Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki linkutti Kortetuikkeen perässä leirin uloskäyntitunnelin luokse. Valkea soturi, joka kantoi turkissaan Mesitähden vaaleanruskeita yksityiskohtia, pysähtyi uloskäynnin suulle. Tämä kehotti kohteliaalla hännän huiskauksella Varjoliekkiä sukeltamaan piikkihernetunneliin ensin.
Varjoliekki nyökkäsi. Kävellessään ulos leiristä kermanvärinen kolli tajusi lopettaneensa nilkutuksen kokonaan. Hän ei ollut astunut ulos metsään ties miten pitkään aikaan. Tutut puurivistöt ja metsän tuoksut saivat hänelle lämpimän, kotoisan olon. Siitäkin huolimatta, että lehtikadon metsä ei ollut hänen suosikkinsa. Varjoliekki ei muistanut olleensa näin iloinen neljäsosakuihin.
Siitä oli jo useampia päiviä, kun Kortetuike oli tarjoutunut auttamaan Varjoliekkiä ensimmäistä kertaa jalan jumppaamisessa. Sen jälkeen he olivat pitäneet useampiakin kuntoutushetkiä yhdessä. Varjoliekki oli avusta kovin kiitollinen, ja piti huolen, että muisti myös ilmaista tämän nuorelle soturille.
Varjoliekki tunsi kevyen hipaisun kyljessään. Soturi havahtui vasta silloin siihen, että myös Kortetuike oli tupsahtanut ulos tunnelista, suuren kiven toiselle puolen.
”Anteeksi, taisin uppoutua ihailemaan maisemaa”, Varjoliekki maukui vaivaantuneena.
”Ihaile ihan rauhassa vain”, Kortetuike hymyili leveästi. Tämäkin kääntyi katselemaan valkeaa, lehdetöntä metsää.
”On varmasti mahtava tunne päästä metsään pitkästä aikaa.”
”On. Vaikea päättää, mihin suuntaan sitä lähtisi”, Varjoliekki totesi.
”Osaisitko valita meille jonkun helppokulkuisen reitin?” kermanvärinen soturi käänsi katseensa Mesitähden kaksoisolentoon.

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin rauhassa ulos soturien pesästä. Ilma oli aika kolea mutta ihan siedettävä. Pörhistin hieman karvojani ja vilkuilin ympärilleni etsien Karjuvirnettä. Kollista ei näkynyt hännänpäätäkään – tämä lieni jossakin partiossa. Huokaisin. En siis saisi hänestä seuraa syömään. Kai voisin olla yksinkin. Lähdin tassuttamaan kohti tuoresaaliskasaa, kun yhtäkkiä minuun törmäsi kilpikonnakuvioinen karvapallo. Älähdin vihaisesti menettäessäni tasapainoni ja kaatuessani puoliksi maahan. Kompuroin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin. Nyt jokainen karvani sojotti pystyssä eikä vain kylmyydestä vaan ärsyyntymisyydestä.
“A-anteeksi en minä tarkoittanut!” minun pahki kävellyt kissa parkaisi takellellen sanoissaan. Katsoin säälittävää otusta hetken. Hän näytti oppilasikäiseltä, mutta en ollut nähnyt häntä ihan kauheasi partioissa. Olikohan tämä vielä -pentu?
“Teidän pienten pitäisi kyllä oppia kunnioittamaan vanhempianne. Minä ja muut soturit olemme syy, sille miksi sinunkin elintoimintosi ovat vielä pystyssä, etkä ole jo kuollut nälkään”, murahdin tarkastellen sanojeni aikana kissaa vielä tarkemmin. Yhtäkkiä tajusin – tämä kissa oli parantajaoppilas. Sattuikohan tämän nimi olemaan Vienotassu? Niin sen täytyi olla. Silmiini syttyi uudenlainen vihainen palo. Naaras oli vapaalla parantajan hommistaan eikä siltikään tehnyt muuta kuin kävellyt toisia päin?! Olipa tällä otsaa. Pienimmätkin nälän tuntemukset kaikkosivat, kun sain hyvän tilaisuuden purkaa pahaa oloani oman itseni kanssa tälläiseen rääpäleeseen.
“A-anteeksi”, Vienotassu naukaisi – nimensä mukaisesti – vienosti ja katsoi minua pelokkaasti.
“Kuulehan, rääpäle, sinä olet tälle klaanille turhake niin kauan kunnes olet valmis ottamaan Leimusilmän paikan täysivaltaisena parantajana, joten voisitko vaikka painua takaisin jonnekin pieneen koloosi opettelemaan yrttejä ja puhelemaan Tähtiklaanille, vai mitä te nyt siellä ikinä teettekään”, nau’uin katsoen suoraan naarasoppilaan kellanvihreisiin silmiin. Hän ei katsonut minua. Voitonriemu heräsi, kun tajusin Vienotassun oikeasti pelkäävän minua. Vaikka olin kooltani miltei Vienotassun kokoinen koitin luoda itsestäni uhkaavan kuvan. Minua hävetti olla soturi ja vain hieman pienempi kuin joku surkea kasvava parantajaoppilas. Sain häpeästä kuitenkin uutta voimaa äksyillä naarasoppilaalle.
//Vieno?

Kirjoittaja: Ampiainen

Loikoilen sammalilla raukeana, kunnes lopulta nousin venyttelen seisomaan ja haukottelin.
*mitähän leimusilmällä on minulle tänään?* mietin mielessäni ja loikaan alas sammalvuoteeltani ja tassutan leimusilmän luo.
”Hei.. Tuota leimusilmä, mitä sinulla on mielessäsi minulle tänään?” kysyn hymyilen vienosti. Leimusilmä nosti päätään ja siirsi katseensa minuun.
”Ajattelin että pitäisimme taas vähän yrttien harjoittelua ilemmalla, mutta kuitenkin sinulla on nyt aamupäivä vapaana, tule vähän aurinkohuipun jälkeen pesään”, mestarini kehotti. Nyökkään ja siirrän katseeni leiriin, tassutan oitis ulos pesästä ja päätän etsiä haukkatassun; siitä oli jo hetki kun viimeksi näin naaraan! Loikin eteenpäin kunnes lopulta huomaan haukkatassun ja tassutan hitaasti naarasta kohti, yllätäen naaras nosti katseensa minuun ja sai minut säpsähtämään ja pysähtymään niille sijoilleen. Haukkatassu tarkkaili minua kauniilla ruskeilla silmillään lopulta kutsuen minua hännällään lähemmäs. Hiivin naaraan luo ja istuudun tämän viereen. Naaraalla oli edessä puolisyöty varpunen.
”Autaisitko minua syömään tämän varpusen loppuun?” haukkatassu kysyy hymyillen ja työntäen lintua lähemmäs. Peräännyn säikähtäen; muistin edelleen sen kerran kun olin viimeiksi syönyt haukkatassun Kanssa linnun.
”Tuota ei kiitos.. En ole lintujen ystävä.. Siis syömismielessä! En halua saada taas mitään mahatautia syötyäni linnun”, pahoittelen kertoen myös hitusen epäselvästi syynkin. Haukkatassu näytti vähän pahastuneelta ja veti varpusen takaisin. Luimistelin vähän korviani ja mietin pitäisikö minun sittenkin suostua. Ei.. Ei pitäisi, minun kannataisi ennemmin kertoa syy niin naaras ei pahastuisi.
”Anteeksi, mutta olen vain allerginen linnuille enkä voi syödä niitä, olen niitä kyllä syönyt mutta millään kerralla minun olisi pitänyt, voin kyllä syödä tuon varpusen kanssasi jos ihan tosissasi sitä haluat”, selitän vähän vastahakoisesti ja heiluttelin häntääni edes takasin. Haukkatassu tuijotti minua hetken.
”Siis mitä?!” haukkatassu kysyk tyrmistyneenä. ”Ei sinun todellakaan kannataisi syödä tätä kansani siinä tapauksessa, kiitos kun kerroit, voimme syödä myöhemmin jotain muuta yhdessä niin sinun ei tarvitse syödä lintuja”, haukkatassu kehräsi.
”Kiitos haukkatassu.. Mutta minä taidan nyt mennä..” kuiskaan vähän nolona ja punastun vähän nolona ja ryntään pois haukkatassun luota, kuitenkin ikävä kyllä jo ketunmitan päässä naarasoppilaasta törmäsin yhteen sotureista ja vahingossa kaadan meidät molemmat. Hyppään otis pystyyn karvat pystyssä nolona.
”A-anteeksi en minä tarkoittanut!” pahoittelen takellelen soturinaaralle joka kompuroi pystyyn ja tuijotti minua sinivihreillä silmillään suoraan silmiin. Tunnistin naaraan tähtimötaivaaksi.
//tähtis?

Kirjoittaja: Saaga

Sädesäihke katseli vierestä, kun hänen kumppaninsa veteli soturien pesän läpi omalle makuusijalleen häntä huomaamatta. Ehkä naaras oli käynyt taas haudoilla. Hän kävi siellä nykyään aika usein. Lehtomyrskyn menettäminen taisi olla viimeinen tippa hänen isänsä ja Sypressikuiskeen jälkeen.
Sädesäihke painoi päänsä käpälilleen ja sulki silmänsä. Ennen kuin hän huomasikaan oli hän jo vaipunut untenmaille.

