Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ampiainen

Huokaisin syvään ääneen ja katselin ympärilleni ajattelin korpitassua joka oli vähän aikaa sitten pudonnut puusta.. hän oli loukkaantunut hitusen ja joutui nyt nukkumaan yöt parantajien pesässä. Mielessäni loisti kirkkaana ajatus kun hänet oltiin tuotu tajuttomana leiriin.. sydämeni oli tuntunut silloin melkein pysähtyneen kun olin nähnyt tyttäreni niin liikkumattomana niin elotoman näköisenä.. onneksi hän oli nyt niin hyvässä kunnossa että pystyi jo harjoittelemaan vaikka ei niinkään paljoa kuten hän varmasti olisi halunnut. Pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuskseni ja päätin lähteä metsästämään. Tassutin leirin sisäänkäynti tunnelista ulos ja lähdin tassutamaan syvemmälle metsään haistelen ilmaa riistan varalta. Haistoin lopulta hiiren tuoksun ja lähdin seuraamaan sitä. Huomasin yllättäen hiiren syömässä siemeniä lehtien seassa. Asetuin nopeasti vaanimisasentoon ja aloin vaaniman sitä silmät loistaen. Se kuitenkin hätkähti ja oli jo lähdössä kipitämään karkuun mutta minä olin nopeampi ja sain sen kiinni, purin sen niskat nurin hiiren lievän vinkaisun saattelemana. Nousin hitaasti seisomaan.
*Kiitos tähtiklaani tästä saaliista..” mau’uin syvällä sisimmässäni. Lähdin takaisin leiriin hiiri leuoissani. Katselin ympärilleni nähden lehtisateen kauneutta. Olin kuitenkin jo leirissä joten tassutin tuoresaliskasan luo ja pudotin hiiren kasaan, hiivin hiljaa soturien pesälle lepäämään.

Kirjoittaja: Soturikissa

”Minne päin lähden saalistamaan?” Naavatassu kysyi.
”Lähdetään tuonneppäin luulen että siellä on saalista.” Haistoin pienen helähdyksen saalista, joka oli hyvä juttu näin Lehtikadon aikaan. ”Haistatko sinäkin tuon hajun?” Kysyin oppilaaltani.
Hän haisteli ketken kunnes vastasi: ”Kyllä minä haistan sen. Se taitaa olla kani.” Hän oli oikeassa se oli kani.
”Mennään saalistamaan yhdessä! Jos sinä kierrät tuolta ja minä täältä kani jää nalkkiin, koska tuossa on jääpeite eikä kani pääse sen päältä pakoon.”
”Selvä. Mennään!” Hän vastasi innokkaana.
Hiivin kuivuneen ja lehdettömän pähkinäpensaan ohi kani tuli koko ajan lähemmäs kunnes se oli enää ketunmitan päässä. Näin Naavatassun kanin takana.
Heilautin häntää merkiksi Naavatassulle, hän huomasi sen ja lähti juoksuun.
Lähdin toiselta suunnalta vastaan kani säikähti ja kääntyi Naavatassua päin ja se juoksi suoraan hänen käpäliin.
”Hienosti napattu!” Kehuin Naavatassua. ”Voimme mennä leiriin.”
”No kyllähän sinäkin autoit.” Hän oli hieman vaatimaton.

//leirissä//

”Haluatko vielä oppia taisteluliikkeitä?” Kysyin Naavatassulta kun olimme päässeet leiriin.

//Naava

//Jee! Lyhin mahdollinen tarina!

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselen innoissani parantajaa kun tämä kertoi tähtiklaanista mutta muistin kuitenkin viedä yrttit leimusilmän näyttämään paikkaan. sydämessäni tuntui lämpö. Nousin hitaasti seisomaan ja ajattelin että minun olisi pakko kysyä pääsisinkö parantajan oppilaaksi mutta en kyennyt vain kysymään kysymystä suoraan joten ajon tehdä sen vaikeaman kautta kysyä asiaa. Sydämeni tuntui todella raskaalta mutta tiesin että minun pitäisi edes yrittää.. vaikka hän ei suostuisi niin ainakin minä olisin kysynyt! Henkäisin syvään henkeä ja nostin katseeni häntä päin. Heilutelin häntääni edes takaisin toivoen että hän ymmärtäisi.
”Onko sinulla jotain asiaa?” Leimusilmä maukui kalistaen päättään.
”Tuota noin.. saanko minä tulla ajatellaan sinua aina välillä..?” Mau’un jo hitusen kovemmalla äänellä ettei hänen täytynyt pinistellä kuulakseen mitä sanoin. Leimusilmä hätkähti ja hänen silmissään välähti hämmentynyt väläys.
”Totta kai sinä saat”, hänen äänesään kuului hämmennys. Lipaisin pari kertaa viattoman oloisena sotkuista turkkiani. Miksi en vain voisi sanoa sitä suoraan että haluan olla hänen oppilaansa? Pörhistelin karvojani ja päätin yrittää olla rohkea!
”Leimusilmä minä haluasin olla parantajaoppilas, voisiko se mitenkään olla mahdollista? Minä tunnen itseni turhaksi soturioppilaana ja olenkin huono niissä taidoissa mitä soturi tarvitsee mutta tiedän jo jonkin verran yrtteistä ja parannuksesta ja tunnen että minusta olisi enemmän hyötyä parantajaoppilaana kuin soturioppilaana”, mau’un yrittäen saada ääneni rohkeutta. Minä onnistuin.. minä onnistuin! Leimusilmän silmissä välähti yllätystä hämmennystä ja kaikkea! Enhän ollut tehnyt väärin kysyessäni tätä näin aikaisin..?
//Leimu

Kirjoittaja: Saaga

Seurasin Kortetassua häntä keikahdellen sivulta sivulle. Kolli oli jäänyt yksin makuualusten kanssa ja Nokilintu oli palannut pesään. Häntäni huitaisi epähuomiossa Korpitassun kylkeä ja tämä säpsähti.
“Hei!” hän huudahti varoittavasti. Loin naaraaseen anteeksipyytävän katseen ja tämä leppyi heti. Kortetassu kääntyi meidän suuntaamme. Huokaisin ja kiihdytin tahtiani, jotte olisin ennen Korpitassua Kortetassun luona. Minä kyllä pidin siskostani – rakastin häntä – mutta joskus hän osasi olla ärsyttävä. Millaistakohan Kortetassusta oli, kun oli vain isosisaruksia aiemmists pentueista? Pohdin asiaa hetken kunnes tajusin, että Korpitassukin oli luonamme ja meidän pitäisi nyt tehdä jotain likaiselle sammalkasalle.
“Miksi meidän pitää tehdä tämä. Eivät nuo ole meidän alusiamme”, Korpitassu marisi. Loin hieman paheksuvan katseen Korpitassuun ja se ilmeisesti teki tehtävänsä.
“No okei sitten. En valita”, hän naukui ja rupesi auttamaan. Kortetassukin nosti sammalia. En tiennyt itse mihin ne olisi pitänyt laittaa joten nostin loput ja seurasin Kortetassua kuuliaisesti. Vanhempi oppilas oli ripeä askelissaan ja minun oli vaikea pysyä perässä etenkin, kun kuononi edessä keikkui kasa sammalia. Korpitassu käveli hänen rinnallaan jotenkin tosi vaivattoman oloisesti mutta minulla oli tukala olla.
//Korte? Korpi?

Kirjoittaja: Ansku

Yövarjo muisteli kun vihdoin kuolonklaani oltiin saatu pois täältä vaikka se ei ollut tosin helppoa, nyt naaras lekotteli puussa ja katseli muita hiljakseen kunnes henkäisi syvään ja laskeutui alas puusta ja meni vanhimpien luokse hiljaa kunnes näki Viherkatseen ja käveli toisen luokse ujosti ja istui tuon luokse ”kuule Viherkatse tarvitsen apuasi,” kun tämän Yövarjo oli sanonut niin Viherkatse hymyili toiselle ”kerro huolesi Yövarjo” musta naaras nielaisi ja huokasi syvään ”minua pelottaa tutustua uusiin kissoihin koska olen niin ujoa luulen että he alkavat inhota kun olen näin ujo luonteeltani.” Viherkatse katsoi nuorta naarasta ja hymyili ”sekö sinua huolettaa lapsukainen ei ole mitään syytä pelätä ennen kuin kokeilet voit huomata että muut voisivat jopa pitää sinusta sinun täytyy vain uskaltaa kokeilla, menehän siitä ja ensimmäinen joka tulee vastaan niin tervehdi häntä.” Yövarjo kuunteli toista ja nyökkäsi ja hymyili hiukan tuolle ja lähti sitten pois ja huokaisi syvään ja katseli vähän orpona että kenelle uskaltaisi mennä sanomaan hei.

