Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre ajatteli viedä Nopsatassun vihdoin uintiharjoituksiin tänään. Hän oli kuullut ohimennen, että useampi mestari oli jälleen viemässä oppilaansa uimapaikalle, tietenkin parin kuolonklaanilaisen vartijan saattelemana. Hopeanharmaa kolli oli ollut lähellä unohtaa kokonaan, että uintiharjoitukset tulisi ehtiä pitämään vielä ennen sään viilenemistä. Asteltuaan oppilaansa luokse Hilehuurre kysyi, mitä mieltä musta kolli oli uintiharjoitusten pitämisestä tänään. Soturi pohti, olisiko hänen kuitenkin pitänyt varoittaa Nopsatassua uinnista etukäteen, jotta tämä olisi ehtinyt valmistautua ajatukseen; ensimmäiset uintiharjoitukset olivat monille Eloklaanissa syntyneillekin oppilaille epämiellyttävä, jos ei pelottavakin kokemus. Hilehuurre ei vain oikein osannut suunnitella harjoituksia valmiiksi edellisenä päivänä.
”En minä sitä voi kai vältelläkään enempää”, Nopsatassu vastasi empivän oloisesti.
Hilehuurre naurahti kevyesti, mutta taputti sitten hännänpäällään oppilasta kannustavasti lavalle.
”Valitettavasti et voi välttyä siltä enää kauaa, jos haluat valmistua soturiksi aikataulun mukaisesti. Meidän on parasta saada uintiharjoitukset pois alta ennen viherlehden loppua, jos vain mahdollista”, Hilehuurre huomautti ja vilkaisi nousevaa aurinkoa, joka alkoi jo lämmittää mukavasti pilkullisen kollin turkkia. Nopsatassu nyökkäsi, mutta ei edelleenkään näyttänyt erityisen innostuneelta, toisin kuin useimpina päivinä. Hilehuurre ei ollut varma, pelkäsikö hänen oppilaansa vettä vai oliko tämä muuten vain vastahakoinen turkkinsa kastelusta, mutta soturi yritti saada Nopsatassua edes vähän piristettyä.
”Mutta hyvin se menee! Ja eihän sitä tiedä, vaikka rakastuisit uimiseen niin, ettet haluaisi enää poistua vedestä ollenkaan”, Hilehuurre päästi hilpeän mrrau-äänen jolkottaessaan uintipaikalle suuntaavan joukon perässä ulos leiristä Nopsatassu kannoillaan.

Perillä uimapaikalla Hilehuurre valitsi Nopsatassua varten sellaisen kohdan joen reunasta, jossa oli mukavasti vierekkäin suurempi alas veteen viettävä kivi ja yksi litteä kivi, johon mahtui sopivasti kaksi kissaa vierekkäin. Litteä kivi oli aivan lähellä rantaa niin, että siihen saattoi päästä kuivalta maalta enempää ponnistamattakin. Suurempi kivi oli puolestaan jo kauempana rannasta. Siitä pääsisi liukumaan hyvin jo tarpeeksi syvään kohtaan uidakseen ilman, että takajalat osuivat pohjaan. Hilehuurre tutkiskeli ympäristöä hetken ja arvioi, että suuremman kiven päälle hyppääminen onnistuisi ongelmitta litteän kiven päältä.
”Selvä, eiköhän aloiteta”, hopeanharmaa soturi sanoi ja kääntyi oppilaansa puoleen, joka katseli täysin eri suuntaan keskittyneen oloisena. Hilehuurre suuntasi katseensa puuriviin, jonka oksistossa visertäviä lintuja Nopsatassu näytti tapittavan.
”Oletko vielä kanssani vai menetinkö sinut metsästyspartioon?” Hilehuurre maukaisi, ja musta kolli säpsähti.
”Anteeksi”, oppilas maukaisi hiukan vaivaantuneena, mutta Hilehuurre vain värisytti viiksiään huvittuneena.
”No niin, ensiksi…” Hilehuurre aloitti, mutta säntäsikin kesken lauseen veteen innoissaan kuin pieni pentu niin, että roiskui. ”Näytän sinulle mallia.”
Hopeinen kolli kahlasi sen verran syvälle, että sai takajalkansa ylös pohjasta ja alkoi kauhoa.
”Sinun täytyy tulla lähemmäs!” hän huusi loitompana rantaviivasta kyyhöttävälle Nopsatassulle. Hilehuurre tajusi, että hän oli tainnut roiskuttaa vettä oppilaankin päälle veteen rynnätessään. Hän toivoi, ettei ollut pelästyttänyt sillä mustaa kollia entisestään, ja moitti itseään hiirenaivoisuudestaan. Hilehuurre nousi takaisin rantaan ja asteli oppilastaan vastaan. Ajattelemattomana kolli kuitenkin ravisti märkää turkkiaan niin, että pisaroita lensi oppilaan päälle. Nopsatassu loikkasi äkkiä kauemmas väistääkseen niitä.
”Äh, anteeksi!” Hilehuurre pahoitteli nolostuneena.
Soturi toivoi, ettei tunaroisi näitä harjoituksia täysin, ne kun olivat tärkeä osa Eloklaanin oppilaan koulutusta. Hän käänsi katseensa Nopsatassuun, joka istahti nyt hiukan lähemmäs ja vilkuili jokeen epäröivän oloisesti.
”Saat edetä siihen tahtiin, mikä sinusta tuntuu hyvältä. Jännittääkö sinua uimisessa jokin erityisesti?” Hilehuurre päätti kysyä asiasta oppilaalta suoraan, jotta tietäisi, mistä heidän tulisi aloittaa.

//Nopsa?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin klaanitoverini juttuja vierestä korvat höröllään.
“Niin. Hilehuurre ei ole vielä kunnolla sanonut miten minulla menee harjoitusten ja kaiken kanssa mutta veikkaan, että se johtuu siitä etten ole ollut täällä vielä kauhean kauaa”, selitin. Ajatus siitä, että minusta tulisi pian soturi oli ehkä jopa hieman kauhistuttava.
“Ymmärrän kyllä”, Laventelitaivas sanoi. Nyökyttelin hänelle ja vaikenin sitten. Jäin oikeasti pohtimaan, millaista olisi olla jo nyt soturi.

Kävelin ulos oppilaiden pesästä haukotellen. Olin todella uupunut viime päivän harjoituksista ja kaikesta muusta. Olin mennyt nukkumaan vasta tosi myöhään muiden jälkeen, koska olin halunnut valvoa Syreenitassun kanssa ja jutella ystävälleni. Etsin katseellani aukiolta Hilehuurretta mutta katseeni ei ihan heti osunut pilkulliseen kolliin.
“Nopsatassu!” kuulin mestarini äänen tulevan takaatani. No niin hienoa. Käännyin ympäri ja katsoin häntä suoraan silmiin.
“Huomenta”, naukaisin ja koitin parhaani pidätellessäni haukotusta.
“Voisimme tänään mennä uitiharjoituksiin. Mitä mieltä olet ideasta?” Hilehuurre kysyi. Kurtistin otsaani epäilevästi. Tätä päivää minä en ole odottanut innolla vaikka muuten rakastin muuten Eloklaanin soturikoulutusta.
“Niin no. En minä sitä voi kai vältelläkään enempää”, nau’uin hieman vaikeana. En olisi halunnut kohdata tätä päivää vielä – varsinkaan näin väsyneenä – mutta kai se oli pakko.
//Hile?

Kirjoittaja: Ampiainen

Venyttelin hiljalleen oppilaiden pesässä ja suunitelin että menisin etsiskelemään nokkospilveä. Nousin nopeasti ja astelin ulos pesästä vilkuilen ympärilleni ja lopulta huomasinkin hänet, hän tassuti minua kohden.
”Hei syreenitassu! Ajattelin oppetaa sinulle uuden taisteluliikeen”, Nokkospilvi ilmoitti. Hymyilin ja heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti.
”Harjoittelemmeko leirissä?” Kysyin kohteliaasti. Nokkospilvi nyökkäsi ja kehoti minua istuutumaan hetkeksi.
”Tosiaan kuten jo äsken sanoin aijon oppetaa sinulle uuden taisteluliikeen elikä oppetan sinulle liikeen hyppää ja taraudu” , mestarini seliti. Katselin hetkisen kiinnostunut ilme kasvoillaani kuinka mestarini näytti miten liikee meni hän oli loikkavinaan vastustajansa selkään ja tarrautua siihen tosin hänen kyntensä olivat sisällä.
”Näyttää aika helpolta”, naukaisin uteliaana.
”On sinun vuorossi kokeilla näytä kuinka hyvin onnistut”, nokkospilvi naukaisi hymyillen. nyökkäsin ja loikkasin ilmaan ja kuvittelin että edessäni olisi vastustajani selkä, olin tarautuvani siihen.
”Hyvin meni syreenitassu! Voit nyt koittaa liikettä minuun jos haluat”, nokkospilvi nyökkäsi hyväksyvästi. Hymyilin ja nyökkäsin kohteliaasti. Odotin kärsivällisesti että nokkospilvi ehtisi valmistauttua kunnes lopulta loikkasin mestarini selkään, tarauduin kynnet esillä kiinni naaran karvoihin mutta varoin kuitenkin tarkasti etten sattuisi häntä. Loikkasin nopeasti alas mestarini päältä ja katselin häntä utelias pilke silmissäni.
”No? Menikö hyvin?” Kysyin uteliana.
”Se meni hyvin syreenitassu!” nokkospilvi vastasi ylpeä loiste silmissään.
”Voisinko mennä nokkospilvi vai aijotko oppetaa minulle vielä lisää?” Kysyin. Nokkospilvi kuitenkin vain pudisteli päätän ja päästi minut menemään. Katselin ympärilleni etsiskelen Sypressikuisketta sillä halusin näyttää emolle mitä olin juuri oppinut kuitenkin huomasin että eräs toinen kissa oli tulossa luokseni, kun katsoin tarkemmin tajusin naaran olevan käärmekulta.
”Hei käärmekulta!” Naukaisin hymyillen.
”Hei syreenitassu”, käärmekulta vastasi.
”Näitkö mitä nokkospilvi opetti minulle?” Kysyin uteliaasti hymyillen.
”Kyllä minä näin, se meni minun mielestäni hyvin”, käärmekulta vastasi.
”Käärmekulta etkös sinä ollut hetken kanssani kun olin pentu? Silloin kun emo jaa kimalaistoive hoitivat sinua? Mutta miksi sinä olet jo nyt oppilas…?” Kyselin naaralta uteliaana.
*Olen ollut häntä kauemmin oppilaana… Tiedän että ei ole hänen vikansa että hänet nimitettiin aijemin kuin minut mutta miksi?* Ajattelin sydän syrjällään.
”Olin toki samaan aikaan pentu kuin sinä ja sinua ehkä hieman nuorempikin, mutta Kultasiipi taisi vain ajatella, että olin valmis soturiksi hieman aikaisemmin. En tosin tiedä oliko hän asian kanssa oikeassa vai väärässä, sillä tunnen itseni edelleen hyvin pentumaiseksi”, Käärmekulta naurahti lempeästi katkaisten ajatukseni.
”todellako? Minusta tuntuu ikävältä että sinusta tehtiin soturi ennen minua kun itse olin harjoitellut kauemmin… Se ei kuitenkaan ole sinun vikasi”, naukaisin hymyillen väkinäisesti. j-ja minua ei ole edes nimitetty soturiksi vielä…”, lisäsin hitusen takellelen.
”Älä hätäile, kyllä sinusta jo pian tulee soturi. Turhaan ajattelet asiaa liikaa, sinun kannattaisi pitää hauskaa oppilaana, kun vielä voit”, Käärmekulta naukui ja hymyili naaraalle hieman.
”Kiitos… Minä taidan tästä mennä”, naukaisin hymyillen hitusen käärmekullalle. Ennenkuin naaras ehti vastata kipitin kohti oppilaiden pesää ja painauduin sammal- ja sananjalka pedille ja nukahdin.

