Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Viiletin alas lumista nummea pitkin. En tehnyt täällä mitään järkevää. Olin vain lähtenyt saalistamaan yhdessä Syreenisumun kanssa. Minun oli koitettava vapautua ikävystymisestä ja ikävästä. Kaipasin Jupiteria enemmän kuin koskaan. Pysähdyin rajan kohdalla upoten lumeen. Pyristelin lumesta pois ja istahdin kohtaan, jossa hanki kantoi hiukan enemmän. Huokaisin ja tuijotin hetken kaukaisuuteen. Hetki venyi ja venyi. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen turkillani ja näin Jupiterin.
“Tuota minulle kunnia, Salamanteri”, hänen sanansa kaikuivat taas päässäni. Päästin pienen kivualiaan ulahduksen ja kyyristyin maahan itkemään. Huohotin ja katsoin taivasta, joka oli pilvinen. Ei aurinkoa, ei lämpöä. Hengitykseni katosi huuruna ilmaan ja katselin sitä hetken. Olikohan Black elossa? Jupiter oli. Tiesin sen. Tunsin sen jotenkin. Tunsin taas sen lämpimän yhteyden minun ja isän turkkien välillä, kun olimme nukkuneet yhdessä. Sydäntäni särki. Voisinko jättää klaanin liittyäkseni uudelleen isän ja Blackin joukkoon? Olisiko Hilehuurteen, Syreenisumun ja muiden jättäminen yhtään helpompaa kuin isän. Pudistelin päätäni. Päätös oli mahdoton mutta eihän veri määrännyt sukua. Jos pitäisin kiinni ystävistäni, ehkä he voisivat ottaa perheeni paikan enkä kaipaisi heitä näin kipeästi enää. Muistin sanat, jotka Jupiter oli joskus sanonut.
“Älä anna ikävän päättää kohtaloasi”, ne sanat hän oli naukunut, kun olin ikävöinyt emoa pitkinä ja surullisina öinä pesässämme. Painoin pääni alas mutta nousin ja tassutin pois rajalta. Kohta Syreenisumu alkaisi kaivata minua ylempänä nummilla. Laahustin takaisin päin ja huomasin naaraan kantavan isoa lintua. Nyökkäsin tälle ja lähdimme takaisin leiriin.

Kirjoittaja: Elandra

Kortetuike oli saanut hyvän idean, josta oli hyötyä takaa-ajollemme. Hän oli saanut jäniksen muuttamaan suuntaansa niin, että hätääntynyt eläin juoksi suoraan kohti minua. Kun huomasin sen, painauduin hankea vasten korvat luimussa, välttäen liikkumista. Se oli hyödyksi, sillä jänis nelisti minua kohti lainkaan huomaamatta sitä, että odotin häntä.
Kun välimatkaa minun ja jäniksen välillä oli vajaan ketunmitan verran, loikkasin pystyyn ja käpälät ojossa otin itseäni kohti juoksevan jäniksen vastaan. Valkoturkkinen töpöhäntä oli kanssani melko samaa kokoa, mutta yllätyksen vuoksi pääsin nopeasti yläkynteen. Jänis yritti tehdä äkkikäännöksen, mutta loikkasin sen niskaan. Jänis oli kuitenkin liian ketterä, ja se heittäytyi äkisti selälleen. Otteeni lipesi ja pitkäkorva ponkaisi itsensä takaisin jaloilleen. Se lähti nelistämään paniikinomaisesti mahdollisimman kauas meistä syvemmäs nummille. Näin, miten Kortetuike ryntäsi ohitseni juosten jäniksen perään.
”Kortetuike, odota!” huudahdin pojalleni kammetessani itseni takaisin ylös. Ravistelin enimmät lumet turkiltani ja odotin, että Kortetuike palasi hengästyneenä luokseni. Hänen korvansa olivat painuneet luimuun.
”Olimme niin lähellä!” hän naukaisi hieman pettyneesti.
”Se oli hyvä yritys, mutta aina saalisonni ei ole myöten”, totesin rauhallisella äänellä, vaikka kieltämättä tilanne oli ärsyttävä. Moni soturi olisi saanut vatsansa täyteen täysikasvuisesta jäniksestä, mutta turhaan sitä jäi murehtimaan. Eloklaani ei kaatuisi yhden karanneen jäniksen vuoksi.
”Tuota jänistä tuskin kannattaa enää seurata, kun se tietää meidän liikkuvan täällä”, Kortetuike huomautti. Vastasin pojalleni nyökytellen päätäni.
”Mennään kauemmas joesta ja katsotaan, jos löytäisimme toisen jäniksen”, ehdotin väläyttäen lämpimän hymyn jälkikasvulleni.

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin pesälleni. Kokoontumisyö oli vienyt kaikki mehut minusta. Olimme kuitenkin päätyneet kiertelemään Korpitassun kanssa hetken kunnes sitten olin löytänyt itseni Sädetassun vierestä turkkiturkkiin painautuneena. Kolli oli koittanu lämmittää minua, kun olin meinannut jäätyä tuulessa.

Pari auringonnousua kokoontumisen jälkeen menivät oikein hyvin. Olin vuorotellen yksin ja Sädetassun kanssa harjoituksien ja partioiden lomassa. Normaali arki rullasi eteenpäin oikein näppärästi ja siitä oli kiittäminen mestariani Pohjaharhaa ja muita, jotka pitivät minua kiireisenä. Painajaiseni siltikin jatkuivat mutta koitin olla huomioimatta niitä liikaa. Tassutin metsään partionii kanssa. Sädetassu oli mukana, mikä teki kaikesta hauskempaa. Olin ehkä saamassa tästä ystävän. Tassutin hänen perässään. Kolli ei puhunut tai mitään niin en uskaltanut aloittaa keskustelua.

Partio jatkui normaalisti ja loppui. Olin hiukan pettynyt, ettei Sädetassu ollut jutellut minulle mutta leirissä tämä vihdoin avasi suunsa, kun olin laskemassa nappaamaani lintua tuoresaaliskasaan.
“Tuo oli hieno nappaus”, hän naukui ja osoitti lintuani. Hymyilin.
“Kiitos”, vastasin pikaisesti. Sädetassukin hymyili vähän.
“Haluatko jakaa jotain riistaa?” kolli kysyi ja osoitti kasaa nenällään.
“No voimmehan me ottaa tämän linnun. Ne kun ovat lempiriistaasi”, nau’uin. Sädetassu nyökkäsi silmät loistaen.
“Hyvä idea.”

