Eloklaanin tarinat

Tupsuturkin kasvoja kaunistanut vieno hymy leveni entisestään. Perhopurokin piti kaloista, miten mahtavaa! Kollin olisi tehnyt mieli ponkaista ilmaan.
“Minä rakastan kaloja!” valkoharmaa kollikissa hihkaisi ja kiiruhti viikset väpisten etsimään heille jotain jaettavaa. Ilmat olivat viilentyneet ja pian suurin osa kissoista lopettaisi kalastamisen. Tupsuturkki jatkaisi niin kauan, kunnes vesi ei enää virtaisi vapaana. Hänestä vesi ei ollut koskaan liian kylmää. Kollin harmiksi hän ei vain ollut mikään Eloklaanin paras kalastaja. Onneksi edes kohtalaisen hyvä ja aika usein Tupsuturkin tassuihin tarttuikin jotain saalista. Kolli valikoi pienentyneestä kasasta mehukkaan oloisen ahvenen. Saalistuspartio oli varmasti juuri tuonut sen! Kolli kantoi sen varoen Perhopuron luokse. Hän ei halunnut rikkoa sitä, se olisi ollut epäkohteliasta. Kolli laski sen tabbykuvioisen naaraan jalkoihin ja hymyili sitten ujosti. Perhopuro vain sai hänen polvensa notkahtelemaan ja Tupsuturkin harmiksi hän ei ollut kovinkaan hyvä piilottelemaan omia tunteitaan.
“Hi-hienot naaraat ensin”, Tupsuturkki hymyili hennosti ja työnsi kalaa kuonollaan vieläkin lähemmäksi Perhopuroa. Naaras vilkaisi Tupsuturkkia suoraan silmiin kiitollisena ja sitten se tapahtui! Tupsuturkin pää tyhjeni kaikista ajatuksista. Kaikki hänen tietämänsä sanat suorastaan juoksivat karkuun eikä Tupsuturkki enää tiennyt mitä sanoa. Hän yritti muodostaa päässään ties millaisia ajatuksia ja lauseita, mutta hän ei saanut mitään järkevää päähänsä. Jos jokin sana sattui putkahtamaan hänen mieleen, se tuntui liian nololta tai kiusalliselta. ‘Keskity, Tupsuturkki!’, kolli tokaisi itselleen mielessään. Tai ainakin hänen tarkoituksenaan ei ollut lausua niitä sanoja ääneen…
“Keskity mihin?” Perhopuro kysyi nielaistuaan kalan palasen ja hymyili hieman hämmentyneenä. Tupsuturkki tuijotti naarasta silmät suurina. Mitä Perhopuro…? Lopulta kolli räpäytti silmiään.
“Öööö, eeei mitään. Siis. Onko se kala hyvää?” Tupsuturkki takelteli. No nyt ainakin hän oli pilannut aivan kaiken! Perhopuro pitäisi häntä tästä lähtien varmasti aivan hiirenaivona. Kolli olisi voinut hakata päätään lähimpään koivuun. Kuinka hän saattoikin olla näin typerä! Miten hänen olisi ikinä tarkoitus päästä tutustumaan Perhopuroon, jos hän ei edes kyennyt normaaliin keskusteluun?

//Perho? 😮

Piikittelin veljeäni tuon mitättömistä taidoista ennen kuin säntäsin omille teilleni etsimään saalista. Tuo ehti vielä naukua perääni jotakin, mutta minua ei jaksanut enää kiinnostaa. Loikin aluskasvillisuuteen hiljentäen vauhtiani vasta, kun olin tarpeeksi kaukana polusta oikeasti haistaakseni jotakin muuta kuin paikalla olleiden partioiden hajua.
Matelin sammalten ja pienien varpujen tasolle maahan niin, että vatsakarvani olivat kiinni aamukasteen jäljiltä märkien kasvien lehdissä ja maa-aineksessa. Nyt löytäisin varmasti isoimman ja mehukkaimman saaliin koskaan eikä Muistotassu päihittäisi minua vielä tänäänkään.
Mestarini, varmaan myöskään Muistotassun mestari, ei pitäisi tottelemattomuudestani, mutta ehkä voisin hyvittää sen näteillä nappauksilla. Minähän olin Rajutassu, ei minulta koskaan päässyt mitään karkuun!
Maistoin ilmassa hiiren myskisen hajujäljen ja innostuin toden teolla. Nyt pääsisin loistamaan! Hiivin Konnavarjon opettamalla tavalla kohti kokoajan voimistuvaa tuoksua. Nappauksestani tulisi mahtava!
“Hieno nappaus, Muistotassu!” huuto säikäytti juuri näköpiiriini ehtineen pulskan hiiren. Ärähdin äänekkäästi ja nousin ylös vaanimisasennostani. Miten tämä saattoikaan olla mahdollista?
Käännähdin rivakasti ympäri ja marssin takaisin päin. Minun ei edes tarvinnut ehtiä Muistotassun luokse, kun jo näin tämän hampaissa juuri tapetun linnun.

//Muisto?

Tultuani leiriin äkkäsin sen laidalla Tupsuturkin. Suuntasin oitis tämän luo, kun Kiurusulka – soturin sisar – tassutti pois. Hymyilin saatuani luvan liittyä kollin seuraan ja kellahdin kyljelleni. Venyttelin raukeasti tassujani ja kietouduin sitten parempaan asentoon.
“Haluaisitko sinä jakaa riistaa tai lähteä vaikka yhdessä kävelylle?” Tupsuturkki kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Huokaisin ja pohdiskelin hetken jaksaisinko lähteä takaisin ulos, mutta tulin tulokseen että syöminen olisi parempi vaihtoehto tähän väliin.
“Miten olisi riistan jakaminen? Jalkojani särkee, kun vain ajattelenkin kävelemistä…” puuskahdin ennen kuin jatkoin, “Kävimme Sädesäihkeen ja tämän oppilaan kanssa hirvittävän pitkällä partiointi reissulla. Sädesäihkeen piti nähdä kuinka hyvin Muurahaistassu muistaa oman reviirinsä.”
“Se käy hyvin. Haenko minä meille jotakin, jotta saat lepuutella jalkojasi?” Tupsuturkki vastasi varovaisesti. Kollilla oli selvästi hieman hankala olla, mutta en välittänyt siitä. Poistuisin kyllä, jos kokisin sen tarpeelliseksi mutta soturi kuitenkin vaikutti haluavan viettää minun kanssani aikaa. Ehkä hänen tarvitsisi taas vähän tunnustella tilannetta ennen kuin uskaltaisi täysin rentoutua, mikä oli tietenkin hyvin ymmärrettävää.
“Kyllä, kiitos. Nappaa mitä vain, joku erityisen mehukkaan näköinen kala sopisi juuri tähän hetkeen. Jos siis pidät kaloista!” kiirehdin lisäämään naurahtaen itsekin nyt hieman kollin epävarmuuden tartuttamana. Oli niin hassua nähdä kuinka eri kissat vaikuttivat niin eri tavoin minun käyttäytymiseeni.

//Tupsu?

