Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive puski kumppaniaan lapaan ja hautasi päänsä Irvikidan rintaturkkiin. Naaras kääräisi häntänsä kollin oman ympärille ja huokaisi onnellisena. Naaras nosti kuitenkin nopeasti päänsä kumppaninsa turkista katsoakseen aukiolle telmiviä pentuja.
”Minä.. minä en voi uskoa, että Kultasiipi on poissa. Kultasiipi, hän oli minun hyvä ystäväni ja Ampiais..”, naaras naukaisi itkuisena, mutta ei saanut edes sanottua veljensä nimeä. Miksi ihmeessä Ampiaispiston oli pitänyt vastustaa Henkäsytähteä? Jos he kaikki olisivat olleet hiljaa ja alistuneet noiden tahtoon, Ampiaispisto ja Kultasiipi olisivat elossa. Naaraskuningatar oli kuitenkin päättänyt huolehtia Perhopennusta parhaansa mukaan, kuten hän huolehti myös Ahmapennusta ja Haukkapennustakin. Se oli naaraan elämäntehtävä.
”Shh, Kimalaistoive”, Irvikita naukaisi matalalla äänellä ja yritti rauhoitella kumppaniaan. Pennut leikkivät onneksi kauempana, joten he eivät kuulleet raidallisen kissan itkua. Kimalaistoive niiskaisi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa käpälällään. Hän halusi vain tavata veljensä vielä kerran ja kertoa kuinka hän rakasti toista.
”Minun olisi pitänyt viettää enemmän aikaa heidän kanssaan”, Kimalaistoive naukaisi surullisena. Jos jotain hän katui niin sitä, että hän ei ollut viettänyt tarpeeksi aikaa Ampiaispiston ja Kultasiiven kanssa.

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta jolkotteli takaisin leiriin varpunen suussaan. Naaras oli käynyt saalistamassa tuulettaakseen päätään ja naaraalla oli ollut varsin antoisa reissu. Toki saalista ei ollut ehkä määrällisesti paljoa, mutta naaras oli saanut energisille käpälilleen tekemistä ja mietittyä omia jekkujaan. Kujekulta laski varpusen tuoresaaliskasaan ja virnuili itsekseen. Hän oli päättänyt jekuttaa Hilehuurta oikein kunnolla, mutta naaras ei vielä tiennyt miten. Sen hän tiesi, että hänen ystävänsä tulisi yllättämään ja oikein kunnolla! Hah, olisi klassikko piilottaa piikkejä kollin petiin tai säikäyttää, mutta Kujekulta tahtoi tehdä jotain omaperäisempään. Jotain mitä Hilehuurre ei ollut ennen kokenut tai osannut odottaa! Kujekulta loikkasi kauemmaksi tuoresaaliskasasta ja sukaisi rintaturkkiaan. Naaraalla ei ollut erityistä mielipidettä siitä, että Mesitähti ja Leimusilmä olivat palanneet takaisin. Toki hän oli asiasta varsin iloinen, mutta eihän kaksikolle olisi voinut sattua mitään? Sen takia naaras ei vain ymmärtänyt miksi muut jatkuvasti hössöttivät jotain asiasta. Mutta minne ihmeeseen Liljatuuli oli jäänyt? Samaan paikkaanko kuin Lehmusjalka? Kujekulta nielaisi ja laski hieman päätään, milloin hänen veljensä tulisi takaisin? Kollin olisi pakko tulla pian takaisin..

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hyvin äkkiä Leimusilmän ja Mesitähden päästyä takaisin klaaninsa pariin panttivankeina olleet kissat olivat joutuneet palaamaan vanhoihin tehtäviinsä ja ottamaan kantaakseen kaikki ne velvollisuudet, joita niihin liittyi. Mesitähti jatkoi päällikkönä, kun taas Leimusilmä oli saanut harteilleen aivan uudenlaisen vastuun – hänestä oli tullut Eloklaanin ainoa parantaja.
Vaikka hän tiedosti osaavansa kaiken tarpeellisen – olihan Liljatuuli opettanut häntä hyvin monet vuodenajat -, hänen sisimmässään kyti pieni epäilys. Hän ei ollut käynyt pesässään kuihin, ja osa varastossa olleista yrteistä oli päässyt pilaantumaan sinä aikana, puhumattakaan siitä, miten puuttellinen koko varasto näytti olleen hänen päästyään käymään sen läpi.
Niinpä viime päivät olivat kuluneet käytännössä siihen, että hän oli rampannut ulkona hakemassa täydennystä, vaikkakin tilanne alkoi näyttää melko toivottomalta vuodenajan vaihduttua lehtisateeseen. Hänen ei auttanut kuin yrittää.
Leimusilmä viihtyi nykyään paljon pesänsä ulkopuolella, eikä hän halunnut olla sisälle vangittuna pidempään kuin oli tarvis. Toisinaan hän heräsi panikoiden yöllä siihen, että luuli edelleen olevansa siinä onkalossa Kuolonklaanin reviirillä, jossa häntä ja Mesitähteä oli pidetty kuukaupalla.
Mustavalkoinen parantaja ravisteli itseään kuin karistaakseen ikävän muiston kimpustaan. Hän oli juuri tassuttamassa kohti parantajan pesää metsästään löytämiensä – osittain jo vanhentuneiden – yrttien kanssa, kun yhtäkkiä huomasi näkökenttänsä reunamilla liikettä. Kääntäessään kunnolla katseensa sen suuntaan, hän näki nuoren oppilaan kipittävän itseään kohti.
Oppilaalla oli kilpikonnalaikkuinen turkki ja keltavihreät silmät. Leimusilmä joutui hetken pinnistelemään, kunnes sai nimen päähänsä: Vienotassu. Naaras oli yksi niistä nuorista kissoista, joita oli syntynyt Eloklaaniin sinä aikana kun hän oli ollut vangittuna. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan opetella uusien tulokkaiden nimet, mutta hänen vankina ollessaan kehittämänsä krooninen uupumus teki siitä toisinaan vaikeaa.
”Ai hei”, hän mumisi oppilaalle yrtit yhä suussaan ja yritti saada kasvoilleen hymyntapaista, vaikka ei ollut varma näkyikö se kasvien takaa.
Vienotassu steppasi hermostuneen oloisena paikallaan, ja Leimusilmä joutui höristämään korviaan kuullakseen, mitä tämä kuiskutti. Ilmeisesti tämä halusi auttaa häntä yrttien keräämisessä. Leimusilmä räpäytti silmiään hiukan yllättyneenä, mutta oli salaa kiitollinen siitä, että joku oli tarjonnut apuaan. Hän oli yrittänyt pärjätä omillaan siitä asti, kun oli tullut takaisin, mutta todellisuudessa lähes tyhjää varastoa ei noin vain täytettykään omin käpälin. Niinpä hän vastasi Vienotassun kysymykseen myöntävästi ja jatkoi matkaa parantajan pesälle oppilas kintereillään.
Hänen laskiessaan yrtit varaston lattialle ja ruvetessa erittelemään niitä omiin pinoihinsa Vienotassu kysyi – jälleen kerran kuiskaten hädin tuskin kuuluvalla äänellä -, voisiko hän kertoa tälle Tähtiklaanista samalla kun tämä auttelisi häntä. Aivan, totta tosiaan – Vienotassu kuului myös siihen samaan, uuteen sukupolveen, jolta Kuolonklaani oli vienyt mahdollisuuden tutustua esi-isiinsä. Monet oppilaat olivat tuskin kuulleet Tähtiklaanista, mutta heidän opettamisensa oli alkanut heti, kun Eloklaani oli vapautettu sortajien kahleista.
Leimusilmä nyökäytti hitaasti päätään. ”Voin minä kertoa. Veisitkö samalla nämä pinot tuonne seinän viereen?” hän pyysi ja hipaisi hännällään merkiksi kahta yrttikasaa, jotka hän oli juuri saanut lajiteltua. Sitten hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, kun yritti miettiä, mitä kertoisi naaraalle Hopeahännässä asuvista esi-isistä. ”Tähtiklaani on kautta aikojen johdattanut ja varjellut meitä”, hän aloitti samalla kun kävi loppuja tuomiaan yrttejään läpi. ”Ilman sitä Mesitähti ei olisi koskaan löytänyt Eloklaanin nykyiselle reviirille ja voinut perustaa tätä klaania. Minustakaan ei koskaan olisi tullut Liljatuulen oppilasta, jos eräs esi-isä ei olisi ilmestynyt minulle unissani ja näyttänyt minulle tietä. Se ei myöskään hylännyt meitä näinä vaikeina aikoina, vaan valitsi joukostamme kourallisen rohkeita kissoja ja auttoi heitä vapauttamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallasta. Siksi onkin tärkeää, että muistamme kiittää esi-isiämme aina kun se on mahdollista. Yhteytemme heihin on jotakin niin erikoislaatuista, että sitä täytyy vaalia.”

//Vieno?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku istui aukiolla hiljaisena. Sota oli päättynyt ja Mesitähti oli palannut leiriin. Naaraan ajatukset olivat aivan sekaisin kaikesta. Hän oli kyllä iloinen siitä, että kolli ei ollut kuollut, mutta ei naaras ollut täysin selvittänyt välejään isänsä kanssa. Sen sijaan Talvikkitakkua ärsytti suuresti, että Kortetassu, Mesitähden uusin poika oli ollut mukana tässä juonittelussa. Naarasta ärsytti! Hän olisi halunnut olla mukana pelastamassa Leimusilmää ja Mesitähteä, miksi Tähtiklaani ei ollut valinnut häntä vaan jotain hiirenaivoja.. Käärmekultakin oli aivan kokematon soturi, toinenhan suorastaan löyhkäsi pennulta. Oliko Käärmekullalta edes vaihtunut pentukarva? Tuskin. Sama koski Lehtomyrskyä. Talvikkitakku tuhahti ja kohotti kuonoaan. Hän päätti, että hän puhuisi Mesitähden kanssa pian. Naaras halusi puhua isänsä kanssa aivan kaksin, hän ei halunnut mitään häiriötekijöitä pilaamaan sitä. Naaras räpäytti silmiään ja vilkaisi soturien pesälle päin, jossa Kuutamolaine nukkui. Talvikkitakku virnisti itsekseen, hän oli päättänyt yllättää Kuutamolaineen. Naaras hyppäisi toisen päälle ja kiljuisi kettua, hah! Toinen hyppäisi turkistaan. Talvikkitakku myhäili itsekseen, tästä jekusta tulisi aivan mahtava! Sen jälkeen hän veisi Kuutamolaineen kävelylle ja he voisivat nauttia rauhassa aamupalaa. Talvikkitakku uppoutui ajatuksiinsa ja hymy levisi hänen kasvoilleen.. Mikä kumma tämä tunne taas olikaan?

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Syreenisumu: 19kp –
Vienotassu: 7kp –
= 26kp

EMPPUOMPPU
Kortetassu: 12kp –

KOIVU
Varjoliekki: 14kp –

KÄÄRMIS
Korpitassu: 67kp! –
Käärmekulta: 9kp –
= 76kp

NAGINI
Naavatassu: 10kp –

PYRY
Sadeturkki: 7kp –

SAAGA
Varputassu: 10kp –
Sädetassu: 6kp –
Perhopentu: 13kp –
Tähtimötaivas: 4kp –
= 33kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 3kp –

Kirjoittaja: Saaga

Korpitassu puhui taas minun päälleni ja päätti, että menisimme seuraavaksi syömään. Kortetassu puolestaan naukui, että oli juuri nähnyt, kun saalistuspartio oli tullut leiriin ja tuonut tuoreita saaliseläimiä. Nyökyttelin mukana ja koitin parhaani pysyä perillä keskustelun käynnistä. Yhtäkkiä Kortetassu tassuttikin vierelleni ja kysyi oliko minulla nälkä. Hätkähdin hieman joutuessani keskittymään kollin sanoihin, jotta osaisin vastata.
“Hieman”, naukaisin nyt hieman kovempaa kuin aikaisemmin. Kortetassu oli tosi kohtelias huomioidessaan minut. Tassutin kollin perässä tuoresaaliskasalle.
“Minulla on myös hieman nälkä”, Kortetassu sanoi. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. En oikein halunnut sanoa mitään. Korpitassu tuli taas viereemme ja alkoi höpöttämään kaikenlaista. En keskittynyt pätkääkään taas siihen mitä naaras höpötti, sillä olin aivan omissa ajatuksissani. Olin jotenkin tänään ollut tosi poissaoleva ja se sinänsä harmitti minua, koska olisin halunnut olla kokonaan paikalla, kun joku uusi tuttavuus oli lähellä. Olin varmaankin poissaoleva, koska minua stressasi tosi paljon tuo Korpitassun puusta putoaminen. Käänsin kuitenkin ajatukseni Kortetassuun. Hän oli hurmaava ja vaikutti kissalta, johon saattaisin ihastua. Ihastua? En minä tietääkseni ollut ihastunut häneen… kai. Eikö kollien yleensä pitänyt ihastua naaraisiin? Huomasin, että Kortetassu puhui taas Korpitassulle mutta en tiennyt mistä oli kyse.
//Korte tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Leikimme taas Ahmapennun kanssa leikkitappelua mutta hänen piti mennä juttelemaan jonkun toisen kissan kanssa, joten jäin yksin. En lähiaikoina ollut jäänyt kauheasti yksin, koska olimme leikkineet ja viettäneet niin paljon aikaa kokoajan. Ahmapentu oli alkanut avautumaan minulle taas hitusen enemmän ja nyt hän jopa aloitti välillä keskustelun uudesta aiheesta, mikä oli jo valtava askel ystävystymisemme kannalta. Minua hymyilytti, kun mietin pesätoveriani. Hänestä tulisi ihan varmasti ystäväni joskus vielä. Tassuttelin ympyrää leirin aukiolla, kun muistin yhden jutun. Olin nähnyt kuinka Syreenisumu oli kuljetettu parantajan pesään. Voisin ehkä mennä kysymään häneltä miten hän voi. Tepsuttelin hilpeästi parantajan pesään sisään. Näin masentuneen näköisen Syreenisumun heti ja loikin tuon luo.
“Hei Syreenisumu! Miten voit?” nau’uin hymyillen. Pidin tuosta naaraasta jo nyt vaikka hän ei ehtinyt edes sanoa mitään.
“Ihan kohtalaisesti. Vähän särkee tätä jalkaa”, naaraan ääni oli kaunis mutta hieman surumielinen. Kadehdin naaraan kaunista ääntä, kun omani tuntui olevan hieman käheä ja repsakka. Se kuulosti hieman kollikissan ääneltä. Hetken päästä huomasin myös, että naaraalla oli eripari silmät. Henkäisin ääneekkäästi nähdessäni ne. Olin todella katellinen niistäkin!
“Ei voi olla totta! Sinulla on niin kauniit silmät!” hihkuin äänekkäästi. Ehkä kehut auttaisivat Syreenisumua ja hänelle tulisi parempi mieli.
//Syre?