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin myönnellen Karjuvirneen olevan aivan oikeassa. Kolli valitti lumesta ja lehtikadosta. Lunta oli ihan liikaa. Pörhistellen turkkiani pohdin, mitä sanoa.
“Mitä sinä olet tehnyt tänään?” Karjuvirne kysyi ratkaisten onglemani. Pudistin päätäni.
“En mitään. Leimusilmä sanoi, että minun täytyisi ottaa rauhassa ja, kun kysyin saanko mennä saalistamaan hän vastasi ettei mielellään, kun vasta parin auringonnousun kuluttua, että hän saa tarkistaa eittei sairaus uusiudu tai mitään”, puhuin hiljaisen karhealla äänellä mutta koitin pitää sen mahdollisimman neutraalina loppuun asti vaikka minua oikeasti turhautti todella paljon, etten saanut tehdä mitään. En halunnut myöskään olla äänessä liian kauaa, joten pistin suuni kiinni heti, kun pystyin.
“Toivottavasti riista ei ehdi loppumaan ennen kuin ehdit metsälle”, Karjuvirne leikitteli hieman. Tyrskähdin ja kohautin lapojani.
“En muutenkaan saisi mitään kiinni, joten napatkaa kaikki vain rauhassa. Minä hoidan rajat”, sanoin nopeasti ja heilautellen häntäni päätä edes takaisin. Minua vaivaannutti hieman. En tiennyt mikä siinä oli mutta Karjuvirne vain oli mukavaa seuraa enkä halunnut hänen lähtevän mutten halunnut myöskään myöntää hänelle pitäväni hänen seurastaan.
//Karju?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Veri kohisi korvissani adrenaliiniryöpyn kulkiessa kehoni lävitse. Kahlasin lumessa juoksuaskelin jänistä kohti, joka vielä toistaiseksi oli autuaan tietämätön siitä, mikä sitä odotti.
Näkökenttäni laidalla erotin toisen liikkuvan hahmon. Hädin tuskin kuulin häntä, mutta se saattoi johtua myös korvissani pauhaavasta sydämen jyskytyksestäni.
Yhtäkkiä jäniksen korvat ponnahtivat pystyyn ja koko sen keho näytti jännittyvän. Sen pää pyörähti minua kohti, ja siinä samassa minä tajusin, että minun oli pantava vauhtia käpäliin tai muuten varmasti menettäisimme saaliin.
Ponnistelin voimieni takaa edetäkseni lumessa edes piirun verran nopeammin ehtiäkseni sen luokse ennen kuin se pinkaisisi pakomatkalle. Kun eläin lopulta huomasi olevansa vaarassa, se otti käpälät alleen.
Mietin kuumeisesti, miten tilanteen voisi vielä pelastaa, kunnes sain epötoivoisen idean. Kirin jäniksen perässä niin nopeasti kuin pääsin ja lopulta heittäydyin sen oikealle puolelle kaikilla voimillani.
Pärskin lunta nenästäni hengästyneenä ja nostin äkkiä päätäni nähdäkseni, oliko suunnitelmani toiminut. Ilokseni huomasin jäniksen lähteneen kaartamaan yllättävän liikkeeni säikäyttämänä siihen suuntaan, josta Mesitähti lähestyi sitä kovaa vauhtia.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Kun olimme päässeet näköetäisyydelle jäniksestä, hiivin mahdollisimman hiljaa Kortetuikkeen vierelle. Olimme lakanneet puhumasta, sillä se olisi saattanut säikäyttää pitkäkorvan tiehensä. Kuten Kortetuikekin selvästi tiesi, jäniksen kuulo oli aivan omaa luokkaansa. Jänis oli selin meihin, eikä se huomannut lähestyvää uhkaa, eli meitä.
Kortetuike vilkaisi minua kysyvästi. Meidän ei olisi kannattavaa vaania jänistä, sillä useimmiten sellainen päättyi siihen, että jänis kuuli lähestyvän kissan ja kissa joutui äkkiä ja valmistautumattomana takaa-ajoon. Kaikkein toimivin keino jäniksen saalistamiseen oli takaa-ajo, joka tulisi pitkäkorvalle yllätyksenä. Ei kuitenkaan olisi järkevää lähteä samasta paikasta, joten katsahdin poikaani ja kerroin päätä heilauttamalla, että liikkuisin kauemmas hänestä. Lähdin hiipimään kauemmas pojastani sekä jäniksestä. Kun olin kulkenut hangessa joidenkin ketunmittojen verran, käännyin taas Kortetuikkeen puoleen. Kolli katseli vuorotellen jänistä ja minua.
Huiskautin häntääni merkiksi, että olin valmis. Asetuin hieman matalammaksi ja valmistauduin lähtemään takaa-ajoon, odottaen ensin Kortetuiken merkkiä. Halusin nähdä, miten hyvin poikani osasi ohjeistaa ja johtaa muita kissoja. Sivusilmälläni huomasin, miten kolli antoi merkin lähteä eteenpäin. Siispä lähdimme molemmat vauhdilla kohti jänistä, joka edelleen istui paikoillaan.

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nyökäytin päätäni viestiäkseni isälleni, että olin kuullut hänen neuvonsa. Lumessa liikkuminen oli hankalampaa kuin olin odottanut, mutta päällikön vinkistä oli paljon apua. Yritin kuvitella nietosten tilalle vettä, jossa olin tottunut kahlaamaan lukuisten uintiharjoitusten aikana.
Taistelin vastaan halua nostaa tassuni ylös lumesta liikkuessani eteenpäin ja keskityin sen sijaan löytämään sopivan rytmin. Otin mallia isästäni, jonka kulkeminen näytti huomattavasti vaivattomammalta. Kollin liikkeessä oli kokemuksen tuomaa varmuutta.
Lopulta pääsin jyvälle jutusta ja pystyimme etenemään suhteellisen rivakasti jäniksen jälkien perässä. Haju voimistui hetki hetkeltä. Se oli jo niin kiinteää, että sitä olisi voinut melkein koskettaa.
Pian edessäpäin näkyi liikettä. Lumista maisemaa vasten erottui aavistuksen verran tummempi möhkäle, joka selvästi oli elossa. Kyseessä täytyi olla jäljittämämme jänis.
Käänsin korvani eläimen suuntaan ja viitoin hännälläni Mesitähdelle saadakseni kollin huomion. Olimme sen verran lähellä jänistä, että ääneen puhumalla olisimme saattaneet säikäyttää sen tiehensä. Meidän olisi selviydyttävä tästä käyttämällä pelkästään eleitä ja häntiämme apuna.
Odotin, että Mesitähti ehtisi vierelleni, jotta voisimme suunnitella seuraavan siirtomme.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

