Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuljin puolijuoksua siihen suuntaan, mihin olin nähnyt Korpikasteen lähtevän jonkin aikaa sitten hänen tulistuttuaan yllättäen minulle ja Varpulaululle. Olin sanonut Varpulaululle käyväni etsimässä hänet, jotta voisimme palata kaikki yhdessä leiriin, ja kolli oli luvannut jäädä odottamaan meitä rannan läheisyyteen.
Korpikasteen tuoksujälki erottui vielä jotenkuten ilmassa, vaikka tuulenpuuskat olivatkin vähän sekoittaneet sitä. Pidin myös korvani ja silmäni auki ruskean naaraan varalta. En uskonut hänen ehtineen vielä kovin kauas.
Edessäpäin näkyi suuri kivi. Korpikasteen haju vei sen suuntaan. Seurasin sitä hölkkävauhtia korvat höröllä ja suu hieman raollaan, maistellen ilmasta tuoreita tuoksuja. Tunsin sisälläni helpotuksen läikähdyksen, kun suuren kiven kohdalle tullessani näin Korpikasteen istumassa sen juuressa katse taivaalle kohotettuna.
Tassutin varovasti naarasta kohti ja mau’uin tervehdyksen saadakseni hänen huomionsa, jotta en säikyttäisi häntä. Korpikasteen katse käännähti äkisti minuun, ja minun oli vaikea tulkita hänen naamallaan olevaa ilmettä. Oliko hän yhä kiukustunut?
“Ajattelimme palata jo leiriin, sillä Varpulaulun vointi ei ole kovin hyvä. Tulin hakemaan sinua, jotta voimme kaikki palata yhdessä”, nau’uin sovittelevaan sävyyn. Toivoin, että Korpikaste ei ollut enää pahalla tuulella meidän takiamme.

//Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Istuin leirin reunustalla aurinkoisessa paikassa. Istuin yksin, sillä muu leiri tuntui vielä olevan unessa. Lukuunottamatta tietenkin vartiossa olevaa Aurinkoroihua. Hän oli Sädesäihkeen isä. Uuden ystäväni isä. Kuolleen parhaanystäväni isä. Hän tuntui päässeen yli pentunsa kuolemasta. En tietenkään tiennyt, mutta siltä näytti. Aurinkoroihu ei ollut paljoakaan vanhinta pentuaan vanhempi. Hän ja Sypressikuiske olivat saaneet pentuja todella aikaisin, mikä ei heidän kohdallaan näyttänyt pahalta vaihtoehdolta, koska nyt Aurinkoroihulla oli Syreenisumu, Sädesäihke sekä Säihkesammal. Huokaisin ja yhtäkkiä sain inhottavan ajatuksen. Jänötassu olisi näihin aikoihin jo soturi. Olisimme voineet virallisesti olla kumppaneita. Sydämeni tuntui yhtäkkiä raskaammalta ja kipu levisi kaikkialle. Ei taas. Silmiäni poltteli. Mikäköhän hänen soturinimensä olisi ollut? Minun Jänötassuni soturinimi, jota ei koskaan päästy juhlistamaan. Painoin pääni alas.
“Perhopuro!” Ahmatahma naukui. Nostin päätäni. Kyyneleet valuen pitkin poskiani. Ahmatahman lavat lysähtivät. Hän oli pettynyt, pettynyt minuun. Pettynyt. Minun takiani. Kolli ei sanonut mitään istuutui vaan viereeni ja nuolaisi korvaani. Painoin pääni hänen turkkiinsa, mutta nostin sen pian, koska halusin nähdä Ahmatahman kasvot. Hän tuijotti taivaalle.
“Haluatko puhua?” kolli kysyi.
“En taida”, vastasin. Ahmatahma kohautti lapojaan ja säikäytti minut. Nojauduin takaisin oman painopisteeni yläpuolelle ja katselin tassujani.
“Haluatko puhua, jollekulle muulle? Haluatko, että jätän sinut rauhaan? Vastaa jotain!” Ahmatahma sähähti ja katsoi minua miltei vihaisena. Hätäännyin.
“Ihan miten itse haluat. Minusta on mukava, kun olet siinä”, piipitin ja katsoin taas tassujani. Kolli huokaisi, nousi ja lähti. Minusta tuntui vielä ikävämmältä.

Olin istuskellut hetken yksin, kun Sädesäihke tuli taas. Hän hymyili lempeästi ja istui viereeni.
“Hei, Perhopuro”, hän sanoi. Nyökkäsin.
“Hei.”
“Miten voit?” Sädesäihke kysyi. Hän näytti oikeasti kiinnostuneelta. Ehkä Ahmatahmalla oli ollut huono aamu. Hän oli ollut tukenani niin kauan ilman tulosta. No toisaalta en enää itkenyt lähes kokoajan ja pystyin poistua pesästä omatoimisesti. Tein ihan soturintehtäviänikin toisinaan.
“Ehkä paremmin. En ole varma”, vastasin.
“Ymmärrän. Onko sinulla sellainen olo, että voisit liittyä johonkin partioon tänään?” oranssiturkki kysyi. Hän ei vaikuttanut painostavalta.
“En ole varma. Ehkä hiukan myöhemmin, johonkin aurinkohuipun partioon ehkä”, sanoin ja katsoin ylös. Aurinko oli juuri noussut kunnolla. Oli aika aikaista. Jotkut partiot olivat jo lähdössä.
“Ymmärrän”, Sädesäihke vastasi ja katsoi sitten leiriä. Hän tarkkaili hetken jotain ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin minuun. Se tuntui yllättävän mukavalle.
“Haluatko puhua tai tehdä jotain?” kolli kysyi ja kehräsi. Hymyilin takaisin ihan pienesti. Minulla oli enemmän puhumisfiilis kuin oli ollut Ahmatahman kanssa.
“Puhutaan jostain”, vastasin ja katselin ympärilleni yrittäen keksiä aihetta.
“Luuletko, että tulee kuiva viherlehti? Ettei sada.”
“En tiedä”, vastasin ja maistelin ilmaa. Se tuntui lämmöltä, auringolta ja kovaa vauhtia lähestyvältä viherlehdeltä.
“Kuuma siitä tulee siitä olen varma”, Sädesäihke sanoi ja raaputti kynnellään leirin maapohjaa. Katsoin, kun lyttyyn tallattu metsän pohja pöllysi ilmaan pölynä.
“Pidän sateesta”, naukaisin, “Se rauhoittaa minua.”
“Olen samaa mieltä, mutta liian pitkät sateet ärsyttävät minua”, Sädesäihke vastasi näyttäen pohdiskelevalta. Häntä ei selvästi haitannut “turhan päiväinen jutustelu”. Hymyilin taas. Nyt hiukan suurempaa ja tunteikkaampaa hymyä.
“Minua, minua vain ehkä hiukan jännittää. Vesi. Tiedäthän”, sanoin katsellen käpäliäni.
“Voih, ymmärrän hyvinkin”, kolli naukui selvästi huomaten häpeäni.
“Haluaisitko ehkä käydä joella yhdessä? Sinun ei tarvitse mennä veteen tai edes lähelle sitä, jos et ole valmis. Olisi vain hyvä, jos kohtaisit pelkosi edes jollain tasolla”, hän naukui ja hipaisi minua hännällään.
“Joo, kuulostaa… järkevältä”, vastasin. Se ei tuntunut niin vaikealta nyt, siis veden ajatteleminen.
“Mahtavaa! Haluaisitko ehkä kokeilla jo tänään?” Sädesäihke jatkoi innostuneena. Nyökyttelin. Mitä pikemmin sitä parempi. Kohtaisin pelkoni ja paikan, joka aiheutti minulle elinikäisen trauman. Sädesäihke hymyili innostuneena. Hän vaikutti niin pirteältä ja niin hyvän tuuliselta. Toivoin, että voisin olla kuten hän.

