Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Raotin hitaasti silmiäni, huomaten auringonsäteiden heijastuvan pesän sisäänkäynniltä pesääni. Minua väsytti kamalasti, mutta tiesin velvollisuuksien kutsuvan. Ummistin vielä hetkeksi silmäni. Kun huomasin olevani taas vajoamassa uneen, räväytin vihreät silmäni nopeasti auki. Auringonsäteistä päätellen aamu oli jo pitkällä, olisi aika nousta ylös. Kampesin itseni hiukan vaivalloisesti istumaan. En pitänyt itseäni vanhana, mutta täytyi myöntää, etten ollut enää yhtä nuori ja vetreä kuin joitain vuodenaikoja sitten. Kylmä ilma oli saanut koko kroppani kohmeeseen. Kurottelin etutassuillani vuoteen päätyä ja notkistin selkäni makoisaan venytykseen. Samalla suuni aukesi ammolleen haukotellessani. Istahdin alas, ollen edelleen puoliunessa. Paluu arkeen oli ollut yllättävän raskasta. Kun oli maannut kuita panttivankina pienessä, ahtaassa ja pimeässä pesässä, kaikki liikunta ja tavallinen elämä tuntui normaalia raskaammalta. Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtona jäädä makaamaan pesään koko päiväksi. Olisi noustava ylös, sillä Eloklaani tarvitsi päällikköään.
Nuolaisin muutaman kerran rintakarvojani, joihin oli sammalvuoteesta takertunut muutamia sammalhippuja. Se lieni merkki siitä, että vuode olisi pian vaihdettava uuteen. Asia saisi odottaa kuitenkin vielä tämän päivän, sillä minulla oli suunnitelmia. Sadeturkki oli jokin aika sitten poikinut ja tehnyt entisestä oppilaastani, Varjoliekistä, isän ensimmäistä kertaa. Koska elämä oli pitänyt minut kiireisenä, en ollut kuin ehtinyt lyhyesti onnitella nuorta kollia tyttäriensä syntymän johdosta. Tänään olin raivannut itseltäni ja Varjoliekiltä koko alkupäivän vapaaksi, aikomuksenani viedä Varjoliekki kävelylle ja keskustella hänen kanssaan. Halusin tietää, miten kermanvärinen kolli oli lopulta sopeutunut elämäänsä Eloklaanissa. Hänen elämänsä alku oli ollut raskas ja vaikea, ja päällikkönä koin velvollisuudekseni olla hänen tukenaan.

Olin väsymyksestä huolimatta jaksanut nousta ylös ja hakenut itselleni aamiaista tuoresaaliskasasta. Kuten tavallista, lehtisateen tulo oli saanut kasan saalismäärän pienenemään päivä päivältä. Lehtikato oli jo nurkan takana, joka aiheutti yhä vain enemmän paineita kaikille. Leimusilmä teki kaikkensa kerätäkseen Kuolonklaanin valtakauden aikana kutistuneen yrttivaraston takaisin ennalleen ja soturit saalistivat niin paljon kuin suinkin saattoivat, jotta klaanin jäsenillä olisi vastaisuudessakin täydet vatsat joka päivä. Syötyäni laihan ja vanhan, melko vaatimattoman makuisen ja kokoisen hiiren, päätin lähteä etsimään Varjoliekkiä. Ensimmäinen arvaukseni oli, että kermanvärinen kolli löytyisi pentutarhalta. Siispä nousin ylös ja lähdin kulkemaan aukion poikki kohti sen perällä sijaitsevaa karhunvatukkapensaikkoa, jonka oksien suojiin pentutarha oli rakennettu.
Kun työnnyin sisään hämärään pesään, nenääni lehahti lämmin maidon tuoksu. Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä Varjoliekki istui kumppaninsa Sadeturkin ja tyttäriensä Kastepennun ja Ropinapennun vierellä. Kaikki pentutarhan asukit käänsivät katseensa minuun, kun huomasivat saapumiseni.
”Huomenta”, tervehdin hyväntuulisesti kahta kuningatarta, Varjoliekkiä ja viittä pentua. Hetkeksi pesä täyttyi tervehdyksistä, kun kukin pesässä olija tervehti minua vuorollaan ja osa yhteen ääneen. Se sai minut hymyilemään, klaanitoverini olivat mitä loistavimpia kissoja.
”Mukava nähdä teitä kaikkia, mutta sinua minä oikeastaan tulin etsimään”, naukaisin ja kohdistin vihreän katseeni Varjoliekkiin. Kollin ilmettä oli vaikeaa tulkita, mutta ei hän ainakaan erityisen pettyneeltä vaikuttanut. Hän räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
”Mitä asiaa sinulla on?” soturi kysyi kohteliaasti kuten aina. Varjoliekki oli hyvä soturi, sillä hän tuntui arvostavan jokaista kissaa erityisellä tavalla, vaikkei sosiaalisesti ollutkaan maailman etevin ja lahjakkain kissa.
”Tulin pyytämään sinua kanssani kävelylle, kun emme ole aikoihin jutelleet kunnolla ja ulkona on niin kiva ilmakin”, vastasin lämpimällä äänellä entiselle oppilaalleni. Varjoliekin savuinen katse kääntyi kumppaninsa ja pentujensa puoleen. Hän toivotti nopeat hyvästit perheelleen ja lähti sitten kanssani ulos.

Johdatin Varjoliekin hiljaisuuden vallitessa ulos leiristä. Pääaukio oli melko tyhjillään, mutta sotureiden määrä oli riittävä puolustamaan klaania, mikäli sellainen tarve tulisi. Metsä oli mukavan rauhallinen. Auringonsäteet läpäisivät puiden alastomat oksat vaivatta ja säteet heijastuivat kauniisti metsään kaistaleina. Aluskasvillisuus oli märkää yöllisen sateen myötä. Kun olimme päässeet mielestäni kyllin kauas leiristä, hidastin tahtiani jättäytyen Varjoliekin vierelle. En pitänyt siitä, että päällikkönä minun olisi pitänyt kulkea klaanitovereideni edellä. Me olimme loppupeleissä kaikki samalla tasolla ja samanvertaisia eloklaanilaisina, joten vieretysten kulkeminen oli minulle sopivampaa. Suuntasimme kohti jokea, jonka ylityksen jälkeen pääsisimme pienen matkan kuljettuamme nummille.
”No, mitä sinulle kuuluu?” kysyin ystävällisellä äänellä ja vilkaisin Varjoliekkiä, hidastaen aavistuksen verran tahtiani. Meillä ei ollut kiire mihinkään ja joen ylittäminen keskeyttäisi keskustelun hetkeksi, joten sitä ennen halusin kuulla Varjoliekin vastauksen kysymykseeni.

//Varjokurre?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

”Shh, et sinä kuole vielä pitkiin aikoihin”, kuiskasin hiljaa Tähtimötaivaalle ja puskin tämän lapaa hellästi kuonollani. Todellisuudessa en oikeastaan ollut niinkään varma asiasta. Leimusilmä ei ollut kertonut, mikä mustavalkeaa soturia vaivasi. Sen verran osasin itse sanoa, että tilanne näytti aika pahalta. Se sai minutkin hyvin ahdistuneeksi. Pelkkä puhe kuolemasta sai niskavillani nousemaan pystyyn. Tähtimötaivas ei saisi kuolla. Tätä nykyä soturitar oli ainoa asia, mikä enää pidätteli minua Eloklaanissa. Leimusilmä oli kadonnut yrttivarastoon etsimään tarvitsemiaan yrttejä, joten olimme kaksin Tähtimötaivaan kanssa. Naaras makasi täristen vuoteellaan, hänen kehonsa säpsähteli ja välillä yskänpuuska riepotteli ennestään heikkoa naarasta. Minua todella pelotti, mutta yritin pitää sen sisälläni. Minun olisi oltava vahva Tähtimötaivaan tähden. Nielaisin ja kumarruin soturin tasolle.
”Ei ole mitään hätää”, vakuuttelin, vaikken oikeastaan edes itse uskonut sanoihini. Ne olivat silkkaa valhetta, sillä mielestäni tässä tilanteessa oli aika paljonkin hätää. Tähtimötaivas oli ollut suorastaan typerä, kun oli sinnitellyt yksikseen eikä käynyt parantajan luona heti, kun oireet olivat ilmenneet. Hän oli typerän sitkeä. Jos soturi tästä selviäisi, minä tekisin hänelle selväksi, ettei enää koskaan tekisi mitään näin hiirenaivoista.
”Sinä kyllä toivut tästä aivan varmasti. Sitten voimme lähteä kävelylle ja tehdä mitä ikinä tahdot, minä lupaan”, kuiskasin naaraan korvaan käydessäni maate hänen vierelleen.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Pyry

Ropinapentu oli aikeissa lähteä tutkimaan leiriä ihan ominpäin. Hetki sitten hän oli epäillyt, etten minä uskaltaisi mennä hänen kanssaan.
”Emo ei kyllä tykkää, jos menet”, huomautin ja nyrpistin hiukan kuonoani ilmaistakseni epämukavuuteni. ”Etkö voisi odottaa, että hän tai isä lähtisivät näyttämään meille itse?”
”En”, Ropinapentu tuhahti. ”Minä haluan nähdä, millainen leiri on.” Sisko lähti jälleen päättäväisin askelin tepsuttamaan kohti uloskäyntiä, ja minä jäin katselemaan hänen menoaan neuvottomana ja hädissäni siitä, mitä hänen tottelemattomuudestaan seuraisi.
Vilkaisin emoa, joka nukkui rauhallisesti takanani. En kehdannut herättää häntä, mutta en myöskään voinut antaa holtittoman siskoni mennä omia menojaan. Hänellehän voisi vaikka sattua jotakin! Pinkaisin juoksuun niin että huomaamattani potkaisin sammalpallon takajalallani päin emon kuonoa, ja otin Ropinapennun kiinni pentutarhan edustalla. Silmäni levisivät hämmästyksestä; leiri oli paljon suurempi kuin mitä olisin osannut kuvitella! Ja siellä oli paljon kissoja, jotkut poistuivat juuri ryhmänä ulos leiristä, sitten näin pari pienikokoisempaa kissaa kantamassa saalista johonkin pesään, mistä kuului kiittämättömän oloista mouruamista.
”Tulisit takaisin pentutarhaan kanssani, leikitään vaikka sammalpallolla”, miukaisin Ropinapennulle, kun tämä katseli haltioituneena ympärilleen. ”Isä ja emo käskivät, että-”
”Minulla on tutkimusretki kesken”, hän melkein kivahti. ”Jos pelottaa, voit mennä takaisin emon luo.”
Loikin pari askelta pysyäkseni siskoni perässä. Minua todella hirvitti, jos joku vanhemmista kissoista huomaisi meidät täällä keskellä leiriä, missä meidän ei edes ollut lupa olla.
”Olemme liian nuoria olemaan täällä yksiksemme, kuuntelisit nyt minua, Ropinapentu!” Hyppäsin hänen eteensä ja aloin puskea häntä takaisin kohti pentutarhaa. Yht’äkkiä hän pysähtyi kuin seinään ja pyllähti istualleen. Kohottauduin katsomaan ja samassa niskakarvani nousivat pystyyn nähdessäni emon viileän tuijotuksen.
”Ropinapentu halusi ilmeisesti nähdä jotakin”, Sadeturkki maukaisi pelottavan rauhallisesti. ”Aika palata katselemaan pentutarhan seinämiä.”
Kysymättä hän nappasi siskoni niskanahasta leukoihinsa roikkumaan, kääntyi ja huiskaisi hännällään minulle merkin seurata. Lähdin tepsuttamaan kuuliaisesti hänen perässään. Aistin, että emo oli aikeissa läksyttää Ropinapentua.
”Minähän sanoin”, mutisin siskolle hiljaa, ja tämä soi minulle uhmakkaan katseen. Toivoin, ettei emo olisi kovin ankara hänelle; hänhän vain halusi tehdä jotakin hauskaa – kaiketi toisin sanoen, olla tahallaan tottelematon…

