Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Pääsimme leiriin saakka partion kanssa mutta lähdimme miltei heti eri suuntiin Jänötassun kanssa. Hän meni isoveljensä ja isänsä seuraan ja minä taas menin Ahmatassun luokse.
“Hei, Perhotassu”, Ahmatassu naukaisi ja vilkuili nopeasti ympärilleen.
“Tule tänne minun pitää kertoa sinulle jotakin”, hän sanoi ja nyökkäsi paikkaa vieressään. Kummastelin hiukan mutta istahdin kuitenkin kollin viereen kuuntelemaan, mitä tällä oli sanottavaa.
“Haluan kertoa sinulle jotakin, joka on ollut mielessäni jo jonkin aikaa mut-” Ahmatassun lause keskeytyi leirin keskustasta kuuluvaan huutoon.
“Eloklaani kokoontukaamme klaanikokouksen pariin!” Mesitähti kajautti. Käänsin kuitenkin huomioni vielä hetkeksi Ahmatassuun.
“Ehditkö sanoa nopeasti?” kysyin mutta kolli pudisteli päätään. Hän varmasti halusi sanoa asiansa rauhassa. Ymmärsin hyvin. Nousin ylös ja Ahmatassu perässäni astelin muiden kissojen joukkoon. Pidin kissojen keskuudessa olemisesta mutta tiesin, että Ahmatassu ei mielellään tunkenut väkijoukkoihin, joten jäin tahallaan hänne kanssaan hieman kauemmas muista.
“Olemme kokoontuneet tänään todistamaan yhden nykyisen oppilaan uutta elämän vaihetta. Ahmatassu astu eteen”, Mesitähti lausui. Parhaan ystäväni nimen kuullessani hämmästyin hiukan, sillä olin odottanut ennemminkin Haukkatassun nimitysmenoja. Innostus kuitekin kihisi pian turkissani, kun näin Ahmatassun astelevan Litteäkivelle.
“Tähtiklaani, käännä katseesi tähän oppilaaseen, joka on ahkerasti opiskellut kaikki klaanin tavat auttaakseen muita niin hyvin kuin vain pystyy. Nyt kysynkin sinulta, Ahmatassu, lupaatko suojella klaaniasi ja sen kissoja jopa henkesi uhalla?” päällikön sanat kuulostivat niin mahtavilta. Miltei pompin innosta – en sentään Ahmatassu olisi ollut ihan nolona siellä edessä, jos olisi nähnyt minun pomppivan.
“Lupaan”, Ahmatassu kajautti itsevarmasti. Oi, miten upea hän oli! Niin rohkeaa!
“Siinä tapauksessa sinua kutsuttakoon tästä lähtien Ahmatahmaksi. Eloklaani kunnioittaa taitoasi keksiä ratkaisuja vaikeimpiinkin tilanteisiin”, Mesitähti lopetti seremonian ja tunsin kuinka kissat ympärilläni hymähtelivät myöntelevästi. Ahmatahmalla tuntui tosiaan olevan paljon ratkaisuja erilaisiin tilanteisiin. Olin iloinen, että Mesitähti mainisi juuri sen puolen ystävässäni.
“Ahmatahma! Ahmatahma! Ahmatahma!” me huusimme. Leiri raikasi parhaan ystäväni uutta soturinimeä enkä olisi voinut olla enempää innoissani. Kipitin heti Ahmatahman laskeuduttua Litteäkiveltä onnittelemaan tätä uudesta nimestä. Hän vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä itseensä. Olin todella todella todella iloinen hänen puolestaan.

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselen toisaalle korvat luimussa. Tähtimötaivas oli ollut todella ilkeä. En kyennyt katsomaan tätä. Minua pelotti. Pelkäsin naarasta, ties mitä hän voisi tehdä. Peräänyn hitaasti kauemmas.
”To-toki.. Jo-jos v-vain hal-haluat..”, vinkaisen silmät suurina ja pelokkaina. Käännyn ympäri ja kompuroin johonkin suuntaan kunnes lopulta käännyn parantajien pesän suuntaan ja katoan sisään pesään. Minun itse asiassa oli muutenkin jo pitänyt mennä pesään, aika oli rientänyt todella nopeasti.
”Ai tulithan sinä! Noniin, tulehan tänne niin harjoittellaan vähän”, leimusilmä ilmoitti. Kollin edessä oli kolme eri lehteä. Tassutan hitaasti mestarini vierelle ja istuudun. Kolli asetti eteeni isolehtisen ja laimean mutta selvästi kirpeän hajuisen lehden.
”Mikä tämä yrtti on?” leimusilmä tiedusteli hymyillen. Vilkaisen tätä nopeasti ennenkuin katsahdan taas lehteä.
”Olisikos… Hierakka?” mietin. Leimusilmä tuijotti minua lempeästi ja nyökkäsi.
”Mihin hierakkaa käytetään?” utelee mestarini.
”Eikös hierakan lehdet pureskella ja sitten ne hmm.. Ne painallaan haavaan tai haljenneisiin polkuanturoihin? Lehdet taidettiin myös voida levittää makuusijalle, jolloin yrtti vaikuttaa niiden päällä maatessa? Hierakkahan saattoi kirvellä avohaavoja eikö vain?” ehdotan. Leimusilmät tuijotti minua hetken ennenkuin nyökkäsi ylpeänä.
”Kyllä, entä mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?” leimusilmää kysyy vedetyään hierakan pois ja työnnetyään eteeni toisen kasvin, se näytti kukalta, lehdet olivat karvaisia ja kukat ovat sinisiä ja tähden muotoinen.
”Olisiko se-” aloitin mutta vaikenin sitten koska mielessäni pyöri monta kasvin nimeä jotka olisivat voineet olla se yrtti jonka leimusilmä oli näyttänyt. ”Öö reunuspietaryrttiä? Ei.. Se on rosmariini? Eikö vain? Ei ei ei se näytä yhtään siltä..”, ehdotan. Mielessäni pyöri kunnes lopulta päädyn siihen että yrtti on vesiminttua.
”Varmaan vesiminttua?” ehdotan. Leimusilmä hymyili mutta pudisti kuitenkin päätään.
”Ei Vienotassu se on purasruohoa, mutta ei se haittaa, muistatko mihin sitä käytetään?”, leimusilmä maukuu hymyillen. Tuijottelen yrttiä, purasruohoa siis.
*eikö purasruoho allenakin kuumetta? No oli miten oli niin ainakin se parantaa maidon laatua ja määrä..* mietin ennenkuin vastaan.
”Purasruoho taisi alentaa kuumetta eikö? Ja parantaa maidon laatua ja määrä?” Ehdotan hammasta purren.
”Oikein meni vienotassu! Entä tämä?” leimusilmä kehui ja työnsi viimeisen yrtin eteeni. Tuijotin sitä hetken ja yritin poimia mielessäni pyörivistä yrttien nimistä yhden. Tutkin vielä hetken korkeaa huiskamaista yrttiä kunnes päähäni putkahti että yrtti olisi korte; muita yrttejä mieleeni ei sitten enää ponahtanutkaan joten päätin sanoa että se oli korte; ikävä kyllä en muistanut mitä kortteella tehdään.
”Olisiko korte? Ja.. Ja sitä käytetään.. Liityykkö se jotenkin tulehduksen ehkäisyyn?” mauun.
”Oikein meni! Se on kortetta, ja kyllä se ehkäisee tulehdusta. Voit nyt mennä lepäämään jos haluat näytät jotenkin väsyneeltä, ja muutenkin olet harjoittellut jo tarpeeksi.” leimusilmä ilmoitti. Nyökkään ja tassutan maakualusilleni käpertyen torkkumaan.

Olin juuri syönnyt haukkatassun kanssa hiiren. Oli hiirenkorvan aika joten meillä ei enään ollut pulaa yrtteistä; ainakaan niin paljon kuin lehtikadon aikaan ei yrttejä voinut edelleenkään haaskata turhuuksiin. Olimme leimusilmän kanssa aamulla käyneet keräämässä vähän yrttejä mutta nyt minulla oli vapaata ja olin oitis mennyt haukkatassun luo kehräten onnesta. Ja olimme sitten syöneet yhdessä hiirtä. Nyt kun se oli syöty vaihdoimme kuulumisia.

