Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Seurasin Kortetuiketta leiriin tärisevin askelin. Minä olisin voinut juuri kuolla. Hillasielu melkein kuoli. Kortetuikekin melkein kuoli. Minä en melkein kuollut mutta olin lähellä, että olisin voinut sanoa “Minä melkein kuolin.” Lause kuulosti todella pelottavalta. Ehdin pohtia suunnilleen niin montaa asiaa, kun koko metsässä oli puita ennen kuin pääsimme leiriin asti eikä tämä ollut lähellekkään loppu tälle ajatustulvalle. Irvikita talutti Hillasielun leirin poikki parantajan pesälle. Painoin silmäni kiinni mutta jouduin avata ne heti, kun Kortetuike kysyi minulta jotain. Kun en vastannut vaan toljotin vain typeränä Kortetuiketta, hän varmaan tajusi etten kuullut ja toisti.
“Millainen olo sinulla on?” hän kysyi. Minulla meni hetki rekisteröidä sanat aivoihini ja, kun olin sen tehnyt tajusin tuijottavani vieläkin Kortetuiketta syvälle sieluun ja siirsin heti katseeni maahan todella häpeissäni. Miten olin näin tyhmä? Mitä minä edes vastaisin kollille? Ei minulla ollut hyvä olo, mutta jos sanoisin että huono se kuulostaisi typerältä. En saanut sanaakaan suustani vaikka kuinka yritin. Lopulta päädyin pudistamaan päätäni typerästi. Voi kuinka häpesinkään itseäni! Jatkoin maahan tuijottamista ennen kuin pakenin Kortetuikkeen edestä oppilaiden pesään. Tungin pääni omiin sammaliini ja nyyhkytin. Miten olin näin kamala? Miksi minusta tuntui näin kamalalle? Kuinka kauan tämä jatkuisi? Kai se nyt joskus loppuisi… En haluaisi elää loppu elämääni tämän olon kanssa… Ei sitä voisi silloin kutsua edes kunnolla elämiseksi.
//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli mukavaa, kun Pohjaharha pyysi minua seurakseen ja halusi kuulla, mikä mieltäni painoi. En kuitenkaan pystynyt täysin sysäämään syrjään sitä piipittävää ääntä takaraivossani, joka varoitti minua puhumasta tapahtuneesta muille. Toisaalta itsepähän olin aloittanut mainitsemalla asiasta mitään kollille, joten saatoin yhtä hyvin kertoa koko jutun.
“En minäkään haluaisi uskoa niin, mutta kyse ei ole mistään ihan pikku mokasta”, huokaisin hermostuneesti ja piirtelin kynnelläni lumeen. “Minä nimittäin tapoin Mesitähden.”
Pohjaharha kohotti hämmentyneenä katseensa linnustaan minuun kesken suupalan. Minä jatkoin äkkiä selittäen tilanteen paremmin: “Tai siis vahingossa. Näimme puun oksalla pari oravaa tappelemassa ja sain idean, että voisin kiivetä oksalle ja yrittää tiputtaa ne alas, jotta Mesitähti voisi sitten ottaa ne kiinni maassa. Suunnitelma toimi hyvin siihen asti, kun oksalle ainoana jäljelle jäänyt orava päätti yrittää livistää karkuun suoraan minun ylitseni ja tein sen estääkseni äkkiliikkeen, joka sai lopulta oksan putoamaan suoraan Mesitähden päälle.” Vääntelin hännänpäätäni ahdistuneesti. En kyllä kiipeäisi yhteenkään puuhun pariin seuraavaan kuuhun.
“Ei Mesitähti minua syytä siitä, mutta kyllä se silti pahalta tuntuu. Mieti, jos se olisi sattunut olemaan hänen viimeinen henkensä! Olisin tappanut päällikköni ja ystäväni lopullisesti”, tuskailin Pohjaharhalle ääni kireänä.

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Huomasin pian, että Varputassulla ei ollut kaikki kunnossa. Nuori kolli tärisi paikallaan pää alhaalla ja silmät villisti paikasta toiseen poukkoillen. Kun kutsuin häntä nimeltä, hän vain nosti vähän päätään mutta ei ottanut minuun katsekontaktia. Hänen pelkotuoksunsa leijaili voimakkaana ilmassa.
Nousin ylös ja hivuttauduin lävitseni kulkevista kylmistä sykäyksistä huolimatta oppilaan luokse. Seisahduin hänen viereensä huolestuneena. Varputassun olisi varmaankin ollut parempi jäädä leiriin. Tällainen läheltä piti -tilanne näin pian emonsa menettämisen jälkeen ei takuulla helpottanut hänen oloaan.
“Hei, kaikki on hyvin”, yritin tavoittaa oppilaan äänelläni. Puhuin tyynnyttelevästi ja hiljaa. “Hillasielu tulee kuntoon. Kenellekään ei käynyt mitään.”
Varputassu hengitti edelleen raskaasti. Minun kävi häntä sääliksi, mutta en tiennyt, miten olisin voinut rauhoitella häntä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään muuta, Pohjaharha tuli luoksemme. Hän vilkaisi oppilastaan vähän kysyvän näköisenä.
“Meidän pitää jatkaa matkaa, jotta saamme Hillasielun Leimusilmän tykö”, valkoinen soturi ilmoitti. Minä nyökkäsin hänelle.
“Me tulemme”, vastasin kollille ja käännyin sitten taas Varputassun puoleen. “Jaksaisitko kävellä ihan vähän matkaa? Olemme kohta leirissä.”
Oppilas tärisi edelleen ja hänen silmissään oli etäinen katse, mutta tämä kömpi tassuilleen ja lähti kävelemään vierelläni muiden perään. Pysyin hänen lähellään koko matkan ja toivoin, että se auttaisi edes hiukan.

Leiriin päästyämme Irvikita talutti hieman sekavan oloisen Hillasielun aukion yli parantajan pesälle. Pohjaharha kehotti minuakin käymään tarkastuksessa, ja minä lupasin tehdä niin. Ennen sitä halusin kuitenkin varmistaa, että Varputassu pärjäisi.
“Minkälainen olo sinulla on?” kysyin oppilaalta silmäillen tätä huolestuneesti. Hän ei ollut sanonut sanaakaan matkalla leiriin. Hänen oli täytynyt säikähtää tapahtunutta pahanpäiväisesti.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Olin lupautunut partioon mukaan, koska en halunnut vaikuttaa heikolta ensinnäkään Kortetuikkeen mutta en myöskään mestarini edessä. Joo, minun emoni oli juuri kuollut ja kyllä he ymmärtäisivät minua mutta olisi helpompaa vain lyöttäytyä partion mukaan. Emme me varmaan painajaisiini törmänneet sentään kesken partion. Seurasin Kortetuiketta ulos pesästä.