Tupsuturkin korvat painuivat pieneen, ujoon ja nolostuneeseen luimuun Kiurusulan sukiessa hänen takkuuntunutta niskaturkkiaan pitkin, voimakkain vedoin. Jokin naaraan kosketuksessa muistutti kollia heidän pentuajoistaan. Heidän vanhempiensa kuvat olivat usvan peitossa, mutta ehkä kollille oli jäänyt jokin muistojälki heidän emonsa tavasta pitää turkit kunnossa. Lämmin ajatus sai Tupsuturkin hymyilemään varovaisesti.
“Olet ihan kuin emo”, Tupsuturkki huokaisi hiljaisella äänellä, vaikka kollille olikin yksi mysteeri miten hän saattoi sanoa näin. Eihän hän edes ollut tuntenut heidän emoaan kunnolla, miten hän saattoi sanoa Kiurusulan muistuttavan häntä? Ehkä jokin yksittäinen piirre heidän emostaan oli jäänyt asumaan kollin sydämeen ja Kiurusulka oli vain sattunut perimään sen. Naaras ei vastannut veljensä kommenttiin, kunhan painautui vasten valkoharmaan turkkia. Tupsuturkkikin painautui siskonsa omaan. Kolli koki itsensä niin kovin onnekkaaksi, että hän oli saanut kasvaa yhdessä Kiurusulan kaltaisen kissan kanssa. Naaras oli vahva, älykäs ja hyvin lojaali läheisilleen. Rohkeuttakaan tuolta ei puuttunut. Tupsuturkki tiesi, että tiukan paikan tullen hän voisi aina nojata naaraaseen ja Tupsuturkki halusi Kiurusulan tietävän, että hän olisi aina täällä – häntä varten. Tupsuturkki vilkaisi vaivihkaa läheiseen syyssateiden muodostamaan lammikkoon. Näyttikö hänen turkki edes jokseenkin hyvältä, oliko hänen karvat suorassa? Kolli ei ollut varma oliko sillä edes väliä, olihan hänen turkki täynnä kaljuja läiskiä. Voisiko hän ikinä olla komea? Tupsuturkki pelkäsi, että hän ei voisi ikinä saada vastakaikua ulkonäkönsä takia. Ei kukaan Eloklaanissa näyttänyt sairaalta… rotalta. Punaturkkinen naaras vilkaisi veljeään hiukan huvittuneena.
“Perhopuro pitää sinusta juuri tuollaisena kun olet. Näytät hyvältä, älä huoli”, naarassoturi vastasi tirskuen ja sai punan nousemaan Tupsuturkin kasvoille. Mistä Kiurusulka nyt tuollaista oli saanut päähänsä! Eihän hän…
“En minä tai siis”, Tupsuturkki mumisi, mutta lauseen viimeiset sanat katosivat hänen turkkinsa sekaan. Kiurusulka tuuppasi veljeään leikillisesti.
“Turha yrittää! Olenhan minä nyt nähnyt miten sinä katsot häntä. Ja onhan hän kaunis ja mukava naaras!” Kiurusulka virnuili veljensä kustannuksella ja yhtäkkiä kampesi itsensä pystyyn. “Ja tuoltahan se mielitiettysi saapuu. Nähdään!”
Tupsuturkki vilkaisi naarasta hieman hölmistyneenä, mutta pian hän huomasi Perhopuron todella saapuneen leiriin. Kollin teki mieli piiloutua, paeta soturien pesään tai kenties ulos leiristä. Viime aikoina hän olikin tehnyt niin. Ei ehkä paras idea, mutta kolli ei ollut keksinyt muutakaan. Kolli pelkäsi, että Perhopuro ajattelisi nyt, että hän ei halunnut viettää aikaa yhdessä. Ei se todellakaan niin ollut! Tabbykuvioisen näkeminen sai hänet niin hermostuneeksi, tassutkin meinasivat lähteä alta ja sydänkin hakkasi, kuin olisi käynyt juuri jänisjahdissa. Eikä Tupsuturkki ollut erityisen hyvä lähestymään muita kissoja, jos tarkoituksena oli tutustua syvemmin.

Tällä kertaa Perhopuro kuitenkin suuntasi hänen luokseen eikä Tupsuturkki ehtinyt lähteä pois. Naaras katsoi harvaturkillista kollia hieman varovaisesti.
“Hei, Tupsuturkki, saanko liittyä sinun seuraasi?” Perhopuro kysyi soturilta. Tupsuturkki nyökkäsi.
“Hei, Perhopuro… Totta kai sinä saat. Anteeksi, olen viime aikoina ollut hieman kiireinen”, Tupsuturkki naukaisi hiljaisella äänellä ja laski katseensa tassuihinsa.
“Haluaisitko sinä jakaa riistaa tai lähteä vaikka yhdessä kävelylle?” Tupsuturkki kysyi varovaisesti ja antoi häntänsä pyöriä puolelta toiselle levottoman käärmeen lailla. Tupsuturkki vetäisi syvään henkeä ja yritti rentouttaa itsensä. Ujous ja hermostuneisuus meinasi kuitenkin nousta pintaan. Tupsuturkki inhosi sitä kuinka nopeasti muut kissat alkoivat aiheuttaa hänessä kuplivia, leiskuvia tunteita. Joskus kolli häpesi itseään. Muut kissat osasivat olla niin rentoja ja viileitä. Eivät he hermostuneet pelkästään klaanitoverien näkemisestä saatika juosseet heitä karkuun. Kolli myös peökäsi, että hän näyttäytyi muiden silmissä outona tai jopa pelottavana.

//Perho? 🙂

Haukkakynnen kysymys sai minut muistamaan, että meidän todella oli tarkoituksena lähteä saalistamaan, eikä vain jutustella niitä näitä koko päivän. Olin tyystin unohtunut keskusteluumme Nopsaliekin kanssa.
Kysyin muilta, kuinka he tahtoivat jakautua ja mustaturkkinen kolli ehdottikin, että menisimme yhtenä isona joukkona, sillä saalista pitäisi olla kyllä vielä klaanin tarpeisiin siitä riippumatta saisimmeko suuren vai pienen määrän saalista. Nyökkäsin hyväksyvästi hänen ehdotukseensa.
“Kuulostaa hyvältä. Suunnataan tuonne, kohti uintipaikkaa ja käännytään viimeistään sen kohdalta sitten toiseen suuntaan, jos emme löydä mitään”, ohjeistin ja lähdimme taas matkaan. Jättäydyin edelleen Nopsaliekin vierelle, mutta tarkkailin myös sivusilmällä, kuinka Haukkakynsi yritti parhaansa mukaan aloittaa keskustelua tyttäreni kanssa. Kärpässointu oli kuitenkin tuntunut vain menevän puheensa kanssa takapakkia heti soturiksi tultuaan. Hän oli vain taas yhä hiljaisempi.
“Toivon todella, että lehtikato olisi tällä kertaa leuto ja armollinen. En halua lisää rankkoja aikoja niskoillemme, jos sen vaihtoehdon saan”, na’uin kollille hiljaa, jotta en säikyttäisi mahdollisia saaliseläimiä. Kolli nyökkäsi.
“Minä myös”, hän vastasi hiljaa. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen lavassani ja huomasin, että Haukkakynsi oli tullut vierelleni toiselle puolelle. Hän hymyili minulle varovasti.
“Haistan jäniksen. Voisimme piirittää sen ja juoksuttaa sen väsymykseen”, naaras ehdotti hiljaa ja vilkaisi minua sekä Nopsaliekkiä. Katsoin kollia. Tiesin, että hän oli nimensä mukaisesti nopea, joten jäniksen juoksuttamisesta ei pitäisi tulla liian hankalaa. Lisäksi rakastin sitä tapaa napata jäniksiä kaikista eniten. Silloin sai tuntea kuinka tassut syyhysivät innosta, kun juoksi jäniksen perässä samalla, kun muut partion jäsenet pitivät huolta, että sillä ei ollut aukkoa, johon karata.
“Kärpässointu, tule! Lähdetään nappaamaan jänis yhdessä!” kuiskasin lapani ylitse tyttärelleni silmät kimaltaen. Pääsisimme viettämään saalistuksen varjossa yhteistä aikaa. Ehkä hän alkaisi taas pitämään minusta!
“Johda tietä, sovitaan lähempänä paremmin, kuinka lähestymme”, naukaisin vielä Haukkakynnelle kääntyen naaraan suuntaan. Sitten hymyilin vielä Nopsaliekille. “Olet joukon nopein, joten luotan siihen, että olet kuin luotu tähän tehtävään.”

//Nopsa?

Minä pidin Laventelitaivaasta. Hänen kanssaan oli helppo puhua. Naaraan pirteys oli tarttuvaa, ja se auttoi minua työntämään muut ajatukset hetkeksi kokonaan taka-alalle.
Hymähdin vanhemman sisareni työntäessä oravan takaisin minulle samalla kun hän tenttasi kuulumisiani. Kun hän otti Korpikasteen – tosin kiertoilmaisun kautta – puheeksi, minua alkoi vähän kuumottaa turkkini alla ja jouduin hetkeksi katsomaan toisaalle. Siitä huolimatta pieni hymynpoikanen nousi suupielilleni.
“Niin”, sanoin ja haukkasin taas palasen oravasta. Pureskelin sen rauhassa loppuun, ennen kuin jatkoin: “Emme ole olleet Korpikasteen kanssa kumppaneita vielä pitkään, mutta tuntuu siltä kuin olisimme olleet yhdessä aina.” Työnsin oravan takaisin Laventelitaivaalle. “Hän on mahtava kissa! Hän on hyvä taistelemaan ja saalistamaan – ja kovin urheakin.” Muistelin sitä kertaa, kun Korpikaste oli loikannut perääni hyiseen veteen auttaakseen minua, vaikka oli huonompi uimari. Hän oli ollut silloin todella rohkea, ja tuo hetki oli saanut minut näkemään hänet aivan uudella tavalla.
“No mutta entäs sinä sitten”, nau’uin veikeästi odotellessani siskoni mutustelevan oman osuutensa loppuun, “onko sinulla ketään mielitiettyä?”

