Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Rita

”Väistättekö vapaaehtoisesti vai pitääkö teitä siirtää?” vanhemman oppilaan ivalliseksi tarkoitettu kommentti jäi kaikumaan korviini. Monet ajatukset välähtivät mielessäni seuraavan parin silmänräpäyksen aikana. Tunsin kiukun kuumottavan tunteen kuohahtavan päähäni, mutta tukahdutin tunteen estäen itseäni hyökkäämästä jokseenkin vieraan oppilaan kimppuun; en halunnut tehdä mitään äkkipikaista, jota katuisin myöhemmin. Piti ajatella, ennen kuin avasi suunsa. En tiennyt hänen heikkouksiaan. Ainakaan vielä. Veljeni tulinen temperamentti oli osin periytynyt minullekin, mutta kontrolli oli kaikki kaikessa. Ai niin. Veljeni. Tipupentu. Hän räjähtäisi ihan varmasti, pilaten operaationi näyttää kollektiivisilta ja vaikutusvaltaisilta vanhemman oppilaan edessä. Samalla kuitenkin odotin veljeni purkausta. Tipupennun raivoamista oli ihan hauska seurata, ja täytyi myöntää että nautin sanaharkoista hänen kanssaan. Hänen raivonpuuskiensa väliin oli hauska heitellä ivallisia kommentteja. Puolustaisin kyllä Tipupentua henkeen ja vereen asti jos tilanne kävisi väkivaltaiseksi, mutten uskonut Sähkötassun käymään veljeeni kiinni. Hänhän oli loppujen lopuksi vain sokea pentu, joka oli kaiken lisäksi kooltaan paljon Sähkötassua pienempi. Pieni ilkikurinen hymynkare kasvoillani katsahdin siis veljeeni, ja totesin arvioni oikeaksi; hän näytti kiehuvan kuumana.
”Kuinka sinä USKALLAT sanoa jotain tuollaista minulle, sinä- sinä iljettävä piikikäs itseäsi täynnä oleva sammakonlimainen karvakasa!! ” Tipupentu säksätti.
”Älä unohda mainita ylimielinen”, oli yllättävän viihdyttävää olla vaihteluksi väittelyn samalla puolella Tipupennun kanssa. Veljessäni riitti pippuria. Asiat menisivät vielä kiintoisammaksi, jos Sähkötassu pistäisi vastaan samalla mitalla. En ollut vielä kokeillut, kuinka kuumille saisin veljeni ennen absoluuttista räjähdyspistettä, mutta hyvässä tapauksessa sekin tulisi testattua tänään. Käänsin katseeni nyt vuorostaan Sähkötassua kohti naamallani ivallinen hymy. Kolli näytti totta puhuen hämmentyneeltä, mutta kun räpäytin vihreitä silmiäni, oli hämmentynyt ilme tyystin poissa, ja kasvoilta paistoi nyt itsevarmuus. Kollin naamalta ei kyennyt lukemaan, mitä tuo ajatteli veljeni raivonpuuskahduksesta.
Taustalta kuului: ”Sinä epäluotettava kaamea pikkuinen käpypallero!” Katseeni jäi Sähkötassuun. Minua ei pelottanut, vaikka toinen näkisikin minun tuijottavan; en ollut niitä kissoja, jotka elivät mielistelläkseen toisia. Kolli ei vaikuttanut kauheasti isokokoisemmalta minuun verrattuna, vaikka kokoero oli selvästi huomattavissa. Hän oli myös ylipäänsä ruumiinrakenteeltaan tanakampi kuin minä. En todennäköisesti kykenisi voittamaan häntä jos toinen kävisi kimppuun, joten täytyi vain toivoa, ettei Sähkötassu joko uskaltaisi hyökätä tai olisi vain liian kyllästynyt veljeni säksättämiseen.
”Loppuiko pennulta puhti?” Sähkötassu totesi ivallisesti kulmaa kohottaen veljeni pysähtyessä vetämään henkeä. Sitten hän yksinkertaisesti -noh- nosti Tipupennun niskasta ilmaan siirtääkseen tämän sivuun.
”PÄÄSTÄ MINUT ALAS SENKIN KETUNJÄTÖS PIIKIKÄS MINIAIVOINEN PETTURI!” Tipupennun rääkäisy kiiri ilman halki voimakkaana ja täynnä pihisevää kiukkua, mutta onneksemme moni ei kääntynyt katsomaan. Päätin puuttua asiaan.
”Laske veljeni alas, ole hyvä”, ääneni oli hyytävä ja katsoin Sähkötassua suoraan tämän sinivihreisiin silmiin omilla vihreilläni. Täytyi sanoa, että ihailin oppilaan uskaliaisuutta ja itsevarmaa asennetta.

//Sähkö? Tipu?
//411 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olin ollut nukkumassa, eikä mikään ollut herättänyt minua, vaikka olisi pitänyt. Aamulla kun olin kuullut uutiset.. olin jäätynyt. Lauhalaukka oli elossa? Ravistin päätäni, tietty minä sen tiesin! Pudistin päätäni, jääden kuuntelemaan puhetta. mutta kumppanini odotti Lauhalaukan heräämistä pesän ulkopuolella. Mustikkapentu nukkui vielä pessä, hänet nimitettäisiin pian. Liian pian. Mahlahalla oli kumppanini kanssa. Kun Lauhalaukka tuli ulos pesästä, kuulin kyllä kiistan. En tiennyt ketä uskoa. Tai tiesin, mutten halunnut uskoa. Tiesin täsmälleen, olin aina tiennyt totuuden. Mutta nyt? En tiennyt mitä ajatella, uusi klaani? Se ei ollut makuuni, mutta en minä ollut sitä inhoamaan. Tämä oli kotini. Mutta sitten oli se etten voinut tietää ketkä kaikki menivät uuden klaanin puolelle. Kuolonklaani oli aina minulle paras, mutta saisinko uudesta klaanista tosiaan uuden alun? Jos vain lähtisin, ottaisin Mustikkapennun mukaani enkä koskaan palaisi Karhumyrskyn tai Lauhalaukan takia? Lauhalaukka lähti heti leiristä kinan päätyttyä. Tiesin Karhumyrskyn pysyvän Mahlahallan luona, hänen oli pakko, joten ryntäsin viime hetkellä Lauhalaukan mukaan. Todellisuudessa en tietänyt paljoakaan uudesta klaanista, vain huhuja. Halusin tietää lisää. Olin kuullut vain nimiä, sanan uusi klaani rajanaapurina, tähtiklaani, sekä Mesitähti. Lauhalaukka käveli melkein hölkkäämällä, kyyneleet melkein silmillään, en tiennyt mitä sanoa, tai mistä aloittaa.
”Kun koko muu klaani uskoi sinun olevan kuollut.. tiesin että olit elossa, koko ajan. Tiedän että siitä on vähän Lohtua Mahlahallan ja Karhumyrskyn jälkeen, mutta.. Minä uskoin sinuun, uskon vieläkin tarinaasi”, Lauhalaukka kääntyi katsomaan minuun, pieni itsetunnon piikki katseessaan, toinen huokaisi, katsoen jonnekkin kaukaisuutren. En tuntenut hänen kanssaan enään samoin. Kaukainen jännitys oli kadonnut tuhka tuuleen, mutta nyt todellakin näin Karhumyrskyn oikeat värit. Tiesinhän minä hänen olevan hirveä mutta näin hirveä.. En välttämättä voinut enää nähdä häntä kumppaninani, vaikka kuinka kovasti yritin korjata sitä mielikuvaa päässäni hänestä uskollisena ja kunnon kumppanina.. mutta ei. Miksi? Halusin kysyä häneltä. Miksi? Hän ansaitsisi tuosta kipua, kunnon kipua, ehkä jopa kuoleman jonka hän oli Lauhalaukalle suunnitellut.. Hän oli saanut koko kiistan näyttämään siltä muiden takia, jotta hän ei itse jäisi kiinni. Tiesin hänen kunnian halustaan muiden edessä. Se näkyi Mustikkapennunkin kanssa, mutta että näin? En vain voinut.. tehdä mitään.
”Minkälainen Eloklaani on? Meinaan, sen sääntöjä, elämää?”, kysyin. Lauhahalla hymyili, kun alkoi miettimään mitä kertoisi. Hän kertoi klaanin erilaisuudesta, tähtiklaanista, sekä kuinka kaikki olivat kilttejä. En osannut.. kuvitella itseäni sinne. Ehkä minä todella olin vain niin paha ja kuuluin pahiksiin? Kuolonklaanista oli muodostonut ainut elinkeino mielessäni, enkä oikein osannut sanoa mitään, halveksin sitä jossain tahossa. Mutta minun oli hyväksyä se, se voisi olla pahimmassa tapauksessa ainut keino selvitä minullakaan. Kysyin vielä parantajan roolista, koska hän puhui siitä niin eri lailla. Hänen kertomuksensa sai minut haluamaan parantajille enemmän valtaa ja voimaa, täällä he olivat hyljeksittyjä nollia. Naurahdin kun hän kertoi medestä ja liljasta seikkoja, sekä asioita heidän matkastaan, kunnes saavuimme hehkulammelle. Tassumme tuntuivat kuljettavan meitä aina sinne.. se oli meille paikka jossa saisimme olla.. me. Tämän takia palasin tänne aina yksin, koska tiesin että jos Lauhalaukka palaisi, kuten nyt, hän tulisi ensimmäisenä tänne.
”Aiotko.. muuttaa Eloklaaniin”, Kysyin. Hän katsoi minuun, tutki ilmettäni, etsi siitä haluani. En vaatinut häneltä mitään, halusin vain.. kuulla totuuden.
”Jos asiat eivät suju hyvin Karhumyrskyn ja Mahlahallan kanssa luulen etten omaa muuta vaihtoehtoa.. Karhumyrsky saattaa koittaa tapattaa minut toisen kerran enkä tahdo tietää mitä siitä seuraa”, Hän sanoi. Lauhalaukan hännänpää nyki hermostuneesti kun hän katsoi lampea. Hän ei kai kestänyt katsoa suoraan silmiini, niin ainakin uskoin.
”Kuule, vaikken lähtisi meistä ei voi koskaan tulla kumppanit, se ei voisi onnistua”, Purskahdin pieneen nauruun, kikatin hetken puna naamallani katsoen veteen.
”Voi lauhalaukka! En minä sitä, vaan. No, asiat monimutkaistuvat kun lähdit.. Valtsin näes kyllä Karhumyrskyn mutta.. Olin jo tiinenä sinulle”, Aloitin, nyt en vuorostani pystynyt katsomaan Lauhalaukan sinisiin silmiin, vaan etsin turvaa lammesta. ”Niin, sinulle. Synnytin rajan pinnassa kaksi pentua. Toinen oli Mustikkapentu, joka elää nykyäänkin Kuolonklaanissa kanssani, toinen oli oranssi pentu, sinisillä silmillä, tummemmalla kilpikonna kuvioinnilla. Minun täytyi huijata koko klaania uskomaan että pennut olivat Karhumyrskyn. Mutten voinut päästä niin helpolla ruskapennun kanssa, hän olisi paljastanut koko asian. Joten muistatko rajan vartijat? Sen erakkolauman? He ovat nykyään kaukana rajasta, vein heille ruskapennun. Ei kyse ole siitä että.. Olisin kumppanisi, kyllä olet minulle yhä tärkeä. Liiankin, mutta jos Karhumyrsky saisi tietää mitään.. olen kuollut”, Kerroin koko tarinan. Hetken nieleskelin vain kyyneleitä, kunnes käännyin katsomaan Lauhalaukkaa. Hän katsoi minua suu auki, kasvoilla vilisten tuhat kysymystä.
”Tiedän että tarvitset aikaa sen hyväksymiseen.. Mutta jos menet koskaan eloklaaniin ja haluat nähdä poikasi, ota hänet vaikka klaaniisi. Silloin tiedän hänen vähintään olevan turvassa”, Tokaisin. Lauhalaukka nyökkäili, ja lopulta painauduin häntä vasten. Toinen oli selvästi järkyttynyt, pelon tuoksun haistoi hänestä selvästi. Mutta hän sukaisi päälakeani vielä kerran, samalla kun tyydytin itseni hänen lempeeän tuoksuunsa.
”Kiitos että olet siinä tämän viimeisenkin kerran”, Hän tokaisi. Nyökkäsin, vaihtaen asentoa, niin etten enää nojannut häneen. Se olisi viimein tässä, emme olisi enää koskaan ennallaan. Mutta eivät välinikään Karhumyrskyn kanssa olleet. Nyökkäsin vielä toiselle heipaksi, ennen kuin lähdin kohti leiriä. En sanoisi Karhumyrskylle luvattua sanaakaan kuinka hän oli petturi minulle, kuin ilmaa. Se ei sattunut, hän ansaitsi kaiken kivun itselleen. Kävelin vain leiriin tyynesti, huomaten kuinka kyyhkyläiset, Mahlahalla ja Karhumyrsky olivat yhä paikallaan, kun tepsutin pentutarhaan takaisin. Herätin mustikkapennun, ja haimme yhdessä aukiolta riistaa.

Pari päivää meni, niin aivan ennen lähtöään Lauhalaukka oli käynyt sanomassa hyvästit, ennen puhutteluaan, hän tiesi sen olevan aika jolloin hän lähti. Minkäkin tiesin silloin että pojallamme voisi olla viimein jotain toivoa. Ehkä Kaikki viimein sujuisi. Mutta kun päivä kausia kuuntelin vielä Karhumyrskyn valheita, viha, hänen kipunsa kasvoi. Hän tulisi kuolemaan ennen pitkään kynsissäni. Olin siitä aivan varma. Silti jokin osa yön pimeimpinä hetkinä paiskoi minut todellisuuteen. Ilman Lauhalaukkaa, minulla ei olisi ketään muuta kuin Karhumyrsky. Selviäisin ilman häntäkin, tiesin sen. Pian Mustikkapennusta tuli Mustikkatassu, minä palasin takaisin arkeeni, sekä yritin esittää mahdollisimman hyvää kumppania Karhumyrskylle, vaikka todellisuudessa sydämeni oli pysähtynyt rakkauden osalta. En ollut varma pystyisinkö enää koskaan tuntemaan kissaa kohti samoin kuin Lauhalaukkaa tai Karhumyrskyä kohtaan joskus. Jos minun olisi valittava uudestaan, tietty valitsisin Lauhalaukan aina vain uudestaan, mutta nyt ei ollut mahdollisuuksia, tämä olisi täysin sotaa. Tiesin ettei kukaan huomaisi sitä, välillä Mustikkatassu kyseli oliko jokin väärässä, mutta pian hänkin lopetti. Tiesin nyt miltä petturi näytti, enkä antanut sen liusua tassuistani.

