Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Nagini

Räpyttelin silmiäni hämärässä pesässä ja annoin itselleni hetken aikaa heräämiseen, ennen kuin nousin varovasti istumaan. Muut oppilaiden pesässä nukkuivat vielä, ja turkkikasat ympärilläni kohosivat ja laskivat rauhalliseen tahtiin. Silloin tällöin häntä heilahti pitkin makuualusia. Siistin pikaisesti turkkiani yön jäljiltä muutamalla ripeällä nuolaisulla, ja sitten hipsin varovasti ulos oppilaiden pesästä.

Leiriaukio oli tyhjä, vain muutama soturi istuskeli leirin reunalla puhumassa matalalla äänellä keskenään. Harmikseni kumpikaan ei ollut mestarini Kuusihäntä. Heilautin häntääni kärsimättömästi, sillä en yleensä ollut oppilaista ensimmäisenä hereillä, ja olisin halunnut mestarini todistavan sen. Leirin ilma oli raskas kosteudesta, ja toivoin mielessäni, että tänään ei sataisi vettä. Lehtisateen tihkusateet ja ainainen kosteus teki pitkästä ja karheasta turkistani tavallista kesyttömämmän, ja olin jo luovuttanut sen suhteen, että yrittäisin pitää sen aisoissa. Kunhan olin ravistellut makuusammalista tarttuneet hippuset pois ja hieman pyyhkäissyt korviani herättyäni, olin valmis päivään. Sitä paitsi ulkonäköäni tärkeämpää olivat metsästys- ja taistelutaidot.

Istuttuani hetken aukion reunalla, kyllästyin odottamiseen ja päätin harjoitella vaanimisasentoani. Olin opetellut Kuusihännän opastuksella saalistuksen perusteet muutama auringonnousu takaperin. Vaaniminen oli tuntunut heti luontevalta, mutta kai luonnonlahjakkuuskin voi hieman harjoitella. Katseeni kohdistui muutaman ketunmitan päässä olevaan kuivuneeseen lehteen, ja pudottauduin alas lähelle maanpintaa. Pidin häntäni lähellä maata, ja vedin kynteni sisään, jotta pääsisin hiipimään äänettömästi leirin kovaksi tallatulla maalla. Olisin toivonut vähän haastetta, sillä tasaisella maalla elotonta kohdetta vaaniessa onnistuminen oli takuuvarmaa. Olin kuitenkin päättänyt harjoitella, ja kukaties Kuusihäntä sattuisi näkemään täydellisen suoritukseni! Hiivin äänettömästi ketunmitan verran eteenpäin kohti lehteä, kunnes pysähdyin ja valmistautuin loikkaan. Keinutin varovasti takapäätäni puolelta toiselle kerätäkseni hyppyyni voimaa, ja sitten ponnistin eteenpäin. Etutassuni laskeutuivat kuivan lehden pinnalle ja se mureni tassujen alla. Voitonriemuisena pyyhkäisin lehdenrippeet sivuun ja huiskin ilmaa hännälläni.

“Hieno loikka, Naavatassu!” kuulin mestarini äänen takaani. Käännähdin ympäri ja röyhistin rintaani. Toki olin tiennyt vaanimisen ja hypyn menneen nappiin, mutta tietenkin tahdoin kuulla kehuja mestariltani.

“Heräsin tänään aikaisin ja päätin harjoitella odotellessani”, naukaisin itsevarmasti. Kuusihäntä nyökkäsi hyväksyvästi.

“Mentäisiinkö metsälle tänään?” kysyin.

“En usko, että sieltä löytyy kauheasti saalista, mutta voimmehan yrittää”, Kuusihäntä sanoi, viitateen vallitsevaan vuodenaikaan. Nyökkäsin, ja annoin soturin lähteä tassuttamaan edeltä leirin piikkihernetunnelista ulos.

Toiveeni sateettomasta päivästä osoittautui turhaksi, sillä kun olimme kävelleet vain muutaman ketunmitan leiristä ulos, tunsin kevyitä pisaroita turkissani. Nyrpistin inhoten nenääni, sillä märkä turkki tuntui inhottavalta ihoa vasten. Onnekseni paksu turkkini hylki vettä, mutta jo päiviä jatkunut kosteus oli alkanut tunkeutua turkkini lävitse.

“Milloinkohan nämä sateet loppuvat”, mutisin itsekseni. Kuusihäntä käänsi korviaan ja vilkaisi minua nopeasti jäänsinisillä silmillään.

“Pian toivot, että sataisi vettä ja riista liikkuisi”, Kuusihäntä sanoi. “Lehtikadon kylmimpinä kuina syötävää on entistä vaikeampi löytää.”

Kävelimme kohti sekametsää, sillä vaikka sade olikin siedettävän rajoissa, puut tarjoaisivat vähän suojaa. Kun olimme kävelleet tarpeeksi kauas leiristä, Kuusihäntä nosti häntänsä pystyyn pysähtymisen merkiksi. Seisahduimme männyn juureen.

“Minne päin lähden saalistamaan?” kysyin mestariltani.

// Kuusi?

Kirjoittaja: Pyry

Olin juuri käynyt antamassa ylen leiriä ympäröivässä pusikossa, ja nyt Varjoliekki kysyi, oksensinko minä.
”Oksensin”, vastasin hämilläni. Silmäni eivät malttaneet pysähtyä Varjoliekkiin, vaan ne harhailivat pisteestä toiseen miettiessäni, mikä minua vaivasi. Uudenlainen väsymyskin kehoani oli painanut jo jonkin aikaa. Edes pidemmät päiväunet eivät tuoneet siihen apua. Saattoiko lähestyvä lehtikadon aika vaikuttaa asiaan? Kenties…. Kesken ahdistuneen pähkäilyni havahduin kumppanini huolestuneeseen silmäilyyn.
”Pitäisiköhän sinun käydä Leimusilmän luona?” hän maukui.
Katsoin häntä hetken ahdistus ja hämmennys silmissäni välkkyen. Vatsassani kiersi yhä. ”Ehkä… Ehkä minun tosiaan pitäisi.”
Leimusilmä oli klaanimme parantaja tätä nykyä, Eloklaani oli viimeinkin vapautunut Kuolonklaanin vallasta, mutta Liljatuuli oli kuollut. Olin onnellinen klaanimme tilanteesta, mutta tämä sai sen tunteen väistymään sivuun ahdistuksen ja hädän tieltä – mikä minua oikein vaivasi? Nälkäkin oli lähestulkoon jatkuva, olisin voinut syödä koko klaanin tarpeiden edestä päivittäin!
”Minä menen nyt käymään”, nau’uin poissaolevana Varjoliekille. ”Menen käymään parantajamme luona…” Käännyin ajatuksiini jo uponneena ja suuntasin hatarilta tuntuvat askeleeni kohti Leimusilmän pesää.
Pysähdyin suuaukolle leuat raollaan aikeissa kysyä kysymykseni, mutta jäinkin hiljaa tuijottamaan mustavalkoisen parantajakollin keskittynyttä touhuilua yrttiensä parissa. Äkkiä hän käännähti minua kohti. Keltaiset silmät välähtivät, ikään kuin hän olisi nähnyt ajatusteni muodostaman sekamelskan – tai kenties ytimessä piilevän huolenaiheeni.
”Tervehdys, Sadeturkki”, hän maukaisi ja jätti yrttinsä niille sijoilleen, kääntyen kokonaan minun puoleeni. ”Mikä on hätänä?”
Tuijotin kollia hetken osaamatta sanoa mitään. ”Tuota… Varjoliekki käski minun tulla käymään. Minulla on.. sellaisia kummallisia oireita ja tuntemuksia.”
Leimusilmä tutkaili minua hetken tiiviisti. Hänen keltaiset silmänsä polttivat turkkiani. Sitten hän ilmoitti haluavansa tunnustella vatsaani.
”Minkä ihmeen takia?” minä ihmettelin. ”Eikö joku sinun yrteistäsi olisi avuksi tähän?”

Hetkeä myöhemmin tassutin lamaantuneena, järkyttyneenä ja hämmentyneenä pois Leimusilmän luota. Aukion keskellä katseeni kohtasi Varjoliekin katseen, hän katsahti minua kysyvä ilme kasvoillaan. Menin hänen luokseen ja jäin jälleen tuijottamaan häntä sen verran pitkäksi aikaa, että hän varmasti tajusi jonkin olevan vinossa.
”Mikä on hätänä?” hän kysyi ilmeisen huolestuneena.
”Kuule, Varjoliekki”, aloitin epävarmana. ”Mitä sanoisit jos.. jos sinusta tulisi isä?”

//Varjo?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin jännittyneenä Käärmekullan kertomusta pelastamisretkestä. Nyökyttelin oikeissa kohdissa ja hymyilin, kun tarina loppui.
“Olemme muuten jo täällä. Ajattelin että saalistamme täällä”, mestari naukui. Nyökkäsin. Koivumetsä oli oikein mukava paikka saalistukseen. Siellä tuoksui todella miellyttävälle.
“Haistatko tuon?” Käärmekulta herätti minut ajatuksistani. Maistelin ilmaa ja juuri ja juuri erotin oravan tuoksun.
“Orava?” nau’uin kysyvästi. Käärmekulta nyökkäsi ja hänen katseensa suunta paljasti minullekin saaliin olinpaikan. Lähdin heti vaanimaan pientä otusta. Koitin parhaani mukaan pysytellä pystyssä vaaniessani saalistani mutta astuin harhaan ja osuin lehteen. Oravan vaistot heräsivät ja se kipitti karkuun. En lannistunut vaan lähdin perään täyttä vauhtia. Rymistelin oravan perässä puuhun asti. Kiivetessäni runkoa ylös minulla kävi pari kertaa mielessä oliko tämä sittenkään järkevä idea mutta jatkoin vielä oksaakin pitkin oravan jahtaamista. Veri kohisi korvissani ja kuulin sydämeni tykytyksen kovaa. Juoksin pitkin oksaa mutta orava loikkasi toiselle oksalle päästen karkuun. Jarrutin niin kovaa kuin kykenin mutta lensin alas oksalta. Rymisin oksien lävitse ulahtaen pelokkaasti. Tömähdin maahan. Päässäni pyöri tiputuksen ja osuman jäljiltä mutta kaikki tuntui olevan kunnossa. Makasin edelleen maassa mutta raajani tottelivat moitteettomasti, kun koitin liikutella niitä eri suuntiin ja verrytellä.
“Sädetassu? Sädetassu?” Käärmekulta naukui hätäisesti.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan. Naaras oli päässyt luokseni ja katseli minua, kun koitin kömpiä pystyyn.
“Olen. Ei sattunut”, nau’uin hymyillen hieman. Näytin varmaan aika pölhöltä. Pyyhkäisin nopeasti tassullani naamaani ja järkytyin, kun huomasin tassuni olevan aivan veren peitossa.
“Olet täynnä pieniä naarmuja”, mestari naukui ja tarkkaili turkkiani.
“Vuodanko jostain muualtakin verta?” koitin pysyä rauhallisena puhuessani verestä.
“Lavan kohdalta”, Käärmekulta naukui silmät pelosta suurina. Tunsin kipua ympäri kehoani – varmaankin haavoista. Sydämeni myös tykytti järkyttävän nopeasti.
“Anteeksi”, piipitin hiljaa itkukurkussa.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetassu vain totesi mietiskelevän ja kysyi, mitä meillä oli mielen päällä. Siitäkös minä innostuin. Sain siis tilaisuuden kertoa puusta tipahtamisesta. Vaikka jostakusta se saattaisi olla noloa kertoa siitä, minä vain ajattelin sen mahdollisuutena saada enemmän huomiota itseeni ja empatiaa, koska sitähän minä rakastin
“No siis. Olin harjoituksissa ja tehtäväni oli siis mennä parhaani mukaan piiloon ja pakoon, kun mestarit etsivät. Kiipesin korkealle puuhun piiloon ja ajattelin, että minua ei löydettäisi sieltä koskaan! Mutta sitten minut löydettiin ja paniikissa hyppäsin sitten seuraavan puun oksalle. En kuitenkaan saanut siitä otetta ja tipadin alas maahan! Sitten minut vietiinkin parantajan pesälle”, selitin Kortetassulle aikaisempia tapahtumia. Kuulin Varputassun mutisevan jotain siitä, että oli iloinen siitä, että olin kunnossa, mutta en kiinnittänyt siihen niinkään paljoa huomiota.
Tunsin yhtäkkiä yököttävän pääkivun iskevän kuin tyhjästä. Se ei tuntunut samalta kuin aikaisempi. Se oli kovempi ja sai pääni pyörälle. Purisin silmäni kiinni ja odotin, että pääkipu menisi ohi, enkä pystynyt huomioimaan muuta maailmaa. Tunsin päässäni kieppuvan, mutta lopulta pääkipu kaikkosi. Huokaisin helpotuksesta.
“Jokatapauksessa. Minua hiukoo. Voisimmeko me syödä jotain? Kuolen vielä nälkään!” marisin kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan ja katsoin kahteen kolliin silmät anelevasti kimmeltäen.

//Korte tai varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin rauhallisesti sivuun leirin tohinoista ja istahdin leirin reunalle yksin. Huitaistuani häntäni käpälilleni kävin katselemaan tarkemmin, mitä leirissä oikein tapahtui. Minulla ei sinänsä ollut tylsää yksin mutta kaipasin jotakuta, jolle jutella hieman. Hätkähdin ajatuksiani siihen, että minua pukattiin.
“Hei Varputassu!” Korpitassu naukui innokkaasti. Oli helpotus nähdä, että hän oli kunnossa. Olin kuullut aikaisemmin, että hän oli tippunut puusta mutta en ollut ehtinyt käydä katsomassa häntä, koska olin ollut saalistuspartiossa ja sitten olimme vielä jääneet mestarini kanssa.

Keskustelimme jonkun aikaa pentuetoverini kanssa kunnes hän sai idean mennä Kortetassun luo juttelemaan. Arastelin vanhempia oppilaita sen verran, että ehdotin sen väliin jättämistä. Korpitassu kuitenkin kielsi sen jyrkästi ja lähti raahaamaan minua kohti Kortetassua. Kävelin vastahakoisesti siskoni perässä. Toisen oppilaan luokse päästyämme Korpitassu tervehti ja minä vain koitin näyttää normaalilta. Katselin maata, kun Korpitassu kyseli heti mitä kolli teki. En pitänyt siitä, kun piti aloittaa keskustelu uuden kissan kanssa. En minä ujo ollut mutta oli niin paljon kaikkea mitä saattoi tehdä väärin.
“Entä mitä teillä kahdella on mielen päällä?” Kortetassu kysyi ja katsoi minua. Katsoin varovaisesti maasta vähän kolliin päin mutta käänsin heti katseeni pois, kun näin hänen katsovan takaisin.
“Eipä mitään erityistä”, mutisin mutta Korpitassu peitti mutinani oman pälpätyksensä alle. Turkkini alla poltteli, kun tajusin että saatoin tehdä huonon vaikutuksen olemalla vain hiljaa.
“…ja sitten minut vietiin parantajan pesälle”, Korpitassu selitti. Tajusin, etten ollut aivan perillä mitä naaras oli kertonut mutta varmaankin siitä puusta putoamisesta. Katsoin taas Kortetassua ja hukuin hetkeksi hänen silmiinsä. Hän oli jollain oudolla tavalla tosi viehättävä minun mielestäni.
“Onneksi olet nyt kuitenkin kunnossa”, piipitin hieman liian hiljaa. Suuntasin sanani Korpitassulle pelkästään mutta Kortetassukin hymyili minulle hieman ja nyökytteli.
//Korpi tai Korte?

Kirjoittaja: Soturikissa

Vienotassu oli kysynyt minulta juuri että voisinko kertoa hänelle hieman enemmän Tähtiklaanista.
”Tietenkin voin!” Halusin kertoa hänelle siitä.
”Mahtavaa!…”
Oletin hänen tietävän mikä Tähtiklaani on muttahalusin kerrata sen.
”Tähtiklaani on paikka jonne kissat menevät kuoleman jälkeen. Oma isäni on siellä.”
”Onkohan sisareni siellä? Toivottavasti.” Hän toivoi.
”Kun saat saaliin kiinni sinun pitää kiittää Tähtiklaania, vaikka saaliisi olisi vain ruipelo hiiri.” Vienotassu vain mutisi jotain.
”Tähtiklaani antaa pääliköille aina yhdeksän henkeä. Jos päälikkö kuolee esimerkiksi taistelussa eikä hän ole vielä menettänyt kaikkia henkiään päälikkö saa Tähtiklaanilta lisää voimia ja uuden elämän.” Kerroin.
”Tulisikohan minusta joskus päälikkö?” Hän mietti.
”Ehkäpä jos teet ahkerasti töitä sen eteen, voisit onnistuakkin.” Ajattelin olla kannustava.

”Mentäisiinkö metsälle?” Naavatassu kysyi eräänä aamuna.
”En usko että sieltä löytyy kauheasti saalista mutta voimmehamme yrittää.” Oli nimittäin lehtikato. Olin kiitollinen että oppilaani oli innokas oppimaan.
Naavatassu oli edistynyt koulutuksessa paljon mutta hänellä oli vielä paljon opittavaa. Esimerkiksi jotain hieman haastavampia taisteluliikkeitä.