Kirjoittaja: Untuva

Oloni oli tuntunut viime aikoina erittäin kevyeltä. Päivät soljuivat eteenpäin ja minä matkassa lepatellen höyhenen lailla. Rinnassa tykyttelevä ahdistus, joka aika ajoin oli saanut aina hiivittyä ylemmäs ajatuksiin asti, oli onnistunut katoamaan lähes kokonaan. Toisinaan ajatukseni palasi emoni kohtaloon, mutta se ei enää aiheuttanut sisälläni samankaltaista tunteiden rynnäkköä, mitä se aikaisemmin oli jokaisella kerralla tuonut mukanaan. Nykyään kun ajattelin emoani, tunsin kyllä suurta kaipuuta, mutta se ei ollut enää suoranaista vihaa hänen kohtalostaan. Tiesin vielä jonakin päivänä pääseväni emoni vierelle Tähtiklaaniin, enkä olisi malttanut odottaa tapaamistamme. Minulla oli kuitenkin vielä pitkä matka edessä, mutta minä halusin uskoa emoni katselevan minua aina tähtitaivaalta. Ainakin minä ajattelin tuntevani hänen läsnäolonsa päivittäin arkiaskareita suorittaessani, ja koin hänen suojelevan matkaani.
Isäni oli palannut elämääni myös. Eloklaani oli nopeasti palannut vanhoihin rutiineihinsa, kun Mesitähti oli astellut takaisin klaanin johtoon ja kuolonklaanilaiset vartijat oli kehotettu tiehensä. Olin ikionnellinen siitä, että isäni oli säilynyt hengissä. Olin kovin pelännyt sitä, millaiset olot vangituilla oli ollut ja pitivätkö kuolonklaanilaiset heitä edes ylipäätään elinvoimaisina. Kun ei tarvinnut enää päivittäin ajatella isäni kohtaloa, oli huomattavasti helpompi hengittää. Eloklaani oli vapautunut kuolonklaanilaisten valvovan silmän alta, joten juhlaan oli aihetta. Joka auringonnousu sai kiittää Tähtiklaania vapauden suomisessa keskuuteemme. Sota ja sen jälkeiset poikkeusajat olivat kyllä syövyttäneet kauheuksia verkkokalvolle, mutta ajan lipuessa eteenpäin ja kauheuksien säilyessä mukana, ne kuitenkin painoivat aina vain vähemmän. Ja hyvä niin.

Kirjoittaja: Pyry

Oli kulunut pari kuuta siitä päivästä, kun oli selvinnyt, että odotin Varjoliekin pentuja. Olin jo siirtynyt pentutarhalle Kimalaistoiveen ja hänen hoitamiensa kolmen pennun luokse. He olivat aivan ihastuttavia! Etenkin Haukkapentu oli jo valloittanut sydämeni, hän oli niin täynnä energiaa ja iloa, että se varmasti tarttui muihinkin klaanissa kuin vain minuun. Kimalaistoive oli mukava hänkin, hän vain tuntui olevan jokseenkin ujonpuoleinen. Se ei haitannut minua kuitenkaan. Olin vain iloinen, ettei minun tarvinnut yksin viettää pentutarhassa aikaani ja odottaa synnytyksen alkua – ja toisaalta myös hermoilla sydämeni pökerryksiin sen takia. Olivathan nämä ensimmäiset pentuni – Leimusilmä kertoi minulle aiemmin, että niitä oli ainakin kaksi -, ja minua suoraan sanoen hirvitti, mitä tuleman piti. Onneksi Varjoliekki aina käydessään rauhoitteli minua ihan pelkällä olemassaolollaan. Hänen lähellään ollessani minä uskoin itseeni, meihin molempiin, ja tiesin, että selviäisin. Minä puolestani yritin rauhoitella Varjoliekkiä itseään – hän tuntui olevan hiukan hermostunut. Kenties häntä jännitti isäksi tulo. Minuakin, rehellisesti sanoen. Osaisinko minä olla emo? Vaikka toisaalta, siihen rooliin ei kuulemma synnytty vaan kasvettiin, samalla kun pennutkin kasvoivat. Odotin jo innolla heidän tuloaan. Aina välillä tunsin heidän liikkeensä vatsassani, välillä hyvinkin ponnekkaasti.
”Malttakaa vielä hetki, pikkuiset”, kuiskasin lempeästi hymyillen kuono kiinni vatsallani, ”pieni hetki vain.”
”Kuinkas täällä voidaan?” kuului Varjoliekin hiukan huvittunut maukaisu.
Kohotin päätäni säteillen ja kehräsin: ”Oikein hyvin. Olen vain kovin väsynyt. Ja pennuilla tuntuu käyvän tila jo ahtaaksi.” Muljautin silmiäni leikkisän dramaattisesti.
Varjoliekki kehräsi. ”Kyllä se pian helpottaa, kohta he ovat täällä.”
”Älä edes puhu…. Hirvittää jo muutenkin. Vaikka olenhan minä myös innoissani, sitten toisaalta.”

Aamu oli alkanut vasta sarastaa, kun heräsin kipuun, joka ravisteli kehoani.
”Kimalaistoive! Pennut taitavat syntyä”, kirkaisin hätääntyneenä. Naaras loikkasi ylös vuoteeltaan, katosi ulos ja tuli hetkessä takaisin mukanaan Leimusilmä, jolla oli suussa kimppu yrttejä. Kimalaistoive paimensi jo heränneet pentunsa ulos pentutarhasta, jotta saisimme Leimusilmän kanssa niin sanotun työskentelyrauhan.
”Synnytyksesi taitaakin olla alkamassa”, tuumasi Leimusilmä vatsaani tunnustellen, vitseliäs pilke silmissään.
”En kai minä huvikseni tässä puhise” sähähdin ja olin huiskaista hännälläni kollin nenää. Hillitsin kuitenkin itseni; hänhän vain auttoi minua.
Siinä kouristusten ja kiukkuisen mouruamiseni lomassa näin sivusilmällä Varjoliekin pään kurkkivan aina välillä pentutarhan suuaukosta.
”Miten teillä sujuu siellä?” hän kysyi epävarman, huolestuneen kuuloisena.
”Oikein hyvin, Varjoliekki, ei mitään hätää.” Leimusilmä ei kääntänyt katsettaan pois minusta, mikä toisaalta rauhoitti minua. Toisaalta juuri nyt minua myös vain raivostutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa.
Yhdessä vaiheessa minä pyysin Varjoliekkiä tuomaan minulle vedellä kostutettua sammalta, jotta saisin juotua. Sitten pyysin häntä olemaan hetken tukenani vierelläni, kun synnytyksestä selviäminen tuntui niin kaukaiselta ja mahdottomalta.
”Nyt Varjoliekin olisi hyvä poistua hetkeksi”, Leimusilmä sanoi. En kysynyt syytä, soin vain kumppanilleni nopean hymyn, ennen kuin hän poistui takaisin ulkopuolelle.

Joitakin hetkiä myöhemmin vatsani vierellä oli kaksi märkää pentua, jotka inisivät sokeina ja alkoivat imemään maitoa.
”Varjoliekki”, huhuilin. ”Tule katsomaan tyttäriäsi.”
En voinut irrottaa sädehtivää katsettani pennuistamme. He molemmat olivat niin kauniita, niin täynnä elämänvoimaa. Toinen oli jollain lailla sotkuisen värinen, oli kuin Varjoliekin ja minun värit olisivat yhdistyneet hänen turkissaan ja luoneet sekamelskan – hyvän sekamelskan. Toinen oli taas kirjava hänkin, mutta ei samalla tavalla.
”He ovat kauniita”, kehräsin Varjoliekille.

//Varjo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jatkoimme keskustelua parin hiiren äärellä. Korpitassu jatkoi selostusta aiemmin päivällä tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa tämä oli loukannut itsensä, ja minä kuuntelin ja nyökkäilin sitä mukaa, kun asiaa tuli. Varputassu vaikutti vaipuneen jälleen omiin ajatuksiinsa eikä ottanut osaa keskusteluun.
”Sinun on muistettava levätä hyvin, jotta paranet pian”, kehotin Korppitassua huolehtivaisesti. ”Oli onni, ettei sinulle käynyt pahemmin.”
Korppitassu huiskautti häntäänsä vähättelevästi. ”Ei se mitään ole. Voin vallan mainiosti!” naaras tuhahti, mutta se ei poistanut epäilyksiäni.
Vilkaisin vaivihkaa Varputassua, mutta huomioni kiinnittyikin kauempana tämän takana klaaninvanhimpien pesän luona häärivään Nokilintuun. Tämä näkyi raahaavan ulos pesästä raskaan näköistä sammalmyttyä. Nostin korviani valpastuneena pannessani merkille, miten koville työ otti vanhalle naaraalle.
”Nokilintu näyttäisi tarvitsevan apua”, sanoin Korpitassulle ja Varputassulle ja siirsin hiukan huolestuneen katseeni takaisin kaksikkoon. ”Mennään auttamaan.”
Oikeastaan jäämättä sen kummemmin odottelemaan nuorempien oppilaiden vastausta nousin jalkeilleni ja hölkkäsin Nokilinnun luokse. Tummanruskea vanhus oli ollut niin keskittynyt tekemiseensä, että ihan hätkähti huomatessaan minut yhtäkkiä vierellään.
”Herttinen, Kortetassu, kuinka sinä nyt noin hiivit siihen!” naaras puuskahti, mutta hän ei vaikuttanut vihaiselta.
Painoin pääni pahoillani. ”Pyydän anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää teitä. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, miten työläältä näiden sammalien liikuttelu vaikuttaa. Voisinko olla avuksi?”
Nokilintu pyöritteli silmiään viikset huvittuneesti väpättäen. ”Ei ole tarvetta teititellä, nuorukainen! Ja eikä kyllä avusta haittaakaan olisi. Hiilloskatse söi jotakin sopimatonta ja meni oksentamaan kaiken vatsansa sisällön meidän makuualusillemme!” klaaninvanhin huokaisi hännänpäätään nytkytellen.
”Mitä jos minä siivoan tämän sotkun ja tuon teille uudet sammalet, niin te… tai siis sinä voit käydä saattelemassa Hiilloskatseen Leimusilmän luokse”, ehdotin kohteliaasti.
Nokilinnun naamalle lämmin hymy. ”No mutta kyllä se minulle vain passaa. Kiitos oikein paljon, Kortetassu! Ovatko Varputassu ja Korpitassukin tulossa auttamaan?”
Kurkistin lapani yli taaksepäin ja huomasin oppilaiden tassuttavan meitä kohti. Väläytin heille ilahtuneen hymyn.