Kirjoittaja: Käärmis

Vastattuaan myönteisesti Kuutamolaine kysyi vuorostaan miten minulla meni ja miten Sädetassun koulutus sujui. Hymyilin hänelle iloisesti ja kävin viime päivien tapahtumia läpi mielessäni. Samaan aikaan oli tapahtunut vaikka ja mitä ja ei yhtikäs mitään.
“Minullakin menee hyvin. Sädetassu on erittäin kuuliainen ja oppii hyvin. Hänestä tulee soturi alta aikayksikön. Olen erittäin iloinen, että sain itselleni hänen kaltaisen oppilaan; häntä on niin helppo kouluttaa, että minulla ei pyöri vain se ajatus, että saattaisin epäonnistua jossain asiassa tämän koulutukseen liittyen”, naukaisin. Katsoin Kuutamolainetta hymyillen.
“Sinullakin on ollut ennen oppilaita, jos muista oikein. Millaista heidän kouluttaminen oli?” kysyin naaraalta. Muistellesani asiaa saatoin muistaa, että Kuutamolaineella oli ollut oppilaanaan minun elinikäni aikana Vihalehti. Olin tosiasiassa melkoisen iloinen siitä, että kolli ei ollut enää kiusaamassa ja härnäämässä muita kissoja, vaan hänen henkensä oli riistetty tämän tottelemattomuuden vuoksi hieman sen jälkee, kun hänestä oli tullut soturi. Kolli oli ilmeisesti yrittänyt karata ja siksi Henkäystähti oli tappanut hänet vielä heidän ollessa Kuolonklaanin vahtimana.
Siinä hetkessä tajusin, etten ollut ajatellut asiaa lainkaan aikaisemmin. Kollin poissaolo oli ollut jotenkin niin normaalia hänelle. Hän ei ollut juurikaan ollut Vihalehden kanssa, joten se kai vaikutti asiaan. Kolli oli ollut minulle yhteen aikaan kovin ilkeä, mutta hän ei ollut kuitenkaan sen suuremmin vaikuttanut elämääni. Mietin miten karmeaa hänen kaltaistaan kissaa oli varmasti kouluttaa ja Kuutamolaine oli joutunut kestämään tätä ja kouluttamaan tämän soturiksi asti. Tuntuikohan Kuutalaineesta koskaan siltä, että koko koulutus oli mennyt hukkaan, koska kolli oli lopulta vain kuollut lähes heti nimittämisensä jälkeen? En kuitenkaan ajatellut kysyväni siitä. Jos naaras ei ajattelisi sillä tavoin, kommenttini voisi saada hänet ajattelemaan sillä kaavalla, ja sitä minä en halunnut.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine oli ollut niin keskittynyt partioimiseen, että melkein hätkähti Käärmekullan siirtyessä yllättäen kävelemään hänen rinnalleen.
Hän pyyhki hämmennyksen kasvoiltaan nopeasti ja levitti pienen hymyn naamalleen vastatessaan: ”Ihan hyvää. Ainakin nyt kun kuolonklaanilaiset eivät ole enää hönkimässä niskaan.”
Siitä oli jo jonkin aikaa, kun viisi kissaa – Lieskakajo, Pohjaharha, Käärmekulta, Lehtomyrsky ja Kortetassu – olivat eräänä yönä pöllähtäneet täysin odottamatta leiriin vapautettujen panttivankien kanssa. Mesitähti oli häätänyt kuolonklaanilaiset takaisin omalle reviirilleen, ja Eloklaani oli viimein päässyt irti rajanaapurin tukehduttavasta otteesta.
Vaikka Kuutamolaine olikin iloinen siitä, että heidän ei tarvinnut elää enää Kuolonklaanin tassun alla, hänen mieltään tuntui varjostavan synkkä pilvi kaiken aikaa. Hän yritti aina sysätä sen syrjemmäksi kehittelemällä itselleen muuta tekemistä ja sen myötä ajateltavaa, mutta aina kun hän oli yksin, se palasi.
Kenties se johtui kaikista niistä menetyksistä ja hirveyksistä, joita hän oli joutunut todistamaan viime kuiden aikana. Siitä ei ollut kauaakaan, kun hänen isoveljensä, Ampiaispisto, oli tullut teloitetuksi kumppaninsa Kultasiiven kanssa samaan tapaan kuin Liljatuulikin. Kuutamolaine ei ollut vieläkään sisäistänyt sitä todeksi. Se oli kuin paha uni, jonka hän saattoi sivuuttaa valveilla ollessaan, mutta joka kuitenkin palasi piinaamaan häntä aina öisin.
Ei. Nyt ei saanut ajatella sitä. Kuutamolaine pudisti päätään ripeästi ja käänsi katseensa takaisin Käärmekultaan. ”Entä sinulle? Millä mallilla Sädetassun koulutus on?” Se oli ainoa kysymys, jonka hän onnistui suoltamaan ulos sillä hetkellä, vaikka todellisuudessa hän olisi varmasti saanut parempaa jutunjuurta kyselemällä nuoremman naaraan kokemuksista siltä yöltä, kun hän oli ollut pelastamassa päällikköä ja parantajaa.

//Käärme?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korpitassun oli täytynyt palata jo parantajan pesälle lepäilemään, joten minä ja Varputassu saisimme hoitaa Nokilinnun ja Hiilloskatseen sammalten vaihtamisen kahdestaan loppuun. Veimmekin puhtaat petitarvikkeet turhia jaarittelematta klaaninvanhimpien pesälle ja rakensimme niistä mukavan vuoteen vanhalle pariskunnalle. Kyllä heidän kelpaisi siinä köllötellä, jahka palaisivat Leimusilmän luota!
Juuri kun olin ääneen todennut homman olevan hoidettu, Nokilintu tupsahti sopivasti paikalle kumppaninsa kanssa. Vanha naaras kulki Hiiloskatseen vierellä tätä tukien, vaikka kolli yrittikin selvästi näytellä, ettei tarvinnut apua.
Nokilinnun ilme kirkastui, kun hän näki puhtaat sammalet. ”Herttinen, mikä ilo silmille! Tuohon onkin mukava käydä maaten, vai mitä sanot, kultaseni?”
Hiilloskatse murahti vastaukseksi jotain epämääräistä mutta nyökäytti kuitenkin minulle ja Varputassulle päätään kiitokseksi.
”Olettepa te olleet reippaita nuoria”, Nokilintu kehui ja katseli meitä silmät loistaen. ”Kyllä vanhempanne saavat olla teistä ylpeitä.”
Painoin pääni kohteliaasti alemmas. ”Kiitos, on ilo voida olla avuksi. Toivottavasti Hiilloskatse voi pian paremmin”, naukaisin ja vilkaisin sitten tummaturkkisen vanhan kollin suuntaan, joka oli jo haistelemassa uutta petiään eikä vaikuttanut olevan sen kummemmin kiinnostunut keskustelemaan kanssamme.
”Hiilloskatse on itsepäinen kuin mikä – hän häätää pahan olonkin pois juroudellaan”, Nokilintu iski silmää, ja minä kuulin hänen äänestään, että hän vain laski leikkiä.
Hyvästelimme klaaninvanhimmat Varputassun kanssa ja suuntasimme sen jälkeen oppilaiden pesälle, sillä oli alkanut tulla jo myöhä. Vaikka emme olleetkaan kovin montaa sanaa vaihtaneet nuoremman oppilaan kanssa, oloni ei ollut missään nimessä vaivaantunut tämän seurassa. Minusta oli mukavaa vaihtelua olla välillä ihan hiljaa ja vain nauttia hetkestä.
Kun saavuimme oppilaiden pesän eteen, käännyin vielä Varputassun puoleen: ”Minulla oli mukavaa sinun ja Korpitassun kanssa tänään. Toivottavasti voimme viettää aikaa yhdessä jatkossakin.” Väläytin kollille ystävällisen hymyn, ennen kuin puikahdin pesään.