Kirjoittaja: Saaga

Makoilin pitkälläni makuusijallani. Silmäni pysyivät hädin tuskin auki. Olin aivan todella uupunut. Olimme päässeet ehkä eroon kuolonklaanilaisista mutta outo ilmapiiri oli jättänyt jäljen ainakin minuun. Sain yhtäkkiä yskäkohtauksen. Yskä hakkasi rintaani ja ravisutti minua. Kurkussani tuntui hirveä kipu. En jaksanut kuitenkaan tehdä asialle mitään.

Aamulla pakotin itseni nousemaan pedistä. Olin edelleen uupunut eikä asiaa auttanut se, että olin heräillyt pitkin yötä monen monta kertaa yskimään ja muutenkin vain. Olin jo niin väsynyt, että vaikea oli pitää silmiä auki ja ajatella. Haukottelin tassuttaessani partioni perässä ulos leiristä. Minut oli määrätty partioon Karjuvirneen ja parin muun kissan kanssa. Tassutin kollin vierellä hiljaisena. Yskähtelin välillä kivuliaasti. Tiedostin kuinka laihaksi olin käynyt pitkän huonosti syömisen seurauksena ja yskiminen sai heikon kehoni vavahtelemaan.
“Oletko kunnossa?” Karjuvirne kysyi ja katsoi minua silmiin. Kohtasin hänen melkein jopa pirteän katseensa omalla väsyneellä katseellani ja se sai hänen katseensa näyttämään vieläkin eloisammalta ja pirteämmältä.
“Ei minulla ole hätää”, nau’uin vaikka ihan tiesin itsekin, että valehtelin pahan kerran. Minulla oli todella huono olo. Karjuvirnekin näytti epäilevältä.
“Ihan totta”, kähisin mutta jouduin pysähtymään yskiäkseni, koska yskänpuuska oli niin voimakas.
“Otetaan muut kiinni”, kähähdin ja otin pari harppausta vain todetakseni, että se sai pääni aivan pyörälle ja jouduin kävellä hitaammin.
//Karju?

Kirjoittaja: Ampiainen

tassujani leirin laidalla ja aina välillä vilkaisin muita kissoja kunnes asetuin maakuasentoon ja aloin sukia turkkiani. Silmissäni välähti kun huomasin leimusilmän joka tassuti yrttikimpu suussaan parantajien pesään.
*Ehkä voisin auttaa häntä?* Ajattelin mielessäni. Pudistelin kuitenkin päätäni päästäkseni ajatuksesta irti mutta en saanut sitä mielestäni.
*Olisin varmasti paljon parempi jos auttaisin parantajaa..?* Ajattelin mielessäni jo nousin pystyyn. Käänäähdin salamannopeasti ympäri kohti soturienpesää jonka suulla uskolintu aterioi. Vilahdin vikkelästi kollin luo ja tämä hämmentyi.
*Älä anna tämän kuulostaa loukkaavalta!* Mau’un syvällä sisälläni. Suljin silmäni ja henkäisin syvään kunnes lopulta aukaisin silmäni taas ja mau’un hiljaisella äänellä:
”Uskolintu.. voinko ehkäpä auttaa leimusilmää? Hän tuntuu tarvitsevan apua..” mau’un sydän pampaten. Uskolintu kallisti päättään ja hänen silmissään välähti hämmentynyt väläys.
”Kyllä sinä voit ja olet kyllä oikeassa ehkä hänen pitäisi oottaa oppilas mutta se ei tunnu järkevältä koska hänen mestarinsa on vasta vähän aikaa sitten kuollut”, tämä maukuu. Sydämeni tuntui pysähtyvän.
*Oppilas? Ehkä minä voisin olla parantajaoppilas? Se tuntuu järkevältä! Tai no ainakin järkevämältä kuin että olisin soturi*, siirtelin ajatuksia mielessäni. Kuitenkin lopulta minä lähdin kipitämään leimusilmää kohti autamaan tätä. En osannut sanoa mitään joten en osannut kertoa että halusin autaa tätä.
”Ai, hei”, leimusilmä mumisi yrttikimpu suussaan. Siirtelin tassujani ujona maassa kunnes lopulta Maukaisin todella hiljaa sen mitä halusin:
”Ööh… Leimuisilmö minä halusin autaa sinua vaikka yrttien keräämisessä… Ja minä sain jo luvan uskolinnulta..” kuiskasin niin hiljaa että leimusilmän oli aivan varmasti pakko pinistellä kuulakseen mitä sanoin! Nostin pääni ja katsahdin nopeasti leimusilmää silmiin mutta laskin katseeni salamannopeasti takaisin Maahan. Sydämeni pampasi kovaa vauhtia. Suljin silmäni tiukasti kiinni peläten että parantaja ei suostuisi. Heilauttelin häntääni nopeasti ylös- ja alaspäin.
”Kyllä minä voisin tarvita apua, meillä on puulaa yrtteistä joten minun pitää kerätä niitä aika paljon varastoihin ennen kuin niitä ei ole enään yhtään”, leimusilmä maukui vastauksesi lempeänä. Nostin pääni ylös päin ja katselin ihailevasti kollia joka oli niin taitava parantaja!
”Leimusilmä… Ööö voisitkohan kertoa tähtiklaanista minulle? Haluaisin kuulla siitä paljon enemmän.. siis samalla kun autan sinua yrtteissä?” Kuiskasin hiljaa ujolla äänellä.
//Leimu? 🙂

Kirjoittaja: Ampiainen

Olin edelleen vähän nyreä vienotassu nimiselle naaraalle hän oli saanut minut pois tollaltani ja siitä oli tietysti alkanut Riita! Emoni oli tullut pelastamaan tilanteen mutta ei se ollut autanut yhtään… Emo oli näet tuntunut suutuneen minulle siitä syystä että olin tehnyt niin… Se ei ollut minun vikani… Vaikka en tuntenut sitä oikeaksi niin tunsin että vienotassu oli syypää siihen. Nostin päätäni ja katselin edessäni olevia kissoja he olivat tyytyväisiä ja heillä ei ollut ongelmia… No eihän minullakaan mutta ei se siltä tuntunut… Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin tassutamaan kohti isääni aurinkiroihua. Kosketan hellästi isääni hännän päälläni jotta hän huomasi minut, hän kääntyi yhtä lempeä ilme kasvoillaan kuin yleensäkin.
”Hei syreenisumu! Onko jokin hätänä?” Hän maukui.
”Ei..! Haluaisin vain mennä metsästämään sinun kanssasi… Se olisi ensimmäinen kerta kun voisin saalista sinun kanssasi kahden isä”, mau’un hymyillen. Isäni nyökkäsi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata häntä. Aloin oitis epäröidä oliko tämä sittenkään hyvä ajatus. Nostin kuononi ylös ja aloin haistela ilmaa saaliseläinten varalta. Yhtäkkiä huomasin kuinka aurinkiroihu asetui salamannopeasti vaanimisasentoon ja alkoi hiipimään eteenpäin. Tarkkailin isääni edessäni uteliaana mutta ajatukseni karkasivat erääseen toiseen saalistuspartioon vienotassun kanssa.
*Se oli vain Tuuria että sain ne saalit… Minä lupaan sen vienotassu.. en halunnut että olisit kaateliinen tai mitään..* ajattelin mielessäni kunnes kuulin yllätäen ääntä edestä päin ja huomasin kuinka aurinkiroihu tassuti takaisin luokseni varpunen suussan hymyillen. Heilutelin häntääni nyrpeänä sillä en ollut haistanut varpusta.. murahdin närkästyneenä mielessäni ja lähdin tassutamaan isäni vierellä haistelen ilmaa riistan varalta tunsin sydämessäni kateuden pitävän tunteen, Sydämeni kuitenkin tuntui raskaalta sillä eihän minun pitäisi olla kaateliinen omalle isälleni!
*Ei… Ei vain pitäisi..* ajattelin mielessäni. Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki huomatessani oravan tuoksua, se tuli puusta joten päätin kiivetä sinne vaikka olinkin huono kiipeilemään. Sydämeni pampasi kovaa syvällä rinnassani kun aloin kiipeämään ylöspäin. Tunsin miltei vastustamatonta tahtoa laskeutua mutta pidin mielessäni ajatuksen siitä että minun olisi pakko saada riistaa..
*Minun on pakko saada riistaa! Minä haluan saada klaanille riistaa..! Haluaisin emoni voivan olla taas iloinen ja ylpeä minusta mutta voisiko se olla enään mahdollista..? Hän on edelleen vähän sutunut siitä mitä tein vienotassulle* Ajattelin mielessäni. Sydämeni pampasi kun pääsin lopulta hiiren hiljaa alimmalle oksalle.
*En saa herättää oravan huomiota! Joten nyt kun lehvisto alkaa niin minun täytyy olla todella varovainen ettei se kuulee minua ja pelästy* ajattelin. Heilautin nopeasti hääntääni merkiksi isälleni olla Hiljaa jotta hän ei säikäyttäisi oravaa jotta olin nappaamassa. Henkäisin hiljaa ja yritin näyttää rauhalliselta vaikka olin aivan kauhuissaani sillä tiesin hyvin mitä saataisi tapahtua jos lipsahdan. Nostin katseeni ylös päin ja jatkoin kiipeämistä. Asetin tassuni niin tarkasti kuin pystyin. Kun olin niin korkealla että huomasin oravan niin kipusin niin nopeasti mutta hiljaa kuin mahdollista ja lopulta kun olin tarpeeksi lähellä niin loikkasin -joka osoittautui virheeksi- sillä minä tipahdin oksalta rääkäisten kauhistuneena. Sydämeni tuntui niin raskaalta että vaikka olisikin saanut jostain kiinni niin sen paino olisi pudottanut minut takaisin pudotukseen. Silmäni painuivat kiinni ja yritin ajatella jotain millä pääsisin pois tästä tilanteesta, vaikka tiesin että näin järkyttyneenä en kykenisi tekemään yhtikääs mitään päästäkseni pinteestä. Yhtäkkiä kuulin tömähdyksen ja silmissäni alkoi pimettä. Ajattelin että heräisin aivan piakkoin parantajien pesästä.