//Korpi ja Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Henkäisin, kun Syreenisumu mainitsi, että voisi kertoa minulle millaista oli olla soturi tai oppilas. Noista kahdesta valitsisin oppilaana olon.
“Voitko kertoa millaista on olla oppilas? Haluaisin tietää, koska sehän on minulla kohta edessä!” hihkaisin iloisena ja loikasin ilmaan. Laskeuduin takaisin hallitusti ja nätisti. Istuuduin ja heilautin häntäni käpälilleni valmistautuen kertomukseen. Se olisi varmasti jännittävä!
“Ihan ensimmäisenä päivänä mestarisi vie sinut kierrokselle leirin ulkopuollelle. Siellä on paljon tilaa. Nummia ja sellaista”, Syreenisumu kertoi. Nyökyttelin innostuneesti. Nummia! Niillä voisi varmasti juoksennella.
“Olen varma, että tulen pitämään joesta. Se kuulostaa niin ihanalle”, sanoin keskeyttäen vahingossa Syreenisumun lauseen.
“Ja perhoset varmasti ovat myös upeita. Minulle kerrottiin, että niitä on viherlehden aikaan joskus jopa leirissä! Haluan niin kovasti uida ja nähdä perhosen ja saalistaa! Puuhun kiipeäminen olisi myös upeaa”, höpötin paljonkin tajuamattani. Hiljenin vasta, kun tajusin, että Syreenisumu oli tippunut puusta ja satuttanut itsensä. Silmäni laajenivat ja ilmeeni muuttui heti pahoittelevaksi. En vain löytänyt sanojani.
“Voi ei. Anteeksi”, sopertelin sekavasti.
//Syre?

Kirjoittaja: Saaga

Minua tärisytti. Koko kehoni tuntui levottomalta jännityksestä ja stressistä. Käpäläni olivat kaikkea muuta kuin vakaat, kun astelin Mesitähden luo litteäkivelle. Oli soturinimitykseni aika. Olin todella innoissani mutta myös todella jännittynyt. Vähän aika sitten olimme pitäneet Hilehuurteen kanssa uuden saalistusarvioinnin, koska edellinen oli mennyt mönkään mutta se ei haitannut minua. Kuulin edelleen Hilehuurteen sanat mielessäni.
“Olen varma, että olet valmis soturiksi. Ilmoitan tästä Mesitähdelle pian. Olen ylpeä sinusta”, hän oli naukunut. Huokaisin syvään ja katsoin Mesitähteä silmiin. Seisoin ryhdikkäästi klaanini edessä ja minun oli oikeasti aika saada soturinimeni. En meinnut uskoa tämän olevan totta.
“Minä Mesitähti pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut tapamme ja lakimme tarkkaan syntyperästään huolimatta ja hän on valmis soturiksi. Lupaatko Nopsatassu kunnioittaa klaaniasi ja suojella sitä jopa henkesi uhalla?” kolli naukui. Mesitähden sanat saivat tunteeni pintaan mutta koitin keskittyä.
“Lupaan”, nau’uin vahvasti. Olin varma tästä. Enkö ollutkin? Tunsin kuinka käpäläni tärisivät lujempaa. Olin oikeasti tässä!
“Siinä tapauksessa sinut tunnetaan tästä lähtien nimellä Nopsaliekki!” Mesitähden ääni oli hilpeä ja sai minutkin hymyilemään.
“Nopsaliekki! Nopsaliekki! Nopsaliekki!” koko klaani hurrasi. Hymyni vain leveni ja tassutin yleisöä kohti suoraan Hilehuurteen luo. Tunteet melskasivat sisälläni. Enimmäkseen siellä oli iloa ja intoa. Ehkä rippunen ahdistusta mutta se oli nyt jätettävä taakse.
“Kiitos, että olit rinnallani tämän matkan. Olet uskomaton”, nau’uin kollille. Olin tälle syvästi kiitollinen. En voinut uskoa tätä. Oli upeaa olla soturi! Siis oikea soturi!
//Hile?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Ei voi olla totta! Sinulla on niin kauniit silmät!” perhopentu hihkui äänekkäästi. Olin hyvin hämmentynyt siitä että hän kehui silmiäni mutta olin hyvin kiitollinen tälle sillä se todellakin sai minulle paremman mielen. Kehärsin kun katselin nuorta naarasta joka näytti aivan isältään ampiaispistolta tosin tämän isä ja emo olivat kuolleet mutta siitä ei ollut kehdattu kertoa kuinka nuorelle pennulle että miten he olisivat kuolleet ja se vasta tuntuikin väärältä oli hänelle oikein että hän saisi tietää miten hänen vanhempansa olivat kuolleet.. vaikka se olikin niin surulista.. hänen pitäisi saada tietää totuus.. en kuitenkaan halunnut kertoa tälle totuutta vaikka minun mielestäni olisi pitänyt tehdä niin niin jokin syvällä sisimmässäni esti minua tekemästä niin ja se tuntui hyvin oudolta varsinkin kun minusta oli väärin salailla totuuta tältä pikkuiselta naaraalta. Käänsin katseeni nopeasti nuoreen naarasseen sillä olin tajunnut että en ollut kiittänyt tätä joten kiittin häntä nyt.
”Kiitos perhopentu”, mau’un hymyillen iloisena. Perhopennun silmät loistivat.
*Onkohan hän kateellinen sille että minulla on eripari silmät? Aika moni onkin kaateliinen niistä!* Ajattelin mielessäni. Kosketin hellästi pentua kuonnollani kehräten. Hän oli varmasti kovin yksinäinen kun hän ei voinut elää isänsä ja emonsa kanssa pentuna kaukaan hän ei edes ollut saanut nähdä vanhempiaan.. se oli varmasti surulista.. käpälääni tykkyti hitusen kivusta mutta en halunnut myöntää sitä kellekään. Sydämeni tuntui pampavaan kun katselin pentua.. minä haluaisin joskus saada oman pennun! Toivon että ne voisivat olla minun ja nopsatassun pennut mutta en voinut päätä tätä. Sydämeni tuntui niin raskaalta kun ajattelin että nopsatassulla olisi jo joku muu kissa josta hän pitäisi.. enkä sen vuoksi voisi olla hänen kumppaninsa, pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuskseni ja tarkensin taas katseeni Pentuun. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin. Nostin pääni pystyyn ja katselin nuorta pentua lempeästi, pyysin tätä tuomaan minulle vähän riistaa:
”Perhopentu, voisitko ehkä hakea minulle riistaa? Minulla on hirveä nälkä”, mau’un anova ilme kasvoillani. Perhopennun häntä nousi pystyyn kun hän nyökkäsi. Jäin katselemaan kun pikkupentu kipiti innoissaan hakemaan jotakin riistaa. Katselin hymyillen tämän menoa, laskin pääni käpälilleni ja suljin silmäni, torkahdinkin melko nopeasti. Heräsin yhtäkkisesti kun perhopentu tassuti takaisin sisään pulska Vesimyyrä suussan. Naaras pudotti saalin käpälieni juuren ja istahti hetkesi odottamaan että saisin syötyä. Nuolaisin huukiani nähdessäni niin maukaan Vesimyyrän – en saanut edes uskoa että sellaisia löytyisi enään koska oli jo niin kylmä! Aloin oitis syömään ja olin niin iloinen sillä se oli niin mehukkas ja se maistui täydelliseltä. Kun olin täynnä niin työnsin hellästi lopun Vesimyyrästä perhopennulle joka alkoi syödä sitä innokaasti. Hymyilin tälle ja tunsin syvällä sisimmässäni hellyttää tätä kohtaan. Hän oli niin nuori niin viaton mutta silti niin voimakas.
”Haluaisitko että kertoisin sinulle millaista oli olla oppilas? Tai soturi” kysyn sydän täynnä lämpöä tätä pientä pentua kohtaan, kyllä hän vielä kasvaisi mutta nyt hän oli niin pieni… Ennen kuin kukaan ehtisi aavista niin tästä pienestä tomerasta naarasta olisi tullut avulias ja oppivainen oppilas! Pidin hänestä kovasti.
//Perho