Oranssiraidallinen kolli tassutti leirin poikki Käärmekullan luo.
“Hei”, hän naukaisi kumppanilleen, joka nosti katseensa käpälistään häneen.
“Hei”, Käärmekulta vastasi ja taputti hännällään paikkaa vierellään. Sädesäihke istahti siihen ja katsoi taivaalle.
“Miten sinulla menee?” Sädesäihke kysyi ja käänsi katseensa taivaasta kultaturkkiseen naaraaseen. Hän oli niin kaunis. Sädesäihke oli todella onnekas, että oli saanut Käärmekullan kumppanikseen.
“Ihan hyvin, kiitos. Mitenkäs sinulla?” toinen vastasi asialliseen tapaan ja katsoi Sädesäihkeeseen.
“Aina paremmin, kun saan olla sinun kanssasi”, kolli tokaisi virnistäen hauskasti. Käärmekultakin hymyili.
“Sädesäihke!” Säihketassu huudahti ja hölkytti isoveljensä tykö.
“Ai hei Käärmekulta”, nuori naaras naukaisi ja käänsi sitten huomionsa takaisin Sädesäihkeeseen.
“Tule leikkimään, jooko!” oppilas pyysi innoissaan.
“Voin minä tullakin”, Sädesäihke myönsi mutta vilkaisi kuitenkin kumppaniaan pahoittelevasti.
“Mene vain”, Käärmekulta naukui hymyillen. Niinpä oranssiturkki meni.
“Mitä haluaisit oikein leikkiä?” kolli kysyi pikkusiskoltaan seurattuaan tätä vähän matkaa sivummas Käärmekullasta.
//Säihke?

Kirjoittaja: Käärmis

“Voisimme pyytää mestareitamme, että pääsisimme vaikka partioon yhdessä, joku kerta. Se voisi olla hauskaa!” Perhotassu ehdotti pian. Hän oli vaikuttanut jotenkuten kiinnostuneelta Jänötassun unesta, mutta vaihtanut jo pian sen jälkeen aihetta.
“Hyvä ajatus”, harmaanruskea kolli naukaisi matalalla äänellä. Hän katseli kania hetken ajan hiljaa. Hän nappasi siitä palan ja pureskeli sen hitaasti.
Kaksikon saatua kaninsa syötyä, he lähtivät toisaalle leirissä. He tassuttivat kohti oppilaiden pesää, vaikka heidän tarkoitus ei ollutkaan oikeastaan mennä sinne.
“Hei, Jänötassu ja Perhotassu!” kuului Nokilinnun kutsu. Jänötassu kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan kohti vanhaa naarasta hymyillen lempeästi.
“Hei vaan, Nokilintu!” nuori oppilas naukaisi iloisesti, vaikka häntä väsyttikin. Jänötassu oli viettänyt vanhuksen ja tämän pesätoverin kanssa aikaa hyvin, koska hän rakasti autella klaaninvanhimpia. Oli mukavaa, kun sai hymyn heidän huulilleen.
“Voisitteko auttaa minua ja Viherkatsetta hieman? Makuusammalet täytyisi vaihtaa. Tietysti, jos teillä on muuta, emme ole teitä pakottamassakaan”, klaaninvanhin naukui. Jänötassu nyökkäsi.
“Toki voimme auttaa! Olisi suorastaan mukavaa olla avuksi!” kollioppilas naukuisi hymyillen ja vilkaisi sitten ystäväänsä.
“Mitä mieltä sinä olet?” hän kysyi vielä Perhotassulta.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

Sydämeni hakkasi nopeammin kuullessani Jänötassun sanat. Hänen unensahan oli aivan kuin siltä ajalta, kun Eloklaani oli ollut Kuolonklaanin vallan alla. Vilkaisin nuorempaa kollia nopeasti. Hän näytti väsyneeltä. Olisin todella halunnut kertoa mitä muistin niistä ajoista ja kuinka paljon hänen unensa muistutti minua niistä muistikuvista mutta en halunnut rasittaa Jänötassu-raukkaa.
“Onko jokin vialla?” nuorempi oppilas kysyi. Hän varmaan oli huomannut muutoksen, kun olin vaipunut ajatuksiini. Pudistin päätäni palaten muistikuvista takaisin tähän hetkeen.
“Ei, kaikki on hyvin. Onneksi kertomasi oli vain unta”, nau’uin ja iskin hampaani taas jänikseen. En voinut kuitenkaan olla miettimättä vanhempiani ja kuinka he olivat kuolleet niinkuin Jänötassulle tärkeät kissa hänen unessaan. En edes ollut varma ketkä olivat loppujen lopuksi teloittaneet vanhempani. Eihän minulle voinut sellaista kertoa, sillä olin aina liian nuori enkä pystyisi käsittelemään sellaisia. Pyh! Halusin tietää kenelle kannoin suurta kaunaa.
“Minä todella pidän jäniksistä”, huomautin nieleskeltyäni suuni tyhjäksi. Yritin kuumeisesti keksiä jotakin, joka tekisi tunnelmasta kevyemmän.
“Voisimme pyytää mestareitamme, että pääsisimme vaikka partioon yhdessä joku kerta. Se voisi olla hauskaa!” ehdotin luoden kasvoilleni leveän innostuneen hymyn.
//Jänö?

Kirjoittaja: Käärmis

Nyökkäsin kumppanilleni, kun hän pyysi, että puhuttaisiin asiasta toinen hetki ja sanoi lähtevänsä käymään katsomassa Jänötassua ja menisi sitten nukkumaan. Oli ymmärrettävää, että hän halusi jo nukkumaan, ilta alkoi hämärtää kovaa vauhtia.
Nousin ylös ja lähdin suuntaamaan ulos leiristä. Tiesin mihin menisin, enkä epäillyt aikeitani yhtään. Olin päättänyt jo aikaisemmin päivällä, että lähtisin ulos vain tätä tarkoitusta varten ja tieto siitä, että emoni oli tiineenä auttoi hieman. Hän ei luultavasti hyökkäisi kimppuuni, jos olisi sellaisessa tilassa. Sellainen ei olisi fiksua, edes hän ei ollut tarpeeksi typerä sellaiseen – ainakin uskoin niin.
Tassutin pitkän matkan metsän halki ja saavuin viimein päämäärääni. Olin Lehtomyrskyn haudalla nyt.
“Hei, vanha ystävä! Toivottavasti pärjäilet Tähtiklaanissa hyvin. Kaipaan sinua jo paljon ja olisi mukavaa, jos näkisin sinut taas. Toivottavasti et huolehdi perheestäsi liikaa, he ovat kaikki edelleen hieman surullisia kuolemastasi, mutta olen varma, että kaikki järjestyy heidänkin elämissään”, nau’uin hiljaa. Kuvittelin kauniin kilpikonnakuvioisen kissan siihen eteeni. Tiesin, että hän ei ollut siinä, mutta oli mukava ajatella niin.
Hetken jälkeen lähdin jatkamaan matkaani. Seuraavaksi suuntasin Sypressikuiskeen hautaa kohti. Sydäntäni tuntui riipivän, kun kävelin sinne päin tietäen hyvin, että naaras oli oikeasti kuollut. Monesti ajatukseni tykkäsivät huijata minua ajattelemaan, että hän oli vain tiukasti klaaninvanhimpien pesässä, eikä poissa ikuisesti.
“Hei, Sypressikuiske! Toivon todella, että sinulla on kiakki hyvin Tähtiklaanissa”, nau’uin ja pidin pienen tauon. “Kaipaan sinua niin kovasti. Et uskokaan kuinka paljon olisin halunnut olla sinun tilallasi”, sanoin hiljaa ja koskin nenälläni maata. Hetken vain olin siinä ja kuuntelin metsän hentoja ääniä.
Jonkin aikaa kului ja nousin ylös venytellen jalkojani. Vilkuilin ympärilleni ja lähdin taas tassuttamaan eteenpäin. Seuraava hauta olisi tietysti isäni. Haluaisin käydä taas siellä vierailulla.
Saapuessani sinne, istahdin haudan äärelle ja haistelin ilmaa, kuin toivoen, että isäni haju jotenkin ilmaantuisi siihen. Ei se tietenkään tullut, mutta toivoin, että se olisi tullut.
“Hei, isä. Pidäthän huolta Sypressikuiskeesta Tähtiklaanissa? Toivon todella, että vietätte aikaa keskenänne, olitte molemmat minulle niin tärkeitä. Toivon aina, ettet olisi lähtenyt emoni perään, se helpottaisi oloani huomattavasti. Et olisi kuollut”, kuiskasin ja laskin pääni. Kuvittelin isäni vierelleni käärien häntänsä varovasti ympärilleni. Kehräsin hiljaa ajatukselle.
Tovin istuttuani nousin ylös ja lähdin palaamaan leiriin. Tassutin koko matkan reippaasti, jotta kerkesin sinne hyvin ennen pimeän tuloa ja painuin heti pehkuihin päästyäni perille asti.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine venytteli itsensä ulos soturien pesästä aukiolle lankeavaan pehmeään aamunvaloon. Hän avasi leukansa leveään haukotukseen ja nautti raukeasta olostaan vielä hetken, ennen kuin ravisteli itsensä kunnolla hereille ja katsahti ympärilleen.
Mustavalkoinen naaras oli päässyt parantajan pesältä pois jo joitakin päiviä sitten, kun Leimusilmä oli todennut, että aivotärähdyksen todennäköisyys ei ollut enää voimassa. Kuutamolaine oli ottanut opikseen typerästä tempustaan, eikä aikonut enää juosta saaliin perässä puuhun varmistamatta ensin oksien lujuutta. Hänellä oli selvästi ollut onni matkassa, kun ei ollut käynyt pahemmin.
Tänään hän veisi Kastetassun jäljitysharjoituksiin metsään. Talvikkitakku oli tulossa mukaan oppilaansa Korpitassun kanssa, ja he järjestäisivät nuorille kissoille yhteiset harjoitukset. Kuutamolaineesta oli myös mukava viettää aikaa punaturkkisen naaraan kanssa. Heillä ei ollut viime aikoina kovinkaan paljon aikaa jutustella muuten vain, sillä mestarin- ja soturin velvollisuudet pitivät heidät molemmat kiireisinä.
Oksien heilahdus aukion toisella puolella kiinnitti soturittaren huomion. Kastetassu työntyi ulos pesästä sisarensa Ropinatassun perässä. Kuutamolaine levitti naamalleen ystävällisen hymyn ja nyökäytti kaksikolle päätään, kun nämä huomasivat hänen tuijotuksensa. Heillä ei ollut vielä kiire harjoituksiin, joten pentuetoverit ehtisivät rauhassa nauttia aamustaan ennen päivänaskareita.

