Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Ja jos sinä oikeasti lähdet, milloin aiot tehdä sen?” Merkuriuksen ääni oli tavallisen hiljainen, mutta tällä kertaa täynnä toivoa. Olin tosiaan aavistanut myös sen, ettei Kuolonklaani tulisi pitämään lähdöstäni. En tiennyt voisinko tehdä tätä, sillä silloin Merkuriuksen ja hänen ystäviensä pitäisi etsiä uusi koti, jotta säästyisivät Kuolonklaanin vainolta. Silmäilin tämän paksuturkkista ruumista, jossa lihasten päälle asettuva turkki aaltoili kauniisti. En kykenisi olemaan erossa tästä kollista, joka veti minua puoleensa kuin magneetti, enää hetkeäkään, lähtöni olisi tapahduttava pian.
”Olet oikeassa, Kuolonklaani ei hyväksy teitä enää sen jälkeen, kun ”varastatte” heidän kissansa”, naukaisin hieman haikeasti, sillä minä olin syy klaanin ja erakoiden suhteen katkeamiseen, ”Joten haluan, että teillä on aikaa suunnitella lähtöänne. En voi lähteä heti, mutta tulen luoksesi kolmen auringonnousun päästä jos päätät edelleen ottaa minut luoksenne, silläkin uhalla, että saatte Kuolonklaanin vihan niskaanne. Puhu muille ja valmistautukaa, tule sinä yksin kolmen auringonnousun päästä Kuolonklaaniin, kuin tulisit tavalliselle vierailulle. Silloin kerrot oletko sinä ja kumppanisi valmiit edelleen ottamaan minut luoksenne, jos olet, silloin teen ilmoituksen Punatähdelle ja lähdemme heti. Tarvitsen sinut tuekseni.” Merkurius nyökkäsi varmasti, kuin mikään ei voisi muuttaa hänen mieltään.
”Tietenkin sinä tulet. Emme ole muuttamassa mieltämme”, Merkurius sanoi, jonka seurauksena kasvoilleni levisi onnellinen hymy, joka oli täynnä rakkautta. Nuolaisin varoittamatta tämän poskea ja tunsin erakon hätkähtävän kosketusta. Kuitenkin hän hymyili minulle.
”Minun täytyy nyt mennä viettämään aikaa ystävieni luokse kun vielä voin. Nähdään Merkurius”, henkäisin lempeästi ja katsoin vielä kerran kollin oranssiin taittuviin meripihkaisiin silmiin.
”Näkemiin, Taivaslaulu.”

Oli Merkuriuksen tapaamista seuraava päivä. Olin eilen pitänyt Pilvitassulle kunnon harjoitukset ja väsyttänyt hänet niin, että hän saisi pitää vapaapäivän. Tarvitsin aikaa itselleni, olihan nämä viimeiset päiväni klaanissa. Istuskelin yksinäni leirin reunalla, odottaen näkeväni Pikkukaaoksen, joka oli äskön pujahtanut soturienpesään. Pian hänen valkoruskeat kasvonsa kurkkasivat pesän siimeksestä arvioiden leiriä ja tämä pujahti ulos. Hän oli varmaan vain käynyt sijaamassa vuodettaan. Ennen kuin paras ystäväni ehti karata mihinkään, juoksin tämän kiinni ja kohtasin tämän iloiset kasvot.
”Ai hei Taivaslaulu!” tämä hihkaisi ja pysähtyi istuakseen alas.
”Enhän keskeyttänyt mitään? Ajattelin, että voitaisiin vaihtaa vähän kuulumisia”, selitin ja hymähdin. Pikkukaaos pudisteli päätänsä.
”Ei ei,en ollut tekemässä mitään tärkeää.” Nyökkäsin hyväksyvästi ja räpäytin hitaasti eri parisilmiäni.
”Mitä sinulle kuuluu?” kysyin tavallisella kirkkaalla ja ystävällisellä äänelläni. Haluaisin Pikkukaaoksen kertovan ensin uutisensa, ennen kuin minä tiputtaisin pommini klaanin jättämisestä.

//Pikku? :3
375 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Avasin silmäni loputtomasti siintävän järven rannalla, jonka tasainen ja kiireetön liplatus soi korvissani pehmeän hurmaavasti, kuin se olisi kaikkein kaunein kuulemani ääni. Kastoin poltetun punasaven väristä tassuani varovasti liikkuvaan rantaveteen ja sain tuntea veden märän, mutta erittäin miellyttävällä tavalla lämpimän lipaisun, joka kurottautui varpaitteni väliin asti. Vesi ei ollut tällaista oikeasti, näin loputonta ja miellyttävää, ei ainakaan Kuolonklaanin reviirillä. Nykyään en enää ihmetellyt heräämistäni mitä erikoisimmista paikoista, jotka olivat minulle kukin vieraampia ja vieraampia. Aina, kun olin tottunut vanhaan kohtaamispaikkaamme, löysin itseni uudesta seuraavalla kerralla. Kettuaskeleen mukaan mihinkään elottomaan ei saisi kiintyä liikaa.
Käännähdin ympäri nähdäkseni taakseni ilmestyneet kissat, joiden kasvot olivat minulle jo tutummat kuin osasin ensimmäisellä tapaamiskerrallamme odottaa.
”Mukava nähdä taas Kettuaskel ja Laineloiske”, tervehdin kaksikkoa. Punaruskean ketunväritystä muistuttavan turkin omaava sähkösilmäinen kolli hymyili tuttuun tapaansa vinosti. Hänen vino hymynsä sisälsi kohteliaisuutta ja todellista hyväntuulisuutta tapaamisestamme. En ollut koskaan nähnyt Kettuaskelta vihaisena ja aloin jo epäillä kykenikö hän siihen. Muuten kuitenkin hänellä oli laaja tunteiden kirjo ja hänen seurassaan oli aina aistittavissa jonkinlaista häneen kuuluvaa alakuloisuutta.
Laineloiskeen kasvot loistivat ystävällisinä, kuten aina ja hänen vaaleanvihreät silmänsä säkenöivät kuin viherlehden lehtien takaa paistava aurinko.
”Arvaatko miksi olemme tänään täällä rannalla?” Laineloiske kysyi vakavoituen, ikään kuin hieman pettyneenä. Hänen äänensä oli tiukka. Arvasin kyllä. En ollut muistanut ollenkaan Laineloiskeen käskyä tehdä vedestä ystävääni, vaan unohtanut sen päivien askareiden takia.
”On minulla veikkaus. Yrität varmaan muistuttaa minua siitä uimataidosta. Olen pahoillani, että unohdin sen”, pahoittelin ja kohtasin nuoren naaraan katseen nöyrästi.
”Minttutassu. Se ei tosiaankaan ole unohtamisena arvoinen asia”, Kettuaskel naukui kuin miettien jotakin kiperää muistoa. Pian alkoi kuulostaa samalta, kuin Kuolonklaanin leirissä, mutta vain moninkertaisemmin. Ääni oli valtava vesiputouksen kohina. Aluksi se teki oloni vain kotoisammaksi, mutta pian sisälläni alkoi kasvaa suuri kauhistuksen kerä, kun huomasin veden pinnan nousevan. Hapuilin katseellani Kettuaskelta ja Laineloisketta, mutta he olivat kadonneet näkyvistäni. Vesi alkoi nousta jo vastakarvoihini asti ja ihan kuin äsköinen maaläikkä, jolla olimme seisseet olisi kadonnut. Vesi oli saartanut minut. Olin hukassa, ei olin hukkumassa. Minun pitäisi tehdä jotain! Mikseivät Kettuaskel ja Laineloiske pelastaneet minua? Tämähän oli vain unta, enhän minä voisi kuolla. Hätä alkoi kuitenkin kasvaa kun vesi alkoi kurottua kaulaani asti ja vaikka kuinka yritin pitää päätäni pinnalla, vesi alkoi tavoitella kuonoani. *Olisi pitänyt opetella uimaan.* Kirosin mielessäni, kun enää kuononi oli kosketuksissa ilman kanssa. Samassa kaikki palasi kuitenkin ennalleen. Istuin Kettuaskeleen ja Laineloiskeen kanssa kuivalla ja vihreällä maapläntillä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kulmani olivat kurtussa.
”Joko nyt ymmärrät uimataidon tärkeyden?” Laineloiske tuhahti, hieman ärsyyntyneenä siitä, että joutui näyttämään kaiken tämän uskoakseni, kuinka tärkeä taito se oikeastaan oli. Nyökkäsin räpytellen silmiäni, jotta saisin sen karvoja nostattaneen tilanteen mielestäni.
”Etsin heti huomenna käsiini kissan, joka osaa uida”, vannoin arvokkaasti kohentaen ryhtiäni ja katsoen ensin naaraan ja sitten kolli soturin silmiin tiukasti, jotta he ymmärtäisivät, että minä pitäisin lupaukseni jos sellaisia tekisin.
”Hyvä. Tänään meillä ei ollut sinulle muuta, mutta huomenna meillä on luvassa matka taaksepäin siihen aikaan, kun minä olin vielä osa Varjoklaanin kokoonpanoa. Tarkemmin käsittelemme Kuolonklaanin lähtöä. Huomiseen.” Kettuaskelen ääni oli pehmeä ja hiljainen. Nyökkäsin vielä hyvästeiksi, ennen kuin kaksikko kääntyi ja kävelivät pois samalla haihtuen ilmaan pölyhiukkasina. Suljin silmäni ja kun avaisin ne uudestaan, löytäisin itseni kotimetsästäni missä rakas perheeni ja ystäväni olivat.

Raotin silmiäni ja heräsin aamun raikkauteen. Viimeiset ajatukseni unessani saivat minut ajattelemaan. Kun Eloklaani perustettaisiin, pitäisikö minun hylätä perheeni…? Nielaisin. Yhtäkkiä minua oli alkanut heikottaa. Emoni, isäni, ystäväni. Kaikki jäisivät tänne. Kurkkuani kuristi ja kasvoilleni vääntyi ontto ilme. Silmistäni loisti alakuloisuus, vaikka yritin peitellä tunteitani. Tätä en voisi purkaa kenellekään, sillä siihen liittyi salaisuus, joka minun olisi pidettävä. Mihin minut oli sotkettu? Halusin vain tavallisen elämän perheeni kanssa. Pudistin päätäni ja röyhistin rintaani yrittäen muuttaa suhtautumistani. Tämä oli tärkeä tehtävä ja jostakin syystä minut oli valittu tehtävään. Minun pitäisi hoitaa se loppuun.
Olin ajatuksissani tassutellut leirin keskustaan ja nyt seisoskelin orvon näköisenä. Vatsaani väänsi ja minua muutenkin oksetti. En halunnut luopua kaikista läheisistäni. Näin sivusilmällä luokseni tassuttavan Pähkinätassun ja väänsin kasvoilleni teennäisen hymyn. En voisi kiintyä häneenkään enempää.
”Huomenta Minttutassu!” Pähkinätassun ääni oli reipas ja hänen korvansa olivat hyväntuulisena pystyssä. Kollin ääni oli hieman epäselvä tämän suussa roikkuvan varpusen takia.
”Huomenta”, naukaisin tarkoituksettoman vaisusti ja yritin heti korjata tilanteen teko pirteällä olemuksella.
”Otatko sinä?” Pähkinätassu kysyi kohteliaasti ja vilkaisi minua kysyvästi. Pudistin päätäni.
”Kiitos kuitenkin tarjouksesta.” Huomasin kuinka isäni lähestyi leirin keskustaa päättäväisen kevein askelin, hänen silmissään loisti itsevarmuus, kun hän kajautti ilmoille kutsuhuudon klaaninkokoukseen.
Siirryimme Pähkinätassun kanssa sivummalle. Näin hänen kerran vilkaisevan minua huolestuneenoloisena kulmiensa alta. Iloisuuteni ei ollut tarpeeksi aidonoloista, olisi tehtävä sille jotain. Onneksi Pähkinätassu ei kehdannut kysyä mitään, kun klaaninpäällikkö oli puheenvuorossa.
”Haahkatassu, astu eteen.” Nyökkäsin itsekseni. Haahkatassu olikin ollut jo liian vanha oppilaiden pesään, luultavasti Haaskatassukin saisi soturinimensä. He olivat jo tarpeeksi vanhoja sotureiksi. Kuuratassu oli saanut jo jonkin aikaa sitten soturinimensä ja hänet tunnettiin Kuuraturkkina. Katselin, kuinka suuri ja kellanpunainen kolli astui eteen. Isän sanottua tutut soturiseremonian sanat hän lausui:
”Haahkatassu, sinut tunnetaan tästä hetkestä lähtien Haahkasurmana.” Klaani alkoi hurrata uuden soturin nimeä ja niin tein myös minäkin. Arvaukseni osui oikeaan, seuraavan esiin pyydettiin Haaskatassu ja hän sai nimekseen Haaskamielen. Klaani osoitti suosiotaan uusille sotureille ja heidän tuttunsa kerääntyivät heidän lähelleen henkilökohtaisempiin onnitteluihin. Kun kokous oli päättynyt, käännyin taas ystäväni puoleen ja kysyin:
”Tiedätkö yhtään, ketkä tässä klaanissa osaavat uida?”

//Pähkinä? Sori Untuva kun vein Mintun pois, tuon Taivaan sen luo sen seuraavas tarinas 😀
863 sanaa

Kirjoittaja: Ron

//Sivusin tätä jo chatissa, mutta lisään tän vielä tähän, että varmasti te kaikki muistatte. Tää tarinan alun miljöö on tarkoituksellisesti kuvailtu hyvinkin erilaisena, kuin mitä se oikeasti on. Syy tähän selitetään myöhemmin tarinassa. :))

”Et siis pidä hänestä?” Minttutassu käänsi katseensa jälleen minuun.
Pudistin päätäni nuoren naaraan kysymykselle. Vaihdoimme yllättäven usein kieliä liittyen mestareihimme. He olivat vain oppilaille luontainen puheenaihe. Toistin jälleen Minttutassulle, kuinka Villisielu oli mielestäni niin reikäpäinen ja luuli tietävänsä kaiken, syyttäen minua siitä ettei hän osannut opettaa minulle mitään.
”Saisi kuolla sinne pentutarhaan”, sylkäisin tassujeni eteen sanat, joita välittömästi kaduin.
Minttutassu katsahti minuun hieman pöyristyneenä. Ei ollut minun tapaistani puhua klaanilaisistani noin, olivat he kuinka aivottomia. Klaani oli perheeni, klaani oli ainoa turvani. Heiltä minä sain suojaisan pesän ja mukavan sammalpedin, heiltä sain riistaa vatsani täytteeksi ja raikasta vettä tyydyttämään janoni. He antoivat minulle kaiken, jonka tarvitsin hyvään elämään, ja minä kiittämätön toivoin heille kuolemaa ja kärsimystä. Jatkoimme pienen hiljaisuuden jälkeen keskustelua, nyt vaihtaen aihetta. Minttutassu tuntui unohtaneen koko asian. Se tuntui ensiksi omituiselta, mutta outous kääntyi nopeasti helpotukseksi.

Yötaivas oli säkenoivän upea. Tähdet olivat palanneet, ja niiden kirkkaan tuikkeen takana normaalisti sameaa väritöntä taivasta koristivat nyt kosmisten sinertävien ja purppuroiden lieskojen aggressiivinen tango. Värit heijastuivat taivaankaarelta vasten Minttutassun turkkia, sekoittuen epätavallissävytteisen punaruskean kanssa omituisiksi väreiksi, jotka saivat jo minun kokoiseni naaraan hohtamaan kuin hän olisi kuolleen kissan sielu. Minttutassu oli todella kaunis, kauniimpi mitä muistin. Hänen askeleensa olivat napakat, mutta keveät, katse komentava ja lumoava, ja äänenpaino oli tomera, mutta silti se kuulosti korvissani pehmeältä kuin sametti. Ohitsemme viheltävä hiljainen viima pöllytti nuoren naaraan paksua karvapeitettä, villiten öisten heijastuneiden värien tanssia.

Ajatukseni yllättäen katkesi. Kuulin etäältä ääntä. Kuin kissan uhkaavaa mourunaa. Sekä sähinää. Valo ympärillämme hälveni, värit Minttutassun turkilta perääntyivät. Minttutassu käänsi päänsä suoraan äänen kuulumissuuntaa kohti, kuunnellen sitä tarkkaan, Ikäänkuin hän olisi tiennyt, miksi joku pitää ääntä. Se joku tuntui kutsuvan häntä. Hetken kuulosteltuaan naaras kääntyi minuun, hänen silmiensä kirkkaansinisyys oli taittunut elottomaksi, sakean järviveden siniseksi.
”Minun täytyy mennä”, Minttutassu mutisi eleettömästi, lähtien heti tuon sanottuaan juoksuun kohti paikkaa, josta ääni kuului.
Huulteni välistä pääsi vain pieni, hömilö ”Mitä?”, ennenkuin lähdin Minttutassun perään. Luulin naarasta hieman hitaanlaiseksi, mutta nyt hän oli jopa käsittämättömän nopea. Hän pinkoi kuin adrenaliinin täyttämä jänis nummella, paeten saalistajaa. Minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä Minttutassun kannoilla. Ei vain siksi, että hän oli muuttunut äkkiä maantiekiitäjäksi, mutta aukea kuunvalon kyllästämä nummimaisema, jossa olin hänen kanssaan vielä hetki sitten istunut, muuttui nopeasti tiheäksi, synkäksi metsäksi, josta saatoin erottaa vain Minttutassun hännän, pimeitten oksien ja lehtien piiskatessa naamaani ja silmiäni vasten.
”Minttutassu”, huohotin hengitykseni alta. ”Minttutassu, odota!”
Minttutassu ei reagoinut mitenkään. Hän ei tuntunut edes kuulevan minua. Naaras vain juoksi päämäärättömän oloisesti, kuin etsisi irronnutta päätään. Vaikka toisinaan hän näytti tietävän, minne oli menossa.

Räpäytin nopeasti silmiäni, ja silloin oli Minttutassu kadonnut edeltäni. Ensimmäinen reaktioni tähän oli pysähtyä paikoilleni. Seuraava vetoni oli mennä hämilleni. Kun katselin hetken ympärilleni, en enää tiennyt, mistä suunnasta tulin, puhumattakaan siitä, mihin suuntaan olin juoksemassa. En nähnyt missään mitään merkkejä siitä, että olisin rynnännyt jostain kohtaa tälle pienelle aukealle. Aukea näytti koskemattomalta, ja suhteellisen vanhalta. Sitä varjostavat korkeat puut ja sitä ympäröivät pensaantapaiset näyttivät kuolleilta, tai vähintäänkin kuolevilta. Minulla ei ollut syytä tuntea itseäni uhatuksi, vaikka ympäristöni olikin suhteellisen aavemainen. Oli täysin hiljaista. Ei ollut merkkiäkään eläimistä, hyönteisistä, saatika kaksijaloista tai hirviöistä. En voinut vain jäädä tähän. Minttutassu käyttäytyi todella oudosti, hän saattaisi olla vaarassa. Mutta en tiennyt, mihin hän oli mennyt. Aukea oli niin synmetrinen ja synkkä, että eri suuntien erottaminen oli mahdotonta. Valikoin edestäni nopeasti paikan, josta juoksin läpi. Minulle ei jäänyt muuta valinnanvaraa, kuin toivoa, että valitsin oikean suunnan. Tällä kertaa en halunnut alkaa rynnimään ennätysvauhtia, vaan tyydyin puolilaukkaamaan päämäärätöntä ja polutonta tietä eteenpäin.