Hetkisen päästä heräsin ja nousin ylös.
”Mitä minun olikaan pitänyt tehdä kun tulin tänne…?” Mutisin nolostunenaa unohtamisestani. Lopulta muistin:
”Ai niin! Minunhan piti mennä näyttämään sypresikuiskeelle se uusi taisteluliike jonka nokkospilvi opetti minulle!” Huudahdin hymyillen. Tassutin ulos oppilaiden pesästä ja lähdin kohti pentutarhaa jossa emo nykyään nukkui. Katselin taakseni ja huomasin veljeni sädepennun leikkimässä käärmekullan kanssa. Pyöräytin vain silmiäni ja lähdin kipitämään kohti pentutarhaa. Kuulin ylättäen äänen pesästä:
”En itse asiassa ole, minun varmaan pitäisi mennä hakemaan korpipentua ja varpupenta koska on heidän päiväuniensä aika”, lehtomyrsky niminen naaras naukaisi. Ajattelin että pyytäisin emon ulos pesästä ja esittelisin liikeen vasta sitten.
”Hei emo! Haluaisitko nähdä uuden taisteluliikeen jonka nokkospilvi opetti minulle aijemin? Meidän kannattaa varmaankin mennä ulos pesästä sitä varten koska täällä pesässä ei oikeastaan ole tilaa siihen”, maun hymyillen emolle.
”Sopii hyvin syreenitassu mennään ulos pesästä jotta voit näyttää sen liikeen”, emo vastasi hymyillen iloisena. Tassutin ulos pesästä ja katselin ympärilleni kunnes lähdin tassutamaan kohti erästä tilavaa länttiä leirissä. Käännyin katsomaan emoani ja nopeasti loikkasin ilmaan ja olin tarautuvani kiinni viholliseen ja tein pari nopeaa iskua takakynsilläni toivoen liikeen menneen hyvin. Laskeuduin tarkasti maahan ja katsahdin kohti emoa joka katseli minua ylpeän näköisenä.
”Menikö hyvin? Se liike lli muuten hyppää ja taraudu!” Naukaisin röyhistäen ylpeänä rintaani silmät loistaen innokkaasti. Katsoin emoa hetkisen odotaen vastausta hymyillen iloisena. Emo hymyili ja lopulta aukaisi suunsa vastatakseen.
”Tuo meni hyvin syreenitassu, olen ylpeä sinusta”, emo Maukui ylpeänä. Hyppähdin ilmaan innostuksesta ja ehdotin että hakisin jotakin tuoresaliskasasasta jaettavaksi.
”Sopii kyllä”, emo vastasi. Lähdin nopeasti tuoresaliskasalle mutta kysyin ennen kuin otin mitään olivatko kaikki kuolonklaanilaiset syöneet jo tuoresaalista nauttiava kyyhkypyrähdys vain nyökkäsi. Napasin nopeasti kasasta pulskahkon varpusen ja lähdin takaisin emon luokse.
”Voime jakaa tämän varpusen”, naukaisin hymyillen. Sypressikuiske nyökkäsi ja kehotti minua syömään ensin. Kun olin lopulta syönyt osuuteni varpusesta työnsin puoli syödyn varpusen emolle ja katselin kuinka hän söi varpusen loppuun. Kehräsin hymyilen.
”No syreenitassu miten koulutuksessi on mennyt?” Emo kysyi ylpeänä.
”Hyvin! Nokkospilvi on aivan mahtava mestari!” Naukaisin hymyillen. Emo vain hymyili ylpeä ilme kasvoillaan kun aloin puhelemaan koulutuksestani. Kun lopulta lopetin höpötyksen kysyin emolta miten hänellä meni pentutarhassa veljeni sädepennun kanssa. Odotin kärsivällisesti emon vastausta vaikka turkkiani syyhyti uteliasuudesta.

//Sypeliinii :>

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lampiväreen hymy ja lohduttavat sanat laimensivat epäonnistumiseni aiheuttamaa kirvelyä. Ainakaan naaras ei vaikuttanut pitävän minua toivottomana tunarina. Ei sillä, ettenkö sitä ollut, mutta oli eri asia pitää itse itseään sellaisena kuin kuulla se jonkun muun suusta.
Matkamme jatkui yhä pidemmälle nummille, lähelle Kuolonklaanin rajaa. Kaukaisuudessa välkkyi Hehkulampi. Olin kuullut kerrottavan, että sen vesi oli hyvin kirkkansinistä viherlehtisin, mistä se oli saanut nimensäkin. En ollut päässyt näkemään sitä kovin läheltä omin silmin muutoin kuin vain rajapartioiden aikana, jolloin olimme kulkeneet sen ohi rajojen merkkaamisen yhteydessä. Yritin kuvitella mielessäni, millaista siinä olisi uida. Jostain syystä ajatukseni puskivat Lampiväreen mukaan kuvitelmiini, ja yhdessä me polskimme iloisesti kirkkaansinisessä vedessä vailla huolen häivää.
Yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi siitä että Lampiväre käveli vieressäni ja pakotin itseni irtautumaan kuvitelmasta, ihan kuin naaras olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä huomata harhailevat ajatukseni. Helpotuksekseni sain huomata, että myös soturittaren mieli näkyi olevan jossain muualla kuin kanssani tässä hetkessä; Lampiväre vilkuili jokseenkin kaihoisasti Kuolonklaanin reviiriin suuntaan, arvatenkin kotiinsa kaivaten. Välillä unohdin, että kaikki Eloklaanin leirissä olevat Kuolonklaanin soturit olivat alunperin kotoisin rajanaapurista ja että heillä mitä luultavammin oli siellä ystäviä ja perheitä odottamassa. Mietin, mahtoiko Lampiväre kaivata jotakuta erityisesti kotoaan.
Kuljettaessani katsettani horisonttia pitkin mieleeni muistui yhtäkkiä isäni, jota pidettiin huhutusti panttivankina rajan toisella puolella. Osasin muilta kuulemani perusteella jotenkuten kuvitella, miltä hän mahtoi näyttää, mutta sisintäni raastoi halu päästä näkemään hänet omin silmin. Oli vaikea käsittää, miten joku saattoi olla samaan aikaan niin lähellä mutta silti niin kaukana.
“Meillä taitaa molemmilla olla perhettä tuolla odottamassa meitä”, lausahdin Lampiväreelle katse nyt nauliutuneena kaukaisuudessa alkavaan metsään, jossa oletin Kuolonklaanin leirin sijaitsevan. Pitivätköhän he isäänikin siellä?
Lampiväreen korvat nousivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan minuun ensin vähän kummissaan, kunnes sitten tuntui tajuavan, mitä olin tarkoittanut. Hän nyökytti vähän. “Niin, niin taitaa olla.”
“Oletteko te nähnyt häntä?” Kysymys livahti suustani ennen kuin olin edes ehtinyt harkita sen esittämistä. Mutta nyt kerran kun alintajuntani oli välttämättä vaatinut ottaa asian puheeksi, saatoin yhtä hyvin jatkaa samalla linjalla: “Mesitähteä siis? Hänhän on tuolla jossain teidän reviirillänne.”
Lampiväre siirsi katseensa muualle empivän oloisena. Hän vaikutti olevan kahden vaiheilla siitä, kertoako minulle, mitä tiesi isästäni, vaiko vaihtaa aihetta ja leikkiä kuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni. Lopulta hän naukui: “En ole nähnyt häntä itse, mutta tiedän, missä häntä pidetään.”
Sydämeni hypähti rinnassani. “Voisitteko mitenkään kertoa minulle, missä se paikka on?” pyysin niin kauniisti kuin vain osasin, mikä oli todella kauniisti, sillä minä en muulla tapaa osannutkaan pyytää.
Naaraan hännänpää nytkyi mietteliäästi ja hänen vaaleanvihreät silmänsä tutkivat minua tovin, ennen kuin hän vastasi: “Panttivankeja pidetään hieman Kuolonklaanin leiristä pohjoisemmas metsään, kiven alla sijaitsevassa onkalossa. Mutta heitä vartioidaan yötäpäivää, joten heidän luokseen on käytännössä mahdoton päästä.” Viimeinen lisäys vaikutti olevan miltein suora vihjaus minulle olla yrittämättä mitään niin typerää kuin panttivankien etsiminen. Valitettavasti aivoissani oli alkanut jo raksuttaa mahdollisia ideoita, miten pelastajat voisivat käyttää tätä tietoa hyödykseen.
“Kiitos kun kerroitte minulle”, hymyni ei olisi voinut olla enää aurinkoisempi, kun katsoin takaisin Lampiväreeseen. Naaras ei aavistanutkaan, miten ison palveluksen hän oli tehnyt minulle. Hänen ansiostaan pelastajilla oli nyt edes pieni mahdollisuus onnistua tehtävässään. “Arvostan sitä enemmän kuin osaatte kuvitellakaan.” Kumarsin naaraalle pienesti, se kun oli minulle luonollisin tapa osoittaa suurta kiitollisuuttani häntä kohtaan. Yleensä kyseinen ele synnytti muissa enemmän vaivaantuneita reaktioita kuin iloisia, mitä minun oli kieltämättä hieman vaikea ymmärtää.
Lampiväreen kainosta hymystä en kuitenkaan osannut tulkita, mitä mieltä hän oli kiitollisuudenosoituksestani, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa, kun naaras jo kehotti meitä jatkamaan eteenpäin.

“Ympärivuorokautinen vartiointi osoittautuu suunnitelmamme onnistumisen kannalta melko isoksi ongelmaksi”, Pohjaharha tuumi istumapaikaltaan puun juurelta Tähtiklaanin metsässä sijaitsevalla aukiolla. Hänen ympärilleen piiriksi kerääntyneet muut pelastajat nyökyttelivät olevansa samaa mieltä.
Joitakin päiviä sitten olin kertonut muille pelastajille Lampiväreeltäni kuulemistani tiedoista panttivankien olinpaikkaan liittyen. Osa oli aluksi kyseenalaistanut kuolonklaanilaisnaaraan motiivit eikä ollut halunnut uskoa, että kukaan vartijoista paljastaisi mitään niin kriittistä vihollisklaanin jäsenelle. Olin kuitenkin jotenkuten onnistunut saamaan heidät vakuutetuksi siitä, että Lampiväreeseen pystyi luottamaan. Ainakin minä luotin häneen. Luotin häneen niin paljon, että olin jopa pyytänyt häntä auttamaan meitä suunnitelmassamme, koska oli selvää, että ilman ulkopuolista apua emme pitkälle pötkisi.
Niinpä eilisiltana metsästyspartion aikana – metsästyspartiot tuntuivat tätä nykyään olevan ainoa tilaisuus jutella hänen kanssaan kahden ilman että joku toinen Kuolonklaanin vartija oli koko aikaa hengittämässä niskaan – olin pyytänyt suoraan hänen apuaan ja kertonut suunnitelmastamme pelastaa Mesitähti ja muut panttivangit tasapainon palauttamiseksi klaaneihin. Ilmeisesti olin onnistunut vakuuttamaan naaraan suostuttelutaidoillani, sillä tämä oli luvannut auttaa meitä. Siihen tosin liittyi sellainen ehto, ettei hän halunnut missään tapauksessa jäädä avuannosta kiinni muille kuolonklaanilaisille, ja minä olin puolestani luvannut, että hoitaisimme asian siten ettei hänelle koituisi siitä ongelmia. Se oli sentään vähintä, mitä saatoin tehdä hänen hyväkseen.
“… puhumattakaan siitä, että meitä vartioidaan omassa leirissämme vähintään yhtä tarkasti”, kuulin vain osan Käärmekullan vastauksesta Pohjaharhalle, sillä ajatukseni olivat huidelleet taas keskustelun aikana aivan muissa asioissa. Onneksi kukaan ei näyttänyt huomanneen hajamielisyyttäni, joten saatoin palata takaisin pähkäilemään ratkaisua ongelmaan muiden kanssa.
“Niin, meitä ei päästetä yksin edes tarpeidentekopaikalle”, Lehtomyrsky puhahti.
“Kyllä me jonkin keinon keksimme”, Lieskakajo rauhoitteli. Jykevä, punertavaturkkinen raidallinen kolli istui toisella puolellani ryhdikkäänä ja värisytti viiksiään mietteliäänä. “Nyt kun meillä on Kortetassun kertoman mukaan puolellamme yksi Kuolonklaanin vartijoista, hän voi kenties avittaa meitä leirin ulkopuolelle pääsemisessä. Vai mitä mieltä olet, Kortetassu?” Mestarini kysyvä katse kääntyi minuun.
Nyökkäsin reippaasti – minulla ei ollut epäillystäkään siitä, etteikö Lampiväreen kaltainen fiksu ja rohkea soturi pystyisi auttamaan meitä pääsemään muiden vartijoiden ohi jotenkin. “Minä puhun Lampiväreen kanssa, hän voi varmasti auttaa meitä”, lupasin muille.
Lampiväreestä puhuminen sai edelleen muissa aikaan epäluuloisia karvojenpörhistelyjä, mutta kukaan ei ainakaan enää maininnut ääneen epäilyksistään naarasta kohtaan. Tällä hetkellä Lampiväre oli ainoa oljenkortemme muita Kuolonklaanin vartijoita vastaan, joten he eivät voineet muuta kuin luottaa minun arvostelukykyyni.

