Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin keskustelua aivan ymmälläni kunnes Käärmekulta alkoi huutaa minua apuun. Tajuisin, että oli toimittava. Olisi pitänyt toimia ja aikoja sitten mutta viimeistään nyt tai Lotta tappaisi hänet. Loikkasin eteenpäin tömähtäen suoraan Lotan kylkeen. Sain hänet tuupattua pois ystäväni päältä ja maahan mutta jouduin itse kierähtämään sivuun erakon luota. Nousin jaloilleni ja iskin kynnet edellä kiinni Lottaan. Käärmekulta ähisi takanani noustessaan ylös. Hänen haavansa varmaan aukesivat taas. Raavin erakon turkkia kaikkialta mistä yletin. Naaras kuitenkin tyrkkäsi minut helposti pois tieltä, sillä oli voimakkaampi kuin minä. Lensin suoraan puuta päin ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Lotta kävi taas Käärmekullan kimppuun enkä voinut tehdä mitään.
“Pääset maksamaan virheistäsi! Pahin niistä on se, että koskaan synnyitkään”, naaras ärisi piestessään Käärmekultaa. En päässyt ihan vielä ylös. Haukoin happea keuhkoihini, jotta en kuolisi. Minua pyörrytti mutta se meni nopeasti ohi, kun sain taas happea.
“Olen harjoitellut ja odottanut tätä!” Lotta murisi voitonriemuisena, kun sai taas Käärmekullan alleen. Hyökkäsin takaisin taisteluun.
“Pakene, Käärmekulta! Pakene! Selviän kyllä yksin”, anelin Käärmekultaa. Hänen pitäisi pelastautua. Vaikka minä uskoin selviäväni yksinkin oli tietysti mahdollisuus, että kuolisin mutta kuolisin Käärmekullan takia mielelläni. Tekisin sen ihan tällä sydämen lyönnillä, sillä rakastin häntä. Rakastin ja rakastaisin häntä aina.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Kissa kertoi olevansa Lotta, mutta oli ilmeisesti ollut ennen Kaarnajalka. Hänen pahanhajuinen hengityksensä tunki nenääni hänen puhuessaan. Hän vain valitti minun pilanneen hänen elämänsä ja murhanneen isäni. Mistä hän muka tiesi isästäni? Nimi Kaarnajalkakaan ei antanut kauhean paljon. En oikein osannut ymmärtää kuka tämä kissa oli, vaikka hän olikin niin tutun oloinen. Hän tuntui myös tietävän minusta vaikka mitä, kun kerta tiesi nimenikin, mutta oli lähes puhutellut minua pentunimelläni.
Hetken aikaan mitään ei tuntunut tapahtuvan. Koko metsä tuntui hiljaiselta ja tunsin vain päälläni Lotan painon ja hänen kyntensä, jotka olivat painautuneet syvälle kylkiini ja selkääni. Sitten tajusin.
“Oletko sinä emoni!” rääkäisin ja yritin pyristellä hänen otteestaan. En kuitenkaan onnistunut. Hän piteli minua tiukasti maassa ja puristi kynsiään minun lihaani. Kaikki kävi järkeen. Niin tuttu ääni ja haju. Hänen turkkinsa tuntu ja se miten hän tiesi minut.
“Luulin, että olet kuollut!” naukaisin ihmeissäni.
“Uskon, että toivot, että olisin. Minä ainakin toivoisin sitä sinulle, mutta silloin en kyllä saisi itse kostaa sinulle”, läikikäs naaras sähisi. Yritin edelleen pyristellä hänen otteestaan. Naaras laski hampaansa niskalleni ja minusta alkoi tuntua siltä, että tämä olisi minun loppuni.
“Sädesäihke, auta!” rääkäisin paniikissa yrittäen jotenkin kääntää itseäni niin, että voisin hyökätä vastaan, mutta kehoni ei taipunut sillä tavoin.

//Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Huokaisin helpotuksesta, kun Käärmekulta alkoi selittää miksi oli tuonut minut tänne. En kyllä siltikään ihan ymmärtänyt miksi meidän oli pitänyt tulla metsään tätä varten mutta naaras vaikutti siltä, että hänellä oli jotain muutakin vielä sanottavana.
“Siinäkö kaikki?” kysyin epäuskoisesti. Käärmekulta ihasteli tassujaan. Hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin minuun ennen kuin jatkoi.
“No oli minulla muutakin asiaa”, naaras naukui hiljaa. Hän vaikutti epävarmalta. Odotin hänen jatkavan mutta ei hän ehtinyt, kun jokin tai siis joku piti ääntä pensaassa.
“Käärmepen- tai siis Käärmekulta!” minulle täysin vieras naarasääni kutsui. Räpyttelin silmiäni hämmennyksissäni.
“Kuka siellä?” Käärmekulta kysyi mutta ei saanut vastaukseksi muuta, kuin yllätyshyökkäyksen. Pensaasta loikkasi vaalean ruskea suuri naaraskissa, jolla oli täpliä turkillaan.
“Pitkästä aikaa. En malta odottaa, että pääsen kostamaan elämäni pilaamisesta”, vieras kissa murisi. Sanat ja muutenkin naaraan käyttäytös ja äänensävy saivat minut paniikkiin. En tiennyt mitä tehdä vaan jäädyin täysin paikoilleni.
“Olen Lotta. Tai, jos nimi Kaarnajalka soittaa jotakin kelloja”, Lotta ärisi. Hän vaikutti hyvin vihaiselta. Hän halusi kostaa ja nimenomaan elämänsä pilaamisesta mutta mitä Käärmekulta oli tälle ventovieraalle kissalle ikinä tehnyt. Hän ei varmaan ollut edes ikinä nähnyt tätä. Olisin tehnyt jotain mutta en pystynyt muuta kuin toljottamaan vierestä kauhuissani.
“Sinä pilasit elämäni! Olet ensi hengenvedostasi saakka ollut täysi pettymys! Tapoit isäsi! Sinun vikaasi on, että olen nyt tässä ja, että isäsi on kuollut!” Lotta rähjäsi. En ymmärtänyt. Miten muka Käärmekulta olisi ollut pettymys jollekulle vieraalle erakolle?
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

“Siis… mitä tulimme oikein tekemään tänne? Mitä asiaa sinulla oli? Onhan kaikki nyt varmasti kunnossa?” kolli kyseli korvat luimistuen ja häntä pörhistyen. Nyt tuli entistäkin vaivaantuneemmaksi. Oliko hänen pakko olla niin huolissaan?
“Kaikki on hyvin, ihan tosi!” vakuuttelin. Sädesäihke vaikutti kuitenkin edelleen hieman säikyltä. Hän kai varautui pahimpaan. Ei se olisi kuitenkaan sellaista… eihän? Kai kolli ei suuttuisi, kun kertoisin hänelle, miksi oikeasti olimme sinne tulleet?
“Ensinnäkin, halusin sanoa, että…” aloitin. En oikein ollut enää yhtä itsevarma kuin vielä hetki sitten leirissä ollessani. “Että… Että paranen hyvin ja että Lehtomyrskyn kuolemankin jälkeen oloni alkaa jo tuntua paremmalta”, sanoin. Kolli kallisti päätään.
“Siinäkö kaikki?” hän kysyi. Sädesäihke kai tiesi, että en toisi häntä sinne asti vain kertookseni jotain tuollaista.
“No oli minulla muutakin asiaa”, naukaisin hiljaa ja valmistelin itseäni sisäsesti siihen mitä minun piti sanoa. En kuitekaan ehtinyt kuin avata suuni, kun lähimmästä pensaasta kuului räsähdys.
“Käärmepen- tai siis Käärmekultaa!” joku kutsui. Katsoin pensasta karvat pörrössä. Tuo ääni… Se oli jotain niin tuttua, mutta mitä?
“Kuka siellä?” kysyin pensaaseen. Vastausta ei kuulunut. Luulin jo tulleeni hulluksi, mutta sitten sieltä vilahti jokin kimppuuni. Se painoi minut vatsa maata vasten ja sihisi suoraan korvaani.
“Pitkästä aikaa. En malta odottaa, että pääsen kostamaan elämäni pilaamisesta”, naaras sihisi. Hänen hajunsa, hänen äänensä, jopa hänen tuntunsa! Kaikki se tuntui niin tutulta.