Nyt olin järven äärellä. Katsahdin taakseni, jossa synkeä metsikkö lepäsi, valmiina nielaisemaan minut kokonaisena. Edessäni oli jyrkänne, jonka alla taisi olla vettä. Jyrkänteen harjalla seisoi Minttutassu. Hänet huomattuani huokaisin helpottuneena.
”Minttutassu! Mitä ihmettä juuri tapahtui? Mistä lähtien olet ollut noin vikkeläjalkainen?”, taapersin kohti Minttutassua, joka ei näyttänyt liikahtavankaan.
Minttutassun pää katseli loivasti alas jyrkänteeltä, kohti vettä, jonka pinta ei ollutkaan niin kaukana alhaalla suhteessa jyrkänteen laitaan, mitä ensiksi odotin. Minttutassu mutisi jotakin, mistä en saanut selvää, ja pysähdyin paikoilleni hämmennyksestä. En ole varma kuvittelinko, mutta olin näkeväni vedestä Minttutassun edestä nousevan jotakin epämääräistä ja tummaa. Ne olivat ikäänkuin pitkäkyntiset etukäpälät, jotka kurottivat vedestä. Otin vielä muutaman askeleen naarasta kohti, kun nämä ´jalat´ hitaasti kietoutuivat Minttutassun kaulan ympäri, tarraten vakaan otteen tämän niskasta. Nyt lähdin ju puolijuoksuun naarasta kohti
”Minttutassu!!”
Vesi huokaisi intensiivisesti, kun Minttutassu riuhtaistiin veden alle. Olin avannut suuni napatakseni naarasta hännästä, mutten saanut tarrattua häneen tarpeeksi ajoissa. Jatkoin hätääntyneenä rinteen laidalle, paikkaan jossa Minttutassu juuri oli seissyt ja silmäilin synkkää vedenpintaa jäsenet täristen. Pinta ei juuri liikahtanut. Siihen ei ilmestynyt kuplia, kuten normaalisti, jos kissa pulikoi veden alla. Tunteeni ja ajatukseni olivat täysin sekaisin. En tajunnut täysin, mitä oli tapahtunut ja miksi. Ahdistunut paine rinnassani kasvoi, aloin hengittää kiivaammin. Silmissäni sumeni, päässäni pyöri, olin kaatua.

Heräsin säpsähtäen oppilaiden pesästä. Kehoni vieläkin värisi silkasta järkytyksestä ja sydämeni hakkasi. Olin nähnyt vain unta. Nostin varovasti päätäni ja ravistelin shokin pois kehostani. Se kerääntyi kasaan, ryömi selkääni pitkin alas jalkoihini, joitten kautta se imeytyi maaperään. Nyt kykenin kunnolla nostamaan jalkani. Seisahtaessani silmäni osuivat miltei heti ainutlaatuiseen, punaruskeaan turkkiin makaamassa pedillään. Olin todellakin nähnyt vain unta, Minttutassu oli turvassa.

Aamu oli vielä nuori, vain aniharva oppilas oli vielä tähän aikaan hereillä. Harjoituksien alkuun vierähtäisi vielä hetki. Tämän tajuttuani mieleni teki palata takaisin pedilleni, mutta tuollaisen unen jälkeen en mitenkään kykenisi nukahtamaan, jonka lisäksi vatsani kurni äkäisesti. Työnnyin siis oppilaiden pesästä viileähköön aamuilmaan ja suuntasin saaliskasalle.

//Iha kuka vaan joka haluaa voi jatkaa. :PP
887 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Kerro mitä haistat?” Pikkukaaos kysyi hymyillen. Olin aistivinani hänen olemuksestaan, että hän oli oikeasti kiinnostunut siitä, oliko hänen opetuksestaan ollut jotain hyötyä. Jääviilto joskus ja vähän useamminkin, ei kerrannut selittämäänsä teoriaa minulta vaan jätti minut oman onnensa nojaan, jos en ollut keskittynyt hänen selostuksiinsa. Hän myös usein vastasi kysymyksiini melko köyhästi, enkä saanut niin laajaa vastausta kuin olisin toivonut. Mestarini oli enemmän niitä kissoja, joiden mielestä fyysinen osuus oli se kaikkein tärkein osuus ja mestarin selostukset saisi jättää omaan arvoonsa. Asia ei toki ollut näin, sen hoksasi tyhminkin kissa – tai ei pidä mennä yleistämään, Jääviillon kaltaisia poikkeuksiakin oli. Ei pidä nyt käsittää väärin, ei minulla tietenkään ole ketään vastaan mitään, mutta kävihän se muita pompotteleva karvasäkki, joka luuli tietävänsä kaiken parhaiten, myös minun ja monen muun hermoille.
Nuuhkaisin ilmaa ja raotin suutani hieman. Metsän rikas tuoksujen kirjo valtasi aistini huumaannuttavasti. Aloin erotella tuoksuja toisistaan. Yksi, muista tuoksuista poikkeava, lämmin ja tuore hajuvana kiinnitti huomioni. Nuuhkaisin vielä syvemmin, jotta sain kiinni tarkemmin eläimen meno suunnasta. Tuoksussa oli häivähdys voimakkaantuoksuisesta kasvista ja sen avulla päättelin lähistöltä kulkeneen saaliin olleen syömässä jonkinlaista kasvia. Olin jonkin verran hämilläni, sillä olin miltei varmasti haistavinani hiiren, mutta haju poikkesi jollakin oudolla tavalla tavallisesti syömistäni hiiristä.
”Haistan jotain, joka muistuttaa minua hiirestä, mutta sen haju ei ole identtinen syömieni hiirten kanssa”, naukaisin reippaasti ja osoitin hännälläni terävästi suuntaa, jonne hajuvana mielestäni osoitti. Pikkukaaos nyökkäsi rauhallisesti ja väläytti nopean katseen minulle.
”Olet oikeassa. Se on hiiren kaltainen jyrsijä vesimyyrä”, Pikkukaaos kertoi ja heilautti korviaan kuin antaen luvan lähteä jäljittämään. Sukelsin innokkaana harvan aluskasvillisuuden joukkoon, kunnes muistin hiljaisuuden olevan kaiken avain. En ollut ihan varma kuinka lähellä tämä vesimyyräksi kutsuttu eläin oli, joten etenin varovaisesti. Häntäni poukkoili innokkaana ympäriinsä, vaikka kuinka yritin pitää sen aisoissa se silti vähän väliä hipoi kosteita kasveja. Minua vähän häiritsi Pikkukaaoksen silmien tuijotus selässäni, mutta ei niin paljoa kuin Jääviillon kelmeiden ja kierojen silmien tuijotus.
Säpsähdin kun huomasin liikettä männyn juurella. Jyrsijä tosiaan oli miltei hiiren näköinen muutamilla poikkeuksilla. Aloin kelaamaan naaras soturin ohjeita saaliin nappaamisesta. Havainnoin tuulta ja minun edukseni se kulki täydellistä reittiä. Vesimyyrän tuoksu leijaili minun sieraimiini herkullisena ja lämpimänä ilmassa, mutta minun tuoksuni pysyi kaukana eläimestä. Muistin kuinka Pikkukaaos oli ohjeistanut, että pitäisi päästä tarpeeksi lähelle, muuten saalistusyritys voisi olla tuhoon tuomittu yritys. Vilkaisin vesimyyrän asentoa ja huomasin sen olevan keskittynyt nakertamaan jotain kasvinjuurta. Otin rohkeasti muutaman hiljaisen askeleen kokiessani sen turvalliseksi ja sen enempää miettimättä loikkasin saaliin kimppuun. Tilaisuus oli ollut niin houkutteleva. Loikkani olisi yltänyt tarpeeksi pitkälle jos käpäläni ei olisi jäänyt kiinni maasta törröttävään juureen. Kompastuin ähkäisten maahan, mutta siinäkin oli puolensa. Huomasin laskeutuneeni tarpeeksi lähelle riistaa ja nappasin sen näppärästi tassuihini ja puraisin sen niskaa vatsallani loikoillen. Pikkukaaoksen ravatessa huolestuneena luokseni kasvoilleni nousi nolostunut kuumotus.
”Oletko kunnossa?” naaras kysyi silmät pyöreinä ja tutki silmillään minua. Nyökkäsin vakuuttava ilme kasvoillani ja nousin mutaa turkistani pudistellen ylös.
”Ensi kerralla varmaan muistat tarkistaa myös reittisi?” naaras naurahti keventääkseen tunnelmaa. Kasvoilleni nousi helpottunut hymy tilanteen kevettyä.
”Toivotaan. Sain kuitenkin saalista!” Nostin vesimyyrän hampaisiini ja heilautin sitä Pikkukaaoksen edessä tyytyväisenä. Naaras naurahti tyytyväisenä. Olisipa minulla tuollainen mestari.

//Pikku? 😀
506 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnsin päälläni pentutarhan suuaukkoa peittävän sammalverhon pois tieltäni ja astelin peremmälle. Varjoista minua tiirasi utelias silmäpari; niiden keltaisesta katseesta tiesin, että kissa oli Mäntyviiksi. Musta kuningatar makasi sammalillaan pää ylväästi pystyssä, hän ei vaikuttanut lainkaan kireältä tai hermostuneelta lähestyessäni. Tämä naaras ei ollut siis niitä kissoja, jotka hyökkivät ympäriinsä kuin vesikauhuiset supikoirat suurempi kokoisemman soturin tullessa kohdalle.
Laskin katseeni viereisellä pedillä nukkuvaan Villisieluun. Hän näytti hyvin levolliselta, ja pistin merkille, että tämän vatsa oli pyöristynyt vähän sitten viime näkemän. Leikittelin mielessäni ajatuksella isosta pentueesta, mutta varauduin myös pahimpaan: pennut eivät Hehkulammen mukaan voineet hyvin, jos jokin menisi vikaan ennen poikimista tai sen jälkeen, saattaisin menettää sekä pennut että Villisielun. Mutta koska uskoin vakaasti Pimeyden Metsän katsovan perääni, luotin sen myös huolehtivan kumppanistani ja auttamaan häntä selviämään vaikeasta synnytyksestä.
”Hän nukkuu nyt rauhallisesti. Joskus hän saattaa vikistä unissaan.” Käänsin oranssin katseeni Mäntyviikseen, joka katsoi Villisielua hellästi. ”Toivon todella, että kaikki menee hyvin. Hän on vielä niin nuorikin.”
”Kaikki menee kyllä hyvin”, vakuutin, eikä ankara äänensävyni jättänyt kuningattarelle varaa kyseenalaistamiseen. Hän ymmärsi, että oli parempi pysyä vaiti koko asiasta kuin lähteä inttelemään kanssani.
”Minun puolestani voit herättää hänet. Hänkin on odottanut näkevänsä sinut”, Mäntyviiksi naukaisi.
”Ei, annan hänen nukkua”, sanoin jurosti ja niiskasin nenääni. Sen jälkeen käännyin ympäri kannoillani ja olin aikeissa poistua paikalta, kun kuulin äänen takaani.
”Mihin sinä luulet karkaavasi?”
Katsahdin Villisieluun yllättyneenä. Oliko hän sittenkin ollut hereillä koko tämän ajan? Tassutin naaraan vuoteen viereen ja istuuduin hieman epäröiden alas. Alunperin halusin vain käydä katsomassa hänen vointiaan nopeasti ja painua sitten yöpuulle, mutta nukkumaanmeno saisi vielä siis odottaa omalta osaltani.
”Eikö sinun pitäisi nukkua?” murahdin hiljaa. Villisielu pyöritteli silmiään kuin olisin juuri laukonut kaikkien aikojen huonoimman vitsin.
”Nukkua!” hän puuskahti muka tyrmistyneenä. ”Sitähän minä olen tehnyt koko päivän!”
”Oletkin viimein tainnut nukkua oppilasaikanasi keräämäsi univelat pois”, sanoin kiusallani ja kurkotuin nuolaisemaan kumppanini korvallista. Hänen kurkustaan kumpusi syvä kehräys.
”Ehkä niin.” Villisielu katsoi minua mietteliäänä. Sitten hän nousi varovasti ylös ja hiipi ohitseni oviaukolle. Räpyttelin silmiäni ensin hieman hämilläni, kunnes sain kiinni ajatuksesta, mitä naaras ajoi takaa.
”Kuule, en ole varma, onko tämä kovin hyvä idea. Mitä jos jotakin sattuu?” sanoin hermostuneena.
”Höpö höpö! Ei minulle mitään satu, kun olen kanssasi. Sitä paitsi, emme me mene aukiota kauemmaksi. Haluan vain vilkaista, miltä ulkona näyttää”, Villisielu maukui hyvin vakuuttavasti. Ehkä hän oli oikeassa: leirissä ei koskaan tapahtunut mitään niin kamalaa, joka saattaisi järkyttää kantavaa kuningatarta tai pentuja.
”Hyvä on, mutta vain hetkeksi sitten.”
Seurasin Villisielua ulos pesästä. Leirin reunoilla norkoili vielä muutama satunnainen kissa, jotka kaiketi suunnittelivat lähtevänsä mukaan kuuhuipun aikaan järjestettävään partioon. Olin tehnyt kovasti töitä viime päivinä, joten partiointi keskellä yötä ei kuulostanut juuri nyt erityisen houkuttavalta. Minun oli keskityttävä huolehtimaan Villisielusta ja tulevista jälkikasvuistamme, joista epäilemättä kasvaisi klaanin suurimpia sotureita, mikäli nämä tulivat yhtään isäänsä – tai emoonsa.
Villisielu veti keuhkoisinsa ilmaa ja siristi vähän silmiään. Sitten hän kääntyi katsomaan minua. Hänen kasvoilleen levittyi mitä suloisin hymy, jonka koskaan olin nähnyt. Sydämeni tuntui siltä, kuin se olisi saattanut lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Vihasin mutta myös toisaalta rakastin sitä tunnetta. Tunsin olevani samaan aikaan vahvempi kuin koskaan ja kuitenkin avuton kuin vastasyntynyt.
”Kiitos, kun suostuit tulemaan ulos kanssani”, Villisielu kehräsi ja istahti viereeni. Kohautin vähän lapojani; ei se mikään iso vaiva ollut.
”Oletko miettinyt pennuille nimiä?” Hänen kysymyksensä yllätti minut – en toki antanut sen näkyä kasvoiltani vaan pidin katseeni kohdistettuna sysimustalle taivaalle.
Jos rehellisiä oltiin, en ollut uhrannut ajatustakaan nimille. Olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan koko asian. Pudistin päätäni.
”En oikeastaan.”
”Sinulle tulee kohta kiire”, naaras vitsaili ja puski päällään rintaani. Nostin vähän huultani, mutten sanonut mitään. Saisin alkaa miettimään nimiä toden teolla, ellen halunnut mahdollisista pojistani Narsissipentua ja Ruusupentua. Mikä nöyryytys se olisikaan oman arvonsa tunteville kolleille.
Istuimme ulkona jonkin aikaa. Sen jälkeen saattelin Villisielun takaisin pentutarhalle ja suuntasin itse kuusen oksien alle, jossa soturit nukkuivat. Kömmin omalle paikalleni uupuneena, lihakseni olivat tavanomaista kireämmät ja jokainen askel kävi voimien päälle.
Lopulta vaivuin rauhattomaan uneen; Lauhalaukka ei jättänyt minua rauhaan edes nukkuessanikaan. En pääsisi häntä tai tekemääni vääryyttä pakoon. Saisin elää seuraamuksien kanssa koko lopunikäni.

//Vaikka Villi?
//664 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Kulmani olivat välttämättä hitusen kohonneet, kun hopeankirjava Tuhkajuova oli aamutuimaan yllättäen ilmaantunut oppilaiden pesään. Pienikokoinen naaras oli patistanut minut mukaansa sillä verukkeella, että hän veisi minut tänään harjoittelemaan, koska mestarini Henkäysvarjo sattui olemaan liian kiireinen tämän käpälien ollessa täynnä uutta ja tärkeää tekemistä. Oli ollut sanomattakin selvää, että raidallisen kollin nimittäminen Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi tulisi vaikuttamaan soturikoulutukseni etenemiseen, mutta olin sentään koettanut parhaani mukaan asennoitua kyseiseen faktaan mahdollisimman avoimin mielin. Vaikka pelko jälkeen jäämisestä oli tehnyt suhtautumisesta aavistuksen hankalampaa ja tupannut alkuun suututtaa minua kalvamalla sisuskalujani, olin lopulta saanut kuin saanutkin itseni ryhdistäytymään ja vannonut itselleni, että kirisin toiset oppilaat varmasti yhdessä hujauksessa kiinni. Totta puhuakseni mielessäni oli pyörähtänyt myös ajatus pyytää itselleni epävirallinen, väliaikainen mestari, mutta olin mieluummin hammasta purren päättänyt luottaa Henkäysvarjoon. Tuhkajuovan sanat eivät kuitenkaan tulleet loppujen lopuksi järin suurena yllätyksenä vaan pikemminkin helpotuksena, sillä minulle tärkeintä oli päästä harjoittelemaan, mestarista viis. Toisaalta tabbykuvioinen naaras oli minulle jotakuinkin vieras tapaus, eikä tämän lyhytikäinen läksytys aamuisesta aterioinnista maalannut järin miellyttävää kuvaa tästä itseäni aavistuksen pienemmästä kissasta. En tiennyt mitä Tuhkajuova oikein kuvitteli, sillä minähän en ollut typerä – aterioin aina ajallaan, mikäli minulla sattui olemaan nälkä, mutta juuri tänä aamuna vatsani ei ollut päästänyt ääntäkään. Tyydyin kuitenkin pysymään kuuliaisesti vaiti ja sivuuttamaan naaraan sanat ja vähäeleisyyden vaivaisella olankohautuksella, sillä tapanani ei ollut suututtaa ketään heti alkuunsa, vaikka osasinkin tarpeen tullen olla perin inhottava. Sitä paitsi lähtiessäni seuraamaan Tuhkajuovaa ulos leiristä mieleeni muistui, että kyseessä oli Henkäysvarjon kumppani, enkä todellakaan halunnut pienintäkään tarpeetonta kitkaa mestarini ja itseni välille.

Seurasin tarkkaavaisesti, kun Tuhkajuova näytti esimerkkiä puuhun kiipeämisestä. Vihreäsilmäinen soturi kiskoi itsensä perin sukkelasti alimpien oksien tasolle, muttei kiivennyt enää korkeammalle vaan käännähti ja laskeutui jokaista askelta tarkkaan harkiten takaisin maankamaralle. Hopeankirjava naaras napautti häntäänsä kohti koivua ja kehotti nyt minua kokeilemaan kiipeämistä. Vähät välitin Tuhkajuovan varoituksesta olla kiipeämättä liian korkealle, nyökkäsin terävästi ja luikertelin koivun juurelle. Kohotin harmahtavan katseeni hitaasti puun ruskalehtien koristamaan latvaan ja painoin etutassuni tutkiskelevasti vasten kapean rungon valkomustaa tuohta. Puuaines tuntui kynsiäni vasten riittävän pehmeältä, joten nostin lopulta myös oikean takajalkani runkoa vasten ja aloin pusertaa itseäni ylöspäin. Kulman ollessa eriskummallinen ensimmäiset askeleet tuntuivat sangen omituisilta, mutta ennen kuin huomasinkaan, olin jo saavuttanut alimmat oksat. Tunsin Tuhkajuovan arvioivan katseen porautuvan niskaani, kun kampesin itseni kohtalaisen vaivattomasti toiselle oksista istumaan. Olisin toki voinut edes vilkaista raidallista soturia ja palata sitten takaisin alas, mutta hetken katseltuani seuraava oksa alkoi näyttää turhan houkuttelevalta. Mietiskelin hetken aikaa seuraavaa siirtoani, mutta vaikka järki käski minua laskeutumaan, halu näyttää patisti minut seuraavalle ja taas seuraavalle oksalle, yhä ylemmäs ja ylemmäs.
“Harakkatassu, älä mene liian korkealle!” kuulin Tuhkajuovan sättivän jostain kaukaa alhaalta, mutten ollut aikeissa kuunnella tätä. Saatoin olla aavistuksen avuton kaksinkamppailussa, mutta kiipeilyhän sujui minulta kuin vettä vain! Kasvoilleni levisi omahyväinen virne, mutta sitä tabbykuvioisen naaraan ei ollut mahdollista nähdä, niin korkealle olin jo itseni kiskonut. Kampesin itseni vielä yhden oksan ylemmäs ennen kuin muistin, että minunhan olisi totta tosiaan päästävä vielä takaisin alas. Kurkistin oksalta ja säpsähdin, kun Tuhkajuova näytti äkisti enää vain pieneltä harmaalta pisteeltä keskellä kellertävää nurmea. Naaras saattoi huutaa minulle jotakin, mutten ollut aivan varma mitä tämä mahtoi sanoa. Nielaisin ja räpyttelin kiivaasti silmiäni, minun täytyi koettaa rauhoittua. Lopulta vedin syvään henkeä ja aloin tarkastella alapuolellani siintäviä oksia, jotta löytäisin varmimman reitin takaisin alas. Hetken miettittyäni uskoin kartoittaneeni sopivat oksat, joten lähdin varoen laskeutumaan takaisin maankamaralle. Matka taittui lähemmäs puoleenväliin ilman katastrofaalisia ongelmia, mutta kun olin jotakuinkin puolentoista ketunmitan päässä maasta, otteeni paksusta oksasta lipesi. Sähähdin säikähdyksestä ja koetin hidastaa pudotusta upottamalla kynteni koivun runkoon, mutta tuloksetta. Mätkähdin märkään maaha ja ilma pakeni keuhkoistani, mutta hetken räpiköityäni saatoin todeta olevani edelleen elossa eikä mitään ollut murtunut. Haukoin kiivaasti happea ja upotin kynteni jännittyneenä multaan varoen katsomasta Tuhkajuovaa, sillä uskoin pian saavani kuulla kunniani. En ymmärtänyt mikä oikein oli mennyt vikaan, mutta minun syytäni se ei varmasti ollut! Kukaties koivun runko oli ollut liian märkä tai tuuli oli tarrautunut turkkiini, mutta joka tapauksessa karvas pettymys ja häpeä kalvoi sisuskalujani. En tahtonut kuulla kritiikkiä, kaikkihan oli mennyt niin hyvin!