Seuraavana aamuna olisin halunnut etsiä Lampiväreen heti käpäliini, mutta se joutuikin odottamaan, sillä Rauhatassu kävi ilmoittamassa minulle, että kaikille oppilaille järjestettäisiin tänään aamupäivästä yhteiset taisteluharjoitukset metsässä. En voinut sanoa olevani niistä innoissani, sillä inhosin väkivaltaa ja muiden satuttamista enemmän kuin mitään muuta. Onneksi Lieskakajo ymmärsi tämän eikä painostanut minua harjoituksissa, mutta tilanne oli nyt eri, sillä paikalla oli muitakin oppilaita, näiden mestareita sekä Kuolonklaanin vartijoita. Mieleni olisi tehnyt esittää sairasta, jotta minun ei olisi tarvinnut osallistua, mutta olin kertakaikkisen surkea valehtelija.
Olimme kokoontuneet muiden oppilaiden ja mestariemme kanssa odottamaan piikkihernetunnelin edustalle vartijoiden saapumista. Sisälläni läikähti ilonsekainen kauhu, kun näin Lampiväreen heidän mukanaan. Minusta oli ihanaa, että juuri hän oli yksi mukaamme tulevista vartijoista, mutta samaan aikaan en voinut olla hermoilematta, mitä hän ajattelisi nähdessään onnettomat taisteluliikkeeni. Hän oli jo todistanut kaameaa metsästystäni, joten veisikö seuraava taidonnäyte hänen uskonsa minuun täysin?
Ei, minussa oli muutakin kuin vain fyysiset taitoni. Minun ei tarvinnut olla vahva taikka nopea tehdäkseni vaikutuksen muihin. Ja halusin uskoa, että myös Lampiväre näki asian niin.
Matkalla harjoituspaikalle hiljensin vauhtiani niin, että pystyin kävelemään joukon hännillä tulevan Lampiväreen rinnalla. Tiesin, etten voisi tehdä niin kauaa ennen kuin joku huomaisi meidät, joten esitin asiani mahdollisimman nopeasti: “Minun on puhuttava myöhemmin kanssanne kahden. Luuletteko, että se onnistuu?” Katsoin Lampiväreeseen vihreät silmät suurina, vilkuillen välillä edellämme kulkevien kissojen suuntaan siltä varalta, että joku sattui huomanneen kyseenalaisen paikanvaihtoni.

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre katsoi hieman huvittuneena, miten jänis onnistui sätkimään irti Kortetassun otteesta ja samalla lennättämään kollioppilasta parin kuperkeikan verran. Soturista tuntui vähän pahalta se, että toisen epäonnistuminen sai hänet tuntemaan olonsa paremmaksi: Lampiväreestä tuntui aina hyvältä huomata, ettei hän ehkä ollut ainoa, joka välillä onnistui möhlimään metsästäessään. Tajuttuaan, että oppilaalle oli saattanutkin sattua naaras kuitenkin kiirehti nopeasti eloklaanilaisen luo. Hän kumartui valkoisen kollin ylle ja katsoi tätä otsa rypyssä. Kortetassu näytti aivan siltä, kuin hänet olisi juuri herätetty sikeästä unesta. Lampiväreen helpotukseksi kolli näytti kuitenkin tokenevan.
”Ei se mitään”, kuolonklaanilainen vastasi hymyillen, kun Kortetassu pahoitteli menetettyä riistaansa. ”Sellaista sattuu.”
Kollioppilas vaikutti hiukan nolostuneelta ja Lampiväre päätti, ettei alkaisi kiusoittelemaan häntä asiasta. Ei sillä, että hän olisi mitään hauskaa sanottavaa tapauksesta keksinytkään.
Kaksikko jatkoi seuraavaksi hiukan lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Lampiväre vilkuili kaivaten kotireviirinsä puolelle. Hän oli kuvitellut, että kuiden edetessä ikävä laantuisi, mutta niin ei ollut käynyt. Naaras toivoi edelleen pääsevänsä kotiin, missä kaikki oli tuttua ja turvallista. Toisaalta Kuolonklaanissa hän ei voisi tavata Kortetassua. Ei ehkä ollut hyvä, että kollista oli näin lyhyessä ajassa tullut hänelle näin tärkeä.

//Korte?

Kirjoittaja: Koivu

”Vahtisitko untani jos nukahdan, Varjoliekki? Lokkimieli ei antanut minun nukkua…” Sadeturkki mumisi painauduttuaan tiiviisti Varjoliekin kylkeä vasten. Varjoliekki puristi hampaansa yhteen.
”Eikä hän ilmeisesti myöskään antanut sinun syödä”, Varjoliekki totesi painaen kyntensä maata vasten ja repäisten pienen ruohotupon irti maasta toisella etutassullaan. Kolli silmäili kumppaninsa riutunutta vartaloa. Sadeturkin kyljen kohoilu rauhoittui hetkessä, ja Varjoliekki tajusi siniharmaan naaraan vaipuneen uneen, kun tämä ei enää vastannut mitään. Varjoliekillä oli ollut aivan äärettömän kova ikävä kumppaniaan ikuisuudelta kestäneet kaksi päivää. Hän oli kyllä osittain helpottunut siitä, ettei Lokkimieli ollut ottanut vielä raaempia keinoja käyttöön. Sadeturkki ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan terveeltä. Naaras oli laihtunut huomattavasti vain kahden päivän sisällä, ja Varjoliekki ei halunnut edes kuvitella, miten paha tilanne olisi ollut, jos Lokkimieli olisi pitänyt Sadeturkkia eristyksessä vielä kauemmin.
Viha leimusi kermanvärisen kollin rinnassa. Hän kohdisti harvinaisen tuiman katseensa juuri partion mukana piikkihernetunneliin astelevaan Lokkimieleen.
*Kukaan ei kohtele Sadeturkkia näin!* soturi kohdisti sanat mielessään valkoharmaalle kuolonklaanilaiselle. *Tämä ei jää tähän.*
Raivo tuota sydämetöntä kuolonklaanilaissoturia kohtaan oli saavuttanut huippunsa Varjoliekin mielessä. Se tuntui roihuavan läpi hänen kehonsa pistävinä kipinöinä, kuin salamat ennen ukkosta. Kaikki, mitä Lokkimieli oli heille tehnyt, oli niin väärin. Etenkin se, miten tämä oli näännyttänyt Sadeturkin melkein kuoliaaksi vain ja ainoastaan omaksi ilokseen. Lokkimielen täytyi olla täysi sekopää, joka nautti muiden tuskasta, Varjoliekki ajatteli. Kuolonklaanilaisen teot tuntuivat käyvän aina vain sairaammiksi. Mutta hän ei sallisi Lokkimielen tulla enää hännänmitan päähänkään Sadeturkista.
Kermanvärinen kolli hengitti muutaman kerran syvään rauhoittuakseen hieman. Hän kurottui nuolaisemaan rakkaansa harmaata korvalehteä. Sen jälkeen hän otti itsekin rennomman asennon, ja puski hellästi naaraan päälakea.
”Vahdin sinua aina”, Varjoliekki maukui hiljaa Sadeturkin korvaan.

Varjoliekki palasi leiriin metsästyspartion hännillä auringonlaskun aikaan. Oli kulunut jo useampi päivä siitä, kun Sadeturkki oli palannut leiriin. Naaraan vointi kuitenkin huolestutti Varjoliekkiä edelleen. Hänen kumppaninsa näytti edelleen niin riutuneelta ja puolikuntoiselta, että Varjoliekki halusi huolehtia, että tämä söi kunnolla. Kolli oli tarjonnut Sadeturkille omia jämiään joka aterialla, mutta naaras ei ollut huolinut niitä. Varjoliekki ei voinut olla huolimatta myös Sadeturkin henkisestä voinnista. Tämä oli vaikuttanut muutenkin jotenkin poissaolevalta, mutta kolli ei ollut varma, kuvitteliko hän sen vain itse yliahdistuneena kumppaninsa voinnista.
Vaalea raidallinen soturi laski päästäisen ja kaksi myyrää tuoresaaliskasaan. Kuin automaatiosta hän alkoi etsimään Sadeturkkia keskittyneesti, kääntyillen puolelta toiselle. Harmaa naaras makoili kyyryssä aivan leirin reunamilla. Heidän katseensa kohtasivat ja naaras räpäytti sinisiä silmiään kahdesti lempeään sävyyn. Varjoliekki kääntyi nappaamaan pulskan jäniksenpoikasen tuoresaaliskasasta ennen kumppaninsa luokse kiiruhtamista.
”Hei”, Varjoliekki tervehti Sadeturkkia kehräten laskettuaan jäniksen heidän väliinsä. Siitä riittäisi hyvin heille molemmille. Kolli ryhtyi syömään omaa puoltaan hitaaseen tahtiin varmistaakseen, että Sadeturkki saisi halutessaan enemmän.
Aterioituaan pari siirtyi vaihtamaan kieliä hiukan loitommalle muista ympärillä oleskelevista kissoista. Viime päivät Varjoliekki oli yrittänyt miettiä päänsä puhki, miten saisi Lokkimielen kokemaan ansaitsemansa kohtalon. Hän oli lopen kyllästynyt näkemään, miten kuolonklaanilainen virnuili hänen vihaisille mulkaisuilleen pitkin päivän. Niin paljon vihaa tätä kohtaan oli kerääntynyt Varjoliekin sisuksiin, että kermanvärinen kolli ei kokenut saavansa mielenrauhaa ennen kuin Lokkimieli saisi ansaitsemansa opetuksen Sadeturkin rääkkäyksestä.
”Mitä oikein mietit? Onko kaikki hyvin?” Sadeturkin ääni sai Varjoliekin havahtumaan ajatuksistaan. Kolli tajusi pysähtyneensä taas paikoilleen. Hän vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Kukaan ei katsonut heihin päin. Varjoliekki tiesi silti, että olisi liian riskialtista puhua asiasta suoraan. Asiaa vaikeutti myös se, että kuiskiminen oli kielletty.
”Mietin vain… Muistatko sen linnun? Silloin, kun pääsit palaamaan takaisin leiriin”, kermanvärinen kolli puhui aivan vieressään istuvan Sadeturkin korvan juuressa, mutta oli katselevinaan jotakin heidän takanaan olevaa. Sadeturkki näytti hämmentyneeltä. Varjoliekki yritti parhaansa mukaan luoda merkitsevän katseen Sadeturkkiin. Naaras siristi siristi silmiään ja kohotti sitten kulmiaan hiukan. Tajusiko Sadeturkki hänen tarkoittavan Lokkimieltä?
”Sen linnun, jonka toit minulle? Kottarainen”, Sadeturkki maukui kysyvästi.
”Kottarainen”, Varjoliekki maukui. Hän tuuppasi naaraasta lavallaan hellästi ja nyökkäsi sitten merkitsevästi vasemmalle, missä Lokkimieli aterioi parin muun kuolonklaanilaisen kanssa leirin keskustassa. Varjoliekki kohtasi nyt Sadeturkin katseen uudelleen, mutta naaras ei näyttänyt enää hämmentyneeltä, vaan nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Täydellistä, Varjoliekki ajatteli. Sadeturkki oli tosiaankin mestari tulkitsemaan hänen eleitään. Vaikka olivathan he myös läheisempiä kuin koskaan.
”Yritän vain suunnitella, miten saamme kottaraisen pudotettua puusta”, Varjoliekki sanoi ja yritti kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi ollut vain kevyt keskustelu saalistustekniikoista.