//1004 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu istui oppilaiden pesän edustalla tylsistyneenä. Varjokarva oli antanut oppilaalleen loppupäivän vapaaksi. Sähkötassua, eikä sen kummemmin Sinitassuakaan näkynyt leirissä. Sulkatassu oli käynyt tarkastamassa myös oppilaiden pesän, mutta se oli tyhjillään. Pentutarhalla voisi käydä, mutta Sulkatassu luopui ajatuksesta nopeasti. Hän oli juuri päässyt eroon pentutarhan vankeudesta, eikä hän haluaisi viettää aikaa siellä. Oppilas kaipasi seikkailuja. Hän olisi halunnut lähteä tutkimaan Eloklaanin reviiriä, mutta Varjokarva oli ankarasti kieltänyt sen. Eloklaani oli aivan uusi tuttavuus Sulkatassulle, ja itse asiassa koko Kuolonklaanille. Sen ominaistuoksu oli erilainen kuin Kuolonklaanissa, ja eloklaanilaiset vaikuttivat ihan ystävällisiltä. Sulkatassu tiesi sen, koska hän oli partiossa nähnyt muutaman kerran eloklaanilaisia. Emo ja isä eivät pitäneet Eloklaanista, eikä oikein kukaan muukaan. Ei Sulkatassukaan sinne olisi halunnut muuttaa, mutta hän olisi halunnut vain käydä pienellä seikkailulla. Mitä se olisi haitannut?
Vihdoinkin! Sulkatassu huomasi Sinitassun astuvan Ruusutuikkeen perässä leiriin. Oppilas kipitti heti pentuetoveriaan vastaan.
“Ota tuoresaaliskasasta jotain syötävää, olet ansainnut sen”, savunharmaa naaras sanoi Sinitassulle, jonka jälkeen soturi lähti omille teilleen.
“Keksitäänkö jotakin jännittävää?” Sulkatassu kysyi, vaikka tiesi ettei Sinitassu innostuisi asiasta lainkaan.
“Minulla on nälkä”, Sinitassu ilmoitti rauhallisella äänellä ja astui pentuetoverinsa ohitse. Harmaanruskea Sulkatassu seurasi siskoaan tuoresaaliskasalle, ja sitten oppilaiden pesälle.
“Leikitäänkö jotain sen jälkeen, kun olet syönyt? Vaikkapa sammalpalloa!” Sulkatassu ehdotti. Sinitassu käänsi katseensa taivaalle. Pilvet olivat peittäneet auringon, joka oli jo ohittanut huippunsa ajat sitten. Sinitassu kohautti lapojaan.
“Minua väsyttää, ja huomenna on aikainen herätys. Mene kysymään jotakin muuta, jooko?” Sinitassu kysyi. Sulkatassu huokaisi turhautuneena. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Sinitassu oli kieltäytynyt.
Oppilas jäi istuskelemaan pentuetoverinsa kanssa leirin pääaukiolle. Kumpikaan ei sanonut mitään. Tovin kuluttua Sulkatassu kyllästyi istuskeluun, ja hän nousi ylös.
“Hei Mustikkatassu”, harmaanruskea oppilas tervehti oppilastoveriaan. Mustikkatassu oli hetki sitten saapunut leiriin. Siniharmaa kollikissa hymyili hennosti Sulkatassulle. Mustikkatassu oli oikeastaan aina ollut osa Sulkatassun leikkejä pentuina. Kolli oli vain muutaman päivän vanhempi Sulkatassua.
“Hei”, kolli vastasi.
“Haluaisitko leikkiä kanssani sammalpalloa?” Sulkatassu kysyi mahdollisimman ystävällisesti, jotta kissa suostuisi leikkimään. Mustikkatassu pudisteli pahoitellen päätään.
“Kuulostaisi mukavalta, mutta olen ihan kamalan väsynyt”, oppilas irvisti.
“No, ei voi mitään”, Sulkatassu kohautti lapojaan ja jäi katsomaan, kun Mustikkatassu katosi oppilaiden pesään. Niinpä naaras luovutti. Hän tyytyi kohtaloonsa ja jäi istuskelemaan leirin laitamille aivan yksin. Sähkötassuakaan ei näkynyt missään. Sulkatassu toivoi, että huominen päivä olisi seikkailun täyteisempi.

// 367 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin ajatukset pilvissä kohti pentutarhaa, josta olin muuttanut pois vähän aika sitten. Mestarikseni olin saanut uljaan Jyrkänneloikan ja olin saanut jo tuntumaa tämän itseäni tyydyttävästä ankarasta koulutustaktiikasta. Olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin saanut mestarikseni jonkun niin loistokkaan, kuin oman emoni isän, joka oli kouluttanut hänestä sen soturin, joka hän nyt oli. Tassujani kivisti eilisestä harjoittelusta, mutta jollain oudolla tavalla pidin siitä. Se kertoi, että olin tehnyt jotain. Se kertoi, että kehityin. Yritin oppia kaiken, mitä Jyrkänneloikka opetti ja kysyä, jotta saisin tietää jotain ylimääräistä. Otin koko koulutusjutun enemmän kuin tosissani. Vanhempani saisivat olla ylpeitä minusta, kun pitäisin perheemme mainetta kunnialla yllä.
En ollut kuullut vielä sisaruksiltani heidän mestareiltaan, mutta toivoin, että ne olivat hyvät. Jos eivät, niin voisimme pitää yhdessä jotain taisteluharjoituksia, jossa jakaisimme toisillemme oppimaamme. Halusin pitää huolen heistä.
Hätkähdin, kun huomasin, kuinka joku – tai jotkut – olivat tukkineet tien pentutarhaan. Käänsin jylhän katseeni hieman alaviistoon, jotta saisin paremman kuvan näistä pienistä portinvartijoista.
Ensimmäisenä silmiini pisti toisen pennun arpinen olemus. Tämä kaksikko mahtoi olla se, joka menetti vanhempansa petoeläimen kynsiin. Kumpikin pennuista oli kilpikonnakuvioisia, ei kuitenkaan toistensa täysi kuvajaisia. Pennut olivat ruumiinrakenteeltaan kuin toistensa vastakohdat. Naaras hontelo rakenteinen ja pitkäjalkainen, kun taas hänen veljensä omasi pienet jalat ja pyöreähkön olemuksen.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?” kolli pentu säksätti. Aivan veljensä perään naaras avasi suunsa ja alkoi vaatia vastauksia, kuin mikäkin päällikkö:
”Erittäin hyvä kysymys. Miksi haluat pentutarhaan?”
“Ja mikä on asiasi?” Vilkaisin vuorostani naaraaseen, jonka katse oli uhmakas. Hän näytti siltä, kuin oli isokin nimi tässä klaanissa.
“Ja mitäs se sinulle kuuluu?” naukaisin tyynesti -en lainkaan vihamielisesti- mutta viileästi samalla kulmiani kohottaen. Kasvoillani kovan maskini takana, oli havaittavissa aivan hitunen huvittuneisuutta. Ennen, kuin naaras ehti vastata jotain mukamas nokkelasti sanoin tyynen rauhallisesti:
“Aivan niin, ei mitenkään. Ja sinä”, käänsin katseeni takaisin lattanamaiseen kolliin, joka katsoi minuun päin tiukasti aivan kuin kykenisi näkemään minut, vaikkei niin tehnytkään, “Opettele laittamaan suusi soukemmalle tai muuten, joku tosiaan antaa sinulle oppitunnin.” Nostin pääni takaisin ylös, mutta katsoin silti hieman alaviistossa olevia kissoja. Pentukaksikko ei tuntunut väistävän. Minulla oli harvinaisen paljon sanottavaa tänään. Pennut eivät kuitenkaan saaneet minua ärsyyntymään, vaan uhmakas kaksikko huvitti minua. Kelpo kissoja heistä saattaisi kasvaa jos oppisivat tavoille.
“Väistättekö vapaaehtoisesti vai pitääkö teitä siirtää?” kohotin kulmiani kysyvästi ja silmäilin sisaruksia vähän kyllästyneellä katseella.

//Lehti tai Tipu?
384 sanaa

Kirjoittaja: Rita

//Lehti kutsuu täs Mäntyviikseä Puuviikseksi et ei oo mikään vieras kissa kyseessä 😀

Raotin silmiäni hieman. Oliko jo aamu? Pentutarhan hämärässä valaistuksessa oli vaikea erottaa yötä päivästä. Ei sillä et minun olisi tarvinnut. Minä vain nukuin, söin ja olin Tipupennun kanssa välittämättä oliko yö vai päivä. Elämä tuntui vähän… tylsältä. Olihan leikkiminen ihan kivaa, mutta aika kävi välillä pitkäksi. Halusin jo olla iso. Oliko tässä kaikki, mitä pienenä voisi tehdä? Pentutarhassa oli kyllä muitakin pentuja, mutta me Tipupennun kanssa emme luottaneet heihin, vaan pidättäydyimme kahdestaan. Meillä oli nyt vain toisemme. Ja ne vanhat kissat tuolla vähän peremmälläkin vain lepäsivät, enkä minä sitä paitsi edes halunnut mennä juttelemaan heille. Ties mitä kirppuja sieltä saisin! En edes saanut mennä vielä yksin leirin ulkopuolelle. Mutta niin minä olin tehnyt. Olin saanut siitä paljon nuhteita siltä isolta naaraalta joka huolehti meistä. Olin vain käynyt pienellä tutkimusretkellä veljeni kanssa. Olihan se toki johtanut aika moneen ikävään asiaan.
Hyrisin, kun kylmä pakkasviima tulvahti sisään pentutarhan suuaukosta, ja painauduin lähemmäs veljeäni vasten hakien lämpöä. Toki se musta kissa oli täällä meitä varten, mutta Tipupennun tuttu tuoksu tuntui turvalliselta, vaikken sitä tietysti hänelle koskaan myöntäisikään. Enkä sitä paitsi edes luottanut vieraaseen kuningattareen tarpeeksi, enkä mielelläni viettäisi aikaa kissan kanssa, joka oli päättänyt tuhlata elämänsä pentujen hoitoon ja tukahduttavassa pesässä makoiluun! Mikä sen naaraan nimi nyt olikaan? Puuviiksi tai jotain sellaista. Minua turhautti koko tilanne. Ennen tätä meistä oli pidetty paljon parempaa huolta! Emo ja isä olivat jopa luvanneet opettaa meille joitain taisteluliikkeitä tulevaisuudessa, mutta ei. Sen sijaan he olivat vain menneet kuolemaan. Tunsin kylmän väreen selkäpiissäni kun ajattelin heitä. Tunsin pistoksen syyllisyyttä, mutta sitäkin enemmän surua ja ikävää. Tämä tuntui epäreilulta. Ja se yövartija oli kaiken kukkuraksi pitänyt meitä aivan tyhminä, ja oli vain selittänyt jotain että he saalistivat nyt toisessa metsässä, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Olin kyllä ymmärtänyt sen verran, etteivät he tulisi enää takaisin, kiitos kysymästä.

Olimme siis Tipupennun kanssa omillamme. Onneksi oli Tipupentu! Painoin turkkini vielä tiiviimmin toisen lyhyttä varten, sillä minun tuli oikeasti kylmä ohuessa turkissani. Veljeni kääntyi kuitenkin yllättäen selälleen unissaan paljastaen pehmeän vatsansa, ja minä jouduin kierähtämään sivuun, jotten jäisi hänen alleen. Suustani pääsi vahingossa pieni surkea vinkaisu, kun selkääni osui jokin. Oliko se Puuviiksen käpälä? Taisi olla. Vääntelehdin hieman, kunnes pääsin istumaan, ja nostin katseeni ylös kohti valtavaa kissaa. Kyllä, Puuviiksihän se siinä katseli minua huvittuneesti kun olin törmännyt hänen tassuunsa. Minun täytyi pysäyttää itseni pyöräyttämästä silmiäni. En minä nyt niin huvittava ollut.
”Hei, pikkuinen. Joko sinä heräsit?” tämän äänessä kuului vieno kehräys, ja minä tuhahdin. En ollut mikään pikkuinen. Eikä tämän minulle tarvinnut kehrätä. Pärjäsin aivan hyvin ilmankin tämän kehräyksiä, kiitos kysymästä. Saisi Puuviiksi painua kehräyksineen vaikka maailman ääriin! Mutta sen sijaan että olisin lausunut ajatukseni ääneen, harkitsin sanani uudestaan ja mau’uin: ”Onko jo aamu?”
”Kyllä, aurinko nousi juuri”, Puuviiksi naukui hymyillen vieläkin, ja oli jatkamassa, mutta juuri silloin sisään astui joku vanha kissa. Katseeni ponkaisi tämän luo, ja huomasin tämän kantavan kahta kuollutta riistaeläintä. Tarkkailin vanhusta, kun tämä tallusteli mustan naaraan luo.
”Tässä, Mäntyviiksi. Toin tämän sinulle”, vanha kissa laski harmaan mytyn mustan naaraan eteen. Hetkinen. Mäntyviiksi? Eikö se ollut Puuviiksi? No, aivan sama mikä hänen nimensä oli. Pääsisin täältä hämärästä maidontuoksuisesta loukosta pian pois ja pääsisin oikeisiin tehtäviin. Tai no, en oikeastaan ollut ihan varma mitä tapahtui kun täältä pääsi pois, sillä minut oli pidetty pimennossa siitä, mutta minua ainakin otti päähän että nuo muut pennut olivat päässeet minua aiemmin. Miksen minäkin voisi olla jo iso? Minusta tuntui, että Puuviiksi ja kaikki muutkin kohtelivat minua ja Tipupentua nuorempina kuin oikeasti olimme. Se ärsytti. Puuviiksi oli nyt keskittynyt keskustelemaan se vanhan kissan kanssa kun he söivät uskomattoman hyvältä tuoksuvia aterioitaan yhdessä. Halusin jo maistaa tuota taivaalliselta tuoksuvaa ruokaa, mutten halunnut keskeyttää Mäntyviiksen ateriointia. En siksi että olisin ollut kohtelias, vaan lähinnä siksi etten haluaisi joutua huomion keskipisteeksi. Pitäisi muistaa napata oikeaa riistaa tuoresaaliskasasta, jos sattuisimme menemään leiriin jossain vaiheessa. Tassuttelin poispäin kahdesta kissasta, tietämättä mitä tehdä. Päätin siis mennä herättämään Tipupennun. Hän kiittäisi minua myöhemmin, kun meillä olisi enemmän aikaa tehdä kaikkea. Kävelyni oli jo varman oloista eikä enää vaappuvaa tai hoipertelevaa niin kuin aiemmin, kun tein pienen lenkin keskellä pentutarhaa verrytelläkseni puutuneita käpäliäni. Lopulta päädyin takaisin nukkuvan veljeni luokse. Hän tuhisi onnellisen oloisena, vaikka hänen silmäluomiaan ja silmänympärystöjään varjostivatkin hurjan näköiset arvet. Jos totta puhutaan, minäkin olisin halunnut yhtä siistit arvet. Miksi Tipupentu sai tuollaiset taisteluarvet ja minä en saanut mitään? Ajattele, kuinka pelottavalta näyttäisin! Ravistin ajatuksen pois. En saisi ajatella tuolla lailla itsekkäästi. Hinta, jonka veljeni oli arvista maksanut, oli varsin kallis. Muuten olisin voinutkin, mutta Tipupentu oli sentään veljeni, ja emo aina opetti että veri sitoo kissat yhteen ja omaa sukulaistaan piti kunnioittaa.

Tietämättä mitä tehdä saadakseni toisen hereille, tökkäsin veljeäni varovasti vasemmalla etutassullani saadakseni tämän havahtumaan. Tämä vain tuhisi jotain unissaan, muttei herännyt. Yritin uudestaan, tällä kertaa kovemmin. Ei vieläkään mitään efektiä. Tuuppasin kolmannen kerran, tällä kertaa kahdella etutassullani sekä kaikella voimallani niin kovaa että tuo kaatui kyljelleen ja säpsähti hereille. Tehtävä suoritettu. Ikävä kyllä kaaduin hänen päälleen siinä samalla, ja tein pienen kuperkeikan. Ravistelin turkkini, ja nuolaisin pari kertaa rintaani, jonka lyhyet karvat sojottivat sinne sun tänne. Katsoin vierestä, miten pentutoverini suu kääntyi haukotukseen. Tämä räväytti vihreät, arpien mukana haalistuneet silmänsä auki, ja tuijotti hetken aivan väärään suuntaan. Tiedän, että minusta pitäisi tuntua pahalta veljeni sokeutumisen vuoksi, sillä seikkailuretki oli oikeastaan ollut minun ideani, mutta jostain kumman syystä omaatuntoani ei kolkuttanut hänen vuokseen. Uskoin Tipupennun olevan tarpeeksi vahva kestämään tämän.
”Huomenta, Tipupentu”, hymähdin kollille ja tökkäisin tätä kuonollani kylkeensä, jotta hän tietäisi missä olin. Minun täytyi kumartua hiukan, sillä olin jo pitkien raajojeni ansioista kooltani tätä korkeampi. Tarkoittikohan se sitä, että minusta kasvaisi iso aikaisemmin?
”Hei, Lehtipentu”, oli virkistävää kuulla veljeni ääni, kun hän kääntyi minua kohti. Hänen seuransa suotaisiin, toisin kuin Puuviiksen.
”Mitä tehtäisiin tänään?” Tipupentu kysyi vielä ääni vähän unisena. Emmin asiaa hetken. En kuitenkaan ehtinyt miettiä loppuun, kun Puuviiksi jo touhotti paikalle.
”Menkäähän leikkimään ulos leiriin”, tuo naukaisi hymy huulillaan. Miinusta alkoi jo tuntua, että tuo hymy oli pinttynyt hänen naamalleen.
”Miksi?” ääneni oli vakaa kyseenalaistaessani kuningatarta.
”Siellä on hieno sää, menkää nyt vaan. Saatte tekin vähän raitista ilmaa.” Nyökkäsin kissalle, sillä en voinut kieltää haluavani raikasta ilmaa.
”Mennäänkö?” veljeni nousi neljälle käpälälleen, ja asetin pitkän häntäni hänen lavalleen, ohjaten häntä sillä oikeaan suuntaan. Tiesin hänen pystyvän suunnistamaan melko hyvin muiden aistiensa avulla, mutta tämä oli varmin ja helpoin tapa säästää Tipupentu törmäämästä seinään ja säästää meidät kummatkin nöyryyttävältä tilanteelta. Asetuimme istumaan pentutarhan ulkopuolelle. Vedin ilmaa keuhkoihini, ja monien eri hajujen kirjo tulvahti nenääni. Nuuhkin innokkaana ympärilleni, ja huomasin veljeni tekevän samaa vieressäni. Toki minulla oli se etuoikeus, että oikeasti näin ympärilleni.