// Tuhka?
// 658 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Siristelin silmiäni kuunnellessani Minttutassun puhetta. Olisin luullut Jääviiltoa paremmaksi mestariksi, vaikka hän kohtelikin toisia huonosti. Olisi luullut kollin ymmärtävän, kuinka tärkeää saalistaminen oli. Pelkillä taistelutaidoilla ei voisi pärjätä. Miten kukaan voisi silloin syödä vatsansa täydeksi, jos jokaiselta karkaisi hiiri kynsien välistä? Mistä klaaninvanhimmat sekä kuningattaret ja pennut saisivat vatsantäytettä, jos tuoresaalista hädin tuskin riittäisi edes puolelle klaanille? Taistelutaidot olivat tärkeitä, mutta yhtä tärkeää oli myös osata metsästää.
”Mietin vain, että nyt kun olemme metsästyspartiossa, että haluaisitko opettaa minua?” Minttutassu vaikutti innostuneelta. En olisi missään nimessä halunnut vastata kieltävästi. Oli tärkeää, että joku opetti saalistusta naaraalle, jos kerta Jääviilto ei sitä suostunut tekemään. Oli kuitenkin tärkeää, että saalistusta opetti joku, joka ymmärsi sen tärkeyden ja osasi hyvin perusteet. Koin sopivani hommaan, sillä hallitsin saalistuksen hyvin. Jos joku olisi pyytänyt minua opettamaan taisteluliikkeitä, olisin vienyt hänet suoraan jonkun toisen luokse. Mutta saalistuksessa olin sen verran hyvä, että uskalsin suostua opettamaan omia taitojani Minttutassulle.
”Se on hyvä idea, Minttutassu. Tietenkin opetan sinua”, vastasin punaruskealle oppilaalle. Olimme saapuneet lähelle jokea, joten hidastin vauhtia. Joki oli isompi kahdesta joesta, ja pysähdyin riittävän kauas reunasta. Joen ääni tuntui aina kiinnostavalta, mutta se ei ole houkutellut lähemmäs sen jälkeen, kun pentuna jouduin näkemään ikävän tapahtuman. Melkein menetin silloin ystäväni kiinnostavalle, mutta vaaralliselle vedelle.
”Hämypilvi ja Kylmäliekki”, käännyin katsomaan sotureita ja viitoin hännälleni suuntaan, jonne halusin kaksikon lähtevän, ”lähtekää te tuohon suuntaan, niin me jäämme Minttutassun kanssa tähän.”
Hämypilvi kääntyi oitis, ja Kylmäliekki hänen peräänsä nyökättyään ensin ymmärryksen merkiksi. Katsoin, kuinka savunharmaa kolli ja valkea naaras katosivat kokonaan näkyvistä. Käännyin Minttutassun puoleen, joka jo selvästi odotti opetustani.
”Olet varmasti jo melko pitkällä taistelukoulutuksessa?” esitin asiani kysymyksenä. Minttutassu nyökkäsi, mutta näytti miettivän, miksi kysyin taistelukoulutuksesta saalistuksen sijaan. Oli hyvä, että Minttutassulla oli pohja taisteluharjoituksista, sillä se auttaisi paljon saalistuksessa.
”Hyvä. Voimme hyödyntää samoja asioita saalistuksesta, joka tekee siitä sinulle asteen verran helpompaa. Meidän ei tällöin tarvitse aloittaa ihan alusta”, selvensin vielä oppilaalle, mitä ajoin takaa. Oli mukava nähdä, kuinka tarkasti Minttutassu kuunteli sanojani. Hän taisi ymmärtää, että saalistaminenkin oli tärkeää, vaikka Jääviilto varmasti antoi ymmärtää muuta.
”Voit ajatella saalista vastustajanasi. Saalis eroaa kissasta vain kooltaan, eikä se aio jäädä taistelemaan kanssasi. Saalista on lähestyttävä hiljaa, sillä ne juoksevat aina sinua karkuun. On pidettävä huolta, ettei tee ääntä, ja lähestyy saalista oikeasta suunnasta. Tuuli paljastaa sinut helposti. Sinun pitää päästä niin lähelle saalista, että tiedät varmasti saavasi sen kiinni, jos se huomaa sinut. On tärkeää olla tarkka”, selitin parhaani mukaan mahdollisimman selkeästi, ”katsotaan ensin asentoasi ennen kuin yritämme edes saada mitään kiinni. Miten lähtisit vaanimaan saalista?”
Minttutassu asettui matalaksi ja lähti liikkumaan eteenpäin. Oppilaan asento oli melko hyvä, vaikka siinä parantamisen varaa olikin. Oli hienoa nähdä, minkä Minttutassu ajatteli olevan paras asento vaanimiseen ennen kuin kukaan oli ehtinyt opettaa sitä hänelle.
”Näinkö?” punaruskea oppilas kysyi pysähtyen ja katsahtaen minuun. Katsoin tarkemmin naaraan asentoa, jotta osaisin neuvoa häntä parantamaan sitä parhaani mukaan.
”Häntäsi on liian ylhäällä, laske se alas”, aloitin hännästä, jonka huomasin olevan liian pystyssä. Saalis olisi huomannut sen helposti, varsinkin kun aluskasvillisuus oli hyvin olematonta. Minttutassu laski häntänsä maata vasten.
”Nyt häntäsi on liian alhaalla. Yritä pitää se matalalla, mutta älä ihan maata vasten. Häntäsi ei saa näkyä, mutta se ei myöskään saa pitää ääntä raahautuessaan maassa”, ohjeistin pitäen puheeni rauhallisena. Muuten soturioppilaan asento oli melko hyvä. Vatsa hipoi lähes maata, mutta oli kuitenkin sen verran ylhäällä, ettei asennosta aiheutuisi rapinaa.
”Onko näin hyvä?” Minttutassu kysyi, ja hän katsoi minuun odottavan näköisenä tummansinisillä silmillään. Nyökkäsin hymyillen ennen kuin sanoin mitään.
”Pidä häntäsi juuri noin. Yritä vielä kopioida asentoni mahdollisimman tarkasti”, sanoin laskeutuen vaanimisasentoon. Jokaisen asento oli hieman erilainen, sillä ruumiinrakenteet erosivat paljon toisistaan. Asento oli kuitenkin periaatteessa samantyylinen kaikilla, vaikka monet sitä sovelsivatkin. Minttutassu tarkkaili asentoani ja muutti takajalkojensa asentoa.
”Hienoa! Paina tämä asento mieleesi, niin pääset vielä pitkälle!” kehuin oppilasta, joka oli selviytynyt oikein hyvin ilman Jääviillon opetuksia. Tuskin kolli olisi edes osannut kertoa minua paremmin mistään saalistukseen liittyvästä. Olin tyytyväinen itseeni, sillä olin osannut ohjeistaa Minttutassua edes jotenkin. Ehkäpä minustakin tulisi jonakin päivänä oiva mestari jollekin!
”Olenko nyt valmis saalistamaan?” naarasoppilas kysyi suoristautuessaan. Suoristauduin itsekin, ja mietin Minttutassun valmiutta. Oma kuivaharjoitteluni oli kestänyt hieman pidempään. Olimme kuitenkin metsästyspartiossa, joten aikaa oli rajallisesti. Ja harjoittelu oikean saaliin kanssa olisi paljon opettavampaa.
”Uskon sinun olevan”, naukaisin jälleen pienen hymyn kera, ”kerro mitä haistat?”

//Minttu? Toivottavasti en hitannu liikaa
// 704 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Oli kulunut pari päivää siitä, kun Henkäysvarjo oli nimetty Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Olin hädin tuskin nähnyt soturia viime päivinä, sillä hänellä oli käpälät täynnä töitä. Punatähti opetti hänelle asioita, joita varapäällikön tuli osata. Tänä aamuna kolli oli jakanut ensimmäiset partionsa. Vaikka olisin halunnut, minä en ollut päässyt partioon. Sen sijaan kumppanillani oli ollut minulle toinen tehtävä, johon hänellä ei tänään olisi aikaa.
”Käytä Harakkatassua harjoituksissa, sillä minä en kerkeä. Meillä pitäisi olla tänään kiipeilyharjoitukset, joten sinä taidat hoitaa ne”, kolli oli sanonut enemmän käskynä kuin kysymyksenä. En ollut voinut kieltäytyä, enkä oikeastaan edes halunnut. Minua kuitenkin ärsytti se tapa, jolla Henkäysvarjo puhui minulle nykyään. Hän käskytti minua kuin jotakin oppilasta! Jos tämä meno jatkuisi, kolli saisi kyllä kuulla kunniansa.
Aurinko oli juuri noussut, ja Henkäysvarjo oli juuri kadonnut Punatähden pesään. Olin odotellut, että Harakkatassu saapuisi leirin pääaukiolle, mutta valkean ja mustan sekoitteista kollia ei ollut näkynyt. Niinpä lähdin turhautuneena kävelemään kohti oppilaiden pesää. Työnnyin oksien lävitse hämärään pesään, joka sijaitsi kaatuneen kuusen oksien alla. Valoa pääsi vain vähän tänne, sillä suurimmat raot oli tukittu sammalilla, oksilla ja lehdillä. Katseeni kiersi jokaisen pesän vuoteen. Muutamilla oli vielä oppilaita, ja tunnistin heistä yhden Harakkatassuksi. Kolli nuoli turkkiaan sammalvuoteellaan. Huomatessaan minut, hän keskeytti pesuhetkensä ja nosti katseensa kohti minua. Koska katsoin suoraan hänen suuntaansa, kolli arvasi minun etsivän häntä.
”Mitä?” hän kysyi.
”Henkäysvarjo on kiireinen, joten minä vien sinut harjoituksiin. Koska aurinko on jo noussut, etkä ole omatoimisesti käynyt syömässä, saat syödä vasta harjoitusten jälkeen”, totesin tasaisella äänellä ja käännyin, ennen kuin kolli ehti vastata. En tiennyt miten Harakkatassu suhtautui tällaiseen käytökseen, mutta en edes välittänyt. Toimisin tämän päivän hänen mestarinaan, ja kolli sai hyväksyä minun latelemani säännöt. Jos hän heräisi myöhään, ei hän tarvitsisi aamiaista. Tässä oli ollut koko aamu aikaa syödä, ja minä olin tehnyt sen jo. Odottelin hetken oppilasta pesän edustalla, kunnes hän viimein saapui. Sanaakaan sanomatta viitoin hänet perääni kohti leirin uloskäyntiä.

Matka reviirin itäosaan taittui nopeasti. Täällä päin oli puita vain harvakseltaan, ja suuri osa niistä oli pieniä lehtipuita. Näyttäisin ensin kiipeämisen perusteet täällä, jonka jälkeen siirtyisimme metsään havupuiden luokse. Matalimmat oksat eivät olleet edessä olevassa koivussa kovinkaan korkealla. Kömpelömpikin kiipeilijä pääsisi sinne varmasti. Jos matalimmalta oksalta putoaisi, tuskin kuolisi. Tai kuoleman vaara toki oli, jos kiipeilijä putoaisi niskat edellä maahan, mutta se olisi vain kiipeilijän omaa typeryyttään.
”Pidämme tänään kiipeilyharjoitukset. Ilmeisesti Henkäysvarjo ei ole aiemmin pitänyt sellaisia, eikö niin?” varmistin. Samalla halusin selvittää hieman sitä, millainen oppilas oli.
”Juuri niin. Hän on puhunut kiipeilystä, mutten ole koskaan päässyt oikeasti kokeilemaan”, valkomusta kolli ilmoitti melko tasaisella äänellä. Vastasin vain nyökkäämällä pienesti.
”Kiipeilyhän ei ole vaikeaa, jos menee vain ylöspäin. Alastullessa ongelmat yleensä alkavat, kun yksikin virhe voi johtaa siihen, että putoat selällesi maahan ja kuolet”, totesin viileästi ja odotin Harakkatassun reaktiota. Reaktio ei ollut kummoinen, sillä kolli vain nyökkäsi merkiksi, että oli kuunnellut.
”Kiipeämisessä tärkeintä on pitää koko ajan hyvä ote puun rungosta. Ylöspäin mennessäsi vedät itseäsi kohti puun latvaa omalla voimallasi, mutta alastullessa tekniikka on aivan erilainen. Siinä ei saa hätiköidä, vaan pitää keskittyä tarkasti. Näytän sinulle esimerkin”, totesin ja lähdin kohti puuta. Tein pienen loikan kohti puun mustapilkkuista runkoa. Upotin kynteni runkoon ja lähdin kiipeämään ylöspäin hitaasti. Vilkaistessani alaspäin totesin, että Harakkatassu katsoi minua. Olin tyytyväinen, sillä kaikki oppilaat eivät olisi jaksaneet keskittyä tällaiseen. Ennen alinta oksaa, päätin palata takaisin alas. Tein sen niin hitaasti kuin saatoin. Yksi käpälä kerrallaan alemmas, kynnet kiinni runkoon ja etukäpälällä sama juttu. Kaava toistui niin kauan, kunnes irtaannuin puusta, käännähdin ja ponkaisin itseni rungon avulla kauemmaksi puusta. Pudottauduin maahan sulavasti neljälle jalalle ja käänsin katseeni Harakkatassuun. Oppilas oli minua jonkin verran kookkaampi, vaikka hän ei ollut vielä lähelläkään täysikasvuista kissaa. Olin tottunut siihen, että olin Kuolonklaanin yksi pienimmistä kissoista lukuun ottamatta pentuja ja nuoria oppilaita. Se ei häirinnyt minua, sillä olin oppinut olemaan ylpeä itsestäni. Vaikka olinkin pieni, tiesin ja osasin paljon. Sitä tuskin moni kuolonklaanilainen edes huomasi, mutta sillä ei niinkään ollut väliä. Tärkeintä oli, että tiesin itse mihin pystyin.
”Sinun vuorosi, ole hyvä. Älä mene liian korkealle”, sanoin Harakkatassulle hetken hiljaisuuden päätteeksi ja viitoin hänet kohti koivua. Koivu ei välttämättä ollut paras puu kiipeilyharjoituksille, mutta tämä puu oli ollut yllättävän pehmeä. Olin saanut helposti upotettua kynteni niin, että sain puusta tukevan otteen.

//Harakka? Sori tää on vähän jotenki tönkkö xd + sori jos hittasin
// 694 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin mennyt saalistamaan itsekseni, sillä kaikki päivän partiot oli jo jaettu, enkä ollut päässyt yhteenkään. Pilvitassukin oli tällä hetkellä rajapartion mukana, joten olin kirjaimellisesti toimeton. Oli kulunut päiviä pienestä taisteluhetkestämme Pähkinätassun ja Pilvitassun kanssa. Olin ollut tyytyväinen Pähkinätassun lahjoihin ja tullut siihen tulokseen, että minua nuorempi Villisielu taisi olla hyvä mestari. Tassutin puskien lomassa hiiri suussani ja tunsin kasvin terävät oksat painautuvan turkkiini. Näin silmäkulmassani liikahduksen ja käännyin nopeasti katsomaan suuntaan hiiri edelleen hampaissani. Karvani pörhistyivät hieman huomatessani kissan hahmon lähelläni, mutta pian niille tuli syy laskeutua. *Merkurius!* Sydämeni alkoi tykyttää toivottoman lujasti nähdessäni kollin komeat kasvot. Pian kuitenkin turkkini sai uuden pörhistymisen aiheen, sillä kaaos oli alkamassa. Kuin salama kirkkaalta taivaalta hirviö syöksyi ukkospolulta meitä kohti vauhkona hapuillen päämääräänsä. Ei hirviöiden kuulunut poistua ukkospolulta! Loikkasin lähimpään puskaan nopeasti siltä varalta, että hirviö oli nälkäinen ja yritti saalistaa meitä. Hirviön tassut osuivat maahan ja maasta pinkosi terävä kiven lohkare kylkeeni kovalla vauhdilla. Kiljaisin säikähdyksestä, luulin hirviön osuneen minuun. Kiven terävä kulma oli saanut nahkaani pienen haavan, joka tiputteli pienen noron kirkkaanpunaista verta vaalealla turkilleni. Pöly pilvi peitti koko näkyvyyden ja hengitin kuivaa hiekkaa keuhkoni täyteen. Aloin yskiä haukkoen henkeäni. En pelännyt yhtään puolestani, vaan ainoastaan Merkuriuksen puolesta. Missä erakko oli? Tassuni tärisivät vihaisina ja olin valmiina hyökkäämään uhkarohkeasti hirviön kimppuun jos se tekisi jotain Merkuriukselle. Tiesin, ettei minulla olisi mahdollisuuksia sitä kohtaan. Vihasin tätä! Kököttää puskassa tietämättömänä kun rakastamani kissa oli tuolla jossain hengen vaarassa! Minua pelotti aivan valtavasti. Näin lukuisat kaksijalat loukkaantuneen hirviön ympärillä. Ajatuksissani pyöri lukuisat kauhukuvat Merkuriuksen ruumiista litistyneenä hirviön takia. Hänhän oli ollut melko kaukana, ei hän välttämättä joutunut yhtään lähemmäksi! Sitten kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. *Merkurius!* Halusin itkeä onnesta kun nousin ylös ja lähdin juoksemaan erakon luokse. Hän sanoi jotain mutta olin aivan sekaisin onnesta ja järkytyksestä. Yhden asian kuitenkin kuulin.
”Luulin että menetin sinut. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt sinut.” Merkuriuksen ääni oli lohduton ja hänen silmänsä loistivat helpottuneina. Näin kuinka hänen lihaksensa olivat jännittyneet paksun turkin alla. Oma sydämenikin hakkasi vielä säikähdyksestä, mutta nyt sen hakkausta voimisti vielä se, mitä olin kuullut Merkuriuksen suusta. Näytin varmaan hämmentyneeltä hapuillessani sanoja, mutta lopulta sulkiessani suuni. Erakko näytti siltä kuin hetkenä minä hyvänsä hän pökertyisi kaikesta siitä adrenaliinista, joka virtasi hänen sisällään. Merkitsinkö minä Merkuriukselle näin paljon?
”Siis.. minä…”, takeltelin ja pudistin päätäni turhautuneena, sanat eivät olleet tullakseen, ”Minäkin pelkäsin aivan järjettömästi sinun puolestasi. Kun se hirviö suistui ukkospolulta, olin aivan kauhuissani. Onneksi sinä olet siinä!” Tämän jälkeen loikin nopeasti kollin luokse ja pianoin kuononi tämän turkkiin ikään kuin varmistaakseni oliko hän oikeasti luonani. Kaikki jännitys alkoi laueta helpotuksen kyynelinä, jotka valuivat Merkuriuksen täplikkäälle turkille. Vedin kasvoni hieman kauemmas ja katsoin kollin kasvoja.
”En halua ikinä koskaan menettää sinua. Haluan olla aina luonasi, viettää joka hetkeni kanssasi. Voin jättää klaanin ja tulla luoksesi, jos huolit minut. Minusta tuntuu, että olen rakastunut sinuun”, naukaisin varmempana kuin koskaan ja katsoin Merkuriusta lempeästi tämän meripihkaisiin silmiin, joiden sävy taittui kovasti oranssiin.