Kirjoittaja: Käärmis

Perhotassu lyöttäytyi nuoremman oppilaan mukaan syömään ja pian he olivat yhdessä kanin äärellä. Jänötassu otti pieniä palasia kania kerrallaan. Hänellä on kamala nälkä, mutta hänen ei niinkään tehnyt mieli syödä.
“Haluatko kertoa, mikä sinua valvotti?” Perhotassu kysyi rikkoen hiljaisuuden ja katsoi nuorempaan kolliin varovasti. Jänötassu palasi viimeyön uniin. Hän oli nähnyt hyvin kummallisia ja häiritseviä unia.
“Näin painajaisia. Niissä Eloklaani oli tuhossaan enkä voinut tehdä sille mitään. Kaikki minulle tärkeät ja rakkaat kissat kuolivat! Sädesäihke kuoli, Aurinkoroihu kuoli, Säihketassu kuoli, emokin kuoli uudelleen… jopa sinä kuolit”, Jänötassu selitti. Hän nappasi taas pienen palan kania kuin lohduksi. Syöminen voisi viedä hänen ajatuksensa asiasta toisaalle.
”Voi ei. Kuulostaapa ikävältä!” Perhotassu naukaisi myötätuntoisena. Jänötassu painoi hieman päätään ja nieleskeli vaikeasti kanin palasen, jota parhaillaan söi.
“Se on. En tiedä mitä tekisin, jos niin kävisi todella. Olisin aivan hukassa ilman teitä kaikkia. Etenkin kun uneni paikka oli sellainen, jossa kaikki eloon jääneet Eloklaanilaiset – joita ei ollut lähes lainkaan – joutuivat huonon kohtelun alle, vaikka he raatoivatkin enemmän kuin kissat, joita klaanimmee oli tunkeutunut. En pitänyt siitä lainkaan. Yritin anella ja pyytää, mutta he eivät kuunnelleet. Teidän kuolema oli osittain rangaistus ‘niskoittelustani’. Eli minulle tärkeät kissat kuolivat takiani. Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin, ei siis syytä huoleen”, Jänötassu naukaisi vielä ja levitti sitten kasvoilleen väsyneen ja lempeän hymyn kuin yrittäen sillä kieltää unen tuoman inhottavan tunteen. Se oli ollut vain unta, ei ollut siis syytä huoleen. Tai niin kolli itselleen uskotteli.

//Perho?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Odotin kärsivällisesti, että Varjoliekki oli saanut vuodatettua rauhassa mieltään painavia asioita. Minusta tuntui, että soturin olisi ensin selätettävä päänsä sisäinen vuori, ennen kuin hän voisi oikeasti ryhtyä toipumaan fyysisestä vammastaan kunnolla. Parantajan pesälle useammaksi neljännesosakuuksi joutuminen kävi varmasti jokaisen kissan psyykkeelle raskaaksi, ja saatoin vain kuvitella, miten voimaton olo Varjoliekillä oli, kun hän oli ollut jumissa siellä niin pitkään.
“Varjoliekki, te- sinä et ole turha”, aloitin ja mietin parin silmänräpäyksen ajan, miten asettelisin sanani. “Pelkästään se, että olet elossa ja olemassa, merkitsee niin paljon niin monelle kissalle – kuten perheellesi. Meidän on helppo vajota synkkyyteen vaikeina aikoina, koska epätoivolle antautuminen tuntuu helpommalta kuin pelkoja vastaan käyminen. Siinä helposti menettää yhteyden itseensä.” Pidin lyhyen tauon kootakseni ajatuksiani ja antaakseni Varjoliekille aikaa sulatella sanomisiani, ennen kuin sitten jatkoin: “Uskonpuutteemme on todellinen esteemme elämänpolulla. Jos vain uskot itseesi edes hitusen, ero on jo valtava! Kun hiirenkorva viimein koittaa, pääsette sinä ja tyttäresi yhdessä metsälle. Minä uskon niin – vielä vain sinunkin pitää uskoa sen tapahtuvan.”

//Warioz?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Luimistin korvani Korpikasteen alkaessa huutamaan. En pitänyt huutamisesta, koska se toi pahat muistot painajaisista esiin. Korvissani tykytti ja päätäni särki.
“Voisitko… olla huutamatta?” kysyin hennolla äänellä ja katsoin siskoani varovaisesti silmiin.
“Anteeksi mutta todella säikäytit minut”, Korpikaste tiuskaisi ja katsoi takaisin vihreät silmät täynnä huolta ja järkytystä.
“Olen ihan kunnossa, lupaan”, naukaisin ja katsoin pois päin siskosta. Isäkin oli selvästi tullut paikalle katsomaan mitä oli meneillään mutta hän ei ollut vielä sanonut mitään. Soturi tunki tyttärensä viereen. Oli hirveän inhottavaa olla huomion keskipiste varsinkaan, kun en osannut sanoa mitään ja muut vain toljottivat minua. Päätäni särki, kuin joku olisi alati hakannut sitä kiveen ja ainoa asia mitä halusin juuri nyt oli nukkua. Oliko se liikaa pyydetty? En pyytäisi tietenkään perhettäni lähtemään luotani mutta todella toivoin, että he lähtisivät.
“Kiitos, että olette huolissanne mutta olen ihan totta kunnossa”, mutisin ja katsoin maata. Kuusihäntä kosketti korvaani nenällään.
“Voiko hän lähteä ulos? Voisimme viedä Korpikasteen kanssa hänet syömään”, isä kysyi parantajakollilta. Huokaisin hiljaa mutta ehkä ruuan saaminen parantaisi oloani.
“Kyllä hän voi mutta tuokaa hänet heti takaisin, jos jotain oreita ilmenee”, Leimusilmä sanoi ja palasi takaisin yrttivarastoilleen oppilaansa luokse auttamaan häntä. Nousin varovaisesti ylös ja seurasin Kuusihäntää ja Korpikastetta ulos pesästä. Ulkona oli niin paljon aistiärsykkeitä, että päänsärkyni paheni heti. Huokaisin.
//Korpi tai Kuusi?

Kirjoittaja: Saaga

“Äsh, ei se mitään”, naukaisin ja vääntelin häntääni tarkistaen, että se silti Jänötassun käpälän alle jäämisen jälkeen toimi. Ihan normaalilta häntä tuntui pienestä kivusta huolimatta mutta pahemmin ei ollut sattunut. Räpyttelin silmiäni ja katsoin taas Jänötassuun.
“Minne olet lähdössä?” kysyin hymyillen ystävällisesti. Olin saanut tänään vapaapäivän harjoituksista ja lyöttäytyisin mielelläni Jänötassun seuraan, jos tämä olisi menossa vaikka syömään. Minulla olikin jo aika nälkä.
“Syömään. Nukuin huonosti viimeyönä, joten jäin leiriin enkä mennyt harjoituksiin”, toinen oppilas selitti. Nyökkäsin kollille.
“Voinko tulla mukaan? Minäkin jäin leiriin, toki sain vapaapäivän ihan muuten vain. Voit ehkä kertoa miksi nukuit huonosti, jos haluat jakaa?” kysyin ja nousin ylös. Nuorempi oppilas nyökkäsi.
“Mikä ettei”, hän naukui ja asteli ulos pesästä. Menin perästä. Jänötassu meni tuoresaaliskasalle, joten seurasin häntä sinnekin.
“Jaetaanko tämä kani?” kysyin ja nostin saaliseläimen hampaisiini. Ruskeaturkkinen kolli katsoi minuun ja sitten kaniin.
“Kelpaa minulle”, hän naukaisi. Nyökkäsin ja lähdin aukion laidalle. Laskin kanin eteeni ja odotin Jänötassun vierelleni ennen kuin aloitin syömisen. Pureskelin yhden palan kanista.
“Haluatko kertoa, mikä sinua valvotti?” kysyin ja katsoin Jänötassuun varovasti. Jos kolli ei haluaisi kertoa, en tietenkään pakottaisi mutta huolehtisin ja auttaisin häntä mielelläni.
//Jänö?

