Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Pudistelin päätäni purskahtaen itkuun. Ei Kortetuike ymmärtäisi. Miksi veisin hänen aikaansa turhaan? Olin pelkkä taakka. Hänellä oli paljon muutakin tekemistä, ihan varmasti oli. Ja kyllä minussa oli vikaa. Olin kaikin tavoin vioittunut. Aivoni olivat rikki, näin jotain kuolleita kissoja ja kuulin ääniä. Miten se ei ollut selvä merkki siitä, että olin rikki ja vioittunut. Olin vioittunut ihan kaikin tavoin. En osannut mitään ja minua pyörrytti melkein kokoajan. En saanut edes unta, kun pelkäsin painajaisia ja nyt pahin oli tapahtunut. Olin murtunut ja vielä Kortetuikkeen edessä. Ei hän koskaan rakastaisi rikkinäistä kissaa! Ja jos rakastaisikin, hukkaisi vain aikaansa, sillä en minä pystynyt hänelle antamaan mitään. Hän tarvitsi kaiken ja hän ansaitsi enemmän. Minä pystyin vain itkemään ja olemaan rikki. Haukoin henkeä miltei kakoen sen puutteesta – tai liiallisesta määrästä miten sen nyt tahtoikaan ajatella. En saanut happea. En vain mitenkään. Kuolisin vielä. Suoraan siihen Kortetuikkeen käpäliin. Melkein toivoin kuolevani, sillä minua hävetti niin paljon murtumiseni. Minun kuului olla huomaamaton ja sivussa, ei tälläinen aikaa vievä riesa kaikille.
“Anteeksi”, uikutin yskien nyt yrittäen vetää happea keuhkoihini, jotka eivät vain tuntuneet tottelevan. Mikään minussa ei voinut totella. En pystynyt liikuttamaan käpäliäni ja päätäni särki sekä pyörrytti. Miten tämä tähän oli mennyt? Olinko tosissaan niin rikki, etten pystynyt tekemään MITÄÄN hajoamatta näin?
//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Sydämeni tuntui painavan enemmän ja enemmän joka kerta, kun Hiilihammas mainitsi isäni. Olisimpa kerennyt tapaamaan tämän kunnolla. Ei. Olisipa hän jäänyt eloon. Huokaisin kivuliaasti ja koitin päästä eroon epämukavista ajatuksista.
“Voisimmeko me tehdä jotain? Saalistaa vaikka. Haluan saada ajatukset muualle”, kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Sää oli mukavan leuto. Ei liian aurinkoista eikä kyllä niinkään harmaatakaan. Olisi mukavaa päästä vähän liikkeelle. En ollut oikein juurikaan käynyt leirin ulkopuolella sen kohtalokkaan kävelyn jälkeen. Olin autellut leirissä jonkin verran, vaihtanut makuualusia ja ollut parantajien riesana heidän pesässään, sillä minun oli totuteltava pikku hiljaa taas soturin elämään. Toisin sanoen oli totuteltava elämään ilman tärkeintä kissaa, joka oli ollut tukipilarini ja paljon muutakin. Hän oli ollut niin paljon ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan. Tai olihan hän vieläkin, mutta ei fyysisesti. Onneksi minulla oli Ahmatahma – vai oliko? Alitajuntani koitti saada minua yliajattelemaan koko elämäni ja suhteeni Ahmatahman kanssa, mutta en antanut sille periksi. Työnsin koko kollin pois mielestäni.
“Tottakai”, Hiilihammas vastasi ja katsahti minuun hymyillen lempeästi. Kesti hetki tajuta mitä hän tarkoitti, mutta kun pääsin perille nyökkäsin.
“Mennäänkö vaikka tuonne?” osoitin tahallaan vastakkaisen suunnan siitä, mihin olimme menneet Jänötassun kanssa. En kestäisi uutta hukkumistapausta vaikka se oli kyllä todella epätodennäköistä, että Hiilihammas – kokenut soturi – hukkuisi pelastaessaan minua, jos edes uskaltaisin veden lähelle.
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Sanonta kuuluu, että aika kultaa muistot”, lausahdin hiljaa ja kohotin katseeni puiden latvoihin, “ja se on kyllä totta. Ennen kaikkien menettämieni kissojen muisteleminen tuotti niin hirveää tuskaa, että tunsin kuolevani siihen. Kuitenkin ajan myötä aloin saada muistoista lohtua.” Vedin syvään henkeä ja annoin sitten keuhkojeni tyhjentyä. Siirsin katseeni takaisin pojantyttäreeni, joka tapitti minua vihreillä silmillään. Hymy piirtyi kasvoilleni. “Rakkaamme jättävät meille jälkeensä niin paljon muutakin kuin vain surun ja ikävän. He antoivat meille monia hyviä, rakkaitakin hetkiä eläessään, ja nuo hetket ovat vaalimisen arvoisia. Vaikka he eivät olekaan täällä enää kanssamme, mikään ei voi viedä noita hyviä aikoja pois meiltä. Ne pysyvät sydämissämme ikuisesti.” Vein hännänpääni Perhopuron rinnalle ja kosketin sitä kevyesti.
“Muistan edelleen hyvin elävästi sen ajan, kun isäsi ja hänen sisaruksensa olivat pieniä”, naurahdin ääni tunnekuohusta karheana. “He olivat vilkkaita pentuja, kukin hyvin omanlaisensa persoona. Ampiaispisto oli ehdottomasti joukon eläväisin, kun taas Mehiläislento pyrki rauhoittamaan tilanteita. Kimalaistoive vaati veljiään enemmän rohkaisua. Ampiaispisto oli aina tukemassa pentuetovereitaan, ja sydäntäni lämmitti huomata, miten hän otti myös Kuutamolaineen siipensä alle. Hän oli hyvä poika, hieno veli ja hän oli mitä mahtavin isä sinulle. Olen varma, että hän ja emosi katsovat perääsi Tähtiklaanista käsin, ihan niin kuin minä ja isoemosi katsomme täältä.”

//Perho?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korpikasteen marssittua suutuspäissään pois paikalta Varpulaulun kuori alkoi murtuilla. Vaikutti siltä, että kolli yritti olla vahva siskonsa nähden, vaikka oikeasti hänellä oli vaikeuksia pitää itsensä kasassa.
“Ei sinussa ole mikään vialla, Varpulaulu”, nau’uin tyynnyttelevästi ystävälleni ja kävin istumaan hänen viereensä. “Eikä sinun tarvitse pyytää anteeksi, et ole tehnyt mitään väärää.”
Varpulaulu istui vain hiljaa paikoillaan ja tuijotti tassujaan. Yritin miettiä, miten voisin piristää häntä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että kolli kaipasi tässä tilanteessa todennäköisesti enemmän kuuntelevaa korvaa ennen mitään muuta.
“Haluaisitko sinä kertoa minulle, mikä sinua painaa?” ehdotin soturille lempeästi. Toivoin hänen voivan puhua nyt avoimemmin, kun olimme kahden. Ei ollut hyvä padota todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan pään sisälle. Ennen pitkää ne kyllä löytäisivät tavan purkautua ulos, mikä todennäköisesti olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä kokemus. “Minä ihan todella haluan kuulla, jos sinulla on vaikea olla. Haluan auttaa. Olet minulle tärkeä, ihan niin kuin siskollesikin.”
Korpikasteen käytös ei kyllä tukenut väittämääni yhtään, mutta uskoin hänenkin oikkuilullaan olevan jokin hyvä syy. Minun täytyisi yrittää jutella hänenkin kanssaan kahden, kunhan sopiva hetki löytyisi.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Huokaisin Kuusikkotassulle. Olin näyttänyt hänelle saman liikkeen varmasti kymmenen kertaa, mutta naaras tuntui vain olevan joko huono taistelemisessa tai sitten vain huono ymmärtämään ohjeitani.
“Sanonko jotain epäselvästi?” kysyin katsellen tuon toivotonta yritystä pyyhkäistä Sädesäihkeeltä jalat alta. Soturi oli tullut auttamaan minua ja oppilastani harjoituksissa, sillä en itsekään ollut mitenkään mahtavin taistelija. Toisen kollin taidot taas olivat huipussaan.
“Tiedän, ettei minun ollut tarkoitus puuttua opetukseesi, mutta entä jos kokeilisit hyökätä enemminkin lapaani kuin tassuihini?” Sädesäihke ehdotti. En voinut suuttua kollille hänen ehdotuksestaan, sillä se oli aika nerokas.
“Tee niin, Kuusikkotassu”, sanoin, kun naaras katsoi epäröivästi minuun.
“Selvä”, hän vastasi hiljaisella äänellä ja otti sitten hyvän loikka-asennon. Hän suuntasi katseensa suoraan Sädesäihkeen lapaan. Tiesin, että siitä minun pitäisi sättiä vasta myöhemmin. Tärkeintä oli, että naaras tekisi edes jotain oikein. Kuusikkotassu valmistautui ja loikkasi sitten tömäyttäen Sädesäihkeen lapaa niin, että tämä kaatui. Kuusikkotassu laskeutui haparoiden käpälilleen ja horjahti sitten soturin päälle. Suustani pääsi pieni naurahdus.
“Mutta sehän meni jo paljon paremmin. Kiitos kuuluu Sädesäihkeelle”, nau’uin ja autoin oppilaani niskanahasta pidellen pystyyn.
“Se meni hyvin”, Sädesäihkekin komppasi.
“Kokeilepa uudestaan”, käskin ja niin Kuusikkotassu totteli. Toisella kertaa hän sai pidettyä tasapainonsa, mikä oli jo aika mahtavaa kehitystä. Oli siis ollut hyvä idea ottaa itselle kutakuinkin vieras kissa auttamaan opetuksessa. En uskonut sen todellakaan olevan paras ratkaisu, mutta varmasti nappaisimme jonkun uudestaan seuraaviin taisteluharjoituksiin.
“Seuraavaksi voisit kokeilla samaa liikettä, mutta koita tähdätä eri kohtaan kuin olet oikeasti hyppäämässä, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, selitin naaraalle, joka ymmärsi heti ja kokeili taas uudestaan. Tällä kertaa suunnaten katsettaan suoraan Sädesäihkeen käpäliin, mutta hypäten kuitenkin kiinni vasempaan kylkeen. Sädesäihke oli valmistautunut hyökkäykseen ja puolustautui sitä vastaan koittaen kynnet sisällä sivaltaa Kuusikkotassun naamaa. Kuusikkotassu kuitenkin puolustautui painautumalla alas ja kierähtämällä sivuun. Puhkesin hymyyn.
“Todella hyvä! Oikein mahtavaa, Kuusikkotassu!” kehuin ja astelin oppilaani luokse taputtamaan tuon selkää hännälläni. Hän ehkä säihkähti hieman kuinka kovaäänisesti häntä onnittelin, mutta rauhoittui kuitenkin hymyilemään ylpeästi.
“Voimme lopettaa tänään tähän”, päätin ja annoin Kuusikkotassun kömpiä ylös maasta. Hän oli tehnyt mahtavaa työtä! Olin ylpeä oppilaastani.

Kotimatkan jälkeen lähetin naaraan hakemaan itselleen syötävää. Sädesäihke jäi vierelleni sen näköisenä, että hänellä oli jotain sanottavaa.
“Halusin kertoa sinulle, että teet hyvää työtä. Tulen mielelläni auttamaan uudelleen”, hän sanoi hymyillen. Hymy tarttui minuunkin ja pukkasin kollin lapaa tuttavallisesti.
“Olet enemmän kuin tervetullut”, vastasin, “Jaetaanko jotain syötävää?”
“Käy minulle”, Sädesäihke sanoi ja lähdimme kohti tuoresaaliskasaa jutellen iloisesti. Tuntui hyvältä auttaa häntä paremmalle mielelle hänen veljensä kuoleman jälkeen vaikkemme kunnolla vielä tunteneetkaan. Toivoin meidän tutustuvan paremmin toisiimme.