//Late? B)

“Olitko yksin saalistamassa?” Kortetuikkeen kysymys jäi leijumaan ilmaan siksi aikaa, kun nyhdin itselleni palasen oravasta. Nälkä kurni vatsan pohjalla jo sen verran, etten ehtinyt tuottaa sanoja ennen kuin saisin edes jotain pureskeltavaa. Vasta nieleskeltyäni muodostin soturille vastauksen.
“Voi kuule”, aloitin, “välillä sitä kaipaa rauhaa saalistaessakin. Ja välillä sitä ei partiossa saa.”
Mieleeni tulvivat muistot partioinnin lomassa tapahtuvista konflikteista, joista en todellakaan ollut ylpeä. Sekin miten olin ottanut jo aikaa sitten Sädesäihkeen kanssa yhteen, vaikka toinenhan oli oikeasti melkoisen ystävällinen tapaus. No-lo-a. Tai hetkessähän kaikki oli ollut niin kovin selkeää ja oikeutettua, mutta ei näin jälkeenpäin. Olin ikuisesti kiitollinen, ettei asiasta ollut kantautunut mitään isäni korviin ja asia oli jäänyt partion väliseksi, kuten koko juttu oli hoidettu jo sen aikana. Mutta häpeä oli jäänyt silti kaivelemaan. Siksipä kävin välillä nollaamassa aivojani vain omassa seurassani. Ehkä se oli ennaltaehkäisevää toimintaa tai sitten vain pidin siitä. Ja miksen olisi siinä lomassa saalistanut ja näin ollut hyödyksi klaanille?
“Mutta mitenkäs sinun elämäsi? Sinulla ainakin näyttää olevan kaikki oikealla polulla”, puhelin tarjotessani samalla oravaa jälleen Kortetuikkeen suuntaan.
“Tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi kenen vieressä vietät yösi”, naurahdin vielä ennen kuin valkoinen kolli ehti vastata mitään.

//Korte? 🙂

Kavahdin jo ajatusta ottaa niin paljon vastuuta!
”En! Olen mielelläni vain todella lahjakas ja hyvä soturi, joka palvelee klaaniaan! Ja jos johdan partioita en aio hukata jäseniä reviirille!” kuiskaan viimeisen asian ja katsahdan Käärmekultaan.
En ole varma mitä mieltä olen Kujekullan sanoista koskien klaanin varapäällikköä sillä minun silmiini hän on vaikuttanut todella hyvältä. En silti aikonut olla myöskään liian sinisilmäinen asialle, sillä olin nähnyt Käärmekullan tekevän vain partioiden jakoa leirissä ja se oli vain pieni viiru kenen tahansa elämästä.
”Mutta jos pääsisin varapäälliköksi ottaisin paikan kunnialla vastaan ja tekisin kaikkeni Eloklaanin hyväksi!” Lopetin mielestäni keskeneräisen lauseeni.
Kujekulta hymyili pienesti. Käänsin katseeni taas Käärmekultaan joka oli nyt johtamassa partiota ulos leiristä.
”Onko sinulla Käärmekullasta tai toisista jotain tietoa?” Kysyin.
Pieni osa minua kaihersi syyllisyydestä sillä jos Kujekulta kertoisi jotain ilkeää ja en ymmärtäisi sitä puhuisin toisesta pahaa tämän selän takana. Suurin osa minua oli kuitenkin utelias ja valmis kuulemaan ihan kaiken mitä Kujekullalla oli sanottavana!
”Minua kiinnostavat eniten klaanin tärkeimmät jäsenet ja ne jotka pysyvät usein ulkopuolella ja eivät ole niin näkyviä, sillä nehän saattavat juonia jotain!” Sanon yrittäen saada Kujekullan vastaamaan sillä naaras oli jäänyt pohtimaan vastaustaan.

// Kuje? 🙂

Kujekulta vilkaisi partioiden parissa puuhastelevaa Käärmekultaa ja soi naaraalle hyvin happamanan katseen.
“Olisihan se rankkaa, jos hän osaisi hoitaa hommansa”, mutisin pennulle. Sirupentu kallisteli päätään hämmentyneenä. Kimalaistoive ei ollut tainnut kertoa naaraalle, että Eloklaanin varapäällikkö ei ollut kovinkaan pätevä hoitamaan tehtäväänsä. Onneksi Kujekulta oli saanut todistaa epäonnisia partiotilanteita omin silmin! Naaras taputti käpälällään paikkaa vieressään. Hänellä oli koko loppupäivä aikaa kertoa tarinoita soturina toimimisesta.
“Haluatko sinä kuulla salaisuuden?” ruskeankirjava naaras kysyi hymyillen ja kumartui pennun tasolle. Sirupentu nyökytteli päätään innostuneena. “Joo!!”
“Käärmekulta ei oikeasti osaa toimia varapäällikkönä. Hänellä on ollut tapana hukata partion muut kissat. Sen takia kannattaa olla varovainen hänen seurassaan”, Kujekulta kertoi pennulle matalalla äänellä ja vilkuili Käärmekullan suuntaan varmistaessaan oliko naaras kuullut. Hän oli kuitenkin syventynyt keskustelemaan muiden partioon valmistautuvien kissojen kanssa. Sirupentu katsoi Kujekultaa hämmentyneenä.
“Ai, miksi hänet sitten valittiin varapäälliköksi?” naaraspentu kysyi, mutta Kujekullalla ei ollut siihen vastausta. Naaras kohautti olkiaan.
“Tähtiklaani yksin tietää”, Kujekulta vastasi ja otti mukavampaa asentoa käydessään makaamaan nuoren naaraan vierelle.
“Mutta soturina toimiminen on mahtavinta mitä kissa voi elämällään tehdä. On todella kunnia saada huolehtia siitä, että kaikilla eloklaanilaisilla on syötävää ja lämmin pesäpaikka päänsä päällä. Tiesitkö, että me saavuimme metsään vasta Kuolonklaanin jälkeen? Usko Tähtiklaaniin oli kadonnut lähes kokonaan, mutta Mesiviiksi ja silloinen parantaja, Liljatuuli, keräsi joukot kokoon ja perusti Eloklaanin”, Kujekulta kertoi Sirupennulle.
“Haluaisitko sinä olla päällikkö tai varapäällikkö joku päivä?” naarassoturi kysyi ystävällisesti. Moni pentu haaveili siitä eikä Kujekullankaan pentuaika ollut siinä mielessä poikkeus. Naaras ja hänen edesmennyt veljensä, silloinen Lehmuspentu, oli halunnut johtaa Eloklaanin suuriin taisteiluihin. Mutta Kujekulta oli osoittautunut surkeaksi taistelijaksi ja no… Tähtiklaanista käsin oli vaikea johtaa. Sinisen taivaan yli lensi raakkuva varis. Ehkä se oli Lehmusjalka, joka oli saapunut linnun muodossa kertomaan kuulumisiaan. Nuorempana Kujekullan oli ollut todella vaikea sulattaa kollin kuolema, mutta nyt hän oli oppinut käsittelemään vaikeitakin tunteita siihen liittyen.

//Siru? 🙂

”Joo odotan sitä todella kovasti!” Ilmoitan ja nyt kasvoilleni alkaa nousta aito hymyntapainen!
Huokaisen hiljaa.
”Olen miettinyt mestareita, mutten osaa päättää!” Kerron. ”Lisäksi pentutarhassa alkaa olla jo tylsää, vaikka onhan Seljapentu ja Kaurispentu ihan mukavia! Haluaisin vain olla klaanille enemmän hyödyksi ja tällä hetkellä olen vain haitaksi!” Kerron parkaisten pienesti.
Lopulta tartun pieneen päästäiseen ja Kujekulta valitsee pulskan oravan. Otan yhden suupalan ennen kuin käännän katseeni soturiin.
”Millaista soturin elämä aidosti on? Olen saanut tietynlaisen mielikuvan, mutten halua käsittää soturiutta väärin!” Selitän kysymykselleni syyn.
Nostan loistavan katseeni naaraan silmiin ja alan nostella tassujani tylsistyneenä ilmaan! Lopulta rauhoitun hieman ja päätän jatkaa rennosti ruokailua.
”Se on välillä aika rankkaakin, mutta silloin on myös tekemistä! Uuvuttavaa se myös on pitkän päivän jälkeen jos on touhunnut kaikkea!” Kujekulta selitti.
Nyökkäsin kiinnostuneena ja käänsin katseeni Käärmekultaan, joka taisi järjestää partioita.
”Kaikista rankin homma on varmaan päälliköllä, mutta tuokin näyttää rankalta!” Sanon ja nostan etutassuani kohti Käärmekultaa.
Syön päästäiseni loppuun ja hymyilen Kujekullalle.
”Minulla on tylsää, jos sinulla on aikaa voisit kertoa minulle jotain soturina toimimisesta?” Kysyn kohteliaasti.

// Kuje?