//Merkurius?
486 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Miten koulutuksesi edistyy?” Pikkukaaos kysyi katsahtaen minun suuntaani meripihkaisilla silmillään, joissa tuikki aidonoloinen uteliaisuus. Nuoren naaras soturin mielipide uudesta varapäälliköstä oli mielestäni kovin lähellä omaani. En oikein tuntenut Henkäysvarjoa, mutta hän vaikutti ihan sopivalta tehtävään.
”No tahtoisinkin sanoa, että hyvin”, selitin hieman harmistuneesti päätäni pudistellen. Pikkukaaoksen vauhti hidastui äkkinäisesti ja tämän ilme oli huolestunut. Hän varmasti arvasikin, että se liittyi Jääviiltoon. He olivat melkein samaa ikäluokkaa ja luultavasti jakaneet pentutarhan yhdessä, jonka seurauksena Pikkukaaos oli saattanut kokea Jääviillon raivostuttavuuden.
”Kuinka niin?” Pikkukaaos kysyi ja heilautti häntäänsä kärsivällisesti. Kohautin lapojani.
”Hän vain järjestää taisteluharjoituksia toistensa perään, enkä edes osaa vielä vaania kunnolla. Ajattelin, että metsästyspartioon lähteminen olisi hyvä asia harjoituksen kannalta”, kerroin ja vilkaisin tassuihini. En halunnut valittaa, se ei kuulunut luontooni.
”Oletko yrittänyt puhua hänelle?” naaras naukui hieman turhautuneena ja silmät siristyen. Voisin lyödä vaikka vetoa, että hänelläkin oli jotakin Jääviiltoa vastaan. Kuin puskista Kylmäliekki osallistui keskusteluun takaamme.
”Ei hän hyväksy muiden ideoita. Hän suorittaa vain omaa kaavaansa, kannattaa tyytyä siihen.” Kylmäliekin ääni värisi hieman alistuneesti ja vilkaistessani taakse hänen kasvoillaan oli epämukava ilme. Kylmäliekki taisi olla Jääviillon orja. En pitänyt siitä. Kun olisin soturi ja Jääviillolla ei olisi enää oikeutta kaitsemiseeni antaisin hänelle kunnon läksytyksen. Sen aikaa kun hän oli mestarini hän oli vielä turvassa. Katseemme tummanruskeaturkkisen naaraan kohtasivat, jonka jälkeen jatkoin:
”Kylmäliekki on oikeassa. Hän ei välitä hiirenpapanoiden vertaa minun mielipiteistäni ja muutenkin ilkeilee minulle. Pitäisi varmaan käskeä isää sanomaan hänelle, että haluaisin myös saalistaa…”
Hetki lauseeni jälkeen puut alkoivat humista tuulessa korviahuumaavan kovasti ja se hetkeksi katkaisi keskustelumme. Tuulen laantuessa aukaisin vielä suuni.
”Mietin vain, että nyt kun olemme metsästyspartiossa, että haluaisitko opettaa minua?” Ääneni oli innokas ja kasvoillani loisti toiveikas hymy.

//Pikku?
275 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Neljännes kuut sujuivat heiveröiden, mutta ainakin olin tullut läheisemmäksi Karhumyrskyn kanssa jos jotain. Kolli huomasi tiineyteni, enkä enää peitellyt sitä tosin. Hän voisi helposti luulla pentujen olevan hänen, ongelma olisi vain että synnyttäisin luultavampaa aikaisemmin Karhumyrskyn silmissä, vain parantaja tiesi minun lisäkseni totuuden. Itse olin oppinut inhoamaan Pähkinätassua, sekä olin antanut tuon yön sooloilu jälkeen neljännes kuun klaanin vanhimpien punkki partiota, sekä pari yli märräistä riista partiota, sekä tein varmistuksen että hän teki ne, uhaten valmistumisen myöhentymistä, kolli oli suostunut lopulta jotenkuten. Nyt? Nukuin rauhassa sammalillani, tai puoliksi Karhumyrskyn sammalilla. Heräsin pian kuitenkin, siihen että joku löi minua.
“Sotket koko pesän tällä menoa, ala kalppia muualle”, Kuulin tutun äänen, miten niin sotkin pesän? Katsoin turmaloikkaa, joka oli ollut yön vartiossa, katsoin sammalilleni, silmieni suurentuvan. Mitä? EI ei ei ei ei ei ei ei, et voi olla tosissasi! Ei ne voineet tulla vielä! Miltä se edes näyttäisi? Ei kai tältä? Ei näytä, ei. Mikä pennuilla on? Nousin ylös katsoen veristä sammaltani, se ei ollut kokonaan veressä, mutta se oli tarpeeksi että Turmaloikka oli huomannut sen. Turmaloikka katsoi sammaltani hetken, lähtien omalle sammaleelleen. Katsoin Karhumyrskyä kauhuissani, alkaen tuntemaan hiljalleen kipua vatsassani. Ei ei ei.. Lähdin ulos pesästä, aikaisin aamusta. Kiiruhdin parantajan pesälle kauhuissani.
“Hehkuaskel! Hehkuaskeel!”, itkin aivan hämilläni, peloissani, shokissa. Naaras tuli paikalle hämillään, nyökäten sammaleelle. Painauduin sammaleelle hädissäni.
“Sammaleeni, ne ovat veressä! Ovatko pikkuiset kunnossa?”, itkin ennen kuin naaras ehti sanoa sanaakaan vastaukseksi.
“Selvä, ota ihan rauhassa, katsotaan mitä tapahtui”, Naaras tokaisi, hän avisti minua tassuilaan niin että olin kokonaan selälläni. Yritin rauhoittaa kaikki aistini, en voisi menettää ainutta muistoani Lauhalakasta! En antaisi sen mennä näin. Pitkän tovin Hehkuaskel tutki minua, kyseli minulta paljon, toi yrttejä minulle, ja sitten vaikeni totaalisesti. Kömmin istumaan, koska naaras oli siihen antanut luvan hetki sitten.
“Näyttää siltä etteivät pennut voi ihan hyvin.. Suosisin että siirryt välittömästi pentutarhaan tai pennut voivat kärsiä enemmän. Tulen pitämään silmällä tilannetta, varsinkin synnytys voi olla vaarallinen. Sinuna lisäisin syömistä ja lepäisin”, Naaras sanoi. Katsoin jo kieltämättä suurta tiine vatsaani järkyttyneenä, ei, en voisi siltikään ottaa riskiä että pennut olivat kopiot isästään. Mieluummin kuolin yksin siihen synnytykseen. Pian pesän suu rapisi, siitä tuli sisään Karhumyrsky. Siniset silmäni paljastivat suuren huoleni, tuo tajusi itsekkin ettei kaikki olisi kunnossa.
“Mitä kävi? Sammaleesi on veressä?”, Karhumyrsky kysyi, soin katseeni parantajalle.
“Kerro hänelle… Tarvitsen raitista ilmaa”, Melkein kuiskasin, kun katsoin kaksikkoa, pennuilla olisi siis heikko mahdollisuus selvitä. Joutuisi siis oikeasti koko nälkäni tyydyttämään, jotta pennut selviäisivät. Astelin ulos parantajan pesältä. Katsoin aukiota, en voisi siis kouluttaa oppilastani loppuun. Tassuttelin päällikön pesää kohti, aivan lamaantuneena kaikesta.
“Punatähti, häiritsenkö jos tulen sisälle?”, Tokaisin, kuulin kollin kömpivän ylös.
“Tule toki sisään”, kolli tokaisi. Katsoin pesää hiljaa, pitäen katseeni maassa, tai ainakin matalalla, etten kohtaisi toisen katsetta.
“Minun on aivan pakko lopettaa Pähkinätassun mestaruus, siirryn pentutarhaan, pentuni eivät voi hyvin..”, tokaisin hiljaa, en yhä katsonut päällikköä. Hän tiesi itse kivun kun pentuun sattui, tai no, niin, hänen tyttärensä olisi kuollut, hän tiesi mitä perhe merkitsi.
“Tietty, ilmoitan kyllä Pähkinätassun seuraavan mestarin”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin shokissa, kolli voisi ehkä tajuta. Poistuin pesästä, huomaten kuinka Karhumyrsky katsoi minua hämilläni, tai ei ehkä hämillään, mutta en osannut tulkita toista hämilläni. huidoin peloissani hännälläni, kadoten metsään, ensi kertaa todella, mielessäni anelin esi isiltäni armoa, todella luotin heihin.

“En voi edes kuvitella kipuasi”, kuulin Ruostekukan äänen, toinen oli saapunut huomaamattani, Karhumyrsky oli varmaan lähettänyt toisen, sillä tiesin etten voisi puhua hänelle. Olin pettämässä klaanini, kun en heidän vuokseen metsästäisi tai turvaisi rajoja. Nyökkäsin toiselle. Istuin Hehkulammen rannalla, kuten aina, tosin jos olisin halunnut kadota, en olisi täällä, joten kai minä hain seuraa jotenkin.
“Tuntuu turhamaiselta ajatella etten pysty tekemään mitään klaanin puolesta”, Mutisin, kaikki tuntui taas unelta, kuten olisin taas menettänyt Lauhalaukan uudestaan. En voinut yhäkään unohtamaan toisen sinisiä silmiä.. kaunista hymyä.
“Teet jo palveluksen jo siinä kun kannat pentuja”, Naaras tokaisi, en sanonut mitään, sillä en tiennyt olisiko minulla mitään klaanille annettavaa. Katsoin vain vettä hiljaa.
“Lähdetäänkö leiriin?”, Naaras kysyi. Nyökkäsin toiselle, yhä järkyttyneenä. Kuljimme leiriin, hieman toisistamme erillämme, mutta pystyin yhä kertomaan naaraan olevan tukenani, kun jäin katselemaan pentutarhaa, hieman kumartuen päästäkseni sisälle. Huomasin Karhumyrskyn laittavan sammalia siellä. Naurahdin pienesti, kun kolli käänsi katseensa minuun. Kiehnäisin vasten toisen kaulaa.
“Kyllä se vielä siitä, kuulit käskyn, nyt lepäät ja syöt”, Kolli tokaisi tiukalla äänellä, huokaisin ja katsoin toiseen sarkastisena, kietoen häntäni toisen töpöä vasten. Rakastin niin häntä.
“En tajua miten pärjään täällä koko sen ajan vain leväten”, tokaisin, kolli katsoi minua pohtivasti. Katsoin sammaliani, aivan kuin kolli olisi aivan tahallaan tehnyt pedistäni mukavamman, no toki hän oli tehyt. Kiehnäsin toisen kaulaa vasten, hänen päänsä alapuolella.
“Nyt lepäät niin tuon sinulle ruokaa”, kolli tokaisi, katsoin pesää, huomaten hoitajani, Mäntyviiksen, naaras oli orpopentujen kasvattaja.
“Odota, tuo tarpeeksi iso että voin jakaa sen Mäntyviiksen kanssa”, tokaisin kollille, joka oli pesän suulla, tuo katsahti minuun lapansa yli, nyökäten. En tiennyt oliko toisella tarkoitus jäädä ruokailemaan kanssani, mutta en ollut puhunut Mäntyviikselle pitkään aikaan, ehkä Karhumyrskyllä sitä paitsi olisi joku partio mihin mennä? Soin katseen sammaleelle, pösähtäen siihen makaamaan. Täydellinen. Jomottava vatsani oli laskeutunut yrteillä, sekä toivoin että pennut eivät olleet menetettyjä tapauksia. Mäntyviiksi soi minulle lempeän hymyn. Karhumyrsky saapui pian pesään linnun kanssa, laskien sen eteeni, sukaisten vielä päälakeani. Lempeä kehräys kumpusi kurkustani.
”Minä menenkin tästä, lepäile nyt, tulen katsomaan sinua myöhemmin ja jos et ole siinä sammalillasi vannon”, Hän murisi vakavana, tiesin toisen olevan vakava, tiesin ettei asia ollut naurettava, mutta kurkustani kampesi silti kikatus. Kolli poistui ärhennellen pesästä, sekä minä siirsin saaliini mäntyviiksen luo itseni lisäksi, vaikka täytyi myöntää että petini oli koukuttavan pehmeä.

”Sinusta ei ole kuulunut hetkeen, mutta näköjään teit päätöksesi”, Mäntyviiksi totesi, nyökäten kumppanini perään, hitaasti nyökkäsin, ottaen pienen palan ruuasta. Olisihan minulla nyt aikaa.
”Niin kai tein, pennutkin ja perhe koossa kohta.. toivotaan ainakin..”, Sanoin hermoissani, olotilani vaihteli jatkuvasti, enkä tiennyt miten päin olla, toisaalta en halunnut näyttää heikolta muiden edessä, joka aina oli oma ongelmansa. Mäntyviiksi katsoi huolestuneena vatsaani.
”Mitä heille kävi? Kyllä te vielä perheen saatte heistä”, Mäntyviiksi totesi. Hän oli monen kissan tavoin kuullut varmasti tiineyden juoruista, joka oli ihan hyvä asia, sillä en oikein itse ollut alkuun osannut sanoa asiaa ääneen. Ruostekukka oli ollut yksi niistä kissoista jotka olivat henkilökohtaisesti tulleet kysymää asiata minulta, Karhumyrsky ei ollut tuolloin läsnä, mutta olipa kysynyt kumminkin.
”Turmaloikka herätti minut kertoakseen että sammaleeni olivat veressä ja sain tietää että pennuilla on heikko mahdollisuus selvitä.. Kai rasitin itseäni liikaa”, Mutisin, se saatoi olla myöskin mielessä ongelma, sillä jatkuva stressi, huuto, sekä valinnan vaikeus oli aiemmin viedä minut hulluuden partaalle. Mäntyviiksi sukaisi korvantaustani lohduttavasti.
”Kyllä se siitä”, Naaras tokaisi, minusta alkoi tuntua että olin kuullut tuota lausetta tänään enemmä kuin tarpeeksi. Silti söimme puoliksi yhdessä riistan, kunnes minä palasin sammalilleni, yrittäen jatkaa torkuntaa, koska kerran tämä oli käsky miksei. Kumpa pentutarhassa olisi pentuja, joita edes saisi katsella. Toki voisin jutella klaanin vanhinten kanssa, mutta yleensä pennut? He olivat vain jotain mitä arvostin, sekä noiden leikit. Ehkä kun pentuni viimein saapuisivat.. jos saapuisivat.. Saisin niistä voimaa katsella leikkejä. Tosin oli eri asia miten selviäisin, tai miten pennut selviäisivät.. mutta täytyi toivoa parasta. Aina täytyi.

//1160 sanaa
//Karhu? Pähkinä?

Kirjoittaja: Untuva

En osannut olla iloinen kuullessani, että pääsisin metsästyspartion johtoon, ja metsästyspartiot saivat minut yleensä paremmalle tuulelle. Klaanimme varapäällikön menetys tuotti harmia monelle, varsinkin naaraan läheisille. Jokaisen kuolonklaanilaisen menetys tuntui aina pahalta, mutta piti muistaa jatkaa tavallista arkea. Se tuntui tarkemmin ajateltuna melko hurjalta, mutta menehtyneet kissat eivät koskaan olleet olleet niin läheisiä minulle. Hädin tuskin edes tunsin heitä kunnolla. Oli kuitenkin reilua, että muut jatkoivat tehtäviään ja antoivat menehtyneen kissan läheisille aikaa surra. Läheisen menetys oli varmasti kova pala purtavaksi monelle, vaikkeivät kaikki sitä välttämättä näyttäneetkään.
”Mitä mieltä sinä olet uudesta varapäälliköstämme?” Minttutassu kysyi havahduttaen minut nopeasti ajatuksistani takaisin maan pinnalle. Henkäysvarjo oli pyytänyt minua ottamaan soturioppilaan mukaan partioon. Lisäjäsen metsästyspartioon ei haitannut ollenkaan, päinvastoin. Mitä enemmän jäseniä partiossa oli, sitä enemmän riistaa se yleensä tiesi. Mutta sitä en tiennyt, mitä mieltä olin klaanin uudesta varapäälliköstä. En ollut ollenkaan miettinyt asiaa, kun Henkäysvarjo oli nimitetty varapäälliköksi. En tuntenut kollia kunnolla, mutta tiesin hänet rohkeaksi ja kunnianhimoiseksi kissaksi. Henkäysvarjo näytti sopivan hyvin varapäällikön tehtäviin. Surmakynsi oli ollut aina uskollinen klaanilleen ja täysin pätevä varapäällikkö, ei hänessäkään mitään vikaa ollut ollut. Mielestäni Punatähti teki hyvän päätöksen uuden varapäällikön suhteen, vaikka uusi olikin piikikästä sorttia.
”Olen sitä mieltä, että hänestä on hyväksi varapäälliköksi. Alku näyttää lupaavalta”, sain sanotuksi pienen ajatustyön jälkeen. Sujahdin samalla edellä piikkihernetunneliin, joka johdatti ulos leiristä. Minttutassu sekä Kylmäliekki ja Hämypilvi tulivat perässäni. Yleensä olisin kulkenut partionjäsenten edellä, mutta nyt hidastin vauhtiani päästäkseni soturioppilaan vierelle. Tummansiniset silmät omaava kissa oli Jääviillon oppilas, ja minun kävi kieltämättä oppilasta hieman sääliksi. Vaikka tuskin Jääviilto oli yhtä kamala oppilaalleen kuin klaanin pienikokoisimmille kissoille.
”Miten koulutuksesi edistyy?” vaihdoin aihetta uudesta varapäälliköstä melko nopeasti. Tuntui oudolta kertoa mielipiteensä kissasta, jota ei edes kunnolla tuntenut, joten suosiolla jätin aiheen taakse. Tietenkin olisi ollut mukava kuulla oppilaankin mielipide asiaan, mutta en uskonut hänen tietävän Henkäysvarjosta minua enempää. Kaiken lisäksi partiossa oli mukana Hämypilvi, joka oli ollut soturina jo pitkään. En halunnut hänen tietävän heikkoja tietojani klaanin kissoista. Tuntui, että jokaisella oli aina sanottavaa jostakin kissasta. En halunnut muiden tietävän, että lukeuduin niihin harvoihin, joille klaanin keskuudessa kuiskitut puheet eivät koskaan kantautuneet. Toisaalta tiesin sen johtuvan vain siitä, että olin keskittynyt viime aikoina jopa liikaakin soturin velvollisuuksiin ja sivuuttanut kaiken muun. Sen takia myös uppouduin ajatuksiini entistä enemmän, sillä monesti kohdistin energian, jonka käytin aikaisemmin puhumiseen, soturin tehtäviin. Katsahdin nyt kuitenkin odottavasti oppilaan suuntaan.

//Minttu?
// 386 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Oli kulunut jo muutamia päiviä Pähkinätassun ja minun öisestä retkestämme, joka oli loppujen lopuksi päättynyt kuuluolan suulle. Emme tietenkään olleet menneet sisälle, vaikka tunsinkin suurta vetoa sitä kohtaan. Ajattelin siellä olevan vastaus lukuisiin Tähtiklaaniin liittyviin kysymyksiini.
Olin juuri saapunut taisteluharjoituksista Jääviillon kanssa. Kolli ei muihin minua vienytkään, pelkkää taistelua taistelun perään. Tuntui, ettei hän välittänyt saalistustaidoistani tippaakaan. Voisin fiksuna pyytää isältä, että pääsisin metsästyspartioon aamulla, jotta saisin vähän kokemusta siitäkin. Toivoin pääseväni partioon jonkun kanssa, joka olisi halukas neuvomaan minua.
Suuni aukesi makeaan haukotukseen, joka toimi merkkinä lähestyvästä unentarpeesta. Viimeöinen valvominen alkoi verottamaan ja vaikka aurinko ei ollut aivan vielä edes laskenut, päätin suunnata oppilaiden pesälle. Olin saanut sinne aseteltua mukavan pedin Pähkinätassun vierestä. Mielestäni parempaa paikkaa ei voisi toivoa. Kävelin tyhjän pesän läpi omalle pedilleni ja leivoin sitä samalla kävellessäni muutaman ympyrän etsien mukavaa asentoa. Asetuin mukavalle kerälle. Painoin pääni myös kiinni sammaleihin ja nappasin etutassuilla kiinni takajaloistani. Suljin silmäni ja vaivuin miltei heti unten maille.