Kirjoittaja: Koivu

Kortetuikkeen lausumat, lämpimän kannustavat sanat vaikuttivat Varjoliekkiin yllättävän paljon ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen kerta kun he vaihtoivat keskenään enemmän kuin muutaman sanan. Nuorempi kolli vaikutti Varjoliekistä todella viisaalta ikäisekseen. Kortetuike totesi, että joskus olisi ensin parannettava mielensisäiset haavat, ennen kuin ruumiillisten haavojen paraneminen onnistuisi. Varjoliekki jäi pohtimaan hetkeksi, mitä nuo sana oikeastaan tarkoittivat.
Valkean soturin sanoissa oli kieltämättä perää. Varjoliekki ei ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, miten hänen oma alakuloisuutensa saattaisikin tosiaan olla isoin este jalan paranemiselle.
Kermanvärinen soturi havahtui jälleen ajatuksistaan, kun Kortetuike tarjoutui auttamaan jalan kuntoutuksessa, jos hän vain haluaisi.
”Yhdessä työskentely piristää yleensä kummasti ja antaa uusia näkökulmia.”
Nuorempi soturi näytti niin innokkaalta auttamaan, ettei Varjoliekki olisi voinut edes harkita kieltäytyvänsä.
”Kiitos. Olet varmaan ihan oikeassa. Avusta olisi hyötyä”, Varjoliekki maukui ja yritti väläyttää hymyntapaisen.
Kolli toivoi, ettei tulisi ilmi epäkohteliaana. Hänen kasvonsa pysyivät kuitenkin peruslukemilla tavalliseen tapaansa, Kortetuikkeen hymyillessä lämpimästi.
”Ilo on minun puolellani. Haluaisitteko, että tuen teitä kun kävelette?”
”Se auttaisi. En oikeastaan ole vielä pystynyt kävelemään jalallani itsenäisesti pitkiä matkoja”, Varjoliekki totesi.
Hänellä oli yleensä ollut aina joku valvomassa tai auttamassa. Useimmiten joko Sadeturkki tai jompikumpi parantajista. Mutta juuri nyt heillä kaikilla oli muita velvoitteita. Varjoliekki tunsi olevansa tällä hetkellä vain taakka koko klaanille. Se tunne vain kasvatti hänen kynnystään pyytää apua joltakin. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että juuri tälläkin hetkellä Kortetuike olisi voinut olla kohentamassa eloklaanilaisten tuoresaaliskatoa käyttämällä aikansa metsästämiseen Varjoliekin auttamisen sijaan.
Kortetuike painoi kylkensä tukevasti vasten Varjoliekin kylkeä. Varjoliekki lähti askeltamaan eteenpäin erittäin hapuilevasti. Hän sai kuitenkin hetken kuluttua jo varmemman otteen askeliinsa.

Kortetuike maukui vähän väliä muutamia kannustavia sanoja, ja pian Varjoliekki tajusi kävelleensä välimatkan tuoresaaliskasalta parantajanpesälle jo useita kertoja.
”Miltä teidän jalkanne tuntuu nyt?” Mesitähden poika tiedusteli.
Varjoliekki kokeili laittaa vasemmalle takajalalle isomman painon. Kolli mietti hetken.
”No, astuminen tuntuu edelleen vähän ikävältä… mutta ei tee enää yhtä kipeää”, hän totesi.
”Sepä hyvä. Näytätte astuvan sillä nyt paljon rohkeammin. Toisinaan henkinen tuki on se, mitä tarvitsee eniten”, Kortetuikkeen kasvoille piirtyi Mesitähden hymy.
Varjoliekki nyökkäsi. Nuori soturi oli täysin oikeassa. Varjoliekki ei ollut tajunnut, miten merkittäväksi koki sen, että joku oli vieressä kannustamassa. Varjoliekillä oli kuitenkin edelleen hiukan vaivaantunut olo. Se oli sekoitus kysymysmerkkejä valkean soturin luotettavuudesta sekä teitittelyn kiusallisuudesta. Varjoliekin mielestä päällikkö ja klaaninvanhimmat olivat ainoita klaanin kissoja, joita olisi voinut olla tarve teititellä. Soturilla kävi mielessä, mahtoiko Kortetuikkeen ylikohtelias tapa puhutella häntä olla jokin manipulointitekniikka. Varjoliekin mieleen muistui heti Lokkimieli, ja puistatus kulki hänen koko kehonsa läpi. Kermanvärinen kolli toivoi sen näyttävän vain kylmän viiman aiheuttamalta vilunväristykseltä. Hän sai niitä toistuvasti lehtikadon kylmyydessä.
”Arvostan todella paljon apuasi. Tämä kuulostaa hiirenaivoiselta, mutta minusta tuntuu, kuin jalkani olisi parantunut tämän kävelyn aikana enemmän kuin viimeisen neljäsosakuun sisällä”, Varjoliekki maukui arvioiden Mesitähden kaksoisolentoa katseellaan.
”Niin, ja sinun ei muuten tarvitse teititellä minua. Olemmehan ihan saman arvoisia täällä”, kermanvärinen soturi lisäsi, ja väläytti pienen hymyn nuoremmalle soturille, joka vastasi hymyyn.
”Tosin tällä hetkellä tuntuu, että minä olen vain riesa koko Eloklaanille”, Varjoliekki myönsi apeana. Jokin Kortetuikkeessa sai hänet tuntemaan, että tämä oli turvallinen hetki kertoa tuntemuksistaan. Kenties kyseessä oli se sama energia, jota Mesitähti säteili. Vai tuntuiko hänestä vain, että hän puhui ystävälleen?
Kortetuike kai arvasi jostain, että Varjoliekki aikoisi vielä jatkaa, joten ruskeakorvainen kolli vain kuunteli vaiti.
”Rehellisesti se tuntuu tosi turhalta, kun en voi metsästää klaanille tällaisena aikana, kun riistaa on niukasti. Minua harmittaa myös, etten ole päässyt vielä kertaakaan metsälle tyttärieni kanssa”, raidallinen soturi tuijotti maahan utuinen katse savuisissa silmissään. Varjoliekistä tuntui hyvältä saada avautua jollekin. Jollekin viisaalle ja positiivisen asenteen omaavalle. Etenkin, kun Varjoliekki ei halunnut kaataa kaikkea tätä perheensä murehdittavaksi.
Hän ei kuitenkaan voinut olla epäilemättä Kortetuikkeen tarkoitusperiä Mesitähden ulkonäöstä huolimatta. Itseasiassa Mesitähden ulkonäöllä olisi erittäin helppo manipuloida toisia ja pitää piilossa pahantahtoisia motiiveja, kolli ajatteli. Niinpä Varjoliekki muistutti itseään siitä, että yrittäisi pitää suojamuurinsa yllä mahdollisimman hyvin. Soturi päätti kuitenkin antaa Kortetuikkeelle mahdollisuuden ansaita hänen luottamuksensa. Olihan se mahdollista, että Kortetuike olisikin aidosti sydämellinen kissa isänsä tavoin. Miten pahantahtoinen Mesitähden poika muka voisi olla?

//Korz?

Kirjoittaja: Käärmis

Pienen kollin vanhempi veli kieltäytyi kertoen, että oli juuri lähdössä partioon. Jänötassu ymmärsi hyvin hänen kiireensä. Sotureilla tuntui olevan jatkuva kiire ja Jänötassu kunnioitti sitä, miten he jaksoivat niin hyvin siitä huolimatta työskennellä.
Jänötassu kääntyi katsomaan Perhotassua, joka istuskeli yksin vähän matkan päässä. Sädesäihke ehdotti, että hän pyytäisi tätä syömään kanssaan. Se ei ollut lainkaan paha idea ja pieni kolli lähti tepsuttamaan ystävänsä luokse.
“Hei, Perhotassu! Haluatko jakaa saalista kanssani?” nuori oppilas kysyi naaraalta. Hän nyökkäsi ja he siirtyivät ottamaan syötävää yhdessä.