Kirjoittaja: Saaga

Lepäilin mukavasti pesän edustalla. Oli yksi niistä harvoista päivistä, kun vielä paistoi aurinko. Otin lämmöstä kaiken irti. Vaikkei ollut kunnolla lämmin ulkona pystyi vielä makoilla – ainakin sillon kun ei satanut, koska sade viilensi. Lehtikato oli tuloillaan ja sen kyllä huomasi, mutta arvioin, että ensilumea sai odottaa vielä parikin kuuta. Haukottelin raukeana. Huomasin kumppanini aukiolla ja nousin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin. Jolkotin Aurinkoroihun luokse iloisena.
“Hei! Miten voit tänään?” kysyin hymyillen ja kehräten. Olin aina iloinen, kun näin kumppanini. Olimme olleet ystäviä pienistä pennuista asti ja jotenkin tuntui ihanalta aina nähdä hänet uudestaan, kun hän oli partioinut. Olin niin tottunut ajatukseen etten partioi enää, että en edes melkein muistanut miltä tuntui herätä makuusijalta soturien pesästä ja lähteä partioon aikaisin aamulla tai tulla vasta myöhään takaisin. Mukavaa se kuitenkaan ei ollut ainakaan aina joten koitin muistaa täyttää Aurinkoroihun korvat kehräykselläni ja antaa hänelle pari isoa nuolaisua aina, kun näin hänet. Jaoin kollin kanssa myös ruokailuhetkeni niin usein kuin vain pystyin, mikä oli tottakai myös mukavaa mutta toivoin sen olevan mukavaa myös kumppanilleni.
“Oikein hyvin. Kiitos kysymästä”, kolli naukui ja nuolaisi korvaani. Kehräsin kovempaa ja painoin pääni hetkeksi Aurinkoroihun turkkiin.
“Oletko käynyt katsomassa Syreenisumua?” kysyin hiljaa.
“En mutta kuulin, että hänen jalkansa on murtunut. En ole ehtinyt soturikiireiltäni”, hän naukaisi ja katsoi minuun surumielisesti.
“Minä kävin. Hän vaikuttaa ihan terveeltä kuitenkin, ettei sen suurempia huolia. Käy ihmessä sinäkin, kun ehdit. Minä taidan nyt mennä pesään, kun on jo ilta”, sanoin ja hyvästelin kollin nopeasti.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive puski kumppaniaan lapaan ja hautasi päänsä Irvikidan rintaturkkiin. Naaras kääräisi häntänsä kollin oman ympärille ja huokaisi onnellisena. Naaras nosti kuitenkin nopeasti päänsä kumppaninsa turkista katsoakseen aukiolle telmiviä pentuja.
”Minä.. minä en voi uskoa, että Kultasiipi on poissa. Kultasiipi, hän oli minun hyvä ystäväni ja Ampiais..”, naaras naukaisi itkuisena, mutta ei saanut edes sanottua veljensä nimeä. Miksi ihmeessä Ampiaispiston oli pitänyt vastustaa Henkäsytähteä? Jos he kaikki olisivat olleet hiljaa ja alistuneet noiden tahtoon, Ampiaispisto ja Kultasiipi olisivat elossa. Naaraskuningatar oli kuitenkin päättänyt huolehtia Perhopennusta parhaansa mukaan, kuten hän huolehti myös Ahmapennusta ja Haukkapennustakin. Se oli naaraan elämäntehtävä.
”Shh, Kimalaistoive”, Irvikita naukaisi matalalla äänellä ja yritti rauhoitella kumppaniaan. Pennut leikkivät onneksi kauempana, joten he eivät kuulleet raidallisen kissan itkua. Kimalaistoive niiskaisi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa käpälällään. Hän halusi vain tavata veljensä vielä kerran ja kertoa kuinka hän rakasti toista.
”Minun olisi pitänyt viettää enemmän aikaa heidän kanssaan”, Kimalaistoive naukaisi surullisena. Jos jotain hän katui niin sitä, että hän ei ollut viettänyt tarpeeksi aikaa Ampiaispiston ja Kultasiiven kanssa.

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta jolkotteli takaisin leiriin varpunen suussaan. Naaras oli käynyt saalistamassa tuulettaakseen päätään ja naaraalla oli ollut varsin antoisa reissu. Toki saalista ei ollut ehkä määrällisesti paljoa, mutta naaras oli saanut energisille käpälilleen tekemistä ja mietittyä omia jekkujaan. Kujekulta laski varpusen tuoresaaliskasaan ja virnuili itsekseen. Hän oli päättänyt jekuttaa Hilehuurta oikein kunnolla, mutta naaras ei vielä tiennyt miten. Sen hän tiesi, että hänen ystävänsä tulisi yllättämään ja oikein kunnolla! Hah, olisi klassikko piilottaa piikkejä kollin petiin tai säikäyttää, mutta Kujekulta tahtoi tehdä jotain omaperäisempään. Jotain mitä Hilehuurre ei ollut ennen kokenut tai osannut odottaa! Kujekulta loikkasi kauemmaksi tuoresaaliskasasta ja sukaisi rintaturkkiaan. Naaraalla ei ollut erityistä mielipidettä siitä, että Mesitähti ja Leimusilmä olivat palanneet takaisin. Toki hän oli asiasta varsin iloinen, mutta eihän kaksikolle olisi voinut sattua mitään? Sen takia naaras ei vain ymmärtänyt miksi muut jatkuvasti hössöttivät jotain asiasta. Mutta minne ihmeeseen Liljatuuli oli jäänyt? Samaan paikkaanko kuin Lehmusjalka? Kujekulta nielaisi ja laski hieman päätään, milloin hänen veljensä tulisi takaisin? Kollin olisi pakko tulla pian takaisin..

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hyvin äkkiä Leimusilmän ja Mesitähden päästyä takaisin klaaninsa pariin panttivankeina olleet kissat olivat joutuneet palaamaan vanhoihin tehtäviinsä ja ottamaan kantaakseen kaikki ne velvollisuudet, joita niihin liittyi. Mesitähti jatkoi päällikkönä, kun taas Leimusilmä oli saanut harteilleen aivan uudenlaisen vastuun – hänestä oli tullut Eloklaanin ainoa parantaja.
Vaikka hän tiedosti osaavansa kaiken tarpeellisen – olihan Liljatuuli opettanut häntä hyvin monet vuodenajat -, hänen sisimmässään kyti pieni epäilys. Hän ei ollut käynyt pesässään kuihin, ja osa varastossa olleista yrteistä oli päässyt pilaantumaan sinä aikana, puhumattakaan siitä, miten puuttellinen koko varasto näytti olleen hänen päästyään käymään sen läpi.
Niinpä viime päivät olivat kuluneet käytännössä siihen, että hän oli rampannut ulkona hakemassa täydennystä, vaikkakin tilanne alkoi näyttää melko toivottomalta vuodenajan vaihduttua lehtisateeseen. Hänen ei auttanut kuin yrittää.
Leimusilmä viihtyi nykyään paljon pesänsä ulkopuolella, eikä hän halunnut olla sisälle vangittuna pidempään kuin oli tarvis. Toisinaan hän heräsi panikoiden yöllä siihen, että luuli edelleen olevansa siinä onkalossa Kuolonklaanin reviirillä, jossa häntä ja Mesitähteä oli pidetty kuukaupalla.
Mustavalkoinen parantaja ravisteli itseään kuin karistaakseen ikävän muiston kimpustaan. Hän oli juuri tassuttamassa kohti parantajan pesää metsästään löytämiensä – osittain jo vanhentuneiden – yrttien kanssa, kun yhtäkkiä huomasi näkökenttänsä reunamilla liikettä. Kääntäessään kunnolla katseensa sen suuntaan, hän näki nuoren oppilaan kipittävän itseään kohti.
Oppilaalla oli kilpikonnalaikkuinen turkki ja keltavihreät silmät. Leimusilmä joutui hetken pinnistelemään, kunnes sai nimen päähänsä: Vienotassu. Naaras oli yksi niistä nuorista kissoista, joita oli syntynyt Eloklaaniin sinä aikana kun hän oli ollut vangittuna. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan opetella uusien tulokkaiden nimet, mutta hänen vankina ollessaan kehittämänsä krooninen uupumus teki siitä toisinaan vaikeaa.
”Ai hei”, hän mumisi oppilaalle yrtit yhä suussaan ja yritti saada kasvoilleen hymyntapaista, vaikka ei ollut varma näkyikö se kasvien takaa.
Vienotassu steppasi hermostuneen oloisena paikallaan, ja Leimusilmä joutui höristämään korviaan kuullakseen, mitä tämä kuiskutti. Ilmeisesti tämä halusi auttaa häntä yrttien keräämisessä. Leimusilmä räpäytti silmiään hiukan yllättyneenä, mutta oli salaa kiitollinen siitä, että joku oli tarjonnut apuaan. Hän oli yrittänyt pärjätä omillaan siitä asti, kun oli tullut takaisin, mutta todellisuudessa lähes tyhjää varastoa ei noin vain täytettykään omin käpälin. Niinpä hän vastasi Vienotassun kysymykseen myöntävästi ja jatkoi matkaa parantajan pesälle oppilas kintereillään.
Hänen laskiessaan yrtit varaston lattialle ja ruvetessa erittelemään niitä omiin pinoihinsa Vienotassu kysyi – jälleen kerran kuiskaten hädin tuskin kuuluvalla äänellä -, voisiko hän kertoa tälle Tähtiklaanista samalla kun tämä auttelisi häntä. Aivan, totta tosiaan – Vienotassu kuului myös siihen samaan, uuteen sukupolveen, jolta Kuolonklaani oli vienyt mahdollisuuden tutustua esi-isiinsä. Monet oppilaat olivat tuskin kuulleet Tähtiklaanista, mutta heidän opettamisensa oli alkanut heti, kun Eloklaani oli vapautettu sortajien kahleista.
Leimusilmä nyökäytti hitaasti päätään. ”Voin minä kertoa. Veisitkö samalla nämä pinot tuonne seinän viereen?” hän pyysi ja hipaisi hännällään merkiksi kahta yrttikasaa, jotka hän oli juuri saanut lajiteltua. Sitten hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, kun yritti miettiä, mitä kertoisi naaraalle Hopeahännässä asuvista esi-isistä. ”Tähtiklaani on kautta aikojen johdattanut ja varjellut meitä”, hän aloitti samalla kun kävi loppuja tuomiaan yrttejään läpi. ”Ilman sitä Mesitähti ei olisi koskaan löytänyt Eloklaanin nykyiselle reviirille ja voinut perustaa tätä klaania. Minustakaan ei koskaan olisi tullut Liljatuulen oppilasta, jos eräs esi-isä ei olisi ilmestynyt minulle unissani ja näyttänyt minulle tietä. Se ei myöskään hylännyt meitä näinä vaikeina aikoina, vaan valitsi joukostamme kourallisen rohkeita kissoja ja auttoi heitä vapauttamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallasta. Siksi onkin tärkeää, että muistamme kiittää esi-isiämme aina kun se on mahdollista. Yhteytemme heihin on jotakin niin erikoislaatuista, että sitä täytyy vaalia.”