”Oikein hyviä päätelmiä”, kehuin poikaani tyytyväinen hymy kasvoillani. Kortetuike näytti iloiselta, kun kuuli kehuni. Koska Kortetuike oli päättänyt ottaa riskin, viitoin hänet edelläni hankeen.
”Näytä sinä tietä”, pyysin ja jäin odottamaan, että kolli poikkeaisi polulta ja lähtisi tarpomaan umpihangessa. Kuten Kortetuike oli sanonut, mahdollisuutemme olivat varsin heikot. Saattoi olla jopa ajan ja energian haaskausta lähteä tämän jäniksen perään, mutta juuri nyt se oli ainoa mitä meillä oli. Riista oli vähentynyt huomattavasti sitten lehtisateen, joten jokaiseen mahdollisuuteen oli tartuttava. Kortetuike loikkasi hankeen edelläni. Lumi ylsi miltei hänen vatsakarvoihinsa saakka ja samoin minulla, kun lähdin hänen peräänsä. Liikkuminen koskemattomassa hangessa oli vaikeaa, mutta vuodenaikojen saatossa olin oppinut parhaat tekniikat. Nuori Kortetuike sentään oli melko avuton hangessa, olihan tämä sentään hänen ensimmäinen lehtikatonsa leirin ulkopuolella. Valkoturkkinen kolli nosteli tassujaan tarpeettoman ylös ja hänen liikkumisensa oli hyvin vaivalloisen näköistä.
”Lumi on kevyttä, joten sinun ei tarvitse nostaa käpäliäsi hangen yläpuolelle. Liikkuminen on huomattavasti helpompaa, jos ikään kuin laahaat jalkojasi lumen alla”, naukaisin hiljaisella äänellä, näyttäen pojalleni esimerkkiä, ”kuvittele että liikkuisit vedessä. Sielläkään et nosta käpälää joka kerta kävellessäsi vedenpinnan yläpuolelle.”

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Isäni perusteluissa oli järkeä, jota oli turha kiistää. Tajusin itsekin, miten epäreilua se oli ollut, kun Kuolonklaani oli määrännyt elämästämme useiden kuiden ajan ja yrittänyt saada eloklaanilaiset alistumaan valtaansa. Siitä huolimatta en voinut täysin tukahduttaa ajatusta siitä, että kuolonklaanilaiset olivat yhtä lailla omien tapojensa orjia ja ansaitsivat kuulla tarinansa toisen puolen. En kuitenkaan maininnut tästä enää Mesitähdelle, sillä törmäsimme ensimmäiseen merkkiin riistasta.
Nuuhkin ilmaa – haju tosiaankin oli tuore, ja sen seuraaminen sujuisi huonommaltakin jäljittäjältä. Toisaalta eläimen jäljet johtivat pois polulta lähes koskemattomalle lumelle, jossa liikkuminen oli hidasta ja työlästä. Jäniksen käpälät auttoivat sitä juoksemaan kissoja nopeammin hangessakin, joten jos joutuisimme ajamaan sitä takaa, jäisimme luultavasti toiseksi. Tuhlaisimme vain aikaa ja energiaa.
Sitten oli tietysti sekin puoli, että tämä saattaisi olla ainoa jänis, jonka kohtaisimme koko retkemme aikana. Jos emme edes yrittäisi saada sitä kiinni, reissumme olisi joka tapauksessa yhtä tyhjän kanssa.
Siristin aavistuksen silmiäni tiiratessani kauas valkeuteen, yhä puntaroiden, mitä meidän kannattaisi tehdä. “Mahdollisuutemme ovat pienet olosuhteet huomioon ottaen”, aloitin lopulta hitaasti, “mutta yrittämättä emme voi onnistua. Jos meillä on jokin etu tässä tilanteessa, niin ainakaan meitä ole kovin helppo havaita maisemasta.” Viittasin hännälläni valkoisiin turkkeihimme, jotka sulautuivat lumiseen maastoon hyvin.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

AURA
Talvikkitakku: 4kp –
Kujekulta: 10kp –
Lieskakajo: 5kp –

ELANDRA
Mesitähti: 42kp! –
Haavemuisto: 5kp –
Karjuvirne: 4kp –

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 9kp –
Kortetuike: 8kp –

KOIVU
Varjoliekki: 13kp –

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 9kp –
Korpitassu: 4kp –

PYRY
Kastetassu: 12kp –

SAAGA
Varputassu: 4kp –
Sädetassu: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

”Voisi olla, mutta se ei ole meidän päätöksemme”, naukaisin Kortetuikkeelle tarpoessani tämän perässä hangessa eteenpäin. Poikani katsahti minuun. Hän näytti ymmärtävän kantani, mutta päätin siitä huolimatta tarkentaa sitä vielä.
”Kuolonklaani on elänyt täällä vuodenajat omilla säännöillään omassa rauhassaan. He ovat erilaisia kuin me ja tekevät sekä näkevät asiat eri tavalla kuin me. En minäkään pidä heidän kaikista ratkaisuistaan, mutta hekin ovat kissoja ja heidänkin ajatusmaailmansa on heille tärkeä. Se, mitä kuolonklaanilaisilla on oikeus tietää, ei ole meidän päätöksemme”, ääneni pysyi tasaisena ja rauhallisena. Kortetuike oli kääntänyt hetkeksi katseensa eteenpäin, mutta käänteli korviaan, eli selkeästi kuunteli minua. Pian hän käänsi katseensa minun suuntaani ja nyökkäsi.
”Niin.. Emmehän mekään pitäneet siitä, kun Kuolonklaani yritti saada meitä elämään heidän tapojensa ja ajatusmaailmansa mukaan. Hekään tuskin innostuisivat, jos me puuttuisimme heidän asioihinsa”, valkea kolli järkeili.
”Olet aivan oikeassa. Olisi järjetöntä puuttua asioihin, jotka eivät kuulu meille. Vuodenaikojen saatossa olen huomannut, että on vain parempi keskittyä Eloklaaniin ja sen jäseniin”, selitin päätäni nyökytellen. Toki oli hyvä pitää rajanaapureitamme silmällä, mutta emme me voineet muuttaa kuolonklaanilaisia kiltimmiksi.
”Katso”, hidastin tahtiani ja katsahdin vierellämme kulkeviin jäniksen jalanjälkiin. Jänis oli käynyt polun lähellä, mutta kääntynyt sitten takaisin jokea kohti. Jäljet näyttivät melko tuoreilta, ja voimakas hajujälki kertoi samaa.
”Mitä luulet, saisimmeko tuota jänistä kiinni? Se tuskin on ehtinyt kauas”, esitin kysymyksen Kortetuikkeelle. Halusin antaa hänelle mahdollisuuden tehdä päätös, sillä se oli tärkeää nuorille sotureille. Heidän täytyi oppia luottamaan omiin ajatuksiinsa, vaikka vierellä seisoikin päällikkö omine ajatuksineen.