//Säde?
//Voit vaikka laittaa Lotan selittää kuka se on ja miks se vihaa käärmet

Kirjoittaja: Saaga

Ymmärsin kyllä, että Käärmekulta ei tarkoittanut äksyillä mutta ei se silti kivalta ollut tuntunut. Niiskaisin nenääni. Ehkä antaisin vain olla. Miksiköhän Käärmekulta oli tuonut minut tänne? Mitä asiaa hänellä oli, mitä ei voisi sitten sanoa leirissä? Ei siellä kuitenkaan ollut kuolonklaanilaisia kuuntelemassa salaa niinkuin poikkeusaikoina. Tähtiklaanin kiitos, ettei ollut ja olimme saaneet leirimme takaisin. Vaikka sodan jälkeisistä tapahtumista oli aikaa siitä muistot kummittelivat silti mielessäni.
“Mitä tulimme siis tekemään tänne?” kysyin vilkuillen vähän väliä käpäliäni. Lumeen tehty polku oli liukas enkä halunnut kaatua.
“Anteeksi, voitko toistaa?” Käärmekulta kysyi ja katsoi minuun suurin silmin. Aistin hänen katseessaan epävarmuutta. Tunsin naaraan niin hyvin, että osasin jo jonkin verran lukea tätä. Mikäköhän oli vialla? Huoli vanhemmasta soturista valtasi mieleni.
“Siis… mitä tulimme oikein tekemään tänne? Mitä asiaa sinulla oli? Onhan kaikki nyt varmasti kunnossa?” kyselin korvat luimistuen ja häntä pörhistyen. Kai nyt Käärmekulta olisi kunnossa? Ehkä hän tuli tänne kertomaan kuinka sairas on ja, että hän kuolee pian. Toivottavasti ei! Olin juuri päässyt siihen vaiheeseen emon kuoleman jälkeen, että elämä tuntui menettelevän eikä kaikki nyt ollut aivan hirveän huonosti mutta, jos joku kuten vaikka Käärmekulta kuolisi menisin varmaan aivan sekaisin. Koko parantumisprosessi pitäisi aloittaa alusta. En varmaan pystyisi siihen.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

En olisi halunnut olla Sädesäihkeelle millään tapaa ilkeä, mutta en kestänyt sitä, kun hän alkoi hössöttää minulle, meidän päästyämme ulos. Olisin mielummin itse repinyt korvat päästäni kuin kuunnellut sitä. Olihan se joskus rajallisesti ihan mukavaa, kun saattoi huomata muiden välittävän, mutta jos minä pärjäsin, hössöttäminen saisi loppua.
“Anteeksi, en tarkoittanut sitä mitenkään säälimismielessä”, Sädesäihke naukaisi ja katsoin minuun varovaisesti. Huokaisin.
“Ei se mitään. Anteeksi, kun suutuin. En halua olla sinulle ilkeä, olen vain… kireä kaikesta viimeaikaisesta”, totesin hiljaa, mutta pudistelin sitten päätäni. “Haluaisit kai kuitenkin tietää, miksi me oikein olemme täällä, vai mitä?” kysyin vielä. Jännitys alkoi kasvaa sisälläni. Oliko tämä sittenkään hyvä päätös? Mitä jos kolli ei oikeasti pitänytkään minusta? Työnsin kuitenkin ajatukseni taka-alalle. Jopa Kääpäkorppi oli tullut uneeni ja kertonut minulle siitä, että olimme täydellinen pari, mutta tiesikö Sädesäihke sitä? Entä, jos hän ajatteli, että emme olisikaan niin yhteensopivat? Taas harhauduin asiasta. Tajusin myös, että Sädesäihke oli jo sanonut jotain, mutta en ollut keskittynyt.
“Anteeksi, voitko toistaa?” kysyin hieman vaivaantuneena.

//Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökyttelin, kun olin saanut lopetettua itkemisen. Ehkä oli hyvä ajatus vähän irrottautua näistä ajatuksista hetkeksi ja tehdä muuta. Vilkaisin Korpikasteen suuntaan mutta tuo vaikutti kiireiseltä. Naaras nimittäin jutteli isällemme ja mulkoili pikkusisaruksiamme aika vihaisena.
“Voisimmeko me ehkä mennä kahden?” kysyin varovasti. Kortetuike nyökkäsi.
“Kyllä se sopii”, hän sanoi ja lähti kävelemään kohti leirin ulos käyntiä. Harpoin hänen peräänsä. Koitin pitää pienen varovaisen hymyn naamallani, jonka olin sille luonut Kortetuikkeen hyväksyttyä pyyntöni. Tietysti rakastin siskoani ja halusin olla tuon kanssa mutta hän tuntui vievän aika paljon tilaa ja yleensä sitä ei oikein tuntunut riittävän minulle. Hän otti kaiken huomion itseensä ja puhui päälleni. Uskoin kuitenkin, ettei tämä tehnyt sitä tahallaan eikä se minua niin haitannut mutta oli mukava välillä olla jonkun kanssa ihan vain kahdestaan. Olin inhottava, kun edes kehtasin ajatella sisartani tuollaisessa valossa. Hän varmasti yritti parhaansa. Miksi kaikki muut olivat täydellisiä ja minä olin tälläinen typerys?
“Haluatko puhua jostakin?” Kortetuike kysyi ja herätti minut nykyhetkeen.
“Ai, kyllä se sopii”, nau’uin ihastellen varpaitani. Pysyttelin kollin rinnalla polulla kulkiessamme. Olin viimeyönä nähnyt taas painajaisen ja se oli liittynyt metsään – nimenomaan tähän metsään.
“Oletko miettinyt haluatko joskus oppilaan?” kolli kysyi ja katsoi minua. Tämän silmät kimmelsivät oudosti ja sydämeni alkoi hakkamaan kovempaa. Oliko tämäkin painajainen? Eihän… ei Kortetuike ikinä ollut niissä.
“En ole miettinyt. Olen kyllä surkea opettamaan, heh”, tokaisin ja siirsin katseeni pois toisesta.
“Oletko sinä? Olisit varmasti mahtava mestari, olethan hyvä soturinakin”, kehuin kollia. En halunnut olla töykeä enkä keksinyt muuta epätöykeää kuin kehuminen.
//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Jäin hetkeksi toljottamaan maata typertyneenä. Olimme muutenkin pysähtyneet hetkeksi joten pystyin sulatella juuri kuulemaani hieman helpommin. Karjuvirne välitti minusta noinkin paljon? Yhtäkkiä päälleni vyöryi kauhea paine siitä kuinka kohdella soturia tästä eteenpäin. Olin hänelle yleensä aika kylmä ja neutraali niinkuin muillekin mutta en viitsinyt kiusata Karjuvirnettä sillä tavalla kuin joskus muita kissoja, kun he kävivät hermoilleni. Tämän jälkeen en ainakaan uskaltaisi halveksia häntä ääneen. En kyllä mielessänikään. Puuskahdin.
“Jatketaan”, nau’uin ja jatkoin askellustani. Karjuvirnekin lähti taas kävelemään mutta piti ihan pienoista etäisyyttä hetken ajan ennen kuin aloin hidastaa. Pysähdyin hetkeksi yskimään mutta pääsin heti jatkamaan matkaa. Karjuvirne silmäili minua huolestuneena.
“Pitäisikö alkaa pikku hiljaa kääntyä takaisin leirin suuntaan?” kolli kysyi. Nyökkäsin hitaasti ja varovasti. En olisi halunnut mutta minua alkoi väsyttää jo. Olin maannut parantajan pesässä niin kauan, että ymmärrettävästikin kuntoni oli heikentynyt. Siitä sain syyttää vain itseäni ja typerää yskätautiani.

Parisen kuuta ja monen monta keskustelua sekä rasittavaa kokemusta myöhemmin olin siirtynyt takaisin soturin tehtäviini. Kun arki rullasin kuten aikaisemmin, huomasin ahdistukseni helpottavan huomattavasti. Ei minulla ollut aikaa partioiden välissä muuhun kuin syömiseen ja muiden auttamiseen. En juurikaan jutellut muille kuin Karjuvirneelle ja, jos juttelin en kauaa. Muut kissat olivat inhottavia, ärsyttäviä, itsekkäitä ja heidän kanssaan oli vain vaikea olla. Karjuvirne oli kuitenkin poikkeus tuon kaiken keskellä ja se oli ihan mukavaa. Olin alkanut tunnustelemaan taas niitä tunteita, jotka olin huomannut jo aikoja sitten mutta vain tyrkännyt sivuun. Rakastin kollia kyllä mutta en tiennyt rakastinko häntä ystävänä vai jonain muuna. En tätä ennen ole rakastanut ketään. En ketään, jos emoa ei lasketa. Palauduin takaisin nykyhetkeen ajatuksieni syövereistä vain huomatakseni, että Karjuvirne lähestyi minua.
“Hei, Korppisiipi pyysi meitä partioon”, kolli naukui. Nyökkäsin ja nousin seisomaan. Seurasin Karjuvirnettä muun partion luo. Nopealla vilkaisulla arvioin partion kissat. Irvikita; hiljainen, ei todennäköisesti puhuisi minulle, hyvä niin. Kuusihäntä sekä Naavatassu; keskittyisivät varmaan toisiinsa. Saisin siis pysytellä Karjuvirneen kanssa. Irvikita lähti tassuttamaan ulos leiristä muu partio vanavedessään.
“Onnea saalistamiseen”, Perhotassu huikkasi meille kävellessään ohitsemme. Naaras vaikutti niin hilpeältä. Tekopyhää ja inhottavaa. Painuisi jonnekin mistä häntä ei kuule. Karjuvirne vilkaisi minuun.
“Näytät aika äreältä. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Kohautin lapojani.
“Mikä hätänä?” Karjuvirne kysyi nyt huolissaan. Minua ärsytti ja teki mieli rähjätä kollille mutta en uskaltanut.
“Kaikki hyvin. Turhaan huolehdit minusta”, murahdin kärttyisenä ja tassutin muiden perässä ulos leiristä. Karjuvirne tuli perästäni. Lähdimme lumen täyteiseen metsään tehtävänänämme ruuan hankkiminen. Emme varmaan tulisi löytämään yhtään mitään ja kuolisimme kaikki nälkään. Parempi niin. Ei olisi ketään kelle näyttää kuinka vahva oli vaikkei oikeasti ollut ja vaikka oikeasti oli vaikeaa.
//Karju?