Tarkkailin katseellani leiriä, ja huomasin kissan lähestyvän pentutarhaa. Olin juuri informoimassa Tipupentua asiasta, kun tuo jo aukaisi suunsa.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?” veljeni sätti. Yritin olla pyöräyttämättä silmiäni. Tunnistin nimittäin tuon kissan. Hän oli Sähköpentu -tai siis Sähkötassu-, nykyinen Kuolonklaanin oppilas, joka oli ollut vielä pentutarhassa, kun olimme olleet aivan pieniä. Mutten kuitenkaan maininnut mitään asiasta, jotten nolaisi veljeäni. Ja hänellä oli hyvä pointti. Miksi Sähkötassu pyrki pentutarhaan? Kohensin ryhtiäni aavistuksen, ja katsoin oppilasta kylmänviileästi.
”Erittäin hyvä kysymys. Miksi haluat pentutarhaan?” puhuin rauhallisella äänellä, eikä ilmeestäni kyennyt lukea, mitä ajattelin.
”Ja mikä”, jatkoin, ”on asiasi? Eikö sinun pitäisi olla tekemässä oppilaidentehtäviä?” En oikeastaan ollut varma, mitä oppilaat tekivät, mutta joitain askareita heidän täytyi varmasti tehdä.

//Tipu? Sähkö?
//Sanoja 1206

Kirjoittaja: Elandra

Tuntui kuin olisin ollut viimeisten kuiden ajan pyörremyrskyn keskipisteessä. Lauhalaukka oli palannut, ja kaikki oli mennyt aivan pieleen. Olin herännyt siihen, kun paras ystäväni oli saapunut keskellä yötä leiriin. Se oli herättänyt suurimman osan klaanista, ja kaikki olivat kerääntyneet pääaukiolle ihmettelemään asiaa. Lauhalaukka oli kertonut, että uusi klaani oli tulossa. Hän oli istunut Minttuliekin, Henkäysvarjon ja Punatähden kanssa pitkään Punatähden pesässä keskustelemassa, kunnes leiriimme oli astellut Mesitähti-niminen kissa. Ei se ensimmäinen yö vielä mitenkään kamala ollut, mutta sitä seuraavat päivät olivat.

Istuin sotureiden pesän edustalla Karhumyrskyn kanssa. Kollista oli tullut minulle hyväkin ystävä. Hän ei loppujen lopuksi ollut niin ilkeä miltä oli aluksi vaikuttanut. Karhumyrsky oli oikeastaan ihan mukava. Hän oli rauhallisempi ja hillitympi kuin velipuolensa, mutta silti ihan hauska. Soturi oli hakenut meille tuoresaaliskasasta syötävää.
”Milloinkahan hän herää?” kysyin viitaten hänellä Lauhalaukkaan. Kolli vaikutti hyvin väsyneeltä matkansa jäljiltä. En tiennyt missä hän oli ollut tai minne hän oli mennyt. Karhumyrsky oli kertonut, että kaksijalat olivat vieneet hänen velipuolensa. Oli outoa ajatella, että Lauhalaukka oli taas täällä. Hän ei ollutkaan kuollut, vaan aivan elossa.
”Kyllä hänen pian pitäisi jo herätä, onhan aurinkokin jo korkealla”, kastanjanruskea soturi vastasi matalalla äänellä ja työnsi oravan minua kohti.
”Missäköhän hän oikein on ollut?” mietin ääneen ja haukkasin palan oravasta. Samassa kuulin askeleita sotureiden pesän uloskäynniltä. Laikukas soturi astui ulos pesästä ja kohtasi ensimmäisenä katseeni. Lauhalaukan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän tunnisti minut. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun soturi näki vierelläni istuvan Karhumyrskyn. Olin hämmentynyt Lauhalaukan reaktiosta, joten käännyin hänen veljensä puoleen. Kastanjanruskea soturi vaikutti vähintäänkin yhtä hämmentyneeltä.
”Miksi olet hänen kanssaan?” paras ystäväni kysyi matalalla äänellä. Hänen kurkustaan pääsi matala murina.
”Ei Karhumyrsky ole paha. Sinä aikana kun sinä olit poissa, me ystävystyimme. Surimme yhdessä sinun kohtaloa ja toivoimme, että palaisit. Ja katso, nyt sinä olet siinä, ja me kaikki voimme olla yhdessä ystäviä”, sanoin intoa puhkuen, mutta Lauhalaukka ei innostunut ajatuksesta. Kolli kavahti askeleen taaksepäin ja pudisteli päätään. Hän kohtasi katseeni.
”Etkö sinä ymmärrä? Karhumyrskyn takia minä jouduin eroon Kuolonklaanista. Karhumyrsky huijasi minua, ja siksi kaksijalat kaappasivat minut!” oranssivalkea kolli sähähti. En ollut koskaan nähnyt Lauhalaukkaa noin vihaisena, ja se pelotti minua. Käännyin Karhumyrskyn suuntaan. Kolli astui varovasti askeleen lähemmäksi veljeään.
”En ymmärrä mistä sinä puhut. Minä sanoin sinulle, ettet voi häätää yksin kaksijalkoja, mutta sinä et kuunnellut”, Karhumyrsky totesi loukkaantuneena.
”Sinä valehtelet! Kerroit, että kaksijaloilla on kissanpentu vankina, jonka vuoksi minä menin sinne”, Lauhalaukka sähisi ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs meitä. Karhumyrsky ei perääntynyt, mutta näytti entistäkin loukkaantuneemmalta.
”Minä ymmärrän, ettei välimme olleet koskaan parhaat, mutta miksi ihmeessä minä yrittäisin tappaa sinut? Jos olisin halunnut päästä sinusta eroon, olisin tappanut sinut. Mutta en minä sinusta eroon halua, en ole koskaan halunnut, koska sinä olet loppujen lopuksi minun veljeni”, kastanjanruskean soturin sanoissa oli järkeä. Lauhalaukka kohdisti nyt katseensa minuun.
”Ethän sinä usko häntä? Hän valehtelee.” En tiennyt mitä vastata. Miksi ihmeessä Karhumyrsky olisi valehdellut minulle? Minähän olin hänen ystävänsä. Lauhalaukka oli ollut kauan poissa, hän oli varmasti kokenut paljon.
”Ehkä kaikki kokemasi on saanut sinut muistamaan asian vähän väärin”, ehdotin varovasti, koska en halunnut suututtaa Lauhalaukkaa. Kolli kohotti kulmiaan ja pudisteli päätään turhautuneena.
”Kuinka sinä et usko minua? Sinä lupasit olla minun ystäväni aina”, kollin ääni oli pettynyt.
”Niin minä olenkin, mutta olen myös Karhumyrskyn ystävä. Syytöksesi kuulostavat uskomattomilta. Olisitpa nähnyt, kuinka pahoillaan Karhumyrsky on ollut siitä, että ei voinut pelastaa sinua”, huokaisin hiljaa ja astuin askeleen lähemmäksi Lauhalaukkaa, mutta kolli vetäytyi taaksepäin. Hän käänsi meille selkänsä ja poistui leiristä.

Emme jutelleet sen jälkeen moneen päivään. Yritin lähestyä Lauhalaukkaa vaikka kuinka monta kertaa, mutta kolli ei suostunut keskustelemaan kanssani. Se tuntui pahalta. Lauhalaukka vaikutti äärimmäisen loukkaantuneelta, mutta myös minä olin loukkaantunut. Mitä ihmettä ystävälleni oli tapahtunut? Mikä hänet oli saanut kuvittelemaan, että Karhumyrsky olisi halunnut haavoittaa häntä? Toivoin niin kovasti, että olisin voinut auttaa Lauhalaukkaa. Mutta hän ei päästänyt minua lähelleen. Se sattui.
Lauhalaukka kertoi asiasta Punatähdelle, joka puhutteli Karhumyrskyä. Kastanjanruskea kolli selitti päällikölle jälleen, kuinka Lauhalaukka oli joutunut kaksijalkojen kidnappaamaksi. Tarina ei ollut muuttunut lainkaan siitä, miten Karhumyrsky sen oli kertonut Lauhalaukan katoamispäivänä.
”Sinun tarinasi kuulostaa uskomattomalta, Lauhalaukka. Miksi ihmeessä Karhumyrsky olisi tehnyt niin?” Punatähti oli kysynyt Lauhalaukalta. Se oli ollut kollille viimeinen niitti.
”Jos edes oma päällikköni tai paras ystäväni eivät usko minua, en voi jäädä tänne. Kuolonklaani ei ole enää minun kotini”, Lauhalaukka oli vastannut ja kohdannut katseeni. Olisin halunnut kertoa hänelle, ettei kukaan voisi uskoa mitään niin uskomattoman kuuloista. Sitten hän vain lähti. Käveli piikkihernetunneliin, eikä koskaan palannut.
”Hänen mielensä on takuulla järkkynyt, jonka vuoksi totuus on vääristynyt. Hänen oli kai vain löydettävä syyllinen sille, miksi hän jäi kaksijaloille kiinni. Hän uskoo siihen niin kovasti, ettei ymmärrä sen olevan vain valhetta”, Karhumyrsky yritti lohduttaa, mutta se ei auttanut. Menetin Lauhalaukan taas, mutta nyt pysyvästi.

Lauhalaukan lähdöstä oli kulunut pari kuuta. Lehtikato oli pitkällä, eikä hiirenkorvan alkuun olisi enää paljoa aikaa. Minusta tuntui edelleen pahalta Lauhalaukan lähdön vuoksi. Karhumyrsky oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. En ymmärtänyt, kuinka soturi pystyi jatkamaan elämää normaalisti Lauhalaukan syytösten jälkeen. Vietin aikaani pentutarhalla, koska Raparperipennun seura sai minut unohtamaan kaikki murheet. Vaikka pentu oli vasta vähän alle kuuden kuun ikäinen, hänen kanssaan oli yllättävän mukava viettää aikaa. Kerroin pennulle tarinoita oppilasajoistani ja kaikesta mitä vain keksin, ja Raparperipentu kuunteli. Leikimme yhdessä sammalpalloa, ja juttelimme. Minusta tuntui kuin olisin ollut taas huoleton nuori oppilas. Todellisuudessa olin soturi, jolla oli hurjasti murheita. Aina kun olin yksin, mietin Lauhalaukkaa ja kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vain Kuolonklaani, vaan meillä oli seuranamme myös Eloklaani. Se tuntui aika uskomattomalta. Lauhalaukka oli kertonut klaanille Tähtiklaanista. Se oli hänen sanojensa mukaan hyvien kissojen vastine Pimeyden Metsälle. Tähtiklaanissa kaikki olivat ystäviä keskenään. Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Ajatus Pimeyden Metsän ikuisesta pimeydestä ei koskaan ollut houkutellut minua. Olin ajatellut, että minussa oli ollut jotakin vikana. Mutta nyt yhtäkkiä olikin olemassa paikka, jonne pääsisi olemalla hyvä, se tuntui uskomattomalta. Tähdet olivat palanneet taivaalle, ja se oli kuulemma Mesitähden ansiota. Eloklaanin päällikkö, hänen sisarensa ja Minttuliekki olivat kuulemma pelastaneet tämän Tähtiklaanin. Se oli totta, että tähdet olivat palanneet. Se saattoi myös tarkoittaa sitä, että tämä Tähtiklaani todella oli olemassa.
Olin rukoillut, että Tähtiklaani voisi antaa minulle merkin, jos se todella oli olemassa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut. Se olikin kuulostanut liian hyvältä ollakseen totta.

//1026 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekin reaktio ei ollut niin voimakas, mitä Henkäysvarjo oli kai tavoitellut.
”Totta, se ei kuulu sinulle lainkaan”, harmaa raidallinen kolli murahti, ”mutta hyvin, kiitos kysymästä.” Henkäysvarjo lainasi eloklaanilaisen sanoja. Minä pysyin vaiti, koska minulla ei ollut mitään sanottavaa.
”Punatähtikin lienee ilmeisesti hyväksynyt sen tosiasian, että hänen tyttärensä on yhtä suuri kuin kuollut koko klaanillemme”, kumppanini virnisti ja selkeästi yritti ärsyttää Minttuliekkiä. Se oli aivan liian läpinäkyvää, ja myös Minttuliekki huomasi sen. Naaraan katse kuitenkin kertoi, että sanat merkitsivät ehkä jotakin hänelle. Punaruskea naaras pysyi hetken hiljaa, kuin hän olisi yrittänyt kasata sanojaan.
”Kyllä isä tietää sen, etten minä ole kuollut. Me tapaamme kokoontumisessa joka täydenkuun aikaan”, eloklaanilaisnaaras sanoi. Totta. Olin unohtanut kokoontumisen, josta Henkäysvarjo oli puhunut. Punatähti oli mennyt lupautumaan siihen, että klaanit tapaisivat aina täydenkuun aikaan sovitussa paikassa ja vaihtaisi kuluneen kuun kuulumiset. Mikä järki siinä olisi? Ei Kuolonklaanin asiat kuuluneet pätkääkään tälle Eloklaanille tai sen jäsenille. Mutta toisaalta, kokoontumisissa Kuolonklaani voisi kalastella tietoja Eloklaanista. Mitä enemmän vihollisesta tietää, sitä helpommin voi elää rauhassa tai vaihtoehtoisesti sitä helpompi on tuhota toinen.
Henkäysvarjo ei ehtinyt sanoa enää mitään, kun Hehkuaskel ja Liljatuuli palasivat jo pääaukiolle.
”Kiitos. Toivottavasti yhteistyömme sopii tulevaisuudessakin näin hyvin”, eloklaanilaisnaaras hymyili pikimustalle Hehkuaskeleelle. Toinen parantajakissa nyökkäsi.
”Jos se minusta on kiinni, ei tässä ole mitään ongelmaa. Hyvä jos pystyin auttamaan”, Hehkuaskel sanoi ja käänsi katseensa meihin. Henkäysvarjo nyökkäsi merkiksi, että olisimme lähdössä. Varapäällikkö nousi ylös ja nosti häntänsä pystyyn. Minttuliekki astui sivummalle ja piti katseensa tiukasti meissä.
”Turvallista kotimatkaa, te tuskin tarvitsette saattajia”, punaruskea naaras totesi.
”Emme tarvitse”, Henkäysvarjo tuhahti ja astui Hehkuaskeleen edellä piikkihernetunneliin. Minä pidin perää.

Pysyimme hiljaa niin kauan, että olimme ylittäneet hajumerkit. Vasta Kuolonklaanin reviirillä Henkäysvarjo kääntyi parantajan puoleen.
”Mitä asiaa sillä eloklaanilaisella oli sinulle?” raidallinen kolli murahti.
”Hän kyseli, mitä yrttejä täällä päin kasvaa ja muuta yrteistä. Ei mitään sen suurempia salaisuuksia”, parantaja totesi rauhallisella äänellä. Vastaus kelpasi varapäällikölle, ja matka jatkui kohti leiriä.
Leirissä kaikki oli ihan normaalisti. Auringonlaskun saalistuspartio tuli meitä vastaan piikkihernetunnelin suulla. Sähkötassu oli ollut siinä mukana. Ainoa poikani tervehti meitä kohteliaasti, ja jatkoi sitten häntä pystyssä matkaa Jyrkänneloikan vierellä. Minä olin toivonut Jyrkänneloikkaa Sähkötassun mestariksi, ja Henkäysvarjo oli kertonut asiasta Punatähdelle. Uskoin, että Sähkötassusta tulisi vielä jonain päivänä jotakin suurta. Hän ei ollut yhtä holtiton kuin Sulkatassu, eikä myöskään yhtä ajatuksissaan kuin Sinitassu. Sinitassusta tuskin tulisi mitään merkittävää. Valkea naaras keskittyi kaikkeen epämääräiseen, kuten lintujen tarkkailuun. Häneltä meni ohi kaikki oleellinen.
Kävelin Henkäysvarjon rinnalla tuoresaaliskasalle. Kumppanini valikoi kasasta jäniksen, jonka mitä ilmeisimmin jakaisimme keskenämme. Menimme syömään leirin laitamille.
”En ymmärrä, miksi Punatähti haluaa elää sovussa jonkun toisen klaanin kanssa”, kumppanini murahti ja vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ylimääräinen kuunnellut juttutuokiotamme. Kohautin lapojani ja haukkasin palasen jäniksestä. Sen liha oli jo ehtinyt kylmetä, mutta kyllä se vielä maistui ihan hyvältä.
”Kenties hän ei halua hyökätä ainoan jälkeläisensä kotiin ja saada häntä vihaamaan isäänsä ja synnyinklaaniaan”, arvelin. Punatähti välitti liikaa tyttärestään, se oli karu totuus.
”Niinpä tietenkin. Punatähden pitäisi pistää Kuolonklaanin etu aina edelle, eikä ajatella mitään muuta”, raidallinen soturi sihahti hampaidensa välistä. Sitten soturi haukkasi palan jäniksestä.
”Eloklaanihan ei toistaiseksi ole mikään suuri uhka. Todennäköisesti klaani on täynnä entisiä kotikisuja, jotka hädin tuskin osaavat taistella. Kuolonklaanilla ei ole mitään hätää”, sanoin, vaikka Henkäysvarjo varmasti tiesi sen jo. Kolli ei vastannut, vaan jatkoimme syömistä kaikessa hiljaisuudessa.