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puistelin pienesti päätäni ja loihdin kasvoilleni tyynnyttelevän hymyn katsahtaessani isääni, jota selvästi huoletti, oliko hän vahingossa loukannut Kuolonklaanin varapäällikön tunteita pitäytymällä kertomasta muinaisista klaaneista. “Jos minä jollain tasolla tunnen Pimentovarjoa, niin ainakin sen voin sanoa, että häntä ei ole helppo horjuttaa”, vakuutin. “Minusta hän vaikuttaa aika kovalta luulta. Sitä paitsi, varapäällikkönä hänellä on varmasti paljon muutakin mietittävää kuin muistella, mitä jätit sääntöjen vuoksi kertomatta kokoontumisessa.”
Mesitähti näytti hieman helpottuneemmalta. “Niin, se on kyllä totta.”
Muutaman askeleen jälkeen avasin suuni jälleen: “Luuletko, että klaaniemme välit voisivat olla paremmat, jos kuolonklaanilaiset tietäisivät muinaisista klaaneista?” Vilkaisin isääni sivusilmällä ja jatkoin sitten: “Kuolonklaanin päälliköt ovat pimittäneet klaanitovereiltaan paljon tietoa heidän esi-isistään ja menneisyydestään. Minusta heillä on oikeus tietää niistä. Heidän suhtautumisensa meihin voisi muuttua positiivisemmaksi sen myötä.”
Tapa, jolla Kuolonklaanin päällikkö johti klaaniaan, oli minusta varsin epäoikeudenmukainen. Päällikön tuli olla rehellinen ja luotettava, sellainen kissa, johon klaanitoverit saattoivat tukeutua vaikeina aikoina. Kuolonklaanilaiset elivät kuitenkin niin sankassa tiedottomuudessa, että epäilin sen väkisinkin vaikuttavan heidän tapaansa nähdä asiat ja erityisesti Eloklaani.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

”Oikein hyvä”, vastasin rauhallisella äänellä pojalleni, kun olimme päässeet joen toiselle puolen. Onneksemme aamupartioiden soturit olivat kulkeneet tästä jo aiemmin, joten he olivat tehneet polun valmiiksi. Yöllä oli satanut lunta, joten aamulla soturit olivat joutuneet taivaltamaan koskemattomassa hangessa, jolloin liikkuminen oli taatusti ollut vaivalloista ja hidasta.
”Paitsi luulen, että pahoitin Kuolonklaanin varapäällikön mielen”, lisäsin harmistuneena. Kortetuike vilkaisi minua hämillään.
”Pimentovarjonko?” kolli kysyi ja kallisti päätään.
”Niin”, nyökkäsin, ”aloin kertomaan hänelle muinaisista klaaneista, jolloin selvisi, ettei hän ollut tietoinen niistä. Koska emme saa kokoontumisessa puhua uskostamme, en voinut kertoa, mitä muinaisille klaaneille tapahtui. Kaikki tapahtunut on vahvasti liitoksissa Tähtiklaaniin, eikä Henkäystähti olisi pitänyt, jos olisin puhunut hänen varapäällikölleen asiasta.”
Kortetuike näytti mietteliäältä.
”Eivätkö kuolonklaanilaiset tiedä muinaisista klaaneista?” kolli kysyi. Pudistelin päätäni.
”Minä luulen, että kun Kuolonklaani lähti metsästä, he halusivat unohtaa historiansa ja neljä muuta klaania. Kenties heidän päällikkönsä pelkäsivät, että kuolonklaanilaiset haluaisivat palata juurilleen metsään, jos he tietäisivät muista klaaneista”, selitin rauhallisella äänellä. Kortetuike ei ehtinyt sanoa mitään, kun muistin äkkiä kollin eläneen kuiden ajan Pimentovarjon kanssa, kun naaras oli vartijana Eloklaaanin leirissä.
”En tiedä miten hyvin opit tuntemaan Pimentovarjon, mutta mitä sinä luulet, pahoittaako hän herkästi mielensä? Toivon, ettei hän kanna kaunaa minua kohtaan kokoontumisen tapahtumien vuoksi”, nau’uin mietteliäällä äänellä. En halunnut mitään pahaa Pimentovarjolle, olin vain noudattanut kokoontumisen sääntöjä. Olisin kyllä mielelläni kertonut mustalle naaraalle muinaisista klaaneista, mutta paikka sille ei ollut ollut oikea.

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Lieskakajo sanoi nähneensä paljon jäniksen jälkiä nummilla etelärajan tuntumassa aamupartiossa ollessaan.” Hengitykseni huurusi raikkaassa pakkasilmassa. Kävelimme isäni kanssa puiden lomassa lumisen metsän halki. “Ehkä voisimme koettaa onneamme siellä päin?” Vilkaisin Mesitähteä, joka nyökytteli myöntävästi päätään.
“Kuulostaa siltä, että meillä voisi olla hyvät mahdollisuudet löytää riistaa siitä suunnasta”, päällikkö maukui ja räpäytti minulle lempeästi silmiään. Väläytin hänelle takaisin pirteän hymyn, ja matka jatkui jäätyneille joelle, jonka yli meidän olisi kuljettava päästäksemme nummille.
Minä ja isäni olimme vasta viime aikoina ehtineet tutustumaan paremmin toisiimme. Ensimmäinen iso askel minulle oli ollut se, kun kolli oli eräänä päivänä sanonut, ettei minun tarvitsisi teititellä häntä. Alkuun se oli tuntunut oudolta, sillä minulla oli tapana puhutella itseäni vanhempia kissoja hyvin muodollisesti, etenkin sellaisia, joita en tuntenut kovin hyvin. Enää se ei kuitenkaan tuntunut yhtä vaikealta.
“Millainen maku sinulle jäi täysikuun kokoontumisesta?” kysyin isältäni loikittuamme astinkiviä pitkin paikalleen jähmettyneen joen toiselle puolelle. Jää olisi varmasti kestänyt painomme, mutta kiviä pitkin liikkuminen oli vähän helpompaa, varsinkin nyt kun lunta oli niin paljon, että siihen ihan upposi.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Olin todella helpottunut, kun Leimusilmä oli kertonut Tähtimötaivaan parantuneen kuumetaudistaan. Hetken ajan olin jo luullut, että tauti olisi koitunut mustavalkean naaraan kohtaloksi. Onnekseni niin ei ollut käynyt, vaan naaras oli toipunut täysin.
Olin juuri saapunut partion kanssa leiriin. Huomasin Tähtimötaivaan istuskelevan yksin leirin laitamilla. Naaras tervehti minua, mutta ei näyttänyt järin iloiselta tai onnelliselta. Olin oppinut tuntemaan naaraan niin hyvin tietääkseni, ettei hän ollut neutraali siksi, ettei haluaisi nähdä minua. En sanonut sanaakaan partiotovereilleni, vaan lähdin kävelemään oitis kohti Tähtimötaivasta. Väläytin naaraalle pienen hymyntapaisen, kun saavuin hänen luokseen.
”Hei”, tervehdin mustavalkeaa naaraskissaa ja istuuduin hänen vierelleen. Tähtimötaivas vastasi tervehdykseeni samalla tavalla.
”Tänään on kylmä päivä”, yritin viritellä keskustelua, ”hyvä etten jäätynyt partiossa, kun jouduin kahlaamaan lumihangessa. Lunta on kyllä tullut jo aivan liikaa minun makuuni.”
Olin jo täysin kyllästynyt lehtikatoon, enkä pitänyt siitä ajatuksesta, että se kestäisi vielä ainakin kahden kuun ajan. Tämä lehtikato oli tavanomaista kylmempi. Juuri nyt olin kiitollinen siitä, etten joutunut viettämään lehtikatoa yksin erakkona. Klaani todellakin toi turvaa, sillä nyt se ei ollut niin vakavaa, jos en saanut saalistaessa lainkaan saalista. Koska silloin joku muu sai saalista, eikä minun täytyisi olla tyhjin vatsoin.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Elandra