Sydämeni pampasi yhä vain lujempaa ja lujempaa kunnes lopulta aukaisin silmäni ja kömmin pystyyn tai siis luulin ainakin että olin leirissä mutta enhän minä ollut yhtikäs missään! tai no kyllä minun jossakin piti olla… Olinhan minä edes jossain..? Lähdin hiipimään sydän pampaten eteenpäin ja huomasin edessäni jonkinmoisen valonpilkahduksen joten lähdin juoksemaan sitä kohti toivoen että sitä kautta pääsisin kotiin… Tai jos olin kuollut niin edes tähtiklaanin? Kun olin viimeinkin valon luonna niin pysähdyin ja aloin nuhkimaan huolestuneena sen varralle jos siellä olisi ollut jotain vaarallista, en haistanut mitään en sitten mitään! Tassutin raskaasti henkitäen toivoen parasta ja lopulta luikahtaen ulos pimeydestä valoon ja sitten silmäni rävähtivätkin auki, haistoin ympärilläni yrttejä.
”Kas sinä heräsit!” Kuulin jonkun äänen joka tuntui etäisesti tutulta.
”Missä minä olen?” Kysyin unenpyperoisenä.
”Parantajien pesässä”, tunnistin lopulta leimusilmän parantajamme äänen maukuvan.. Sydämeni pampasi ja yritin nousta seisomaan mutta vasen takakäpälistäni ei tuntunut Kantanut painoani ja romahdin takaisin sammaliin murahten kivusta. Henkitykseni tuntui pysähtyvän järkytyksestä kun takakäpäläni ei ollut kestänyt painoani ja aloin oitis udella mikä sitä vaivasi.
”Mitä minun takakäplääni vaivaa..?” Mau’un tuntien miltei sietämätöntä kipua takakäpäläsäni.
”Takakäpäläsi on murtunut, sinun täytyy levätä jonkin aikaa”, leimusilmä selitti.
*Mitä! Murtunut? Onko hän varma? En kyllä saisi epäillä mutta… Entä jos hän olisi väärässä? Entä Jos en voi enään koskaan kävelä enkä olla soturi…?* Paniikoin mielessäni. Sydämeni pampasi syvällä rinnassani ja ajatukseni olivat niin sekavat mutta tiesin selvästi että suurin kauhun aihe oli pelko siitä että en voisi olla enään soturi.. toivottavasti se ei ole totta! asetuin niin mukavaan asentoon kuin vain oli mahdollista vaikka tunsin koko ajan tykkytävää kipua takakäpäläsäni. laskin pääni hellästi käpälilleni ja suljin silmäni.

Aikaisin silmäni melko aikaisin aamulla kirkkaaseen valoon. Noustin päätäni ja siristelin silmiäni nähdäkseni ulos pesästä. Siellä oli paljon tyytyväisiä naamoja mutta en nähnyt emoani taikka isääni missään enkä myöskään veljeäni… Tietävätköhän he edes että käpäläni on murtunut? Eivät varmaan leimusilmä ei varmaan halunnut huolestuttaa heitä. Heilutelin häntääni hetken hiljalleen edes takaisin sydän pampaten.
*Tuulekohan kukaan katsomaan minua? Onko kukaan edes huolissaan minusta?* Mietin mielessäni. Minulla oli tylsää enkä halunnut olla yksin pesässä. Leimusilmäkään ei ollut tällä hetkellä pesässä! Haluaisin vain jutella jonkun kanssa ja olihan minulla nälkäkin mutta en ollut varma voisinko mennä hakemaan ruokaa.

//Voiko joku tulla katsomaan syree?

Kirjoittaja: Koivu

Kun Sadeturkin huonovointisuus oli vain jatkunut, ja naaras todella oli oksennellutkin, oli Varjoliekki viimein saanut tämän menemään parantajan luokse. Jospa siihen löytyisi jokin nopeasti auttava yrtti, eikä Sadeturkki joutuisi jäämään parantelemaan itseään sairasvuoteelle, kolli tuumasi mielessään toiveikkaana. Hänellä oli täysi luotto Eloklaanin parantajaan, jos johonkin. Sadeturkin ja Mesitähden lisäksi, tietysti. Leirin pääaukiolla istuva soturi upposi jälleen ajatuksiinsa.
Vain päiviä sitten muutama eloklaanilainen oli kuin olikin onnistunut vapauttamaan Mesitähden ja Leimusilmän. Heidän rohkeutensa oli Varjoliekistä erittäin ihailtavaa.
Varjoliekki muisteli sitä hetkeä, kun hän oli yöllä herännyt kovaäänisiin naukaisuihin ja astellut hätäisesti ulos sotureiden pesästä. Nähtyään Mesitähden leirin sisäänkäynnin edessä kermanvärinen kolli oli jähmettynyt siihen paikkaan. Varjoliekki oli ensin luullut näkevänsä unta. Hän oli joutunut pistämään itseään kynnellä korvaan tajutakseen, ettei se ollut unta, vaan siinä seisoi Mesitähti aivan elävänä – vaikkakin kamalan riutuneen näköisenä. Mesitähden puhe oli ollut hyvin vaikuttava. Varjoliekki oli oikeastaan ollut vähällä liikuttua päällikön sanoista sekä siitä, että Mesitähti tosiaan oli palannut hengissä takaisin. Soturi oli ollut varma, ettei näkisi entistä mestariaan enää koskaan. Koko klaanin edessä Mesitähti oli puhunut rauhan puolesta, ja Varjoliekki oli hänen kanssaan täysin samaa mieltä siitä, ettei verenvuodatuksen jatkamisesta seuraisi mitään hyvää. Mesitähti oli viisas kolli. Ja niin urheakin. Varjoliekki pitäisi häntä ikuisesti esikuvanaan. Soturi oli varma, ettei kukaan kykenisi palauttamaan Eloklaania takaisin entiseen loistoonsa yhtä hyvin kuin Mesitähti.
Heti kun päällikkö oli lopettanut puheensa, tämä oli jäänyt eloklaanilaisten ympäröimäksi niin, että Varjoliekki oli joutunut odottamaan tovin päästäkseen toivottamaan valkean kollin tervetulleeksi kotiin. Kermanvärinen kolli oli kiiruhtanut tervehtimään Mesitähteä silmät kyynelistä sumeina ja kertonut tälle suoraan, miten helpottunut oli, että tämä oli selvinnyt takaisin ja tullut palauttamaan rauhan Eloklaaniin. Varjoliekistä oli omituista, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mesitähti oli nähnyt hänet oikeana soturina. Vaikka päällikkö olikin kohdellut häntä aina kuin tasavertaista. Heidän keskustelunsa aikana Mesitähti oli ilmaissut, että Varjoliekistä oli tullut hieno soturi. Se merkitsi kotikisusyntyiselle kollille enemmän kuin entinen mestari saattoikaan kuvitella.

Varjoliekki oli vähällä liikuttua uudelleen muistellessaan sitä onnellista yötä, kun Eloklaani vapautui Kuolonklaanin vallasta. Hän kuitenkin havahtui takaisin todellisuuteen päänsä sisältä, kun Sadeturkki lähestyi häntä parantajan pesän suunnalta. Kohta siniharmaa naaras pysähtyi hänen viereensä vaiti, silmät lasittuneina. Varjoliekin vatsassa muljahti, kuin siellä olisi ollut kaksi raskasta kiveä. Hänen mielensä alkoi heti kehittää kauhuskenaarioita siitä, mitä Leimusilmä oli saattanut kertoa Sadeturkille. Oliko hänen kumppaninsa vakavastikin sairas? Eikö mitään ollut tehtävissä?
Varjoliekki sai juuri ja juuri äänen ulos suustaan kysyäkseen kumppaniltaan, mikä oli hätänä.
Kollin korvissa alkoi humista niin, ettei hän aluksi rekisteröinyt ollenkaan, mitä Sadeturkki sanoi. Hän luki oman nimensä kumppaninsa huulilta ja yritti pysyä rauhallisena, mutta turhaan.
”Mitä sanoisit jos… jos sinusta tulisi isä?”
Sadeturkin sanat kuultuaan Varjoliekki veti nopeasti sisään henkeä niin, että olisi voinut luulla klaaninvanhimpienkin kuulevan sen pesälleen asti.
Kermanvärinen kolli tuijotti kumppaniaan silmät pyöreinä, vilkaisten välissä tämän jo pitkään kasvanutta mahaa. Kaikki muu taustalla sumeni hänen näkökentässään, paitsi Sadeturkki. Soturi oli lopen helpottunut, ettei kumppaninsa ollutkaan sairas. Aivan uudenlainen, lämmin tunne valtasi hänen kehonsa.
”Odotatko sinä minun pentujani?” Varjoliekki oli sokissa ja niin sekaisin päästään, että kuulosti vahingossa siltä, kuin hän olisi ollut yllättynyt Sadeturkin kantavan juuri hänen pentujaan. Vaikka Varjoliekillä ei ollut asiasta epäilystäkään.
”Tarkoitan… meidän…” hän änkytti, mutta huomasi Sadeturkin odottavan edelleen vastausta. Oliko naaras hermostunut siitä, että Varjoliekki ei pitäisikään asiasta?
”Tarkoitan, että olisin siitä erittäin onnellinen!” Varjoliekki kehräsi ja puski kiinni kumppaniinsa. Sadeturkkikin alkoi kehräämään. Kollin silmistä saattoi jopa erottaa hymynkaltaisen, kun tämä alkoi sukimaan hellästi kumppaninsa korvaa. Hän silmäili samalla tämän vatsaa. Pentujen täytyi olla jo melko isoja – tai sitten niitä oli paljon.
”Haluatko kokeilla?” Sadeturkki kysyi ja asettui maahan kyljelleen.
”Haluan”, kermanvärinen kolli kehräsi ja asetti etutassunsa hyvin hellästi naaraan mahan päälle.
Varjoliekki ei muistanut, milloin olisi ollut näin onnellinen. Hänen tassunpohjiaan pisteli jännityksestä ja innostuksesta, ja hän paloi jo halusta mennä jakamaan ilouutiset Mesitähdelle. Kyllähän häntä arvelutti, miten he tulisivat Sadeturkin kanssa sopeutumaan perheenlisäykseen näin lyhyellä varoitusajalla, mutta juuri nyt epävarmuus väistyi ilon tieltä. Varjoliekistä tulisi isä!

Kirjoittaja: Saaga

Makoilin Ahmapennun vierellä ulkona. Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja meistä oli tullut aika läheisiä ihan hetkessä. Minusta kyllä tuntui, ettei Ahmapentu ollut vielä näyttänyt itsestään kaikkea minulle. Se ei haitannut, koska Ahmapentu oli miltei ainoa ikäiseni kissa koko klaanissa. Haukkapennun kanssa en ollut saanut vielä keskustelua aikaiseksi. Tuntui kuin olisin jotenkin liimautunut Ahmapentuun kiinni, sillä hänen mielenkiintoisuutensa jotenkin tuntui tosi koukuttavalta.
“Haluatko tehdä jotain?” kysyin ja katsoin kollin ruskeisiin silmiin.
“Ihan sama minulle”, hän sanoi. Nyökkäsin ja käännyin takaisin selälleni.
“Minusta on mukava katsella pilviä. Ne näyttävät aika erilaisilta”, höpötin turhia. Toisaalta, kun puhuin Ahmapennulle minusta tuntui ettei se ollut turhaa, koska hän kuunteli aina.
“Niin”, kolli vastasi, “Tuo näyttää vähän kukalta.”
“Totta! Tuo näyttää vähän puulta ja tuo näyttää… se näyttää…” en keksinyt sitä sanaa juuri nyt.
“Ketulta?” Ahmapentu täydensi.
“Niin! Juuri niin!” hihkuin innoissani. Hymyilin ja katsoin taas Ahmapentua. Hän ei ollut vielä hymyillyt minulle mutta se ei haitannut. Ehkä hän oli vain vähän ujo. Toisaalta jotkut kissat varmaan vain olivat sellaisia. Elämä mahtoi olla ankeaa, jos ei ikinä hymyillyt. Olin kateellinen Ahmapennun taidolle täydentää lauseitani ja olla niin kekseliäs. En oikein ollut itse kekseliäs tai fiksu.
“Sitten, kun me ollaan oppilaita kai me voidaan yhdessä käydä kävelyllä. Haluan joskus mennä sinun kanssasi joelle. Rakastan jokia. En toisaalta ole koskaan nähnyt sellaista mutta uskon, että rakastan. Olen kuullut vain kauniita kuvauksia joesta. Mitä sinä luulet tykkäätkö joista?” höpöttelin. Iskin kysymyksen kommenttini loppuun, jotta vaikuttaisin kiinnostuneelta hänestäkin enkä vain keskittyisi itseeni kokoajan.
“Kyllä varmaan. Haluan myös käydä kävelyllä kanssasi”, Ahmapentu naukui. Se sai minut todella iloiseksi.
“Oikeasti? Mitä luulet voimmeko sanoa toisiamme ystäviksi? Meillä on suunnitelmia ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Vaikutat kissalta josta haluan ystäväni”, hehkutin hihkuen. Ahmapennun ilmeestä en saanut mitään selkoa mutta toivoin saamani jotain selkoa hänen puheestaan.
“Kyllä, ja samoin”, Ahmapentu naukui lyhyesti. Noista sanoista todellakin sain selvää.
“Jippii!” hihkaisin ja kierähdin tassuilleni. Loikahdin ilmaan ja heiluttelin häntääni ympäriinsä. Olin todella innoissani. Minulla oli ensimmäinen ystävä! Oikeasti!
“Minulla on ystävä!” hihkaisin äänekkäästi. Ahmapentu katsoi minua ilmeellä, jonka osasin jo tulkita. Sillä hän tarkoitti, että hän odotti vain, että rauhoittuisin ja sitten hän haluaisi sanoa jotain. Hiljenin ja pysähdyin kuuntelmaan.
“Taidat oikeasti olla aika iloinen”, Ahmapentu naukui.
“Toivon, että saamme jotkut hyvät mestarit, jotka sitten pitävät yhteisharjoituksia meille”, hän lisäsi vielä. Nyökyttelin.
“Niin minäkin toivon”, sanoin ja katselin leiriä.
“Ehkä saammekin Laventelitaivaan ja Talvikkitakun. He ovat sisaruksia niin varmasti he pitävät yhteisharjoituksia.
“Talvikkitakku on jo mestari”, Ahmapentu huomautti ja heilautti häntäänsä. Huomasin, että hän oli noussut istumaan. En tiennyt missä vaiheessa.
“Totta.”