Kirjoittaja: Käärmis

Kerkesimme jutustella enää hetken, kunnes täytyi jo mennä omiin puuhiin. Varpulaulu palasi siis takaisin parantajan pesälle vielä, Kuusihäntä lähti sotureiden pesälle ja minä lähdin itse metsälle partion mukana

Aikaa oli kulunut rutkasti. Tuntui siltä, että minun ja veljeni nimityksestä oli vain pari auringonnousua, mutta hiirenkorvakin oli jo kerennyt tulla. Sen lämpimänä paistava aurinko lämmitteli turkkiani heti, kun astuin ulos sotureiden pesästä. Kehräsin hiljaa itsekseni ja suljin silmäni.
“Hei, väistäpäs vähän! Viet kaiken tilan ja täältä ei pääse ulos!” Tähtimötaivas takanani ärähti ärtyneenä. Käännyin mulkaisemaan anaarsta, mutta väistin sitten sanaakaan sanomatta syrjemmälle.
Katsellessani hieman ympärilleni, huomasin leirissä leikkimässä typerät pikkusisarukseni Kuusikkopennun sekä Mustikkapennun. Siristin silmiäni ja luimistin korvani päätäni vasten. Vihasin heitä niin kovasti niin kamalan kovasti. He olivat vieneet minulta jotain niin tärkeää, eivätkä koskaan saisi anteeksi asiasta!
Kääntäessäni vihaisesti katsettani, joku tuli ulos pesästä. Se oli hieman minulle tutumpi kissa tällä kertaa. Kyseessä olikin siis Kortetuike. Silmissäni kimmelsi, kun muistin miten ihanan kohteliaasti hän antoi minulle ansaitsemaani huomiota. Hän ei puhunut päälleni tai yrittänyt viedä puheenvuoroani. Hän oli suoraansanottuna yksi ainoista Eloklaanin kissoista, joista aidosti pidin.
“Hyvää huomenta, Kortetuike!” tervehdin kollia iloisesti ajaen kauempana leikkivät pikkusisareni mielestäni. Kolli käänsi katseensa minuun ja tassutti sitten vierelleni.
“Hyvät huomenet, Korpikaste!” hän tervehti takaisin. En kerennyt edes vastata hänelle, kun kilpikonnakuvioinen turkki vilahti silmäkulmassani. Varpulaulu olikin jo siis hereillä.
“Varpulaulu! Tule tänne! Voitaisiin tehdä jotain yhdessä!” naukaisin innoissani kuin pentu. Veljeni näytti ehkä hieman vaivaantuneelta, kun osa kissoista katsoi minua ja häntä, kun olin sillä tavoin huudellut, mutta tuli silti minun ja Kortetuikkeen luokse.
“Tehdään jotain! Mitä haluatte tehdä?” kysyin ja katsoin kahta kollia odottavaisesti.

//Varpu tai Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Tassutin tuuli turkkiani pörröttäen metsän halki. Oli ihanaa, että oli viimein Hiirenkorva. Kylmät ja lumiset päivät olivat jo historiaa ja lämpö alkoi olla ainoa huolenaihe. Jos olisi liian kuuma, vesi alkaisi kuihtua ja metsäpalo voisi olla sillä hetkellä suurin ongelmamme.
Ylitin joen ja lähdin kulkemaan lopun metsän halki nummelle asti. Siellä tuulta oli enemmän. Se puhalsi kovaa viilentäen lämpöisessä päivässä mukavasti.
Kuljin joen viertä ja pian näin Ahmatassun mestarineen siellä. He olivat ilmeisesti uintiharjoituksissa. Tervehdin heitä ohimennessäni nopeasti ja jatkoin matkaani reippaasti. Minulla ei ollut päämäärää, mutta halusin kuitenkin mennä jonnekin. Olin vain halunnut ulos leiristä, jotta pääsisin haukkaamaan hieman happea.
Pysähdyin vähän matkan päähän joen rantaan. Katselin siitä omaa heijastustani. Mielessäni pyöri niin monet asiat. Jotenkin mitä enemmän aikaa kului, sitä sekavammilta ajatukseni tuntuivat. Vaikka olikin jo hiirenkorvakin, mieleni ei tuntunut saavan rauhaansa. Emoni pennut olivat jo varmasti syntyneet. Mitäköhän heille mahtoi kuulua?
Kun katsoin veden pintaa, kuvani alkoi yhtäkkiä vääristyä ja silmissäni kuvajaiseni muuttui emokseni. Hänen kasvoillaan oli veri ja kamala virne, joka tuntui nostavan niskakarvani pystyyn.
Pudistelin päätäni kauhuissani ja epäuskoisena, ja astuin taaemmas sydän rinnassa pamppaillen.
Kun viimein uskaltauduin katsomaan veteen uudestaan, näky emostani oli poissa. Olin vain nähnyt harhoja. Syytin asiasta jatkuvaa stressiä, se häiritsi ajattelemista.
Pudistellen taas päätäni, lähdin pois joen rannasta ja lähdin tassuttamaan takaisin kohti metsää. Tassutin nyt hieman eri reittiä vältellen joen lähellä kulkemista.
Tassuttaessani eteenpäin kuulin ääntä pensaikosta ja pian sieltä pinkaisi myyrä kovaa vauhtia. Se oli menossa ohitseni, mutta loikkasin nopeasti sen päälle ja tapoin sen siistillä tappopuraisulla. Jätin myyrän maahan ja nuoleskellen huuliani katselin ympärilleni. Se olisi varmasti jonkun toisen saalis, joka oli vain meinannut päästä karkuun.
Pian arvausteni mukaisesti pensaista tuli haukkatassu hengästyneenä. Hänen katseensa kiinnittyi heti kuolleeseen myyrään tassujeni juuressa ja hän näytti ehkä hieman nolostuvan.
“Tämä taisi päästä sinulta karkuun? Jos pidetään tämä meidän keskeisenä, voit sanoa, että nappasit sen itse. Olihan se sinun, vaikka se meinasikin päästä karkuun”, naukaisin viekkaasti oppilaalle. Hän katsoi minuun hyväntuulisena.
“En aio valehdella, jos kysytään sainko sen itse, mutta ei minun tarvitse erikseen sanoa, että se pääsi karkuun ja sinä tapoit sen minulle”, nuori naaras naukaisi ja hymyili minulle leveästi. Nyökkäsin ja työnsin etutassullani myyrää lähemmäs oppilasta. Hän otti sen suuhunsa ja räpäytti minulle vielä kerran kiitollisesti silmiään, ennen kuin katosi taas pensaiden ja puiden sekaan.
Lähdin taas jatkamaan kulkuani. Tassutin vain vailla päämäärää ja yritin tyhjentää mieleni kaikista ajatuksista. En halunnut muistuttaa enää itseäni kaikista huolenaiheistani. Halusin olla huoleton. Niin kuin pentuna. Tai en ollut pentunakaan ollut mitenkään erityisen huoleton ollut, mutta oli minulla ollut vähän vähemmän huolehdittavaa kuitenkin. Nyt minulla oli jatkuva huoli siitä, että emoni saattaisi milloin vain hyökätä uudelleen tai, että hän satuttaisi sisaruksiani, joita en edes tuntenut. Jotenkin tunsin sanoinkuvaamatonta vahvaa yhteyttä heihin – tai häneen, jos pentuja olikin vain yksi – ja halusin olla siellä auttamassa, koska tiesin miten kauhea kissa emoni saattoi olla.
Kaikki ajatukseni katosivat, kun kompastuin juureen ja mätkähdin maahan kuonolleni. Nousin pystyyn hitaasti hieroen kuonoani etutassullani. Silmiini kihosi kyyneleet, kun kuonoani kirveli niin kovasti.
Kun vedin etutassuni kuonoltani, huomasin sen olevan aivan veressä. Aluksi järkytyin ja katsoin verta tassullani kauhuissani, mutta sitten tajusi vähitellen mistä olinin kyse. Nenästäni tuli vain verta. Lähdin siis kohti jokea taas. Miten muutenkaan olisin asiaa hoitanut. Ei minulla ollut syytä lähteä leiriinkään häiriköimään parantajia täysin turhaan.
Kun pääsin joen rannalle, menin makuulle vähän matkan päähän joen törmälle. En halunnut pudota viileään veteen, mutta halusin olla sotkematta koko metsää verelläni.
Hetken päästä verenvuoto tyrehtyi ja pääsin jatkamaan taas kävelyäni, jolla ei ollut päämäärää. Tassutin vain eteenpäin tietämättä mihin mennä tai miksi.
“Käärmekulta!” jonkun huuto keskeytti minut. Käännyin ja huomasin kumppanini Sädesäihkeen.
“Hei, Sädesäihke”, naukaisin iloisesti.
“Sinun täytyy palata leiriin. En halua, että sinulle käy jotain pahaa, ja olet varmasti uupunut, kun olet ollut ulkona niin kauan”, kolli naukui. Huokaisin ja nyökkäsin sitten.
“Selvä, mennään sitten.”