//toivottavasti ei haittaa et päätin Kuusen ja Vienon tilanteen tohon

//Varmaan lyhin Kuusi tarina ikinä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Asiat olivat muuttuneet todella Mesitähden ja Leimusilmän palattua takaisin klaaniin ja kuolonklaanilaisten lähdettyä. Sain nähdä klaanitovereissani aivan uudenlaisia piirteitä nyt kun sortajien kahleet oli rikottu ja he olivat saaneet vapautensa takaisin. Juhlatunnelmaa latisti kuitenkin raskas, uupunut ilmapiiri – aivan kuin kaikki viimein olisivat voineet hengittää taas normaalisti ja tajunneet sen myötä, miten paljon olivatkaan kaivanneet happea.
Minulla oli ollut hieman vaikeuksia sopeutua uuteen arkirytmiini, kun sitä eivät enää säädelleetkään kuolonklaanilaiset. Mutta en minä valittanut; tässä tapauksessa muutos oli vain hyvästä. Oli ollut vapauttavaa huomata, miten paljon rennompia ja mukavampia harjoitukset Lieskakajon kanssa olivat, kun saimme mennä ulos oman aikataulumme mukaan. Se oli saanut minut myös tajuamaan, miten paljon opittavaa minulla vielä oli mestariltani nyt kun kuolonklaanilaiset eivät olleet enää rajoittamassa harjoitustuokioitamme.
Niinpä kun Mesitähti oli ehdottanut minusta nimitettävän soturi pian, olin pyytänyt häneltä, että saisin olla oppilaana vielä vähän pidempään, sillä halusin totutella rauhassa uuteen arkeen vapaammassa Eloklaanissa ja ottaa kaiken ilon irti soturikoulutuksestani. Isäni oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja sanonut, ettei nimitykselläni ollut mikään kiire.
Tänään olimme käyneet Lieskakajon kanssa kiipeilyharjoituksissa. Minulla ei ollut mennyt kovin huonosti, mutta kyllä silti petraamista piisasi! Odotinkin jo innolla seuraavia harjoituksia kollin kanssa.
Istuskelin oppilaiden pesän edustalla ajatuksiini unohtuneena. Päällimmäisenä mielessäni oli Lampiväre. Mietin, miten toiset kuolonklaanilaiset olivat ottaneet vastaan hänen tarinansa eloklaanilaisten odottamattomasta hyökkäyksestä hänen kimppuunsa kesken partion. Toivoin, ettei hän ollut joutunut ongelmiin takiamme ja että hänen haavansa paranisivat nopeasti. Minulla oli kamala ikävä häntä.
”Hei Kortetassu! Mitä olet oikein tekemässä?” Havahduin kuullessani oman nimeni sanottavan. Nostin katseeni ja huomasin Korpitassun astelevan minua kohti veljensä Varputassu kintereillään.
”Hei vain”, tervehdin pentuetoveruksia ja nyökäytin heille kohteliaasti päätäni. Pesätoverini olivat minua joitakin kuita nuorempia, enkä ollut ehtinyt vielä tutustua heihin, koska panttivankien pelastussuunitelman laatiminen ja muun elämän tasapainottaminen sen rinnalla oli syönyt ison osan sosiaalisesta elämästäni. Ei sillä, ettäkö olisin viime aikoina pystynyt miettimään muita kissoja Lampiväreen lisäksi. Minun olisi ehkä hyvä hankkia uusia ystäviä. ”En mitään erityistä, kunhan mietiskelen”, vastasin ruskeaturkkisen naaraan kysymykseen ja levitin naamalleni ystävällisen hymyn katsoessani kumpaakin oppilasta vuoron perään. ”Entä mitä teillä kahdella on mielen päällä?”

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädetassu kysyi minulta, eikä olisi turhan kylmä uimiselle ja tunsin itseni niin typeräksi. *Miten en ollut osannut ajatella sitä. Kollihan jäätyisi, kun joutuisi uimaan kylmässä vedessä ja sen jälkeen vielä kulkea takaisin leiriin! Hän varmasti vilustuisi ja saisi valkoyskän, joka kehittyisi viheryskäksi ja sitten hän olisi kamalan heikko ja saattaisi kuolla ja se olisi täysin minun vikani! Sypressikuiske vihaisi minua ikuisesti ja Sädetassun henki tulisi uniini vain syyttämään minua kuolemastaan uudelleen ja uudelleen, kunnes kuolisin ja olisin liittymässä tähtiklaanin rivistöihin. Silloin hän estäisi minua ja häätäisi minut pois*, yliajattelin asian.
“No niin, olet kyllä oikeassa”, naukaisin vain rennosti. Katsoin kollia edelleen. *Hän on nuori ja hänellä oli edelleen elämä edessään. Ehkä myös kumppanuus ja vanhemmuus. Hänestä tulisi varmasti mahtava isä!* ajattelin ja ajatukseni meinasivat lähteä harhailemaan, mutta pakotin ne pysymään maan pinnalla.
Sädetassu ehdotti saalistamista. Myönnyin siihen. Minusta se oli ihan hyvä ajatus, mutta en voisi olla koko ajan kertomassa pelastus reissustamme, koska saalistamiseenkin pitäisi keskittyä.
Lähdin johtamaan kollia ulos leiristä. Tiesin jo, että halusin lähteä koivumetsään saalistamaan. En ollut ollut siellä saalistamassa vähään aikaan ja ajattelin sen olevan ihan hyvä paikka saalistaa.
“Kertoisitko nyt siitä pelastuksesta?” Sädetassu pyysi. “Jooko?”
“No miksikäs ei”, naurahdin. “Se alkoi siitä, kun saimme unen tähtiklaanilta. He kertoivat meille – pelastajille – että meidän tulisi pelastaa panttivangeiksi otetut kissat. He antoivat meidän tavata unissamme toisiamme ja suunnitella yhdessä, miten tulisimme pelastamaan heidät. Emme toki tienneet, mistä heidät löytää ja miten pääsisimme sinne. Saimme sitten hieman apua ja sisäpiirin tietoa. Ja pääsimme suunnittelemaan pelastusta paremmin”, aloitin kertomuksen. Jouduin kuitenkin keskeyttämään sen, kun meidän täytyi ylittää joki astinkiviä pitkin. Halusin varmistaa, että en hämäisi puhumalla minua tai Sädetassua, jolloin tipahtaisi alas joen virran matkaan. Se ajatus ei miellyttänyt minua sitten lainkaan.
Päästyäni tasaiselle maalle joen toiselle puolelle, käännyin odottamaan, että Sädetassu pääsisi yli. Kolli loikki tarkkaavaisesti kiveltä kivelle ja pääsi pian vierelleni maan kamaralle. Tunsin helpotuksen mylvivän sisälläni kuin tulvavesi. olin niin helpottunut siitä, että nuori kolli ei ollut tippunut veden varaan ja lähtenyt virran mukana.
“Voitko jatkaa kertomustasi nyt?” Sädetassun nauku herätti minut ajatuksistani.
“Ai, joo, tietysti. Lähdimme sitten yölliseen partioon mukaan ja päihitimme mukana olleen Lampiväreen. Kun pääsimme sitten Kuolonklaanin reviirille, lähdimme etsimään paikkaa, jossa panttivankeja pidettiin. Minä ja Pohjaharha lähdimme harhauttamaan vartiossa olleita vartioita, kun taas muut pelastivat sillä välin Mesitähden ja Leimusilmän. Olemme muuten jo täällä. Ajattelin että saalistamme täällä”, naukaisin tajutessani meidän jo kulkevan pitkin koivumetsää.

//Säde

Kirjoittaja: Käärmis

Kolli kieltäytyi ja sanoi päänsä olevan kipeä. Tuhahdin ja yritin vakuuttaa hänelle, että yhden variksen syönnin jälkeen hänen pääkipunsa olisi poissa, mutta hän ei suostunut uskoa ja lähti lopulta pois. Olin lähdössä hänen peräänsä pakottamaan kollin ottamaan edes yhden haukun, mutta annoin sittenkin vain olla.
“Jos hän ei halua päästä pääkivustaan ja syödä maukkainta riistaa koko metsässä, se on hänen oma valintansa”, murahdin.

Muistelin oppilaiden pesässä makoillen kuolonklaanilaisten lähtöä klaanista. Muistelin sitä, miten Mesitähti oli astellut sisään mukanaan Leimusilmä, poikansa ja joitain muita kissoja ja määrännyt Kuolonklaanin kissat lähtemään. Olisin halunnut, että olisimme päässeet kamppailemaan, mutta kaikki aina kun kuulin muiden puhuvan aiheesta, he puhuivat siitä miten onnellisia he olivat siitä, että mitään taistelua ei tapahtunut.
Nousin ylös pediltäni ja tassutin oppilaiden pesän suulle aikeinani etsiä mestarini, jotta voisin vinkua häntä viemään minut harjoituksiin, mutta heti ulos astuttuani jättimäinen sadepisara läsähti päälaelleni. Heiluttelin päätäni hullun lailla ja vetäydyin takaisin sisään.
“Hyi, tuollahan alkaa sataa!” sihahdin. En halunnut kastua, mutta halusin mennä ulos.
Siristin silmiäni ja menin makuulle oppilaiden pesän suulle. Aikoisin odottaa, että sade lakkaisi tai edes laantuisi vähäsen.
Sateisella aukiolla kissat pinkoivat täyttä vauhtia sisälle pesiin turvaan sateelta, mutta silti saatoin huomata partion lähtevän matkaan sateen keskellä. Viikseni väpättivät ajatuksesta, miten he kastuisivat läpimäriksi ja lampsisivat partioinnin jälkeen pesiin kuivaamaan kauttaaltaan märkiä turkkejaan.
Vilahdus leirin reunalla kiinnitti huomioni. Näin jonkin kipittävän leirin laitaa pitkin ja vaistoni käskivät lähteä vaanimaan. Entä jos se olisi hiiri? Tai ehkä joku pentu yrittää karata? Tai ehkä se on pienikokoinen Kuolonklaanin soturi vakoilemassa ja suunnittelemassa hyökkäystä Henkäystähden kanssa! Karvani nousivat pystyyn ja pinkaisin salamannopeasti eteenpäin sitä kohden.
Heti, kun ajattelin sen olevan tarpeeksi lähellä loikkasin sen kimppuun rääkäisten kovaäänisesti. Mätkäytin sen maahan ja se tuntui kovin märältä ja veltolta. Vilkaisin käpäliini ja huomasin suuren lehden käpälissäni. Katsoin sitä hämmentyneenä ja huomasin kissojen yrittävän katsoa rankkasateen lävitse, mitä ihmettä olin tekemässä.
Nousin ylös hieman nolona ja luikin äkkiä takaisin sisään oppilaiden pesään tuntien märän turkkini hidastavan kulkuani.
Yritin päristellä itseni kuivaksi, kun olin astunut sisään pesään. Huomasin siellä paljon muitakin oppilaita. Lähes kaikki oppilaat olivat siellä turvassa rankkasateelta. Haravoin siis pesän katseellani ja havainnoin, että oppilaista Naavatassu ja Kuutassu eivät olleet pesässä. Mietin olivatko he ulkona sateessa partioimassa.
Asetuin sammalvuoteelleni ja ryhdyin kuivaamaan itseäni sukien turkkiani tarkasti. Yleensä en vaivautunut kamalasti sukimaan turkkiani, mutta nyt tein poikkeuksen, koska turkkini oli märkä ja minun täytyi saada se kuivattua. Huomasin kielenvetojen välissä Kuutassun sekä Naavatassun molempien työntyvän sisään pesään turkit vesipisaroita tiputellen.
“Näyttää siltä, kuin olisitte juuri uitettu joessa niskasta kiinni pitäen!” huudahdin huvittuneena. Naavatassu mulkaisi minua ärtyneesti varoittava ilme kasvoillaan. En ymmärtänyt miksi kolli hikeentyi pienestä vitsistä, enhän minä mitään pahaakaan ollut sanonut!? Kuitenkin kollin ilme oli tuima ja sai minut hämilleen. Hän katsoi minua silmät sirillä ja meni omille sammalilleen makaamaan edelleen minuun vilkuillen. Pyöräytin vain silmiäni ja menin parempaan asentoon makaamaan.
“Tähtiklaanin tähden! Milloin tuo sade meinaa loppua!” murahdin, kun sade vain yltyi yltymistään ja aurinko lähestyi jo taivaanrantaa pilvien takana. Saatoin nähdä sen pienistä raoista pilvissä, mutta silloinkin aikaa nähdä aurinko oli vain pari silmänräpäystä.
“Vaikuttaa siltä, että koko yön tulee satamaan”, Kuutassu naukui hiljaa. Tuhahdin vihaisesti.
“Toivottavasti ei”, mumisin ja laskin pääni etutassujeni päälle. Vilkaisin lähistölläni olevaan Vienotassuun. En ollut päässyt juttelemaan hänen kanssaan vielä, mutta en ollut toisaalta koskaan edes nähnyt hänen juttelevan kenenkään kanssa. Siirryin hieman lähemmäs nuorta naarasta ja nojauduin sammalillani eteenpäin.
“Hei! Sinun nimesi mahtoi olla Vienotassu, eikö vain? Minä olen Korpitassu, jos et vielä tiennyt”, esittelin itseni kirkkaalla nau’ulla. Vienotassun pää ponnahti pystyyn ja hän katsoi minua hiljaa hetken ja nyökkäsi.
“Hauska tavata Korpitassu”, naaras mumisi niin hiljaa, että se oli veden paukkeen ja tuulen huminan alta vaikea kuulla. Räpäytin silmiäni hitaasti ja katsoin Vienotassua hetken hiljaa. Oppilas näytti hermostuneelta, kun tuijotin häntä.
“Eikö olekin mahtavaa olla oppilas? Minusta ainakin! Olen jo mainio saalistamaan, vaikka en ole sitä kamalasti tehnyt! Partioiminen ei ole yhtä hauskaa, vaikka olenkin silloin aina tarkkana, jos jokin vaikka hyökkääkin kimppuumme. Minun täytyisi varmasti olla avuksi, jos vaikka Kuolonklaanin kissat tulevatkin takaisin yrittäen kaapata klaanimme taas”, puhkesin yhtäkkiä naukumaan. Vienotassun silmät suurenivat minun vain koko ajan jatkaessa puhettani.
“Ja taisteluharjoituksetkin ovat ihan hauskoja, vaikka enhän minä mitään harjoitusta tarvitse, olen jo paras taistelija. On kuitenkin aina mukavaa näyttää, miten taitava minä olen jo, vaikka toki Talvikkitakku on aina kamalan pikkutarkka ja korjailee virheitäni kauheasti. Hän ei vain ymmärrä, että virheet ovat okei, jos liike vain siitä huolimatta toimii!” jatkoin kälättämistä antamatta Vienotassulle suunvuoroa. Naaras vain pysyi täysin hiljaa ja nyökytti hieman päätään. Hän ei kuitenkaan katsonut minua päin tai varsinkaan silmiin, vaan katseli koko ajan jonnekin muualle kuin jokin pieni karvapallero olisi ollut kiinnostavampi kuin minä ja tarinani.
“Kuunteletko sinä edes?” tiuskaisin ja Vienotassu säpsähti hiljaa nyökäten. Huokaisin ja lopetin höpöttämisen. Ei naaras kuitenkaan aikonut kuunnella enää minun puheitani.