Juttelimme vielä jonkun aikaa kunnes aurinko oli huipussaan ja nousimme. Lähdimme ihan vain kahden metsään, sillä ajatus partiosta tuntui vähän liian uuvuttavalle. Monta kissaa sai energiani yhtäkkiä noin vain katoamaan ja sitten minusta tuli taas kiukkuinen ja surullinen. Juoksin edellä Sädesäihke perässäni. Puikkelehtiessamme puiden ja pensaiden välistä rantaan minusta alkoi tuntua hieman epämukavalle. Huohotin hengästyneenä ihan metsän rajassa. Sädesäihke jarrutti viereeni tassut liukuen. Hänkin huohotti. Kolli oli antanut minulle niin paljon. Miksi hän teki niin? Eikö hänellä ollut oma kumppani, jonka kanssa viettää aikaa, perhe ja sisaruksiakin? Mietin hetken kysyväni sitä häneltä, mutta muistin taas miksi olimme täällä. Sädesäihke, sanaakaan sanomatta, tassutti veden rajaan. Katselin kauempaa, kun hän asteli virtaan. Minua puistatti. Kuvat virrasta nappaamassa Jänötassun, minun Jänötassuni, täyttivät mieleni. Tunne keuhkoissani, kun ne vaativat happea ja silmien kirvely veden alla. Ne kaikki iskivät kerralla. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ennen kuin astelin lähemmäs. Sädesäihke oli vedessä johonkin jalkojen puoliväliin asti. Hänen häntänsä sinnitteli veden yläpuolella.
“Hyvin menee, Perhopuro”, kolli naukui ja virnisti. Virnistin takaisin ja tassutin ihan veden viereen. Vesi nousi ja laski rauhallisesti kastellen etutassuni. Ei se tuntunut niin pahalta vaikka muistikuvat Jänötassusta leijuivat mielessäni. Ehkä tätä minä juuri kaipasinkin, tekemistä. Huokaisin syvään.
“Miltä sinusta tuntuu?” Sädesäihke kysyi. Ahmatahma ei olisi ikinä kysynyt noin. Ei hän olisi tuonut minua tänne. Ei hän olisi halunnut auttaa. Ei häntä kiinnostanut.
“Jopa ihan hyvältä”, vastasin ja katsoin veteen. Auringonsäteet loivat kuvioita hiekkaan. Ne tanssivat ja kimmelsivät kauniisti. Hymyilin taas.
“Uidaan”, sanoin ja kahlasin syvemmälle. Vesi oli hyytävää, muttei läheskään niin kylmää kuin Jänötassun kuolemanaikaan oli ollut. En uskaltanut sukeltaa tai pitää tassujani kauaa irti hiekasta allani, mutta oli se jotain. Sädesäihke sukelsi. Menin hetkeksi paniikkiin, mutta hänen noustessaan takaisin pintaan hengitin taas normaalisti. Huokaisin ja katsoin häntä hetken järkyttyneenä, mutta päästin sitten irti tunteesta ja koitin nauttia veden viileydestä. Raahauduin takasin rantaan Sädesäihkeen kanssa. Turkkimme valuttivat vettä ja hytisimme molemmat, mutta aurinko lämmitti ja kuivasi meidät tuossa tuokiossa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

AMPIAINEN
Vienotassu: 4kp –

ELANDRA
Mesitähti: 4kp –

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 19kp –
Kortetuike: 7kp –
Hiilihammas: 9kp –
= 35KP

KÄÄRMIS
Kääpätassu: 19kp –
Käärmekulta: 3kp –
= 22KP

SAAGA
Varpulaulu: 12kp –
Sädesäihke: 7kp –
Nopsaliekki: 7kp –
Perhopuro: 14kp –
= 40KP

Kirjoittaja: Saaga

Makasin pedilläni lopen uupuneena. Olin juuri herännyt, mutta en tuntenut oloani yhtään levänneeksi.
“Perhopuro, miten voit?” Ahmatahma kysyi istahtaen viereeni. Nostin päätäni ja katsoin häntä silmiin omilla surusta edelleen sumeilla silmilläni. Olin aivan rikki, edelleen.
“En kovin hyvin”, myönsin ja painauduin kolliin kiinni. Hän huokaisi ja silitti hännällään selkääni. En tiennyt miltä Ahmatahmasta tuntui olla kokoajan hyysäämässä minua ja vakuuttelemassa, että kaikki oli hyvin ja että näkisin vielä oikean elämän kaiken tämän suremisen jälkeen. Toivon, ettei se ollut hänestä liian rasittavaa. Olin kateellinen kollille hänen rauhallisuudestaan ja siitä kuinka hyvä olo hänellä näytti olevan.
“Haluatko tulla haukkaamaan happea?” Ahmatahma kysyi. Nyökkäsin ja kompuroin ylös. Tassutin kollin kanssa ulos leiriin. Hän oli hiljainen, mikä ei yllättänyt. Minä olin hiljainen, se olisi yllättänyt, jos viime kuisia tapahtumia ei olisi otettu huomioon. Ahmatahma johdatti minut istumaan varjoon. Olin siitä kiitollinen, sillä aurinko porotti ja oli lämpimämpi kuin oli hetkeen ollut. Pian alkaisivatkin jo helle säät. Osaisimpa iloita siitä.
“Hei, Ahmatahma”, Sädesäihke herätti minut ajatuksistani.
“Haluatko mennä partioimaan? Et ole hetkeen päässyt ulos leiristä. Voin pitää seuraa tälle neidolle, jos sallit”, kolli naukui ja vaihtoi paikkaa Ahmatahman kanssa. Tuijotin heitä ilmeettömästi – hyvin epätyypillistä minulle.
“Hei sitten. Pidäkin huoli Perhopurosta”, Ahmatahma sanoi ja heilautti häntäänsä. Hän näytti tyytyväiseltä paikkojen vaihtoon.
“Olen vain muiden taakkaana. Ei sinun tarvitse perääni katsoa. Osaan huolehtia itsestäni”, nau’uin Sädesäihkeelle tuijottaen maata.
“No, ymmärrän mikset halua olla taakka, mutta on tärkeää, että saat surra rauhassa. Me muut olemme täällä auttamassa sinua. Mitä itsestä huolehtimiseen tulee. Pitäisikö tuota turkkia hiukan siistiä?” kolli kysyi virnistäen. Kohautin lapojani ja vilkaisin turkkiani. Aivan sammalhippujen ja muun roskan peitossa.
“Anna minun auttaa”, Sädesäihke naukui ja hyväksyin kohtaloni. Kävin makuulle ja annoin Sädesäihkeen alkaa selvittämään turkkini takkuja.
“Miltä sinusta tuntuu? Saat sanoa kaiken. Minä kuuntelen”, hän sanoi nuolaisujen välissä. Huokaisin.
“Tyhjälle, surulliselle, toivottomalle. Mitä muuta haluat minun sanovan?”
“Ymmärsit nyt väärin. Minä menetin myös itselleni tärkeän kissan samalla, kun menetit ystäväsi. Menetin oman veljeni. Tiedän nuo tunteet. Haluan kuulla syvemmin. Haluan auttaa sinua”, Sädesäihke naukui kehräten vaimeasti. Huokaisin taas. Annoin Sädesäihkeen odottaa hetken. Hän vain jatkoi turkkini selvittämistä. Oli oikeasti aika kilttiä auttaa. Miksi en nyt ryhtyisi kunnon keskusteluun?”
“En ole kellekään vielä kertonut, mutta… olimme molemmat ihastuneet toisiimme”, turkkiani kuumotti ja tunsin silmiäni kirveltävän. Niiskaisin.
“Olimme suunnitelleet… tulevaisuutta”, kuiskasin, sillä ääneni vaimeni, kun itku nousi kurkkuuni. Sädesäihke nyökytteli.
“Ymmärrän”, hän naukui. Jotenkin yksi sana tuntui niin hyvälle. En oikeastaan tarvinnut tuon enempää, joten jatkoin Sädesäihkeelle puhumista. Tunteista avautuminen helpotti. Se helpotti niin paljon. Puhuimme niin pitkään, että Ahmatahman partio oli kerennyt jo takaisin ja Sädesäihke oli ehtinyt setvimään turkkini varmasti neljä kertaa vaikka jatkoikin vielä, kun näki kuinka paljon se auttoi minua rauhoittumaan. Päivä vain soljui ohi ja pitkästä aikaa minusta tuntui kevyemmältä. Ei kevyeltä, eikä hyvältä, mutta kevyemmältä. Raskas suru oli jakautunut hieman pienempään.

