Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ampiainen

Syreenisumu sukii turkkiaan ja nousee istumaan. Soturi ajattelee parantajan sanoja joiden mukaan naaras pääsisi pian taas soturien pesään. Soturin silmissä pilkahti toivo ja sitten kissa laskeutuu maahan makaamaan ja soturi nukahtaa nopeasti.

pari kuuta myöhemmin Naaras venyteli raukeasti soturien pesässä, soturi räpäyti silmiään ja kipitää ulos pesästä kohti klaanin varapäälikköä – korppisiipeä. Syreenisumu pysähtyy nopeasti varapäälikkön eteen ja soturi kysyy;
”Hei, onko sinulla jotain minua varten? Esimerkiksi saalistus -tai rajapartiotta?” ruskea Raidalinen naaraskissa kysyy räpäytäen silmiään.
”Ajattelin että sinä voisit mennä saalistuspartioon rauhalaulun, järviloisteen ja unikkohämyn kanssa”, korppikoipi maukui heilautaen häntäänsä kohti kolmea odotavan näköistä soturia. Ruskea raidalinen naaras nyökkää vastaukseksi ja naaras loikkii kissojen luokse. Soturi katoaa muiden partion jäsenten kanssa ulos leiristä. Nuori soturi haistelee ilmaa, etsii saaliseläinten hajuja. Soturin nenään leijuu saaliseläimen hajuun, soturi pudotautuu vaanimisasentoon ja hiipii eteenpäin. Ruskea raidallinen kissa hyppää hiiren päälle ja puree siltä niskat nurin. Keskikokoinen naarassoturi tassutaa takaisin muiden luo hiiri suussaan.

//testasin hän-kertojaa mutta ei lähtenyt joten en kirjoita enään toiste sillä kertojalla, oli sen verran hankalaa xd

Kirjoittaja: Ampiainen

Silmäni painuivat viiruiksi kun kuulin tytäreni sanat, ne tuntuivat parhaalta.
”Kyllä se on oikein mahtavaa”, mau’un sydämelisesti tyttärelleni. Katsahdin nopeasti varista jonka korpitassu oli tuonut jaetavaksi minun ja hänen kesken. Räpäytin silmiäni ja tunsin vastustamatonat ylpeyttä tytärtäni kohtaan; eihän varis ollut hänen napamaansa? Tai ehkä oli mutta tytäreni oli kuitenkin tuonut sen tuoresaaliskasasta siitä olin varma. Nuuhkin silmät viiruissa, mieteliäänä varista, nyrpistin nenääni – en oikein perustanut variksista mutta oli se paljon parempi kuin päästäinen! Vatsani murisi kuin käskeäkseen minua syömään. Kumaruin variksen puoleen ja haukkasin siitä palan. Söin hitaasti ja rauhallisesti silmät kiinni, aukaisin silmäni ja katsoin korpitassua tytärtäni suoraan silmiin ja tunsin että tästä hetkestä puutui vain poikani varputassu ja kumppanini kuusihäntä.. Emme olleet kovinkaan paljoa yhdessä sen jälkeen kun he olivat tarpeeksi vanhoja oppilaiksi.
”Korpitassu napasitko tämän variksen itse?”, kysyin, uskoin että tyttäreni kertoisi minulle totuuden. Ainakin toivoin että hän olisi rehellinen minulle emolleen.. Laskin pääni takaisin varista kohden ja aloin syömään sitä odottaessani korpitassun vastausta. lopulta tunnuin olevan täynnä joten työnsin lopun varista tytärelleni. Hän tuntui edelleen mietivän vastausta kysymykseeni – tai ehkä on järkevämpi sanoa että muisteli sillä muistelahan tytäreni pitäisi jotta hän osaisi sanoa oliko hän napanut variksen vai ei.
//korpi? 😉

Kirjoittaja: Elandra

Kharon oli hyvin allapäin, hänen olonsa oli kerrassaan surkea. Leimusilmän kanssa jutteleminen oli vain pahentanut soturin olotilaa. Siitä oli kulunut nyt… Yksi, kaksi, kolme… Kharonin laskujen mukaan ainakin kolme päivää. Kolli oli kadottanut täysin ajantajun, sillä hän oli maannut toimeettomana parantajan pesällä koko tämän ajan. Leimusilmä ei ollut antanut kollille yrttejä, mutta hän oli kehottanut tätä jäämään parantajan pesälle toistaiseksi. Kharon ei olisi halunnut, mutta Lieskakajon painostuksesta hän oli suostunut siihen. Valkoturkkinen kolli päästi ilmoille syvän, surkean huokauksen. Hän kuuli lähestyviä askeleita ja kohtasi surkeana Liljatuulen ystävällisen katseen.
”Onko jokin hullusti?” naaraskissa kysyi ja pysähtyi soturin kohdalle. Kharon laski surullisena katseensa maahan.
”En minä tiedä…. Kaikki tuntuu olevan niin sekaisin”, kolli parahti niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin edes kuului. Hän ei itsekään ollut varma, mikä sai hänet niin surulliseksi. Mitään erityistä ei ollut sattunut, ellei laskettu sitä, että Kharonin koko elämä oli aivan palasina. Hän oli menettänyt lähes kaiken, pettänyt klaaninsa ja ajanut teoillaan koko metsän sotaan.
”Voi, äläs nyt”, Liljatuuli naukui pehmeällä äänellään ja laski häntänsä lohduttavasti Kharonin lavalle, ”kaikki järjestyy kyllä, minä lupaan.” Kharon pudisteli päätään ja pidätteli kyyneleitään.
”Minä olen pilannut kaiken”, Kharonin ääni pirstaloitui kesken lauseen ja tämä painoi päänsä surkeana sammaliin ja jatkoi onnettomana nyyhkyttäen, ”minä en jaksa enää.”
”Haavemuisto”, Leimusilmän naukaisu sai Kharonin säpsähtämään. Hän lopetti välittömästi nyyhkyttämisen ja nosti katseensa parantajaoppilaaseen. Hämmennyksekseen Liljatuuli oli hävinnyt, oliko Kharon menettänyt ajantajun ja itkenyt pidempään kuin oli luullut? Hänen olonsa muuttui entistä surkeammaksi. Liljatuulenkin täytyi inhota häntä, kun hän oli sillä tavalla häipynyt sanomatta mitään..
”En halua nyt puhua”, Kharon vastasi ja käänsi selkänsä mustavalkealle kollille.

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Varjoliekin kanssa keskeytyi, kun saavutimme puunrunkosillan. Entinen oppilaani loikkasi tottuneesti puunrungon päälle ja käveli sen toiseen päähän, loikaten sitten alas rungolta vastarannalle. Varjoliekistä oli kasvanut aito eloklaanilaissoturi. Hän liikkui metsässä kuin kuka tahansa klaanikissa. Mikäli en olisi tiennyt, en olisi uskonut kollin syntyneen kotikisuksi klaanikissan sijasta.
”Minäkin olen ikuisesti kiitollinen siitä, että tunnet Eloklaanin kodiksesi. Se vahvistaa uskomustani siitä, että kenellä tahansa voi olla klaanikissan sydän”, nau’uin hymyissä suin nuorelle kollisoturille. Vuodenaikojen saatossa Varjoliekistä oli tullut tärkeä osa sekä Eloklaania että minun elämääni. Olin todella onnellinen siitä, että soturi oli löytänyt oman paikkansa klaanista. Hän oli aivan eri kissa kuin silloin vuodenaikoja sitten, kun olin löytänyt hänet yksin ulkoa. Hän oli ollut epäluuloinen ja varautunut, ja luottaminen muihin kissoihin oli aluksi tuntunut olevan täysin mahdotonta.
Enempää en ehtinyt sanoa, kun kuulin lähistöltä kantautuvan voimakasta murinaa. Pysähdyimme välittömästi ja katseeni alkoi seilata metsikköä läpi. Näin oranssin vilahduksen puunrunkojen ja alastomien pensaiden oksien välistä. Korviini kantautui kissan sähinää. Tuuli liikkui takaamme kohti kettua ja kissaa, joten petoeläimen haju ei ollut kulkenut meidän suuntaamme. Vilkaisin Varjoliekkiä, joka näytti myös jännittäneen lihaksensa. Hänen katseensa oli nauliintunut ketunmittojen päässä käynnissä olevaan taisteluun.
”Tule, mennään”, nau’uin soturille ja viitoin tämän perässäni eteenpäin kohti kamppailua. Kun pääsin kissan ja ketun lähelle, huomasin kissan olevan muukalainen. Mustaturkkinen naaras väisteli parhaansa mukaan ketun hampaita, yrittäen löytää sopivan kohdan hyökkäykselleen. En aikaillut, kun kettu seisoi selin meihin päin, vaan hyökkäsin kohti punaturkkista petoa. Vaikka kissa olikin minulle tuntematon, koin tehtäväkseni auttaa häntä. Kettu päästi ilmoille kovaäänisen rääkäisyn, kun loikkasin ketterästi sen selkään. Se antoi mustaturkkiselle erakolle tilaisuuden hyökätä, ja hän käytti sen. Naaras teki nopean syöksähdyksen kohti pedon kurkkua, mutta hyökkäys epäonnistui ketun iskettyä käpälänsä vasten naaraan kylkeä. Kissa lennähti aluskasvillisuuden sekaan, mutta onneksemme kettu keskittyi taas irroittamaan minut selästään. Pitelin kynsin ja hampain kiinni ketun niskavilloista, kun se riuhtoi itseään sinne tänne saadakseen otteeni lipeämään. Kun otteeni alkoi väsyä, minun oli irtaannuttava ketusta. Loikkasin sivuun aluskasvillisuuden sekaan, aivan naaraskissan viereen. Vilkaisin tätä luottavainen ilme kasvoillani.
”Me autamme sinua”, lupasin, muttei aikaa pidemmälle keskustelulle ollut, sillä kettu oli käymässä Varjoliekin kimppuun.

//Varjo tai Kalla?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Loikkelehdin innoissani ulos pentutarhasta emon ja Kastepennun edellä. Leiri oli valtava, mikä tarkoitti myös, että siellä oli kamalan paljon kaikkea uutta ja siistiä. Minua harmitti, että en ollut vieläkään päässyt kurkistamaan kaikkiin pesiin, vaikka olin jo nelikuinen. Syytin siitä tietysti emoa ja isää. Kumpikaan ei koskaan antanut minun kuljeskella leirin keskellä, kuin ihan vähän aikaa kerralla!
Jarrutin äkkiä, kun joku ilmestyi eteeni – mutta liian myöhään. Törmäsin suurijalkaisen kollisoturin takajalkaan ja pyllähdin taaksepäin. Kulmakarvani kurtistuivat automaattisesti, ja porasin pistävän tuiman katseen viereeni pysähtyneeseen soturiin. Kampesin itseni ylös ja jäin istumaan siihen paikkaan, odottaen, että tielleni tullut soturi väistyisi edestäni.
”Hupsista!” harmaa tabbykuvioinen soturi maukaisi.
Ihmettelin, miksi ihmeessä soturi vain hymyili, vaikka varmasti näki, ettei minulla ollut yhtään hauskaa. Pidin itsepintaisesti tuiman ilmeeni yllä, kun tapitin jonkin verran isää suurempikokoista kissaa.
”Leirissä on hyödyllistä opetella katsomaan eteensä, etenkin kun liikkuu noin lujaa vauhtia kuin sinä. Ei sillä, että olisin itsekään erityisen hyvä siinä”, soturi naurahti välissä. ”Eihän sinuun sattunut?”
”Ei”, tokaisin. Minua ei edelleenkään naurattanut yhtään. Ihan kuin olisi ollut jotenkin minun syytäni, että soturi itse käveli eteeni!
Näin sivusilmällä, miten emo saapui viereeni.
”Pahoittelut, Hilehuurre. Ropinapennulla on tapana ryntäillä paikkoihin hiukan holtittomasti”, emo naukaisi kollisoturille, jota edelleen tapitin vihaisesti.
”Eipä se niin vakavaa ole! Minulla on ihan sama tapa”, Hilehuurre sanoi leppoisan oloisesti, viikset väristen.
Ihmettelin soturin reaktioita. Olin jotenkin ajatellut, että kaikki soturit olisivat vakavia. Sellaisia tiukkapipoja, kun emo ja isä osasivat olla. Mutta tämä Hilehuurre vaikutti suhtautuvan kaikkeen tosi kevyesti. Liiankin kevyesti. Minua ärsytti, ettei hopeinen soturi ottanut minun suuttumustani vakavasti…
En kuitenkaan ehtinyt enää sanoa mitään Hilehuurteelle, sillä hän oli jo lähtenyt jolkuttamaan pois paikalta. Vilkaisin emoa, vaikka osasin jo arvata, millainen ilme tämän kasvoilla olisi. Emon katse oli toruva – mutta oli siinä hivenen muutakin. Huoltako? En tiedä.
Kastepentu tepsutti luokseni emon vierestä hiukan varautuneena. Olin huomannut, ettei sisko liikkunut lainkaan yhtä itsevarmasti leirissä kuin minä. Kaipa häntä pelotti. Onneksi minä olin kuitenkin aina hänen kanssaan. No, aina kun en juossut jonnekin spontaanista halusta. Ennen kuin Kastepentu ehti sanoa mitään, avasin suuni.
”Hei Kastepentu, minä keksin! Leikitäänkö piilosta?” ehdotin.
Siitä tulisi paljon kivempaa, kun olisi koko leiri käytössä! Vaikka tiesinkin, että emo vahtisi jokaista liikettämme, mikä oli tietysti tylsempi juttu.