”Olen pahoillani”, naukaisin ja räpäytin vilpittömästi silmiäni, ”en voi kertoa sinulle enempää, vaikka tahtoisinkin. Kokoontuminen on väärä paikka tällaiselle keskustelulle. Olen pahoillani, että otin aiheen edes esille.”
Pimentovarjo katsoi minua silmiään siristäen, mutta kuolonklaanilaisnaaraan ilmettä oli vaikeaa tulkita. Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun Henkäystähti asteli luoksemme. Kuten tavallisestikin, kuolonklaanilaispäällikön katse oli vakava ja kylmä.
”No, mitä täällä tapahtuu?” Henkäystähti kysyi ja katsoi minuun kuin olisi epäillyt minun tehneen jotain väärin. Pimentovarjo nousi seisomaan ja heilautti häntäänsä.
”Ei mitään, kunhan vain keskustelimme”, musta naaras tokaisi ja kohautti lapojaan. Vaikka tiesin, etten ollut tehnyt mitään väärää, olin kiitollinen, ettei Pimentovarjo kertonut aiemmasta keskustelustamme päällikölleen. En rikkonut yhteisiä sopimuksiamme, mutta Henkäystähti ei varmastikaan pitäisi siitä, että olin mennyt kertomaan hänen varapäällikölleen muinaisista klaaneista.
”Vai niin”, harmaaraidallinen kolli naukaisi ja vilkaisi kissajoukon suuntaan, ”eiköhän tämä kokoontuminen ollut tässä. Teidän on aika poistua meidän reviiriltämme.”
Kohtasin Henkäystähden sinisen katseen ja nyökkäsin.
”Oli hienoa, että tämä onnistui”, kiitin kollia ja väläytin tälle kiitollisen hymyn, vaikka tiesin, etten saisi samanlaista vastausta takaisin. Henkäystähti vastasi vain tuhahtaen jotain epämääräistä, jonka jälkeen hän lähti ilmoittamaan klaaneille, että kokoontuminen oli ohi.

Lunta satoi ja satoi vain lisää ja lämpimät päivät olivat takanapäin. Lehtikadon kylmä aurinko mollotti korkealla taivaalla. Sen säteet siivilöityivät lumiseen metsään, muttei ne lämmittäneet lainkaan. Päin vastoin, tänään oli vieläkin kylmempi kuin aiempina päivinä. Pilviset päivät olivat useimmiten lämpimämpiä lehtikadon aikaan verrattaen pilvettömiin, kirkkaisiin päiviin.
”Hei”, Kortetuike naukui kävellessään luokseni Litteäkiven vierelle. Kohtasin poikani katseen lempeästi hymyillen.
”Tervehdys, mitä sinulle kuuluu?” kysyin pojaltani, jonka kanssa olimme vasta viime aikoina päässeet tutustumaan paremmin. Kortetuike oli joutunut varttumaan ilman vanhempia, ja vasta pelastamiseni jälkeen olin saanut kunnolla tavata hänet.
”Ihan hyvää. Haluaisitko lähteä kanssani saalistamaan? Leirissä näyttäisi olevan riittävästi sotureita, joten se ei kai haittaisi jos lähtisimme”, valkoturkkinen kolli naukui ja silmäili leirin pääaukiolla oleskelevia sotureita.
”Mikä jottei, sehän on oikeastaan todella hyvä ajatus”, nau’uin päätäni nyökytellen. Nousin seisomaan, valmiina lähtemään saman tien. Annoin Kortetuikkeen kulkea edellä, vaikka hänkin tarjoutui jättäytymään minun taakseni.
”Kaikki ylimääräinen tuoresaalis on eteenpäin. Toivottavasti meillä on tänään saalisonni myötä”, naukaisin, kun pääsimme ulos piikkihernetunelista.

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

//Kharon on sekaisin, joten tarinassa esiintyy hahmoja, jotka ovat todellisuudessa kuolleet ja Kharon kuvittelee heidän olevan elossa.

Viime ajat olivat saaneet Kharonin mielen entistä enemmän sekaisin. Hänen luonaan parantajan pesällä ei käynyt juuri muita vieraita kuin parantajat, Rauhalaulu, Uskolintu ja Hopeaputous. Se, että Hopeaputous olikin elossa, oli ollut Kharonille valtava helpotus. Hän oli kuitenkin hyvin ahdistunut, kun yllättäen Liljatuuli oli kertonut siirtyneensä klaaninvanhimpien pesään. Saman tien Leimusilmä oli ottanut itselleen uuden parantajaoppilaan, jonka läsnäolo ahdisti Kharonia kamalasti. Jokin nuoressa parantajaoppilaassa sai Kharonin tuntemaan olonsa epämukavaksi.
Kharon ei muistanut, koska viimeksi hän olisi edes poistunut pesästä. Kaiketi lehtikato oli saapunut, sillä ilma oli muuttunut jääkylmäksi. Kharon sai kiittää onneaan paksusta turkistaan, joka suojasi häntä kylmyydeltä. Vaikka turkki olikin tällä hetkellä huonokuntoinen, takkuinen ja kiilloton, oli se parempi kuin ohuen ohut turkki, joka ei lämmittänyt lainkaan.
Yllättäen Lieskakajo oli saapunut parantajan pesään, raidallinen kolli vaikutti huolestuneelta, hän suorastaan anoi, että Kharon ottaisi tältä apua vastaan. Kharonin luotto punaturkkiseen ystäväänsä oli heikonlainen tätä nykyä. Lieskakajo ei ollut käynyt katsomassa häntä, Kharon oli varma, että kolli vain esitti ystävää ja halusi oikeasti käyttää häntä hyväkseen.
”Meidän ei ole hyvä jutella kahdestaan”, Kharon naukui ja katsoi Lieskakajoa suoraan silmiin. Soturi näytti hämmentyvän, muttei ennättänyt sanoa mitään ennen kuin Kharon jatkoi:
”Sinä saatat syöttää minulle ties mitä valheita. Niin kaikki eloklaanilaiset tekevät. He sanovat asioita, jotka eivät ole totta. Jos tahdot keskustella kanssani, hae Rauhalaulu, Uskolintu tai Liljatuuli paikalle. He ovat ainoita, joihin minä voin nykyään luottaa edes vähän.”
Kharon katsoi Lieskakajoa terävä ilme kasvoillaan. Eloklaanilaiset olivat menneet päästään sekaisin, sillä he valehtelivat Kharonille päin naamaa.