Kirjoittaja: Saaga

//Varpulaulu näkee harhoja, joten tarinassa esiintyy kuollut kissa

Erkanimme Kortetuikkeen kanssa, kun tämä meni etsimään Korpikastetta. Olin luvannut kollille jääväni odottamaan heitä rannan lähistölle, mutta tulin toisiin aatoksiin, kun häpeä Kortetuikkeen taakkana olemisesta valtasi mieleni. Tietenkin tunsin metsän paremmin kuin omat tassuni, mutta sekavassa mielentilassani en ollut täysin varma löytäisinkö leiriin. Maistelin ilmaa ja lähdin suuntaan, josta olin varma meidän tulleen. Painelin syvälle metsään.

Jälkeen hetkisen, jonka olisin olettanut riittävän viemään minut leiriin asti, en oikeastaan ollut kerennyt kauhean pitkälle. Tai ehkä olin, mutta nyt olin ihan varmasti hukassa. Katselin ympärilleni, mutta metsä ei vain tuntunut todelliselta. Silmäni eivät pystyneet tarkentamaan mihinkään. Kaikki oli kuin sumun vallassa.
“Varpulaulu?” kuulin tutun turvallisen äänen takaani. Huokaisin helpotuksesta. Lehtomyrsky.
“Emo”, kuiskasin, “en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan.”
Juoksin emon luo, mutta hän tuntui kokoajan katoavan kauemmaksi. Hän ei liikkunut, mutta en siltikään päässyt yhtään lähemmäs.
“EMO!” huusin ja rymistelin häntä kohti. En saanut häntä tavoitettua ennen kuin naaras oli jo kadonnut metsään. Huohotin. En saanut happea. Silmissäni sumeni ja toivoin, että emo tulisi takaisin. En tiennyt missä olin, enkä enää muistanut miksi.

“Varpulaulu! Tähtiklaanin kiitos, että löysimme sinut”, Kuusihännän ääni herätti minut. Avasin silmäni. Makasin kyljelläni sammalmättäällä. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni. Leimusilmä kiiruhti luokseni.
“Oletko loukkaantunut?” hän kysyi. En saanut sanaa suustani. Katselin kollia hetken. Olin nähnyt taas emon.
“Ai, en ole”, vastasin ja koitin kömpiä ylös, mutta jalkani eivät oikein olleet vielä heränneet kunnolla. Leimusilmä auttoi minut ylös. Katselin ympärilleni. Aurinko oli juuri noussut ja kaste tuoksui ilmassa. Olin saattanut olla täällä vaikka kuinka pitkään. Nälkäkin kalvoi jo. Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut ruokahalua ja olin laihtunut huomattavasti. Laihtumisen seurauksena olin myös tullut heikommaksi ja kävely takaisin leiriin oli aikamoista tuskaa. Kuusihäntä käveli kuitenkin vierelläni, joten sain hänestä välillä vähän tukea. En ollut paikalla, en sitten lainkaan. Mieleni vaelsi ihan muualla.

Leirissä olimme jo alta aika yksikön. En muistanut mitään koko matkasta. Kuusihäntä auttoi minut parantajan pesälle ja lysähdin sammalista tehdylle pesälle. Väsymys painoi, mutta annoin Leimusilmän hyysätä minua ja tuoda minulle vettä ja joitain yrttejä sekä ruokaa. Söin ja join hyvällä halulla ja nukahdin pian sen jälkeen.

Kirjoittaja: Saaga

Näin Käärmekullassa hänen kovan yrityksensä olla optimistinen ja iloinen. Pohdin hetken oliko se yritys piristää minua vai oikeasti olla iloinen. Päästin ulos pienen huokauksen.
“En ole tehnyt paljoa muuta kuin partiointia ja muita soturintöitä”, sanoin ja sydämeni muljahti. Tunsin sen ikävän tunteen, joka palasi aina kun mietin Jänötassua. Olisin tässä kertomassa leikeistäni veljeni kanssa, mutta hän oli kuollut. Ihan oikeasti kuollut. Hän olisi näihin aikoihin saanut soturinimensäkin.
“Oletko kunnossa?” Käärmekulta kysyi ja huomasin itsekin, että tuijotin tyhjyyteen aivan omiin maailmoihini joutuneena.
“Kyllä”, vastasin ja räpyttelin silmiäni pari kertaa. Siirsin katseeni Käärmekultaan ja koitin lukea hänen ilmettään. Hän vaikutti ihan oikeasti hyvän tuuliselta. Se lämmitti sydäntäni, mutta tiesin että silmät, jotka Käärmekultaa katsoivat juuri nyt olivat täynnä surua ja väsymystä. Koitin hymyillä hiukan.
“Miten sinulla menee?” kysyin ja istahdin maahan valmiina kuuntelemaan. En jaksanut puhua, joten yritin saada kumppanini puhumaan. Käärmekulta näytti hetken hieman vihaiselta siitä, että en kertonut enempää päivistäni ilman häntä mutta rentoutti sitten lapansa.
//Käärme?

Kirjoittaja: Saaga

“Miten vain”, vastasin Kuutamolaineelle kuitenkin salaa toivoen, että hän haluaisi mennä yhdessä. Kuutamolaine vilkuili ympärilleen ja heilautti sitten hännäntöpöään.
“Tule sitten”, hän sanoi ja virnistin leikkisästi. Lähdimme yhdessä kävelemään.
“Haluan vielä sanoa, että voin setviä tämän tilanteen kanssasi niin hyvin kuin osaan jos vain haluat minun sekaantuvan siihen. Luulen kuitenkin, että nyt ei ole paras hetki. Voit kuitenkin tulle minun luokseni milloin vain, sillä kuuntelen kyllä mielellään ystävähuolia tai muitakin huolia”, nau’uin lempeästi vieressäni vauhtiaan hidastavalle naaraalle. Hän hymyili minulle.
“Kiitos, Nopsaliekki”, Kuutamolaine vastasi ja käänsi sitten huomionsa ympäröivään metsään. Koitin itsekin tehdä niin, mutta keskittymiseni ei ihan riittänyt sinne asti, joten päädyin vain odottamaan toiselta jotain sanaa tai käskyä liikkua.
“Haistan hiiren”, hän kuiskasi hiljaa ja lähti jäljittämään hajuaan. Haistoin heti saman hajun. Se kuitenkin tuli hiukan eri suunnasta kuin mihin Kuutamolaine oli suuntaamassa. Hipaisin pitkällä hännälläni tämän kylkeä ja osoitin toiseen suuntaan. Naaras näytti hieman vaivaantuneelta, mutta lähti suuntaamaan sinne päin. Virnistin ja lähdin perään.
//Kuutamo?

Kirjoittaja: Käärmis

“No kyllä minä pian taas pääsen vierellesi sinne. Sitten sotureiden pesässä tuleekin taas hetkeksi ahdasta, kun olen vain löhöillyt ja lihonnut täällä, kun muut ovat raataneet siellä partioissa ja leirissä”, nauroin hyväntuulisesti ja hymyilin kumppanilleni, kun hän totesi jo kaipaavansa minua luokseen soturien pesään. Minäkin kaipasin sinne jo. Kaipasin kyllä mutakin asioita, mutta joskus niitä asioita vain ei enää voinut saada. Joten minun täytyi nyt pysyä optimistisena. Ainakin sotureiden pesään palaaminen oli minulle vielä hyvinkin mahdollista, enkä joutunut esimerkiksi suoraan klaanin vanhimpiin.
“Mutta miten olet voinut viime päivät? Kerro kaikki. Huolet ja murheet, ilot ja toiveet. Haluan kuulla kaiken! Minusta tuntuu kuin minut oltaisiin eristetty koko klaanista täällä. Tuntuu kuin kantaisin jotain helposti tarttuvaa ruttoa”, nau’uin vielä, ennen kuin Sädesäihke ennätti sanomaan mitään. Sanomiseni oli osin totta ja osin vain vitsi. Kyllä minusta hieman eristetyltä tuntui ja halusin aidosti kuulla miten oranssi kolli voi, mutta en minä nyt tuntenut oikeasti oloani kartetuksi.

//Säde?