//Kaste?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ulkona aamun ensimmäisen partio valmistautui lähtemään kierrokselle. Vaimea puheensorina kulkeutui Leimusilmän korviin parantajan pesälle asti. Hän oli hereillä, mutta piti yhä silmiään kiinni. Vielä hetki ja sitten hän nousisi…
“Huomenta, Leimusilmä.” Kollin korvat ponnahtivat pystyyn, ja hänen päänsä nousi salamana ylös sammalilta. Oliko joku onnistunut hiippailemaan pesään hänen kuulemattaan?
Hänen suustaan karkasi pieni huojentunut huokaisu, kun hän näkikin vain Vienotassun. Nuori naaras oli muuttanut asumaan hänen kanssaan parantajan pesään eilen, eikä hän ollut vielä ehtinyt tottua ajatukseen, ettei ollut enää yksin aamulla herätessään.
“Huomenta”, hän vastasi oppilaalleen ja räpäytti tälle ystävällisesti silmiään.
Siinä samalla kun hän rupesi nyppimään karvoistaan roskia, Vienotassu kysyi tassujaan hieman hermostuneen oloisesti siirrellen: “Milloin aloitamme ensimmäisen oppitunnin?”
Leimusilmä jähmettyi kesken kielenvedon. Ai niin – hänhän oli nyt mestari. Oli hänen vastuullaan keksiä Vienotassulle ohjelmaa päivän ajaksi ja huolehtia siitä, että tämä oppi kaiken oleellisen voidakseen jonain päivänä ansaita parantajanimensä. Hän nuolaisi muutaman törröttävän karvan sileäksi ja kohotti sen jälkeen katseensa takaisin Vienotassuun.
“Pian”, hän vakuutti hymyssä suin. Sitten hän kallisti aavistuksen päätään sivulle pyytäessään: “Voisitko käydä ensin hakemassa meille aamiaista tuoresaaliskasasta? Tyhjällä vatsalla on turha tehdä yhtään mitään.”
“Toki”, Vienotassu nyökkäili, käännähti ympäri ja pinkaisi sairasaukion poikki pesän suuaukolle.
Sillä välin Leimusilmä kampesi itsensä käpälilleen ja kääntyi tutkailemaan yrttivarastoaan, joka sijaitsi kolossa vähän matkan päässä hänen omasta vuoteestaan. Yrttitilanne oli kauhistuttavan heikko, kiitos viime kuut kestäneen Kuolonklaanin vallankaappauksen ja sitä edeltäneen Kujakissayhteisön leirin valtauksen.
Parantaja tukahdutti huokauksen ja siirsi tassullaan paria säälittävän kokoista yrttikasaa lähemmäksi pesän seiniä. Hyvä Tähtiklaani, älä anna kenenkään sairastua viheryskään tänä lehtikatona, hän ajatteli synkät ajatukset mielensä laitamilla hiiviskellen.
Ne katosivat, kun Vienotassu palasi aukiolta. Naaras roikotti suussaan oravaa, josta riittäisi heille molemmille hyvin syömistä. Kun he asettuivat aterioimaan tilavammalle sairasaukiolle, Leimusilmä rupesi kertomaan päivän suunnitelmista naaraalle: “Käymme ensin metsässä etsimässä yrttejä. Meidän on varmaan pyydettävä mukaan muutama lisäkäpälä, jotta varmasti saamme käännettyä kaikki kivet ja kannot.” Hän haukkasi palan oravasta välissä ja pureskeli sen rauhassa loppuun, ennen kuin jatkoi: “Sen jälkeen minä opetan sinulle parantamisen alkeita. Tunnistat jo melko hyvin osan perusyrteistä, sillä olet ehtinyt auttelemaan minua täällä niin pitkään, mutta pieni kertaus ei ole pahasta.”

//Vieno?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kävellessäni Kuolonklaanin soturin vierellä kohti tämän leiriä en voinut estää ajatuksiani harhailemasta takaisin Eloklaanin puolelle rajaa, jossa muu metsästyspartio kaiketi edelleen yritti löytää saalista. Toivoin etteivät he ehtisi huolestua katoamisestani. Kävisin esittämässä nöyrimmät pahoitteluni vielä Kuolonklaanin päällikölle ja palaisin sitten takaisin heidän luokseen. Tai se ainakin oli ajatuksena.
“En pidä sinun asenteestasi”, hopeanharmaa naaras vierelläni naukui yllättäen, ja hänen vihreä katseensa nauliutui omaani. “Tunnut pitävän tekojasi mitättöminä, vaikka ne eivät todellakaan sitä ole.”
Räpyttelin silmiäni hiukan hämilläni. Tarkoittiko hän “teoillani” sitä, kun olin jokin aika sitten yhdessä muiden pelastajien kanssa käynyt Kuolonklaanin reviirillä pelastamassa isäni ja Leimusilmän? Vai oliko tässä edelleen kyse äsken sattuneesta rajanylityksestäni?
Kenties tämä ei koskaan ollut edes koskenut sitä, vaan minut haluttiin vastuuseen asiasta, joka oli tapahtunut jo aikoja sitten. Asiasta, jolle oli täysin oikeudenmukaiset perusteet. Oli miten oli, kaikkeen löytyi rauhanomainen ratkaisu. Voisimme puhua Henkäystähden kanssa asiat halki kasvotusten, jos se oli sitä mitä tämä tahtoi.
“Olet oikeassa – eivät ne ole mitättömiä”, vastasin lopulta kuolonklaanilaiselle päätäni pudistaen. “Mutta kummassakaan tapauksessa kyse ei ollut mistään tahallisesta ilkivallasta. Tasapaino on nyt kuitenkin palautettu metsään, eikä meidän tarvitse enää käyttäytyä toisiamme kohtaan kuin viholliset. Kyllä meille kaikille täällä tilaa riittää. Sitä paitsi, yhdessä olisimme paljon vahvempia.” Katselin vanhempaa kissaa vilpitön hymy kasvoillani.
Minusta klaanien olisi näinä aikoina täytynyt pyrkiä parantamaan välejään sen sijaan, että ne yrittivät pysyä toisistaan mahdollisimman erillään. Entisaikojen vihanpito oli jätettävä taakse, mikäli todellinen rauha haluttiin saavuttaa.

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Loppupartio oli sujunut ihan kohtalaisen hyvin. Hilehuurre oli ymmärtänyt pitää suunsa kiinni turhista asioista lopun aikaa, ja minä olin saanut keskittyä saalistamiseen. Leiriin palattuamme veimme saaliit tuoresaaliskasaan ja partion jäsenet hajaantuivat kukin omille teilleen. Siirryin itse aukion laidalle pesemään saalistamisen yhteydessä sottaantunutta turkkiani. Valkea turkki ja märkä lehtisade eivät olleet mikään maailman parhain – tai ainakaan puhtain – yhdistelmä. Siellä täällä turkillani oli raparoiskeita ja maahan pudonneet lehdet ja roskat tuntuivat toisinaan tarttuvan liiankin tiukasti kiinni lyhyeen turkkiini. Keskityin turkkini sukimiseen, mutta tarkkailin samalla ympärilläni liikuskelevia klaanitovereitani. Oloni muuttui hetkessä epämukavaksi, kun huomasin Hilehuurteen tiirailevan minun suuntaani aivan läheltäni. Huolimaton kolli ei ollut lempiseuraani, ja kaikista vähiten pidin siitä, kun hän tarkkaili minua.
Tapahtui juuri se, mitä vähiten toivoin tapahtuvan. Hilehuurre nappasi puoliksisyödyn eläimen raadon hampaisiinsa ja kiikutti sen lähemmäs minua. En kuitenkaan vaivautunut käskemään häntä tiehensä, sillä itsehän olin luvannut, että voisimme keskustella enemmän leirissä jos kolli tahtoisi. Ja kaiketi nyt hän tahtoi. Minä olin kissa, joka piti sanansa, joten tyydyin kohtalooni ja aioin kärvistellä kollin seurassa. Yllätyksekseni Hilehuurre ei alkanutkaan jauhamaan panttivankien pelastamisesta, vaan kertoi, että turkissani oli lehden palanen. Yritin etsiä roskaa, mutten nähnyt sitä millään. Yritin ravistella turkkiani saadakseni roskan irtoamaan, mutta Hilehuurteen katseesta päätellen roska oli päättänyt pysyä turkissani.
”Haluatko, että autan?” tabbykuvioinen kolli yllättäen tarjosi apuaan. Pidin ilmeeni neutraalina, vaikka todellisuudessa päässäni pyöri vaikka mitä ajatuksia. En luottanut Hilehuurteen apuun juuri koskaan, mutta halusin todella saada roskan pois turkistani. Niinpä hammasta purren minun oli myönnyttävä:
”Hyvä on, auta vain.”
Hilehuurre lähti varovaisesti lähestymään minua, hän kurotti päätään selkääni kohti ja pian tunsin, miten tämän karhea kieli kävi turkillani. Muutaman kielen vedon jälkeen Hilehuurre vetäytyi taaemmas. Oloni oli todella vaivaantunut, kun Hilehuurre kohtasi katseeni.
”Noin, nyt se on poissa”, hän ilmoitti ja nyökäytti päätään.
”Kiitos. Oli reilu teko, kun kerroit siitä roskasta”, tokaisin edelleen ilmeettömänä, yrittäen epätoivoisesti saada tilanteen kiusallisuuden hälvenemään, ”oliko se asiasi, vai oliko sinulla vielä jotain?”

//Hile?