Aamulla oli aika saalistuspartion. Heräsin Kuutamolaineen pyytöön lähteä hänen ja joidenkin muiden kanssa koivumetsään partioon. Nyökyttelin naaraalle haukotellen raukeasti. Päästyäni ulos pesästä sain aurinkoa heti päin pläsiä. Siristellen silmiäni seurasin Kuutamolainetta Rastaskukan, Piiskujalan ja Kipinäsydämen joukkoon. Tervehdin heitä ystävälliseen sävyyn ja Rastaskukan asetuttua partion johtoon lähdimme ulos leiristä. Hieman unenpöppöröisenä jättäydyin partion loppupäähän Kuutamolaineen seuraksi.
“Miten voit, Kuutamolaine?” kysyin heräillen pikku hiljaa paremmin. Tassuissani tuntui vielä unen jäykkyys, mutta se häipyi siinä matkan taittuessa.
//Kuutamo?

Kirjoittaja: Saaga

Korpikaste ärähti jotain minulle ja Kortetuikkeelle. En kunnolla kuunnellut sanoja, mutta ei minun tarvinnut, sillä hänen aikeensa tuli selväksi ilman sanojakin. Naaras nimittäin huiteli menemään. Olisin seurannut häntä ja pahoitellut, mutta en ehtinyt kunnolla sisästämään tapahtumia ennen kuin hän oli marssinut jo niin kauas ettei sisko-raukasta näkynyt muuta kuin hännänpää. Huokaisin. Olin epäonnistunut veljenä – taas. Miksi aivoni eivät vain voineet ryhdistäytyä ja miksi Kortetuikkeen piti olla minusta niin huolissaan.
“En todellakaan voi hyvin”, huokaisin ja painoin pääni.
“Minussa on todellakin jokin pahasti vialla. En osaa edes olla kunnollinen veli”, jatkoin säälittävää ruikuttamistani kunnes tajusin kuinka tyhmältä kuulostin ja iskin suuni kiinni. Olin maailman typerin kissa! En voinut ruikuttaa näin muiden edessä. Heillä oli omat ongelmansa. En halunnut lisätä heidän jo ennestään painavia taakkojansa omilla turhanpäiväisillä huolillani.
“Anteeksi” lisäsin hiljaa Kortetuikkeelle. En saanut purkautua noin. Minun täytyi olla huomaamaton – antaa kaikki huomio itseltäni ja muilta kissoilta siskolleni. En saanut olla vaivaksi enkä varsinkaan rikki. Jos olin rikki, olin taakka ja vaivaksi.
//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Rontti oli päätynyt juttelemaan viimein Eloklaanin päällikölle, Mesitähdelle. Hän oli pyytänyt ikuisuudelta tuntuvan takertelun jälkeen lupaa liittyä viimein viralliseksi osaksi Eloklaania. Klaanin päällikkö olikin ollut yllättävän rento ja iloinen asiasta, ei lainkaan epäileväinen, kuten Rontti oli pelännyt.
Rontti istuskeli taas kerran leirin laidalla tuijotellen vainoharhaisena vähän väliä kohti litteäkiveä, jolta Mesitähti saattaisi hetkenä minä hyvänsä yhtäkkiä aloittaa klaanikokouksen ja nimittää hänet osaksi klaania. Se hermostutti kollia. Hän tiesi, että hänen olisi kuulunut olla innoissaan ja iloinen asiasta, mutta hän saattoi vain miettiä, miten Eloklaanin kissat arvostelisivat häntä mielessään ja ajattelisivat, kuinka kehno osa klaania hänestä todella tulisi.
Pian Mesitähden valkoinen turkki vilahti ja sitten hän seisoikin jo litteäkiven päällä katsellen alas klaaniinsa. Hän katsoi vielä hetken, kunnes kajautti kutsuhuudon ja saman tien Rontti tiesi, että nyt se sitten tapahtuisi.
Rontti hiippaili klaanin joukkoon varovasti pää alhaalla. Kaikkien niiden kissojen läheisyys sai hänet lähes huutamaan pelosta ja juoksemaan pois häntä koipiensa välissä.
“Olen kutsunut klaanin tänään kokoon uuden klaanitoverin merkeissä. Rontti on asunut Eloklaanissa kanssamme jo hyvän tovin ja on halunnut liittyä osaksi klaania”, Mesitähti selitti. Se oli pääasiassa ainoa osa Mesitähden puheesta, jonka hän kuuli.
Rontti yhtäkkiä vain sai mestarikseen Unikkohämyn ja hänen nimensä vaihdettiin Kääpätassuksi. Kissat hurrasivat hänelle ja se tuntui hänestä samaan aikaa hyvältä ja kamalalta. Kauhu kupli hänen sisällään, mutta hän pakotti itsensä pysymään paikallaan ja näyttää mahdollisimman rohkealta.
“Kääpätassu. En usko, että sinun tarvitsisi käydä reviirikierroksella, sillä olet ollut samassa klaanissa kanssamme jo tovin, mutta mitä mielisit ensimmäiseksi harjoitukseksesi?” Unikkohämyn kysymys sai nuoren kollin säpsähtämään.
“Ai, ööh… tuota miten olisi vaikka… saalistusharjoitukset? En ole vielä mikään mestarillisin saaliin pyytäjä”, Kääpätassu ehdotti hermostuneena.
“Käy! Nouse huomenna aikaisin auringon noustessa niin lähdetään sitten yhdessä metsälle”, harmaa naaras naukaisi hymyillen. Kääpätassukin yritti hymyillä hieman ja nyökkäsi. Sitten hän lähti äkkiä kipittämään pois. Hänen sosiaallinen akkunsa oli aivan lopussa. Hänen oli pakko päästä piiloutumaan ja äkkiä.

Kirjoittaja: Saaga

Hengitin sisään ja pidättelin itkuani. En voinut alkaa itkemään taas, kun Käärmekultakin itki.
“Ei se ole sinun vikasi”, kähisin ja siirryin lähemmäs kumppaniani. Oli minun syytäni. Minun typeryyteni oli saanut hänetkin itkemään. Halusin pahoitella, mutta en saanut sanoja suustani. Kurjuus ja suru tuntuivat ylivoimaiselta, mutta kun painauduin Käärmekullan kylkeen ne tuntuivat hellittävän vähän. Tähän voisin jäädä loppuiäkseni. Naaraan lämmin tuttu tuoksu tunkeutui nenääni ja hengitin rauhallisesti. Häntä en päästäisi menemään. En millään.
“Et ole syyllinen yhtään mihinkään”, kuiskasin naaraalle ja toivon, että se saisi hänet uskomaan vaikka tuskin se toimi. Käämekullan nyyhkäyksen hiljenivät pikku hiljaa ja hän painautui lähemmäs minua.
“Rakastan sinua”, kuiskasin ja yritin silittien hännälläni rauhoitella häntä.
“Minäkin sinua”, naaras vastasi ja loi sydämeeni lämmöntunteen, joka sai aivoihin ainakin hetkeksi toiveikkaan näkökulman tähän kaikkeen. Menetimme kissoja ympäriltämme, mutta elämä jatkui ja Jänötassu – vaikka se oli kivuliasta myöntää – oli varmasti onnellinen Tähtiklaanissa emon kanssa. Sypressikuiske pitäisi hänestä varmasti huolen ja pikkuveli saisi tutustua häneen ihan oikeasti. Ehkä kaikki kääntyisikin parhainpäin, ajattelin ja suljin silmäni hetkeksi.
//Käärme?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin vanhemman kollin sanoja keinahdellen käpälilläni. Olin niin lähellä itkua ja Hiilihampaan sanat. Ne sanat. Ne saivat minut itkemään. Painoin pääni toisen turkkiin ja nyyhkytin. Hiilihammas silitti selkääni hännällään. Nyyhkytykseni laantuivat hiljalleen ja nostin pääni.
“Mihinköhän olisin joutunut ilman sinua? Kiitos kaikesta, Hiilihammas, kiitos”, nau’uin ääni väristen. Sanani olivat täysin tosia, sillä en todellakaan tiennyt mihin olisin vanhempieni kuoleman jälkeen joutunut ilman isoisäni apua. Nyt Jänötassun menettämisen jälkeen hän oli taas apuani. Olin hänelle ikuisesti kiitollinen. Vanhempi soturi veti minua lähemmäksi ja nojasin tämän kylkeen. Kollin tuoksu oli niin tuttu ja turvallisen tuntuinen, että minun oli helpompi hengittää ja itku katosi hetkeksi kokonaan.
“Voinko kysyä jotain?” kysyin hiljaa. Hiilihampaan häntä oli edelleen selälläni.
“Tottakai”, hän vastasi ja katsahti minuun. Hengitin rauhallisesti sisään.
“Meneekö ikävä ikinä niin paljon pois, että pystyy ajattelemaan…” nyyhkäisin, “ajattelemaan menettämiään kissoja ilman suurta surua?”
En tiennyt minkälaista vastausta odotin. Vai odotinko ollenkaan, mutta todella toivoin surun menevän joskus pois tai vähintään laantuvan. Nyyhkäisin uudelleen.
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Ikävä ei koskaan katoa, mutta se helpottaa.” Silitin kevyesti hännälläni Perhopuron kylkeä, kun naaras näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Tiesin tuon ilmeen liiankin hyvin – olin nähnyt sen monien klaanitoverieni kasvoilla etenkin sodan jälkeen, kun niin moni ystävä ja perheenjäsen oli menettänyt henkensä, ja elämistä oli ollut jatkettava siitä kaikesta huolimatta. “Ikävä, suru, kaikki ne tunteet, mitä tulet käymään läpi – ja varmasti jo käytkin – ovat se rakkaus, joka jäi ilman kotia Jänötassun siirryttyä Tähtiklaanin metsästysmaille. Minunkin rakkauteni oli pitkään eksyksissä, se vei minut mukanaan synkkiin paikkoihin.” Kurkussani tuntui kova pala, kun muistelin erityisesti Sarastustassun menettämistä. Naaras oli ollut niin täynnä elämää, ennen kuin sota oli vienyt hänet monien muiden klaanitoverini lailla.
“Kohtele suruasi kauniisti”, käännyin naukumaan Perhopurolle lempeästi. “Vaatii oman aikansa, kunnes elämä näyttää uudelleen värinsä kaiken sen harmauden keskellä, mutta niin kyllä tapahtuu vielä. Minunkin elämässäni on taas värejä, ja sinä olet yksi niistä väreistä.”
Ilman Korppisiipeä ja muuta perhettäni olisin saattanut hukkua suruun kokonaan. Vihdoin maailma alkoi kuitenkin näyttää taas kirkkaammalta, enkä elänyt joka päivä eilistä murehtien.

//Perho?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Kun kumppanini murtui siinä aivan silmieni edessä täysin yhtäkkisesti sisälläni tuntui muljahtavan. Syyllisyys alkoi painaa rintaani kuin kivi, joka yritti upottaa minua kohti virtaavan joen pohjaa. Katsoin silmät järkytyksestä suurena jonkin aikaa Sädesäihkettä, joka nyyhkytti maassa. Tassuni alkoivat täristä ja hengitykseni tiheni. Sisukseni tuntuivat murtuvan.
Pian minäkin nyyhkytin siinä parantajan pesän sammalpedillä. Miksi olin niin kamala kumppani? Miksen voinut pitää Sädesäihkettä iloisena? Miksi minun täytyi aina tulla ja pilata kaikki? Sädesäihke ei ansainnut tällaista. Ei ollut kauaa siitä, kun hänen pikkuveljensä, Jänötässa oli menehtynyt hukkuessaan jokeen, kun oli ollut kahden ulkona Perhopuron kanssa. Sen täytyi järkyttää oranssia kollia jo aivan tarpeeksi.
“A- anna anteeksi…” onnistuin vain nyyhkyttämään. Päätäni särki. Kehoni ei ollut parhaimmassa kunnossa ja minusta tuntui aivan siltä, että taivas olisi tipahtanut niskaani. En edes tiennyt miksi itkin. Oliko se käärmeen puremasta tullut järkytys, joka pääsi purkautumaan vasta nyt? En tiennyt, mutta se, että joudun katsomaan kumppanini kärsivän sattui minuun enemmän kuin mikään. Halusin vain, että hän ei huolehtisi ja hän saisi olla taas iloinen ja rauhassa…

//Säde?