//Sade?

Kirjoittaja: Saaga

En yleensä miettinyt saatika kertoillut ensimmäisen pentueeni kohtalosta sen enempää, koska ne ajat olivat todella olleet kivuliaita. Olin menettänyt lyhyen ajan sisällä ensimmäisen pentueeni molemmat pennut, jalkani ja vielä ottoisäni. Olin kuitenkin toipunut niistä ajoista kunnialla ja oli aikakin minun opetella puhumaan niistä enemmän. Sitä paitsi Hallavarjolla oli varmasti hyvä olla kolmen kuolleen pienokaiseni kanssa jossain Tähtiklaanin kaukaisilla metsästysmailla. Olisin halunnut sanoa ajatukseni ääneen mutta Tähtiklaanista, kun ei saanut puhua. En kyllä koskaan aikonut lopettaa siihen uskomista vaikka pakotettaisiin.
“Olen varmasti onnekas, koska pentuni eivät kuolleet”, Lehtomyrsky naukui. En halunnut aiheuttaa naaraalle minkäänlaisia pelkoja, joten koitin lähestyä tuon lausetta hienovaraisesti.
“Niin. Varpupentu ja Korpipentu ovat oikein ihana kaksikko. He ovat vahvoja pentuja”, naukaisin sanomatta tällä kertaa oikeastaan mitään viisasta tai pitkää. En pitänyt vastauksestani, sillä se ei kattanut kaikkea mitä olin sanomassa mutta se sai nyt jäädä kelvolliseksi.
“He ovat ihania, kyllä. Kuusihäntä taitaa parhaillaan olla Varpupennun kanssa. Heillä meni todella hyvin, kun viimeksi katsoin heidän puuhiaan”, ystäväni naukui ylpeänä pennuistaan. Nyökkäsin ja katsoin taas aukiolle. Nyt en juuri sattunut huomaamaan isäpoika-kaksikkoa, se ei kuitenkaan haitannut. Olin toisaalta kyllä huomannut kuinka varautuvasti Varpupentu käyttäytyi mutta muuten hän oli oikein terve ja vahva.
“Oletko ajatellut jo keitä toivot heidän mestareikseen? En usko, että voimme kauheasti vaikuttaa asiaan mutta aina voi pohtia”, na’uin ja katselin leiriä hieman tarkemmalla silmällä kuin äsken. Itse olisin toivonut pojalleni jotakuta Käärmekullan kaltaista tai vaikka naarasta itseään mutta en oikein ollut varma oliko heidän hyvästä suhteestaan apua koulutuksessa vaikka mestarin kanssa oli kyllä hyvä myös tulla toimeen.
//Lehto?

Kirjoittaja: Pyry

Rangaistukseni oli päättynyt, kaksi päivää oli kulunut. Tassutin Lokkimielen perässä kohti leirin sisäänkäyntiä ja tein parhaani näyttääkseni juuri siltä, kuin halusinkin; vahvalta ja rohkealta, vaikka todellisuudessa kehoni halusi täristä kauttaaltaan ja nälkä tuntui kaivertavan itseään vatsastani läpi. Olin saanut luvan syödä vain puolikkaan hiiren koko rangaistuksen aikana, kun taas Lokkimieli oli syönyt itsensä kylläiseksi lähes jokaisella silmänräpäyksellä. Oloni oli niin voimaton.
Tapani mukaan, halusin kaikesta kurjuudesta huolimatta löytää positiivisia asioita; aurinko paistoi lämpimänä sinisellä taivaalla. Pysähdyin leirin sisäänkäynnin eteen kohottaen katseeni ylös pilviin. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi valanut voimaa uupuneeseen kehooni.
”Vauhtia käpäliin”, kuului ärähdys, ja hätkähdin. Sitten astelin Lokkimielen perässä leiriin, ja Kuolonklaanin soturi lähti minun onnekseni omille teilleen, partioon ilmeisesti.
Etsin katseellani Varjoliekkiä. Aurinko oli jo noussut, joten oletin hänen olevan jo ylhäällä.
”Sadeturkki!” kuului ääni. Käännähdin ympäri ja eloton katseeni kirkastui hiukan tunnistaessani Varjoliekin. Kermanvärinen soturi puski minua pikaisesti, ja minä maukaisin heikosti kehräten tervehdykseni. Huomasin kumppanini mittaavan minua katseellaan, harmahtavissa silmissä välähti huoli.
”Sinulle täytyy saada syömistä”, hän maukui.
Yritin väittää vastaan, mutta kolli oli jo loikkinut tuoresaaliskasalle. Hetken päästä tutkin katseellani hänen tuomaansa kottaraista, kun makoilin aukion laidalla etukäpälät rinnan alla. Olin ollut niin kauan syömättä, ettei minulla juurikaan ollut ruokahalua ja kaikki mitä halusin, oli vajota uneen ja pysyä sen syleilyssä, kunnes aurinko seuraavana viherlehtenä olisi jälleen noussut lämmittämään meitä.
”Kiitos”, minä kuitenkin sanoin, ja vastahakoisesti söin linnusta puolet. Sitten, onnellisena Varjoliekin läsnäolosta, vääntäydyin kyljelleni hänen vieressään ja annoin pääni pudota maahan. ”Vahtisitko untani jos nukahdan, Varjoliekki? Lokkimieli ei antanut minun nukkua…” En tiennyt, saiko rakkaani unisesta muminastani mitään selvää, mutta en ehtinyt varmistaa asiaa, kun vajosin jo pimeyteen. Turvalliseen pimeyteen tietysti, olihan Varjoliekki vierelläni.

//Varjo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En tiennyt, millaista reaktiota olin odottanut Tähtimötaivaalta anteeksipyyntööni, mutta en ainakaan tällaista. Aivan yhtäkkiä naaras oli noussut ylös vuoteestaan häijysti hekotellen ja kääntynyt saarnaamaan minulle siitä, miten häntä eivät kiinnostaneet pahoitteluni alkuunkaan ja että miten tämä mieluummin kuolisi kuin kuuntelisi ’lässytystäni’. Tähtimötaivaan karvat sojottivat taivasta kohti kiihtymyksestä niin että tämä näytti kaksi kertaa isommalta.
Minunkin kärsivällisyydelläni ja myötätunnollani oli mittansa, ja se oli alkanut vähitellen tulla täyteen. En kuitenkaan halunnut ruveta riitelemään klaanitoverini kanssa aivan turhanpäiten, joten muistutin itseäni, että Tähtimötaivas oli vielä kovin nuori eikä siksi osannut säädellä omia tunteenpurkauksiaan. Oli aivan sama, mitä minä hänelle sanoisin tällä hetkellä, sillä naaras ei vaikuttanut olevan sillä tuulella että olisi malttanut kuunnella järkipuhetta.
”Räyhäämällä et satuta muita kuin vain itseäsi”, naukaisin lopulta päätäni harmistuneena pudistellen. Minulla ei ollut aikomustakaan yrittää saada naarasta muuttamaan mieltään, joten kävelin hänen ohitseen peremmälle pesään oman petini luokse.
Tunsin hänen tuijotuksensa turkissani, mutta en vaivautunut katsomaan enää soturin suuntaan. Kävin istumaan sammalille ja ryhdyin sukimaan turkkiani.

//Tähtimö?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Nyökyttelin, kun isä selitti minulle miten jalkapalloa pelattiin. Minua niin ujostutti hänen seurassaan, koska en halunnut tehdä huonoa vaikutelmaa itsestäni.
“Pelataanko siis?” kysyin hiljaa isältäni ja katsoin häntä.
“Anteeksi en kuullut. Voitko puhua hieman kovempaa?” isä naukui. Säikähdin hieman tuon reaktiota ja menin aivan lukkoon. Tuijotin hetken käpäliäni.
“Siis pelataanko me?” toistin hieman kovemmalla äänellä. Minua ei olisi haluttanut pelata enää, koska minua ahdisti olla isän kanssa nyt ja olisin mieluummin ollut yksin mutta päätin koittaa pärjätä.
“Tottakai! Potkaise pallo minulle”, Kuusihäntä naukui ja peruutteli kauemmas, jotta saisin viskata pallon hänelle. Potkaisin sen pitkälle ja isä nappasi sen helposti hampaisiinsa.
“Oletko valmis?” hänen naukunsa oli hieman epäsevä mutta sain kuitenkin selvää vaikka hän puhuikin sammalpallon toiseltapuolen. Nyökkäsin ja valmistauduin. Sammalpallo lennähti minua kohti ja loikkasin komeasti kohti palloa mutta osuin juuri ohi ja käpäläni petti alta, kun laskeuduin. Kierähdin selälleni ja säästyin juuri itseni satuttamiselta, kun tein niin. Huokaisin helpotuksesta noustessani ja säntäsin edelleen kierivän sammalpallon perään käpälät maata takoen. Tunsin poltteen käpälissäni, kun adrenaliini virtasi kehossani. Nappasin pallon ja kiikutin sen takaisin isän luo. Tiputtaessani sen maahan huohotin raskaasti.
//Kuusi?

Kirjoittaja: Untuva

Kortetassu suhtautui yllättävän hyvin kaikkeen. Ei häntä näyttänyt haittaavan hiljaiseloni millään tavalla. Se oli samalla ehkä kummallista, mutta myös lohdullista. Tällaista olin juuri kokenut kaipaavani viime päivät. Pian kuitenkin soturioppilaan mestari huusi oppilaansa luokseen.
”Lupaan tulla jatkossakin kiusaamaan teitä”, kuului Kortetassun suusta, kun hän silmäänsä vinkaten kiiruhti pois. En voinut kuin naurahtaa toisen perään ja jäädä katsomaan, kuinka oppilas katosi mestarinsa perään. Ehkei elämä näyttänytkään niin ankealta.

Jokaisen uuden eletyn auringonnousun jälkeen vaikutin yhä enemmän itseltäni. Olin alkanut vaihtamaan sanoja klaanitovereideni kanssa ja luomaan heihin yhä enemmän kontaktia. Tämä vaikutti myös siihen, että kuolonklaanilaiset vartijat olivat pitäneet minua hieman aiempaa tarkemmin silmällä, mutta ehkäpä he olivat pian päivien kuluessa ymmärtäneet, etten ollut kuitenkaan juonimassa mitään heidän selkänsä takana.
Pimentovarjo oli varhain jakanut partiot ja olinkin jo asettautunut lähemmäs uloskäyntiä odottelemaan muita partioon lähtijöitä. Rajapartion johdossa oli luonnollisesti kuolonklaanilainen vartija, Leppävarjo. Kolli useasti puheli itselleen, mutta olin jo oppinut sulkemaan korvani tämän mölinältä. Pian ruskeasilmäinen kolli jo olikin paikalla suun käydessä taukoamatta. Onnekseni ei kestänyt kovin pitkään, kunnes paikalle jolkottelivat myös Hilehuurre ja tämän oppilas Nopsatassu. Nykyään Eloklaanissa oli hyvin yleistä, että oppilaiden harjoitukset korvaantuivat partioilla. Onneksi en ollut itse joutunut käymään soturikoulutustani läpi vastaavissa olosuhteissa. Vaikeahan se oli mitään aikataulussa oppia, jos ei päässyt normaalia tahtia harjoittelemaan.
”Nyt kun viimeisetkin myöhästelijät ovat saapuneet paikalle, voidaankin lähteä. Seuratkaa perässä!” Leppävarjo naukaisi ja lähti mutisten uloskäyntiä kohden. Sen enempää aikailematta suuntasin soturin perään muiden seuratessa vanavedessä. Toiset olivat kyllä olleet ihan aikataulussa, mutta välillä kuolonklaanilaiset halusivat väkisin näpäyttää. Leppävarjo oli kyllä hyvinkin asiallinen tapaus, jos vertasi osaan muista kuolonklaanilaisista.
”Eikö olekin surullista miten viherlehti lähentelee loppuaan?” huokaisin katsellessani ympärille leirin ulkopuolella. Leppävarjo hieman vilkaisi taakseen, mutta tällaisesta rupattelustahan kuolonklaanilaiset juuri pitivät.
”Onkohan kirkkaampia päiviä vielä tulossa?” jatkoin osittaista haaveiluani, josta tuskin kukaan sai kiinni. Kaipasin vapautta, valoisampia aikoja. En välttämättä juuri viherlehteä, vaan aikaa ennen sotaa. Sitä oli puheistani kuitenkin mahdotonta päätellä ja hyvä niin, Leppävarjo olisi varmaan määrännyt rangaistuksen, jos olisi tiennyt.
”Sinäkin Nopsatassu siinä, joko sinä jo pian olet pääsemässä soturiksi?” kyselin entiseltä erakolta. Teki hyvää päästä puhumaan joillekin. Ehkä muut saattoivat vielä suhtautua siihen kummaksuen, mutta en jaksanut välittää. Sillä ei ollut väliä, jos pääsin edes askeleen lähemmäksi aikaisempaa itseäni, jonka olin sodan rätinässä hävittänyt.