Kirjoittaja: Elandra

Pudistelin Hiilihampaalle vastaukseksi päätäni, kun tämä esitti kysymyksensä.
”Sinä näet nyt koko asian väärällä tavalla, Hiilihammas”, naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen pitää keskustelun mahdollisimman rauhallisena ja olla suututtamatta ystävääni.
”Haluaisitko ennemmin elää maailmassa, jossa asiat tapahtuvat ilman syytä, ja jossa kuoleman jälkeen ei ole mitään? Esi-isämme ovat antaneet meille kuoleman jälkeisen elämän, mutta sen seurauksena meidän on kestettävä elämässämme vastoinkäymisiä. Esi-isien lahja meille on paljon enemmän kuin kärsimys, jota koemme eläessämme. Sinä saat ikuisen elämän ja pääset lopulta tapaamaan rakkaimpiasi. Elämä on toki joskus rankkaa, mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että kaiken tämän jälkeen tulee aika, jolloin pääsen vaeltamaan esi-isieni riveihin ja nauttimaan täysillä siitä ikuisesta elämästä”, totesin hitaasti, mutta rauhallisesti. En tiennyt, oliko Hiilihammas kanssani samaa mieltä. Saattoi olla, että kaiken hänen kokemansa jälkeen hänen uskonsa Tähtiklaaniin oli alkanut horjua. Halusin, että hänkin kykenisi näkemään asioiden valoisat puolet. Vaikka hän oli menettänyt läheisiään, hän näkisi heidät vielä. Nyt hänen täytyisi vain oppia nauttimaan siitä, mitä hänellä oli täällä vielä jäljellä.

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Minut oli juuri nimitetty. Uusi nimeni oli nyt Korpikaste. Se tuntui ihanalta. Oli niin mukavaa olla viimein soturi. Veljenikin oli tietysti nimitetty, eikä hänen uusi nimensä – Varpulaulu – ollut myöskään lainkaan paha. Se sopi hänelle omalla tavallaan. Itselleni en kyllä olisi halunnut -laulu loppua nimeeni. Kaste oli minusta hyvä, vaikka edelleen ennemmin olisin ottanut, vaikka myrskyn emoni mukaan, tai vaikka kynsi tai viilto olisivat olleet hienoja nimiä, mutta en minä nyt valittaa voisi, kun kerta viimein soturiksikin pääsin.
Onnitteluja tuli edelleen ohitse kulkevilta kissoilta ja se huomio kelpasi minulle oikein hyvin. Rakastin sitä, kun minua huomioitiin. Halusin kovasti aina saada sitä huomiota, jota minä tarvitsinkin. Minä halusin olla huomion keskipiste aina, kun se vain oli mahdollista. Sen minä ansaitsin.
Pian Kuusihäntä, isäni saapui paikalle. Hän katsoi minua lempeästi ja ylpeänä, vaikka hänen katseensa olikin hieman kaihoisa.
“Onneksi olkoon Korpikaste uudesta nimestäsi”, isäni sanoi ja hymyili minulle lempeästi. Katsoin häntä ylpeänä itsestäni.
“Kiitos! Olen niin iloinen, että olen viimeinkin soturi!” naukaisin innoissani.
“Lehtomyrskykin olisi ollut teistä niin ylpeä ja niin iloinen puolestanne”, Kuusihäntä sanoi ja hänen katseensa synkkeni, kun hän puhui emostani. Tökkäsin häntä kuonollani poskeen välittävästi.
“Älä murehdi. On sinulla minut ja Varpulaulu”, sanoin hiljaa.
“Niin, ja Kuusikkopentu ja Mustikkapentu”, isäni vastasi. Turkkini alkoi pörhistyä, kun hän puhui pikkusisaruksistani, mutta en sanonut mitään. Ei Kuusihännän tarvitsisi tietää, että vihasin niitä kahta pikkukakaraa.
“Miten olet muuten jaksellut, näin Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen?” isäni kysyi pian. Huokaisin helpotuksesta, kun hän ei huomannut tai huomioinut reaktiotani siihen, kun Kuusikkopennusta ja Mustikkapennusta puhuttiin.
“Kyllähän se sattuu, mutta sen kestää. Olen soturi, en minä turhia surkuttele”, vastasin. Isäni katsoi minua hieman hölmistyneenä. Olinko sanonut jotain väärin?
“No, miten sinä olet voinut?” kysyin yrittäen saada Kuusihännän ajattelemaan muuta.

//Kuusi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varpulaulun reaktio yllätti minut. Huomasin kollin silmien alkavan vetistää samalla kun tämä yritti sopertaa jotakin pahoillaan olemisesta. Soturin ahdinko oli silminnähtävä, vaikka hän yrittikin piilotella sitä parhaan kykynsä mukaan.
Hämmennys väistyi myötätunnon tieltä. Minusta tuntui pahalta nähdä ystäväni voivan näin huonosti. Vielä pahemmalta tuntui, kun en tiennyt, mitä olisin voinut tehdä helpottaakseni hänen oloaan.
“Ei sinulla ole mitään anteeksipyydeltävää”, naukaisin tyynnyttelevästi. Se ei juuri tuntunut Varpulaulua lohduttavan, joten koetin toisenlaista taktiikkaa: “Haluaisitko käydä haukkaamassa happea leirin muurien ulkopuolella kanssani? Voisimme pyytää Korpikasteenkin mukaan, jos haluat. Joudutte istumaan koko seuraavan yön leiriä vartioimassa, joten ehkä pieni happihyppely ennen sitä voisi vähän piristää.” Loihdin naamalleni kannustavan hymyn ja yritin edelleen tavoittaa nuoren soturin sinisiä silmiä, jotka tuntuivat haluavan katsoa ihan mihin tahansa muualle paitsi omiini.
Ajattelin, että ehkä Varpulaulun olisi hyvä saada ajatuksiaan hetkeksi muualle ikävistä asioista. Ulkona käyminen saattaisi tehdä hyvää hänelle; leirissä oleminen kävi pidemmän päälle raskaaksi mielelle, etenkin kun sillä oli paljon synkeitäkin asioita läpi käytävänä. Kenties pienen ulkoilun jälkeen keskustelemisestakin tulisi jotain.

//Varpu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Toljotin Käärmekultaa hetken typeränä kunnes tajusin seurata häntä.
“Jänöpentu ja Säihkepentu, ööh… minulla on tärkeä asia hoidettavana ilmeisesti. Leikitään myöhemmin”, naukaisin ennen kuin lähdin. Seurasin toveriani ulos leiristä. Hän johdatti meidät syvälle lumen täyttämään metsään ennen kuin edes avasi suutaan.
“Mietit varmaan, miksi olemme tällä”, Käärmekulta naukui johdattelevasti. En oikeastaan.
“Mietin, että saatko olla ulkona jo haavojesi puolesta. En halua, että sinuun sattuu turhaan”, naukaisin ja vilkaisin nopeasti Käärmekullan turkkia. Haavat eivät olleet oikein enää pahan näköisiä mutta ne näyttivät kuitenkin aika ikäviltä.
“Älä siitä huoli”, Käärmekulta totesi äkäisesti. Hän ei selvästikkään pitänyt hössötyksestä.
“Äsh… en vain halua, että joudut pidemmäksi aikaa parantajalle, siinä kaikki”, vastasin. Itse en kestäisi, jos joutuisin virumaan parantajalla kuu tolkulla.
“Riittää jo”, Käärmekulta ärähti nyt vihaisemmin. Pistin suuni kiinni. Ilmapiiri muuttui hetkessä vaivaantuneeksi. Vääntelin häntääni.
“Anteeksi, en tarkoittanut sitä mitenkään säälimismielessä”, naukaisin ja katsoin ystävääni varovaisesti. Naaras oli ymmärrettävästi hössötystä vastaan. Tämä halusi näyttää kuinka vahva oli. Hän oli niin upea kissa.
//Käärme?

Kirjoittaja: Saaga

Menin hieman hämmennyksiin Kortetuikkeen sanoista. Eihän hän ollut loukannut minua mitenkään.
“Anteeksi, ei, ei… ööh… Ei ole ollut tarkoitus vä-vältellä… ööh”, änkytin. En osannut muodostaa lauseita. Sanat vain leijailivat erikseen ympäriinsä. En saanut mistään kiinni ja kaikki tuntui sekavalta.
“Anteeksi”, pahoittelin. Tunsin kuinka kyyneleet puskivat silmistäni mutta en antanut niiden tulla. Älä räpytä silmiäsi, neuvoin itseäni.
“Et todellakaan ole tehnyt mitään”, puuskahdin ja koitin pidätellä kyyneleitä. En voisi itkeä, en nyt, en juuri kun minut oli nimitetty enkä Kortetuikkeen edessä. Liian monta syytä olla itkemättä. Näin siis purskahdin itkuun ihastukseni edessä juuri soturiseremoniani jälkeen. En rohjennut katsoa Kortetuiketta. Häntäni vääntyili vieläkin hermostuneemmin kuin aikaisemmin.
“Olen pahoillani. Olen aika kauhea ystävä”, sopersin ja peruutin taaksepäin. Halusin samaan aikaan eroon Kortetuikkeesta ja olla hänen lähellään. Ristiriita sai minut vain suuremman paniikin valtaan. Vavahtelin siinä koittaessani päättää mitä tekisin ja Kortetuike ihan varmasti huomasi ahdinkoni.
“Anteeksi!” sopersin nyt kovempaan äänen. En tiennyt mitä tehdä, olin aivan jumissa. Jos lähtisin pois, Kortetuike loukkaantuisi. Jos jäisin, hän ei enää pitäisi minusta. No ei varmaan muutenkaan pitänyt. Kuka minusta muka pitäisi?! Kuka pitäisi surkeasta ruikuttaja Varpulaulusta, joka ei kykene edes keskustelemaan normaalisti.
//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin aika varma siitä, että Varputassu vältteli minua. Kollista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun olimme olleet yhdessä partiossa. Kerran olin nähnyt hänet aukion toisella laidalla ja kääntänyt toiveikkaana katseeni hänen suuntaansa, mutta oppilas oli vain pudistellut minulle päätään ja mennyt matkoihinsa. En ollut voinut olla miettimättä, olinko tehnyt jotain väärin, kun tämä ei vaikuttanut haluavan nähdä minua enää.
Seuraavat päivät minä keskityinkin vain itseni parantelemiseen. Oloni oli jo paljon parempi, vaikka kuntoni olikin romahtanut huomattavasti sairasaukiolla viettäminäni päivinä. Pääasia kuitenkin oli, että olin taas terve eikä minun tarvitsisi norkoilla leirissä enää päivätolkulla.
Nousin ylös vuoteellani sairasaukiolla. Siistin turkkini nopeasti, ennen kuin menin kiittämään Leimusilmää ja Vienotassua erinomaista hoidosta. Sen jälkeen suuntasin aukiolle, jonne sateli hiljakseen uutta lunta harmaalta taivaalta.
Korppisiipi oli aukion keskustassa jakamassa partioita. Minä hölkkäsin mustavalkoisen naaraan luokse ja nyökäytin tälle ja muille lähistöllä notkuville sotureille kohteliaasti päätäni.
“Kappas, huomenta”, varapäällikkö maukui minulle hymyillen. “Näytät voivan jo paremmin.”
Nyökkäsin. “Kyllä. Ajattelin, olisinko voinut päästä mukaan johonkin partioon? En jaksaisi odotella leirissä enää pidempään”, sanoin hieman malttamattomana.
Korppisiipeä vastaukseni selvästi jotenkin huvitti, sillä tämä vastasi naurahtaen: “Kyllä se käy. Lieskakajo on viemässä saalistuspartion sekametsään, voit mennä heidän mukaansa.”
“Selvä. Kiitos teille, Korppisiipi!” Kumarsin varapäällikölle pikaisesti ja loikin sen jälkeen aukion yli jo piikkihernetunnelin luona lähtöä tekevän saalistuspartion luo. “Lieskakajo! Korppisiipi sanoi, että voin tulla teidän mukaanne metsälle.”
Entinen mestarini käännähti katsomaan ensin hiukan hämmentyneen näköisenä suuntaani, mutta nopeasti tämän ilme kirkastui, kun tajusi, kuka puhui. “Ai, Leimusilmä päästi sinut jo takaisin soturin tehtäviin? Mukava saada sinut mukaan!” Soturi räpäytti minulle lämpimästi silmiään.
Minä hymyilin hänelle takaisin ja loikin hänen rinnalleen, kun partio suuntasi ulos leiristä.