//Lieska?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo istui vaitonaisena aukiolla. Hän oli hyvin huolissaan Kharonista, Leimusilmä oli kertonut kollin tilan olevan huono ja sekava. Lieskakajoa pelotti, että Kharon ei tulisi enää ikinä kuntoon. Kolli nousi käpälilleen ja pudisteli enimpiä lumia turkistaan. Kun hän menisi katsomaan parasta ystäväänsä, hänen turkkinsa olisi oltava kunnossa. Lieskakajon muu elämä oli jäänyt hieman tauolle, hän ei vain voinut keskittyä soturintehtävien lisäksi kehenkään muuhun. Leimusilmä oli tuntunut ymmärtävän, että miksi Lieskakajo oli niin väsynyt ja epäsosiaalinen. Lieskakajo asteli parantajanpesään pää alhaalla ja vilkaisi kollia, joka nuokkui sammalillaan surkeana.
“Kharon, ystävä kallis.. Olisiko sinulla nälkä? Tule katsomaan, aukio on taas niin kauniina lumen ansiosta. Me voisimme myös ottaa hieman purtavaa, miltä kuulostaisi?” oranssiraidallinen kolli naukaisi hiljaisella ja lempeällä äänellään. Hän toivoi, että saisi suostuteltua kollin jaloittelemaan. Leimusilmä saisi toisen varmasti kuntoon, Lieskakajo oli siitä aivan varma. Mustavalkoinen kolli oli paras parantaja. Lieskakajo olikin miettinyt pitäisikö hänen ehdottaa, että kolli kävisi tapaamassa Tähtiklaania. Ehkä heillä oli joku yrtti mikä parantaisi Kharonin. Oli pakko olla, olisi pakko olla jokin parannuskeino toisen oloon.
”Kharon, anna minä autan sinua”, Lieskakajo naukaisi hiljaisella ja surullisella äänensävyllä. Jos Kharon vain ottaisi apua vastaan, niin he voisivat olla kuin ennen. He voisivat tehdä parhaiden kavereiden juttuja, ehkä Mesitähti antaisi heille molemmille oppilaat! Se olisi mahtavaa, soturi ajatteli.

//Kharon? 🙁

Kirjoittaja: Aura

Korppisiipi oli määrännyt Kujekullan rajapartioon, joka oli naaraasta varsin tylsää. Mieluummin hän olisi harjoittanut jekkuja Hilehuurteen kanssa nyt, kun kollin oppilas oli vihdoin ansainnut soturinimensä. Kujekullasta oli ollut niiin tylsää, että harmaaturkin aikaa oli syönyt oppilas. Kujekulta taas ei uskonut, että Mesitähti soisi hänelle ainakaan hetkeen oppilasta. Naaras kohautti olkiaan, ei hän järin välittänytkään, vaikka ei saisi koskaan oppilasta. Sen sijaan hän oli varma, että hänen kaverinsa, Järviloiste saisi varmasti pian ensimmäisen oppilaansa. Kolli oli niin tunnollinen, että Kujekultaa välillä oikein puistatti. Vaikka hyvähän se oli, että Eloklaanissa oli myös tunnollisia kissoja. Kujekulta ennemmin halusi nauttia elämästään ilman turhia huolia ja velvollisuuksia! Kujekullalle riitti partiointi ja saalistaminen omiksi velvollisuuksiin.
“Pitkä aika viime kerrasta, hm?” kuului yllättävä ja viehko naukaisu, joka säikäytti Kujekullan. Raskasrakenteinen naaras älähti ja loikkasi pystyyn.
“Säikäytit minut melkein karvoistani, kuka sitten oletkaan”, Kujekulta tuhahti naaraalle ja siloitteli karvojaan. Kuka tuo edes oli? Naaraan kaivellessa muistiaan hän muisti nähneen tuon erakon joskus täällä main..
“Hetkinen, sinähän olet se riistavaras! Tulitko takaisin riistavarkaisiin?” soturinaaras hoksasi ja kurtisti kulmiaan. Oliko tuo taas varastamassa heidän riistaa? Se ei kyllä käynyt päinsä.
“Äläs nyt, minulla on tarpeeksi ruokaa vaikka muille jakaa. Tule pesälleni katsomaan, saisit sinäkin vatsasi täyteen”, tuntematon naaras houkutteli ja vinkkasi Kujekullalle silmää. Soturi hymähti, mutta hymy vaihtui nopeaa hänen kuullessa askelia.
“Mitä täällä tapahtuu? Sinä, sinuna en tulisi lähemmäksi. Kujekulta, varo”, Järviloiste maukaisi matalalla äänellä ja asettautui raskasrakenteisen soturin eteen. Naaras vilkaisi ystäväänsä tylsistyneenä, juuri kun asiat olivat olleet menossa mielenkiintoiseen suuntaan. Kujekulta kurkki harmaaturkkisen ystävänsä takaata ja kohdatessaan naaraan katseen, tuo väläytti hänelle virneen.
“Voi, kuinka minä voisin uhmata tuollaista körilästä. Siis sinua, Kujekultako se oli, sinua minä en pelkää. Vaikutat yhtä tylsältä, kuin harmaa kivi, jolta sinä myöskin näytät”, naaras tyrskähti ja kohotti kulmaansa. Kujekulta tunsi kuinka Järviloisteen olemus kiristyi ja hän pelkäsi, että kohta heillä olisi taistelu käsillä. Kujekulta värähti, hän ei kestäisi enää yhtäkään.. mitään. Hentoinen lumisade oli alkanut hetki sitten ja Kujekullalla alkoi olla jo kylmä.
“Järviloiste, tule. Väärävarjo varmaan jo ihmettelee mihin me jäimme”, naaras sai lopulta sanottua. Hän oli hieman pettynyt, että Järviloiste oli tullut ja keskeyttänyt hänen juttutuokionsa tuon mystisen erakon kanssa, jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt. Järviloiste ei sanonut mitään, vaan lähti ohjaamaan naarassoturia kovakouraisesti. Kun Kujekulta vilkaisi taakseen, hän näki erakon vinkkaavan hänelle silmää ja lopulta katoavan lumisateeseen.
“Sinun on oltava varovaisempi”, Järviloiste murahti ja sukaisi muutaman kerran ystävänsä korvia. Naaras ei vastannut toiselle mitään, kolli oli joskus ärsyttävän ylisuojeleva. Kujekulta halusi vain nauttia elämästään! Mutta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, että Järviloiste oli ihastunut häneen. Harmaaturkkinen suki häntä jatkuvasti, kantoi riistaa ja huolehti. Totta puhuen se tuntui raidallisesta naaraasta ihan mukavalta, mutta silti.. jotenkin tylsältä. Mutta miksi, miksi hän ei pitänyt Järviloisteesta? Kollihan oli komea, mukavava ja turvallinen. Tuo olisi varmasti loistava isä pennuille. Kujekulta päätti, että kyllä hän kehittäisi tuohon tunteita! He olisivat varmasti se täydellinen pari, eikö? Naaras nyökäytti päätään päättäväisesti ja hymyili itsekseen.