Kirjoittaja: Käärmis

“Kääpätassu!” kuului Korpikasteen kiihtynyt nauku. Naaras oli koko päivän aamusta asti mäkättänyt hänelle mistä vain ikinä saattoikaan. Soturiuus taisi nousta tälle kissalle hattuun. Ei Kääpätassu tietääkseen ollut erityisen paljoa häntä nuorempi loppujen lopuksi.
Kääpätassu kääntyi katsomaan Korpikastetta, jonka silmissä oli vihaa loistava ilme. Tuntui siltä, kuin siitä olisi lennellyt kipinöitä, joita Kääpätassu yritti parhaansa mukaan olla päästämättä silmilleen. Hän katseli jatkuvasti toisaalle ja räpytteli silmiään kuin apua pyytääkseen.
“Et ole koko tänä aikana tehnyt mitään! Olet vain säikkynyt pienimpiäkin ääniä, joita metsä voi päästää ja piiloutunut kuin pikku pentu! Kasva isoksi, olet kuitenkin jo oppilas! Mikä voi olla muka niin kauhistuttavaa metsässä, – omalla reviirillämme – että joudut koko ajan säikkymään!” ruskea naaras rähisi. Rontti luimisti korviaan ja tunsi kuinka hänen tassunsa tärisivät. Hän olisi halunnut juosta päätä pahkaa piiloon.
“Korpikaste! Saanen muistuttaa, että Kääpätassu on minun oppilaani, ei sinun. Minusta hän on suoriutunut suhteelisen hyvin ajatellen hänen säikkyvää luonnettaan. Hän on selkeästi yrittänyt parhaansa pitää pintansa ja pysyä rohkeana”, Unikkohämy naukui tullen Korpikasteen ja Kääpätassun väliin katsoen nuorta soturia paheksuvasti. Kääpätassu oli erityisen kiitollinen mestarilleen siitä, että tämä auttoi häntä tällaisissa tilanteissa.
“No mutta hän ei ole tehnyt lähes mitään koko partion aikana! Tehtävä oli uudistaa rajamerkit, ei pakoilla ja piiloutua kuin pelkuri!” Korpikaste murahti.
“Mutta kuten jo sanoin, minä olen hänen mestarinsa. Minä päätän siitä, saako hän kehuja vai läksytyksen. Sinä sen sijaan olet nuorempi kokematon soturi ja sinun tulisi hävetä käytöstäsi. Muiden kissojen pelotteleminen ei ainakaan auta heitä sopeutumaan klaanin elämään yhtään sen paremmin”, Unikkohämy naukui yllättävän rauhalliseen sävyyn.
“E- ei se mitään. Hän o- on oikeassa”, Kääpätassu naukaisi vaisusti ja otti varovasti askeleen eteenpäin katsoen vanhempia naaraita. Korpikaste katsoi häneen ja pyöräytti silmiään vihaisesti, kun taas Unikkohämy katsoi häneen myötätuntoisesti.
“Kyllä sanon, että rohkeudessa on hieman parantamista, mutta muuten olet suoriutunut hienosti, Kääpätassu. Turhaan murehdit. Kyllä me keinot rohkeuden kohottamiseen keksimme”, Unikkohämy sanoi kollille lempeästi ja katsoi sitten taas Korpikasteeseen. “Ja sinä et voi päättää koulutuksestamme. Minä koulutan oppilastani kuten koen tarpeelliseksi. Jos koet siinä ongelmaa, mene puhumaan siitä Mesitähdelle”, Unikkohämy naukaisi nuoremmalle naaraalle vielä ja kääntyi sitten ympäri heilauttaen häntäänsä merkiksi seurata. Kääpätassu lähti jatkamaan pää painuksissa eteenpäin mestarinsa perässä.

Leiriin päästyään Kääpätassu oli tarjoutunut vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualuset, juuri kun Unikkohämy oli katoamassa sotureiden pesään.
“No sehän olisi oikein mukavasti tehty! Klaaninvanhimmat arvostaisivat elettäsi varmasti!” kollin mestari oli sanonut iloisena ja oli sitten ohjeistanut oppilaalleen, mitä tehdä, vaikka olisi Kääpätassu sen jo tiennyt. Hän oli tehnyt sitä silloin, kun oli ollut vain vierailijana Eloklaanissa.
Nyt raidallinen kolli sitten teki sitä paraikaa. Hän raahasi vanhoja sammalia ulos pesästä, kun oli saanut juuri uusia vaihdettua.
“Olet varmasti väsynyt kaiken tuon uurastuksen jälkeen! Jää vain, niin voimme kertoa sinulle jonkin hyvän tarinan”, Nokilintu tarjosi. Kääpätassu kuitenkin pudisti päätään.
“Menen ennemmin nukkumaan”, hän sanoi hermostuneesti, mutta ei se klaaninvanhimpia näyttänyt haittaavan.
“Mene vain sitten! Olet leposi ansainnut!” Viherkatse sanoi lempeästi, kun nuori kollioppilas poistui pesästä.
“Klaaninvanhimpien makuualusia vaihtamassa? Kamalan nöyryyttävää! Olet varmasti aivan nolona!” Loimutassun ääni tunkeutui Kääpätassun korviin. Nuorempi kolli oli osoittautunut erityiseksi riesaksi häntä kohtaan, kun hän oli siirtynyt viimein oppilaaksi Eloklaaniin. Loimutassu oli vain aina todennut, kuinka hän olisi ollut jo soturi, jos olisi ollut Kääpätassun paikalla.
“Itse asiassa-” Kääpätassu aloitti, mutta Loimutassu ei antanut hänen lopettaa vaan pyöritti vain silmiään passiivis aggressiivisesti ja nosti etutassuaan.
“Kuulostat vähän Jänötassulta. Aina vaan pätemässä”, nuorempi kollioppilas murahti ja katsoi Kääpätassua. Jänötassu oli edesmennyt Eloklaanin oppilas. Kääpätassua harmitti tämän kuolema, koska nuori kolli oli vaikuttanut erityisen mukavalta kissalta. Kuitenkaan hän ei ollut oikein koskaan kerennyt tutustua häneen kamalan hyvin, kun tämä oli hukkunut joessa.
Kääpätassu tassutti vain tarpeidentekopaikalle mitään enää sanomatta. Loimutassu voisi pitää itse itselleen seuraa. Pieni raidallinen kolli ei alkaisi puuttumaan hänen asioihinsa. Hän tiesi, että varmasti aiheuttaisi vain itselleen pelkurin tittelin… taas.
“Ja näistä eroon”, Kääpätassu mutisi itsekseen, kun heitti sammaleet pois. Hän oli mielissään siitä, että oli saanut ainakin yhden homman tehtyä kunnolla alusta loppuun asti. Makuualusten vaihtaminen oli kollin yksi lempi puuhista. Siinä ei tarvittu voimaa, taitoa tai rohkeutta. Siinä ei täytynyt ajatella kuin soturi. Hän saattoi vain tehdä, mitä hänen oli käsketty tehdä ja siinä se.
Kääpätassu tassutti suoraan oppilaiden pesälle seuraavaksi. Hän katseli koko matkan ympärilleen hieman kauhuissaan siitä, miten häntä tuntui koko ajan ympäröivän suuri määrä muita kissoja.
Pujahtaessaan sisään pesään, kolli oli törmätä juuri ulos lähteviin Mustikkatassuun ja Kuusikkotassuun. Kaksikko katsoi häntä säihkähtäneinä ja Kääpätassu katsoi heitä sitäkin säihkähtäneempänä.
“Anteeksi”, hän mumisi äkkiä ja pujahti kahden oppilaan ohitse kohti omaa makuusijaansa. Pesässä oli nyt vain hän ja Säihketassu. Naaras suku turkkiaan omalla makuualusellaan ja ei vaikuttanut keskittyvän kamalasti siihen kuka kulki ja mihin.
Kääpätassu katsoi naarasta hieman tutkivasti. Hän ei ollut erityisemmin tutustunut häneen. Naaras oli kyllä sosiaallinen ja oli puhunut Kääpätassulle ohimennen kerran tai pari, mutta ei heillä ollut koskaan ollut sen syvempiä keskusteluita. Hetken ajan raidallinen kolli pohti pitäisikö hänen mennä juttelemaan tälle, mutta käänsi sitten päätään ja päätti toisin. Ei hän halunnut tehdä niin juuri nyt. Jos hän möhlii sanoissaan, hän voisi ajaa nuoren naaraan vihaamaan häntä. Sitähän hän ei nyt ainakaan halunnut.
Lopulta Kääpätassu vain päätyi tassuttamaan taas ulos pesästä ja suuntaamaan leirin laidalle katselemaan muiden kissojen tavanomaista elämää. Niin hän monesti teki, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä. Silloin muute eivät joko huomanneet tai huomioineet häntä. Se kävi hänelle oikein hyvin.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nopsaliekin vastaus sai Kuutamolaineen ajatukset pysähtymään hetkeksi. *Onko Talvikkitakku todella ystäväni?* hän toisti kollin esittämän pohdinnan mielessään. He olivat olleet Talvikkitakun kanssa yhdessä aina oppilasajoista asti. Takkuturkkinen naaras oli jo silloin osannut olla piikki hänen lihassaan, mutta lopulta he olivat onnistuneet löytämään yhteisen sävelen ja tulemaan toimeen keskenään. Nyt he kyllä tulivat toimeen, ja Kuutamolaineen pinna oli venynyt huomattavasti, mutta tuntui, ettei Talvikkitakun suunnalla ollut tapahtunut minkäänlaista muutosta.
Kerran Talvikkitakku oli riitautunut isänsä kanssa ja lähtenyt klaanista useiksi kuiksi vaeltamaan. Kuutamolaine oli aluksi ollut hyvillään rauhasta, mutta äkkiä hän oli ruvennut kaipaamaan ystäväänsä ja tämän eloisaa luonnetta. Kun Talvikkitakku lopulta oli palannut, tämä oli tuonut mukanaan pienen tuliaisen Kuutamolaineelle. Se oli yhä hänellä tallessa, vaikka hän olikin luullut menettäneensä sen lopullisesti Kuolonklaanin vallattua heidän leirinsä.
“Noh, Talvikkitakku ei muuta haluakaan kuin huomiota”, Kuutamolaine tuhahti ja siirsi katseensa hetkeksi eteenpäin muun partion suuntaan. He varmaan pian pysähtyisivät jakamaan kullekin oman saalistusalueen. “Olenhan minä yrittänyt puhua hänelle, mutta kun hän ei tahdo kuunnella. Tuntuu että sanani kaikuvat kuuroille korville”, mustavalkoinen naaras nytkytti hännäntöpöään hieman tuohtuneena. Sitten hänen lapansa lysähtivät, kun hänen mieleensä palautui mukavia hetkiä Talvikkitakun kanssa. Kerran naaras oli poiminut hänelle oikein kauniita kukkia. “Ehkä en ole vielä vain löytänyt oikeaa tapaa lähestyä häntä.”
“Huomio!” Rastaskukan napakka nauku edestäpäin sai Kuutamolaineen kääntämään katseensa sinikilpikonnakuvioiseen naaraaseen, joka oli pysäyttänyt partion pienelle aukealle metsässä. “Tavataan tässä ennen aurinkohuippua. Saatte päättää, saalistatteko yksin vai pareittain.”
Kuutamolaine räpytteli silmiään ja katsahti Nopsaliekkiin. “Haluatko mennä yhdessä vai erikseen?” hän kysyi kirjavalta soturilta.

