ajatus. Hän oli soturi ja kokenut jo elämänsä aikana asioita sekä tietysti todistanut olevansa valmis soturiksi, mutta silti naaras oli onnistunut palaamaan pari askelta taaksepäin ja päätynyt takaisin oppilaaksi. Olin yrittänyt udella asiasta aikaisemmin, mutta sain vastaukseni vain naaraan väliaikaiselta mestarilta, Salviakatseelta, joka oli vain todennut naaraan rikkoneen sääntöjä ja saanut rangaistuksekseen oppilaan aseman.
“Tiesitkö, että minä olen ollut erakko?” Talvikkitakku kysyi. Katsoin naaraaseen kiinnostuneena. Hän oli ollut erakko! Hän oli nähnyt ulkomaailman hienouksia ja päässyt seikkailemaan! Toivottavasti minäkin pääsisin joskus tutkimaan ihan kaiken Eloklaanin reviiriltä ja sen ulkopuolelta!
“Minä olen nähnyt melkein kaiken. Se oli oikeastaan aika todella siistiä. Voin kertoa sinulle lisää, jos tarjoat auttavan tassusi siivoamishommiin?” punaturkkinen naaras ehdotti. Ponnahdin pystyyn. Siivoaminen ei ollut ehkä aivan lempi puuhaani, mutta se olisi enemmän kuin siedettävää, jos saisin kuulla mielenkiintoisia tarinoita siinä sivussa!
“Uu! Joo! Tietysti voin auttaa, mutta lupaakin sitten kertoa aivan kaikki!” naukaisin innoissani. Vanhempi naaras virnisti.
“Tietysti, tietysti. Tulehan niin kerron sinulle, mitä sinun pitää tehdä”, hän sanoi ja viittoi minua seuraamaan häntä. Häntä korkealla kuljin naaraan perässä.
“Kuinka kauan olit erakkona? Tapasitko paljonkin muita erakoita? Oletko käynyt kaikkialla? Millaista se oli? Oliko reviirin ulkopuolella paljon petoja?” latelin Talvikkitakulle kysymyksiä.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Saaga

Kehräpentu keksi mahtavan idean aivan uudenlaiseen leikkiin. Se kuulosti tosi jännittävälle leikille noin nuorelle pennulle, mutta kai hän kestäisi sen kun kerta oli itse keksinytkin.
“Voimme leikkiä sitä sitten, kun sinä haluat”, lupasin pienokaiselle, joka katseli taivaalta putoavaa lunta silmät kimmeltäen. Muistaisin ikuisesti hänen toisen päivänsä klaanissa sinä päivänä, jona hän myös koki ensilumensa.
“Joo, leikitään nyt sellaista, että sinä olet lumihirviö ja jahtaat minua!” Kehräpentu hihkaisi ja lähti kipittämään karkuun. Hymyilin ehdotukselle ja pienelle ihanalle pennulleni. Lähdin tallustamaan lumessa käpälät tömähdellen kuin suuri lumihirviö konsanaan. Kehräpentu kikatti kipittäessään karkuun.
“Sinä olet niin nopea, etten meinaa saada kiinni!” murahdin madaltaen ääntäni sopivaksi lumihirviön rooliini. Kehräpentu vilkaisi taakseen. En ollut lähelläkään häntä, joten hän odotti hetken ja lähti taas vipeltämään karkuun joka hetki kasvassa hangessa. Pienet tassun jäljet painuivat lumeen enkä olisi millään halunnut niiden peittyvän saatika astua niiden päälle.
“Mikä lumihirviöllä kestää?” Kehräpentu naukui miltei turhautuneen oloisena.
“Hei, ei ole helppoa kannatella tätä jättisuurta lumihirviön kehoa näin pienillä tassuilla! Anna vähän armoa”, sanoin muka loukkaantuneena ja otin vähän vauhtia askeliini.

