Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Sitä seurasi rahiseva yskänpuuska. Olin onnistunut kakistelemään enimmät vedet pihalle, ja nyt makasin rannalla vapisevana karvamyttynä. Kun kohotin katseeni, näin yläpuolellani Lampiväreen uteliaat kasvot. Naaraan viiksistä tipahteli vesipisaroita, ja hänen vaaleanvihreät silmänsä tutkailivat minua tarkasti.
Hän oli pelastanut minut vedestä. Päättelin sen hänen läpimäräksi uitetusta turkistaan. Olisin halunnut kiittää häntä henkeni pelastamisesta, todella olisin, mutta jostain syystä sanat takertuivat kurkkuuni kuin tahmea pihka. Ennen kuin ehdin saada niitä ulos, muut eloklaanilaiset kerääntyivät ympärilleni huolestuneiden moukujen saattelemana, ja Lampiväre jäi jonnekin heidän taakseen.
“Oletko kunnossa?” Lieskakajo tunki lähelleni ja nuuhki minua.
Olin aikeissa vastata myöntävästi, mutta kun yritin nousta ylös, tunsin vasemassa kyljessäni vihlaisun. Vaihdoin varovasti kylkeä nähdäkseni, mistä kipui johtui, ja huomasin kylkiluideni kohdalta irronneen vähän karvaa. Iho oli raapiutunut vereslihalle karvattomassa kohdassa, mutta luita ei vaikuttanut olevan poikki. Kipeää se silti teki.
“Tuo vaatii hoitoa”, Hilehuurre tokaisi irvistäen. Lieskakajo nyökytteli olevansa samaa mieltä.
“Mitä täällä kuhistaan?” Virtaviima puski paikalle närkästystään peittelemättä. Hän pysähtyi eteeni ja katsoi minuun silmiään siristäen. Hänen olemuksestaan ei välittynyt minkäänlaista myötätuntoa tilannettani kohtaan. “Uintiharjoitukset ovat sitä varten, että niissä uidaan, vai pääsikö se unohtumaan?” soturitar tuhahti halveksivasti ja kumartui lähemmäksi. Vastasin hänen jäiseen tuijotukseensa hiukan häkeltyneenä.
“Vai kutsuiko pohja sinua luokseen?” Naaraan silmiin oli nyt syttynyt ilkeä pilke. “Pohjasakkaahan sinä olet, joten ei olisi ihmekään.”
Huomasin mestarini Lieskakajon pörhistelevän karvojaan. Kolli katsoi kuolonklaanilaisnaarasta sen näköisenä, että olisi halunut repiä tältä korvat päästä. Sen sijaan hän naukuikin yllättävän rauhallisella äänellä: “Kortetassu ei ole uintikunnossa. Hänet on saatava parantajalle.”
Virtaviiman korva nytkähti punertavaturkkisen soturin suuntaan, mutta hän ei irrottanut katsettaan minusta. Hänen tuijotuksensa oli niin läpitunkeva, että se tuntui jäätävän minut paikoilleni. Kun hän viimein siirsi huomionsa muualle, uskalsin vasta hengittää.
“Lampiväre”, Virtaviima kutsui minut joesta noukkineen nuoren naaraan luokseen. “Juokse hakemaan Hehkuaskel. Rääpäle mestareineen saa odotella sivussa, kunnes hänet on tarkistettu. Muut jatkavat uintiharjoituksia normaalisti. Onko ymmärretty?”
Kellään ei ollut vastaväitteitä, tai jos olikin, niitä ei kehdattu sanoa. Niinpä muut oppilaat palasivat takaisin veteen mestariensa opastuksella, ja minä jäin makoilemaan rannalle Lieskakajon viereen. Virtaviima ja Lammikkoloikka jäivät seuraamaan uintiharjoituksia vähän matkan päähän meistä. Välillä vanhemman kuolonklaanilaisvartijan vahingoniloinen katse käväisi minussa, mutta en ollut huomaavinanikaan sitä. Huomioni oli etääntyvässä Lampiväreen hahmossa, joka oli lähetetty hakemaan Kuolonklaanin parantajaa. Pian naaras katosi kumpareen taakse, katseeni ulottumattomiin.

Uintiharjoituksista oli kulunut jo pari päivää. Hehkuaskel – varsin mukava, vanhemman puoleinen naaras – oli tarkastanut ruhjeeni ja levittänyt niihin jonkinlaista voimakkaasti tuoksuvaa yrttitahnaa. Vaikka kylkeäni vielä välillä särkikin, ainakaan raapiutunut iho ei kirvellyt enää yhtä pahasti.
Olin saanut pitää päivän vapaata onnettomuuden jälkeen. Hehkuaskel oli käskenyt minun levätä, mutta mieleni oli ollut niin äänekäs, ettei siitä ollut tullut oikein mitään. Mietin yhä Lampivärettä ja sitä, miten en ollut vieläkään saanut kiitettyä häntä henkeni pelastamisesta. Naaras oli ollut todella urhea hypätessään perääni sillä tavalla. En ollut ennen todistanut mitään yhtä sankarillista ja epäitsekästä, ja ihaillukseni soturia kohtaan kasvoi joka hetki enemmän ja enemmän. Olin hänelle henkeni velkaa.
Makoilin pedissäni ajatuksiini unohtuneena, kun yhtäkkiä Lieskakajon pää työntyi sisälle pesään. Soturi kutsui minut kuonoaan heilauttamalla luokseen. Räpyttelin silmiäni vähän hölmistyneenä, mutta kömmin ylös äkkiä – tai niin äkkiä kuin kyljessäni tuntuvalta jomotukselta pääsin – ja tassutin hänen perässään aukiolle.
“Meillä piti olla harjoitukset aurinkohuipun aikaan”, Lieskakajo kääntyi naukumaan minulle ulkona. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihaiselta, enemmänkin huolestuneelta. “Mikä on vointi?”
Harjoitukset? Harjoitukset! Miten olin voinut unohtaa! Se ei ollut lainkaan tapaistani. Olin yleensä hyvin täsmällinen, enkä halunnut odotuttaa muita turhaan. Olin kaiketi ollut liian kiireinen miettiessäni, mikä olisi parhain tapa kiittää Lampivärettä, että olin menettänyt ajantajuni tyystin.
“Voin ihan hyvin, kiitos. Anteeksi, en tajunnut ollenkaan ajantajua ja harjoitukset pääsivät unohtumaan”, painoin pääni pahoitellen. Toivoin, että Lieskakajo ei olisi kamalan loukkaantunut hajamielisyydestäni.
“Ei se mitään”, Lieskakajo hymähti ja laski häntänsä lavoilleni. “Sitä sattuu kaikille toisinaan. Ehdimme yhä petrata vaanimisasentoasi ennen metsästyspartiota.”
Kolli johdatti meidät aukion reunalle, jossa emme olisi muiden tiellä, ja pyysi minua ottamaan vaanimisasennon. Laskeuduin matalaksi ja siirsin jalkojani lähemmäksi kehoani, kuten mestarini oli minulle opettanut. Yritin pitää häntäni mahdollisimman neutraalissa asennossa. Jos se viuhuisi liian korkealla, se saattaisi kiinnittää saaliseläimen huomion, ja jos taas liian alhaalla, se huiskisi aluskasvillisuutta, mikä puolestaan saisi aikaan ääntä, joka varottaisi saalista tulostani.
“Oikein hyvä.” Lieskakajo nyökäytti päätään tyytyväisenä. Hän katseli hetken ympärilleen maahan, kunnes hoksasi vähän matkan päässä kävyn ja kurkotti nappaamaan sen hampaisiinsa. Seurasin katseellani, kuinka mestarini vei kävyn muutaman hännänmitan päähän ja palasi sitten paikalleen. “Kokeile nyt liikkua saaliin luo mahdollisimman äänettömästi.”
Kipeällä kyljellä pelkästään asentoon pääseminen oli ollut melko vaivalloista, mutta siinä liikkuminen oli suorastaan raastavaa. Jouduin pitämään koko kehoni jännitettynä, eikä vammani ollut siitä mielissään. Sen seurauksena etenemiseni oli kaikkea muuta kuin äänetöntä ja sulavaa. Onneksi Lieskakajo oli kuitenkin ymmärtäväinen suhteeni, eikä moittinut minua heikosta suorituksestani. Hän laittoi minut yrittämään uudelleen, mutta tällä kertaa hän neuvoi minua olemaan jännittämättä kehoani yhtä paljon. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, mutta useamman yrityksen jälkeen alkoi näyttää jo paremmalta.
Juuri sopivasti meidän olikin jo aika lähteä metsästyspartioon, kun olimme saaneet harjoitukset päätökseen. Lisäksi päähäni oli sattunut pälkähtämään idea, miten voisin kiittää Lampivärettä!

Taivas loisti punaisen sävyissä, kun metsästyspartio palasi takaisin leiriin. Käpäliäni syyhytti päästä etsimään Lampiväre. Olin onnistunut nappaamaan partiossa hiiren – juuri kuten olin toivonutkin – ja aioin viedä sen naaraalle. Tällä tavoin voisin osoittaa kiitollisuuteni hänelle.
Hädin tuskin kuulin puoliakaan Lieskakajon ohjeistuksesta seuraavan päivän ohjelmaa koskien, sillä olin sattunut näkemään kyseisen naaraan aukion toisella laidalla. Odotin kuitenkin kärsivällisesti, kunnes mestarini oli antanut minulle luvan poistua, ennen kuin lähdin hölkkäämään hiiri hampaissani tämän luo.
Pysähdyin Lampiväreen eteen häntä tervehdykseen nostettuna ja laskin sitten saaliin hänen tassujensa juuren ja kumarsin syvään. “Olen teille elämäni velkaa, kun pelastitte minut toissapäivänä. Kiitos, Lampiväre, olitte kovin urhea, enkä tule koskaan unohtamaan tekoanne.” Korvissani tuntui kummallista kuumotusta ja minua jopa vähän hermostutti kohdata soturin katse, kun nostin pääni.