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetuike vakuutteli, että he – tai ainakin hän – nauttivat kyllä ajasta kanssani ja kääntyi sitten veljeni puoleen. Hän kysyi tältä oliko tällä kaikki hyvin. Korvissani kohisi ja tuntui siltä, että räjähtäisin. Ajattelin ehkä lapsellisesti, kun tunsin sellaista kateutta veljeäni kohtaan. Miksi hänen piti vain ottaa kaikki huomio ja olla sellainen itkuvauva! Hän olisi voinut ryhdistäytyä kuin soturi ja alkaa jo pistää päätään pystyyn.
En enää edes kuullut mitä veljeni sanoi Kortetuikkeelle. Jotenkin se miten he olivat vain siinä kahden keskittyen toisiinsa sai minun vereni kiehumaan suotta. He eivät huomioineet minua lainkaan! Oli kuin he olisivat tulleet sinne kanssani vain leikittelemään tunteillani! Leikkimään, että halusivat olla kanssani, mutta käänsivät sitten selkänsä ja sulkivat minut ulkopuolelle! En ymmärtänyt tätä.
“Ei sitten. Olkaa te vain kahdestaan! Minä menen, murehtikaa te sitten vain toisistanne älkääkä käyttäytykö kuin vahvat ja rohkeat soturit kuten teidän kuuluisi!” huusin kiihtyneenä ja lähdin lampsimaan pois kiukkuisena. Käpäläni tärisivät, kuten myös hengitykseni. Minua alkoi heikottaa. Varpulaulun kuului olla veljeni ja minun apunani aina, mutta nyt hän sitten vain tuntui ottavan muiden kissojen huomion koko ajan välittämättä siitä, että minä sen halusin! Halusin viettää aikaa yhdessä, mutta häntä ei selkeästi kiinnostanut!
Kävelin vain päättömästi eteenpäin, kunnes päädyin jonkin suuren kiven luokse ja menin sen taakse istumaan. Ensi kertaa eläessäni minusta tuntui piestyltä, ei fyysisesti vaan henkisesti. Jotenkin oli sellainen olo, että kaikki oli liian hankalaa ymmärtää ja koko maailma oli minua vastaan. Istuin siinä ja katselin taivaanrantaan lipuvia pilviä hiljaa ajatukset poukkoillen.

//Varpu tai Korte?
//Voitte myös jatkaa tätä tilannetta ihan vaan kahestaan.

Kirjoittaja: Saaga

Käärmekultaa oli purrut käärme. Hätäinen sekoiluni ei auttanut mitään, mutta lopulta Nopsaliekki rauhoitteli minut ja saimme kannettua Käärmekullan hoitoon parantajalle. En tiennyt oliko tässä heikkoa Käärmekultaa tuijottaessa pahempaa se, että hän vakuutteli minulle pärjäävänsä vai se, että hän todella koki tarpeelliseksi tehdä niin. Murruin täysin kyyneliin ja pian haukoin henkeä kyynelteni seassa parantajan pesän lattialla kyyryssä kyyköttäen. Suru oli vain ylivoimaista. Kumppanini oli mahdollisesti kuolemassa ja pikkuveljeni, rakas pikkuveljeni, oli hukkunut. Olin aikaisemmin vain peittänyt suruni veljeni suhteen, mutta nyt se pääsi ulos. Oli tuntunut niin kivuliaalta pitää sitä kaikkea sisällä ja nyt outo helpotus valtasi minut vaikka suru ja pelko silti pitivätkin minua ronskisti otteessaan. Pystyin vain kuvittelemaan isän tai Perhopuron surun. Perhopuro oli kai ollut yksi Jänötassun läheisimmistä ystävistä, sillä Jänötassu oli kertonut minulle hänestä. Tunsin kyllä naaras-raukan ennaltaan. Perhopuron ajatteleminen sai minut vieläkin surullisemmaksi ja nyyhkytin kovempaa. En tiennyt aikoiko joku jossain kohtaa kommentoida hermoromahdustani, mutta en välittänyt. Liian suuret tunteet olivat ottaneet vallan ja se varmaan johtui aikaisemmasta piilottelusta.
//Käärme?

Kirjoittaja: Saaga

Seisoin pienoisen välimatkan päässä emon ja isän haudoista. Hetken ajan pohdin oliko tämä sittenkin ollut tosi huono ajatus, mutta tulin päätökseen astella hieman lähemmäs.
“Odotatko jo viherlehteä?” Hiilihammas kysyi. Hän kuulosti niin… vahvalta. Hän kuulosti siltä, että oli jo hyväksynyt läheistensä pois menon.
“En oikein tiedä”, huokaisin ja kuljettaen katsettani kahden vierekkäisen haudan päällä.
“Toisaalta on mukavaa nähdä metsän heräävän taas henkiin, mutta…” ääneni murtui kesken lauseen. Jouduin vetämään pari syvää hengenvetoa, etten itkisi. Olisin ihan hyvin voinut itkeä, mutta en halunnut. En halunnut. Halusin olla vahva. Päästä yli tai ainakin hyväksyä.
“Ei se mitään. Hengitä ihan rauhassa”, Hiilihammas naukui lempeästi. Hymyilin hänelle helpottunutta hieman väkinäistä mutta kiitollista hymyä. Tuntui hyvältä, että Hiilihammasta ei haitannut vaikka minua haittasi. Hänen kanssaan oleminen tuntui muutenkin hyvältä ja turvalliselta. Katselin maata hetken keräten itseäni.
“Minulla on ikävä Jänötassua”, nau’uin lisäyksenä lauseeseeni, joka oli jäänyt kesken. En tiennyt miten sain nuo sanat suustani itkemättä. Minulla oli niin kova ikävä kollia. Hän oli ollut paras ystäväni jopa Ahmatahman yli. Ahmatahma käyttäytyi niin oudosti. Tajusin yhtäkkiä, miksi minusta oli hyvä olla Hiilihampaan kanssa. Minusta oli kaiken aikaa tuntunut niin yksinäiseltä ja nyt olin jonkun kanssa. Niin sen varmaan täytyi olla. Olin muutenkin todella kiitollinen isoisäni läsnäolosta.
//Hiili?

Kirjoittaja: Saaga

Vaivuin jonnekin syvälle ajatuksiini sillä välin, kun sisareni ja Kortetuike uivat. En ehtinyt ottaa niitä mukaani, kun havahduin todellisuuteen. Käänsin katseeni vedestä Kortetuikkeeseen, joka oli syy yhtäkkiselle todellisuuden pamaukselle, jolta olin juuri saanut lyönnin päin pläsiä. Yritin olla katsomatta häntä liian pitkään, jotta hän ei kiinnittäisi liikaa huomiota minuun tai etenkään naamaani. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä miltä näytin. Sain vain toivoa, etten näyttänyt kauhean väsyneeltä taikka kärsineeltä. Kortetuike istahti viereeni ja aistin hänellä olevan jotain sanottavana. Jäin ajattelemaan Kortetuiketta ja hänen silmiään – kauniita vihreitä silmiä, joiden takana liikkuvista ajatuksista minulla ei ollut aavistustakaan.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” Korpikasteen ääni sai minut havahtumaan uudelleen. Vähiten halusin, että siskoni suuttuisi. Olisipa Kortetuike jäänyt hänen luokseen. Huoh…
Kortetuikkeen vastattua jotain siskolleni molemmat heistä katsoivat minua. Olinko tehnyt jotain väärin? Sydämeni tuntui pysähtyvän. Mitä ihmettä? Enhän minä sanonut mitään vai sanoinko? Kortetuike hymyili minulle lempeästi. Voi ihme tuota kollia! Antaisi vain kaiken huomionsa siskolleni. En minä tarvinnut mitään huomiota.
“Anteeksi, en kuullut”, inahdin ja katsoin käpäliäni häpeissäni.
“Halusin vain kysyä onko sinulla kaikki hyvin?” Kortetuike toisti rauhallisesti. Ei taas tätä. Halusin vastata reheellisesti, mutta Korpikasteen läsnäollessa se tuntui mahdottomalta. Minusta tuntui kuin olisin halunnut purskahtaa itkuun. Miksi olin näin hankala? Enkö voisi vain olla normaali? Nyt, aivot pitäkää sekasotkunne kasassa vielä hetki. En voi itkeä tässä, ihastukseni ja siskoni edessä.
“Älä sinä siitä huoli. V-voin ihan hyvin”, nau’uin takellellen hiukan, mutta onnistuin kohauttamaan lapojani täydellisen väliinpitämättömän rennosti. Voi hiirenpapanat.
//Korte tai Korpi?

Kirjoittaja: Koivu

”Olet kyllä ajanut itsesi melko hankalaan tilanteeseen”, Hilehuurre myönsi parantajalle. Vasta nyt hän alkoi tajuta, miten isoja ongelmia Leimusilmän ja Lieskakajon suhteen paljastumisesta saattaisi seurata.
Hilehuurre pystyi kuitenkin kuvittelemaan, miten olisi saattanut hyvinkin helposti päätyä samaan tilanteeseen kuin Leimusilmä, jos hän olisi ollut tämän asemassa.
”Minun mielestäni kuitenkaan mikään ei voita aitoa rakkautta”, Hilehuurre maukui.
Mustavalkoinen kolli katsoi häntä kulmakarvat vinossa. Leimusilmä näytti ihan eksyneeltä päästäiseltä, mutta oli nyt huomattavasti rauhallisempi kuin hetki sitten.
”Sinullakin on oikeus rakkauteen”, hopenharmaa soturi jatkoi.
”Mutta että riistäisin sen joltain toiselta…”, parantaja maukui kuin olisi ollut kivuissa.
”No niin, nyt riittää se hännättömän hiirenpoikasen leikkiminen. Tähtiklaanin tähden, Leimusilmä, teidät on tarkoitettu yhteen!” Hilehuurre naukaisi, huiskauttaen häntäänsä isosti ilmassa, ja yrittäen taas vaimentaa ääntään hiukan ennen kuin sylki asiansa ulos sensuroimattomina.
”Luulin sinun osaavan tulkita kohtaloasi hiukan paremmin”, Hilehuurre näpäytti kohottaen kulmiaan hivenen. Hän katsoi parantajaa silmiin. Leimusilmän suu oli raollaan ja tämä näytti miettivän sanoja.
”Takaisin ei ole enää paluuta”, Hilehuurre huomautti.

//Leimu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin pojantytärtäni lempeästi ja viitoin hännälläni tätä seuraamaan perässä. Tassutimme aukion poikki sisäänkäyntitunnelille ja pujahdimme sen kautta hiljaiseen metsään. Hidastin askeliani sen verran, että Perhopuro ehti ottaa minut kiinni ja pystyimme kävelemään rinnakkain.
Olin varma, että olisin osannut haudoille vaikka silmät kiinni. Reitti oli tullut tutuksi viimeisten kuiden aikana, ja tunsin jokaisen muhkuran ja painauman polussa kuin omat tassuni. Paikka näytti nyt kovin erilaiselta, kun sitä ei peittänyt enää paksu lumikerros. Maasta puski esiin pieniä versoja ja ruohoa. Hautakummut olivat saaneet ylleen vihreän peitteen.
Hautoja oli paljon, mutta aika oli saanut ne sulautumaan osaksi metsäistä maisemaa. Pentujeni haudat olivat melko lähekkäin toisiaan. Tassutin Sarastustassun haudalle ja pyyhkäisin hännälläni sen päälle tippuneita lehtiä pois. Tiesin sen olevan turhaa. Ennen pitkään minun olisi annettava luontoemon tehdä työnsä, ihan niin kuin se oli tehnyt Lainepennun, Pimennyspennun ja Kajastuspennun kohdalla. Pentujen pienet kumpareet olivat jo tulleet osaksi metsää, muuttuneet vehreiksi mättäiksi, joiden päältä hiiret ja myyrät vipelsivät.
Perhopuro oli jäänyt seisomaan vähän taaemmaksi, mutta saatoin aistia hänen katselevan Ampiaispiston ja Kultasiiven hautojen suuntaan. Pystyin haistamaan hänen murheensa.
“Odotatko jo viherlehteä?” kysäisin pennunpennultani samalla kun nyppäisin kynnelläni oksanpätkän pois Ampiaispiston haudalta. Se oli ehkä mikromanagerointia, mutta tällä tavoin minusta tuntui melkein siltä kuin jos olisin saanut siistiä pentujeni turkkeja samalla tavalla, kun he olivat olleet vielä pentuja.