Jänötassu pyöri vuoteessaan levottomasti. Hän oli koko yön nähnyt painajaisia ja nukkuminen oli käynyt hankalaksi. Aamu auringon ensi säteet alkoivat tunkea sisään oppilaiden pesään ja valaisivat suoraan Jänötassua silmiin.
“Jänötassu? Lähdetään harjoituksiin”, Mesitähden ääni kutsui. Nuori kollioppilas työntyi ulos turkki sekaisin, silmät puoliummessa ja häntä maassa laahaten. Oppilaansa nähtyään päällikön katseeseen syttyi huolestunut katse.
“Oletko kunnossa? Ethän ole sairas?” Jänötassun mestari kysyi kallistaen hieman päätään. Jänötassu pudisti päätään.
“En saanut unta. Näin pahaa unta”, oppilas selitti päällikölle. Mesitähti nyökkäsi hitaasti.
“Silloin sinun kannattaisi varmaan jäädä nukkumaan. Ei pidetä harjoituksia tänään. Jos nukkuminen on vielä hankalaa, käy pyytämässä Leimusilmältä unikonsiemeniä”, Mesitähti naukui ja lähti tassuttamaan pois. Jänötassu katsoi hänen peräänsä väsyneenä ja räpäytti hitaasti silmiään.
Kolli töllötti siinä tajuamattaan vielä hetken ja lähti sitten takaisin sisään pesään. Hän asettui makuulle omalle vuotelleen ja painoi silmänsä kiinni.
Jänötassu heräsi vatsansa kurnimiseen. Ulkona oli erityisen valoisaa, joten saattoi vain päätellä päivän olevan jo pitkällä. Hän nousi varovasti ylös ja lähti hoipertelemaan ulos pesästä, mutta astui jonkun hännälle ja kompastui.
“Kamala! Anteeksi tosi paljon! En tarkoittanut astua hännällesi, en katsonut eteeni”, harmaanruskea kolli pahoitteli kiivaasti. Hän nosti katsettaan ja huomasi, että oli astunut juuri Perhotassun hännälle. Se oli sillä tavoin hyvä, että kolli ei olettanut tämän ainakaan pauhaavan hänelle hyvin vihaisesti siitä, että oli nimenomaan vahingossa astunut hänen hännälleen.

//Perho

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Palasin pohdiskelemasta leirin takaa jonkin ajan kuluttua. Satuin aukiolle juuri sopivasti näkemään, kuinka loukkaantunutta jalkaansa ulos jumppaamaan tullut Varjoliekki horjahti äkisti ja kaatui kyljelleen lumeen. Minä kiiruhdin hänen luokseen ja autoin hänet takaisin ylös.
Soturi oli ollut parantajan pesässä jo monta neljännesosakuuta toipumassa luunmurtumassa jalassaan, mutta kuntoutuminen vaikutti etenevän hitaasti. Se näkyi selvästi kollin mielialassakin jo, sillä tämä yhtäkkiä naukui alakuloisesti, että hänen pitäisi vain tyytyä kohtaloonsa ja antaa jalkansa mädäntyä sairasvuoteella. Minusta tuntui pahalta klaanitoverini puolesta. Halusin auttaa häntä jotenkin.
“Älkää antako periksi”, mau’uin kannustavasti vanhemmalle soturille. “Teidän jalkanne parantuu aivan varmasti! Se, että olette pystyneet kävelemään tänne asti, on jo iso saavutus. Paraneminen vie aikaa, ja joskus meidän on ensin paranneltava haavat mielessämme, ennen kuin voimme parantaa haavat ruumiissamme.” Hymyilin rohkaisevasti katsoessani Varjoliekkiä. Minä tosissani uskoin siihen, että hänen jalkansa vielä paranisi. Jotta niin tapahtuisi, olisi kollin vielä itsekin uskottava niin.
“Jos haluatte, voin auttaa teitä kuntoutumaan. Yhdessä työskentely piristää yleensä kummasti ja antaa uusia näkökulmia”, selitin heilutellen häntääni innokkaasti.

//Wario?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Jo lukuisia neljäsosakuita sitten kettutaistelussa tullut murtuma Varjoliekin jalassa vaati edelleen aikaa parantuakseen. Kermanvärinen soturi kyyhötti varsin apean oloisena sairasaukion suojissa. Hän pohti, mahtoiko kylmä ilma kenties hidastaa paranemisprosessia. Luminen, jääkylmä maa ei ainakaan innostanut Varjoliekkiä jalan kuntoutuksessa. Hän inhosi jo valmiiksi lehtikadon kylmyyttä. Sen lisäksi maan epätasaisuus vaikeutti askellusta. Vaikka Leimusilmä olikin sanonut ohjeistaessaan Varjoliekkiä jalan aktivoimisessa, että lumi oli oivallisen pehmeä alusta siihen tarkoitukseen.
Parantaja oli määrännyt Varjoliekin tekemään säännöllisiä liikkumisharjoituksia leirissä. Leiristä poistumiseen hänellä ei kuitenkaan ollut vielä toivoakaan, ja se jos joku lamaannutti raidallista soturia entisestään. Varjoliekki oli tietenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että hänen perheensä oli hänen tukenaan. Etenkin Sadeturkki ja Kastetassu, jotka kävivät piristämässä Varjoliekkiä useaan otteeseen päivän aikana.
Etutassujaan tuijottava soturi hätkähti ja heräsi ajatuksistaan, kun hänen eteensä ilmestyi hiukan soturia pienemmän kissan hahmo. Kermanvärisen, harmaan ja valkoisen kirjava naaras tarkasteli häntä huoli vihreistä silmistä paistaen.
”Miten sinä voit, isä? Oletko muistanut tehdä kuntouttavat harjoituksesi tänään?” Kastetassu kysyi, ja hipaisi sitten lempeästi Varjoliekin korvaa kuonollaan.
”En ole jaksanut vielä”, Varjoliekki myönsi. Hänestä tuntui pahalta tuottaa pettymys tyttärelleen, mutta ei hän olisi tälle pystynyt valehtelemaankaan.
”Hei, mitä siitä märehtimisestä on oikein puhuttu”, Kastetassu maukaisi hitusen terävämmin, mutta kehräsi sitten myötätuntoisesti, että Varjoliekki ehtisi vielä hyvin tehdä määrätyt liikuntaharjoitukset, jos vain ryhtyisi toimeen. Varjoliekki väläytti hymyn tyttärelleen.
”Minun on nyt valitettavasti lähdettävä metsästyspartioon, joten en voi jäädä kannustamaan”, Kastetassun ilme oli pahoitteleva.
”Minä pärjään kyllä”, Varjoliekki kehräsi.
Kastetassu loi häneen vielä leikillisen, epäilevän katseen.
”Lupaan, että aloitan heti.”
”Hyvä”, kirjava naaras maukui lämpimästi, ennen kuin kiiruhti ulos ehtiäkseen partion lähtöön.
Varjoliekillä oli jo vähän parempi mieli hänen tyttärensä käytyä katsomassa häntä. Kermanvärinen kolli piti sanansa, kampesi itsensä ylös ja linkutti hitain askelin ulos lumen keskelle. Soturi ehti nähdä, miten Kastetassu lipui partion mukana leirin uloskäyntitunneliin. Hän huokaisi. Myös Sadeturkki ja Ropinatassu olivat ulkona, eikä Varjoliekki osan yhtään arvioida, milloin nämä palaisivat leiriin.
Soturi lähti astelemaan varovasti suppean tuoresaaliskasan suuntaan. Kun tuli vuoro asettaa paino kipeälle jalalle, Varjoliekki sävähti ja nosti takajalan nopeasti takaisin ilmaan. Kuuluiko sen vihlaista noin pahasti? Mitä jos hän pilaisi jalkansa lopullisesti astumalla puolella kehonsa painosta sen päälle?
Leimusilmä oli sanonut kyllä aivan toista, ja Varjoliekki tiesi, että hänen tulisi vain luottaa parantajan sanaan. Mustavalkoinen parantaja oli todennut moneen kertaan, että Varjoliekki menettäisi lopulta kaiken voiman lihaksistaan, jos ei liikuttaisi jalkaa, ja että liikkuminen voisi nopeuttaa paranemista. Varjoliekillä ei vain tuntunut olevan liikkumiseen tarvittavaa motivaatiota. Hän oli ehtinyt jo vaipua toivottomuuteen niin lukuisten sairasvuoteella vietettyjen öiden jälkeen.
Soturi oli vähällä kääntyä takaisin parantajan pesää kohti, mutta laski käpälänsä takaisin maahan.
Ei. Hän oli luvannut tyttärelleen kuntouttavansa jalkaansa.
Varjoliekki käänsi katseensa takaisin tuoresaaliskasaa kohti. Sinne olisi sopivan lyhyt välimatka, jossa olisi kuitenkin haastetta. Jos hän kävelisi sen välin edes takaisin muutamaan otteeseen, tulisi Leimusilmän suosittelema päivittäinen kävelymatka täyteen.
Kermanvärinen soturi lähti kävelemään harkituin askelin eteenpäin niin, että luotti joka kerta hiukan enemmän painoa murtuneelle takajalalle. Puolessa välin matkaa hän nosti katseensa ylös maasta hajamielisesti, eikä ehtinyt huomaamaan ajoissa ilmeisesti jonkun lumeen tekemää kuoppaa. Kollin vasen takajalka lipsahti kivuliaasti sivulle, ja hänen suustaan pääsi tuskaisa inahdus, kun kehon paino siirtyi hetkeksi kipeän jalan päälle. Soturi horjahti kumoon kyljelleen ja tunsi, miten jonkun silmät kääntyivät katsomaan häntä kohti.
*Hiirenpapanat!* Varjoliekki kirosi mielessään.
Vaaleankellanpunaisen kollin vaivalloiset yritykset nousta ylös loppuivat lyhyeen, kun yhtäkkiä Mesitähti oli kiiruhtanut jostain hänen viereensä. Hän ihmetteli, mistä päällikkö oli tupsahtanut, sillä hän ei ollut nähnyt tätä leirin aukiolla pälyillessään ympärilleen. Kun Varjoliekki nosti katseensa hän hämmentyi entisestään huomatessaan, ettei se ollutkaan Mesitähti.
”Oletteko kunnossa?” Kortetuike kysyi sellainen katse silmissään, joka oli lähes identtinen Mesitähden kasvoilla tavattavaan katseeseen. Valkea kolli vaaleanruskeilla korvillaan oli kuin ilmetty isänsä, ja Varjoliekillä oli tosiaan välillä vaikeuksia erottaa heitä toisistaan nyt, kun Kortetuikkeestakin oli kasvanut soturi.
”Antakaa minun auttaa”, nuorempi soturi vaati kohteliaasti ja siirtyi Varjoliekin selän puolelle.
Ennen kuin Varjoliekki ehti vastata, Mesitähden kaksoisolento oli jo tukemassa häntä kyljestä.
”Kiitos”, Varjoliekki maukui päästyään takaisin jaloilleen.
”Ei kestä kiittää”, Kortetuike maukui lämmin hymy kasvoillaan.
Varjoliekillä oli kiusaantunut olo, mutta hän ei osannut sanoa johtuiko se enemmän hölmöstä kaatumisesta vai Kortetuikkeen teitittelevästä puhetyylistä. Kermanvärinen soturi laski viimeisenä kuntoutettavana olevan vasemman takajalan maahan, mutta voihkaisi sitten kivusta. Nuorempi soturi, joka seisoi edelleen Varjoliekin vieressä, loi huolestuneen katseen raidalliseen takajalkaan.
”Äh, ei tästä tule mitään”, Varjoliekki huokaisi turhautuneena.
”Ehkä minun pitää vain tyytyä kohtalooni, ja antaa tämän jalan mädäntyä sairasvuoteella”, hän maukui alakuloisena ajatuksensa ääneen huomaamattaan. Varjoliekki ei yleensä avautunut tuntemuksistaan puolitutuille. Vaikka hän ei todellakaan tuntenut Kortetuiketta kovin hyvin, hänellä oli jostain syystä samanlainen, rauhallisen turvallinen olo tämän seurassa kuin Mesitähden seurassa. Hän yllättyi siitä itsekin. Ei hän voinut mitenkään sanoa täysin luottavansa Kortetuikkeeseen, mutta jostain syystä hän ei myöskään kokenut, ettei hän voisi luottaa valkeaan soturiin. Tunne oli hyvin vieras Varjoliekille. Hän todella pelkäsi, että alkaisi avautua tälle vieraalle kissalle ilman mitään oikeaa syytä luottaa tähän.