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuuntelin huolestuneena Korpitassun tarinaa siitä, miten tämä oli tänään harjoituksissa kiivennyt korkealle puuhun ja pudonnut sieltä. Oli onni, että hän ei ollut katkonut luita tai murtanut niskojaan. Naaras vaikutti päällisin puolin olevan kunnossa, mutta en voinut olla huomaamatta, miten tämän koko ruumis yhtäkkiä jäykistyi samalla kun tämä puristi silmiään tiukasti kiinni muutaman ohikiitävän hetken ajan.
Olin aikeissa kysyä häneltä, oliko hän kunnossa, kun oppilas jo kohta puhkesikin valittamaan nälkäänsä ja oli kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Silmäilin häntä hetkisen huolestuneena, mutta nyökyttelin sitten pienesti päätäni. Jos Korpitassu oli satuttanut itsensä millään tavalla puusta pudotessaan, hänen olisi muistettava syödä ja levätä kunnolla parantuakseen.
”Syödään vain. Metsästyspartio palasikin vähän aikaa sitten tuoresaaliiden kanssa”, naukaisin ja käänsin kuonoani riistakasan suuntaan, johon oli ilmestynyt vaikuttavan kokoinen varis ja muutama pieni jyrsijä.
”Hienoa!” Korpitassun häntä nousi pystyyn ja tämä lähti tassuttelemaan jo edeltä tuoresaaliskasan suuntaan.
Varputassu näytti vasta nyt huomaavan siskonsa poistuneen rinnaltaan ja säpsähti hieman. Nousin ylös ja astelin hänen vierelleen. Nuorempi kolli oli pentuetoverustaan hyvin paljon hiljaisempi ja arempi, ja hänellä vaikutti olevan vaikeuksia saada äänensä kuuluviin etenkin äänekkään siskonsa ollessa lähettyvillä. Hymyilin hänelle lempeästi.
”Onko sinulla nälkä?” kallistin aavistuksen päätäni Varputassua katsoessani. Minulla oli tapana teititellä muita puhutellessani näitä, mutta tämä koski yleensä vain itseäni vanhempia kissoja. Omanikäisilleni ja nuoremmille puhuin vähän epämuodollisemmin, vaikkakin pyrin näissäkin tapauksissa pitämään puhetyylini kohteliaana.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Nagini

Räpyttelin silmiäni hämärässä pesässä ja annoin itselleni hetken aikaa heräämiseen, ennen kuin nousin varovasti istumaan. Muut oppilaiden pesässä nukkuivat vielä, ja turkkikasat ympärilläni kohosivat ja laskivat rauhalliseen tahtiin. Silloin tällöin häntä heilahti pitkin makuualusia. Siistin pikaisesti turkkiani yön jäljiltä muutamalla ripeällä nuolaisulla, ja sitten hipsin varovasti ulos oppilaiden pesästä.

Leiriaukio oli tyhjä, vain muutama soturi istuskeli leirin reunalla puhumassa matalalla äänellä keskenään. Harmikseni kumpikaan ei ollut mestarini Kuusihäntä. Heilautin häntääni kärsimättömästi, sillä en yleensä ollut oppilaista ensimmäisenä hereillä, ja olisin halunnut mestarini todistavan sen. Leirin ilma oli raskas kosteudesta, ja toivoin mielessäni, että tänään ei sataisi vettä. Lehtisateen tihkusateet ja ainainen kosteus teki pitkästä ja karheasta turkistani tavallista kesyttömämmän, ja olin jo luovuttanut sen suhteen, että yrittäisin pitää sen aisoissa. Kunhan olin ravistellut makuusammalista tarttuneet hippuset pois ja hieman pyyhkäissyt korviani herättyäni, olin valmis päivään. Sitä paitsi ulkonäköäni tärkeämpää olivat metsästys- ja taistelutaidot.

Istuttuani hetken aukion reunalla, kyllästyin odottamiseen ja päätin harjoitella vaanimisasentoani. Olin opetellut Kuusihännän opastuksella saalistuksen perusteet muutama auringonnousu takaperin. Vaaniminen oli tuntunut heti luontevalta, mutta kai luonnonlahjakkuuskin voi hieman harjoitella. Katseeni kohdistui muutaman ketunmitan päässä olevaan kuivuneeseen lehteen, ja pudottauduin alas lähelle maanpintaa. Pidin häntäni lähellä maata, ja vedin kynteni sisään, jotta pääsisin hiipimään äänettömästi leirin kovaksi tallatulla maalla. Olisin toivonut vähän haastetta, sillä tasaisella maalla elotonta kohdetta vaaniessa onnistuminen oli takuuvarmaa. Olin kuitenkin päättänyt harjoitella, ja kukaties Kuusihäntä sattuisi näkemään täydellisen suoritukseni! Hiivin äänettömästi ketunmitan verran eteenpäin kohti lehteä, kunnes pysähdyin ja valmistautuin loikkaan. Keinutin varovasti takapäätäni puolelta toiselle kerätäkseni hyppyyni voimaa, ja sitten ponnistin eteenpäin. Etutassuni laskeutuivat kuivan lehden pinnalle ja se mureni tassujen alla. Voitonriemuisena pyyhkäisin lehdenrippeet sivuun ja huiskin ilmaa hännälläni.

“Hieno loikka, Naavatassu!” kuulin mestarini äänen takaani. Käännähdin ympäri ja röyhistin rintaani. Toki olin tiennyt vaanimisen ja hypyn menneen nappiin, mutta tietenkin tahdoin kuulla kehuja mestariltani.

“Heräsin tänään aikaisin ja päätin harjoitella odotellessani”, naukaisin itsevarmasti. Kuusihäntä nyökkäsi hyväksyvästi.

“Mentäisiinkö metsälle tänään?” kysyin.

“En usko, että sieltä löytyy kauheasti saalista, mutta voimmehan yrittää”, Kuusihäntä sanoi, viitateen vallitsevaan vuodenaikaan. Nyökkäsin, ja annoin soturin lähteä tassuttamaan edeltä leirin piikkihernetunnelista ulos.

Toiveeni sateettomasta päivästä osoittautui turhaksi, sillä kun olimme kävelleet vain muutaman ketunmitan leiristä ulos, tunsin kevyitä pisaroita turkissani. Nyrpistin inhoten nenääni, sillä märkä turkki tuntui inhottavalta ihoa vasten. Onnekseni paksu turkkini hylki vettä, mutta jo päiviä jatkunut kosteus oli alkanut tunkeutua turkkini lävitse.

“Milloinkohan nämä sateet loppuvat”, mutisin itsekseni. Kuusihäntä käänsi korviaan ja vilkaisi minua nopeasti jäänsinisillä silmillään.

“Pian toivot, että sataisi vettä ja riista liikkuisi”, Kuusihäntä sanoi. “Lehtikadon kylmimpinä kuina syötävää on entistä vaikeampi löytää.”

Kävelimme kohti sekametsää, sillä vaikka sade olikin siedettävän rajoissa, puut tarjoaisivat vähän suojaa. Kun olimme kävelleet tarpeeksi kauas leiristä, Kuusihäntä nosti häntänsä pystyyn pysähtymisen merkiksi. Seisahduimme männyn juureen.

“Minne päin lähden saalistamaan?” kysyin mestariltani.

// Kuusi?

Kirjoittaja: Pyry

Olin juuri käynyt antamassa ylen leiriä ympäröivässä pusikossa, ja nyt Varjoliekki kysyi, oksensinko minä.
”Oksensin”, vastasin hämilläni. Silmäni eivät malttaneet pysähtyä Varjoliekkiin, vaan ne harhailivat pisteestä toiseen miettiessäni, mikä minua vaivasi. Uudenlainen väsymyskin kehoani oli painanut jo jonkin aikaa. Edes pidemmät päiväunet eivät tuoneet siihen apua. Saattoiko lähestyvä lehtikadon aika vaikuttaa asiaan? Kenties…. Kesken ahdistuneen pähkäilyni havahduin kumppanini huolestuneeseen silmäilyyn.
”Pitäisiköhän sinun käydä Leimusilmän luona?” hän maukui.
Katsoin häntä hetken ahdistus ja hämmennys silmissäni välkkyen. Vatsassani kiersi yhä. ”Ehkä… Ehkä minun tosiaan pitäisi.”
Leimusilmä oli klaanimme parantaja tätä nykyä, Eloklaani oli viimeinkin vapautunut Kuolonklaanin vallasta, mutta Liljatuuli oli kuollut. Olin onnellinen klaanimme tilanteesta, mutta tämä sai sen tunteen väistymään sivuun ahdistuksen ja hädän tieltä – mikä minua oikein vaivasi? Nälkäkin oli lähestulkoon jatkuva, olisin voinut syödä koko klaanin tarpeiden edestä päivittäin!
”Minä menen nyt käymään”, nau’uin poissaolevana Varjoliekille. ”Menen käymään parantajamme luona…” Käännyin ajatuksiini jo uponneena ja suuntasin hatarilta tuntuvat askeleeni kohti Leimusilmän pesää.
Pysähdyin suuaukolle leuat raollaan aikeissa kysyä kysymykseni, mutta jäinkin hiljaa tuijottamaan mustavalkoisen parantajakollin keskittynyttä touhuilua yrttiensä parissa. Äkkiä hän käännähti minua kohti. Keltaiset silmät välähtivät, ikään kuin hän olisi nähnyt ajatusteni muodostaman sekamelskan – tai kenties ytimessä piilevän huolenaiheeni.
”Tervehdys, Sadeturkki”, hän maukaisi ja jätti yrttinsä niille sijoilleen, kääntyen kokonaan minun puoleeni. ”Mikä on hätänä?”
Tuijotin kollia hetken osaamatta sanoa mitään. ”Tuota… Varjoliekki käski minun tulla käymään. Minulla on.. sellaisia kummallisia oireita ja tuntemuksia.”
Leimusilmä tutkaili minua hetken tiiviisti. Hänen keltaiset silmänsä polttivat turkkiani. Sitten hän ilmoitti haluavansa tunnustella vatsaani.
”Minkä ihmeen takia?” minä ihmettelin. ”Eikö joku sinun yrteistäsi olisi avuksi tähän?”

Hetkeä myöhemmin tassutin lamaantuneena, järkyttyneenä ja hämmentyneenä pois Leimusilmän luota. Aukion keskellä katseeni kohtasi Varjoliekin katseen, hän katsahti minua kysyvä ilme kasvoillaan. Menin hänen luokseen ja jäin jälleen tuijottamaan häntä sen verran pitkäksi aikaa, että hän varmasti tajusi jonkin olevan vinossa.
”Mikä on hätänä?” hän kysyi ilmeisen huolestuneena.
”Kuule, Varjoliekki”, aloitin epävarmana. ”Mitä sanoisit jos.. jos sinusta tulisi isä?”