//Kehrä?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelimme eteenpäin etsien hyvää paikkaa, josta aloittaa saalistaminen. Meinasin taas vaipua ajatuksiini, mutta Tuikelintu piti minut hereillä kompatumalla suureen puunjuureen. Kysyin heti oliko tuolle käynyt pahasti ja saadessani kieltävän vastauksen otimme partion kiinni pitkillä loikilla. Tuikelintu vitsaili jotain itsekseen tai minulle, mutta en ollut aivan tarpeeksi hereillä kuullakseni. En ollut kovinkaan hyvä vaanimaan, joten käytin paremmin osaamaani taitoa eli jäljitystä. Maistelin ilmaa keskittyneenä.
“Hei, kunhan saamme saalistuspartion hoidettua, niin haluaisitkohan sinä lähteä vielä tekemään jotain? Minä ajattelin jonain päivänä huiputtaa metsän suurimman puun. Se vasta on elämää! Tai sitten voisimme sukia turkkimme. Sinunkin turkkisi voisi kaivata sukimista, ainakin saalistuksen jälkeen ja en tietenkään tarkoita millään pahalla, muru. Eloklaanilaisten on vain syytä näyttää hyvältä!” Tuikelaulu keskeytti tekemiseni höpötyksellään. Minua ei kovasti haitannut tulla keskeytetyksi, sillä en löytänyt muutenkaan ilmasta yhtäkään hajujälkeä. Olin iloinen, että Käärmekulta oli jo synnyttänyt ja Kärpästassu oli jo oppilas, koska en olisi voinut kantaa huolta tiineenä olevan kumppanin ruuansaannista saatika monesta pienestä pennusta.
“Kaipa se käy, mutta koitetaanko kuitenkin saada vielä jotakin leiriin viemisiksi?” sanoin vilkaisten Tuikelintuun. En halunnut ilkeillä tälle, mutta me olimme metsässä saalistamassa emmekä juttelemassa. Etenkin nyt, kun tuoresaaliin määrä väheni vähenemistään tarvitsimme metsästä kaiken mitä irti pystyimme saamaan.
“Hei, haistan hiiren!” sihahdin innokkaasti, mutta mahdollisimman hiljaa, jotten säikyttäisi saalista pois. Tuikelintu valpastui heti. Auttaisikohan hän? Minä en uskonut tarpeeksi kykyihini saada kiinni yksi harvoista saaliseläimistä, jotka kohtaisimme.

//Tuike?

Kirjoittaja: Käärmis

Aukiolla oli viileää ja katselin kylmän tullen huvennutta tuoresaaliskasaa hiljaa. Pörhistin karvojani estämään kylmää pureutumasta nahkaani ja olin kiitollinen tuuheasta turkistani. Lehtikatoon ei olisi enää pitkästi ja kuura maassa kimalteli kauniisti auringon säteiden osuessa siihen.
Yhtäkkiä joku ilmestyi vierelleni. Heilautin hännänpäätäni äkäisenä. Aamu ei ollut vielä pitkällä, enkä halunnut kenenkään pilaavan päivääni ennen kuin se oli edes ennättänyt alkaakaan.
Kääntäessäni päätäni huomasin kuitenkin Kortetuikkeen. Kai hänen seuransa ei olisi niin kamalaa…
“Huomenta, Korpikaste”, kolli tervehti. “Sinäkin olet jo jalkeilla. Oletko menossa johonki?”
“Huomenta, Kortetuike”, tervehdin häntäkin samalla nyökäten ja viittasin sitten päälläni uloskäynnin suuntaan. “Ajattelin lähinnä käydä pienellä kävelyllä puratakseni pakkautunutta ärtymystäni. Huomasin myös kuinka säälittävän näköinen tuoresaaliskasa on, joten saatan myös napata jotain siinä sivussa. Haluatko lähteä mukaan?” kysyin kollilta. Halusin oikeastaan hänen lähtevän mukaani siksi, että voisin valittaa hänelle kuinka rankkaa oli elää sellaisten sisarusten kanssa kuin Mustikkapyörre ja Kuusikkokuiske. Etenkin kiihtyneen keskustelun minun ja Mustikkapyörteen välillä. Sisareni sai vereni kiehumaan.

//Korte?