// Nopsa?

Kirjoittaja: Saaga

Tilanne oli niin sanotusti riistäytynyt käpälistäni, kun olin menettänyt kokonaan vihani – ja kaikkien muiden tunteideni – hallinan. Olin onnistunut raivoamaan sieluni ulos ulkona ja nyt häpeilin itseäni ja tuijotin seinää makuusijallani istuskellen.

Yhtäkkiä kuulin nimeni lausuttavan ja sainkin pian kuulla Hiilihampaan pahoittelut aikaisemmasta tilanteesta. Vanhempi kolli käyttäytyi oikeastaan tosi hyvin minua kohtaan mutta kaikki sisääni patoutuneet tunteet olivat saaneet minut kiehumaan yli laitojen vain pienien ärsyttävien asioiden tähden. Turkkini alla kuumotteli noloudesta, kun koitin kuumeisesti työntää tunteitani syrjään. Minähän olin se, jonka käytöksessä oli ollut parannettavaa. Henkäisin raskaasti. Välttelin kollin katsetta mutta kotiin silti näyttää mahdollisimman vahvalta ja ylpeältä. Hänen olemuksensa huokui katumusta ja jopa hänen korvansa olivat nöyrästi luimussa. Siirsin huonon omantunnon syrjään ja omaksuin taas sen kissan olemuksen, jonka klaanitoverini olivat oppineet tuntemaan. Suustani kumpusi nauru ja nousin ylös makuusijaltani. Yhtäkkiä kolli oli muuttunut silmissäni säälittäväksi ja siristelin silmiäni hänelle. Tilanne oli jotenkin huvittava – suurempi kolli nöyristelemässä pientä ruipeloa naarasta kohtaan – mutta en antanut sen ottaa valtaa mielessäni.
“Ihan kuin minua kiinnostaisi sinä ja sinun “tulin pahoittelemaan”, “ei minun ollut tarkoitus vähätellä taitojasi” ja lässynlää. Seison mieluummin sateessa tai vaikka kuolen kunhan minun ei tarvitse kuunnella sinun turhaa lässytystäsi”, sähisin ja tunsin kuinka jokainen karva turkissani nousi pystympään kuin metsän puut. Toivoin todella, että saisin kollista nyt jonkun hyvän reaktion, joka saisi minut tyytyväiseksi.
//Hiili?

Kirjoittaja: Auroora

Korpipentu: 39kp!

Lehtomyrsky: 20kp!

Hiilihammas: 22kp!

Tähtimötaivas: 9kp

Varpupentu: 10kp

Lokkimieli: 11kp

Laventelitaivas: 5kp

Kortetassu: 71kp!

Sädepentu: 7kp

Kuusihäntä: 7kp

Sadeturkki: 8kp

Käärmekulta: 31kp!

Lampiväre: 23kp!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En saanut Lampivärettä pois ajatuksistani. Naaras oli vallannut mieleni, asettunut sinne kodiksi. Joka ilta nukkumaan mennessäni odotin jo seuraavaa päivää, jolloin näkisin raidallisen soturin taas ja saisin jutella hänelle lisää.
Tätä oli jatkunut jo päiviä. Osittain se johtui siitä, että tunsin edelleen olevani kiitollisuudenvelassa hänelle henkeni pelastamisesta taannoin, mutta se ei varmasti ollut ainoa syy, miksi viihdyin hänen seurassaan niin hyvin; Lampiväre oli fiksu, rohkea ja muutenkin kaikin puolin upea kissa. Nautin hänen kanssaan käydyistä keskusteluista enemmän kuin mistään, enkä ikinä kyllästynyt kuulemaan hänen ääntään.
Ikävä kyllä aikamme oli usein varsin rajallinen, sillä muut kuolonklaanilaiset vartijat eivät katsoneet hyvällä, jos joku heidän toverinsa vietti liikaa aikaa jonkun eloklaanilaisen kanssa. Tässä tapauksessa tuo joku oli Lampiväre, enkä minä missään tapauksessa halunnut hänen joutuvan sen takia vaikeuksiin.
Tänään me saimme kuitenkin olla ihan luvan kanssa kahden kesken, sillä meidät oli määrätty pariksi metsästyspartioon. Parit jakanut Tuimakatse ei voinut aavistaakaan, miten hyvilläni olin hänen päätoksestään laittaa meidät kaksi yhteen.
Nummella puhaltava tuuli pörrötti turkkiani mukavasti. Olin jäädä tuntemuksen pauloihin pidemmäksi aikaa, ellei Lampiväre olisi varastanut taas huomiotani. Naaras kehotti minua näyttämään, mihin minusta oli – arvatenkin viitaten tällä metsästämiseen.
Jos totta puhuttiin, en ollut mikään kummoinen metsästäjä. Oikeastaan oli suorastaan sanottuna surkea kaikenlaisissa fyysisissä aktiviteeteissa, mutta se ei varsinaisesti haitannut minua itseäni juurikaan. Uskoin, että kissaa ei määrittänyt se, miten nopeasti tämä pystyi juoksemaan saaliin perässä tai kuinka hyvin tämä pärjäsi taistelussa, vaan pikemminkin luonteenlujuus ja sydämen suuruus. Oli pakko kuitenkin myöntää, että tässä tapauksessa toivoin olevani parempi saalistaja ihan vain Lampiväreen tähden.
”Myönnän jo etukäteen, että tämä ei ole vahvuuksiani”, sanoin samalla kun nuuhkin ilmasta merkkejä saaliista. ”Joten en pahastu, jos pidätte yritystäni huvittavana.” Väläytin Lampiväreelle hilpeän katseen viikset väpättäen.
Alku oli varsin lupaava: tuuli kuljetti nenääni melko tuoreen jäniksen hajun, jonka kanssa päätin kokeilla onneani. Saimme kulkea melko pitkän matkan, ennen kuin haju toden teolla voimistui ja pitkäkorva tuli näkyviin erään kumpareen takana. Se puuhaili jotain suojaisassa painaumassa kasvavan vähälehtisen pensaan juurella, ilmeisesti vielä tiedottomana sitä tarkkailevista kissoista.
Jäimme kurkistelemaan kumpareen yli eläintä. Tai no oikeastaan minä kurkistelin, Lampiväre vain kulki perässäni ja antoi minun hoitaa metsästämisen, kuten oli aiemmin sanonutkin tekevänsä. Pysähdyin pohtimaan, mikä olisi paras tapa yllättää jänis. Lähistöllä ei meidän onneksemme näkynyt pesäkoloja, joten se ei ainakaan heti pääsisi juoksemaan maan uumeniin. Oli kuitenkin selvää, että häviäisin sille juoksukilpailussa lähtökohdasta huolimatta. Siksi minun olikin yritettävä olla sitä fiksumpi.
Käännyin Lampivärettä kohti. Naaras höristi korviaan uteliaasti. ”Voisitteko mitenkään auttaa minua sen verran, että kiertäisitte tuonne oikean puoleiselle kumpareelle ja säikäyttäisitte jäniksen minun suuntaani, jotta voin napata sen?” yritin puhua niin hiljaa kuin vain pystyin, sillä vaikka tuuli puhalsikin jäniksestä poispäin, en täysin luottanut siihen, että se riitti vaimentamaan äänemme.
Lampiväre näytti miettivän hetken, kunnes nyökäytti päätään suostumisen merkiksi ja lähti kiertämään ääneti eläimen taakse. Minä puolestani siirryin passiin sen mahdolliselle pakoreitille, toivoen suunnitelmani olevan yhtä toimiva käytännössä kuin mitä se oli ajatuksissani.
Hetkistä myöhemmin Lampiväre loikkasi esiin kumparin takaa murinan kera, ja sekös vasta pani pitkäkorvan koipiin vipinää. Ehkä vähän liikaakin.
Onnistuin jotenkuten loikkaamaan sen päälle ja tarrautumaan siihen kynsilläni. Jänis oli kuitenkin väkevämpi kuin olin luullut, ja muutaman silmänräpäyksen ajan ratsastin sen selässä, ennen kuin se onnistui täräyttämään minua takajalallaan naamalle ja livistämään otteestani. Heitin samaan rytäkkään pari kuperkeikkaa alaspäin viettävässä mäessä menetettyäni suuntavaistoni iskun voimasta, jääden lopulta makaamaan nurmelle selälleni.
Päässäni pyöri ja korvissani soi. Minun oli vaikea kohdistaa katsettani mihinkään hetkeen, mutta kun vähitellen tokenin, huomasin Lampiväreen kumartuneen ylleni.
”Se pääsi karkuun”, onnistuin kähisemään, ja väänsin naamalleni hieman pahoittelevan hymyn. Olin pahoillani siitä, että naaras oli joutunut todistamaan, miten oppilas oli ottanut jänikseltä kuonoonsa.

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre katsoi Kortetassua pitkään pohtien tämän sanoja. Maailma, jossa kaikki tulisivat toimeen keskenään? Oliko sellainen edes mahdollista? Hän olisi halunnut syyttää moisesta ajatuksesta eloklaanilaisen hyväuskoisuutta ja naiiviutta ja leimata sen typeräksi. Lampiväre ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että kollioppilaan sanomisissa oli jotain perää. Kuolonklaanilaiset ja eloklaanilaiset olivat niin tottuneita vihaamaan toisiaan, etteivät olleet koskaan harkinneetkaan voimiensa yhdistämistä.
Lampiväre kuitenkin pudisti päätään.
”Höpiset järjettömiä”, naaras sanoi, mutta hänen kasvoilleen oli piirtynyt pieni hymy. ”Rauha olisi hieno juttu. Mutta sitä ei ole niin helppoa saavuttaa kuin luulet: jännitteet ja kireät välit klaanien kesken ovat joillakin niin kiinni selkärangassaan, ettei niistä voi noin vain päästää irti.”
Lampiväre tajusi yhtäkkiä, että oli viettänyt kenties liian pitkän ajan Kortetassun kanssa jutellessaan. Kahden klaanin väliset ystävyyssuhteet olivat kielletty, eikä Lampiväre todellakaan halunnut muiden kuolonklaanilaisten kuvittelevan hänen virittelevän kaveruutta – tai mitään muutakaan – Kortetassun kanssa.
”Minun pitää… mennä tapaamaan isääni Kuolonklaanin leiriin”, Lampiväre takelteli ulos kun keksi mielestään sopivan tekosyyn. Hän vilkuili epävarmana ympärilleen peläten siskojensa tai mikä vielä pahempaa, Jääviillon tai Pimentovarjon todistaneen hänen ja eloklaanilaisen keskustelua. Onnekseen muut kuolonklaanilaiset vaikuttivat olevan keskittyneitä omiin puuhiinsa. Hän kääntyi leirin uloskäynnin suuntaan, mutta vilkaisi vielä taakseen Kortettasuun.
”Oli mukava keskustella kanssasi”, Lampiväre sanoi ja hymyili hiukan. Hän jäi tuijottamaan Kortetassun vihreitä silmiä hiukan liian pitkäksi aikaa, kunnes kiirehti paikalta korvat tulessa.