Partiomme palasi kotiin melko runsaiden saaliiden kera. Lieskakajo oli napannut Uskolinnun avustuksella sekametsässä haahuilleen jäniksen, kun taas Laventelitaivas oli onnistunut saamaan kiinni lumesta siemeniä tonkineen punatulkun. Jopa minä sairauden heikentämästä tilastani huolimatta olin saanut saalista, ruipelon hiiren nimittäin. Oli sekin parempi kuin ei mitään.
Isäni oli aukiolla, kun veimme tuoresaaliita kasaan. Hän nyökäytti meille päätään tervehdykseksi kulkiessamme ohi. Päällikön seurassa olivat myös Pohjaharha ja Talvikkitakku.
Olin juuri jättänyt saaliini tuoresaaliskasaan muiden jälkeen, kun kuulin tutun kokouskutsun kajahtavan Litteäkiven suunnalta. Käännähdin ääntä kohti korvat pystyssä. Leirin keskelle oli ruvennut jo kerääntymään kissoja, kaikki uteliaina kuulemaan, mitä asiaa heidän päälliköllään oli.
Minä hivuttauduin Lieskakajon viereen istumaan, klaanitoverien muodostaman puolikaaren uloimmalle reunalle. Pian selvisi, että luvassa olisi soturiseremonia. Mesitähti pyysi Varputassua astumaan eteen ensin ja sen jälkeen tämän siskoa Korpitassua. Nimityksen jälkeen heidät tunnettiin Varpulauluna ja Korpikasteena. Minusta nimet olivat hienot.
Hälyn hieman hälvennyttyä menin onnittelemaan tuoreita sotureita. En ollut varma, halusiko Varpulaulu edelleenkään nähdä minua, mutta minusta olisi ollut epäkohteliasta jättää onnitteleminen kokonaan väliin. Nuoret kissat tekivät kovasti töitä soturinimensä eteen, eikä sen saaminen ollut mikään itsestäänselvyys.
Lähestyin yksin istuskelemaan jäänyttä Varpulaulua. Kolli huomasi minut ja tervehti, hänen häntänsä vääntyili ja käpälät steppasivat levottoman oloisesti paikallaan. Pelkäsin, että sain hänet jotenkin vaivaantuneeksi. Yritin kovasti miettiä, olinko tehnyt tai sanonut aiemmin jotakin, mikä olisi voinut saada hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi seurassani.
“Onneksi olkoon”, toivotin toverilleni pienen päännyökäytyksen kera. “Pidän uudesta nimestäsi. Se sopii sinulle hyvin.” Kasvoillani karehti ystävällinen hymy.
“Kiitos”, Varpulaulu vastasi; hänen äänensävyään oli vaikea tulkita.
Minä emmin pienen hetken, ennen kuin lopulta naukaisin: “Saanko kysyä jotakin?”
“Kysy vain.” Kirjava soturi näytti minusta vähän hämmentyneeltä, kun tämä vilkaisi minua sinisillä silmillään.
“Olenko minä loukannut sinua jotenkin?” Tutkin kollin kasvoja levottomana. Halusin löytää merkkejä siitä, olivatko epäilykseni ensinkään oikeassa. Jos olisivat, pyytäisin hetimmiten anteeksi Varpulaululta. “Sen jälkeen, kun Hillasielu putosi veteen ja autoin sinut leiriin, tuntuu aivan siltä kuin olisit vältellyt minua. Minä ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut viime aikoina raskasta, mutta jos kyse on jostain sellaisesta, mitä minä olen kenties huomaamattani tehnyt tai sanonut, haluaisin pahoitella.”

//Varpu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Tallustin leirin laidalle mieli maassa. En jaksanut oikein tehdä mitään. Partioissakaan en ollut käynyt sitten Hillasielun jokeen tippumisen vaikka siitä olikin jo kulunut tovi. Heilautin häntäni etukäpälilleni. Ilma oli ikävän kylmä ja pakkanen puri nenääni siinä istuskellessani. Huomioni kiinnitti Kortetuikkeen valkea turkki. Kolli käveli ulos parantajan pesästä. Pörhistin turkkiani ja koitin vajota syvälle maan uumeniin. Olin käyttäytynyt niin nolosti tuon komean soturin lähistöllä. En halunnut puhua hänelle juuri nyt. En halunnut kyllä puhua kenellekkään juuri nyt. Kortetuike huomasi minut ja katsoi minuun hetken mutta pudistin hänelle päätäni ja katsoin pois. Ehkä kolli ymmärtäisi minua?

Hän ei lopulta tullut puhumaan minulle. Katseli vain hetken ja meni sitten matkoihinsa. Huokaisin helpotuksesta ja vaivuin takaisin oman mieleni synkkyyksiin. Ilma oli todella kolea ja lopulta sitten en halunnut jäädä pitkäksi aikaa ulos, joten luikin takaisin oppilaiden pesään.

***

Vääntelin häntääni ahdistuksissani. Oli ensimmäisen partion aika sitten traagisten tapahtumien. Kortetuike oli edelleen parantajalla. Siitä olin sinänsä iloinen, koska minun ei tarvinnut kohdata häntä partioissa eikä kummemmin leirissäkään. Tässä partiossa oli minun lisäkseni mestarini, Karjuvirne, Hilehuurre sekä Nopsaliekki. Hilehuurre ja tämän entinen oppilas Nopsaliekki juttelivat keskenään mutta muut partiosta olivat hiljaa. Minulle kyllä passasi olla hiljaa, sillä ei minulla oikein ollut mitään asiaakaan.

Puolivälissä matkaa Pohjaharha alkoi selittää minulle jotain, mikä meni täydellisesti minulta ohi mutta pääsin kyytiin myöhemmin, kun mestarini alkoi opettaa. Hän selitti jotain oikeanlaisesta lintujen vaanimistaktiikasta ja pisti minut kertomaan mitä eroa sillä oli hiirien vaanimisen kanssa.

Leiriin vihdoin päästyäni kipaisin vain syömässä ja pistäydyin sitten oppilaiden pesään. En jaksanut pitää itseäni enää hereillä vaan torkahdin miltei heti.