Kirjoittaja: Käärmis

Pidin siitä, että Kuutamolaine otti kehuni tosissaan, eikä epätoivoisena yrityksenä mielistellä. Myös hänen myöntäessään miten hän vihasi kulkea lähellä Kuolonklaanin rajaa en voinut muuta kuin samaistua.
“Minuakin inhottaa kulkea edes lähellä rajaa. Välttelen aina parhaani mukaan tänne tulemista. En mielelläni pidä edes harjoituksia näillä main, mutta täytyy se joskus täälläkin käydä. Toivon myös todella, että Kuolonklaani on tajunnut pysyä omalla puolellaan. Tuntuu, että jos kukaan enää koskaan mainitseekaan epäilevänsä heidän ylittäneen rajan, poksahdan”, nau’uin ja huokaisin pitkään. Muistot siitä, miten olin kulkenut Kuolonklaanin reviirillä tulvahtivat mieleeni ja kalvoivat sisuksiani. Se kaikki oli ollut aivan kamalaa, mutta kuitenkin sen vaivan arvoista. En kuitenkaan päässyt eroon siitä ajatuksesta, mitä olisi käynyt jos jokin olisi mennyt pieleen ja meidät olisi saatu kiinni.
“Tiedätkös, en ymmärrä miten kuolonklaanilaiset itsekään kestävät toisiaan. Tuntuu että kaikki – tai edes lähes kaikki – ovat kauttaaltaan julmia ja hirveitä. Kai jotkut ovat hyviä kuitenkin, mutta eihän se käy järkeen, että kaikki ovat kylmiä ja karmeita ja silti tulevat toimeen. Elämän Kuolonklaanissa täytyy olla kamalaa”, tokaisin. En ollut koskaan täysin ymmärtänyt sitä. Millaista olisi sitten elää Kuolonklaanissa? Jos siellä oli karmeat kissat, miten kukaan saattoi nauttia elämästään tosissaan?

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Saaga

Näin aukion laidalla olevan Varputassun kävellessäni ympäriinsä ja päätin mennä puhumaan hänelle. Oli jo aika myöhä mutta minua ei oltu vielä kutsuttu nukkumaan. Kolli näytti hieman surulliselta. Hän oli myös syvällä omissa ajatuksissaan.
“Hei Varputassu. Onko kaikki hyvin?” tervehdin kilpikonnakuvioista kissaa, joka näytti aivan emoltaan. Koitin olla mahdollisimman lempeä ja varovainen ettei Varputassu säikähtäisi. Varmistin myös, että jäin tarpeeksi kauas.
“Hei”, Varputassu naukui ja viittilöi hännällään minua lähemmäs. Otin pari askelta ja istuuduin varovaisesti mutta olin kuitenkin rennommin kuin äsken, koska kolli tiesi nyt läsnäolostani. Minua innostutti päästä juttelmaan oppilaalle, koska en ollut jutellut tälle hirveästi. Halusin kuitenkin varmistaa, että hänellä varmasti oli kaikki hyvin.
“Ihan hyvin minulla menee. Entä sinulla?” Varputassu naukui kohennettuaan asentoaan. Nyökkäsin vastaten kollin pieneen hymyyn omalla leveällä ja hilpeällä hymylläni. Olin tosi iloinen mutta halusin myös, että Varputassu olisi iloinen. Kallistin päätäni mietteliäänä, koska en ollut varma puhuiko kolli totta.
“Hyvin. Et näytä siltä, että sinulla menisi hyvin. Kerro vain mikä sinua vaivaa”, sanoin toivoen, että kolli kertoisi nyt. Jälkeen päin mieleeni putkahti, että olin saattanut olla töykeä mutta toivoin, että Varputassu ymmärtäisi, että koitin vain olla hänelle kiltti.
“Minusta vain tuntuu-” oppilas keskeytti kesken tosi häpeilevän näköisenä. Koitin ilmeelläni kehoittaa häntä jatkamaan.
“-siltä, ettei kukaan oikein välitä minusta tai tykkää minusta”, Varputassun sanat ihmestyttivät minua tosi paljon. Kaikki klaanissa välittivät hänestä ihan tosi paljon ja niin minäkin. Miten hän ajatteli noin?
“Ei se ole totta! Minä tykkään sinusta tosi paljon!” huudahdin vahingossa liian kovaa ja sain kollin säikähtämään.
“Anteeksi”, naukaisin hiljempaa ja rauhallisemmin. Olin tosi pahoillani hänen puolestaan ja siitä, että hänestä tuntui siltä. Se oli tosi väärin, koska Varputassuhan oli komea ja oikein ystävällinen.
“Ei mitään, mutta hyvä kuulla”, hän sanoi ja riemu heräsi sisälläni. Hänellä oli varmaan nyt paljon parempi mieli!
“Minä voisin nyt mennä nukkumaan”, Varputassu sanoi ja kosketti hännällään nopeasti lapaani ja lähti sitten. Nyökkäsin.
“Hyvää yötä!” nau’uin ja katselin, kun kilpikonnakuvioinen kissa kipitti oppilaiden pesään. Tassutin itsekin lähemmäs pentutarhaa mutta jäin norkoilemaan vielä kuitenkin aika kauas, jotta minua ei kutsuttaisi sinne nukkumaan. Pian kuitenkin Kimalaistoive tupsahti ulos pesästä.
“Perhopentu siinä sinä oletkin! Nukkumaan mars”, hän naukui käskevästi. Hymyilin leveästi ohittaessani ikikuningattaren. Loikin sisään pentutarhaan ja kuuntelin, kun Kimalaistoive asteli myös sisään.
“Tiedätkö mitä?” hihkaisin innostuneesti.
“No?” Kimalaistoive kysyi hymyillen hiukan.
“Pelastin juuri erään oppiaan päivän! Minusta tuntuu, että hänelle tuli tosi hyvä mieli siitä tai ainakin toivon niin!” nau’uin nyt melkein hyppien ilosta ja innosta.
“Kiva kuulla mutta menisimmekö nyt kuitenkin nukkumaan?” Kimalaistoive kysyi ja nyökkäsin. Kai se oli pakko.

Kirjoittaja: Saaga

Kyyhötin aukion reunalla yksin. Olin jo tottunut yksinäisyyteen. Eihän minusta kukaan välittänyt. Painajaiseni olivat jatkuneet jatkumistaan jo monta yötä ja niissä esiintyi aina samoja hahmoja – emo, isä ja sisko – uutuutena joskus kuitenkin tuli kissoja joiden kanssa olin jutellut päivän aikana. Sädetassu oli monesti yhtynyt ilkeyksiä huutelevan kissalauman joukkoon niinkuin melkein kaikki muutkin klaanitoverini. En enää halunnut mennä nukkumaan ja kyyhöttelin aina jossain varjoissa iltaisin niin pitkään kuin vain pystyin, koska pelkäsin painajaisia niin paljon. Säpsähdin ajatuksistani pieneen lempeään ääneen.
“Hei Varputassu. Onko kaikki hyvin?” Perhopentu naukui katsellen minua hännänmitan päästä. Aistin naaraasta varautuneisuuden ja häpeäsin kovasti sitä, että pentu joutui olemaan hieman varpaillaan puhuessaan minulle.
“Hei”, nau’uin ja viittilöin pennulle pienesti hännälläni, että hän voisi tulla lähemmäs. Hän ottikin pari askelta lähemmäs ja uskaltautui sitten istumaan. Kohensin hieman huonoa asentoani ja hymyilin pienesti.
“Ihan hyvin minulla menee. Entä sinulla?” kysyin. Koitin olla niin rohkea kuin vain uskalsin. Naarashan oli vasta pieni pentu, eihän pennun päässä liikkuisi mitään kauhean ilkeitä ajatuksia.
“Hyvin. Et näytä siltä, että sinulla menisi hyvin. Kerro vain mikä sinua vaivaa”, naaras sanoin mietteliään näköisenä. Yllätyin hieman kuinka kypsältä kommentti vaikutti mutta olinhan itsekin ollut aika kypsä jo hänen ikäisenään. Mietin hetken mitä vastaisin mutta päätin sitten vastata jotenkin edes totuuden mukaisesti, kun kerran kysyttiin.
“Minusta vain tuntuu-” koitin sanoa mutta lauseeni jäi kesken. Perhopennun ilme kehotti minua jatkamaan joten jatkoin.
“-siltä, ettei kukaan oikein välitä minusta tai tykkää minusta”, miukaisin loppuun ja kyyristyin sitten takasin ihan pieneksi.
“Ei se ole totta! Minä tykkään sinusta tosi paljon!” Perhopentu huudahti. Säikähdin hirveästi, kun hän korotti ääntään.
“Anteeksi”, hän naukui hiljempaa, kun tajusi minun säpsähtäneen. Pudistelin päätäni.
“Ei mitään”, sanoin, “, mutta kiitos. Hyvä kuulla.”
Minusta tuntui taas, etten tiennyt mitä sanoa ja silmiäni poltteli. Itkukurkussa hyvästelin pennun ja kipitin oppilaiden pesään makuusijalleni nyyhkyttämään. Annoin itseni itkeä ihan hetken kunnes lopetin. Toivoin todella, ettei viattoman Perhopennun naama tulisi tänä yönä vainoamaan minua uniini. Minua pelotti ihan hirveästi, että saisin taas painajaisen, joten koitin olla nukahtamatta mutta olin kuitenkin niin väsynyt, että nukahdin.

Kirjoittaja: Käärmis

Katselin hieman kummastuneena Syreenisumua, kun tämä puhui jotain emostani ja siitä, että hän varmasti kaipasi minun tukeani, tai jotain sen kaltaista. Hän myös pyysi minua jättämään hänet yksin. Kohautin siis vain lapojani ja tassutin ulos pesästä. Ei se minua haitannut.
Katselin ympärilleni leirissä ja lähdin sitten suuntaamaan kohti tuoresaaliskasaa. Siellä oli makoisan näköinen varis, jonka nappasin hampaisiini ja lähdin kantamaan mukanani.
Huomasinkin emoni pian leirin laidalla itsekseen. Ja loikin tätä kohti innoissani.
“Lehtomyrsky! Lehtomyrsky! Haluaisitko jutella? Tai siis tietysti haluat!” huudahdin linnun takaa ja liu’uin tämän vierelle. Pudotin variksen maahan ja istahdin emoni vierelle.
“Haluaisitko jakaa tämän variksen kanssani? Se näyttää oikein maukkaalta, kun ajattelee sitä, miten riista alkaa vähitellen olla niukassa. Olen ajatellut alkavani saalistaa entistäkin ahkerammin niin kukaan ei joudu olla nälissään!” höpötin emolleni innokkaasti.
“Kyllä minä voisin ottaa palan”, Lehtomyrsky naukaisi ja hymyili minulle lempeästi – tai ainakin oletin, että se oli lempeyttä.
“Hienoa! Minä puhuinkin sinusta Syreenisumun kanssa. Me molemmat pidämme sinua hienona soturina, eikö se olekin mahtavaa!”

//Lehto?

Kirjoittaja: Ampiainen

Naarasoppilas oli vastannut minulle suojelevasti emoaan kohtaan -kyllähän minä tiesin että hän rakasti emoaan- mutta en ymmärtänyt miksi hän suojeli häntä niin kovasti.. En ollut tarkoittanut sanomisellani mitään pahaa vaan olin halunnut ainoastaan keksiä jotain jutun juurta. Mietin hetken että olisi hyvä jos saisin olla hetken rauhassa. Käänsin katseeni nopeasti vieläkin vähän sotkuiseen turkkiin ja sitten käänsin katseeni taas korpitassuun hymyillen.
”Korpitassu, tiedän että sinäkin nukut täällä parantajan pesällä mutta voisitko siitä huolimatta antaa minun olla? Haluaisin olla rauhassa”, mau’un. ”Ja ai niin tosiaan halusin sanoa vielä että pidän itsekin lehtomyrskyä hyvänä kissana enkä halunnut loukata sinua tai mitään, mutta tosiaan ei hän edes tarkoittanut tapaa häntä ja vartian kuolema kuulemmani mukaan vainoaa häntä”, mau,un yrittäen saada naaraan ymmärtämään että hänen emonsa tarvitsisi tämän läheisyyttä päästäkseen yli siitä mitä siellä sitten olikaan tapahtunut. Toivoin että en ollut juuri puhunut mitään mikä ei ollut totta. Katsoin korpitassua syvälle tämän silmiin, naaras oli perinyt ne emoltaan.
//korpi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Käärmekullan sanat saivat pienen hymyn leviämään Kuutamolaineen naamalle. Naaras kuulosti täysin vilpittömältä kehuessaan häntä hienoksi ja taitavaksi soturiksi. Hänestä ei ollut juuri tuntunut siltä viime aikoina, mutta oli lohduttavaa huomata, että edes joku ajatteli hänestä niin.
”Kiitos”, hän kehräsi vaaleanruskealle soturitoverilleen ja jatkoi sitten hymyillen hieman haikeasti: ”En olisi kuitenkaan onnistunut taltuttamaan kumpaakaan oppilaistani ilman veljeni apua. Ampiaispisto oli auttamassa minua ylämäissä.” Hänen sydäntään vihlaisi, kun hän ajatteli, ettei hänen isoveljensä tulisi koskaan näkemään hänen seuraavaa oppilastaan.
Partio oli heidän jutellessaan saapunut jo niin lähelle Kuolonklaanin rajaa, että Kuutamolaineen nenää rupesi pistelemään, kun tuuli kuljetti mukanaan rajanaapurin hajua. Pelkkä sen haistaminen sai mustavalkoisen naaraan selkäkarvat aaltoilemaan hermostuneesti.
”Minä niin inhoan liikkua näillä main”, hän paljasti yhä vierellään tassuttavalle Käärmekullalle, samalla vilkuillen levottomasti Kuolonklaanin puolelle. Hän odotti sydän kurkussa näkevänsä vihollispartion tähyilemässä heitä jostakin puiden välistä, mutta metsässä oli rauhallista eikä ketään näkynyt. ”Mutta kestän kyllä sen, jos se tarkoittaa sitä, että pystymme pitämään ne rotannaamat omalla puolellaan merkitsemällä omat rajamme huolella. En halua nähdä enää yhtään kuolonklaanilaista meidän metsässämme.”