Tassutin kosteassa metsässä orava hampaissani. Olin oikein ylpeä itseeni tästä saaliista. Olin napannut sen aivan itse… tai oikeastaan pienellä Talvikkitakun avustuksella. Naaras oli säikäyttänyt oravan vahingossa meidän kävellessämme pitkin metsää ja se oli juossut suoraan minua päin, jolloin olin onnistunut nappaamaan sen. Olimme nyt matkalla takaisin leiriin, koska emme olleet onnistuneet napata juuri mitään sen jälkeen. Riista oli Talvikkitakun mukaan mennyt sadetta ja kosteaa ilmaa piiloon koloihinsa ja saattaisi kestää pari auringonnousua, ennen kuin ne täysin palaisivat.
Laskin oravan tuoresaaliskasaan rintaani röyhistäen, kun pääsimme viimein takaisin leiriin. Ajattelin kaikkien katsovan minua ihaillen sen jälkeen ja tassutin siis pää ja häntä pystyssä leirin lävitse kohti oppilaiden pesää. Askeleeni olivat kovin ylpeät ja ajattelin, että minua palvottaisiin. Kuitenkaan oppilaiden pesässä ei ollut ristin sieluakaan. Tuhahdin ärtyneenä ja vetäydyin takaisin ulos aukiolle.
Aukiolla kissat olivat alkaneet asettua kohtiin, joissa ei ollut kosteaa tai tuulista ja vaihtoivat siellä iloisesti kieliä. Katsoin missä olisi joku, jonka kanssa olisin voinut mennä juttelemaan. Huomasin pian vanhempani Lehtomyrskyn sekä Kuusihännän molemmat vaihtamassa keskenään kieliä ja loikin heidän luokse. Katselin jatkuvasti ympärilleni siltä varalta, että vaikka Varputassu olisi jossain lähistöllä, ja voisin pyytää häntä juttelemaan kanssani.
“Hei!” tervehdin vanhempiani onnellisesti, kun olin päässyt lähemmäs. Molemmat käänsivät katseensa minuun ja näin Lehtomyrskyn katseessa lempeyttä, mutta myös ehkä hieman pelkoa. Kuusihäntä sen sijaan näytti täysin rauhalliselta ja vain iloiselta nähdessään minut.
“Hei Korpitassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” isäni kysyi ja heilautti häntäänsä kohti kohtaa, johon voisin istahtaa. Siinä ei ollut kamalan kosteaa ja ajattelin, että se voisi olla ihan hyvä kohta istua ja jutella.
“Mainiosti. Nappasin tänään valtavan oravan! Talvikkitakku oli niin höpsö, että säikytti sen, kun olimme menossa vasta kohtaan josta aloittaisimme saaliin etsimisen, ja minä olin tarpeeksi nopea ja nappasin sen oravan helposti!” kehräsin iloisesti. Olin iloinen siitä, että sain kertoa oravan nappauksesta edes jollekulle.
“Hyvää työtä Korpitassu”, Lehtomyrsky naukui ja hymyili minulle. “Sinusta tulee vielä oikein mainio saalistaja.”
“Ei minusta tule mainiota saalistajaa. Minä olen jo mainio saalistaja”, mahtailin ja röyhistin taas rintaani. Lehtomyrsky naurahti ja Kuusihäntä kehräsi hieman.
“Tietysti sinä olet”, emo naukui ja nuolaisi päälakeani hellästi.
“Hei! En minä ole enää mikään pentu! Minusta tulee varmasti soturi jo pian!” huudahdin ja vetäydyin kauemmas.
“Haluaisitteko syödä jotain?” Kuusihäntä kysyi, ennen kuin kerkesin sanoa enää yhtään mitään.
“Mieli hyvin”, Lehtomyrsky vastasi isäni kysymykseen.
“Tottahan toki! Minä haen meille jotain syötävää!” huudahdin ja vastausta odottamatta pinkaisin aukion poikki ja pysähdyin käpälät liukuen tuoresaaliskasan eteen.
Valikoin nopeasti kasan keskeltä suurehkon jäniksen ja lähdin raahaamaan sitä takaisin kohti vanhempiani. Saatoin kuulla isäni lempeän naurun ja emoni huvittuneen kehräyksen, kun astelin heidän luokseen.
“Toin kasan parhaimman riistan!” ilmoitin ja annoin jäniksen tipahtaa piirimme keskelle. Me kaikki kyyristyimme sen äärelle ja aloimme popsimaan jänistä iloisesti samalla jutellen. Kuuntelin vanhempieni puheita, mutta en malttanut sanoa mitään, koska jänis maistui niin mehevältä, että en halunnut menettää sen makua suustani avaamalla sitä. Tiesin, että maku ei lähtisi sillä tavalla, mutta halusin vain olla erityisen varovainen.
“Olipas se maukasta. Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä partioon”, Lehtomyrsky naukaisi ja nousi ylös. Hän venytteli makoisasti ja tassutti sitten pois. Käännyin isäni puoleen, mutta hänkin nousi ylös.
“Voitko jäädä vielä juttelemaan?” pyysin, koska en halunnut jäädä taas yksin tylsistymään ja etsimään seuraa leirin keskeltä. Kuitenkin isäni vain pudisti päätään pahoittelevasti.
“Anteeksi. Lupasin viedä Naavatassun harjoituksiin”, ruskea kolli naukui ja lähti kohti oppilaiden pesää.
“Voinko minä tulla mukaan?” pyysin loikkien isäni perään ja ottaen hänet kiinni. Hän katsoi minua lempeästi.
“Ei tällä kertaa, Korpitassu. Joskus toiste sitten”, Kuusihäntä naukui ja haki Naavatassun mukaansa ja lähti ulos leiristä oppilaansa kanssa. Katsoin heidän peräänsä ärtyneenä. Olisin halunnut olla vielä isäni kanssa ja hänen kanssaan harjoittelu olisi varmasti tehnyt häneen edes jollain tapaa vaikutuksen.
Tassutin häntä riipuksissa oppilaiden pesään ja menin omille sammalilleni makuulle. Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni. Annoin itseni lipua uneen.

“Minä voitin!” kiljaisin onnellisena, kun sain itseni vedettyä puun alimmalle oksalle. Varputassu saapui vierelleni oksalle keikkumaan ja huokaisi.
“Niin taisit voittaa”, hän naukaisi.
Olimme harjoituksissa mestareidemme kanssa, ja Talvikkitakku oli antanut haasteeksi kiivetä ensimmäisenä puun alimmalle oksalle. Olin tietysti lähtenyt heti kiitämään ja täten ollut ensimmäinen, mutta Varputassu sen sijaan oli vain hetken kärvistellyt paikallaan ja lähtenyt sitten perääni.
“Hyvää työtä molemmilta!” Pohjaharha naukaisi ja kutsui meidät alas hännän heilautuksella. Loikkasin nopeasti alas ja asettauduin Talvikkitakun vierelle, kun lähdimme taas kulkemaan eteenpäin.
“Tänään voisitte harjoitella hieman rennommalla tavalla. Olisi tarkoitus, että harjoitukset olisivat vähän kuin leikkejä”, Talvikkitakku naukui. Olin ihmeissäni, että Talvikkitakku halusi tuollaista. Pohjaharhaa en tuntenut niin hyvin, mutta Talvikkitakku otti yleensä koulutukseni melkoisen vakavasti ja tällainen asettelu oli minulle täysi yllätys. Varputassun ihmettelevästä naamasta päätellen tämä ei ollut hänellekään mikään tutuin tapa harjoitella
“Aloitamme sillä, että me menemme piiloon molemmat eri paikkaan jonnekin päin metsää ja teidän tehtävänne on ensiksi löytää meidät ja sitten napata. Nappaukseksi riittää silkka kosketus hellästi. Tämän tarkoitus on siis parantaa jäjitystaitojanne ja nopeuttanne”, Pohjaharha naukui.
“Ja tietysti myös yhteistyötaitoa sekä viekkautta ja kekseliäisyyttä. Me olemme teitä nopeampia, joten teidän täytyy käyttää aivojanne ja yrittää keksiä tapa saada meidät kiinni. Aikaa teillä on auringonhuippuun asti. Tapaamme ajan loputtua nummen reunalla siinä, missä metsä loppuu”, Talvikkitakku lisäsi vielä. Nyökkäsin itsevarmasti, mutta Varputassua vaikutti jännittävän. Menin lähemmäs veljeäni ja kosketin hänen kylkeään hännänpäälläni.
“Me pystymme tähän kyllä, älä huoli”, nau’uin hänelle rauhoittavasti.
“Antakaa meille hetki aikaa mennä piiloon, ja sitten lähdette jäljittämään”; Pohjaharha naukaisi ja katosi aluskasvillisuuteen. Talvikkitakku lähti nopeasti myös paikalta.
Odotettuamme jo tovin nousin ylös istuma-asennosta.
“Meidän on varmaan parempi aloittaa, tai emme edes löydä heitä ennen auringon huippua”, Varputassu naukaisi. Nyökkäsin veljelleni ja Lähdimme kulkemaan kylki kyljessä eteenpäin metsässä.
“Haistatko heitä?” kysyin veljeltäni. Hän nuuskaisi ilmaa suu raollaan ja katsoi sitten minuun silmät kimmeltäen.
“Haistan Talvikkitakun. Hän meni tännepäin!” kolli naukaisi riemuissaan osoittaen etutassullaan suuntaa. Raotin suutani ja yritin löytää myös mestarini hajun. Huomasin sen ilmassa ja lähdin seuraamaan sitä veljeni perässä.
Värähdin kun puusta tipahti sadepisara turkilleni. Katsoin taivaalle ja huomasin auringon nousevan nopeammin, mitä olin ymmärtänyt. Ei aikaakaan niin olisi jo auringonhuippu ja me emme olleet edes löytäneet toista mestareistamme!
“Voiko hän olla täälläpäin?” Varputassu kysyi yhtäkkiä epäröiden hieman. “Tai siis haju johtaa nummelle. Piiloutuisiko hän muka nummelle?”
“Pitää kai vaan ottaa selvää pöhkö. Juostaan, meillä ei ole enempää aikaa hukattavaksi”, naukaisin ja lähdin juoksemaan hajun perässä metsän reunan ohi nummelle. Kuulin Varputassun juoksevan perässäni ja kiristin vähäsen tahtia edelleen hajua tarkasti seuraten.
“Olemme jo lähellä”, Varputassu huomautti, kun haju alkoi voimistua. Hidastin vauhtia ja kuuntelin ympäristöä.
“Hajaannutaanko? Löytäisimme hänet nopeammin”, ehdotin. Varputassu nyökkäsi ja lähdimme hieman erimmälle toisistamme.
Pian kuulin Varputassun ynähtävän kauempana minulle. Käänsin katseeni häneen ja huomasin, miten hän osoitti hännällään lähistölle. Hiivin lähemmäs ja tajusin siinä olevan pieni kuoppa.
“Hän on tuolla”, veljeni kertoi. Nyökkäsin ja lähdin lähemmäs.
“Odota tässä”, kuiskasin, kun olimme jo melkein kuopalla. “Jos hän onnistuu pääsemään jotenkin karkuun, sinulla on vielä mahdollisuus napata hänet.”
“Selvä”, Varputassu myöntyi ja minä hiippailin taas lähemmäs. Siristin silmiäni huomatessani mestarini kyyhöttävän kuopan pohjalla rauhassa.
“Sainpas!” rääkäisin, kun loikkasin kohti mestarini selkää. En kuitenkaan osunut hänen selkäänsä vaan maahan siihen kohtaan, missä hän oli vielä hetki sitten ollut. Näin vain miten Talvikkitakku pinkaisi nummelle ja lähdin harmistuneena ja vihaisena perään. Näin Varputassun hänen kannoillaan, mutta veljeni jäi kuitenkin jälkeen. Lähdimme siis takaa-ajoon ja jahtasimme soturia parhaamme mukaan.
“Hyvä yritys, mutta aika on loppu”, Talvikkitakku naukui, kun saimme hänet viimein kiinni. Vilkaisin taivaalle ja toden totta aurinko oli nyt huipussaan. Sihahdin harmistuneena ja katsoin mestariani nöyryytetyn näköisenä.
“Palataan nyt metsän reunaan. Saitteko Pohjaharhaakaan kiinni?” Talvikkitakku kysyi ja pudistin vastaukseksi päätäni. Varputassu tuli vierelleni ja laski häntänsä lavoilleni yrittäen piristää minua sanoen, että mestarimme olivat paljon kokeneempia ja nopeampia kuin me ja saimme me sentään heidät melkein kiinni.
Päästyämme metsän reunaan saatoin nähdä Pohjaharan odottavan meitä. Nähdessään meidät hän nousi pystyyn ja nyökkäsi tervehdykseksi.
“Saitte näköjään Talvikkitakun kiinni”, kolli naukui. Varputassu pudisti päätään.
“Emme saaneet. Löysimme hänet toki, mutta emme saaneet häntä kiinni asti, ennen kuin aika jo loppuikin”, veljeni selitti mestarilleen. Pohjaharha nyökkäsi.
“Ehkä oli vielä liian aikaista tällaiselle. Olette vielä nuoria ja aikaa oppia paremmaksi on vaikka kuinka. Nyt voisimme kuitenkin tehdä saman, mutta vaihtaa osia. Te menette parhaanne mukaan piiloon ja karkuun ja me yritämme saada teidät napattua. Aikaa on siihen asti, että aurinko alkaa jo hyvään malliin kadota puiden taakse. Eli sanotaan, että kun aurinko alkaa olla hieman päälle puolen välin puiden takana, palaatte vain takaisin leiriin, ja olette voittaneet”, Pohjaharha naukui. Nyökkäsin innoissani. Talvikkitakku nyökkäsi merkiksi mennä, ja minä pinkaisin täyttä vauhtia metsään.
Suunnitelmaahan minulla ei ollut. En tiennyt lainkaan, miten piiloutua sotureilta niin, että heidän olisi hankala löytää minut ja niin, että voisin edelleen paeta heitä, jos he näkisivät minut. Juoksin vain eteenpäin, kunnes näin joen ja sen yli kaatuneen puun. Loikin sen kautta joen yli nopeasti ja jatkoin matkaa vielä hetken, kunnes olin liian hengästynyt enää jatkamaan. Kiipesin lähimpään puuhun ja jäin sen alaoksille kyyryyn.
Jonkin aikaa olin oksalla kyykyssä painostavassa hiljaisuudessa, kunnes kuulin juoksemista. Jännitin lihakseni ja yritin pysyä mahdollisimman hiljaa. Ajattelin, että jäisin kiinni ja puristin silmäni kiinni, kuin se tekisi minut näkymättömäksi.
“Korpitassu? Mitä sinä siellä ylhäällä teet?” kuulin Kuutassun äänen ja vilkaisin alas. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että siinä olivat vain Kuutassu ja hänen mestarinsa Tähtimötaivas.
“Olen harjoituksissa. Talvikkitakun ja Pohjaharhan tehtävänä on löytää minut”, selitin.
“Suosittelisin silloin menemään korkeammalle. Lehtisade on jo aika pitkällä, joten puun lehdet ovat tipahtaneet. Korkeammalla lehtiä on vielä enemmän ja ruskea turkkisi sulautuu melko hyvin punaisten, oranssien ja keltaisten lehtien sekaan”, Kuutassu neuvoi.
“Kiitos neuvosta, minä teen niin”, naukaisin ja kiipesin ylemmäs. Sillä välin Kuutassu ja Tähtimötaivas jatkoivatkin jo matkaansa.
Hetket tuntuivat kuilta ja niiden jälkeen vuodenajoilta, mutta pian huomasin Pohjaharhan ilmestyvän esiin puun alapuolelle. Hän selkeästi seurasi hajujälkeäni ja vilkaisi pian ylös. Painauduin vasten puunrunkoa ja oksaa, jolla olin. Kolli vilkaisi pian ylös ja hymyili iloisesti. Hän lähti kiipeämään ylös. Minut oli huomattu! Rääkäisten loikkasin puun oksalta seuraavalle oksalle ja tunsin pelon ja järkytyksen ottavan vallan, kun en saanutkaan seuraavasta oksasta otetta. Oksa taipui etutassujeni hipoessa sitä ja tipahdin maahan. Kuului kamala tömähdys, kun osuin maahan ja jäin siihen makaamaan. Näkökenttäni oli sumea ja yritin saada sen tarkennetuksi räpyttelemällä.
“Korpitassu! Sattuiko pahasti? Pystytkö nousemaan?” Pohjaharhan ääni tuntui kaukaiselta kaiulta ja lopulta silmissäni pimeni.

Räpyttelin silmiäni ja nostin päätäni. Ympärilläni haisi voimakkaasti yrteille ja huomasinkin pian jo olevani parantajan pesässä. Yritin nousta pystyyn, mutta tassuni pettivät alta ja horjahdin takaisin makuulle ähkäisyn saattelemana.
“Ai sinä heräsit!” kuulin äänen. Katsoin sen suuntaan ja huomasin eloklaanin parantajan Leimusilmän tulossa luokseni. “Pohjaharha kertoi mitä tapahtui. Se oli aikamoinen pudotus, ja olet onnekas, kun mitään pahempaa ei sattunut. Kuitenkin tahtoisin sinun pysyvät parantajan pesässä jonkin aikaa, ihan vain sen varalta, että ilmeneekin jotain”, parantaja jatkoi ja pääsi vierelleni. Tunsin karvojeni nousevan pystyyn.
“Ei! En halua jäädä tänne! Parantajan pesässä on tylsää!” vaikersin. Leimusilmä kuitenki vain pudisteli päätään.
“Et varmaankaan halua, että ilmeneekin jotain, mitä en ole huomannut? Jos vaikka yhtäkkiä et voisikaan kävellä ja jäisit partiossa metsään, koska kukaan ei tajua sinun jääneen matkasta, et varmaan halua sitä?” parantaja kysyi hieman ankaralla äänellä. Pudistin päätäni vaisusti.
“Mutta, kun-” Leimusilmä keskeytti lauseeni heilauttamalla häntänsä suuni eteen. .
“Voit kulkea leirissä vapaasti, mutta nukut yöt täällä ja ainakaan parin ensimmäisen auringonnousun ajan pyytäisin sinua jättämään harjoitukset sekä partioinnin. Ethän sentään halua, että tassusi irtoavat yllättäen ja elät vain keholla ja päällä”, kolli naurahti hieman. Huokaisin ja pudistin päätäni.
“Selvä sitten. Mutta menen kyllä nyt haukkaamaan happea”, naukaisin tympääntyneellä äänellä.
“Älä lähde kauaksi parantajan pesän suulta!” Leimusilmä naukaisi vielä perääni.
“Joo joo”, tuhahdin ja tassutin ulos.
Huomasin veljeni lähistöllä ja tassutin hänen luokseen.
“Hei Varputassu!” tervehdin ja pukkasin veljeäni hellästi. Hän näytti kovin säikähtäneeltä.
“Olet kunnossa!” hän henkäisi kiitollisen kuuloisena. Hymyilin hänelle ilkikurisesti.
“Tietysti olen. Olen liian kovakalloinen satuttamaan itseni”, naurahdin, mutta nauruni tyssäsi, kun tunsin kuin piston päässäni. Varputassu katsoi minua hieman hätäisesti.
“Oletko varmasti ihan kunnossa? Et näytä voivan hyvin”, hän varmisteli.
“Joo, joo. Kunnossa ollaan. Vähän vain päänsärkyä”, naukaisin vähättelevästi. Huomasin pian Kortetassun, joka istuskeli oppilaiden pesän edustalla.
“Mennään juttelemaan Kortetassulle! Haluan kuulla kaiken siitä, millaista on olla päällikön poika, ja millaista oli pelastaa Mesitähti ja Leimusilmä!” naukaisin innokkaasti jättäen päänsärkyni huomiotta.
“Ai… Minä voin jättää välistä. Sinä voit toki mennä ei se minua haittaa”, Varputassu naukui. Katsoin veljeäni hiljaa.
“Saat luvan tulla mukaan. En anna sinun jättäytyä pois matkasta”, murahdin ja tuuppasin häntä hellästi eteenpäin. Veljeni lähti maleksimaan vierelläni kohti Kortetassua ja minä hymyilin leveästi meidän lähestyessämme häntä.
“Hei Kortetassu! Mitä olet oikein tekemässä?” kysyin innokkaasti ja astelin kollin luokse.