Kirjoittaja: Ninjanen

“Se on lunta, Kehräpentu. Lehtikato on tuloillaan”, emo vastasi ja katseli minua lämpimästi kun pompin valkeassa aineessa. Työnnyin lumessa eteenpäin ja emo päästi pienen kehräyksen.
“Oikeastikko? Lunta? Se on niin kylmää ja hassua!” huudahdin ja möngin lumessa kuin mato.
“Niin, joskus sitä tulee niin paljon, että jopa suurimpien kissojen on vaikea kävellä! Pian voimme rakennella lumesta jotain. Vaikka kokonaisen pesän!” emo sanoi ja innostuin. Toki jos lunta tulisi vielä paljon lisää minun olisi melkein mahdotonta liikkua, mutta ehkä olisin tarpeeksi kevyt olemaan lumen päällä? Loikin hiljalleen muotoutumassa hangessa ja yritin napata lumihiutaleita kielelleni.
Yhtäkkiä idea ponnahti mieleeni ja vielä isompi innostus nousi mieleeni. Paloin halusta päästä kertomaan sen emolle, ja niimpä loikin hänen luokseen hännätöpö heiluen.
”Emo, minä keksin jotain siitä sinun pesäehdotuksestasi!” hihkuin ja emo katseli minua hymyillen istuen häntä sievästi käpälien ympärillä.
”No? Mikäs se on?” hän kysyi hyväntuulisesti ja nousi pystympään.
”No, sitten jos lunta tulee vielä paljon enemmän, niin rakennetaan pesä ja leikitään, että ollaan tutkimusmatkalla etsimässä klaanille uutta kotipaikkaa, sillä… kaksijalat ovat rakentamassa metsään kaksijalkalaa!” sanoin loikin paikoillani lumessa.
”ja jos lunta ei tule niin paljoa, voimme vain kaivaa kuopan ja leikkiä että se on vanhaketunkolo!” tassuni kihelmöivät innosta. En ehkä muistanut menneisyyttäni, mutta tarvitsiko minun? Minulla oli ihana koti, ja ihana emo. Ihan sama, vaikkei Perhopuro olisikaan biologinen emoni, hän olisi aina emoni.