//Varjo?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin jännittyneenä Käärmekullan kertomusta pelastamisretkestä. Nyökyttelin oikeissa kohdissa ja hymyilin, kun tarina loppui.
“Olemme muuten jo täällä. Ajattelin että saalistamme täällä”, mestari naukui. Nyökkäsin. Koivumetsä oli oikein mukava paikka saalistukseen. Siellä tuoksui todella miellyttävälle.
“Haistatko tuon?” Käärmekulta herätti minut ajatuksistani. Maistelin ilmaa ja juuri ja juuri erotin oravan tuoksun.
“Orava?” nau’uin kysyvästi. Käärmekulta nyökkäsi ja hänen katseensa suunta paljasti minullekin saaliin olinpaikan. Lähdin heti vaanimaan pientä otusta. Koitin parhaani mukaan pysytellä pystyssä vaaniessani saalistani mutta astuin harhaan ja osuin lehteen. Oravan vaistot heräsivät ja se kipitti karkuun. En lannistunut vaan lähdin perään täyttä vauhtia. Rymistelin oravan perässä puuhun asti. Kiivetessäni runkoa ylös minulla kävi pari kertaa mielessä oliko tämä sittenkään järkevä idea mutta jatkoin vielä oksaakin pitkin oravan jahtaamista. Veri kohisi korvissani ja kuulin sydämeni tykytyksen kovaa. Juoksin pitkin oksaa mutta orava loikkasi toiselle oksalle päästen karkuun. Jarrutin niin kovaa kuin kykenin mutta lensin alas oksalta. Rymisin oksien lävitse ulahtaen pelokkaasti. Tömähdin maahan. Päässäni pyöri tiputuksen ja osuman jäljiltä mutta kaikki tuntui olevan kunnossa. Makasin edelleen maassa mutta raajani tottelivat moitteettomasti, kun koitin liikutella niitä eri suuntiin ja verrytellä.
“Sädetassu? Sädetassu?” Käärmekulta naukui hätäisesti.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan. Naaras oli päässyt luokseni ja katseli minua, kun koitin kömpiä pystyyn.
“Olen. Ei sattunut”, nau’uin hymyillen hieman. Näytin varmaan aika pölhöltä. Pyyhkäisin nopeasti tassullani naamaani ja järkytyin, kun huomasin tassuni olevan aivan veren peitossa.
“Olet täynnä pieniä naarmuja”, mestari naukui ja tarkkaili turkkiani.
“Vuodanko jostain muualtakin verta?” koitin pysyä rauhallisena puhuessani verestä.
“Lavan kohdalta”, Käärmekulta naukui silmät pelosta suurina. Tunsin kipua ympäri kehoani – varmaankin haavoista. Sydämeni myös tykytti järkyttävän nopeasti.
“Anteeksi”, piipitin hiljaa itkukurkussa.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetassu vain totesi mietiskelevän ja kysyi, mitä meillä oli mielen päällä. Siitäkös minä innostuin. Sain siis tilaisuuden kertoa puusta tipahtamisesta. Vaikka jostakusta se saattaisi olla noloa kertoa siitä, minä vain ajattelin sen mahdollisuutena saada enemmän huomiota itseeni ja empatiaa, koska sitähän minä rakastin
“No siis. Olin harjoituksissa ja tehtäväni oli siis mennä parhaani mukaan piiloon ja pakoon, kun mestarit etsivät. Kiipesin korkealle puuhun piiloon ja ajattelin, että minua ei löydettäisi sieltä koskaan! Mutta sitten minut löydettiin ja paniikissa hyppäsin sitten seuraavan puun oksalle. En kuitenkaan saanut siitä otetta ja tipadin alas maahan! Sitten minut vietiinkin parantajan pesälle”, selitin Kortetassulle aikaisempia tapahtumia. Kuulin Varputassun mutisevan jotain siitä, että oli iloinen siitä, että olin kunnossa, mutta en kiinnittänyt siihen niinkään paljoa huomiota.
Tunsin yhtäkkiä yököttävän pääkivun iskevän kuin tyhjästä. Se ei tuntunut samalta kuin aikaisempi. Se oli kovempi ja sai pääni pyörälle. Purisin silmäni kiinni ja odotin, että pääkipu menisi ohi, enkä pystynyt huomioimaan muuta maailmaa. Tunsin päässäni kieppuvan, mutta lopulta pääkipu kaikkosi. Huokaisin helpotuksesta.
“Jokatapauksessa. Minua hiukoo. Voisimmeko me syödä jotain? Kuolen vielä nälkään!” marisin kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan ja katsoin kahteen kolliin silmät anelevasti kimmeltäen.

//Korte tai varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin rauhallisesti sivuun leirin tohinoista ja istahdin leirin reunalle yksin. Huitaistuani häntäni käpälilleni kävin katselemaan tarkemmin, mitä leirissä oikein tapahtui. Minulla ei sinänsä ollut tylsää yksin mutta kaipasin jotakuta, jolle jutella hieman. Hätkähdin ajatuksiani siihen, että minua pukattiin.
“Hei Varputassu!” Korpitassu naukui innokkaasti. Oli helpotus nähdä, että hän oli kunnossa. Olin kuullut aikaisemmin, että hän oli tippunut puusta mutta en ollut ehtinyt käydä katsomassa häntä, koska olin ollut saalistuspartiossa ja sitten olimme vielä jääneet mestarini kanssa.

Keskustelimme jonkun aikaa pentuetoverini kanssa kunnes hän sai idean mennä Kortetassun luo juttelemaan. Arastelin vanhempia oppilaita sen verran, että ehdotin sen väliin jättämistä. Korpitassu kuitenkin kielsi sen jyrkästi ja lähti raahaamaan minua kohti Kortetassua. Kävelin vastahakoisesti siskoni perässä. Toisen oppilaan luokse päästyämme Korpitassu tervehti ja minä vain koitin näyttää normaalilta. Katselin maata, kun Korpitassu kyseli heti mitä kolli teki. En pitänyt siitä, kun piti aloittaa keskustelu uuden kissan kanssa. En minä ujo ollut mutta oli niin paljon kaikkea mitä saattoi tehdä väärin.
“Entä mitä teillä kahdella on mielen päällä?” Kortetassu kysyi ja katsoi minua. Katsoin varovaisesti maasta vähän kolliin päin mutta käänsin heti katseeni pois, kun näin hänen katsovan takaisin.
“Eipä mitään erityistä”, mutisin mutta Korpitassu peitti mutinani oman pälpätyksensä alle. Turkkini alla poltteli, kun tajusin että saatoin tehdä huonon vaikutuksen olemalla vain hiljaa.
“…ja sitten minut vietiin parantajan pesälle”, Korpitassu selitti. Tajusin, etten ollut aivan perillä mitä naaras oli kertonut mutta varmaankin siitä puusta putoamisesta. Katsoin taas Kortetassua ja hukuin hetkeksi hänen silmiinsä. Hän oli jollain oudolla tavalla tosi viehättävä minun mielestäni.
“Onneksi olet nyt kuitenkin kunnossa”, piipitin hieman liian hiljaa. Suuntasin sanani Korpitassulle pelkästään mutta Kortetassukin hymyili minulle hieman ja nyökytteli.
//Korpi tai Korte?

Kirjoittaja: Soturikissa

Vienotassu oli kysynyt minulta juuri että voisinko kertoa hänelle hieman enemmän Tähtiklaanista.
”Tietenkin voin!” Halusin kertoa hänelle siitä.
”Mahtavaa!…”
Oletin hänen tietävän mikä Tähtiklaani on muttahalusin kerrata sen.
”Tähtiklaani on paikka jonne kissat menevät kuoleman jälkeen. Oma isäni on siellä.”
”Onkohan sisareni siellä? Toivottavasti.” Hän toivoi.
”Kun saat saaliin kiinni sinun pitää kiittää Tähtiklaania, vaikka saaliisi olisi vain ruipelo hiiri.” Vienotassu vain mutisi jotain.
”Tähtiklaani antaa pääliköille aina yhdeksän henkeä. Jos päälikkö kuolee esimerkiksi taistelussa eikä hän ole vielä menettänyt kaikkia henkiään päälikkö saa Tähtiklaanilta lisää voimia ja uuden elämän.” Kerroin.
”Tulisikohan minusta joskus päälikkö?” Hän mietti.
”Ehkäpä jos teet ahkerasti töitä sen eteen, voisit onnistuakkin.” Ajattelin olla kannustava.

”Mentäisiinkö metsälle?” Naavatassu kysyi eräänä aamuna.
”En usko että sieltä löytyy kauheasti saalista mutta voimmehamme yrittää.” Oli nimittäin lehtikato. Olin kiitollinen että oppilaani oli innokas oppimaan.
Naavatassu oli edistynyt koulutuksessa paljon mutta hänellä oli vielä paljon opittavaa. Esimerkiksi jotain hieman haastavampia taisteluliikkeitä.

//toivottavasti ei haittaa et päätin Kuusen ja Vienon tilanteen tohon

//Varmaan lyhin Kuusi tarina ikinä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Asiat olivat muuttuneet todella Mesitähden ja Leimusilmän palattua takaisin klaaniin ja kuolonklaanilaisten lähdettyä. Sain nähdä klaanitovereissani aivan uudenlaisia piirteitä nyt kun sortajien kahleet oli rikottu ja he olivat saaneet vapautensa takaisin. Juhlatunnelmaa latisti kuitenkin raskas, uupunut ilmapiiri – aivan kuin kaikki viimein olisivat voineet hengittää taas normaalisti ja tajunneet sen myötä, miten paljon olivatkaan kaivanneet happea.
Minulla oli ollut hieman vaikeuksia sopeutua uuteen arkirytmiini, kun sitä eivät enää säädelleetkään kuolonklaanilaiset. Mutta en minä valittanut; tässä tapauksessa muutos oli vain hyvästä. Oli ollut vapauttavaa huomata, miten paljon rennompia ja mukavampia harjoitukset Lieskakajon kanssa olivat, kun saimme mennä ulos oman aikataulumme mukaan. Se oli saanut minut myös tajuamaan, miten paljon opittavaa minulla vielä oli mestariltani nyt kun kuolonklaanilaiset eivät olleet enää rajoittamassa harjoitustuokioitamme.
Niinpä kun Mesitähti oli ehdottanut minusta nimitettävän soturi pian, olin pyytänyt häneltä, että saisin olla oppilaana vielä vähän pidempään, sillä halusin totutella rauhassa uuteen arkeen vapaammassa Eloklaanissa ja ottaa kaiken ilon irti soturikoulutuksestani. Isäni oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja sanonut, ettei nimitykselläni ollut mikään kiire.
Tänään olimme käyneet Lieskakajon kanssa kiipeilyharjoituksissa. Minulla ei ollut mennyt kovin huonosti, mutta kyllä silti petraamista piisasi! Odotinkin jo innolla seuraavia harjoituksia kollin kanssa.
Istuskelin oppilaiden pesän edustalla ajatuksiini unohtuneena. Päällimmäisenä mielessäni oli Lampiväre. Mietin, miten toiset kuolonklaanilaiset olivat ottaneet vastaan hänen tarinansa eloklaanilaisten odottamattomasta hyökkäyksestä hänen kimppuunsa kesken partion. Toivoin, ettei hän ollut joutunut ongelmiin takiamme ja että hänen haavansa paranisivat nopeasti. Minulla oli kamala ikävä häntä.
”Hei Kortetassu! Mitä olet oikein tekemässä?” Havahduin kuullessani oman nimeni sanottavan. Nostin katseeni ja huomasin Korpitassun astelevan minua kohti veljensä Varputassu kintereillään.
”Hei vain”, tervehdin pentuetoveruksia ja nyökäytin heille kohteliaasti päätäni. Pesätoverini olivat minua joitakin kuita nuorempia, enkä ollut ehtinyt vielä tutustua heihin, koska panttivankien pelastussuunitelman laatiminen ja muun elämän tasapainottaminen sen rinnalla oli syönyt ison osan sosiaalisesta elämästäni. Ei sillä, ettäkö olisin viime aikoina pystynyt miettimään muita kissoja Lampiväreen lisäksi. Minun olisi ehkä hyvä hankkia uusia ystäviä. ”En mitään erityistä, kunhan mietiskelen”, vastasin ruskeaturkkisen naaraan kysymykseen ja levitin naamalleni ystävällisen hymyn katsoessani kumpaakin oppilasta vuoron perään. ”Entä mitä teillä kahdella on mielen päällä?”

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädetassu kysyi minulta, eikä olisi turhan kylmä uimiselle ja tunsin itseni niin typeräksi. *Miten en ollut osannut ajatella sitä. Kollihan jäätyisi, kun joutuisi uimaan kylmässä vedessä ja sen jälkeen vielä kulkea takaisin leiriin! Hän varmasti vilustuisi ja saisi valkoyskän, joka kehittyisi viheryskäksi ja sitten hän olisi kamalan heikko ja saattaisi kuolla ja se olisi täysin minun vikani! Sypressikuiske vihaisi minua ikuisesti ja Sädetassun henki tulisi uniini vain syyttämään minua kuolemastaan uudelleen ja uudelleen, kunnes kuolisin ja olisin liittymässä tähtiklaanin rivistöihin. Silloin hän estäisi minua ja häätäisi minut pois*, yliajattelin asian.
“No niin, olet kyllä oikeassa”, naukaisin vain rennosti. Katsoin kollia edelleen. *Hän on nuori ja hänellä oli edelleen elämä edessään. Ehkä myös kumppanuus ja vanhemmuus. Hänestä tulisi varmasti mahtava isä!* ajattelin ja ajatukseni meinasivat lähteä harhailemaan, mutta pakotin ne pysymään maan pinnalla.
Sädetassu ehdotti saalistamista. Myönnyin siihen. Minusta se oli ihan hyvä ajatus, mutta en voisi olla koko ajan kertomassa pelastus reissustamme, koska saalistamiseenkin pitäisi keskittyä.
Lähdin johtamaan kollia ulos leiristä. Tiesin jo, että halusin lähteä koivumetsään saalistamaan. En ollut ollut siellä saalistamassa vähään aikaan ja ajattelin sen olevan ihan hyvä paikka saalistaa.
“Kertoisitko nyt siitä pelastuksesta?” Sädetassu pyysi. “Jooko?”
“No miksikäs ei”, naurahdin. “Se alkoi siitä, kun saimme unen tähtiklaanilta. He kertoivat meille – pelastajille – että meidän tulisi pelastaa panttivangeiksi otetut kissat. He antoivat meidän tavata unissamme toisiamme ja suunnitella yhdessä, miten tulisimme pelastamaan heidät. Emme toki tienneet, mistä heidät löytää ja miten pääsisimme sinne. Saimme sitten hieman apua ja sisäpiirin tietoa. Ja pääsimme suunnittelemaan pelastusta paremmin”, aloitin kertomuksen. Jouduin kuitenkin keskeyttämään sen, kun meidän täytyi ylittää joki astinkiviä pitkin. Halusin varmistaa, että en hämäisi puhumalla minua tai Sädetassua, jolloin tipahtaisi alas joen virran matkaan. Se ajatus ei miellyttänyt minua sitten lainkaan.
Päästyäni tasaiselle maalle joen toiselle puolelle, käännyin odottamaan, että Sädetassu pääsisi yli. Kolli loikki tarkkaavaisesti kiveltä kivelle ja pääsi pian vierelleni maan kamaralle. Tunsin helpotuksen mylvivän sisälläni kuin tulvavesi. olin niin helpottunut siitä, että nuori kolli ei ollut tippunut veden varaan ja lähtenyt virran mukana.
“Voitko jatkaa kertomustasi nyt?” Sädetassun nauku herätti minut ajatuksistani.
“Ai, joo, tietysti. Lähdimme sitten yölliseen partioon mukaan ja päihitimme mukana olleen Lampiväreen. Kun pääsimme sitten Kuolonklaanin reviirille, lähdimme etsimään paikkaa, jossa panttivankeja pidettiin. Minä ja Pohjaharha lähdimme harhauttamaan vartiossa olleita vartioita, kun taas muut pelastivat sillä välin Mesitähden ja Leimusilmän. Olemme muuten jo täällä. Ajattelin että saalistamme täällä”, naukaisin tajutessani meidän jo kulkevan pitkin koivumetsää.