Oli kulunut päiviä Lampiväreen ja Kortetassun keskustelusta. Lampiväreen sekavia tunteita kollia kohtaan ei helpottanut se, että he olivat päätyneet juttelemaan yhä useammin viime aikoina. Soturi tiesi, ettei hänen pitäisi leikkiä kaveria eloklaanilaisen kanssa, mutta hän oli oppinut pitämään Kortetassun seurasta liikaa.
Nyt kaksikko oli määrätty samaan partioon. He kulkivat halki Eloklaanin reviirin, kunnes saapuivat nummille. Partion johdossa oleva Tuimakatse seisahtui joukkion eteen ja alkoi jakaa kissoja pareihin. Kortetassun kuolonklaanilaiseksi pariksi päätyi Lampiväre. Kun partio hajaantui, he jäivät kahden.
”No, näytä, mihin sinusta on”, Lampiväre sanoi hymyillen hiukan. Nummilla saalistamisessa tärkeintä oli nopeus: avaralla alueella riistalle ei jäänyt piilopaikkoja, joten ainoa keino paeta metsästäjää oli pinkoa karkuun. ”Ehdottaisin metsästyskilpaa, mutta aion nauttia oikeudestani olla saalistamatta täysin rinnoin.”

//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädepentu sanoi, että ehkä voisin joskus toisten katsella. Hän kysyi voisimmeko tehdä jotain yhdessä ja siinä välissä Korpipentu päätti livistää. Hän sanoi, että hänen pitäisi mennä ja lähti paikalta jättäen minut kahden Sädepennun kanssa. Katsoin kolliin hymyillen ja sanoin, että voisimme toki tehdä jotain kahden. Sädepentu hymyili minulle takaisin ja kysyi olinko ollut ulkona. Kun vastasin myöntävästi, hän pyysi minua kertomaan, millaista siellä oli, samalla tietenkin intoilen siitä, että hänkin pääsisi pian oppilaaksi.
“Jaah. No Leirin ulkopuolella on todella suurta. Siellä on metsää ja puita ja nummea ja paljon uusia hajuja”, kerroin. “Kun pääset ulos yllätyt varmasti, hyvällä tavalla. Ulkona on erittäin kaunista ja mukava käydä ihan vain partioissakin. Olisi todella mukavaa joskus mennä kanssasi ulos partioon, kun sinusta tulee oppilas, mutta olisit varmasti liian kiireinen viettämään aikaa minun kaltaisen kissan kanssa”, jatkoin virnistäen.
“Kyllä minä sinun kanssasi haluaisin ulos lähteä, enkä olisi koskaan liian kiireinen olemaan sinun kanssasi!” Sädepentu vinkaisi. Naurahdin hieman leppoisalla äänellä.
“Sepä on mukava kuulla. Mutta haluaisitko tässä välissä tehdä jotain, vaikka leikkiä jotain? Tai voisin vaikka opettaa sinulle sinulle saalistusasennon tai jotain taisteluliikkeitä, jos haluat?” kysyin leppoisasti nuorelta kollilta.

//Säde

Kirjoittaja: Käärmis

En voinut uskoa, mitä juuri oli tapahtunut. Olin hävinnyt Sädepennulle painissa! Jotenkin kolli oli päässyt niskanpäälle ja voittanut minut, ja silloin tiesin, että siinä oli paljonkin hävettävää. En voisi näyttää naamaani enää koskaan, ellen keksisi jotain hyvää syytä häviölleni. Siksi sitten sepitin, miten olin menettänyt tasapainoni ja kollin voitto oli silkkaa huijausta ja tuuria, eikä lainkaan voimaa ja taitoa. Vanhempaan kolliin selitykseni eivät kuitenkaan näyttäneet uppoavan. Hän kuitenkin sanoi, että olin ihan hyvä vastus.
Tunsin itsevarmuuden. Varmasti kolli oli jotenkin tiennyt, mitä olin aikeissa tehdä. Hän oli varmasti lukenut ajatuksiani tai sitten opetellut liikkeeni etukäteen.
Olin juuri aikeissa kertoa Sädepennulle, että hän oli jäänyt kiinni ja hänen oli turha esittää, mutta joku soturi tuli häiriköimään. Saatoin vain ajatella kuinka epäkohteliasta oli tuolla tavoin vain tunkeutua paikalle, kuin olisi muka ollut millään lailla tervetullut kuuntelemaan keskustelujamme ja katsomaan painiamme.
Sädepentu lesoili soturittarelle siitä, että oli voittanut minut ja tunsin vihan kiehuvan sisälläni. Vaikka olisinkin hävinnyt – joka ei ollut totta – kollin ei olisi tarvinnut toitottaa siitä. Mutta kuitenkin tunsin hieman kunnioitusta kollia kohtaan. Hän oli ollut aika taitava, vaikka olikin huijannut telepaattisilla kyvyillään.
Soturi – jonka nimi oli ilmeisesti Käärmekulta – kehui Sädepentua ja sanoi, että olisi halunnut olla näkemässä tappelumme. Tunsin nöyryytyksen ja vihan sekoituksen. Yrittikö naaras vihjata, että halusi nähdä, miten minut löylytettäisiin täysin? Miksi hänen oli pitänyt tulla siihen salaisesti ilkkumaan! Hän luuli varmasti, että en tajuaisi, mutta minäpä olin fiksumpi! Tietenkin tajuaisin hänen pienet vihjauksensa siitä, että piti minua surkimuksena ja heikkona pikkupentuna!
Käärmekulta katsoi minua silmiin ja minä häntä takaisin värähtämättä. Sen kun yrittäisi, minua hän ei pelottelisi! Soturin ilme kätki varmasti paljon ja hän näytti ulospäin vain pienen tipan siitä.
Pian mieleeni juolahti kysymys. Miten hän oli niin tuttavainen Sädepennun kanssa? Tietysti! Naaras antoi Sädepennulle kollin telepaattisen voiman ja normaalia voimakkaammat iskut, jotta hän voisi nöyryyttää minut täysin! En antaisi tätä koskaan anteeksi!
Sädepentu kysyi naaraalta voisimmeko tehdä jotain ja sai minut havahtumaan ajatuksistani. Kolli ei ollut paha heppu, mutta jos tuo Käärmekulta olisi katselemassa, en varmasti ryhtyisi enää mihinkään.
“Minun täytyy mennä”, töksäytin vain tylysti ja lähdin leuka ja häntä pystyssä pois. En suostuisi leikkimään, ellei se olisi vain minä ja Sädepentu. Tassuttelin siis vain eteenpäin tietämättä, mihin olin oikeasti menossa.

Katselin hiljaa kaikkien nukkumista. Olin vihoissani, koska en halunnut nukkua. Minulla oli energiaa vaikka kuinka, ja olisin voinut voittaa sillä energialla kenet tahansa taistelussa, oli se sitten klaanin päällikkö tai vaivainen parantaja. Nousin ylös emoni ja veljeni viereltä ja tassutin varovasti keskelle pentutarhaa.
Kuolonklaanin vartiakin oli unessa, mutta näytti siltä, että heräisi helposti, mikäli joku yrittäisi karata. En siis aikonut yrittää ulos pakenemista. Hipsin ympäriinsä miettien, mitä oikein voisin tehdä ja päädyin sitten Kimalaistoiveen vierelle. Tökkäsin tätä hieman, mutta naaras ei herännyt. Olisin tehnyt sen uudelleen, mutta kuulin emon liikahtavan. Käännyin ympäri ja menin hänen luokseen, mutta hän olikin vain vaihtanut asentoaan.
Tuhahdin ja tökkäsin nyt emoa. Lehtomyrsky nosti päätään unisena.
“Mitä nyt kultapieni?” emo kysyi.
“Ei väsytä”, vinkaisin ärtyneenä. Lehtomyrsky viittoi minut vierelleen lämpimään ja meni taas unille. Pääsin itsekin yrittää nukahtaa, joten laskin pääni tassuilleni ja suljin silmäni. Toivoin nukahtavani ja pian olinkin jo unen ihmeellisessä maailmassa.
Siellä riistaa oli aina kaikille riittämiin ja kaikki olivat tasavertaisia – minua lukuun ottamatta. Minä johdin koko paikkaa ja pidin huolta siitä, että se joka halusi taistella uuden klaaninsa puolesta, sai tehdä sen riippumatta omasta iästään. Kaikki siellä pitivät minua suurenmoiset johtajana ja nautin siitä. Jos menin taisteluun, vastustajani perääntyivät heti; ja jos he eivät perääntyneetkään, he saivat kunnon läksytyksen. Olin voittamaton ja jumalallinen. Minä toin valon, minä toin riistan, mitä toin rauhan ja tarvittaessa voiman. Olin koko klaanini voimanlähde.
Kuitenkin, kaikki hauska loppuu aikanaan, kuten uneni. Heräsin ja olin heti närkästynyt. Uneni oli ollut paikka, jossa minua oli arvostettu niinkuin piti. Siellä kissat olivat tienneet, että minun kanssani oli turha ryppyillä ja, että olin tärkeä osa klaania.
Nousin ylös ja ryhdyin sukimaan turkkiani. Tarkoin kielen vedoin auoin kaikki takut turkistani ja nyhdin kaiken lian pois. Parempi olisi edes näyttää puhtaalta.

Tassutin takaisin sisään pentutarhaan innoissani. Olin valmis näyttämään emolle liikkeen, jota oli harjoitellut koko päivän. Olin herännyt jo aikaisin ja hipsinyt ulos aukiolle harjoittelemaan uutta siistiä liikettä, jonka olin keksinyt.
Kuitenkin sisälle päästyäni tajusin harjoitelleeni täysin turhaan, sillä emo ei edes ollut siellä. Katselin kaikkialle pentutarhaan, mutta Lehtomyrskyn kilpikonnakuvioisesta turkista ei näkynyt vilahdustakaan. Tunsin vihan kumpuavan sisältäni ja purkautuvan ulos matalana murinana. Potkaisin maata ärtyneenä ja tömistelin ulos pentutarhasta.
Huomasin kävellessäni eräiden oppilaiden tulevan harjoituksista mestariensa ja kuolonklaanilaisten kanssa. He kiinnittivät huomioni ja menin lähimmän oppilaan luokse. Hän oli suurikokoinen ruskea kolli mustilla raidoilla. Muistelin kuulleeni joskus tämän nimen olevan Vihatassu.
Loikin Vihatassun vierelle innoissani ja tämä katsoi minua vinoon. Hänen katseensa oli täynnä inhoa ja uhkaa, mutta jotenkin se sai minut vain innostumaan.
“Hei vain! Minä olen Korpipentu. Sinun nimesi taisi olla Vihatassu? Haluaisin, että näyttäisit minulle pari taisteluliikettä tai kertoisit minulle hieman millaista on olla oppilas”, nau’uin innokkaasti. Kolli katsoi minua edelleen hieman ärsyyntyneen näköisenä. Huokaisin hiljaa ja istahdin alas.
“Sinulla on varmasti jotain kiinnostavia tarinoita siitä, mitä olet oppilaana kerennyt tehdä. Kenties taisteluita tai jotain partiointia tai ihan vain harjoittelua”, sanoin vielä hieman kärkevästi. Kolli pyöräytti silmiään.
“No minä voitin kerran taistelussa kaksi vihollista lähes yksin!” kolli leveili. Silmäni suurenivat pieniksi kuiksi.
“Ai kaksi kuolonklaanilaista yksin!” huudahdin silmät suurina. Kolli pudisti hieman päätään.
“Ne olivat aivan oma porukkansa. Sain myös vähän apua Kuutamolaineelta, mutta pääasiassa hoidin homman yksin”, kolli pröystäili. Nyökäytin päätäni haltioissani.
“Millainen porukka se oli?” utelin innoissani.
“Ne olivat kai jotain kujakissoja”, kolli totesi. Kaitsoin edellen ihmeissäni kolliin.
“Siistiä! Minäkin haluan nujertaa kulkukissoja!” innostuin. Vihatassu tuhahti hiljaa.
“Ehkä sinä joskus voisitkin”, hän sanoi kummalla äänellä. En ollut varma oliko hän sarkastinen vai eikö, mutta en välittänyt.
“Etsin kaikki kulkukissat ja voitan ne yhdellä tassulla vaikka sokeana!” uhosin pirteästi ja sillä välin Vihatassu vain lähti pois. Hymyilin tämän perään. Hänessä oli potenttiaalia. Jos hän oli kerta voittanut kulkukissoja tuosta noin vain, hän olisi mahtava toveri minulle ja potenttiaallinen paras ystävä ehdokas.
Häntä pystyssä tepastelin leirin laitaan harjoittelemaan taistelemista – yksin. Aloitin opettelemalla tasapainottelemaan takatassuilla. Olin nähnyt muutaman oppilaan tekevän niin harjoitellessaan. Olisi kuitenkin helpottanut, jos joku olisi auttanut minua. Tömähdin koko ajan takamukselleni ja vähitellen se alkoi tuntua kipeältä ja puutuneelta.
“Miten vaikeaa tämä muka voi olla?” nurisin. Nousin ylös seisomaan ja huomasin Lehtomyrskyn pujahtavan pentutarhalle. Ravasin heti leirin halki hänen peräänsä.
“Lehtomyrsky, Lehtomyrsky, odota! Minulla on sinulle kerrottavaa!” huusin juostessani emoi kiinni. Kilpikonnakuvioinen kuningatar katsoi minuun kysyvästi.
“Emo, minä löysin itselleni potenttiaalisen ystävän. Tiedät hänet varmasti, hänen nimensä on Vihatassu”, sanoin ylpeästi emolleni. Hän ei kuitenkaan näyttänyt yhtä ylpeältä, mitä olin odottanut ja toivonut.