Kirjoittaja: Saaga

Sydämeni pysähtyi hetkeksi, kun sisäistin Rontin kysymyksen. Päätin kuitenkin koittaa vastata nuorelle kollille. Puuskahdin ennen kuin aloitin tuskastellen pääni sisällä, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta.
“No siis. Minä olin itse mukana sodassa – Eloklaanin puolella. Ta-tapasin silloin joitain kuolonklaanilaisia… noh taistelun merkeissä mutta kuitenkin. He eivät ole kilteintä sorttia. Ainakaan kaikki”, lausahdin pohtiessani kertoisinko emostani ja sisaruksistani. Rontti nyökytteli. Hän vaikutti kiinnostuneelta aiheesta. Kun olin päässyt jo tähän asti ja ruskea raidallinen kuuntelijani vaikutti haluavan tietää lisää, olisi hieman tylsää olla kertomatta emostani ja muusta perheestäni Kuolonklaanissa.
“Ja tuota. Minun emoni on… tai siis oli kuolonklaanilainen. Tosiaan nykyään hän nukkuu ikuista unta jossain rajan tuolla puolen”, kerroin ja tunsin surun aallon pyyhkäisevän ylitseni. Olisikohan elämäni hurjankin erilaista, jos olisin mennyt emon mukaan enkä päättänyt jäädä isän luo? Varmasti. En jäänyt miettimään elämänvalintojani sen enempää, sillä olimme jo aika lähellä rajaa ja, jos Rontti aikoi sanoa jotain niin hänen oli tehtävä se nyt. Aikoisin kuunnella kollin sanoja, sillä tällä oli varmasti jotain sanottavaa vaikka ujo olikin.
//Rontti?

Kirjoittaja: Koivu

Hiirenkorvan mukana takaisin metsään palanneiden lintujen laulu hyväili Varjoliekin korvia hänen tuntiessaan pehmoisen sammalen tassujensa alla. Vaaleaturkkinen, raidallinen kolli asteli rakkaan kumppaninsa kyljessä heidän tavanomaista metsäreittiään. Varjoliekki vilkaisi Sadeturkkia, joka tähyili ylös puiden latvoihin. Harmaa naaras käänsi kauniin, sinisen katseensa kolliin. Varjoliekki ei olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että Sadeturkki oli siinä. Että hän sai jälleen käydä pitkillä kävelyillä tämän kanssa, auringonvalon kosketellessa heidän turkkejaan puiden lomasta.
Siitä oli kohta kuu, kun Leimusilmä vihdoin oli päästänyt Varjoliekin pois sairasvuoteelta takaisin tavanomaisiin soturin tehtäviinsä. Oikeastaan parantaja oli pikemminkin häätänyt Varjoliekin sieltä pois. Valkomusta kolli oli todennut, että Varjoliekki olisi täydessä kunnossa muutamien partiointien jälkeen, sillä jalka oli tarvinnut enää lihaksen vahvistusta. Ja parantaja oli ollut oikeassa. Kermanvärinen soturi oli kuitenkin tarvinnut ennen kaikkea henkistä parantumista alakuloisuuteensa, mikä oli sekin parantunut kuin ihmeen kaupalla hänen päästyään jälleen osallistumaan partioihin. Varjoliekki oli oppinut paljon itsestään Kortetuikkeen viisaiden sanojen ansiosta. Mesitähden poika oli tukenut häntä auliisti kuntoutuksen aikana, ja Varjoliekki pohti, oliko sittenkin ollut sairasvuoteella täysin muusta syystä kuin jalan murtumisesta.
Tovin päästä, kollin havahtuessa mietteistään, hän alkoi kuulla veden solinaa. Sadeturkki kiihdytti tahtiaan; kolli epäili naaraan huomanneen ensimmäiset joen ympäristöön puhjenneet kukat.
”Katso, Varjoliekki! Eikö olekin kaunista?” Sadeturkki maukui ja hipaisi pientä kukkasta etutassullaan.
Varjoliekki kurottautui puskemaan kumppaniaan.
”Todella kaunista. Etenkin, kun sinä olet siinä”, kermanvärinen kolli kehräsi.
Kun heidän matkansa jatkui joen vartta pitkin, Varjoliekin mieleen muistui, miten Kortetuike oli kuvaillut jokaisen vuodenajan kauneutta. Se, että Kortetuike löysi jokaisesta vuodenajasta jotain kaunista sai Varjoliekin pohtimaan asioita. Kolli mietti, mahtaisiko hän itse koskaan päästä niin positiiviseen mielenmaisemaan. Juuri samankaltainen positiivisuus, joka Kortetuikkeesta huokui oli se, mitä Varjoliekki rakasti Sadeturkissa eniten sekä se, mitä Varjoliekki ihaili Mesitähdessä niin valtavasti. Hän oli oppinut näiltä kissoilta paljon elämästä, ja hän pitäisi huolen, että Kastetassu ja Ropinatassu oppisivat häneltä kaiken sen saman ja enemmänkin. Kolli päätti pitävänsä myös huolen, ettei hänen taipumuksensa pessimistisyyteen tarttuisi kummallekaan hänen tyttäristään.

Kirjoittaja: Käärmis

Perhotassu kertoi, että hänen nimityksensä olisi minähetkenä hyvänsä. Se ilahdutti Jänötassua. Oli hienoa, että hänen ystävänsä saisi soturinimensä ja kaiken sen ansaitsemansa kunnian, mutta jostain syystä naaras kuitenkin vaikutti alakuloiselta.
“Sinusta tulee hieno soturi. Tulen hurraamaan nimeäsi kaikista kissoista koviten, lupaan sen”, kolli naukui ystävälleen ja painautui entistä paremmin tätä vasten. Hän huomasi heidän kuitenkin jo saapuneen leirille. Mesitähti ja Hiilihammas olivat jo menneet sisään leiriin, nyt he olivat siis kahden.
“Haluatko kenties jakaa saalista kanssani?” Jänötassu ehdotti. Perhotassu nyökkäsi hieman vaisusti ja Jänötassu yritti muistaa oliko hänellä jotain lempiriistaa.
“Jos muistini ei petä minua, pidit kaikesta, mutta linnut eivät olleet suosikkiasi, koska höyhenet tykkäävät tulla tielle”, kolli naukui. “Voisimmeko ehkä maistaa kalaa? Minä en ole oikein kerennyt vielä päästä maistamaan sitä, mutta olen kuullut, että se on hyvää!”
“Toki”, Perhotassu vastasi hiljaa, mutta jo hieman hymyillen.
“Se on sitten selvä! Ei kun vain maistamaan kalaa!” Jänötassu naukaisi innokkaasti. Hänelle tuli pentuajat mieleen. Innokkuus kaikkeen uuteen ja se halu kokeilla kaikkea uutta.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökyttelin kiivaasti ja yritin räpytellä kyyneleet silmistäni. En tiennyt itkettikö minua ilosta, surusta, jännityksen vapautumisesta tai jostain muusta syystä mutta itketti kuitenkin enkä halunnut Jänötassun näkevän.
“Se on varmaan järkevintä. Tai siis… haluamme molemmat sotureiksi ennen kuin aloitamme mitään suhdetta ja…”, änkytin. Toivoin, että Jänötassu tajuaisi mitä tarkoitin.
“Hiilihammas on sanonut, että minusta voi tulla soturi minä hetkenä hyvänsä. Nimitykseni riippuu varmaan vain uintisuorituksesta”, nau’uin heikosti änkyttäen kuitenkin vähemmän. Jänötassun silmät suurenivat.
“Todellako? Sehän on mahtavaa!” nuorempi oppilas hihkaisi. Hän vaikutti todella iloiselta puolestani. Muistin sen pyörryttävän todella ylivoimaisen ahdistavan tunteen, jonka olin tuntenut oppilas nimityksissäni. Sydämeni tuntui yhtäkkiä raskaalta. Kaipasin edelleen vanhempiani suuresti vaikka olinkin päässyt sen kaikista kivuliaimman vaiheen ohi. Saatoin kiittää siitä Tähtiklaania, sillä se suojeli minua ja oli alkanut auttaa minua kipuni kanssa oikein todenteolla jo aikaa sitten. Nyt minulla oli kuitenkin nimityksessäni Ahmatassu, Jänötassu, Hiilihammas ja muitakin kissoja ympärilläni. Olin heistä kaikista aivan älyttömän kiitollinen, sillä en tiedä missä olisin ilman heitä kaikkia. Muutenkin koko klaanini oli ollut tukenani koko elämäni.
//Jänö?