//Korte

Kirjoittaja: Käärmis

Isäni kertoi, että hänellä oli mennyt hyvin, kun poissulki Lehtomyrskyn kuoleman. Minusta se tuntui edelleen epäreilulta. Miksi hänen oli pitänyt kuolla? Oli aivan epäreilua, että emoni kuoli vain kahden typerän pennun ja yhden entistäkin typerämmän pennun takia. Käpypentu oli syntynyt vain kuollakseen ja viedäkseen emoni mukanaan, mutta eivät Mustikkapentu tai Kuusikkopentukaan olleet yhtään sen parempia! Huiskin häntääni vihaisesti ja pidättelin vihan ja murheen kyyneliä ajatellessani asiaa. Se ei vain ollut reilua!
Ennen kuin kerkesin enää sanoa mitään huomasin Varpulaulun kannettavan parantajan pesälle. Silmät suurina katsoin veljeni perään. Pieni paniikki iski sisälläni kuin salamanisku. En voinut menettää ainoaa oikeaa sisarustani! Lähdin siis nopeasti perään vilkaisten vain nopeasti taakseni Kuusihäntään.
“Varpulaulu!” huudahdin enemmän paniikissa, kuin olisin halunnut. En normaalisti tykännyt näyttää tunteitani suuresti.
“Älä tule vielä, anna parantajien tarkastaa tilanne”, Pohjaharha naukui, kun yritin päästä sisään pesään. Viha sekoittui paniikin kanssa.
“Jos hän kuolee niin, etten ole hänen vierellä, syytän sinua koko loppu elämäni!” sähähdin, mutta lähdin alistuneena takaisin isäni luokse, joka näytti vähintäänkin yhtä huolestuneelta kuin minä.
“Kyllä hän tulee kuntoon, hän on hyvissä käpälissä”, isäni sanoi.
Odotus tuntui ikuisuudelta, kun sitten viimein Vienotassu tuli hakemaan minua Varpulaulun luokse. Kuusihäntäkin tuli hitaasti perässä.
“Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Pelästytit minut ihan kunnolla!” nau’uin hätäisesti, heti, kun pääsin sisälle veljeni luokse.
“Hän pyörtyi soturien pesässä”, Leimusilmä tokaisi minulle vastaukseksi.
“Niin. Olen kai ihan kunnossa. Ehkä minulla on vain nälkä tai jotain”, Varpulaulu naukaisi vaivaantuneesti. Katsoin häntä vihaisesti ja pidättelystä huolimatta muutama kyynel vyörähti poskilleni.
“Älä säikyttele minua tuolla tavalla, hiirenaivo! En halua menettää ainoaa sisarustani!” vikisin kuin pentu ja tökkäsin veljeäni etutassullani. Räpyttelin silmiäni ja ajoin vähäiset kyyneleet tiehensä. Katsoin veljeäni huolestuneena, järkyttyneenä, vihaisena ja myös osittain huojentuneena. Ei hän sentään ollut kuolemassa – kait. Vilkaisin myös taakseni. Isämme Kuusihäntä oli tainnut jäädä matkalle. En ollut täysin varma mihin hän oli mennyt ja oliko hän vielä tulossa takaisin, mutta oli miten oli, en halunnut yhtään huonoja uutisia nyt. En ollut vielä sisäisesti tarpeeksi parantunut emoni kuolemasta.

//Varpu ja ehkä Kuusikin?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

AMPIAINEN
Syreenisumu: 5kp –
Säihketassu: 50kp! –
= 55kp!

AURA
Kujekulta: 4kp –

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 6kp –
Kortetuike: 16kp –
Kuutamolaine: 10kp –
= 32kp!

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 129kp!
Jänötassu: 207kp! –
= 336kp!

SAAGA
Perhotassu: 9kp –
Sädesäihke: 119kp! – Sädesäihke voi nyt saada oppilaan ja pentuja sekä johtaa partioita!
Varpulaulu: 16kp –
= 144kp!

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 6kp

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Taivas oli kirkas ja sininen. Kylmä viima puri turkkini läpi, mutta se ei saanut minua liikahtamaan paikaltani. Katselin jonnekin kaukaisuuteen, kauas nummien taa. Olin jälleen tullut leirin taakse kahden joen haarautumiskohtaan, samaan paikkaan, jonka olin näyttänyt Varpulaululle joitakin auringonnousuja sitten.
Lampiväre kummitteli mielessäni. Olin nähnyt naaraan tänään aamulla ollessani ulkona yksin. Vaaleanharmaa soturi oli ollut omalla puolellaan rajaa – niin lähellä mutta silti niin lähellä. En ollut varma, oliko tämä ehtinyt nähdä minua, ennen kuin joku oli kutsunut tämän pois rajan luota ja jättänyt minut tähyilemään yksinäni puiden sekaan sydän kurkussa.
Oloni oli ollut siitä asti jotenkin haikea, enkä ollut onnistunut karistamaan tunnetta millään pois. Niinpä olin tullut ulos tuulettamaan hetkeksi ajatuksiani aivan omassa rauhassa. Minulla oli vahvoja tunteita tuota kuolonklaanilaista kohtaan, mutta en tiennyt, mitä olisin tehnyt niillä. Ne leijailivat mukanani paikasta toiseen, ja toisinaan ne kävivät niin raskaiksi, että ne saivat oloni tuntumaan hieman alakuloiselta.
Minä ja Lampiväre olimme eri klaaneista. Niin kovasti kuin halusinkin mennä rajan yli tapaamaan häntä, jouduin asettamaan omat tunteeni syrjään. Siitä seuraisi ongelmia niin minulle, Lampiväreelle kuin Eloklaanillekin. Henkäystähti ei sallisi sellaista, se oli varmaa.
Laskin katseeni edessäni pyörteilevään veteen, josta jakautui kahdeksi eri virtaukseksi. Toinen vei vasemmalle, toinen oikealle. Molemmat eri suuntiin, aivan kuten minun ja Lampiväreen tulevaisuuskin.