***

Astelin aukiolle Mesitähden pyynnöstä. Turkkini oli sekaisin ja tiesin vallan hyvin, että jokainen joka minut näki tässä kunnossa säälisi minua. Sääliä haluisin tässä tilassa kaikista vähiten.
“Hyvä Eloklaani. Tänään olemme kokoontuneet nimittämään uusia sotureita”, päällikkö naukui. Sydämeni hypähti kurkkuun. Vilkuilin ympärilleni silmät suurina. Olimme Korpitassun kanssa vanhimmat oppilaat, joten Mesitähden oli tarkoitettava meitä.
“Varputassu, astuhan eteen”, päällikön lempeä ja kannustava ääni kantautui tajuntaani ajatusmyrskystä huolimatta. Tiedostin yhtäkkiä jokaisen takun ja roskan turkissani liian hyvin. Minua katsottiin joka suunnasta. Astelin varovaisesti leirin litteäkivelle.
“Pohjaharha, onko oppilaasi Varputassu valmis soturiksi?” Mesitähti käänsi huomionsa Pohjaharhaan minusta ja sain hetken hengittää vapaasti.
“On, Mesitähti”, kolli naukui yleisön seasta. En kehdannut katsoa yleisöön mutta mielessäni koitin välittää kiitollisen katseen ja hymyn Pohjaharhalle. Pian en olisi enää hänen oppilaansa eikä hän enää olisi mestarini. Niin kai elämä toimi – ainakin Eloklaanissa.
“Lupaatko, Varputassu, kunnioittaa soturilakia ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi ja katsoi minua silmiin. Katsoin takaisin. En ollut varma mitä ajatella. Ahdistus ja pelko epäonnistumisesta ja sitten ilo tulevista seikkailuista. Äh… Miksi kaikki oli niin vaikeaa?
“Lupaan”, nau’uin värisevällä äänellä. Mesitähteä se ei pahemmin haitannut vaan tämä vain jatkoi. Huokaisin helpotuksesta.
“Siinä tapauksessa sinua kutsuttakoon tästä lähtien Varpulauluksi. Eloklaani kunnioittaa saalistustaitojasi ja ystävällisyyttäsi”, päällikkö ilmoitti juhlavalla ja kantavalla äänellä. Hän kosketti minua otsalle nopeasti ja päästi sitten minut alas litteäkiveltä. Pakenin mahdollisimman nopeasti yleisöön. Kissat huutaisivat varmasti minulle ja Korpitassulle sitten, kun hänetkin olisi nimitetty. Puikkelehdin yleisössä Kuusihännän luo.
“Onnea”, isä naukui ja tuuppasi minua kylkeen. Hymyilin hiukkasen ja istuuduin tämän viereen. Kollin toisella puolella istuivat Mustikkapentu ja Kuusikkopentu mutta heihin en ollut valmis ottamaan vielä kontaktia. Olin pysytellyt sisaruksistani kaukana heidän syntymästään – ja emon kuolemasta – lähtien ja niin saisi sitten jatkuakin.
“Korpitassu, lupaatko suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla sekä noudattaa soturilakia?” Mesitähti naukui siskolleni. Olin kokonaan ohittanut alkuosan naaraan nimityksestä. Tunsin todella huonoa omatuntoa siitä, mutta koitin silti pysyä mukana tapahtumissa.
“Lupaan!” Korpitassu naukui reippaasti. Minua alkoi heti nolottaa oma käyttäytymiseni. En todellakaan ollut yhtä rohkea kuin siskoni vaikka Mesitähti oli kehunut minua ystävälliseksi. Ei ystävällisyys tietenkään ollut rohkeutta mutta kai piti olla rohkea puhuakseen muille mutta…
“Sitten klaani kutsukoon sinua Korpikasteeksi. Eloklaani kunnioittaa sosiaallisia taitojasi sekä taistelutaitojasi”, päällikkö naukui ja kosketti Korpikasteen otsaa.
“Varpulaulu! Korpikaste! Varpulaulu! Korpikaste!” klaani huusi nimiämme täyteen ääneen Nousin seisomaan ja vastaan otin siskoni. Hän loikki iloisesti luokseni.
“Onnea, Korpikaste!” naukaisin. Ääneni ei niinkään ollut iloinen, koska iloinen en todellakaan ollut mutta se ei ollut surullinenkaan.
“Samoin, Varpulaulu”, Korpikaste vastasi ja rynnisti sitten muualle. Jäin yksin seisomaan, kun muu klaani jatkoi matkaansa ja elämäänsä. Kortetuike käveli luokseni pienen hetken ajatuksiin syventymisen jälkeen.
“Ai hei”, naukaisin ja vääntelin häntääni sekä liikuttelin käpäliäni. Minua nolotti todella paljon olla taas kollin edessä. En tiennyt oikein varmaksi edes miksi minua nolotti mutta nolotti ja todella paljon.
//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Jänöpentu pinkaisi heti piiloon, kun Perhotassu ilmoitti voivansa olla etsijä piilosleikissä. Pentu kehräsi kovaan ääneen ravatessaan leirin halki. Hän kaarsi itsensä sisään pentutarhaan ja pujottautui nopeasti kulman taakse.
Jänöpentu kuuli, kun Perhotassu lähti viimein etsimään. Naaras ei tullut heti häntä kohti. Kolli alkoi pohtia tulisiko naaras edes katsomaan sisältä pentutarhasta. Kun kollia alkoi epäilyttää, hän vilkaisi nopeasti ulos pesästä nähdäkseen oliko Perhotassu lähellä ja pinkaisi sitten pentutarhan taakse. Se olisi melkein sama piilo, ulkona pentutarhasta oli vain hieman kylmempi olla.
Jänöpentu asettautui hyvään asentoon makaamaan ja ajatteli jäädä sillä tavoin odottamaan, mutta nopeasti hänen tassujaan ja vatsaa alkoi palella ja hänen täytyi alkaa vaihdella asentoa. Hän päätyi lopulta kuopimaan lunta sellaisesta kohdasta jossa sitä oli vähän, jotta saisi aikaan mahdollisimman lumettoman kohdan.
Jänöpennun siinä kuopiessa, Perhotassu olikin ilmestynyt pentutarhan kulmalle ja mitä luultavemmin kuullut kollin kuopimisen ja tullut katsomaan. Kolli ei tajunnut asiaa, ennen kuin naaras oli jo hänen vierellään ja kosketti häntä etutassullaan lapaan.
“Löytyi”, naaras sanoi lempeällä äänellä ja kehräsi huvittuneena, kun huomasi Jänöpennun hölmistyneen ilmeen tämän kääntyessä katsomaan Perhotassua, joka oli hänet löytänyt.
“Ai, sinä löysit minut jo”, kollipentu naukaisi silmät suurina. Hän katsoi vanhempaa ystäväänsä joka hymyili lempeästi hänelle. Pentu nousi ylös ja lähti tassuttamaan hänen peräänsä, mutta yhtäkkiä hänen päälleen liukui pentutarhan päältä lunta, joka hautasi hänet alleen. Pentu meni paniikkiin, vaikka tiesikin sen pahentavan asiaa. Ei hän sille mitään mahtanut. Hän yritti paniikissa haukkoa henkeä ja kuopia lunta päältään.
Pian kollin ylle ilmestyi valo. Oliko se Tähtiklaani? Ei. Perhotassu se vain oli. Naaras oli kaivanut hänet esille ja tarttui kollin niskanahkaan ja kiskoi hänet ylös. Hän päästi pienen vinkaisun ja valahti sitten vanhemman kissan otteessa veltoksi. Kohta Perhotassu laskikin hänet maahan ja kyyristyi hänen viereensä. Kuusikkopentukin – joka oli vasta saapunut katsomaan, mikä Perhotassulla kesti – tassutti ripeästi lähemmäs.
“Olen kunnossa”, Jänöpentu naukui puistellen turkkiaan ja nousten ylös maasta. Hänen turkkinsa oli täynnä lumipaakkuja ja se oli yltäpäältä märkä. Perhotassu katsoi häntä hieman huolissaan ja Kuusikkopentukin näytti hieman huolestuneelta ja varautuneelta.
“Sinun pitäisi mennä takaisin pentutarhaan lepäämään ja lämmittelemään. Me keksimme jotain muuta sillä aikaa. Sitten kun sinulla on parempi olo, voit tulla taas leikkimään”, Perhotassu naukui. Jänöpentu nyökkäsi hieman huokaisten. Kolli lähti suuntaamaan seuraavaksi takaisin sisään pentutarhaan.
Jänöpentu meni heti makuulle sammalalusille, kun pääsi sisään pesään asti. Hän ei ollut aiemmin tajunnut sitä, mutta pientä kollia väsytti suunnattomasti. Hän painoi päänsä ja sulki silmänsä ja pian taas nukahti.

Kirjoittaja: Elandra

”Kuutamolaine on hyvä soturi, kuten kaikki Eloklaanissa. On hyvä, että hän on opettanut sinulle klaanimme tapoja”, naukaisin tyytyväisesti nyökytellen, siirtyen sitten miettimään vastausta Kallan kysymyksiin. Minun ei tarvinut kauaa miettiä, sillä tiesin vastauksen miltei heti.
”Seuraavaksi järjestän klaanikokouksen, jossa nimitän sinut Eloklaanin soturiksi. Seremonia on yksinkertainen. Siinä sinä lupaudut noudattamaan soturilakia ja suojelemaan Eloklaania tarvittaessa jopa henkesi uhalla. Sitten minä annan Tähtiklaanin voimien kautta sinulle soturinimesi. Kun seremonia on ohi, olet virallisesti Eloklaanin soturi. Seuraavan yön vartioit leiriä, etkä saa puhua kenellekään, ellei kyseessä ole hätätilanne”, selitin rauhallisella äänellä tavat, joita Eloklaanissa oli noudatettu aina. Kalla kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili sitä mukaa, kun kerroin asioita hänelle.
”Kertoiko Kuutamolaine sinulle esi-isistämme tai oletko kuullut niistä muilta? Kenties ainakin klaanikokouksissa, kun olen nimittänyt eloklaanilaisia sotureiksi ja oppilaiksi, mutta tiedätkö Tähtiklaanista muuta kuin sen nimen? Kerron sinulle mielelläni Tähtiklaanista, jos vain tahdot kuunnella”, nau’uin ystävällisesti hymyillen. En halunnut tuputtaa uskoa Tähtiklaaniin kenellekään sellaiselle, joka ei siihen halunnut uskoa. Toivoin kuitenkin, että jokainen eloklaanilainen voisi uskoa esi-isiimme, jotta saisi ikuisen elämän paremmilla metsästysmailla. Oli niin harmi, etteivät kaikki kyenneet uskomaan Tähtiklaaniin. Sen vuoksi moni hyvä sielu katosi lopullisesti, enkä tapaisi niitä kissoja enää koskaan.