Kirjoittaja: Käärmis

Jänötassu yllättyi, kun Perhotassu myönsi olevansa ihastunut häneen. Kollin sydän tuntui jättävän lyönnin välistä vain silkan yllätyksen ja epäuskon takia. Hän katsoi Perhotassua ja alkoi kehrätä.
“Voi, Perhotassu. Sinä sitten osaat yllättää minut aina. Minäkin taidan pitää sinusta. Sanoisin, etten ole aivan saanut tunteitani vielä kiinni ja yhteinen tulevaisuutemme on edessä kyllä vielä, mutta voimme varmasti vielä pysyä vain ystävinä, kunnes olemme molemmat vanhempia?” Jänötassu kysyi ja laski häntänsä Perhotassun selälle. Hän todella toivoi, että naaras ei ollut nyt saanut asiasta väärää kuvaa ja ymmärtäisi, että Jänötassu ei halunnut vain ottaa vielä liian suuria harppauksia. Hän halusi edetä mukavan hitaasti asioissa, mutta oli hyvä, jos Perhotassu sai nyt asian sydämeltään.
“Olemme kuitenkin vielä vain oppilaita, mutta rakastaisin kyllä vielä joku päivä ehkä hankkia perheen kanssasi tai vain elää yhdessä aikamme loppuun asti”, nuori kollioppilas naukui. Perhotassu nyökkäsi.
Jänötassu huomasi heidän lähestyvän leiriä. Hän hymyili hieman. Tulisiko hänen tilevaisuutensa Perhotassun kanssa olemaan samanlainen kuin Sädesäihkeen ja Käärmekullan? Tai aurinkoroihun ja Sypressikuiskeen? Tai ehkä jotain aivan omalaatuista. Tulisiko hän kasvattamaan pentuja yhdessä tämän kauniin naaraan kanssa? Ehkä.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

Jänötassun turkki turkissani tuntui hieman epämukavalta mutta samalla se oli tunne, jota rakastin eniten tässä koko maailmassa. Kun Jänötassu alkoi puhua tulevaisuudestamme, sydämeni alkoi hakkaamaan kovempaa ja kovempaa. Henkeni tarttui kurkkuun jumiin ja tuntui, että sekoaisin. Tiesin hyvin, mitä oli meneillään. Olin ihastunut Jänötassuun, olin ollut ihastunut häneen jo jonkin aikaa mutta tämä tilaisuus oli paras ikinä kertoa hänelle tunteistani. Olimme aika hyvällä etäisyydellä mestareistamme, joten päätin kokeilla onneani.
“Toivon niin”, vastasin ja vilkaisin käpäliäni. Sydämeni löi ihan älyttömän kovaa ja minun teki mieli käydä maahan maaten ja yrittää saada se rauhoittumaan.
“Tiedätkö, Jänötassu, olet tosi ihana kissa”, aloitin ja naurahdin perään, kun tajusin kuinka pahalta lauseeni varmaan kuulosti. Aivan kuin olisin suunnittelemassa, että lähtisin johonkin. En minä nyt sellaista, yritin vain tunnustaa tunteitani. Yritykseksi sitä nimenomaan pystyi kutsumaan ainakin tällä hetkellä. Minua jännitti.
“Olen ihastunut sinuun”, naukaisin nopeasti ja katsoin pois päin Jänötassusta. Sydämeni löi vielä kovempaa kuin aikaisemmin. Huhhuh… miksi minua jännitti näin? Sitten, kun saisin Jänötassusta reaktion irti jännitys varmaan laantuisi.
//Jänö?

Kirjoittaja: Käärmis

Kun he lähtivät palaamaan kohti leiriä, Jänötassu painautui Perhotassua vasten yrittäen pörhistellä märkää turkkiaan. Hänen kosteat karvansa sekoittuivat vanhemman naaraan turkkiin. Jänötassu kehräsi hieman ja hymyili itsekseen.
“Elämä on hienoa”, hän naukaisi ja katsoi kauas tyhjyyteen. Hänellä oli outo tunne. Sellainen tunne, että kaikki tulisi vielä muuttumaan, mutta ei kuitenkaan. Hän vain hengitti syvään.
“Mitä mietit?” Perhotassu kysyi. Jänötassu käänsi katseensa naaraaseen. Hän hymyili tälle iloisesti ja räpäytti kiintyneesti silmiään.
“En mitään ihmeellistä. Tulevaa vain”, hän vastais ja jatkoi sitten vielä hiljempaa: “luuletko meidän olevan tulevaisuudessa yhtä läheisiä kuin nyt? Tai luuletko, että vietämme yhtä paljon aikaa yhdessä?”
Jänötassu tuntui vaivautuvan hieman omasta kysymyksestään ja käänsi päänsä. Hän toivoi niin kovasti, että he olisivat yhdessä elämän loppuun asti. Hänen sydämensä tykytti erityisen kovaa ja se sai hänet hermostumaan hieman. Oliko hänellä kenties jotain tunteita ystäväänsä kohtaan? Eihän se voinut olla. He olivat vain ystäviä ja heidän ystävämielinen suhteensa oli täydellinen sellaisenaan.
Jänötassu otti hieman etäisyyttä Perhotassuun ja kääntyi katsomaan tätä. Hän katsoi hyvän tovin, kunnes painautui taas tämän vierelle. Oli hänen tuntemuksensa mitä tahansa, se ei haitannut häntä ja toivottavasti ei Perhotassukaan. Heidän ystävyytensä oli kollille niin kovin tärkeää.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

Kokeilin itsekin varovasti uimista. Otin tosissani sen, että aliarvioisin itseni mieluummin kuin yliarvioisin ja lopetin miltei heti, sillä olin aika kylmissäni. Koikkelehdin kuivalle maalle ja ravistelin turkkini kuivaksi. Käännähdin katsomaan Jänötassua, joka uiskenteli Mesitähden valvovan silmän alla. Hiilihammas tassutti myös rantaan ja pukkasi minua lapaan.
“Hyvin meni”, kolli kehui minua. Hymy levisi taas naamalleni.
“Kiitos. Vesi on aika hyistä”, sanoin ja katsahdin tassujani.
“Ymmärrän. Etenemme uintiharjoituksissa ihan sinun vauhtiasi. En pakota sinua uimaan vielä seuraavissakaan harjoituksissa, jos et halua”, soturi naukui ja katsahti Mesitähteä ja Jänötassua.
“Olisikohan aika lopettaa ettei Jänötassulle tule liian kylmä?” Hiilihammas ehdotti ja Mesitähti nyökkäsi hyväksyvästi. Hän odotti, että Jänötassu pääsi rannalle ennen kuin seurasi itse perästä.
“Kehuinkin jo Perhotassua mutta sinullakin meni oikein hyvin, Jänötassu”, minun mestarini naukui. Jänötassunkin mestari nyökkäsi.
“Olen samaa mieltä. Nämä harjoitukset onnistuivat oikein mallikkaasti kummaltakin, eiköhän kuitenkin palata leiriin”, päällikkö naukaisi ja otti Hiilihampaan kanssa johdon. Lähdimme Jänötassun kanssa kylki kyljen seuraamaan mestareitamme leiriin.
//Jänö?