Avasin silmäni kauniilla vehreällä niityllä, jonka reunalla oli muutama lakoava kukkanen. Missä ihmeessä olin? ikään kuin salaman välähdyksenä ymmärsin missä olin ja miksi siellä olin. *Tähtiklaani?* Rentouduin ja istahdin läheiselle kivelle, kun aloin erottamaan eteeni ilmestyviä himmeitä hahmoja. Niitä oli tällä kertaa vain kaksi. Toinen kissa oli kuin kopio ketusta ja se sai minut muistamaan tähtikissan nimen. *Kettuaskel!* Hänen vierellään istuvan sinertävänkilpikkonakuvioisen naaraan nimeä en kuitenkaan muistanut. Viimeksi unessa ollessani olin herätessäni ollut sellaisen adrenaliiniryöpyn vallassa, että pienet asiat kuten nimet olivat jääneet muistini ulkopuolelle.
”Tervehdys Minttutassu, mukava nähdä taas”, Kettuaskeleeksi tunnistamani kissa naukui erittäin kohteliaasti ja räpäytti silmiänsä ystävällisesti. Hänen silmänsä olivat väriä, johon en ollut törmännyt koskaan ennen. Sähkönsiniset. Jokin niissä oli pelottavaa. Jokin hänen katseessaan laittoi kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi, kuin jäiset kynnet. Päästin irti hänen katseestaan, joka tuntui siltä, kuin se voisi porata katseensa syvälle sieluuni ja tarkastelin kollin olemusta. Hänen eleensä olivat jylhät ja arvokkaat ja hänen lihaksikas vartalonsa oli mielestäni komean näköinen. Hänessä oli ennen kaikkea jotain mysteerisyyttä.
”Hei Kettuaskel ja …”, vilkaisin pahoittelevasti melko nuoreen tähtisoturittareen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tuikkivat hyväntahtoisesti, kun hän avasi suunsa muistuttaakseen minua nimestään:
”Olen Laineloiske.” Nyökkäsin terävästi ja painoin naaraan nimen mieleeni.
”Tänään kerron hieman enemmän itsestäni”, tummanpunaruskea kolli selitti tyynesti ja heilautti korviaan rennosti. Minua kiinnosti kyllä valtavasti tietää lisää heistä, sillä he olivat eläviä – no ei varsinaisesti eläviä- todisteita muista klaaneista. Kuolonklaanin legendat taitaisivatkin osoittautua todeksi?
”Tule vähän lähemmäs”, Laineloiske kannusti pehmeällä äänellään, joka oli mielestäni kaunis. Astelin rohkeasti lähemmäs sen enempää protestoimatta ja istuin aivan kaksikon lähelle. Kettuaskel oli kääntänyt sähkönsiniset silmänsä minuun ja kaikeksi yllätyksekseni niissä paloi rakkaus. Hänen kasvoillaan kareili tukahdutettu hymy, jossa oli jotain haikeaa. Ehkä hänellä oli jotain ongelmia perheensä kanssa. Sivuutin asian kokonaan.
”Synnyin Varjoklaanissa sisareni Mäyräraidan kanssa. Silloin metsässä oli neljä klaania Kuolonklaanin lisäksi, Varjoklaani, Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Jokiklaani. Laineloiske on kotoisin Jokiklaanista. Silloin Varjoklaani eli silloisen päällikön Tihkutähden hirmuvallan alla, joka sattumoisin oli isäni. Minusta oli tarkoitus kasvaa isäni avustukselle Tähtiklaanin kissojen tuhoaja Varjoklaanin sisällä, niin paha tilanne oli. Onnekseni kohtasin kumppanini Rosmariiniputouksen, joka vei elämäni oikeaan suuntaan. Omistin lopun elämäni hyvyyden suojelemiselle,” Kettuaskel selitti. Hänen kertoessaan tarinaansa näin lukuisia tunteita hänen kasvoillaan, voimakkain niistä kuitenkin oli rakkaus kun hän mainitsi Rosmariiniputouksen. Tihkutähden mainittaessa olin näkevinäni välähdyksen katumusta loistavan kollin silmissä.
”Miten sinä kuolit?” kysyin ja katsoin tyyntä kollia uteliaana. Tämän olemus hieman lysähti tämän huokaistessa.
”Se on tarina toiselle kerralle”, kolli naukui hieman melankolisesti. Nyökkäsin ymmärtäväisenä. Omasta kuolemastaan puhuminen oli varmaan hankalaa joillekin, vaikka olihan se harvinaista, että kissa oli itse kertomassa kuolemastaan.
Kollin olemus oli muutenkin hieman synkeä. Ei sillä tavalla, että hän olisi suuttunut tai surullinen vaan jotenkin paljon syvemmin. En tuntenut häntä vielä niin hyvin, että olisin udellut. Olin unohtanut ajan tajun, mutta havahduin omasta kuplastani, kun Laineloiske aloitti kertomuksensa.
”Minun elämäni ei sisällä mainitsemisen arvoisia käännekohtia, en koskaan saanut kumppania, vaikka sydämessäni oli erityinen rako pennuille. Halusin aina sydämeni pohjasta pentuja, mutta jäin ilman. Elämäni aikana yritin pitää Tähtiklaanin usko yllä klaanissamme, sillä se oli alkanut näyttää hiipumisen merkkejä”, nuorehkon näköinen naaras kertoi ystävällinen pilke vaaleanvihreissä silmissään.
”Miksi kerrotte minulle tämän? Teidän elämän tarinanne?” kysyin kulmat kurtussa. Kettuaskel naurahti hyväntahtoisesti, joka johti hänen kasvoillensa vinon virneen.
”Koska sinun pitää oppia tuntemaan meidät, että voit luottaa meihin. Älä luota kehenkään sinisilmäisesti Minttutassu, muista se.” Kollin kasvot olivat vakavat ja se sai oloni epämukavaksi. Oliko maailma tosiaan niin kiero paikka?
”Usko Kettuaskelta. Äläkä myöskään kerro kenellekään unistasi tai Tähtiklaanista, se voi vaarantaa koko tehtävän ja et halua sitä”, Laineloiske naukui synkästi. Kissojen synkkä äänensävy sai minut ymmärtämään, että tehtäväni ei ollut mikään pikku juttu.
”Miten minun pitää saada kannattajia jos en saa kertoa kenellekään mistään?” hätäännyin. Tähtikissojen tuike alkoi himmetä uhkaavasti heidän tuijottaessa suoraan lävitseni, huomasin omien tassujeni alkavan haaleta ja kadota. Olin katoamassa.
”Älkää lähtekö! En selviä ilman teitä!” huusin melkein kyyneleet silmissä.
”Selviät kyllä. Älä anna sisäisen liekkisi sammua, keksit ratkaisun kyllä”, Kettuaskel naukaisi ja väläytti minulle rohkaisevan katseen.

Havahduin hereille ja mielessäni kaikui vielä Laineloiskeen kaunis ääni:
”Tee vedestä ystäväsi, silloin se ei voi vahingoittaa sinua.” Hengitykseni oli tiheää, mutta se oli rauhoittumaan päin. Oli aikainen aamu, sillä auringon säteet nuolivat punaruskeaa turkkiani vielä haaleina ja matalalta. Poistuin pesästä ja mietin miksei Pikitassu ollut nukkumassa. Huomasin aukiolle kokoontuneet kissat ja mieleeni virtasi liuta kysymyksiä. Loikin läheisimmän kissan luo ja kysyin mitä oli tapahtunut.
”Surmakynsi menehtyi eilen illalla, etkö ole kuullut?” Ruusutuike kysyi ja käänsi ymmärtäväiset kasvonsa suuntaani. Pudistin päätäni kasvoillani hieman järkyttynyt ilme varapäällikön kuolemasta. Samassa hetkessä unohdin uneni. Minua huoletti Pikitassu. Hänen emonsa oli kuollut.
”Kiitos kun kerroit. Kuka on uusi varapäällikkö?” kysyin vielä, mutten enää ehtinyt katsahtaa minua vanhempaan naarassoturiin, kun huomasin jo Pikitassun onnettoman hahmon.
”Henkäysvarjo. Pimeyden metsä suokoon klaanillemme parempaa tulevaisuudelle.” Nyökkäsin välinpitämättömästi, sillä Pimeyden metsä oli menettänyt merkityksensä minulle. Loikin kohti Pikitassun tummanharmaata hahmoa ja kasvoillani alkoi valua kyynelien loppumaton virta nähdessäni ystävättäreni itkeneet kasvot. Juoksin mitään sanomatta naaraan luokse ja painauduin kiinni tämän pieneen vartaloon. Pikitassu alkoi nyyhkyttää ja se sai minunkin itkuni voimistumaan. Sydäntäni kivisti niin kovasti hänen puolestaan. En voisi kuvitellakaan miltä minusta tuntuisi jos menettäisin emoni.
”Olen niin pahoillani”, kuiskasin. Nostaessani pääni kissat alkoivat valmistella edellisen varapäällikön hautaamista. Irtauduin oppilastoveristani ja katsoin tämän ruskeisiin silmiin ymmärtäväisesti. Pikitassu nyökkäsi poissaolevasti ja lähti muiden mukana hautaamaan emoaan. Aloin pyyhkiä kasvoiltani pakenevia kyyneleitä tassuillani, kun kuulin Pikkukaaoksen äänen takaani.
”Henkäysvarjo pyysi minut kertomaan sinulle, että hän haluaisi sinut mukaan partiooni”, nuori soturi naukui. Nyökkäsin. Ja lähdin ruskean naaraan perään, kun hän tassutti Kylmäliekin ja Hämypilven luo, jotka arvailujeni mukaan olivat myös osa partiota. Yritin karistaa pahanolon parhaanystäväni puolesta ja käännyin Pikkukaaoksen hahmon puoleen.
”Mitä mieltä sinä olet uudesta varapäälliköstämme?” kysäisin. Nyt olisi hyvä aika saada uusia ystäviä.

//Pikku? 😀
1088 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En nähnyt tähtiä, ainoa asia, joka loi valoa synkkään yöhön, oli heikosti pilvien takaa kajastava kuu. Katsoin sitä kuin puoliunessa, kuuntelin korvillani pimeyden nielemiä ääniä, muu klaani nukkui sikeästi.
Omatuntoni ei ollut puhdas, sydäntäni painoi yhden kissan katoaminen, mahdollisesti jopa kuolema. Vaikka vihani Lauhalaukkaa kohtaa oli kyltymätön, ja huolimatta kaikesta vääryydestä, jota hän oli tehnyt minua kohtaan, tämä ei ollut oikein. Edes pahin viholliseni ei ansainnut kokea elämänsä päättyvän kaksijalan kädestä. Anelin Pimeyden Metsältä armahdusta, ymmärrystä tekoni motiiville.
Neljännesosakuu sitten Villisielu oli myöntynyt ajatukselle pennuista. Hyvällä onnella noin parin kuun päästä pentutarhalla kuultaisiin uusien pikku tassujen kepeää tepsutusta, ja minusta tulisi ihan oikeasti isä.
”Vieläkö jaksat valvoa?” Villisielun nau’unta tunkeutui ajatuksiini. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka turkki hopeutui kuunvalossa.
”Minun täytyy”, sanoin, ”olenhan yövartiossa. Pidän huolta siitä, että kaikki muut sinä mukaan lukien saavat nukkua rauhassa.”
”Vai niin.” Tunsin soturittaren painautuvan itseäni vasten. Hänen kehonsa oli niin lämmin, niin turvallinen, mutta toisaalta myös kovin haavoittuvainen, etenkin nyt, kun hän kantoi uutta elämää sisällään. Elämää, jonka me kaksi yhdessä olimme saatelleet aikaan. Halusin suojella häntä, halusin suojella vereni kantajia, elämän kipinää.
”Milloin siirryt pentutarhalle?” kysyin.
”En vielä vähään aikaan. Varmaankin sitten, kun vatsani kasvaa niin isoksi, että se on vain koko ajan tiellä”, Villisielu vastasi ja naurahti. Minäkin hymähdin vähän.
”Et saa rasittaa itseäsi liikaa, et itsesi etkä pentujen vuoksi”, sanoin ankarasti. Villisielu kuitenkin vain pyöritteli silmiään, aistin hänessä huvittuneisuutta.
”Hyvä on.”
Unohduin tuijottamaan naaraan suuria, sinisiä silmiä. Tiedostin näyttäväni varmasti hölmöltä, mutta en oikeastaan jaksanut enää edes välittää siitä. Vain sillä, mitä tunsin sisälläni, oli väliä. Villisielulla ja pennuilla oli väliä, kaikki muu oli pelkkää utuista hälinää taustalla.
”No niin, sinun täytyy saada unta. Menehän nyt”, naukaisin ja kurkotin sukaisemaan Villisielun otsaa. Kumppanini päästi hiljaisen kehräyksen, jonka jälkeen hän nousi ja palasi takaisin kuusen oksien alle piilotettuun pesään.
Jäin istumaan aukiolle mielessäni Villisielun kuva. Mietin häntä ja tulevia perillisiämme aina varhaiseen aamuyöhön saakka, kunnes minut tultiin vapauttamaan vartiovuorosta ja pääsin nukkumaan lyhyeksi hetkeksi naaraan viereen, ennen kuin hänen täytyi herätä suorittamaan velvollisuutensa mestarina.

//333 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

“Takapuoli ylemmäs!” Henkäysvarjo sähähti ja upotti kyntensä perin heikkohermoisen näköisenä syvälle karhunsammaleeseen. Kukaties tämä oli kyllästynyt ehdotuksiini vähemmän voimakeskeisistä tavoista taistella, sillä vaaleanharmaan kollin mukaan minun täytyi välttämättä osata ensin yhteenoton perusteet. Vasta sen jälkeen voisimme alkaa hioa yksilöllistä kuviota, joka soveltuisi paremmin yksistään minulle ja myötäilisi vahvuuksiani; nopeutta, ketteryyttä ja tarkkuutta. Itse kuitenkin uskoin olevani jo valmis ja koetin saada uunituoreen varapäällikön muuttamaan mieltään, mutta sinisilmäinen soturi ei vaivautunut edes korviaan lotkauttamaan. Se suututti minua. Totta puhuakseni olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta minun ei olisi enää tarvinnut mitellä voimiani Henkäysvarjon kanssa. Jok’ikinen kamppailu raidallisen kollin kanssa oli näet päättynyt minun osaltani karvaaseen tappioon, mutta tällä kertaa olin päättänyt saada edes yhden tarpeen vaatiessa haavoittavan iskun perille. Tein aavistuksen vastahakoisesti Henkäysvarjon kehotuksen mukaisesti ja kohotin takaruumistani, sillä niin kuulemma saisin iskuun enemmän voimaa.
“Juuri noin”, vaaleanharmaa soturi naukui hyväksyvästi ja kumartui valmistautuen ottamaan hyökkäyksen vastaan. “Koeta saada minut nurin ja tartu sitten kaulaani. Mikäli et onnistu, tehtäväsi on väistää ennen kuin minä osun sinuun.”
Päättäväisesti nyökäten vedin syvään henkeä ja poljin takatassujani metsänpohjaan, jotta saisin itselleni aikaiseksi mahdollisimman tukevat lähtökuopat. Annoin kaiken muun ajelehtia pois mielestäni ja keskityin yksistään Henkäysvarjoon, joka pullisteli neljän ketunmitan päässä edessäni ja manasi minua hyökkäämään. Kertasin tarvittavat liikeradat mielessäni, upotin kynteni märkään multaan ja syöksähdin eteenpäin kuin mustavalkoinen salama. Yksittäiset pudonneet ruskalehdet tuntuivat liukkailta tassujeni alla, mutta jalkani eivät pettäneet vaan kantoivat minua vauhdilla kohti sinisilmäistä soturia, joka niskavillojaan pörhistäen paljasti minulle hampaansa. Lehtisateen huumaavat tuoksut tulvahtivat nenääni, kun väistin vaistonvaraisesti Henkäysvarjon yrityksen pysäyttää minut ja loikkasin kohti vanhempaa kiilusilmää. Tömähdin vasten mestarini kylkeä ja upotin kynteni tämän selkään kiiveten tieni lähemmäs raidallisen soturin kaulaa. Ennen kuin Henkäysvarjo ehti alkaa ravistella minua irti iskin hampaani tämän kaulaan ja pyörähdin kollin lavan yli takaisin omille tassuilleni, jolloin leukoihini jäi suuri tuppo soturin vaaleanharmaata karvaa. Pinkaisin kaiken varalta parin hännänmitan päähän mestaristani ja sylkäisin karvatupon suustani jääden odottamaan innolla palautetta pikku tempustani.
“Hienoa!” Henkäysvarjo hymähti kylmästi ja suoristautui. “Ja minä kun luulin, etten saisi sinusta tämän päivänä aikana mitään irti.”
Muljautin silmiäni mestarini lähinnä vain ärsyttävälle sarkasmille, mutten voinut olla näyttämättä tavattoman ylpeältä itseltäni. Heilautin kevyesti korviani ja tunsin suupielieni kaartuvan omahyväiseen hymyyn. Vakavoiduin kuitenkin oitis, kun Henkäysvarjo kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Mitä minä sanoin liiasta uhoamisesta”, raidallinen kolli huomautti. “Onnistuit iskemään kaulaani, muttet saanut minua kaadettua. Taitava soturi olisi karistanut sinut silmänräpäyksessä tai musertanut alleen.”
Mielessäni käväisi kysyä, etteikö varapäällikkö sitten tuntenut itseään taitavaksi soturiksi, mutta oman nahkani tähden päätin pysyä vaiti ja jättää piikittelyt toiseen kertaan – olin näet varma siitä, että sinisilmäinen soturi oli muutenkin lopen kyllästynyt seuraani. Henkäysvarjo siristi silmiään kuin olisi lukenut ajatukseni, muttei sanonut mitään.
“Meillä on vähän aikaa kokeilla vielä jotain muuta. Ajattelin, että menisimme sitä varten reviirin länsirajalle”, raidallinen kolli ehdotti, mikä kalskahti minun korvaani enemmän käskyltä. Soturi ei näet jäänyt odottamaan ainuttakaan vastalausetta vaan lähti johdattamaan minua kohti jokea, jonka makea tuoksu ratsasti vienolla tuulenvireellä hivelemään aistejani.