Venyttelin koko ruumistani astellessani aukiolle. Oli vielä varhaista, ja leirin pohjalla leijaili utua. Lieskakajo istuskeli uloskäyntitunnelin lähellä Pohjaharhan kanssa, ja minä suuntasin askeleeni heidän luokseen.
”Hyvää huomenta”, tervehdin sotureita ja entisiä pelastajatovereitani kohteliaasti, nyökäyttäen samalla hieman päätäni.
Pohjaharha nyökkäsi takaisin, ja Lieskakajo maukui hymy naamallaan: ”Huomenta, Kortetassu! Me tässä juuri puhuimmekin Pohjaharhan kanssa siitä, että voisimme pitää sinulle ja Varputassulle tänään yhteisharjoitukset. Miltä se sinusta kuulostaa?”
Höristin korviani kiinnostuneena. Siitä olikin aikaa, kun olin viimeksi saanut harjoitella toisen oppilaan kanssa. ”Se kuulostaa kivalta! Minä voin käydä hakemassa hänet”, tarjouduin reippaasti.
”Hae vain, me odotamme leirin ulkopuolella”, Pohjaharha sanoi.
Niinpä minä palasin ripeästi takaisin oppilaiden pesälle, jossa jo osa oppilaista oli alkanut heräillä. Hiippailin petien lomitse Varputassun tykö ja kurotin koskettamaan tämän lapaa hellästi tassullani.
”Varputassu”, kutsuin kollia nimeltä hiljaisella äänellä, sillä en halunnut häiritä muita liikaa.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Olin törmännyt vahingossa oppilaaseen nimeltä Sädetassu. Tämä oli ollut tosi kiltti ja auttanut minut pystyyn, kun olin kaatunut. Pyysin kollia leikkimään minun ja Ahmapennun kanssa. En tarkoittanut kysyä sitä siksi, että Ahmapentu ei kelpaisi seurana minulle vaan siksi, koska kolli näytti olevan vailla tekemistä ja aina oli mukavaa, kun oli isompi porukka leikkimässä. Sädetassu kysyi mitä me leikimme. Totesin, että meidän hippamme oli hieman jäänyt kesken ja jatkaisin sitä mielelläni mutta, jos Sädetassu tahtoisi hän voisi ehdottaa jotain.
“Haluaisitteko, että opetan teille jotain? Sain tämän päivän lepopäiväksi. Voimme toki myös leikkiä sitä hippaa vielä”, Sädetassu kertoi minulle ja Ahmapennulle. Ahmapentu nyökkäsi hieman jopa innostuneen näköisenä.
“Joo! Opeta meille jotain!” hihkuin ja intoni palasi kuin salaman iskusta. En ollut kyllä koskaan nähnyt salamaa mutta se varmaan iski aika nopeasti.
“Mitäs minä opettaisinkaan teille”, Sädetassu pohti innostuneen oloisena itsekin. Hän näytti tyytyväiseltä, kun sai opettaa nuorempiaan. Se varmaan olikin tosi kivaa!
“Voisin opettaa vaikkapa saalistusasennon. Se ei ole vaikeaa”, oppilas naukui ja me Ahmapennun kanssa nyökyttelimme samaan tahtiin. Se varmaan näytti huvittavalta, koska siltä se ainakin tuntui ja aloin nauramaan. Sädetassu naurahti myös mutta otti sitten tilanteen haltuunsa.
“No niin. Mistäs minä aloittaisinkaan”, hän naukui ylpeän pohtivana. Nyt olin jo varma, että hänestä oli mukavaa opettaa meitä, mikä oli tietysti mukavaa, koska minä ainakin tykkäsin oppia uutta.
//Säde?

Kirjoittaja: Käärmis

Aurinko oli juuri pääsemässä huippunsa ja huomasin Korppisiiven tassuttavan luokseni. Nyökkäsin varapäällikölle kunnioittavasti ja hymyilin hyväntuulisesti.
“Haluaisin sinut auringonhuipun partioon, jos millään voisit. Minun oli tarkoitus laittaa Kuutamolaine, Konnavarjo, Tähtimötaivas ja Naavatassu samaan partioon, mutta Tähtimötaivas lähteekin kouluttamaan Kuutassua ja Naavatassu halusi harjoittelemaan myös Kuusihännän kanssa. Jos sinulla ei ole mitään Sädetassun kanssa juuri nyt, voisit lähteä mukaan partioon. Voisit myös ottaa Sädetassun mukaasi”, Korppisiipi naukui. Nyökkäsin hänelle ja nousin ylös.
“Tietysti. Haen Sädetassun ja voimme lähteä”, naukaisin ja hymyilin vielä varapäällikölle.
“Kiitoksia”, naaras naukaisi ja tassutteli pois. Suuntasin askeleeni ripeästi oppilaiden pesälle ja vilkaisin sisään.
“Sädetassu, me lähdemme partioon!” huikkasin nopeasti ja kolli loikki pian luokseni. Hymyilin leppoisasti ja johdatin meidät kohti uloskäyntiä. Huomasin Konnavarjo jo odottelevan ja huomasin myös Kuutamolaineen tassuttavan tämän luokse. Saapuessani heidän luokseen Sädetassu kannoillani, tervehdin heitä iloisesti.
“Hei Käärmekulta ja Sädetassu!” Konnavarjo tervehti nopeasti ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen kaikkien olevan varmasti siinä. “Voimmekin lähteä matkaan.”
Tassutin aluksi Sädetassun kanssa vierekkäin perällä, mutta siirryin sitten edemmäs lähemmäs Kuutamolainetta. En ollut juuri jutellut tämän kissan kanssa kuin pari kertaa sattumalta, mutta nekin olivat vain pääasiassa nopeita tervehdyksiä ja hyvästejä.
“Kuutamolaine, mitä sinulle kuuluu?” kysäisin naaraalta nopeasti samalla, kun harpoin hänet kiinni.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädetassu sanoi, että hänellä oli kyllä ystäviä ja sen jälkeen emme oikein enää matkan aikana jutelleet. Jätin hänet heti leiriin päästyämme parantajan pesälle ja lähdin sotureiden pesään.
Huokaisin syvään mennessäni makuulle. Katselin ympärilleni. Pesässä kissat juttelivat keskenään rennosti ja äkkäsin Lehtomyrskyn omalta paikaltaan. Tassutin kilpikonnakuvioisen naaraan luokse hymyillen iloisesti.
“Hei Lehtomyrsky! Emme olekaan jutelleet pitkään aikaan. Miten sinulla menee, ja entä Kuusihännällä ja pennuillanne. Tiedän että he ovat jo oppilaita, mutta ovat he edelleen teidän pentujanne”, nau’uin iloisesti istahtaessani ystäväni vierelle. Hän hymyili minulle lempeästi.
“Minulla menee hyvin, vaikka sen vartian kuolema vaivaa minua edelleen. Ja Kuusihännällä, Korpitassulla ja Varpitassulla menee hyvin kaiken kuulemani mukaan. Entä miten sinulla menee, Käärmekulta?” ystäväni naukui. Minua hieman suretti, miten Lehtomyrsky edelleen ajatteli Kuolonklaanin vartian murhaa. Ei se ollut hänen vikansa. Hän ei ollut yrittänyt tehdä tälle mitään pahaa. Puskin häntä siis hellästi.
“Minulla menee hyvin, kiitos kysymästä. Ja älä ajattele sitä vartia juttua liikaa. Ei se ollut sinun vikasi. Se oli täysi vahinko ja se olisi voinut käydä kelle vain. Kaiken lisäksi, sinun perheesi ei ajattele sinua murhaajana – kuten ei kukaan muukaan Eloklaanista. Kyllä se siitä”, nau’uin rohkaisevasti. Lehtomyrsky hymähti vain puoliääneen ja jätin hänet rauhaan. En halunnut häiritä ystävääni, kun hän oli huonolla tuulella. Kuusimyrsky varmasti osaisi piristää kumppaniaan, kun tulisi takaisin pesään.
Asetuin takaisin makuualusilleni ja menin unille. Kuuntelin varovasti, kun äänet alkoivat vaimeta korvissani ja nukahdin.

Tassutin leirin poikki oppilaiden pesälle. Vilkaisin sisään aikeenani ottaa Sädetassu mukaani aamupartioon. Kuitenkin hän nukkui suloisesti pienenä keränä enkä siis viitsinyt herättää häntä.
*Voimme jättää harjoitukset väliin tältä päivältä. Kyllä hän voi yhden kerran pitää lepopäivän*, ajattelin ja tassutin leirin uloskäynnille. Siellä minua odotti partio, jonka johdossa oli varapäällikkömme Korppisiipi ja meidän mukanamme oli Rastaskukka ja Kuusihäntä oppilaansa Naavatassun kanssa.
“Mihin Sädetassu jäi?” Korppisiipi kysyi. Pudisti hieman päätäni tassuttaessani hänen luokseen.
“Hän pitää lepopäivän tänään. En halua, että hän rasittaa itseään liialla työllä”, selitin muille. Korppisiipi nyökkäsi hitaasti.
“Minusta tuntuu, että annat hänen pitää ‘lepopäiviä’ useammin kuin tarvitsisi”, Kuusihäntä naukaisi.
“Minä vain haluan varmistaa, että hän ei saa rasitusta siitä, että on jatkuvasti harjoittelemassa!” kivahdin ja tajusin sitten, miten vihaiselta kuulostin. “Tai siis… tarkoitin että… olen vain.. vain hyvin huolissani, että hän saa rasitusta. En halua, että hänelle käy mitään pahaa”, naukaisin nolostuneena. Rastaskukka tuli vierelleni.
“Turhaan murehdit, Käärmekulta. Tuon ikäisillä nuorilla kissoilla riittää puhtia. He tekevät työtä mielellään”, naaras naukui lempeästi. Huokaisin ja hymyilin hänelle.
“Olet aivan oikeassa. Ei minun kuuluisi huolehtia näin paljon turhasta. Mutta tällä kertaa en ota häntä kyllä mukaan, voin harjoitella hänen kanssaan taas myöhemmin”, naukaisin. Hän nyökkäsi ja Korppisiipi heitti häntäänsä.
“Lähdetään”, varapäällikkö naukaisi ja lähti johtamaan partiota ulos.