//Säde

Kirjoittaja: Käärmis

Kolli kieltäytyi ja sanoi päänsä olevan kipeä. Tuhahdin ja yritin vakuuttaa hänelle, että yhden variksen syönnin jälkeen hänen pääkipunsa olisi poissa, mutta hän ei suostunut uskoa ja lähti lopulta pois. Olin lähdössä hänen peräänsä pakottamaan kollin ottamaan edes yhden haukun, mutta annoin sittenkin vain olla.
“Jos hän ei halua päästä pääkivustaan ja syödä maukkainta riistaa koko metsässä, se on hänen oma valintansa”, murahdin.

Muistelin oppilaiden pesässä makoillen kuolonklaanilaisten lähtöä klaanista. Muistelin sitä, miten Mesitähti oli astellut sisään mukanaan Leimusilmä, poikansa ja joitain muita kissoja ja määrännyt Kuolonklaanin kissat lähtemään. Olisin halunnut, että olisimme päässeet kamppailemaan, mutta kaikki aina kun kuulin muiden puhuvan aiheesta, he puhuivat siitä miten onnellisia he olivat siitä, että mitään taistelua ei tapahtunut.
Nousin ylös pediltäni ja tassutin oppilaiden pesän suulle aikeinani etsiä mestarini, jotta voisin vinkua häntä viemään minut harjoituksiin, mutta heti ulos astuttuani jättimäinen sadepisara läsähti päälaelleni. Heiluttelin päätäni hullun lailla ja vetäydyin takaisin sisään.
“Hyi, tuollahan alkaa sataa!” sihahdin. En halunnut kastua, mutta halusin mennä ulos.
Siristin silmiäni ja menin makuulle oppilaiden pesän suulle. Aikoisin odottaa, että sade lakkaisi tai edes laantuisi vähäsen.
Sateisella aukiolla kissat pinkoivat täyttä vauhtia sisälle pesiin turvaan sateelta, mutta silti saatoin huomata partion lähtevän matkaan sateen keskellä. Viikseni väpättivät ajatuksesta, miten he kastuisivat läpimäriksi ja lampsisivat partioinnin jälkeen pesiin kuivaamaan kauttaaltaan märkiä turkkejaan.
Vilahdus leirin reunalla kiinnitti huomioni. Näin jonkin kipittävän leirin laitaa pitkin ja vaistoni käskivät lähteä vaanimaan. Entä jos se olisi hiiri? Tai ehkä joku pentu yrittää karata? Tai ehkä se on pienikokoinen Kuolonklaanin soturi vakoilemassa ja suunnittelemassa hyökkäystä Henkäystähden kanssa! Karvani nousivat pystyyn ja pinkaisin salamannopeasti eteenpäin sitä kohden.
Heti, kun ajattelin sen olevan tarpeeksi lähellä loikkasin sen kimppuun rääkäisten kovaäänisesti. Mätkäytin sen maahan ja se tuntui kovin märältä ja veltolta. Vilkaisin käpäliini ja huomasin suuren lehden käpälissäni. Katsoin sitä hämmentyneenä ja huomasin kissojen yrittävän katsoa rankkasateen lävitse, mitä ihmettä olin tekemässä.
Nousin ylös hieman nolona ja luikin äkkiä takaisin sisään oppilaiden pesään tuntien märän turkkini hidastavan kulkuani.
Yritin päristellä itseni kuivaksi, kun olin astunut sisään pesään. Huomasin siellä paljon muitakin oppilaita. Lähes kaikki oppilaat olivat siellä turvassa rankkasateelta. Haravoin siis pesän katseellani ja havainnoin, että oppilaista Naavatassu ja Kuutassu eivät olleet pesässä. Mietin olivatko he ulkona sateessa partioimassa.
Asetuin sammalvuoteelleni ja ryhdyin kuivaamaan itseäni sukien turkkiani tarkasti. Yleensä en vaivautunut kamalasti sukimaan turkkiani, mutta nyt tein poikkeuksen, koska turkkini oli märkä ja minun täytyi saada se kuivattua. Huomasin kielenvetojen välissä Kuutassun sekä Naavatassun molempien työntyvän sisään pesään turkit vesipisaroita tiputellen.
“Näyttää siltä, kuin olisitte juuri uitettu joessa niskasta kiinni pitäen!” huudahdin huvittuneena. Naavatassu mulkaisi minua ärtyneesti varoittava ilme kasvoillaan. En ymmärtänyt miksi kolli hikeentyi pienestä vitsistä, enhän minä mitään pahaakaan ollut sanonut!? Kuitenkin kollin ilme oli tuima ja sai minut hämilleen. Hän katsoi minua silmät sirillä ja meni omille sammalilleen makaamaan edelleen minuun vilkuillen. Pyöräytin vain silmiäni ja menin parempaan asentoon makaamaan.
“Tähtiklaanin tähden! Milloin tuo sade meinaa loppua!” murahdin, kun sade vain yltyi yltymistään ja aurinko lähestyi jo taivaanrantaa pilvien takana. Saatoin nähdä sen pienistä raoista pilvissä, mutta silloinkin aikaa nähdä aurinko oli vain pari silmänräpäystä.
“Vaikuttaa siltä, että koko yön tulee satamaan”, Kuutassu naukui hiljaa. Tuhahdin vihaisesti.
“Toivottavasti ei”, mumisin ja laskin pääni etutassujeni päälle. Vilkaisin lähistölläni olevaan Vienotassuun. En ollut päässyt juttelemaan hänen kanssaan vielä, mutta en ollut toisaalta koskaan edes nähnyt hänen juttelevan kenenkään kanssa. Siirryin hieman lähemmäs nuorta naarasta ja nojauduin sammalillani eteenpäin.
“Hei! Sinun nimesi mahtoi olla Vienotassu, eikö vain? Minä olen Korpitassu, jos et vielä tiennyt”, esittelin itseni kirkkaalla nau’ulla. Vienotassun pää ponnahti pystyyn ja hän katsoi minua hiljaa hetken ja nyökkäsi.
“Hauska tavata Korpitassu”, naaras mumisi niin hiljaa, että se oli veden paukkeen ja tuulen huminan alta vaikea kuulla. Räpäytin silmiäni hitaasti ja katsoin Vienotassua hetken hiljaa. Oppilas näytti hermostuneelta, kun tuijotin häntä.
“Eikö olekin mahtavaa olla oppilas? Minusta ainakin! Olen jo mainio saalistamaan, vaikka en ole sitä kamalasti tehnyt! Partioiminen ei ole yhtä hauskaa, vaikka olenkin silloin aina tarkkana, jos jokin vaikka hyökkääkin kimppuumme. Minun täytyisi varmasti olla avuksi, jos vaikka Kuolonklaanin kissat tulevatkin takaisin yrittäen kaapata klaanimme taas”, puhkesin yhtäkkiä naukumaan. Vienotassun silmät suurenivat minun vain koko ajan jatkaessa puhettani.
“Ja taisteluharjoituksetkin ovat ihan hauskoja, vaikka enhän minä mitään harjoitusta tarvitse, olen jo paras taistelija. On kuitenkin aina mukavaa näyttää, miten taitava minä olen jo, vaikka toki Talvikkitakku on aina kamalan pikkutarkka ja korjailee virheitäni kauheasti. Hän ei vain ymmärrä, että virheet ovat okei, jos liike vain siitä huolimatta toimii!” jatkoin kälättämistä antamatta Vienotassulle suunvuoroa. Naaras vain pysyi täysin hiljaa ja nyökytti hieman päätään. Hän ei kuitenkaan katsonut minua päin tai varsinkaan silmiin, vaan katseli koko ajan jonnekin muualle kuin jokin pieni karvapallero olisi ollut kiinnostavampi kuin minä ja tarinani.
“Kuunteletko sinä edes?” tiuskaisin ja Vienotassu säpsähti hiljaa nyökäten. Huokaisin ja lopetin höpöttämisen. Ei naaras kuitenkaan aikonut kuunnella enää minun puheitani.

Tassutin kosteassa metsässä orava hampaissani. Olin oikein ylpeä itseeni tästä saaliista. Olin napannut sen aivan itse… tai oikeastaan pienellä Talvikkitakun avustuksella. Naaras oli säikäyttänyt oravan vahingossa meidän kävellessämme pitkin metsää ja se oli juossut suoraan minua päin, jolloin olin onnistunut nappaamaan sen. Olimme nyt matkalla takaisin leiriin, koska emme olleet onnistuneet napata juuri mitään sen jälkeen. Riista oli Talvikkitakun mukaan mennyt sadetta ja kosteaa ilmaa piiloon koloihinsa ja saattaisi kestää pari auringonnousua, ennen kuin ne täysin palaisivat.
Laskin oravan tuoresaaliskasaan rintaani röyhistäen, kun pääsimme viimein takaisin leiriin. Ajattelin kaikkien katsovan minua ihaillen sen jälkeen ja tassutin siis pää ja häntä pystyssä leirin lävitse kohti oppilaiden pesää. Askeleeni olivat kovin ylpeät ja ajattelin, että minua palvottaisiin. Kuitenkaan oppilaiden pesässä ei ollut ristin sieluakaan. Tuhahdin ärtyneenä ja vetäydyin takaisin ulos aukiolle.
Aukiolla kissat olivat alkaneet asettua kohtiin, joissa ei ollut kosteaa tai tuulista ja vaihtoivat siellä iloisesti kieliä. Katsoin missä olisi joku, jonka kanssa olisin voinut mennä juttelemaan. Huomasin pian vanhempani Lehtomyrskyn sekä Kuusihännän molemmat vaihtamassa keskenään kieliä ja loikin heidän luokse. Katselin jatkuvasti ympärilleni siltä varalta, että vaikka Varputassu olisi jossain lähistöllä, ja voisin pyytää häntä juttelemaan kanssani.
“Hei!” tervehdin vanhempiani onnellisesti, kun olin päässyt lähemmäs. Molemmat käänsivät katseensa minuun ja näin Lehtomyrskyn katseessa lempeyttä, mutta myös ehkä hieman pelkoa. Kuusihäntä sen sijaan näytti täysin rauhalliselta ja vain iloiselta nähdessään minut.
“Hei Korpitassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” isäni kysyi ja heilautti häntäänsä kohti kohtaa, johon voisin istahtaa. Siinä ei ollut kamalan kosteaa ja ajattelin, että se voisi olla ihan hyvä kohta istua ja jutella.
“Mainiosti. Nappasin tänään valtavan oravan! Talvikkitakku oli niin höpsö, että säikytti sen, kun olimme menossa vasta kohtaan josta aloittaisimme saaliin etsimisen, ja minä olin tarpeeksi nopea ja nappasin sen oravan helposti!” kehräsin iloisesti. Olin iloinen siitä, että sain kertoa oravan nappauksesta edes jollekulle.
“Hyvää työtä Korpitassu”, Lehtomyrsky naukui ja hymyili minulle. “Sinusta tulee vielä oikein mainio saalistaja.”
“Ei minusta tule mainiota saalistajaa. Minä olen jo mainio saalistaja”, mahtailin ja röyhistin taas rintaani. Lehtomyrsky naurahti ja Kuusihäntä kehräsi hieman.
“Tietysti sinä olet”, emo naukui ja nuolaisi päälakeani hellästi.
“Hei! En minä ole enää mikään pentu! Minusta tulee varmasti soturi jo pian!” huudahdin ja vetäydyin kauemmas.
“Haluaisitteko syödä jotain?” Kuusihäntä kysyi, ennen kuin kerkesin sanoa enää yhtään mitään.
“Mieli hyvin”, Lehtomyrsky vastasi isäni kysymykseen.
“Tottahan toki! Minä haen meille jotain syötävää!” huudahdin ja vastausta odottamatta pinkaisin aukion poikki ja pysähdyin käpälät liukuen tuoresaaliskasan eteen.
Valikoin nopeasti kasan keskeltä suurehkon jäniksen ja lähdin raahaamaan sitä takaisin kohti vanhempiani. Saatoin kuulla isäni lempeän naurun ja emoni huvittuneen kehräyksen, kun astelin heidän luokseen.
“Toin kasan parhaimman riistan!” ilmoitin ja annoin jäniksen tipahtaa piirimme keskelle. Me kaikki kyyristyimme sen äärelle ja aloimme popsimaan jänistä iloisesti samalla jutellen. Kuuntelin vanhempieni puheita, mutta en malttanut sanoa mitään, koska jänis maistui niin mehevältä, että en halunnut menettää sen makua suustani avaamalla sitä. Tiesin, että maku ei lähtisi sillä tavalla, mutta halusin vain olla erityisen varovainen.
“Olipas se maukasta. Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä partioon”, Lehtomyrsky naukaisi ja nousi ylös. Hän venytteli makoisasti ja tassutti sitten pois. Käännyin isäni puoleen, mutta hänkin nousi ylös.
“Voitko jäädä vielä juttelemaan?” pyysin, koska en halunnut jäädä taas yksin tylsistymään ja etsimään seuraa leirin keskeltä. Kuitenkin isäni vain pudisti päätään pahoittelevasti.
“Anteeksi. Lupasin viedä Naavatassun harjoituksiin”, ruskea kolli naukui ja lähti kohti oppilaiden pesää.
“Voinko minä tulla mukaan?” pyysin loikkien isäni perään ja ottaen hänet kiinni. Hän katsoi minua lempeästi.
“Ei tällä kertaa, Korpitassu. Joskus toiste sitten”, Kuusihäntä naukui ja haki Naavatassun mukaansa ja lähti ulos leiristä oppilaansa kanssa. Katsoin heidän peräänsä ärtyneenä. Olisin halunnut olla vielä isäni kanssa ja hänen kanssaan harjoittelu olisi varmasti tehnyt häneen edes jollain tapaa vaikutuksen.
Tassutin häntä riipuksissa oppilaiden pesään ja menin omille sammalilleni makuulle. Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni. Annoin itseni lipua uneen.