En ollut asettanut paljoakaan arvoa sille tosiasialle, että Surmakynnen kuoleman jälkeen Punatähti oli valinnut ja vastikään nimittänyt Henkäysvarjon Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Yksi syy saattoi olla se, että minun oli kohtalaisen vaikea vertailla mestarini ja edesmenneen naaraan soveltuvuutta kyseiseen tehtävään. Arpiturkkinen Surmakynsi oli ollut minulle näet tyystin vieras kissa ja sitä paitsi perin mitäänsanomaton, vaikka tätä oltiinkin kehuttu etenkin uskollisuudestaan klaanilleen. Naaras oli puheiden mukaan heittänyt henkensä jonkin tuntemattoman sairauden kourissa, mutta oli sanomattakin selvää, ettei minusta ollut jakelemaan sympatioita tälle tai tämän läheisille. Elämä jatkuisi, eikä klaanissa ollut muutenkaan tapana surkutella vainajia. Mitä tulee mielestäni puolestaan Henkäysvarjoon, kolli saattaisi itse asiassa tehdä vallan kelvollisen varapäällikön. Sinisilmäinen soturi oli ylväs, päättäväinen ja osoittautunut vastoin kaikkia odotuksiani kohtalaisen miellyttäväksi mestariksi. Se vain, että kollilla oli uusien velvollisuuksien myötä valitettavan vähän aikaa viedä minua harjoituksiin ja saalistamaan, mikä sinänsä ärsytti minua. En kuitenkaan voinut kieltään, ettenkö olisi ollut edes hitusen kopea, kun Punatähti oli julistanut juuri minun mestarini klaanin uudeksi varapäälliköksi.
“Herätys, Harakkatassu! Ei meillä ole aivan koko päivää aikaa”, Henkäysvarjon vaativa ääni havahdutti minut ajatuksistani ja nostin katseeni kohti harmaaraidallista soturia. Olimme ylittäneet joen astinkiviä pitkin ja seisoimme nyt pienen aukion laidalla.
“Niin, sinulla on varmasti vielä paljon tehtävää. Uutta opeteltavaksi”, tokaisin ja varapäällikkö nyökäytti hitaasti päätään.
“Sitä suuremmalla syyllä meidän on paras aloittaa. Tahdon kuulla osaatko käyttää maastoa hyväksesi”, Henkäysvarjo sanoi ja näpäytti hännällään kärsimättömästi ilmaa. “Älä ota tätä turhan vakavasti, sillä harjoittelemme kunnolla jokin toinen päivä.”
“Kartoitat jälleen kykyjäni, eikö vain?” utelin ja käännyin tarkastelemaan aukiota, jossa kasvoi lähinnä sammalta ja jonkin verran kellastunutta heinää. Sen oikealla laidalla oli kaatunut laho koivu, mutta muuten aukeaa ympäröivät lähinnä vain kuuset ja jokunen ruipelo mänty. Aukion keskellä metsänpohjasta pilkisti pari kolme sammaloitunutta lohkaretta, jotka olivat kaikki hieman eri kokoisia ja aavistuksen erikoisen muotoisia. Henkäysvarjo nyökkäsi.
“Näetkö mitään, mistä voisi olla sinulle taistelussa hyötyä?” sinisilmäinen soturi kysyi ja katsahti minua. Nyt oli minun vuoroni nyökätä.
“Pitkään heinään voi tietenkin piiloutua. Etenkin silloin, kun on juuri satanut. Se saattaa peittää ominaistuoksun”, ehdotin ja raidallinen kolli hymähti tyytyväisenä. “Kiviä voi kiertää ja niiden päältä on kätevää hyökätä vastustajan selkään. Koivunrunko puolestaan ajaa pitkälti samoja etuja.”
“Hyvä”, vaaleanharmaa soturi tokaisi. “On tosin eri asia koettaa hyötyä näistä luonnonmuodostelmista käytännössä.”
“Ja sitä me harjoittelemme jokin toinen kerta?” täydensin mestarini lausahduksen ja tunsin luissani valmistautua palaamaan takaisin leiriin. Henkäysvarjo räpäytti myöntävästi silmiään, muttei sanonut mitään.

// 865 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Minä enää hädin tuskin huomasin mestariani. Harjoituksissakin minä tiedostin hänen olemassaolonsa vain silloin, kun hän käskisi minua tekemään jotain. Eikä se tarkoittanut, että minä häntä tottelin. Olin vain niin täynnä tuota nahkasäkkiä. Päivät vierivät, hänen mielensä ei ollut lähtenyt Lauhalaukan luota. Hän oli kuollut, ja sellaisena pysyy. Kissoja kuolee kaiken aikaa. Ei se ole ikinä kivaa, mutta sellaista elämä on. Elämä alkaa, elämä päättyy, mutta se ennenkaikkea jatkuu. Meidän täytyy jatkaa eteenpäin, olivat viimeaikojen tapahtumat sitten kuinka traagisia tahansa. Oli Villisielulta todella itsekästä ja typerää surra toista soturia ikuisuuksia minun soturikoulutukseni kustannuksella. Tässä maailmassa oli muitakin kuin hän ja Lauhalaukka. Tämä maailma ja sen asukit eivät pyörineet heidän ympärillään. Villisielun oli herättävä todellisuuteen, ja sen lisäksi hyväksyä se.

Nyt olin taas painimassa hänen vinopäisyytensä kanssa. Oli säkkipimeä yö. Villisielu oli kieltänyt minua menemästä nukkumaan tänä iltana, vain siksi että hän voisi sanoa Punatähdelle, että koulutukseni etenisi. Tällä kertaa tämä Villisielun ilmavien aivojen tuotos oli yhtälailla laiska tekosyy harjoituksille, kuin aina ennenkin.
”Haluan harjoitella kanssasi taistelua, jossa et näe vastustajaasi.”
Niin hän oli sanonut. Hänen sanansa saivat sisäisen minäni yökkimään inhovana.

Tämä harjoitus oli suhteellisen helppo. Villisielun ollessa ´kiireinen´ olin saanut Taivaslaululta ja Pilvitassulta apua soturikoulutukseni suhteen. He olivat ehtineet opettaa minulle miltei kaiken tarpeellisen tiedon, mitä tuli taisteluihin. Olin valmiimpi tähän, kuin Villisielu. Hän yritti selostaa minulle, mutta ikäänkuin painoin hänen sanansa vasten maata. Kehoni käski häntä pitämään suunsa kiinni. Hänestä ei ollut mitään hyötyä, vaan päinvastoin. Minä en enää jaksanut kuunnella sitä ääntä. Olin väsynyt, ärtynyt ja lopen kyllästynyt näihin temppuihin.
Lopulta se sohiminen pysähtyi. En enää ollut suht valppaana räpiköimässä Villisielun kanssa pimeydessä. Minä seisoin paikoillani, josta nopeasti käännyin ja sipsutin pimeyden sekaan. Olin kuulevinani Villisielun äänen, joka jäi kuitenkin minulta taka-alalle. Kuljeksin sinne, jossa oletin leirin odottavan minua.

//Villi?
291 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olin ollut paras mahdollinen mestari jonka osasin, vaikka en ollut vieläkään toipunut Lauhalaukasta, vaikka en tosin varmaan ikinä olisi hänestä yli. Lehdet olivat jo saaneet ruskan värinsä, mikä vain kovensi ikävääni Lauhalaukkaa kohde. Kuitenkin tiesin että en saisi näyttää suruani, en Karhumyrskyn nähden, minun pitäisi vain olla myöntyväinen iloinen kumppani jolla ei ikinä ollut ongelmia. Ajatuskin sai minut murisemaan, en minä ikään toipuisi jos täytyisi liikkua näin nopeasti. Täytyi kuitenkin pysyä liikkeessä, muuten kaikki hajoaisi, minä hajoaisin. En ollut sen kummemmin ajatellut pentuja, vaikka yhä minua kalvava nälkä oli normaalia suurempi, sekä tuntui kuinka tunteet heittelivät puolelta toiselle. Ehkä tosiaan minun pitäisi käydä sillä parantajalla? Nyt kuitenkin tassuttelin leiriin oppilas mukanani, toivoen ettei mitään maailmaa mullistavaa ollut käynyt, olimme harjoitelleet maastoutumista, joten turkkini oli aivan, aivan sottainen, mutten jaksanut välittää, minulla ei ollut ketään kenen takia olla siisti. Voisin hyvin palata näin leiriin. Kun pääsimme leiriin, Karhumyrsky oli jo paikalla, en voinut juosta kollia pakooon ikuisuuksia, enkä minä sitä paitsi pakoillut kollia, en vain.. keksinyt enää mitä tehdä onnettoman oloni kanssa. Kolli tervehti minua, soin toiselle hymyn, väsyin jo aika helposti, enkä tajunnut miksi, en ollut edes vanha, mutta silti tuntui kuinka olisin väsynyt kaiken aikaa. Istahdin toisen vastapäätä, juttelemaan toiselle. Kerroin päivän kuulumisia, miettien minkä oireita väsymys, lisääntynyt ruoka halu, tunteiden vaihtelu olivat. Enhän ollut tulossa kipeäksi? Minulla ei olisi varaa moiseen, täytyisi tehdä töitä klaanin eteen. Karhumyrsky puhkaisi kuplani, minä kerroin toiselle väsymyksestä, eikä toinen tuntunut uskovan. En loppujen lopuksi tiennyt itsekkään olinko kunnossa. Karhumyrsky vaihtoi nopeasti aihetta, sekä yllätyin kun kolli.. suoraan sanoen meni aiheeseen, aiheeseen jota minäkin halusin. Olin onnellinen siinä hetkssä, vaikka voisin näyttää aika järkyttyneeltä. En minä tarvinnut aikaa, rakastin kollia ja tämä saattoi olla täysin se mitä tarvitsisin Lauhalaukan yli pääsystä. Kolli kertoi että tapaisimme hehkulammella, tuo antoi minun olla. Ensin minun täytyisi käydä parantajalla, tarkistamassa että olin kunnossa.

”Hehkuaskel?”, Kysyin pesän suulla, naaras tupsahti pesän perukoilta hämillään luokseni, katsellen minua.
”Villisielu? Kaikki kunnossa? Tule oitis sisemmälle”, Naaras ohjeisti. Tottelin toista, astellen pesään sisemmälle, katsoen parantajan pesän seiniä. En tiennyt miten asiaani esittää ilman kuulostamalta tyhmältä.
”Minusta tuntuu että olen sairastumassa.. Nälkäni kovenee, väsyn entistä helpommin, tunteeni vaihtuvat nopeasti”, Kerroin naaraalle, tuo nyökkäsi kohti yhdistä sammalista, joille päätin mennä makaamaan kyljelleni. Naaras hetken katsoi minua, tuon jälkeen kokeili vatsaani tassullaan kevyesti.
”Villisielu, olet tiinenä, onneksi olkoot”, Naaras tokaisi. Hiljenin totaalisesti. Hetkinen? Ei tämä.. ainut joka voisi olla isä oli lauhalaukka.. ja karhumyrsky.. hän.. ei. Tämä ei voisi olla totta.
”Voisitko pitää tämän salassa muilta.. haluan kertoa ajallani, pyydän”, Katsoin parantajaan pelko silmissäni, tämä kaikki olisi niin epävarmaa ennen kuin olisin käynyt parantajalla, en voisi sen antaa tulla julki.
”Toki minä sinulle aikasi annan, Karhumyrskylle saattaa olla aika vaikea kertoa kun hän on niin”, Parantaja aloitti, heilautin häntääni ärtyneenä, nousten ylös. Lähdin heti pesän suulle miettien mitä tehdä. En voisi kertoa tästä kenellekkään, Karhumyrsky listisi minut. Tämä oli oma pikku salaisuuteni.. Mutta kuinka suureksi se voisi kasvaa jos se oli niin pieni. Tassuttelin aukiolla hetke ympyrää, katsoen aurinkoa. Ei karhumyrsky huomaisi mitään jos pennut syntyivät vähän aikaisemmin? Mutta enhän minä voinut ottaa riskiä että yksi pennuistaan näytti isältään! Voi esi isät auttakaa minua! Päädyin lopulta istumaan leirin varjoihin, siistimään turkkini. Kunnes lähdin leiristä, kohti hehkulampea. Karhumyrsky ei saisi huomata mitään.

Kun viimein pääsin hehkulammelle, kolli odotti jo minua. Kehräsin kun näin toisen. Karhumyrsky kääntyi suuntaani, kun minä sukaisin toisen otsaa.
”Hei vaan sinullekkin, olet näköjään virkistynyt?”, Kolli kysyi, nyökkäsin vähän, jääden katsomaan tyhjää taivasta. Hehkulampi näyttk niin.. arvottimalta kun se ei enää heijastanut tähtitä. Mietin miten ilmaisisin sanani, että halusin pentueen hänen kanssaan, kolli kuitenki odotti minua. Korvani painuivat luttuun epävarmana, kun painauduin kollia vasten, hakien toisesta lämpöä.
”Kyllä minä haluan pentuja kanssasi, olen jo pitkään halunnut”, Tokaisin kertoakseni kollille tunteeni. Pidin itseni tyynenä kuunnellen toisen tasaista hengitystä, odottaen että mikä olisi Karhumyrskyn seuraava siirto.

//631 sanaa
//Karhu? Vähän töksyvä teksti.

Kirjoittaja: Elandra

Vilkaisin Liekkitassua yllättyneenä siitä, että naaras oli ottanut Lauhalaukan puheeksi. Olimme saapuneet Hehkulammen rantaan. Kasvoilleni piirtyi hento hymy muistellessani parasta ystävääni, jota näkisin tuskin enää koskaan.
”Hän oli koko metsän mukavin kissa, joka tuli toimeen ihan kaikkien kanssa. Lauhalaukan kanssa ei ollut tylsiä hetkiä, eikä hänen jutuilleen voinut olla nauramatta”, sanoin haikealla äänellä ja käänsin katseeni Hehkulammen siniseen veteen. Aurinko heijastui lammen pintaan saaden sen suorastaan hehkumaan. Paikka toi minulle mieleen sen, kuinka ystäväni oli esitellyt uintitaitojaan täällä.
”Sen lisäksi, että Lauhalaukka on nyt ja aina minun paras ystäväni, hän on hyvin sinnikäs. Lauhalaukka halusi opetella uimaan vapaa-ajallaan, ja niinhän myös oppi sen”, sanoin ja vilkaisin Liekkitassua. Naaras ei vaikuttanut erittäin kiinnostuneelta, mutta hän sentään kuunteli. Oppilaani nyökkäsi sen merkiksi.
Olisin voinut kertoa Lauhalaukasta ikuisuuden kaikkia mahtavia muistoja mitä meillä oli, mutta minua väsytti liikaa. Lisäksi Liekkitassu ei kysynyt muuta, joten tuskin häntä edes kiinnosti. Käänsin katseeni takaisin Hehkulampeen. Tunsin, kuinka silmäni alkoivat sulkeutua itsekseen. Kun räpäytin silmiäni, ne pysyivät kiinni aina vain pidempään. Välillä säpsähdin pois unen ja hereillä olon rajamaailmasta.
”Pitäisikö meidän palata leiriin?” naaras kysyi lopulta ja sai minut taas heräämään. Nostin pääni ylös ja kohtasin oppilaani katseen.
”Palaa sinä vain, en minä voi nukkua siellä. Etsin täältä jonkun suojaisan paikan ja yritän nukkua edes hetken”, sopersin väsyneenä ja nousin ylös. Olin niin väsynyt, että jalkani hädin tuskin kantoivat. Liekkitassu käveli vierelleni, sillä hän kai odotti minun kaatuvan maahan.
”Punatähti ei arvostaisi sitä, että nukut yksin täällä”, oppilaani huomautti vakavana. Haukottelin.
”Mmh.. Jos tahdot, voi vaikka käydä saalistamassa. Tule herättämään minut sitten”, mumisin kävellessäni läheisen pähkinäpensaan oksien alle suojaan. En välittänyt, vaikka pensaan oksat takertuivat turkkiini käydessäni maate sen alle. Olin niin väsynyt, että olisin voinut vaikka nukahtaa puun oksalle. Vaivuinkin pian uneen.

Ensimmäistä kertaa Lauhalaukan katoamisen jälkeen en nähnyt painajaista. En oikeastaan nähnyt mitään unta.
”Mahlahalla, herää”, ääni herätti minut. Väräytin korviani, mutta en malttanut avata silmiäni. Olin edelleen väsynyt, mutta nukkuminen oli helpottanut edes vähän. Nyt ajatukseni tuntuivat jo paljon selkeämmiltä mitä aiemmin.
”Mahlahalla”, Liekkitassun ääni sanoi. Raotin hitaasti vihreitä silmiäni ja nostin katseeni oppilaaseeni. Pidin leukani kuitenkin maassa, sillä tarvitsin hieman vielä aikaa heräämiseen. Oppilas katsoi minua odottava katse kasvoillaan. Suoristin takajalkojani ja venyttelin unet pois. Nousin hitaasti ylös haukotellen.
”Kauanko nukuin?” kysyin räpytellen silmiäni. Näin ulos Liekkitassun takaa ja huomasin, että pimeä ei ollut vielä saapunut.
”Aurinko laskee pian”, naaraskissa ilmoitti viileästi ja astui pois pensaan edestä, jotta pääsin pois sen oksien alta. Ravistelin pähkinäpensaan oksat pois turkiltani. Liekkitassun jalkojen juuressa makasi eloton orava.
”Kiitos, että annoit minun nukkua. Palataan vain leiriin nyt”, totesin ja lähdin kävelemään kohti leiriä oppilaani edellä. Liekkitassu lähti seuraamaan minua.
”Voisimme huomenna aurinkohuipun aikaan pitää harjoitukset. Onko sinulla mitään toiveita?” kysyin ja vilkaisin perässäni kulkevaa oppilasta.

//Apua miten tönkkö mutta Liekki? xd
// 449 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Neljännesosakuun aikana puiden lehdet ehtivät vaihtaa ylleen kirjavan väriverhon. Ilmakin oli viilennyt huomattavasti viherlehden läkähdyttävän kuumista hellepäivistä, eikä kaikkien tarvinnut enää jatkuvasti pysytellä varjossa päivien aikana.
En oikein osannut sanoa, olimmeko lähentyneet Villisielun kanssa yhtään kuluneiden päivien aikana. Naaras oli kyllä kumppanini, mutta hän tuntui siitä huolimatta karttavan minua aina mahdollisuuksien mukaan, vaikka esiintyikin julkisesti kanssani aukiolla ja jakoi tuoresaaliin, kuten kyyhkyläisiltä saattoi odottaa.
Koska juttumme oli nyt virallistettu, olisi perheenlisäys jossain vaiheessa tuleva olennaiseksi osaksi keskustelujamme. Oli melkein kuin sanaton velvollisuus tuoda klaanilleen kunniaa uusilla pennuilla, jotka täyttivät pentutarhan tarmokkaalla miukunalla ja pienten tassujen töminällä, ja joka viestitti kaikille, miten vahvoja me olimme ja kuinka me vahvistuimme päivä päivältä, kun joukkomme kasvoi.
Kieltämättä itsekin odotin innokkaasti pääseväni toimimaan roolimallina jälkeläisilleni. Opettaisin heille kaiken tarvittavan ja vähän enemmänkin, jotta klaani – ja me vanhemmat myös, tietysti – saisi olla heistä ylpeitä. Ja kunhan se aika koittaisi, hekin hankkisivat itselleen kumppanit ja loisivat jälleen uutta elämää klaaniin.
Loikoilin aukiolla tyytyväisesti omaan kuplaani sulkeutuneena. Aukiolla kissoja ramppasi ympäriinsä tekemässä sitä sun tätä, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään, sillä olin jo hoitanut oman osani aamuvarhaisella lähteneessä metsästyspartiossa. Olin tuonut tuoresaaliskasalle täydennystä: oikein mehevä kaniini komeili riistakasan päällimmäisenä, enkä malttanut odottaa, että Villisielu palaisi takaisin leiriin oppilaansa kanssa ja pääsisin näyttämään hänelle komeaa saavutustani. Ja kenties aterian äärellä olisi hyvä hetki puhua perheenlisäyksestä. Hän oli sen minulle velkaa kaikesta kärsimyksestä, jota hän tuotti minulle vielä Lauhalaukan kanssa pelehtiessään.
Kuin ajatukseni lukien, piikkihernetunnelilla alkoi pian tapahtua. Villisielu tassutti leiriin yhdessä Pähkinätassun kanssa, kaksikko näytti ikään kuin rymynneen jossain pensaikossa, sillä heidän turkkinsa olivat aivan pörhöllään ja täynnä havunneulasia ja muuta pikku roskaa.
Aloin saman tien sukia turkkiani siistimmäksi, halusin näyttää kelvolliselta puolisoni silmissä. Pian naaras jo suuntasikin luokseni, hän oli kaiketi huomannut tuijotukseni ja aavistanut, ettei voinut paeta katseeltani mihinkään, mistä en häntä löytäisi.
”Kas hei”, kehräsin tämän tullessa kohdalleni. Villisielu hymyili heikosti ja asettui istumaan minua vastapäätä. ”Kuinka päiväsi on sujunut?”
”Ihan hyvin. Harjoittelimme Pähkinätassun kanssa maastoutumista.” Hänen äänensä oli kuin epävireinen pikkulinnun laulu, niin kireä ja hermostuneen kuuloinen se oli, kun hän minulle virkkoi kuulumisiaan. Ehkäpä jokin painoi tämän mieltä?
”Onko jokin vinossa?”
”Ei tietenkään! Olen vain hieman uupunut. Tänään oli rankka päivä.” Villisielu piirteli kynnellään maaperään ja vilkuili välillä minuun päin, sinisissä silmissään hieman epäluuloinen katse.
”Vai niin”, mörisin ja nuolaisin suunpieliäni mietteliäästi. Sitten korjasin ryhtiäni ja karaisin ääntäni, ihan vain kuulostaakseni vakuuttavalta. ”Minulla olisi vähän puhuttavaa kanssasi.”
”Mitä niin?” Villisielu tivasi.
”Tiedäthän, olemme olleet kumppanit jo jonkin aikaa. Klaanitoverit alkavat varmasti kohta puolin kyselemään jälkikasvujen perään, onhan se pariskuntien ikivanha tehtävä ja perinne, jota tulisi noudattaa”, sanoin vakaalla äänellä. Villisielun karvat pörhistyivät, mutta tämä ei sanonut sanaakaan. Hän sulki auki loksahtaneen suunsa ja katsahti tassuihinsa mietteliäästi.
”Ymmärrän, jos tarvitset aikaa tällaisen päätöksen tekemisessä”, mau’uin ymmärtäväisesti ja punnersin itseni pitkille, vahvoille jaloilleni. Sen jälkeen askelsin kevyesti kumppanini rinnalle ja kurkotuin sukaisemaan hänen korvantaustaansa. ”Tavataan illalla Hehkulammella, sitten voit kertoa vastaukseksi.” Jäämättä kuuntelemaan minkäänlaisia vastaväitteitä tai muitakaan huomautuksia, tallustelin Villisielun ohitse piikkihernetunnelille. Halusin käydä verryttelemässä jäseniäni ennen hämärän koittoa, sitä paitsi, en uskonut naaraan haluavan nähdä minua ennen iltaa, jotta hän saisi kypsytellä asiaa rauhassa.
Ääneti nostin askellukseni raviksi ja lopulta kiidin leirin ulkopuolella, halki metsän ja kuivan neulasmaton. Odotin vain, että aurinko painuisi mailleen ja tapaisimme Villisielun kanssa lammen rannalla. Siihen asti aioin pysyä vauhdissa ja pitää lihakseni lämpiminä, jotta saisin juosta lammelle heti kun sen aika koittaisi ja olla paikalla ensimmäisenä.