Olin ollut loppupäivän allapäin käytyäni tapaamassa Varpulaulua parantajan pesällä. Keskustelumme ei ollut sujunut niin hyvin kuin olin toivonut, ja lopulta minun oli ollut pakko poistua, kun kollin olo oli huonontunut ja tämä oli alkanut oksentaa. En voinut olla tuntematta pientä syyllisyyttä siitä. Toisinaan minusta tuntui, että minä itse olin syypää siihen, miksi Varpulaululla oli niin paha olla. Se oli typerästi ajateltu eikä varmastikaan totta, mutta aivoilla on aina tapana etsiä syy-yhteyksiä sellaisistakin asioista, joissa niitä ei ole.
Seisoskelin tuoresaaliskasan edessä päättämättömänä. En ollut vielä syönyt mitään, mutta toisaalta en ollut varma, oliko minulla nälkäkään. Kaipasin Korpikastetta, mutta kumppaniani ei näkynyt missään. Naaras oli varmastikin jossakin partiossa ja palaisi heti kun voisi.
Olin jo poistumassa paikalta, kun yhtäkkiä Laventelitaivas ryykäsi minua päin sellaisella vauhdilla, että tämä itsekin näytti säikähtävän minut nähdessään. Siskoni jarrutti pysähdyksiin ja hänen kantamansa orava tipahti maahan. Hymy levisi väkisinkin kasvoilleni, kun tervehdin häntä.
Päädyin istumaan Laventelitaivaan seuraan soturien pesän edustalle. Naaras oli pyytänyt minua jakamaan tuoresaaliin kanssaan, enkä ollut tohtinut kieltäytyä. Laventelitaivas oli kenties ainoa vanhemmista sisaruksistani, joka halusi puhua kanssani. Tulin kyllä toimeen Nokkospilven ja Rastaskukan kanssa, mutta minusta tuntui, että he eivät niinkään pitäneet minua veljenään. Olihan meillä kosolti ikäeroa ja eri emot.
“Onpa mukavaa, kun kysyit minua syömään kanssasi”, sanoin sisarelleni, joka tuuppasi oravaa eteeni. Naaras vaikutti itsekin nälkäiseltä, mutta tämä selvästi oli päättänyt, että minä saisin aloittaa. Hymyilin hänelle kiitollisena ja repäisin itselleni palan yhä lämmintä lihaa jäystettäväksi. “Olitko yksin saalistamassa?” kysyin ja työnsin oravan takaisin Laventelitaivaalle.

//Late? 🙂

Kujekullan päivä oli sujunut niin tavanomaisesti, että se olisi voinut olla kenen tahansa perheellisen kissan päivä. Ja siinä missä Kujekulta oli aiemmin kaivannut vauhtia ja vaihtuvia vaarallisia tilanteita, niin tällä hetkellä naaras halusi elää mahdollisimman tasaista elämää ilman sen suurempia draamoja. Sen takia naaras oli pysytellyt tiukasti Järviloisteen lähellä, vaikka henkisesti naaraan sydän tuntuikin olevan vähintään yhtä tiukasti Noran luona. Naaraassa oli jotain niin kovin kiellettyä ja kiehtovaa… Mutta Kujekulta oli Eloklaanissa, siellä missä hänen perheensä oli. Nora ei ollut täällä ja ehkä niin oli parempi. Ruskeankirjava naaras ei nimittäin tiennyt mitä hän tekisi, jos molemmat kissat olisivat hänen tassujensa ulottuvuudella. Nora ei palaisi metsään vielä hetkeen, joten Kujekullalla olisi vielä hetki aikaa miettiä mitä hän tekisi. Naaras todella halusi lähteä Noran luokse, mutta hän ei myöskään halunnut rikkoa perhettään. Muurahaistassun arvomaailma ja käyttäytyminen huoletti naarasta. Mitä jos hänen lähtö saisi kollin käyttäytymään entistä arvaamattomammin? Rusakkotassukin oli saanut Korppitähdeltä rangaistuksen ja naaraan soturinimitys viivästyisi. Kujekulta pelkäsi olleensa huono emo ja tämä kaikki oli hänen syytään. Järviloistekin oli epäsuorasti vihjannut niin. Vatsaa kalvava nälkä oli ajanut Kujekullan tuoresaaliskasan äärelle. Vielä hetken he saisivat nauttia sen antimista. Pian lumi peittäisi metsän kylmään vaippaansa ja riista pysyttelisi omissa koloissaan. Ei enää pulskia jäniksiä tai valinnanvapautta. Kujekulta pudisteli päätään. Pitäisi osata elää hetkessä.
“Kappas, hei Sirupentu”, naarassoturi tervehti hymy huulillaan. Pentu oli entinen erakko, Kimalaistoiveen suojatti ja ottotytär. Kujekullasta pentu näytti aika vanhalta, vähintään oppilaan ikäiseltä. Miksiköhän Korppitähti ei ollut nimittänyt häntä jo oppilaaksi? Eikö Sirupennun olisi hyvä päästä kiinni Eloklaanin tapoihin ennen kylmien säiden tuloa? Kujekulta tuhahti. Mitä Korppitähdeltä voisi odottaa, eihän naaras ollut edes osannut nimittää sopivaa varapäällikköä.
“Odotatko oppilaaksi pääsyä innoissasi? Kenet sinä haluaisit mestariksesi?” Kujekulta kysyi nuorikolta hymyillen. Sirupennun onneksi Eloklaani oli täynnä hyviä mestariehdokkaita ja kenties jopa hän saisi kunnian kouluttaa pennusta kunniallisen soturin, josta Eloklaani voisi olla ylpeä. Se vasta olisikin jotain.

//Siru?

Tap. Tap. Hiljalleen sade lakkasi ja tiputteli vain yksittäisiä pisaroita väriä muuttaville koivun lehdille. Silmät suurina ihmettelin edelleen asiaa, joka tapahtui jokainen lehtisade. Vihreys ympäriltä katosi. Lehtisateessa ei muuten olisi ollut ongelmaa, mutta alati viilenevät päivät kertoivat ainoastaan lehtikadon tulosta.
Hampaissani roikkui orava, jonka olin onnistunut nappaamaan tällä saalistuskerralla. Tuoresaalista oli vielä ihan riittämiin, mutta kaikki oli kotiin päin, mitä sattui saamaan kiinni. Klaanin piti tankata, että se selviäisi tulevasta rankasta pitkästä jaksosta pakkasineen.
Synkkyys mielestäni kuitenkin hälveni pinkoessani eteenpäin koivumetsikön seassa. Turkkini oli kostea aikaisemmasta tihkusateesta, joka oli yllättänyt minut täysin keskittyessäni pelkästään saalistamiseen. Saalistusretkeni jälkeen kelpaisi riista ja todella.
Leiriin pujahdettuani en aikaillut suunnitelmani kanssa. Tuoresaaliskasaa kohti suunnatessani olin lähestulkoon törmätä Kortetuikkeeseen. Tuijotin valkeaa kollia niin pöllämystyneenä, että jopa orava mätkähti tassujeni eteen hampaistani. Vihreäsilmäinen kolli ei ollut sähläyksestäni yhtä hämillään kuin minä, ja sen tähden soturi ehti tervehtiä minua ensin. Ravistelin pikaisesti päätäni, mutta samalla sain vain viskattua vesipisaroita kollin suuntaan.
“Kas veliseni”, naukaisin ja kasvoilleni ilmesty pahoitteleva hymyntapainen. “Anteeksi tuosta. Ajattelin vain sinun tarvitsevan hieman virkistystä tähän päivään.”
Ja koska nyt kun olin veljeeni kerta törmännyt – melkein kirjaimellisesti – ajattelin liittäväni hänet osaksi jatkosuunnitelmiani.
“Ja kerta kun siinä nyt olet niin maistuisiko tuoresaalis siskosi seurassa?” esitin lauseen kysymyksenä, mutten kyllä olisi hyväksynyt kieltävää vastausta. Siitä olikin aikaa, kun olin viimeksi oikein kunnolla tunkeillut veljeni elämään! Ehkä tämä oli myös tapani pitää yhteyttä perheeseeni, varsinkin nyt kun Talvikkitakku tuntui aina kamppailevan ties minkä asian kanssa.

//Korte?

Heilautin häntääni nyrpeänä. Olin jo riittävän iso ja halusin olla hyödyksi klaanille, mutta sopivaa hetkeä ei nimitykselleni tuntunut löytyvän. Mieleni teki tampata maata, mutta hillitsin itseni se oli pienen pennun käytöstä ja minähän olin jo iso! Katseeni oli jo useina aurinkohuippuina kiertänyt kissasta toiseen, kun olin pohtinut mestariani. Seljapentu ja Kaurispentu leikkivät takanani sammalpallolla. Muiden kissojen arki tuntui vain rullaavan eteenpäin. Toiset kävivät partioissa ja nauttivat luonnosta sekä nappasivat riistaa!
”Sirupentu tulisit leikkimään!” Seljapennun vinkaisu sai minut kääntämään katseeni.
”Ei kiitos!” vastasin ja pakotin lempeän hymyn kasvoilleni.
En tosiaan halunnut näyttää harmitustani Kimalaistoiveen viattomalle pojalle. Huitaisin häntääni vielä kerran ja lähdin riistakasalle päin. Kasalla oli vain yksi naaras valitsemassa riistaa ja se oli Kujekulta. En ollut Kujekultaan suuremmin tutustunut ja halusin tuntea eloklaanin jäsenet, että voisin löytää ystäviä ja tukea vaikeina hetkinä!
”Hei!” Tervehdin ja yritin taas pakottaa hymyä kasvoilleni siinä tällä kertaa yhtä hyvin onnistumatta. Huokaisin apeana, sillä nyt kun tunteeni oli jo nähty niitä ei kannattanut peitellä.
”Minä olen Sirupentu!” Päätin tervehtiä.

//Kuje?