Olimme valinneet reitiksemme astinkivet, kun vihdoin pääsimme niin pitkälle. Metsä oli täynnä lunta ja taivas lupaili vain lisää. Irvikita loikki astinkivet sulavasti ja helpon näköisesti. Pohjaharha seurasi hänen perässään. Minun vuoroni oli seuraavaksi. Minua pelotti hiukan mutta kerättyäni itseni kokoon aloin varovaisesti ylittämään jokea. Olin jo puolivälissä, kun tassuni liuskahtivat mutta sain kuitenkin tasapainoni takaisin. Jatkoin loppuun hengitettyäni pari kertaa sisään. Pohjaharha nyökkäsi minulle ylpeästi, kun tassuni laskeutuivat tukevalle maalle. Käännyin katsomaan taakseni. Joen kohina peitti äänet aikalailla alleen mutta onnistuin silti kuulemaan Hillasielun ulvaisun. Tämä oli pudonnut jokeen. Sydämeni alkoi lyömään hurjaa vauhtia. Emme voisi enää rannalta koittaa pelastaa tätä mutta Kortetuike oli aika lähellä.
“Hillasielu!” Irvikita huusi. Minunkin suustani pääsi älähdys mutta siitä ei ollut erotettavissa sanoja. Seuraavaksi rekisteröin kuinka Kortetuike oli uimassa ja kannatteli Hillasielun päätä. Peräännyin kauemmas paniikin vallassa ja painoin pääni tassuihini. Olin juuri ja juuri itse välttänyt Hillasielun kohtalon. Entä, jos se olisinkin ollut minä? Olisin kuollut…
“Varputassu?” Kortetuikkeen ääni herätti minut ajatuksistani, jotka hyppivät paikasta toiseen nopeampaa kuin ikinä. En pystynyt sanomaan mitään nostin vain päätäni hiukan. Silmäni eivät pysyneet yhdessä kohdassa vaan vilkuilin ympäriinsä hullunlailla. Minua pelotti. Ihan oikeasti pelotti tosi paljon! Sydämeni löi kovempaa kuin olin ikinä ennen kokenut ja tunsin sen korvissani asti. Painoin pääni takaisin alas ja annoin pelolle vallan. Tärisin hallitsemattomasti kyyhöttäessäni siinä lumessa.
//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nokoseni olivat venyneet melko pitkiksi, sillä kun heräsin, pesään tulvi ulkoa aamun haaleaa valoa. Miten kauan olin oikein nukkunut? Ja olinko yhä oppilaiden pesässä?
Havaitsin toisella puolellani liikettä – Varputassu oli hereillä. Toivotin oppilaalle haukotellen hyvät huomenet ja kysyin, miten hän oli saanut nukuttua. Hän ainakin näytti virkeämmältä kuin aiemmin eivätkä hänen silmänsä olleet enää väsymyksestä sameat.
“Se on mukava kuulla”, hymyilin Varputassulle hänen vastattuaan nukkuneensa aika hyvin. Punnersin itseni ylös kankeille jaloilleni ja köyristin selkäni venytykseen. “Minäkin nukuin hyvin. Ehkä vähän liiankin hyvin.” Vilkaisin ympärilleni pesässä, jossa ei meidän kahden sekä Ropinatassun ja Kastetassun lisäksi ollut muita. Toivottavasti en ollut häirinnyt ketään nukkumalla käytävällä.
Pesän suuaukon suunnalta kuului kahinaa, jonka suuntaan korvani kääntyivät ennen kuonoani. Pohjaharhan valkoinen pää pilkisti sisään aukosta ja kollin keltainen katse hakeutui nopeasti meihin. “Huomenta. Te molemmat olettekin näköjään täällä. Korppisiipi määräsi meidät partioon. Pystytkö lähtemään, Varputassu?” soturi kysyi silmäillen oppilastaan ilmeellä, jota oli vaikea tulkita.
Varputassun silmät liikkuivat Pohjaharhasta minuun. Räpäytin hänelle silmiäni ystävällisesti. Kaikki varmasti ymmärtäisivät, jos oppilas ei kykenisi vielä lähtemään partioihin.
“Pystyn minä”, kirjava kolli maukui kuitenkin lopulta pienesti päätään nyökäyttäen.
“Selvä. Kun olette valmiit, tulkaa aukiolle. Me odottelemme teitä Hillasielun ja Irvikidan kanssa siellä.” Sen sanottuaan soturin pää katosi suuaukosta.

Taivasta peittivät harmaat pilvet. Ne enteilivät lisää lunta, jota metsässä ja nummilla oli jo nyt riesaksi asti. Matkantekomme olisi kuitenkin voinut olla hitaampaakin, elleivät aikaisemmat partiot olisi polkeneet reitin varrelle polkuja.
Irvikita kulki partion kärjessä. Hänen perässään seurasi Pohjaharha, tämän jäljessä Varputassu ja joukon hännillä minä Hillasielun kanssa. Olimme jo käyneet kiertämässä reviirin länsirajan ja nyt palasimme pohjoista reunaa pitkin leiriä kohti. Ylitettävänä oli vielä joki, jonka jälkeen olisimme taas tutussa sekametsässä, josta olimme lähteneetkin.
Irivikita ylitti astinkivet helpon näköisesti, vaikka joissain kohdissa hänen tassunsa näyttivätkin lipsuvan hieman. Pohjaharhan päästyä kivien puoleen väliin oli Varputassun vuoro. Nuoren kollin hännänpää nytkyi keskittyneesti, kun tämä haki sopivaa asentoa loikata ensimmäiselle kivelle. Seurasin rannalta Hillasielun vierestä, miten oppilas eteni kiveltä toiselle harkitusti.
Tuli minun vuoroni. Ponnistin lähimmälle kivelle ja laskeuduin sen päälle hiukan horjahtaen. Tumma vesi huljui kiven ympärillä. Tässä kohtaa jokea suurin osa jäistä oli jo irronnut ja se pääsi virtaamaan vapaasti. Jatkoin matkaa tasaista vauhtia, pitäen huolen siitä, että tassuni varmasti tapasivat kiven laskeutuessaan.
Olin päässyt jo puoleen väliin jokea, kun yhtäkkiä takaani kuului yllättynyt ulvaisu, jota seurasi molskahdus. Kiepahdin kiven päällä ympäri ja ehdin juuri nähdä, miten Hillasielun pää kopsahti astinkiveä vasten ja tämä katosi pinnan alle. Vastarannalta kuului kauhistuneita huutoja.
Epäröin vain parin silmänräpäyksen ajan ennen kuin loikkasin soturin perässä hyiseen veteen.