//Korte tai Varpu?

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Vienotassu: 60kp! –

AUROORA
Pimentovarjo: 25kp! –

ELANDRA
Mesitähti: 18kp –
Haavemuisto: 16kp –
= 34kp

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 7kp –

SAAGA
Sädetassu: 7kp –
Perhopentu: 8kp –
= 15kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

//Tarinassa esiintyvät hahmot saattavat käyttäytyä luonteidensa vastaisesti, koska Kharon on harhainen ja hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt. Merkkasin selkeyden vuoksi unien eteen merkinnät, mutta niiden lisäksi tarinassa on Kharonin hereilläollessa myös harhoja.

(uni)
Kharon ei voinut hyvin, ei sitten alkuunkaan. Hänen olonsa oli karmeampi kuin koskaan. Hän oli vajonnut täysin harhoihinsa ja todellisuus oli yksi kysymysmerkki kollille. Uni, todellisuus ja harhat punoutuivat yhteen ja tekivät niiden erottamisen vaikeaksi.
”Kharon, mitä sinä luulet tekeväsi?” Lieskakajo ärähti ja loi soturiin vihaisen mulkaisun. Kharon seisoi Kujakissayhteisön pesässä hämmentyneenä. Hän ei enää osannut epäillä, etteikö se olisi ollut totisinta totta.
”Oletko sinä oikeasti hylännyt synnyinklaanisi palataksesi tähän roskajoukkoon?” punaturkkinen soturi kysyi ja pudisteli päätään, ”sinun takiasi kaikki ovat kuolleet.” Kharon säpsähti ja ravisteli päätään.
”Mitä sinä selität?” kolli kysyi ja otti askeleen lähemmäs Lieskakajoa, joka kurtisti kulmiaan.
”Älä leiki typerää! Sinä usutit kuolonklaanilaiset kimppuumme!” raidallinen kolli ärähti vihaisesti ja luimisti korviaan. Lieskakajon valkea hammasrivistö ilmestyi esiin, kun soturi nosti vihaisena ylähuultaan. Kharon säikähti ja kavahti nyt taaksepäin.
”E-eikä! En minä ole tehnyt sellaista!” Kharon uikutti kuin mikäkin pikkupentu, mutta Lieskakajon ilme pysyi yhtä vihaisena kuin äskenkin.
”Sinun takiasi minä olen menettänyt kaiken! Tästä sinä et selviä, Kharon!” kolli sähähti ja teki nopean syöksyn kohti ystäväänsä. Kharon ei ehtinyt sanoa mitään, kun Lieskakajo oli jo upottanut hampaansa tämän kurkkuun. Tuli pimeys.

Kuten aina ennenkin, pimeys päättyi, kun Kharon raotti silmiään. Hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Kolli ei kuitenkaan uskaltanut luottaa siihen, että hän oli herännyt unesta. Aiemmin hän oli tehnyt niin ja sitten Keijukainen oli tullut kulman takaa, ladellut ilkeyksiä ja lopulta surmannut valkoturkkisen soturin. Viime kuiden aikana Kharon oli oppinut siihen, ettei mihinkään pitänyt luottaa. Hänen oli välteltävä kontaktia muiden kissojen kanssa viimeiseen saakka ja yritettävä vain kestää.
”Isä? Onko kaikki hyvin?” huolestunut naukaisu kantautui jostain lähettyviltä. Kharon käänsi katseensa poikaansa ja päätteli näkevänsä unta. Fornax ei ollut soturi, joten oli epäloogista, että hän olisi sotureiden pesässä.
”Tämä on unta”, Kharon toisti päätelmänsä puoliääneen ja sivuutti täysin poikansa naukaisun. Hän tiesi, ettei se kuitenkaan auttaisi. Unessa kaikki halusivat tappaa hänet, joten toisen huomiotta jättäminen ei auttaisi siihen. Mutta Kharon ei kestänyt käydä keskusteluita unissaan. Se tuhosi hänen mieltään vain enemmän, kun unissa hänen rakkaimpansa haukkuivat ja piinasivat häntä.
”Isä?” Fornax toisti ja liikahti nyt lähemmäs Kharonia. Kolli ummisti silmänsä ja yritti leikkiä, ettei olisikaan ollut siinä. Se ei kuitenkaan auttanut.
”Minä olen todella huolissani sinusta”, Fornax huokaisi, ”minä näen kyllä, ettei sinulla ole kaikki hyvin.”
Kharon alkoi ärsyyntymään siitä, ettei hän saanut olla rauhassa. Joka hetki – unessa sekä todellisuudessa – joku kiusasi häntä. Kolli ei ollut varma, miten pitkään hän enää kestäisi. Kun oli kuita elänyt muiden piinaamana, elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Kuolonklaanilaiset olivat kuitenkin osoittaneet, ettei Kharon voisi kuolla. Jos hän niskuroisi yhtään enempää, viholliset tappaisivat kaikki hänelle tärkeät kissat.
”Kuuletko sinä minua, isä?” se sai Kharonin menettämään malttinsa. Kolli räväytti eriväriset silmänsä auki ja katsoi hurjistuneena tummanharmaata poikaansa.
”Voisitko vain olla hiljaa?! Minua ei kiinnosta, ymmärrätkö sinä! Jätä minut rauhaan!” paksuturkkinen soturi ärjyi noustessaan hurjistuneena pystyyn. Hän väläytteli pojalleen hampaitaan ja pyrki tekemään selväksi, että hän todella oli nyt tosissaan. Kharon kuuli jonkun sanovan taustalta jotakin, mutta kuten nykyään aina, taustalla olevien kissojen puheet olivat Kharonin korvissa pelkkää mössöä. Ellei hän keskittynyt jonkun puheeseen, hän ei kyennyt kuulemaan sitä. Sillä tavalla soturin mieli yritti suojella häntä, oli helpompi olla kuulematta muiden ilkeitä puheita kuin kuulla ne. Fornax näytti säikähtävän, joka sai Kharoninkin huolestumaan.
”Noinko sinä puhut omalle pojallesi?” naseva tokaisu sai Kharonin niskavillat nousemaan oitis pystyyn. Ääni kuului Keijukaiselle. Kharon ei halunnut kuunnella. Hän painautui vasten sammalvuodettaan ja painoi päänsä käpäliensä alle.
”Milloin tämä painajainen oikein päättyy?! Jättäkää minut rauhaan!” kolli ulvahti ja ummisti silmänsä.

(uni)
”Isä, kaikki on hyvin, minä olen tässä”, Fornaxin rauhallinen ääni sanoi, ”Deimos on myös. Täällä ei ole nyt ketään muita, kaikki on hyvin.” Kharon uskalsi viimein nostaa päänsä ylös. Hän katsoi epätoivoisena poikaansa ja veljeään. He molemmat näyttivät hyvin, hyvin huolestuneilta, eikä se ollut mikään ihme. Kharon oli viimeisten kuiden aikana muuttunut todella radikaalisti. Hänen turkkinsa oli menettänyt kiiltonsa, kolli oli laihtunut ja kaiken lisäksi hän oli aivan kajahtanut.
”Mikä sinulla on, Kharon?” Deimos kysyi ja otti askeleen lähemmäs veljeään. Kharonin katse sumeni, kun kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Soturi ravisteli päätään.
”Minä olen vain niin väsynyt”, Kharon-raasu itkeä vollotti ja laski onnettoman katseensa käpäliinsä, ”minä en jaksa enää.”
Aivan yhtäkkiä Deimos alkoi nauraa. Kharon katsoi veljeään surkeana, hän ei jaksanut enää reagoida mitenkään.
”Noinko heikko sinusta todella on tullut? Kyllä minua ihan hävettää olla sinun veljesi!” Deimos nauroi pilkaten ja sai Kharonin tuntemaan olonsa vain surkeammaksi. Kaikki inhosivat häntä ja se oli ihan oikein. Kharon oli tehnyt asioita, joita ei vain voisi antaa anteeksi.

Kirjoittaja: Saaga

Käärmekulta kysyi mitä mieltä olisin, jos menisimme uintiharjoituksiin. Hän sanoi, että voisi myös kertoa Mesitähden ja Leimusilmän pelastamisesta. Halusin kyllä kuulla pelastamisyöstä mutta uintiharjoitukset eivät oikein houkutelleet. Muutenkin joki oli nyt niin kylmä, etten ehkä tahtoisi uida.
“Eikö ole jo turhan kylmä uintiharjoituksille?” kysyin mietteliäänä.
“No niin olet kyllä aivan oikeassa”, Käärmekulta vastasi. Hänen katseessaan oli jotain outoa mutta en antanut sen häiritä. Okei, annoin ehkä vähän mutta koitin olla antamatta.
“Voidaanko me mennä saalistamaan? Ihan kahdestaan, kun kerrankin voimme”, nau’uin anelevasti. Mestarini naamalle ilmestyi pieni hymy.
“Tottakai. Haluatko silti kuulla kuinka pelastimme Mesitähden ja Leimusilmän?” hän kysyi ja lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.
“Joo!” hihkaisin ja loikin innoissani naaraan perään. Minusta oli hyvä olla hänen kanssaan. Hän oli niin mukava ja ihana kissa. Hän tuntui aina ymmärtävän. Ihailin Käärmekultaa niin suuresti. Halusin kokoajan olla hänen lähellään.
“Muista sitten, että meidän on myös tarkoitus saalistaa eikä vain jutella”, Käärmekulta naukui holpeasti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti.
“Kertoisitko nyt siitä pelastuksesta?” pyysin anelevalla äänensävyllä. “Jooko?”
//Käärms?

Kirjoittaja: Saaga

Heräsin makuusijaltani. Miukaisin surullisesti etsien emoni lämpöä kunnes muistin, että se oli poissa. Emoa ei enää ollut. Pahinta oli se, etten ollut nähnyt häntä ollenkaan, koska olin avannut silmäni vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle oli kerrottu, että Kultasiipi oli kuollut niinkuin isänikin Ampiaispisto. Enempää minulle ei kuulemma saanut kertoa. En tiennyt miksi niin oli. Nostin pääni käpäliltäni ja vilkuilin ympärilleni. Olin vasta vähän aikaa sitten opetellut kävelemään mutta otin siitä jo nyt kaiken irti. Nousin makuusijaltani hiljaa ja hiivin minua vanhemman Ahmapennun makuusijan luo. En tarkkaan tiennyt hänen taustastaan mutta sen tiesin, että hänkin oli orpo kuten minä. Asetuin vaanimaan Ahmapennun hitaasti liikahtelevaa häntää ja, kun se heilahti tarpeeksi lähelle ojensin koko pienen kehoni loikkaan ja tartuin häntään todella terävillä pikku kynsilläni. Ahmapentu heräsi vinkaisten mutta lähti heti leikkiin mukaan ja läimäisi minua leikkisästi kylkeen. Lopetimme leikin miltei heti. Ahmapentu oli minua jopa pari kuuta vanhempi. Pari kuuta tuntui tosi pitkältä ajalta, kun olin itse elänyt vain yhden vajaan sellaisen.
“Huomenta”, naukaisin ja Ahmapentu heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Hän ei ollut kovin puhelias mutta se ei haitannut minua ihan kauheasti sillä tulimme hyvin toimeen näin.

Tallustelin leirin laidalla etsiskellen jotain keppiä tai kiveä, jota minä ja Ahmapentu voisimme käyttää leikissämme. Olimme keksineet, että voisimme loikloa kohti jotain asiaa ja katsoa kumpi osuu useammin. Idea oli minusta hyvä! Ahmapentu oli aika kekseliäs.
“Täällä on hyvä keppi”, kuulin kollin äänen. Loikin heti hänen luokseen häntä iloisesti heilahdellen ympäriinsä.
“Kivaa! Kumpi aloittaa?” kysyin iloisesti.
“Sinä voit.”
Valmistauduin aloittamaan ja katselin, kun Ahmapentu asetti kepin jonkun matkan päähän minusta. Kyyristyin ja heiluttelin takapäätäni. Hengitin rauhassa sisään ja ulos ja sitten loikkasin. Lensin komeassa kaaressa suoraan kynnet edellä kiinni keppiin.
“Jihuuu!!” huusin ja iloitsin. Seuraavaksi Ahmapentu asettui loikkausasemiin. Hänkin onnistui ja juhlin myös hänen puolestaan. Tuli uudestaan minun vuoroni ja loikkasin. Tällä kertaa en osunut mutta en niinkään harmistunut.
“Hyvä yritys”, Ahmapentu naukui nätisti.
“Kiitos”, vastasin hymyillen. Kehujen saanti tuntui ihanalta. Jatkoimme leikkiämme innokkaasti vaikkakin Ahmapentu oli edelleen aika hiljainen. Pidin hänestä silti. En edes tiedä miksi mutta hän vaikutti siltä, että hänestä tulisi hyvä ystävä.

Kirjoittaja: Elandra

Aamu oli jo valjennut. Vaikken ollutkaan nukkunut tänä yönä juuri yhtään, en ollut väsynyt. Paluu Eloklaaniin ja rakkaiden klaanitovereideni tapaaminen oli saanut minut täyteen energiaa. En pysynyt edes laskuissa mukana, miten monen kissan kanssa olin jutellut paluuni jälkeen. Oloni tuntui paremmalta kuin kuihin. Välillä olo kuitenkin hetkellisesti synkkeni, kun muistin Minttuliekin, Liljatuulen ja muut kuolleet toverimme. Sain lohtua siitä, että tiesin heidän olevan Tähtiklaanin riveissä ja katselevan meitä tähdistä. Tapaisin heidät kaikki, kun lopulta olisi minun vuoroni siirtyä esi-isiemme joukkoon.
”Hei, Mesitähti”, Hiilihampaan rauhallinen naukaisu havahdutti minut ajatuksistani. Laskin katseeni kirkastuvalta taivaalta tabbykuvioiseen soturiin. Hiilihampaan kasvoilla oli lämmin hymy.
”Hiilihammas”, vastasin soturin hymyyn samanlaisella, ”on ilo nähdä sinut. Kiitos, kun puhuit kauniisti kokouksen aikana minun puolestani.”
”Se oli kaikki täyttä totta”, kokenut soturi vastasi ja nyökäytti päätään, ”me olemme kaikki onnellisia, että olette viimein takaisin kotona ja voimme palata normaaliin elämään.”
”Miten sinä olet voinut?” esitin kysymyksen hetken hiljaisuuden päätteeksi. Tiesin, että kolli oli poissaoloni aikana joutunut suremaan kahta kuollutta pentuaan, Sarastustassua ja Ampiaispistoa. Hiilihampaan jäänsininen katse siirtyi minusta maahan.
”Kyllä minä selviän”, hän vannoi nostaessaan katseensa takaisin minuun. Hymy oli kuitenkin hävinnyt soturin kasvoilta. Olin valtavan pahoillani siitä, että Hiilihammas oli niin surkeana.
”Me kaikki selviämme”, vastasin kollille ja katsoin häntä myötätuntoisesti, ”eloklaanilaiset ovat vahvaa tekoa, meitä ei niin vain nujerreta.” Se sai pienen hymynkaltaisen käväisemään myös Hiilihampaan kasvoilla. Minun ilmeeni vakavoitui.
”Hiilihammas. Mitä sinä sanoisit, jos pyytäisin sinua varapäällikökseni?” esitin kysymyksen suoraan. Hiilihammas näytti yllättyneeltä, ja hän muuttui vaikean näköiseksi. Kolli liikahteli hermostuneen oloisesti. Kolli joutui miettimään vastaustaan hetken aikaa.
”Olen todella otettu, mutta..”, kolli sopersi. En ollut koskaan tainnut nähdä Hiilihammasta niin vaikeana, mutta ymmärsin vaikkei hän sanonutkaan enempää.
”Minä ymmärrän kyllä”, tokaisin ennen kuin kolli ehti jatkaa, ”viime aikoina on tapahtunut niin paljon. Sinun on ajateltava ensisijaisesti itseäsi ja omaa vointiasi.” Ruskeaturkkinen kolli katsoi minua kiitollisesti.
”Kiitos kun ymmärrät. Jos tilanne olisi toinen, olisin mielelläni varapäällikkösi”, kolli huokaisi.
”Ei hätää, kyllä minä sen tiedän. On hienoa, että Eloklaanilla on kaltaisesi soturi”, lausahdin päätäni nyökytellen, ”hyvä kun voimme puhua suoraan.”