“Pörriäistassu, ota meidät mäyräkyytiin!” Seljapentu juoksenteli jaloissani Kaurispentu perässään. Murahdin ja yritin olla tallomatta pikkukissojen päälle. Oli taas minun vuoroni pitää silmällä Kimalaistoiveen uusia pentuja – minun nuorimmaisia sisaruksiani – kun ikikuningatar lepäsi. Hän oli tarvinnut lepoa tavallista enemmän viime aikoina, mutta olin päättänyt olla huolehtimatta siitä liikaa. Ei se varmasti mitään ollut. Emoni oli yksi klaanin sisukkaimmista kissoista!
“Olen kyydinnyt teitä jo kolme kertaa putkeen”, marmatin punaruskealle kollipennulle ja lysähdin istumaan, kun tämä yritti oma-aloitteisesti kivuta selkääni.
“Laiska mäyrä!” Seljapentu kikatti valuessaan alas turkkiani pitkin. Pyörittelin silmiäni – edes minä en ollut ollut noin rasittava pentuna.
Olimme tulleet pentutarhan edustalle, jotta Kimalaistoive sai nukkua rauhassa pesässä. Paikalta oli hyvä näkymä muun klaanin tekemisiin. Sattumalta näin pentuetoverusteni, Solahypyn ja Puromielen, palaavan partiosta raahaten välissään kookasta kania. Tunsin sisälläni kateuden piston. Oli epäreilua, että siskoni olivat saaneet soturinimensä ennen minua koska minä kärsin yhä sitä typerää rangaistusta, jonka olimme saaneet Hellehehkun kanssa yritettyämme vallata Kuolonklaanin reviirin. Se olisi ollut suuri palvelus Eloklaanille, mutta jostain syystä kukaan ei tuntunut tajuavan sitä.
Käänsin tympääntyneenä katseeni muualle naaraista ja annoin sen vaeltaa leirin ympäri. Kohta se osui mestariini Käärmekultaan, joka istui päällikön pesän kupeessa Korppitähden kanssa. Naaraat juttelivat jostakin päät lähekkäin, ja välillä he vilkuilivat minun suuntaani. Höristin korviani uteliaana, mutta kaksikko oli liian kaukana, että olisin saanut selvää siitä, mistä he puhuivat. Toivottavasti he eivät ainakaan suunnitelleet pidentävänsä rangaistustani.
“Pörriäistassu, sinun piti leikkiä meidän kanssa!” Seljapentu nurisi ja läpsäisi minua.
“Niin!” Kaurispentu säesti.
Huokaisin ja käännyin takaisin pentuja päin. Ennen kuin ehdin ehdottaa leikin vaihtamista, pentutarhan suuaukko tärähti, kun Kimalaistoive kurkisti ulos. Raitaturkkinen kuningatar katsoi minua lämpimästi.
“Kiitos kun pidit heille seuraa. Nyt taitaa kuitenkin olla päiväuniaika”, Kimalaistoive hyrisi hellästi. Pentujen joukosta kuului vastustelua, mutta lopulta nämä kipittivät kiltisti emonsa perässä sisälle pesään.
Kimalaistoivekin oli aikeissa palata sisälle, kun Litteäkiven päältä kajahtava kokouskutsu kiinnitti meidän molempien huomion. Vilkaisin emooni nopeasti ja siirryin sitten lähemmäksi leirin keskustaa kuullakseni, mitä asiaa Korppitähdellä oli.
“Eräs nuori on odottanut omaa soturinimeänsä ikätovereitaan pidempään, ja olemme hänen mestarinsa kanssa todenneet, että hänen on aika saada se nyt”, mustavalkoinen naaras kuulutti päällikön paikalta ja laski katseensa minuun. Sydämeni hypähti rinnassani, ja kehoni lävitse kulki pieniä sähköiskuja. Saisin vihdoin soturinimeni!
Hyppäsin Korppitähden kutsusta hänen viereensä Litteäkivelle ja kuuntelin rinta rottingilla, kun naaras lausui perinteiset seremonialliset puheenvuoronsa. Minä puolestani lupasin elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaaniani henkeni uhalla ja sitä rataa. Kyllähän kaikki sen tiesivät jo! Minä olin Eloklaanin parhain ja uskollisin kissa.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pörriäistassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pörriäissurmana. Tähtiklaani kunnioittaa periksiantamattomuuttasi sekä pelotonta sydäntäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”
“Pörriäissurma!”
“Pörriäissurma!
“Pörriäissurma!”
Tuntui hyvältä kuulla uusi nimeni muiden huutamana. Seisoin Korppitähden vieressä paistatellen klaanitoverieni suosiossa. Olin iloinen, että Korppitähti oli kunnioittanut toivettani nimestä, joka oli oikeasti minua. Olisi ollut kamalan noloa, jos minut olisi nimetty vaikkapa Pörriäiskukkaseksi tai joksikin muuksi yhtä imeläksi. Pörriäissurma oli täydellinen nimi.

//Vaikka Kimmo tai Helle? 🙂

Pari kuuta kului hirveän hitaasti pyöriskellessä leirissä, kun muut oppilaat kulkivat edes takaisin leirin sisäänkäynnistä. Pian kuitenkin sain itsekin tassutella taas metsässä mestarini kanssa. Uskolintu ei ollut juurikaan viettänyt kanssani aikaa, kun työni oli ollut siivota pesiä ja pyöriä vanhempien kissojen palvelijana.
“Selvä sitten. Olen reviirillesi tunkeutunut klaanin ulkopuolinen kissa. Mitä sinun kuuluu tehdä?” Uskolintu naukui ja istahti paikoilleen keskelle polkua. Katsoin tätä hetken hämilläni ja koitin pikaisesti keksiä jotakin. Harmaansiniset silmät katsoivat minua odottavasti, mikä ei todellakaan helpottanut suorituspaineitani.
“Lähestyn mahdollisimman huomaamattomasti, tarkkailen sinua ennen kuin paljastan itseni ja kun paljastan itseni olen varovainen ja pidän etäisyyttä”, ehdotin hetken hiljaisuuden jälkeen. Uskolintu nyökkäsi hyväksyvästi ja kietoi häntänsä käpäliensä ylitse. Hän näytti vain koittavan asettua mukavaan asentoon, kun taas itse en ollut varma mitä tehdä. Olisin halunnut kysyä, mutta oletin että kolli kertoisi itse. Purin vain hammasta ja koitin sivuuttaa palavan halun ärsyyntyä tästä typerästä testistä.
“No, annatko tunkeilijan vain istua tässä?” mestarini naukui huvittuneeseen sävyyn ja heilautti korviaan, “Antaa tulla urhea soturi.”
Käsky oli selvästi taisteluun. Päästin suustani mrrau-naurun ja heittäydyin kohti vanhemman kissan kylkeä.