//Kuka vaan saa jatkaa 🙂

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku istui kokoontumisessa oppilaansa Korpitassun vieressä. Naarasoppilas oli harvinaisen hyperaktiivinen ja ajoittain raskas tapaus. Naaraskissa huokaisi, tälläkin hetkellä toisen suu vain kävi.
“Korpitassu, jos sinä et nyt lopeta tuota kalkatusta, niin menemme istumaan kauemmaksi”, Talvikkitakku uhkasi toista ärsyyntyneenä ja ujuttautui niin, että hän istui nyt oppilaiden välissä.
“Me olemme kokoontumisessa, emme missään sukukokouksessa. Ehdit hölöttää veljesi kanssa myöhemminkin, keskity nyt kuuntelemaan mitä päälliköillä on asiaa”, naaraskissa sihahti oppilaalleen ja nosti sitten katseensa kuunnellakseen päälliköitä. Kun he alkoivat puhumaan, Talvikkitakku uppoutui välittömästi omiin ajatuksiinsa. Hän ei ollut viettänyt hetkeen aikaa Kuutamolaineen kanssa. Oikeastaan, punaturkkinen kissa oli vältellyt ystäväänsä. Naaras oli niin mahdottoman upea ja soturista tuntui, että hän meni aina ihan oudoksi ollessaan toisen kanssa. Talvikkitakku kieltämättä piti omaa ratkaisua aika pelkurimaisena, mutta mustavalkoisen kissan kohtaaminen tuntui niin vaikealta.. Talvikkitakku oli vältellyt myös sukulaisiaan ja viime ajat hän oli vain tiuskinut kaikille klaanitovereilleen. Korpitassun koulutuksen hän oli taas laittanut erityisen ankaraksi ja pitänyt huolen, että naaras ei vapaapäivistä paljoa nauttinut.
//Kuka vaan?

Kirjoittaja: Elandra

Kuten olin epäillyt, Pimentovarjo ei uskonut kertomaani noin vain. Hän epäili sanojani ja kertomukseni todenmukaisuutta. Katsoin Kuolonklaanin varapäällikköä rauhallinen ilme kasvoillani, kun hän esitti kysymyksiä ja epäilyksiä liittyen muinaisiin klaaneihin.
”En tiedä, voinko minä kertoa sinulle näistä asioista enempää”, vastasin silmiäni räpäyttäen. Syyt sille, miksi muinaiset klaanit tuhoutuivat, liittyi hyvin vahvasti esi-isiimme. Yhteisten sopimusten mukaan, puheet Tähtiklaanista ja Pimeyden Metsästä oli kielletty kokoontumisessa. Pimentovarjo siristi silmiään.
”Se vasta onkin epäilyttävää”, musta naaras tokaisi ja pudisteli päätään aivan kuin olisin valehdellut.
”Olemme sopineet, että uskoista puhuminen on kielletty kokoontumisessa. Päällikkönä minun on noudatettava yhteisiä sopimuksia. Luulen, että sille on syynsä, miksi ette ole kuulleet muinaisista klaaneista enempää. Sanotaanko näin, että Kuolonklaani ei lähtenyt metsästä kovin hyvillä mielin”, yritin löytää sanoja, jotka eivät aiheuttaisi enempää kitkaa minun ja Kuolonklaanin varapäällikön välille. Katsoin Pimentovarjoa vilpittömästi suoraan silmiin toivoen, että hän uskoisi sanojani ja ymmärtäisi, ettei tarkoituksenani ollut aiheuttaa riitaa. Kenties oli ollut huono idea ottaa edes muinaisia klaaneja puheenaiheeksi tällaisessa paikassa.

//Pimento?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

En oikeastaan ollut yllättynyt, kun Pimentovarjo selkeästi hämillään kysyi muinaisista klaaneista. Oli siis selvää, ettei niistä puhuttu Kuolonklaanissa lainkaan. Katseeni liukui Kuolonklaanin varapäälliköstä heidän päällikköönsä. Olisiko väärin, jos kertoisin Pimentovarjolle muinaisista klaaneista ilman Henkäystähden suostumusta? Hetken harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että Henkäystähti tuskin suuttuisi moisesta. Olihan kyseessä kuitenkin myös Kuolonklaanin historiaa koskeva tieto, joten mielestäni Pimentovarjolla oli oikeus tietää siitä.
”Muinaiset klaanit, eli Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani, elivät aikanaan kaikki Kuolonklaanin kanssa metsässä kaukana täältä”, selitin rauhallisella äänellä. Huomasin, kuinka Pimentovarjo siristi epäilevästi silmiään. En ollut varma, mitä kaikkea kuolonklaanilaisille oli heidän historiastaan kerrottu.
”Kuolonklaani lähti metsästä ennen kuin neljä muuta klaania tuhoutuivat. Muinaisten klaanien jäsenet ohjasivat meitä, kun perustimme Eloklaanin”, lisäsin vielä ennen kuin Pimentovarjo ehti sanoa mitään. Kuolonklaanin varapäällikön katse käväisi joidenkin ketunmittojen päässä istuvassa Henkäystähdessä, mutta siirtyi nopeasti taas minuun. Pimentovarjon katsetta oli vaikeaa tulkita. En ollut lainkaan varma, oliko hän edes uskonut mitä olin sanonut.