Kirjoittaja: Käärmis

Syreenisumu sanoi voivansa hyvin lukuunottamatta sitä, että hänen tassunsa oli murtunut. Kallistin hieman päätäni samalla yrittäen vilkaista tämän tassua. Se oli hienossa paketissa hämähäkinseiteillä, mutta näytti muuten suunnilleen normaalilta. Kuitenkin Syreenisumun kysyessä millainen emo Lehtämyrsky oli, hätkähdin hieman. En ollut odottanut hänen kysyvän minulta mitään, vaikka tosin en ollut kyllä olettanut hänen vain istuvan siinä hiljaakaan. Katsoin hetken naaraaseen mietteliäänä ja puntaroin tarkasti mitä vastaisin hänelle.
“Hän on mainio emo ja erittäin rohkea! Toivon pääseväni samanlaisiin erikoistehtäviin kun hän pääsi muiden pelastajien kanssa! Olisi niin hauskaa pelastaa kissoja yön pimeyden turvin ja sitten saada siitä kunnioitusta itseään kohtaan”, naukaisin päättäväisesti. “Olen ylpeä emostani ja siitä, että saan olla hänen pentunsa. Sama pätee myös isääni. Hän on mainio soturi ja en malta odottaa pääseväni jo soturiksi ja voivani näyttää mitä kaikkea minä voin saada aikaan!” jatkoin vielä iloisesti.
“Sepä hienoa. Kuulostaa siltä, että sinua ei haittaa se… Lehtomyrskyn moka”, Syreenisumu naukui. Katsoin häntä hetken hämmentyneenä, kunnes tajusin hänen tarkoittavan sitä, miten hän oli murhannut kuolonklaanin vartian. En saattanut vieläkään ymmärtää, miksi kaikki pitivät sitä niin isona juttuna. Sehän vain näytti sen, että emo oli vahva ja, että hänelle ei kannattaisi ryppyillä!
“Ei se ole minua koskaan haitannut. Minusta se on vain hienoa. Lehtomyrsky näytti sillä osaavansa taistella ja puolustaa itseään sekä klaanitovereitaan”, sanoin pörhistäen hieman karvojani valmiina ottamaan taas paasausta vastaan siitä, miten tappaminen olisi vain viimeinen vaihtoehto, ja miten se oli pahasta. Hän oli kuullut saman paasauksen aina vain uudestaan ja uudestaan. Kukaan ei tuntunut ymmärtämän minun näkemystäni asiasta. Kukaan ei tuntunut tajuavan, miten hyvä asia Kuolonklaanin kissan tappaminen oikeasti oli. Sehän vain oli merkki Kuolonklaanille ja sen hölmölle päällikölle, että Eloklaani osasi taistella ja Eloklaani osasi panna vastaan. Se merkkaisi sitä, että Eloklaanille ei kannattaisi ryppyllä tai saisi katua sitä koko loppu elämänsä!

//Syre?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä ei ollut odottanut Vienotassun reagoivan hänen vastaukseensa niin voimallisesti. Nuori naaras oli kiitänyt ulos pesästä sanaakaan sanomatta, ja parantaja olisi voinut vannoa nähneensä tämän silmien kimmeltävän kyynelistä.
Leimusilmästä tuntui pahalta, ja hän olisi halunnut mennä oppilaan perään, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että oli paras antaa oppilaan olla hetki omassa rauhassa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, miten iso asia parantajaoppilaaksi pääseminen oli naaraalle, etenkin kun otti huomioon sen, että tämä oli varttunut aikana, jolloin Eloklaanissa ei ollut edes ollut parantajaa.
Siitäkin syystä Leimusilmä oli epäröinyt ottaa itselleen seuraajaa vielä näin varhain, sillä nuorimmilla kissoilla ei ollut hajuakaan siitä, millaista parantajan työ todellisuudessa oli. Se tehtävä ei sopinut heikkohermoisille. Siksi Vienotassun reaktio lisäsi kollin epäilyjä tämän rooliin sopivuutta kohtaan. Hän kuitenkin muistutti itseään siitä, että naaras oli vielä kovin nuori ja vastaavat tunteenpurkaukset kuuluivat tuohon ikään.
Hänen suustaan purkautui hiljainen huokaisu. Hän päätti hoitaa yrttien lajittelun ensin loppuun ja mennä vasta sen jälkeen jututtamaan Vienotassua uudemman kerran. Kenties siihen mennessä naaraan tunnetasot olisivat hieman laskeneet.

Mustavalkoinen parantajakolli oli ollut niin keskittynyt työhönsä, että hän ihan hätkähti kuullessaan yhtäkkiä jonkun huhuilevan häntä sairasaukiolta. Hän pyyhki lehtimurut nopeasti tassuistaan ja työnsi sitten päänsä ulos kahden kiven välistä. Hänen yllätyksekseen huhuilija oli Lieskakajo.
Hän astui kokonaan ulos iloinen hymy naamalleen leviten, mutta vakavoitui sitten nähdessään tämän mukana tulleen Haavemuiston. Kolli näytti olevan varsin heikossa hapessa, eikä ihme, sillä mitä Leimusilmä tiesi, soturi ei ollut juuri poistunut pesästään viime aikoina.
Hän oli kuullut pelastumisensa jälkeen, miten Haavemuisto oli yrittänyt karata, ja rangaistuksena kapinoinnista Henkäystähti oli teloittanut Liljatuulen koko klaanin nähden. Jossain toisenlaisessa tilanteessa hän olisi saattanutkin syyttää Haavemuistoa mestarinsa kuolemasta, mutta huomatessaan, miten sairaalta soturi vaikutti, ei hän voinut kokea katkeria tuntemuksia tätä kohtaan. Parantajana hänen velvollisuutensa oli auttaa kaikkia apua tarvitsevia, ja juuri nyt Haavemuisto näytti olevan avun tarpeessa.
Haavemuisto vetäytyi kauemmaksi Lieskakajon tyynnyttelevästä kosketuksesta ja ärähti olevansa kunnossa. Sitten kollin katse kääntyi Leimusilmään ja tämä sanoi voivansa lähteä, kun kerran hän ei kestänyt nähdä tätä. Sen kuuleminen sai Leimusilmän raottamaan suutaan häkeltyneenä. Luuliko kolli siis kuitenkin hänen syyttävän tätä tapahtuneesta?
Hän pudisti päätään ja antoi veikeän hymyn vääntää suupielensä ylöspäin. ”Millainen parantaja olisin, jos en kestäisi nähdä potilaitani?” hän hymähti ja istahti alas yrittäen antaa eleellään Haavemuistolle rauhoittavia signaaleja. ”Näytät aika väsyneeltä. Oletko saanut nukuttua kunnolla?”

//Haave ja Lieska?

Kirjoittaja: Koivu

Jäin tuijottamaan pentutarhan suuta uteliaana, kun isä käveli ulos.
Samassa pomppasin pystyyn ja lähdin kipittämään sen suuntaan hiukan huojuvilla askelillani. Minua kutkutti saada tietää, mitä kaikkea maailma pentutarhan ulkopuolella oikein piti sisällään! Olin jo lähellä, kun tunsin emon hampaat niskavilloissani. Tuhahdin närkästyneenä.
”Mihinkäs sinä taas luulet meneväsi, kultapieni?” emo maukui laskettuaan minut alas, aivan Kastepennun viereen.
”No tuonne!” miu’uin kiukkuisena, mutta emo vain hymyili. Minulla ei ollut yhtään hyvä mieli. Emo ja isä molemmat kielsivät aina kaiken hauskan ja kiinnostavan!
”Sinä et saa poistua pentutarhasta omin päin, Ropinapentu”, emo muistutti tyhmästä säännöstä.
”Ottaisit mallia siskostasi. Kastepentu on ihan kiltisti. Ja teillä on täällä paljon kaikkea, millä voitte leikkiä”, emo jatkoi, ja nyökkäsi sammalpallokokoelmaa kohti.
Nyt minua kuitenkin ärsytti vain entistä enemmän. Vilkaisin siskoa, joka oli asettunut nojaamaan emoa vasten oikein rauhallisen oloisena. Miksi kaikki olivat niin tylsiä? Miksei Kastepentua kiinnostanut yhtään se paikka, mihin isä aina lähti. Leirikö se oli, muistelin… vai partio? No, jotain sinne päin kuitenkin.
”Miksi isä saa poistua ulos, mutta minä en? Ihan epäreilua!” kitisin ja katsoin emoa tuimasti.
Emo veti minut kiinni kylkeensä etutassullaan.
”Koska te olette vielä pikkuisia, ja teidän isänne on soturi”, hän maukui ja laski päänsä pedille.
”Pääsette kyllä tutustumaan leiriin ihan pian – kunhan olette kiltisti.”
”Entä siihen partioon?” kysyin samalla, kun laskin pääni emon käpälälle ja otin mukavan asennon. Emo hymähti, enkä tajunnut yhtään, mikä oli hauskaa.
”Partio ei ole paikka, vaan partiossa soturit, ja oppilaatkin, kiertävät reviiriä yhdessä. Rajapartio tarkastaa Eloklaanin rajoja, ja metsästyspartio saalistaa riistaa klaanille”, emo kertoi lempeästi.
”Vau!” naukaisin innostuneena.
Tassuni alkoivat tuntua levottomilta, joten käänsin kylkeä, niin että kasvoni olivat nyt siskoa kohti.
”Arvaa mitä, Kastepentu. Sitten kun… kun minusta tulee soturi, niin minä haluan olla partio”, julistin siskolle tohkeissani.

Yhtäkkiä säpsähdin. Olin tainnut torkahtaa vähäksi aikaa. Kastepentu torkkui vieressäni. Hänen päänsä oli minun tassujeni päällä.
Tönäisin siskoa hiukan, jotta sain toisenkin tassun vapaaksi, kun nousin ylös. Kastepentu heräsi ja hänen suunsa aukesi haukotukseen. Jostain syystä minuakin alkoi haukotuttaa. Vilkaisin emon pään suuntaan ja tajusin, että emo mahtoi olla unessa. Kömmin varovaisesti pois lämpöisestä, väistellen emon suuria jalkoja. En halunnut herättää emoa, ettei emo pilaisi tätäkin hetkeä.
”Ropinapentu”, sisko miukui. ”Mi-mihin sinä menet?”
Käännyin vilkaisemaan siskoani.
”Tutkimaan leiriä”, miu’uin itsevarmana. ”Tuletko sinäkin? Vai etkö uskalla?”
Kun Kastepentu näytti empivän, eikä vastannut heti, lähdin jo tallustamaan kohti pentutarhan uloskäyntiä.

//Kaste tai Sade?