Kuutamolaineesta tuntui kummalliselta, kun hän pesi multaa klaanitoverinsa korvista. Siitä oli aikaa kun he viimeksi Talvikkitakun kanssa olivat olleet näin lähekkäin. Ajatella, että he olivat joskus tehneet tätä päivittäin – että he olivat olleet näin läheiset.
Talvikkitakun lämmin keho soturin turkkia vasten tuntui niin hyvältä että hän melkein alkoi kehrätä. Onnekseen hän ei ehtinyt sinne asti, sillä kohta heidät keskeytti naukaisu, joka melkein hyysi Kuutamolaineen veren.
“Kuutamolaine.” Virnakukka astui esiin puiden varjosta kuin itse paholainen. Naaraan silmissä oli kylmä, lähestulkoon murhaava katse. Kuutamolaine nielaisi, mutta ei onnistunut saamaan kurkkuunsa noussutta palasta irti.
Talvikkitakku laukaisi typerän vitsin, johon kukaan ei reagoinut. Virnakukka ja Kuutamolaine olivat liian keskittyneitä heidän väliseensä hyiseen tuijotuskilpailuun, jonka Kuutamolaine tiesi häviävänsä.
“Armaani”, Virnakukka puhui yhtäkkiä kovin suloisesti, “minulla on sinulle vähän kahden keskistä asiaa. Tulisitko käymään tuolla noin?” Naaras hymyili herttaisesti, mutta hänen silmänsä puhuivat toista kun ne vilkaisivat Talvikkitakkua kohti.
“T-totta kai”, Kuutamolaine ynähti ja kompuroi kiireen vilkkaa ylös. Hän vetäytyi kauemmaksi Talvikkitakusta ja kipitti kuuliaisesti kumppaninsa perään.
“Mihin te nyt menette?” Talvikkitakku vaati saada tietää ja oli kaiketi aikeissa lähteä heidän peräänsä, kun Virnakukka käännähti huuli irvessä takkuturkkista soturia kohti ja ärähti:
“Tämä asia ei koske sinua. Pysy kaukana meistä! Etkö ole aiheuttanut jo tarpeeksi harmia Kuutamolaine-paralle?”
Kuutamolaine hieman hämmentyi, kun yhtäkkiä Virnakukka kietoi häntänsä hänen ympärilleen ja lähti taluttamaan häntä pois paikalta kuin eksynyttä pentua. Hetken ajan hän oli jo ehtinyt luulla olevansa pulas-
“Näinkö paljon minä sinulle merkitsen?” Virnakukka tuuppasi mustavalkoista naarasta tylysti ja hän horjahti kohti jokea, jonka ääreen he olivat tulleet. “Kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sinun – meidän – eteemme, sinä palkitset minut nuoleskelemalla tuon kissan irvikuvan korvia? Oletko tapaillut häntä salassa minulta?” Virnakukka astui lähemmäksi uhkaava kiilto silmissään. “Oletko sinä valehdellut minulle?”
“En!” Kuutamolaine henkäisi silmät lautasen kokoisina. “Minä vain autoin häntä puhdistamaan mullat korvistaan! Hän oli jumissa kolossa ja minä -”
“Valheita!” Virnakukka läimäisi häntä poskelle tassullaan. Kuutamolaine tunsi kirvelyä naamassaan ja haistoi veren. “Sinun pitäisi olla uskollinen vain ja ainoastaan minulle! Minä olen sinun kumppanisi, eikä se ketunlöyhkä!”
Kuutamolaineen valtasi äkillinen päättäväisyyden puuska. Hän ei antaisi Virnakukan syyttää häntä asioista, joihin naaras todellisuudessa itse oli syyllinen. “Minäkö muka en ole uskollinen? Entäs sitten sinä? Olet aina katselemassa toisten perään ja ylistämässä sitä, miten paljon parempia he ovat kuin minä.” Itsensä suoristaen hän seisoi vastakkain kumppaninsa kanssa, vastaten samalla mitalla tämän tiukkaan tuijotukseen.
Virnakukka vetäisi henkeä tyrmistyneenä. “Sinusta on tullut aivan harhainen! Sinun olisi syytä käydä Leimusilmän luona.”
“Jos tässä jonkun pitäisi käydä Leimusilmän luona, niin sinun”, Kuutamolaine sihahti ja viuhtoi hännäntöpöään kiihtyneesti, “jos olisin tiennyt, millainen piru sinä todellisuudessa olet, en olisi koskaan ryhtynyt kumppaniksesi!”
Sen sanominen tuntui yllättävän vapauttavalta. Kuin raskas paino olisi poistunut hänen lavoiltaan. Virnakukkaa se tosin ei miellyttänyt.
“Sinä kiittämätön…” Varoittamatta valkoharmaa soturi syöksyi häntä päin ja painoi hänet maata vasten. Kuutamolaine vinkaisi ja yritti kiemurrella itsensä vapaaksi, mutta Virnakukka oli naulinnut hänet paikoilleen. “Sinä kuulut minulle, yksin minulle! Et enää koskaan puhu minusta noin epäkunnioittavasti, onko selvä?” Kynnet pureutuivat syvemmälle Kuutamolaineen turkkiin, ja naaras tunsi niiden uppoavan nahkaansa asti. “Onko selvä?” Virnakukan hengitys tuntui liekeiltä hänen viiksissään.
Kuutamolaine tapitti häntä muutaman silmänräpäyksen ajan pelon vallassa. Hän oli jo alistumassa kohtaloonsa, mutta sitten sama voimaantumisen tunne kulki hänen lävitseen kuin hetkiä aiemmin. Hän ei halunnut elää elämäänsä Virnakukan käpälän alla.
“Pysy… kaukana… minusta!” Kuutamolaine potkaisi takajaloillaan koko voimansa edestä Virnakukan alavatsaan. Naaras lennähti potkun voimasta hänen ylitseen suoraan kuohuvaa jokea kohti. Viime hetkellä tämä onnistui tarttumaan kynsillään kiinni uoman reunasta.
“Kuutamolaine! Auta minua!” Naaraan silmät olivat kauhusta ammollaan. Kuutamolaine makasi vielä hengästyneenä maassa, kun soturin ote lipesi ja tämä tipahti veteen.
Sitten tuli hiljaista.
Niin hiljaista, että Kuutamolaine ehti hiljakseen tajuta, mitä juuri oli tapahtunut.
“Ei.” Hän raahautui lähelle reunaa kurkistaakseen alas, mutta tumma vesi oli nielaissut Virnakukan sisuksiinsa. “Ei, ei, ei…”
Takaa kuului rasahdus, ja Kuutamolaine käännähti kauhuissaan katsomaan, kun Talvikkitakku asteli esiin. Naaraan ilmeestä päätellen tämä oli nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut.
Nähnyt, miten Kuutamolaine oli aiheuttanut oman kumppaninsa kuoleman.

//Tale? D:

Ravistelin päätäni saadakseni mullat pois korvistani, mutta ne tuntuivat menevän vain syvemmälle.
“Kuutamolaine, minä en kuule mitään”, valitin entiselle parhaalle ystävälleni dramaattisesti ja liikahtelin puunjuurakossa levottomasti. Halusin jo vapauteen!
“Talvikkitakku, yrittäisit nyt pysyä paikoillasi! Olen aivan kohta valmis”, Kuutamolaine tuhahti ja tunsin hänen läpsäisevän minua hennosti reiteen. Huiskautin omaa häntääni ja toivoin sen osuvan naaraan kasvoihin. Mokoma karvapallo… Lähdin peruuttamaan ja juuri kun olin pääsemässä vapauteen, tunsin jonkun tökkäisevän minua inhasti takapuoleen.
“AU! Kuutamolaine, ampiainen pisti minua peppuun”, vinkaisin surkeana ja niiskaisin. Eivätkö ampiaiset menneet yleensä unille viherlehden loputtua? Tämä oli epäreilua, minä en voinut mitenkään varautua tuollaiseen yllätyshyökkäykseen. Lopulta saatoin katsoa Kuutamolainetta suoraan silmiin. Naaraan turkki oli mennyt kaivamisesta sotkuun, mutta naaras oli silti… No, Kuutamolaine näytti samalta kuin aina – hieman epäluuloiselta minua kohtaan.
“Enkä minä leikkinyt myyrää, minä olin myyrä! Korvani eivät vain soveltuneet siihen hommaan. Ja jos en olisi jäänyt jumiin, olisin saanut sen saaliin”, kiirehdin vastaamaan naaraan kysymykseen
“Onko tämä taas joku sinun metkuistasi? Talvikkitakku, me tulimme tänne saalistamaan”, mustavalkoinen naaras epäili vaihdellen painoaan tassulta toiselle. Naaras ei kuitenkaan kuulostanut yhtään niin vihaiselta kun olisin voinut kuvitella. Ehkä hän ei oikeasti ollutkaan vihainen.
“Ei! Ampiainen pisti minua oikeasti. Enkä kuule tarpeeksi, että voisin jatkaa saalistamista”, huokaisin ja heittäydyin vasten mustavalkoista klaanitoveriani. Kuutamolaine huokaisi syvään ja väisti minua hieman, mutta antoi minun retkottaa hänen vieressään.
“Anna minä autan”, naaraskissa mutisi ja alkoi sukia korviani. Viikseni värähtivät naaraan kosketuksesta ja häntäni kiemurteli käärmeen lailla. Siitä oli niin kauan kun olimme olleet näin… Yritin miettiä mahdollisia keskustelunaiheita, mutta en en ehtinyt saattaa ajatustani loppuun. Oksan rasahdus nimittäin keskeytti aivotoimintani.
“Kuutamolaine”, kuului kylmä naukaisu, joka sai Kuutamolaineen keskeyttämään sukimisensa siihen paikkaan. Nostin katsettani ja näin jotain, jota minä en olisi halunnut nähdä. Virnakukan. Ja naaras näytti vihaiselta kuin päiväuniltaan herännyt ampiainen.
“Sinäkö se minua peppuun tökkäsit?” kysyin naarassoturilta vitsikkäästi, mutta edes Kuutamolaine ei naurahtanut vitsilleni. Olisi ollut syytä!