//Pimentovarjo?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Olimme pitäneet Henkäystähden kanssa puheemme ja laskeutuneet takaisin muiden seuraan. Eloklaanin ja Kuolonklaanin jäsenet vaihtoivat melko vähän kuulumisia toistensa kanssa, mutta olin hyvilläni huomatessani, miten osa klaaniemme jäsenistä uskaltautuivat puhumaan toisilleen. Suurin osa kissoista tyytyi kuitenkin pysyttelemään visusti vain oman klaaninsa jäsenien seurassa, mutten voinut syyttää heitä siitä. Henkäystähti oli keskittynyt juttelemaan erään klaaninsa jäsenen kanssa, joten tyydyin katselemaan Kivikukkulan menoja sivusta, odottaen jos joku kaipasi seuraani. Ilokseni huomasin pian Pimentovarjon saapuvan luokseni. Hän oli rauhallinen kuten aina, mutta toisin kuten sodan aikaan, hänen äänensä ei ollut kylmä ja inhottava. Yllätyksekseni naaras vaikutti jopa mukavalta, joka sai hymyn leviämään minun kasvoilleni. Kohtasin mustan naaraan sinertävän katseen empimättä.
”Niin”, vastasin päätäni nyökytellen, ”luulen, että se vie jonkin aikaa ennen kuin klaanimme jäsenet voivat taas luottaa toisiinsa. Tämä on kuitenkin erittäin hyvä alku.”
Pimentovarjo nyökkäsi vuorostaan. Naaras vaikutti rauhalliselta eikä juurikaan jännittyneeltä tai varautuneelta, kuten suurin osa Kuolonklaanin jäsenistä.
”Toivon, että klaanit vielä jonain päivänä ymmärtävät sen, miten tärkeää on olla hyvissä väleissä. Olisi hienoa, jos voisimme tukeutua toisiimme pahan paikan tullen, aivan kuten muinaiset klaanit tekivät aikoinaan”, naukaisin rauhallisella äänellä, vieno hymy kasvoillani. En tiennyt mitä Pimentovarjo tiesi muinaisista klaaneista vai tiesikö hän mitään. Päätin jättää mainitsematta sen, miten klaanit olivat tukeutuneet toisiinsa silloin, kun Kuolonklaani oli hyökännyt yksitellen heidän kimppuunsa ja riistänyt heidän kotinsa. Sellaisen kertominen olisi ollut turhaa syyttelyä eikä sillä tänä päivänä ollut mitään väliä, kun kyse oli niin monen vuodenajan takaisista asioista, että kuolonklaanilaiset tuskin edes tiesivät niistä enää.

//Pimento?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Sydämeni hyppäsi, kun Sädetassu kysyi haluaisinko olla hänen kanssaan senkin jälkeen, kun hän olisi soturi.
“Tietysti! Tai siis, jos sinä vain haluat olla minun kanssani. Sinun kanssasi on mukavaa olla ja viettäisin aikaa useamminkin soturinakin mielelläni”, nau’uin. En voinut uskoa, että hän kysyi jotain tuollaista. Olin tuntenut hänet jo siitä lähtien kun Sädetassu oli ollut vielä Sädepentu ja silloinkin hän oli ollut hyvää seuraa.
“Kiitos”, Sädetassu naukui. Kehräsin hieman ja katsoin oppilaaseeni lempeästi.
“Turhaan sinä kiittelet. Olet mainio kissa ja vietän mielelläni kanssasi aikaa milloin vain”, kehräsin ja huomasin, että olimme päässeet perille. Klaani alkoi asettua paikoilleen kulkiessaan paikan päälle Mesitähden perässä. Kuolonklaani oli jo paikalla ja uskalsin tuskin vilkaista heidän suuntaansa tietäen, että mitä luultavemmin he katsoisivat halveksuen ja vihaisesti takaisin. En kuitenkaan voinut olla täysin varma ja osa kissoista, joiden katseet kohtasin eivät vaikuttaneet niinkään epäluuloisilta, enemmän uteliailta. Ehkä jotkut heistä voisivatkin olla vielä jotenkin hyviä?
“Haluatko istua kanssani vai kenties mennä jonnekkin, jossa on muitakin oppilaita?” kysyin laskien katseeni taas Sädetassuun, joka vilkuili hieman ympärilleen.

//Säde?

Kirjoittaja: Elandra

Olin toipunut taistelusta kettua vastaan täysin ennalleni muutamassa päivässä. Sain kiittää Tähtiklaania siitä, sillä kuoltuani he olivat parantaneet haavojani niin, etteivät ne olleet enää kuolettavat. Olin kiitollinen, että kettu oli ottanut juuri minut niin tiukasti otteeseensa. Jos se olisi ollut Varjoliekki tai Kalla, he olisivat kuolleet lopullisesti. Tämän jälkeen minulla oli enää kolmea henkeä jäljellä ja kuusi menetetty.
Ennen täysikuuta olin käynyt Henkäystähden juttusilla Kuolonklaanin leirissä. Olimme sopineet järjestävämme taas kokoontumisia aina täydenkuun aikaan. Olin iloinen, että pystyimme elämään taas sovussa rajanaapureidemme kanssa. Sota oli luonut paljon kitkaa klaanien välille, mutta toivoin sen hälvenevän, kun pääsisimme palaamaan normaaliin elämään. Kun eloklaanilaiset tapaisivat kuolonklaanilaisia kokoontumisessa, he voisivat muistaa, että naapuriklaanin jäsenet olivat myös aivan tavallisia kissoja. Vaikka he elivätkin eri elämää ja erilaisten sääntöjen alaisina, oli jokaisen heistä henki yhtä arvokas kuin eloklaanilaistenkin.
Kun johdatin klaanini Kivikukkulalle, Kuolonklaani oli jo paikalla. Ilmapiiri oli aluksi hyvin kireä, ja eloklaanilaiset hakeutuivat istumaan mahdollisimman etäälle kuolonklaanilaisista. Se oli ollut odotettavissa, mutta toivoin ilmapiirin muuttuvan kokoontumisen alun myötä. Oli ymmärrettävää, että juuri sodassa toisiaan vastaan olleet kissat eivät voisi heti luottaa toisiinsa. Kävelin Henkäystähden luokse ja tervehdin tätä hännän heilautuksella. Kuolonklaanin päällikkö nyökkäsi. Hänen vierellään seisoi mustaturkkinen naaras, jonka tunnistin Pimentovarjoksi, Kuolonklaanin varapäälliköksi.
Korppisiipi kulki minun perässäni, sillä tavallisesti päälliköt ja varapäälliköt keskustelivat kokoontumisen aikana keskenään.
”Miten te voitte?” kysyin rauhallisella äänellä, haluten vilpittömästi tietää vastauksen kysymykseeni. Henkäystähti päästi ilmoille tuhahduksen.
”Ei sillä ole mitään merkitystä. Me emme ole ystäviä, emmekä tule olemaankaan”, raidallinen päällikkö naukui ja kohdisti kylmän katseensa minuun. Hänen terävä ja hitusen töykeä ulosantinsa ei säikyttänyt minua.
”Eikä meidän pidäkään olla. Voin siitä huolimatta olla kiinnostunut teidän voinnistanne”, vastasin rauhallisella äänellä, ”mutta kenties voimme vaihtaa klaanimme kuulumisia paremmin sitten, kun kokoontuminen alkaa virallisesti.”

KP-boosti käytössä