//Vieno?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku istui aukiolla hiljaisena. Sota oli päättynyt ja Mesitähti oli palannut leiriin. Naaraan ajatukset olivat aivan sekaisin kaikesta. Hän oli kyllä iloinen siitä, että kolli ei ollut kuollut, mutta ei naaras ollut täysin selvittänyt välejään isänsä kanssa. Sen sijaan Talvikkitakkua ärsytti suuresti, että Kortetassu, Mesitähden uusin poika oli ollut mukana tässä juonittelussa. Naarasta ärsytti! Hän olisi halunnut olla mukana pelastamassa Leimusilmää ja Mesitähteä, miksi Tähtiklaani ei ollut valinnut häntä vaan jotain hiirenaivoja.. Käärmekultakin oli aivan kokematon soturi, toinenhan suorastaan löyhkäsi pennulta. Oliko Käärmekullalta edes vaihtunut pentukarva? Tuskin. Sama koski Lehtomyrskyä. Talvikkitakku tuhahti ja kohotti kuonoaan. Hän päätti, että hän puhuisi Mesitähden kanssa pian. Naaras halusi puhua isänsä kanssa aivan kaksin, hän ei halunnut mitään häiriötekijöitä pilaamaan sitä. Naaras räpäytti silmiään ja vilkaisi soturien pesälle päin, jossa Kuutamolaine nukkui. Talvikkitakku virnisti itsekseen, hän oli päättänyt yllättää Kuutamolaineen. Naaras hyppäisi toisen päälle ja kiljuisi kettua, hah! Toinen hyppäisi turkistaan. Talvikkitakku myhäili itsekseen, tästä jekusta tulisi aivan mahtava! Sen jälkeen hän veisi Kuutamolaineen kävelylle ja he voisivat nauttia rauhassa aamupalaa. Talvikkitakku uppoutui ajatuksiinsa ja hymy levisi hänen kasvoilleen.. Mikä kumma tämä tunne taas olikaan?

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Syreenisumu: 19kp –
Vienotassu: 7kp –
= 26kp

EMPPUOMPPU
Kortetassu: 12kp –

KOIVU
Varjoliekki: 14kp –

KÄÄRMIS
Korpitassu: 67kp! –
Käärmekulta: 9kp –
= 76kp

NAGINI
Naavatassu: 10kp –

PYRY
Sadeturkki: 7kp –

SAAGA
Varputassu: 10kp –
Sädetassu: 6kp –
Perhopentu: 13kp –
Tähtimötaivas: 4kp –
= 33kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 3kp –

Kirjoittaja: Saaga

Korpitassu puhui taas minun päälleni ja päätti, että menisimme seuraavaksi syömään. Kortetassu puolestaan naukui, että oli juuri nähnyt, kun saalistuspartio oli tullut leiriin ja tuonut tuoreita saaliseläimiä. Nyökyttelin mukana ja koitin parhaani pysyä perillä keskustelun käynnistä. Yhtäkkiä Kortetassu tassuttikin vierelleni ja kysyi oliko minulla nälkä. Hätkähdin hieman joutuessani keskittymään kollin sanoihin, jotta osaisin vastata.
“Hieman”, naukaisin nyt hieman kovempaa kuin aikaisemmin. Kortetassu oli tosi kohtelias huomioidessaan minut. Tassutin kollin perässä tuoresaaliskasalle.
“Minulla on myös hieman nälkä”, Kortetassu sanoi. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. En oikein halunnut sanoa mitään. Korpitassu tuli taas viereemme ja alkoi höpöttämään kaikenlaista. En keskittynyt pätkääkään taas siihen mitä naaras höpötti, sillä olin aivan omissa ajatuksissani. Olin jotenkin tänään ollut tosi poissaoleva ja se sinänsä harmitti minua, koska olisin halunnut olla kokonaan paikalla, kun joku uusi tuttavuus oli lähellä. Olin varmaankin poissaoleva, koska minua stressasi tosi paljon tuo Korpitassun puusta putoaminen. Käänsin kuitenkin ajatukseni Kortetassuun. Hän oli hurmaava ja vaikutti kissalta, johon saattaisin ihastua. Ihastua? En minä tietääkseni ollut ihastunut häneen… kai. Eikö kollien yleensä pitänyt ihastua naaraisiin? Huomasin, että Kortetassu puhui taas Korpitassulle mutta en tiennyt mistä oli kyse.
//Korte tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Leikimme taas Ahmapennun kanssa leikkitappelua mutta hänen piti mennä juttelemaan jonkun toisen kissan kanssa, joten jäin yksin. En lähiaikoina ollut jäänyt kauheasti yksin, koska olimme leikkineet ja viettäneet niin paljon aikaa kokoajan. Ahmapentu oli alkanut avautumaan minulle taas hitusen enemmän ja nyt hän jopa aloitti välillä keskustelun uudesta aiheesta, mikä oli jo valtava askel ystävystymisemme kannalta. Minua hymyilytti, kun mietin pesätoveriani. Hänestä tulisi ihan varmasti ystäväni joskus vielä. Tassuttelin ympyrää leirin aukiolla, kun muistin yhden jutun. Olin nähnyt kuinka Syreenisumu oli kuljetettu parantajan pesään. Voisin ehkä mennä kysymään häneltä miten hän voi. Tepsuttelin hilpeästi parantajan pesään sisään. Näin masentuneen näköisen Syreenisumun heti ja loikin tuon luo.
“Hei Syreenisumu! Miten voit?” nau’uin hymyillen. Pidin tuosta naaraasta jo nyt vaikka hän ei ehtinyt edes sanoa mitään.
“Ihan kohtalaisesti. Vähän särkee tätä jalkaa”, naaraan ääni oli kaunis mutta hieman surumielinen. Kadehdin naaraan kaunista ääntä, kun omani tuntui olevan hieman käheä ja repsakka. Se kuulosti hieman kollikissan ääneltä. Hetken päästä huomasin myös, että naaraalla oli eripari silmät. Henkäisin ääneekkäästi nähdessäni ne. Olin todella katellinen niistäkin!
“Ei voi olla totta! Sinulla on niin kauniit silmät!” hihkuin äänekkäästi. Ehkä kehut auttaisivat Syreenisumua ja hänelle tulisi parempi mieli.
//Syre?