Kirjoittaja: Käärmis

Kolli kuunteli, kun hänen ystävänsä selitti, että Ahmatassu oli pitänyt häneen etäisyyttä sen jälkeen ja oletti, että syynä voisi olla se, että hänen joukkueensa ei ollut voittanut. Jänötassua mietitytti mikä toista kollioppilasta saattoi niin vaivata. Perhotassuhan oli aivan mahtava!
Kun he pääsivät viimein perille, oppilaat aloittivat kahlailemalla ja totuttelemalla veteen. Se ei ollut Jänötassulle ongelma. Hän nautti siitä, että sai tuntea viileän virran turkillaan, vaikka osin häntä hermostutti ystävänsä puolesta. Hän pelkäsi, että Perhotassu liukastuisi liukkailla kivillä, joita joen pohjalla oli ja jäisi jotenkin jumiin pohjaan.
Pian kuitenkin oppilaat ohjeistettiin jo rantaan päin ja sitten Mesitähti, joka oli laskeutunut veteen heidän kanssaan alkoi ohjeistaa heille uintia. Hän kertoi heille yhdessä Hiilihampaan kanssa mitä kannatti ja mitä ei kannattanut tehdä. Esimerkiksi ei saanut koskaan yliarvioida omaa uintitaitoaan. Mielellään kannatti aian aliarvioida itsensä kaiken varalle.
Kun mestarit olivat selittäneet kaikki perusasiat, saivat Jänötassu ja Perhotassu kokeilla sitä itse. Jänötassu meni hieman syvemmälle veteen ja nosti varovasti tassunsa niin, että kellui kauhoen vettä tassuillaan. Hän ei aluksi liikkunut mihinkään ja meinasi vain upota saman tien, mutta pienellä Mesitähden avustuksella hän alkoi saada uimisesta otteen. Ei hän ollut siinä mitenkään erityisen hyvä, mutta ainakin onnistui.
“Tämähän on hauskaa!” harmaanruskea kolli naurahti Perhotassulleen meripihkansilmät kimaltaen kauhoessaan naaraan ohitse.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

“Minusta se oli kyllä hieno kokemus”, nau’uin silmät edelleen kimmeltäen iloisesti. Nyt, kun sain muuta ajateltavaa minua ei jännittänyt enää niin kovin.
“Ahmatassu on pitänyt hieman etäisyyttä minuun. Hän vaikuttaa katkeralta, ettei heidän joukkueensa voitanut mutta en tiedä miten se minun vikani on, sillä emme mekään voittaneet”, sanoin hieman alakuloisesti. Jänötassu kohautti lapojaan.
“Niinpä. Ei se sinun vikasi ole. Huoli pois ja pidetään kivaa uintiharjoituksissa, joohan?” hän naukui ja katsoi minuun veikeä virne kasvoillaan. Nyökkäsin hymyn puhjetessa taas naamalleni. Pääsimme rantaan saakka kuuntelemaan Mesitähden selostusta, siitä ettemme saisi mennä liian pitkälle veteen vaan tällä kertaa riittäisi ihan vain se, että kahlaisimme ja totuttelisimme liikkumaan vedessä. Jännitykseni laukesi heti, kun kosketin vettä etukäpälilläni. Se tuntui viileähköltä muttei liian kylmältä ja en edes vältämättä joutuisi uimaan tänään vaan kahlailu taitaisi riittää. Jänötassu meni edeltä ja katseli välillä taakseen virnuillen hassusti, kun vesi lähestyi hänen vatsaansa. Naurahdin ja seurasin perästä mutta nauru hyytyi pian, kun kylmää vettä oli jo lapoihin saakka.
“Tulkaapa hieman takaisin päin”, Hiilihammas kehotti. Hän oli itsekin kahlannut veteen mutta siinä missä minulla olisi ollut vettä vatsaan asti se riitti juuri hieman yli puoleen väliin hänen tassujaan. Peruutin taaksepäin niin, että vettä oli kylkiini ja jatkoin kahlailua.
//Jänö?

Kirjoittaja: Käärmis

Aikaa oli kulunut ja hiirenkorva oli saapunut. Jänötassulla oli päällimmäisenä mielessään hiirenkorvan harjoitukset. Se oli ollut nuoren kollin mielestä mainio kokemus. Vaikka hän ei ollutkaan ollut voittajajoukkueessa, hän oli päässyt tuntemaan sen onnen ja innon, joka toisia vastaan suoriutumisessa tuli.
Jänötassu palasi taas ajauksissaan nykyhetkeen. Hän oli matkalla uintiharjoituksiin Perhotassun kanssa. He olivat saaneet mestarinsa suostumaan pitämään harjoitukset yhdessä, vaikka yhtä hyvin Jänötassu olisi voinut olla Säihketassun kanssa ja Perhotassu Ahmatassun kanssa.
Kolli katsoi nättiin naaraaseen, joka kulki hänen vierellään ja yritti pitää huolen siitä, että häntä ei turhaan jännittäisi. Vaikkei hänkään ollut vielä käynyt kertaakaan uintiharjoituksissa aikaisemmin, häntä ei huolettanut lainkaan. Heillä oli kuitenkin kaksi vanhempaa ja kokeneempaa kissaa, jotka olivat varmasti hyviä uimareita.
“Mitä mieltä olit hiirenkorvan harjoituksista?” harmaanruskea kolli kysyi ystävältään, koska matkaa oli vielä jonkin verran. “Minusta se oli ainakin mukavaa. Etenkin kun saimme olla kilpailemassa yhdessä samassa joukkueessa”, hän sanoi vielä silmät kimaltaen.
Jänötassulla oli ollut samassa joukkueessa hänen kanssaan Perhotassu, Loimutassu ja Kastetassu. Loimutassu oli tuntunut koko ajan yrittävän näyttää osaavansa paremmin kuin edes oma joukkueensa, mutta oli hän kuitenkin jotenkuten osannut tehdä yhteistyötä toisten kanssa.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

“Tottahan toki voimme auttaa!” nau’uin iloisesti ja lähdin astelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Jänötassun silmät kirkastuivat ja hän tassutti perääni. Pidin klaaninvanhempien auttelemisesta. Koin itseni hyödylliseksi ja saatoin hyvällä tuurilla kuulla tarinan tai pari hommia paiskiessani. Annoin Jänötassun mennä edeltä pesään ja pujahdin sinne sitten hänen perästään.

Aikaa oli kulunut ihan mukavasti. Tallustelimme Jänötassun kanssa vierekkäin kohti jokea Hiilihammas ja Mesitähti kintereillämme. Minua jännitti hiukan, sillä edessä oli tämän hiirenkorvan ensimmäiset uintiharjoitukset. Kaiken lisäksi meidän mukanamme oli itse Eloklaanin päällikkö, Mesitähti, sillä hän oli Jänötassun mestari.
“Jännittääkö sinua?” Jänötassu kysyi yllättäen minut. Turkkini alla kihelmöi ja yhtäkkiä minulle tuli kova kiire veteen viilentämään itseäni, sillä minulle tuli kauhean kuuma.
“Ehkä hiukan”, kähähdin hieman nolona mutta koitin silti hymyillä. Jänötassu katsoi minua myötätuntoisesti ja nyökäytti päätään.
“Hyvin se menee”, hän naukui. En tiennyt, mikä Jänötassu oli sanomaan, sillä hänkään ei ollut ikinä käynyt uintiharjoituksissa. Toisaalta ehkä hän oli luonnonlahjakkuus ja tiesi sen itsekin.
//Jänö?

Kirjoittaja: Elandra

Kävelin kaikessa rauhassa partion perällä kohti sekametsää. Nuori oppilaani, Jänötassu kulki vierelläni ja tarkkaili ympäristöään. Olin saanut kollikissan oppilaakseni joitain kuita sitten, ja siitä saakka rauhalliset päiväni olivat olleet vain historiaa. Ei ollut enää rauhallisia ja pitkiä aamuja, sillä usein Jänötassun harjoitukset olivat varsin aamupainoitteisia.
Nautin kuitenkin siitä, että sain taas kouluttaa nuorta kissaa Eloklaanin soturiksi. Uskoin, että Jänötassusta kasvaisi erinomainen soturi Eloklaanille. Kolli oli nyt jo osoittanut olevansa uskollinen ja taitava harjoittelija.
Pian nummimaisema muuttui metsäksi, kun saavutimme viimein sekametsän. Kukaan ei puhunut mitään, mutta tällä kertaa se sopi minulle. Nautin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja siitä, että sain vain ihastella Eloklaanin reviirin kauniita maisemia. Rakastin klaaniani yli kaiken. Uskoin, että kissojen puhumattomuus johtui osittain Pohjaharhasta, jonka Korppisiipi oli valinnut partion johtoon. Tunnetusti valkea kolli ei pitänyt siitä, että partion aikana höpöteltiin niitä näitä. Minua puhuminen partion aikana ei haitannut, mutta halusin kunnioittaa velipuoleni toivetta, enkä rikkonut hiljaisuutta.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Pohjarharha pujahti partion johdolla piikkihernetunneliin ja johdatti meidät leiriin. Annoin Jänötassun mennä edellä, joten saavuin leiriin partion jäsenistä viimeisenä. Aukiolla kohtasin oppilaani katseen.
”Ota jotakin syötävää ja lepää sitten vähän. Lähdemme auringonlaskun aikaan uintiharjoituksiin”, totesin rauhallisella äänellä kollikissalle. Jänötassu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Hän lähti välittömästi kohti tuoresaaliskasaa hakeakseen itselleen vatsan täytettä.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