//Nopsa?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Huomasin äkkiä, ettei Perhopuro ehkä kuitenkaan ollut parhaimmassa mielentilassa saalistamista varten. Olin kyllä saanut oravan napatuksi, kiitos nuoren soturin, mutta vaikutti siltä, että kyse oli ollut enemmänkin vahingosta kuin tarkoituksellisesta strategiasta.
“Olemme olleet ulkona jo riittämiin. Eiköhän viedä tämä orava leiriin. Olen varma, että Nokilintu ja Viherkatse osaavat arvostaa sitä”, kehräsin hilpeästi. Perhopuro kohdisti hieman utuisen katseensa minuun ja yritti hymyillä vähän.
Lähdimme takaisin leirin suuntaan rinta rinnan tassuttaen. Emme juuri jutelleet paluumatkalla, mutta minusta tuntui, että se ei haitannut kumpaakaan meistä. Joskus oli ihan hyvä olla vain hiljaa. Sitä paitsi puhuminen orava suussa ei ollut mitään helpointa puuhaa.
Annoin Perhopuron livahtaa edeltä leiriin vievään piikkihernetunneliin. Seurasin heti hänen perässään ja pudotin toisella puolella oravan hetkeksi jalkoihini odottamaan, jotta pystyin puhumaan paremmin. “Oli oikein mukava käydä kävelyllä kanssasi taas pitkästä aikaa. Tiedä se, että voit milloin vain tulla juttelemaan minulle tai Korppisiivelle”, nau’uin lempeästi pojantyttärelleni. “Minä käyn viemässä tämän oravan klaaninvanhimmille, mene sinä vain lepäämään jo edeltä.”
Hyvästelin naaraan pikaisesti, kumarruin nappaamaan saaliin takaisin hampaisiini ja tassuttelin sen jälkeen klaaninvanhimpien pesälle tarjoilemaan päivän aterian vanhuksille.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Olin suorastaan kateellinen Hiilihampaalle. Hän tuntui olevan niin vahva. En ymmärtänyt miten kukaan pystyi kestämään niin paljon menetystä ja nousemaan silti jaloilleen joka päivä. Huokaisin ja seurasin rakasta isoisääni. Pian olimmekin jo löytäneet oravan, joka kaikessa rauhassa piilotteli jossain pusikoissa. Lähdin kiertämään Hiilihampaan kanssa vastakkaiseen suuntaan hänen suunnitelmansa mukaan. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin oppilas ja pyydystäisin mestarini kanssa ensimmäistä oravaani. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ja koitin pysyä keskittyneenä saalistamiseen. Hengitin hiljaisesti sisään ja loin katsekontaktin Hiilihampaaseen, joka oli ilmeisesti löytänyt kohteemme. Kiersin vielä hiukan pidemmälle ja kohdistin katseeni oravaan. Olin lähempänä kuin Hiilihammas ja siksi tämä varmaan nyökkäsikin minulle merkin lähteä oravan perään, jotta se juoksisi suoraan isoisäni syliin. Hiivin kohti oravaa ja valmistauduin loikkaamaan. Loikkasin vähän turhan sivuun, mikä sai oravan hätääntymään. Se lähti nelistämään karkuun, mutta Hiilihammas sai sen kiinni juuri sovitusti. Kömmin ylös maasta, mihin olin kaatunut loikkani voimasta. Minua ei suinkaan ollut sattunut, mutta olin silti hieman pöllämystynyt. En ollut saalistanut liian pitkään aikaan, jotta olisin muistanut miten pysytään pystyssä.
“Sattuiko sinuun?” Hiilihammas kysyi saalis kuolleena käpälissään. Pudistin nopeasti päätäni. Olin kuitenkin jo aika uupunut. En tiennyt halusinko saalistaa enää enempää. Minulla ei tainnut olla saalistamiseen vaadittavia keskittymiskykyä tai energiatasoa juuri nyt.
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varpulaulun vointi kieltämättä huolestutti minua merkittävissä määrin, sillä kolli vaikutti sekavalta ja ajoittain myös poissaolevalta. Minusta hänen olisi ollut parasta käydä puhumassa Leimusilmän kanssa; parantaja tiesi varmasti parhaiten, miten häntä voitiin auttaa. Oli kuitenkin ihan eri asia, halusiko Varpulaulua sitä. Avusta ei ollut mitään hyötyä, mikäli sitä ei suostunut ottamaan vastaan.
“Palattaisiinko jo leiriin? Eiköhän tässä ole ollut ulkoilua yhdelle päivälle”, nau’uin Varpulaululle hymyillen ystävällisesti. Soturi näytti kuitenkin matkanneen taas jonnekin tämän todellisuuden ulkopuolelle, ja kesti hetki, ennen kuin tämä tajusi minun puhuneen hänelle.
“Ehdotin vain leiriin palaamista”, toistin asiani kärsivällisesti, kun tämä kysyi, olinko sanonut jotain. Varpulaulu nyökäytti pienesti päätään.
Lähtiessämme tassuttamaan rannan viertä leirin suuntaan, muistin Korpikasteen. Naaras ei mielestäni ollut lähtenyt kovin kauas, ja tämä saattaisi huolestua huomatessaan meidän kadonneen.
“Haluatko mennä edeltä leiriin vai jäädä tähän odottamaan, kun käyn etsimässä Korpikasteen?” kysäisin Varpulaululta nopeasti. En halunnut raahata ystäväparkaani edestakaisin siskoaan etsimässä ja rasittaa häntä vielä enemmän.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Kuutamolaineella tuntui olevan sitten kummallinen ystävä. Kuuluiko ystävien edes hankaloittaa omaa elämää? En itse ainakaan uskonut niin. Huokaisin.
“Minusta sinun pitää miettiä, onko tämä ystävä todella ystäväsi. En itse ainakaan pitäisi kauheasti tuollaisesta käytöksestä”, nau’uin. Harvinaisen omituinen aamupartio, jos minulta kysyttäisiin, mutta minä rakastin muutosta ja kaikkea erikoista.
“Enpä tiedä”, Kuutamolaine vastasi. Hän vaikutti hieman empivältä. En tosiaan ollut ikinä ollut hirveän hyvä toisten tunteiden huomaamisessa tai tunnistamisessa, mutta olin pikku hiljaa oppinut paremmaksi, kun klaanissa piti kokoajan olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
“No, kysyit kuitenkin mitä minä tekisin niin ainakin itse kertoisin tälle ystävälle miltä minusta tuntuu ja kysyisin häneltä onko hänellä syytä käytökselleen. Olen huomannut, että joskus kissat päättävät alkaa inhottaviksi, kun he haluavat minulta jotain – huomiota esimerkiksi”, totesin vakavana. En ollut siinä kauhean hyvä – vakavana olemisessa, mutta tähän tilanteeseen se taisi sopia. En halunnut loukata leiritoveriani vahingossa tai saada häntä luulemaan, että vähättelisin häntä. Mikään huoli tai tunne ei ollut vähättelemisen arvoinen minusta. Kaikelle oli aina syynsä ja varmasti Kuutamolaineen kanssa onnistuisimme ratkomaan tämän ystäväongelman.
//Kuutamo?