Kylmyys iski hampaansa minuun saman tien. Tunsin sen pureutuvan turkkini läpi ja tavoittelevan luitani. Siitä huolimatta jatkoin eteenpäin sameassa vedessä. Erotin oikealla puolellani jotain valkeaa. Uin sitä kohti kaikilla voimillani ja tarrasin hampaillani Hillasielun niskaturkista ja lähdin polskimaan pintaa kohti. Keuhkoni tuntuivat siltä kuin ne olisivat voineet ratketa minä hetkenä hyvänsä.
Pakkanen läimäisi kasvojani terävillä kynsillään nostaessa pääni vedestä. Yritin pitää Hillasielun päätä ylhäällä, jottei hän hengittäisi enempää vettä, ja kauhoin rannan suuntaan. Irvikita ja Pohjaharha olivat meitä vastassa ja auttoivat nostamaan Hillasielun lumelle. Minä raahauduin hänen perässään ylös ja hengitin pari kertaa syvään, ennen kuin ravistelin itseäni saadakseni enimmät vedet turkistani.
Hillasielu yökkäsi suustaan vettä ja kierähti vatsalleen. Pienen valkoisen kollin turkki oli liimautunut tämän ihoa vasten saaden tämän näyttämään entistäkin pienemmältä. Hänen päänsä sivulla valui punainen noro siitä kohdasta, jonka hän oli lyönyt kiveen ennen putoamistaan.
“Hänet pitää saada parantajalle”, ähkäisin saatuani hengitykseni tasaantumaan. Turkistani ja viiksistäni tipahteli yhä vesipisaroita.
“Ensin teidän on saatava turkkinne kuivemmiksi, jotta ette vilustu”, Pohjaharha sanoi tiukasti. “Varputassu, auta Kortetuiketta nuolemaan turkki kuivaksi. Nuolkaa vastakarvaan, se auttaa lämpenemään.” Hän kääntyi Irvikidan puoleen, joka kuivasi paraikaa paikallaan tärisevän Hillasielun turkkia.
Minä istahdin alas rasituksesta vapisten. Kylmyys kummitteli yhä ytimessäni. Hampaat kalisten ryhdyin nuolemaan Pohjaharhan ohjeistuksen mukaisesti joka suuntaan törröttäviä karvojani vastakarvaan.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökyttelin Jänöpennulle. Olipa hän vaatimaton. Huoh… olisinpa minäkin. Minä olin aina ehdottelemassa eikä muiden mielipiteille ehkä jäänyt tarpeeksi tilaa. Nyt olisin hiljaa ja antaisin Kuusikkopennun ehdottaa jotain! Tekisin muutoksen käyttäytymiseeni. Helppo homma! Molemmat pennuista tuijottivat minua. Voi papanat…
“Keksiikö Kuusikkopentu jotain?” kysyin iloisesti hymyillen kuin en olisi juuri mitään ajatellutkaan. Siirtelin etutassujani edes takaisin. Haluaisin pian päästä liikuttamaan niitä.
“Ehkä voisimme leikkiä sellaista, että sinä olet kuolonklaanilainen ja sitten me olemme eloklaanilaisia ja me tappelemme?” Säihkepentu ehdotti. Nyökyttelin. Se kävisi minulle hyvin.
“Minä mielellään leikkisin jotain muuta, kun tappelua”, Jänöpentu naukui ihan ystävälliseen sävyyn. Kohautin lapojani.
“Minulle käy ihan mikä vain”, tokaisin. Säihkepentu näytti ehkä hiukan närkästyneeltä, kun Jänöpentu oli lytännyt hänen ideansa vaikka ihan kiltisti olikin sen tehnyt.
“Ehkä voisimme olla piilosta. Minä voin etsiä ensin”, ehdotin toista ideaa. Nyt molemmat pennuista olivat samaa mieltä leikistä ja aloitimme. He säntäsivät piiloon ja minä jäin leirin reunalle vähän matkan päähän Ahmatassusta odottamaan. Vilkaisin kollia, joka söi yksin viimeisiä rippeitä jänistä ja näytti hajamieliseltä. Ehkä hän vain pohti jotain. Minusta tuntui hiukan pahalta parhaan ystäväni puolesta mutta olin jo lupautunut leikkimään enkä voisi enää mennä juttelemaan hänelle, koska tässä ajassa, kun olin vain pohdiskellut molemmat pennuista olivat varmaan löytäneet jo hyvä piilot. Lähdin etsimään heitä. En ilmoittanut siitä mitään. Jos he nyt eivät olisi piiloissa, niin ainakin työ olisi puolet helmompi minun kohdallani. Kahta pentua oli aika tuska yrittää löytää suuresta leiristä enkä hetkeen keksinytkään yhtään paikkaa, mutta hetken pyöriskelyn jälkeen kekkasin Kuusikkopennun hännän törröttävän ulos yhdestä oppilaiden pesän pesäpensaasta. Kehräsin itsekseni näylle, sillä se oli aika huvittava. Nelistin pennun luo ja vetäisin tätä rennosti hännästä.
“Löytyi”, nau’uin ylpeänä ja katselin, kun naaras kömpi ulos pensaasta.
//Säihke? Ehkä Jänökin voi jatkaa?

Kirjoittaja: Elandra

Tähtimötaivaan sanat yllättivät minut täysin, mutta ne saivat sisälläni aikaan lämpimän tunteen. Suupieleni vääntyivät onnelliseen hymyyn ja kurkustani alkoi kummuta hiljaista kehräystä. En muistanut edes, koska viimeksi olin kehrännyt. Nyt pitkästä aikaa oli hetki, jolloin koin olevani edes hieman onnellinen. Tähtimötaivaasta oli vuodenaikojen saatossa tullut minulle hyvin tärkeä kissa. Kieroarven kuoleman jälkeen hän oli ottanut asemansa minulle tärkeimpänä kissana, jota maa enää päällään kantoi.
Mustavalkea naaras oli kääntänyt katseensa poispäin minusta. Hänen korvansa olivat painuneet aavistuksen verran luimuun ja huomasin, miten soturi vilkuili minun suuntaani, kuin odottaen vastaustani.
”Kuule Tähtimötaivas”, aloitin ystävällisellä äänellä ja pysähdyin miettimään sanojani ennen kuin jatkoin. Mustavalkea soturi nosti varovaisesti katseensa minuun. Katseemme kohtasi hetkeksi, ennen kuin Tähtimötaivas laski taas katseensa maahan.
”Sinäkin olet minulle tärkeä. Tärkein kaikista. Jos menettäisin sinut, ei minulla olisi täällä enää yhtään mitään”, nau’uin rehellisesti ja toivoin, että naaras nostaisi katseensa maasta ja kohtaisi omani. Kasvoillani leveili onnellinen hymy. Halusin Tähtimötaivaan tietävän, miten paljon hänkin merkitsi minulle. Tiesin, miten suuri saavutus oli, kun olin saanut kuulla jotain niin suurta hänen suustaan.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Elandra

Päivä oli jo melko pitkällä, kun saavuin rajapartion mukana takaisin leiriin. Pidin siitä, miten rauhallista partiossa oli ollut. Kukaan ei puhunut turhia, ainoat sananvaihdot olivat partioon kuuluvia asioita. Olin päässyt keskittymään täysillä ja virittämään aistini parhaimmilleen, jolloin olisin havainnut lähestyvän vihollisen vaikka kuinka kaukaa hyvinkin nopeasti.
Leirin pääaukiolla päätin hakea saalista tuoresaaliskasasta, jonne metsästyspartio oli juuri jättänyt kiinni saamansa saaliit. Kesken valikoinnin luokseni saapui entinen mestarini, Hiilihammas. Pidin kollia edelleen ystävänäni, vaikkemme olleet viime vuodenaikoina juurikaan viettäneet aikaa toistemme seurassa. Tulin kehuneeksi tabbykuvioisen kollin kasaan laskemaa oravaa, mutta sen johdosta Hiilihammas muuttui vähän vaikeaksi. Hän kertoi saaneensa sen kiinni Mesitähden kanssa ulkona ollessaan, ja että oli mennyt sössimään jotain, jonka vuoksi he eivät olleet saaneet toista oravaa kiinni.
”Jos otan itselleni tuoresaalista, tulisitko seurakseni? Jos tahdot, voit kertoa minulle enemmän tapahtuneesta. Se näyttää vaivaavan sinua”, naukaisin rauhallisella äänellä, pitäen ilmeeni nollalukemilla. Olin aidosti kiinnostunut Hiilihampaan asiasta, mutta en pitänyt turhasta tunteiden näyttämisestä. Hiilihampaan kasvoille piirtyi vieno hymy.
”Se sopii varsin hyvin”, ruskeaturkkinen kolli naukaisi ja nyökytteli päätään. Valikoin pikaisesti tuoresaaliskasasta itselleni varpusen, jonka kannoin sotureiden pesän edustalle Hiilihammas perässäni kävellen. Istahdin alas ystäväni viereen ja aloin kyniä lintuani.
”No, tahdotko kertoa mitä sinulle kävi? En usko, että olet voinut sössiä mitään kovin pahasti”, naukaisin kiinnostuneena, mutta ilme edelleen vakavana. Hiilihammas oli niin hyvä soturi, etten uskonut hänen voivan pilata asioita perinpohjaisesti.