//537 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Niin. Mikä, tai kuka olin. Selvästi Tipupentu, se oli nimeni. Sisareni oli Lehtipentu. Ja kaikki oli mennyt pari kuuta sitten aivan metsään, heti rysimällä. Pystyin yhä mielessäni näkemään sen, sekä kaikki maailman kauniit värit. Miksi olinkaan mennyt menettämään ne kaikki? Vain yhden papanan reissun takia, yhden karkureissun takia, joka oli kaikki syytäni. Muistin kuinka olin koko aamun ollut piirteä, katsonut kuinka isä oli tuonut meille rastaan syötäväksi, ja me olimme vängällä kovina yrittäneet muka syödä sitä. Todellisuudessa emme saaneet kuin pienet palat siitä irti, emon syödessä valtavan saaliin loppuun. Emme kummatkaan edes myöntäneet pitävämme saaliista, vaan aloimme heti tappelemaan. Olin selvästi tullut oranssiin isäämme enemmän. Hänen oranssi ruskea turkkinsa, lättänä naamasa, sekä lyhyet koipensa olivat jotain mitä omasin. Äiti oli taas läppä korvainen kuten minä, mutta muuten iso, tai no isään verrattuna iso, mutta siro ja kaunis kilpikonnakuvioinen naaras. Hän sanoi meidän olevan aivan kuin hän pienenä, tai aina oli sanonut, nyt se oli historiaa. Meille hän oli aina ollut lempeä, hauskuuttelija, joka oli aina ollut rikkomassa tappelumme. Muistin vielä kirkuvani kivusta kun kettu oli hyökännyt ja melkein saanut siskoni. Mutta hän ei saanut, hän sai minut. Se oli tärkeintä, kunhan sisko oli kunnossa. Värit, kaikki oli kadonnut. Hetken olin vain nähnyt punaista, ennen kuin se oli ollut lopulta enää mustaa. Ääniä, kirkunaa. Sitten seuraavaksi totaalinen hiljaisuus. Sitten. oli parantaja. Siellä elämä oli tylsää. Mutta nyt muistin leirin ulkoa kirjaimellisesti silmät sidottuna aina. Ne valvojaiset.. olivat kamalat, en ollut lainkaan edes käynyt niissä vaikka Mäntyviiksi oli niin kovasti yrittänyt innostaa minua valvojaisiin mutta olihan hänkin tukkinut suunsa kun tarpeeksi kauniisti pyysi. Lehtipentu oli käynyt sentään aukiolla pyörähtämässä ennen kuin oli tullut luokseni. Tai no siis unohtakaa mitä sanoin, ei tietty Lehtipentu tullut minun takiani minnekään, hän oli aivan tylsyydestä tullut pentutarhalle. Ketä minä huijasin puheillani ettei sisko välittänyt. Hän olisi aina siinä, aina.
”Sinusta tulee ainakin siistin näköinen soturi kun omaat noin siistiä arpia”, Lehtipentu oli mumissut, kun hän oli vieressäni istunut sammalilla, Kipuni eivät olleet silloin kovat, johtuivat kai yrteistä. Oloni oli yhtä tyhjä, kun olin vain laskenut pääni katsomaan maata. Ei sillä ollut niinkään väliä mihin katsoisin, en näkisi koskaan mitään. Olisin joutunut normaalisti olemaan pidemmän aikaan Parantajan pesällä, mutta olin vaatinut saavani yöpyä täällä, tietty vaatimalla vaatinut että olin lehden takia täällä. Vaikkei hän näyttänyt sitä tiesin toisen olevan shokissa, enemmänkin kuin minä, joten nojauduin hennosti häneen. Lopulta olin vain yrtit yhä naamalla kierähtäen makuulle. Hetken pimeään tarkkailun jälkeen Lehtipentu oli kiepsahtanut viereeni. Siitä arki oli hiljaalleen alkanut. Vaikka olimme kova pala purtavaksi eivätkä kumpikaan sitä myöntäneet vanhempien kuolemasta meni aikaa palautua. Mutta hiljalleen, hiljalleen. Aloimme taas leikkiä, syödä, sekä yritimme sentään tutustua pentutarhalaisiin, saada liittoutuneita. Leikeissämme minä olin klaanin mahtavin parantaja ja Lehtipentu- Anteeksi Lehtitähti oli tietty klaanin kova ja juonikas päällikkömme. Emme hyväksyneet alamaisiltamme lusmuilua tai päiviä pois. He harjoittelisivat päiviä ja öitä ja olivat uskollisia ainakin meille. Emme oikein sanottuna tulleet kenenkään kanssa toimeen. Syynä ei ollut se että oikeasti yritimme, emme yrittäneet vaan mielummin olimme kahden.

Tietyssä pisteessä kahdestaan olo oli sopinut minulle. Lehtipentu oli aina osannut kuvailla minulle millainen jokainen kissa oli, sekä millainen sää oli. Nyt oli lehtikato, sen loppu. Lunta ja viileää oli leirissäkin, enkä oikein pitänyt siitä kun täytyi aina olla kylmissään. Sentään pentutarha oli lumivarma sekä ehkä vähän lämpimämpi aukiosta. Silti vietimme suurimman osan päivistä ulkona. Välillä siskoni heitti lumipallon päin näköä, välillä hän sai lunta niskoilleen, vaikka kaikki tuntuikin vielä olevan hankalaa, hahmottaa missä hän liikkui siis. Usein määräsimme olemattomia alamaisiamme metsälle, kun riistaa oli vähän. Sitten tultiikin tähän hetkeen. Istuimme Pentutarhan edessä. Olimme kuulleet uudesta klaanista, sana siitä oli levinnyt. Suunnittelimme olemattomien alamaisiemme kanssa hyökkäystä uuteen klaaniin. Mäntyviiksi oli laittanut monta pentua ulos leikkimään, sukien itseään aukion laidalla. Kuulin askelia vierestämme.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?”, Vasta silloin tajusin kelle kettulin. Hänen askeleensa olivat raskaat, hän oli siis mahdollisesti suuri, valtava. Myrkyttäisin hänet kivutta jos hän laittaisi vastaan. Häntäni heilui puolelta toiselle vihaisena. Mitä hän luuli olevansa? Siskoni ei sanonut sanaakaan, pysyi vierelläni ylpeänä pää ylhäällä nyrpeänä. Tämä variksen ruoka sai maksaa vielä jos uskolsi uhata Kuolonklaania. Jos toinen olisikin vakooja siitä inhosta eloklaanista hän saisi maksaa. Todellakin maksaa vaikka hengellään! Tai saati jos toinen olisi Eloklaanin puolella tai lähtemässä Kuolonklaanista petturina. Murina kumpusi kurkustani inhan kanssa. Hän ainakin haisi Kuolo klaanilaiselle.

//716 sanaa
//Lehti? Sähkis?