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin jo parantajan pesällä kannustin paraaikaa Lehtomyrskyä.
”Vielä kaksi!” Vienotassu maukui vieresäni.
”Älä anna periksi!” Kannustin Lehtomyrskyä, rakasta kumppaniani. Lehtomyrsky näytti heikolta, kysyin Vienotassulta. ”Eikai hän kuole tähän.” Olin huolestunut rakkaastani. Vienotassu ei vastannut kysymykseeni.
Lehtomyrsky vaihtoi kylkeään hitaasti. ”Nimetäänkö ne heti?” Hän kysyi. Nyökkäsin kumppanini kysmymykseen.
Tökkäsin pientä kollipentua, ”Hän olkoon Käpypentu.” Kehräsin ja nuolaisin sitä.
”Tämä on Mustikkapentu hän ehdotti ja hän olkoon Kuusikkopentu, sinun mukaasi…” hän otti henkeä ja laski päänsä sammalelle, seurasi pitkä hiljaisuus.

”Anteeksi… Anteeksi Kuusihäntä.. En jää sinun luoksesi.” Hän maukaisi hetken päästä. ”Rakastan sinua!” Hän valahti veltoksi silmieni edessä.
”L-llehtomyrsky?” Hätäännyin, ”O-onko hän kunnossa?” Kysyin, yrittäen pysyä maltillisena.
Vienotassu katsahti minuun huolestuneesti, ilmeestä päätellen hän oli poissa. Silmäkulmastani tipahi kyynel Lehtomyrskyn päälle, tähän tarinamme päättyisi.
Nuolaisin lehtomyrskyä viimeisen kerran ja huomasin että hänen ruumiinsa oli alkanut kylmetä.

//Muutaman päivän päästä//

Pentuni Korpitassu ja Varputassu olivat saaneet juuri soturinimensä. Olin tallustelemassa tuoresaaliskasalle, jossa ei kuitenkaan ollut paljoa riistaa kylmän vuodenajan takia.
Vastaani käveli Korpikaste, katsoin häntä lempeänä ja ylpeänä. ”Onneksi olkoon Korpikaste, uudesta nimestäsi!” Hymyilin hänelle lempeästi.
”Kiitos, Olen niin iloinen, että olen vihdoinkin soturi!” Hän maukaisi innoissaan.
”Lehtomyrsky olisi ollut niin ylpeä teistä.” Sanoin, suru painoi edelleen rintaani. Korpikaste tökkäsi minua kuonollaan poskelle välittäen.
”Älä murehdi, onhan sinulla minut ja Varpulaulu.” Hän kuiskasi. ”Niin, ja Mustikkapentu ja Kuusikkopentu.” Vastasin.
”Miten olet muuten jaksanut Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen?” Kysyin hetken päästä.
”Kyllähän se sattuu, mutta sen kestää kyllä. Olen soturi, en minä turhia surkuttele.”
Katsoin pentuani hieman hölmistyneesti. ”Soturi-”
Korpikaste keskeytti minut ja kysyi: ”No, miten sinä olet voinut?”
”Kyllähän ihan hyvin minulla muuten menee, paitsi se.” Viittasin Lehtomyrskyyn.

//Sori kun on nyt tää tarina myöhässä
//Korpi? :3

Kirjoittaja: Saaga

/Varpulaulu näkee tarinassa näyn ja siksi siinä esiintyy kuollut hahmo/

Minua pyörrytti. Horjuin käpälilläni koittaessani tallustaa kohti soturien pesää. Pelko ja ahdistus velloivat sisälläni. Ainoa päämääräni oli nyt makuusijani. Kompuroin sisään soturien pesään. En rekisteröinyt oliko pesässä ketään tallustin vaan suoraan omalle pesälleni, koska tiesin missä se oli. Silmissäni vilisi ja kuulin korvissani vaan kauhean jyskytyksen. Lysähdin kyyhöttämään makuualusilleni. Haukoin happea keuhkoihini, jotka tuntuivat varsin tyhjiltä kaiken sen kompuroinnin ja horjumisen jälkeen. Yhtäkkiä ahdistus helpotti ja pyöriminen tuntui hidastuvan. Aloin kuulla, mitä ympärillä tapahtui ja tajusin, että Sädesäihke oli siinä vierelläni.
“Et vaikuta oikein hyvä vointiselta. Pitäisikö minun auttaa sinut parantajalle?” vanhempi soturi ehdotti. Pudistin heti päättäväisesti päätäni ja onnekseni Sädesäihke ei ryhtynyt kinaamaan. En halunnut parantajalle. En minä ollut kipeä. Hengitin jo paremmin, kun alkoi tuntua, että vihdoin sain happea. Korvissani tinnutus lakkasi ja kuulin sykkeeni vain vaimeasti.
“Voin olla tässä kanssasi hetken, jos se auttaisi”, ystäväni ehdotti. Olin kiitollinen tästä ehdotuksesta. Tunsin kollin hännän silittävän selkääni. Se todella auttoi. Kosketus sai minut palautumaan nykyhetkeen ja sain ajatukset toimimaan paremmin.
“Kiitos”, kähähdin. Sädesäihke vain hymähti vastaukseksi ja jatkoi selkäni silittämistä hetken. Sain jo kunnolla happea eikä näössäkään ollut valittamista.
“Parempi jo?” oranssi soturi kysyi tarkkaillen ilmettäni. Nyökkäsin hiljaa ja painoin pääni käpälilleni. Kunnon uupumus iski päälle ja olin nukahtaa jo pelkästä silmien räpäyttämisestä.
“Hyvä. Minä menen nyt nukkumaan mutta voit herättää minut ihan milloin vain, jos tarvitset apua”, Sädesäihke naukaisi ja taputti hännällään lapaani.
“Kiitos ja öitä”, naukaisin hänen peräänsä. Ummistin silmäni ja kuuntelin kuinka kollin askeleet tömisivät maahan. Nukahdin nopeasti.

Heräsin täristen pelosta. Olin taas nähnyt yhtä niistä painajaisistani. Tällä kertaa minut oli raadellut riekaleiksi kukapa muukaan kuin oma siskoni Korpikaste. Sydämeni tykytti hurjaa vauhtia ja korvissa kohisi. Koitin päästää pelosta irti mutta se ei ihan onnistunut. Tärisin nimittäin vain kovemmin. Tarkkailin pesää nopealla vilkaisulla. Ketään ei näkynyt. Oli siis aamu. Ehkä minun oli annettu sitten nukkua pitkään eilisen jälkeen. Totta puhuen en tiedä miksi siihen olisi suhtauduttu mitenkään eri tavalla kuin muihin päiviin, sillä kaikki päivät näyttivät nykyään edellisillalta. Edellisilta vain sattui olemaan ensi kerta, kun joku huomasi ahdinkoni. Huokaisin ja painoin pääni käpälilleni. Miksi elämä oli tälläistä? En halunnut elää tälläisessä pelossa ja painajaisten keskellä kokoajan. Yhtäkkiä jokin pakotti minut katsomaan pesän sisään käyntiä kohti. Sieltä loisti kirkasta valoa. Näin tutun kissan kurkistavan sisään. Lehtomyrsky. Mitä ihmettä? Eikö emo ollut kuollut?
“Hei, kultaseni”, hän naukui ja tassutti sisään pesään ja luokseni.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin ääni täristen. Tunsin kyynelten puskevan tiensä poskilleni. Emo. Minun emoni.
Nousin mutta horjahdin heti takaisin maahan suoraan kyljelleni. Muu maailma alkoi taas pyöriä. Vain emo pysyi paikallaan. Hän tassutti päättäväisesti lähemmäs vaikka muu maailma pyöri jo niin kovaa vauhtia, etten erottanu muuta kuin valoa ja joitakin värejä. Korvissani kohisi entistä kovempaa.
“Voi rakas pieni pentuni”, emon sanat kaikuivat päässäni kuin olisin kuullut ne kaikkialta ympäriltäni. Yhtäkkiä emo sulautui taustaan ja pyöri muun maailman mukana kunnes näin enää pelkkää mustaa.