//Hiili?

Kirjoittaja: Saaga

Kortetuike tarjoutui kertomaan minulle seikkailuistaan Mesitähden – eli isänsä ja klaanin päällikön – kanssa. Nukahdin jossain keskivaiheessa tarinaa ja hetken pyörin mustuudessa ennen kuin todella nukahdin oikeaan uneen.

Räväytin silmäni auki. En ollut lainkaan tutuissa maisemissa. Kävelin hieman eteenpäin varovaisesti ja katselin ympärilleni. Rauhallinen ulkokuoreni ei varmaan saisi ketään pelästymään tai vihaiseksi, joten päätin pitää sen yllä. Sydämeni läpätti ahdistuksesta mutta jouduin tyytymään itseni rauhoittamiseen hokemalla päässäni, että kaikki oli hyvin. Tassuttelin hetken ympäriinsä, kunnes olin varmistunut ympäristöni turvallisuudesta. Aloin nyt vasta tajuamaan kuinka kaunis kukkaniitty ympärilläni oikein kukoistikaan. Hengitin rauhassa sisään oikein pitkästi ja tassutin heinikkoon, joka ylsi minua melkein vatsaan. Kiihdytin tahtini hiljalleen juoksuksi. Tuntui vapauttavalta puikkelehtia hoikkine jalkoineni niityn seassa ilman painavaa huolta mistään. Olisin melkein voinut leijailla pilviin, niin kevyeltä minusta tuntui ilman piinaavaa pelkoa ja ahdistusta. Kukkaniityn tuoksut kaikkialla ympärilläni olivat niin huumaavan ihania, että olisin voinut jäädä haistelemaan niitäkin koko loppu elämäkseni vain tähän paikkaan. Voi, kun tämä ei ikinä loppuisikaan. Tuntui kuin valot olisivat vihdoin kirkastuneet ja värit ympärilläni olisivat olleet paljon kirkkaampia ja lämpimempiä. Kaikki ne kukat, pörriäiset ja kaunis taivas. Pysähdyin vielä ottamaan syvän henkäyksen sisään ennen kuin jatkoin käveleskelyäni. Täällä ei tuntunut olevan ketään. Ei kissan kissaa. Ei edes saaliseläimiä. Vain minä, kukat, taivas ja pörriäiset. Näin oli hyvä.

Heräsin säpsähtäen unistani. Kun avasin silmäni, petyin todella pahasti. En ollutkaan uneni kaunilla niityillä vaan leirissä omassa pesässäni. Emo oli kuollut ja elämä oli täyttä kurjuutta. Huokaisin. Huomasin edessäni Kortetuikkeen. Tämä availi myös hiljaa silmiään. En edes tajunnut, että hän oli jäänyt siihen viereeni. Olisin muuten näytellyt nukkuvaa, että minun ei olisi vielä tarvinnut virallisesti herätä mutta Kortetuike oli jo huomannut, että olin hereillä.
“Huomenta, Varputassu”, hän naukui raukeasti ja haukotteli. Hymyilin hiukkasen. Halusin kiittää kollia, siitä että tämä oli jäänyt luokseni kunnes olin saanut nukuttua kunnolla. Hetkonen. Olin saanut nukuttua kunnolla. Minusta tuntui todellakin pirteältä. Ei iloiselta mutta olin kunnolla hereillä. Enkä ollut nähnyt painajaista. Kaikki alkoi seljetä minulle hitaasti ja muistin taas elämän hyvät puolet. Tai ainakin tämän hetken hyvät puolet…
“Huomenta”, naukaisin hieman myöhässä vastauksen kollille. Hän piti minua varmaan aika höpsönä. Vastasin hänelle myöhässä ja olin muutenkin aika sekaisin. Turkkiani kihelmöi ja halusin piilottaa naamani. En ikinä pystyisi tekemään ihastukseeni vaikutusta olemalla tälläinen. Olinpa minä kertakaikkisen tyhmä.
“Miten sinä nukuit?” soturi kysyi äänellä, joka vaikutti korvaani jokseenkin kiinnostuneelta. En osannut tulkita kollia mitenkään kauhean hyvin mutta koitin päätellä jotain tämän elekielestä ja äänensävystä.
“Oikeastaan aika hyvin, kiitos. Entä sinä?” naukaisin vaistomaisesti ja yllätyin hiukan kuinka asiallinen vastaukseni oli. Turkkiani kihelmöi vahvemmin ja minua nolotti. Olinko liian asiallinen? Pitäisikö minun olla rennompi? En tiennyt! Hyi minua. Olin ihan kauhea. Ei Kortetuike ikinä ihastuisi minuun, jos olin hänen edessään tälläinen.
//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

ELANDRA
Mesitähti: 32kp! –

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 15kp –
Hiilihammas: 33kp! –
= 48kp!

KÄÄRMIS
Jänöpentu: 9kp –
Korpitassu: 20kp! –
= 29kp!