Kirjoittaja: Elandra

Johdatin partion ulos leiristä kylmään pakkasaamuun. Aurinko oli vasta nousemassa, joten pakkasta oli paljon. Se pureutui turkkini lävitse. Jos en kiristäisi tahtiani, jäätyisin partion loppuun mennessä jääkalikaksi. Olin päässyt eroon pentutarhasta ja sen maidontäyteisestä tuoksusta. Olin nyt vastuussa vain itsestäni ja klaanini turvallisuudesta. Sulkapentu, Sähköpentu ja Sinipentu olivat ansainneet oppilasnimensä vain neljäsosakuu aiemmin. Viimeiset kuusi kuuta olivat olleet elämäni uuvuttavimmat ja kamalimmat. Olin kuitenkin päättänyt jättää ne ajat taakseni. Olin taas soturi, enkä ikimaailmassa palaisi kuningattareksi pentutarhaan.
”Käymme tarkastamassa Eloklaanin rajan, jonka jälkeen jatkamme matkaa joen yli Lehtikuusilaaksolle. Varmistakaa, ettei yksikään eloklaanilainen ole ylittänyt rajaa”, sanoin kovalla äänellä partion jäsenille samalla, kun kiristin vauhtiani ja lähdin ravaamaan kohti Hehkulampea. Partiooni kuuluivat tänään Varjokarva, Mahlahalla, Haahkasurma ja Sulkatassu. Henkäysvarjo oli laittanut minut johtoon Varjokarvan sijasta, koska soturin tuli keskittyä täysillä tyttäreni koulutukseen. Sulkatassu pysytteli toistaiseksi ihan hyvin partion perässä, vaikkakin hangessa kulkeminen ei vielä sujunutkaan ongelmitta.
Hehkulampi oli jäässä, joten en voinut ihailla katseellani lammen vettä. Käänsin katseeni kohti Eloklaanin rajaa. Se sijaitsi jonkun matkan päässä Hehkulammesta. Rajalle päästyämme partion jäsenet alkoivat merkkaamaan sitä omalta puoleltamme. Havaitsin jonkin matkan päässä kaksi eloklaanilaista, jotka vain istuivat paikoillaan. Mitähän ne oikein puuhasivat?
Eloklaanista ei paljon Kuolonklaanissa puhuttu. Punatähti oli kertonut siitä ensin koko klaanille, mutta jättänyt mainitsematta tärkeän asian; Eloklaani ei ollut uskollinen Pimeyden Metsälle. Oli olemassa Pimeyden Metsän kaltainen paikka, jota kutsuttiin Tähtiklaaniksi. Aluksi päällikkö oli halunnut salata sen, mutta Lauhalaukka oli kertonut turhankin avoimesti asiasta kaikille. Kaaoksen aineet olivat olleet kasassa. Lauhalaukka oli lähtenyt vapaaehtoisesti klaanista naurettavien puheidensa kanssa.
Vaikka Tähtiklaani olisikin ollut olemassa, se ei voittaisi Pimeyden Metsää. Henkäysvarjo oli kertonut minulle siitä kaiken, mitä Punatähti oli hänelle kertonut. Tähtiklaanissa kaikki elivät sovussa keskenään, jopa ne, jotka olivat eläessään olleet vihollisia. Tähtiklaanin sanojen mukaan jokainen henki oli tärkeä. Ja pyh. Fakta oli se, ettei jokainen ollut elämisen arvoinen.
”Eloklaanilaiset ovat pelkureita, jotka tuskin osaavat edes taistella”, Varjokarvan sanat saivat ajatukseni katkeamaan. Kolli kertoi tyttärelleni Eloklaanista. Lähinnä kaikki oli negatiivista sanottavaa.
Vilkaisin kahden kissan suuntaan. He istuivat aloillaan ja katsoivat meihin päin. Olin päättänyt, etten puhuisi yhdellekään eloklaanilaiselle, ellei minun olisi pakko.
Tulimme kissojen kohdalle, ja he pysäyttivät meidät.
”Olemme liikkeellä rauhassa, emmekä halua aiheuttaa rajakahakkaa. Olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, pienikokoinen tummanharmaa naaraskissa esittäytyi. Hän oli suurin piirtein minun kokoiseni. Kohtasin kissan meripihkaisen katseen tyynesti.
”Mitä asiasi koskee?” tuhahdin kylmällä äänensävyllä ja pysäytin partion rajalle.
”Tahtoisin tavata teidän parantajanne, koska minulla on muutama kysymys hänelle”, Liljatuuli kertoi rauhallisella äänellä. En ollut täysin varma miten minun pitäisi toimia nyt. Harkitsin sitä hetken mielessäni, jonka jälkeen vastasin kissalle:
”Kerron sen Hehkuaskeleelle. Hän päättäköön itse, tahtooko tavata eloklaanilaista.”
”Kiitos”, harmaa kissa sanoi ja nyökkäsi. Sitten minä käännyin taas kohti menosuuntaa ja jatkoin matkaa. Partio pysyi hiljaa niin kauan, että eloklaanilaiset olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Eikö sinun pitäisi ennemminkin ilmoittaa Punatähdelle?” Varjokarva kysyi ja astui lähemmäksi minua.
”Niin aion tehdäkin. Hän saa päättää, kertooko sitten asiasta Hehkuaskeleelle. Ei tuon eloklaanilaisen sitä tarvitse tietää, kuka asiasta päättää”, tuhahdin vilkaisemattakaan kokenutta soturia.
Loppupartio sujui ongelmitta. Emme kohdanneet rajoilla mitään poikkeavaa. Palasimme leiriin ennen aurinkohuippua. Pääaukiolla kissat lähtivät omille teilleen, ja minä lähdin etsimään Punatähteä. Astelin päällikön pesälle vesiputouksen taakse, ja kutsuin tuota nimeltä.
”Punatähti, oletko siellä?”
”Tule sisään vain”, matala ääni kehotti, joten astuin jäkäläverhon alitse hämärään pesään. Päällikkö nousi istumaan ja kohtasi vihreillä silmillään omani.
”Tervehdys Tuhkajuova. Tapahtuiko aamupartiossa jotakin?” päällikkö arvasi asiani.
”Eloklaanin parantaja odotteli meitä omalla puolellaan rajaa. Hän haluaa tavata Hehkuaskeleen”, kerroin asian suoraan. Päällikkö oli hetken vaiti, ja sanoi sitten:
”Kertoiko hän, mitä asia koskee?” Pudistin päätäni.
”Ei sanonut mitään merkittävää, haluaa kuulemma kysyä jotakin”, vastasin alkamatta spekuloimaan sitä, mitä eloklaanilaisparantaja halusi kysyä. Se ei ollut minun asiani, ja päällikkö osasi miettiä asiaa itsekin.
”Aivan. Sanoiko hän paikkaa, missä tahtoo tavata parantajamme?” punaruskea kolli kysyi. Hänellä oli kai jokin suunnitelma.
”Ei sanonut”, vastasin samalla, kun pudistelin päätäni. Punatähden kasvoille piirtyi hento hymy, joka katosi kuitenkin pian.
”Siinä tapauksessa, ilmoita asiasta Hehkuaskeleelle. Sinä ja Henkäysvarjo saatte kunnian lähteä Hehkuaskeleen mukaan Eloklaanin leiriin. Oliko Eloklaani merkannut rajansa jo tälle aamua?” päällikkö esitti uuden kysymyksen.
”Ei. Arvelen, että Eloklaani merkkaa rajansa vasta aurinkohuipun aikaan, kuten yleensä”, vastasin kunnioittavalla äänellä. Samassa kaduin sitä, että olin vastannut niin pitkästi. Pelkkä ei olisi riittänyt hyvin, koska Punatähti tiesi itsekin asian, jonka olin juuri tälle kertonut. Päällikkö nyökkäsi.
”Ottakaa parantaja mukaanne ja lähtekää heti kohti Eloklaanin rajaa. Odottakaa siellä partion saapumista, ja saattakaa parantaja heidän leiriinsä. On hyvä, että tiedämme sen sijainnin ja sisäänkäynnin”, punaruskea päällikkö sanoi.
”Teen niin. Kiitos ajastasi, Punatähti”, sanoin ja poistuin pesästä. Ripein askelin kiersin kaatuneen kuusen ja kävelin aukion halki parantajan pesälle. Yrttien kitkerä tuoksu kantautui nenääni jo ennen kuin astuin sisään pesään. Sairasaukio oli tyhjillään, joten kävelin syvemmälle pesään.
”Hehkuaskel?” kutsuin parantajaa nimeltä. Pian mustan naaraan pää pilkisti yrttivarastosta. Hän saapui luokseni yllättyneenä.
”Hei, Tuhkajuova”, parantaja hymyili.
”Eloklaanin parantaja haluaa tavata sinut, ja Punatähti käski minun viedä sinut Eloklaanin leiriin parantajan juttusille. Lähdemme nyt heti”, selostin parantajalle, joka vaikutti yllättyneeltä. En sanonut enempää, vaan käännyin takaisin kohti pesän uloskäyntiä. Yrttien hajut saivat minut voimaan pahoin. Etsin katseellani Henkäysvarjon pääaukiolta. Käskin parantajan odottaa minua, ja kävin kertomassa asian varapäällikölle. Kollin kasvoille oli piirtynyt hymy, kun hän oli kuullut tehtävästämme. Kolli oli ollut heti valmiina lähtöön.
Joutuisimme juoksemaan niin kovaa kuin suinkin pystyisimme, jotta ehtisimme rajalle ennen partiota.
Olimme kuin olimmekin rajalla aurinkohuipun hetkellä. Hehkuaskel hengitti raskaasti, koska parantajakissa ei ollut tottunut juoksemaan pitkiä matkoja. Hanki oli myös hidastanut kissan juoksua, ja hän oli ollut koko ajan aivan jäljessä. Maistelin ilmaa. Hento tuulenvire toi Eloklaanin hajun Kuolonklaanin reviirille, mutta jäljet olivat eiliseltä. Partio ei ollut vielä käynyt täällä.
”Miksiköhän Punatähti ei itse lähtenyt mukaan?” Henkäysvarjo pohti ääneen katsoessaan Eloklaanin reviirille.
”Koska se vaikuttaisi liian uhkaavalta. Jos Eloklaanin päällikkö astelisi leiriimme, ei kukaan katsoisi sitä hyvällä”, tuhahdin. Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu kissa, en olisi vastannut. Henkäysvarjo oli kuitenkin minun kumppanini, joten pystyin puhumaan hänelle oikeastaan mistä vain.
”Totta. Näin Punatähti viestii Eloklaanille, että hän luottaa sekä heihin että meihin, kun itse jäi leiriin”, varapäällikkö virnisti.
Lopulta partio saapui. Odottelu sai iholle nousseen hien kylmenemään, ja minua alkoi paleltaa. Kylmä pakkastuuli ei helpottanut asiaa. Pakotin itseni pysymään rauhallisena, kun Henkäysvarjo kertoi asiamme partion johdossa olevalle kissalle. En ollut aiemmin tavannut tätä kissaa. Hänen turkkinsa oli harmaanruskea, ja kissa oli minua vain aavistuksen verran isompi.
“Hyvä on, viemme teidät leiriimme. Lienee kuitenkin kohteliasta esittäytyä ensin. Olen Viherkatse ja tässä ovat Aurinkokajo, Utusielu ja Salviakatse. Keitä te olette?” kissa kysyi ystävällisellä äänellä.
“Olen Henkäysvarjo, Kuolonklaanin varapäällikkö. Tässä on parantajamme Hehkuaskel, ja soturi Tuhkajuova”, raidallinen kolli vastasi kylmällä äänellään. Kylmä äänensävy ei eloklaanilaista haitannut. Tuo vain hymyili ja kehotti meitä seuraamaan partiota. Partio johdatti meidät nummen halki kohti pohjoista. Kuljimme aluksi rajan tuntumassa, mutta sitten matka jatkui keskemmäs reviiriä. Kuolonklaanin raja katosi pian näkyvistämme.
Kuljimme kohti metsänrajaa. Sama sekametsä jatkui myös Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle aina joelle saakka.
“Joudumme ylittämään joen, jotta pääsemme leiriimme. Osaattehan te kulkea astinkiviä pitkin?” Viherkatse varmisti ja vilkaisi taakseen. Minä ja Henkäysvarjo pysyimme hiljaa, mutta Hehkuaskel vastasi:
“Joki ei ole ongelma.”
“Hyvä. Lauhalaukka ja Minttuliekki kertoivatkin, että Kuolonklaanin reviirilläkin on joki”, Viherkatse jatkoi tuttavalliseen sävyyn. Hehkuaskel meinasi vastata jotakin, mutta Henkäysvarjon murhaava mulkaisu sai parantajan vaikenemaan. Jatkoimme matkaa siis hiljaisuudessa. Ylitimme joen, joka oli suurilta osin jään peittämä. Jää oli kuitenkin heikko, jonka vuoksi sitä pitkin ei edes kannattaisi yrittää yli.
Näin edessämme kaksi puuta, jotka kasvoivat lähellä toisiaan, ja niiden välissä oli suurehko kivi. Eloklaanilaiset kiersivät tottuneesti esteet, ja johdattivat meidät piikkihernetunnelille. Tunnelin päässä eteemme avartui aukio, joka sijaitsi keskellä metsää. Sen reunoille oli rakennettu korkea muuri piikkiherneistä, muista pensaista ja oksista. Katseeni kiinnittyi leirin vasemmalla laidalla sijaitseviin kiviin. Kaksi suurta kiveä olivat aivan vieretysten. Kahden kiven lähellä oli kaksi puuta, jotka olivat kasvaneet yhteen. Oliko Eloklaani valinnut tämän leirikseen siksi, koska täällä edes puiden tai kivien ei tarvinnut olla yksin? Pääaukiolla olevat kissat katselivat meitä varautuneesti.
Tunnistin Lauhalaukan laikukkaan turkin jo kaukaa. Kolli katsoi meidän suuntaamme leirin toiselta laidalta. Entinen oppilaani ei näyttänyt olevan peloissaan, ennemminkin yllättynyt meidän näkemisestämme. Partiossa mukana ollut, Aurinkokajoksi kutsuttu naaras kipitti ripein askelin keskellä leiriä olevan litteän kiven luokse. Kissa työntyi sen alla olevaan pesään nopeasti, ja palasi pian mukanaan kissa, jonka tunnistin Mesitähdeksi. Valkea kolli käveli luoksemme ja tervehti meitä kohteliaasti.
“Liljatuuli on tällä hetkellä ulkona, mutta hän palaa varmasti pian. Jos vain sopii, voitte odottaa leirissämme sen aikaa”, eloklaanilaiskolli ilmoitti ja katsoi meitä lämpimästi hymyillen. Kollin olemus paistoi ystävällisyyttä ja lämpöä, ja se aiheutti minussa pelkkää inhoa. Täytyi myöntää, että Lauhalaukka sopi tähän naurettavaan kissajoukkoon varsin hyvin. Aina niin positiivinen Lauhalaukka. Olin aina tiennyt, ettei kollista olisi Kuolonklaanin soturiksi. Kun Lauhalaukka oli kadonnut, mikään Kuolonklaanissa ei ollut muuttunut. Se oli vain kertonut siitä, että klaani ei tarvinnut Lauhalaukkaa tai hänen kaltaisiaan kissoja. Jäin istumaan Henkäysvarjon vierelle odottamaan Eloklaanin parantajan paluuta. Mesitähti poistui nopeasti luotamme takaisin pesäänsä, ja kaikki muutkin tuntuivat kiertävän meidät kaukaa. Se ei minua haitannut. Hehkuaskel ja Henkäysvarjo olivat keskittyneitä tarkkailemaan Eloklaanin leiriä, mutta minä sen sijaan tarkkailin itse eloklaanilaisia. Aika kului, eivätkä eloklaanilaiset tuntuneet tekevän mitään kovinkaan kiinnostavaa. He juttelivat, vaihtoivat kieliä keskenään ja juttelivat lisää. Jotkut söivät, ja oppilaiksi arvelemani kissat leikkivät keskenään. Enpä minä muuta olettanutkaan. Viimein sisäänkäynniltä kuului askeleita. Aamulla tapaamani tummanharmaa naaraskissa astui sisään leiriin perässään punaruskea naaraskissa. Tunnistin hänet Minttuliekiksi. Yllättynyt soturi hidasti tahtiaan ja kohtasi epäröimättä Henkäysvarjon katseen. Liljatuuli sen sijaan käveli Hehkuaskeleen luokse hymyillen.
“Sinun täytyy olla Hehkuaskel, eikö niin? Minä olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, Liljatuuli esittäytyi kohteliaasti.
“Hauska tavata Liljatuuli. Halusit jutella kanssani, eikö niin?” pikimusta naaraskissa kysyi. Liljatuuli johdatti parantajamme kahden kiven edessä olevaan pensaaseen. Me jäimme aukiolle vastakkain Minttuliekin kanssa. Naaras oli Punatähden tytär, joka petti klaaninsa häikäilemättömästi.
“No, mitä petturille kuuluu?” Henkäysvarjo kysyi Minttuliekiltä.

//Minttu?
// 1584 sanaa, otan kp-boostin käyttöön nyt.

Kirjoittaja: Elandra

Villisielu: 43kp! –

Pähkinäkorva: 7kp –

Mahlahalla: 40kp! –

Sulkapentu: 9kp –

Raparperipentu: 85kp! – Voit nimetä itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Tuhkajuovan. Ilmoitathan nimityksistä ilmoituksiin.

Tuimapentu: 27kp! –

Lintutassu: 8kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Sähköpentu: 26kp! –

Harakkatassu: 11kp –

Tuhkajuova: 27kp!

Kirjoittaja: Summer s

”Mennään!”, Pikkukaaos huusi. ”Äh. No hyvä on”, vastasin tukahduttaen valitukseni. Taisteluharjoitukset eivät ole lemmppareitani, mutta on pakko.

”Aloitetaanko, Lintutassu?”, Pikkukaaos kysyi naurahtaen. ”Joo joo”, nau’uin vähän poissaolevana, sillä olin kuullut jotain. Hiuvin varovaisesti poispäin, mutta Pikkukaaos keskeytti minut. ”Minne olet menossa?”, mestarini kysyi. ”Äh, en minnekkään”, valehtelin. Pikkukaaos katsoi minua kysyvästi, mutta kutsui silti taisteluaukiolle. ”Aloitetaan”, hän maukui ja aloitti ”Ensin on ihan perus puolustamista, mutta sitten vähän muuta”
”Okei”, tuhahadin. ”Aukiolle tulee muitakin!”, hän huusi.

”Anteeksi?”, kysyin joltain joka istui viereeni.
”En huomannut tuolin olevan varattu”, tyyppi vastasi ilkikurisesti. ”Jaaha”, tokaisin, ja sain tyypin hiljenemään. ”Anteeksi mitä?” Sävähdin lauseelle, joka tunki tyypin suusta. ”Öh jospa vain poistun”, tokaisin ja hiivin pois. Nyt klaani kuitenkin tuijotti minua. Tunsin oloni epämukavaksi. Tassutin oppilaiden pesälle, ja astuin sisään. Vuoteeni oli ihan perällä, kylmän kiven päällä. Joku muu tuli sisään. Ja joku lähti pois. Mutta en välittänyt mistään. Halusin vain nukkua. Toivottavasti saisin toteuttaa toiveeni.

Ei kuitenkaan saanut nukkua kuin vain hetken, kun joku jo herätti minut. ”Mitä nyt?”, kysyin unisena. ”Pikkukaaos haluaa puhua kanssasi”
”Okei”, vastasin, ja lähdin etsimään mestariani.

//178 sanaa.

Kirjoittaja: Felicity

Mahlahalla ei tullut seurakseni niin aikaisin, kun olin toivonut. Pääni sisällä olin olla kuolla tylsyyteen odotellessani soturin saapumista. Minulla ei ollut ollenkaan käynyt mielessä, että hänellä saattaisi olla muitakin velvollisuuksia soturina ennen kuin saisi luvan tulla seurakseni. Se sai minut turhautumaan. Olin aina luullut, että kaikilla oli aikaa klaanin pennuille, mutta ei vain halua kohdata heidät. Toisaalta oli osittain helpottavaa, että asia ei ollut niin. Nyt vain tosin tunsin itseni vielä entistä itsekkäämmäksi, koska olisin tahtonut Mahlahallan yksin minun seuraani. Hänhän oli kuitenkin luvannut tulla tänään!

Olin aikani kuluksi repinyt sammalvuoteeni nurkasta pienen tukon sammalta ja pyörittänyt sen palloksi. Heitin sen ilmaan ja lätkin sitä tassullani aina uudestaan ja uudestaan kohti pentutarhan kivistä kattoa. Koskaan en tosin saanut sitä lyötyä niin voimakkaasti, että se olisi siihen yltänyt. Yhdessä kohtaa sammalpallo lähti karkuteille ja löysi tiensä kohti Mäntyviiksen lapaa. Katsoin sitä tyrmistyneenä, sillä näin kuningataren nukkuvan vielä tovi sitten. Naaras raotti hiukan silmiänsä ja huomasi minun tuijottavan häntä. Jähmetyin paikoilleni. Ei sillä, että olisin pelännyt Mäntyviikseä, mutta en vain olisi kehdannut herättää häntä. Se oli erittäin epäkohteliasta. Katsoihan hän kuitenkin tarhalla vähän väliä ties kuinka monen pennun perään.

”Anteeksi”, miukaisin hiljaa, mutta vastaukseksi naaras vain tuuppasi sammalpallon takaisin luokseni ja sulki pieni hymy kasvoillaan silmänsä. Ehkä hän ei ollutkaan unessa sammalpallon osuessa häneen. Ehkä hän olikin ollut hereillä jo tovin ja vain torkkui. Oli miten oli, nappasin sammalpallon hampaisiini ja suuntasin hiukan kauemmas kuningataresta. Asetin sammalpallon hiukan kauemmas itsestäni ja taaskentelin sen olevan saalis, joka minun oli määrä saada kiinni.

Ennen kuin ehdin edes yrittää, joku sotureista toikin jo ruokaa pentutarhalle. Vasta silloin tajusin kuinka nälkä minulla oli ja kuinka pitkälle aamu olikaan todella jo kerinnyt. Muutkin olivat jo nousseet, mutta en vain ollut huomannut sitä. Kuinka ajatuksissani olikaan onnistunut olemaan? Söin oman osani pentutarhalle tuodusta ruuasta. Liha tuntui sitkeältä, mutta ehkä se johtui siitä että olin edelleen totuttelemassa siihen. Olinhan minä sitä jo jonkin aikaa syönyt, mutta välillä se tuntui jopa vastenmieliseltä, kun vain haistoinkin välillä pentutarhalla maidon tuoksun ja tiesin etten sitä enää saisi. En nyt totta puhuen kyllä edes osannut sanoa olinko koskaan juonut maitoa, muistoni eivät oikein tuntuneet riittävän niin pitkälle. Se hämmensi minua. Mutta niin totta puhuen elämässä kaikki muukin.

Mahlahallan saavuttua makailin omalla pedilläni ja yritin saada mieleeni kaikkea muutakin, mitä en vielä tiennyt ja mitä olisin voinut kysyä soturilta. Aloin tuntea oloni jo hiukan unohdetuksi, mutta se johtui vain puhtaasti kaikesta ylimääräisestä ajasta, joka minulla oli. Itseppä en uskaltanut käydä uudestaan nukkumaan uneni jälkeen. Ääni kummitteli vieläki mielessäni. Puistelin ajatuksen nopeasti pois mielestäni loikkiessani Mahlahallan luokse. Soturi kysyi jotain ruuasta, mutta kerroin jo syöneeni. Siitä ei mennyt kauaa, kunnes olin jo kävellyt pentutarhalta ulos soturin seurassa. Mäntyviiksellä ei ollut taaskaan mitään sitä vastaan. Kuningatar oli varmasti vain tyytyväinen siihen, että hänen ei tarvinnut kaitsea taas perääni. Ei sillä, että oisin edes ollut villeimmästä päästä, päin vastoin. Olin itse asiassa hyvin tyyni, jos ei lasketa omia leikkejä, joita nyt silloin tällöin sammalpallon kanssa leikin. Ajatus sammalpallosta Mäntyviiksen kyljessä alkoi yhtäkkiä naurattamaan minua enkä kuullut mitä Mahlahalla oli kysynyt minulta. Epähuomiossa kävellessäni kaatuneen kuusen taakse olin kävellä päin sen oksia. Havahduin vasta, kun neulaset tuntuivat turkkini lävitse.