Keskustelu Hiilihampaan kanssa oli päättynyt ja kolli oli lähtenyt omille teilleen. Hän oli ollut ensimmäinen vaihtoehtoni varapäälliköksi, mutta ei onneksi ainoa. Seuraava vaihtoehtoni oli Korppisiipi, Hiilihampaan kumppani. Naaras oli etevä soturi ja uskoin hänen pärjäävän hyvin varapäällikön tehtävissä. Olin päättänyt kysyä häneltä asiaa ennen lopullisen päätöksen tekemistä, jotta naaras saisi mahdollisuuden kieltäytyä, mikäli asema tuntui hänestä liian suurelta. Ennen kuin pääsin Korppisiiven juttusille, vaihdoin pikaisesti kuulumisia Lieskakajon, Mehiläislennon ja Varjoliekin kanssa. Varjoliekki kertoi, että hän ja Sadeturkki olivat tätä nykyä kumppaneita. Olin äärettömän onnellinen siitä, miten entinen oppilaani oli löytänyt itselleen paikan Eloklaanista kaikkien kokemiensa vastoinkäymisten jälkeen. Päätin kuitenkin, että haluaisin mahdollisimman pian jutella hänen kanssaan enemmän. Olin hieman huolissani Varjoliekistä – kuten olin ollut koko sen ajan, mitä olin hänet tuntenut. Halusin, että jokainen eloklaanilainen voisi olla aidosti iloisia ja onnellisia klaanissamme.
”Korppisiipi”, valkomusta naaras oli kulkemassa ohitseni, kun pysäytin hänet. Naaras käännähti yllättyneenä katseensa minuun.
”Ai, hei Mesitähti”, naaras naukaisi kunnioittavasti ja nyökäytti päätään.
”Minulla on sinulle hieman asiaa”, nau’uin rauhallisella äänellä. Korppisiipi vaikutti yllättyneeltä.
”Onko se jotakin vakavaa?” naaras vaikutti huolestuvan välittömästi, joten pudistelin päätäni ja hymyilin ystävällisesti.
”Ei suinkaan”, vastasin ja viitoin soturin perässäni hieman syrjemmäs leirin pääaukiolle kysyäkseni häneltä mietteitä mahdollisesta varapäällikön asemastaan.

Korppisiipi oli ilmaissut ottavansa mieluusti varapäällikön aseman vastaan, mikäli koin hänen olevan siihen sopiva. Päätös oli siis tehty ja minulla oli yksi murhe vähemmän harteillani. Loppupäivän aikana lepäsin ja keskustelin klaanitovereideni kanssa. Olin ylpeä klaanini jäsenistä. He eivät olleet luovuttaneet, vaikka ajat olivat ehdottomasti olleet todella vaikeita kaikille. Tapasin myös nuoria eloklaanilaisia, jotka olivat syntyneet Kuolonklaanin valtakauden aikana. He olivat kuulleet minusta vain ohimennen ja tottuneet aivan toisenlaiseen elämään, joten arvatenkin he olivat yllättyneitä siitä, että nyt Eloklaanilla olikin oma päällikkö.
Kun aurinko oli laskemassa, kutsuin taas klaanin koolle. Virallisten lakien mukaan varapäällikkö olisi pitänyt nimetä ennen Minttuliekin kuolemaa seurannutta kuunnousua, mutta toivoin esi-isiemme ymmärtävän poikkeuksellisen tilanteen. Pidin pienen puheen, jossa kerroin toivovani esi-isiemme ja Minttuliekin hyväksyvän valintani. Sen jälkeen julistin Eloklaanin uuden varapäällikön koko klaanille:
”Eloklaanin uusi varapäällikkö on Korppisiipi.” Korppisiipi astui Litteäkiven edustalle.
”Olen otettu tästä kunniasta. Lupaan hoitaa varapäällikön velvollisuudet niin hyvin kuin suinkin vain osaan”, naaras naukui niin, että jokainen aukiolla oleva eloklaanilainen kykeni kuulemaan hänen sanansa.
Sen jälkeen klaani alkoi hurrata uuden varapäällikkönsä nimeä.
”Korppisiipi! Korppisiipi!”

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

Tassutin juuri pois pimentovarjon pesästä joka ei oikeastaan ollut naaran oma, mutta en välittänyt. Katselin ympärilleni ujon näköisenä kunnes huomasin uskolinnun suuren tummanharmaan kollin joka oli nyt mestarini. Tassutin häntä kohti ujona enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.
”Hei, vienopentu! Onko sinulla jotain asiaa?” Uskolintu naukui lempeästi.
”On…”, ääneni vaimeni niin hiljaiseksi että en edes itse kuullut mitä sanoin. ”Siis… Minä… Halusin… Sanoa… Että… olet.. nyt mestarini…” Takeltelin koko lauseen ajan ujona. Kolli hätkähti yllätynenää mutta kuitenkin lopulta hän istahti viereeni hymyillen rohkaisevasti.
”Haluatko tulla näkemään reevirin? Vienotassu”, hän naukui. Nyökkäsin pienesti ja vinkaisin ujosti. Uskolintu kehräsi ja kehotti minua odottamaan hetken. Jäin siihen istumaan hetkeksi miettimään.
*En halua olla soturi… Haluan kuulaspennun takaisin… Hänen pitäisi olla… Nyt oppilas niinkuin minä.. kuulastassu*, mietin mielessäni. Nostin päätäni hitusen ja huomasin että uskolintu oli palaamassa luokseni erään kuolonklaanin kollin kanssa en tunnistanut kollia koska en ollut koskaan uskaltanut tutustua kenenkään tai no ainakaan kehenkään kuolonklaanin kissaan. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin mestarini ja kuolonklaanin kollin kanssa ulos leiristä.
*Haluaisin kertoa kimalaistoiveelle että olen nyt oppilas… Sillä hän oli ainut joka tuntui ystävältä.. tai no ehkä oli muitakin..? En kyllä usko* ajattelin mielessäni. Yhtäkkiä minä melkein törmäsin mestariini, älähdin hiljaisesti ja pylähdin istualleni säikähtäneenä.
”Vienotassu sinun pitäisi pysyä vähän tarkempana seuraavan kerran”, uskolintu huomauti lempeästi. Nousin hiitaasti seisomaan pääkumarassa.
”A-anteeksi… Uskolintu…”, vinkaisin takellelen. Suurikokoinen kolli kuitenkin vain pudisteli päätän ja kehotti minua olemaan pahoittelematta. Nyökkäsin pienesti ja vinkaisin ujosti niin hiljaa että vain minä kuulin.
”Olemme nyt uintipaikkalla koska olettaisin että sinä haluaisit nähdä Sen.”, uskolintu naukui hymyillen lempeästi. Nyökkäsin hiljaisesti ja käänsin ympärilleni ja nähden uintipaikkan mutta minusta joki oli paljon kauniimpi.
”Onpa joki kaunis…”, nau’uin puhumatta kellekään.
”Niin on…”, olin kuulevinani sisareni äänen aivan kuin hän olisi ollut mukanani.
*mutta ei hänhän oli kuollut kaukana minusta jossain kaukana toivottavasti hän on jossain… Edes jossain*, ajattelin mielessäni. Katselin hetkisen suoraan jokeen ja käännyin katsomaan mestariani.
”Tuota… Uskolintu… Voisinko… Ehkä… Yrittää… Saalistaa… Tai edes uida?” Takelsin etsiskelen oikeita sanoja. Uskolintu katsahti minuun päin ja vastasi hymyillen.
”Voit koettaa saalista jos tahdot”, uskolintu naukui ylpeä ilme kasvoillaan. Nyökkäsin pienesti ja käännyin katsomaan eteenpäin ja hiivin niin hiljaa kuin pystyin joelle, näin pienehkön vilahduksen.
*Vesimyyrä? Haluan yrittää saada sen*, mietin. Asetuin yhä vain matalammaksi ja lähdin hiipimään sitä kohti lopulta hyppäten sen päälle tai no ainakin lähelle se oli näet ehtinyt huomaamaan minut kipitänyt jo pois.
*Hiirenpapanat…*, ajattelin harmisani. Käännyin hiljalleen ympäri ja tassutin pääkallellaan takaisin mestarini luo.
”Et siis saanut yhtään saalista”, uskolintu kysyi lempeästi. Nyökkäsin pienesti nolona. Mestarini vain nyökkäsi lempeästi ja kehotti että jatkaisimme matkaa joten lähdimme jatkamaan. Käänsin katseeni ympärilleni aina välillä kun pysähdyimme. Lopulta kun olimme päässeet takaisin leiriin niin mestarini lähetti minut oppilaiden pesälle kysymään missä voisin nukkua ja sitten tulla takaisin sillä hänellä oli tälle tärkeä tehtävä. Nyökkäsin ujona ja lähdin tassutamaan oppilaiden pesälle.
”Hei vienopentu, miksi ollet menossa oppilaiden pesälle?”, joku kissa kysyi takanani. Käännyin säikähtäneenä ympäri ja näin edessäni nuoren naaran jonka tunnistin syreenisumuksi.
”Öööh… Olen nykyään oppilas…”, takelsin.
”Onneksi olkoon! Taidat olla maakualusia rakentamassa itsellesi?”, syreenisumu onniteli. Nyökkäsin ujona ja vilahdin sisään oppilaiden pesään ja huomasin että siellä oli vain kuutassu ja ja siellä oli myöskin lammikoloikka.
”Ai hei!”, kuutassu tervehti.
”Tuota tulin.. kysymään missä voisin nukkua täällä?” Nau’uin ujona.
”Ehkäpä tuossa”, kuutassu ehdoti ja osoitti hänestä parin hännän mittan päässä olevaa paikkaa johon voisin tehdä maakualuset. Nyökkäsin pienesti ja lähdin viiletämään kohti parantajien pesää hakkemaan sammalta. Kun olin saanut tarpeeksi sammalia niin lähdin takaisin oppilaiden pesälle ja aloin tekemään maakualusiani. Lopulta kun se oli mielestäni hyvä niin lähdin tassutamaan mestarini luo koska hän oli käskenyt -tai ehkäpä enemmin pyytänyt- että tulisin hänen luokseen kun olisin hoitanut maakualusteni laittelun.
”Ai sinä oletkin jo valmis”, uskolintu naukui ylätyneenä. Nyökkäsin ja istahdin odottamaan että kolli kertoisi mitä minun pitäisi nyt tehdä.
”Sinun pitäisi mennä vaihtamaan pentutarhasta maakualuset”, uskolintu kaikki. Nyökkäsin hämmentyneenä ja tassutin hakemaan ylijääneet sammalet oppilaiden pesästä. Tassutin nopeasti ulos pesästä ja tassutin pentutarhaan. Kun olin pesässä sisällä niin kimalaistoive tervehti minua mutta minä en nyt ehtinyt vastata vaan pyysin että he siirtyisivät hitusen jotta voisin vaihtaa heidän maakualusensa. Pentutarhan asukit nyökkäilivät ja alkoivat siirtymään pois alusiltaan. Aloin lopulta vaihtamaan maakualusia ja sainkin aika nopeasti kimalaistoiveen ja leppävarjon mutta kultasiiven ja perhopennun maakualusia oli vaikeampi vaihtaa sillä perhopentu oli nukkunut eikä hänen emonsa kehdannut herättää tytärtään. Kuitenkin lopulta sain heidänkin maakualusensa vaihdettua pennun herättyä. Kun olin valmis niin päätin mennä taas uskolinnun luo. Kuitenkin juuri kun olin kollin luona niin hän patisteli minut lempeästi syömään jotain joten jätin kollin jutelemaan veljensä haavemuiston kanssa. Tassutin kohti kuolonklaanin kissaa joka oli erään eloklaanin kissan kanssa.
”Ai hei, vienotassu”, eloklaanin kissa maukui ja tunnistikin naaraan syreenisumuksi.
”Ai niin siis saanko minä syödä tuoresaalista kasasta? Ja haluatko sinä syödä ehkä kanssani?” Syreenisumu naukui kuolonklaanin kissa nyökkäilli ja minä nyökkäsin pienesti melkein huomaamattomasti syreenisumulle. Syreenisumu alkoi oitis talutaa minua kohti tuoresaliskasaa ja päästi minut sitten ottaman mitä halusin. Katselin hetkisen kasaa ja napasin lopulta Vesimyyrän ja tassutin kauemmas syreenisumusta.
”Ymmärrän kyllä että et haluaisi syödä kanssani”, syreenisumu maukui hymyillen. Ja otti kasasta pienen hiiren ja lähti ruokailemaan isänsä kanssa. Huokaisin helpotuksesta ja aloin syömään Vesimyyräni. Vilkuilin koko ajan ympäristöä. Kun olin saanut syötyä niin minä nousin seisomaan ja lähdin oppilaiden pesää kohti ajatellen vain sitä yhtä asiaa että halusin nukkumaan. Katselin taivaalle ja huomasinkin ylätyksekseni että aurinko oli jo laskemassa. Haukotelin väsynyeenää ja ajattelin miltä tuntuisi nukkua ensimmäistä kertaa oppilaiden pesässä. Kun olin maakualusillani niin käperyin haukotuksen saattelemana ja nukahdan.