Kuutamolaine uskalsi hengittää kevyemmin kun leiri jäi hänen taakseen. Käärmekulta oli laittanut hänet metsästyspartioon, ja sen verukkeella hän oli onnistunut välttymään Virnakukan päivittäiseltä kuulustelulta siitä, kenen tai keiden kanssa hän vietti vapaa-aikaansa silloin kun ei ollut kumppaninsa kanssa. Virnakukasta oli tullut koko ajan päällekäyvämpi, eikä naaras tuntunut luottavan häneen lainkaan. Siksi partioista ja muista soturin velvollisuuksista oli tullut hänelle tärkeä pakokeino pois naaraan seurasta.
Jotta elämä ei kuitenkaan olisi liian helppoa, kohtalo oli päättänyt laittaa hänet samaan partioon entisen parhaan ystävänsä, Talvikkitakun, kanssa. Onneksi he olivat saalistamassa – sen verukkeella hän voisi kadota omille teilleen heti tilaisuuden tullen, eikä hänen tarvitsisi miettiä Virnakukkaa tai Talvikkitakkua.
Partion hajaannuttua etsimään saalista Kuutamolaine pysähtyi hetkeksi nauttimaan metsän hiljaisuudesta. Harmaalta taivaalta tihkutti vettä, mutta se ei haitannut soturitarta. Hän päinvastoin nautti siitä, miten se jäi helmeilemään hänen mustavalkoiselle turkilleen pienen pieninä pisaroina ja valui hänen viiksiään pitkin.
*Voisinpa jäädä tänne koko päiväksi*, hän huokaisi mielessään ja höristi sitten korviaan ja yritti keskittyä saalistamiseen. Pikkueläinten rapistelun sijaan hänen korviinsa kantautuikin kamalaa sadattelua. Valitettavasti hän tiesi heti, kenelle ääni kuului.
Kuutamolaine seurasi noitumista, kunnes löysi kissan punertavan takapään pilkistävän esiin puunjuurakosta. Kukapa muukaan olisi ollut yhtä typerä ja saanut itsensä jumiin puunjuurakkoon kuin klaanissa yleisenä hämminginaiheuttajana tunnettu Talvikkitakku.
Varsin tyypillistä Talvikkitakkua – kieltäytyä avusta kun sitä tarjotaan. Kuutamolaineella ei ollut aikaa eikä malttia ruveta maanittelemaan aikuista kissaa suostumaan ottamaan apua vastaan. Hän oli juuri aikeissa jättää naaraan pärjäämään omillaan, kun tämä yhtäkkiä myönsi olevansa jumissa – ja että tällä oli multaa korvissa.
Kuutamolaine huokaisi äänekkäästi tarkoituksella ja tassutti punertavan soturin viereen tutkimaan tilannetta tarkemmin. Hän voisi yrittää kiskoa Talvikkitakun ulos hännästä, mutta se A) kävisi varmasti kipeää ja B) ei välttämättä toimisi. Hän yritti lähestyä ongelmaa toisesta kulmasta.
“Yritän kaivaa maata altasi, jotta mahdut liikkumaan paremmin. Tässä saattaa kestää hetki.”
Ja niin siinä kestikin. Siinä kesti niin kauan, että Kuutamolaineelle ehti iskeä jo epätoivo ja hän harkitsi vakavissaan kiskovansa naaraan ulos vaikka väkivalloin. Mutta lopulta Talvikkitakulla oli tarpeeksi liikkumavaraa peruuttaa jumista ulos omin avuin.
Kuutamolaine lysähti istumaan kynnet hellinä kaivamisesta. Hän katsoi Talvikkitakkua, jonka turkki oli aivan mullan peitossa – korvat mukaan lukien.
“Pöhkö karvapallo”, Kuutamolaine tuhahti soturitoverilleen ja kumartui eteenpäin. “Leikitkö myyrää vai kuvittelitko oikeasti mahtuvasi tuonne sisään?”

//Tale??? Kuutti voi auttaa ensi tarinassa puhdistamaan multaa Talen korvista 😉

Se miten Kimalaistoive huolehti muista ennen itseään tässäkin tapauksessa kertoi paljon siitä, millainen persoona ikikuningatar oli. Leimusilmä ei ollut koskaan tavannut yhtä epäitsekästä ja pyyteetöntä kissaa kuin Kimalaistoive, ja siksi hänen sydäntään raastoi niin, kun hän ei kyennyt auttamaan tätä enempää.
“Kunpa tietäisinkin vastaukset kaikkiin kysymyksiisi”, Leimusilmä huokaisi ja luimisti korviaan. “Sinulla on varmasti paljon mietittävää, ja päätitpä sitten kertoa tästä perheellesi tai et, tiedän heidän olevan tukenasi joka tapauksessa. On parasta elää päivä kerrallaan sen sijaan, että murehtii tulevaisuutta. Olet täällä nyt, ja tällä hetkellä se on tärkeintä.”
Kimalaistoiveen murheellinen ilme särki Leimusilmän sydämen. Hän tassutti ikikuningattaren tykö ja kosketti tämän lapaa kevyesti hännällään. “Jos haluat kertoa tästä Hiilihampaalle ja Korppitähdelle, voin pyytää heidät tänne.”
“Kiitos Leimusilmä”, kolmijalkainen kuningatar hymyili uupuneesti, “mutta minä taidan etsiä heidät itse.”
Parantajakolli nyökkäsi. “Tiedät, mistä minut löytää, jos tarvitset jotakin. Teen parhaani, jotta olosi olisi mahdollisimman mukava.”
Kimalaistoive räpäytti haikeasti silmiään. “Kiitos, minä tiedän sen.”
Kun Leimusilmä asteli ulos pentutarhasta, häntä hieman huimasi. Hän pudisteli päätään karkottaakseen ikävän olon ja lähti tassuttamaan pesäänsä kohti hajamielisenä. Kollin poukkoilevan ajatuksenjuoksun katkaisi pehmeä tömähdys päin hänen kuonoaan.
“Leimusilmä?” Lieskakajo kääntyi katsomaan häneen yllättyneenä. Leimusilmä räpytteli silmiään ja tajusi kävelleensä soturia päin ajatuksissaan.
“Anteeksi, en katsonut eteeni”, hän sanoi vaisusti ja oikaisi kurssiaan ohittaakseen Lieskakajon. Vaikka he olivat nykyisin jonkinlaisissa puheväleissä – sellaisissa kuin parantajan ja soturin sopi olettaa olevan -, hän ei silti ollut antanut tälle anteeksi.

//Lieksa? 🙁

Leimusilmän sanat olivat vahvistaneet minun oman epäilykseni. Minä olin tiennyt sen sydämessäni jo pitkään. Minä tulisin kuolemaan eikä Tähtiklaanikaan voinut – tai halunnut – estellä sitä. Olisin halunnut olla vihainen, huutaa, itkeä, katkeroitua… Mutta ainoa mitä minä pystyin tekemään, oli Leimusilmän katsominen suoraan silmiin- Kollinkin silmät olivat täynnä surua. Ei sitä nyt ihan jokaisena päivänä päässyt kertomaan klaanitoverilleen, että hänen aikansa oli vähissä. Mutta kuinka vähissä? Tähtiklaani yksin tiesi sen. Mitä Eloklaaniin tuleville orpopennuille tapahtuisi? Ajatus sai minut todella surulliseksi. Heillä ei olisi jatkossa enää kaitsijaa. Minun tehtäväni olisi jatkossa huolehtia Tähtiklaaniin saapuvista orpopennuista, mutta elävät… Ehkä saisin houkuteltua Puromielen tai Solahypyn jatkamaan minun aloittamaa työtäni. Huokaisin hiljaa.
”Kaurispentu ja Seljapentu, he ovat niin nuoria. Mitä jos minä en ehdi näkemään, kun he saavat oppilasnimensä? Tai mitä jos minä en näe Pörriäistassunkaan nimitystä?” vetäisin syvään henkeä. Valmistauduin pidättelemään itkua, mutta kyyneleitä, niitä ei vain tullut. Kaipa minä olin tehnyt kuolemaa jo niin kauan, että se tuntui kaikista luonnollisimmalta asialta.
”Hiilihammas ja Korppitähtikin, hekin ovat menettäneet niin paljon. Onkohan se kuinka erilaista? Siis se, että he tulevat tietämään kuolemastani etukäteen. Kaikki muu on tapahtunut niin yllättäen. Minä en tieäd kumpi olisi riipaisevampaa. Kun Piiskujalka menehtyi, se tapahtui niin yllättäen. Mutta tässä ei ole mitään yllättävää. Kaikki tapahtuu niin hitaasti, että sieluni ehtii siirtyä Tähtiklaaniin kehoani ennen”, nau’uin Leimusilmälle surumielisesti ja räpäytin jäänsinisiä silmiäni. Olin aina pitänyt niistä, sillä olin perinyt ne isältäni. Aina kun katsoin omaa peilikuvaani lammikosta, näin Hiilihampaan. Kolli oli minun suurin esikuvani. Aiemmin minä olin nähnyt Tyrskytiikerin, mutta enää en.

//Leimu tai Hiili? :,(

//TW yäk oksennus

Purin hampaani yhteen kuultuani Kortetuikkeen sanat. Niiden paino oli lamauttava. Tuntui kuin näkökenttäni reunoilta hiipivä pimeys olisi värähdellyt voimistuvan sykkeeni tahdissa. Kurkkuani kuristi, mutta ei sillä tavoin kuin yleensä ahdistuksen iskiessä. Tämä tuntemus enteili itkua.
Pelkäsin joka hengenvedolla, että tunteeni viimein purskahtaisivat ulos ja karkottaisin Kortetuikkeen luotani tavalla, joka ei todellakaan loisi hyviä edellytyksiä tyhjältä pohjalta suhteemme rakentamiseksi. Vieraat käpälät tunkeutuivat ympäri pääni ja puristivat sen sisällyksiä kasaan, kun särky kallossani koveni. Kortetuie kuitenkin odotti vastausta, joten minun olisi pistettävä kaikki tämä sivuun ihan vain hetkeksi. Pian kolli lähtisi ja saisin antaa itkun tulla.
Suussani tuntui hyvin vetiseltä. Yritin nieleskellä ylimääräistä sylkeä alas, mutta se ei tahtonut lähteä.
“Minä en-” aloitin lauseen, jota en kuitenkaan ollut edes ajatellut loppuun. Syljen määrä suussani tuntui hyvin epämukavalta ja sinänsä minun onneni, että juuri silloin yökkäys ravisteli kehoani ja päästin suustani sanojen sijaan sain suustani vain limaa ja ne vähät riistan rippeet, jotka olin vaivalla saanut alas juuri ennen Kortetuikkeen tuloa.
Kolli ei katsonut minuun, kun oksentamiseni oli vihdoin ohi. En minäkään kehdannut katsoa häneen. Leimusilmä oli kuitenkin askelta edellä, kun ohjasi kohteliaasti soturin takaisin aukion puolelle.
“Parane pian”, valkea turkkinen kolli totesi varsin apeasti ja liukeni sitten paikalta. Seurasin katseellani vielä pitkään heilahtelemaan jääneitä pesän suuaukon peittäviä kasveja.
Hitaasti nousin tahmaisilta makuualusiltani ja keräsin ne Leimusilmän vastustuksista huolimatta kokoon. En antaisi kenenkään muun siivota jälkiäni niin kauan kun asiaan pystyin itse vaikuttamaan.