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre ei tiennyt, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Hän seisoi joen törmällä huohottaen veden valuessa noroina naaraan harmaalta turkilta ja tarkkaili lievästi huolestuneena erästä eloklaanilaista oppilasta, jonka oli juuri pelastanut virran armoilta. Miksi hän oli hypännyt veteen leikkimään sankaria, kun partiossa kulkevat eloklaanilaiset olivat todennäköisesti häntä parempia uimareita?
Ehkä syynä hänen uskaliaisuudelleen oli ollut kollioppilaan katsekontakti juuri ennen kuin tämä oli horjahtanut ja vajonnut pinnan alle. Lampiväre pyrki yleensä välttelemään muiden katseita, erityisesti eloklaanilaisten, sillä se tuntui kiusalliselta. Etenkin partioidessa, vihollisklaanin jäsenten joukossa hän tunsi itsensä näkymättömäksi ja nimettömäksi: eihän hän merkinnyt eloklaanilaisille mitään. Hän oli vain yksi joukon välttämättömistä kuolonklaanilaisista. Kenties se, että tuo oppilas oli kohdannut hänen katseensa, oli luonut jonkinlaisen hataran siteen heidän välilleen. Kuitenkin tarpeeksi vahvan, jotta Lampiväre oli epäröimättä – tai ainakin lähes epäröimättä – syöksynyt veteen eloklaanilaisen perään.
Myöhemmin hän sättisi itseään siitä, että oli uhrannut energiaansa eloklaanilaisen pelastamiseen. Hänen vanhempansa, tai ainakin Henkäystähti, olisi sanonut Lampiväreelle, ettei hänen kuulunut riskeerata henkeään pelkän vihollisklaanilaisen oppilaan takia. Partiossa mukana ollut Lammikkoloikkakin kenties sättisi häntä. Hänen siskonsa olisi tietysti oikeassa, mutta kun Lampiväre tarttui kollin valkeaan niskaan ja alkoi raahata tätä virran armoilta kohti rantaa, ei hän voinut olla nauttimatta sankaruuden tunnusta. Kollin olemus oli siro, mutta hän oli oppilaiden vanhemmasta päästä, eikä Lampiväre ollut vahva ollenkaan – siksi kollin nostaminen rantatörmälle turvaan oli pieni taistelu.
Lampiväre nojautui uteliaana, mutta ei erityisen huolestuneena eloklaanilaisoppilaan ylle, kun tämä makoili rannalla kakoen. Olikohan hän kunnossa? Harmaa naarassoturi väistyi pois tieltä, kun eloklaanilaiset kerääntyivät omansa luo huolestuneina. Hän ei kuitenkaan irrottanut katsettaan kollista: hänen urotyönsä ei olisi minkään arvoinen, jos oppilas nyt päättäisi heittää veivinsä.

//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Tunsin katseen turkillani, kun vaanin oravaa. Ei tuntunut mukavalta, kun kuolonklaanilaisten täytyi olla koko ajan vartioimassa heidän tekemisiään. En kuitenkaan voinut nyt keskittyä siihen. Lehtisade oli jo alkanut ja lehtikatoon ei varmasti olisi kamalan kauaa. Siristin silmiäni ja hiivin erittäin varovasti kohti oravaa. Se ei kuullut minua, joten pääsin helposti erittäin lähelle. Loikkasin lopulta sen niskaan ja näykkäisin sitä niskasta siististi tappopuraisulla. Se valahti veltoksi ja veren maku puski suuhun. Tiputin oravan maahan ja tökkäsin sitä käpälälläni. Se oli kohtuullisen pulska ja sillä olisi voinut hyvin ruokkia klaaninvanhimmat tai ainakin osan heistä.
Hautasin oravan nopeasti ja lähdin etsimään lisää riistaa. Haistelin ilmaa suu raollaan. Yritin erotella uudempia ja vanhempia hajuja toisistaan. Kuitenkin kuolonklaanilaisten kitkerä haju tunki myöskin suuhuni. Olin alkanut tottua siihen jo, mutta en edelleenkään pitänyt siitä.
Pian sieraimiini tulvahti voimakas linnun haju. Katsoin taivaalle ja näin pienen lintuparven lentelevän sinne tänne ilmeisesti ruuan toivossa. Ilo syttyi sisälläni. Joskus muutama kuu sitten ollut masentuneisuuden tunne oli jo selkeästi kadonnut. Hymyilin ja lähdin jahtaamaan lintuja. Seurasin niitä varovasti etsien paikkaa, jossa edes yksi ruokailisi. Tunsin edelleen polttavaan katseen niskassani, mutten välittänyt siitä enää.
Pian olin törmätä oksaan, kävellessäni kohti lintuja. Olin aivan lähellä kolmen linnun ruokailupaikkaa. Arvelin etten millään voisi saada niitä kaikkia, mutta ehkä onnistuisin nappaamaan edes yhden. Hiippailin kuitenkin välittämättä eteenpäin. Jännitin lihakseni ja katsoin hiljaa lintuja. Viileä tuulenvire toi niiden hajua naamalleni ja luimistin korvani. Hengitin syvään ja loikkasin lähimmäistä lintua kohti samalla toisiksi lähintä etukäpälälläni siipeen raapaisten. Linnut rääkyivät ja haukkasin äkkiä tassuissani olevalta siivekkäältä kurkun auki ja sitten viilsin toisen linnun vatsan auki kaulasta pyrstöön asti.
Hymyilin leveästi kääntyessäni ympäri. Näin muun partion jo kokoontuvan ja kävin nappaamassa vielä oravani ja liityin heidän juokkoonsa.
“Mahtavaa työtä Käärmekulta!” Unikkohämy naukaisi. Naaras oli napannut kaksi pulskaa hiirtä. Partiossa oleva Kuutamolaine oli napannut mustarastaan ja hänen oppilaansa ja minulle ei niin mieluinen kissa Vihatassu sen sijaan seisoi muiden seurassa tyhjin tassuin.
“Huono tuuri?” kysyin kollilta mennessäni häntä hieman lähemmäs. Kollivain mulkaisi merkitsevästi ja käänsi katseensa vihoissaan. Päättelin siis, että oppilas ei halunnut jutella. Oikeastaan asia ei minua edes haitannut. En ihmetellyt lainkaan, että hän oli vieläkin oppilas, hän ei nimittäin koskaan vaikuttanut kuuntelevan ja oli vain aina hyökkääjän roolissa.
Pyöräytin hieman silmiäni lähtiessäni kollin luota pois. Ei hän kuitenkaan haluaisi olla tekemisissä kanssani. Partio kaiken lisäksi lähti silloin matkaan. Kuljin hiljaa vaikeasti kahta lintua mukanani kantaen. Kyyhkypyrähdys – joka oli toiminun vahtina saalistuksen ajan – oli ottanut oravani kantoosa. Tunsin tassujani kutkuttavan, kun ajattelin Sädepennun ilmettä, kun saapuisin leiriin niin paljon riistaa mukanani. Pentu olisi varmasti innosta ratkeamaisillaan.
Hymyillen tunkeuduin sisään leiriin, mutta Sädepentu ei ollut minua vastassa. Asia harmitti minua vähän, mutta oletin, että kolli olisi nukkumassa. En aikonut siis häiritä nuorta pentua vaan sen sijaan kävin viemässä lintuni tuoresaaliskasaan ja menin sotureiden pesään. Siellä ei ollut vielä siihen aikaan paljoa kissoja, mutta muutamia kuitenkin oli. He joko juttelivat keskenään, leppoisasti maaten tai nukkuivat omilla sammalillaan. Menin itsekin makuulle ja laskin pääni sammaliin. Katsoin hetken aikaa vielä muita sotureita, jotka vaihtoivat kieliä keskenään kuolonklaanin Lokkimielen kuunnellessa heitä korvat höröllä. En ollut varma miten tähän suhtautua. Hän ei ollut kaikista pahin kissa, mutta ei mikään mieleisinkään, tai oliko se edes yllätys, jos hän kerran oli Kuolonklaanista ja minä Eloklaanista. Suljin siis silmäni ja annoin itseni tuudittua uneen.

Lihakseni tuntuivat jännittyvän ajatellessani aikaisempaa untani. Olin tavannut tähtiklaanin kissoja sekä muita eloklaanin kissoja. Meidän oli määrä pelastaa klaanimme Kuolonklaanin alaisuudesta. En ollut ymmärtänyt unta ja olin epäillyt sen vain olevan mielikuvitukseni ja stressini tuotosta, mutta muut kissat, jotka olin unessa nähnyt olivat hieman vaikuttaneet siltä, että heillä ei ollut kaikki aivan normaalilla malilla. He käyttäytyivät kummasti, enkä ihmetellyt asiaa, jos uni oli tosiaan ollut totta. Siitä oli jo jonkin aikaa, kun olin unen nähnyt, mutta se oli vielä kirkkaana mielessäni.
Pudistelin päätäni ja kävelin tuoresaaliskasalle. Kysyin kävellessä ohimellen Lampiväreeltä olivatko kuolonklaanilaiset jo syöneet ja tämä nyökkäsi päätään myöntävästi sanaakaan sanomatta. Kävelin siis vain suoraan valikoimaan itselleni jotain syötävää.
Löysin kasasta hyvännäköisen jäniksen ja raahasin sen sivummalle. Ajattelin, että etsisin jonkun, jonka kanssa sen jakaisin. Huomasin entisen mestarini Kultasiiven ja menin naaraan luokse jänistä hampaissani kiikuttaen.
“Haluatko jakaa tämän jäniksen kanssani?” kysyin naaraalta laskiessani ruskean otuksen maahan. Kultasiipi hymyili lempeästi.
“Toki”, hän sanoi ja asettui jäniksen äärelle kanssani.
Söin oman osuuteni nopeasti ja jäin istuskelemaan lähistölle Kultasiiven ruokailua seuraten. Naaras söin jänistä tarkoin siistein haukuin ja pureskeli tarkasti. Kaiken sen jälkeen hän nousi ylös ja istahti vierelleni.
“Miten sinun soturinelämäsi on mennyt?” hän kysyi minulta.
“Hyvin. Aika on tuntunut kulkevan kuin siivillä. En voi uskoa, että on jo lehtisade. Kohtahan on lehtikato!” sanoin ihmeissäni. Kultasiipi kehräsi hellästi.
“Entäs miten sinulla on mennyt?” kysyin kohteliaasti.
“Normaalia elelyä vain tai… niin normaalia kuin se nyt voikaan olla”, hän sanoi ja ymmärsin heti, mitä naaras tarkoitti. Hymyilin hänelle ja nousin venytellen ylös.
“Lähden varmaankin partioimaan pian, mutta oli mukava taas jutella”, naukaisin ja tassuttelin pois. Kuulin naaraan heipat vielä himmeänä kaikuna ja sitten se katosi.

Kävelin unenpöpperöisenä sotureiden pesään. Olin ollut koko päivän partioimassa tai muuten ryntäämässä paikasta toiseen. Olisin halunnut käydä vielä pentutarhassa tapaamassa Sädepentua ja Sypressikuisketta sekä Lehtomyrskyä ja tämän ‘uusia’ pentuja. En ollu kerennyt tavata hänen pentujaan, vaikka niiden syntymästä olikin jo jonkin aikaa. Minusta tuntui itsekkäältä vain olla tulematta tervehtimään, vaikka minulla välillä aikaa olikin. Käperryin siis pieneksi mytyksi hiljaa omille makuusammalilleni. Päätin itsevarmasti, että menisin heti aamuauringon ensimmäisten säteiden tunkiessa pesään katsomaan Sädepentua, Sypressikuisketta, Lehtomyrskyä ja ystäväni pentuja. Laskin Häntäni kuonolleni ja suljin silmäni, mutta uni ei millään malttanut tulla. Tuntui menevän kuita tai jopa vuodenaikoja siinä minun pyöriessäni toivottomasti. Nousin ylös ärtyneenä. Aurinko ei ollut vielä laskenut täysin ja aukiolla oli vielä harvakseen kissoja, joten ajattelin mennä kurkkaamaan parantajan pesään.
Astelin sisään pesään hiljaa ja katselin ympärilleni toivoen löytäväni jotain, mitä voisin käyttää unen saamiseksi, mutta varastot olivat tyhjillään, kun kukaan niitä ei ollut hoitanut. Tukahdutin mourun ja tassuttelin aukion laitaa takaisin sotureiden pesään. Milloin unen saamisesta oli tullut niin hankala tehtävä? Huokaisten tunkeuduin takaisin sisään ja astelin varovasti kissojen ylitse kohti omaa petiäni. Painoin pääni tassujeni päälle ja yritin rauhoittaa itseni nukkumaan. Tuntui mahdottomalta saada unta, mutta kyllä se lopulta sieltä tuli.