Aukaisen silmäni ja näen edessäni pelkää mustaa pimeyttä. Katselin ympärilleni ja huomasin edessäni kissan. Nousin seisomaan ja lähdin juoksemaan kissaa kohti mutta en päässyt koskaan perille oikeastaan en liikkunut ollenkaan. Pysähdyin hämmentyneenä ja aloin hölmistyneenä kiertämään kehää ja nurista jostain. Kun nostin päätäni huomasin edessäni joen ja sen rannalla näin riistaa. Silmissäni loisti ja lähdin juoksemaan jokea päin mutta toisin kuin olin olettanut niin en päässyt joelle asti vaan törmäsin johonkin outoon enkä enään pääsyt eteenpäin. Lopulta aloin kuula outoja ääniä jotka pilkkasivat minua surkeista saalistustaidoista ja kaikesta muustakin mitä olin tehnyt joskus väärin tai jotain en välittänyt vaan nousin seisomaan ja lähdin juoksemaan pois päin ja huomasin edessäni valoa. Yritin juosta ja päästä valoon mutta jokin sai minun hännästäni kiinni ja sai minut rääkäisemääm kauhusta. Näin edessäni kissan jonka kasvot olivat sumun peitossa joten en tunnistanut tätä. Juuri kun oletin oudon tuntematoman kissan tappavan minut niin silmäni rävähtivät auki kirkkaassa auringonpaisteessa.
”Sinun pitäisi herätä typerys”, eräs kuolonklaanin kissa sähähti. Nousin nopeasti pystyyn ja lähdin luikkumaan kohti mestariani uskolintua.
”Ai huomenta vienotassu! Ajattelin oppetaa sinulle tänään taisteluliikeitä”, uskolintu maukui.
*Eiiiiii miksi juuri taisteluliikeitä???!!* Ajattelin turhautuneena. Uskolintu nousi ja alkoi patistelemaan minua kohti leirin keskustaa jossa oli enemmän tilaa.
”Olin ajatellut opettaa sinulle etukäpäläiskun”, uskolintu maukui.
*Etukäpälä mikä?* Olisin halunnut kysyä äänen sitä. Kuitenkin minä vain nyökkäsin pienesti ja katselin kuinka uskolintu näytti miten liike tehtiin. Kun uskolintu tiputautui taas maahan ja näytti odotavalta niin minä yritin parhaani mukaan tehdä liikeen juuri niinkuin uskolintu oli näytänyt mutta olin kuitenkin vain kompastunut ja kaatunut maahan kerta toisensa jälkeen.
”lopetetaan nyt”, uskolintu naukui lempeästi mutta hänen äänestään kuului hivenen ärtyneisyytä. ”Voit mennä”, uskolintu naukui ja kääntyi pois päin häntä heiluen Turhautuneisuuden merkiksi. Lähdin tassutamaan kohti klaaninvanhimpien pesää toivoen että joku heistä voisi kertoa minulle tarinan. Kun tunkeuduin sisään pesään niin kaikki neljä klaaninvanhinta kääntyivät katsomaan ja tervehtivät lempeästi.
”Ööh tuota… Voisiko joku ehkä.. kertoa minulle tarinan? Ajasta ennen eloklaania..?” Takelsin ujona. Eräs vanha naaras nyökkäsi ja asetauttui parempaan asentoon ja lopulta tunnistin naaran nokilinnuksi mutta ei se minua kiinnostanut kuka tämä naaras oli vaan hänen kertomansa tarina. Kuitenkin lopulta vanha naaras lopetti Haukotelakseen unisena.
”Menepäs nyt”, nokilintu naukui lempeästi mutta unisesti. Nyökkäsin pienesti ja käännyin nopeasti ympäri ja lähdin tassutamaan kohti oppilaiden pesää kuitenkin ennen kuin pääsin sinne niin melkein törmäsin mestariini.
”Hei vienotassu etsinkin sinua, haluan että tulet muukaani saalistuspartioon mukana on syreenisumu ja leppävarjon ja tietysti me”, kolli naukui.
”Selvä..” nau’un harmistunenaa. Lähdin tassutamaan mestarini perässä kohti partiota. Nostin päätäni ja näin syreenisumun edessäni.
”Hei vienotassu! Eikö ole jännittävä että pääset saalistuspartioon?” Syreenisumu maukui hymyssä suin. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois naarasta. Yhtäkkiä huomasin edessä päin pienen vilahduksen ja asetuin kompelöön vaanimisasentoon ja aloin hiipimään kohti edessäpäin olevaa otusta. Kun olin tarpeeksi lähellä tai no ainakin melko lähellä niin loikkasin otuksen päälle ja purin siltä niskat nurin.
*Laiha ruipelo hiiri.. no onhan se edes jotain*, ajattelin mielessäni ylpeänä. Nousin ylös ja tassutin takaisin mestarini viereen ylpeänä saalistani.
”Tuo oli hyvä saalis!” Syreenisumu kehui mutta uskolintu ei sanonut mitään.
*Äh olisin halunnut uskolinnulta kehuja en syreenisumulta*, nurisin mielessäni. Yhtäkkiä syreenisumu laskeutui mestariliseen vaanimisasentoon ja lähtee hiipimään eteenpäin, en edes ollut haistanut mitään joten hänellä täytyi olla hyvä hajuaisti.. paljon parempi kuin minun. Yhdessä silmänräpäyksessä naaras loikkasi mestarilisen korkealle ja tiputautui pensaikkon taakse ja sitten kuului yllättäen jonkin saaliseläimen vinkaisu, syreenisumu tassuti takaisin meidän luoksemme takaisin pensaikkon takaa melkein itsensä kokoisen oravan kanssa. Tuhahdin epäuskoisenna ja jopa vähän kaatelisena naaran suorituksesta.
Vähäsen myöhemmin kun olimme valmiita ja lähdössä takaisin leiriin. Minua noloti en npet näet ollut saanut mitään muuta kuin sen hiiren rääpäleen… Ja syreenisumu oli tietysti saanut kaksi hiirtä ja sen jättiläismäisen oravan! Epäreilua! Olin hyvin kaateliinen naaralle joka tuntui olevan minua niin paljon parempi! Olin kyllä ylpeä hiirestäni olihan se ensimmäinen saaliini mutta silti syreenisumu oli pilanut ensimmäisen saaliin saamiseni! Olin ihan tyytyväinen että lähdimme jo leiriin syreenisumun vuoksi ja myöskin sen että kohta saataisi sataa. Katselin eteenpäin silmät viirussa ja hyppäsin melkein ulos turkkistani kun ensimmäinen sadepisara tipahti turkkilleni.
*Hiirenpapanat*, ajattelin harmistuneena siitä että alkaisi sataa ennen kuin ehtisimme leiriin! No ainakin syreenisumun saalit kastuisivat läpikotaisin. Aivan hetkessä alkoi sataa kaatamalla ja olimme jokikinen aivan läpimärät ennen kuin olimme leirissä. Murahdin närkästyneenä siitä että olin läpimärkä ja olin saanut niin rääpälemäisen hiiren. Kaikki oli pilalla! Tiputtin hiireni läpimärkään tuoresaliskasaan edelleen närkästynenää syreenisumun paremmista saaliista. Tassutin nopeasti sateen suojaan ja pääsinkin nopeasti suojaisaan paikkaan mutta syreenisumu tuli tietysti mukana!
*Eikä! Miksi hänen pitää koko ajan yrittää olla yrittämässä ystävystyä kanssani?! Se ei vain voisi toimia! En halua hänestä ystävääni!* Nurisen mielessäni.
”Hei vienotassu oliko mukavaa metsästyspartiossa?” Syreenisumu maukui.
”Oli…” Vastasin harmissaani naaraan läsnäolosta.
”Sepä mukavaa, mutta näen selvästi että sinulla on jokin hätänä, mutta mikä? Voitko kertoa minulle?” Syreenisumu kysyi lempeästi. Sapeni tuntui kiehuvan yli enkä kyennyt enään estämään ajatuksisani tulemasta ulos.
”Sinä! Sinä olet se ongelma! Sinä olet niin ärsyttää! Meidän ystävyydestämme ei tulisi mitään!” Huusin mutta niin hiljaa että vain vähä klaanista kuuli. Syreenisumu hätkähti ja sitten hänen katseensa tuntui jäätyvän.
”Minä yritin vain auttaa sinua! Et vain tunnu suostuvan apuun!! Halusin meistä ystävykset!!! Mutta en enään! Olet… Olet… Ilkeä!!!!” Syreenisumu raivosi. Hätkähidin säikähtäneenä naaran raivosta mutta pomppasin vain pystyyn ja sihahdin hiljaa mutta ilmiselvästi turhautuneena.
”Sinä et olisi mikään aito ystävä tai klaanitoveri!” Sihisin soturille raivoisani mutta kuitenkin melkein kuukumatta että syreenisumukaan ei melkein kuulut sanojani. En edes tiennyt mitä sanoin… Olin niin vihan pauloissa..
”Mestarisi ei kehtaa sanoa tätä sinulle joten minä sanon! Olet klaanille pelkä rasite!!!” Syreenisumu huusi vihaisena. Hätkähdin ja Kyyristyin maahan tärisemään surulisena.
”Pelkkä… Rasite…?” Uikutin hämmentyneenä ja surulisena. Syreenisumu perääntyi tyrmistyksestä tajutessaan että oli mennyt liian pitkälle.. mutta sen tajuaminen oli ollut jo myöhäistä… Ja kyllä hän tiesi sen jos hänellä oli yhtään älliä päässä. Yhtäkkiä kuulin erään kissan tiukkat sanat jotka oli tarkoitettu ensisijaisesti syreenisumulle mutta minua kiinnosti niin paljon että päätin kuunnella.
”Syreenisumu, mitä sinun pitäisi tehdä?” Sypressikuiske -syreenisumun emo- naukui tiukasti tyttärelleen.
”Anteeksi emo, en tarkoittanut -” syreenisumun lause katkesi.
”Älä minulta pyytele vaan häneltä”, Sypressikuiske nyökkäsi kohti minua. Syreenisumu katsoi käpäliään nolostunenaa ja nyökkäsi.
”Kyllä Sypressikuiske..” syreenisumu maukui ja kääntyi minua päin. ”Anteeksi en tarkoittanut sitä mitä sanoin, olet tärkeä klaanille”, syreenisumu pahoitteli. Nyökkäsin kykenemätä vastaamaan mitään.
”Ja nyt tule mukaani”, Sypressikuiske naukaisi syreenisumulle ei enään niin tiukasti. Syreenisumu nyökkäsi tälle nöyränä ja lähti emonsa perään eripari silmät sumeina harmista tassutaen emonsa perässä kaatosateeseen. Sydämeni pampasi kovaa ja silmissäni loisti edelleen järkytys. Kömmin hitaasti pystyyn ja lähdin hiipimään sydän syrjällään kohti oppilaiden pesää. Kun olin sisällä niin en jaksanut edes ravistella läpimärkää turkkiani vaan kun olin omian maakualuseni kohdalla niin romahdin lämpimille maakualusille jotka tosin olivat kastuneet läpimäriksi märän turkkini vuoksi. Suljin silmäni ja nukahdinkin melko nopeasti.

Aikaisin silmäni suuressa oudossa sakeassa metsässä, silmäni laajenivat järkytyksestä nähdessäni syreenisumun.
”Sinun takiasi emoni on vihainen minulle! Saat maksaa tämän!” Syreenisumu ärisi minulle halveksiva ilme kasvoillaan ja eripari silmät hehkuen raivosta. Aloin perääntyä kauhistuneena. Syreenisumun silmät leimusivat inhosta ja suuutumuksesta, hän hyökkäsi kimppuuni ja alkoi raadella minua.
”Auuuh!!! Auttakaa joku minua!!!!” Räyyin kauhistuneena.
”Kukaan ei kuule sinua… Eikä tule enään koskaan kuulemaan”, syreenisumu murahti ja puri minua kurkusta lujaa kunnes repäisi. valahdin veltoksi ja tunsin kuinka elonliekkit alkoivat hiipua. Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja hyppäsin kauhistuneena pystyyn läpimärillä maakualusilla.
*Äh nyt minun pitäisi vaihtaa minulle uudet makuualuset jotta en vilustuisi..* Marisin mielessäni ja tassutin harmistuneena ulos pesästä. Nostin päätäni hölmistyneenä ja peräänyin tyrmistyneenä nähdessäni kuinka lehtomyrsky ja joitakin muita eloklaanin kissoja tassuti sisään pesään perässään minulle tuntematonta kollia. Katsahdin nopeasti sivuilleni ja näin syreenisumun silmissä innokkaan loisteen mutta en ollut yhtään tyytyväinen tästä. Kuulin kuitenkin yhtäkkiä äänen joka sai minun karvani pystyyn säikähdyksestä ei äänen pelotaavudeen tähden vaan sen kovan äänen huutamisen tähden.
”Mesitähti?!?” Eräs ruskea kolli -hänen nimensä taisi olla kuusihäntä?- ulvaisi.
”Mesitähti..? Kuka hän on…?” Nau’un hämmentyneenä.
”Meidän päällikömme… Kuolonklaani oli panttivanginnut hänet ja leimusilmän parantajamme”, uskolintu naukui yllättäen takaani säikäytäen minut melkein ulos turkkistani.
”Ööh kumpi on mesitähti..?” Kysyin yrittäen keksiä jotain järkevää sanottavaa.
”Tuo valkoinen kolli jolla on vaaleanruskeita kohtia turkkissaan”, uskolintu maukui.
”Ööh minun pitäisi mennä hakemaan sammalia uusin maakualusiin koska vanhat ovat läpimärät”, nau’un katsoen anovasti mestariani vaikka en tiennyt mitä annoin.
”Menepäs sitten hakemaan sammalia”, uskolintu naurahti. Nyökkäsin ja luikahdin nopeasti paikkaan mistä olin aina hakenut sammalet. Aloin noukia sammalia suuhuni kunnes niitä oli omasta mielestäni tarpeeksi joten lähdin kipitämään kohti oppilaiden pesää ja aloin vaihtaa maakualusiani. Irvistelin Koskissani läpeensä märkiin sammaliin ja ajattelin että voisin vaikka viedä sen klaaninvanhimille tai kuningatarille juoma sammaleksi. Naurahdin pelkälle ajatukselle ja kiikutin sammalet pois sinne minne pitikin.

Parisen päivää myöhemmin.
Olin vaihtamassa klaaninvanhimpien maakualusia ja sulatelin edelleen ajatusta siitä että meillä olisi omat esi-isät -tähtiklaani- kuten uskolintu oli minulle kertonut eilen.
*Jos se on totta niin saataisiko kuulaspentu olla siellä?* Ajattelin havitelen toivotonta toivetta johon uskoin itse. Nostin päätäni ja katselin Sypressikuisketta joka katseli minua lempeästi ja kehräsi hymyillen.
”Eiköhän sinä ole jo saanut ne minun maakualuseni vaihdettua”, hän naukui lempeästi. Nousin hitaasti seisomaan ja nyökkäsin tassutaen ulos pesästä. Asetuin vähän matkan päähän tuoresaaliskasasta sillä minusta olisi tuntunut väärältä syödä vaikka kuolonklaanin kissat eivät olleetkaan määräilemmässä.
Yllätäen Huomasin erään kollin sen kuusihännän tai mikälie hänen nimensä olikaan no ihan sama hän oli tulossa tänne päin.
Hän oli aivan yllättäen vierelläni maukuen tervehdystä:
”Hei! Vienotassu.” hän maukui. Säpsähdin kollin yllättävää tervehdystä jota en ollut osannut odottaa ollenkaan ja käänäähdin nopeasti ympäri ja katsahdin tätä suoraan silmiin ja tunsin vastumatonta halua perääntyä mutta sain taisteltua vastaan enkä perääntynyt kollin edestä vaan vastasin tälle ujohkon vastauksen:
”Öö tuota hei…? Hauska tutustua..” vastasin ujona, katselen varpaitani ujona.
”Miten soturikoulutuksesi on mennyt?” kolli kysyi.
*Miksi sinun piti alkaa udella!?* Marmatin mielessäni. Silmäni painuivat viiruiksi suunitelessani hyvää vastausta kunnes lopulta vain vastasin tajutuani että olin taas upotunut liian pitkäksi aikaa ajatuksiini.
”Aika hyvin..? Uskolintu on aika hyvä mestari..” mau’un hiljaa niin hiljaa että oli miltei mahdotonta kuulla mitä sanoin.
”Voitaisiinko syödä jotain?” kuusihäntä kysyi lempeästi heilautaen häntäänsä kohti parin hännän mittan päässä olevaa tuoresaliskasaa.
”mielihyvin, voisimmeko ehkä syödä oravaa..? Tykkään siitä paljon..” pyysin ujohko pilke silmissäni häntääni edes takaisin takaisin samalla kun odotin kollin vastausta. Hän näytti miettivän asiaa ennen kuin sanoi.
”Kyllä se sopii”, kuusihäntä vastasi lopultakin minulle. Katselin tassujani samalla kun kävelin kuusihännän vierellä kohti tuoresaliskasaa. Kunnes hän kysyi minulta ensimmäisestä saaliistani:
”Muistatko kun sait ensimmäisen saaliisi?” Tämä kysyi, hän myöskin varmaan uskoi että olin ylpeä siitä. Heilutelin häntääni nyrpeänä sillä olin edelleen kaateliinen syreenisumulle joka oli saanut paremmat saalit..!
”Sekä? Se.. oli pelkkä laiha ruipelo hiiri…” Nau’un Hiljaa nyrpeänä.
”Muistatko sinä oman saalisi..?” Kysyin ujona. Heilutelin häntääni hiljalleen.
”En muista”, kolli maukui. Olin harmistunut tästä sillä olin kiinnostunut muiden ensimmäisitä saalista.. olivatko ne yhtä luotaantyöntäviä kuin minun? Nyt minua alkoi toden teolla kiinnostaa kollin soturikoulutus joten päätin kysyä tästä.
”Minkälainen soturikoulutuksesi oli?” Kysyin hiljaa.
”Se oli aika kivaa! Rastaskukka oli mahtava mestari. Hän opetti minulle kaiken tarvittavan ja nyt olen tässä, soturina”, tämä vastasi.
*Tuleeko minusta koskaan samanlainen kuin hän? Tuleekohan minusta koskaan soturia kun olen näin surkea oppilas..?* Ajattelin mielessäni.
”Voisitko kertoa minulle tähtiklaanista? En ole kuullut siitä vielä kauheasti joten halusin tietää lisää”, nau’un Hiljaa uteliaana.
// Kuusi?

Kirjoittaja: Auroora

”Minä en ole uskollinen Henkäystähdelle”, sanoin heti. En halunnut Pyräkkäpirun kuvittelevan, että välitin Henkäystähdestä pätkääkään. ”Ja jos minun tosiaan tulisi valita teidän tai asemani väliltä, tietysti valitsisin teidät. Saatoin ehkä valita varapäällikön paikan Turmaloikan yli, mutta hän ei ole yhtä tärkeä kuin te. Lupaan, etten ikinä anna teille tapahtua mitään pahaa.”
Siitä olin varma. Mieluummin kuolisin kymmenen kertaa kuin näkisin pentujani satutettavan. Turmaloikasta luopuminen olisi pentujen leikkiä verrattuna siihen, että joutuisin katsomaan kenenkään heistä kuolevan. Aioin tehdä kaikkeni, ettei tilanne koskaan kärjistyisi siihen.
”En pidä siitä, mitä Henkäystähti tekee. En siksi, että kokisin suurta myötätuntoa erakkoverisiä kohtaan, jos teitä kolmea ei oteta lukuun. En pidä siitä, koska hänen suunnitelmansa ”puhdistaa” Kuolonklaani on typerä ja täysin järkeen perustumaton”, murahdin ärsyyntyneenä pelkästä ajatuksesta. Joka päivä inhosin sitä, että jouduin seuraamaan ja kannattamaan Henkäystähden kaltaista hiirenaivoa. Tai no, tyhmä hän ei ehkä ollut. Olihan päällikkö keplotellut tiensä valtaan ennen aikojaan ja voittanut sodankin. Hänen prioriteettinsa eivät kuitenkaan käyneet järkeen.
”Jokainen erakkoverinen, jonka menetämme, on yksi soturi pois riveistämme. Kuinka hän olettaa meidän kykenevän hallitsemaan Eloklaania kaiken muun lisäksi, jos hankkiudumme kaikista ei-puhdasverisistä eroon?” tiuskaisin pudistaen päätäni. En tiennyt, oliko Pyräkkäpiru yllättynyt siitä, miten suhtauduin Henkäystähteen ja tämän suunnitelmiin. Joka tapauksessa tuntui hyvältä päästä valittamaan Kuolonklaanin päälliköstä jollekin.
”Kuolonklaanille parhaaksi olisi ollut hankkiutua Eloklaanista kokonaan eroon. Häätää heidät tai tappaa koko sakki. Toivon, etten järkytä sinua noin sanoessani, mutta sinä tuskin pidät minua enää kovin hyväsydämisenä. Sitä en olekaan: välitän vähän, ja kaikki rakkauteni on jakautunut vain muutaman kissan välille.”
Taivas oli värjäytynyt yllämme punertavaksi. Minun olisi parempi palata pian Eloklaanin leiriin varmistamaan, ettei Jääviilto poissa ollessani ollut ajanut koko klaania kaaoksen valtaan. Sitä paitsi oli parempi lähteä nyt, ennen kuin päädyin puhumaan sivusuuni. Tiesin jo, että tulisin katumaan valitustuokiotani.
”Sinun on luvattava minulle, ettet lähde etsimään isääsi”, sanoin vakavasti ja katsoin pyytäen Pyräkkäpirua. ”Hänen olinpaikastaan ei ole mitään tietoa, eikä ole varmuutta edes siitä, onko hän enää elossa.”
Pyräkkäpiru nyökkäsi.
”Lupaan.”
Hymyilin hänelle. Pyräkkäpiru oli järkevämpi kuin siskonsa, vaikka se ei paljoa tarkoittanutkaan.
”Minä taas lupaan, että kun pääsen päälliköksi, etsin Turmaloikan ja tuon hänet kotiin.”
Sen olin päättänyt jo kauan sitten, mutta nyt lupaukseni ääneen sanominen teki siitä jotenkin varmempaa itselleni. Nyt minun tosiaan oli päästävä päälliköksi ja etsittävä Turmaloikka käpäliini.
Lähdimme kulkemaan takaisin leiriin. Oloni tuntui keveämmältä kuin yleensä. Toivoin, että Pyräkkäpiru tunsi samoin, mutta pahoin pelkäsin, että salaisuuden pitäminen teki hänen olonsa vain raskaammaksi. Luotin kuitenkin siihen, että poikani pitäisi suunsa supussa. Olin lisäksi kehottanut häntä käyttäytymään minua kohtaan edelleen samalla tavalla, jotta mitään epäilyksiä ei kenessäkään heräisi.
Toivotin Pyräkkäpirulle hyvät yöt ja lähdin jolkottamaan Eloklaanin leiriä kohti. Toivoin, ettei minun enää kauaa tarvitsisi tehdä sitä, ja Henkäystähti lähettäisi minut kotiin.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