Kirjoittaja: Saaga

Hymähdin ja painauduin lähemmäs kumppaniani. Hän tuntui pitävän yllä jonkinlaista toivoa siitä, että kaikki kääntyisi parhain päin. Niin olisin kyllä mielellään itsekin tehnyt, mutta veljeni menettäminen painoi edelleen raskaasti. Ei ollut helppoa noin vain unohtaa. Joskus tosiaan tuntui, että en ikinä pääsisi eroon ikävästä, mutta emon kohdalla oli tuntunut aivan samalta ja se oli mennyt ohi. Kyllä minä edelleen kaipasin emoa, mutta hänen ajattelemisensa ei tuottanut samalla tavoin tuskaa kuin veljen. Tällä hetkellä halusin vain olla Käärmekullan kanssa, pitää huolta hänen paranemisestaan ja olla hänen lähellään.
“Minulla on ollut ikävä sinua soturien pesässä”, mumisin naaraan turkkiin ja tunsin kuinka yksi kyynel vierähti silmästäni. Pyyhkäisin sen pois ja painauduin taas lähemmäs Käärmekultaa. Hän oli minulle niin rakas enkä halunnut ikinä menettää häntä, sillä siitä kivusta en ikinä pääsisi yli. Hän oli ollut minulle kuin perheenjäsen ihan pienestä pennusta asti. Oli vähän kuin hän olisi ollut minun toinen kasvattajani, mutta nyt olimme kumppaneita. Ei se ketään tuntunut haittaavan, joten ei se haitannut minuakaan. Käärmekultaa rakastin eniten koko maailmassa.
//Käärme?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin siinä seotessani Kortetuiketta ja mieleeni puski ajatus hänen todellisuudestaan. Oliko kolli todella siinä vai kuvittelinko hänetkin? Entä jos hänkin oli kuollut, mutta näin taas harhoja. Lopetin hänen hengityksensä imitoimisen hetkeksi ja värähdin kauemmas. Tarkkailin kollia varovaisesti.
“Ei hätää. Olet ihan turvassa kanssani”, hän naukui ja kurtistin kulmiani. Hän tosiaankin näytti hieman epätodelliselta, mutta myös turvalliselta samaan aikaan. Ristiriitaiset tunteeni saivat pääni pyörälle. Kortetuike vain katsoi takaisin hieman hämmentyneenä, mutta niin lempeältä että hinasin itseni takaisin hänen viereensä. Hengitykseni oli kuin taikaiskusta tasaantunut ja huomasin yhtäkkiä kuinka hyvä oloni oikeastaan oli.
“Öö… kiitos avusta”, sopersin kollille ja hän katsoi minua jollain oudolla katseella, jota en osannut lukea. En edelleenkään tiedä mikä minuun oli iskenyt ja olin hieman sekavissa mielentiloissa. En oikein osannut ajatella enkä sanoa mitään, sillä jollain tapaa Kortetuikkeen läsnäolo sai minut edelleen hermostuneeksi. Toivottavasti hän ei nyt utelisi minulta enempää en haluaisi saada uutta kohtausta aikaan. Vaivuin hetkeksi ajatuksiini ja herpaannuin taas todellisuudesta. Uupumus pamahti päälleni yhtäkkiä ja sai mieleni taas aivan sekaisin. Huokaisin ja palasin maan päälle, kun Kortetuike katsoi minua odottavasti. Voi hiirenpapanat. Olinko ollut juuri silloin kuuntelematta, kun Kortetuike oli kysynyt jotakin?
“Anteeksi, sanoitko jotain?” kysyin varovaisesti ja hieman nolonakin. Olin niin tyhmä. Niin tyhmä.
//Korte?

Kirjoittaja: Elandra

Oli suorastaan harmillista kuulla, millaiseksi Varjoliekki koki suhteensa toiseen tyttäreensä. Kermanvärinen kolli oli selvästi äärimmäisen ylpeä jälkikasvustaan, mutta kun keskustelu kääntyi Ropinaroihuun, soturin katse muuttui sumuiseksi. Varjoliekki oli kertonut, ettei hän saanut yhteyttä tyttäreensä. Se tunne oli minulle enemmän kuin tuttu. Vaikka rakastinkin jokaista pentuani enemmän kuin mitään, oli suhteeni joihinkin heistä vähintäänkin monimutkainen. Talvikkitakku, Tähtimötaivas ja tietysti klaanin hylännyt Malvaruusu eivät olleet kanssani kovinkaan läheisissä väleissä tänä päivänä. Tietysti asia harmitti minua, mutta en voinut pakottaa ketään tulemaan kanssani toimeen tai keskustelemaan kanssani. Halusin kuitenkin auttaa Varjoliekkiä, vaikka oma suhteeni kolmen tyttäreni kanssa olikin yhtälönä mahdoton.
”Oletko koittanut puhua hänelle suoraan tunteistasi?” kysyin harkiten. Ennen kuin annoin Varjoliekin vastata kysymykseeni, jatkoin vielä, ”mutta minä tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu. Toisinaan pennut haluavat kapinoida vanhempiaan vastaan ihan vain periaatteesta, mutta se ei tarkoita sitä, että kasvatus olisi mennyt pieleen. Tähtiklaani on antanut jokaiselle kissalle oman luonteen, johon me emme voi vaikuttaa. Millaisia hankaluuksia Ropinaroihun kanssa on ollut?”

//Varjo?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//YLLÄPIDON VIESTI: KP-BOOSTI UNOHTUNUT LISÄTÄ

Pystyin miltei näkemään, kuinka tummat pilvet vyöryivät jälleen Perhopuron ylle, kun nuori soturi yhtäkkiä ehdotti, että tekisimme jotain, jotta tämä saisi ajatuksensa muualle. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan; joskus pelkkä tekeminenkin auttoi suruprosessissa ja eteenpäin pääsemisessä. Perhopuro tarvitsi nyt ennen kaikkea aikaa, eikä kukaan voinut hoputtaa häntä asian käsittelemisessä.
“Mennään vain.” Väläytin pojantyttärelleni lämpimän hymyn ja lähdin jo edeltä tallustamaan siihen suuntaan, mihin naaras oli osoittanut. Päästyämme kauemmaksi haudoilta raotin hieman leukojani ja imin ilmassa olevia tuoksuja sisääni. Osa hajuista oli jo väljähtäneitä, mutta eivät kaikki – lähistöllä oli orava.
Sisuksissani tuntui edelleen inhottavia muljahduksia, kun vain ajattelinkin oravien pyydystämistä. Lehtikadon aikaan olin jahdannut Mesitähden kanssa kahta oravaa, jotka olivat kavunneet puuhun karkuun. Olin tietenkin seurannut niiden perässä, ja juuri kun luulin saaneeni ne nalkkiin eräälle oksalle, se pettikin altani ja rysähti suoraan maassa odotelleen Mesitähden niskaan. Päällikkö oli menettänyt silloin yhden hengistään, ja vaikka ystäväni oli kovasti vakuutellut, että se oli ollut vahinko eikä sille olisi voinut mitään, en voinut olla tuntematta siitä syyllisyyttä.
“Tässä jossain lähellä on orava”, kuiskutin viereeni hiipineelle Perhopurolle. “Kierrä sinä vasemmalta puolelta niin minä tutkin oikealta. Yritetään saada se kiinni pihtiliikkeellä, jos mahdollista.”