Olin toivonut uusia unia tähtiklaanin metsästysmailta, mutta en ollutkaan nähnyt minkäänlaista unta. Tunsin ärtymyksen leviävän sisälläni, mutta työnsin sen taka-alalle. Voisin tehdä jotain hyödyllistä.
Pimentovarjo määräsi minut partioon. Kävelin siis muiden partion jäsenten kanssa pitkin reviiriä varmistamassa, että mitään tavallisesta poikkeavaa ei sattuisi olemaan siellä. Tunsin tuulen turkissani ja värähdin. Miksi aika kulki niin nopeaa? Kohta lumi sataisi maahan ja joutuisin kestämään lehtikadon kylmyyttä.
Olin lähes törmätä edessäni kulkevaan Uskolintuun, kun partio yhtäkkiä hidasti vauhtiaan. Onnistuin juuri jarruttamaan ajoissa ja huokaisin sitten helpotuksesta taaksepäin astuessani. Lätäkkölempi sanoi, että olisi aika suunnata takaisin leiriin, ja minä pidin ideasta. Hymyilin hieman itsekseni, kun viimein suuntasimme takaisin leiriä kohden.
Tunkeuduin leirin sisäänkäynnin läpi sisään. Auringon harvat säteet iskivät ruskeaan turkkiini pilvien takaa ja tunsin niiden lämmön. Paistattelin valonsäteiden lämmössä hetken ja sitten siirryin leirin reunalle pesulle. Kuitenkin pian Sädepennun ääni keskeytti pesuhetkeni.
Kolli tuli minua kohti innoissaan ja kertoi miten oli voittanut Korpipennun – yhden Lehtomyrskyn pennuista – leikkitappelussa.
“Hienoa työtä Sädepentu”, kehuin hymyillen. Ruskea naaraspentu hiippaili kollin vierelle ja huomasin hänen naamallaan hivenen nyrpeän ilmeen.
“Olisi ollut mukavaa nähdä, miten taitavia te olette”, naukaisin. “Mutta valitettavasti tulin liian myöhään paikalle. Toivottavasti kuitenkin saan ihailla voimaanne ja taitoanne jo pian”, jatkoin. Korpipennun ilme oli edelleen nyrpeä ja ehkä myös hieman vihamielinen. Katsoin tätä hiljaa miettien, miksi naaras vaikutti niin agressiiviselta. Korpipennun ilme ei värähtänyt, kun tuijotin häntä suoraan silmiin. Naaras vain… tuijotti.

//Säde?

Kirjoittaja: Pyry

Katselin hännänpää vääntyillen silmänsä jo sulkenutta Lokkimieltä. Tiesin vallan mainiosti, että kaiken mitä hän teki ja sanoi, oli tarkoitus vain ärsyttää minua, kenties jopa saada minut musertumaan ja anelemaan armoa. Mutta juuri siitä syystä en aikonut inhoni, nälkäni saati ärtymykseni näkyä ulospäin. Tiedostin nimittäin, että Lokkimielen kaltainen kuolonklaanilainen saisi sellaisesta vain jotakin kieroa mielihyvää, kun näkisi jonkun kärsivän – eloklaanilaisen, tarkemmin sanoen.
Huokaisin äänettömästi ja kohotin haikean katseeni taivaalle. Pilvenhattarat purjehtivat verkkaisesti eteenpäin, ikään kuin ilmassa käyvä pienoinen tuulenvire olisi antanut niille vauhtia. Katselikohan minua joku Tähtiklaanista? Oliko tähtikissoilla jokin suunnitelma Kuolonklaanin nujertamiseen, jonka he kertoisivat parantajillemme? Parantajillemme, jotka kylläkin olivat panttivankeina jossakin, missälie. Olin vähällä antaa periksi, kun mietteeni saivat minut tuntemaan itseni kovin yksinäiseksi. Nälkä kurni vatsassani, sai kehoni tuntumaan heikolta ja voimattomalta. Oliko tämä kaikki muka jonkin arvoista? Kärsimys, siis. Se, että jouduin sietämään tuollaista itsekeskeistä ketunläjää, joka Lokkimieli oli. En kertakaikkiaan pystynyt ymmärtämään, kuinka kissa saattoi olla tuollainen, mieleltään noin myrkytetty ja sydämeltään… noh, ei hänellä tainnut olla sydäntä laisinkaan.
Mitenhän Varjoliekki pärjäsi leirissä? Ahdistus puristi sydäntäni, kun ajattelin kuinka kuolonklaanilaiset kohtelisivat häntä. Lihakseni huusivat juoksemaan leiriin pitämään hänen puoliaan, mutta siitä seuraisi vain lisärangaistus, todennäköisesti myös Varjoliekille – vaikka hän ei minun tekemisiini olisikaan syyllinen.
Voi Varjoliekki, ajattelin murheellisena. Ikävä sai pääni tuntumaan siltä, kuin sinne ei Varjoliekin lisäksi mahtuisi mitään muuta. Halusin vain käpertyä kerälle rakkaani viereen, turkki kiinni turkissa ja kermanvalkean soturin kehräys korvissani soiden.
Yllättäen ajatus Varjoliekistä sai minut tuntemaan pienen sisunpilkahduksen rinnassani; kyllä me tästä selviäisimme. En missään nimessä aikoisi antaa Lokkimielelle minkäänlaista tyydytystä omasta surkeasta tilanteestani, hänhän vain nauttisi siitä. Kun taas minä puolestani nautin siitä, kun näkisin ärtymyksen kipunoivan hänen muutoin tyhjässä katseessaan. Jos se oli ainoa tunne, minkä mokomassa kuolonklaanilasrotassa saisin koskaan aikaan, ottaisin siitä kaiken mahdollisen ilon irti, niinkin helpolla tavalla kuin piilottamalla omat tunteeni ja etsimällä vain positiivisia asioita tästäkin tilanteesta. Jos ei puhuttu minusta, niin ainakin oli hyvä, että Lokkimieli sai vatsansa täyteen; olisi surullista, jos me molemmat joutuisimme näkemään nälkää ja kärsimään väsymyksestä. Ja toisaalta, tämä oli minullekin oikein hyvää harjoitusta siltä varalta, että Kuolonklaani päättäisi kiduttaa koko Eloklaania tällä tavoin joskus tulevaisuudessa.
Annoin inhon ja vihan myllertää sisuksissani tuijottaessani jopa pelottavan tyynin silmin Lokkimieltä, ja soin tunteideni muotoutua rauhaksi ja määrätietoisuudeksi, hiljaiseksi voimaksi väsyneessä kehossani.
Lokkimieli saisi pistää kaikkensa omaan kieroon peliinsä, sillä minähän en murtuisi.

//Lokki?

Kirjoittaja: Ampiainen

“Menevätkö nuo partioon?”varpupentu kysyi ja osoiti hännällään kissoja, jotka katosivat yksi kerrallaan leirin uloskäynnistä ulos metsään.
“Todennäköisesti”, vastasin hymyillen pojalleni. Hän Nyökkäsi ja katseli vähän ympärilleen ennen kuin kysyi minulta uuden kysymyksen.
“Voidaanko me leikkiä jotain?”varpupentu kysyi ja katsoi taas suoraan minuun.
”Totta kai! Vaikka sammalpalloa sitten että sinä haet sammalet kunhan olen heittänyt ne?” Kysyin hymyillen. Varpupentu nyökkäsi. ”Odotas minä käyn hakemassa vähän sammalta! Odotathan tasan tarkkaan tässä kunnes tulen takaisin?” Naukaisin. Varpupentu istahti maahan ja alkoi odottamaan. Pujahdin nopeasti pentutarhaan ja toivoin hartaasti että ei haittaisi jos käyn vain nopeasti… Nyhdin nopeasti vuoteestani pari tukkua sammalta ja toivoin että joku vaihtaisi piakkoin pentutarhan maakualuset… Palasin lopultakin ulos pesästä ja tein sammalista pyöreähkön pallon. Katselin hymyillen varpupentuun ja nakkasin sammalpallon kauemmas minusta ja jäin katselemaan kuinka poikani haki sen kömpelösti kipitäen. Parisen heittoa heitettyäni ehdotin että kertoisin nuorelle kollille tarinan.
*Kerron hänelle jonkin tarinan minun oppilas-ajoistani*, mietiskelin hymyillen iloisena.

Puoli kuuta myöhemmin heräsin hätkähtäen pentutarhasa. ja aloin miettimään unta jonka olin juuri nähnyt.
*Minäkö muka pelastaja? En voi olla! Minullahan on pentujakin! Miten muka voisin pelastaa eloklaanin jos minulla on Pentuja…? Ehkä se oli vain unta outo uni… Toivottavasti se tosiaan oli vain outoa unta…” Ajattelin. * Mutta ehkä minun kannattaisi kysyä joltakulta muulta joka oli siinä unessa että näkävätkö he samaa unta? Sitten minun olisi vain pakko uskoa…”, jatkoin mielessäni. Kuitenkin lopulta minä vain siirsin asian sivuun enkä siis enään ajattelut sitä. Lopulta luovutin ajatuksen välttelyä vaan päätin uskoa että olisin pelastaja.
*Sitten ainakin voisin pelastaa pentuni kurjalta kohtalolta kuolonklaanin valan alla… Jos en muuta*, ajattelin. Suljin silmäni ja nukahdin nopeasti.

Aamu sarasti ja heräsin auringon valossa maakualusillani. Nousin istumaan ja katselin pikkuisia pentujani ja nuolaisin nopeasti kummankin päälakkea ja katosin ulos pentutarhan uloskäynnistä etsimään muita jotka olivat olleet siinä unessa. Huomasi yhtäkkiä kumpanini joka oli tulossa tänne päin mutta pujahdin nopeasti piiloon kunnes hän olisi sisällä pentutarhassa, siksi koska muuten kuusihäntä olisi saattanut estää minua menemästä ja pyytänyt kertomaan mikä oli hätänä mutta en mitenkään olisi voinut… saisin vain rangaistuksen… Sitten lopulta pujahdin aukiolle etsiskelemään katseellani kaikkia jotka olivat siinä unessa mukana.

Kirjoittaja: Saaga

Lähdin emon kanssa takaisin pesään. Olimme leikkineet koko päivän ja olin aivan rättiväsynyt. Käperryin heti Lehtomyrskyn vatsan viereen nukkumaan ja suljin silmäni. Nukahdin syvään ja rauhalliseen uneen ihan hetkessä.

(Uni)
Tassutin ulkona hengitellen syvään uusia tuoksuja. En ollut leirissä. Vilkuilin ympärilleni kiinnostuneena.
“Varputassu hei! Jatketaan tännepäin”, Kuusihännän ääni kajahti korvaani ja äkkäsinkin isän seisomassa hieman kauempana minusta.
“Joo!” vastasin. Tajusin vasta hetken päästä, että Kuusihäntä oli käyttänyt nimeä Varpu*tassu*. Kurtistin otsaani mutta jatkoin silti empimättä muun partion mukana. Partiossa oli isän lisäksi myös Tähtimötaivas ja Karjuvirne. Olin nähnyt heidät aikaisemmin aukiolla yhdessä, joten arvelin heidän lähteneen mukaan mutta missä vaiheessa minusta oli tullut -tassu?
“Mennään!” kuulin tutun äänen.
“Tule Korpipentu!” ääni oli Lehtomyrskyn.