SAAGA
Perhotassu: 7kp –
Varputassu: 18kp –
Nopsaliekki: 4kp –
= 29kp!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yritin keksiä, miten saisin Varputassun oloa helpotettua sen verran, että hän voisi mennä nukkumaan edes vähän paremmin mielin. Painajaiset piinasivat häntä untenmailla eivätkä todellisuuden tapahtumat ainakaan helpottaneet hänen tilannettaan, joten ymmärsin kyllä, miksi nukahtaminen mahtoi tuntua hänestä niin kamalan vaikealta.
Istahdin kirjavan kollin nukkumapaikan viereen tämän käpertyessä selvästi jo unikonsiementen vaikutuksen alaisena omaan vuoteeseensa. Väsymyksen lisäksi hänen silmistään näkyi ahdistus.
“Minä olen aivan tässä näin”, lupasin oppilaalle hennosti hymyillen. “Joten muista, että vaikka unessa tapahtuisi mitä tahansa, täällä olet turvassa. Jos se vain suinkaan sattuisi auttamaan, voisin kertoa kertoa sinulle siitä, miten törmäsimme Mesitähden kanssa nummilla saalistamassa ollessamme lumeen juuttuneeseen kotikisuun.”
Varputassu nyökäytti unisena päätään ja otti sammalilla mukavemman asennon. Niinpä minä rupesin selostamaan kollille päiviä sitten tapahtunutta kohtaamista Puhin kanssa. Kerroin hänelle jänisjahdistamme ja siitä, kuinka lähellä olimmekaan olleet saada sen kiinni, mutta se oli ollut lopulta meitä ketterämpi. Kerroin oudosta punaisesta möykystä lumessa, joka oli myöhemmin paljastunut kotikisuksi, joka oli vaeltanut kaukaa kaksijalkojensa luota meidän reviirellemme. Kuvailin, millainen hassu punainen kaksijaloilta saatu turkki hänellä oli ollut yllään. Ja ennen kuin ehdin siihen kohtaan, kun olimme päässeet Puhin ja Mesitähden kanssa leiriin, huomasin Varputassun hengityksen muuttuneen tasaiseksi, uniseksi tuhinaksi.
Lämmin hymy levisi kasvoilleni oppilaan viimeinkin nukkuessa. Laskeuduin pedin vieressä vatsalleni ja vedin tassuni alleni mukavasti. Sen jälkeen annoin leukani valua rintaani vasten ja ummistin silmäni pieneksi hetkeksi ottaakseni itsekin nokoset sillä välin kun Varputassu nukkuisi.
Pysyisin tässä hänen vierellään niin kauan kuin tarvitsisi, jotta hän saisi varmasti nukuttua.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Yllätyin jotenkin Kortetuikkeen sanoista. En tiennyt mitä oletin mutta otin tämän mielihyvin vastaan. Kohautin lapojani.
“Ehkä se olisi hyvä ajatus. Helpotat oloani toden teolla, kun et vähättele ja olet siinä tukenani”, naukaisin turhan pitkästi.
“Oletko varma, että voit pitää minulle seuraa? Ei sinun tarvitse”, sanoin vaatimattomasti ja siirtelin tassujani. En ollut tottunut siihen, että minua kuunneltiin edes näinkin pitkään ja se, että kolli pistäisi vielä lisää aikaa minun auttamiseeni tuntui todella oudolle.
“Kyllä minä voin. Haluan auttaa sinua”, Kortetuike naukui ja hymyili. Nyökkäsin. Ehkä ei ollutkaan huono ajatus avautua vihdoin painajaisista. Ryhdistäydyin hieman.
“Mennäänkö nyt? Näytät tarvitsevan kyllä kunnon unia”, kolli naukui kannustavasti. Nousin ylös ja nyökkäsin. Soturi tassutti kanssani parantajan pesälle.
“Leimusilmä? Olisiko mahdollista, jos Varputassu saisi unikonsiemenen, jotta hänen olisi helpompi nukkua, tiedäthän. Tässä on ollut paljon rankkoja tapahtumia”, Kortetuike naukui ja vilkaisi minua. Olin iloinen, että Kortetuike puhui puolestani, koska en olisi itse osannut puhua parantajalle. En olisi uskaltanut.

Pääsimme oppilaiden pesään asti ja aloin olla jo todella unelias.
“Minua ahdistaa, että nään taas jonkun painajaisen”, takeltelin sanoissani, sillä minun oli jo hankala ajatella kaiken väsymyksen keskellä.
//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Matka leiriin vaikuti sujuvan oikein hyvin kunnes kaarsimme sekametsän kautta. Olimme jo todella lähellä leiriä mutta yhtäkkiä Syreenisumu pysähtyi. Hänen koko kehonsa oli jännittynyt ja ilmeensä pelokas. Muut kissat takanamme pysähtyivät myös.
“Onko kaikki hy-” olin kysymässä naaraalta, kun Uskolinnun hiljainen mutta kysyvä murahdus kantautui korviini. Minun olisi tehtävä jotain. Koko partio ei voisi pysähtyä vain Syreenisumun vuoksi, se olisi naurettavaa.
“Jatketaan, Syreenisumu”, sanoin naaraalle ja koitin saada häntä liikkeelle sanoilla mutta naaras pudisti hitaasti päätään. Mitä hän olikaan säikähtänyt sen täytyi olla sitten tosi pelottavaa. Paras ratkaisu, minkä juuri nyt saatoin keksiä oli, että taluttaisin naaraan pois sen puun edestä. Painauduin Syreenisumua vasten ja lähdin hitaasti taluttamaan häntä pois. Naaraan keho tuntui rentoutuvan hieman ja pääsimme taas jatkamaan matkaa. En voinut olla ajattelematta kuinka hämmentyneitä muut partion jäsenet olivat mutta jatkoimme leiriin asti puhumatta asiasta sen enempää.

Leirissä Uskolintu otti asiakseen viedä Rontin Mesitähden luo ja minä jäin aukion laidalle Syreenisumun kanssa.
“Haluatko ehkä avata hieman, mitä tapahtui, kun noin vain pysähdyit matkalla?” kysyin lempeästi. Naaras näytti edelleen olevan hieman jännittynyt mutta suurin pelko oli selvästi kaikonnut ainakin hänen katseestaan.
//Syre?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varputassu kertoi minulle painajaisistaan. Siitä, miten häntä satutettiin niissä ja kuinka hän pelkäsi, että niin kävisi lopulta myös oikeassa elämässä. Minusta tuntui aivan kamalalta nuoremman kollin puolesta. Olin itsekin nähnyt joskus painajaisia, ja tiesin, miten uuvuttaviksi ne kävivät psyykkeelle pitkään kestäessään. Paras lääke Varputassulle tässä tilanteessa olisi ollut kunnon yöunet, sillä väsyneenä mieli yleensä synkistyi entisestään, mutta ymmärsin, ettei se ollut niin helppoa pahojen unien takia.
“Älä suotta pyytele anteeksi”, mau’uin lempeästi oppilaalle tämän pahoitellessa vuodatettuaan tuntemuksensa loppuun. “Sinun painajaisesi todellakin kuulostavat pelottavilta, enkä voi edes kuvitella, miten pahalta sinusta tuntuu niiden vuoksi. Mutta voin vakuuttaa, että kukaan täällä ei halua sinulle mitään pahaa. Ei etenkään perheesi.” Jatkoin yhä kollin selän silittelyä hännälläni samalla kun yritin parhaani mukaan lohduttaa tätä. “Olen otettu, että saatoit kertoa minulle tästä. En tiedä, kuinka paljon pystyn helpottamaan oloasi, mutta minä lupaan olla tukenasi, kun tarvitset sitä. Jos haluat, voisimme kokeilla hakea sinulle Leimusilmältä unikonsiemeniä ja katsoa, jos ne auttaisivat sinua nukahtamaan paremmin? Voin tulla pitämään sinulle seuraa oppilaiden pesään, kunnes nukahdat.”

//Varpu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli sydäntä lämmittävää kuulla Mesitähden kaivanneen seuraani. Toisinaan sitä vajosi niin syvälle synkkyyteen, että unohti ettei ollutkaan yksin. Tänään Mesitähden kanssa viettämäni oli ollut minulle hyvä muistutus siitä, ja loputtomalta tuntuvassa pimeydessä näkyi pitkästä aikaa häivähdys valoa, jonka kolli oli minulle myötätunnollaan ja ystävyydellään tuonut. Olimme kokeneet yhdessä paljon, ja Mesitähti epäilemättä oli yksi parhaimmista ystävistäni.
“Niin minäkin sinun”, vastasin ystävälleni siristäen hänelle onnellisesti silmiäni. “Kiitos kun tulit juttelemaan minulle. Minä todella tarvitsin tätä. Jos jätetään pois se, mitä sen oksan ja toisen oravan kanssa kävi.” Irvistin saalis suussani, ja ikävä muisto sai väristykset juoksemaan turkkini alla.
“Minustakin oli mukava käydä sinun kanssasi kävelyllä”, Mesitähti hymyili. Leirin muuri näkyi jo edessäpäin. “Muistathan, että voit tulla puhumaan kanssani milloin vain. Sinun ei tarvitse jäädä yksin ajatustesi kanssa. Ympärilläsi on kissoja, jotka välittävät sinusta kovasti.” Päällikkö hipaisi nenällään lapaani. Minä räpäytin hänelle kiitollisena silmiäni.
“Kiitos.”