“Ei se mitään. Totut vielä metsän ääniin olen varma”, naukaisin rohkaisevasti. En ollut koskaan itse ollut noin säikky mutta olihan klaanissa ja sen arjessa paljon asioita, joihin minunkin oli täytynyt tottua. Palasin hetkeksi siinä kävellessämme aikaan, jolloin olin ollut yhtä pihalla kaikesta kuin vieressäni tallustava Rontti nyt. Muistin vielä elävästi kuinka olin ihaillut muita kissoja ja etenkin Syreenisumua, joka oli silloin vielä ollut -tassu minun kanssani. Suustani pääsi pitkä huokaus ajatellessani naarasta.
“Onko kaikki hyvin, Nopsaliekki?” Rontin varovainen ääni herätti minut ajatuksistani.
“Kyllä, on. Anteeksi, vaivuin vain ajatuksiini”, nau’uin ja koitin parhaani mukaan pitää ajatukseni erossa kauniista Syreenisumusta. Se oli hankalaa mutta pystyin siihen joten kuten.
“Lienemme kai menossa kohti Kuolonklaanin rajaa. Oletko käynyt siellä aikaisemmin?” kysyin vaikka kysymys saattoi olla hieman tyhmä. Rontti oli kuitenkin ollut Eloklaanissa jo jonkin aikaa. Kai hän oli nyt Kuolonklaanin vastaisella rajalla käynyt, miksei olisi? Raja herätti minussa aina jotain sekavia tunteita, joita en oikein osannut erottaa toisistaan saatika nimetä. Olin rajalla aina lähempänä emoa, mikä tuntui… no oudolta. Tiesin kyllä, että emo oli kuollut, mutta en oikein halunnut tunnustaa sitä tapahtuneeksi. Tiesin myös varsin hyvin, että hän oli saanut uusia pentuja jonkun uuden kollin kanssa isän jättämisen jälkeen ja sitäkään en mielellään olisi halunnut tietää. Vaikka en tiennyt mitään Rosmariinikynnestä ja Kamomillapyörteestä noin kissoina, tunsin heitä kohtaan jotain outoa kateutta mutta samaan aikaan vihaa.
//Rontti?