//perho 😀

Kirjoittaja: Koivu

”Lopulta kipu käy jo niin sietämättömäksi, että et voi muuta kuin purra koko raajan irti. Ja sen jälkeen voit varsinkin sanoa hyvästit ulkoilulle.”
Tuijotin Leimusilmää epäuskoisena yrittäen tulkita, oliko hän tosissaan vai oliko tämä taas yksi hänen huonoista vitseistään. Jos jotain, niin hänen kertomansa ei todellakaan kuulostanut hauskalta.
Edelleen kulmat kurtussa ja silmät vihaa leiskuen käänsin katseeni Sadeturkkiin, joka katsoi edelleen Leimusilmää. Emon ilmettä oli nyt vaikea arvioida. No, eipä hän tyytyväiseltäkään näyttänyt. Arvelin sen mitä Leimusilmä oli kertonut järkyttäneen emoani. Miksi muuten Sadeturkki olisi yhtäkkiä noin hiljaa?
Vilkaisin uudestaan parantajaa. Valkomustan kollin ilme oli vakava.
”Mikset sitten kertonut tuota heti alkuun?” kysyin.
”Yleensä minun ei tarvitse. Koska useimmat soturit noudattavat ohjeitani ilmankin”, parantaja sanoi.
Hän kyllä kuulosti vakuuttavalta. En kuitenkaan pitänyt siitä, miten Leimusilmä vihjasi minun olevan jotenkin tyhmempi kuin muut soturit. Niin minä ainakin viimeisen lauseen tulkitsin. Minusta kaikkien oli ihan hyvä käyttää omää päätään ja tehdä omat valintansa, eikä vain totella muita sokeasti.
Minun oli kuitenkin pakko ottaa parantajan varoitus vakavasti. Viivästynyt parantuminen ei olisi ollut ongelma, mutta raajan menetys oli aivan toinen asia.
Edelleen tuohtuneena murahdin:
”Okei sitten. En mene metsään vaeltelemaan.”
Sadeturkki katsoi minuun huojentuneena. Sitten harmaa naaras vaihtoi katseita Leimusilmän kanssa. Se ärsytti minua. Enkä edelleenkään pitänyt siitä, miten nuo kaksi olivat yrittäneet kontrolloida minun toimiani. Ja ilmeisesti yrittivät edelleen, koska emoni avasi taas suunsa.
”Saatanko sinut sotureiden pesälle?” Sadeturkki kysyi ilmeisesti aikeissa edelleen varmistaa, että varmasti pitäisin sanani.
”Ei kiitos. Koska leiriin en jää!” sähähdin.
Tunsin useampien eloklaanilaisten katseiden kääntyvän suuntaani jälleen. Leimusilmän ja Sadeturkin kulmat kohosivat, mutta ennen kuin kumpikaan sai sanotuksi mitään kampesin itseni ylös niin nopeasti kuin kykenin ja linkutin ulos leiristä.
Ulos päästyäni käännyin vasemmalle. Laukkasin kolmella jalalla vähän matkaa leiriä ympäröivien pensaiden viertä, kunnes löysin ihan kelvolliselta näyttävän paikan itseäni hiukan suuremman kiven vierestä. Siinä kasvoi sammalta, joka oli kylläkin kuuran peitossa. Mutta mitä pienistä. Pääasia, että saisin kyyhöttää täällä ihan omassa rauhassani.
Asetuin kerälle selkä kiveä vasten ja laskin pääni terveen etukäpäläni päälle.
Nyrjähtänyt jalkani harmitti minua aivan suunnattomasti. Olin ihan varma, että masentuisin, jos se ei paranisi muutaman päivän sisällä. Miten ihmeessä muka saisin aikani kulumaan? Huokaisin syvään, ja kun kiukkuni oli ehtinyt vähän laantua, minusta tuntui, että alkaisin kohta itkeä. En kuitenkaan halunnut itkeä. Minulla oli sellainen kutina, että emoni saattaisi tulla etsimään minut. Hänellä kun tuntui olevan pakkomielle katsoa perääni kuin minkäkin hulikaanipennun, vaikka olin ollut soturi jo usean kuun ajan.

//Sade tai Leimu?? Voitte myös jatkaa keskenänne jos haluatte! Tää tilanne voi jatkua tai olla jatkumatta Ropinan kannalta, mulle ei oo väliä 😀

Kirjoittaja: Saaga

Naurahdin huvittuneena, kun Helletassu luuli jonkun hyökkäävän leiriin – ei nyt sentään! Kun selitin tilanteen kollille, hän näytti hiukkasen pettyneeltä, mutta lähti kuitenkin lumikissan rakennukseen mukaan ilmeisen iloisena. Sanoin olevani aika haka lumikissojen teossa, mutta en todellisuudessa ollut ihan varma olinko siinä oikeasti hyvä. Ainakin minä pidin siitä, eikö se ollutkin tärkeintä? Lumi oli ihanaa ja nyt kun sitä oli siitä täytyisi ottaa kaikki irti! Vilkaisin välillä Helletassuun, joka oli jo hyvässä vauhdissa lumipallonsa kanssa. Pyörittelin omaani harhautuen aina välillä katselemaan kuinka valo kimmelsi hangen pinnasta kauniisti. Leirissä ei ollut ihan hirveän paljon lunta, koska kissat tamppasivat sen kasaan kulkiessaan omien askareidensa parissa, mutta kyllä saisimme koskemattomasta lumesta vielä jonkinlaisen lumikissan aikaiseksi.
“Miten edistyy?” kysyin Helletassulta, joka näytti siltä että koitti sukellella lumen seassa viikset ilosta väpättäen. Hän nosti päätään, joka oli aivan lumessa. Kuononkin päällä oli lunta, mutta oppilas puhalsi ne pois.
“Hyvin!” Helletassu vastasi riemastuneena. Naurahdin tuon innolle ja ihanalle nuoren kissan energialle. Hän oli vielä niin nuori, että osasi vielä ottaa suuremmin kaikesta iloa itselleen.
“Pyöritäppäs oma pallosi tänne niin koetetaan kasata tästä ihan ihka oikea lumikissa”, naukaisin edelleen hyvin iloisella äänensävyllä. Leikit saivat minut niin iloiseksi pennuista puhumattakaan. Helletassu ei ehkä ollut enää -pentu, mutta hän oli kyllä pentu. Vasta aivan pieni nuori oppilas, jolla oli koko elämä edessä. Muistin sen seikkailunhalun, jonka olin omannut hänen ikäisenään. Se ei ikinä päihittäisi mitään mitä koin nykyään.