//Käärme?

Kirjoittaja: Saaga

Usva ympäröi minua. Tajusin taas tuijottavan omaa kehoani sivusta ja se sai minussa aikaan kylmiä väreitä. En tarkalleen osannut paikantaa niitä, koska tuntui kuin minulla ei olisi ollut kehoa. Kehoni nimittäin käveli parhaillaan usvan seassa, jossa olin vielä silmänräpäys sitten ollut. Olin jo hetken ollut hämmentynyt mutta vielä hämmentyneemmäksi tulin, kun näin taas emoni edessäni. Tällä kertaa hän ei ollut vihaisen näköinen ja annoin itseni rentoutua hieman. Kuului humahdus ja olin takaisin omassa kehossani. Pieni hymy nousi kasvoilleni, kun tajusin, että mitään pahaa ei ehkä tapahtuisikaan vaikka siltä olikin tuntunut äsken. Yhtäkkiä kuulin sisareni tutun äänen.
“Veli!” hän naukui. Tuttua intoa en kuitenkaan kuullut äänessä. Se kuulosti enemmänkin uhkaavalta.
“Varputassu, poikani”, kuulin myös Kuusihännän äänen ennen kuin silmissäni pimeni. Yhtäkkiä edessäni oli kolmet kasvot. Lähimpien perheenjäsenieni omat – Korpitassun, Lehtomyrskyn ja Kuusihännän. Heidän naamansa venyivät eri suuntiin ja näyttävät pelottavilta. Sydämeni hakkasi rinnassa, kun kauheat kuvottavat pelotukset vain lähestyivät.
“Pentuni”, Lehtomyrsky naukui. Värähdin sillä hänenkin ääni kuulosti pelottavalle ja todella epätavallisen kylmälle. Tunsin käpäliä joka puolella kehossani ja kyyristyin vaistomaisesti alas pieneksi palloksi. Kynnet raapivat kehoani ja kipu säkenöi jokaisessa jäsenessäni.
“Kärsi!”
“Raadellaan hänet!”
“Emme tarvitse Varputassua mihinkään. Hän on vain huono versio sisarestaan!”
“Ei hänestä varmaan tule koskaan soturia!”
“Varputas suhan on rumakin! Hänestä ei ole mihinkään!”
Huudot riipivät korviani ja sydäntäni. Painoin tassuni korvilleni mutta ne revittiin pois. ‘
“Raukkamaista!”
“Hän on pelkkä hiiri!”
“Katso isä kuinka hän pelkää!”’
Äänet muuttuivat kovemmiksi ja kovemmiksi kunnes ne tuntuivat täyttävän korvani aivan kokonaan. Kimeä vääristynyt nauru kantautui jostain ja peitti huudot alleen. Pian en kuullut enää muuta, kuin jonkun tutun äänen toistavan nimeäni.

Hätkähdin unesta hereille. Sydämeni hakkasi edelleen todella kovaa ja minua pelotti painajaisen jäljiltä ihan hirveästi. Katsoin ylös nähdäkseni kuka oli kutsunut nimeäni ja tunnistin kissan Sädetassuksi.
“Heräsithän sinä vihdoin”, kolli naukui hieman ärsyyntyneesti.
“Itkit unissasi niin kovaa, että pidit koko pesää hereillä”, hän selitti. Häpeän aalto kulki ylitseni.
“Anteeksi kovasti”, miukaisin hiljaa. Ei varmaan ollut edes aamu, koska kaikki olivat pesässä nukkumassa.
“Koitakin olla hiljempaa, että saisimme nukuttua, hiirenaivo”, kolli ärähti ja marri sitten makuusijalleen. Painoin pääni käpäiini ja koitin ummistaa silmäni mutta en uskaltanut koittaa nukkua, koska painajaisen saanti pelotti niin kovasti. Kietaisin häntäni käpälieni ja nenäni päälle ja koitin saada edes vähän levättyä. Ahdistus kuitenkin vainosi minua ja minun oli vaikea rentoutua. Olivatkohan perheenjäseneni oikeasti tarkoittaneet sanomaansa? Olinko oikeasti turha, ruma ja raukka?

Kirjoittaja: Käärmis

“Minä kyllä ihailen kovasti sinussa sitä, miten kuitenkin jaksoit ja onnistuit kouluttamaan heidät sotureiksi, vaikka he olivatkin vaikeita oppilaita. Minä en olisi koskaan pystynyt sellaiseen. Olisin vain räyhännyt heille, joka ei kyllä olisi auttanut koulutuksessa”, myönsin, kun Kuutamolaine lopetti puhumisen. Olin myös naaraan kanssa samaa mieltä, kaiken kuulemani verrattuna Sädetassun koulutus kuulosti paljon helpommalta. Kuutamolaine oli varmasti joutunut työskentelemään erittäin kovaa, jotta sai kurittomille oppilailleen opetettua mitään. Se kuulosti minusta karmealta painajaiselta ja liian kovalta taakalta. Olin suoraansanottuna helpottunut, että en ollut saanut niin pahaa ja kuritonta oppilasta itselleni.
“Saatamme vain toivoa sinun saavan uuden oppilaan pian, joka olisi hieman mukavampi ja tottelevaisempi. Minusta ansaitsisit sen kyllä täysin. Olet hieno ja taitava soturi”, nau’uin ja silloin ajattelin kuulostavani ehkä hieman yliliioittelevalta. Toivoin kuitenkin, että Kuutamolaine ottaisi joka sanani kuitenkin tosissaan. Minä aidosti pidin häntä hienona kissana. Kuitenkin sen kaltaiset pienet ylistämiset saivat ainakin minut monesti ajattelemaan olivatko muut täysin tosissaan vai ennemmin vain yrittämässä miellyttää.