//Perho?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

”Saanko liittyä seuraan?” Varjoliekin viereen pysähtynyt Mesitähti kysyi.
”Tottahan toki”, Varjoliekki maukaisi. Kermanvärinen kolli joutui hiukan ponnistelemaan palatakseen pilvistä takaisin tähän maailmaan.
Hän ei ollut juuri rupatellut Mesitähden kanssa sen päivän jälkeen, kun tämä oli nimittänyt Kastesulasta ja Ropinaroihusta sotureita. Varjoliekki oli niin loputtoman ylpeä tyttäristään, eikä ilo tyttärien soturinimistä ollut kaikotakseen. Viimeiset pari päivää olivat tuntuneet kollista kuin unelta.
Päällikkö, joka kuitenkin Varjoliekille oli ennen kaikkea ystävä, asettui oikein mukavan oloisesti kyljelleen soturin viereen. Mesitähden kasvoilla oli lämpöinen hymy. Tälläkin vaikutti olevan hyvä päivä.
”Tyttäresi ovat kasvaneet oikein hienoiksi sotureiksi”, Mesitähti maukui. ”Kasvatit heidät hyvin.”
”Kiitos”, Varjoliekki kehräsi rintakarvat pörheänä. Sitten kolli vilkaisi ympärilleen ja vaihtoi hiukan mukavampaan asentoon. Hän tarkisti samalla, ettei muita kissoja ollut kuuloetäisyydellä.
”Toivon, että tuo jälkimmäinenkin on totta”, soturi maukui.
”Ropinaroihun kohdalla on aina ollut vähän… hankaluuksia”, hän lisäsi vaimeammalla äänellä.
”Ymmärrän. Hänellä on varsin räiskyvä luonne”, Mesitähti myönsi yhä hymyillen. ”Mutta sinä olet oikein hyvä isä, Varjoliekki.”
Varjoliekki teki parhaansa väläyttääkseen hymyn takaisin ystävälleen. Mesitähden sanat lämmittivät sydäntä, vaikka Varjoliekki ei ollutkaan itse asiasta täysin vakuuttunut. Hän vilkaisi ympärilleen uudestaan. Hiukan kauempana Kastesulka ja Sadeturkki puhuivat yhdessä. Toisessa suunnassa Ropinaroihu katseli tuoresaaliskasaa etäältä jotenkin pettyneen näköisenä rivakoiden rintakehän nuolaisujen yhteydessä. Kukaan heistä ei kiinnittänyt Varjoliekkiin huomiota, eikä kukaan heistä toisaalta olisi saanut selvää hänen ja Mesitähden puheistakaan.
”Minusta tuntuu, etten vain jotenkin saa häneen yhteyttä”, Varjoliekki huokaisi ja katseli Ropinaroihun suuntaan hetken, ennen kuin kääntyi takaisin Mesitähden puoleen, joka näytti nyt mietteliäämmältä.
Ropinaroihu todella oli hieno soturi, taistelutaidoiltaan ja rohkeudeltaan suorastaan ihailtavakin. Vaikka Varjoliekki oli ratketa onnesta tyttärensä puolesta, hän ei vain saanut karistettua lavoiltaan sitä tunnetta, että hän oli jotenkin epäonnistunut isänä. Mesitähti oli hyvä erilaisten kissojen kanssa. Jotenkin vanhempi kolli osasi aina lukea toisia ja sanoa oikeat sanat. Varjoliekki toivoi, että viisaalla ystävällä olisi jotain sellaista mielessä, mitä hän ei ehkä itse osannut ajatella. Toisaalta myös Sadeturkki oli Varjoliekin mielestä todella hyvä tulkitsemaan muita ja käsittelemään tunteita, eikä Ropinaroihu silti lämmennyt emollensakaan. Varjoliekki tuli ajatelleeksi, että ehkä hän sittenkin hakikin vain tukea Mesitähdeltä. Ehkä kyse olikin vain Ropinaroihun luonteesta. Ehkä Varjoliekki ei voisi tehdä asialle mitään… Ehkä se oli liian myöhäistä. Pääasia kollille kuitenkin oli, että hänen tyttärensä olivat onnellisia.
Mutta oliko Ropinaroihu sisimmässään onnellinen? Siihen Varjoliekki ei osannut vastata ollenkaan.

//Mesi?

Kirjoittaja: Pyry

Hölkytin parhaillani aamuisen metsästyspartion hännillä takaisin leiriä kohti. Minulla oli ollut tähän asti oikein hyvä aamu, hiirenkorvan alustakin oli jo selvitty ja sää oli kaunis. Kaiken lisäksi nautin suuresti olostani klaanitovereideni seurassa. Tunsin sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta jollaista en ollut muistaakseni vielä koskaan tuntenut. Olin soturi nyt. Nimitykseni – tai oikeastaan minun ja siskoni nimitys – oli ollut pari päivää sitten, ja yhä jouduin toisinaan makustelemaan uutta nimeäni. Kastesulka. Minä pidin siitä, se tuntui alusta asti sopivan minulle kuin häntä kehooni. Ropinatassusta puolestaan oli tullut Ropinaroihu, joka sopi hänen luonteeseensa oikein hyvin.
Saavuttuamme leiriin suuntasin tuoresaaliskasalle viemään saaliini kasan täydennykseksi. Huomasin, että joku oli tuonut mustarastaan. Hymähdin itsekseni, harvinaisen negatiiviseen sävyyn ja tökkäsin linnun tassullani kasan juureen. Muistin yhä elävästi arviointimme; Ropinaroihu oli tehnyt häikäilemättömän tempun, pilannut mahdollisuuteni saada kiinni mustarastas ja vieläpä napannut sen itse! Muistikuva siitä hetkestä harmitti minua vieläkin, kiukutti jopa. Olin ollut nimittäin aikeissa käyttää kiipeämis -ja puusta saalistustaitojani, mikä olisi varmasti tehnyt vaikutuksen paitsi omaani, myös Ropinaroihun mestariin. Sen sijaan minun oli täytynyt koota itsetuntoni rippeet saniaispusikon suojissa, ennen kuin kykenin jatkamaan metsästystä. En käsittänyt, miksi siskoni oli välillä niin häijy. Ikään kuin pahantahtoinen, mutta samaan aikaan ei pahantahtoinen laisinkaan. Huokaisin syvään ja istahdin leirin reunamille kääräisten häntäni sievästi käpälien ympäri. Katselin, kuinka klaani kuhisi elämää.
”Huomenta, Kastesulka!”
Hätkähdin säikähdyksestä niin että kynteni upposivat maahan. Kun tunnistin emoni, kasvoilleni levisi lämmin hymy. ”Hyvää huomenta”, kehräsin ja puskin Sadeturkkia kehräten.
Siniharmaa naaras istuutui vierelleni ja katseli hymyillen taivaalla purjehtivia pilviä. Hän oli aina niin…. Lämmin ja positiivinen. Olin kai perinyt ne ominaisuudet häneltä itselleni. Jo pelkkä Sadeturkin läsnäolo sai olon kevenemään, vaikkei hän edes sanoisi mitään. Aistin hänellä kuitenkin olevan jotakin mielessään.
”Kuinka soturina oleminen sujuu?” hän äkkiä kysyi. ”Muut ovat ainakin ottaneet sinut hyvin vastaan. Ja Ropinaroihunkin.”
Käännähdin katsomaan emoa kuullessani siskon nimen. Sitten taas huokaisin syvään ja kohotin itsekin katseeni taivaalle. ”Kyllä kaikki sujuu”, minä sitten vastasin. ”En vain aina oikein käsitä, mitä toisten päässä liikkuu.”
Tunsin Sadeturkin katselevan minua, odottavasti ja hiljaa mutta ei lainkaan hoputtaen.
”Niin vain jotkut tuhoavat toisten mahdollisuuden onnistua jossakin ja kuvittelevat sitten, että niin voi hyvillä mielin tehdä”, jatkoin.
Sadeturkki kehräsi. ”Kyllä jokainen saa tilaisuuden”, hän maukui, jostain syystä hyvin mysteerisen kuuloisesti, ”onnistua ja epäonnistua. Ja joskus onnistuminen onkin epäonnistumista.”
Vilkaisin emoa kummissani. ”Oletko löytänyt jonkun kissanminttukätkön?”
Hän naurahti lämpimästi ja nuolaisi korvallistani. ”En sentään.” Sitten hän vain nousi tassuilleen ja tepsutteli tyytyväisen oloisena, häntä pystyssä pois. Äkkiä hän kääntyi takaisin minuun ja tokaisi: ”Kyllä he kaikki yrittävät. Siskosi myös.”
Häntäni nytkähti. Mikä ihmeen ajatustenlukija emo oikein oli? Tai ehkä hän oli kuullut mestareiltamme siitä mustarastaasta….
Nousin käpälilleni ja ajattelin tehdä jotakin hyödyllistä, mikä saisi minut kenties paremmalle tuulelle, kunnes kuulin pakotetun kuuloisen naukaisun.
”Kuule, Kastesulka…” Käännyin hitaasti ympäri. Edessäni oli Ropinaroihu, jonka silmissä oli tänään näköjään kaikkea muuta kuin sitä tavanomaista uhmaa ja itsepäistä roihua – uuden nimensäkin mukaisesti.
”Tervehdys, Ropinaroihu.” Katselin kirjavaa soturia tyynesti, odottavasti. Yritin miettiä, kuinka emo olisi; hän olisi hiljaa eikä hoputtaisi. Halusin ennemmin olla kuten emoni ja isäni, en kuten siskoni.
”Halusin pyytää anteeksi siitä…. Siitä mustarastaasta”, Ropinaroihu mutisi eikä kyennyt katsomaan minua silmiin. ”Se oli tyhmä temppu.. joten anteeksi.”
Silmäilin häntä hetken. Harmitus kokemastani vääryydestä pisteli yhä turkissani. En kuitenkaan nähnyt äänekkään mielenosoituksen olevan vastanimetylle soturille kuuluvaa käytöstä.
”Se oli häijy temppu”, hymähdin sen sijaan, ollen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin sanoa Ropinaroihulle, miltä minusta tuntui. Ehkä uusi asemani klaanissa tai ehkä ikäni vain, oli tuomassa minuun uudenlaista varmuutta ja rohkeutta. ”Olisit varmasti löytänyt muutakin saalista kuin juuri minun tähtäimessäni olevan. Mutta saat anteeksi. En halua kantaa siskolleni kaunaa. Kunhan tajuat, että se todella oli häijy temppu!”

//Ropina?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilehuurteen vastaus sai Leimusilmän paniikin laantumaan hieman, kun enää ei tuntunut niin todennäköiseltä, että kaikki klaanissa olivat tietoisia hänen ja Lieskakajon suhteesta. Oli toivoa, etteivät muut pystyneet näkemään heidän esityksensä läpi – Hilehuurretta lukuun ottamatta.
Leimusilmä veti syvään henkeä ja antoi karvojensa silottua. Hän tuli yhtäkkiä kiusallisen tietoiseksi toisen kollin läsnäolosta ja siitä, miten tämä oli juuri todistanut klaaninsa parantajan hermoromahdusta keskellä metsää. Häntä alkoi hävettää. Parantajan ei kuulunut käyttäytyä näin, ei etenkään klaanitoverin edessä. Hänen olisi kuulunut olla tyyni kuin järven vesi aurinkoisena viherlehden päivänä. Sen sijaan hän oli kuohunut raivopäisen kosken lailla.
“Anteeksi tuosta”, hän rykäisi kurkkuaan ja lipaisi rintakarvojaan jännittyneenä. Sitten hän antoikin lapojensa tipahtaa alas ja päätti luottaa Hilehuurteeseen. Soturi saattaisi ymmärtää hänen ongelmansa muita paremmin. “Minä vain… En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Emme ole Lieskakajon kanssa virallisesti yhdessä tai mitään. Emme voisi olla. Hänellä on kumppani ja pentuja – mitä hekin siihen sanoisivat, jos heidän isänsä yhtäkkiä alkaisi seurustella klaanin parantajan kanssa? Minun kuuluisi olla puolueeton ja välittää kaikista tasapuolisesti!”
Leimusilmä tunsi voivansa hengittää hieman paremmin saatuaan puettua ajatuksensa sanoiksi jollekulle. Hänellä ei juuri ollut juttukavereita, joille olisi voinut puhua omista ongelmistaan. Aina ennen hän oli voinut kääntyä oman mestarinsa puoleen pulmatilanteissa, mutta se ei ollut enää mahdollista. Hänen piti oppia ratkomaan omat ongelmansa ihan yksinään.