//Helle?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viime päivinä metsään oli satanut ensimmäinen lumi. Kaikki näytti niin puhtaalta ja valkoiselta, että tuntui vähän ikävältä pilata se tassuttelemalla ympäriinsä ja jättämällä jälkiä koskemattomaan hankeen.
Minä ja Lieskakajo olimme olleet tänäkin aamuna yhdessä saalistamassa. Olin halunnut auttaa ystävääni pitämään ajatuksensa toisaalla huolistaan Kujekullan suhde-elämän puolesta ja keksinyt meille hyödyllistä tekemistä silloinkin, kun emme partioineet tai hoitaneet muita askareita. Olimmekin ahkeroineet ja tuoneet leiriin niin paljon saalista kuin vain olimme löytäneet ja onnistuneet saamaan kiinni. Tällä kertaa panoksemme toi tuoresaaliskasaan useita hiiriä ja myyriä sekä yhden oravan, jonka olimme napanneet yhteistyöllä.
“Voisin viedä Kimalaistoiveelle ja pennuille pari myyrää”, tuumasin ääneen Lieskakajolle, joka oli pysähtynyt näyläämään irti lunta anturoidensa välistä. Kollikissa nyökytteli päätään hyväksyvästi.
“Tästä kyllä riittää monelle ateriaksi”, Lieskakajo sanoi ja nosti katseensa minuun. Hän vaikutti olevan tyytyväinen saaliiseemme, ja niin olin kyllä minäkin.
“Nähdään taas myöhemmin!” Heilautin häntääni toverilleni, nappasin pari myyrää hännästä hampaisiini ja tallustin pentutarhalle tapaamaan tytärtäni ja pennunpentujani.
Kuten tavallista, pentutarhalla oli varsin villi meno. Pörriäispentu näytti onnistuneen iinnostamaan sisaruksensa mukaan sammalpalloleikkiin, ja kolmikko temmelsi pesän perällä keskenään. Kimalaistoive suki itseään pedillään, mutta kuuli kai askeleeni, sillä hänen katseensa singahti saman tien minuun, kun työnnyin peremmälle pesään. Laskin myyrät kuningattaren pedin viereen ja kumarruin hieromaan leuallani hänen päälakeaan.
“He alkavat olla jo vähän liian isoja tähän pesään”, naukaisin veikeästi tyttärelleni, nyökäten vähän leikkivien pentujen suuntaan. Kolmikko tulisi aivan juuri kuuden kuun ikään, minkä jälkeen heistä nimitettäisiin soturioppilaita. Se oli nuorelle kissalle suuri harppaus klaanielämään, kun maailma avartuisi tutun ja turvallisen leirin ulkopuolelle asti. “Oletteko Irvikidan kanssa miettineet, millaiset mestarit heille sopisivat?”

//Kimmo? (⁠◍⁠•⁠ᴗ⁠•⁠◍⁠)