Hätkähdin hereille ja tajusin, että näkemäni kuva oli ollut unta. Lehtomyrsky katosikin jo pois mutta en lähtenyt perään. He varmaan luulivat, että nukuin vielä. Yhtäkkiä isä käveli sisään pesään. Vaihdoimme parit sanat, joiden aikana minulle ehti tulla tosi epämukava olo. En koittanut tehdä mitään suututtaakseni isääni. Seisoin hieman vaivaantuneena paikoillani, kun isä nappasi minut yllättäen syliinsä. Jähmetyin täysin mutta koitin silti hymyillä vähän, etten vaikuttaisi törkeälle. Kun isä vihdoin päästi minut, hengähdin ja astuin hieman taaemmas toivoen, että saisin nyt pitää hiukan etäisyyttä häneen.
“Mennäänkö aukiolle?” Kuusihäntä kysyi. Vastasin nyökkäämällä ja seurasin isää ulos pesästä.
“Haluatko sinä siis tehdä jotain *minun* kanssani?” kysyin hiukan äimistyneenä, kun tajusin, että isä istui vierelleni pentutarhan ulkopuolelle.
//Kuusi?

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin partiossa, taas. Elämä kuolonklaanilaisten kanssa alkoi käydä normaaliksi.
Halusin tavata lehtomyrskyn, en ollut ehtinyt jutella hänen kanssaan mutta aina minulla oli ollut este.
Halusin tavata vielä kovemmin pentujani tai no siis minun ja lehtomyrskyn pentuja.
En ollit tavannut pentujani kuin vain kerran niiden syntymän jälkeen. Päätin että tapaisin niitä nyt tai en koskaan, minua ei siis kiinnostaisi vaikka joku kuolonklaanilainen tulisi määräilemään minua.

Olin kävelemässä pentutarhaan. Oletin siellä näkeväni Lehtomyrskyn. Näin kuitenkin sen sijasta erään toisen kissan, Varpupennun.
”Varpupentu!” Huudahdin. Olin iloinen kun sain tavata pentuni.
”Kuka sinut on tänne jättänyt?” Kysyin hämmentyneenä kun tajusin että hän ei ollut pentutarhassa rakkaani kanssa.
”Heräsin juuri en tiedä missä muut ovat joten tulin tähän verryttelemään.” Varpupentu sanoi hieman varovaisella mutta ystävällisellä äänellä.
Hän ei tuntunut kiinnittävän minuun huomiota.
”Olen isäsi! Ei sinun tarvitse noin minulle puhua.” Sanoin varpupennulle.
”Anteeksi jos häiritsen sinua, voin myös siirtyä en halua olla vaivaksi.” Hän jatkoi.
”En minä puhunut mistään siirtymisestä!” Huudahdin Varpupennulle.
Otin varpupennun syliini ja rutistin häntä.
Varpupentu ei tuntunut reagoivan mutta huomasin kuitenkin että hän hymyili vähän.

Kirjoittaja: Saaga

Katseeni kulki naaraan tassuista hänen silmiinsä ja asentoonsa, kun valmistauduin taistelemaan Korpi pentua vastaan. Katselin häntä hetken, kun hän selvästi pohti mitä tekisi. Päätin puolustautua ensin vaikka mitä tulisi vastaan. Voittaisin tämän, jos olisin ovela! Hetken päästä – aivan niinkuin olin aavistanut – Korpipentu hyökkäsi. Kieriskelimme maassa, kun koitin saada hänet kimpustani. Taisteltuamme hyvän tovin pääsin Korpipennun niskan päälle ja kampesin hänet maahan.
“Voitin!” huudahdin huohottaen raskaasti. Nousin hänen päältään ja istuuduin sulavasti nuolemaan käpälääni, johon oli tarttunut lehti rankan tappelun aikana.
”Et varmasti voittanut! Sinä huijasit! Minä- minä, ööh… Minä vain liukastuin ja menetin tasapainoni!” Korpipentu soperteli noustessaan myös maasta. Hän näytti lyödylle.
“Aijaa, niinkö todella?” naurahdin huvittuneena.
“Taidatkin olla aika kömpelö mutta hyvä vastus kuitenkin.”
“Käärmekulta!” huomasin naaraan oleskelemassa aukion laidalla enkä voinut kuin huudahtaa hänen nimensä.
“Arvaappa mitä!” lähdin kävelemään kohti häntä voitonriemusta kehräten.
“Voitin juuri Korpipennun leikkitaistelussa! Enkö olekkin taitava?” kehuskelin ja kävelin naaraan luo. Olin varma, että hän olisi vaikuttunut.
//Käärme tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Raivo velloi sisälläni, kun Kyyhkypyrähdys saapui moittimaan työni jälkeä. Vielä pahempaa oli, että Hiilihammas päätti ottaa syyt niskoilleen asiasta. Ihan kuin en olisi itse selvinnyt kuolonklaanilaisnaaraan sanoista! Tunsin kuinka joka ikinen karvani nousi pystyyn ja pieni murahdus karkasi kurkustani. Hiilihammas ei ilmeisesti kuullut sitä tai sitten hän ei vain huomioinut sitä, mutta joka tapauksessa hän kääntyi taas katsomaan seinää.
“Minä voin tehdä tämän loppuun”, hän lausahti ilmeisesti tarkoittaen vain hyvää. ”Sinä voit jo mennä pois tästä sateesta.”
Sisälläni oleva myrsky oli kuitenkin jo saanut vallan tunteistani ja sanat raivostuttivat minua entisestään.
“Tiedätkö mitä!? Osaisin kyllä tehdä tuon ihan itse, mutta sinulla on selvästi jokin ihmeellinen todistamisen halu, joten jätän sinut yksiksesi olemaan omahyväinen ja todella taitava hiirenpapana!” huusin raivopäissäni ja paiskasin yhden käpälissäni olevan oksan vanhempaa kollia kohti sanojeni säestyksellä. Harpoin pois tuon inhottavan katin rääpäleen luota suoraan kohti sotureiden pesää.
“Pidän myös huolen, että jatkossa Kyyhkypyrähdys ei laita sinua ja minua samaan tehtävään, senkin inha kapinen katti!!” rääkäisin vielä lapani yli ennen kuin katosin sotureiden pesään.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Ei se mitään”, vastasin Laventelitaivaalle hymyssä suin tämän pahoitellessa sitä, ettei ollut tullut juttelemaan kanssani aiemmin. ”Olisin minäkin voinut koittaa lähestyä teitä aikaisemmin, mutta sopivaa tilaisuutta ei ole oikeastaan tullut ennen tätä.”
Laventelitaivas hymyili takaisin minulle, ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Lieskakajon ääni kajahti jostain takaani. Käännähdin ympäri ja näin mestarini seisoskelemassa lähellä soturien pesää sen näköisenä, että hänellä oli jotakin asiaa minulle.
”Näyttää siltä, että minun on mentävä”, maukaisin vanhemmalle sisarukselleni pahoitellen kääntyessäni vielä tämän puoleen. ”Mutta lupaan tulla jatkossakin kiusaamaan teitä”, vinkkasin leikkisästi silmääni. Sen jälkeen nau’uin Laventelitaivaalle hyvästit ja suuntasin minua odottelevan Lieskakajon luo.

Harjoitusten sijasta meillä oli ollut tänään tiedossa partiointia. Puolet päivästä olikin vierähtänyt aivan huomaamatta reviirin laitoja kiertäessä ja hajumerkkejä uusiessa, ja leiriin palatessamme jalkani olivat olleet aivan turrat kaikesta kävelemisestä. Niinpä olin melko pian velvollisuuksistani vapauduttuni suorinut omaan vuoteeseeni ja kiepahtanut kerälle sammalten sekaan.
Olin odottanut vaipuvani taas levottomien unien pyörteisiin, kun yhtäkkiä olinkin löytänyt itseni seisomasta vieraasta metsästä. Vielä oudompaa oli se, että en ollut yksin unessani: samalla aukiolla olivat myös mestarini Lieskakajo, setäpuoleni Pohjaharha sekä pari muuta minulle tuntemattomampaa soturia, Lehtomyrsky ja Käärmekulta. Aluksi luulin heidän olevan pelkästään uneni tuotosta, mieleni luomia harhakuvia tässä kuvitteellisessa paikassa, mutta sain pian huomata olevani väärässä.
Aluskasvillisuuden varjoista esiin asteli kolme kissaa, joiden kaikkien turkit hohtelivat tähtien valoa. Eräs heistä – punaruskea naaraskissa – vaikutti jotenkin etäisesti tutulta, ja huomasin tämän tummansinisten silmien vilkuilevan suuntaani aina välillä, kuin mukamas ohimennen, mutta minulla oli aavistus, että sen takana oli jokin merkitys.
Asia selkeni minulle, kun valko-oranssi kolli, Lauhalaukka nimeltään, mainitsi esittelyjen yhteydessä naaraan olevan nimeltään Minttuliekki – minun emoni! Saatoin vain tuijottaa häntä uskomatta kuulemaani. Miten oli mahdollista, että Minttuliekki oli unessani? Hänhän oli kuollut kuita sitten!
Eipä sillä, että se olisi ollut kummallisin asia tässä tilanteessa: nämä kolme tähtiturkkista kissaa nimittäin ilmoittivat minulle ja neljälle muulle klaanitoverilleni, että me olimme valittuja pelastamaan Eloklaani pahuudelta. Heidän mukaansa oli meidän vastuullamme kehitellä suunnitelma, jolla pelastaisimme Mesitähden ja kaksi parantajaa, tätini Liljatuulen sekä tämän oppilaan Leimusilmän, Kuolonklaanista, jossa näitä pidettiin panttivankeina.
Pääni oli jo aivan pyörällä kaikesta näkemästäni ja kuulemastani siinä vaiheessa, kun uni alkoi hälvetä ja havahduin hereille oppilaiden pesässä.