Kirjoittaja: Koivu

Pennut kasvoivat vauhdilla. Niiden silmät olivat avautuneet jo reilusti yli puoli kuuta sitten. Varjoliekkiä harmitti hiukan, ettei hän ollut todistamassa sitä, kun hänen tyttärensä avasivat silmänsä ensimmäistä kertaa. Onneksi Sadeturkki oli kertonut hänelle siitä kaiken.
Nyt kun pennut olivat jo kuun ikäisiä, Varjoliekki pääsi seuraamaan niiden kehitystä etenkin liikkumisen suhteen. Pikkuiset ihmettelivät kovasti kaikkea uutta, mikä oli tuoreen isän mielestä suloisin asia maailmassa. Hän rakasti kertoa Kastepennulle ja Ropinapennulle soturin arjesta sun muusta. Partioiden ulkopuolella Varjoliekki viettikin päivät pentutarhalla Sadeturkin ja pentujen seurassa, leikittämässä tyttäriään ja opettamassa näille sellaisia asioita Eloklaanista sekä eläimistä ja kasveista, mistä pienet saattoivat jotakin ymmärtää. Eikä Varjoliekkiä haitannut, vaikka pikkuiset eivät vielä ymmärtäisikään mitään hänen puheistaan. Palkitsevinta kollille oli vain nähdä omat tyttärensä tutustumassa maailmaan uteliaina. Pennut tekivät hänet niin suunnattoman onnelliseksi.
Tänään Varjoliekki oli herännyt aikaisin auringonnousun aikaan. Vaikka pennut nukkuivat suurimman osan ajasta, ei niillä ollut vielä täydellistä päivärytmiä. Sadeturkki joutui siis heräilemään öisin, minkä vuoksi Varjoliekki oli pyrkinyt tulemaan pentutarhalle aina ajoissa ennen partioiden jakoa. Siten hänen kumppaninsa sai otettua isommat tai pienemmät tirsat vielä, ennen kuin kollin oli määrä lähteä hoitamaan velvollisuuksiaan.
Harmaa naaras oli nytkin torkahtanut Varjoliekin valvoessa pentuja. Kastepentu pysytteli yhä suurimman osan ajasta visusti emonsa kyljessä, vaikka olikin jo oppinut ottamaan huojuvia askelia sisarensa tavoin. Ropinapentu oli aktiivisempi tapaus. Tuo oli koko ajan taapertamassa johonkin suuntaan, lukuun ottamatta sitä aikaa, kun tämä nukkui tai oli syömässä. No, välillä Ropinapennunkin sai kuitenkin pysymään aloillaan, kun vain keksi tarpeeksi kiinnostavan tarinan tai puheenaiheen.
Varjoliekki vieritti pikkuruisen sammalpallon Kastepennun käpälien juureen. Kastepennun mittaillessa sammalpalloa katseellaan rauhallisesti kuin käpälän siirtoa harkiten, Ropinapentu kuitenkin töpsötti lujaa vauhtia, epävakain askelin sisarensa eteen ja työnsi molemmat etutassunsa sammalpalloa päin niin, että kupsahti mahalleen. Pallo kuitenkin liikahti, eikä Ropinapentu näyttänyt olevan moksiskaan, vaan nousi oitis takaisin neljälle käpälälle.
”Ohhoh! Hieno lyönti”, Varjoliekki maukui pikkuiselle. ”Annathan Kastepennunkin yrittää, Ropinapentu.”
Kastepentu istui kiltisti paikoillaan ja pällisteli vuoroin Varjoliekkiä, vuoroin Ropinapentua suloisesti. Ropinapentu puolestaan kurtisti hassusti kulmiaan Varjoliekin sanojen jälkeen. Kollin mielestä siinä oli jotain hyvin hellyttävää, miten erilaisesti tyttäret reagoivat asioihin. Hän vieritti sammalpallon takaisin Kastepennulle, joka hetken tarkkailtuaan kosketti sitä pikkuruisella etutassullaan varovaisesti. Pentu teki pienen hellän työnnön ja sammalpallo liikahti.
”Hyvä, Kastepentu!” Varjoliekki kehräsi viikset väristen. Hän kosketti lempeästi Kastepennun päätä kuonollaan. Pikkuinen naaras kehräsi vaimeasti.
Kermanvärinen soturi vilkaisi pikaisesti ulos pesästä: aurinko oli pian huipussaan. Varjoliekki oli määrätty aurinkohuipun rajapartioon, joten hänen täytyisi pian taas hyvästellä pennut ja alkaa herätellä Sadeturkkia.
Kun hän kääntyi takaisin, Ropinapentua ei näkynyt missään. Varjoliekin sydän jätti lyönnin välistä.
Sitten hän äkkäsi harmahtavan pennun pesän nurkassa, heiluttamassa pientä oksaa pikkuruisella käpälällään. Oksa näytti kollin silmään vähän liian terävältä, joten hän nappasi pennun niskavilloista kiinni ja laski tämän takaisin sisarensa viereen. Ropinapentu olisi voinut vaikka puhkaista silmänsä, eikä kolli voinut olla ahdistumatta jo ajatuksestakin.
”Ei! Älä!” Ropinapentu vinkui.
Varjoliekki napsautti oksan poikki hampaillaan ja viskasi sen ulos hännällään. Ropinapentu oli oitis lähdössä ryntäämään sen perään, mutta soturi oli nopeampi ja asetti käpälänsä pennun eteen. Ropinapentu murahti ja yritti näykkäistä Varjoliekin polkuanturaa.
Soturi kantoi jälleen Ropinapennun Kastepennun ja Sadeturkin viereen, johon tämä jäi kököttämään kiukkuisen näköisenä.
”Minulla… oli leikki kesken!” pikkuinen vikisi.
”Voimme leikkiä oksilla joskus toiste, Ropinapentu”, Varjoliekki lupasi lempeästi.
Hän kosketti Sadeturkin korvaa nenällään.
”Oletko hereillä? Minä lähden nyt”, kolli maukaisi kumppanilleen.
Myös Kimalaistoive oli pentutarhassa, mutta Varjoliekki ei luottanut pentujaan muiden käpäliin. Eihän hän edes tuntenut Kimalaistoivetta ollenkaan.
Harmaa naaras räpytteli silmiään unisena.
”Ai, joo… Hyvää partiota”, Sadeturkki naukaisi.
”Kiitos.”
Varjoliekki kääntyi vielä pentujen puoleen.
”Isän täytyy nyt lähteä partioimaan. Olkaahan kiltisti, pikkuiset”, kolli maukui tyttärilleen, jotka nyökyttelivät viattomat silmät pyöreinä. Hän sipaisi kummankin päälakea, ennen kuin poistui pentutarhasta lämmin liekki rinnassaan.

Kirjoittaja: Ampiainen

Hymyilin takaisin mesitähdelle käntääen kuitenkin katseeni pois Päällikköstäme. Olimme jo yllätyksekseni kuolonklaanin rajalla ja sydämeni pampasi syvällä rinnassani ajatukset kiinktyen siihen hetkeen kun narsissikajo- se kolli jonka olin vahingossa tappanut- makaamassa maassa kuolleena ja veren tahrimana. Pudistelin päätäni silmät täynnä kauhuä yrittäen saada ajatukset taas selkeiksi. Tärisin silmät viirussa ja olin näkevinäni edessäni tuon tapamani kollin verisen ruumin ja sävähdin. Minua sävähdyti pelkästään sen hetken ajatteleminen.
*Miksi tämä on niin no.. kauheaa? Eikös minulla olisi pitänyt olla samanlaista tunnetta kun tapoin sen kirkastassun? En saa ehkä koskaan tietää miksi tämä tuntuu niin erilaiselta kuin se… Ja toivon tosiaan niin… Toivon myöskin että en enään koskaan tapaisi ketään kissaa.. se on vain liian kauheaa..* ajattelin syvällä sisimmässäni. Henkäisin syvään henkeä ja tassutin eteenpäin toivoen syvästi että olisimme jo kohta leirissä. Katselin tassujani koko sen ajan kun tassutimme takaisin leirille päin. Kun lopulta pääsimme takaisin leiriin niin loikkin sydän pampaten soturien pesälle lepäämään.
*Ehkäpä kuusihäntä olisi siellä ja voisin jutella hänen kanssaan* ajattelin mielessäni.

Kirjoittaja: Saaga

Kun sisareni oli koskettanut nenällään minun nenääni ja lähtenyt en tiennyt mitä enää olisin sanonut Kortetassulle. En ollut kyllä muutenkaan puhunut hirveästi hänen kanssaan mutta nyt varsinkaan en keksinyt mitään sanottavaa. Katsoin kollia hetken ja käänsin sitten katseeni maahan sitten katsahdin sammaliin, jotka meidän olisi nyt laitettava Kortetassun kanssa kaksin.
“Kai meidän pitää nyt jatkaa tätä”, naukaisin hiljaa vain sanoakseni jotain ja nappasin sitten ison kasan sammalia viedäkseni ne sisälle klaaninvanhimpien pesään. Toinen oppilas vain nyökkäsi ja seurasi minua sitten sisään pesään. Laskin omat kantamukseni suoraan makuupaikalle ja aloin sitten levittää niitä tehdäkseni mukavan suuren pesän kahdelle klaaninvanhimmalle. Työskennellessämme emme juurikaan puhuneet. Huomasin Sypressikuiskeen katsovan pitkään meidän suuntaamme. Hän vaikutti jotenkin kiinnostuneelta puuhistamme mutta kääntyi pois, kun huomasi minun huomanneen hänet. Mietin hetken mitä hän mahtoi pohtia katsellessaan meitä mutta unohdin sen, kun jatkoin hommia. Viimeistelimme vielä pesän reunat ja sitten oli valmista.
“Valmista tuli”, Kortetassu naukui iloisen oloisena. Nyökkäsin ja odotin, että kolli tekisi jotain, jotta tietäisin itsein mitä tehdä.
//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Karjuvirneen sanat saivat kyyneleet kihoamaan silmiini. Hytkähtelin vielä hetken yskän puuskasta ja kömmin sitten pystyyn. Olin selvinnyt leiriin asti ja pitäisi selvitä vielä sisään parantajan pesään. Tuntui siltä, että halusin vain luovuttaa ja antaa sairauden viedä minut mukanaan Tähtiklaanin metsästysmaille, jos Tähtiklaania edes oli olemassa. Jos se oli todella olemassa, miksi se kidutti minua tällä tavoin.
“Jaksan”, kähisin vastaukseksi Karjuvirneen aiempaan kysymykseen, jonka olin melkein jo ehtinyt unohtaa. Päässäni takoi kauheasti ja silmissäni vilisi mutta Karjuvirneeseen nojaaminen auttoi paljon. Kävelimme hitaasti sisään ja, kun vihdoin pääsin puhtaille makuualusille makaamaan oli kuin olisin päässyt jonnekin ylimaallisen ihanaan paikkaan. Kuulin Karjuvirneen puhuvan jotain mutta ääni kuulosti siltä että se olisi tullut monen seinän takaa. En saanut sanoista selvää. Silmäni lupsuivat kiinni ja menetin tajuntani.