“Minä voitin!” kiljaisin onnellisena, kun sain itseni vedettyä puun alimmalle oksalle. Varputassu saapui vierelleni oksalle keikkumaan ja huokaisi.
“Niin taisit voittaa”, hän naukaisi.
Olimme harjoituksissa mestareidemme kanssa, ja Talvikkitakku oli antanut haasteeksi kiivetä ensimmäisenä puun alimmalle oksalle. Olin tietysti lähtenyt heti kiitämään ja täten ollut ensimmäinen, mutta Varputassu sen sijaan oli vain hetken kärvistellyt paikallaan ja lähtenyt sitten perääni.
“Hyvää työtä molemmilta!” Pohjaharha naukaisi ja kutsui meidät alas hännän heilautuksella. Loikkasin nopeasti alas ja asettauduin Talvikkitakun vierelle, kun lähdimme taas kulkemaan eteenpäin.
“Tänään voisitte harjoitella hieman rennommalla tavalla. Olisi tarkoitus, että harjoitukset olisivat vähän kuin leikkejä”, Talvikkitakku naukui. Olin ihmeissäni, että Talvikkitakku halusi tuollaista. Pohjaharhaa en tuntenut niin hyvin, mutta Talvikkitakku otti yleensä koulutukseni melkoisen vakavasti ja tällainen asettelu oli minulle täysi yllätys. Varputassun ihmettelevästä naamasta päätellen tämä ei ollut hänellekään mikään tutuin tapa harjoitella
“Aloitamme sillä, että me menemme piiloon molemmat eri paikkaan jonnekin päin metsää ja teidän tehtävänne on ensiksi löytää meidät ja sitten napata. Nappaukseksi riittää silkka kosketus hellästi. Tämän tarkoitus on siis parantaa jäjitystaitojanne ja nopeuttanne”, Pohjaharha naukui.
“Ja tietysti myös yhteistyötaitoa sekä viekkautta ja kekseliäisyyttä. Me olemme teitä nopeampia, joten teidän täytyy käyttää aivojanne ja yrittää keksiä tapa saada meidät kiinni. Aikaa teillä on auringonhuippuun asti. Tapaamme ajan loputtua nummen reunalla siinä, missä metsä loppuu”, Talvikkitakku lisäsi vielä. Nyökkäsin itsevarmasti, mutta Varputassua vaikutti jännittävän. Menin lähemmäs veljeäni ja kosketin hänen kylkeään hännänpäälläni.
“Me pystymme tähän kyllä, älä huoli”, nau’uin hänelle rauhoittavasti.
“Antakaa meille hetki aikaa mennä piiloon, ja sitten lähdette jäljittämään”; Pohjaharha naukaisi ja katosi aluskasvillisuuteen. Talvikkitakku lähti nopeasti myös paikalta.
Odotettuamme jo tovin nousin ylös istuma-asennosta.
“Meidän on varmaan parempi aloittaa, tai emme edes löydä heitä ennen auringon huippua”, Varputassu naukaisi. Nyökkäsin veljelleni ja Lähdimme kulkemaan kylki kyljessä eteenpäin metsässä.
“Haistatko heitä?” kysyin veljeltäni. Hän nuuskaisi ilmaa suu raollaan ja katsoi sitten minuun silmät kimmeltäen.
“Haistan Talvikkitakun. Hän meni tännepäin!” kolli naukaisi riemuissaan osoittaen etutassullaan suuntaa. Raotin suutani ja yritin löytää myös mestarini hajun. Huomasin sen ilmassa ja lähdin seuraamaan sitä veljeni perässä.
Värähdin kun puusta tipahti sadepisara turkilleni. Katsoin taivaalle ja huomasin auringon nousevan nopeammin, mitä olin ymmärtänyt. Ei aikaakaan niin olisi jo auringonhuippu ja me emme olleet edes löytäneet toista mestareistamme!
“Voiko hän olla täälläpäin?” Varputassu kysyi yhtäkkiä epäröiden hieman. “Tai siis haju johtaa nummelle. Piiloutuisiko hän muka nummelle?”
“Pitää kai vaan ottaa selvää pöhkö. Juostaan, meillä ei ole enempää aikaa hukattavaksi”, naukaisin ja lähdin juoksemaan hajun perässä metsän reunan ohi nummelle. Kuulin Varputassun juoksevan perässäni ja kiristin vähäsen tahtia edelleen hajua tarkasti seuraten.
“Olemme jo lähellä”, Varputassu huomautti, kun haju alkoi voimistua. Hidastin vauhtia ja kuuntelin ympäristöä.
“Hajaannutaanko? Löytäisimme hänet nopeammin”, ehdotin. Varputassu nyökkäsi ja lähdimme hieman erimmälle toisistamme.
Pian kuulin Varputassun ynähtävän kauempana minulle. Käänsin katseeni häneen ja huomasin, miten hän osoitti hännällään lähistölle. Hiivin lähemmäs ja tajusin siinä olevan pieni kuoppa.
“Hän on tuolla”, veljeni kertoi. Nyökkäsin ja lähdin lähemmäs.
“Odota tässä”, kuiskasin, kun olimme jo melkein kuopalla. “Jos hän onnistuu pääsemään jotenkin karkuun, sinulla on vielä mahdollisuus napata hänet.”
“Selvä”, Varputassu myöntyi ja minä hiippailin taas lähemmäs. Siristin silmiäni huomatessani mestarini kyyhöttävän kuopan pohjalla rauhassa.
“Sainpas!” rääkäisin, kun loikkasin kohti mestarini selkää. En kuitenkaan osunut hänen selkäänsä vaan maahan siihen kohtaan, missä hän oli vielä hetki sitten ollut. Näin vain miten Talvikkitakku pinkaisi nummelle ja lähdin harmistuneena ja vihaisena perään. Näin Varputassun hänen kannoillaan, mutta veljeni jäi kuitenkin jälkeen. Lähdimme siis takaa-ajoon ja jahtasimme soturia parhaamme mukaan.
“Hyvä yritys, mutta aika on loppu”, Talvikkitakku naukui, kun saimme hänet viimein kiinni. Vilkaisin taivaalle ja toden totta aurinko oli nyt huipussaan. Sihahdin harmistuneena ja katsoin mestariani nöyryytetyn näköisenä.
“Palataan nyt metsän reunaan. Saitteko Pohjaharhaakaan kiinni?” Talvikkitakku kysyi ja pudistin vastaukseksi päätäni. Varputassu tuli vierelleni ja laski häntänsä lavoilleni yrittäen piristää minua sanoen, että mestarimme olivat paljon kokeneempia ja nopeampia kuin me ja saimme me sentään heidät melkein kiinni.
Päästyämme metsän reunaan saatoin nähdä Pohjaharan odottavan meitä. Nähdessään meidät hän nousi pystyyn ja nyökkäsi tervehdykseksi.
“Saitte näköjään Talvikkitakun kiinni”, kolli naukui. Varputassu pudisti päätään.
“Emme saaneet. Löysimme hänet toki, mutta emme saaneet häntä kiinni asti, ennen kuin aika jo loppuikin”, veljeni selitti mestarilleen. Pohjaharha nyökkäsi.
“Ehkä oli vielä liian aikaista tällaiselle. Olette vielä nuoria ja aikaa oppia paremmaksi on vaikka kuinka. Nyt voisimme kuitenkin tehdä saman, mutta vaihtaa osia. Te menette parhaanne mukaan piiloon ja karkuun ja me yritämme saada teidät napattua. Aikaa on siihen asti, että aurinko alkaa jo hyvään malliin kadota puiden taakse. Eli sanotaan, että kun aurinko alkaa olla hieman päälle puolen välin puiden takana, palaatte vain takaisin leiriin, ja olette voittaneet”, Pohjaharha naukui. Nyökkäsin innoissani. Talvikkitakku nyökkäsi merkiksi mennä, ja minä pinkaisin täyttä vauhtia metsään.
Suunnitelmaahan minulla ei ollut. En tiennyt lainkaan, miten piiloutua sotureilta niin, että heidän olisi hankala löytää minut ja niin, että voisin edelleen paeta heitä, jos he näkisivät minut. Juoksin vain eteenpäin, kunnes näin joen ja sen yli kaatuneen puun. Loikin sen kautta joen yli nopeasti ja jatkoin matkaa vielä hetken, kunnes olin liian hengästynyt enää jatkamaan. Kiipesin lähimpään puuhun ja jäin sen alaoksille kyyryyn.
Jonkin aikaa olin oksalla kyykyssä painostavassa hiljaisuudessa, kunnes kuulin juoksemista. Jännitin lihakseni ja yritin pysyä mahdollisimman hiljaa. Ajattelin, että jäisin kiinni ja puristin silmäni kiinni, kuin se tekisi minut näkymättömäksi.
“Korpitassu? Mitä sinä siellä ylhäällä teet?” kuulin Kuutassun äänen ja vilkaisin alas. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että siinä olivat vain Kuutassu ja hänen mestarinsa Tähtimötaivas.
“Olen harjoituksissa. Talvikkitakun ja Pohjaharhan tehtävänä on löytää minut”, selitin.
“Suosittelisin silloin menemään korkeammalle. Lehtisade on jo aika pitkällä, joten puun lehdet ovat tipahtaneet. Korkeammalla lehtiä on vielä enemmän ja ruskea turkkisi sulautuu melko hyvin punaisten, oranssien ja keltaisten lehtien sekaan”, Kuutassu neuvoi.
“Kiitos neuvosta, minä teen niin”, naukaisin ja kiipesin ylemmäs. Sillä välin Kuutassu ja Tähtimötaivas jatkoivatkin jo matkaansa.
Hetket tuntuivat kuilta ja niiden jälkeen vuodenajoilta, mutta pian huomasin Pohjaharhan ilmestyvän esiin puun alapuolelle. Hän selkeästi seurasi hajujälkeäni ja vilkaisi pian ylös. Painauduin vasten puunrunkoa ja oksaa, jolla olin. Kolli vilkaisi pian ylös ja hymyili iloisesti. Hän lähti kiipeämään ylös. Minut oli huomattu! Rääkäisten loikkasin puun oksalta seuraavalle oksalle ja tunsin pelon ja järkytyksen ottavan vallan, kun en saanutkaan seuraavasta oksasta otetta. Oksa taipui etutassujeni hipoessa sitä ja tipahdin maahan. Kuului kamala tömähdys, kun osuin maahan ja jäin siihen makaamaan. Näkökenttäni oli sumea ja yritin saada sen tarkennetuksi räpyttelemällä.
“Korpitassu! Sattuiko pahasti? Pystytkö nousemaan?” Pohjaharhan ääni tuntui kaukaiselta kaiulta ja lopulta silmissäni pimeni.