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin nähnyt edesmenneet Eloklaanin soturit unessani ja saanut kuulla tehtävästä, joka minun ja muutaman muun kissan vastuulle oli langetettu. Minulla oli kestänyt hetki sulatella tapahtunutta, sillä oli suorastaan käsittämätöntä, että kuolleet kissat saattoivat ottaa meihin yhteyttä uniemme kautta. Seuraavana yönä Lieskakajo oli selittänyt minulle unessa, keitä nämä tähtikissat oikein olivat, ja kertonut Tähtiklaanista, jonne kuulemma kuolleiden kissojen henget päätyivät.
Kuolonklaanilaiset vartijat puhuivat usein Pimeyden Metsästä, jonne heidän mukaansa päädyttiin kuoleman jälkeen, eikä se tuntunut minusta eroavan kovinkaan paljon tästä Tähtiklaanista. Oli kuitenkin selvää, että oli paljon asioita, joista en tiennyt juuri mitään, mikä klaanitoverieni kertoman mukaan johtui Kuolonklaanista. Menneisyydessä oli tapahtunut asioita – ikäviä ja kamalia asioita -, jotka olivat johtaneet Eloklaanin ja Kuolonklaanin tähän hetkeen. Minulla oli niin paljon kysyttävää, mutta harmikseni jouduin aina odottamaan seuraavaan yöhön asti, ennen kuin pääsin sammuttamaan tiedonjanoni.
Janosta puheen ollen kurkkuni tuntui tällä hetkellä kuivalta kuin auringon polttama maa käveltyäni koko aamupäivän. Minä, mestarini Lieskakajo ja pari muuta oppilasta – Kuutassu ja Nopsatassu – mestareineen olimme matkalla Lampiväreen, Lammikkoloikan ja Virtaviiman johdolla nummia halkovan joen varrelta löytyvälle uintipaikalle. Olin osallistunut uintiharjoituksiin ennenkin viherlehden mittaan, mutta joka kerta ne tuntuivat aina yhtä jännittäviltä. Vesi oli minusta varsin mielenkiintoinen elementti.
Saavuttuamme joenrantaan mestarimme ohjeistavat meidät totuttautumaan veteen. Kylmät väreet levisivät aaltoina selkääni pitkin kahlatessani matalaan rantaveteen. Vesi tuntui yhtä kylmältä, vaikka se oli selvästi lämmennyt kuluneina viherlehden kuina.
Odotin vedessä mestarien seuraavia ohjeita, kun yhtäkkiä Virtaviima nousi istumaan paikaltaan kauempana rannasta ja tuli lähemmäksi. Hän seisahtui aivan rannan tuntumaan ja katsoi meihin. En pitänyt hänen silmiensä pahaa enteilevästä katseesta.
”Eihän näin matalassa vedessä voi oppia uimaan. Siirrytään vähän kauemmaksi alajuoksun suuntaan, jossa sitä on enemmän”, Virtaviiman nauku sai mestarit vilkuilemaan toisiinsa epävarmoina, mutta kukaan ei vaikuttanut halukkaalta inttämään vastaan naaraalle.
Olimme aikeissa muiden oppilaiden kanssa nousta kuivalle maalle siirtymistä varten, mutta Virtaviima esti meitä: ”Kahlatkaa te perässä. Se on teille hyvää harjoitusta.” Naaraan sinivihreiden silmien häijy katse viipyili minussa hetken, ennen kuin tämä käänsi meille selkänsä ja otti maalla joukon komentoonsa.
Vaihdoimme Kuutassun ja Nopsatassun kanssa hieman avuttomia katseita, mutta lähdimme kuitenkin kahlaamaan alavirran suuntaan. Nopsatassu kulki joukon kärjessä Kuutassu aivan kintereillään. Minä seurasin heidän perässään vilkuillen välillä rantaa pitkin kulkevia kissoja.
Katseemme sattuivat kohtaamaan myöskin porukan hännillä tassuttavan Lampiväreen kanssa, ja juuri silloin tunsin pohjan katoavan tassujeni alta ja humahtavani pinnan alle. Paniikki otti minusta vallan, kun tunsin virran tempaavan minut matkaansa. Yritin taistella sitä vastaan ja pyrkiä kohti pintaa, mutta suuntavaistoni oli tyystin tiessään.
Virta paiskasi minut pohjasta kohoavaa kiveä päin, ja sen myötä viimeisetkin ilmat pakenivat keuhkoistani. Vesi pääsi suuhuni, ja tunsin kuoleman kynsien kurkottelevan minua kohti.

Kirjoittaja: Untuva

Hintelä valkoinen kolli edessäni oli varsin erikoinen tapaus. Minua huvitti, miten toinen vastasi kysymykseeni olevansa kunnossa, vaikka oma kysymykseni oli ollut enemmänkin sutkautus oppilaan suuntaan. Ja minä mukamas näytin huonovointiselta? Pyh. Vaikka tottahan oli, että kyllä pikkusisarukseni oli saanut minut jo heti alkuun paremmalle tuulelle, mitä olin ollut aikoihin. Sitä monesti unohti, miten tärkeää oli olla joku, jolle jutella. Nyt kun en voinut enää vuodattaa emolleni… Pysäytin ajattelukierteen hetkessä. Talvikkitakullakin oli ollut aina ihan kummallinen tapa suhtautua vanhempiimme, ja se harmitti minua. En kuitenkaan voinut sisareni tuntemuksille mitään, mutta sen tähden hänestä ei oikein ollut tässä asiassa lohtua minullekaan. Se oli ehkä luonut viime aikoina välillemme etäisyyttä, vaikkei etäisyys johtunut suoraan kummastakaan meistä vaan ympärillä vallitsevasta tilanteesta. Kortetassu taas… no häntä ei voinut syyttää mistään.
”Oliko jotain, missä voisin olla avuksi teille? Emme olekaan ennen ehtineet jutella”, soturioppilaan kasvoilla koreili pieni hymy hänen puhuessaan. Kallistin aavistuksen päätäni kuin mietteliäänä.
”En minä nyt sentään missään kuoleman kielissä ole”, naukaisin pikaisesti, ”kunhan halusin vain tulla kiusaamaan sinua.”
Sanani saattoivat hämmentää Kortetassua tai ainakin hän näytti hetkellisesti siltä. Sen tähden yritin muotoilla vielä asiaani selkeämmäksi tuskin yhtään sen paremmalla tuloksella: ”Anteeksi, etten ole hakeutunut seuraasi aiemmin. Ei meidän tarvitse nyt verivaloja vannoa, mutta tiedäthän – saat tulla vastaisuudessa kiusaamaan minuakin.”

// Korte?

Kirjoittaja: Koivu

Lokkimieli tapitti ilmeettömänä, miten Sadeturkki jolkotti takaisin puun luokse uimapaikalta. Naaras laski saaliit maahan häntä pystyssä, kuin oppilas, joka oli saanut saaliin kiinni ensimmäistä kertaa. Lokkimieli epäili, että eloklaanilainen yritti tahallaan ärsyttää häntä esittämällä, että nauttisi rangaistuksesta. Rangaistus olisi kieltämättä voinut olla paljon kovempi, ja Lokkimieli olikin toivonut, että Pimentovarjo olisi määrännyt sinisilmäisen naaraan pahoinpideltäväksi. Kolli tiesi kuitenkin, että hänellä olisi mahdollisuus tehdä rangaistuksesta edes vähän enemmän omansa näköinen.
”En olekaan ennen kokeillut yösaalistusta. Ihan mielenkiintoinen kokemus, sanoisin. Mitä seuraavaksi?” Sadeturkki maukui taivaalle vilkuillen. Lokkimieli loi Sadeturkkiin uhkaavan katseen kiilusilmillään. Väittikö naaras todella, että rangaistuksen suorittaminen oli pitänyt hänet iloisena?
Lokkimieli teki nopean, raivoisan huitaisun etukäpälällään, tarttui juuri pyydystettyyn kalaan täydellisiksi terotetuilla kynsillään ja laski sen eteensä.
”Ai mitä seuraavaksi? Seuraavaksi saat toisen mielenkiintoisen kokemuksen ja katsot, kun minä syön”, harmaalaikkuinen kolli tokaisi ivallisesti ja alkoi ahmia kalaansa mahdollisimman äänekkäästi. Lokkimieli jätti tarkoituksella pienen osan kalasta syömättä ja viskasi sen käpälällään muualle.
”Olipa herkullista. Tiedätkö mitä… taidan ottaa toisen. Kuulin nimittäin, että kalat menevät riistaa nopeammin pilalle”, Lokkimieli sanoi ikään kuin syvän mietteliäänä. Sadeturkki istui ja katsoi vaiti vieressä, kuten kolli oli toivonutkin. Hän oli näkevinään naaran siristävän silmiään hetkellisesti nopealla kulmakarvojen nykäisyllä.
Kun Lokkimieli vihdoin oli haukannut viimeisen suupalansa toisestakin kalasta, hän potkaisi sen takajalallaan pois tieltä. Sadeturkin pyydystämää riistaa oli vielä riittoisa kokoelma, ja Lokkimieli tiesi, että se riittäisi hyvin hänelle seuraavan päivän auringonlaskuun saakka. Hän oli kuitenkin erittäin päämäärätietoinen eloklaanilaisen naaraan rääkkäämisestä. Kolli nuoleskeli suupieliään liioitellun suurieleisesti. Häntä alkoi kuitenkin tympiä, kun Sadeturkki oli kääntynyt vilkuilemaan taivaalle kuin mikäkin harhainen parantaja. Lokkimieli läimäytti etukäpälänsä maahan niin äkkinäisesti, että naaras säpsähti ja kääntyi katsomaan kollia hämillään.
“En lopettanut vielä.”
Valkoharmaa kolli kauhaisi pulskan myyrän eteensä, haukkasi siitä hitaasti yhden mehevän suupalan ja työnsi sen sitten takaisin kasaan. Hän avasi suunsa suureen haukotukseen. Lokkimieli olisi halunnut pakottaa Sadeturkin pysymään hereillä vielä pidempään. Niin pitkään, että tämä sekoaisi ja mikä parempaa, sairastuisi. Oli kuitenkin yksi ongelma. Hän ei voinut valvoa naarasta samalla, kun nukkui itse. Lokkimieli huomasi harmaan naaraan vilkaisevan pyydystämiään tuoresaaliita. Tämä näytti kuitenkin peittävän närkästyksensä hyvin, mikä sai Lokkimielen veren kiehumaan entisestään.
“Minä otan nyt nokoset, ja sinä pysyt täsmälleen siinä, missä nyt olet. Et koske riistaan viiksikarvallakaan. Jatkat metsästämistä heti, kun herään. Onko ymmärretty?” Lokkimieli katsoi Sadeturkkia läpitunkevasti. Karmiva tyhjyys paistoi kollin silmistä aina, kun hänen ei tarvinnut pitää maskiaan yllä. Kuin niiden takana ei olisi mitään, muuta kuin loputon kylmyys. Eikä siellä ollut. Vain Lokkimieli itse tiesi sen.
“Jos rikot käskyjäni niin pidän huolen, että se säälittävä sydänkäpysesi saa kuulla, miten aivan yllättäen hukuit jokeen kesken kalastuksen”, Lokkimieli jatkoi, ennen kuin naaras ehti vastata. Hän odotti, että naaras viestisi ymmärtäneensä, ennen kuin hän asettui makuulle auringonpaisteeseen. Vallan tunne sai hänen polkuanturansa ja kynnentyvensä kihelmöimään miellyttävästi.