//Villi?
//559 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Olin juuri lopettelemassa ateriaani Kylmäliekin seurassa. Kolli oli hiljainen ja mikä parasta, hän oli vastakohta veljelleen Jääviillolle. Jos Jääviiltoja olisi yksikin enemmän tässä klaanissa, monen elämästä tulisi paljon vaikeampaa. Kylmäliekki oli kuitenkin ihan mukavaa seuraa. Ei hänen kanssaan paljoa voinut mistään puhua, mutta kaipa minullekin teki hyvää olla välillä hiljaa.
”Pikkukaaos, partioon”, Varjokarvan ääni sai minut hätkähtämään. En ollut huomannut mustan kollin saapuneen vierelleni. Nousin tassuilleni ja nyökkäsin hyvästiksi Kylmäliekille. Lähdin Varjokarvan perään kohti leirin uloskäyntiä. Olin kokonaan unohtanut aurinkohuipun partion, johon minut oli määrätty. En edelleenkään jaksanut innostua rajapartioista. Ne olivat niin pitkästyttäviä metsästyspartioihin verrattuna. Olisin mielelläni käynyt vaikka kuinka useasti saalistamassa, mutta piti minun täyttää velvollisuuksiani myös rajapartioiden kohdalla.
”Vihdoinkin! Olit varmaan jäämässä lepäämään, kun toiset sentään tekevät jotain hyödyllistä. Eikä kyllä mikään ihme olekaan, että väsyy nopeasti noilla pikku käpälillä”, Jääviilto tuhahti, kääntyi terävästi ja katosi uloskäyntiin. Pyöräytin silmiäni. Jääviilto tästä päivästä vielä puuttuikin!
”Älä välitä”, Huurrelilja naukaisi ystävällisesti lähtien ilkeän kollin perään. Hymähdin. Ihan kuin Huurrelilja voisi muka käskeä välittämästä, Hänen pitäisi itsekin tietää, kuinka ilkeä ja ärsyttävä Jääviilto on. Huurrelilja on itsekin pienikokoinen, joten hän on varmasti joutunut jossain välissä punaruskean kollin hampaisiin.
”Ajattelitko jäädä siihen tuijottamaan?” Varjokarva kysyi rauhallisesti. Mustan kollin äänessä kuului rauhallisuus, eikä yhtään samanlaista äänensävyä, mitä Jääviilto käytti aina minulle puhuessaan.
”Anteeksi”, naukaisin ja sujahdin Varjokarvan perässä ulos leiristä. Ilmassa oli ihana tuoksu, jonka sade oli jättänyt raikastaessaan maan. Toisaalta se oli myös häivyttänyt hajumerkkejä, ja kadottanut joidenkin saaliseläimien hajujäljet. Se olematon aluskasvillisuus, mitä Kuolonklaanin reviirillä kasvoi, oli märkää ja onnistui kastelemaan vatsakarvoja. Ongelma ei ollut tietenkään niin suuri Jääviillolla, sillä aluskasvillisuus ei ylettynyt niin hyvin hänen vatsaansa. Siristelin silmiäni ja porasin katseellani suurikokoisen kollin niskaa. Eihän se mihinkään vaikuttanut, mutta ainakin itselle tuli parempi mieli.
Partiossa vauhti oli melko kova. Tietenkin, sillä Jääviilto oli johdossa. Saavuimme rajalle nopeasti, ja kaikki kävivät heti hommiin. Olikin hyvä, että tulimme juuri tälle rajalle, sillä hajumerkit olivat jo melko laimeita sateen jälkeen. Yleensä rajapartioissa tuntui menevän ikuisuus, mutta nyt olimme melkein yhtä nopeasti valmiita, mitä kesti aikaa tulla tänne. Tai sitten se vain tuntui siltä. Tai johtui siitä, että Jääviilto oli pysynyt hiljaa ja keskittynyt siihen, mihin pitikin. Ja hyvä niin.
”Lähdetään takaisin!” punaruskea kolli naukaisi ja lähti muita odottelematta suuntaamaan kohti leiriä. Huokaisten lähdin perään kaksi muuta partion jäsentä takanani. Vauhti oli yhtä reipas tullessa kuin mennessä. Se tarkoitti tietenkin sitä, että pääsisin pian takaisin leiriin sukimaan kosteaa turkkiani. Matkan aikana ehdin jälleen ajatella kaikenlaista. Kuten sitä, miten Jääviilto olikaan saanut oppilaan. Olihan kolli tietenkin taitava taidoiltaan, mutta silti. En tosin tiennyt olisiko minusta paremmaksi mestariksi kuin Jääviilto tai kukaan muukaan klaanista. Mutta samalla odotin innolla, saisinko joskus oppilaan.

//436 sanaa

Kirjoittaja: Pyry

Viilsin hännälläni ilmaa ärtyneenä Mahlahallan kysessä, mitä olin hänelle sanonut. Hän ei tosiaan ollut parhaimmassa kunnossa pitääkseen minulle harjoituksia.
”Sanoin, että voimme ihan hyvin mennä sinne kävelylle”, toistin peittelemättömän ärsyyntyneenä siitä, kun minua ei oltu kuunneltu. ”Et sinä harjoituksiakaan kykene minulle pitämään, sen huomaa sokea ja kuurokin!”
Lähdin häntä pystyssä tassuttamaan kohti leirin uloskäyntiä sen kummemmin ajattelematta, olinko ollut hieman turhan koppava mestarilleni. Käännyin silti katsomaan lapani yli, raahautuiko Mahlahalla perässäni vai oliko hän jäänyt vain istumaan ja tyhmänä toljottamaan minun menoani. Sieltä hän oli kuin olikin tulossa. Tuhahdin ja jatkoin reippaasti kulkuani leirin ulkopuolelle asti. Lysähdin istumaan parin ketunmitan päähän sisäänkäynnistä, kun Mahlahallaa ei heti näkynyt.
*Sinähän se olisit vapaapäivän tarpeessa enkä minä*, ajattelin tuijottaessani tiiviisti sisäänkäyntiä.
Kun kermanvärinen kolli saapui ulos, nousin seisomaan ja lähdin enempiä kyselemättä kulkemaan menosuuntaamme – olihan Mahlahalla luvannut, että minä saisin johtaa kulkuamme, jos menisimme kävelylle. Hän ilmestyi kulkemaan vierelleni. Vilkaisin soturia syrjäsilmällä; hän vaikutti olevan täysin omissa ajatuksissaan, niin kuin oli hetkeä aiemminkin ollut, minun nähdäkseni. Hän oli puhunut ystävästään Lauhalaukasta ääneen – kaiketi ajatuksissaan – ja siitä, kuinka tämä oli mennyt kaksijalkojen luokse yrityksenään häätää ne pois. Kaksijalat kai liittyivät Lauhalaukan katoamiseen jotenkin. Mahlahalla paljasti myös, ettei ollut saanut nukuttua sen jälkeen, kun tämä hänen ystävänsä oli kadonnut. Siksi kolli kai olikin niin sekaisin. En kuitenkaan täysin ymmärtänyt tuollaista… Kuinka joku voi olla niin tärkeä, että hänen menetyksensä vie yöunetkin? Joka tapauksessa annoin Mahlahallalle mielessäni luvan olla väsynyt ja sekaisin – vain tämän kerran. Tämän kerran vain siksi, ettei minun koulutukseni kärsisi tulevina päivinä.
Suuntasin kulkuni kohti Hehkulampea. Ajattelin, että ehkä Mahlahallakin hieman piristyisi siellä ja kykenisi kenties opettamaan minulle jotakin. Vaikken minä niin kenenkään piristymisistä välittänytkään, tietenkään. Ja jos totta puhuttiin, en ollut tänään yhtään sen kiinnostuneempi koulutuksestani kuin Mahlahallakaan. Tämähän siis meni melkein kuin vapaapäivästä, jota tuo kollikin oli ehdottanut. Ja enemmän kuin hyvin tällainen sopi minulle – vain käveleminen eteenpäin ihan hiljaa, puhumatta yhtikäs mitään. Mahlahalla sai olla omissa maailmoissaan, kunhan hän antoi minun olla omissani.

Jonkin ajan kuluttua saavuimme Hehkulammelle. Tassutin sen rantaan ja kumarruin latkimaan muutaman suullisen raikasta, virkistävää vettä. Sitten asetuin vain kyljelleni ja vilkaisin Mahlahallaa.
”Kun nyt kerta et ole kykeneväinen pitämään minulle harjoituksia, voimme yhtä hyvin vain olla täällä”, mau’uin viileästi. ”Surkuttele sinä vaikka sitä Lauhalaukkaa jos luulet siitä olevan jotakin apua.” Katsahdin häntä jäisin silmin. ”En tosin usko, että hyödyt siitä mitenkään, mutta ainahan sitä voi kissa kokeilla.”
Laskin pääni käpälien päälle ja suljin silmäni sekä samalla korvani kaikelta, mitä en ollut kiinnostunut kuulemaan – muun muassa Mahlahallan puheelta. Hetken päästä kuitenkin kohotin päätäni ja katsahdin kermanväristä mestariani.
”Millainen hän oli?” kysyin viileästi, vaikka eihän minua niinkään kiinnostanut. Halusin vain kuunnella jotain muutakin kuin vain omia ajatuksiani pääni sisällä. ”Se ystäväsi, tarkoitan. Lauhalaukka?”

//Mahla?
445 sanaa

Mitenhän se näitte juttu sit lähtis käyntii? Meneeks Mahla ihastuun Liekkiin vai miten 😀

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuskelin samassa kohdassa kuin aamulla. Olimme sopineet, että tapaisimme tässä kunhan päivän askareemme olisivat hoidettu. Aamun jälkeen olin käynyt vielä saalistuspartiossa elämäni ensimmäistä kertaa – joka oli muuten hanakalaa, sillä minulle ei ollut opetettu saalistusta vielä lainkaan-, käynyt ruokkimassa klaaninvanhimmat ja jutellut emoni kanssa. Klaaninvanhimmat olivat olleet melko virkeällä tuulella, koska päivien paahde oli vaihtunut miedompaan lämpötilaan. Heidän kanssaan oli ihan hauska jutella silloin tällöin, heillä oli niin valtavasti elämänkokemusta.
Emooni olin törmännyt leirissä harhaillessani, kun olin saanut lopun päivän omaan käyttööni. Olimme jutelleet esimerkiksi siitä, miltä nyt tuntui olla oppilas. Emo oli suorastaan loistanut energisenä, sillä hän oli palannut soturiksi muutama päivä sitten.
Kaiken kaikkiaan päiväni oli ollut melko kiireinen, enkä ollut ehtinyt yhtään miettiä unta, joka oli minua aamulla vaivannut. Sen aiheuttama kummastus oli hälvenemässä miltei kokonaan. Suurin kysymykseni oli kuitenkin se Tähtiklaani, mitä ne unen kissat olivat mainostaneet. kaiken tämän ajan Kuolonklaani oli pitänyt tiukassa otteessaan kissojaan, antaneet vain yhden vaihtoehdon uskoa. Jos vastusti Pimeyden metsää oli menettävä henkensä. Nyt kun mietin sitä, niin haiskahtihan siinä jokin. Kuolonklaani ei halunnut antaa hyvyyden kasvaa. Mietin isääni. Tiesiköhän hän, että Tähtiklaani oli olemassa ja katoamassa? Jos tietäisi, kannattiko hän muiden uskojen kitkemistä?
*Minttutassu, yli ajattelet taas! Rauhoitu nyt, ehkä näet ne kissat ensiyönä unessasi ja voit kysyä.* Itseni rauhoittelu tuntui tehoavan ja juuri oikeaan aikaan. Pikitassu hölkkäsi rennosti luokseni orava hampaissaan.
”Heipähei! Toin hieman iltapalaa”, naaras naukaisi heleästi ja laski oravan väliimme samalla asettuen alas. Nyökkäsin hänelle ystävällisesti, jonka jälkeen haukkasin suullisen oravaa. Vesi herahti kielelleni saaliin upean maun maistaessani.
Hetki kului ja Pähkinätassu liittyi seuraamme hiirensä kanssa. Juttelimme sitä sun tätä, enimmäkseen oppilasjutuista ja kun olimme saaneet syötyä, Pikitassu päätti lähteä nukkumaan. Minua ei väsyttänyt. Se saattoi osittain johtua siitä, että tiedostin mahdollisuuteni tavata ne tähtikissat uudestaan.

Nyt oleskelimme Pähkinätassun kanssa eräällä aukiolla ihastelemassa reviirin yötä. Olimme päättäneet lähteä pienelle yöretkelle Pähkinätassun kanssa. Olimme täällä vähän niin kuin salaa, mutta ei tämä nyt niin paha ollut. Oikeasti. Olisi tuossa tuokiossa takaisin leirissä jos me niin päättäisimme.
”Minusta täällä on tosi kaunista, vaikka tähdet puuttuvatkin”, henkäisin ihastellen. Silmämme loistivat hämärässä yössä, kuin neljä taivaalta karannutta tähteä.
”Niin minustakin”, kolli vastasi ja loi nopean silmäyksen minuun, jonka jälkeen katsoi taas taivaan pimeää lumousta. Oli niin oudon pimeää. Ei ollut mitään, mikä valaisisi meitä.
Aukio taisi olla hehkulammen lähellä jos oikein muistin Jääviillon kierroksesta. Siitä mieleeni juolahtikin villi idea.
”Mennäänkö vilkaisemaan Hehkulampea? Se on mielestäni ihan tässä lähellä”, ehdotin. Pähkinätassu näytti mietteliäältä.
”Ei meidän pakko ole mennä jos et tahdo, mutta kun kerran ollaan jo täällä niin miksei käytäisi nopeasti siellä? Se on niin kaunis paikka!” Pähkinätassulla oli selkeästi jotakin sitä vastaan, mutta lopulta hän myöntyi hieman vastahakoisesti:
”Ei sitten mennä liian lähelle rantaa. Olen jo kerran pudonnut veteen, eikä se ollut hirmu hauskaa.” Nyt ymmärsin Pähkinätassun vastahakoisuuden. Nousin ylös ja laskin häntäni tämän selälle.
”Älä huoli, minä pidin sinut turvassa!” naurahdin leikkimielisen ritarillisesti samalla röyhistäen rintaani, jotta näytin mahdollisimman arvokkaalta. Pähkinätassun huolestunut katse suli vähän ja hänen kasvoillansa käväisi huvittunut hymy. Pystyin myös miltei vannomaan, että olin nähnyt hänen viiksiensä tutisevan naurusta.
”Mennään nyt sitten”, Pähkinätassu naukaisi ja lähdimme yhdessä ravaamaan lähellä aukeavalle lammelle.
Saapuessamme paikalle, olimme kumpikin vaikuttuneet näkymästä. Pähkinätassu piti koko ajan huolen, etten mennyt liian lähelle rantaa ja mielestäni se oli aika söpöä.
Lähellämme kohosi kallio, jonka lähellä kasvoi vielä myöhäisen viherlehden kukkia. Ne olivat luultavasti viimeisiä lajistaan, sillä viherlehti oli kovaaa vauhtia vaihtumassa lehtisateeksi ja puut alkoivat maan tavoin imeä kaiken vehreyden talteen, jonka seurauksena ruska saapuisi.
Kumarruin nuuhkimaan kallion juurella olevia kukkia ja sain itseni aivastamaan. Kukat olivat voimakkaan tuoksuisia. Kun avasin silmäni, näin edessämme aukeavan luolan.
”Mikä tuo on?” naukaisin hiljaa ja kurotin kaulaani, jotta näkisin pitemmälle pimeyteen, ”Ei kun, sehän on varmaan kuuluola!” Outo tunne valtasi minut, kun ymmärsin kuinka lähellä Kuuluolaa oikeasti olimme. Tuntui vähän siltä, että pystyin tuntemaan tassuissani kaikki ne muinaiset kissat jotka sinne olivat kävelleet vaihtamaan kieliä Pimeyden metsän kanssa. *Pystyisiköhän tuolla vaihtamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa?* Minua houkutti niin kovasti mennä syvemmälle ja katsoa.
”Emme me voi sinne mennä”, mutisin puolipettyneesti itselleni ja peruutin kauemmas, ”Miltähän siellä mahtaa näyttää?” Pähkinätassun tummanvihreät silmät olivat kiinnittyneet luolan pimeyteen, ikään kuin miettien jotain syvällistä. Hetken päästä hän havahtui kuitenkin tosimaailmaan ja avasi suunsa.

//Pähkinä? Vähän tämmöne tönkkö, mutta ei sillä väliä xd
690 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Olin nähnyt juuri Pilvitassun takapotkun. Se oli yllättävän lähellä ennen sitä näytettyä Taivaslaulun mallia takapotkusta. Pilvitassua hieman analysoituani hän oli minun makuuni ehkä hieman liian ulospäin työntyvä ja äänekäs. Hän näytti todella välittävän siitä, että hän tekee annetut tehtävät oikein, ja halusi nähtävästi mestarinsa olevan hänestä ylpeä. En toisaalta voinut syyttää häntä. Ensimmäistä kertaa joko ikinä tai ikuisuuksiin halusin minäkin näyttää Taivaslaululle parhaimmat puoleni. Tottakai Villisielunkin kanssa minä välitin erityisesti siitä, että opin tekniikat ja teen ne oikein, mutta sen ajatuksen takana oli vain niiden hyöty ja tarve tulevaisuudessa. En ikinä panostanut suoraan Villisielua varten. Ja Villisielua ajatellessani löysin hänestä vielä enemmän seikkoja verrattavaksi Taivaslauluun. Hänen tapansa opettaa minulle tekniikoiden hallintaa oli… omituinen ja jopa älyvapaa. Hän keksi kaiken aikaa näitä laimealta kuravedeltä maistuvia temppuja, jotta vain oppisin soturin tavoille. Taivaslaulu sen sijaan keskittyi vain opettamiseen, eikä sen visuaalisuuteen tai ylimääräiseen ajatteluun. Tehtävät olivat sopivan yksinkertaisia, mutta silti toimivia ja siksi myös mukavia tehdä. Myöskin aiemmin miellyttävänä pitämäni Villisielun kannustava ja ystävällinen ääni kuulosti nyt korvissani Taivaslaulun rinnalla tekopirteältä ja tuntui nyt pääni sisällä samalta kuin polkuanturoiden väliin jäänyt loska. Nyt todella halusin pitää harjoitukseni vain ja ainoastaan Taivaslaulun kanssa, siitäkin huolimatta että tällä oli jo hyperaktiivinen oppilas. Tunsin saavani Taivaslaululta paljon enemmän irti, kuin siltä toiselta laiskalta ja masentuneelta kurtulta.