Kirjoittaja: Saaga

Makoilin pitkälläni makuusijallani. Silmäni pysyivät hädin tuskin auki. Olin aivan todella uupunut. Olimme päässeet ehkä eroon kuolonklaanilaisista mutta outo ilmapiiri oli jättänyt jäljen ainakin minuun. Sain yhtäkkiä yskäkohtauksen. Yskä hakkasi rintaani ja ravisutti minua. Kurkussani tuntui hirveä kipu. En jaksanut kuitenkaan tehdä asialle mitään.

Aamulla pakotin itseni nousemaan pedistä. Olin edelleen uupunut eikä asiaa auttanut se, että olin heräillyt pitkin yötä monen monta kertaa yskimään ja muutenkin vain. Olin jo niin väsynyt, että vaikea oli pitää silmiä auki ja ajatella. Haukottelin tassuttaessani partioni perässä ulos leiristä. Minut oli määrätty partioon Karjuvirneen ja parin muun kissan kanssa. Tassutin kollin vierellä hiljaisena. Yskähtelin välillä kivuliaasti. Tiedostin kuinka laihaksi olin käynyt pitkän huonosti syömisen seurauksena ja yskiminen sai heikon kehoni vavahtelemaan.
“Oletko kunnossa?” Karjuvirne kysyi ja katsoi minua silmiin. Kohtasin hänen melkein jopa pirteän katseensa omalla väsyneellä katseellani ja se sai hänen katseensa näyttämään vieläkin eloisammalta ja pirteämmältä.
“Ei minulla ole hätää”, nau’uin vaikka ihan tiesin itsekin, että valehtelin pahan kerran. Minulla oli todella huono olo. Karjuvirnekin näytti epäilevältä.
“Ihan totta”, kähisin mutta jouduin pysähtymään yskiäkseni, koska yskänpuuska oli niin voimakas.
“Otetaan muut kiinni”, kähähdin ja otin pari harppausta vain todetakseni, että se sai pääni aivan pyörälle ja jouduin kävellä hitaammin.
//Karju?

Kirjoittaja: Ampiainen

tassujani leirin laidalla ja aina välillä vilkaisin muita kissoja kunnes asetuin maakuasentoon ja aloin sukia turkkiani. Silmissäni välähti kun huomasin leimusilmän joka tassuti yrttikimpu suussaan parantajien pesään.
*Ehkä voisin auttaa häntä?* Ajattelin mielessäni. Pudistelin kuitenkin päätäni päästäkseni ajatuksesta irti mutta en saanut sitä mielestäni.
*Olisin varmasti paljon parempi jos auttaisin parantajaa..?* Ajattelin mielessäni jo nousin pystyyn. Käänäähdin salamannopeasti ympäri kohti soturienpesää jonka suulla uskolintu aterioi. Vilahdin vikkelästi kollin luo ja tämä hämmentyi.
*Älä anna tämän kuulostaa loukkaavalta!* Mau’un syvällä sisälläni. Suljin silmäni ja henkäisin syvään kunnes lopulta aukaisin silmäni taas ja mau’un hiljaisella äänellä:
”Uskolintu.. voinko ehkäpä auttaa leimusilmää? Hän tuntuu tarvitsevan apua..” mau’un sydän pampaten. Uskolintu kallisti päättään ja hänen silmissään välähti hämmentynyt väläys.
”Kyllä sinä voit ja olet kyllä oikeassa ehkä hänen pitäisi oottaa oppilas mutta se ei tunnu järkevältä koska hänen mestarinsa on vasta vähän aikaa sitten kuollut”, tämä maukuu. Sydämeni tuntui pysähtyvän.
*Oppilas? Ehkä minä voisin olla parantajaoppilas? Se tuntuu järkevältä! Tai no ainakin järkevämältä kuin että olisin soturi*, siirtelin ajatuksia mielessäni. Kuitenkin lopulta minä lähdin kipitämään leimusilmää kohti autamaan tätä. En osannut sanoa mitään joten en osannut kertoa että halusin autaa tätä.
”Ai, hei”, leimusilmä mumisi yrttikimpu suussaan. Siirtelin tassujani ujona maassa kunnes lopulta Maukaisin todella hiljaa sen mitä halusin:
”Ööh… Leimuisilmö minä halusin autaa sinua vaikka yrttien keräämisessä… Ja minä sain jo luvan uskolinnulta..” kuiskasin niin hiljaa että leimusilmän oli aivan varmasti pakko pinistellä kuulakseen mitä sanoin! Nostin pääni ja katsahdin nopeasti leimusilmää silmiin mutta laskin katseeni salamannopeasti takaisin Maahan. Sydämeni pampasi kovaa vauhtia. Suljin silmäni tiukasti kiinni peläten että parantaja ei suostuisi. Heilauttelin häntääni nopeasti ylös- ja alaspäin.
”Kyllä minä voisin tarvita apua, meillä on puulaa yrtteistä joten minun pitää kerätä niitä aika paljon varastoihin ennen kuin niitä ei ole enään yhtään”, leimusilmä maukui vastauksesi lempeänä. Nostin pääni ylös päin ja katselin ihailevasti kollia joka oli niin taitava parantaja!
”Leimusilmä… Ööö voisitkohan kertoa tähtiklaanista minulle? Haluaisin kuulla siitä paljon enemmän.. siis samalla kun autan sinua yrtteissä?” Kuiskasin hiljaa ujolla äänellä.
//Leimu? 🙂

Kirjoittaja: Ampiainen

Olin edelleen vähän nyreä vienotassu nimiselle naaraalle hän oli saanut minut pois tollaltani ja siitä oli tietysti alkanut Riita! Emoni oli tullut pelastamaan tilanteen mutta ei se ollut autanut yhtään… Emo oli näet tuntunut suutuneen minulle siitä syystä että olin tehnyt niin… Se ei ollut minun vikani… Vaikka en tuntenut sitä oikeaksi niin tunsin että vienotassu oli syypää siihen. Nostin päätäni ja katselin edessäni olevia kissoja he olivat tyytyväisiä ja heillä ei ollut ongelmia… No eihän minullakaan mutta ei se siltä tuntunut… Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin tassutamaan kohti isääni aurinkiroihua. Kosketan hellästi isääni hännän päälläni jotta hän huomasi minut, hän kääntyi yhtä lempeä ilme kasvoillaan kuin yleensäkin.
”Hei syreenisumu! Onko jokin hätänä?” Hän maukui.
”Ei..! Haluaisin vain mennä metsästämään sinun kanssasi… Se olisi ensimmäinen kerta kun voisin saalista sinun kanssasi kahden isä”, mau’un hymyillen. Isäni nyökkäsi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata häntä. Aloin oitis epäröidä oliko tämä sittenkään hyvä ajatus. Nostin kuononi ylös ja aloin haistela ilmaa saaliseläinten varalta. Yhtäkkiä huomasin kuinka aurinkiroihu asetui salamannopeasti vaanimisasentoon ja alkoi hiipimään eteenpäin. Tarkkailin isääni edessäni uteliaana mutta ajatukseni karkasivat erääseen toiseen saalistuspartioon vienotassun kanssa.
*Se oli vain Tuuria että sain ne saalit… Minä lupaan sen vienotassu.. en halunnut että olisit kaateliinen tai mitään..* ajattelin mielessäni kunnes kuulin yllätäen ääntä edestä päin ja huomasin kuinka aurinkiroihu tassuti takaisin luokseni varpunen suussan hymyillen. Heilutelin häntääni nyrpeänä sillä en ollut haistanut varpusta.. murahdin närkästyneenä mielessäni ja lähdin tassutamaan isäni vierellä haistelen ilmaa riistan varalta tunsin sydämessäni kateuden pitävän tunteen, Sydämeni kuitenkin tuntui raskaalta sillä eihän minun pitäisi olla kaateliinen omalle isälleni!
*Ei… Ei vain pitäisi..* ajattelin mielessäni. Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki huomatessani oravan tuoksua, se tuli puusta joten päätin kiivetä sinne vaikka olinkin huono kiipeilemään. Sydämeni pampasi kovaa syvällä rinnassani kun aloin kiipeämään ylöspäin. Tunsin miltei vastustamatonta tahtoa laskeutua mutta pidin mielessäni ajatuksen siitä että minun olisi pakko saada riistaa..
*Minun on pakko saada riistaa! Minä haluan saada klaanille riistaa..! Haluaisin emoni voivan olla taas iloinen ja ylpeä minusta mutta voisiko se olla enään mahdollista..? Hän on edelleen vähän sutunut siitä mitä tein vienotassulle* Ajattelin mielessäni. Sydämeni pampasi kun pääsin lopulta hiiren hiljaa alimmalle oksalle.
*En saa herättää oravan huomiota! Joten nyt kun lehvisto alkaa niin minun täytyy olla todella varovainen ettei se kuulee minua ja pelästy* ajattelin. Heilautin nopeasti hääntääni merkiksi isälleni olla Hiljaa jotta hän ei säikäyttäisi oravaa jotta olin nappaamassa. Henkäisin hiljaa ja yritin näyttää rauhalliselta vaikka olin aivan kauhuissaani sillä tiesin hyvin mitä saataisi tapahtua jos lipsahdan. Nostin katseeni ylös päin ja jatkoin kiipeämistä. Asetin tassuni niin tarkasti kuin pystyin. Kun olin niin korkealla että huomasin oravan niin kipusin niin nopeasti mutta hiljaa kuin mahdollista ja lopulta kun olin tarpeeksi lähellä niin loikkasin -joka osoittautui virheeksi- sillä minä tipahdin oksalta rääkäisten kauhistuneena. Sydämeni tuntui niin raskaalta että vaikka olisikin saanut jostain kiinni niin sen paino olisi pudottanut minut takaisin pudotukseen. Silmäni painuivat kiinni ja yritin ajatella jotain millä pääsisin pois tästä tilanteesta, vaikka tiesin että näin järkyttyneenä en kykenisi tekemään yhtikääs mitään päästäkseni pinteestä. Yhtäkkiä kuulin tömähdyksen ja silmissäni alkoi pimettä. Ajattelin että heräisin aivan piakkoin parantajien pesästä.