”Auts!” vinkaisin ja peräännyin. Kuulin Mahlahallan nauravan minulle hänen tultuaan luokseni katsomaan mitä minä olinkaan tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kallistin päätäni soturille ja mieleni teki tiuskaista häntä lopettamaan, sillä en nimenomaan ollut tahtonut nolata itseäni kollin edessä ja olin juuri onnistunut siinä melko kuninkaallisesti. Sillä hetkellä päätin, että jättäisin omat yksinäiset mietiskelyni pentutarhalle ja niiden hetkien varalle, kun oikeasti olisin yksin enkä jonkun toisen seurassa.

Mahlahalla katsoi minua pitkään ja minä katsoin häntä takaisin. Välillemme lankesi pieni hiljaisuus, jonka minä kuitenkin lopulta rinkoin vinkaistessani: ”Mitä?”

”Kysyin, että haluatko oppia saalistuksen perusteet”, soturi vastasi minulle tyynesti. Tunsin punan nousevan kasvoilleni ja siitä ylös korviini. En ollut todellakaan kuullut kollin sanovan sitä, mutta päätin vastata tyylikkäästi ja hillitysti.

”Mitä? Etkö muka kuullut, kuinka innostuneena vastasin kyllä?” kysyin loihtiessani hymyn kasvoilleni ja tapittaessani tätä suoraan silmille. Kasasin samalla ryhtini ja heilautin häntääni innostuneisuutta mallintaen. ”Et tainnut vain kuunnella.”

”Aivan, niin niin”, Mahlahalla maukaisi huvituneena ja pyöräytti hiukan silmiänsä. Esitykseni ei tainnut mennä lävitse, mutta ainakin olin yrittänyt ja se oli pääasia. Kolli lähti johdattamaan minua hiukan kauemmas kuusesta. Ettei vain sen takia, että en löytäisi itseäni melkein uudestaan keskeltä sen oksistoa? Käännyin nopeasti vielä kohtaamaan kuusen vihreän hahmon. Minkä takia olinkaan niin kömpelö? Sen pitäisi loppua tai soturina olessani koko klaani nauraisi minulle. Jos Punatähti edes pättäisi tehdä minusta soturia kaiken kommelteluni jälkeen. Pudistin päätäni. Minun täytyi nyt keskittyä Mahlahallaan eikä kömpelyyteeni.

Juoksin kollin kiinni. ”Annan, kun näytän mitä jo osaan!” hihkaisin ja jatkoin juoksua hänen ohitse. Maassa virui vielä muutamia lehtisateen jäljeltä olevia käpristyneitä lehtiä. Painauduin mahdollisimman matalaksi maahan. Aluksi tunsin kuinka vatsakarvani viistivät maata ja jättivät aivan varmasti vanan jälkeeni, mutta tajusin nousta hiukan korkeammalle, jotta kaikki hiekka ja kivi ei rapisisi allani. Hiivin mahdollisimman hitaasti eteenpäin ja katsoin tarkasti mihin tassuni asetin. Takajalkojani en tietenkään nähnyt, joten ne tulivat vain perässä, mutta edessä olevan tassuni yrittivät parhaansa mukaan puikkelehtia muiden lehtien ja keppien ylitse. Lopulta tulin niin lähelle lehteä, että sain napattua sen käpälieni väliin kynsiäni käyttäen. Käännyin ympäri lehti ylpeästi tassuissani kohti Mahlahallaa. Halusin todella kuulla mitä sanottavaa hänellä olisi suoritukseeni.

// Mahla?
// 863 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pentutarhassa oli hiljaista. Kuuntelin sammalvuoteeltani nukkuvien kissojen hengityksiä. Omat pentuni nukkuivat sikeästi vatsani vierellä. Oli yö, mutta en saanut unta. Niinpä nousin varoen ylös ja hiivin kohti pesän uloskäyntiä. Vilkaisin vielä pesän syrjäisimpään nurkkaan varmistaakseni, että pennut eivät heränneet. Sitten astuin jäkäläverhon alitse pääaukiolle. Jo ennen kuin olin astunut ulos pesästä, kylmyys oli pureutunut ohuen turkkini lävitse. Lehtikato oli tosiaan täällä, vaikka maa oli edelleen lumeton. Ei menisi kauaa, kun lumi sataisi maahan niin, että se ei sulaisi viimeistään seuraavan aurinkohuippuna pois.
Hiivin hiljaa varjojen suojassa eteenpäin. Kiersin kuusen taakse ja ohitin lammen, johon vesiputous laski vetensä. Pysähdyin ja katsahdin putousta. Virta oli heikentynyt, mutta se oli normaalia tähän aikaan vuodesta. Hiirenkorvan aikana virta voimistuisi taas. Jos ei olisi ollut näin kylmä, olisin pulahtanut lampeen uimaan. En halunnut vilustua. Jatkoin siis matkaani eteenpäin. Leirin uloskäynnin läheisyydessä istui tutun kissan hahmo. Jyrkänneloikka vaikutti ylväältä kuten aina. Kolli kääntyi puoleeni ja kohtasi katseeni. Istuin tämän viereen kysymättä lupaa.
”Miksi olet vielä jalkeilla?” harmaa soturi murahti. Kohautin lapojani, mutta päätin olla kohtelias ja vastata:
”En saanut nukuttua. Päivät pentutarhalla ovat liian tylsiä minun makuuni.” Isäni ei vastannut mitään. Hiljaisuus laskeutui yllemme, ja yritin keksiä jotakin puhuttavaa. Jyrkänneloikka oli pari kertaa käynyt katsomassa pentuja, mutta ei hän vaikuttanut kiinnostuneelta heistä.
”Yö on ilmeisesti ollut rauhallinen?” kysyin, vaikka tiesinkin vastauksen. Mitään poikkeavaa ei näkynyt, kuulunut tai haissut. Kaikki oli kuten aina ennenkin.
”Kyllä”, harmaa kolli tokaisi ilmeettömänä, ”miten Henkäysvarjolla menee?” Kysymys tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta pakotin ilmeeni pysymään vakavana.
”Ihan hyvin. Hän on päässyt hyvin kiinni varapäällikkönä olemiseen. Kasvatustyylimme ovat kovin erilaisia, mutta Henkäysvarjolla ei ole varaa valittaa. Minä vietän pentujen kanssa kuusi kuuta pentutarhalla, joten minä myös kasvatan heidät”, ääneni oli kylmä, ja katseeni kiersi kohti sotureiden pesää. Ikään kuin varmistin, ettei Henkäysvarjo kyyhöttänyt pesän varjossa kuuntelemassa keskusteluamme. Ajatus oli hölmö, sillä tiesin, ettei Henkäysvarjo niin tekisi. Jos kolli huomaisi minut pääaukiolla keskellä yötä, hän tulisi luokseni.
”Hän vaikuttaakin olevan välillä hieman liian pehmo pentujenne kanssa. Miten heillä muuten menee?” isä kysyi, ja käänsin taas katseeni tämän kirkkaanvihreisiin silmiin. Silmät kiiluivat kuunvalossa.
”Hyvin. He kasvavat normaalisti, ja tottelevat minua. He ovat… Noh, pentuja”, tuhahdin, koska en keksinyt muutakaan sanottavaa. Jyrkänneloikka nyökkäsi taas.
”Heistä tulee vielä hyviä sotureita Kuolonklaanille”, Jyrkänneloikan ääni oli nyt erilainen kuin aiemmin. Äänestä saattoi kuulla sen, että kolli todella luotti minuun. Hän luotti siihen, että kasvattaisin jälkeläisistäni erinomaisia sotureita. Nyökkäsin ikään kuin kiitokseksi.
”Miten sinulla menee?” päädyin kysymään hetken hiljaisuuden päätteeksi. Jyrkänneloikka katsahti minuun ja kohautti vuorostaan leveitä lapojaan.
”Tavallisesti. Teen sitä mitä rakastan; palvelen klaaniani”, soturi vastasi taas normaalilla, tasaisella äänellä. Olisihan se pitänyt arvata. Jyrkänneloikka oli aina ollut tuollainen. Hän eli Kuolonklaanille.
”Oletko tässä hetken, kun käyn kiertämässä vähän leirin ulkopuolella?” kolli kysyi ja nousi ylös. Päättelin siitä, ettei kieltäytyminen ollut vaihtoehto. Nyökkäsin, ja kolli katosi piikkihernetunnelin varjoihin. Jäin katselemaan hänen peräänsä.
Kun istuin yksin lähellä leirin uloskäyntiä, tunsin pitkästä aikaa olevani soturi. Minulla oli tehtävä, ja minun täytyi valvoa klaanini unta. Minua alkoi ärsyttää, koska tiesin tämän tunteen katoavan heti, kun Jyrkänneloikan jykevä hahmo ilmestyisi takaisin pääaukiolle. Joutuisin palamaan pentutarhalle tuhisevien pentujeni viereen, ja viettää siellä seuraavat kuut. En saisi partioida, vartioida klaaniani tai tehdä muuta kuin vahtia pentuja. Olin enemmän kuin valmis siihen, että pentuni täyttäisivät kuusi kuuta, siirtyisivät oppilaiden pesään, ja minä pääsisin takaisin sotureiden pesään nukkumaan omalle vuoteelleni.

//544 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Niin, kolli selvästi vältteli aihetta. Sen näki hänen katseestaan ja vastauksestaan, hän ei halunnut puhua siitä. No mikä siinä, jokaisella mielipiteensä, mutta pentue olisi melkeinpä pakko osallistua kummatkin. Tai no myöntyä. Eihän mustikkapentu ollut loppujen lopuksi Karhumyrskyn pentu, jonka takia halusin hänen kanssaan pentuja. Hän oli minulle niin tärkeä.. toisen onni ja rakkaus minua kohtaan.. olisi kaikki mitä tarvitsin. Mutta lauhalaukka..? Hän oli jossain tuolla, ihan varmasti, en kuitenkaan voinut puuttuvan kissan antaa heijastua ajatusmaailmaani. Tai ajatusmaailmaan kyllä, mutta tekosiin en. En voinut antaa Karhumyrskyn nähdä että pentu ei ollut hänen, tai mitään muutakaan. Kaikki oli liian monimutkaista. Siksi kau halusin kumota tunteeni ja muistini viimeiseen nurkkaan, paeta kuin vastuuton lapsi. Mutta tiesin kun aika tulisi minun täytyi ottaa kummastakin lapsesta vastuu. Kaikki ei voinut päättyä hyvin. Villisielu katso nyt mihin vajosit! Kaikki päättyy hyvin! Mustikkapentu pääsee oppilaaksi, sitten soturiksi, saa perheen, hankkii pentuja, siinä se. Sinä et jää kiinni ikinä. En edes halunnut ajatella ruskaa. Pikku pentuni, joka oli nyt siellä jossain. Ehkä hän oli saanut hyvän kodin, mutta entä jos jotain kävisi? Taivaslaulu ja Merkurius olivat vannoneet vaikka uhraavansa henkensä pennun puolesta, ehkä luotin että se riitti. Karhumyrsky ei huomannut epäröintiä kasvoillani, vaan katsoi ”pentuaan” joka intoili saalista. Saalista jota rakastin, lintuja. Karhumyrsky kyyristyi, puhuen pennulle, hän juonitteli pennun saaliin kimppuun. Voi mustikkapentu, ei minullakaan maitoa ikuisuuksiin riitä. Mustikkapentu otti haasteen vastaan, silmät tuikkien. Hymyilin katsellessa näkyä, onnellinen kehräys kurkustani kummuten. Olin onnellinen koska he olivat onnellisia. Karhumyrsky todella haasti poikaamme, mutta pentu otti haasteen todesta ja teki parhaansa jotta saisi linnun. Minusta oli vähän liikaa että hän yritti tavallaan verrata pentuamme Tuhkajuovan pentuihin, mutta annoin sen luisua tassujen läpi. Katsoin kun pentu lähti saaliin luo, todella saaliisti sen uudestaan. Se oli aika taitavaa, vaikka pentu kompuroikin lopussa. Huomioon ottaen että ilman tuota kollia en olisi osannut edes puhua tuon ikäisenä. Katsoin Karhumyrskyn kannustusta, huojentuneena vertailun loppumiseen. Nousin paikaltani ja aloin repimään palasia linnusta. Minua vaivasi hiljaisuus, mutten korjannut asiaa. Mustikkapentu napsi itsensä täyteen, kunnes itsekin söin antaen anelevalle kumppanille siiven. Katsoin pettyneenä rastasta miettien saisinko koskaan toista pentuetta. Sumupentu, ehkä haukkapentu ja rastaspentu. Niin. Popsin minkä pystyin linnusta. Yllätyin kun Karhumyrsky palasi aiheeseen, yrittäen kysellä mielipidettäni.
”Rentouttavaa, silmiä avaavaa. On kuin olisin oppinut uudestaan koko elämän kiertokulun, joka sen kohtaa rakastaen. Ja ovathan pennut.. omansa. Rakastan pikkuisia, he osaavat olla välillä niin höpsöjä”, Tokaisin. Olin myös yllättynyt kun Mustikkapentu ei yökkäillyt rakkaus höpinöistämme, mutta olihan se totta. Rakastin pentujen syyttömyyttä, tyhmiä kysymyksiä sekä pieniä hetkiä. Tosin halusin opettaa pennun tavoille, heidän täytyisi kunnioittaa tätä klaania, sekä sen tapoja. Mutta ei koskaan ollut kiellettyä omata sydäntä oikeassa paikkaa. Täytyi vain oppia ettei suurin osa kuoloklaanilaisista omannut lainkaan sydäntä. Karhumyrsky ei tosin ollut yksi heistä.
”Mitään yllättävää tapahtunut muuten?”, Kysyin kumppaniltani, olin jatkuvasti tutkaillut toisen ilmettä, tutkaillut reagtioita.
”Ei mitään kaamean yllättävää, lehtikatoon on valmistauduttu, olen viettänyt paljon aikaa Mahlahallan kanssa ja yrittänyt ystävystyä häneen”, Uutinen mahlahallasta tuli yllätyksenä. Ennen Karhumyrsky juuri ja juuri olisi kestänyt moista kissaa koska tämä pörräsi Lauhalaukan kanssa, mutta nyt hän tuli toisen kanssa juttuun? Se oli uutta. Lehtikato tulisi myös varmasti pian. En pitänyt siitä, saati jos olisin tiinenä moisena aikana. Oliko ajoitus pennuille ihan sopiva sittenkään? Ruoka oli aina minusta liian kortilla, saatikka että söisin kahden kissan edestä ruokaa itse saalistamatta.
”Mikä on lehtikato?”, Mustikkapentu uteli, tuo suuntasi katseensa isäänsä. Olin aivan varma että puhuisimme ajoituksesta vielä lisää. Tuo saisi puhua minulle järkeä päähän etteivät pennut olleet hyvä merkki tähän väliin. Niin hän sai ainakin minut nyt uskomaan.