Pujahdimme aukiolle peräkanaa. Hyvästelin Mesitähden nopeasti, ennen kuin tiemme erkanivat ja lähdin viemään oravaa tuoresaaliskasalle. Kasan luona saalista valitsemassa näkyi olevan Pohjaharha, entinen oppilaani.
“Tervehdys!” Tassutin valkoisen soturin viereen ja tiputin oravan päällimmäiseksi kasaan. Pohjaharha vastasi tervehdykseeni ja katsoi sitten oravaa.
“Hieno saalis”, kolli kehui.
“Nappasimme sen Mesitähden kanssa ulkona ollessamme”, selitin ja huokaisin perään raskaasti. “Olisimme saaneet toisenkin, mutta menin sössimään sen.” Häntäni lakaisi lannistuneena lunta.

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

”On turha vajota synkkyyteen sellaisten asioiden vuoksi, joihin ei voi enää vaikuttaa. Toki surut on surtava, mutta minä en osaa jäädä murehtimaan asioita, joilla ei oikeasti ole enää mitään merkitystä”, naukaisin rauhallisella äänellä vastaukseksi Hiilihampaalle. Jouduin miettimään hetken aikaa vastausta hänen kysymykseensä. Toisaalta pidempään käveleminen houkutteli, mutta niskaani jomotti edelleen hieman.
”Ehkä voisi olla parempi, että palaamme tällä erää leiriin ja tulemme joku toinen päivä uudelleen kävelylle”, ehdotin varovaisesti hymyillen ja toivoin, ettei ehdotukseni loukkaisi ystävääni, ”jos se siis ei haittaa sinua.”
Hiilihammas näytti mietteliäältä, mutta soturi nyökkäsi lopulta.
”Kyllä se sopii, ehdimmehän me jo jonkin aikaa kävellä”, tabbykuvioinen kolli totesi rauhallisella äänellä. Väläytin kollille ystävällisen hymyn. En halunnut paljastaa, että hengenmenetyksen aiheuttanut kolahdus oli jättänyt pienen kivun niskaani. Se olisi saanut Hiilihampaan kokemaan olonsa vain entistä syyllisemmäksi, jota en suinkaan halunnut. Kolli nappasi maassa edelleen lojuvan oravan hampaisiinsa ja lähti kulkenaan vierelläni takaisin kohti leiriä.
”Meidän täytyisi viettää useammin aikaa yhdessä”, naukaisin iloisella äänellä ja käänsin vihreän katseeni Hiilihampaan ruskeaan turkkiin, ”olen ikävöinyt sinun seuraasi.”

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

“Kyllä tämä tästä”, naukaisin ja katsoin toveriani silmiin. Hengitykseni tuntui juuttuvan jonnekin sisälleni ja kurkkuani kuristi. Kyyneleet tulvahtivat silmistäni. Emoni nimen kuuleminen sattui jonnekin todella syvälle sydämeeni. Katsoin kyynelistä sumuisilla silmillä maahan. En halunnut itkeä Kortetuikkeen edessä mutta se nyt vain tapahtui enkä voinut vetää kyyneliä takaisin silmiini.
“Hei, haittaako, jos tulen tähän viereesi?” kolli naukui kuulostaen myötätuntoiselle. Katsoin Kortetuiketta silmiin.
“Ei”, kähähdin ja siirsin taas katseeni maahan. Ystäväni siirtyi lähemmäs. Tunsin kollin hännän selälläni.
“Anteeksi”, pahoittelin ja hieroin silmiäni tassullani.
“Ei se mitään. Ei tarvitse pyydellä anteeksi”, Kortetuike naukui ja pudisteli päätään. Minusta tuntui kauhealta. En halunnut olla vaivaksi Kortetuikkeelle. Varsinkin, kun kerrankin sain huomiota häneltä ja yritin saada hänet pitämään minusta mutta minulla ei ollut energiaa yrittää peittää tunteitani. Ne olivat riehuneet sisälläni jo liian kauan.
“Miten sinulla on yleisesti ottaen mennyt? Ennen viime illan tapahtumia tarkoitan.”
Huokaisin. Kolli teki virheen kysyessään tuollaisia. Olin voinut jo ennen emon kuolemaa aivan järkyttävän huonosti. Jotenkin luulin, etten haluaisi puhua siitä varsinkaan Kortetuikkeelle mutta jotenkin pääni pyysi minua avautumaan toverilleni kaikesta. Painajaisista ainakin.
“Minä… minä… en hyvin”, koitin löytää sanoja mutta Kortetuike odotti kärsivällisenä, että sanon kaiken mitä oli sanottavana.
“Nään joka yö painajaisia. Niissä minut raadellaan palasiksi tai minua satutetaan sanoin. Kissat vaihtuvat aina välillä mutta he ovat aina klaanitovereitani ja perheenjäseniä”, nau’uin ääni täristen.
“Niiden takia pelkään nukkua. Viivytän nukkumaan menemistä ja… ja en vain halua nukkua. Olen myös alkanut pelkäämään, että kissat alkavat oikeasti käyttäytyä kuten painajaisissani. En halua, että minua s-satutetaan”, jatkoin. Ääneni tärisi ja joidenkin sanojen kohdalla änkytin. Olisin halunnut kertoa kollille kuinka peloissaan ja eksynyt olin mutta minusta tuntui, että hän näki sen itsekin. En edes tiennyt mitä sanoja käyttää enää tässä vaiheessa.
“S-sinä… sinä et ole ollut yhdessäkään painajaisistani. Lähes kaikki muut ovat olleet. J-jopa Korpitassu, emo ja isä. Ja siksi en nukkunut yhtään v-valvojaisten jälkeen… En vain halunnut nähdä… en halunnut nähdä emoa… en halunnut nähdä häntä painajaisessa…” avaiduin lopuistakin asioista Kortetuikkeelle. Kun lopetin puhumisen, annoin itkun vihdoin tulla. Siirsin katseeni ylös ja katsoin harmaata pilvien täyttämää taivasta. Kortekuiske silitti selkääni taas hännällään ja se sai minut tuntemaan oloni hiukan paremmaksi. Tuntui, että minulta olisi nostettu suuri paino lavoilta, kun olin saanut kerrottua kaiken vihdoin jollekulle.
“Anteeksi”, nau’uin mutta en rohjennut katsomaan enää Kortetuiketta.
//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Syyllisyydentuntoni tapahtuneesta hälveni hieman kuullessani Mesitähden sanovan, ettei hän pitänyt minua syyllisenä kuolemaansa. Ei se kuitenkaan poistanut sitä kamalaa oloa, että juuri minun oksani oli pudonnut hänen päälleen ja tappanut hänet.
“Noh, olisimme varmaan joka tapauksessa saaneet jommankumman oravan kiinni ilman oksalle kiipeämistäkin, jos vain olisimme malttaneet odottaa niiden tappelun loppuun”, huokaisin lievästi näreissäni. “Minun ideani johti aivan samaan lopputulokseen, paitsi että sen lisäksi sinä menetit yhden hengen. Taisin haukata liian suuren palan.”
Mesitähti katsoi minuun myötätuntoisesti ja sipaisi lapaani hännällään. “Tai sitten ne oravat olisivat päätyneet tasapeliin ja päätyneet lähtemään paikalta kumpikin omaan suuntaansa, emmekä olisi saaneet kiinni mitään.”
Vilkaisin ystävääni viikset väpättäen. Hän höristi korviaan hiukan ihmeissään.
“Mitä? Sanoinko jotain hassua?”
“Et, minä vain ihmettelen, miten sinä pystyt näkemään tällaisessakin tilanteessa jotakin positiivista”, kurkustani pääsi huvittunut mrrau-naurahdus. “On selvää, keneltä Kortetuike on perinyt valoisan luonteensa.” Siristin lempeästi silmiäni päällikölle ja punnersin itseni sitten ylös. “Haluatko palata leiriin vai jatkaa vielä kävelyä? Kuka tietää, ehkä törmäämme siihen toiseenkin oravaan vielä ja saamme tuotua takaisin kaksi saalista!”