Heräsin ilmeisesti ihan hetken päästä, koska mikään ei ollut muuttunut paitsi, että Karjuvirne oli lopettanut puhumisen. Hämmennys vei nyt ajatuksiani vaikka en todellakaan ollut perillä mitä niissä sen suuremmin liikkui.
“Kuolenko minä?” kysyin ääni rohisten. Ääni ei tuntunut omaltani eikä mikään muukaan tuntunut todelta. En edes nähnyt kunnolla ja kuumotuksen tunne joka puolella kehossani sekä kipu päässäni ja kurkussani sai minut luulemaan, että loppu todella oli lähellä. Ehkä olikin vain kaikille parempi, jos liittyisin Hopeahäntään tänään.
//Karju :'(

Kirjoittaja: Saaga

Pudistelin päätäni Käärmekullan sanoille.
“Kyllä minulla on ystäviä”, nau’uin vakuuttavasti. Totuushan oli se, että minua ei jaksanut kiinnostaa ikätoverini. He olivat minusta parhaimmillaankin ärsyttäviä tai sitten he eivät ymmärtäneet minua ollenkaan, mikä ei käynyt järkeen, koska minusta minä ymmärsin heitä ihan hyvin.
“Hyvä kuulla”, Käärmekulta naukui ja loppu matkan olimme hiljaa. Käärmekulta jäi hetkeksi katsomaan, kun Leimusilmä paikkasi minut ja päästi sitten menemään ilman sen kummempia. Olin kuulemma selvinnyt onneksi vain naarmuilla. Sisareni oli aikaisemmin pudonnut myös puusta ja kävin nopeasti vielä hänenkin luonaan. Hänelle oli käynyt pahemmin kuin minulle ja hänen jalkansa oli murtunut. Poistuin kuitenkin nopeasti parantajan pesästä, koska minua väsytti. Menin suoraan petiin hyvästeltyäni mestarini ja käperryin sitten nukkumaan. Suljin silmäni mutta uni ei tullut. Sain pyöriskellä hetken edes takaisin kunnes nukahdin.

Herättyäni kömmin ulos oppilaiden pesästä. Heräsin kunnolla vasta sitten, kun tunsin jonkun tömähtävän päin minua – tarkalleen ottaen päin etutassujani.
“Anteeksi!” pieni karvapallo kiljaisi ja singahtaessaan taaksepäin minusta. Kompuroin hetken käpälilläni mutta saavutin sitten tasapainoni. Tunnistin karvapallon Perhopennuksi ja menin heti auttamaan hänet takaisin jaloilleen.
“Eihän sinua sattunut?” kysyin hieman epäröiden. En ollut varma mitä minun olisi tilanteessa kuulunut tehdä mutta, kun Perhopentu oli päässyt takaisin tasapainoon hän tuntui olevan tilanteesta aivan perillä.
“Ei sattunut! Olimme juuri leikkimässä Ahmapennun kanssa. Haluatko sinä tulla mukaan?” raidallinen naaraskissa kysyi innoissaan. Huomasin heti lauseet kuultuani, että Ahmapentukin oli hiipinyt paikalle. Nyökkäsin hänelle tervehdykseksi.
“Mitäs te leikitte?” kysyin kiinnostuneesti. Jos he leikkivät jotain mukavaa, voisin ehkä jopa mennä mukaan.
//Perho?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsahdin vieressäni olevaa nuorta oppilasta. Käänsin katseeni harmistunenaa vielä vähän sekaiseen turkkinii mutta kuitenkin lopulta käänsin kysyvän katseeni nuorempaan naaraseen vähän närkästyneen oloisena.
”Voin hyvin, jos siis ei oteta lukuun sitä että takajalkani on murtunut”, mau’un korpitassulle vastauksesi. Korpitassu kallisti päättään silmät sirrillä.
*Älä ole hiirenaivoinen! Hänkin putosi puusta!* Sihahdin itsekseni. Katselin uteliaana nuorta naarasta, tiesin että hänkin oli loukkaantunut melko pahasti tosin hän kykeni silti olemaan mukana klaanin arki askareissa ilman ongelmia tai no en minä tiennyt oliko naaraalla oikeastaan ongelmia. Mutta tiesin että minun olisi turhan hankala auttaa askareissa jos nilkutin koko ajan! Ei se oikeastaan auttaisi olenkaan paranemisessa! En halunnut myöntää leimusilmälle että siihen sattui koska en halunnut hänen tuhlavaan yrttejä minuun.. se tuntui väärältä.. tiesin että tassuni paranisi aikanaan mutta en halunnut että minuun tuhlataisiin yrttejä! Varsinkaan kun niitä oli niin vähän… Tajusin yllättäen korpitassun olevan edelleen vierelläni, olin aivan unohtanut tämän olevan siinä! Katselin naarasta hymyillen miettien mistä voisin jutustela Naaran kanssa.. ehkä voisin kysyä tämän emosta ja isästä? Hän tuntui olevan läheinen heidän kanssaan, niin ehkä voisin kysyä tämän perheestä jotain? Ehkä se olisi hyvä ajatus? Halusin saada alkuun jonkinmoisen jutustelun juuren niin ajattelin että ehkäpä voisin kysyä asiasta?
”Korpitassu, millainen emo lehtomyrsky mahtaa olla? Hänhän oli ollut yksi niistä jotka olivat pelastaneet päälikkömme ja parantajamme, mutta hän oli kuitenkin tehnyt sen yhden virheen siellä, olin kuullut kuinka hän kertoi siitä ja sivumennen kun hän oli kertonut tappaneensa sen vartioimaan jääneen hartian joten ajattelin että olisit hänestä todella ylpeä? Toivon että en loukaa sinua tai mitään”, mau’un naaraalle.
//Korps?

Kirjoittaja: Käärmis

Heilautin korviani, kun kuulin Leimusilmän kutsun. Parantaja katsoi minua ja muita oppilaita päin ja huitaisi hännällään merkiksi jo palata pesään. Katsoin muita hieman pahoitteleva ilme kasvoillani.
“Minun täytynee lähteä nyt. Pitäkää te kaksi hauskaa, mutta jos mitään juoruilette, tulkaa kertomaan minullekin kaikki parhaat juorut aamulla”, naukaisin ja kosketin nopeasti neniä veljeni kanssa. Kortetassua sen sijaan vain sipaisin hieman hännälläni kylkeen.
“Näkemiin!” naukaisin pirteästi ja loikin parantajan pesälle. Siellä ei ollut mitenkään kamalan mieluista minulle. En tykännyt olla yrtinhajussa ja koko ajan parantajan valvovan katseen alla. Siitä huolimatta menin vai kuuliaisesti ja kiltisti nukkumaan yhdelle pesässä olevista makuualusista.

Heräsin päänsärkyyn. Se oli inhottavin päänsärky, jonka olin koskaan kokenut. En voinut uskoa, että mihinkään saattoi koskaan sattua yhtä paljon. Pitelin päätäni etutassuillani ja väästin muutaman säälittävän vinkaisun samalla, kun pyörin makuualusilla levottomasti ympäri ja ympäri. Kuulin pian askelia ja pitkän haukottelun ja pian Leimusilmä istui vierelläni.
“Mitä nyt? Onko päässäsi ikävä kuhmu?” kolli kysyi hieman naurahtaen. Sihahdin vihaisesti ja siristin silmiäni mulkoillessani parantajaa.
“Luuletko että marisisin täällä keskellä yötä jonkin kuhmun takia?” ärähdin ja Leimusilmä värisytti vähän viiksiään.
“Mutta ihan tosi, mikä sinun on? Sattuuko johonkin?” parantaja kysyi nyt väsyneellä äänellä. Uskoin tämän vain haluavan pikapuolin takaisin nukkumaan. Nyökkäsin päätäni.
“Sattuu kuin joku olisi ottanut terävän kiven ja survonut sen korvastani sisään aivoihin asti!” sihahdin ja päästin pienen voihkaisun, kun pääkipu koveni hetkeksi aikaa kuin aaltona. Leimusilmä nuosi ylös ja tassutti pois. Katsoi hetken ajan ärtyneenä tämän perään. Aikoiko hän vain antaa minun kärsiä?
En kuitenkaan kerennyt sanoa tai tehdä mitään, kun parantaja tuli takaisin suussaan pari siementä. Hän tiputti ne eteeni ja työnsi lähemmäs kuonoani.
“Syö nämä unikonsiemenet. Ne auttavat kipuun ja helpottavat nukkumista”, Leimusilmä naukaisi. Lipaisin siemenet kielelleni ja söin ne nopeasti. Kipu ei lähtenyt ja tunsin itseni entistäkin vihaisemmaksi.
“Eihän ne auttaneet mitenkään!” sihahdin vihaisesti. Leimusilmän silmissä välähti pieni ilkikurinen pilke. Oliko hän myrkyttänyt minut?!
“Eivät ne heti vaikuta höpsö. Kestää hetki, ennen kun ne kerkeävät vaikuttaa ja sitten kivun pitäisi kyllä hellittää. Kutsu minua, jos kipu ei kuitenkaan kaikkoa, niin keksin jotain”, kolli naukui. Tunsin pienen helpotuksen ja katsoin hänen peräänsä, kun hän katosi taas – ilmeisesti nukkumaan. Katselin pesää edelleen pää täynnä puristavaa kipua ja utua ja yritin saada enemmän selkoa ympäristöstäni. Mitä kaikkea pesässä oli ja oliko siellä muitakin potilaita. Pian huomasin Syreenisumun. Nuori soturi oli myös tipahtanut puusta. En ollut juuri muuta kerennyt kuulla, kun minulla oli ollut muuta tekemistä.
Saatoin huomata enemmän häntä tarkkaillessani, että hän nukkui sikeästi yksi tassu täynnä hämähäkinseittiä. Ilmeisesti hän oli siis satuttanut tassunsa. Ajattelin juttelevani hänelle heti aamulla herätessäni. Niinpä siis kääriydyin pieneksi palloksi ja suljin silmäni yrittäen sulkea hiljallen helittävää pääkipua mielestäni niin, että saisin unta.

Herätessäni huomasin auringonsäteiden yrittävän tunkea sisään pesään. Räpyttelin silmiäni hieman ja sain pian katseeni tarkennettua Syreenisumuun. Naaras suki turkkiaan varovasti ja näytti olevan jo melkoisen virkeä. Sukaisin turkkiani hieman nopeasti ja tassuttelin sitten nuoren soturin luokse.
“Hei! Sinun nimesi taisi olla Syreenisumu, eikö vain? Minä olen Korpitassu, jos et siis sitä vielä tiennyt. Miten sinulla menee?” kysyin hyvätuulisena ja katsoin naarasta suoraan tämän eriparisilmiin.