Nyt lähestyin koroketta, jossa kivenmurikka jo odotti minua. Se ikäänkuin haastoi minua. Irvaili, ettei minun kaltaiseni tikku saisi kunnon takapotkua aikaan, vaikka olisi oma henki kyseessä. Tämä sai vereni juoksemaan paremmin suonissani, mikä antoi minulle energiaa ja sai minut tuntemaan oloni itsevarmaksi. Valmistelin itseni oikeaan asentoon, pyörittäen mielessäni uudestaan ja uudestaan Taivaslaulun liikerataa, valmiina emuloimaan sitä. Henkäisin ilmaa sisään ja nopeasti ulos, Takajalkani liikahti ja…
”Hienoa”, Taivaslaulun äänensävy kävi hieman korkeammalla.
Kivi oli lennähtänyt korokkeen päältä jopa teatraalisesti, kun se viskaistiin takatassuni voimasta ilman kautta maahan. Olin ylpeä itsestäni. Olin oikeaoppisesti toteuttanut Taivaslaulun takapotkun uudelleen, naaraan ohjeita noudattaen. Taivaslaulu vaikutti tyytyväiseltä, nyökäten minulle lempeästi katseittemme kohdatessa. Nämä säännöt todella pätesivät kehooni. Näitä ohjeita kehoni kykeni hyödyntämään. Tämän jälkeen Taivaslaulu opetti meille vielä lisää taistelutekniikoita, ja pärjäsin Pilvitassun kanssa niissä hienosti. Nyt päätökseni oli viimeinen. Minä halusin Taivaslaulun mestarikseni.

Tunsin itseni jälleen väsyneeksi, kuten muittenkin harjoitusten jälkeen palatessani leiriin. Mutta nyt oloni oli silti kuin olisin juuri herännyt pirteänä. Otin saaliskasasta hiiren, ja katseeni osui yllättäen Pikitassuun ja Minttutassuun, jotka söivät lähellä oppilaiden ja soturien pesänä toimivaa kuusipuuta. Lähdin kävelemään heitä kohti hiiri hampaissa rotkottaen. Olin jo miltei ehtinyt heidän luokseen, kun he näkivät minut. Molemmat naaraat tervehtivät minua iloisesti ja ottivat minut nähtävästi ilomielin seuraansa. Keskustelimme kaikenlaisesta itsellemme tavanomaisista aiheista. Tosin me oppilaat rupattelimme enemmän koulutuksestamme ja mestareistamme. Pikitassu tuntui kertovan mestaristaan suhteellisen mielellään, mutta Minttutassu vaikutti olevan mestarinsa suhteen hieman epäileväinen. Tiesin tasan tarkkaan, että miksi. Jääviilto oli häijy, kalju rotta. Hänestä oli vain ja ainoastaan pahaa sanottavaa.

Pikitassu paineli yöpuulle miltei heti sen jälkeen, kun oli saanut illallisensa valmiiksi. Olin itsekin ajatellut mennä nukkumaan, mutta minua ei lainkaan nukuttanut. Mainitsin Minttutassulle asiasta ohimennen, johon hän vastasi, ettei häntäkään liiemmin unettanut. Leiri alkoi jo hiljetä kissojen työntyessä pesiinsä nukkumaan, ja sen valossa Minttutassu ehdotti minulle, josko menisimme käymään leirin ulkopuolella. En ollut ennen käynyt reviirillä yöaikaan, ja se kieltämättä kiinnosti minua. Siitäkin huolimatta tunsin pientä vastahakoisuutta, sillä me emme saisi poistua leiristä ilman mestariemme lupaa. Pienellä vilkuilulla totesimme kummankin mestarin menneen joko nukkumaan tai muualle, ja Minttutassu sai minut lopulta taivuteltua mukaan. Olisihan se ihan hauskaa. Ja tuskin me saisimme siitä kovaakaan rankkua, vaikka kiinni jäisimmekin.

Minttutassu ja minä asetuimme paikkaan, jota en ihan tunnistanut, vaikka olinkin siellä käynyt muutamia kertoja. Se oli suhteellisen avara alue, puut olivat enimmäkseen meistä katsottuna taaempana. Tästä näki siis täydellisesti taivaalle. Taivaalle, joka oli nyt täysin tyhjä. Olin vielä eilen yöllä nähnyt tähtiä, joskin ne eivät vaikuttaneet enää yhtä kirkkailta, kuin ennen. Olin tästä niin hämilläni, että minun oli pakko kysyä vieressäni istuvalta Minttutassulta asiasta:
”Mihinköhän taivaan tähdet ovat kadonneet?”
Punertava naaras hätkähti kysymystäni. Hän katseli hetken meidän välissämme olevaa häntäänsä ja oli jopa omituisen kauan vaiti. Yhtäkkiä hän oli aloittaa puhumisen, mutta keskeytti itsensä yhtä nopeasti kuin aloittikin. Ikäänkuin hän olisi ollut kertomassa minulle jotakin eriskummallista, mutta päätti yllättäen olla kertomatta.
”E-en tiedä”, naaras lopulta kohautti lapojaan huolettomasti.
Olin hämilläni. Ehkä jopa vähän huolissani. Minttutassu oli alkanut yllättäen kuulostaa vastahakoiselta tai epävarmalta, ihankuin hän ei olisi halunnut kuulla esittämääni kysymystä. Ehkä hän salasi jotakin? Jotakin, jota tiesi, muttei voinut kertoa. Miksi Minttutassu olisi näinkin hermostunut puhuttaessa taivaan tähdistä? Nehän ovat vain tähtiä. Eivät mitään sen suurempaa. Vaikka olinkin hämilläni siitä, että tähdet olivat tyystin kadonneet, olin lopulta enemmän pettynyt siitä. Olisin nimittäin halunnut istua Minttutassun kanssa kauniin, tunnelmallisen tähtien täyttämän yötaivaan alla.

Unohdin jälleen ajatukseni, kun tunsin Minttutassun hajanaisesti liikahtelevan hännän. Pehmeä hännänpää oli liikkuessaan alkanut kutittaa minua leukani alta, mikä sai minut hetkeksi irvistämään omituisesti ja heilauttamaan itseäni hetkeksi poispäin naaraasta. Ravistin hieman päätäni, ja suuntasin katseeni jälleen synkeälle, tähdettömälle taivaalle.

//Minttu?
801 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Hätkähdin hereille. Oloni oli ennen kaikkea kummallinen. Nousin istumaan ja suljin silmäni kulmat kurtussa, miettiäkseni unta, jonka pelkäsin hälvenevän pian. Uni ikään kuin vilisi silmieni editse kuin kissalla elämä kuolemanvaarassa. Mietin kaikkia kissoja, joita en tuntenut, mutta he kuitenkin olivat esiintyneet unessani. Se jos jokin oli erikoista. Pudistin päätäni ja naurahdin itselleni. *Miksi teen näin suuren numeron jostain unesta? Uniahan ne vain ovat.* Nousin ylös ja pujottelin nukkuvien kissojen ohitse mahdollisimman hiljaa. Astuessani ulos raikkaaseen aamuilmaan aistin lehtisateen olevan alkamassa. Aamut eivät enää olleet niin lämpimiä.
Tassutin leirin reunalle ja jäin hetkeksi katselemaan hiljalleen heräilevää leiriä. Aloin sukia rintaturkkiani ja siihen muodostunutta pientä takkupalloa, joka sitkeästi halusi jatkaa elämäänsä turkissani.
Hiljaisuus loi hyvän kasvualustan ajattelulle ja viimeöinen uneni kaivautui taas päällimmäiseksi mielessäni. Jokin sisälläni sanoi, ettei minun pitäisi sulkea sitä mielestäni. Nyt kun mietin, olihan se tuntunut aivan liian todelta ollakseen uni. Olin kyennyt ajattelemaan ja tein itä halusin, unissa yleensä oma mielikuvitukseni ohjasi toimintaa tukevalla otteella, eikä minulla ollut juuri päätösvaltaa unen etenemiselle.
Olin huomaamattani pysäyttänyt turkin selvitysoperaationi ja hautautunut kasaan ajatuksia. Selvitin takun nopeasti loppuun ja olin melkein tyytyväinen ulkonäkööni. Voisin selvittää sen loppuun myöhemmin, nyt minun olisi mentävä tekemään jotain, sillä tassuni syyhysivät tekemistä. Usein kun minua vaivasi jokin, yritin keksiä jotakin askareita, jolla saisin tyrehdytettyä ajatuksen virran.
Nousin ylös ja tähystin aukion nopeasti kerran läpi. Ilokseni – tai no, en minä niin iloinen ollut kuin olisin voinut olla – huomasin Jääviillon punaruskean hahmon juttelemassa Kylmäliekille kasvot ivallisiksi kääntyneinä. Kylmäliekin tavanomaisesti rauhallinen ja ystävällinen olemus näytti tällä hetkellä jotenkin oudolta. Ikään kuin kolli tekisi mitä vaan mitä tämä ilkeä suurikokoinen kissa pyysi. Ei. Pyytäminen ei sopinut Jääviillon sanaksi, enemmänkin hän käski. Hänen sanaansa noudatettiin tai sitten saatiin selkään, sen tyyppinen kissa hän oli. Hermoni kiristyivät, kun näin mestarini toimet. Vaikkei minulla olisi oikeutta puuttua muiden kissojen yksityisiin keskusteluihin, päätin pelastaa Kylmäliekin tästä tilanteesta toistaiseksi. Hän ei näyttänyt nauttivan veljensä seurasta runsain mitoin.
Kipitin tiukka ilme kasvoillani kaksikon luokse ja sain vastaani kummankin kollin katseen.
”Hyvää huomenta Kylmäliekki ja Jääviilto”, naukaisin kohteliaasti, mutta äänenpainoni oli sanalla Kylmäliekki. Mestarini saisi kokea pientä nikottelua, sillä oppilaana minulla ei olisi oikeutta laittaa häntä paikoillensa. Kyllä minulla kipakkakin puoli oli kaiken hyväntahtoisuuteni keskellä.
”Mietin vain, että sopisiko meidän lähteä harjoittelemaan heti aamusta?” kysyin hieman kallistaen päätäni. Jääviillon silmissä näytti vilahtavan ärtymys, mutta kun hän huomasi Punatähden tassuttavan ohitsemme hän jätti ärähtämisen sikseen ja naukaisi:
”Mennään, mutta älä luulekaan,että saisit laiskotella, vaikka vasta heräsinkin”, Jääviilto murahti, nousi ylös ja käveli tahallaan ohitseni minua miltei tönäisten. Siinä vaiheessa minulla kuohahti yli, päätin kuitenkin vetää syvään henkeä, enkä aiheuttaa suurempaa välikohtausta. Uskottelin itselleni, ettei Jääviilto huomannut sitä, kuinka ilkeästi hän muita kohteli.

Olimme saapuneet paikalle, jonka Jääviilto oli esitellyt harjoitusaukiona. Hän oli asettautunut istumaan aukion keskelle kuin minkäkin maailman johtaja ja ihasteli pitkiä ulos työnnettyjä kynsiään oikeasta etukäpälästään, joka oli nostettu ylös polkuantura kohti taivasta.
”Aluksi haluan, että menet lämmittelemään. Juokse tämä aukio muutaman kerran ympäri. Mene jo!” Jääviilto murahti ja vilautti hampaitaan tuohtuneena. Olettiko hän tosiaan, että tietäisin mitä hän on sanomassa ennen kuin hän on lopettanut lauseensa. Lähdin nöyrästi juoksemaan, sillä en haluaisi pilata mahdollisuuksiani olla hyvä soturi vain sen takia, että Jääviilto nyppi hermojani.
Kierrosten jälkeen asetuin kollin läheisyyteen ja kuuntelin korva tarkkana hänen oppejaan ja ohjeitaan, vaikka ne sisälsivätkin satunnaisia halveksivia kommentteja vaihtelevia kohteita kohtaan. Se minun olisi siedettävä, mutta se oli jos jotain niin typerää.

Tassutin tassut täristen sisälle leiriin. En voinut kieltää sitä, etteikö Jääviilto olisi hyvä soturi. Taistella hän osaisi ja toivottavasti pian minäkin. Heti leiriin päästyäni suuntasin oppilaidenpesän edustalle loikoilemaan seuran toivossa. Seurasin pienen muurahaisen työpäivää leirin pohjalla. Se kantoi itsensä kokoista havunneulasta ja ihailin sen voimaa. Emo oli kertonut joskus, että muurahaiset olivat todella vahvoja kokoisikseen ja tässä oli siitä ilmielävä esimerkki. Sivusilmässäni vilahti jotakin tummanharmaata ja pian tunnistin luokseni iloisesti loikkineen Pikitassun. Hänen silmänsä olivat vieläkin väsyneet, joka vihjasi siitä, että hän oli vasta herännyt. Aurinko ei ollut vielä korkealla, joten aika ei sinänsä ollut kummastuttava, mutta silti minusta tuntui kuin olisin ollut jo kokopäivän hereillä.
”Vastako sinä heräsit?” naukaisin viikset huvittuneesti väpättäen, ”Minä kävin jo harjoituksissa Jääviillon kanssa!” Pikitassun katse oli ihaileva.
”Miten sinä jaksat? Minä olisin kankea kuin tukki jos lähtisin nyt harjoittelemaan”, Pikitassu selitti ja asettautui viereeni.
”Tiedän, että olisit”, naukaisin ilkikurinen pilke silmissäni samalla virnistäen vinosti. Pikitassu pyöräytti minulle silmiään ja alkoi selostaa erikoista untaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että uneni saattoi voittaa hänen kertomuksensa. Eikä hän siitä saisi tietääkään. Jokin minussa sanoi, että kaikki mitä näin siinä unessa oli tarkoitettu yksityisesti minulle ja niille kahdelle toiselle kissalle.

//Mintulle seuraa?
748 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Minulla oli nyt.. Kumppani? Niin. Kumppani joka lähti siirtämään sammaliani. Minä lähdin herättämään oppilastani vaikka tihkusade yhä vaivasi yllämme. Kyyristyin kumminkin jotta pääsisin pesään sisään, etsien ruskea turkkista kollia katseellani. Tuossa hän makasi. Kosketin tassullani hänen lapaansa ärtyneenä, sillä vereni kiehui typeryydestäni. En minä tätä halunnut! Halusin käpertyä Lauhalaukan sammalille, en Karhumyrskyn, mutta ajatukseen piti kai totutella. Pähkinätassu avasi silmänsä hämillään, ollen vielä hämmentyneenpi koska kaikki muut oppilaat nukkuivat vielä, eikä aurinko luonut säteitä pesään. Viitoin oppilasta kuitenkin seuraamaan aukiolle, jota hän totteli. Tosiaan, olisi varman aikainen auringonlaskun aika menossa, jos aurinko näkyisi.
”Syö jotain”, Tokaisin, jos totta puhuttiin minullakin oli nälkä, mutten voinut antaa sen ottaa yli otetta. Minulla oli tätä menoa nälkä jatkuvasti.. Lehtikatokin lähestyi, eikä fakta helpottaisi asiaa. Jos neljänneskuuhun mennessä nälkäni ei helpottaisi, minun olisi pakko käydä parantajan takeilla. Katsoin kuinka nuorukainen söi riistansa, sekä suki turkkinsa. En oikein tiennyt mitä hänen kanssaan tehdä. Ehkä harjoitella joku kerta pimeässä taistelua, jossa silmät eivät olleet keino, vaan kaikki muut aistit? Noh, siihen päädyin tänään.

Tassuttelin kaikesta huolesta Karhumyrskyn perään. Vaikka oli jo ilta, vaikka olin jo herännyt ennen aamun sarastusta, en antaisi kollin livistää minne vain huonon olonsa kanssa, minkä epäilin hänellä olevan. Kun saavutin hänet, hän oli kumartunut pienemmän lammen ylle latkimaan siitä. Hiljensin askeleitani, miettien kaataisinko kollin lätäkköön. Päätin ettei nyt ollut oikea aika. Tassutin vain kollin vierelle varoen. Miten harjoitukset? Noh, mitä tuohon sanoisi. Katsahdin yö taivasta, joka oli tähdetön. Fakta harmitti minua, sillä tähdet olivat olleet kauniita.
”Pähkinätassu on haasteellinen, hän vihaa minua ja huutaa vähän väliä”, Tuhahdin, silitin hännälläni hänen selkäänsä, katsoen lammen heijastusta, kun inho valtasi minut. Ei sen näin pitänyt mennä! Karhumyrskyn tilalla piti olla Lauhalaukka! En antanut tuon kuitenkaan näkyä ilmeessäni, pieni kyynel vain vilahti silmäkulmassani. Mitä nyt kysyä koko päivän nukkuneelta kollilta? Ennen kuin ehdin aloittaa, vatsani muistutti olemassa oloaan. Karhumyrsky katsoi minua kysyvästi.
”Kannattaisiko sinun syödä jotain?”, Kolli tokaisi, pudistin päätäni eiksi, sillä olinhan syönyt jo tarpeeksi paljon, eikä tämä ollut terveellistä. Katsahdi hieman Karhumyrskyn meripihkan värisiin silmiin, jotka tuntuivat olevan päivä päivältä lämpimämmät ja lämpimämmät. Yhä tänä yönäkin jäin niihin kiinni, sekä perhoset vatsassani palasivat.
”Ei, söi vasta”, Tokaisin, painautuen heikosti kolliin. Niin, varapäällikkö oli juuri kuollut kun olin mennyt herättämään kollia, tai paremminkin uusi varapäällikkö valittu. Minusta entinen varapäällikkö ansaitsi kuolemansa jollain tasolla, sillä naaras ei vain kuulunut rooliin. Tuo oli aivan liian myöntyväinen rooliinsa. Ruumis tosin oli ollut sen verran sivummalla, sekä kaikki melkein nukkumassa kun kolli heräsi, että tuskin Karhumyrsky oli edes huomannut. En ollut tapani mukaan edes hurrannut, se oli yli arvostettua. Oli vain tuijottanut ja katsonut säälivänä pikitassua. Tavallan en voisi koskaan ymmärtää naaraan kipuja tässä hetkessä, sillä omat vanhempani eivät merkinneet minulle mitään. Vain kissoja jotka olivat aikoinaan synnyttäneet minut ja antaneet pois. Perheeni olisi nyt tässä.. Karhumyrsky ainoastaan.
”Varapäällikkö menehtyi kun koisit, uusi varapäällikkö on entisen mestarisi kumppani”, Tokaisin. Karhumyrsky katsoi minua hetke hämillään, sillä mietti ketä tarkoitin, en minä nimeä muistanut ulkoa tässä hetkessä. Karhumyrsky kuitenkin rypisti kulmiaan kun keksi vastauksen kuka kissa oli.
”Henkäysvarjo?”, Tuo kysyi, nyökkäsin kollille hieman, alkaen pohtia yhtä asiaa. Haluaisiko Karhumyrsky perustaa perheen kanssani? Tarkoitan hankkia pentuja.. Niin, en edes muistanut omaa emoani mutta itse halusin olla emo? Niin.. Halusin pennun vipeltämään jalkoihini, mutta olisiko se nyt liian aikaista? Minulla oli nyt oppilas ja hänen koulutuksensa edessä. En haluaisi pilata sitä, tosin mikä olisi parempi tapa osoittaa toiselle uskollisuutta kuin kantaa hänen pentujaan? Mietin miten asian asettelisin. Tiesin Karhumyrskyn olevan jollain tasolla innoissaan kun Lauhalaukka katosi, sitä voisi käyttää apuna. Mietin hetken asiaa, kunnes tokaisin ettei nyt, tähdettöminä öinä ollut hyvä hetki, en ollut vielä yli Lauhalaukasta.
”Palataanko jo leiriin?”, Katsoin Karhumyrskyyn, mitä pitempään minä ja hän täällä olisimme, sitä pahemmalla mahdollisuudella lipsauttaisin kollille haluavani pentuja, enkä edes halunnut tietää mitä siitä seuraisi.

//620 Sanaa
//Karhu?