Sydämeni pampasi yhä vain lujempaa ja lujempaa kunnes lopulta aukaisin silmäni ja kömmin pystyyn tai siis luulin ainakin että olin leirissä mutta enhän minä ollut yhtikäs missään! tai no kyllä minun jossakin piti olla… Olinhan minä edes jossain..? Lähdin hiipimään sydän pampaten eteenpäin ja huomasin edessäni jonkinmoisen valonpilkahduksen joten lähdin juoksemaan sitä kohti toivoen että sitä kautta pääsisin kotiin… Tai jos olin kuollut niin edes tähtiklaanin? Kun olin viimeinkin valon luonna niin pysähdyin ja aloin nuhkimaan huolestuneena sen varralle jos siellä olisi ollut jotain vaarallista, en haistanut mitään en sitten mitään! Tassutin raskaasti henkitäen toivoen parasta ja lopulta luikahtaen ulos pimeydestä valoon ja sitten silmäni rävähtivätkin auki, haistoin ympärilläni yrttejä.
”Kas sinä heräsit!” Kuulin jonkun äänen joka tuntui etäisesti tutulta.
”Missä minä olen?” Kysyin unenpyperoisenä.
”Parantajien pesässä”, tunnistin lopulta leimusilmän parantajamme äänen maukuvan.. Sydämeni pampasi ja yritin nousta seisomaan mutta vasen takakäpälistäni ei tuntunut Kantanut painoani ja romahdin takaisin sammaliin murahten kivusta. Henkitykseni tuntui pysähtyvän järkytyksestä kun takakäpäläni ei ollut kestänyt painoani ja aloin oitis udella mikä sitä vaivasi.
”Mitä minun takakäplääni vaivaa..?” Mau’un tuntien miltei sietämätöntä kipua takakäpäläsäni.
”Takakäpäläsi on murtunut, sinun täytyy levätä jonkin aikaa”, leimusilmä selitti.
*Mitä! Murtunut? Onko hän varma? En kyllä saisi epäillä mutta… Entä jos hän olisi väärässä? Entä Jos en voi enään koskaan kävelä enkä olla soturi…?* Paniikoin mielessäni. Sydämeni pampasi syvällä rinnassani ja ajatukseni olivat niin sekavat mutta tiesin selvästi että suurin kauhun aihe oli pelko siitä että en voisi olla enään soturi.. toivottavasti se ei ole totta! asetuin niin mukavaan asentoon kuin vain oli mahdollista vaikka tunsin koko ajan tykkytävää kipua takakäpäläsäni. laskin pääni hellästi käpälilleni ja suljin silmäni.

Aikaisin silmäni melko aikaisin aamulla kirkkaaseen valoon. Noustin päätäni ja siristelin silmiäni nähdäkseni ulos pesästä. Siellä oli paljon tyytyväisiä naamoja mutta en nähnyt emoani taikka isääni missään enkä myöskään veljeäni… Tietävätköhän he edes että käpäläni on murtunut? Eivät varmaan leimusilmä ei varmaan halunnut huolestuttaa heitä. Heilutelin häntääni hetken hiljalleen edes takaisin sydän pampaten.
*Tuulekohan kukaan katsomaan minua? Onko kukaan edes huolissaan minusta?* Mietin mielessäni. Minulla oli tylsää enkä halunnut olla yksin pesässä. Leimusilmäkään ei ollut tällä hetkellä pesässä! Haluaisin vain jutella jonkun kanssa ja olihan minulla nälkäkin mutta en ollut varma voisinko mennä hakemaan ruokaa.

//Voiko joku tulla katsomaan syree?

Kirjoittaja: Koivu

Kun Sadeturkin huonovointisuus oli vain jatkunut, ja naaras todella oli oksennellutkin, oli Varjoliekki viimein saanut tämän menemään parantajan luokse. Jospa siihen löytyisi jokin nopeasti auttava yrtti, eikä Sadeturkki joutuisi jäämään parantelemaan itseään sairasvuoteelle, kolli tuumasi mielessään toiveikkaana. Hänellä oli täysi luotto Eloklaanin parantajaan, jos johonkin. Sadeturkin ja Mesitähden lisäksi, tietysti. Leirin pääaukiolla istuva soturi upposi jälleen ajatuksiinsa.
Vain päiviä sitten muutama eloklaanilainen oli kuin olikin onnistunut vapauttamaan Mesitähden ja Leimusilmän. Heidän rohkeutensa oli Varjoliekistä erittäin ihailtavaa.
Varjoliekki muisteli sitä hetkeä, kun hän oli yöllä herännyt kovaäänisiin naukaisuihin ja astellut hätäisesti ulos sotureiden pesästä. Nähtyään Mesitähden leirin sisäänkäynnin edessä kermanvärinen kolli oli jähmettynyt siihen paikkaan. Varjoliekki oli ensin luullut näkevänsä unta. Hän oli joutunut pistämään itseään kynnellä korvaan tajutakseen, ettei se ollut unta, vaan siinä seisoi Mesitähti aivan elävänä – vaikkakin kamalan riutuneen näköisenä. Mesitähden puhe oli ollut hyvin vaikuttava. Varjoliekki oli oikeastaan ollut vähällä liikuttua päällikön sanoista sekä siitä, että Mesitähti tosiaan oli palannut hengissä takaisin. Soturi oli ollut varma, ettei näkisi entistä mestariaan enää koskaan. Koko klaanin edessä Mesitähti oli puhunut rauhan puolesta, ja Varjoliekki oli hänen kanssaan täysin samaa mieltä siitä, ettei verenvuodatuksen jatkamisesta seuraisi mitään hyvää. Mesitähti oli viisas kolli. Ja niin urheakin. Varjoliekki pitäisi häntä ikuisesti esikuvanaan. Soturi oli varma, ettei kukaan kykenisi palauttamaan Eloklaania takaisin entiseen loistoonsa yhtä hyvin kuin Mesitähti.
Heti kun päällikkö oli lopettanut puheensa, tämä oli jäänyt eloklaanilaisten ympäröimäksi niin, että Varjoliekki oli joutunut odottamaan tovin päästäkseen toivottamaan valkean kollin tervetulleeksi kotiin. Kermanvärinen kolli oli kiiruhtanut tervehtimään Mesitähteä silmät kyynelistä sumeina ja kertonut tälle suoraan, miten helpottunut oli, että tämä oli selvinnyt takaisin ja tullut palauttamaan rauhan Eloklaaniin. Varjoliekistä oli omituista, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mesitähti oli nähnyt hänet oikeana soturina. Vaikka päällikkö olikin kohdellut häntä aina kuin tasavertaista. Heidän keskustelunsa aikana Mesitähti oli ilmaissut, että Varjoliekistä oli tullut hieno soturi. Se merkitsi kotikisusyntyiselle kollille enemmän kuin entinen mestari saattoikaan kuvitella.