//Kuutamo

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelin oppilaiden pesän edustalla ja katselin kauniin värisiä lehtiä jotka putoilivat puista.. ne olivat todella kauniita… Käänsin kuitenkin katseeni pois päin kun leimusilmä tassuti leirin poiki. Pelkä ajatuskin tuntui raskaalta… Halusin niin paljon olla parantaja.. olin aina välillä vienyt leimusilmälle yrttejä sen välikohtauksen jälkeen mutta aina ennen kuin leimusilmä oli ehtinyt kiittää tai mitään niin olin tassutanut tieheni sydän kurkussa. Suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin mielessäni kuulaspennun.. mitäköhän hän haluaisi minun tekevän tälle tilanteelle? Ajattelin mielessäni sisareni kirkaat keltaiset silmät jotka katsoivat minua syvälle silmiin.. pelkä ajatus siskosta sai minut surun valtaan… Kuulaspentu oli ollut minulle todella paljon.. halusin hänet takaisin… Tunsin miltei vastustamatonta halua aukaista silmäni ja mennä nukkumaan jotta voisin tavata kuulaspennun.. en kyllä ollut koskaan tavannut tätä nukkuessani, joten olin alkanut pelätä että hän oli kuollut lopullisesti kuolesaan enkä näkisi täten häntä enään koskaan.. yritin siirtää ajatuksen pois mielestäni mutta En kyennyt päästämään ajatuksesta irti vaan ajattelin sisareni tiukana maukumassa että en saanut luovuttaa unelmani suhteen… Entä jos hän olisikin ollut aivan eri mieltä? En saa koskaan tietää totuutta siitä mitä sisareni olisi ajatellut tästä.. ehkä minun ei pitäisi arvailla sitä mitä kuulaspentu sanoisi.. ehkä minun pitäisi tehdä asiat itse ja yrittää toteuttaa unelmani? Ei se murehtimalla ja vain toivomalla toteutuisi.. se toteutuisi työllä! Minun pitäisi päästä irti siitä hetkestä kun leimusilmä oli saanut toiveeni sirpaleiksi Ja kootta toive uudestaan kokoon.. ja tällä kertaa taistella jota saisin toiveen joskus toteutettua! Aikaisin silmäni ja päätin aivan ensimmäiseksi mennä uskolinnun luokse. Käännähdin nopeasti kuullessani mestarini äänen takaani ja huomasin kollin viitovan minulle hännällään sisäänkäynti tunnelin luona. Silmissäni välähti innoikas pilke kun ajattelin että menisimme harjoituksiin! Siitä tulisi kivaa! Loikkin vikkelästi mestarini luo odotaen pääseväni saalistus -taikka taisteluharjoituksiin, partiokin kelpaisi! Katselin uteliaana mestariani mutta kuten Yleensä en saanut suustani mitään ulos, vielä. Asetuin nopeasti istumaan ja sukimaan turkkiani odotaen että mestarini kertoisi mitä mestarilla oli minua varten tänään. Uskolintu tassuti pari askelta eteenpäin hymyillen. Nousin hitaasti seisomaan ja katsoin uskolintua syvälle silmiin.
”Ajattelin että opettaisin sinulle tänään pari taisteluliikeitä”, mestarini maukui lempeästi. Nyökkäsin pienesti vaikkakin vähän ristiriitaisin tuntein.. en halunnut todellakaan opia taisteluliikeitä.. tai no olihan se parempaa kuin klaaninvanhimpien punkkien hoitamisen mutta…! Minä en halunnut joutua missään nimessä nolatuksi.. ja jos minut jossain nolataisiin… Niin taisteluliikeisä! En kuitenkaan missään tilanteessa olisi aikonut vastustaa mestariani. Uskolintu tassuti ulos leiristä odotaen aina välillä että tulisin perässä. En kylläkään tiennyt miksi… Kyllähän minä tulisin perässä vaikka hän ei pysähtelisikään! Tassutin hitusen nopeammin kunnes lopulta pääsimme aukiolle jolla voisimme harjoitella taisteluliikeitä. Katselin ympärilleni silmät viirussa sillä aukio ei ollut kovinkaan suuri mutta kyllä sillä mahtui ihan hyvin taisteluliikeitä harjoittelemaan- tosin sillä ei ainakaan oikeaa taistelua olisi voinut pitää. Uskolintu käänähti minua kohden hymyillen iloisena.
”Ajattelin että voisimme harjoitella puolustusliikeittä. Silmissäni välähti kiinnostus.
”Saanko minä aloittaa?”, kysyin hymyillen mestariltani. Uskolintu katseli minua hymyillen lempeästi ja nyökkäsi. Kehräsin ja kiinnittin katseeni saniaispehkoon uskolinnun takana. Katselin tarkasti uskolinnun oikeaa puolta jotta hän luulisi minun hyökävään sitä kautta mutta ajoin hyökätä vasemmalta puolelta! Uskolintu olisi varmasti todella ylpeä minusta! Asetuin kömpelöhköön vaanimisasentoon.
*en ymmärrä mikä ongelma vaanimisasenossa on! En oppi sitä millään..* marmatin mielessäni itselleni. Näin kuinka uskolintu asettui oikealle puoleen, joten pujahdin nopeasti hänen vasemmalle puolelleen ja uskolintu joutui epätasapainoon yritäessään päästä nopeasti vasemmalle puolelle ja juuri ennen kuin kollega ehti taas tasapainoon olin luikkahtanut hänen ohitseen saniaispehkolle. Käänsin nopeasti katseeni uskolintuun kehräten hiljaisesti. Usko lintu kääntyi minua kohti hymyillen lempeästi. Hän oli varmasti tosi ylpeä minusta! Olin ihan varma että hän olisi… Mutta entäpä jos ei olisi? En ollut yhtään varma… Mutta en kylläkään usko että hän ainakaan olisi pettynyt minuun! Se olisi hiirenaivoista… Vai olisiko? Ehkä..
”Tuo meni hyvin, vienotassu!” uskolintu kehräsi. Kehräsi tälle takaisin hymyssä suin.
”Haluaisitko yrittää uudestaan sitten että sinä puolustat?” uskolintu ehdoti. Nyökkäilin innokkaasti ja asetuin odottamaan uskolinnun hyökkäystä. Uskolintu kiinnitti katseensa minun vasemmalle puolelle joten hän varmasti hyökkäisi oikealta! Uskolintu lähti liikkeelle mutta toisin kuin olin odottanut hän oli hyökkänyt oikealta puolelta. Jouduin epätasapainoon enkä pääsyt tarpeeksi nopeasti tasapainoon vaan kaaduin kyljelleni maahan.. Kömmin nopeasti pystyyn nolona.
”Hyvä yritys, kyllä sinä varmasti onnistut vielä”, uskolintu kannusti hymyilen. Kehräsin hennosti vaikka minun noloti edelleen kamalasti.
*tuo oli hiirenaivoista! Kyllä minun olisi pitänyt tajuta että hän hyökkäisi oikealta eikä vasemmalta…* ajattelin ärtyneenä. Nostin katseeni mestariini joka katsoi taivaalle, katsahdin itsekin taivaalle ja huomasin että oli alkamassa sataa!
”Meidän olisi parasta palata leiriin”, uskolintu totesi. Kolli heilautti häntäänsä sen merkiksi että seuraisin tätä. Lähdin oitis seuraamaan tätä toivoen että ehtisimme leiriin ennen kuin alkaisi sataa. Kun viimein pääsimme leiriin niin tassutin oitis oppilaiden pesää päin mutta uskolintu pysäytti minut.
”Vienotassu, minulla olisi sinulle vielä yksi pikku tehtävä”, uskolintu sanoi hymyillen. Käänsin katseeni nopeasti mestariini ja nyökkäsin odotaen että hän kertoisi mikä se pikku tehtävä olisi. En kylläkään olisi halunnut tehdä nyt yhtään tehtävää vaan halusin vain mennä nukkumaan mutta en voisi kieltäytyä tekemästä sitä mikä se sitten olikaan. Istuduin hetkeksi ja odottin kärsivällisesti että saisin tietää mikä uskolinnun tehtävä olisi. Toivottavasti se olisi nopea…
”Vienotassu, sinun pitäisi vain hoitaa klaaninvanhimpien punkkit”, uskolintu sanoi ja olin kuulevinani että uskolinnun äänessä olisi ollut pahoitelleva vivahde. En kylläkään ollut pahoitanut mieltäni missään määrin! Oppilaiden pitää tehdä myös sellaisia tehtäviä. Ainut ongelma olisi varmaankin se että minun pitäisi pyytää hiirensappea leimusilmältä.. En ollut valmis puhumaan hänen kanssaan vielä.. Mutta minun pitäisi tehdä niin.. Vaikka en siihen valmis ollutkaan.. Nyökkäsin hitaasti mestarilleni ja käännyin pois päin tästä kohti parantajien pesää. Kun pääsin sisään pesään niin huomasin nuorehkon parantajamme ja tassutin tämän eteen hymyillen väkinäisesti, olin onnekas että tästä keskustelusta ei tulisi onneksi kovinkaan pitkää. Leimusilmä käännähti minua kohden hämästyneen oloisena.
”Ai hei vienotassu?”, leimisilmä maukui kysyvän oloisena. Henkäisin syvään ääneen ja aloin etsiskellä sanoja. En aikonut vain sanoa mitään ajatelematonta vaikka asia mitä olin tullut pyytämään ei ollutkaan kummoinen pyyntö mutta silti!
”Tuota leimusilmä, tulin pyytämään vain vähän hiirensappea jotta voisin hoitaa klaaninvanhimpien punkkit”, mau’un hiljaisesti toivoen että parantaja ei luulisi minun joutuneen mihinkään vaikeuksiin! Nimittäin jos uskoisi niin ei hän varmaan minua mistään hinnasta valitsisi oppilaakseen.. Leimusilmä vain nyökkäsi ja kävi hakemassa keppin jonka päässä oli sammalpala ilmiselvästi juuri kastettuna hiirensappeen. Napasin kepin nopeasti suuhuni ja tassutin nopeasti ulos pesästä. Käänsin vielä katseeni mutta leimusilmä oli jo ehtinyt mennä pesässään näkymättömiin, ainut kissa jonka näin oli parantajan pesässä murtunutta jalkaansa parantelevan syreenisumun, naaras nukkui silmät tiukasti kiinni ja hän tuntui näkevän unta mutta eihän se oikeastaan minulle kuulunut! Vaikka en pitänyt hänestä niin ei se mitään tarkoittanut hän oli kuitenkin klaanitoverini! Siirsin kuitenkin nämä ajatukset sivuun ja kipitin klaaninvanhimpien pesään. Kun olin sisällä niin kumarsin klaaninvanhimmille kunnioittavasti -tosin lähes huomattomasti- nokilintu niminen vanha naaras kääntyi minua kohden lempeästi.
”Hei onko sinulla jotain asiaa?” nokilintu maukui lempeästi.
”Ei, paitsi että tulin hoitamaan teidän Punkkinen”, mumisin keppi suusani. *eikö hän tajua siitä että minulla on tämä keppi?* ajattelin hölmistyneenä. Nokilintu nyökkäsi ja asettautui mukavaan asentoon niinkuin muutkin klaaninvanhimmat. Naurahdin sisäisesti ja aloin etsiä punkkeja ensimmäiseksi nokilinnun turkkista. Löysinkin melko nopeasti valtavaksi kasvaneen punkkin naaraan hännän juuressa joten otin keppin jossa sammaltuko oli suuhuni ja aloin parhaani mukaan taputella punkkia kunnes se putosi ja saatoin jatkaa punkkien etsimistä. Kun lopulta olin saanut klaaninvanhimpien punkkien hoitamisen valmiiksi niin olin tassutanut hymyillen tyytyväisenä oppilaiden pesälle – toki sen jälkeen kun olin siivonnut viemällä hiirensappen pois – lepämään. Näin taivaan olevan pilvinen ja olin hyvin hämmentynyt siitä että ei ollut alkanut vielä sataa. Ehkäpä ei edes ollut alkamassa sataa? Ei se kylläkään joka tapauksessa häiritsisi minua! Tassutin nopeasti oppilaiden pesään sisään ja käperyin makuualusileni nukahtaen melkoisen nopeasti.

Noin kuu myöhemmin. Olin puhunut leimusilmän kanssa ja olin myöskin tutustunut leimusilmään paljon paremmin, olin myöskin autellut tätä aina kun Olin saanut uskolinnulta vapaata aikaa. Oikeastaan olin tälläkin hetkellä autelemassa kollia. Siistin vähän tämän yrttikasoja ja lajitelin käyttökelpoiset erinäisiin kasoihin ja toiseen kassaan taas yrttit joita ei voinut enään käyttää. Leimusilmä oli toki autamassa minua. Katselin hetkisen yrttikasoja jossa oli yrttit joita pystyi vielä käyttämään.. Niitä oli vaarallisen vähän mutta oli minulla vielä aika paljon yrttejä joita en ollut vielä ehtinyt lajitella. Lopulta kun olin saanut yrttit lajiteltua niin siltikin käytökelpoisia yrttejä oli vaaralisen vähän. Mutta kyllä ne varmasti riittäisivät.. Toivon mukaan..! Nousin pystyyn ja noukkin käytökelvottomat yrttit suuhuni ja tassutin yrttikimppu suusani pois pesästä ja vein ne pois, en tietenkään poistunut leiristä vein vain käyttökelvotomat yrttit ulos pesäsästä mutta pudotin ne maahan kuulessani leimusilmän kutsuvan minua pesän sisältä. Käänähdin nopeasti ympäri ja kipitin kollin luo hymyilen. Istahdin kollin eteen odotaen mitä tämä olisi sanomassa. Katselin tarkasti leimusilmää ja etsin tämän ilmeestä mistä asiassa voisi olla kyse, mutta en saanut selvää tämän ilmeestä enkä siis kyennyt arvavaamaan mitä tämä oli sanomassa -luultavasti hän varmaankin vain antaisi minulle uuden tehtävän millä tavalla voisin auttaa tätä.
”Vienotassu, olen miettinyt pyyntöäsi päästä oppilaakseeni ja olen nyt varma asiasta. Olet auttanut minua täällä onnistuneesti ja” leimusilmä keskeytti ja sai minut miltei pakahtumaan uteliaisuudesta. ”Olen päättänyt että sinusta tulisi minun oppilaani, toki jos se sopii mesitähdelle, uskolinnulle ja kaikken kaikkiaan jos sinä haluat sitä yhä”, leimusilmä lopulta maukui vastauksen kysymyksiin joita en ollut päästänyt ulos. Sydämeni tuntui pakahtuvan riemusta ja loikkasin riemuissani pystyyn. Olin niin innoissani! Mutta asia ei ollut vielä varma- entäpä jos mesitähti ei suostuisi siihen että minusta tulisi parantajaoppilas? Entä jos pahoitaisin uskolinnun mielen…? Tajusin yllätäen että leimusilmä odotti omaa vastaustani.
”Todellakin.. Minä haluan edelleen oppilaaksesi!” hihkaisin omalla hiljaisella tavallani. Leimusilmä hymyili silmät kirkkaina.
”Minä menen varmistamaan asian mesitähdeltä, sinun kannattaa odottaa täällä”, leimusilmä maukui. Nyökkäsin juuri ennen kuin kolli katosi ulos pesästä, kun kolli oli lähtenyt mesitähden puheille niin istuuduin oitis sukimaan turkkiani ja odottamaan että leimusilmä palaisi – yritin esittää tyyntä mutta en oikein onnistunut sillä minä tärisin ilmiselvästi innosta. Lopultakin monen kuun tuntusen ajan jälkeen kolli palasi. Leimusilmän ilmeestä päätelen mesitähti oli suostunut minun parantajaoppilaaksi pääsemisestäni. Olin todella innoissani mutta minun kuitenkin pitäisi odottaa että tämä kertoisi mitä mesitähti oli sanonut.
”Mesitähdelle asia sopi”, leimusilmä maukui silmät loistaen. Pomppasin silmät riemusta pystyyn ja kehräsin iloisena.
”Minusta olisi parasta että sinä kertoisit tämän mestarillesi”, leimusilmä maukui. Nyökkäsin hitusen pelokkaan oloisena sillä tuntui väärältä vain yhtäkkiä kääntä selkäni soturiudellee jota varten uskolintu oli minua niin paljon kouluttanut… Hän loukaantuisi aivan varmasti..tassutin ulos pesästä etsimään tätä kuitenkin Yhtäkkisesti kuulin uskolinnun äänen takaani ja kiepahdin ympäri.
”Hei, vienotassu! Nyt Olisi partion aika”, uskolintu maukui lempeästi.
”Tuota.. Ei ole…” mau’uin. Uskolinnun silmissä välähti tyrmistys.
”M-mitä?”, uskolintu tyrmistyi. Sydämeni tuntui siltä että se raastetiin irti.
”Tuota.. Minusta tulee leimusilmän oppilas..”, mau’un sydän täynnä surua. Uskolinnun silmissä loisti suru mutta tämä nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Jos se on oikein sinulle niin en voi estää sinua”, kolli maukui. Nyökkäsin tälle kiitolisena ja loikkin nopeiden hyvästien jälkeen takaisin parantajien pesälle.
”No niin nyt olisi hyvä aloittaa koulutuksesi parantajaoppilaaksi”, leimusilmä maukui hymyilen. Nyökkäsin innokaana ja aloitimme oppitunnin yrtteistä.
//leimu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekistä tuntui erittäin mukavalta, kun Mesitähti oli tullut kysymään häntä varta vasten kanssaan kävelylle vaihtamaan vähän paremmin kuulumisia. He eivät olleet jutelleet kunnolla kaksin, täysin omassa rauhassa vielä kertaakaan sitten Mesitähden vapautumisen, vaikka siitä olikin jo aikaa. Ei se silti ollut ihme, kun Mesitähdellä oli niin tärkeitä tehtäviä – ja olihan päälliköllä kestänyt toipua fyysisestikin ennalleen. Mesitähti oli myös kovin suosittua seuraa Eloklaanissa. Olihan tällä suuri perhekin, joka varmasti oli kaivannut vanhempaa kollia vielä kovemmin kuin hän itse, Varjoliekki ajatteli. Sitten Varjoliekki oli saanut pentuja. Häneltä ei ollut juuri herunut aikaa muulle kuin pakolliselle partioinnille sekä tyttärilleen ja Sadeturkille. Mesitähden kanssa Varjoliekki lähti kuitenkin kävelylle enemmän kuin mielellään.
”No, mitä sinulle kuuluu?” Mesitähti kysyi heidän lähestyessä jokea.
”Minulle kuuluu hyvää”, Varjoliekki maukaisi ja mietti hetken, miten ilmaisisi viimeaikaiset tunnetilansa.
”Totta puhuen, en ole koskaan ollut näin onnellinen. Pennut vievät nyt suurimman osan ajasta, mutta rakastan tyttäriäni suunnattomasti. En olisi uskonut itsekään, että isäksi tuleminen tuntuisi näin hyvältä.”
Varjoliekin lopetettua Mesitähti loi häneen lämpimän hymyn.
”Se on hyvä kuulla”, päällikkö maukui. ”Olet sitten tainnut löytää oman paikkasi.”
Varjoliekki katsahti vanhempaa kollia silmiin. Hän nyökäytti päätään.
”En voisi toivoa parempaa. Eloklaani on kotini, ja tulen olemaan siitä sinulle ikuisesti kiitollinen”, Varjoliekki sanoi nyt ääneen sen, mitä hän oli vain kuita sitten pelännyt, ettei pääsisi enää koskaan kertomaan Mesitähdelle. Vaan siinä hänen entinen mestarinsa oli edelleen ilmielävänä.
Kermanvärinen soturi oli törmätä puunrunkosiltaan, sillä hän ei ollut keskusteluun keskittyneenä huomannut heidän saapuneen jo joelle asti. Varjoliekki loikkasi sen päälle refleksinomaisesti ja Mesitähti lähti ylittämään jokea aivan hänen perässään. Veden ääni humisi Varjoliekin korvissa, eikä hän välttämättä olisi saanut selvää, jos Mesitähti olisikin maukunut jotain.
Laskeuduttuaan nurmelle joen toisella puolen, kolli pysähtyi ja kääntyi Mesitähden puoleen, antaakseen tälle mahdollisuuden vastata. Varjoliekki tajusi, ettei ollut myöskään vielä kysynyt, mitä Mesitähdelle itselleen kuului tai miten tämä oli voinut.