//Hile?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vaikka Varpulaulu Korpikasteen mielestä näytti olevan ihan kunnossa, en onnistunut karistamaan pois huolen tunnetta, jonka nosti päätään katsoessani rannalle yksin jäänyttä kollisoturia. Jokin oli vialla, saatoin aistia sen.
Minusta tuntui pahalta jättää Korpikaste taas yksin, mutta minun oli pakko käydä vielä tarkistamassa, olihan Varpulaululla varmasti kaikki hyvin. Nousin ylös vedestä ja ravistelin nopeasti turkkini kuivemmaksi, ennen kuin lähdin tassuttamaan Varpulaulun luo.
Kilpikonnakuvioinen kissa näytti taas vaipuneen jonnekin todellisuuden tuolle puolen, mutta tällä kertaa hän havahtui nopeammin horrostilastaan arvatenkin kuultuaan minun tulevan. Hän katsahti minuun hieman hajamielisen oloisena.
En ollut edes ehtinyt avata vielä suutani, kun kuulin takaani lähestyvien askelten töminää. Korpikaste tuli luoksemme hännänpää tuohtuneesti vääntyillen.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” naaras kysyi tympääntyneen kuuloisena. Räpyttelin silmiäni hieman ymmälläni. Luuliko Korpikaste, etten nauttinut ajasta hänen kanssaan, koska olin tullut katsomaan Varpulaulun vointia?
“Tietenkin me nautimme”, minä vastasin Varpulaulunkin puolesta, mutta kohdistin sitten tutkailevan katseeni kolliin. “Halusin vain varmistaa, että Varpulaululla on kaikki hyvin. Onko sinulla kaikki hyvin? Niin kuin, ihan oikeasti?” Yritin viestittää hymylläni soturille, että tarkoitukseni ei ollut painostaa häntä syyttä. Jos hän edelleen pidättäytyisi samassa vastauksessa, jonka antoi aiemmin, en enää hiillostaisi häntä asialla.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Elandra

Askeleeni tuntuivat tavallistakin kevyemmiltä, kun astelin partion perässä sisään leiriin. Hiirenkorvan ajan aurinko lämmitti jo mukavasti valkeaa turkkiani, kun pääsin ulos piikkihernetunnelista leirin aukiolle. Sen säteet siivilöityivät puiden oksien lävitse pääaukiolle muodostaen sinne tänne kauniita pilkullisia kuvioita. Puiden lehdet olivat puhjenneet, viherlehteen ei olisi enää pitkä aika. Kaikki Eloklaanissa oli paremmin kuin hyvin. Kuolonklaanista ei ollut häiriötä eivätkä klaanin ulkopuoliset kissat tai petoeläimetkään olleet vaivanneet meitä sen koommin viime aikoina.
Partion jäsenet jatkoivat kukin matkaansa eri suuntiin, ja minä jäin yksikseni piikkihernetunnelin tuntumaan. Silmäilin mietteliäänä pääaukiolla oleskelevia kissoja, etsien itselleni seuraa. Kaipasin juttuseuraa, sillä viime päivät olin ollut kiireinen velvollisuuksieni kanssa. Jänötassun traaginen kuolema pyöri edelleen ajoittain mielessäni. Nuori oppilas olisi ansainnut pitkän ja hyvän elämän, mutta esi-isät olivat päättäneet toisin. Jänötassu oli kuollut pelastaessaan klaanitoveriaan, joka kertoi siitä, miten hieno kissa hän oli ollut. Vaikka ikävöinkin entistä oppilastani, olin kiitollinen ajasta, jonka sain hänen kanssaan viettää. Nyt nuorukainen vaelsi Tähtiklaanin metsästysmailla ja voi hyvin. Tapaisin hänet taas, kun olisi aikani riittyä esi-isiemme riveihin.
Katseeni pysähtyi kermanväriseen turkkiin. Varjoliekki istuskeli yksinään sotureiden pesän liepeillä. Soturi oli kohottanut savuisen katseensa kohti kirkasta taivasta. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, kun entinen oppilaani käänsi katseensa minuun lähtiessäni kävelemään häntä kohti. Kollin täytyi olla ylpeä jälkeläisistään, jotka olivat vastikään ansainneet soturinimensä.
”Hei, Varjoliekki”, tervehdin soturia iloisella äänellä, ”saanko liittyä seuraasi?”

//Varjo?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre ei ollut osannut odottaa, että Leimusilmä hätääntyisi niin pahasti hänen ottaessa parantajan ja Lieskakajon välisen liekehtivän romanssin puheeksi.
”Mikä meidät antoi ilmi?” levottomasti edestakaisin tallaava Leimusilmä kysyi ja pysähtyi sitten tuijottamaan Hilehuurretta.
Valkomusta kolli näytti todella panikoivan, ja Hilehuurre alkoi miettiä, oliko saattanut juuri aiheuttaa pahemmankin lumipalloefektin. Hän ei ymmärtänyt, miksi parantaja oli noin vauhkona. Tai miksi kollit ylipäänsä piilottivat romanssinsa. Eikö totuuden tuominen julki olisi kaikkien kannalta vain paras ratkaisu? Hilehuurre itse ei olisi varmastikaan edes kyennyt pitämään moista suhdetta piilossa noin kauaa.
”Ku–”, Hilehuurre oli möläyttää Kujekullan kertoneen hänelle parivaljakosta, mutta tajusi juuri ajoissa pitää sen salaisuutena, ”kuulin kerran kun puhuitte kahden, kun olin tarpeidentekopaikalla. Ja olen nähnyt useasti, miten katsotte toisianne, ja tuo äskeinen sitten vahvisti kaiken. Leimusilmä hei, en ole mikään hiirenaivo.”
Hilehuurre ei halunnut, että Kujekulta joutuisi minkäänlaisiin ongelmiin. Kolli oli luvannut, ettei kertoisi kellekään mitä oli ystävältään kuullut, ja nyt hän oli tavallaan jo rikkonut lupauksen. Paitsi jos hän pitäisi huolen, etteivät hänen tiedonlähteensä yhdistyisi nuorempaan soturiin millään tapaa. Sitä paitsi Leimusilmä ei selvästikään halunnut kuulla Lieskakajon tyttären tietävän heistä. Hilehuurre tunsi polkuanturoidensa hikeentyvän. Hän oli suorastaan surkea ajattelemaan ennen kuin puhui ja varma siitä, että jokin menisi vielä pieleen.
Leimusilmä siirtyi tuijottamaan käpäliään.
”Mutta ei. Ei se ihan niin ilmeistä ole. Monet eivät varmastikaan edes tajuaisi ajatella, että teidän välillänne voisi olla jotain”, Hilehuurre lisäsi ja tassutti parantajan viereen.
”Luulen, että huomaan sen paljon helpommin, koska itsekin viehätyn kolleista”, Hilehuurre huomautti hymyillen ja toivoi, että hänen sanansa rauhoittaisivat Leimusilmää hiukan.

//Leimu??!?!

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin yksin leirin laidalla pää alas painettuna. Päätäni särki ja minulla oli kaikinpuolin huono olo. Mielialani oli ollut suuressa laskussa jokiseikkailuni jälkeen ja minusta tuntui, että kaikki muutkin olivat huomanneet sen. Olin ollut jo jonkin aikaa pois partiosta, mutta nyt tein taas normaalisti soturinhommiani. Ahmatahmankaan kanssa ei sujunut kauhean hyvin tällä hetkellä enkä tiennyt mitä minun pitäisi asialle tehdä.
“Ajattelin mennä käymään haudoilla. Haluaisitko lähteä mukaan?” Hiilihampaan lempeä ääni herätti minut ajatuksistani. Mietin hetken.
“Ai hei”, nau’uin ja siirtelin käpäliäni. En ollut varma tekikö minun mieli mennä muistelemaan kuolleita. En ollut tosin käynyt Jänötassun haudalla vielä kertaakaan, mutta en ollut myöskään hyväksynyt hänen kuolemaansa. Tuntui, että Jänötassu eli niin kauan kuin jaksoin uskoa hänen vielä joskus putkahtavan ulos oppilaiden pesästä ja juoksevan minun luokseni. Käänsin katseeni taas Hiilihampaaseen. Hän katsoi minua lempeästi.
“Kai minä voin tulla”, vastasin hiljaa. Isäni isä oli aina pitänyt minusta hyvää huolta ja tunsin, että pystyin luottamaan tähän. Hän myös tuntui juuri nyt olevan yksi ainoista kissoista, joiden seurassa haluaisin olla. Muiden kanssa minusta tuntui, että minun täytyy esittää iloista ja käyttäytyä niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
//Hiili?