//576 sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: Elandra

Istuin leirin pääaukiolla ja katselin pentujen puuhia. Muut pennut olisivat halunneet mukaan pääaukiolle, mutta en ollut suostunut ottamaan yhtäkään pentua lisää vahdittavaksi. Omissa pennuissani oli minulle tarpeeksi työtä, eikä muiden pentujen kaitseminen kuulunut minulle. Lehtikato oli alkanut joitakin päiviä sitten, kun ensilumi oli satanut. Se ei ollut tullut maahan saakka, mutta eilen aamulla maa oli ollut valkoinen. Olin halunnut näyttää sen pennuilleni, sillä he eivät olleet nähneet lunta aiemmin. Nyt leirin kivinen maa oli kuitenkin harmaa, koska lumi oli sulanut pois. Taivas oli pilvinen, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Synkkä sää ei haitannut kolmea pentua. En jaksanut seurata kolmikon touhuja jatkuvasti. He osasivat uimisen perusteet, joten pennut tuskin hukkuisivat silmänräpäyksessä lampeen, jos he sinne joutuisivat. Eivät he siellä kauaa yksin selviäisi, mutta kuulisin heidät kyllä nopeasti. Jos pennut joutuisivat pulaan, he saisivat siitä rangaistuksen. He tiesivät sen myös itse. Minä en sietänyt kiukuttelua tai sääntöjeni rikkomista.
”Hei”, Mäntyviiksen ärsyttävän lämmin ääni sanoi, kun kuningatar istuutui viereeni. Sirpalepentu, Tuimapentu, Raparperipentu ja Mustikkapentu kirmasivat ulos pentutarhalta. Raparperipentu ei mennyt mukaan minun kolmikkoni leikkeihin, vaan mustaoranssi pentu kipitti kohti sotureiden pesää. Olin huomannut, että pentu viihtyi Mahlahallan seurassa. Arvelin, että Raparperipennusta tulisi pehmeä, ärsyttävän ystävällinen ja mukava kissa. Miksi Mäntyviiksi ei voinut kasvattaa holhottaviaan kunnolla? Pennut eivät kaivanneet lämpöä ja rakkautta, vaan kuria.
”Hei”, tuhahdin vastaukseksi vilkaisemattakaan mustaa naarasta.
”Pennut kasvavat nopeasti”, Mäntyviiksi totesi ja huokaisi hieman haikean oloisesti. Vilkaisin nyt kuningatarta, mutta pyöräytin vain silmiäni. Mitä nopeammin pennut olisivat kuusikuisia, sen parempi. Siihen ei onnekseni ollut enää montaa kuuta. Pääsisin pian takaisin kiinni omaan elämääni ja kehittymään soturina.
”Joo”, vastasin vain kylmästi. Mäntyviiksi taisi huomata, etten ollut juttutuulella, sillä naaras pysyi hiljaa. Olin juuri aikeissani siirtyä leirin toiselle puolelle, mutta Punatähden ulvaisu keskeytti aikomukseni. Päällikkö kutsui koko klaanin koolle. Ei mennyt kauaakaan, kun kissat olivat tulleet ulos pesistään viileälle pääaukiolle. Osa pörhisteli karvojaan, sillä pesän lämpö oli poissa.
”Tänään on aika nimittää yksi oppilas soturiksi. Pilvitassu, astu eteen”, punaruskea kolli pyysi. Pilvitassu astui päällikön eteen ja kohtasi tuon katseen.
”Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Pilvikuurana”, päällikkö sanoi ja nyökkäsi.
”Pilvikuura! Pilvikuura!” osa kuolonklaanilaisista hurrasi tuoreen soturin nimeä. Ikäväkseni huomasin, että myös minun pentuni yhtyivät huutoihin. Sinipentu tosin pysyi hiljaa, mutta Sähköpentu ja Sulkapentu eivät. Kun kokous oli päättynyt ja kissat palanneet takaisin pesiinsä, kävelin pentujeni luokse. Tuima katseeni kertoi kolmelle muulle pennulle, että heidän oli aika poistua. Kolmikko hyvästeli pentuni ja he lähtivät muualle.
”Hei emo”, Sulkapentu vastasi vakavalla äänellä. Naaras kai arvasi, että pitäisin heille taas puhuttelun jostain.
”Ette saa olla noin innokkaita”, totesin ja katsoin Sähköpentua ja Sulkapentua.
”Jos huudatte jokaikisen vastanimityn oppilaan tai soturin nimiä, annatte itsestänne yli-innokkaan kuvan muille. Teidän täytyy olla viileitä, ja harkita tekemisiänne tarkkaan. Voitte hurrata läheistenne nimityksissä, mutta se tulee tehdä rauhallisesti”, ääneni oli tasainen, ja ilmeeni vakava. Huomasin Sulkapennun katseesta, että pentu oli väittämässä vastaan. Siristin silmiäni, ja pentu sulki pienen suunsa ja nyökkäsi.
”Lupaan, etten tee sitä virhettä toiste. Olen hillitympi seuraavalla kerralla”, Sulkapentu myöntyi ja painoi päänsä alas. Sähköpentu nyökkäsi merkiksi, että hän oli samaa mieltä sisarensa kanssa. Sinipentu oli keskittynyt johonkin muuhun. Olisin voinut valittaa siitä, mutta en jaksanut. Sinipentu oli erilainen. Häntä ei kiinnostanut muiden kissojen seura, vaan hän viihtyi omissa oloissaan. Ehkä oli hieman outoa pitää ötököistä ja kaikesta muusta kummallisesta, mutta en jaksanut enää valittaa asiasta. Niin kauan, kun pentu pysyi poissa ongelmista ja suoriutui kiitettävästi kaikesta mistä piti, minä olin tyytyväinen.
Kävelin pois pentujen luota, ja kolme muuta pentua palasivat nopeasti heidän luokseen.
”Piditkö taas puhuttelun? Mistä tällä kertaa?” Henkäysvarjon ääni kysyi. Kolli oli tullut jostakin kaatuneen kuusen takaa, ja käveli nyt kanssani etäämmälle pennuista ja Mäntyviiksestä.
”He ovat liian innokkaita”, vastasin tyynesti.
”He ovat pentuja”, Henkäysvarjo huomautti ja katsoi minua vakavissaan.
”Entä sitten? Jos en pidä heille kuria, heistä tulee tuollaisia”, murahdin ja käänsin katseeni kohti Mäntyviikseä. Naaras oli juuri sellainen kissa, jonka olemusta en voinut sietää. Tekisin kaikkeni, että pennuistani ei tulisi sellaisia. Henkäysvarjo hymähti pienesti.
”Pitäisikö sinun käydä vähän jaloittelemassa? Minä voin huolehtia pennuista sen aikaa”, kumppanini ehdotti. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan.
”Pitäisi. Tulen takaisin viimeistään auringonlaskun aikaan”, totesin ja hyvästelin kollin. Poistuin leiristä nopeasti ja vilkaisin taivaalle. Jos olisin nähnyt auringon, se olisi nyt lähellä aurinkohuippua.

//685 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Uni tuli viime yönä helposti, sillä Raparperipennun kanssa vietetty aika oli tehnyt harmaasta päivästäni hieman värikkäämmän. Pentu oli pyytänyt, että opettaisin hänelle huomenna saalistuksen alkeita. Niistä olisi hyötyä tulevaisuudessa, joten en nähnyt syytä kietäytyä. Aamusta kävisin partiossa Liekkitassun kanssa, mutta aurinkohuipun jälkeen olisin vapaa.
Leirin pääaukio oli täynnä väkeä. Kissat häärivät tuoresaaliskasan ympärillä ärtyneen oloisina.
”En minä voi partioida, jos en saa vastaani täyteen!” Jääviillon tiuskaisu kantautui jopa sotureiden pesälle saakka. Punaruskea kolli katsoi murhaavasti Kylmäliekkiä, joka oli luimistanut korviaan ja painautunut maata vasten.
”Mu-mutta Jääviilto, ei saalista ole enempää. Ensimmäinen saalistuspartio lähtee juuri matkaan. Jokaisella meillä on nälkä”, savunharmaa kolli sanoi, kun astuin muutaman askeleen lähemmäksi. En aikonut ottaa osaa veljesten keskusteluun, mutta halusin kuitenkin uteliaisuuttani kuulla sen. Jos Jääviilto hyökkäisi Kylmäliekin kimppuun, menisin väliin, vaikka tuskin minä Jääviiltoa voittaisin taistelussa. Olisi se kuitenkin parempi kuin ei mitään.
”Mahlahalla”, tulija keskeytti ajatukseni, ja käännähdin kohti Liekkitassua.
”Partio on lähdössä. Mitä tuolla oikein tapahtuu?” oppilas kysyi ja kääntyi veljesten suuntaan. Vilkaisin nopeasti uloskäynnillä odottavaa partiota, ja käännyin sitten taas tuoresaaliskasan puoleen.
”Jääviilto on nälkäinen. Hän ei ymmärrä, että lehtikato on täällä hetkenä minä hyvänsä, eikä riistaa ole kuten viherlehtenä”, tuhahdin. Tiesin, että Jääviilto oli mukana partiossamme.
”Jääviilto! Partio lähtee”, tokaisin kovaan ääneen, ja kolli lopetti veljelleen raivoamisen hetkeksi. Jääviilto mulkaisi minua, tiuskaisi vielä jotakin veljelleen ja käveli uloskäynnille. En totta puhuen nauttinut siitä, että tuo kolli oli kanssani samassa partiossa. Jääviilto oli kenties Kaaostuhon jälkeen klaanin toiseksi arvaamattomin kissa. Hän ajatteli vain ja ainoastaan itseään, ei ketään muuta.

Partio oli edennyt verkkaisesti. Jääviilto oli valittanut koko matkan, eikä kukaan tuntunut jaksavan kuunnella soturia. Kuljin vähän matkan päässä muista Liekkitassun kanssa, ja kertasin hänen kanssaan ihan perusasioita.
Nyt saavuimme leiriin. Kiitin hiljaa mielessäni esi-isiämme siitä, että tämä kirottu partio oli ohi. Päivä oli kirkas ja pilvetön. Aurinko paistoi taivaalla, mutta sen säteet eivät enää lämmittäneet samalla tavalla kuin viherlehden aikaan.
”Jos saalistuspartio on palannut, hae itsellesi jokin saalis”, sanoin oppilaalleni, joka nyökkäsi ja suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Huomasin vatsani kurnivan. Kävelin kohti tuoresaaliskasaa. Ikäväkseni saaliita ei ollut enää paljoa jäljellä. Liekkitassun ottaman hiiren jälkeen kasassa oli vain yksi varpunen.
”Anteeksi Mahlahalla, olen viemässä tuota pentutarhalle. Klaaninvanhimmat, kuningattaret ja pennut on ruokittava ennen muita”, Hiutaleviiksi pahoitteli ja loi minuun anteeksipyytävän katseen. Väläytin naaraalle hennon hymyn.
”Ei se mitään, kyllä minä pärjään. Olen menossa pentutarhalle muutenkin, joten voin ottaa tuon mukaani”, ehdotin, ja se sopi Hiutaleviikselle. Soturi nyökkäsi ja työnsi varpusen minua kohti. Nappasin sen hampaisiini ja kävelin pentutarhalle. Lämmin maidontuoksu tulvahti nenääni heti, kun kurkistin jäkäläverhon toiselle puolelle. Astuin pentutarhan lämpöön, ja annoin katseeni hetken aikaa totutella hämäryyteen. Kiersin katseellani läpi pentutarhan jokaisen kolkan. Raparperipentu nousi pediltään ja loikki luokseni.
”Sinä tulit!” mustaoranssi pentu hihkaisi ja hymyili leveästi. Laskin saaliin alas ja nyökkäsin.
”Oletko syönyt jo?” kysyin pennulta, joka nyökkäsi.
”Joku soturi toi pennuille ruokaa”, Raparperipentu vastasi. Niinpä kävelin Mäntyviiksen luokse.
”Voitte kai jakaa tämän Tuhkajuovan ja Villisielun kanssa. Se ei ole kamalasti, mutta saalista on tulossa lisää, myös klaaninvanhimmille”, sanoin hymyillen. Mäntyviiksi kiitti minua. Pyysin vielä luvan viedä Raparperipennun pääaukiolle, eikä tämä ollut ongelma mustalle kuningattaralle.
Johdatin Raparperipennun ulos pentutarhalta. Pääaukiolla oli viileämpää verrattuna pentutarhaan. Onneksi paksu turkkini suojaisi minua pitkälle lehtikatoon, ennen kuin kylmä pureutuisi nahkaani.
”Tahdotko oppia saalistuksen perusteet?” varmistin Raparperipennulta, joka kipitti vierelläni kaatuneen kuusen taakse.

//Rapsu?
// 537 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Sydän jyskytti rinnassani yhä kovemmin, kun Sähköpentu lähti edeltä ulos pentutarhasta. En ollut vielä edes kurkannut pesän ulkopuolelle. Ajattelin kaiken olevan samanlaista, mitä pentutarhassakin. Hieman hämärää ja ahdasta. En kyllä ymmärtänyt, miten näin pienessä paikassa mahtui elämään kissoja. Pentutarhaan tuotiin aina välillä riistaa ties kenen toimesta. Kissat olivat lähes aina oppilaita, ja tuoresaaliin tuominen muille kuului ilmeisesti myös heidän tehtäviinsä. Minusta tuntui, että suurimmalla osalla oli joku tehtävä. Mäntyviiksellä oli katsominen sellaisten pentujen perään, joilla ei ollut vanhempia. Muiden kuningattarien tehtävä oli huolehtia omista pennuistaan. Klaaninvanhimpien tehtävää en tiennyt, sillä he eivät muuta tehneet kuin kertoneet turhanpäiväisiä tarinoita. Toisaalta en ollut kyllä kuunnellut heitä paria silmänräpäystä kauempaa. Ehkä vanhuksilla olikin mielenkiintoisia tarinoita, mutta en ollut vain kuullut niitä? Olin jo ymmärtänyt, että kissat vanhenivat. Ehkä klaaninvanhimmat olivat olleet ennen oppilaita, jotka toivat muille riistaa. Välillä pentutarhassa kävi myös isompia kissoja, jotka Mäntyviiksen mukaan olivat sotureita. Halusin nopeasti yhtä isoksi ja vahvaksi soturiksi, mitä olin nähnyt joidenkin olevan. Mutta miten ihmeessä kaikki kissat oikein mahtuivat tänne? Vaikka olin hyvin innostunut näkemään pentutarhan ulkopuolelle, yritin parhaimpani mukaan peittää sen. Se ei edes ollut kovin vaikeaa. Sähköpentu katosi nopeasti näköpiiristä, ja kaikki vaikutti olevan toiselle normaalia. Kolli taisi vierailla useasti pesän ulkopuolella. Vilkaisin nopeasti Mäntyviikseen päin, mutta en vaivautunut ilmoittamaan lähdöstäni. Kuningatar olisi vain typerä ellei ymmärtäisi minun lähteneen katsomaan leiriä. Horjahtelin sammalverhon toiselle puolelle ja heti ensimmäisenä jouduin räpyttelemään tovin silmiäni. En ollut uskoa, kuinka iso paikka leiri oli! Silmäilin nopeasti ympärilleni. Kurtistin kulmiani. Miksei kukaan ollut kertonut, että leiri oli näin iso ja mahtava? Vilkaisin Sähköpentuun tyytyväinen näköisenä. Kolli oli mielenkiintoisinta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
”Mihin haluat mennä ensin? Tunnen leirin jo melkein läpikotaisin. Voidaan koittaa löytää vaikka jotain pakotunneleita kierroksen jälkeen. Jos vain kiinnostaa”, vaaleanharmaaraidallisen pennun tarjous kuulosti todella houkuttelevalta. Juuri sellaiselta, josta en voisi ikinä kieltäytyä. Nyökkäsin vain ensin nopeasti merkiksi siitä, että tarjous kiinnosti minua.
“Missä kaikki soturit ovat?” töksäytin, sillä soturit todella kiinnostivat minua. Ilmeeni oli kuitenkin mitäänsanomaton tuimaa katsetta lukuun ottamatta. Leirissä oli vain muutamia sotureita. Huomasin, että kissat olivat keskenään hyvin erilaisia, ihan niin kuin pentutarhassakin. Ymmärsin kuitenkin, ettei leirissä näkemäni soturit olleet kaikki paikalla. Olin nähnyt pentutarhassa muutamia, enkä löytänyt joukosta kaikkia vierailijoita. Sähköpentu todella vaikutti siltä, että hän tiesi todella paljon enemmän kuin minä. Se hieman ärsytti, koska en itse tiennyt vielä kaikkea. Toisaalta kollipennusta oli minulle paljon hyötyä, sillä hän varmasti osasi kertoa kaikesta paremmin kuin Mäntyviiksi.
“Ja mihin kaikkeen niitä pakotunneleita käytetään?” esitin jo seuraavan kysymyksen, vaikka Sähköpentu ei ollut ehtinyt vastaamaan vielä ensimmäiseen kysymykseeni. Olin tyyni itseni, mutta kaikki uusi kiehtoi minua, ja paloin halusta tietää yhä enemmän.