En kerennyt enää kauaa jutustella Lehtomyrskyn kanssa, kun huomasin meidän olevan jo kohta leirissä. Jännitys tuntui tassuin kosketeltavalta. Aika tuntui hidastuvan ottaessani askelia eteenpäin ja viimeiset ketunmitat tuntuivat kestävän ikuisuuden. Oli vaikeaa kuvailla tunnetta, joka otti minusta silloin vallan. Se oli kuin iloa ja intoa, mutta samaan aikaan kamalaa pelkoa ja kauhua. Tuntui siltä, että vatsassani olisi vellonut kokonainen mäyräperhe.
Hengitin syvään, ennen kuin astelin sisälle leiriin muiden pelastajien sekä parantajamme ja päälikkömme perässä.
Kehräsin heti ääneen huomatessani Sädetassun katselvan minua silmät suurina, kun olin saapunut leiriin jo kauan poissa olleen päällikkömme ja parantajamme kanssa. Hengitin rauhallisesti ja tassutin oppilaani luokse. Sipaisin hänen nenäänsä hännälläni, kun Mesitähti alkoi puhua kuolonklaanilaisille saaden heidät poistumaan.
“Kerron sinulle joskus tästä kaikesta, mutta nyt minu täytyy mennä nukkumaan. Voimme harjoitella myöhemmin”, sanoin oppilaalleni, ennen kuin hän kerkesi sanoa mitään. Sen jälkeen tassutin suoraan sotureiden pesään keskittymättä enään leirin tapahtumiin. Olin liian uupunut kaikkeen tähän. Halusin vain unta. Käperryin siis omille sammalilleni ja menin nukkumaan.

Paria auringonnousua myöhemmin näin Sädetassun tulevan minua kohden. Aikaisempana auringonlaskuna, kun olimme olleet rajapartiossa, kolli oli ollut suunnattoman väsynyt, ja minu oli täytynyt passittaa hänet heti partion jälkeen nukkumaan. Nyt hän kuitenkin näytti pirteältä ja tervehti minua iloisesti. Hän myös sanoi nukkuneensa hyvin, kun siitä häneltä kysyin.
“Mainiota! Voisimme tänään myöhemmin pitää uintiharjoitukset, vai mitä mieltä olet? Voisin myös kertoa sinulle hieman retkestämme pelastamaan Mesitähden ja Leimusilmän”, Nau’uin lempeästi kollille ja heilautin hännälläni hieman tomua maasta. Sädetassu oli mahtava kissa. En voinut vain ymmärtää, miten hän saattoikin olla niin ihana. Katsoin häneen hiljaa ja ihailin hänen koko olemustaan, kunnes tajusin tuijottavani ja räpäytin pari kertaa silmiäni, ennen kuin käänsin katseeni muualle nolostuneena.
*Hän on oppilaani, on normaalia tuijottaa ja ihailla… eikö?* ajattelin karvat väreillen. *Kyllähän muutkin kissat tekevät niin, eikö vain? Vai onko se vain minä? Olenko jotenkin outo ja kummallinen, kun teen tällaista?*

//Säde?

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin huomannut että Lehtomyrsky ja moni muu kissa oli ollut kateissa jo hetken.
*Missäköhän Lehtomyrsky on.* En kerennyt saamaan ajatustani loppuun kun leirin ulkopuolelta kuului kovaa ääntä.
*Mikäköhän siellä nyt on?* mietin.
Hetken päästä Mesitähti saapui leiriin.
”Mesitähti?!?” Huudahdin kun tajusin että hän se oikeasti oli. Olimme pelastuneet.
Menin juttelemaan Lehtomyrskyn kanssa joka tuli Mesitähden perässä leiriin.

//muutaman päivän päästä//

”Huomiseen.” Maukaisin taisteluharjoitustuokion jälkeen oppilaalleni Naavatassulle.
”Huomiseen.” Hän maukaisi takaisin. Ja lähti tuoresaaliskasaa kohden.
Huomasin uuden soturioppilaan Vienotassun, päätin mennä hänen kanssaan juttelutuokiolle.
Kun olin päässyt hieman lähemmäs häntä maukaisin. ”Hei! Vienotassu.”
”Öö hei! Hauska tutustua.” Hän vastasi.
”Miten soturikoulutuksesi on mennyt?” Kysyin häneltä.
”Aika hyvin. Uskolintu on aika hyvä mestari.”
”Voitaisiinko syödä jotain?” Ajattelin tutustua tähän oppilaaseen vähän paremmin, koska hän vaikutti mukavalta.
”Mielihyvin, voitaisiinko vaikka syödä oravaa? Tykkään siitä paljon.” Hän pyysi.
”Joo voidaan vain.”
Olimme kävelemässä riistakasalle kun päätin kysyä häneltä: ”Muistatko kun sait ensimmäisen saaliisi?” Kysyin, hän oli varmaan ylpeä siitä.
”Joo, se oli pelkkä laiha ruipelo hiiri…” Hän maukaisi. ”Entä muistatko sinä.”
”En muista.” En ollut varma mikä ensimmäinen saaliini oli enkä halunnut valehdella hänelle.
Yhtääkkiä Vienotassu kysyi minulta kysymyksen: ”Minkälainen soturikoulutuksesi oli?”
”Se oli aika kivaa! Ruusukukka oli mahtava mestari. Hän opetti kaiken tarvittavan ja nyt olen tässä, soturina.”

//Vieno?

Kirjoittaja: Auroora

”Olet oikeassa”, huokaisin pudistellen päätäni. ”Niin olisi ollut.”
Pyräkkäpiru oli reagoinut juuri niin, miten oletinkin hänen reagoivan. Ja kysynyt juuri ne kysymykset, joita olin pelännyt.
”Sinä et ymmärrä. Henkäystähti ei pitänyt siitä, että minulla oli erakkotaustainen kumppani. Hän käski minun tappaa Turmaloikan paitsi päästäkseni kumppanistani eroon, myös osoittaakseni uskollisuuteni hänelle”, kerroin muistellen tuon päivän tapahtumia. En odottanut Pyräkkäpirun ymmärtävän. Minä olin paiskinut töitä koko elämäni, että voisin jokin päivä tulla Kuolonklaanin päälliköksi. Se tavoite oli ajanut minua lukemattomat kuut, ja kun tilaisuus saavuttaa se viimein ilmestyi, en olisi missään maailmassa voinut kieltäytyä siitä.
”Mutta en tietenkään kyennyt siihen. Karkotin hänet Kuolonklaanista. Sinun mielestäsi minun ei varmaan olisi pitänyt tehdä sitäkään, mutta en usko, että klaanissa Turmaloikka olisi selvinnyt pitkään. Hän ei ole edes puoliverinen, hän on vereltään täysin erakko. Ja kokenut soturi. En usko, että Henkäystähti olisi katsellut häntä kovin pitkään.”
Turmaloikka oli ollut klaanin ainoa kissa, jonka veri oli kokonaan erakoilta. Puoliverisillä oli Henkäystähden silmissä sentään hiukan pelastavaa kuolonklaanilaista verta. Sitä paitsi kumppanini – tai entinen kumppanini – oli sen verran kokenut ja osaava soturi, että olisi helposti muodostunut uhkaksi päällikölle. Uskoin, että Henkäystähti olisi teloituttanut Turmaloikan jostain pikkusyystä. Tai kenties ajattelin noin vain helpottaakseni omatuntoani.
”Henkäystähti uskoi aivan liian helposti, että olin tosiaan tappanut hänet. Kaikki uskoivat. Jopa te: kuvittelitte, että olen jokin kylmä hirviö”, murahdin katse tassuissani. ”Minä rakastin häntä. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Ja ikävöin häntä siinä missä tekin.”
Tajusin, etten ollut vieläkään vastannut Pyräkkäpirun kysymykseen. Nostin katseeni hänen silmiinsä. Hän näytti niin paljon Turmaloikalta.
”Olin silloin päättänyt, etten kertoisi koskaan kellekään. Ja oli hyvä, että pyörsin päätökseni vasta nyt. Te olitte kaikki poissa tolaltanne, enkä epäröi hetkeäkään, etteikö Myrskymahti ainakin olisi juossut suoraan Henkäystähden luo, jos olisi kuullut totuuden. Nyt kuitenkin ikävöin teitä liikaa. Uskon, että olet nyt oikeassa mielentilassa kuulemaan totuuden. Se on ehkä heikko selitys, mutta se on paras, minkä saatan tarjota.”
Toivoin, että Pyräkkäpiru ymmärtäisi. Monien kuiden ajan suurin toiveeni oli päästä kertomaan heille totuus Turmaloikasta helpottaakseni menetyksen tuskaa. Minun oli kuitenkin suojeltava itseäni. Sitä paitsi tiesin pentujeni olevan vahvoja, he selviäisivät surustaan kyllä.
”Onko sinulla muita kysymyksiä?”

//Pyräkkä?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Huokaisin syvään. Pyräkkäpiru oli luvannut, ettei kertoisi kenellekään, jos jakaisin salaisuuteni hänen kanssaan. Hän voisi aivan helposti mennä heti Henkäystähden luo avauduttuani hänelle, ja varmasti hän toivoi näkevänsä minun astuvan alas valtaistuimeltani, mutta jotenkin luotin hänen sanaansa. Pyräkkäpiru, vaikka ei varmasti minulle paljoa hyvää toivonutkaan, oli sisimmässään jalo. Sitä paitsi pelotteluni siitä, että hänelle sekä Myrskymahdille ja Kaamoskukalle tapahtuisi jotain, jos tieto leviäisi, oli luultavasti toiminut. Tosi asiassa kolmikko ei varmaan joutuisi ongelmiin, vaikka Henkäystähti saisikin kuulla petturuudestani. Oli kuitenkin parempi, että Pyräkkäpiru kuvitteli niin.
”Tiesin, että voin luottaa sinuun”, sanoin hymyillen. Ilmeeni muuttui kuitenkin pian vakavaksi. En tiennyt aivan, miten kertoisin asiasta Pyräkkäpirulle. Pitäisikö minun selitellä syitä, miksi päädyin lopulta karkottamaan Turmaloikan? Tai miksi en ollut kertonut hänelle aiemmin? Sen olin sentään päättänyt, että en kertoisi hänelle todellisuutta Salamatassusta ja Loskatassusta. Hän ei tekisi tuolla tiedolla mitään, eikä se olisi reilua veljeksiä kohtaan. Asettaisin heidät aivan turhaan vaaraan. Tiesin – tai ainakin toivoin – ettei Pyräkäpiru halunnut mitään pahaa niin sanotuille puoliveljilleen, mutta en ollut täysin varma asiasta. Hän saattoi pentumaisesti kantaa kaunaa siitä, että he olivat uuden kumppanini jälkeläisiä.
Pyräkkäpiru odotti hänkin vakavan oloisena, että sanoisin jotain. Tovin sanoja mielessäni pyöriteltyäni katsahdin taas häneen.
”Minua suoraan sanottuna hiukan loukkasi se, että te kaikki kuvittelitte minun tappaneen Turmaloikan”, sanoin pudistaen päätäni. Yhtäkkiä kurkkuani alkoi kuristaa; en todellakaan halunnut itkeä poikani edessä. Tässä ei ollut kyse minusta.
”Minä en tappanut Turmaloikkaa… En pystynyt siihen. Hän on elossa.”

//Pyräkkä?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Pudistin päätäni. En jaksanut tuota naarasta enään.
“En halua anteeksi. Minun pääni on tänään tosi kipeä”, naukaisin sälittävästi. Korpitassu tuhahti. Hetken suostuttelun jälkeen pääsin tilanteesta pois.

Käärmekulta käveli edelläni metsässä. Olin todella iloinen siitä, että olin päässyt Korpitassusta eroon. Raahasin itseäni partion perässä mutta väsymys oli ottaa vallan.
“Oletko kunnossa, Sädetassu?” Käärmekullan ääni herätti minut ajatuksistani.
“Joo. Olen vain tosi väsynyt. Korpitassu herätti minut moneen kertaan yöllä ja hän käy välillä tosi pahasti hermoilleni”, kerroin ja haukottelin.
“Pitäisikö meidän palata leiriin?” mestari kysyi huolissaan. Pudistin päätäni nopeasti. Naaras nyökkäsi hitaasti ja käveli sitten muun partion perään. Harpoin hänet kiinni ja kuljin hänen rinnallaan loppu rajapartion ajan.

Leirissä Käärmekulta hoputti minut nukkumaan ja minä menin. Nukuin oikeastaan tosi hyvin ja herätessäni en nähnyt Korpitassua missään. Hän oli varmaan harjoituksissa. Tassuttelin leikitellen askelillani mestarini luo.
“Hyvää huomenta”, naukaisin ja haukottelin. Tällä kertaa haukottelin raukeana enkä väsyneenä.
“Huomenta. Nukuitko nyt hyvin?” kaunis naaras kysyi. Nyökkäsin.
“Kyllä vihdoinkin”, nau’uin ja hymyilin.
//Käärme?

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Lehtomyrsky: 4kp –

AUROORA
Kultasiipi: 4kp –

ELANDRA
Jääviilto: 20kp! –
Mesitähti: 40kp! – Mesitähdellä on nyt yli 2000KP, joten hänestä tulee arvostettu ja näin ollen hän saa 2TP lisää taitoihinsa.
Ampiaispisto: 14kp –
= 74KP

EMPPUOMPPU
Virtaviima: 9kp –
Kortetassu: 10kp –
= 19KP

KOIVU
Hilehuurre: 14kp –
Varjoliekki: 8kp –
= 22KP

KÄÄRMIS
Korpitassu: 18kp –
Käärmekulta: 12kp –
= 30KP

PYRY
Sadeturkki: 5kp –

SAAGA
Sädetassu: 4kp –
Sypressikuiske: 4kp –
Nopsatassu: 4kp –
= 12KP

Kirjoittaja: Elandra

Ylpeys Kortetassua kohtaan vain kasvoi, mitä enemmän hän päästi sanoja ulos suustaan. Olin kiitollinen erityisesti Lieskakajolle, Pohjaharhalle ja Kimalaistoveelle siitä, miten paljon he ilmeisesti olivat auttaneet poikaani kasvamaan sellaiseksi millainen hän nyt oli.
”Olen täysin samaa mieltä sinun kanssasi”, nau’uin päätäni nyökytellen, ”ei ole olemassa kissaa, joka olisi läpeensä paha. Minä uskon, että Henkäystähti on kokenut paljon pahoja, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on. Hänen tekonsa eivät ole hyväksyttäviä, mutta kaikki ansaitsevat uuden mahdollisuuden todistaa, että he kykenevät parempaan.” Kortetassu katseli minua kuunnellessaan tarkasti. Hän nyökäytti päätään:
”Minäkin uskon niin.”
Olimme kävelleet jo melko pitkään, ja tutut piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Lihakseni jännittyivät. Jostain syystä kotiin palaaminen alkoi jännittämään minua, mitä lähemmäs sitä pääsimme. Partio hidasti tahtiaan ja Pohjaharha johdatti meitä hitain askelin lähemmäs leirin muureja.
”Mitä aiotte sanoa kuolonklaanilaisille?” Kortetassu kysyi vilkuillessaan leirin suuntaan. Oli täysin hiljaista, liekö kuolonklaanilaiset vielä edes tiesivät, että jokin oli hullusti.
”En tiedä vielä”, naukaisin rauhallisella äänellä, mutta hännänpääni nytkähteli kertoen jännityksestäni. Olisi löydettävä juuri oikeat sanat, jotta kuolonklaanilaiset eivät tekisi mitään arvaamatonta. En halunnut enää yhdenkään kissan menettävän henkeään.
”Mesitähti, oletko sinä valmis?” edellämme kulkeva Lieskakajo kysyi. Leirin sisäänkäynti häämötti jo edessämme. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin:
”Olen. Meidän tehtävänämme on hoitaa tämä mahdollisimman rauhanomaisesti. Minä hoidan puhumisen. Me emme halua uutta sotaa, vaan haluamme sodan olevan viimeinkin lopullisesti ohi ja kaiken palaavan ennalleen.”
Kenelläkään ei ollut mitään vastaväitteitä, joten siirryin joukon johtoon ja lähdin johdattamaan partiota kohti leirin sisäänkäyntiä.