//syre?

Kirjoittaja: Elandra

//Haavemuiston mieli on järkkynyt, joten tarinassa esiintyy kuolleita hahmoja. Nämä hahmot ovat vain Haavemuiston kuvitelmaa, eivätkä siis totta.

Kun Lieskakajo tarttui Kharonia tämän niskanahasta, kolli vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin ja irrottautui vanhemman soturin otteesta. Hän katsoi yhä hurjistuneempana kollia, jota oli pitänyt ystävänään. Hän olisi halunnut luottaa punaturkkisen kollin sanaan, mutta se tuntui mahdottomalta. Kharon oli luottanut Lieskakajoon niin monesti, ja aina hän oli osoittanut, ettei ollut soturin luottamuksen arvoinen.
Kharon ei voinut myöntää, etteikö Lieskakajon puheet onnellisuudesta olisi olleet houkuttelevia. Enemmän kuin mitään, kolli olisi halunnut mielensä muuttuvan selkeäksi ja saavansa kiinni taas elämästä. Kharon ravisteli päätään epätoivoisena ja laski katseensa maahan. Hän kuuli lähestyviä askeleita Lieskakajon takaa. Liljatuuli oli taas saapunut pesään. Parantajan kasvoilla oli huolestunut ilme, kun hän kohtasi Kharonin eriväristen silmien sekavan katseen.
”Kharon, minä olen menossa keräämään yrttejä, mutta sinun todella olisi hyvä käydä Leimusilmän tarkastettavana. Me kaikki tahdomme sinulle vain hyvää, antaisit meidän auttaa sinua”, tummanharmaa parantajanaaras naukui. Kharonin katse kääntyi taas Lieskakajoon, joka katsoi ystäväänsä vastausta odottaen, kärsivällisenä. Kharonin suusta pääsi turhautunut huokaus, kun hän lopulta myöntyi kaksikon pyyntöön:
”Hyvä on sitten. Mennään.”
Kharon nousi seisomaan huterille jaloilleen. Nälkä ja väsymys, sekä niin pitkä pesässä paikoillaan oleminen olivat saaneet kollin hyvin heikoksi. Kun hän seisoi sammalvuoteiden yllä, hänen kehonsa suorastaan tärisi. Jalat hädin tuskin kantoivat paksuturkkisen soturin riutuneen kehon painoa.
”Voit ottaa minusta tukea”, Lieskakajo tarjoutui, mutta Kharon pudisteli päätään. Hän ei luottanut soturiin lainkaan, vaan halusi pärjätä yksin. Liljatuuli asteli kaksikon edellä ulos pesästä, eikä jäänyt odottamaan heitä.

Matka parantajan pesälle tuntui tukahduttavalta. Kharonia ahdisti astua ulos pesästä, joka oli tätä nykyä ainoa turvalliselta tuntuva paikka. Avara pääaukio ja siellä olevat lukuisat silmäparit saivat Kharonin ahdistumaan. Hän huomaamattaan jännitti koko kehonsa lihaksia ja pyrki pitämään katseensa maassa.
Mutta kun hän sivusilmällään näki liikettä edessäpäin, oli soturin nostettava katseensa ylös. Tuttu, hopeanvalkea kolli käveli heidän ohitseen. Se sai Kharonin mielen järkkymään, kun hän tunnisti kissan Hopeaputoukseksi. Hän oli tappanut – tai ilmeisesti luullut tappaneensa – vanhan kollin aikaa sitten sodassa, ollessaan vielä itse Kujakissayhteisön jäsen. Kharonin mieli alkoi taas epäillä kaikkea. Oliko tämä sittenkin unta? Vai oliko hän todella niin sekaisin, että muistotkin olivat väärentyneet? Eikö hän ollutkaan tappanut Hopeaputousta?
Kharon ei pysähtynyt, vaan kulki Lieskakajon vierellä parantajan pesän sairasaukiolle.
”Leimusilmä, oletko sinä täällä?” Lieskakajo huhuili parantajaoppilasta. Kharon näki, miten mustavalkea kolli astui ulos kahden kiven välissä sijaitsevasta pesästä. Hän näytti iloiselta nähdessään Lieskakajon, mutta kun kollin katse kääntyi Kharoniin, se synkkeni. Kharon koki itsensä taas todella inhotuksi, edes Leimusilmä ei olisi halunnut nähdä häntä.
”Ai, hei”, Leimusilmä lausahti, ”onko jotain sattunut?”
”Haavemuistolla ei ole kaikki hyvin”, raidallinen soturi kertoi ja laski häntänsä Kharonin lavoille. Kharon vetäytyi kuitenkin kauemmas ystävästään. Hän koki olevansa todella väsynyt ja halusi vain äkkiä pois tästä tilanteesta.
”Ei minulla ole mitään hätää”, Kharon ärähti vähän turhankin ilkeästi ja kohdisti katseensa Leimusilmään, ”kyllä minä voin lähteä, kerta sinäkään et kestä nähdä minua.”

//Leimu tai Lieska?

Kirjoittaja: Elandra

Korppisiipi oli määrännyt minut partion johtoon, joten varapäällikön käskystä olin johdattanut partion perässäni ulos leiristä. En vieläkään ollut täysin tottunut siihen, miten vapaasti saimme taas elää. Partion johtaminen tuntui valtavan suurelta vastuulta ja vapaudelta verrattuna siihen, millaisissa oloissa olimme eläneet vielä jokin aika sitten. Täytyi myöntää, että nautin kyllä täysillä jokaisesta hetkestä ja siitä, että olimme saaneet klaanimme takaisin.
Toisaalta olin hieman harmissani siitä, miten kurittomiksi eloklaanilaiset olivat taas ryhtyneet. Säännöt eivät tuntuneet olevan klaanitovereilleni enää lainkaan yhtä tärkeitä mitä Kuolonklaanin vallan alla. Sääntöjä noudatettiin vähän sinne päin, sillä kissat tiesivät, että sääntörikkeistä ei seuraisi enää vakavia rangaistuksia. Vaikka olinkin äärimmäisen onnellinen Mesitähden ja Leimusilmän vapaudesta, olin edelleen sitä mieltä, että päällikkömme oli liian lepsu sääntöjen suhteen.
Olin päättänyt laittaa Varputassun saalistamaan nummille Järviloisteen kanssa, sillä kollioppilaan oli hyvä kyetä saalistamaan myös muiden kanssa ja ilman minua. Hilehuurteen seuraan en uskaltanut oppilastani luottaa, sillä luottamukseni hopeanharmaata soturia kohtaan oli käytännössä olematon. En edelleenkään pitänyt Hilehuurteesta tai hänen välinpitämättömästä luonteestaan, mutta ennemmin kulkisin itse hänen kanssaan kuin päästäisin hänet pilaamaan oppilaani.
Silmäilin tarkkaavaisesti koivumetsää siltä varalta, että jossain valkoisten puiden tai aluskasvillisuuden seassa meitä vaanisi vihollisia. Tiesin, etten voinut lainkaan luottaa Hilehuurteen tarkkaavaisuuteen. Äkkiä Hilehuurre todisti, että olin ollut oikeassa. Noin vain hän rikkoi yllemme laskeutuneen rauhan ja hiljaisuuden:
”En ole vielä ehtinyt sanoa tätä sinulle, mutta se mitä teit pelastaaksesi Eloklaanin on todella ihailtavaa!”
En voinut kieltää, etteivätkö kollin sanat tuntuneet mukavilta kuulla, mutta hän oli valinnut kerrassaan huonon hetken kertoa asiansa. Pidin siitä, kun klaanitoverit pitivät minua merkittävänä soturina, mutta toisaalta Tähtiklaani oli määrännyt minut pelastajaksi, eikä valinta ollut alunperin ollut minun omani. Vilkaisin ilmeettömänä takanani kulkevaa soturia ja kohautin lapojani.
”Niin, kuka tahansa tilanteessani olisi tehnyt samoin. Tähtiklaani määräsi minut tehtävään, joten mikäpä minä olisin ollut siitä kieltäytymään”, totesin rauhallisella äänellä. En kaivannut teostani mitään palkintoa, ihailua tai kunniaa. Minulle tärkeintä oli, että Eloklaani oli nyt vapaa ja tehtävämme pelastajina oli onnistunut.
”Eikä nyt ole oikea aika ja paikka keskustella siitä. Olemme partiossa emmekä vapaa-ajalla, Hilehuurre”, lisäsin vielä tiukalla äänellä, vilkaisten Hilehuurretta, ”jos sinulla on vielä jotakin muuta asiaa, joka ei koske partiointia, sano se leirissä.”

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

Huolehtiva katseeni synkkeni ja mieleni murtui, kun kuuntelin ystävääni, Kharonia. Kolli höpisi niin sekavia ja valheellisia juttuja, että se sai minut huolestumaan todella laikukkaan kollin mielentilasta. Kollin ääni oli täynnä katkeruutta, vihaa ja synkkiä tunteita. Ja pahinta oli, että ne kohdistuivat minuun. Laskin päätäni varovaisesti ja liikuin toisesta kauemmaksi niin, että en enää koskenut toiseen. Se oli vähintä mitä saatoin tehdä tässä tilanteessa. Päässäni risteili erinäisiä kysymyksiä, kuten että mistä petoksista kolli edes puhui. Mitä itseäni tunsin, en koskaan voisi pettää läheisiäni. Ummistin silmiäni, kun tuon jälkeen mieleeni palasi Nokkospilvi. Naaras, jonka oli pitänyt olla elämäni suurin rakkaus ja minun hänen, mutta kaiken jälkeen tuo vain eli suuressa valheessa. Se satutti minua, vaikka jos tilanteeni paljastuisi, olisin naaraan ja muiden silmissä vain pettäjä. Avasin taas silmäni vain jotta voisin kohdata Kharonin suivaantuneen, katkeran katseen.
“Kharon hyvä, mutta kun enhän minä edes tiedä mistä sinä puhut-”, sopersin toiselle ja yritin puskea Kharonia, mutta kollikissa vain väisti ja tuijotti minua tympääntyneenä.
“Turha sinun esittää, ettet sinä tietäisi mistä sinä puhut! Lieskakajo, olet sanonut niin rumia asioita, sellaisia mitä ystävät eivät toisilleen ikipäivänä sanoisi. Ja sinäkö muka olit minun ystäväni..” valkoturkkinen soturi maukui tuskaisen katkeralla äänellä. Olin edelleen tilanteesta täysin ymmällään. Mitä ihmettä oli meneillään? ‘Puhunko minä unissani vai mistä Kharon vetää nämä kaikki juttunsa?’, pohdiskelin huolestuneena. Päämääräni oli edelleen sama, auttaa ystäväni pois hänen ahdingostaan. Kharon ansaitsi olla onnellinen kaiken kokemansa jälkeen.
“Kharon, minä tässä. Lieskakajo, sinun paras ystäväsi. Minä lupaan, että sinä voit luottaa minuun. Seison rinnallasi, tuli mitä tuli”, nau’uin toiselle hiljaisella ja huolestuneella äänellä, josta kiilsi suru. Tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini enkä edes estellyt niiden tuloa. Kuinka en ollut huomannut kollin pahaa oloa? Ehkä olisin voinut estää toisen ajautumisen näin syviin vesiin.
“Kharon, minä tahdon sinulle vain hyvää, tahdon vain auttaa sinua. Tule, mennään yhdessä Leimusilmän vastaanotolle, hän varmasti tietää mitä tehdä”, anelin toiselta ja tartuin Kharonia lempeästi niskanahasta auttaakseni toisen pystyyn. Minä en ollut parantaja enkä tiennyt voisiko salarakkaani edes tehdä mitään. Mutta jos joku kissa osaisi auttaa, niin se olisi Leimusilmä.
“Me selviämme tästä, sinä selviät ja tulet olemaan onnellinen.”