Kirjoittaja: Koivu

Kylmästä täristen astelin Aurinkoroihun viereen kuivalle maalle. Kauttaaltaan märkä turkkini tuntui raskaalta päälläni. Paljon raskaammalta kuin se oli tuntunut vedessä vain hetki sitten.
Istahdin seuraamaan, kun Kastetassu eteni syvemmälle veteen itsekseen. Kieltämättä olin vaikuttunut sisareni rohkeudesta ja sisusta. Vesi oli vilpoista ja vei verenkierron polkuanturoista niin, että minultakin oli vaatinut paljon itsekuria kahlata syvälle. Yleensä minua paljon herkempi Kastetassu jatkoi kuitenkin kahlausta tasaiseen tahtiin empimättä, kunnes tämä oli lapoja myöten vedessä. Sisareni oli saavuttamassa uimasyvyyden, ja aiempi innostukseni muuttui äkkiä pettymykseksi.
*Äh. Olisin halunnut olla ainoa, joka saisi tänään kehuja emolta ja isältä!* ajattelin tympääntyneenä, ja toivoin, että Kastetassu ei olisi kuitenkaan yhtä etevä uimari kuin minä.
Yhtäkkiä sinikilpikonnakuvioisen naaraan askel näytti horjahtavan. Seuraavat liikkeet olivat niin harovia ja epätasapainoisia, että en ollut varma yrittikö Kastetassu uida vai peruuttaa. Silmänräpäyksessä sisko katosi pinnan alle. Mutta ei niin kuin minä. Hän katosi pinnan alle kokonaan. Veri pakeni korvistani. Odotin viiksenvärähdyksen ajan, kunnes tajusin, ettei sisareni ollut pulpahtamassa pintaan. Ponkaisin jaloilleni ja lähdin juoksuun välittämättä siitä, miten mielettömästi olin hetki sitten palellut.
”Hän hukkuu!” Kuutamolaine henkäisi karheasti Aurinkoroihun toisella puolen kuulostaen siltä, kuin olisi aikonut rääkäistä lujaa, mutta menettänyt äänensä.
Ennen kuin kumpikaan sotureista oli ehtinyt ponkaista pystyyn, olin jo vedessä vatsakarvojani myöten.
”Kastetassu!” huusin pinnalle kohoaville kuplille.
Poskeni tuntuivat kalpenevan, kun näin kuplien vähenevän. Kykenin kuitenkin erottamaan Kastetassun vedenalaisen rimpuilun veden pinnan käytyksestä.
Kun lähdin uimaan kohmeisilla raajoillani räpiköiden, Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, joiden tassut ylettyivät vielä hyvin pohjaan Kastetassun syvyydellä, olivat jo saapuneet lähelle. Uin kohti sisartani, vaikken oikeastaan tiennyt, mitä tarkalleen aikoisin tehdä. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut mitä minulle kävisi, kunhan saisin Kastetassun pelastettua.
En antaisi Kastetassun kuolla. En voisi elää ilman häntä.
”Ropinatassu, tule pois sieltä! Minä nostan hänet”, Aurinkoroihu maukui tomerasti.
Kuutamolaine vilkaisi minua kireästi, kun en totellut, vaan jäin räpylöimään paikalleni. Aurinkoroihu ilmeisesti löysi Kastetassun niskan, sillä soturi kiskaisi veden alta Kastetassua ylös kuonollaan. Tuloksetta. Kastetassu rimpuili yhä veden alla raivokkaasti, kun soturit yrittivät vuoron perään saada otetta oppilaan nahasta.
”Hän on kiinni jossain!” mestarini parahti. Sekä Aurinkoroihu että Kuutamolaine alkoivat hätääntyä.
Kaikki kävi nopeasti. Kauhoin kovaa vauhtia Kastetassun viereen, vedin sisään henkeä ja heilautin takapuoltani alaspäin niin, että takajalkani ulottuivat pohjaan. Hipaisin varpailla jotain, joka tuntui oksalta. Eihän joessa kuulunut olla oksia! Samassa Kastetassun rimpuilu lakkasi. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Sisareltani loppui happi! Haukkasin happea ja sukelsin, etutassut edessä, sillä takajaloista sai enemmän potkuvoimaa syvyyteen. Kuolema oli viiksikarvan päässä. Puhalsin ilmaa ulos, jotta en nousisi takaisin ylös. Se olisin joko minä tai Kastetassu. Osuin veden alla rimpuilevan Kastetassun jalkaan. Aloin takomaan sitä etutassullani raivoisasti, kun tajusin, että jalka oli kiinni oksassa. Se irtosi. Etukäpäläni lipsahti ja löin sen kivuliaasti johonkin terävään. Äkkiä vesi liikehti ympärilläni. Haroin eteenpäin, mutta Kastetassu ei ollut enää siinä. Panikoin ja vedin vahingossa vettä sieraimiini. Aloin yskiä, mikä ei ollut mikään hyödyllisin refleksi tässä tilanteessa.
Ponkaisin pohjaa viimeisillä voimillani. Sain pääni pinnalle ja takajalat melkein kiinni pohjaan, mutta olin tukehtua, joten upposin takaisin. Tai niin luulin silmänräpäyksen ajan, kunnes joku nappasi minut niskavilloistani takaisin pinnalle. Aloin kakoa vettä ulos samalla, kun Aurinkoroihu raahasi minua matalikkoon. Yritin riuhtaista itseni irti.
Yskäisin. ”Pärjään… kyllä.” Yskäisin.
Heti kun sain kaikki koipeni tukevasti pohjaan, Aurinkoroihu päästi irti. Juoksimme molemmat rantatörmälle, jonne Kuutamolaine yritti saada nostettua velttoa Kastetassua. Olin niin hengästynyt että puuskutin väkisinkin, vaikka juuri nyt mieleni olisi tehnyt pidättää hengitystä.
”Onko hän kunnossa?” huudahdin käheästi. Sydämeni pomppasi kurkkuun ja putosi vatsaan. En uskonut Tähtiklaaniin, mutta mietin ohimenevän hetken, pitäisikö minun rukoilla silti. Toisaalta ei uskonut sisarenikaan. Se oli enemmän emomme juttu. Sen sijaan jähmetyin hetkeksi aivan paikoilleni. Olin hukassa kuin pentu. Kastetassu näytti tajuttomalta.
*Ei… hän ei saa olla kuollut!*
Katumus kouraisi mahaani, kun muistin toivoneeni, että Kastetassu epäonnistuisi uimisen kanssa. Tämä oli minun syytäni.
”Olit todella urhea, Ropinatassu”, Aurinkoroihu sanoi, enkä vastannut. ”Tai tyhmänrohkea. Olisit voinut tappaa itsesi.”
”Tiedän”, tokaisin vain. Tuijotin Kastetassua.
”Herätys, Kastetassu”, naukaisin kiivaasti. Sydämeni jyskytti.
Aurinkoroihu kiskaisi valkoisen, kirjavalaikkuisen naaraan kuivalle maalle. Sitten Kuutamolaine painoi sisareni vatsaa molemmilla etutassuillaan, ja vettä purskahti ulos Kastetassun suusta. Kastetassu alkoi yskiä lakkaamatta. Yskäkohtauksen jälkeen Kastetassun silmät raottuivat hiukan. Katseemme kohtasivat ja pidätin kyyneliä.
”Ro-Ropinatas-su”, sisko kuiskasi.
”Olen tässä. Kaikki hyvin. Me viemme sinut nyt leiriin, ja käytän sinut oitis parantajanpesällä”, mau’uin. ”Et saa vilustua nyt. Arviointimme lähestyy”, lisäsin vielä. Oikeasti palelin itsekin niin paljon, että tärisin.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine asettautuivat maahan siten, että voimaton Kastetassu pääsi kapuamaan heidän selkiensä päälle.
”Kiitos”, Kastetassu naukaisi minulle ennen kuin sulki silmänsä uudelleen, ja tiesin, ettei hän tarkoittanut parantajalle viemistä.

//~neljäsosakuu myöhemmin//

”Ja miten väistät, jos kaksi vihollista hyökkää samaan aikaan, yksi kummaltakin puolelta?” Aurinkoroihu kysyi.
Tokihan mestarin oli tiedettävä, että tiesin jo kaikki vastaukset. Olin jo todistanut olevani hyvä. Olin taitava taistelija, ja ylpeä siitä kuinka paljon olin kuiden aikana kehittynyt. Vaikka Aurinkoroihulla menikin välillä minuun pinna, kun lähdin sooloilemaan. Epäilin, että häntä vain ärsytti liikkeideni ennustamattomuus. Häntä vain ärsytti, koska olin jo niin hyvä, ja koska osasin soveltaa eri liikkeitä omalla tavallani.
”En väistä. Minä hyökkään”, vastasin itsevarmana.
”Ei, kun minä sanoin juuri, että he hyökkäävät”, Aurinkoroihu katsoi minuun odottavasti, vai sanoisinko vaativasti, mutta vielä melko kärsivällisenä.
”Niin, ja minä sanoin, että teen vastahyökkäyksen”, pidin leukani ylhäällä ja nuolaisin etukäpälääni.
Aurinkoroihun otsa rypistyi hitusen. Mestari tutkiskeli minua tovin. Kohotin kulmiani kysyvästi ja kallistin päätäni hiukan.
”Jäät helposti alakynteen, joten se on aika iso riski. Miten siis tarkalleen ottaen ajattelit tehdä sen?” Erotin Aurinkoroihun kysymyksessä haastamisen sävyn.
”Helposti”, töksäytin sangen ylimielisesti.
”Selvä, demonstroi se meille”, mestarini maukaisi. Hän viittoi hännällään Kastetassulle ja Kuutamolaineelle, jotka olivat tulleet tänään hiomaan taistelutaitoja kanssamme, koska minun ja siskoni soturikoulutus läheni loppuaan. Mestarit luulivat, että voisimme oppia jotain toisiltamme. He olivat väärässä. Taistelutyylimmehän olivat täysin vastakkaiset!