//Mesi?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre ei tiennyt, miksi hän edes yllättyi siitä, että Pohjaharha oli vain todennut kenen tahansa tehneen saman tämän tilanteessa. Hilehuurre ei ollut kuitenkaan siitä täysin samaa mieltä. Ei kaikilla olisi ollut rohkeutta pistää itseään ja koko klaania niin isoon riskiin vain siksi, että oli mahdollisuus, että sellainen pelastussuunnitelma olisi onnistunut. Oli kuitenkin totta, että Tähtiklaani oli valinnut Pohjaharhan ja muut pelastajat. Tähtiklaani kai tiesi, että Pohjaharhasta – ja muista – oli ollut suorittamaan tehtävä. Eikä Hilehuurre ollut epäillyt hetkeäkään, etteikö Tähtiklaani lopulta olisi auttanut Eloklaania pois niiden kirottujen kuolonklaanilaisten tassun alta. Kollilla oli ollut täysi luotto Tähtiklaaniin. Hän oli juuri aikeissa sanoa sen ääneen, kun Pohjaharha avasi suunsa uudelleen todeten, ettei nyt ollut oikea hetki puhua asiasta. Tällä kertaa valkean kollin äänen tyyneys oli kaikonnut, ja tilalle tullut se perinteinen tiukka sävy. Aivan kuin Hilehuurre ei olisi muuten tajunnut Pohjaharhan olevan tosissaan. Kollihan oli täysi tosikko.
”Olemme partiossa emmekä vapaa-ajalla, Hilehuurre. Jos sinulla on vielä jotakin muuta asiaa, joka ei koske partiointia, sano se leirissä.”
Hilehuurre tuhahti. Hänen kielenpäätään kihelmöi, mutta hopeinen kolli käänsi katseensa muualle ja yritti hillitä suunsa parhaansa mukaan. Häntä ärsytti, että oli itse ollut vain mukava valkealle kollille, mutta toinen oli tästä huolimatta vain alkanut komennella häntä kuin mokomaakin vastanimitettyä oppilasta. Miksi Pohjaharhan täytyi aina olla tuollainen nipottaja?
”Miksi olisi?” pilkullinen soturi mutisi retorisen kysymyksen puoliääneen.
Harmaa, raidallinen häntä teki ison liikkeen ilmassa. Hilehuurre tunsi Pohjaharhan pistävän katseen niskassaan, muttei irrottanut katsettaan menosuunnasta päin leijailevasta koivunlehdestä.
Kaksikon ylle laski piinaava hiljaisuus. Ainakin Hilehuurteesta se tuntui siltä. No, toisaalta täysi hiljaisuus yksinään riitti saamaan hänelle epämukavan, levottoman olon. Nyt häntä vain tympi sen lisäksi.
Kohta hopeinen soturi sai onnekseen vainun varpusesta. Sukeltaessaan aluskasvillisuuden sekaan Hilehuurre ei vilkaissutkaan Pohjaharhan suuntaan.
Kun kolli sai kiinnitettyä kaiken huomionsa pikkuruiseen lintuun, joka tepasteli erään puun juurella pieneen pensaikon edustalla, ärtymys pääsikin jo hetkessä unohtumaan.

Hilehuurre pujahti piikkihernetunneliin hampaat visusti kiinni pyydystämässään varpusessa ja kahdessa myyrässä. Edellä kävelevä Pohjaharha oli saanut oravan, mustarastaan ja pari hiirtä. Hilehuurteesta tuntui, että metsästyspartio oli kestänyt ikuisuuden.
Kaikki laskivat yhtäaikaa saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hilehuurteella oli jo kova nälkä. Hän nuolaisi suupieliään, ja kääntyi sitten katselemaan, oliko ketään sotureita vielä syömässä. Tuoresaalista oli edelleen riittämiin, vaikka ilmassa tunsikin jo, miten lehtikato taas lähestyi lähestymistään.
Muutama soturi loikoili kauempana aterioimassa keskenään. Hilehuurre olisi muuten liittynyt seuraan mielellään, mutta heillä näytti olevan jo joku isompi keskustelu pahasti kesken. Hopeinen kolli tuumi, ettei välttämättä saisi näiltä tarpeeksi huomiota, jotta jaksaisi jäädä seuraamaan rupattelua.
Niinpä hän otti kasasta pienen oravan ja tyytyi jäämään melko keskelle aukiota aterioimaan itsekseen. Oikeastaan hän odotti, että joko Nopsaliekki tai Kujekulta ilmestyisi jostakin. Hänellä oli usein hulvattoman hauskaa vähän itseään nuorempien sotureiden seurassa. He kun sentään ymmärsivät hassuttelun päälle – etenkin Kujekulta.
Hilehuurre totesi pian, että oli tosiaan jäänyt syömään yksikseen. Samassa kuitenkin Pohjaharha istahti parin hännänmitan päähän, hiukan sivummalle leirin keskustasta, ja alkoi sukimaan puhtaanvalkeaa turkkiaan. Hopeinen kolli katsahti suu täynnä ruokaa, miten sulavia ja tarkkoja Pohjaharhan sukaisut olivat. Vanhempi soturi huomasi, kun Hilehuurre vilkaisi uudelleen hänen suuntaansa.
*Äh, tuijotinko minä?* Hilehuurre ajatteli, ja hänen poskiaan alkoi kuumottaa eri tavalla kuin yleensä nolostuessa. Hänelle tuli äkkiä tosi vaivaantunut olo.
Pohjaharha katsoi Hilehuurretta hiukan kysyvän oloisesti. Hopeinen soturi otti puoliksi syödyn oravan mukaansa ja siirtyi reunemmalle, lähemmäs valkoista soturia.
”Sinul-löö-ä… Sinulla on lehden palanen tuossa”, Hilehuurre lausui äkkiä ja kröhäisi, kun oli tukehtua ruokaansa.
”Missä?” Pohjaharha kysyi ilmeettömänä, kuten tavallisesti.
”Tuossa, oikean lapaluun alapuolella”, Hilehuurre maukaisi selvemmällä äänellä.
Pohjaharha käänsi päänsä taakse nähdäkseen selkäänsä, ja ravisti sitten turkkiaan nopeasti. Roska oli edelleen itsepintaisesti tämän turkissa kiinni, ja valkoisen kollin lihas nyki pari kertaa siitä kohtaa.
”Haluatko, että autan?” Hilehuurre tarjoutui.