//Kalla?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Olin juuri astunut ulos pesästäni, kun klaanissa jo tovin vierailijana ollut Kalla saapui luokseni. Olimme kohdanneet naaraan Varjoliekin kanssa joitain aikoja sitten ja pelastaneet erakon ketun kynsistä. Siitä saakka musta naaras oli elänyt Eloklaanissa ja osallistunut partioihin sekä tutustunut klaanin elämään. Osa eloklaanilaisista ajatteli, että erakon vierailu klaanissa oli venynyt jo liian pitkäksi, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Niin kauan kuin vieras auttoi klaania sen arkisissa toimissa, hän oli tervetullut klaaniin vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Ilahduin kuullessani Kallan asian. Hän kertoi miettineensä paljon tulevaisuuttaan ja päätyneensä siihen ratkaisuun, että toivoi tulevansa hyväksytyksi täysivaltaiseksi Eloklaanin jäseneksi. Lämmin hymy levisi kasvoilleni.
”Onpa hieno uutinen”, kerroin vilpittömästi hymyillen, ”olet ehdottoman lämpimästi tervetullut Eloklaanin soturiksi, mikäli todella niin tahdot. Ymmärtänet varmaan, että sinun on opeteltava soturin tehtäviesi ohella kaikki klaanin tavat ja soturilaki.”
Kalla nyökytteli päätään merkiksi, että oli valmis siihen.
”Emme ole ehtineet paljoa jutella vierailusi aikana, joka on painanut toisinaan mieltäni. Olen kuitenkin kuullut, että olet suoriutunut esimerkillisesti partioista ja noudattanut mallikkaasti nyt jo klaanin sääntöjä. Oletko ehtinyt tutustua vielä tuleviin klaanitovereihisi?” esitin kysymyksen hymyissä suin, kuten tavallisestikin.

//Kalla?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohjaharhan sanoissa oli kyllä järkeä. Se oli selvää, että siellä missä oli hyvää, oli oltava pahaakin. Aivan niin kuin jossain oli valoa, oli myös varjoja. Tasapaino oli tärkeää kaikessa suhteessa. Mutta siitä huolimatta tuntui epäreilulta, että Tähtiklaani pystyi kaatamaan niin paljon pahaa joidenkin yksittäisten kissojen kestettäväksi.
Ajattelin Haavemuistoa. Kolli oli joutunut minun tapaani kärsimään paljon, ja tämä oli viimein alkanut murtuilla kaikesta siitä painosta, jota tämä kantoi lavoillaan. Minäkään en ollut täysin ehjä, mutta sentään en joutunut viettämään päiviäni parantajan pesällä harhakuvia nähden.
“Niin”, huokaisin lopulta, katsellen mietteliäänä tassujani, “voisivat kai asiat olla vielä huonommin. Tuntuu vain niin piinaavalta, että me emme voi tehdä mitään helpottaaksemme asioita. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään. Onko se reilua, että joku toinen voi päättää meidän kohtalostamme ja testata, kuinka paljon me kestämme?” Nostin tuskaisen katseeni Pohjaharhaan. Kolli oli ikäisekseen hyvin viisas, ja minä arvostin todella sitä, miten tämä yritti piristää minua ja saada näkemään asiat toiselta kantilta.

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihampaan kysymykset olivat sellaisia, joita myös itse olin aikoinani pyöritellyt paljonkin mielessäni. Olin kuitenkin todennut, että kysymykset olivat turhia. Ne herättivät epäluottamusta esi-isiämme kohtaan, joka ei mielestäni ollut oikein.
”Minä luulen, että noihin kysymyksiin saamme vastauksen vasta sitten, kun vaellamme itse Tähtiklaanin metsästysmailla. Me olemme täällä vain kuolevaisia, emmekä ymmärrä tämän maailman asioista läheskään kaikkea, eikä meillä siksi ole oikeutta epäillä Tähtiklaanin päätöksiä”, naukaisin rauhallisella äänellä, mutta suoraan. Hiilihammas ei vastannut mitään, vaan ruskeaturkkinen kolli katsoi minua epäröiden.
”Minä luulen, ettei Tähtiklaanikan pysty estämään kaikkea pahuutta. Maailmassa on oltava pahuutta ja surullisia asioita jonkin verran, elämä ei voi koskaan olla liian pitkään täysin onnellista ja rauhallista. Tähtiklaani toimii vain valitsijana, sillä jotain pahaa on tapahduttava. Mieti nyt, jos Tähtiklaani ei tekisi mitään ja asiat tapahtuisivat summan mutikassa: koko maailma ajautuisi sekasortoon. Minä tiedän, että sinä olet joutunut kestämään paljon, mutta luulen, että se kaikki johtuu siitä, että Tähtiklaani pitää sinua vahvana. Sinä kestät mitä tahansa tiellesi tuleekaan, mutta heikoimmat kissat – kuten nyt esimerkiksi Haavemuisto-parka – eivät kestä. Mieti, jos kaikki tuo sinun tuskasi olisi heitetty jo valmiiksi heikon Haavemuiston niskaan. Hän olisi vielä enemmän sekaisin mitä hän on nyt”, päätin pitkän puheenvuoroni ja annoin viimein Hiilihampaalle mahdollisuuden puhua. Esi-isät olivat minulle tärkeitä ja arvostin ja kunnioitin heitä viimeiseen saakka. Halusin saada myös Hiilihampaan taas ymmärtämään, miten tärkeitä esi-isät olivatkaan.

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Niin, olet oikeassa”, vastasin Pohjaharhalle, vaikka en voinut täysin rehellisesti sanoa uskovani niin. Tietysti tapahtuneessa oli ollut mukana valitettava määrä epäonnea, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että ajatus oksalle kiipeämisestä oli ollut minun. Ja viimeistään siinä vaiheessa minun olisi pitänyt tajuta perääntyä, kun huomasin, miten heikko oksa oli. “Mutta sitä en ymmärrä, miksi Tähtiklaani haluaa aina koetella meitä näin. Joskus minusta tuntuu, että emme ole edes samalla puolella. Mitä järkeä on niin suureksi väitetyllä mahdilla, jos se kerran ei voi auttaa meitä estämästä kauheuksia tapahtumasta tai jopa on syy niille?”
Nämä olivat kysymyksiä, joita olin pyöritellyt päässäni aina sodasta asti. En ollut vielä täysin menettänyt uskoani esi-isiimme, mutta olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei sitä oltu koeteltu kuluneina kuina. Pääsyy, miksi yhä tarrauduin siihen, oli kaipaus, jonka edeltä menneet rakkaani olivat jättäneet jälkeensä. Tähtiklaanissa me kohtaisimme jälleen, ainakin jos siihen oli uskomista.
Toisinaan rukoilin Tähtiklaania lähettämään minulle merkin siitä, että asiat muuttuisivat vielä parempaan päin. Että tämä ainaiselta tuntuva pimeys ei oikeasti olisi ainaista.

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

ELANDRA
Pohjaharha: 9kp –
Karjuvirne: 4kp –
= 13kp

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 28kp! – 100KP:ta soturina kirjoitettu! Kortetuike voi nyt saada oppilaan ja pentuja sekä johtaa partioita!
Hiilihammas: 5kp –
= 33kp!

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 36kp! –

SAAGA
Varputassu: 19kp – Varputassu on valmis soturiksi!
Perhotassu: 6kp – Perhotassun voi nyt nimittää soturiksi!
= 25kp!