Räpyttelin silmiäni ja nostin päätäni. Ympärilläni haisi voimakkaasti yrteille ja huomasinkin pian jo olevani parantajan pesässä. Yritin nousta pystyyn, mutta tassuni pettivät alta ja horjahdin takaisin makuulle ähkäisyn saattelemana.
“Ai sinä heräsit!” kuulin äänen. Katsoin sen suuntaan ja huomasin eloklaanin parantajan Leimusilmän tulossa luokseni. “Pohjaharha kertoi mitä tapahtui. Se oli aikamoinen pudotus, ja olet onnekas, kun mitään pahempaa ei sattunut. Kuitenkin tahtoisin sinun pysyvät parantajan pesässä jonkin aikaa, ihan vain sen varalta, että ilmeneekin jotain”, parantaja jatkoi ja pääsi vierelleni. Tunsin karvojeni nousevan pystyyn.
“Ei! En halua jäädä tänne! Parantajan pesässä on tylsää!” vaikersin. Leimusilmä kuitenki vain pudisteli päätään.
“Et varmaankaan halua, että ilmeneekin jotain, mitä en ole huomannut? Jos vaikka yhtäkkiä et voisikaan kävellä ja jäisit partiossa metsään, koska kukaan ei tajua sinun jääneen matkasta, et varmaan halua sitä?” parantaja kysyi hieman ankaralla äänellä. Pudistin päätäni vaisusti.
“Mutta, kun-” Leimusilmä keskeytti lauseeni heilauttamalla häntänsä suuni eteen. .
“Voit kulkea leirissä vapaasti, mutta nukut yöt täällä ja ainakaan parin ensimmäisen auringonnousun ajan pyytäisin sinua jättämään harjoitukset sekä partioinnin. Ethän sentään halua, että tassusi irtoavat yllättäen ja elät vain keholla ja päällä”, kolli naurahti hieman. Huokaisin ja pudistin päätäni.
“Selvä sitten. Mutta menen kyllä nyt haukkaamaan happea”, naukaisin tympääntyneellä äänellä.
“Älä lähde kauaksi parantajan pesän suulta!” Leimusilmä naukaisi vielä perääni.
“Joo joo”, tuhahdin ja tassutin ulos.
Huomasin veljeni lähistöllä ja tassutin hänen luokseen.
“Hei Varputassu!” tervehdin ja pukkasin veljeäni hellästi. Hän näytti kovin säikähtäneeltä.
“Olet kunnossa!” hän henkäisi kiitollisen kuuloisena. Hymyilin hänelle ilkikurisesti.
“Tietysti olen. Olen liian kovakalloinen satuttamaan itseni”, naurahdin, mutta nauruni tyssäsi, kun tunsin kuin piston päässäni. Varputassu katsoi minua hieman hätäisesti.
“Oletko varmasti ihan kunnossa? Et näytä voivan hyvin”, hän varmisteli.
“Joo, joo. Kunnossa ollaan. Vähän vain päänsärkyä”, naukaisin vähättelevästi. Huomasin pian Kortetassun, joka istuskeli oppilaiden pesän edustalla.
“Mennään juttelemaan Kortetassulle! Haluan kuulla kaiken siitä, millaista on olla päällikön poika, ja millaista oli pelastaa Mesitähti ja Leimusilmä!” naukaisin innokkaasti jättäen päänsärkyni huomiotta.
“Ai… Minä voin jättää välistä. Sinä voit toki mennä ei se minua haittaa”, Varputassu naukui. Katsoin veljeäni hiljaa.
“Saat luvan tulla mukaan. En anna sinun jättäytyä pois matkasta”, murahdin ja tuuppasin häntä hellästi eteenpäin. Veljeni lähti maleksimaan vierelläni kohti Kortetassua ja minä hymyilin leveästi meidän lähestyessämme häntä.
“Hei Kortetassu! Mitä olet oikein tekemässä?” kysyin innokkaasti ja astelin kollin luokse.

//Korte tai Varpu?

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Vienotassu: 60kp! –

AUROORA
Pimentovarjo: 25kp! –

ELANDRA
Mesitähti: 18kp –
Haavemuisto: 16kp –
= 34kp

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 7kp –

SAAGA
Sädetassu: 7kp –
Perhopentu: 8kp –
= 15kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

//Tarinassa esiintyvät hahmot saattavat käyttäytyä luonteidensa vastaisesti, koska Kharon on harhainen ja hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt. Merkkasin selkeyden vuoksi unien eteen merkinnät, mutta niiden lisäksi tarinassa on Kharonin hereilläollessa myös harhoja.

(uni)
Kharon ei voinut hyvin, ei sitten alkuunkaan. Hänen olonsa oli karmeampi kuin koskaan. Hän oli vajonnut täysin harhoihinsa ja todellisuus oli yksi kysymysmerkki kollille. Uni, todellisuus ja harhat punoutuivat yhteen ja tekivät niiden erottamisen vaikeaksi.
”Kharon, mitä sinä luulet tekeväsi?” Lieskakajo ärähti ja loi soturiin vihaisen mulkaisun. Kharon seisoi Kujakissayhteisön pesässä hämmentyneenä. Hän ei enää osannut epäillä, etteikö se olisi ollut totisinta totta.
”Oletko sinä oikeasti hylännyt synnyinklaanisi palataksesi tähän roskajoukkoon?” punaturkkinen soturi kysyi ja pudisteli päätään, ”sinun takiasi kaikki ovat kuolleet.” Kharon säpsähti ja ravisteli päätään.
”Mitä sinä selität?” kolli kysyi ja otti askeleen lähemmäs Lieskakajoa, joka kurtisti kulmiaan.
”Älä leiki typerää! Sinä usutit kuolonklaanilaiset kimppuumme!” raidallinen kolli ärähti vihaisesti ja luimisti korviaan. Lieskakajon valkea hammasrivistö ilmestyi esiin, kun soturi nosti vihaisena ylähuultaan. Kharon säikähti ja kavahti nyt taaksepäin.
”E-eikä! En minä ole tehnyt sellaista!” Kharon uikutti kuin mikäkin pikkupentu, mutta Lieskakajon ilme pysyi yhtä vihaisena kuin äskenkin.
”Sinun takiasi minä olen menettänyt kaiken! Tästä sinä et selviä, Kharon!” kolli sähähti ja teki nopean syöksyn kohti ystäväänsä. Kharon ei ehtinyt sanoa mitään, kun Lieskakajo oli jo upottanut hampaansa tämän kurkkuun. Tuli pimeys.

Kuten aina ennenkin, pimeys päättyi, kun Kharon raotti silmiään. Hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Kolli ei kuitenkaan uskaltanut luottaa siihen, että hän oli herännyt unesta. Aiemmin hän oli tehnyt niin ja sitten Keijukainen oli tullut kulman takaa, ladellut ilkeyksiä ja lopulta surmannut valkoturkkisen soturin. Viime kuiden aikana Kharon oli oppinut siihen, ettei mihinkään pitänyt luottaa. Hänen oli välteltävä kontaktia muiden kissojen kanssa viimeiseen saakka ja yritettävä vain kestää.
”Isä? Onko kaikki hyvin?” huolestunut naukaisu kantautui jostain lähettyviltä. Kharon käänsi katseensa poikaansa ja päätteli näkevänsä unta. Fornax ei ollut soturi, joten oli epäloogista, että hän olisi sotureiden pesässä.
”Tämä on unta”, Kharon toisti päätelmänsä puoliääneen ja sivuutti täysin poikansa naukaisun. Hän tiesi, ettei se kuitenkaan auttaisi. Unessa kaikki halusivat tappaa hänet, joten toisen huomiotta jättäminen ei auttaisi siihen. Mutta Kharon ei kestänyt käydä keskusteluita unissaan. Se tuhosi hänen mieltään vain enemmän, kun unissa hänen rakkaimpansa haukkuivat ja piinasivat häntä.
”Isä?” Fornax toisti ja liikahti nyt lähemmäs Kharonia. Kolli ummisti silmänsä ja yritti leikkiä, ettei olisikaan ollut siinä. Se ei kuitenkaan auttanut.
”Minä olen todella huolissani sinusta”, Fornax huokaisi, ”minä näen kyllä, ettei sinulla ole kaikki hyvin.”
Kharon alkoi ärsyyntymään siitä, ettei hän saanut olla rauhassa. Joka hetki – unessa sekä todellisuudessa – joku kiusasi häntä. Kolli ei ollut varma, miten pitkään hän enää kestäisi. Kun oli kuita elänyt muiden piinaamana, elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Kuolonklaanilaiset olivat kuitenkin osoittaneet, ettei Kharon voisi kuolla. Jos hän niskuroisi yhtään enempää, viholliset tappaisivat kaikki hänelle tärkeät kissat.
”Kuuletko sinä minua, isä?” se sai Kharonin menettämään malttinsa. Kolli räväytti eriväriset silmänsä auki ja katsoi hurjistuneena tummanharmaata poikaansa.
”Voisitko vain olla hiljaa?! Minua ei kiinnosta, ymmärrätkö sinä! Jätä minut rauhaan!” paksuturkkinen soturi ärjyi noustessaan hurjistuneena pystyyn. Hän väläytteli pojalleen hampaitaan ja pyrki tekemään selväksi, että hän todella oli nyt tosissaan. Kharon kuuli jonkun sanovan taustalta jotakin, mutta kuten nykyään aina, taustalla olevien kissojen puheet olivat Kharonin korvissa pelkkää mössöä. Ellei hän keskittynyt jonkun puheeseen, hän ei kyennyt kuulemaan sitä. Sillä tavalla soturin mieli yritti suojella häntä, oli helpompi olla kuulematta muiden ilkeitä puheita kuin kuulla ne. Fornax näytti säikähtävän, joka sai Kharoninkin huolestumaan.
”Noinko sinä puhut omalle pojallesi?” naseva tokaisu sai Kharonin niskavillat nousemaan oitis pystyyn. Ääni kuului Keijukaiselle. Kharon ei halunnut kuunnella. Hän painautui vasten sammalvuodettaan ja painoi päänsä käpäliensä alle.
”Milloin tämä painajainen oikein päättyy?! Jättäkää minut rauhaan!” kolli ulvahti ja ummisti silmänsä.

(uni)
”Isä, kaikki on hyvin, minä olen tässä”, Fornaxin rauhallinen ääni sanoi, ”Deimos on myös. Täällä ei ole nyt ketään muita, kaikki on hyvin.” Kharon uskalsi viimein nostaa päänsä ylös. Hän katsoi epätoivoisena poikaansa ja veljeään. He molemmat näyttivät hyvin, hyvin huolestuneilta, eikä se ollut mikään ihme. Kharon oli viimeisten kuiden aikana muuttunut todella radikaalisti. Hänen turkkinsa oli menettänyt kiiltonsa, kolli oli laihtunut ja kaiken lisäksi hän oli aivan kajahtanut.
”Mikä sinulla on, Kharon?” Deimos kysyi ja otti askeleen lähemmäs veljeään. Kharonin katse sumeni, kun kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Soturi ravisteli päätään.
”Minä olen vain niin väsynyt”, Kharon-raasu itkeä vollotti ja laski onnettoman katseensa käpäliinsä, ”minä en jaksa enää.”
Aivan yhtäkkiä Deimos alkoi nauraa. Kharon katsoi veljeään surkeana, hän ei jaksanut enää reagoida mitenkään.
”Noinko heikko sinusta todella on tullut? Kyllä minua ihan hävettää olla sinun veljesi!” Deimos nauroi pilkaten ja sai Kharonin tuntemaan olonsa vain surkeammaksi. Kaikki inhosivat häntä ja se oli ihan oikein. Kharon oli tehnyt asioita, joita ei vain voisi antaa anteeksi.

Kirjoittaja: Saaga

Käärmekulta kysyi mitä mieltä olisin, jos menisimme uintiharjoituksiin. Hän sanoi, että voisi myös kertoa Mesitähden ja Leimusilmän pelastamisesta. Halusin kyllä kuulla pelastamisyöstä mutta uintiharjoitukset eivät oikein houkutelleet. Muutenkin joki oli nyt niin kylmä, etten ehkä tahtoisi uida.
“Eikö ole jo turhan kylmä uintiharjoituksille?” kysyin mietteliäänä.
“No niin olet kyllä aivan oikeassa”, Käärmekulta vastasi. Hänen katseessaan oli jotain outoa mutta en antanut sen häiritä. Okei, annoin ehkä vähän mutta koitin olla antamatta.
“Voidaanko me mennä saalistamaan? Ihan kahdestaan, kun kerrankin voimme”, nau’uin anelevasti. Mestarini naamalle ilmestyi pieni hymy.
“Tottakai. Haluatko silti kuulla kuinka pelastimme Mesitähden ja Leimusilmän?” hän kysyi ja lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.
“Joo!” hihkaisin ja loikin innoissani naaraan perään. Minusta oli hyvä olla hänen kanssaan. Hän oli niin mukava ja ihana kissa. Hän tuntui aina ymmärtävän. Ihailin Käärmekultaa niin suuresti. Halusin kokoajan olla hänen lähellään.
“Muista sitten, että meidän on myös tarkoitus saalistaa eikä vain jutella”, Käärmekulta naukui holpeasti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti.
“Kertoisitko nyt siitä pelastuksesta?” pyysin anelevalla äänensävyllä. “Jooko?”
//Käärms?