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

AMPIAINEN
Vienotassu: 4kp –
Syreenisumu: 11kp –
Lehtomyrsky: 4kp –
= 19kp

AURA
Lieskakajo: 16kp –

ELANDRA
Haavemuisto: 17kp –
Pohjaharha: 8kp –
Karjuvirne: 4kp –
Mesitähti: 16kp –
= 45kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 13kp –
Kortetuike: 25kp! –
Kuutamolaine: 12kp –
Hiilihammas: 13kp –
= 63kp

KOIVU
Hilehuurre: 11kp –
Varjoliekki: 13kp –
Ropinapentu: 8kp –
= 32kp

KÄÄRMIS
Korpitassu: 18kp –
Käärmekulta: 20kp! –
= 38kp

PYRY
Kastepentu: 7kp –

SAAGA
Sädetassu: 5kp –
Tähtimötaivas: 10kp –
Varputassu: 18kp –
Perhopentu: 5kp –
= 38kp

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hiiri vipelsi hajallaan olevien lehtien alla. Seurasin liikahtelevia lehtiä, jotka paljastivat sen sijainnin, ja odotin sopivaa hetkeä hyökätä. Pidin häntäni paikallaan ja silmäni naulittuna saaliiseeni, kunnes viimein jännitin lihakseni ponnistukseen ja syöksyin lehtiä päin etukäpälät ojolla ja kynnet ulkona.
”Hiirenpapanat!” sihahdin tuntiessani jyrsijän onnistuvan livahtamaan otteestani liukkaiden lehtien alla ja kipittävän sitten jonnekin ulottumattomiini. Kävin vimmatusti katseellani läpi lähimaastoa ja yritin paikantaa sen uudelleen, mutta hiiri oli jo tiessään.
”Ketunläjät…” jatkoin itsekseni tupisemista heilutellen häntääni turhautuneena.
”Mielenkiintoinen saalistusmetodi”, vaimea nauku kuului takaani. Katsahdin taakseni ja näin Korppisiiven astelevan paikalle pikkulintu suussaan. Naaraan silmät pilkehtivät leikkisästi, kun tämä antoi saaliinsa pudota maahan tassujensa juureen ja jäi katselemaan minua selvästi huvittuneena: ”Ajattelitko puhua rumia niin paljon, että niiden korvia alkaa punoittaa ja niiden on pakko tulla ulos piiloistaan?”
Suustani pääsi jokin naurahduksen ja tuhahduksen väliltä – en tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. ”En kai selvästi ole kironnut vielä tarpeeksi, sillä yksikään riistaeläin ei ole halunnut näyttäytyä minulle”, murahdin harmistuneena.
Korppisiipi näytti huomaavan tuohtuneen tunnetilani ja tassutti luokseni. Hän laski häntänsä tyynnyttelevästi selälleni ja painautui samalla minua vasten. Välttelin hänen katsettaan.
”Mikä on?” kumppanini kysyi, nyt jo hieman huolestuneen kuuloisena.
”Ei mikään”, väitin, vaikka naaras näki varmasti suoraan valheeni läpi. Huokaisin syvään ja koukistelin kynsiäni. ”Tai no… kyllähän sinä tiedät, mikä on. Vaikka saimmekin Mesitähden ja Leimusilmän takaisin, mikään ei tunnu samalta kaiken kokemamme jälkeen. Minusta ei ole kenellekään mitään hyötyä. Tähtiklaanin tähden, en saa edes yhtä hiirtä kiinni!”
Korppisiiven katse pehmeni, ja näin hänen vihreissä silmissään kipua ja rakkautta. Minusta tuntui pahalta vuodattaa kaikki ongelmani hänen niskaansa, etenkin kun hyvin tiesin, että viime kuiden tapahtumat koskettivat myös häntä. Olimme molemmat menettäneet paljon, viimeisimmäksi poikamme Ampiaispiston sekä tämän kumppanin Kultasiiven. Näin yhä painajaisia heidän teloituksestaan.
Olin pystynyt heittämään hetkeksi huoleni menemään, kun Mesitähti ja Leimusilmä olivat melkein pari kuuta sitten yllättäen tupsahtaneet leiriin ja häätäneet kuolonklaanilaiset matkoihinsa. Viisi kissaa klaanistamme – Lieskakajo, Pohjaharha, Käärmekulta, Lehtomyrsky sekä Kortetuike – olivat jollain ilveellä onnistuneet pelastamaan panttivangit Kuolonklaanin reviiriltä ja tuomaan heidät kotiin. Mesitähti oli ottanut oikeutetun paikkansa klaanin päällikkönä takaisin, ja Leimusilmä seurasi Liljatuulen käpälänjäljissä parantajana.
Mesitähti oli pyytänyt minua varapäällikökseen, mutta minun oli täytynyt kieltäytyä siitä vastuusta mielenterveyteni rapistuvan tilan vuoksi. Minusta oli jo silloin tuntunut, että olin romahtamispisteessä, ja minkäänlainen ylimääräinen taakka olisi varmaankin murskannut minut täysin. Päällikkö oli ollut hyvin ymmärtäväinen päätökseni suhteen ja valinnut lopulta seuraajakseen Korppisiiven, joka sopi minusta tehtävään loistavasti.
”Et ehkä saanut hiirtä kiinni tällä kertaa, ja voi olla, ettet saa sitä kiinni edes seuraavalla kerralla tai sitä seuraavalla”, Korppisiipi maukui rauhallisesti, silitellen samalla selkääni, ”mutta tärkeintä on, ettet koskaan lakkaa yrittämästä, sillä vielä joku kerta sinä nappaat sen. Meillä on ollut vaikeaa, mutta menettämämme rakkaat eivät ole lopullisesti poissa. Tapaamme heidät Tähtiklaanissa, kun on sen aika. Mutta ennen sitä, he varmasti haluaisivat, että jatkaisimme omia elämiämme ja eläisimme heidänkin puolestaan. Kun mieli on synkkä, näkee vain pimeyttä, mutta jos käännät katseesi tulevaisuuteen, jostain kajastaa varmasti vielä valoa.”
Käänsin varovasti katseeni kumppaniini, jonka sanat saivat sydäntäni painavan lastin kevenemään hieman. Naamalleni nousi heikko hymy, ja painoin otsani vasten hänen otsaansa kehräten hiljaa.
”Kiitos. Rakastan sinua.”
”Niin minäkin sinua.”

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Käärmekullan kertoessa Sädetassusta ja siitä, miten helppo opetettava tämä oli, Kuutamolaine ei voinut olla ajattelematta omia oppilaitaan, jotka olivat molemmat kuolleet melko pian sen jälkeen kun olivat saaneet soturinimensä. Hän oli iloinen, että Käärmekullan kokemus mestarina oli mukavampi kuin hänen kaksi ensimmäistä kertaansa. Hän ei voinut sanoa kaipaavansa niitä aikoja.
”Jos totta puhutaan, se oli ihan kamalaa”, Kuutamolaine tunnusti ja heilautti korviaan hieman vaivaantuneena. Hän ei mielellään puhunut klaanitovereistaan – edes edesmenneistä sellaisista – pahasti, mutta ei hän myöskään halunnut vähätellä omia kokemuksiaan. ”En ymmärrä, miten minulla saattoikin käydä niin uskomattoman huono tuuri, että sain peräjälkeen kaksi Eloklaanin historian kurittominta ja pahatapaisinta oppilasta koulutettavakseni. He olivat niin pahansisuisia ja äkkipikaisia luonteeltaan, että en toisaalta ihmettele sitä, miten he molemmat kohtasivat loppunsa niin äkkiä soturiksi päästyään.”
Mustavalkoinen naaras päästi suustaan nauruntuhahduksen, joka oli enemmänkin epäuskoinen kuin huvittunut. Hänen selkäpiitään kylmäsi yhä, kun hän vain muistelikin Pöllöviillon kanssa käytyjä harjoitustuokioita. ”Pöllöviilto erityisesti oli kova luu. Hänellä oli turhautuessaan taipumusta väkivaltaan, eikä ollut montaakaan kertaa, ettenkö olisi joutunut käymään parantajien luona paikattavana oltuani hänen kanssaan ulkona harjoittelemassa.” Hän piti pienen tauon loikatessaan polulle kiemurtelevan paksun juuren yli. Käärmekulta ja muut partion jäsenet noudattivat esimerkkiä.
”Vihalehti ei ollut yhtä paha, mutta kyllä hänessäkin oli kestämistä. Hän ei ikinä kuunnellut minua tai ketään muutakaan, ja kerran hän karkasi erään toisen oppilaan kanssa jonnekin reviirien ulkopuolelle usean päivän ajaksi. Me etsimme heitä Ampiaispiston kanssa, mutta turhaan. Lopulta he palasivat omia aikojaan.” Kuutamolaineelle tuli hieman haikea olo, kun hän muisteli veljeään, joka oli auttanut häntä molempien ongelmaoppilaiden kanssa. Vaikka heidän välinsä olivatkin olleet melko kireähköt Talvikkitakusta johtuen viime kuiden ajan ennen tämän kuolemaa, hän kaipasi tätä joka päivä ja toivoi, että olisi saanut keskustella kollin kanssa vielä viimeisen kerran.
”Joten olen kyllä vähän kateellinen sinulle – Sädetassun mestarina toimiminen kuulostaa aivan unelmalta”, Kuutamolaine huokaisi lopulta ja vilkaisi Käärmekultaan veikeä pilke silmissään. ”Nauti siitä niin kauan kuin sitä kestää.”

//Käärme?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Muutaman sydämenlyönnin ajan tuijottelimme Varputassun kanssa toisiamme silmiin vähän hölmistyneinä. Hän oli kompastunut liikettä tehdessään tassuihinsa ja kaatunut suoraan päälleni, minkä seurauksena olin jäänyt hänen alleen.
”Anteeksi”, kuulin nuoremman oppilaan naukuvan hiljaa kömpiessään äkkiä pois päältäni. Räpyttelin silmiäni pari kertaa häkeltyneenä, mutta nousin pian itsekkin ylös.
”Ei se mitään”, vakuutin ravistellessani roskia turkistani. Silmäilin sen jälkeen kollia hiukan huolestuneena. ”Ei kai sinuun sattunut?”
Varputassu pudisti nopeasti päätään. ”Ei.”
”Hyvä.” Väläytin hänelle helpottuneen hymyn, ennen kuin suuntasin katseeni takaisin mestareihimme, jotka olivat seuranneet harjoituksia sivusta.
”Voi kai sen vihollisen noinkin hoitaa”, Lieskakajo maukui viikset vipattaen.
Varputassu näytti siltä kuin hän olisi halunnut vajota maan alle. Vilkaisin häntä tuntien myötätuntoa kollia kohtaan. Kömmähdyksiä sattui kaikille, eikä niitä tarvinnut hävetä. En kuitenkaan ehtinyt jakaa lohduttavia sanojani toiselle oppilaalle, sillä Pohjaharha oli avannut suunsa:
”Ensi kerralla olkaa tarkempia. Kokeillaan uudestaan.” Valkoinen soturi huiskautti häntäänsä, ja me palasimme takaisin paikoillemme.

Harjoitusten päätyttyä Pohjaharha ja Varputassu suuntasivat omille teilleen, ja niin teimme myös minä ja Lieskakajo, joka oli sanonut haluavansa jutella vielä kanssani kahdestaan, ennen kuin palaisimme leiriin. Seurasin mestariani pienen puron varteen ja kävimme istumaan sen luo.
”Olet edistynyt huimasti, Kortetassu”, Lieskakajo aloitti ja kääntyi katsomaan minua ylpeä loiste silmissään. Se sai hymyn nousemaan kasvoilleni. ”Minusta alkaakin tuntua, ettei minulla ole sinulle enää enempää opetettavaa.”
Aavistin heti, mihin keskustelu oli viemässä, enkä totta puhuakseni ottanut siitä pahakseni. Koin olevani valmis.
Nyökäytin pienesti päätäni, kuin varmistaakseni asian ensin itselleni, ennen kuin kohotin katseeni taas Lieskakajoon. ”Ymmärrän. Minäkin uskon, että olen viimein valmis kääntämään uuden sivun elämässäni.”
Lieskakajo siristi silmiään lämpimästi hymyillessään minulle. ”Minä ilmoitan Mesitähdelle heti kun pääsemme leiriin.

”Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.” Sydämeni hakkasi lujaa rinnassani, ja en melkein kuullut isäni sanoja sen korviini synnyttämän kohinan takaa. Seisoin kuitenkin pää pystyssä ryhdikkäänä päällikön vieressä Litteäkiven päällä ja odotin hänen jatkavan seremoniaa.
”Kortetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähden vihreä katse oli nyt kohdistunut minuun. Siinä hehkuva lämpö ja ylpeys saivat minut miltei pakahtumaan onnesta.
”Lupaan”, vastasin epäröimättä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kortetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kortetuikkeena. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja oikeamielisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”
Vain paria silmänräpäystä myöhemmin klaani puhkesi hurraamaan ja toistamaan uutta nimeäni. ”Kortetuike! Kortetuike!” klaanitoverieni riemuisa maukuna raikasi ympäri leiriä.
Seisoin Litteäkiven päällä ja katselin liikuttuneena ympärilleni kerääntyneitä tovereitani ja rakkaimpiani. Silloin minusta tuntui hetken ajan siltä kuin olisimme voineet yhdessä karkottaa kaikenlaisen pahuuden maailmasta.