Kirjoittaja: Käärmis

Katselin tassujani hiljaa maaten edelleen parantajan pesällä. Supressikuiskeen kuolemasta oli mennyt jo jokusen päivää ja sitten Lehtomyrsky olikin kuollut myös. Se oli tuntunut minusta musertavalta. Kaikki läheiset ystäväni olivat yhtäkkiä tekemässä kuolemaansa. Sekään ei auttanut, että he molemmat kuolivat ainakin osittain synnytykseen ja pelkäsin niitä jo etukäteen.
Kuulin askelia ja pian parantajaoppilas Vienotassu seisoi edessäni. Hän katsoi minua hetken ajan hiljaa, kunnes alkoi puhua.
“Onko kaikki hyvin? Miltä tuntuu? Sattuuko haavoihin vielä?” oppilas kysyi ja kurotti kaulaansa haistellakseen haavojani hieman.
“Kaikki on hyvin”, naukaisin latteasti ja katselin ulos pesästä. Vienotassu ei kuitenkaan lähtenyt. Hetken ajan hän vain tuijotti, kunnes hän alkoi kierrellä minua ja tutkia minua. En antanut oppilaan tekojen häiritä murehtimistani. Ei minulle ollut väliä, vaikka tämä syöttäisi minulle myrkkyä. Juuri nyt halusin vain murehtia ja näyttää masentuneelta.
“Minusta näytät olevan siinä kunnossa, että voisit käydä ulkona kävelyillä, mutta kuitenkin sinun täytyisi muistaa olla varovainen edelleen, jotta haavasi eivät aukeaisi uudelleen”, oppilas naukui. Nyökkäsin vain ja laskin pääni. Ei minun miellyttänyt mennä ulos. Vaikka olin muutamia auringonnousuja sitten käynyt leirissä jaloittelemassa ja jutellut muun muassa Jänöpennun kanssa hänen emostaan, en oikein nauttinut pesästä poistumisesta. Pidin siitä, että saatoin maata pesässä hiljaa ja tiiviisti ja vain olla. Kuin lipua veden virtauksessa.
Huokaisin ja ähkäisten nousin ylös. Lähtin tallustamaan raskain tassuin kohti tuoresaaliskasaa. Ei minulla ollut nälkä, mutta jos söisin nyt, kukaan ei luultavemmin tulisi myöhemmin juttelemaan ja tarjoamaan jakamaan riistaa kanssani. Minun ei nimittäin huvittanut puhua kenenkään kanssa juuri sillä hetkellä.
“Hei Käärmekulta! Mukava nähdä sinut parantajan pesän ulkopuolella!” Korppisiipi naukui mennessään ohi johtaen partiota ulos.
“Niin, mutta älä odota minua vielä partioihin vähään aikaan”, murahdin ja yritin näyttää vitsikkäältä, mutta apealla asenteellani se ei oikein tuntunut onnistuvan. Varapäällikkö nyökkäsi hymyillen myötätuntoisesti. Hän kai ymmärsi miten kovaa oli menettää kaksi läheistä kissaa niin lyhyen ajan sisällä.
Kyyristyin ottamaan tuoresaaliskasasta laihimman saaliin, joka oli luiseva tikka. Sen hienot höyhenet olivat vääntyneet, kun se oli maannut kookkaampien saaliiden alla ja ne myös näyttivät siltä kuin ne olisi kastettu vedessä, joka oli minusta sääli. Pidin kovasti tämän tikan höyhenistä ja olisin varmasti säilönyt niitä jossain, ellei ne olisi olleet aivan kurtussa jo.
Iskin hampaani luisevaan lintuun ja pian jo kuulin älähdyksen. Nostin päätäni hämilläni ja huomasin Rastaskukan katsomassa minua.
“Ota nyt tähtiklaanin tähden jotain parempaa! Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat ovat jo ruokittu, nyt on potilaiden vuoro. Turhaan hukkaat hyvää riistaa valikoimalla huonoimmat saaliit itsellesi. Ethän sinä jaksa tervehtyä, jos et syö hyvin”, sinikilpikonna kuvioinen naaras naukui terävästi. Katsoin häntä vaivaantuneena edelleen luisevan tikan eteen kyyristyneenä.
“Söin jo aikaisemmin hyvin. Teki mieli jotain purtavaa taas välissä, joten tulin hakemaan jotai pientä. En siis tosiaankaan jaksaisi mitään suurempaa”, nau’uin valheita. Tiesin, että valehtelu ei ollut oikein, mutta tässä tilanteessa se olisi pakko tehdä. En voisi antaa naaraan pakottaa minua syömään jotain isompaa. Minä räjähtäisin vielä, jos joutuisin ahmimaan yhtään tikkaa kookkampaa!
“Selvä, mutta pidäkin huoli syöväsi tarpeeksi. Meillä ei ole varaa menettää enempää kissoja”, Rastaskukka naukaisi. Sydäntäni riipaisi kuulla se. Naaras oli tahtomattaan vihjannut Sypressikuiskeen ja Lehtomyrskyn kuolemaa. Se ei minua miellyttänyt.
“Pidän, pidän. Turhaan murehdit, minulla on jo monet kissat turkissani kiinni pitämässä huolta siitä, että syön”, mutisin ja haukkasin palan tikasta. Oli se osittain totta. Kyllä minulla oli Sädesäihke ja parantajat, jotka tulivat kyselemään olinko jo syönyt. Ja välillä Jänöpentukin oli turhan innokas pitämään minusta huolta ja varmisteli aina kaikkea. Olinko jo syönyt ja jaloitellut tarpeeksi. Tarvitsinko mahdollisesti uusia sammalia tai ehkä jotain viihdykettä. Häl vain pörräsi kyselemässä siitä, miten olin voinut. Se oli kyllä suloista ja kilttiä, mutta en todella halunnut puhua voinnistani.
Revin viimeisiä palasia linnusta ja huomasin sivusilmällä Jänöpennun, Säihkepennun, Kuusikkopennu ja Mustikkapennun juoksemassa ulos pentitarhassa yhdessä ryppäässä. Minua suorastaan säälitti, että Kimalaistoiveen täytyi pitää huolta niin monesta pennusta. Etenkin, kun oli vielä Loimupentukin. Pieni kolli osasi olla kyllä oikea pieni paholainen joskus. Hän oli kerran tullut luokseni vaatien minua leikkimään kanssaan ja opettamaan saalistus- ja taisteluliikkeitä, eikä ollut suostunut kuuntelemaan, kun olin yrittänyt selittää olevani sairaana. Leimusilmän oli pitänyt tulla häätämään pieni kolli pois perästäni.
Haukkasin loput tikasta ja vein sen jäänteet pois tarpeidentekopaikalle haudaten sen samalla ja tehden samalla tarpeeni.
Palatessani vilkuilin ympärilleni leirissä. Huomasin kissan, jota en ollut ennen nähnyt. Uteliaisuuteni iski yhtäkkiä. Olisin halunnut vain rypeä itsesäälissä ja sisäisessä tuskassa, mutta en voinut estää uteliaisuuden vetovoimaa. Nuori kolli oli täynnä arpia ja hänen raidallinen turkkinsa oli sekainen ja sen alta näki törröttävät kylkiluut.
Hiippailin varovasti lähemmäs ja kallistin päätäni. Nuuhkaisin hieman hänestä leijuvaa hajua. Se oli kummallinen. Ei minkään klaanin haju ainakaan.
“Hei! Kuka sinä olet?” kysyin siirtäen suruni hetkeksi ajan sivuun. Nuori kolli säpsähti kovasti ja kääntyi katsomaan minua pelokkaana. Hänen silmänsä olivat suuret kuin kuut ja kimmalsivat pelkoa, vaikkakin toinen vähemmän. Se oli sumeampi kuin toinen ja sen ylitse kulki arvet. Saatoin vain päätellä, että kolli oli onnistunut jollain tapaa sokeuttamaan toisen silmänsä.
“Mi- minulleko sinä… puhut?” kolli kysyi varovasti ja katseli minua kyyryssä ja pelokkaan näköisenä. Naamalleni levisi heti myötätuntoinen ilme, kun katsoin nuorta kollia.
“Kyllä vain. Äläkä huoli nuori kolli, en minä sinulle mitään pahaa halua. Haluaisin vain tietää kuka sinä mahdat olla. Haluan mielelläni myös tietää kuka sinä olet. Mutta jotta vaikuttaisin vähemmän uhkaavalta, saanen esitellä itseni. Minun nimeni on Käärmekulta. Olen Eloklaanin soturi”, nau’uin lempeästi. Kollin silmät suurenivat entisestään – joka tuntui mahdottomalta ajatellen kuinka suuret ne olivat jo – kun mainitsin nimeni. Hänen korvansa ponnahtivat ylös ja hänen ilmeensä tuntui kirkastuvan hieman.
“Sinä olet Käärmepen- tai siis Käärmekulta!” hän naukaisi erikoisen innokkaasti. Katsoin häntä hämilläni.
“Niin? Pitäisikö minun tuntea sinut jostain?” kysyin, jos tämä kissa vaikka olisikin jokin kaukainen sukulaiseni, joka oli minua tullut etsimään.
“Ei, ei toki. Olen vain kuullut sinusta joskus hieman. Ei se mitään ihmeellistä ollut. On vain mukavaa tietää, että olet täällä todella”, kolli selitti kuin olisi jokin suurin ihailijani. “Ai ja niin joo… olinpas minä töykeä. Minä olen Rontti. Olen tehnyt pitkän taipaleen löytääkseni tänne asti kaukaa kotoani. Ja… olen todennut että kaikkiin ei voi aina luottaa. Siksi olen hieman pelokas”, raidallinen kolli naukui hiljaa. Nyökkäsin hitaasti.
“Haluatko puhua siitä?” kysyin. Rontti pudisteli päätään nopeasti.
“En!” hän naukaisi nopeasti ja painautui sitten turkkinsa alla kasaan nolostuneena ja peloissaan.
“Aivan. Minä taidan suunnata nyt takaisin parantajan pesään. Minä näet parantelen näitä haavoja. Ne ovat erittäin ärsyttäviä. Eivät millään haluaisi parantua”, totesin ja lähdin takaisin kohti pesää. “Oli kuitenkin mukava tavata!”

Heräsin, kun haavojani vihloi kovaa. Parantajan pesässä oli vielä pimeää ja kuun himmeä valo tuli sisään parantajan pesään ja loi hehkua kaunista maahan. En saattanut ymmärtää, miten niin pitkään olleet haavat saattoivat edelleen sattua niin kovaa.
Liikahtelin sammalilla levottomasti yrittäen löytää mitään asentoa, jossa sattuisi vähemmän. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Yritin siis vain kestää kipua ja puristin silmiäni kiinni toivoen, että se auttaisi jotenkin. Halusin vain, että kipu menisi ohitse. En halunnut joutua herättämään parantajia pienen säryn takia. He tarvitsivat unta, kun joutuivat hoitamaan useampaa potilasta samaan aikaan.
Kuulin pian askelia. Huomasin Vienotassun. Tämän silmät säihkyivät pimeässä, kun hän katsoi minuun päin hiljaa. Hän räpäytti silmiään hitaasti ja tuli sitten varovasti lähemmäksi.
“Onko kaikki hyvin? Heräsin ja kuulin ääntä. Päätin tulla tarkistamaan, että kaikki on hyvin”, parantajaoppilas naukui. Pudistin hitaasti päätäni.
“Joka paikkaa särkee. Voisinko kenties saada pari unikonsiementä, jotta saisin vielä unen päästä kiinni?” pyysin varovasti. Oppilas nyökkäsi nopeasti ja lähti hakemaan siemeniä. Seurasin katseellani häntä ja pian hän tulikin takaisin siemenet mukanaan.
“Tässä. Kun syöt nämä, sinun pitäisi nukahtaa nopeasti. Jos kuitenkaan se ei tehoa, tule vain rohkeasti herättämään minut”, nuori naaras naukaisi. Nyökkäsin hitaasti ja lipaisin nopeasti unikonsiemenet suihini. Pureskelin ne ja nielin ja suljin sitten silmäni. Tovi siinä meni, mutta pian alkoi helpottaa ja väsymys alkoi vetäytyä ylleni kuin pilvi auringon eteen.
*Pilvi ja aurinko… Pilvipentu ja Aurinkopentu. Ne olisivat suloisia nimiä omille pennuilleni, mutta eihän se nyt edes ole ajankohtaista. Enhän minä varmaan edes koskaan saa pentuja! En minä uskaltaisi! Entä jos kuolisin siinä! Tai vielä pahempaa, jos pentuni kuolisivat…* ajattelin. Pudistelin päätäni väsyneesti ajaen ajatuksen pois mielestäni. En halunnut ajatella sellaista, en nyt. Rauhoitin itseni ja pian jo nukahdin asiaa tajuamatta.