// Kharon? 🙁

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselin hymyillen perhopennun perään kun tämä loikki kimalaistoiveen perään ulos pesästä. Hymyilin hellästi ja ikävöin tätä jo nyt mutta tiesin että minun ei pitäisi huolehtia hänestä sillä kimalaistoive oli hyvä hoitaja naaralle vaikka tunsin kyllä kovaa halua päästä naaraan luo ja jutella hänen kanssaan yhä. Tunsin kuitenkin samalla unisuuta ja halusin oikeastaan myöskin vain käpertyä mukavaan asentoon vaikka en saanut takatassuani millään tavalla liikkumaan ilman että siihen sattui joten annoin sen olla siinä melko epämukavassa asennossa. Suljin lopulta silmäni ja torkahdin.

heräsin yhtäkkisesti parantajan pesästä jonkun herättämänä, nostin pääni ja huomasin edessäni seisovan leimusilmän avutoman näköisenä.
”Syreenisumu, olen pahoillani sinä et voi enään olla soturi tassusi takia” leimusilmä maukui. Säpsähdin kauhistuneena silmät järkytyksestä sameina.
”Mistä sinä jo nyt muka tiedät että en voisi enään tämän tassun kanssa olla soturi? Enhän ole ollut täällä vielä kauankaan!” Ulahdin kauhistuneena.
”Minä tiedän koska olen parantaja” kolli murahti ja kääntyi pois. Tunsin sydämeni särkyvän sirpaleiksi Ja juuri kun olin nousemassa niin minä yllättäen heräsin. Henkitin hetken raskaasti silmät edelleen sameina järkytyksestä vaikka tiesin että se oli ollut unta.. olinhan minä herännyt? Ja eikös se tarkoitta että se olisi ollut vain unta? Päätin varmistaa nopeasti leimusilmälta asiaa.
”Leimusilmä! Oletko varma että minä voin olla vielä soturi? Siis että paraneeko jalkani enään? ” Kysyin huolestuneena. Leimusilmä käänähti ympäri katsoen minua vähän hölmistyneen näköisenä.
”Tietysti se paranee”, leimusilmä maukui ja kääntyi taas ympäri jatkaen sitä mitä olikaan tekemässä.

Kirjoittaja: Koivu

”Hilehuurre! Eikö sana kuulu?”
Hopeanharmaa kolli käänsi katseensa Korppisiipeen, klaanin nykyiseen varapäällikköön nopeasti, mutta hämmentyneenä. Soturi oli ollut niin keskittynyt Nokkospilven kanssa rupatteluun, ettei ollut kuullut varapäällikön tehtävänjakoja ollenkaan.
”Ei kuulu. Sanoitko jotain?” Hilehuurre naukaisi tavanomainen, pieni virne kasvoillaan.
Osa vitsiä oli se, Korppisiivellä oli tapana olla melko hiljainen – partioihin määräämisen ulkopuolella. Mistä Hilehuurteen olisi muka pitänyt tietää, milloin tämä oli aikeissa avata suunsa? Ei Hilehuurre tarkoittanut olla ilkeä, mutta jostain syystä valkean, mustalaikkuisen naaraan ilme oli hiukan tympääntynyt.
”Määräsin sinut juuri metsästyspartioon”, Korppisiipi heilautti laikukasta häntäänsä kohti Pohjaharhaa, tämän oppilasta Varputassua sekä Järviloistetta.
”No kappas!” Hilehuurre maukaisi. Hän huikkasi heipat Nokkospilvelle, ja loikki Korppisiiven ohi Pohjaharhan partion luokse. Kaikki kolme kissaa istuivat odottamassa häntä, niin kuin kokoontumiseen lähtevät eloklaanilaiset, jotka odottivat päälliköä. Pohjaharha oli ainoa, joka vaikutti hiukan närkästyneeltä – no, ainakin pienestä hännänvääntelystä päätellen… Hilehuurre ei ollut varma, miten kauan toiset olivat häntä tällä kertaa odottaneet. Mutta no, väliäkö sillä! Hänhän oli nyt valmiina.
”Mukava nähdä, että odotatte minua noin innoissanne”, Hilehuurre naukaisi. ”Eiköhän mennä!”
Pilkullinen soturi oli vähällä pujahtaa piikkihernetunneliin muiden edellä, mutta pysähtyi sitten antamaan Pohjaharhalle tietä. Kollia nolotti hiukan… Vaikka ei häntä yleensä nolottanut sellainen. Mutta Pohjaharha johti partiota ja Hilehuurre tiesi, ettei valkea soturi katsoisi sellaista etuilua hyvällä. Oli varsin ilmeistä, miten tärkeitä säännöt ja muiden yleisten käytäntöjen toistuminen olivat Pohjaharhalle.
Pohjaharha oli yksi niistä eloklaanilaisista, jotka olivat pelastaneet Mesitähden ja Leimusilmän Kuolonklaanin kynsistä. Hilehuurre oli alkanut kunnioittaa tuota vanhempaa, kivikasvoista soturia aivan eri tavalla sen jälkeen. Ja jostain syystä hopeinen kolli todella halusi, että Pohjaharha pitäisi hänestä.
Hilehuurre pujahti viimeisenä ulos tunnelista. Hän ei irrottanut katsettaan edellä astelevasta valkeasta kollista.

Partion ylitettyä joen ja saavuttua koivumetsän reunalle, Pohjaharha totesi, että heidän olisi nyt hyvä hajaantua. Hilehuurteen yllätykseksi valkoinen soturi kuitenkin määräsi oppilaansa nummille Järviloisteen kanssa. Hopeinen kolli katseli Pohjaharhan puoleensavetäviä silmiä niin tarkkaan tämän puhuessa, että hänen täytyi pinnistellä kuullakseen, mitä vanhempi kolli oikeastaan sanoi.
”Minä ja Hilehuurre puolestaan menemme koivumetsän puolelle”, valkoinen kolli lopetti.
Hilehuurre tunsi äkkiä olonsa hiukan vaivaantuneeksi jäädessään kahden Pohjaharhan kanssa. Mistä lähtien tuo oli muka halunnut metsästää hänen kanssaan? Tai ehkä soturi oli vain halunnut hetkeksi eroon oppilaastaan, Hilehuurre tuumi. Ei… Jotenkin hän ei uskonut sitäkään. Kolli pohti, oliko heidän tarkoitus metsästää kuitenkin erikseen. Todennäköisesti. Eihän Pohjaharha oikeasti olisi hänen kanssaan halunnut viettää aikaa – jako oli varmasti ollut vain satunnainen, tai jollain tapaa loogisesti ajateltu, Hilehuurre päätteli. Vaikka hän itse kyllä piti enemmän nummista kuin metsästä…
He kävelivät koivumetsään Pohjaharha edellä, ja pysyivät pitkän aikaa vaiti. Hilehuurre ei kuitenkaan kestänyt moista hiljaisuutta yhtään pidempään, joten hän jolkotti Pohjaharhan viereen ja avasi suunsa:
”En ole vielä ehtinyt sanoa tätä sinulle, mutta se mitä teit pelastaaksesi Eloklaanin on todella ihailtavaa!”

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin parantajaa suoraan silmiin sydän kurkussa.. pyyntöni tuntui repeytyvän riekaleiksi liian aikaisen kysymisen vuoksi.
”Kiitos kun Edes ajattelet asiaa…” Huudan sisimpääni myöten mutta sain sain kuitenkin sanat tulemaan ulos hiljaa kuiskaten. Sydämeni tuntui olevan riekaleina ajatukseni tuntuivat myrskyävän elämäni tuntui olevan pelkkää pettymystä surua menetystä.. ei mitään hyvää!! Sydämeni huusi minulle että minun pitäisi mennä… Pois… Pois… Ja jättää kaikki parantajuudesta taakse… En halunnut tehdä niin… Mutta halusin mennä… Nyt… En kyennyt olemaan täällä en aikaan nyt.. enkä ehkä saisi olla koskaan.. samalla kuin parantajat ja heidän oppilaansa.. Sydämeni pampasi syvällä rinnassani kunnes en enään kyennyt estämään tassujani vaan juoksin itku kurkussa ulos parantajan pesästä… Menin kauimaiseen kolkaan leiristä siihen kauimaiseen parantajan pesästä… Sydämeni tuntui raskaalta.. suljin silmäni ja purskahdin syvään hiljaiseen itkuun. Nostin katseeni ylös taivaalle, oli ilmiselvästi jo ilta.. tähdet ainakin olivat jo nousemassa taivaalle.. Sydämeni pampasi enkä tuntenut mitään muuta kuin pelkkää surua, pettymystä ja menetystä… Itkin hiljaisesti ja pyytelin anteeksi tähtiklaanilta kaikkea… Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin itkuisena oppilaiden pesälle, päästyäni sinne niin käperyin nyyhkytämään maakualusilleni ja nukahdin… Toivoen että näkisin sisareni tähtiklaanista… Jos hän edes oli siellä…