//Sade?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tähtimötaivaan koko olemus kieli haluttomuudesta olla tässä tilanteessa, enkä kyllä voinut syyttääkään häntä siitä, sillä oksien punominen ei ollut kuulunut minunkaan vapaa-ajan suunnitelmiini. Siksi en siis pahastunut naaraan kireää äänensävyä, kun hän kysyi minulta, oliko hänen työnsä jälki tarpeeksi hyvää. Oksa törrötti hieman tökerön näköisesti ulos seinästä, mutta pienellä uudelleen asettelulla siitä tulisi kyllä hyvä. En vain tiennyt, miten tohtisin mainita asiasta Tähtimötaivaalle, joka näytti jo valmiiksi myrtyneeltä.
”Joko on valmista?” Kyyhkypyrähdys tuli keskeyttämään meidät ennen kuin ehdin vastata naaraalle. Kuolonklaanilainen näytti tympääntyneeltä joutuessaan seisoskelemaan sateessa. Hän tutki katseellaan seinää, ja harmiksemme hänen huomionsa kiinnittyi juuri törröttävään oksaan. ”Teille annettiin ehkä helpoin tehtävä, joka voi olla, ja jotenkin onnistuitte möhlimään siinä”, vartija tuhahti peittelemättä halveksivaa suhtautumistaan työmme jälkeen.
Huomasin Tähtimötaivaan selkäkarvojen väreilevän kiihtyneesti. Pelkäsin, että nuori soturi menettäisi kohta malttinsa ja tiuskaisisi jotakin sellaista Kyyhkypyrähdykselle, mitä saisi vielä katua jälkeenpäin. Niinpä puutuin tilanteeseen ennen kuin katastrofi ehtisi syntyä.
”Emme olleet vielä valmiita”, nau’uin Kyyhkypyrähdykselle rauhallisesti. ”Tuon oksan laittaminen jäi minulta kesken.”
En tiennyt, miten Tähtimötaivas suhtautuisi siihen, että otin syyt niskoilleni tässä tapauksessa. Katsoin sen kuitenkin olevan parhain ratkaisu konfliktin estämiseksi, sillä uskoin, ettei nuorempi soturi olisi kestänyt kuulla suoraa kritiikkiä Kyyhkypyrähdyksellä hänen työnsä jäljestä.
Kyyhkypyrähdys katsahti minuun paheksuvasti. ”Paras hoitaa se kuntoon nopeasti, tai saatte jäädä vesisateeseen pidemmäksi aikaa.” Sen jälkeen hän pujahti sisälle pesäänsä suojaan sateelta, jättäen minut ja Tähtimötaivaan viimeistelemään seinän korjaamisen.
”Minä voin tehdä tämän loppuun”, sanoin mustavalkoiselle naaraalle. ”Sinä voit jo mennä pois tästä sateesta.”

//Tähtimö?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Makustelin kaikkia uusia sanoja suussani ennen kuin avasin sen taas.
“Mikä on punkki?” kysyin emoltani ja katsahdin klaaninvanhimpien pesää kohden. Lehtomyrsky oli kertonut, että oppilaat tekivät jotain klaaninvanhimpien turkeissa oleville punkeille.
“Ja mitä niille tehdään?” jatkoin vielä ennen kuin emo ehti vastata.
“Punkit ovat pieniä ötököitä, jotka kiipeävät kissojen turkkiin ja tarttuvat kiinni. Oppilaat poistavat klaaninvanhimpien punkkeja hiirensapella. Niistä ei tarvitse huolehtia. Ne saa helposti pois”, Lehtomyrsky selitti. Nyökyttelin hänelle. Olin aika vaikuttunut emoni tiedon määrästä. Halusin joskus olla kuin hän ja tietää kaiken. Keskittymiseni herpaantui taas emon kuuntelemisesta leirin tapahtumiin ja huomasin aukiolla joukon kissoja. En tiennyt missä vaiheessa he olivat nousseet pesistään mutta jäin tarkkailemaan, kun he vaihtoivat pari sanaa ja häipyivät sitten ulos leiristä.
“Menevätkö nuo partioon?” kysyin ja osoitin emolleni kissoja, jotka katosivat yksi kerrallaan leirin uloskäynnistä ulos metsään.
“Todennäköisesti”, Lehtomyrsky sanoi. Nyökkäsin ja katselin, kun lisää kissoja valui aukiolle. Kissoja oli paljon enemmän kuin olin ajatellut mutta en pelännyt heitä mutta koin jonkinlaista turvattomuutta keskellä muita kissoja. Tiesin, etteivät he tekisi minulle mitään mutta minulla oli silti jotenkin epävarma olo heidän kaikkien keskellä. Katselin, kun kissat pyöriskelivät ja etsiskelivät ystäviään ja sukulaisiaan, joita he juuri silloin kaipailivat.
“Voidaanko me leikkiä jotain?” kysyin ja katsoin taas emoa unohtaen hetkeksi minua ympäröivät kissat.
//Lehtoliini?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Hiilihampaan kysymyksen mutta en vastannut ihan heti. Olin täysin keskittynyt työntekoon enkä olisi halunnut jutella mutta en voinut muutakaan kuin keksiä vastauksen. Pujotin oksan toisen puolen loppuun asti ennen kuin vastasin.
“Meillä menee oikein hyvin. Kuutassu tekee hyvää yhteistyötä kanssani”, väistin Hiilihampaan oikeaan kysymykseen vastaamisen sukkelasti. En kokenut todellakaan olevani itsekkään valmis olemaan soturiksi saatika sitten mestariksi. Soturina olemisessakin oli paineita mutta sitten, kun piti ohjata nuorempaa kissaa. Olisin toivonut, että minulle olisi annettu enemmän aikaa kasvaa rauhassa, koska kokemuksen kautta opitut asiat on helpompi opettaa toisille. En ollut itse edes kovin hyvä saalistaja taistelusta puhumattakaan niin miten sitten pysytyin muka opettamaan toiselle kissalle jotain.
“Sepä mukava kuulla”, Hiilihammas naukui. Turkkini alla kihisi levottomuuden tunne mutta pysyin silti ilmeettömänä ja yritin näprätä oksaa oikeaan kohtaan. Oksa oli itsepäinen enkä oikein saanut sitä punottua seinään, joten se jäi törröttämään ikävästi. Koin suurta häpeää jo valmiiksi siitä, että vanhemman soturin oli täytynyt auttaa minua ensimmäisen oksan kanssa ja nyt, kun seisoin turkki litimärkänä ja epäonnistunut työ silmieni edessä minun teki mieli purskahtaa itkuun ja juosta pois. Sen sijaan katsoin Hiilihammasta närkästyneesti.
“Onko tuo tarpeeksi hyvä?” kysyin äkeästi ja astuin sivuun. Vesinorot valuivat jo pitkin kasvojani ja tekivät tilanteesta vieläkin ikävämmän. Kaiken lisäksi huomasin Hiilihampaan olevan jo valmis omassa työssään. Viha alkoi kihistä suonissani ja minun teki mieli kynsiä Kyyhkypyrähdyksen silmät päästä, kun hän oli antanut meille tämän tehtävän, jossa sain vain nöyryyttää itseäni pahemmin.
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katselin hiukan huvittuneena vierestä Tähtimötaivaan yritystä paikata pesän seinässä olevaa aukkoa. Naaras onnistui tiputtamaan pari oksaa maahan, ja juuri samalla hetkellä taivaalta alkoi putoilla pisaroita maahan asti, lopulta yltyen tihkusateeksi.
”Voisitko mitenkään auttaa?” Tähtimötaivaan jokseenkin äkeään sävyyn esitetty pyyntö sai minut laskemaan siristelevän katseeni taivaalta takaisin maanpinnalle.
”Tietenkin”, maukaisin ja siirryin nuoremman soturin viereen. Nostin toisen pudonneista oksista ylös ja ryhdyin pujottelemaan sitä pensaan oksien väliin. ”Kas näin. Pujota oksa ihan rauhassa rakoon ja taivuta se osittain toisten oksien alle, jotta se pysyy paikallaan.”
Tähtimötaivas vilkaisi minuun hiukan epäluuloisesti noukkiessaan toisen oksan maasta. Käännyin takaisin seinää kohti ja yritin näyttää kiireiseltä oman oksani kanssa, vaikka olinkin jo valmis, sillä en tahtonut antaa naaraalle suorituspaineita tuijotuksellani.
”Sait vastikään oppilaan”, päätin yrittää viritellä välillemme jonkinlaista keskustelua työnteon mukavoittamiseksi. Tähtimötaivas oli yksi Mesitähden ja Minttuliekin nuorimmista jälkikasvuista, mutta hän poikkesi niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin vanhemmistaan. Hänellä oli varmasti ollut rankkaa menetettyään molemmat vanhempansa sodassa, aivan kuten muillakin hänen sisaruksillaan. ”Miltä sinusta on tuntunut toimia mestarina?”

//Tähtimö?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

Mennäänkö mekin nyt?”varpupentu kysyi minulta ja katsoi minua silmiin. Kehräsin hymyilen ja kääräisin häntäni poikani ympärille ja aloin tassutamaan varpupentu vierelläni ulos pesästä.
”Kyllä pikkuiseni, voin vaikka esitellä sinulle leiriä kun olemme ulkona”, ehdotin hymyillen pojalleni iloista hymyä. Varpupentu nyökkäsi pienesti. Vilkuilin ympärilleni sillä olisin halunnut kuusihänän näkevän pennut ensi kerran ulkona hallitsemassa mutta en nähnyt kumpaniani missään joten ajattelin hänen olevan partiossa… Hymyillin väkinäisesti ja katselin vierelläni olevaa varpupentua vähän huvitunenaa. Vein poikani ensin oppilaiden pesälle.
”Tässä on oppilaiden pesä,:sinä pääset tänne sitten kun täytät kuusikuuta”, hymyilin ja tassutin seuraavaksi soturienpesän luo ja toivoin että näkisin kuusihänän mutta hän ei ollut pesässä…
”Tässä on soturienpesä… Isäsi nukkuu tässä pesässä”, naukaisin hymyillen iloisena mutta vähän pettyneenä siitä että kuusihäntä ei ollut paikalla. Katselin hetkisen ympärilleni ja tassutin seuraavaksi parantajanpesälle ja selitin pojalleni että siellä säilytetään yrttejä ja että parantaja nukuu siellä ja kerroin vielä että eloklaanilla ei ollut tällä hetkellä parantajaa.
”Entä päällikkönpesä?” Varpupentu kysyi uteliaana.
”Ai olinkin jo unohtaa sen! hyvä kun muistutit… Se on tuolla ja meidän päälikkome nukkuu siellä ainakin yleensä…”, selitin pojalleni hymyillen. Varpupentu näytti hetkisen kysyvältä.
*Hän varmaan ihmettelee mitä tarkoitin kun sanoin yleensä…*, mietin hetkisen. Ja kun varpupentu oli avaamassa suunsa nii estin häntä kysymästä ja vein hänet klaaninvanhimpien pesälle.
”Tässä on klaaninvanhimpien pesä, klaaninvanhimat kertovat yleensä oppilaille ja pennuille tarinoita pyydettäessä tai silloin kun oppilaat etsivät punkkeja”, selitin hymyillen iloisena. Varpupentu katsahti minua ja näytti iloiselta.
”Mitäs tahtoisit nyt tehdä varpupentu?” Kysyin Hymyä sättelevin katsein.

/)Varpu? :3

Kirjoittaja: Käärmis

Tutkin pentutarhan kulmia yrittäen löytää jotain kiinnostavaa. Emo oli nukkumassa ja veli myöskin. En halunnut siis herättää heitä, koska en halunnut, että he olisivat minulle vihaisia.
Kaivoin jostain kulmasta esiin jonkinlaisen höyhen ja innoistuin asiasta heti.
“Emo varmasti rakastaa tätä höyhentä!” Vinguin innoissani ja ryhdyin tutkimaan lisää. Jos löytäisin enemmänkin aarteita, emo varmasti ilahtuisi. Työnsin pienen kuononi maanrajaan ja yritin nuuskia, jos haistaisin jotain erikoista. En kuitenkaan tunnistanut mitään epätavallista hajua ja luimistin korvani.
“Pakkohan täällä on vielä jotain olla”, mumisin ja jatkoin tutkimista parhaani mukaan. Kuitenkin jatkaessani kuono maata viistäen törmäsin pian johonkin ja pyllähdin maahan. Olin kävellyt suoraan seinään. Siristin silmiäni ja tuhahdin.
“Ehkä ulkona olisi jotain kiinnostavaa”, mumisin ja katsoin emoon joka oli kääriytynyt lämmittämään veljeäni Varpupentua. Pohdin huomaisiko kukaan, jos vain hiipisin ulos. Kuitenkin lähestyessäni pesän suuaukkoa, huomasin erään kuolonklaanin soturin istuvan siinä ja vahtivan meitä.
“Eli ei siis ulos”, mutisin ja käännyin ympäri. Päädyin vaan mönkimään takaisin emon lämmön äärelle ja nukahdin nopeasti.