Minä ja Kastetassu emme olleet saaneet tietää tarkkaa arviointipäiväämme, mutta tiesimme, että se voisi olla milloin vain. Joka aamu heräsin tassut syyhyten, valmiina mihin vain. Valmiina näyttämään, mihin pystyin, ja kilpailemaan sisartani vastaan viimeisen kerran. Aloin jo käydä malttamattomaksi. Ei arviointia vielä tänäänkään. Alkoi jo tuntua, ettei se päivä koittaisi koskaan. Huokaisin.
Kastetassu kipitti oikealle puolelleni, Kuutamolaine asettui vasemmalle puolelleni. Vilkuilin ympärilleni ja katsahdin nopeasti Kastetassuun.
”Miksi minun pitää demonstroida se? Siksikö, että sinä et osaa sitä?” kysyin Aurinkoroihulta, joka istui edessäni. Kellanoranssi soturi veti syvään henkeä.
”Sinun pitää tehdä se siksi, että minä olen sinun mestarisi ja minä sanon niin”, kolli sanoi. ”Helpompaa se on näyttää kuin selittää”, tämä lisäsi hymyillen.
Ehkä Aurinkoroihu todella halusikin nähdä liikkeeni. Se tuntui hyvältä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että Kastetassu oli mukana taisteluharjoituksissani.
”En oikein tiedä”, mumisin.
”Mitä nyt, Ropinatassu?” Kastetassu kysyi silmät pyöreinä, ennen kuin Aurinkoroihu ehti antaa aloitusmerkkiä.
”No sitä, että ei se toimi niin! Tehän tiedätte jo, että minä aion hyökätä”, vilkaisin sisartani, vaikka oikeasti yritin vaikuttaa sanoillani Aurinkoroihuun.
”Entä sitten?” Kuutamolaine kysyi.
”Hyökkään kuin en tietäisi. Hyvin se menee, sisko!” Kastetassu maukui lämpöinen hymy viiksityynyillään.
Juuri sitä en halunnut. Otin taisteluharjoitukset tosissani, ja joskus vähän liiankin tosissani. En halunnut pahoinpidellä Kastetassua vain siksi, että minä nyt vain satuin olemaan eri mieltä taistelutaktiikasta mestarini kanssa. Liikkeeni eivät olleet enää mitään pentupainia. Visioni vastahyökkäyksestä sijoittui oikeaan taisteluun. Ei sitä voinut toteuttaa varovasti, kynsien piilossa pitämistä laskematta.
Oikeastaan, myönsin sitä itselleni tai en, en kyennyt taistelemaan puoliteholla. Aina kun taisteluharjoitus alkoi, siirryin toisenlaiseen mielentilaan. Kamppailu oli minulle mielihyvää tuottava tapa purkaa aggressiota sisälläni. Tai jotain sinne päin — en ollut miettinyt asiaa aiemmin. Tiesin vain, että jollain enemmän tai vähemmän sairaalla tavalla nautin taistelusta. No, ainakin harjoituskamppailusta. Enhän minä voinut tietää, millaista olisi joutua todellisen taistelutilanteen keskelle. Tiesin vain, etten nauttinut taistelusta sisartani vastaan, demonstraatio tai ei. Eikä minun edes tarvinnut enää todistaa paremmuuttani taistelutaidoissani! Olin huomattavasti parempi taistelija kuin siskoni.
Huokaisin ja poljin tassuja paikallani levottomana. En olisi halunnut joutua tähän tilanteeseen. En halunnut näyttää siltä, että epäröin. Se sai minut näyttämään heikolta.
”Mistä nyt kiikastaa?” Aurinkoroihu asteli luokseni. ”Vai eikö sinulla olekaan visiota vastahyökkäyksestä?”
”Toisinaan on myös ihan hyväksyttävää myöntää olleensa väärässä”, Kuutamolaine maukaisi. En pitänyt naaraan sarkastisesta sävystö.
”On minulla visio! En vain tiedä, onko Kastetassun hyvä idea osallistua tähän”, naukaisin närkästyneenä.
Aurinkoroihu siristi silmiään epäuskoisesti, pudisti sitten päätään. Vilkaisin Kastetassua, joka näytti hämmentyneeltä, mutta pysyi vaiti.
”Kastetassu on ihan yhtä pitkällä koulutuksessa kuin sinäkin”, Kuutamolaine tokaisi jämerästi.
”Tuo oli tadella alentavasti sanottu, sekä täysin tarpeetonta. Tekosyyt saavat nyt riittää, Ropinatassu. Tässä on kohta kaikilla mehiläisiä päässä”, Aurinkoroihu maukui, ja vaikka mestari torui minua, näin että hän yritti palauttaa hymyn huulilleen vilkaistessaan kaikkia meitä kertaalleen.
Nielaisin. Tuntui kuin kurkussani olisi ollut kivi. Miksi muut olettivat, että aikomukseni oli jotenkin olla ilkeä? Eikö ollut hyvä, että asiat sanoi suoraan? Eikö kukaan ymmärtänyt minua? Katsahdin jälleen Kastetassuun, joka katseli nyt tassujaan. En tiennyt mitä hän ajatteli. Mutta tiesin, ettei sisareni uskaltaisi sanoa mitään, vaikka hän olisikin ymmärtänyt mitä minä tarkoitin.
”Aloitetaan harjoitus…”, Aurinkoroihu peruutti puun juureen ja huiskaisi häntänsä maahan, ”nyt!”
Jäykistyin ja työnsin kynteni maahan. Pääni kääntyili puolelta toiselle.
Kastetassu lähti kiertämään minua. Kuutamolaine lähestyi minua hitaasti, mutta madalsi sitten takajalkojaan hivenen, mistä tiesin soturin hyökkäävän päälleni parissa silmänräpäyksessä. Laskeuduin kyyryyn valmiina loikkaamaan. Kastetassun katse liikkui turkillani. Minun oli aivan liian helppo päätellä, mihin sisareni tähtäisi. Ehdin huomata naaraiden vaihtavan katseita. Nyt!
Käännähdin äkkiä vasemmalle ja hyppäsin suoraan päin Kuutamolainetta, joka oli silloin jo ilmassa. Strategiani oli hypätä häntä korkeammalle, jotta saisin massani hänen päällensä. Muuten mustavalkoinen soturi tyrmäisi minut kovalla iskuvoimalla maahan. Levitin ilmassa etukäpäläni mustavalkoisen naaraan lapojen leveydelle. Samalla heilautin takajalkojani ylöspäin. Se käänsi minua ikään kuin etuviistoon. Koukistin takajalat valmiiksi, ja heti kun tunsin jonkin osuvan takamukseeni, potkaisin lujaa. Ilmassa tekemäni liike oli nopea ja näytti todennäköisesti monimutkaisemmalta kuin se olikaan.
Etukäpäläni laskeutuivat Kuutamolaineen selkään, eivät lavoille kuten oli tarkoitus. Se kuitenkin toimi, ja soturin loikka jäi lyhyeen. Tämä ehti vielä huitaista takatassuani voimakkaasti ennen maahan mätkähtämistä. Käännähdin sen voimasta sivuttain, mutta pidin tasapainoni juuri ja juuri, kun takajalkani laskeutuivat maahan soturin kyljen viereen. Iskin etukäpäläni raivokkaasti Kuutamolaineen kylkeen päihityksen merkiksi. Olisin saanut kynteni upotettua vihollisen vatsaan.
Kastetassun mestari kampesi ylös ripeästi. Käännähdin ympäri ja näin sisareni maassa kyljellään, haukkoen happea henki pihisten. Kuutamolaine auttoi hänet ylös.
”Ropinatassu!” Käänsin hätääntyneen katseeni Aurinkoroihuun, joka asteli luokseni nenän kautta äänekkäästi huokaisten.
”Iskusi oli tarpeettoman raaka. Sinun pitäisi tietää se itsekin. Potkaisit Kastetassua niin lujaa rintakehään, että häneltä lähti ilmat pihalle.”
Minulta meni oitis pinna. Kuin joku olisi naksahtanut päässäni.
”Itsehän halusit minun tekevän sen! Sitä paitsi oikeassa taistelussa-”, yritin puolustautua, mutta Aurinkoroihu puhui päälleni:
”Tämä ei ole oikeaa taistelua.”
Seisoin tassut leveällä ja tuijotin mestariani suoraan silmiin.
”Minähän sanoin, ettei Kastetassun olisi-”, aloitin kiukkuisena.
”Riittää”, Aurinkoroihu mourahti. ”Palaa takaisin leiriin.”
Purin hampaani yhteen, sihahdin ja lähdin kävelemään pois selkä kyyryssä.
”Jos haluat olla soturi, sinun pitää oppia ottamaan vastuu teoistasi”, mestari maukaisi perääni, eikä kuulostanut enää yhtä vihaiselta, ehkä ennemmin pettyneeltä.
Kun olin päässyt muutaman puurivin päähän harjoituspaikalta, annoin häntäni valahtaa maahan ja silmäni alkoivat kostua.
*Miksei kukaan ymmärrä minua? Mikä minussa on vikana?*
Jatkoin matkaa hiljaa nyyhkyttäen. Tuntui, ettei mikään mitä tein riittänyt todistamaan itseäni hyväksi muiden silmissä. Tein aina lopulta jotain, joka sai muut pettymään minuun.
Hetken aikaa ajatus siitä, että lähtisin klaanista tuntui paremmalta kuin elämäni täällä. Voisin kulkea vapaana, eikä kukaan olisi kommentoimassa tai arvostelemassa tekojani.
Sitten muistutin itseäni, että minusta tulisi erinomainen soturi. Kuka tiesi, mihin kaikkeen pystyisin oikeassa taistelussa. Eloklaani tarvitsi juuri kaltaistani kissaa, ja jonain päivänä minä pääsisin todistamaan sen kaikille.
Pesin kasvoni huolella ennen leiriin menemistä, jottei kukaan vain huomaisi minun itkeneen. Olin edelleen pettynyt ja henkeäni ahdisti, kun matelin oppilaiden pesään. Toivoin, ettei Kastetassua ollut sattunut pahasti ja ettei sisko luulisi minun tehneen sitä tahallani. Kaduin, että suostuin harjoitukseen vain koska toivoin kehuja Aurinkoroihulta. En ollut tarkoittanut pahaa ja yritin vakuuttaa itselleni että se riitti, että minä tiesin sen.
Painoin pääni käpälilleni ja ummistin silmäni.