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu makasi vuoteessaan häntä nenänsä päällä ja käpälät tiukasti yhdessä. Ulkoa tuleva kylmä, viiltävä ilma kirveli hänen käpäliään. Aurinko paistoi hentoisesti puiden läpi.
Kiurutassu käänsi kylkeään, mutta hänen oli mahdotonta nukahtaa uudestaan. Hän päätti katsoa, oliko Tupsutassu jo hereillä. Kolli kuitenkin nukkui vielä vuoteessaan kyljet hitaasti kohoillen. Kiurutassu huokaisi hiljaa, ravisteli päätään ja vilkaisi aukiolle. Muutamat soturit olivat jo hereillä, kuten myös Mesitähti ja Korppisiipi. Kiurutassulla ei olisi harjoituksia tänään – Lieskakajolla oli kuulemma muuta menoa. Hän toivoi pääsevänsä kerrankin yksin metsälle, sillä hän halusi näyttää taitonsa muille sotureille. Hän halusi osoittaa olevansa pian jo valmis soturiksi, vaikka ajatus jännitti ja hieman kauhistuttikin häntä. Kiurutassulla oli vielä kuitenkin paljon opittavaa Lieskakajolta. Hänen käpälänsä kihisivät innostuksesta, kun hän loikki aukion poikki kysymään Korppisiiveltä asiasta. Päästessään varapäällikön luo hän hidasti vauhtia ja laski päänsä kunnioittavasti. Korppisiipi nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.
“Olet aikaisin hereillä.” Korppisiipi huomautti.
Kiurutassu nyökäytti päätään.
“En saanut enää unta. Ajattelin tulla kysymään, että voisinko mennä saalistamaan.” hän piti äänensä rauhallisena.
“Yksinkö?” Korppisiipi heilautti häntäänsä.
“Joo. Lieskakajolla ei ollut minulle tänään harjoituksia.” Kiurutassu selitti.
Korppisiipi hymähti. “Kaipa se käy.”
Kiurutassu räpäytti silmiään mielissään.
“Kiitos!” hän maukui. Sitten hän lähti leiristä.

Kirjoittaja: Saaga

Leikimme Kehräpennun kanssa päällikköä ja soturia. Kehräpentu oli niin suloinen heittäytyessään täysin omaan rooliinsa ja nimittäessään minut varapäällikökseen Kehrätähtenä. Olin ylpeä naaraasta, aivan valtavan ylpeä. Hän oli jo hyvin nopeasti sisäistänyt klaanin tavat ja säännöt sekä oli selvästikin innokas oppimaan lisää. Kehräpennusta tulisi todella hieno lisäys Eloklaanin sotuririveihin. Leikittyämme hetkisen istahdin hetkeksi paikoilleni lepuuttamaan jalkojani. Yhtäkkiä yksi yksinäinen lumihiutale tipahti nenälleni. Silmäni laajenivat ja nostin katseeni taivaalle, jota täplitti valkoinen maata kohti tippuva joukko lumihiutaleita. Pomppasin pystyyn ja katsahdin Kehräpentuun nähdäkseni tämän reaktion.
“Emo, mitä tämä aine on?” pentu kysyi nostellen käpäliään. Hänen turkkiinsa oli kiinnittynyt jo useampi hiutale.
“Se on lunta, Kehräpentu. Lehtikato on tuloillaan”, kerroin hymyillen. En mitenkään hirveästi pitänyt lehtikadosta, mutta lumen tulo merkitsi aina loppua märälle ja inhottavalle lehtisateelle sekä vuodenaikojen edistymistä kohti viherlehteä! En vvoinut uskoa, ettei Kehräpentu ollut nähnyt yhtäkään viherlehteä. Meille tulisi niin ihanaa yhdessä aurinkoisissa kohdissa lepäillen ja joessa uiden! Sitten minuun iski kauhea pelko. Entä, jos Kehräpentu kokeilisi uida ja hänelle kävisi kuten Jänötassulle tai mitä, jos hän kokeilisi jäätä ja tippuisi läpi! Sydämeni pamppailu kuului korvissani asti, mutta koitin keskittyä Kehräpentuun nyt. Hän oli nyt turvassa. Hän oli vierelläni.
“Oikeasti! Lunta? Se on kylmää ja ihan hassua!” Kehräpentu naukui hämmästyneenä. Naurahdin pennulle. Hänelle kaikki oli tottakai uutta ja outoa.
“Niin, joskus sitä tulee niin paljon, että jopa suurimpien kissojen on hankala kävellä! Pian voimme rakennella lumesta jotain. Vaikka kokonaisen pesän!” ehdotin iloisesti. Ehkä Kehräpentu lähtisi mukaan emonsa ideaan. Hymyilin ja katsoin pentua, joka nyt loikki ja koitti saada kiinni taivaalta leijailevia lumihiutaleita.

//Kehrä?