Kirjoittaja: Saaga

Kohautin lapojani nuoremmalle kollille. Tarkkailin hetken hänen kehonkieltään. Rontti vaikutti hiukan hermostuneelle. Voi toista.
“Minulle menee oikein hyvin kiitos”, naukaisin ja katsahdin tassujani. Ruskea turkkinen toverini oli Eloklaanissa vain vierailulla, mikä sai minut palaamaan ajassa menneeseen ja siihen aikaan, kun itse päätin liittyä Eloklaaniin. Kaikki oli tuntunut niin oudolta ja jännittävältä.
“Tiesitkö, että minäkään en ole syntynyt klaaniin? Liityin Eloklaaniin, kun olin noin sinun ikäisesi”, nau’uin hellästi. Minua innostutti jutella kissalle, joka oli nyt samassa tilanteessa, jossa itsekin olin. Halusin tietää lisää Rontista ja hänen tarinastaan mutta tiesin, että minun täytyisi tehdä se varovaisesti ja hitaasti, koska kolli vaikutti aika pelokkaalta.
“En tiennyt”, Rontti sanoi hiljaa. Hänen kiinnostuksensa tuntui kuitenkin heränneen edes hiukan, sillä hän kuunteli selvästi minua kohti pystyyn nostetuilla korvilla.
“No nyt kuitenkin tiedät. Jos haluat, voin jakaa oman tarinani”, nau’uin hymyillen ystävällisesti. En halunnut kääntää keskustelua pelkästään itseeni, joten lisäsinkin vielä:
“Olen myös mielelläni tukena sinulle, jos koskaan tarvitset apua jossakin tai et tiedä miten jotkut asiat klaanissa toimivat olen enemmän kuin mielissäni, jos voin auttaa.”
//Rontti?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Mustikkapentu! Mennäänkö ulos leikkimään piilosta? Minulla on tylsää”, ehdotan silmät suurina ja pyöreinä. Mustikkapentu nosti päätään ja tuijotti minua hetken unenpöpperöisenä; minä olin aivan virkeä mutta sisko oli herännyt vastikkaan eikä ilmeisesti ollut vieläkään herännyt kunnolla! Mustikkapentu tuijotti minua hetken kunnes nyökkäsi.
”Mennään sitten! Minä voin etsiä ensimmäisenä”, mustikkapentu lupaa. Tassutamme siis oitis ulos pentutarhasta mutta jätin mustikkapennun pentutarhan suulle laskemaan ja luikin itse pesän taakse ja käperyn pikkuriikiseksi palloksi toivoen että sisko ei löydä minua.. Koskaan! Kun viimein tulisin ulos sisko saisi hämmästyä syvästi. Kuitenkin toiveideni vastaisesti mustikkapentu kurkisti pesän taakse ja huomasi minut lähes heti. Tuhahdan ja nousen seisomaan tallustaen korvat luimussa pesän takaa siskon perässä keskemmälle aukiota. Sitten mustikkapentu kääntyi minua kohti.
”Jos olisit valkoinen en ehkä olisi huomannut sinua kuusikkopentu!” sisko kiusoitteli ilkikurinen ilme kasvoillaan.
”Sinulla on tuuria, sinun turkkisihan on valkoinen! Ainakin enimmäkseen”, kehrään ja loikaan siskon päälle kaataen tämän.
”Mutta sinun voittamisesi on helppompaa kuin kuuron ja sokean hiiren!” naurahdan ja loikaan pois siskon päältä; en minä oikeassa ollut! Sisko kyllä olisi voittanut minut menen tuulen jollen olisi ehtinyt yllättää! Mustikkapentu kompuroi närkästyneenä pystyyn.
”Eipäs ole! En ole sokea tai kuuro!” sisko tuhahtaa ja loikkaa vuorostaan päälleni ja alkoi ”hurja” leikkitappelu joka lopui siihen kuinka mustikkapentu painoi minut maahan.
”Katso! Minähän voitin sinut, oletko yhä sitä mieltä että minut on helppo voittaa kuusikkopentu?” sisko kehräsi ja loikkasi pois päältäni. Kompuroin nopeasti pystyyn ja tuijotan siskoa silmiin.
”En ole! Sinähän olet loistava!” kehrään. ”Mutta voidaanko mennä nyt pentutarhaan? Minua väsyttää, tai siis voithan sinä toki tänne jäädä jos haluat en minä sinua ole pakottamassa takaisin pentutarhaan!” lisään. Mustikkapentu tuhahtaa.
”Mutta meillähän on piiloleikki kesken! Minä en ole ehtinyt piiloutua vielä kertaakaan! Otetaan vielä pari erää ja sitten voidaan mennä pentutarhaan”, mustikkapentu ehdotti.
”Sopii! Mene sinä piiloon niin minä lasken tässä!” kehrään ja käännyn ympäri vasten pentutarhan seinää ja suljen silmäni. Koukistelin kutakin varvasta vuorollaan ja annoin kynnenkärkieni osua maahan. Kokeiltuani kaikkia kynsiä aukaisin silmäni ammolleen ja käännyin ympäri tarkailin hetken melko tyhjää aukiota kunnes näin yllätäen säihketassun mutta en välittänyt; enhän minä oppilasta etsinyt vaan siskoani! Tassutan varmoin askelin eteenpäin ja vilkuilen ympärilleni mustat niskakarvat väreilen innosta. Kuitenkin pysähdyin keskelle aukiota ja nostin kuononi ilmaan haistellakseni ilmaa siskon tuoksun varalta; hetken siinä haisteltuani sitten lopulta sain vainun ja lähdin seuraamaan hajujälkeä kohti soturien pesää.
*eikai hän sisälle ole voinut mennä?* ajattelen. Kuitenkaan hajujälki ei mennyt pesään sisälle vaan sen taakse. Höristän korviani ja kuulen mustikkapennun hihitävän pesän takana.
*luuleeko että hän löysi hyvänkin piilon? Sehän on ihan yhtä huono kuin jos piiloutuisi pentutarhan taakse! Vaikka.. Tosin niinhän minä tein.* ajattelee. Hiivin hiiren hiljaa ja huomaamattomasti kunnes salaman nopeasti loikaan esiin nurkan takaa ja saan mustikkapennun ulvaisemaan hämmästyksestä mutta sisko hiljeni kun tajusi kuka siinä oli.
”Miten sinä nyt jo löysit minut?” sisko kysyi närkästyneenä.
”Jäljitin sinut” kehrään. ”Tule ulos sieltä! Nyt on taas minun vuoro piiloutua!” kehrään ja tassutan pentutarhan luo. Sitten jätin mustikkapennun siihen yksikseen lähes heti kun sisko oli putkahtanut paikalle ja alkanut laskemaan ja puikelehdin hätäpäissäni etsimään piilopaikkaa kunnes päädyn pujahtamaan parantajien pesään, jään pesän suulle mutta painaudun ihan kiinni pesän seinään että minua olisi vaikea huomata, tarkailin siinä samalla kissoja pesässä. Yllätäen yksi valkokirjo-kilpikonna kuvioinen naaras kääntyi minua päin uteliaana keltavihreät silmät loistaen. Naaras tassuti lähemmäs mutta aivan kuin ei olisi huomannut minua tassuti lehtikasojen luo ja alkoi ilmeisesti lajittela niitä; naaras taisi olla vienotassu, miksi muuten hän muka alkoi yrttejä lajittela? Tai saatoivathan ne olla vain tavallisia lehtiä. Tarkailin hetken vienotassua kunnes päätän luikia ulos ennenkuin kukaan huomaisi minua; ties mitä toruja saataisin saada! Luikin ulos pesästä ja huomasin mustikkapennun hännänpään katoavan oppilaiden pesän toiselle puolelle; minulle jäisi siis aikaa etsiä uusi parempi piilo! Vilkuilen hetken ympärilleni kunnes loikin vielä vähän syvempään hankeen ja kierin siinä hetken kunnes lumi oli paakuuntunut turkkiini ja peitti sen todellisen värisävyn; nyt näytin aivan valkoiselta! Nousin sitten nopeasti seisomaan ja hiivin klaaninvanhimpien pesän taakse ja painaudun siellä olevaan lumihankeen tietäen että en täydellisesti sulautunut ympäristöön mutta ainakin lumet turkkissani saivat minusta valkoisen; vaikka sisko löytäisi minut niin epäilen että hän ei tuntisi minua! Painaudun lumihankeen hihitäen. Yllätäen kuulin siskoni äänen ja olin aivan hipihiljaa, tämä ilmeisesti tuskaili sitä että oli etsinyt jo joka paikasta.
*ehkä voisin tulla esiin jo? Joka tapauksessa voitin jo!* mietin hetken ja päädyn sitten ryömimään esiin klaaninvanhimpien pesän taaka.
”Mustikkapentu! Minä voitin enkös voittanutkin? Ethän sinä löytänyt minua”, tiedustellen siskolta hymyillen. Mustikkapentu säpsähtää ja käännyttyään ei ollut saada sanaakaan suustaan; sisko näytti ihan siltä kuin olisi aaven nähnyt.
”Mitä nyt?”, tuhahdan.
”No.. Öö sinä olet valkonen?” mustikkapentu ilmoitti. Tajusin oitis mistä kiikasti. Olin yhä ihan lumessa.
”Lunta se vain on! Minä kierin siinä jotta näytäisin valkoiselta! No se taisi toimia?” kysäisen ja ravistelen sitten lumet turkistani.
”No.. Näytit sinä kyllä ihan valkoiselta! Se on pakkomyöntää, mutta mistä sinä keksit tehdä niin?” mustikkapentu kysyi silmät viirussa uteliaana.
”Se nyt vain tuli mieleen kun en muuttakaan siihen hätään ollut keksinyt”, tuhahdan. Mustikkapentu nyökkäsi ja tuijotti minua vielä vähän hämmillään.
”No.. Voidaanko mennä takasin pentutarhaan nyt? Vai haluatko mennä vielä yhden kerran piiloon? Minulle sopii vielä yksi kierros mutta sen enempää en jaksa leikkiä”, Ehdotan. Mustikkapentu näyttää hetken mieteliäältä.
”No haluan kyllä mennä vielä kerran piilon.. No ollaan vielä yksi kierros ja sitten saat tehdä mitä haluat! Minä ainakin jään sitten vielä ulos”, mustikkapentu kehrää ja loikkii tiehensä. Käännyn ympäri ja Koukistelin kutakin varvasta vuorollaan ja annoin kynnenkärkieni osua maahan taas kerran. Kun olin viimein kokeilut kaikkia kynsiä käännyn ympäri ja tassutan etsimään mustikkapentua. Loikin suoraan lumihankeen tutkimaan oliko mustikkapentu käytänyt minun ideaani tai muuten piiloutunut lumihankeen. Lumessa oli ilmiselvästi kieritty vastikään. Tosin ihmettelin miksi mustikkapentu oli edes kierinyt lumessa, hän näet oli valmiiksi miltei kokonaan valkoinen. Nuuhkin hetken maata toivoen että saisin vainun sisarestani. Siskon tuoksu kyllä leijui ilmassa, mutta hetken hajujälkeä seurailtuani tajusin että sisko oli ilmeisesti kierrelyt ympäri leiriä jota hänen hajuansa olisi niin paljon että sitä oli lähes joka paikassa leiriä jota minun olisi mahdotonta löytää häntä jäljittämällä. Sisko oli siis keksinyt oman kikan! Lähdin kuitenkin etsimään sisartani enkä jäänyt siihen hehkuttamaan. Tutkin joka paikan perusteellisesti kunnes katsomatta jäi vain Yksi piilopaikka, löytäisin siskon siis pentutarhan takaa. Ellei sisko ollut vaihdellut piiloja ja olisikin nyt vaikka soturien pesän takana. Päädyn kuitenkin hiipimään kohti pentutarhaa ja nopeasti olinkin sen takana. En nähnyt liikettä. Pelkää valkoista.
”Mustikkapentu oletko siellä?” kysyn. Yllätyksekseni pieni valkoinen karvakasa nousee seisomaan ja kääntää katseensa minuun.
”Miten sinä nyt jo minut löysit? No ihan sama.. Mennään nyt vain aukiolle niin saan ravistella nämä lumet turkistani”, mustikkapentu maukui. Nyökkään ja tassutan aukiolle. Nopeasti aukiolla taas olinkin ja jäin siihen odottamaan että mustikkapentu Pääsisi myös sinne. Sitten sisko ravisteli turkkiaan ja osa lumesta lensi päälleni mutta en välittänyt.
”Noniin mitä sinä aijot tehdä nyt? Minä menen ainakin pentutarhaan”, ilmoitan.
”Minä menen juttelemaan vähän oppilaiden kanssa! Nähdään myöhemmin kuusikkopentu!” mustikkapentu kehrää ja loikki pois päin. Ensimmäinen oppilas jonka luokse hän törmäsi oli säihketassu. Loikin kuitenkin sisään pentutarhaan huomioimatta sitä mitä mustikkapennulle sitten tapahtuisikkaan. Kipitän maakualusilleni ja käperyn silmät ummessa sammalille ja torkahdan.

Kirjoittaja: Saaga

//Varpulaulu näkee tarinassa harhoja ja siksi siinä esiintyy kuolleita kissoja
Minua väsytti aivan kamalasti ja päänsärkyni oli paljon pahempi ulkona kaiken metelin keskellä mutta pystyin kuitenkin juuri ja juuri keskittymään siskoni sanoihin. Nyökkäsin hänelle lyhyesti ja odotin Kuusihännän vastausta mutta sitä ei kuulunut. Isä oli ottanut ensimmäisen puraisun kottaraista ja viittoili hännällään vuoron minulle. Vääntelehdin hermostuneesti, kun turkkiani kihelmöi.
“Olen voinut ihan hyvin, kiitos kysymästä”, lausahdin nopeasti. Sain vastaukseksi epäilevän katseen kummastakin suunnasta perheenjäseniltäni. Naurahdin pikkuisen.
“Olen kyllä ihan kunnossa, ei teidän tarvitse huolehtia”, rääkyin käheällä ahdistuneella äänellä. Nostin päätäni ylös käpälistäni ja katsoin sisareeni ja isääni. Kääntäessäni pääni isääni näin hänen takanaan tutun kilpikonnakuvioisen kissan – Lehtomyrsky. Sydämeni löi hurjaa vauhtia ja korvissani kohisi taas. Ei nyt! Ei nyt! Anelin mielessäni tuntemusta menemään pois ja samalla emoa. Emo oli kuollut. Ei normaalit kissat nähneet kuolleita kissoja.
“Uskotaan”, Kuusihäntä sanoi lempeästi ja silitti selkääni hännällään. Kumarruin haukkaamaan palasen kottaraista. Pala tuntui jäävän kiinni kurkkuuni, kun nielaisin sen. Ei minun tehnyt mieli ruokaa, kun ei sitä kerta pystynyt nielemäänkään. Katsoin taas aukiolle odottaen jomman kumman perheenjäseneni alkavan puhumaan. Katseeni osui Sypressikuiskeeseen. Naaras hymyili minulle ystävällisesti ja linkutti sisään klaaninvanhimpien pesään. Korvani kohahtivat taas ja sykkeeni lähti laukalle.
//Korpi tai Kuusi?