Taisteluinsidentin jälkeen harjoittelimme seuraavat päivät kahden Aurinkoroihun kanssa. Mestari oli palannut tavalliseen, hilpeään olemukseensa, eikä maininnut siitä päivästä enää mitään. Niin oli kieltämättä parempi. Taisteluharjoitukset olivat sujuneet paljon paremmin, kun ne oli pidetty yksityisenä, eikä mestarilla ollut enää ongelmaa raakuuteni kanssa. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, sillä olin taistellut aivan samalla staminalla sisartani vastaan. Päätin kuitenkin, että tässä kohtaa oli vain parasta pitää suu supussa ja unohtaa asia. Halusin vain päästä soturiksi. Mestarin kanssa kinaaminen ei ainakaan nopeuttaisi mitään.
Kastetassukin oli käyttäytynyt aivan tavalliseen tapaansa seurassani, joten painolasti oli murennut harteiltani edes hitusen. Syyllisyys kalvoi minua edelleen, kuten myös se murskaava väärinymmärretyksi tulemisen tunne, mutta sysäsin ne syrjään parhaani mukaan. Tärkeintä oli nyt keskittyä soturikoulutuksen loppuun suorittamiseen.
Nyt retkotin sammalvuoteellani sisareni vieressä. Olin makoillut silmät auki jo pidempään. Valonsäteet siivilöityivät niin kirkkaina oksien läpi, että olin varma auringon olevan jo lähes huipussaan. Haukottelin.
”Meillä ei taida olla harjoituksia tänään ollenkaan”, maukaisin.
”Ehkä meidät on määrätty aurinkohuipun partioon”, turkkiaan sukimaan noussut Kastetassu tuumi.
”Ei teitä ainakaan rajapartioon ole määrätty. Minä olen lähdössä siihen”, Mustikkatassu naukaisi pesän toiselta puolen. Nuorempi oppilas huiskaisi meille hännällään heipat, kiiruhtaen ulos pesästä, jonne jäimme nyt kahden.
Vaihdoimme katseita Kastetassun kanssa, joka oli väläyttänyt valkomustalle oppilaalle hennon hymyn, joka näytti pahasti siltä, että se jäisi sisareni kasvoille loppupäiväksi.
Kohautin lapojani.
”Jospa pääsemme metsästyspartioon”, Kastetassu sanoi aavistukseni ääneen, joskin aivan liian positiivisesti.
”Toivottavasti ei”, murahdin.
Nousin ylös venyttääkseni selkääni.
”Odota vähän. Turkkisi on ihan sekaisin”, Kastetassu naukaisi.
Välillä hän kuulosti ihan emolta. En erityisemmin pitänyt siitä, mutta ainakaan se että pentuetoverini pesi minua ei ollut mitenkään noloa. Noloa puolestaan oli se, kun Sadeturkki ryhtyi sukimaan turkkiani keskellä leiriä kuin olisin edelleen ollut imetysiässä.
Kastetassu siirtyi huolellisesti mutta varmasti päälaeltani selkääni, sitten kylkeen. Viimeiseksi valkoisen, harmaan ja vaaleankellanpunaisen kirjava naaras kohdisti pari sukaisua räjähtäneen takiaispensaan näköiselle hännälleni. Sisareni oli täytynyt aistia levottomuuteni. Yleensä tämä ei malttanut lopettaa tuuhean häntäni siistimistä.
”Noin. Saisit kyllä opetella siistimään turkkisi useammin”, Kastetassu maukaisi.
”Saisit kyllä siirtyä pentutarhalle nopeammin”, vitsailin kuivasti.
”No hah, hah”, Kastetassu tokaisi viikset väristen.
Pujahdimme yhdessä ulos oppilaiden pesästä. Etsin Aurinkoroihua katseellani, kun suuntasimme leirin uloskäyntitunnelin suuntaan.
”Siisti turkki lisää soturin uskottavuutta”, Kastetassu väitti.
Ynähdin jotain epämääräistä. Sisareni oli varmaankin oikeassa. Minun todella pitäisi pitää parempi huoli turkkini siisteydestä. Onneksi en ollut vielä soturi. En tosin halunnut mitään muuta, kuin päästä jo soturiksi.
Äkkiä tuttu ääni kutsui meitä nimeltä. Käännähdimme yhtäaikaisesti äänen suuntaan. Se oli isämme, emo aivan hänen kintereillään. Heidän pikaisissa askelissaan oli jotain epätavallista.
”Tulimme toivottamaan onnea”, Varjoliekki sanoi. Kiinnitin huomiota siihen, että isä katsoi puhuessaan Kastetassua. Kulmani kurtistuivat.
”Okei?” murahdin kysyvästi.
”Olemme niin ylpeitä teistä”, Varjoliekin kylkeen istahtanut Sadeturkki kehräsi. Myös emo kohdisti hymynsä hiukan pidemmäksi aikaa Kastetassun suuntaan. Olin ihan varma siitä. Loihdin kasvoilleni erittäin sarkastisen hymyn, jonka kohdisti emoon.
”Puhuimme juuri Aurinkoroihun ja Kuutamolaineen kanssa. He kertoivat, että teille pidetään arvioinnit tänään”, Varjoliekki kertoi. Häntäni pomppasi pystyyn.
Katsahdimme toisiamme Kastetassun kanssa silmät suurina. Käpäliäni alkoi kutkuttaa.
”Minusta tulee soturi!” hihkaisin. Hipaisin tassullani sisareni kylkeä. ”Kastetassu, meistä tulee kohta ihan oikeita sotureita, tajuatko?”
Aloin tepsutella paikallani tohkeissani. Kastetassu vain istui paikallaan häntä siististi etukäpälien ympärillä ja kirkas hymy kasvoillaan.
”Tästä tulee jännittävä päivä”, sisareni maukui, mutta ei näyttänyt minusta yhtään siltä, että häntä jännittäisi.
”Nimenomaan! Tästä tulee ihan mahtavaa!” nau’uin ja kiersin kehää paikallani. Viimeisen kierroksen kohdalla kurottauduin puskemaan Kastetassun lapaa. Tämä päästi pienen, huvittuneen kehräyksen.
”Milloin se arviointi alkaa?” Vilkuilin ympärilleni. Aurinkoroihu jutteli Kuutamolaineen kanssa uloskäynnin luona.
”Maltahan nyt pysyä turkissasi”, isä maukui huvittuneesti.
”Luulen, että teitä odotetaan”, emo sanoi.
Seurasin Sadeturkin katsetta sinne, missä olin nähnyt mestarimme juttelemassa. Aurinkoroihu ja Kuutamolaine olivat kääntyneet katsomaan meidän suuntaamme.
Ponkaisin oitis pystyyn. Myös Kastetassu nousi ylös. Pari askelta otettuani pysähdyin malttamattomana odottamaan sisartani, joka sanoi heipat emolle ja isälle.
”Suokoon Tähtiklaani teille riistaonnen!” Sadeturkki naukaisi lämpimästi, kun lähdimme tassuttamaan poispäin.
”Joo, ja siilit lentävät”, tokaisin. Kastetassu näpäytti minua kylkeen hännällään.
”Hyvin se menee!” Varjoliekki huikkasi vielä peräämme.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine lähtivät oitis johdattamaan meitä ulos leiristä.
Vähän matkan jälkeen he kertoivat meille arvioinnin säännöt. Hukuin ajatuksiini puolivälissä Kuutamolaineen selostusta, mutta sain painettua mieleeni sen, että emme saaneet puhua toisillemme arvioinnin aikana ja että meitä arvioitaisiin erikseen. En ollut ihan varma, millaiset kriteerit onnistumiseen oli, mutta sillä ei ollut väliä, sillä laittaisin joka tapauksessa kaikkeni peliin. Minua hermostutti vähän, koska saalistaminen ei ollut vahvuuksiani, eikä suosikkipuuhaani. Kastetassu oli hyvä metsästämään ja vielä parempi kalastamaan, mutta tänään jos joskus minulla olisi tilaisuus näyttää olevani parempi. En tosin osannut pyydystää kaloja, joten toivoin, ettei jokea määrättäisi kuuluvaksi alueellemme. Harmi, ettei Tähtiklaania ollut oikeasti olemassa. Muuten olisin voinut rukoilla esi-isiäni pelastamaan minut ja onnistumaan arvioinnissa paremmin kuin siskoni. ’Oi Tähtiklaani, saisinko yhden kanin tuohon pusikkoon, kiitos’ — ja mitä vielä.
Arviointi oli kuitenkin lopulta omissa käpälissäni. Ja minä tiesin, että pystyisin siihen. Ainakin tarpeeksi hyvin, että ansaitsisin soturinimeni. Mutta jos tämä tosiaan oli viimeinen mahdollisuuteni saada vanhemmilta kehuja suorituksista, niin tavoitteenani oli pyydystää paljon enemmän riistaa kuin Kastetassu.
Ylitimme joen astinkiviä pitkin, ja pelästyin jo, että joutuisimme saalistamaan nummilla. Sitten Aurinkoroihu sanoi, että määrättynä alueenamme toimisi Koivumetsä.
”Kun ylitätte puurajan, arviointi alkaa. Me tarkkailemme teitä vuorotellen. Jos näette meidät, älkää kiinnittäkö meihin mitään huomiota. Yritämme pysyä poissa tieltä”, Aurinkoroihu nyökkäsi lopuksi antaen meille luvan lähteä.
Sekä minä että Kastetassu lähdimme juoksemaan kohti Koivumetsää.
”Onnea!” sisko toivotti hymyillen.
Pujahdimme aluskasvillisuuteen yhtä aikaa ja kumpikin meistä tiesi sanattona sääntönä, että minä lähtisin vasemmalle, ja oikealla puolellani kulkenut Kastetassu suuntaisi oikealle.
Sain piakkoin vainun oravasta ja useammasta linnusta. En osannut päättää, minkä perään suuntaisin, vai jatkaisinko vielä etsimistä. Ideaalitilanteessa kohde tulisi vastaan ilman, että pitäisi yrittä keskittyä seuraamaan hajujälkeä, joka ei välttämättä johtaisi edes mihinkään.
Jatkoin rivakkaa kävelyä syvemmälle metsään. Se oli täynnä lintujen laulua. Yritin pitää korvat höröllä muiden äänien varalta. Eteeni ilmestyi suuri saniaspehko, joten hidastin vauhtia. Lähdin kiertämään sitä hiipien matalana, ihan vain varmuuden vuoksi. Sen takana ei ollut mitään. Huokaisin turhautuneena. Samassa kuulin rapinaa maan tasolta parin ketunmitan päästä ja jähmetyin.
Hiippailin hengitystä pidättäen kohti äänen lähdettä. Vedin sisään henkeä suu raollaan. Päästäinen.
En malttanut pysyä matalana, joten kurkotin päätäni nähdäkseni kohteen. Pieni jyrsijä oli pysähtynyt minun kokoiseni kiven juureen ja söi jotain, joka näytti madolta. Madalluin ja lähdin etenemään ottaen tuulen suunnan huomioon.
Kun olin vain kahden hännänmitan päässä kohteestani, pysähdyin. Olin hyökkäysetäisyydellä, joten loikkasin kohti päästäistä. Oksa rasahti jalkani alla, kun ponnistin itseni ylös. Se antoi päästäiselle varoituksen juuri ajoissa, ja jyrsijä katosi jälkiä jättämättä.
”Hiirenpapanat!”
Päätin jättää tämän alueen metsästä ja siirtyä eteenpäin. Olin todennäköisesti jo pitänyt liikaa ääntä ja karkottanut kaiken muunkin riistan lähettyviltä. Minun pitäisi todella yrittää olla hiljempaa. Ja maltillisempi.
Tovin kuljettuani näin oravan laskeutuvan alas hiukan leveämmästä koivusta. Se liikkui katkonaisesti, pysähdellen äkkinäisesti. Minusta olennon liikkeissä ei ollut mitään tolkkua. Mietin Kastetassua, joka osasi välillä ennustaa pienten eläinten liikkeitä hienosti. *Mitenhän Kastetassulla menee? Onkohan hän saanut jo jotain?*
Ravistelin päätäni ja vilkaisin tassujani. Tutkailin maastoa edessäni. Keskityin oravaan. Se oli pysähtynyt puun juureen.
Pudottauduin jälleen vaanimisasentoon. *Okei, nyt rauhassa. Saan sen kyllä*.
Kun olin melkein puun juuressa, lähdin syöksymään oravaa kohti. Otus hätääntyi, mutta lähti karkuun vain pienellä viiveellä. Jahtasin sitä pari ketunmittaa ja onnistuin läimäyttämään sitä etutassulla. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan orava ehti kivuta puuhun turvaan. Kuopaisin maata. Mitä soturit oikein ajattelivat, jos he olivatkin tarkkailleet minua koko tämän ajan?
Vaikka aloin tuntea oloni äreäksi ja hermostuneeksi, en luovuttanut, vaan jatkoin oitis etsimistä. Kun kuitenkin epäonnistuin myös optimaalisella etäisyydellä kyyhöttäneen jäniksen pyydystämisessä, aloin tuskastua pahemmin. Miksei mikään onnistunut tänään?
Kurottauduin raapimaan puun kuorta etutassuillani. Vedin ne alas asti niin, että koivun valkoinen kerros mureni ja puuhun jäi pitkät kynnenjäljet. Se tuntui miellyttävältä ja rauhoitti hiukan. Muistutin itseäni siitä, että en saisi luovuttaa.
Pitkään aikaan riistaa ei näkynyt eikä kuulunut korkealla visertäviä lintuja lukuunottamatta. Mitä jos Kastetassusta tulisi soturi ja minusta ei? Niin ei voisi käydä. Minun olisi napattava jotakin. Todistettava taitoni. Keskityttävä. Olin hukannut ihan liikaa aikaa, eikä edes Tähtiklaanille nauraminen auttanut enää.
Samassa sain tuoreen vainun mustarastaasta. Pysähdyin äkkiä, höristin korviani. Oikealla. Jäykistin koko kehoni, kun etenin askel kerrallaan pientä lehtien kahinaa kohti. Katse terävänä suuntasin lähemmäs mustaa lintua, joka kaiveli maata nokallaan. Madalluin ja etenin varmoin askelin hiukan lisää, sitten asetuin piiloon kannon taakse. Tasasin hengitykseni ja yritin pitää häntäni paikoillaan.
Yhtäkkiä näin yläkulmassa liikettä. Ensiksi luulin, että paksulla matalalla oksalla oli suuri lintu, kunnes tajusin sen olevan Kastetassu. Pidätin henkäyksen. En olisi osannut kiipeillä noin. Kilpikonnavalkoinen naaras tarkkaili lintua tiiviisti ylhäältä, eikä näyttänyt huomanneen minua.
Pahus. Mustarastas oli myös sisareni kohde. Halusin tämän saaliin, mutta teknisesti ottaen Kastetassu oli löytänyt sen ensin. Mietin, montako saalista Kastetassulla mahtoi jo olla. Jos hän saisi tämänkin, niin miten voisin enää pelastaa tilanteeni? Mitä jos mustarastas oli ainoa tilaisuuteni pyydystää jotain? Mitä jos Kastetassusta tulisi huomenna soturi ja minusta ei? Ajatus siitä oli sietämätön. Toisaalta en oikeasti tiennyt, oliko Kastetassu vielä napannut mitään.
Sydämeni jyskytti, kun näin Kastetassun hakevan asentoa ja mittailevan etäisyyttä kyyristymällä muutamaan otteeseen. Tämä suunnitteli jo hyppyä alas oksalta linnun päälle. Loikka olisi kieltämättä melkoinen taidonnäyte.
Kun sisareni madaltui valmiina ponnistamaan, minun oli tehtävä päätös. Toimin nopeasti.
Ponkaisin äkkiä esiin kannon takaa ja lähdin juoksemaan kohti mustarastasta. Lintu säikähti ensin minua, sitten Kastetassua, joka laskeutui alas oksalta vain silmänräpäyksen myöhässä. Mustarastas oli jo lähtenyt pomppimaan minua karkuun kaoottisesti siivillään pyristellen. Tein ison hypyn ja läimäytin lintua kovaa siipeen. Se horjahti, ja silloin iskin kynteni ja hampaani kiinni keltanokkakseen otukseen.
Käännyin saalis hampaissani. Kastetassu oli seissyt takanani ja tuijotti minua suu ammollaan. Nielaisin kuuluvasti ja otin askeleen taaemmas. Pian sen jälkeen kun katseemme olivat kohdanneet Kastetassu kuitenkin siirsi katseensa maahan. Hän peruutti pari askelta korvat luimussa ja näytti empivän. Kurkkuani kuristi ja olin pudottaa mustarastaan suustani, kun Kastetassu vain käänsi minulle selkänsä ja asteli hitaasti saniaisten sekaan pää alhaalla ja häntä roikkuen. Käännyin vastakkaiseen suuntaan ja juoksin pois.
Rintaani puristi ahdistavasti, ja hetken päästä minun piti pysähtyä hengittämään. Painoin pääni ja tuijotin mustarastasta, jonka olin laskenut käpälieni juureen. Mitä minä oikein menin tekemään? Olin olettanut, ettei kumpikaan meistä saisi kohdetta napattua. Mutta minä sain. Ja tämä oli Kastetassun saalis.
Toivoin, että sisareni antaisi minulle anteeksi. Ehkä Kastetassu ymmärtäisi, jos hän vain tietäisi, miten olematon pyyntionni minulla oli tänään ollut… Minulla ei tosin ollut aikomusta jakaa epäonnistumisiani hänelle. Eikä se luultavasti muuttaisi mitään. Sisimmässäni tiesin, että olin toiminut väärin. Toivoin kuitenkin, etteivät Sadeturkki ja Varjoliekki saisi kuulla tästä. Olin saanut tarpeekseni nuhteluista, jotka eivät koskaan tuntuneet loppuvan. Vaikka minua kadutti hirveästi, olin samaan aikaan todella vihainen siitä, että Kastetassun piti olla niin täydellinen. Sisareni ei tuntunut koskaan tekevän virheitä. Ja minä en ikinä tehnyt oikein mitään muuta, kuin taisteluliikkeitä. Päästin huokauksen.
Toivoin silti todella, että Kastetassu onnistuisi saalistamaan jotain muuta. En halunnut soturiksi ilman sisartani. Olimme kasvaneet yhdessä, ja meistä tulisi sotureita yhdessä. Olimme kuin yö ja päivä — tarvitsimme toisiamme.
Jätin linnun talteen puun koloon ja yritin valpastaa aistini uudelleen. En voinut murehtia Kastetassusta nyt, päätin. Minun piti todistaa vielä loppuaika arvioinnistani, että olin valmis ansaitsemaan soturinimeni. Pian minusta tulisi oikea, itsenäinen soturi.
Kun lähdin seuraamaan vainua myyrästä, Aurinkoroihun sanat pyörivät päässäni. Sanat siitä, että jos halusin olla soturi, minun piti oppia ottamaan vastuu teoistani. Se oli ihan totta, vaikka mestarini sanat saivatkin korvani luimistumaan. Päätin, että tällä kertaa pyytäisin Kastetassulta anteeksi.

// Semmonen kirja. Kaste?