Katselin hiljaa miten Sädesäihke leikki pentujen kanssa. Tunsin koko kehoni menneen lukkoon häntä tuijottaessani. En halunnut tuijottaa, koska joku olisi voinut saada siitä väärän ajatuksen, mutta en mahtanut asialle mitään. Jotenkin koko hänen olemuksensa oli saanut minut pauloihinsa. Katselin vain kollin iloa ja sitä miten hän lempeästi leikki pikkusisarustensa kanssa.
Katseeni kääntyi viimein Kuusikkopentuun ja Mustikkapentuun. Kaksikko ei ollut yhtä onnekas. Varputassun en ollut juuri koskaan oleskelevan sisarustensa kanssa ja Korpitassu vain äyski heille ja käyttäytyi töykeästi pentuja kohtaan.
Katseeni kääntyi taas Sädesäihkeeseen. Hän näytti niin onnelliselta pikkusisarustensa kanssa. Oliko hän koskaan yhtä onnellinen minun kanssani? Huokaisin hiljaa ja nousin ylös. Käännyin ympäri ja työnnyin takaisin parantajan pesään. Häntäni laahasi maata ja korvani olivat takana kulkien päätäni pitkin kohti niskaani.
Istahdin sammalilla ja asetuin hyvään asentoon ja tuijotin ulos pesästä. Kelmeä auringonvalo hiipi sisään pesään. Suljin silmäni. Muistelin elämääni. Muistelin aikaa minkä olin viettänyt Sypressikuiskeen kanssa. Muistelin aikaa, minkä olin viettänyt Lehtomyrskyn kanssa. Muistelin kaikkea sitä aikaa minkä olin viettänyt Sädesäihkeen kanssa. Ne olivat hyvia aikoja, mutta korvaisiko se kukaan sitä menetyksen tuskaa mikä minua vaivasi? Vielä joku päivä Sädesäihkekin kuolisi. Toivoin voin toivoin niin kovaa kuolevani häntä ennen. En halunnut menettää häntäkin!
Kyyneleet hiipivät alas kasvoillani ja loikkivat maahan luoden pieniä märkiä kohtia. Puristin silmiäni entistäkin kovempaa kiinni. En halunnut menettää enää ketään! Väläyttelin hampaitani ja puristin kynsiäni sammaleeseen edelleen silmät puristuksessa. Olin siinä hetken vain ajatellen niitä kaikkia kissoja joita en koskaan halunnut menettää. Siihen listaan ulottuivat kaikki Eloklaanin kissat. En halunnut menettää heistä ketään. Puristin kynsiäni entistäkin kovempaa kunnes hellitin.
Avasin silmäni ja räpyttelin pari kertaa, päästin irti sammaleesta ja vedin kynteni sisään, lopetin irvistelyn ja nousin ylös. Suuntani oli päätetty.
Harpoin ulos pesästä ja sen jälkeen leirin poikki Sädesäihkeen eteen. Olin jo päättänyt tämän kaiken.
“Sädesäihke, tule. Me lähdemme kävelylle”, naukaisin käskevästi. Hänen kanssaan touhunneet Säihkepentu ja Jänöpentu pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan, kun seisoin siinä päättäisenä Sädesäihkeen edessä.
“Tule! Asia on tärkeää”, naukaisin vielä.

//Säde

Kirjoittaja: Elandra

Hämmennys takuulla paistoi kasvoiltani, kun kuuntelin Hiilihampaan kertomusta. Kolli kertoi juuri, kuinka hän oli vahingossa tappanut Mesitähden. Oikeastaan kyse ei edes ollut tappamisesta, vaan epäonnesta ja huolimattomuudesta. Miten minä asian näin oli se, ettei Hiilihammas ollut syyllinen tapahtuneeseen. Annoin tabbykuvioisen kollin puhua loppuun ja pyrin pitämään oman ilmeeni täysin vakavana ja ilmeettömänä. Uskoin, etten kuitenkaan osaisi reagoida tilanteeseen oikealla ilmeellä, joka oli yksi syy sille, miksi ilmeettömyys oli lähes joka tilanteessa paras vaihtoehto. Kun Hiilihammas oli viimein lopettanut puhumisen, otin varovaisesti askeleen häntä lähemmäs. Turkkimme hipoivat toisiaan ja pyyhkäisin kevyesti hännälläni vanhemman soturin turkkia.
”Mutta niin ei käynyt, Mesitähti ei menettänyt viimeistä henkeään. Omatunnon tuskasi ovat varmasti kamalat, mutta minun mielestäni vika ei ollut sinun. Mesitähtikin olisi voinut olla tarkkaavaisempi. Luulen, että kyseessä oli vain epäonnea tai sitten tämä oli Tähtiklaanin tahto. Esi-isämme harvoin perustelevat, miksi joitain asioita tapahtuu”, naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen luoda yllemme mahdollisimman rauhallisen ilmapiirin. Halusin, ettei Hiilihammas syyttäisi itseään tapahtuneesta, sillä vika ei ollut hänen.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin aikeissa lähteä Varputassun perään, kun kuulin jonkun kutsuvan minua. Käännähdin ympäri ja näin Leimusilmän hölkyttävän minua kohti parantajan pesältä päin.
“Sinäkin kuulemma kävit pulahtamassa joessa”, mustavalkoinen kolli maukui hännällään huitoen seisahtuessaan eteeni. “Niin virkistävää kuin se varmasti olikin, en suosittele tekemään sitä uudelleen ennen lumien sulamista.” Parantajan viikset värisivät huvittuneesti. “Jos voisit tulla parantajan pesälle tarkastusta varten, niin se olisi aika kiva juttu. Meillä ei nimittäin ole juuri nyt yrttejä hoitaa kovin montaa yskäpotilasta.”
“Ymmärrän, minä tulen.” Vilkaisin vielä kerran oppilaiden pesän suuntaan, jonne Varputassu oli äsken painellut, ennen kuin lähdin parantajan perään.

Valitettavasti Leimusilmän harmiksi olin mennyt palelluttamaan itseni kastautuessani hyiseen veteen. Saman illan aikana minulle oli noussut kova kuume ja oloni oli ollut kertakaikkisen kamala. Mielessäni oli pyörinyt sekavia kuvia Varputassusta, joesta, Kuolonklaanista ja Lampiväreestä, ennen kuin lopulta olin vajonnut tiedottomuuteen.
Vasta pari päivää myöhemmin vointini oli kohentunut sen verran, että saatoin pysyä tolpillani omin avuin ja ajatella järkevästi. Myös ruokahaluni oli palannut, mikä oli Leimusilmän mukaan hyvä merkki. Minun – ja parantajien yrttivaraston – onnekseni tautini ei ollut muuttunut valkoyskäksi. Saisin kuitenkin lepäillä sairasaukiolla vielä muutaman päivän ennen soturin tehtäviin palaamista.
En ollut saanut Varputassua mielestäni siitä asti, kun olin lopettanut kuumehouruiluni. Mietin, miten kolli mahtoi jaksella. Hän oli vaikuttanut olevan poissa tolaltaan sen jälkeen, mitä Hillasielulle oli sattunut. Toivoin todella, ettei häntä oltu jätetty aivan yksin.
Leimusilmä tassutti petini ohitse sammaltukko hampaissaan. Hän oli käynyt juuri tarjoamassa vettä edelleen sairasaukiolle olevalle Hillasielulle. Valkoinen kolli ei vaikuttanut kärsineen kovin pahoja vammoja päänsä lyödessään, vaikka häntä olikin pidetty tarkkailussa aivotärähdyksen varalta.
“Hei, Leimusilmä”, huikkasin parantajakollille ennen kuin tämä ehtisi kadota pesäänsä. Leimusilmä pysähtyi ja peruutti pari askelta kohdalleni. “Haittaako, jos käyn vähän ulkona?”
“Ihan vapaasti”, tämä heilautti häntäänsä. “Kunhan et ryhdy haastamaan ketään kilpajuoksuun vielä tässä vaiheessa.”
“Kiitos”, räpäytin parantajalle hieman huvittuneena silmiäni ja punnersin itseni ylös.
Pitkän aikaa makuulla oleminen oli tehnyt jaloistani heikommat ja askeleeni olivat hieman hoipertavat, kun astelin sairasaukion poikki ulkosalle. Aukiolle oli satanut taas lisää lunta yön aikana, mutta juuri nyt taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi puiden latvojen takaa.
Tassutin vähän matkan päähän parantajan pesän edustalta ja jäin siihen istumaan. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa, ja sitä seurasi lyhyt yskänpuuska. Lehtikadon aikaan uimista vältettiin ihan syystä. Tämä oli siitä hyvä muistutus.
En tiedä, olisinko voinut välttyä vilustumiselta, jos olisin ehtinyt kuivaamaan turkkini paremmin heti kastumisen jälkeen, mutta sitä oli turha murehtia enää. Mennyttä kun ei voinut muuttaa.

//Varpu?