Korvissani humisi, kun astelin sisään Eloklaanin leiriin. Siitä oli monta kuuta, kun olin viimeksi ollut kotona.
”Partio taitaa palata, johan niillä kestikin”, naukaisu kantautui korviini piikkihernetunnelin toisesta päästä. Kävelin tunnelin toiseen päähän ja kohtasin puhujan, joka oli kaiketi yövartiossa leirin sisäänkäynnillä. Kissa kohtasi minut aluksi kylmästi, mutta hänen ilmeensä muuttui nopeasti. Kaiketi kuolonklaanilainen oli luullut minua Kortetassuksi.
”Mitä tapahtuu? Missä Lampiväre on?” kissa naukui ja otti askeleen taaemmas. Tämän niskavillat nousivat pystyyn. Vaaleanharmaa kolli ei ollut minulle nimeltään tuttu, mutta selvästi hän tunsi minut.
”Sinun lienee parasta herättää Pimentovarjo ja muut kuolonklaanilaiset”, naukaisin rauhallisella äänellä kuolonklaanilaiskollille ja lisäsin vielä vastauksen hänen kysymykseensä, ”Lampiväre on kyllä hengissä, lupaan sen.” Tabbykuvioinen kolli väläytti minulle hampaitaan, mutta kiiruhti nopeasti ohitsemme kohti sotureiden pesää. Pelastuspartiossa mukana olleet kissat sekä Leimusilmä olivat päässeet pääaukiolle ja he seisoivat juuri vierelläni. Nopeasti pesistä alkoi ilmestyä pääaukiolle unisia ja hämmentyneitä kissoja. Sana paluustamme levisi vauhdilla. Oli ilo nähdä klaanitovereitani, jotka selvästikin olivat myös iloissaan nähdessään meidät.
Tummaturkkinen Pimentovarjo käveli kissajoukon läpi suoraan meitä kohti. Naaraan katse oli kylmä, hitusen yllättynyt ja selkeästi näkemiseni oli hänelle kaikkea muuta kuin iloinen asia.
”Kuolonklaani on menettänyt panttivankinsa”, ilmoitin asian, joka varmasti oli jo selvä Pimentovarjolle. Naaras siristi silmiään ja vastasi terävällä äänellä:
”Niin näkyy menettäneen.”
Nyt leirin pääaukio oli täynnä kissoja. Eloklaanilaiset sekä kuolonklaanilaiset olivat poistuneet pesistään ja tulleet katsomaan, mitä on meiellään. Puheensorina alkoi voimistua.
”Kylläpä siinä kestikin, te selvästi olette vähän hidasta porukkaa”, Pimentovarjo lausahti kylmällä äänellä. Kuolonklaanilaiset alkoivat kerääntyä Pimentovarjon ympärille samalla, kun eloklaanilaiset näyttivät piirittävän heidät.
”Kuten varmasti arvaat, kuolonklaanilaisten valtakausi Eloklaanissa on ohi. On teidän aikanne poistua”, ääneni oli rauhallinen, en halunnut aiheuttaa tämän enempää kitkaa klaanien välille. Pimentovarjo näytti miettivän asiaa. Hänen katseensa kiersi leirin pääaukiolla, kuin hän olisi miettinyt, noudattaisiko ohjettani vai ei.
”Ei käy”, joku murahti Pimentovarjon takaa, ja punaturkkinen kolli astui esiin. Tunnistin hänet Jääviilloksi, joka oli yksi Kuolonklaanin vanhimmista sotureista. Pimentovarjo käänsi kylmän katseensa soturiin. Hetken ajan he katsoivat toisiaan, kunnes punaturkkinen kissa pyöräytti jäänsinisiä silmiään:
”No, saatpa sitten itse selittää Henkäystähdelle miten tämä kaikki pääsi tapahtumaan. Omapa on häpeäsi.”
Pimentovarjo käänsi katseensa minuun ja takanani seisoviin eloklaanilaisiin.
”Minä en tahdo sotaa. Jos te lähdette nyt, olen valmis antamaan Kuolonklaanille kaiken tapahtuneen anteeksi. Jos te annatte meidän elää rauhassa, mekin annamme teidän”, nau’uin Pimentovarjolle tarkoittaen jokaista sanaa. Eloklaani oli menettänyt jo liikaa, tarvitsimme rauhaa, jotta voisimme toipua kaikesta tapahtuneesta.
”Välitän viestisi Henkäystähdelle”, Pimentovarjo sanoi ja minut valtasi helpotus. Naaraskissa nousi seisomaan ja viittoi kuolonklaanilaiset peräänsä.
”Seuratkaa partion hajujälkiä kohti Kuolonklaanin reviiriä, niin löydätte Lampiväreen”, Kortetassu naukui vielä nopeasti Pimentovarjolle, joka katsahti välinpitämättömästi poikaani. Kuolonklaanilaiset eivät näyttäneet tyytyväisiltä, mutta he kuitenkin kävelivät ulos leiristämme. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. Tämä piina tuntui viimein olevan ohi.
”Päästätkö heidät oikeasti noin helpolla?” kuulin jonkun murahtavan kissajoukosta. Osa eloklaanilaisista ei näyttänyt iloisilta, joten ajattelin klaanikokouksen olevan paikallaan. Lähdin kävelemään kohti leirin keskustassa sijaitsevaa Litteäkiveä. Kissat väistivät minua ja antoivat minun loikata kiven päälle. Väsymys ja nälkä olivat tehneet minusta heikon, mutta hyppy sujui mallikkaasti. Kutsuhuuto oli tarpeeton, sillä eloklaanilaiset olivat jo kerääntyneet pääaukiolle. Kun nostin häntäni pystyyn, puheensorina vaikeni ja kissat keskittyivät kuuntelemaan minua.
”Minä tiedän, että viime vuodenajat ovat olleet raskaita koko Eloklaanille”, naukaisin voimakkaalla äänellä ja annoin katseeni kulkea klaanitoveristani toiseen. Olin niin iloinen siitä, että olin taas kotona, vaikka mieltäni varjosti se, miten paljon kissoja Eloklaani oli menettänyt. Kaikki oli muuttunut, vaikka elämä palaisikin takaisin entisiin uomiinsa. Kuolleita ei saisi enää takaisin.
”Jos me päätämme kostaa Kuolonklaanille ja kantaa heille kaunaa, se ei tee meistä yhtään parempia. Me olemme menettäneet paljon, kaikki on muuttunut. En voi edes kuvitella millaista elämä täällä on ollut minun poissaollessani, mutta olen pahoillani kaikesta mitä olette joutuneet kokemaan. Olen pahoillani, etten ole ollut tukenanne kuten päällikön olisi kuulunut olla. Mutta vihaan vastaaminen vihalla ei saa aikaan mitään hyvää, se saa aikaan vain enemmän pahaa”, pidin pienen tauon, antaen kissoille mahdollisuuden sisäistää sanani. Osa kissoista avasi suunsa ja kertoi ääneen olevansa kanssani samaa mieltä, mutta edelleen eri mieltä oleviakin löytyi.
”Minun kantani on, että meidän on jätettävä menneet taaksemme. Se ei ole helppoa, mutta minä uskon meidän kaikkien kykenevän siihen. Eloklaani ei voi toipua, jos jatkamme sotaa. Mutta jos te olette kanssani eri mieltä, ymmärrän sen ja olen silloin valmis astumaan sivuun päällikön tehtävistä. Eloklaani ansaitsee sellaisen päällikön, jota eloklaanilaiset haluavat seurata”, päätin puheenvuoroni, antaen eloklaanilaisten ilmaista mielipiteensä. Halusin ymmärtää klaanitovereitani ja antaa heille oikeuden valita. En halunnut olla päällikkö, jota klaanin jäsenet seurasivat vain, koska on pakko.
”Me haluamme seurata sinua, Mesitähti. Sinä olet meidän päällikkömme, ei kukaan muu. Jos sinä päätät, että Eloklaani ja Kuolonklaani elävät vastaisuudessa rauhassa, me kunnioitamme päätöstäsi”, Hiilihammas otti askeleen eteenpäin ja kissojen katseet kääntyivät häneen, kun hän puhui. Kokenut soturi oli nostanut katseensa minuun ja näytti tarkoittavan sanojaan. Ei mennyt aikaakaan, kun enemmistö eloklaanilaisista ilmaisi olevansa kollin kanssa samaa mieltä. Sydämeni oli pakahtua. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä, miten ylpeä olin klaanitovereistani. He todella olivat aitoja eloklaanilaisia.
”Siinä tapauksessa asia on selvä. Meidän on tavoiteltava rauhaa, vaikka se voikin tuntua vaikealta ja epäreilulta. Olemme menettäneet liikaa, emmekä voi menettää enempää. Eloklaanin on palattava takaisin vanhaan elämäänsä mahdollisimman pian. Minun on kartoitettava klaanin tilannetta tarkemmin, jotta voin huomiseen iltaan mennessä valita Eloklaanille uuden varapäällikön. Tämän loppuyön ja seuraavan päivän me pyhitämme vaikeiden aikojen aikana kuolleiden muistelemiselle ja heidän elämänsä kunnioittamiselle. Meidän on kiitettävä Tähtiklaania ja pelastajiamme siitä, että tämä kaikki on nyt ohi”, ilmoitin klaanille ja päätin kokouksen.

Sen yön aikana puhuin useammalle kissalle mitä olin puhunut koko viime kuiden aikana. Eloklaanilaiset tuntuivat olevan huojentuneita ja kiitollisia siitä, että kuolonklaanilaisten valtakausi oli viimein ohi. He kiittivät ääneen Tähtiklaania, jota kissat eivät olleet saaneet tehdä sitten sodan päättymisen. Kuolonklaanilaiset olivat vieneet heiltä yksityisyyden ja yrittäneet viedä uskon esi-isiin. Nuorimmat klaanin jäsenet eivät tienneet Tähtiklaanista mitään. Eloklaanilaiset olivat alkaneet heti toimeen ja he alkoivat opettaa nuorimmille jäsenille Tähtiklaanista.
Sain kuulla jokaisen kuolleen nimet. Lopputaistelussa henkensä olivat menettäneet Kirpputäplä, Oksakuiske, Omenahuuma, Närhilaulu, Kieroarpi, Pensastassu, Sarastustassu ja Minttuliekki. Kuolonklaanin valtakauden aikana Kuusamakuiske, Vihalehti, Ampiaispisto, Kultasiipi ja Liljatuuli olivat kuolleet. Liikaa kuolemia, eivätkä eloklaanilaiset olleet saaneet toimia edes kuolemien tullessa tapojemme mukaisesti. Kuolleet oli haudattu, eikä valvojaisia oltu pidetty. Siksi olikin mielestäni tärkeää, että läheisensä menettäneet saivat nyt surra heitä ja valvoa.
Vaikka olinkin iloinen paluustani, oloni oli surullinen. Elämä Eloklaanissa ei enää koskaan olisi sama, kun Liljatuuli ja Minttuliekki olivat kuolleet. Vaikka tiesin että se olikin tehtäväni, tuntui vaikealta etsiä Minttuliekille korvaajaa varapäällikön paikalle. Kukaan ei voisi koskaan korvata häntä, hän oli korvaamaton. Minun oli selvitettävä vaihtoehtoni. Eloklaani ansaitsi parhaan mahdollisen varapäällikön, joka tulisi ottamaan paikkani päällikkönä, kun aikani olisi siirtyä Tähtiklaanin riveihin.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Isäni kehut saivat minut häkeltyneeksi mutta myös äärimmäisen iloiseksi. Halusin todella vastata hänen odotuksiinsa ja olla se kissa, jona hän minua piti.
”Kiitos”, hymyilin Mesitähdelle hieman kainosti. ”Se on kaikki täysin Lieskakajon ansiota.” Katseeni liukui edellämme Leimusilmän vieressä tassuttavaan raidalliseen soturiin. Mestarini näytti olevansa onnensa kukkuloilla parantajan näkemisestä. ”Hän on ollut minulle hyvä mestari ja ystävä. Olen oppinut häneltä paljon.”
Siristin silmiäni ja hymy naamallani leveni, kun muistelin kaikkia niitä kissoja, joita ilman en olisi tässä nyt. ”Hän, Pohjaharha ja Kimalaistoive ovat olleet minulle tärkeitä roolimalleja. He ovat olleet minulle hyviä ja pitäneet minusta huolta”, selitin isälleni lämpöä äänessäni. ”Ilman sitä huolenpitoa en ehkä olisi oppinut ymmärtämään, miten tärkeää toisistamme välittäminen on. Minusta tuntuu, että liian moni on kovettanut sydämensä ja yrittää nyt olla jotain, mitä ei ole. Kukaan ei varmastikaan ole läpeensä paha, vaan jokaisessa on vähän hyvää – jopa Henkäystähdessä.”
Tuntemukseni Kuolonklaanin jokseenkin mysteerisestä tyrannipäälliköstä olivat vähintäänkin ristiriitaiset. Hän oli tappanut monta viatonta kissaa ja vanginnut isäni ja tätini sekä toisen parantajamme, mutta halusin uskoa, että hänkin voisi tulla vielä järkiinsä. Keskustelemalla voisimme kenties löytää kompromissin ja tavan elää sopuisasti yhdessä.

//Mesi?

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki loikoili Sadeturkin kanssa sotureiden pesän edustalla. Oli auringonlaskun aika, ja harmaa naaras söi rastasta hänen vieressään. Kermanvärinen kolli ei pysynyt enää laskuissa, miten mones ateria tämä oli naaraalla tänään. Soturi katseli vierestä, miten hänen kumppaninsa söi tyytyväisen oloisena. Hetkeksi hänen katseensa vaelsi muualle leiriin, kunnes kolli vajosi omiin ajatuksiinsa, kuten oli tapana käydä.
Varjoliekki ei ollut voinut olla huomaamatta Sadeturkin poikkeavaa käytöstä viime aikoina. Etenkään, kun se oli jatkunut jo kauemmin. Jostain syystä Sadeturkki söi nykyään huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Aina jos kollilta jäi vähänkin ruoantähteitä jäljelle aterioinnin jälkeen, oli naaras enemmän kuin mielellään syömässä kaiken loppuun. Ei sillä, etteikö Varjoliekki olisi ollut vain iloinen, että ruoka oli taas alkanut maistua naaraalle kunnolla sen jälkeen, mitä Lokkimieli oli tälle neljäsosakuita sitten tehnyt. Oli vain hyvä, että naarassoturi oli saanut painonsa takaisin – ja vähän enemmänkin. Varjoliekki oli pannut merkille, että lisääntynyt syöminen näkyi jo Sadeturkin mahassakin.
Kolli ei kuitenkaan ollut huolissaan siitä. Sitä paitsi oli täysin järkevää syödä vähän ylimääräistä lehtokatoa varten. Lehtisade olisi nimittäin ohi hetkessä, jolloin koittaisivat taas rankemmat ajat, kun riistaa ei riittäisi kylliksi kaikille. Laihtuminen pahentaisi palelemistakin. Kolli pohti, että ehkä hänen täytyisi itsekin yrittää hiukan lihottaa ennen lehtikatoa. Hän inhosi sitä, kun keho paleli kauttaaltaan.
Se, mikä sai Varjoliekin huolestumaan kumppanistaan oli kuitenkin tämän uupunut olemus. Sadeturkki oli ottanut paljon pidempiä päiväunia viime päivinä, kuin mitä tällä oli tapana. Kuitenkin siitä huolimatta naaras vaikutti yhtä väsyneeltä läpi päivän. Varjoliekki ei tiennyt, oliko se jokin mielialaan liittyvä asia vai saattoiko Sadeturkki olla sairastunut. Hän tarkkaili kumppaniaan hyvin tarkasti siksi, koska pelkäsi sen olevan jotain vakavampaa. Sadeturkki ei kuitenkaan vaikuttanut olevan asiasta yhtä huolissaan, joten Varjoliekki yritti laittaa sen oman negatiivisen ajattelunsa piikkiin.
”Minulla on vähän… huono olo”, Sadeturkki oli lopettanut syömisen.
Varjoliekki pomppasi pystyyn ja istahti rakkaansa viereen huolestuneena. Hän nuuskaisi rastaan luita tarkastaakseen, ettei riista ollut pilaantunut. Se haiskahti täysin normaalilta. Sadeturkki näytti kuitenkin pahoinvoivalta. Mitä jos naaras tosiaan oli sairas?
Äkkiä naaras pinkaisi juoksuun kohti leiriä ympäröiviä pensaita. Varjoliekki jähmettyi paikoilleen hämillään.
Ei kulunut kauaa, kun Sadeturkki asteli takaisin Varjoliekin luokse.
”Oletko kunnossa? Oksensitko sinä?” kolli kysyi huolissaan.

//Sade?