Muutama päivä nimitysteni jälkeen Korppisiipi oli laittanut minut metsästyspartioon Hiilihampaan, Järviloisteen ja Käärmekullan sekä tämän oppilaan Sädetassun kanssa. Olimme pysähtyneet joen yli vievän kaatuneen puunrunkosillan luona.
”Tavataan tässä aurinkohuipun aikaan”, partiosta vastuussa oleva Hiilihammas ilmoitti.
Järviloiste lähti jonnekin sisäreviirille päin ja Hiilihammas seurasi jokea, kun taas Käärmekulta vei Sädetassun läheiseen pensaikkoon.
Minä päätin koettaa onneani joen toisella puolella. Loikkasin ketterästi kaatuneen puun päälle ja lähdin tasapainottelemaan sen yli. Runko tuntui liukkaalta tassujen alla, joten yritin liikkua varovaisesti pitäen kynnet ulkona siltä varalta, että lipeäisin.
Pääsin toiselle puolelle ilman isompia ongelmia ja rupesin sen jälkeen haistelemaan ilmaa riistan varalta. Sain kulkea hyvän matkaa poispäin joelta, ennen kuin havaitsin minkäänlaisia merkkejä muista eläimistä. Nenääni kutitti tuore jäniksen haju, jonka johdattamana hiivin kuihtuneen aluskasvillisuuden seassa eteenpäin. Pian silmiini osui ruskea välähdys oikealla puolellani, kun läheisen mättään takana piilossa ollut pitkäkarva otti jalat alleen. Pinkaisin sen perään vaistomaisesti.
Eläin oli minua huomattavasti nopeampi, ja vaikka kuinka pinnistelin pysyäkseni edes jotenkuten sen vauhdissa, jäin auttamatta jälkeen. Sain kuitenkin pian huomata, että saaliin menettäminen ei ollut ainoa ongelmani tällä hetkellä.
Hidastin askeliani tajutessani vieraan maiseman ympärilläni. Samalla hetkellä nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju. Vilkaisin taakseni ja älysin viimein juosseeni epähuomiossani rajan yli.
Olin aikeissa palata vähin äänin takaisin rajan toiselle puolelle, kun terävä naukaisu kuului jostain läheltä: ”Pysähdy.”
Hätkähdin ja kääntelin päätäni hämmentyneenä puolelta toiselle, kunnes huomasin puun takaa tassuttavan hopeanharmaan naaraskissan, jolla oli mustia juovia turkissaan. Käännyin kokonaan häntä kohden ja räpäytin hitaasti silmiäni osoittaakseni soturille, etten ollut uhka. Nostin samalla häntäni ylös ja taivutin sen päätä vähän ystävällismielisenä eleenä.
”Tervehdys! Olen pahoillani, että ylitin rajanne niin huolimattomasti. Lupaan poistua välittömästi”, painoin päätäni hieman alemmaksi nöyränä. Katselin naarasta salaa uteliaana – hänessä oli jotain etäisesti tuttua, mutta en saanut millään päähäni, mitä se oli

//Tuhka?

Kirjoittaja: Saaga

Painauduin Karjuvirneen turkkia vasten ja olin lähellä menettää taas tajuntani mutta kollin turkin kosketus sai minut takaisin tajuihini vaikka kipu oli ottaa vallan. Jotain kollissa oli sellaista josta en ikimaailmassa haluisi päästää irti. Halusin pitää hänet siinä ainiaan. Tunsin kuinka kolli yhtäkkiä nousi ja lähti viereltäni. Leimusilmä oli palannut.
“Vaikuttaa siltä, että oikein mitään ei ole tehtävissä vaan mitää odottaa, että sairaus parantuu itsekseen”, parantajan ääni oli vakava. Sydämeni sykähti jännittyneesti. Jos kuolisin, en enää saisi käydä kävelyillä Karjuvirneen kanssa tai tehdä mitään muutakaan. Yhtäkkiä koko tulevaisuuteni tuntui romahtavan silmieni edessä.
“Toivoa kyllä on, mutta Tähtimötaivaan on annettava levätä ihan rauhassa nyt”, Leimusilmä jatkoi ja katsoi Karjuvirnettä. En erottanut kunnolla kummankaan kollin ilmettä. Silmissäni vilisi taas ja minun oli pakko sulkea ne.
“Pyytäisin sinua poistumaan nyt, Karjuvirne”, sanat kantautuivat juuri ja juuri korviini. Vastausta en kuullut mutta erotin silmät avattuani Karjuvirneen hahmon istumassa paikoillaan. Tiesin, ettei hän jättäisi minua. Kuononi eteen työnnettiin kasa siemeniä.
“Syö nämä niin saat levättyä”, tajuntaani kantautui käsky. Nielin siemenet marisematta, koska kipu tuntui taas kaikkialla ja uupumus painoi edelleen raskaasti. Pian simenten nielemisen jälkeen minusta alko tuntua tosi uuvuttavalle ja lihakseni tuntuivat pettävän. Raajani painoivat monen monen suuren kiven verran. En tiennyt oliko Karjuvirne jäänyt vierelleni vai oliko hän mennyt jo pois mutta tärkeintä oli se, että parantuisin. Tuntui oikealta, että saavuttaisin kollin kanssa jonkin muotoisen tulevaisuuden vaikka en tiennyt vielä missä merkeissä se tapahtuisi. Rakastin Karjuvirnettä syvästi ja olin kiintynyt häneen mutta eniten minua asiassa pelotti se, etten tiennyt oliko rakkaus platonista vai romanttista. Pian kaikki ajatukset katosivat mielestäni ja jäljelle jäi unen rauha.

Kirjoittaja: Saaga

Menin nukkumaan aikalailla heti, kun olimme lopetelleet hommat. Kuuntelin sadekuuron rauhoittavaa ääntä pesästä ja ummistin silmäni. Pakosti ajatuksiini tunki taas se fakta, että emoni oli vienyt toisen kissan hengen. Asia oli vaivannut minua pitkään mutta aina, kun se tuli puheeksi aloin ajatella sitä taas ja vain yksityiskohtaisemmin. Kuvittelin kuinka emo viiltäisi siskoni kurkun auki. Tajusin kuinka pitkälle ajatukset alkoivat mennä ja koitin estää niitä, sillä eihän emo missään nimessä tappaisi siskoani! Seuraavaksi mieleeni puski Kortetassu. Kolli oli komea jollain erilaisella tavalla. Useakin klaanitovereistani oli kaunis tai komea mutta en nähnyt ketään samoin silmin kuin Kortetassua. Sävähdin ja käänsin kylkeäni jättäen ajatukset toiselle puolelle makuusijaani. En minä voinut ihastua Kortetassuun. Hän oli kolli! Ei kolli voinut ihastua kolliin, vai? Huokaisin ja koitin sitten todella nukahtaa.

Kävelin metsässä tai en ollut varma kävelinkö minä. Seurasin, kun kehoni käveli. Minua vastaan käveli aivan oman näköiseni kissa, jonka tunnistin emokseni. Henkäisin, kun näin, että emon takana makasi kuollut kissa. Katselin itseänija sitten emoa ja nyt huomasin myös sen, että emon turkki oli täynnä verta mutta hänessä ei näkynyt naarmuakaan. Veri oli siis kuolleen kissan.
“Olen hirviö!” emo valitti ja romahti maahan. Halusin menna lohduttamaan häntä mutta kehoni ei totellut, mikä toki oli loogista. Yhtäkkiä oma kehoni jännittyi ja katsoin sivusta, kun hyökkäsin kohti emoani.
“Tapoit hänet! Tapoit Korpitassun!” kuulin oman ääneni huutavan. Kauhu valtasi minut ja halusin estää tapahtumat. Miten saatoin tehdä noin! En minä huutaisi ikinä tuolla tavoin varsinkaan emolleni. Maailma tuntui kaatuvan, kun näin itseni riistämässä emon hengen. Mielessäni vilisi ja toivoin tämän loppuvan.

Hätkähdin hereille hirvittävästä unestani. Tajusin vasta hetken päästä, että joku koitti herättää minua ja nousin ylös räpytellen silmiäni kiivaasti. Tunsin kuinka niitä poltteli mutta sivuutin asian. Äskeinen oli vain unta.
“Meillä on yhteisharjoitukset. Mestarimme odottavat”, Kortetassu naukui hiljaa, koska koitti parhaansa mukaan olla herättämättä muita. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan häntä. Vilkaisin nopeasti Korpitassun makuusijan suuntaan mutta, kun olin todennut sen tyhjäksi tajusin, että naaras oli vielä parantumassa parantajien pesässä. Ehkä ehtisin tervehtiä häntä siellä harjoitustemme jälkeen. Pujahdimme yhdessä Kortetassun kanssa ulos pesästä. Kävelimme vielä ulos leiristäkin metsään, missä Pohjaharha ja Lieskakajo odottelivatkin meitä jo.
“Huomenta”, naukaisin päästyämme heidän luokseen. Molemmat vastasivat kohteliailla nyökäytyksillä. He kertoivat, että voisimme pitää taisteluharjoitukset yhdessä ja nyökyttelimme Kortetassun kanssa vastaukseksi.

Käveltyämme jonkun aikaa pääsimme paikkaan, jossa mestarikaksikko oli selvästi päättänyt pitää harjoitukset. Paikka oli ihan koivumetsän kupeessa joen lähellä. Asetuin kuuntelemaan ohjeita istualleni Kortetassun viereen.
“Ajattelimme Pohjaharhan kanssa, että voisimme harjoitella ja muistutella mieleen ensin jotain perustaisteluliikkeitä ja taistella sitten te oppilaat vastaan me kaksi”, Lieskakajo naukui ja viittoili hännällään itseään ja Pohjaharjaa. Pieni hymy pääsi leviämään kasvoilleni, koska nämä harjoitukset kuulostivat mielestäni mukavalta.
“Sopii minulle”, nau’uin hieman hiljaisella äänellä, koska en halunnut missään nimessä kerätä huomiota itseeni. Kortetassukin näytti siltä, että hänellekin sopisi nämä harjoitukset. En kyllä toisaalta ihmetellyt, koska tämä kuulosti hauskalle.
“Aloitetaan vaikka vatsan alle kierähdyksellä, koska Varputassu ei ole oppinut sitä vielä, vai?”, Pohjaharha naukui ja katsoi minua.
“Olen minä”, sanoin. Pohjaharhan ilme oli lievästi yllättynyt.
“No näytä se sitten”, hän naukaisi ja huiskaisi hännällään. Nyökkäsin ja kierähdin nopeasti kyljelleni luikahtaen samalla mestarini vatsan alle. Iskin sitä – hellästi, koska kyseessä oli harjoitus – ja pakenin nopeasti vatsan alta. En olettanut, että Pohjaharha kävisi päälle, joten hän sai naulittua minut hyvin maata vasten.
“Olet ymmärtänyt idean mutta sinun on oltava nopeampi”, mestari huomautti ja päästi minut altaan. Nousin käpälilleni ja pudistelin enimpiä roskia turkistani.
“Voisit kokeilla tätä Kortetassun kanssa ja katsoa pystytkö pakenemaan hänen altaan tarpeeksi nopeasti”, Lieskakajo ehdotti katsahtaen Pohjaharhaan, joka nyökkäsi.
“Selvä”, sanoin ja valmistauduin tekemään liikkeen Kortetassulle. Minua hieman ujostutti koskea häneen mutta ehkä se siitä. Sujahdin kollin vatsan alle sulavalla liikkellä ja iskin – taas hellästi – pujahtaessani pois ja koittaessani nousta kompastuin tassuuni ja kaaduin suoraan kohti kollia. Hän kaatui alleni pienen tömähdyksen saattelemana.
“Anteeksi”, naukaisin hiljaa ja kömmin pois Kortetassun päältä turkki häpeästä kuumotellen.
//Korte?