//Perho?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hei, ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää”, kiirehdin tyynnyttelemään, kun Varpulaulun hengittäminen kävi koko ajan vaikeamman näköiseksi. Hänellä oli mitä luultavammin paniikkikohtaus, ja minun olisi keksittävä keino saada hänen hapenottonsa tasaantumaan, jotta hän ei pyörtyisi.
“Varpulaulu, katso minua”, ohjeistin kollia lempeästi mutta jämäkästi. Varpulaulun paniikinomaisen sumuinen katse kohdistui minuun, ja minä näytin hänelle, miten vedin ensin keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa ja puhalsin ne sitten tyhjiksi. “Kokeile hengittää kanssani samaan tahtiin. Olosi helpottaa kun saat hapen kulkemaan paremmin”, vakuutin ystävälleni ja toistin sen jälkeen saman hengitysharjoituksen uudestaan, toivoen saavani Varpulaulun tekemään samoin.
Ystäväni näytti olevan pahasti tolaltaan. Hänen poskiaan pitkin valui kyyneliä, ja hänen turkkinsa oli sekainen. Häntä vaivasi jokin, kenties useampikin asia, ja minä halusin tietää, mistä oli kyse, jotta pystyin olemaan hänelle paremmin tukena. Sydäntäni särki nähdä hänet näin heikossa kunnossa. Jos minulla olisi sellainen mahti, ottaisin häneltä pois kaiken pahan olon, joka häntä keksikään piinata.
Pahalla ololla oli kuitenkin yleensä syynsä, ja paras tapa päästä siitä eroon oli yrittää kohdata nuo syyt ja käsitellä niitä asianmukaisesti. Sellainen tuntui pelottavalta kenestä tahansa, mutta minä uskoin, että Varpulaulu pystyisi siihen.

//Varpu? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jokin karvainen kutitti Kuutamolaineen nenää ja sai hänet aivastamaan. Hän raotti silmiään väsyneenä, eikä oikeastaan edes yllättynyt nähdessään Talvikkitakun vänkäytyneenä samaan petiin hänen kanssaan. Tämä oli jo ties kuinka mones kerta saman kuun sisällä, ja mustavalkoinen soturitar alkoi pikkuhiljaa olla kypsänä toverinsa lapselliseen käytökseen.
“Talvikkitakku, siirrä häntäsi johonkin muualle naamaltani”, hän murahti ja yritti liikahtaa kauemmaksi punertavasta naaraasta, mutta huomasi pian yrityksensä turhaksi tajutessaan soturin makaavan puoliksi päällään.
Talvikkitakku ei tehnyt elettäkään noustakseen siitä, ja tyytyväisestä tuhinasta päätellen tämä oli edelleen sikeässä unessa. Kuutamolaine heilautti korvaansa tympääntyneenä ja mietti, miten saisi hätisteltyä naaraan ylös ilman että herättäisi kaikkia muita pesässä nukkuvia sotureita.
Jos hänellä olisi yhä häntä – tai ainakin edes hiukan pidempi sellainen -, hän voisi käyttää samaa kutitustemppua Talvikkitakkuun ja antaa tämän maistaa omaa lääkettään. Koska se ei ollut mahdollista, oli keksittävä jotakin muuta.
Ähkäisy karkasi Kuutamolaineen suusta Talvikkitakun vaihtaessa suurieleisesti asentoa hänen päällään. Hänen mittansa oli tullut vihdoin täyteen. Talvikkitakku saisi nyt luvan siirtyä takaisin omalle paikalleen, sillä hänen oli lähdettävä kohta saalistuspartioon.
Matala murina kurkustaan kummuten hän näykkäisi ystäväänsä tämän hännästä, joka kiemurteli edelleen hänen kuononsa edessä. Se sai naaraan hätkähtämään hereille ja vetäisemään häntänsä kauemmaksi. Kuutamolaine vastasi soturin typertyneeseen tuijotukseen närkästyneellä mulkaisulla, ennen kuin kiemurteli pois tämän alta.
Sen sijaan, että punertava naaras olisi tajunnut vaihtaa paikkaa, tämä valuikin makaamaan koko pituudessaan Kuutamolaineen vuoteeseen, nyt kun hän oli noussut ylös. Hän ei ollut uskoa silmiään. Talvikkitakku oli varmasti koko klaanin häpeilemättömin kissa!
“Talvikkitakku, se on minun petini!” hän sihisi naaraan korvaan, koska ei halunnut häiritä muita liikaa. Se taisi kuitenkin olla jo myöhäistä, sillä muutamat vilkuilivat heidän suuntaansa nyrpeän näköisinä. “Miksi sinun pitää aina ängetä viereeni, kun voisit nukkua omilla sammalillasi kaikessa rauhassa?!”
”Au! Ensinnäkin Kuutamolaine, tuo ei ollut kovin kivasti tehty. Minun häntääni sattui”, Talvikkitakku naukaisi loukkaantuneena, vilkaisi pitkää häntäänsä ja siirsi katseensa taas ystävänsä puoleen.
”Ja sinun petisi on paljon pehmeämpi!” Talvikkitakku yritti valehdella ja räpäytti silmiään mahdollisimman viattoman näköisenä.
Kuutamolainetta sapetti nyt ihan todella. Miksi Talvikkitakun piti tehdä kaikesta aina niin hankalaa? Ihan kuin naaras tahallaan olisi halunnut aiheuttaa hänelle päänsärkyä mitä turhimmista asioista.
“Ihan sama”, hän huokaisi lopulta ja heilautti luovuttaneena hännäntöpöään. “Minun on mentävä partioon.” Sen sanottuaan hän lähti marssimaan tuohtuneena kohti pesän uloskäyntiä, mutta olikin törmätä Rastaskukkaan.
“Huomenta vain”, sinikilpikonnakuvioinen soturi naukui räpytellen silmiään hiukan häkeltyneenä. Kuutamolaine tunsi korvissaan kiusaantunutta kuumotusta – hän oli varmaankin näyttänyt joltain kiukuttelevalta pennulta lähtiessään Talvikkitakun luota. “Sinäkin olit tulossa saalistuspartioon, etkö vain? Piiskujalka ja Kipinäsydän ovat jo jalkeilla, mutta Nopsaliekki näyttäisi yhä vetelevän sikeitä. Voisitko käydä herättämässä hänet nopeasti?”
“Tietysti!” hän vastasi epäröimättä. Kenties tällä tavoin hän voisi hyvitellä aiempaa käytöstään ja lisäksi saada ajatuksensa muualle Talvikkitakku-ongelmasta.
Käytyään tökkimässä Nopsaliekin hereille hän suuntasi aukiolle, jossa muu partio jo odotteli heitä. Rastaskukan johdolla joukko suuntasi metsään.
Kuutamolaine oli tarkoituksella jättäytynyt kulkemaan porukan perälle, sillä aamuinen ärhentely Talvikkitakulle oli nyt ruvennut kaduttamaan häntä. Hän oli tosiaan tainnut näykkäistä vähän liian lujasti. Ei hän ollut halunnut satuttaa ystäväänsä…
“Miten voit, Kuutamolaine?” Nopsaliekin hieman raukea naukaisu yllätti Kuutamolaineen. Missä vaiheessa kolli oli tullut hänen rinnalleen?
“Ihan hyvin”, hän vastasi sen enempää ajattelematta. Heti seuraavana hän kuitenkin jo möläytti: “Tai no en ehkä sittenkään.”
Nopsaliekki katsahti häneen suurilla kirkkaankeltaisilla silmillään selvästikin selitystä odottaen. Kuutamolaine huokaisi ja nytkytti hännäntöpöään hieman tuohtuneena.
“Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi ystävä, jonka koko elämäntehtävä tuntuu olevan elämäsi hankaloittaminen kaikin mahdollisin tavoin?” hän kysyi kollilta vilkaisten tähän varovasti. Hän ei ollut varma, oliko Nopsaliekki tietoinen, kenestä hän puhui. He kinasivat usein milloin mistäkin Talvikkitakun kanssa, joten ei olisi ollut mikään yllätys, jos kaikki klaanin kissat olivat perillä heidän asioistaan. “Niin kuin sellainen ystävä, joka ei kuuntele, kun pyydät antamaan vähän tilaa tai omaa rauhaa. Sellainen ystävä, joka ei tunnu osaavan ottaa mitään vakavissaan ja pitää kaikkea jonakin typeränä leikkinä.” Puhuessaan mustavalkoinen soturitar tunsi niskakarvojen pörhistyvän pelkästä ajatuksesta. Huomatessaan sen hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei saanut antaa Talvikkitakun päästä ihonsa alle.