Kävelin muiden kanssa ulos pentutarhasta. Kuolonklaanilainen vartia oli määrännyt kaikki ulos, mutta olin ennemminkin vain innoissani asiasta. Katsoin leiriä suurin kimmeltävin silmin ja mietin miten suuri se oli. Heiluttelin häntääni maata pitkin innoissani ja mietin, miten paljon eri mahdollisuuksia näyttää emolle olevani paras kissa koko maan päällä siellä oli.
Huomasin kuitenkin jonkun toisen pennun – Sädepennun – tuijotuksen turkillani. Katsoin häneen ja hän tervehti minua sekä pyysi leikkimään. Tietenkin kehuskelin olevani paras ihan vain varoituksena, jotta kolli ei aivan täytin yllättyisi, kun voittaisinkin kaikki leikit tuosta noin vain.
Kuitenkin Sädepentu vetosi siihen miten oli vanhempi. Se sai tassuni kihelmöimään. Hän saisi kunnon löylytyksen ja tulisi nöytyytetyksi entistäkin pahemmin, koska oli vieläpä minua vanhempi! Hymyilin viekkaasti ajatuksen levitessä pääkopassani eteenpäin.
“Painitaan!” käännyin Sädepennun puoleen innoissani. Olin juuri keksinyt, että paini olisi varmasti se laji, jossa voittaisin tuon lurjuksen. Katsoin häntä haastavasti ja parin silmänräpäyksen päästä kolli nyökkäsi.
“Selvä, mutta valmistaudu häviämään!”
Hymy levisi kasvoillani kuin tulvavesi. Katselin vimmaisesti ympärilleni etsien parasta paikkaa painille.
“Revin sinut riekaleiksi”, uhosin juostessani hieman kauemmas pentutarhasta kohtaan, jossa oli tarpeeksi tasaista. Kurkkasin lapani yli varmistaakseni, että Sädepentu ei yhtäkkiä vain päättänyt lähteä paikalta. Siivosin vielä kaikki isoimmat kivenmurikat siitä, että ne eivät sattuisi meidän kieriessämme siitä.
“Et selviä tästä”, sanoin vielä kollin saapuessa kohdalleni. Räpäytin silmiäni ja vetäisin pari kertaa päälakeni yli enne kuin menin asentoon valmiiksi aloittamaan painin. Hymyilin edelleen leveästi.
Olin varma voitosta, vaikka kolli olikin minua vanhempi ja hän tiesi varmasti enemmän taistelusta. Olin vain aivan varma, että paini olisi minun lajini ja, että kollilla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Tai ainakaan, jos hän oli samanlainen vätys kuin Varpupentu, joka ei olisi varmasti koskaan suostunut painimaan kanssani. Vaikka rakastinkin veljeäni, hän osasi käydä tylsyydellään hermoon.
Pudistelin päätäni setviäkseni ajatukseni. Olin harhautunut aiheesta nyt täysin. Pääasiana oli nyt vain valmistautua hyökkäykseen. Voittaisin Sädepennun vain keskittymällä hyökkäämiseen.

//Säde

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine: 5kp –

Nopsatassu: 5kp –

Käärmekulta: 5kp –

Kuusihäntä: 3kp –

Lehtomyrsky: 15kp –

Hiilihammas: 6kp –

Tähtimötaivas: 5kp –

Sädepentu: 9kp – Pentuna 4/4 tarinaa kirjoitettu!

Varpupentu: 4kp –

Kirjoittaja: Saaga

Katseeni kohtasi nopeasti nuoremman Varpupennun katseen. Hymyilin tuolle nopeasti ja lähdin sitten pesästä muiden perässä, sillä Leppävarjo oli ilmaissut sangen ilkeästi, että hän olisi mieluummin ulkona kuin istuskelisi pesässä keskellä päivää. Seurasin Korpipentua hiukan sivummalle ja annoin tilaa muille pesästä vielä tuleville. En ollut tehnyt tänään oikein mitään järkevää enkä käynyt ulkonakaan, joten raikas ilma teki ihan hyvää. Venyttelin jalkojani ja katselin ympärilleni leirissä. Emo tassutti jonnekin kauemmas ilmeisesti isän luo mutta minä jäin pentutarhan viereen. Katsoin Korpipentua, joka oli vieressäni mutta selvästi omissa maailmoissaan. Vähän kauempana Lehtomyrsky jutteli toisen pentunsa kanssa. Käännyin vielä minua nuorempaa Korpipentua kohti ja tällä kertaa hän havahtui ajatuksistaan.
“Hei vain”, naukaisin pehmeästi.
“Haluatko leikkiä jotain. En jaksa seisoskella koko päivää tässä”, jatkoin hiukan terävämmällä äänellä mutten ollut ilkeä tai käskevä. En halunnut käskyttää nuorempaa kissaa mihinkään. Sehän olisi ihan typerää. Vajoaisin samalle tasolle kuin kuolonklaanilaiset vartijat.
“Toki, vaikka minä varmasti voitankin joka leikin”, Korpipentu vastasi kiusoittelevasti. Sisälläni heräsi niin suuri nälkä voittaa tuo pienempi naaras, että oikein hymyilytti.
“Älä vielä puhu. Mistäs tiedät vaikka olisinkin sinua paljon parempi? Olenhan minä vanhempi”, sanoin ja käänsin sitten katseeni aukiolle. Mitäköhän me voisimme oikein leikkiä?
//Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Istuin yksin pentutarhassa omalla makuusijallani. Tai siis enhän minä yksin ollut, kun pesässä oli minun lisäkseni muut pennut – Naavapentu, Sädepentu sekä siskoni Korpipentu – mutta he juttelivat ja tekivät jotain keskenään, johon en jaksanut mennä mukaan. En sinänsä kaivannut seuraa mutta vilkuilin silti pesän muita vanhempia kissoja ja pentuja. Pesässä olivat kaikki muut pentutarhan asukit paitsi Kimalaistoive, jonka kanssa en ollut vielä ehtinyt lyhyen elämäni aikana juttelemaan kertaakaan mutta ehkä haluaisin jossain kohtaa. Katseeni kohtasi Lehtomyrskyn katseen kanssa ja emo tassutti luokseni makuusijan luo. Harhaileva katseeni käväisi pentutarhan lehtikatossa ja siirtyi sitten takaisin emoon ja sen jälkeen pesämme vartijaan Leppävarjoon, joka oli noussut seisomaan.
“Hei! Siirtykääpäs nyt ulos. En jaksa istuskella täällä enää”, kolli naukui voimakkaalla äänellä. Pesän asukit alkoivat valumaan ulos mutta ennen kuin nousin katseeni kiinnittyi vanhemman pennun silmiin. Sädepentu väläytti pienen hymyn ja meni sitten muiden perässä ulos.
“Mennäänkö mekin nyt?” kysyin emolta ja katsoin nyt häntä silmiin. Emolla oli ihan samanlainen turkki kuin minulla ja minusta se oli aika mukavaa. Kukaan ei varmasti epäillyt kuka minun emoni oli. Olin todella ylpeä emostani ja rakastin häntä mielettömästi.
//Lehto?

Kirjoittaja: Saaga

Heräsin unilta. Sypressikuiske oli jo hereillä ja nuoli käpäliään. Hänen peseytyessään nousin pystyyn.
“Huomenta”, emon ääni oli uninen mutta kuitenkin tavallisen lempeä.
“Huomenta. Saanko mennä ulos?” sanoin nopeasti. Olin parin päivän aikana pyörinyt ulkona ja leikkinyt paljon Käärmekullan kanssa. Haluaisin nähdä naaraan taas.
“No mene vain”, Sypressikuiske naukui huvittuneesti ja päästi minut menemään. Kipitin ulos pesästä innoissani. Etsin Käärmekultaa katseellani ja heti, kun katseeni osui naaraaseen juoksin hänen luokseen täyttä vauhtia. Jarruttaessani käpäläni liukuivat pitkin leirin lattiaa. Käärmekulta nauroi herttaista naurua korkealla äänellään ja jäin hetkeksi katsomaan naarasta mutta käänsin sitten katseeni pois ja loikin hakemaan sammalpalloa aukion laidalta.
“Voidaanko leikkiä?” pyysin innoissani. Käärmekulta nyökkäsi ja rupesi pelaamaan kanssani sammalpalloa.

Heräsin aikaisin aamulla siihen, että minut ja muut pentutarhan asukit häädettiin pesästä. Nuori kuningatar nimeltään Lehtomyrsky nimittäin poiki ja hän tarvitsi rauhaa. Naavapentu jutteli jotain emon ja Kimalaistoiveen kanssa mutta minua ei kiinnostanut heidän seuransa. Halusin vain Käärmekullan luo. Hänen seurassaan oli aina niin hauskaa. Minusta tuntui, että hymyilin ja nauroin kokoajan hänen kanssaan ja olin tosi iloinen. Kaiken tuon lisäksi ajattelin Käärmekultaa tosi usein. Kipitin etsimään naarasta mutten löytänyt tätä. Jotkut soturit, joita en tuntenut vielä kauhean hyvin kertoivat hänen menneen partioon. Aukiolla oli kuitenkin aika hiljaista, koska oli niin aikainen aamu. Vain nuo pari soturia istuskelivat aukion laidalla sukimassa toisiaan. Kävelin hetken ajan yksikseni ympäriinsä miettien millaista leirin ulkopuolella oli. Mitäköhän Käärmekullalle kuului? Minun täytyisi kysyä häneltä heti, kun hän pääsisi leiriin.