”Vihatassu? Oletko varma? Hän inhoaa minua aika paljon ja yllytti minut karkaamaan klaanista, mutta onneksi pääsimme takaisin. Lupaathan, ettet tee mitään tyhmää hänen kanssaan?” emo naukaisi huolestuneena.
”Olen varma. Hän on rohkea ja vahva. Ja en minä mihinkään vaikeuksiin itseäni aja”, naukaisin päättäväisesti.
”Hyvä, mutta jos hän kiusaa sinua tai sinulle rakkaita kissoja, niin ethän ole yhä hänen kanssaan?” Lehtomyrsky varmisti. Pyöräytin silmiäni. Mikä tämä palopuhe oli oikein olevinaan? Eikö emo luottanut minuun tai minun kykyyni löytää potentiaalista seuraa itselleni?
”Riippuu millaista kiusaamista”, kiusoittelin hieman. Emo näytti huolestuvan hieman entisestään joten pudistin päätäni. “En anna hänen kiusata ketään minulle läheistä”, korjasin hieman ja hymyilin emolle.
”Hyvä Korpipentu, olen ylpeä sinusta, mutta en silti luottaa siihen, että Vihatassu olisi hyvä ystävä kenellekään” Lehtomyrsky naukaisi. Röyhistin hieman rintaani kuullessani emon sanovan olevansa ylpeä minusta, mutta loppuosa oli minulle hieman hämmentävä. Emo ei todella vaikuttanut pitävän ystävä valinnastani.
”Mutta eihän saisi olla epäluuloinen ketään kohtaan?” naukaisin hiljaa.
”Niin, mutta hän oli minulle aivan hirveä, joten en luota hänen ystävän taitoihinsa kovinkaan paljon”, emo myönsi. Eli Vihatassu oli todella ollut hänelle ärsyttävä ja ilkeä?
”Ai, selvä, mutta minusta hän vaikutti kiinnostavalta…” totesin. “No, mutta minä menen sitten etsimään, jotain parempia ystäviä.”
Käännyin ympäri ja pyyhälsin ulos pesästä. Annoin itseni juoksennella ympäriinsä etsien itselleni jotakuta, joka vaikuttaisi veroiseltani. Se olisi tärkeä piirre, jos halusi olla hyvä ystäväni, olla kiinnostavaa seuraa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Ei minulla ole syytä vihata kuolonklaanilaisia tai ketään muutakaan”, minä sanoin Lampiväreelle totuudenmukaisesti.
Varttuessani olin aistinut ympärilläni paljon vihaa ja katkeruutta, puolin toisin. Ymmärsin kyllä, miksi niin vahvaan tunteeseen oli helppo takertua kokiessaan epäoikeudenmukaisuutta. Ellen olisi käynyt Pohjaharhan kanssa keskustelua aiheesta useita kuita sitten, olisin varmastikin antautunut omien negatiivisten tunteideni vietäväksi ajat sitten. Olin kuitenkin päättänyt nähdä valon pimeimmissäkin paikoissa.
”Viha ei ole hyvä kellekään, etenkään sen kantajalle”, hymähdin hiukan surumielisesti. Nostin miettiessäni maahan valuneen katseeni takaisin Lampiväreeseen. ”Vihaamalla emme satuta ainoastaan muita vaan myös itseämme. Siitä kiinni pitäminen on kuin pitelisi tassuissaan tulikuumaa kiveä.”
”Se että edeltäjämme vihasivat toisiaan, olipa syy mikä hyvänsä, ei tarkoita, ettäkö meidänkin pitäisi tehdä samoin. Olisi kaikkien etujen mukaista, jos klaanit voisivat unohtaa erilaisuutensa ja nähdä kaiken sen, mitä ne voisivat yhdessä olla ja saada aikaan.” Tutkailin Lampiväreen ilmettä siinä toivossa, että se olisi paljastanut minulle, mitä mieltä hän oli asiasta. Hän ei vaikuttanut samanlaiselta kuin muut Kuolonklaanin vartijat; hän vaikutti halukkaalta kuulemaan, mitä minulla oli sanottavana. ”Etkö sinäkin mieluummin eläisi maailmassa, jossa kaikki tulisivat toimeen keskenään?”

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Kortetassu ei selvästi tiennyt paljoa Kuolonklaanin ja Eloklaanin historiasta, Lampiväre tuumi. Ei hän itsekään tiennyt kovin paljoa, se oli myönnettävä: soturinaaraskin oli kuitenkin nuori, eikä todellakaan ollut ollut elossa Eloklaanin perustamisen aikaan. Hän oli kuitenkin oppinut, että Eloklaani oli Kuolonklaanin vihollinen. Heidän klaaninsa kuhisi erakoita, he noudattivat aivan eri tapoja eivätkä kunnioittaneet Pimeyden metsää. Siinä oli hänen isälleen Henkäystähdelle ja suurelle osalle kuolonklaanilaisista tarpeeksi syitä vihata Eloklaania. Lampiväre ei itse kokenut mitään suuria negatiivisia tunteita heidän naapuriklaaniaan kohtaan, mutta koska soturi oli kuolonklaanilainen, koki hän melkein velvollisuudekseen halveksia eloklaanilaisia. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että kissa, joka kenties vähiten Eloklaanista piti, oli hänen isänsä.
Lampiväre kohautti lapojaan hetken asiaa harkittuaan.
”Kuolonklaani ja Eloklaani ovat aina vihanneet toisiaan”, hän kertoi, mutta koki tarpeelliseksi avata asiaa enemmän. ”Olette olleet vihollisiamme Eloklaanin synnystä alkaen. Ja vaikka meissä onkin paljon samaa, ovat eromme tarpeeksi suuret synnyttämään kitkaa välillemme. Se on nähty ja todettu moneen kertaan.”
Lampiväre ei oikein ollut tyytyväinen omaan selitykseen. Se sai hänet myös pohtimaan asiaa enemmän: miksi kuolonklaanilaiset ja eloklaanilaiset olivat aina kiinni toistensa kurkuissa? Eikö rauha klaanien välillä todella ollut mahdollinen?
”Monet kuolonklaanilaisista vihaavat eloklaanilaisia kehonsa jokaisella solulla”, Lampiväre naukui mietiskellen. Leppeä tuulenvire heilutti naaraan viiksiä: se tuntui jo hiukan viileältä, selvä merkki tulevasta lehtisateesta. ”En voi sanoa jakavani noita tunteita täysin. Entä sinä?”
Lampiväre kohdisti läheisiin puihin harhailleen katseensa takaisin Kortetassun vihreisiin silmiin.
”Vihaatko kuolonklaanilaisia? Et ainakaan vaikuta siltä.”

//Korte?

Kirjoittaja: Soturikissa

”Haluatko sinä tehdä jotain minun kanssani?” Varpupentu kysyi hieman äimistyneenä.
”Joo! Tietenkin minähän pyysin sitä.” Vastasin Varpupennulle.
”Mitä tekisimme?” Hän kysyi minulta.
”Vaikka,” pidin pienen tauon. ”Sammalpalloa?” Ehdotin varpupennulle.
”Kyllähän se käy.” Varpupentu maukaisi.
Mietin hetken mistä hakisin sammalet, muistin erään paikan joka oli leirin reunalla.
”Menen hakemaan sammalia tuolta puunkannolta.” Sanoin vielä varpupennulle ennen lähtöäni.
Kun kävelin kannolle huomasin että siinä todella olikin sammalta.
*jes!* ajattelin hiljaa ääneen.
Otin sammalet tai no sammalen leukani ja kaulani väliin ja tassutin takaisin Varpupennun luokse.
”Hei tulin takaisin!” Sanoin varpupennulle.
”Enkai ollut liian pitkään poissa?” Kysyin Varpupennulta, vaikka tiesin että olin ollut ripeä.
”Et kai?” Hän sanoi minulle. Kuulin edelleen ujoisuutta hänen äänessään mutta huomasin että se oli vähentynyt.
”Hienoa! Tiedätkö miten sammalpalloa pelataan?” Kysyin Varpupennulta.
”Öö e-en.” Hän sanoi hieman nolona.
”No minä selitän. Ensin minä potkaisen sinulle tämän mytyn ja sinä yrität ssada sen kiinni. Ja sitten toisinpäin.” En tiennyt opetinko varpupennulle nyt ’oikeaa’ sammalpalloa mutta ketä kiinostaa?
//Varpu?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tassutin leiriin aukiolla etsiskelen kissoja jotka olivat olleet siinä oudossa unessa, mutta en nähnyt heistä ketään… He olivat varmaankin joko aikaisessa partiossa tai vielä nukkumassa pesisään… Minun varmaan pitäisi mennä takaisin pentutarhaan… Vaikka en olisi halunnut Nyt olla kumppanini kanssa… Mutta kuitenkin käännyin takaisin pentutarha päin mutta huomasin kumpanini olevan poikamme kanssa ulkona. Tassutin rauhallisesti heidän ohitseen ja hivutauduin nopeasti sisään pentutarhaan ja huomasin että tyttäreni oli myös jossakin muualla. Katselin hetkisen ympärilleni ja huomasin Sypressikuiskeen joka suki turkkiaan maakualusillaan.
*Voin jutella Sypressikuiskeen kanssa! En olekaan hetkeen hänen kanssaan jutellut!” Ajattelin hymyillen. Tassutin naaran luokse ja ehdotin että menisimme ulos jutelemaan ja naaras myöntyi.
”Sädepentu on komea… Olet varmasti ylpeä pojastasi samalla tavalla kuin minä olen omista pennuistani…” Naukaisin hymyillen Sypressikuiskelle ja katselin ylpeänä poikaani joka telmi isänsä kanssa.
”Niin olenkin”, Sypressikuiske vastasi.
”Nyt tiedän että syntyminen on kivuliasta mutta se kipu on todella sen arvoista…” Naukaisin hymyillen Sypressikuiskelle.
”Ja ovathan ne kunigataret aina ennenkin syntyneet mutta onhan heitä kuollutkin… Olen ylpeä siitä että sain saataa varpupennun ja korpipennun maailmaan ja olen varma että kuusihäntä on myös ylpeä heistä…” Naukaisin hymyillen. Etsiskelin parempaa asentoa.
”Sypressikuiske voisitkohan kertoa millaista on saada jo toinen pentue? Tai ehkäpä jo toinen?” Kysyin hymyillen.
”Minä olen nyt saanut kolme pentuetta. Eihän siinä. Toinen tuntuu samalta kuin ensimmäinen mutta ehkä et jännitä kaikkea niin paljon, koska tiedät mitä tuleman pitää. Kolmannen pentueen kohdalla minua jännitti yhtä paljon kuin toisen kohdalla. Toki tilanne olisi ollut varmaan ollut toinen, jos ensimmäinen pentueeni olisi selvinnyt elossa.” Sypressikuiske vastasi.
”Ai sinun ensimmäinen pentuesii kuoli… Miten ikävää ja eikös syreenitassulla ollut veli Oravapentu? Eikös hän kuollut tuntemattomasta syystä nukkuessaan?” Vastasin pahoillani sypresikuiskeen menetyksistä.
*Olen onnekas kun pentuni eivät kuolleet… Mutta Sypressikuiske on menettänyt paljon hän menetti ensimmäinen pentueensa… Toisesta pentuestaan toisen pentunsa soturiudeen rampautuuesaan… Toivon todella että hänen jäljellä olevat pentunsa eivät kuole tai hänen kumppaninsa ei kuole…* Ajattelin.
”Olen varmasti onnekas koska pentuni eivät kuolleet”, naukaisin.