Heräsin vieraalta makuusijalta. Voimakkaat yrttien hajut iskivät nenääni. Olinko parantajien pesässä? Avasin silmiäni ja valo sokaisi minut heti. Koitin siristellä silmiäni, jotta näkisin jotain.
“Kertokaa Korpikasteelle, että Varpulaulu on hereillä”, kuulin jonkun sanovan. En tunnistanut ääntä, aivotoimintani ei nyt riittänyt siihen. Käänsin päätäni hitaasti äänen suuntaan ja näin Leimusilmän, kävi järkeen. Olin parantajan pesässä.
“Tiedätkö missä olet?” Leimusilmä kysyi. Oliko hän seonnut? Miksi hän sellaista kyseli? En uskaltanut vastata. Entä, jos vastaisin väärin? Päätin kuitenkin yrittää.
“Parantajien pesässä varmaankin”, kähisin puoliääneen. Leimusilmä nyökkäsi helpottuneesti. Hän katsoi pesän sisäänkäyntiä ja käänsin itsekin pääni hitaasti sinne. Vienotassu tassutti Korpikasteen kanssa sisään pesään.
“Mitä oikein tapahtui?” kysyin kääntäen pääni takaisin Leimusilmään. Leimusilmä katsoi takaisin hieman huolissaan. Oliko huono juttu etten muistanut? Muistin kyllä ihmeellisen pyörimisen ja… sen, että olin nähnyt emon. Olikohan se paha juttu?
“Pyörryit soturien pesässä. Pohjaharha toi sinut tänne Huurrehuiskeen kanssa. Muistatko itse mitä sitä ennen tapahtui?” Leimusilmä kysyi mutta en saanut tilaisuutta vastata, kun Korpikaste tuli väliin.
“Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Pelästytit minut ihan kunnolla!” sisko hätiköi. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Miksi sisko oli noin järkyttynyt? Olin vain pyörtynyt. Kai kaikki olisi ihan hyvin? En kuitenkaan ollut kipeä tai mitään.
“Hän pyörtyi soturien pesässä”, Leimusilmä tokaisi. Katsoin kollia kiitollisena.
“Niin. Olen kai ihan kunnossa. Ehkä minulla on vain nälkä tai jotain”, naurahdin vaivaantuneesti. En tykännyt siitä, että nyt minussa oli kolmen kissan huomio ja minun teki mieli juosta karkuun. Vienotassu onneksi lähti omiin puuhiinsa. Ei minulla oikeasti ollut nälkä. En ollut pitkään aikaan tuntenut nälkää. Olin vaan pyörinyt omissa sekasotkuissani ja koittanut selvitä.
//Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Sädesäihke kohautti lapojaan. Sinänsä hän yhtyi kumppaninsa ajatukseen mutta ei halunnut vaarantaa omaa tai etenkään Käärmekullan henkeä. Oliko ajatus liian itsekäs?
“Se tulisi vaaralliseksi…” hän mutisi ja katsoi naarasta. Tuo nyökkäsi.
“Voimmeko jatkaa tästä aiheesta joku toinen hetki. Haluaisin tarkistaa miten Jänötassulla menee ja sitten voisin mennä nukkumaan”, Sädesäihke sanoi ja nousi seisomaan. Käärmekulta nyökkäsi.
“Hyvää yötä sitten”, hän naukui ja päästi kumppaninsa menemään. Sädesäihkeen tassuttaessa pois ajatteli hän aika montaa asiaa. Nimittäin Lotan pentuja, Jänötassua ja sitä tulisiko hän koskaan saamaan omia pienokaisia Käärmekullan kanssa. Vaikka kolli luuli, että asia oli jo käsitelty se oli pompahtanut hänen mieleensä vain uudelleen ja uudelleen. Hän todella tahtoi pentuja mutta ei halunnut pakottaa kumppaniaan mihinkään, ei tietenkään.

Kolli oli käynyt Jänötassun luona, joka jutteli iloisesti Perhotassun kanssa ja sitten mennyt omaan pesäänsä. Hän oli juuri käymässä levolle, kun huomasi Varpulaulun tassuttavan pesään silmät suurina ja muutenkin vauhkon oloisena.
“Onko kaikki hyvin?” Sädesäihke kysyi huolissaan. Nuorempi soturi vain hoiperteli makuusijalleen ja lysähti siihen huohottamaan. Oranssiturkkinen soturi tassutti hieman lähemmäs pesätoveriaan ja istahti tämän viereen.
“Et vaikuta oikein hyvä vointiselta. Pitäisikö minun auttaa sinut parantajalle?” Sädesäihke ehdotti. Varpulaulu pudisti päätään. Hänen hengityksensä tuntui tasaantuvan.
“Voin olla tässä kanssasi hetken, jos se auttaisi”, kolli ehdotti ystävälleen ja silitti hänen selkäänsä hännällään. Ehkä kyse oli vain säikähtämisestä tai joku oli sanonut Varpulaulu-raukalle jotakin ilkeää.
“Kiitos”, kilpikonnakuvioinen kolli inahti.

Kirjoittaja: Käärmis

Suuni tuntui loksahtavan auki, kun Sädesäihke sanoi, että uskoi huomanneensa Lotan olevan tiineenä. Tiineenä! En voinut uskoa korviani.
“Mutta- Mutta hän vihaa pentuja! Hän on kamala emo ja miksi hän koskaan enää hankkisi kumppania?!” kyselin vaikka tiesin, että siihen ei ollut varsinaista vastausta. Itse Lotta tiesi parhaiten, miksi ja miten hän oli siihen tilaan päätynyt.
“Voih, toivon, että hänen pentunsa selviävät. Olisi kamalaa, jos hän hankkisi pentuja ja vain tappaisi tai hylkäisi heidät heti sen jälkeen! Toivon, että pääsisin pelastamaan heidät emoltani, olenhan minä sentään heidän sisarensa”, nau’uin. Nyt ajatus oikeasti iski minua. Ne pennut olisivat sisaruksiani! Olisi niitä sitten yksi tai viisi, haluaisin mielelläni tavata heistä kaikki – elleivät he perisi emoni kamalaa luonnetta. Säälin sisaruksiani jo nyt. Tiesin, että heidän elämänsä ei tulisi olemaan mitään nautinnollisinta, jos joutuisi kasvamaan sellaisen kissan, kuin Lotan kanssa.
“Kumpa voisin auttaa heitä jotenkin… en haluaisi, että he joutuvat kärsimään. En ehkä ole edes tavannut heitä, mutta jotenkin tunnen jo jotain outoa kiintymystä heitä kohtaan”, mutisin kumppanilleni ja katsoin häntä silmät täynnä epäonnea. “Pitäisikö meidän koettaa pelastaa heidät?”

//Säde?

Kirjoittaja: Saaga

“Ei, ei! Ei tapahtunut mitään. Me vain lähdimme pois, koska hän ei ollut reviirillä. Olimme onnekkaita”, Sädesäihke tokaisi nopeasti. Hänestä tuntui pahalle, kun oli säikäyttänyt kumppaninsa niin mutta hän päätti kuitenkin jatkaa ja kertoa mitä oli huomannut Lotassa.
“Hyvä niin. Lotta on vaarallinen”, Käärmekulta naukui ennen kuin nuorempi kolli ehti avata taas suunsa. Hän keräsi hetken rohkeutta kertoa asiasta, koska olihan Lotta kuitenkin hänen emonsa. Hän kuitenkin päätti kertoa asian. Hidas ja syvä henkäys ja sitten olet valmis, hän ajatteli. Miksi häntä hermostutti tämä näin paljon? Hän voisi vain sanoa sen.
“Huomasin Lotassa yhden asian”, Sädesäihke sanoi tunnustelevasti. Hänen hännänpäänsä kääntyili hermostuneesti. Soturia todella ahdisti ajatella Käärmekullan reaktiota uutisiin.
“Hän on t-tiineenä. T-tai siis luulen hänen olevan. Näytti siltä ainakin”, kolli änkytti ja katsoi kumppaniaan hermostuneesti. He molemmat tiesivät kuinka huono juttu oli, jos Lotta saisi lisää pentuja. Se olisi huono juttu niille pennuille ainakin. Kukaan ei haluaisi olla Lotan pentu. Olihan Lotta yrittänyt *tappaa* oman pentunsa – Käärmekullan – ihan vasta.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädesäihke hölkytti minun luokseni. Hänen ilmeensä oli jotenkin outo, sellainen kummallinen, jota en oikein osannut lukea. Se huolestutti minua hieman. Kunpa vain mitään ei olisi tapahtunut!
“Käärmekulta! Et ikinä usko kenet näin rajalla!” kumppanini naukaisi hieman hengästyneen oloisena. Jäin pohtimaan asiaa. Keitä kissoja tunsinkaan muualta kuin Eloklaanista? Kenet kumppanini voisi nähdä rajalla?
“No, kenet näit?” kysyin Sädesäihkeeltä. Hengittäminen kävi jännityksestä raskaaksi. En tiennyt olisiko tämä nyt hyvä vai huono uutinen. Luultavasti huono, kumppanini äänestä päätellen.
“Näin Lotan!” oranssi kolli naukaisi. Nyökkäsin hitaasti.
“Hän ilmeisesti asuu lähellä. On ymmärrettävää, että näit hänet rajalla. Tekikö hän jotain pahaa?” kysyin. Mielessäni alkoi pyöriä erilaiset skenaariot siitä, mitä naaras olisi voinut tehdä. Entä, jos hän oli hyökännyt partion kimppuun? Tai jos hän oli tappanut jonkun? Tai ehkä hän oli päättänyt liittyä takaisin klaaniin vain hänet murhatakseen ja nyt oli saatettavana leiriin?! Jännitys kihelmöi polkuanturoissani. Jos jotain sellaista tapahtuisi, olisi vaikeaa enää vältellä hullua emoani. Näkisin hänet joka aamu, joka päivä, joka ilta, jopa joka yö! Tulisin vielä hulluksi sellaisessa painostuksessa!

//Säde