Kirjoittaja: Käärmis

Lähdimme isän ehdotuksesta ulos syömään. Seurasin veljeäni ja isääni hitaasti. Ei minulla omalla tavallani ollut nälkä, mutta ei minua haitannut mennä syömään heidän kanssaan.
Kun pääsimme tuoresaaliskasalle, katsoin heti veljeeni ja tungin hänen vierelleen.
“Mitä sinä haluat syödä?” kysyin ja katsoin häntä räpyttäen silmiäni.
“Minulle käy kyllä mikä vain, joten te voitte päättää”, veljeni naukaisi ja katseli tuoresaaliskasan eläimiä. Minäkin katsoin sinne ja sitten katsoin taas ärtyneenä veljeäni.
“Sinä olet kärsinyt. Sinä olet joutunut parantajalle, joten sinun täytyy nyt ottaa kunnia ja päättää meille syötävä”, naukaisin peittäen ärtymykseni ja katsoen veljeäni. Hän tuntui painuvan turkkinsa alla kasaan ja vilkuili välillä minuun, välillä isäämme ja välillä tuoresaaliskasaan.
“No, kävisikö teille tämä vaikka kottarainen? Sanokaa kuitenkin, jos ei käy niin voidaan ottaa jotain muuta, mikä kelpaa teille paremmin”, Varpulaulu sanoi kilpikonnakuvioinen turkki väreillen hieman hermostuksesta.
“Minulle käy hyvin”, sanoin.
“Minulle myös”, isäkin sanoi.
“Hyvä, käydään siis aterioimaan, vaikka tuonne”, naukaisin ja heilautin häntääni kohti kohtaa hieman kauempana, jossa ei ollut juurikaan lunta. Muut hyväksyivät sen. Isäni otti kottaraisen ja lähdimme sitten kohti valikoimaani kohtaa.
Istuttuamme alas, aluksi vain katsoin kuinka muut söivät. Yritin keksiä myös jotain sanottavaa.
“No, miten teillä on oikein mennyt? Itse olen tuntenut oloni melkoisen hyväksi. Olen päässyt ihan hyvin yli emon kuolemasta. Meidän kolmen täytyy pitää yhtä, perheen täytyy pitää yhtä!” naukaisin vahvasti. En halunnut laskea Mustikkapentua taikka Kuusikkopentua mukaan perheeseeni. He olivat vain murhaajia.
“Ja eihän suuren soturin kuten minun kuulu jäädä suremaan turhia muutenkaan. Täytyy pitää huolta klaanista”, jatkoin vielä.

//Kuusi ja Varpu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hymähdin hyväntahtoisesti Varjoliekin kommentille ja kumarruin itsekin lähemmäksi veden rajaa kostuttaakseni kurkkuani. Vesipisaroita tipahteli viiksistäni, kun nosti pääni jälleen ylös.
“Minä pidän lehtikadosta”, sanoin katsellen ohitsemme virtaavaa, tummaa vettä. “Osaahan se olla pimeä, kylmä ja julma, toisinaan jopa armoton, mutta siinä piilee myös kauneutta. Rakastan sitä, miten auringonvalo saa lumihiutaleet kimaltelemaan ja kuinka tähtitaivas näyttää öisin kirkkaammalta. Kauneutta voi löytää niin monesta asiasta, jos osaa vain katsoa.”
Käänsin kuonoani taas Varjoliekin suuntaan. “Minusta jokainen vuodenaika on kaunis – en osaa valita niistä suosikkia. Hiirenkorvaisin luonto lumoaa paljastamalla ensimmäiset kukkaset lumen alta; viherlehden lämpö tuntuu ihanalta turkilla pitkän lehtikadon päätteeksi; lehtisateen väriloistoa ei voi verrata mihinkään.” Hymy levisi naamalleni kun ajattelin kaikkia niitä asioita, joista pidin eri vuodenajoissa. En malttanut odottaa auringonsäteiden muuttuvan lämpimämmiksi ja sulattavan lumen tuoden mukanaan hiirenkorvan. Halusin kovasti päästä jo uimaan. Lehtikadon aikaan vesi oli liian kylmää pulikoimiseen. Kunhan loputkin jäistä irtoaisivat ja lumi olisi sulanut pois, se olisi jälleen mahdollista.
“Onko sinulla suosikkia?” kysyin sitten Varjoliekiltä uteliaisuuttani.

//Wario?

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki oli jo melkein unohtanut, miksi hän ylipäänsä oli lähtenyt kävelylle. Niin paljon Eloklaanin reviirin tutut alueet häntä piristivät. Vasta, kun Kortetuike kysyi Varjoliekiltä jalan voinnista, muisti kolli todellisen syyn kävelylle. Sen oli tarkoitus olla hiukan pidempi kuntouttava kävelylenkki. Mutta oliko jalka enää edes kipeä? Varjoliekki tunnusteli askellustaan hetken. Vasen takajalka tuntui kyllä vähän erilaiselta, mutta Varjoliekki pystyi jo hyvin luottamaan siihen, että jalka kannattelisi häntä kuten kolme muutakin.
”Se tuntuu vähän kankealta, mutta en tunne kipua”, Varjoliekki vastasi.
”Sehän on hyvä kuulla”, Kortetuike maukaisi iloisena.
Kaksikko lähestyi jokea. Varjoliekki ei voinut kuin ihailla maisemaa. Laaja nummi avautui joen takana. Lisäksi luonto heidän ympärillään oli ihan hiljainen. Hiljaisuus rauhoitti Varjoliekin mieltä huomattavasti. Leirissä oli aina päivisin kauhea hälinä, joten raidallisesta kollista oli helpottavaa päästä hetkeksi eroon hälinästä.
Varjoliekin saapuessa Kortetuikkeen kanssa aivan joen rannalle, alkoi hän jo tuntea jalkansa väsyvän. Kermanvärinen soturi istahti hetkeksi kiven päälle. Kortetuikekin pysähtyi.
”Voimme hengähtää ihan rauhassa”, valkoinen kolli muistutti hymyillen ystävällisesti.
Tässä kohtaa jokea jää oli sulanut suureltakin osin. Virtaavan veden liplatus voimistui, kun Varjoliekki lähti askeltamaan rauhallisesti rinnettä alas. Hän pysähtyi aivan vesirajan eteen ja kumartui litkimään pari kulausta raikasta, vähän liiankin kylmää vettä. Kylmät väreet kulkivat Varjoliekin lavoista häntään.
”En olisi uskonut sanovani tätä lehtikadon aikaan, mutta joki on todella kaunis”, Varjoliekki rikkoi hiljaisuuden, kun nuorempi soturi saapui hänen vierelleen.

//Corte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Silmäsin valkeaa, alastonta metsää mietteliäästi. Keksin äkkiä meille reitin, ja viittasin hännälläni Varjoliekkiä seuraamaan perässä. Kaarsin leirin sisäänkäynnin edestä vasemmalle joen suuntaan.
“Matka ei ole kovin pitkä, mutta varmasti juuri sopivan pituinen jalallesi. Ei kannata rasittaa sitä liikaa liian nopeasti”, sanoin Varjoliekille, joka otti minut kiinni hidastettuani askeliani sopivammaksi hänen tahtiinsa. Ilokseni huomasin, ettei vanhempi soturi näyttänyt enää aristavan loukkaantunutta jalkaansa laittaessaan painoa sille.
“Se on varmasti hyvä reitti”, Varjoliekki nyökäytti päätään. Minä väläytin hänelle pienen hymyn, ja me jatkoimme matkaa kauemmaksi leiristä.
Suunnittelemani reitti vei meidät leirin taakse lähelle joenrantaa. Olin kulkenut saman lenkin useampaan otteeseen, ja uskoin pystyväni liikkumaan siellä vaikka säkkipimeässä.
Toinen syy valinnalleni oli suora näkymä nummille. Maisemanvaihdos varmasti piristäisi Varjoliekkiä jouduttuaan katselemaan leirin muureja niin pitkään.
“Miltä jalka tuntuu?” tiedustelin kermanväriseltä kollilta jonkin ajan kuluttua, kun matkaa oli kertynyt jo useampi ketunmitta. Halusin olla varma, etten rasittaisi soturin jalkaa liikaa, ennen kuin se olisi valmis siihen.

//Wario?