//Mesi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Olin hieman hämilläni siitä, miten järkyttyneeltä Hiilihammas vaikutti. Hän tuntui syyttävän täysin vain itseään tapahtuneesta, vaikka minun mielestäni tämä ei ollut ollut soturin vika. Toki ajatus oravien pudottamisesta oli ollut hänen, mutta minä olin ollut siinä mukana aivan yhtä täysillä ja ehdottanut itse, että hän kiipeäisi oksalle.
”Hei, ei minulla ole enää mitään hätää”, nau’uin yrittäen rauhoitella klaanitoveriani, ”olen aivan kunnossa, eikä tämä ole sinun syytäsi. Vahinkoja sattuu, ja tämä oli sellainen. Saamme olla kiitollisia, että se olit sinä joka kiipesi puuhun. Tähtiklaani on antanut minulle yhdeksän henkeä, joita minulla on vielä varaa menettää. Mutta sinulla on vain yksi elämä, joka on arvokkaampi kuin yksi minun henkeni. Kaikki on hyvin Hiilihammas, en minä syytä sinua mistään.”
Kosketin hellästi kuonollani soturin otsaa, yrittäen saada hänen olonsa paremmaksi. Kolli katsahti minua hämillään.
”Minun olisi pitänyt olla-”, en antanut kollin puhua loppuun, vaan huiskautin häntäni hänen kuononsa eteen.
”Ei, tämä ei ollut sinun vikasi. Sentään klaani sai ruokaa, vaikka toinen orava pääsikin karkuun. Sinä ajattelit järkevästi, Hiilihammas”, yritin parhaani mukaan kehua kollia, joka selvästi oli poissa tolaltaan tapahtuneen johdosta.

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Päässäni tuntui siltä kuin sen sisällä olisi pörissyt mehiläisparvi. Avasin silmäni, mutta hetkeen en onnistunut tarkentamaan katsettani mihinkään. Joka puolelta kehoani lähti liikkeelle kivun aaltoja kun yritin nousta, joten jäin makaamaan paikoilleni kunnes oloni helpotti hieman.
Kun lopulta kömmin käpälilleni ja käännähdin ympäri, tajusin, mitä oli tapahtunut. Tuntui aivan siltä kuin joku olisi lyönyt minua juuri kovasti vatsaan, kun näin puoliksi lumeen hautauneen oksan ja sen alta pilkistävän kissan hännän. Paha aavistus sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin.
“Voi ei, voi ei, voi ei”, vikisin kauhuissani ja kiiruhdin puskemaan oksaa pois sen alle jääneen päällikön päältä. Tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen olin onnistunut kaivamaan Mesitähden esiin lumen ja oksasilpun alta.
Näin heti, ettei kolli hengittänyt. Pakokauhuinen ulina pakeni suustani ja ryhdyin ramppaamaan edestakaisin hangessa päällikön edessä, välillä käyden nuuhkimassa ystävääni lähempää huomatakseni heti ensimerkit siitä, kun tämä olisi virkoamassa. Hän oli tällä hetkellä Tähtiklaanissa. Mutta monesko henki tämä oli ollut? Ei kai sentään viimeinen? Voi hyvä Tähtiklaani, älä anna sen olla viimeinen!
Lopulta Mesitähti veti hiljaa henkeä ja hänen kylkensä alkoivat jälleen kohoilla. Seisahduin hänen eteensä silmät pyöreinä ja häntä puolelta toiselle nytkyen. Mesitähti avasi hitaasti silmänsä, ja tunsin helpotuksen kulkevan lävitseni tavoittaessani niiden vihreän katseen.
“Voi Mesitähti, olen niin kamalan pahoillani!” inahdin ja lyyhistyin huojentuneena lumeen hänen eteensä. “Tämä on minun syytäni! Ei olisi pitänyt yrittää lähestyä sitä oravaa sillä tavalla. Miten sinä voit?”

//Mesi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Suunnitelma oli sujunut juuri kuten olimme suunnitelleetkin. Hiilihammas oli saanut pudotettua toisen oravan oksalta, ja minä olin ketterästi käynyt sen kimppuun ja tappanut sen. Hiilihammas jatkoi oksan heiluttamista, yrittäen saada toisenkin oravan alas. Seurasin tarkkaavaisesti tilannetta, joka kääntyi aivan päälaelleen, kun orava yllättäen kiisikin Hiilihampaan ohi. Kun soturi yritti kääntyä, kuulin tänne saakka rasahduksen. En ehtinyt tehdä mitään, kaikki kävi niin nopeasti.
Näin vain, miten Hiilihammas ja oksa putosivat holtittomasti minua kohti. Tunsin, miten oksan ja kollin paino putosivat päälleni ja kaikki pimeni.

Kun avasin taas silmäni, en ollut enää lumisessa metsässä. Olin viherlehden nummella, kirkkaan tähtitaivaan alla. Edessäni seisoi kissa, jonka turkki kimmelsi kauniisti tähtien loistossa. Minttuliekin kasvoilla oli pehmeä hymy.
”Hei, Mesitähti”, kumppanini naukaisi lämpimällä äänellään, ”taidat tietää, mitä tämä tarkoittaa.”
Nyökkäsin hitaasti päätäni:
”Olen menettämässä taas yhden hengistäni.” Katseeni siirtyi entisen varapäällikön vieressä seisovaan hahmoon, joka tummeni taas hieman. Se hahmo olin minä. Kun menettäisin yhdeksännen henkeni, jäisin pysyvästi Tähtiklaaniin. En pelännyt kuolemaa, vaan olin enemmänkin iloinen saadessani tavata taas rakkaan kumppanini.
”Minulla on ollut sinua valtava ikävä”, kuiskasin hiljaa ja otin askeleen lähemmäs Minttuliekkiä. Punaturkkinen naaras hymyili lämpimästi.
”Niin minullakin sinua. Sinun on kuitenkin palattava. Minä odotan sinua täällä”, naaras naukui ja räpäytti silmiään. Maisema alkoi haalistua ja pian Minttuliekki ja hänen vierellään seisova hahmoni katosivat maiseman mukana.

Avasin taas hitaasti silmäni ja kohtasin Hiilihampaan järkyttyneet kasvot.