Varjoliekki oli vähällä liikuttua uudelleen muistellessaan sitä onnellista yötä, kun Eloklaani vapautui Kuolonklaanin vallasta. Hän kuitenkin havahtui takaisin todellisuuteen päänsä sisältä, kun Sadeturkki lähestyi häntä parantajan pesän suunnalta. Kohta siniharmaa naaras pysähtyi hänen viereensä vaiti, silmät lasittuneina. Varjoliekin vatsassa muljahti, kuin siellä olisi ollut kaksi raskasta kiveä. Hänen mielensä alkoi heti kehittää kauhuskenaarioita siitä, mitä Leimusilmä oli saattanut kertoa Sadeturkille. Oliko hänen kumppaninsa vakavastikin sairas? Eikö mitään ollut tehtävissä?
Varjoliekki sai juuri ja juuri äänen ulos suustaan kysyäkseen kumppaniltaan, mikä oli hätänä.
Kollin korvissa alkoi humista niin, ettei hän aluksi rekisteröinyt ollenkaan, mitä Sadeturkki sanoi. Hän luki oman nimensä kumppaninsa huulilta ja yritti pysyä rauhallisena, mutta turhaan.
”Mitä sanoisit jos… jos sinusta tulisi isä?”
Sadeturkin sanat kuultuaan Varjoliekki veti nopeasti sisään henkeä niin, että olisi voinut luulla klaaninvanhimpienkin kuulevan sen pesälleen asti.
Kermanvärinen kolli tuijotti kumppaniaan silmät pyöreinä, vilkaisten välissä tämän jo pitkään kasvanutta mahaa. Kaikki muu taustalla sumeni hänen näkökentässään, paitsi Sadeturkki. Soturi oli lopen helpottunut, ettei kumppaninsa ollutkaan sairas. Aivan uudenlainen, lämmin tunne valtasi hänen kehonsa.
”Odotatko sinä minun pentujani?” Varjoliekki oli sokissa ja niin sekaisin päästään, että kuulosti vahingossa siltä, kuin hän olisi ollut yllättynyt Sadeturkin kantavan juuri hänen pentujaan. Vaikka Varjoliekillä ei ollut asiasta epäilystäkään.
”Tarkoitan… meidän…” hän änkytti, mutta huomasi Sadeturkin odottavan edelleen vastausta. Oliko naaras hermostunut siitä, että Varjoliekki ei pitäisikään asiasta?
”Tarkoitan, että olisin siitä erittäin onnellinen!” Varjoliekki kehräsi ja puski kiinni kumppaniinsa. Sadeturkkikin alkoi kehräämään. Kollin silmistä saattoi jopa erottaa hymynkaltaisen, kun tämä alkoi sukimaan hellästi kumppaninsa korvaa. Hän silmäili samalla tämän vatsaa. Pentujen täytyi olla jo melko isoja – tai sitten niitä oli paljon.
”Haluatko kokeilla?” Sadeturkki kysyi ja asettui maahan kyljelleen.
”Haluan”, kermanvärinen kolli kehräsi ja asetti etutassunsa hyvin hellästi naaraan mahan päälle.
Varjoliekki ei muistanut, milloin olisi ollut näin onnellinen. Hänen tassunpohjiaan pisteli jännityksestä ja innostuksesta, ja hän paloi jo halusta mennä jakamaan ilouutiset Mesitähdelle. Kyllähän häntä arvelutti, miten he tulisivat Sadeturkin kanssa sopeutumaan perheenlisäykseen näin lyhyellä varoitusajalla, mutta juuri nyt epävarmuus väistyi ilon tieltä. Varjoliekistä tulisi isä!

Kirjoittaja: Saaga

Makoilin Ahmapennun vierellä ulkona. Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja meistä oli tullut aika läheisiä ihan hetkessä. Minusta kyllä tuntui, ettei Ahmapentu ollut vielä näyttänyt itsestään kaikkea minulle. Se ei haitannut, koska Ahmapentu oli miltei ainoa ikäiseni kissa koko klaanissa. Haukkapennun kanssa en ollut saanut vielä keskustelua aikaiseksi. Tuntui kuin olisin jotenkin liimautunut Ahmapentuun kiinni, sillä hänen mielenkiintoisuutensa jotenkin tuntui tosi koukuttavalta.
“Haluatko tehdä jotain?” kysyin ja katsoin kollin ruskeisiin silmiin.
“Ihan sama minulle”, hän sanoi. Nyökkäsin ja käännyin takaisin selälleni.
“Minusta on mukava katsella pilviä. Ne näyttävät aika erilaisilta”, höpötin turhia. Toisaalta, kun puhuin Ahmapennulle minusta tuntui ettei se ollut turhaa, koska hän kuunteli aina.
“Niin”, kolli vastasi, “Tuo näyttää vähän kukalta.”
“Totta! Tuo näyttää vähän puulta ja tuo näyttää… se näyttää…” en keksinyt sitä sanaa juuri nyt.
“Ketulta?” Ahmapentu täydensi.
“Niin! Juuri niin!” hihkuin innoissani. Hymyilin ja katsoin taas Ahmapentua. Hän ei ollut vielä hymyillyt minulle mutta se ei haitannut. Ehkä hän oli vain vähän ujo. Toisaalta jotkut kissat varmaan vain olivat sellaisia. Elämä mahtoi olla ankeaa, jos ei ikinä hymyillyt. Olin kateellinen Ahmapennun taidolle täydentää lauseitani ja olla niin kekseliäs. En oikein ollut itse kekseliäs tai fiksu.
“Sitten, kun me ollaan oppilaita kai me voidaan yhdessä käydä kävelyllä. Haluan joskus mennä sinun kanssasi joelle. Rakastan jokia. En toisaalta ole koskaan nähnyt sellaista mutta uskon, että rakastan. Olen kuullut vain kauniita kuvauksia joesta. Mitä sinä luulet tykkäätkö joista?” höpöttelin. Iskin kysymyksen kommenttini loppuun, jotta vaikuttaisin kiinnostuneelta hänestäkin enkä vain keskittyisi itseeni kokoajan.
“Kyllä varmaan. Haluan myös käydä kävelyllä kanssasi”, Ahmapentu naukui. Se sai minut todella iloiseksi.
“Oikeasti? Mitä luulet voimmeko sanoa toisiamme ystäviksi? Meillä on suunnitelmia ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Vaikutat kissalta josta haluan ystäväni”, hehkutin hihkuen. Ahmapennun ilmeestä en saanut mitään selkoa mutta toivoin saamani jotain selkoa hänen puheestaan.
“Kyllä, ja samoin”, Ahmapentu naukui lyhyesti. Noista sanoista todellakin sain selvää.
“Jippii!” hihkaisin ja kierähdin tassuilleni. Loikahdin ilmaan ja heiluttelin häntääni ympäriinsä. Olin todella innoissani. Minulla oli ensimmäinen ystävä! Oikeasti!
“Minulla on ystävä!” hihkaisin äänekkäästi. Ahmapentu katsoi minua ilmeellä, jonka osasin jo tulkita. Sillä hän tarkoitti, että hän odotti vain, että rauhoittuisin ja sitten hän haluaisi sanoa jotain. Hiljenin ja pysähdyin kuuntelmaan.
“Taidat oikeasti olla aika iloinen”, Ahmapentu naukui.
“Toivon, että saamme jotkut hyvät mestarit, jotka sitten pitävät yhteisharjoituksia meille”, hän lisäsi vielä. Nyökyttelin.
“Niin minäkin toivon”, sanoin ja katselin leiriä.
“Ehkä saammekin Laventelitaivaan ja Talvikkitakun. He ovat sisaruksia niin varmasti he pitävät yhteisharjoituksia.
“Talvikkitakku on jo mestari”, Ahmapentu huomautti ja heilautti häntäänsä. Huomasin, että hän oli noussut istumaan. En tiennyt missä vaiheessa.
“Totta.”

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuuntelin huolestuneena Korpitassun tarinaa siitä, miten tämä oli tänään harjoituksissa kiivennyt korkealle puuhun ja pudonnut sieltä. Oli onni, että hän ei ollut katkonut luita tai murtanut niskojaan. Naaras vaikutti päällisin puolin olevan kunnossa, mutta en voinut olla huomaamatta, miten tämän koko ruumis yhtäkkiä jäykistyi samalla kun tämä puristi silmiään tiukasti kiinni muutaman ohikiitävän hetken ajan.
Olin aikeissa kysyä häneltä, oliko hän kunnossa, kun oppilas jo kohta puhkesikin valittamaan nälkäänsä ja oli kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Silmäilin häntä hetkisen huolestuneena, mutta nyökyttelin sitten pienesti päätäni. Jos Korpitassu oli satuttanut itsensä millään tavalla puusta pudotessaan, hänen olisi muistettava syödä ja levätä kunnolla parantuakseen.
”Syödään vain. Metsästyspartio palasikin vähän aikaa sitten tuoresaaliiden kanssa”, naukaisin ja käänsin kuonoani riistakasan suuntaan, johon oli ilmestynyt vaikuttavan kokoinen varis ja muutama pieni jyrsijä.
”Hienoa!” Korpitassun häntä nousi pystyyn ja tämä lähti tassuttelemaan jo edeltä tuoresaaliskasan suuntaan.
Varputassu näytti vasta nyt huomaavan siskonsa poistuneen rinnaltaan ja säpsähti hieman. Nousin ylös ja astelin hänen vierelleen. Nuorempi kolli oli pentuetoverustaan hyvin paljon hiljaisempi ja arempi, ja hänellä vaikutti olevan vaikeuksia saada äänensä kuuluviin etenkin äänekkään siskonsa ollessa lähettyvillä. Hymyilin hänelle lempeästi.
”Onko sinulla nälkä?” kallistin aavistuksen päätäni Varputassua katsoessani. Minulla oli tapana teititellä muita puhutellessani näitä, mutta tämä koski yleensä vain itseäni vanhempia kissoja. Omanikäisilleni ja nuoremmille puhuin vähän epämuodollisemmin, vaikkakin pyrin näissäkin tapauksissa pitämään puhetyylini kohteliaana.

//Varpu ja Korpi?