//Nopsa?

Kirjoittaja: Ampiainen

Makoilen tylsistyneenä parantajien pesässä omilla maakualusillani. Minulla oli tylsää. Leimusilmä oli mennyt keräämään yrttejä yksin ottamatta minua mukaan mutta oli luvannut että takaisin tultuaan antaisi minulle yrttioppitunnin.
*ei olisi niin tylsää jos voisin mennä haukkakynnen luo mutta hän on metsästyspartiossa.* ajattelen turhautuneena. Lopulta nousen pystyyn venytelen ja tassutan pois parantajien pesästä Ja tassutan leirin reunamille odotramaan että joko haukkakynsi tai leimusilmä tulisi takasin leiriin. Minun ei tarvinnut kauaa odottaakaan kun haukkakynsi tuli takaisin leiriin muun metsästyspartion kanssa. Haukkakynsi oli saanut pulskahkon kottaraisen. Sisimässäni paistoi ylpeys haukkakynttä kohtaan vaikka en itse naaraan saalista olisi voinutkaan syödä – mutta mitä väliä sillä oli? Olin ylpeä haukkakynnestä joka tapauksessa! Kun haukkakynsi oli vienyt kottaraisensa tuoresaalis kasaan kipitän innokkaana naaraan luo. Haukkakynsi huomasi minut nopeasti ja kääntyi minua vastaan.
”Hei vienotassu! Miten menee?” naaras kehräsi ja heilautti häntäänsä pari kertaa ylös ja alas.
”Hei vain haukkakynsi, ihan hyvin minulla menee entä sinulla?” kehrään hiljaisella äänelläni.
”Minulla menee hyvin! sain pulskahkon kottaraisenkin kuten saatoit jo huomatta”, haukkakynsi maukui ylpeän oloisena. Katsahdan tätä hymyillen ja hymähdän vähän.
”Huomasin kyllä ja se näyttää ihan maukaalta mutta en minä sitä itse söisi – tiedät kyllä miksi”, mauun hiljaisella mutta hivenen ilkikurisella äänellä ja heilutelen töpö häntääni edes takaisin hymyillen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

ELANDRA
Mesitähti: 5kp –

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 15kp –
Hiilihammas: 19kp –
Leimusilmä: 9kp –
= 43kp!

KOIVU
Ropinatassu: 83kp! –
Hilehuurre: 10kp –
Varjoliekki: 8kp –
= 101kp!

KÄÄRMIS
Korpikaste: 13kp –
Käärmekulta: 8kp –
Kääpätassu: 7kp –
= 28kp!

PYRY
Kastetassu: 7kp –

SAAGA
Perhopuro: 17kp –
Varpulaulu: 14kp –
Sädesäihke: 8kp –
Nopsaliekki: 11kp –
= 50kp!

Kirjoittaja: Käärmis

Olin istunut siinä paikallani ikuisuudelta tuntuvan ajan. Olin vain istunut ja istunut, enkä oikein edes ajatellut muuta kuin kaikkea sitä raivoa, jota tunsin maailmaa kohtaan. Kaikki vain tuntui olevan minua vastaan. Ensin pikkusisareni ja nyt Varpulaulu! Varpulaulun kuului olla rakas veljeni, mutta tuntui siltä, että hän ei enää halunnut olla kanssani. Olinko tehnyt jotain ilkeää hänelle tajuamattani?
Kynsin maata ja kuvittelin, kuinka hän vain tuijotti siellä rannalla tekemättä mitään. Niin kauan hän oli vain aina ollut kanssani vain, jos MINÄ häntä erikseen pyysin. Hän ei koskaan itse tullut kysymään kuulumisiani tai jakamaan saalista kanssani tai lähtemään partioon kanssani tai muutenkaan tekemään yhtikäs mitään!
Hengitin syvään. Katsoin taas taivaalle. Olisipa emo ollut vielä kanssani maan päällä. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki oli tuntunut muuttuneen. Olin ollut vähemmän isäni kanssa, oli pikkusisaruksia, joita vihasin sydämeni pohjasta asti ja veljeni ei tuntunut enää haluavan olla kanssani. Mutta emo ei olisi koskaan hylännyt minua; jos hän olisi vain jäänyt eloon. Elämä oli niin epäreilua…

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä tiesi Hilehuurteen olevan oikeassa. Hän oli tiennyt tuon asian, jonka kolli oli hänelle nyt ääneen lausunut, jo ties kuinka pitkään, mutta oli aktiivisesti pyrkinyt sivuuttamaan sen. Tästä ei ollut enää paluuta – hänen ja Lieskakajon kohtalot olivat kietoutuneet jo liian tiukasti yhteen, eikä niitä saisi irralleen kuin väkivalloin.
“Kiitos”, Leimusilmä naurahti lopulta käheästi. Hän veti keuhkonsa täyteen ja antoi ilman tulla ulos omaan tahtiinsa. “Minun tarvitsi kuulla tuo. Oikeasti. On aika lopettaa itsesäälissä rypeminen ja tehdä asialle jotakin.” Kaikki näytti nyt kirkkaammalta, ei pelkästään häntä ympäröivässä metsässä vaan myös hänen päänsä sisällään. Hän näki edessään polun, jota hänen oli määrä kulkea löytääkseen oman kohtalonsa.
“Sinun kannattaisi harkita parantajaksi ryhtymistä”, Leimusilmä maukui Hilehuurteelle pilke silmäkulmassaan. “Tai lemmentohtoriksi – veikkaanpa, että klaanissa olisi taidoillesi käyttöä. Minulla ainakin oli.”
Yrtit lojuivat yhä maassa niiden pudottua Leimusilmän suusta. Hän keräsi ne tassullaan yhteen kasaan ja kumartui noukkimaan ne varovasti suuhunsa. “Eiköhän viedä nämä varastolle. Sen jälkeen minun on aika käydä tärkeä keskustelu erään kissan kanssa.”

//Hilebile???

Kirjoittaja: Käärmis

Sädesäihkeen lepyttely sai minut rauhoittumaan. Siinä me sitten olimme kahden. Turkki kiinni turkissa ja haimme toisistamme lohtua hiljaa.

“Hei, Käärmekulta!” Sädesäihkeen nauku sai minut nostamaan päätäni. Tassuni oli alkanut jo parantua, mutta edelleen oloni oli ajoittain hieman heikko ja tassuuni särki.
“Hei! Toitko saalista, minulla on sudennälkä!” naukaisin naurahtaen kumppanilleni. Hän kehräsi ja otti esiin hiiren. Hymyilin iloisesti, kun hän laski sen eteeni.
“Tiedätkö, pääsetkö jo pian parantajan pesältä?” Sädesäihke kysyi minulta ja vilkaisi sitten tassuani, jota kyy oli silloin puraissut.
“En ole varma, mutta ei siinä varmaan enää kauaa kestä. Uskon, että pari päivää taitaa riittää ja olen sitten taas mukana partioissa”, naukaisin hyväntuulisesti. Katsoin kumppaniani rakastavasti jonkin aikaa ja sitten ryhdyin taas puhumaan.
“Toivon todella, että en joudu olemaan täällä enää kauaa. Minusta tuntuu, että kaikki kiinnostava menee ohitse! Haluan kuulla klaanien juoruja!” naurahdin ja toivoin, että Sädesäihke nappaisi hyväntuulisesta tunnelmasta kiinni. Halusin nauraa. En ollut nauranut hetkeen. Olin vain murehtinut, pelännyt, kärsinyt ja ollut allapäin. Olisi jo aikakin saada elämä taas raiteilleen. en halunnut enää ajatella niitä masentavia tai pelottavia asioita, jotka vaanivat mieltäni.

//Säde?