Kirjoittaja: Saaga

Olin juuri tullut metsästyspartiosta ja olin menossa pesälleni lepäämään. Kävelin rauhallisesti ja määrätietoisesti eteenpäin kunnes kuulin Kyyhkypyrähdyksen äkeän käskyn. Käänsin pääni kohti häntä ja käsitin hänen tarkoittavan, että minun ja vieressäni sattumalta seisseen Hiilihampaan pitäisi mennä hänen luokseen. Vaihdoimme kummastuneita katseita kollin kanssa mutta menimme silti kuolonklaanilaisen vartian luokse. Kyyhkypyrähdys naukui, että hänen pesänsä tarvitsi korjaamista. En sanonut mitään vaan katselin naarasta hiukan vastentahtoisesti. Olisin halunnut mennä lepuuttamaan väsyneitä jäseniäni mutta en halunnut pistää vastaan varsinkaan kun tiesin, että siitä seuraisi rangaistus. Hiilihammas kuitenkin kyseenalaisti Kyyhkysiipeä mutta naarasta ei tainnut kauheasti kiinnostaa, että Hiilihampaallakin oli mielipiteitä. Seurasin kaksikon lyhyttä sananvaihtoa sivusta. Se kuitenkin loppui lyhyeen ja Kyyhkysiipi patisteli meidät klaaninvanhimpien pesälle. Seurasin vanhempaa soturia valittelematta sen enempää. Minua kyllä ärsytti mutta en halunnut sanoa mitään. Hiilihammas lausui pari positiivista sanaa ja ehdotti sitten, että pujottelisimme oksia tiukemmin yhteen niin, että raot peittyisivät.
“Hyvä idea”, naukaisin lyhyesti ja aloin räpläämään oksia mutta onnistuin vain pahentamaan tilannetta. En ollut käpälistäni niin varma tai kätevä, että olisin osannut vetää oksia tiukempaan. Kaksi oksaa tippui käpäliini ja mielialani laski yhtä nopeasti kuin ensimmäinen vesipisara laskeutui nenälleni. Tihkusade alkoi rummuttaa maata hellästi mutta selässäni se tuntui ikävän tökkivältä. Huokaisin ja koitin korjata aiheuttamani vauriot Hiilihampaan katselessa vierestä.
“Voisitko mitenkään auttaa?” kysyin töksäyttäen sanat suustani miltei vihaiseen sävyyn. En olisi halunnut alistua kohtalooni ja pyytää apua mutta joskus joutui tekemään epämielyttäviä asioita. Elämä Kuolonklaanin vallan alla oli siitä hyvä esimerkki.
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin läkähtyä paksun turkkini sisällä palatessani partion mukana leiriin. Koko päivän ilma oli ollut tukalan lämmin ja painostava, ja taivaalle kertyneet tummat pilvet enteilivät epäilemättä ukkosenilmaa. Minun olisi tehnyt mieli hakeutua jonnekin aukion laidalle viilentymään, mutta sainkin yllättäen muuta puuhaa.
”Te kaksi, tulkaapa tänne”, Kyyhkysiipi – sangen teräväkielinen, nuori kuolonklaanilaisvartija – viittilöi hännällään minua ja vierestäni sattumalta ohi kulkevaa Tähtimötaivasta luokseen. Mustavalkoinen naaras ja minä vaihdoimme hämmentyneitä katseita, mutta menimme kuitenkin mukisematta kuolonklaanilaisen luo, sillä jokaisella eloklaanilaisella oli hyvin tiedossa, mitä kävisi, jos ryhtyi hankalaksi vartijoiden kanssa.
”Pesäni seinä kaipaa korjausta”, Kyyhkysiipi osoitti hännällään karhunvatukkapensasta, joka toimi klaaninvanhimpien pesänä. ”Te kaksi saatte luvan ryhtyä korjaushommiin.”
”Miksi me?” kysymys lipsahti ihan vahingossa. Jo kuita kestänyt elo kuolonklaanilaisten vallan alla ei ollut vieläkään onnistunut tukahduttamaan alitajuntaista tarvetta kyseenalaistaa vallanpitäjien selittämättömiä päähänpistoksia. Se voisi vielä jonain päivänä koitua kohtalokseni, jos en oppisi olemaan varovaisempi.
Kyyhkysiiven vihreät silmät painuivat viiruiksi. ”Koska minä sanon niin, onko selvä?” naaras kysyi äänessään vaarallinen sävy.
Mieleni olisi tehnyt vastata kieltävästi, mutta koska olisin todennäköisesti saattanut itseni lisäksi myös Tähtimötaivaan ongelmiin, nyökäytin vain päätäni. ”Kyllä on.”
”Hyvä, ryhtykäähän sitten hommiin”, kuolonklaanilainen patisteli, ja minä lähdin löntystämään edeltä klaaninvanhimpien pesälle päin. Kuulin Tähtimötaivaan tassuttavan perässäni.
Seisahduin karhunvatukkapensaan eteen ja silmäilin sitä nopeasti. Siinä oli muutama mitätöttämän kokoinen aukko seinässä, joita Kyyhkysiipi oli kaiketi tarkoittanut puhuessaan korjaamisesta. Nytkytin hännänpäätäni hieman turhautuneena. Naaras oli kaiketi vain halunnut komennella joitakuita ja laittanut ensimmäiset näkemänsä kissat hanttihommiin omaksi ilokseen.
”Ei tässä kauaa nokka tuhise”, naukaisin viereeni tulleelle Tähtimötaivaalle. ”Voisimme yrittää pujotella oksia tiiviimmin yhteen, niin aukot peittyvät lehdillä.”

//Tähtimö?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

”Au!” vinkaisin yhtääkkiä kivusta.
”Mitä, sattuuko sinuun joku?” Kuusihäntä Kysyi huolestuneena
”Tuntui kuin joku olisi potkaissut mahaan.” vinkaisin.
”Ovatkohan pennut syntymässä?”kumpanini Kysyi kun kiinnitin hetkeksi katseensa vatsaani. Murahdin turhautuneena,pyörittelin silmiäni ja vastasin:
”Eivät tietenkään ole höpsö!” Murahdin turhautuneella mutta myös vähän huvituneella äänellä.

Pari päivää myöhemmin
”Mitä mieltä olet pennuista?” Kuusihäntä kysyi yhtäkkiä.
”Mitä tarkoitat?, tarkoitatko että odotan niitä innolla tai en?” kysyin hämillääni ja pyörittelin hännän päätäni turhautuneena kumppanini epäselvästä kysymyksestä.
”Joo juuri sitä tarkoitin.” Kuusihäntä Maukaisi pahoitelevasti ja kosketti hännän päällään kylkeäni.
”Odotan niitä erittäin kovasti! Olen koko ajan halunnut pentuja… sinun kanssasi…” naukaisin hymyillen mutta ääneni vaimeni lauseeseen lopussa miltei kuulumatomaksi… Yhtäkkiä Minua alkoi väsyttää aivan kamalasti ja kerroin sen kuusihänälle ja sitten nousin ylös tassutaen pois kumppanini luota kohti pentutarhaa. Tuntui pahalta jäätä hänet sinne… Mutta en voinut mitään… Kun olin vuotelaani niin mietin millaista pentujeni elämästä tulisi kun eloklaani oli kuolonklaanin vallan alla? Ainakaan penut eivät voisi uskoa tähtiklaanin joten jos he kuolisivat niin en näkisi heitä enään koskaan…

Pari kuuta myöhemmin olin pentutarhassa kuusihänän kanssa kunnes yhtäkkiä tunsin vatsassani kivuliaan tunteen, ähkäisin kivuliaasti ja sopersin:
”P-penut taitavat tulla”, sopersin kivun keskeltä ja tunsin kivuliaan supistuksen vatsassani ja kirkaisiin kivusta kimalaistoive oli auttamassa minua koska oli ollut pesässä ja koska hän osasi parannuksesta ja yrtteistä jotakin tiesi. Kirkaisiin kivusta kun toinen supistus i
ski kunnes aivan yhtäkkiä kuononi edessä oli keppi ja kuusihäntä kehotti:
”Otta ja pure tätä aina kun tulee supistus!” Kuusihäntä kehotti pikaisesti ja siirtyi sitten huolestuneena kauemmas minusta. Hymyillin ja ottin keppin leukkojeni väliin ja puraisin sitä lujaa seuraavan supistuksen tulessa.
”Ensimmäinen pentu”, joku vierestäni naukaisi mutta en kivun sumusta tunnistanut kissaa. Kiljaisin kivusta ja keppi leukkojeni välissä rusahti säpäleiksi Ja kuulin jonkun sumeasti naukaisevan viimeisen peunun tuleen valahdin helpotuksesta alusilleni kivuliaasti huohottaen ja sitten nostin katseeni heikosti pentuihin. He olivat täydellisiä! Minulla oli kaksi täydellistä pikku pentua: poika ja tytär… He olivat niin täydelliset… Poikani oli kilpikonna kuvioinen aivan kuten minä… mutta erona minusta hänellä oli valkoisia yksityiskohtia… Ja tyttäreni oli ruskea aivan kuten isänsä… Katselin kuinka kauniit pikkuiset pentuni imivät maitoa vaatsaani vasten…
”He ovat täydellisiä…” Kuiskasin lempeällä äänellä. Kuusihäntä kehräsi ja sivelli hänällälään kylkeäni.
”Kuusihäntä… Voisiko tämä naaras olla korpipentu?” Kysyin hymyillen kumppaniltani onnellisena.
”Kyllä ja tämä taas voisi olla varpupentu”, kuusihäntä kehräsi ja kosketi hänällään kollipentua hymyilin ja nyökkäsin iloisena. Kun pennut viimein lopettivat imemisen niin ne alkoivat vikisemään aivan kamalan suloisella äänellä. Kehräsin ja ihailin pentujani hymyillen kunnes lopulta pennut nukahtivat ja antoivat minulle rauhan
*He ovat täydellisiä mutta en olisi halunnut kuunnella koko aikaa heidän vikisemistään… ” Ajattelin hymyillen. Katselin heitä vielä hetken kunnes minua alkoi väsyttää ja sitten käperyin kiinni pentuihini ,nukahdin.

Vähän aikaa myöhemmin pentujen syntymästä. Olin pentutarhassa sisällä pentujeni kanssa ja ihailin heidän liikeitäån kun he mönkivät ympäri maakualusia… Kuitenkin aivan yhtäkkiä pikkuiseni avasivat silmänsä ja alkoivat tutkimaan pesää katseellaan. Onneksi Kuusihäntä oli juuri tullut pesään nähdäkseen pentujemme avaan silmänsä ensi kerran.
”Katso! Varpupennulla on sinun silmäsi… Ja korpipennulla on minun vihreät silmäni…” Hihkaisin innoissani. Hetken kun olin katsellut pentujeni silmiä niin päätin että minun kannattaisi sukia heidät ja itse asiassa heidän pitäisi kohta nukkua päiväunet… Vetäisin nopeasti mutta hellästi varpupenun lähemmäs minua ja aloin suukimaan kollin turkkia ja huomasin että kuusihäntä oli ottanut neuvostani vaarin ja oli alkanut sukimaan korpipentua varpupentu pyristelli ja vinkui närkästyneenä. Kun olin saanut suitua poikani niin ruokkin heidät nopeasti ennen kuin nousin istumaan ja aloin patsitelemaan heitä nukkumaan. he katselivat minua närköstyneinä eivätkä ilmiselvästi aikoneet mennä nukkumaan. Vilkaisin huvitunenaa kuusihäntään ja sitten lupasin että kerron heille tarinan kunhan he menevät sen jälkeen päiväunille. Mietin hetkisen kunnes lopulta aloin kertoa pikkuisille vanhoista klaaneista: varjoklaanista, tuuliklaanista, myrskyklaanista ja jokiklaanista joilta eloklaanin kissat olivat perineet paljon.
*Toivon todella että tästä saa puhua*, mietin huolestuneena. Pennut varmaan ajattelevat että olisin itse elänyt tuonna aikana mutta en ole… Lopulta pennut alkoivat haukotella ja möyriää unisesti maakualusilla. Hymyillin ja kehrääsin iloisena, painauduin kiinni kuusihäntään ja katselin ylpeänä pikkuisia pentujani jotka nukkuivat Jo syvästi vierelläni. Nuolaisin nopeasti molempia päälaeltaan ja naurahti kun varpupentu nurisi unissaan ja pyörähti ympäri mumisten unissaan.

//Kuusi? Pennut?