//Sype?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lampiväreen vaatimattomuus teki minuun entistä isomman vaikutuksen. Hengen pelastaminen ei todellakaan ollut mikään pikkujuttu – ei ainakaan minun mittakaavassani. Minua jäi kuitenkin mietityttämään se, miten naaras puhui meistä vihollisina.
Niin kauan kuin jaksoin vain muistaa, kuolonklaanilaisten ja eloklaanilaisten välit olivat olleet kireät. Asuimme kaikki samassa leirissä ja jaoimme samat saaliit, mutta siitä huolimatta kahden kissajoukon välillä tuntui olevan valtava kuilu, joka erotti meitä. En vain kyennyt ymmärtämään, miksi niin oli.
Lieskakajo ja muut valitut olivat kertoneet minulle jonkin verran klaanien historiasta unitapaamisissa, mutta en ollut vielä saanut kuulla kenenkään kuolonklaanilaisen versiota tapahtumien kulusta. Menneistä asioista puhuminen oli tabu, ja joissakin tapauksissa siitä saattoi seurata jopa rangaistus. Nyt minulla oli kuitenkin tilaisuus ottaa asia puheeksi Kuolonklaanin edustajan kanssa.
”En ihan ymmärrä, miksi me olemme vihollisia”, katsoin Lampiväreeseen päätäni kallistaen. ”Olemmehan molemmat kissoja, ja meillä on samat tarpeet. Voisitteko kertoa minulle, miksi klaanimme eivät tule toimeen?” Yritin muotoilla kysymykseni niin kohteliaasti kuin vain suinkin osasin. Toivoin, että Lampiväre voisi avata minulle oman puolensa näkökulmaa, jotta saisin asioista paremman kokonaiskuvan.

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre ei ollut ajatellut muutaman päivän takaista eloklaanilaisen pelastusoperaatiota paljoakaan. Kollioppilas ehkä toisinaan pyörähti hänen mielessään, ja Lampiväre oli ehkä eloklaanilaisia salakuuntelemalla saanut selville hänen nimensä – Kortetassu – ja ehkäpä naaras myös välillä leikitteli sillä ajatuksella, että menisi juttelemaan tälle kollille, mutta ei hän eloklaanilaista ajatellut sen enempää. Lampiväre vakuutteli itselleen, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa Kortetassu. Eloklaanilaisoppilas oli hänelle pelkkää ilmaa. Oikeastaan hän ei edes muistanut pelastaneensa ketään joesta. Kuka ihme Kortetassu?
Lampiväre oli kuitenkin huomannut oppilaan jo ennen kuin tämä tepasteli hänen luokseen, olihan naaras tarkkaillut eloklaanilaista tämän astellessa leiriin partion mukana. Tapa, jolla Kortetassu kohtasi Lampiväreen, kuitenkin yllätti kuolonklaanilaissoturin. Hän ei voinut olla olematta hämillään, kun oppilas laski hiiren hänen eteensä, selvästi sitä tarjoten. Naaraan korvanpäät tuntuivat olevan tulessa sekä kiusaantuneisuudesta että jostain syvemmästä tunteesta, jota Lampiväre ei osannut nimetä eikä halunnutkaan siihen kyetä, kun Kortetassu kumarsi kunnioittavasti ja lausui kiitolliset sanansa. Kun eloklaanilainen nosti päätään ja kohtasi Lampiväreen katseen, naaras ei hetkeen voinut muuta kuin tuijottaa häntä hämmentyneenä. Lopulta hän tajusi näyttävänsä varmasti aika typerältä ja siirsi katseensa kiusaantuneena muualle.
”Liioittelet”, naaras sanoi hiljaa, yrittäen kuulostaa samalla tavalla välinpitämättömältä, kuin kaikki muut kuolonklaanilaiset Eloklaanin jäsenille puhuessaan. ”Minä vain tein, mitä minun kuului; vaikka olemme vihollisia, en antaisi kenenkään eloklaanilaisen kuolla, jos vain pystyn sen estämään.”
Lampiväre vilkaisi epävarmasti Kortetassua: hän ei ollenkaan tiennyt, mitä kollin päässä liikkui. Miksi hän oikein teititteli Lampivärettä?
”Etkä sinä ole minulle mitään velkaa… mutta ole hyvä.”

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Hymyilin iloisesti, kun Käärmekulta naukui, että hän olisi halunnut nähdä kuinka taitavia olimme olleet.
“Voithan sinä joskus katsella. Tai sitten voit opettaa meille jotain”, sanoin j a tapitin Käärmekultaa silmiin. Hänen katseensa oli aivan muualla ja niin varmasti huomiokin. Halusin hänen huomionsa itseeni, joten keksin äkkiä jotain sanottavaa.
“Voidaanko me tehdä jotain? Olisi kiva viettää teidän kanssa aikaa”, kommentoin ja huiskaisin häntäni käpälilleni, kun istuuduin.
“Minun pitää mennä”, Korpipentu töksäytti ja lähti pois. Olin salaisesti iloinen siitä, että sain Käärmekullan kaiken huomion itseeni.
“Joo. Voimme kyllä tehdä jotain kahden”, Käärmekulta sanoi ja hymyili. Hymyilin takaisin leveästi.
“Olitko sinä ulkona?” kysyin innostuen hiukan ajatellessani reviiriä.
“Olin kyllä”, Käärmekulta totesi ja hymyili edelleen. Jäin katselemaan häntä hetkeksi mutta selvitin sitten ajatukseni.
“Voitko kertoa minulle jotain siitä? Tai siis reviiristä. Haluaisin kuulla siitä jotain ennen, kun minusta jo pian tulee oppilas!” sanoin. Kun pääsin viimeiseen lauseeseen, ääneni muuttui todella innokkaaksi. Olin jo 6 kuuta vanha – tai no 5 kuuta mutta pian jo 6 kuuta – ja odotin niin innolla, että minusta tulisi oppilas.
//Käärme?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

No niin, sehän oli mennyt oikein mallikkaasti: Tähtimötaivas oli painellut tiehensä melkein yhtä hurjana kuin kuonoonsa ottanut mäyrä. Tarkoitusperiltään jalomielinen elkeeni hoitaa homma loppuun, jotta tämän ei tarvitsisi seisoskella ulkona sateessa pidempään, oli tullut täysin väärinymmärretyksi, ja nyt naaras luuli, että pidin häntä kyvyttömänä tehtävään.
Päästin pitkän huokauksen ja nostin tassujeni juureen lentäneen oksan, jonka Tähtimötaivas suutuspäissään oli paiskannut minua päin ennen dramaattista poistumistaan. Asettelin sen rauhallisesti takaisin seinään ja varmistin, että se varmasti pysyi siinä. Sen jälkeen työnsin pääni sisälle klaaninvanhimpien pesään, jossa Kyyhkypyrähdys kuivasi vaaleanharmaata turkkiaan.
”Seinä on nyt korjattu. Joko voin mennä?” kysyin.
Kyyhkypyrähdys kohotti hieman turhautuneen näköisenä katseensa minuun. Sen jälkeen hän kääntyi silmäilemään pesän seinää sisäpuolelta päin, kunnes lopulta nyökkäsi sen näköisenä, että työnjälki oli hänestä jotakuinkin tyydyttävää. ”Kaipa tuo kelpaa, jos te taidottomat hiirenaivot ette kerran kykene parempaan”, soturitar puhahti ja palasi sitten turkkinsa sukimiseen.
Jäin seisoskelemaan pesän suuaukkoon hieman epävarmana siitä, oliko minulla lupa lähteä. ”Eli voin siis mennä?” varmistin.
Kyyhkypyrähdys sulki silmänsä, ja huomasin hänen häntäänsä vispaavan äkäisesti. ”Sinun on parasta olla kadonnut, kun avaan silmäni”, tämä murisi hampaidensa takaa.
Jep, lupa myönnetty. Vedin pääni ulos ja peruutin takaisin sateiselle aukiolle. Minun olisi käytävä pyytämässä anteeksi Tähtimötaivaalta. Tällaisena aikana kaikkein vähiten halusin olla huonoissa väleissä omien klaanitoverieni kanssa, erityisesti hyvän ystäväni tyttären.
Naaras oli ollut melko kiihdyksissään lähtiessään, enkä uskonut hänen rauhoittuneen vielä. Olin itsekin ollut melkoinen kuumapää oppilasikäisenä. Kerran olin menettänyt malttini taisteluharjoituksissa niin pahasti, että olin tiuskaissut todella ikävästi kanssani samoissa harjoituksissa olleelle Kirpputäplälle. En enää edes kunnolla muistanut, mistä syystä olin ollut niin tuohtunut, mutta Kirpputäplä-parka oli saanut siitä osansa. Onneksi jälkeenpäin Utusielu oli tullut juttelemaan minulle, ja osittain hänen ansiostaan olin kehdannut mennä pahoittelemaan aiempaa käytöstäni toista oppilasta kohtaan.
Taivas alkoi vähitellen seljetä ja pisaroita tipahteli enää harvakseltaan, kunnes sekin lakkasi. Olin istuskellut ulkona leirin laidalla oksien suojassa odottamassa sateen loppumista, sillä en ollut halunnut tunkea Tähtimötaivaan luo ihan heti. Nyt kuitenkin aikaa oli kulunut jonkin verran, ja ajattelin käydä sanomassa sanottavani.
Ravistelin turkkini suurinpiirtein kuivaksi ja astuin vasta sitten sisälle pesään. Minulta ei mennyt kauaakaan bongata Tähtimötaivaan mustavalkoista turkkia pesästä. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, ennen kuin lähestyin naarasta.
”Tähtimötaivas”, naukaisin saadakseni soturin huomion. Seisahduin vähän matkan päähän hänen vuoteestaan. ”Tulin pahoittelemaan aiempaa käytöstäni. Tarkoitukseni ei ollut vähätellä sinun taitojasi millään tapaa. Ajattelin vain, että olisin voinut hoitaa homman puolestasi, jotta sinun ei olisi tarvinnut seisoskella sateessa pidempään. Tajuan nyt kyllä, että minun olisi pitänyt antaa sinun tehdä työsi loppuun. Anteeksi.” Katselin naarasta korvat nöyrästi luimussa.
Ennen anteeksipyyntöä olisi saanut odottaa minulta useita kuita, ja silloinkin minun olisi pitänyt olla täysin vakuuttunut siitä, että todella itse olin syypää tilanteeseen. Ikä ja kokemus olivat kuitenkin tuoneet mukanaan rahtusen viisautta, ja olin oppinut, että joskus oli parempi unohtaa ylpeytensä sovinnon saavuttamiseksi.

//Tähtimö?

KP-boosti käytössä