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puunkuori oli jäästä liukas, ja kynteni tuntuivat joka hetki siltä kuin ne olisivat repeämässä irti ponnistellessani ylöspäin. Minun oli yritettävä liikkua mahdollisimman huomaamattomasti, jotta oravat eivät äkkäisi minua ja pakenisi paikalta ennen kuin ehtisin oksan kohdalle. Onneksi ne näyttivät olevan niin keskittyneitä toistensa runnomiseen, että ne unohtivat tyystin ympäristönsä.
Pääsin kuin pääsinkin lopulta oksan luo. Nousin varovasti sen päälle ja lähestyin jyrsijöitä. Oksa natisi allani uhkaavasti, joten en uskaltanut liikkua kovin pitkälle. Ryhdyin varovasti nitkuttamaan oksaa painoni avulla ylös ja alas, jolloin oravat havahtuivat ja tajusivat vaaran. Ne kai joutuivat näkemisestäni paniikkiin, sillä ne ryhtyivät hädissään kiipeilemään toisten yli etsien pako tietä. Jatkoin oksan ravistamista, tällä kertaa rivakammin.
Yhtäkkiä toisen päälle kiivennyt orava horjahti ja se putosi alas oksalta. Näin alhaalla valkoisen vilahduksen Mesitähden syöksyessä antamaan saalille tappopuraisun ennen kuin se ehtisi tointua. Lumi oli pehmentänyt sen laskua sen verran, ettei se varmaankaan ollut kuollut itse pudotukseen.
Toinen orava keikkui vielä oksalla hurjasti säksyen. Minä päätin ottaa riskin ja lähestyä sitä. Ryömin oksaa pitkin sitä kohti, ja se alkoi käydä selvästi epätoivoisemmaksi. Olin juuri iskuetäisyydellä ja aikeissa huitaista sitä käpälälläni, kun se tekikin jotakin yllättävää ja rynnistikin minua kohti.
Se ponnisti ylitseni ja otti vauhtia kuonostani ja liisi selkäni yli. Vaistomaisesti yritin vääntäytyä oksan päällä ottaakseni sen kiinni, mutta silloin altani kuului uhkaava narahdus, jota seurasi rikki räksähtävän puun ääni.
Suustani karkasi kauhistunut rääkäisy syöksyessäni oksan kanssa alas suoraan Mesitähteä ja tämän tappamaa oravaa kohti.

//Mesi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Tunsin valtavaa lämpöä rinnassani, kun huomasin miten Hiilihammas herkistyi sanoistani. Pidin siitä, miten aito soturi kolli oli. Hän oli uskollinen ja jalo, mutta kykeni näyttämään tunteensa ja ottamaan apua vastaan. Hän oli soturi, josta moni sai ottaa mallia, yksi koko Eloklaanin parhaimmista sotureista. Keskustelumme oli keskeyttänyt kaksi oravaa, jotka nujakoivat yläpuolellamme sijaitsevan lepän oksalla. Hiilihammas keksi, että voisimme kiivetä puuhun ja pakottaa oravat alas, jotta saisimme niistä klaanille vatsan täydennystä. Minulla ei ollut mitään ajatusta vastaan, jotain nyökäytin päätäni hyväksyen kollin ehdotuksen.
”Luulen, että on parempi, jos sinä kiipeät puuhun”, naukaisin hyväntuulisesti virnistäen, ”minun kiipeilytaidoillani ei kamalasti oravia pudoteta. Pahimmassa tapauksessa putoaisin itse ja saisit raahata minut oitis parantajan pesälle.”
Hiilihamman kasvoille piirtyi huvittunut virne.
”Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta”, kolli naurahti pienesti ja lähti kapuamaan puunrunkoa pitkin kohti sen oksistoa. Minä jäin maan kamaralle odottamaan, että soturi pääsisi oksalle ja saisi pudotettua yhä toistensa kimpussa olevat oravat maahan ja voisin saada niistä ainakin toisen kiinni.

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mieleni olisi tehnyt ruveta pillittämään kuin mikäkin pikkupentu Mesitähden sanat kuullessani. Jouduin puremaan hammasta estääkseni itseäni purskahtamasta itkuun hänen edessään, vaikka tiesin, ettei ystävääni olisi haitannut.
“Arvostaisin sitä kovasti”, minun onnistui ynähtää tunneryöpyltäni. Mesitähti laski häntänsä hetkeksi lohduttavasti selälleni, ja minä loin häneen kiitollisen katseen. Silmiäni kirveli pintaan puskevista kyynelistä, ja niistä jokunen taisi onnistua karkaamaan poskellenikin.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään muuta, jostain yläpuoleltamme kuului raivoisa säksätys. Pysähdyimme molemmat kuin seinään ja katselimme ympärille silmät ammollaan ja korvat kääntyillen. Lopulta katseeni tavoitti läheisen puun oksalla tappelevat oravat, jotka hyökkivät toisiaan kohti ketterästi hännät vimmatusti huiskien.
“Siinäpä olisi muutamalle soturille päivän ruoka”, murahdin Mesitähdelle seuraten yhä silmätarkkana puuhkahäntien yhteenottoa. “Hyvällä tuurilla jompikumpi noista tipahtaa alas ja hoitaa homman meidän puolestamme.” Pidin lyhyen tauon, jonka aikana päähäni putkahti vielä parempi idea: “Tai ainahan voimme yrittää jouduttaa lopputulosta kiipeämällä oksan toiseen päähän ja ravistelemalla molemmat riitapukarit alas puusta.” Nuolaisin viikselleni tipahtaneen suolaisen kyyneleen. Oli mukava saada välillä muutakin ajateltavaa.

//Mesi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Ilmeeni muuttui surulliseksi, kun kuulin miten huonosti Hiilihampaalla meni. Olin pahoillani siitä, etten ollut kiireiltäni huomannut hänen ahdinkoaan. Katsoin soturia myötätuntoinen ilme kasvoillani ja yritin löytää sanoja, joilla voisin edes vähän parantaa kollin oloa. Tiesin hyvin, miten syvää ja lamaannuttavaa suru saattoi pahimmillaan olla. Kun olin ollut vankina Kuolonklaanin reviirillä, olin ollut monet kerrat lähellä vaipua lopullisesti epätoivoon ikävöidessäni Minttuliekkiä ja klaanitovereitani.
”En ole tainnut sanoa tätä aiemmin, mutta olen todella pahoillani menetyksiesi johdosta”, nau’uin vilpittömästi ja hipaisin hännälläni vierelläni kulkevan soturin lapaa, ”aivan turhaan sinä häpeät suruasi. Sinulla on oikeus surra läheisiäsi, jotka olet joutunut menettämään. Minä tiedän, miltä tuntuu menettää rakkaimpiaan, mutta minulle usko Tähtiklaaniin on tuonut suurimman lohdun suruihini. Olen varma, että tapaat menettämäsi perheenjäsenesi vielä, vaikka elämä maan päällä voikin tuntua raskaalta, kun et voi enää nähdä kaikkia rakkaimpiasi.”
Hiilihammas vilkaisi minua mietteliään oloisena. Tahtimme oli hidastunut suorastaan mateluvauhdiksi.
”Jos tahdot, voin pyytää Korppisiipeä vähentämään tehtäviesi määrää väliaikaisesti. Sinun voisi olla myös hyvä puhua Leimusilmän kanssa, sillä hän on nähnyt paljon surevia kissoja ja saattaisi voida auttaa sinuakin. Tai jos sinulle vain kelpaa, minäkin voin parhaani mukaan yrittää olla tukenasi ja kuunnella, jos tahdot puhua”, ehdotin varovaisesti toivoen, ettei kolli loukkaantuisi ehdotuksistani.

//Hiili?

KP-boosti käytössä