Tunsin viileän viiman ihollani, kun nousimme Kärpässoinnun kanssa nummille. Lehtisade oli asettunut asumaan metsään ja selvästi myös linnut olivat havainneet sen, sillä niiden kaakatus täytti korvamme ilman pienintäkään varoitusta.
Lintuaurat nousivat taivaalle järjestäytyen. Niiden siivet kannattelivat niitä, kun ne hakivat paikkaansa yhteisössään. Olin aina kummastellut niiden järjestelmällisyyttä. Nehän käyttäytyivät kuin klaanikissat!
Siipien lyönnit ilmassa hukkuivat muiden äänten alle, kun lisää kaakattajia liittyi suureen joukkoon. Vilkaisin vierelleni pysähtynyttä Kärpässointua, jonka katse oli tiukasti kiinni ihmeellisessä ilmiössä.
Vähitellen auran kärjen valinneet alkoivat kadota puiden latvojen taakse. Meni vielä hetki ennen kuin oli täysin hiljaista.
Yhtäkkiä iskeneen metelin aiheuttamana jopa tuulen soinnut katosivat hetkeksi korvistani. Oli kuin metsä olisi toivottanut linnuille hyvää matkaa ennen kuin jatkoi taas omaa eloaan.
“Satuimme hyvään aikaan. En ole koskaan nähnyt noin suurta lintuauraa”, totesin tytterelleni, joka oli selvästikin edelleen ihmeissään näkemästään. Hän ei saanut vihreitä silmiään irti kohdasta, jonne viimeinen lintu oli hetki sitten kadonnut.
“Mihin ne oikein matkaavat?” naaras kysyi. Hän vaikutti aidosti kiinnostuneelta asiasta, mistä sain itsekin hymyn kasvoilleni. Oli mukavaa nähdä, että Kärpässointua oikeasti kiinnosti jokin muu kuin omissa ajatuksissa vaeltelu.
“En tiedä. Varmaankin johonkin suojaan lehtikadolta. Ehkä se ei ole yhtä ankara jossain muualla”, pohdin ääneen. Mitä, jos mekin lähtisimme jokin päivä etsimään paratiisia, johon linnut katosivat koko kylmäksi kaudeksi. Ehkä siellä riittäisi riistaa aina eikä koskaan tarvitsisi kahlata loputtomassa lumessa epätoivoisena riistan perässä.

Lähes täydellisen pyöreä kuu katseli minua suoraan taivaalta. Oikeastaan, se tuijotti minua suoraan silmiin. Sen katse oli vain minussa, kuten minunkin katse oli vain siinä. Oli pimeää ja sade oli jättänyt jälkeensä painavan kosteuden. Vetäisin syvään henkeä ja imin sateen jälkeistä tuoksua itseeni. Mutta ilmassa oli jotain muutakin kun vain sade ja satunnaiset saaliseläinten jättämät hajujäljet. Värähdin. Minä en ollut yksin. He olivat täällä. Ja heillä minä tarkoitin kuun jumalia. Katterin askelin laskeuduin alas puusta. Minun oli pakko saada tuntea maa jalkojeni alla. Hengitykseni muuttui hieman katkonaiseksi enkä enää tiennyt mihin suuntaan hengittää. Selkäni vääntyi notkolle ja kuunvalo pakotti minua sulkemaan silmäni. Ulahdin hiljaa. He olivat siirtyneet kehooni, tässä hetkessä minä en ollut enää vain minä. Tuskani purkautui hiljaisena ulinana ja vaikka kuinka yritin täyttää keuhkoni hapella, olin tukehtua. Hengitykseni oli muuttunut entistä raskaammaksi ja pääni nytkähteli liikehdintäni tahdissa. Yritin löytää tasapainon tuntemusteni välille, mutta kehoni oli kuin jonkinlaisen alkuräjähdyksen kourissa. Sydämeni löi muutaman kerran liian kovaa ja samassa voimakas kuumuus levisi rintakehän kautta kurkkuun, kurkusta kasvoille. Jokainen lihakseni kiristyi, hellitti ja kiristyi jälleen. Hampaani kalahtivat yhteen.
“Jos olen tehnyt jotain ansaitakseni tämän kärsimyksen, kertokaa minulle. Voin olla parempi palvelija”, vaikeroin polvieni pettäessä, mutta ainoa mitä kuulin olin korvissani kohiseva veri. Oli kuin maailma olisi kieppunut ympärilläni. Minut sisälleen kahlinnut valo pakotti silmäni auki ja ulvaisin uudelleen kärsimyksestä; kuin olisi suoraan aurinkoon katsonut. Näkökenttäni täyttyi valkeudesta ja mustista täplistä kärsimyksen tunteen vaihtuessa euforiseen hurmokseen. He olivat siellä. Jossain kaukana. Olin nähnyt heidät. Heidän lausumat sanat särkyivät ennen kuin ehdin tavoittaa niiden viestin. Sen merkitys jäi kuitenkin sisälleni kiistattomana totuutena. Yritin tarttua käpälälläni johonkin, mutta kynsiini ei jäänyt mitään. Oli kuin olisin ollut tyhjiössä. Minä kuitenkin hymyilin. Tämä oli heidän tahto. He olivat valinneet tämän kohtalokseni. Tämä kipu, se ei ollut pelkkä rangaistus. Sen merkitys oli paljon syvempi. Tuskan kautta minä voisin olla parempi. Kipu kulki lävitseni aaltoina, repi ruumiin ja sieluni auki, ja täytti niistä syntyneet halkeamat valollaan. En enää tiennyt johtuiko minun vapinani lehtisateen kylmyydestä, tuskasta vai onnesta. Tiesin vain, että ensimmäistä kertaa ikinä olin näin lähellä jumalia.

Lopulta kouristeli hellitti ja jäin makaamaan märkään ruohikkoon. Hennon rautainen maku maistui suussani ja viestit, jotka eivät olleet mahtuneet kehooni, valuivat ulos syljen, liman ja vaahdon sekoituksena. Lihakseni nykivät vielä heikosti eikä raajani suostuneet tottelemaan minua. En kuitenkaan kokenut oloani sairaaksi.
Olin valittu ja ensimmäinen tehtäväni olisi jättää Eloklaani.

Leimusilmä huomasi viivyttelevänsä matkalla pentutarhaan. Hän oli juuri palannut Kuuluolalta kysymästä neuvoja esi-isiltä, mutta vastaus ei ollut ollut sitä, mitä hän oli toivonut. Hänen oli vaikea hyväksyä avuttomuuden tunnetta, joka hänet oli vallannut sen jälkeen. Kuinka hän voisi kertoa kuolemansairaalle kissalle, että edes Tähtiklaani ei osannut auttaa tätä?
Parantajakolli työntyi sisälle hämärään pesään, jossa Kimalaistoive oli häntä vastassa. Kolmijalkainen naaras kampesi itsensä vapisten istualteen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Leimusilmä tiesi ikikuningattaren etsivän vastauksia hänen ilmeestään, eikä hänellä ollut voimia piilottaa niitä tältä.
Toivo Kimalaistoiveen silmissä himmeni, kun tämä naukui: “Parannuskeinoa ei ole, eihän? Tähtiklaanikaan ei voi auttaa minua?”
Leimusilmä seisoi hetken paikoillaan mitään sanomatta. Hän katsoi naarasta syvän surun vallassa. Hänestä tuntui että hän oli pettänyt kuningattaren ja koko tämän perheen. Mutta jos hän jotakin oli oppinut vuosien varrella parantajana työskennellessään, niin se oli se, että kaikkia ei voinut pelastaa.
“Olen kamalan pahoillani, Kimalaistoive”, Leimusilmä maukui lopulta ääni syyllisyydentunnosta käheänä. “Minä menin tapaamaan Tähtiklaania, mutta kukaan ei vastannut minulle. Yritin vaikka kuinka kauan, mutta viesti ei voisi olla selkeämpi – esi-isät eivät voi auttaa tässä asiassa.”

//Kimmo? 🙁