//Sähkö? 😀
// 429 sanaa

Kirjoittaja: Emppu Omppu

Sadepäivät tekivät minut aina uneliaaksi. Nytkin olin nukkunut melkein yli aurinkohuipunhetken, mutta varsin avulias Turmaloikka oli onnekseni päättänyt tulla häiritsemään untani ja piikittelemään aikaansaamattomuudestani. Kollin tarve päästä naljailemaan oli pelastanut minut monelta ikävältä ja jopa kiusalliselta tilanteelta.
Peseydyttyäni ensin, suuntasin aukiolle. Ajattelin käydä tervehtimässä Villisielua ja poikaamme Mustikkapentua pentutarhalla ennen päivän muita tehtäviä.
Sade oli loppunut vasta vähän aikaa sitten, joten en uskonut pisaroita kaihtavan kumppanini hakeneen vielä syömistä. Niinpä koukkasin tuoresaaliskasan kautta ja noukin mukaani kasan päältä rastaan, josta riittäisi varmasti muutama haukku Mustikkapennullekin, joka oli jo opetellut syömään kiinteää ruokaa maidon ohella.
Siirsin pentutarhan suuaukkoa peittävän sammalverhon sivuun ja puskin peremmälle pesään.
Minun ei tarvinnut etsiä kumppaniani kauaa, sillä katseeni hakeutui vaistomaisesti naaraan pedille, jossa tuo juuri nytkin loikoili. Laskin linnun Villisielun eteen, ja nuoren kuningattaren kurkusta kumpusi lämminhenkinen kehräys.
Vaihdoimme muutaman sanan liittyen kumppanini eiliseen retkeen leirin ulkopuolella. Naaras oli viipynyt vähän turhankin pitkään poissa poikamme luota, joka oli minusta kaikkea muuta kuin sopivaa käytöstä emokissalta. Mustikkapentu oli vielä sen verran nuori, että hän tarvitsisi emoaan.
Siksi yllätyinkin, kun Villisielu yhtäkkiä kertoi harkitsevansa toista pentuetta, kunhan Mustikkapennusta tulisi ensin oppilas. Naaras varmasti näki kasvoiltani heijastuvan yllättyneisyyden. Hänen sinisissä silmissään oli tyyni, mutta odottava katse, ja hän ilmeisesti kaipasi sanoja naaman vääntelyn sijaan.
Totta puhuakseni minun oli vaikea kuvitella kumppaniani pentutarhalle. Villisielu oli aina ollut kuin elohiiri, ja jotta hänet olisi saatu lepäämään, tarvittiin ainakin kaksi soturia saamaan tuo pysymään aloillaanaloillaan edes hetki. Minusta naaraalla oli paha tapa suorittaa liikaa, ja olin varma, että jos ei tämä toinen kyseenalainen pentue, niin voimiensa ja jaksamisensa koettelu äärirajoille tappaisi hänet lopulta.
”Ehdimme puhua siitä myöhemminkin”, lupasin hiukan vastahakoisesti ja käänsin sitten katseeni Mustikkapentuun, joka oli malttanut lopettaa leikkinsä hetkeksi ja tulla tervehtimään minua. Kumarruin nuolaisemaan kollipennun päälakea ystävällisesti.
”Hei, isä! Mitä sinulla siinä on?” poikani kysyi ja kurkki jalkani takaa Villisielun pedin vieressä lojuvaan lintuun päin. Kyyristyin pennun tasolle ja hymyilin viekkaasti.
”Se on rastas. Saalis arvoisellesi hurjalle soturille”, mau’uin hieman haastaen. Halusin herätellä pojan metsästäjänvaistoja. ”Mutta en ole varma, onko sinusta vielä siihen…”
Mustikkapennun silmät syttyivät. ”Niin mihin?”
”Pystytkö vaanimaan saalista kuin oikea soturi ja saamaan sen kiinni – se on aika vaikeaa”, sanoin välinpitämättömästi ja kohautin vähän lapojani. ”Ei sinun ole pakko yrittää. Voin myös kutsua Sulkapennun tai jonkun hänen sisaruksistaan koettamaan saalistusonneaan, ellet sinä tahdo.” Ärsytin Mustikkapentua tahallanitahallani. Tiedän – se oli aika halju temppu, mutta pojan oli opittava selviämään yli vastoinkäymisistä ja uimaan vastavirtaan.
Mutta keinoni tepsi: Mustikkapentu pudottautui matalaksi ja tuijotti hervotonta rastasta silmä kovana, hän valmistautui hyppyyn. Samalla hetkellä pentu ponnisti eteenpäin ja laskeutui hieman kömpelösti linnun ohi. Kuitenkin hänen tasapainonsa petti ja kolli kaatui saaliin päälle.
”Se oli hyvä yritys”, myönsin ja tuuppasin pennun kuonollani takaisin tassuilleen. Mustikkapentu vaikutti hiukan pettyneeltä itseensä, mutta surkea ilme katosi hänen kasvoiltaan siinä samassa, kun Villisielu alkoi repiä pienempiä palasia linnusta.
Odotin, että Mustikkapentu sai syötyä itsensä ensin kylläiseksi, ennen kuin kehtasin ruveta kerjäämään tähteitä kumppaniltani. Naaras antoi minulle vähän huvittuneen oloisena toisen rastaan siivistä, mitä aloin kaluta hyvällä ruokahalulla.
Mieltäni kuitenkin kaihersi edelleen se, miten kuningatar oli puhunut haluavansa toisen pentueen. Oliko hän ollut oikeasti tosissaan?
”Millaiselta sinusta tuntui kasvattaa Mustikkapentua?” kysyin nieltyäni ensimmäisen suullisen alas kurkustani. Aioin ensin vähän kuulustella kumppaniani Mustikkapennun ja hänen väleistään, ennen kuin toinen pentue otettaisiin edes puheeksi ruokailun aikana. En halunnut kuulla enää kertaakaan, miten Villisielu oli viettänyt pitkän aikaa poissa pentutarhalta ja jättänyt yhteisen jälkikasvumme kuin nallin kalliolle. Pentujen kasvattaminen vaati kurinalaisuutta ja vastuullisuutta, mutta en ollut varma, löytyikö kumppaniltani kumpaakaan näistä ominaisuuksista.

//Villi?
//572 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Päivä oli harmaa, eikä leirin laidalla seisovan lätäkön pohjaa näkynyt. Valkeat etutassuni polkivat kärsimättömästi vedenpintaa ja synnyttivät lammikkoon väreitä, jotka törmäsivät puolestaan piskuisen vesiputouksen aiheuttamiin mitättömiin laineisiin ja pirstoivat suolammen peilityynen pinnan. Olisin muussa tapauksessa saattanut tuijottaa kuvajaistani suoraan silmiin ja tarkastella pääni yläpuolella kaartuvan taivaankannen heijastusta sekä aukion yli lipuvia kumpupilviä, ilma oli niin tyyni. Jatkoin kuitenkin tassujeni liottamista vedessä, ja vaikka vesi oli kylmää, vastenmielisen märkää ja tunkeutui varoittamatta varpaanväleihin, en suostunut nostamaan käpäliäni kuiville. Tunsin oloni aavistuksen pettyneeksi ja ennen kaikkea turhautuneeksi, sillä Tuhkajuova oli joitakin viikkoja sitten luvannut valistaa minulle uimisen alkeita, mutta nyt tabbykuvioinen naaras oli jumissa pentutarhalla. Nenäni nyrpistyi kääntäessäni katseeni kohti mainittua pesää, jonka edustalla kaikki löyhkäsi vastenmielisen makealta ja sisältä kantautui aika-ajoin jumalaton meteli. Se oli minulle arvoitus, kuinka kaljurottia muistuttavat heiveröiset kuvatukset saattoivat saada aikaan pahemman mekkalan kuin satapäinen naakkaparvi. En ollut maininnut siitä kenellekään, etten oikeastaan pitänyt pennuista. Ne olivat hidasälyisiä riiviöitä, joille maailma merkitsi mahdollisuuksia täynnä olevaa aarreaittaa ja kutkuttavia seikkailuja. Typerää, sanon minä.

“Harakkatassu, mitä sinä teet?” uteli minua varovaisesti oppilaiden pesältä lähestyvä Pikitassu. Ruskeasilmäisen naaraan sanat tulivat minulle yllätyksenä, ja havahduin säpsähtäen ajatuksistani. Kohotin hitaasti kulmiani ja silmäilin epäilevästi oppilasta, ennen kuin laskin katseeni lammikossa lilluviin tassuihini.
“Minä mietin”, vastasin ja panin merkille, kun Pikitassu istuutui viereeni ja loi perin pulmaantuneen katseen leirin lampeen.
“Sinä mietit”, naaras toisti. “Minusta näyttää, että koitat ehdoin tahdoin kylmettää itsesi.”
“Aion opetella uimaan”, selitin tympääntyneesti ja päädyin vilkaisemaan harmaan turkin omaavaa oppilasta. Koska tämä istui ja minä makoilin vatsallani, jouduin väistämättä nostamaan hitusen leukaani.
“Et sinä yksistään varpaillasi ui”, Pikitassu kommentoi ja nyökkäsi päätään kohti märkiä etutassujani. Olin kuulevinani sarkastisuutta tämän äänessä ja huomaavani naaraan kasvoilla käväisevän vitsikkään hymyn.
“Luuletko, etten sitä tiedä?” töksäytin ja nykäisin tassuni ylös vedestä. Mulkoilin Pikitassua, jonka silmistä huvittuneisuuden tuike hiljalleen hävisi. Oppilas kohautti olkiaan ja kumartui latkimaan pari suullista lammen raikastavaa purovettä. Tämän häntä keinui laiskasti puolelta toiselle, ja kun naaras suoristi viimein selkänsä, kylmät väreet näyttivät tanssahtelevan paksun turkin verhoaman kehon läpi.
“Brr, sinuna pitäisin kiirettä tai oppiminen jää ensi viherlehteen. Vesi on kamalan kylmää.”
Niine sanoineen Pikitassu nousi ja kääntyi kannoillaan suunnatakseen ilmeisesti takaisin oppilaiden pesälle. Vaikka tunsin piston sisuskaluissani naaraan lähdettyä niin äkkiä, olin viime kädessä helpottunut, kun jäin yksin suolammen rannalle. Kaipasin hiljaisuutta, enkä halunnut ketään kritisoimaan edes huumorimielessä tekemisiäni.

Onnea ja autuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun klaanin varapäällikkö ja mestarini Henkäysvarjo ilmaantui hiirenhiljaa askeltaen luokseni.
“Harakkatassu”, hopeankirjava soturi tervehti ja kumartui samaten latkimaan suullisen vettä, ennen kuin kääntyi jälleen puoleeni. “Ajattelin, että menisimme joko myöhään tänä iltana tai aikaisin huomisaamuna harjoittelemaan. Miltä kuulostaa?”
“Mikäs siinä”, nau’uin ja hymyilin raukeasti. Olin odottanut monta päivää, että Henkäysvarjo saisi järjestettyä itselleen riittävästi aikaa, jotta tämä voisi lopultakin viedä minut ulos leiristä ja harjoittelemaan. “Huomisaamuna?”
Varapäällikkö nyökkäsi ja jolkotti toisaalle, mitä luultavimmin järjestämään partioita tai vierailemaan kumppaninsa ja kolmen eloisan vintiön luona pentutarhalla. Niin, Tuhkajuovan pennut olivat myös Henkäysvarjon pentuja, aivan kuin harmaaraidallisella kollilla ei olisi varapäällikkönä ollut riittävästi kiireitä, jotka estivät tätä keskittymästä minuun ja minun koulutukseeni.

// 495 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Katsahdin Mahlahallaan mietteliäästi. Päässäni oli montakin kysymystä liittyen jos mihinkäkin liittyen leiriin, klaaniin ja sen reviiriin. Makea haukotus karkasi kuitenkin suustani ennen kuin ehdin päättämään mieleiseni kysymyksen. En ollut nukkunut päivällä kovinkaan kummoisia päiväunia, joten väsymys alkoi ottaa minusta pientä otetetta. Mäntyviiksen sanojen mukaan olimme myös siirtymässä lehtisateesta lehtikatoon, joten olisi vain ajan kysymys milloinka maahan sataisi tätä ihmeellistä valkoista ainetta, jota kuningatar oli kutsunut lumeksi. Sen lisäksi päivät alkoivat kuulemma myös lyhentyä, joten pimeys saavutti leirin ja klaanin kissat nopeammin kuin ennen. Pystyin nytkin jo huomata kuinka auringon viimeisimmät säteet alkoivat luoda varjoja leirin ylle. Toisaalta koko leiri oli kyllä jo melko varjoisa kiviseinistä johtuen, mutta muutaman leirin ulkopuolella olevan puun latvustot alkoivat myös näkyä selvästi leirin keskellä olevista varjoista.

Nostin katseeni maassa olevista varjoista kohti puuta, jonka varjoa olin juuri katsonut. Se näytti todella korkealta, mutta en osannut yhtään sanoa kuinka lähellä tai kaukana leiriä se todellisuudessa oli. Oli se miten lähellä tai kaukana tahansa, päätin että kiipeäisin tuohon puuhun vielä joskus. Voisin aivan hyvin pyytää Mahlahallaa opettamaan minua kunhan pääsisin oppilaaksi! En uskonut mahdollisuuksiini päästä leirin ulkopuolelle ennen kuin olisin oppilas. Olin jotenkin saanut sellaisen käsityksen Mahlahallalta ja Mäntyviikseltä, että pentujen paikka oli leirissä ja sielläkin suurimmaksi osaksi pentutarhalla.

”Ehkä sinun olisi sittenkin parasta lähteä lepäämään”, Mahlahalla sanoi pehmeän oloisesti minun haukotellessani uudestaan. Katsoin kollia syvälle vihreisiin silmiin ja nyökkäsin tälle.

”Saatatko minut pesälle?” kysyin napittaessani tätä pienillä pentusilmilläni. Mahlahalla hymähti hyväntuulisesti ja nyökkäsi päätään pentutarhan suuntaan. Lähdin kulkemaan soturin edellä kohti pentutarhaa, jolta olimme aikaisemmin tulleet. Otin välissä muutaman iltaenergisen loikan, mutta yksi niistä päättyi hiukan lyhyeen kompastuessani omiin tassuihini, kun katsahdin välissä takana tulevaan Mahlahallaan ja kaaduin kuonolleni päähän. Leukaani jomotti hiukan, mutta nousin reippaasti pystyyn. En tahtonut vanhemman kollin näkevän, että minua nolotti hiukan.

”Olen kunnossa!” ilmoitin kovaan ääneen ja jatkoin matkaani hoipertelevasti. Päätin, että en ottaisi enää uusia loikka-askelia matkalla pentutarhalle tai kaatuisin uudestaan Mahlahallan edessä. Jatkoin kipittelevää hoiperteluani tyytyväisenä ja puskin itseni sammalverhon lävitse. En ollut varma seurasiko Mahlahalla minua enää pentutarhan sisälle asti, joten käännyin ympäri ja puskin pääni sammalverhon välistä.

”Kiitos tästä päivästä Mahlahalla!” hihkaisin. ”Opetathan minulle huomenna saalistuksen alkeita? Joohan?”

En ehtinyt kuulla soturin vastausta, sillä kuulin jo Mäntyviiksen kutsuvan minua. Siispä katsoin Mahlahallaa silmät säteillen pieni hymy kasvoillani ja maukaisin pienesti: ”Hyvää yötä.”

Sen sanottuani katosin takaisin sisälle pentutarhaan, jonka luona osa pennuista leikki vielä keskenään ja jutteli toisillensa. Minua kuitenkin väsytti niin paljon, että en aikonut mennä enää muiden juttusille. Siispä käperryin mahdollisimman lähelle Mäntyviiksen petiä, mutta tarpeeksi hyvälle etäisyydelle osoittaakseni jonkinlaista itsenäisyyttä. Unen odottamista ei kauaa tarvinnut odottaa, sillä se saapui luokseni heti sillä hetkellä kuin vain painoin silmäni kiinni ja seuraavaksi näin vain pimeyttä, jossa tuikki jotakin kirkasta.

”Raparperipentu!” joku huusi, mutta ääni ei ollut minulle millään tasoa tuttu. Räväytin silmäni auki enkä edes tunnistanut paikkaa, jossa olin. En ollut pentutarhalla enkä leirissä. Olin kiivennyt puuhun. Ilmeisesti siihen samaan, jota olin aiemmin päivällä ihastellut. Henkäisin huomatessani maiseman. Se oli niin kaunis! Yhtäkkiä erotin myös leirin kaukana kaukana maassa ja yhden kissan seisomassa sen kaiken keskellä. En tosin tunnistanut kissaa enkä edes osannut sanoa minkä värinen hän oli, niin kaukana hän minusta sijaitsi.

Yhtäkkiä minua alkoi lievästi ahdistaa puussa oleminen, sillä minusta tuntui kuin olisin ollut pilvien tasolla. Suljin silmäni, sillä taivas tuntui vilisevän silmissäni samalla kuin korkeus kasvoi. Joku huusi taas nimeäni, mutta en voinut reagoida siihen. Nojauduin taakse puun runkoa vasten, mutta yhtäkkiä en nojannutkaan sen runkoon vaan nojasin kohti sammalia. Avasin silmäni ja huomasin olevan leirissä. siirsin katseeni nopeasti kohti puuta, jossa olisin voinut vannoa olleeni hetki sitten. Katsoin uudestaan takanani olevaa sammalseinämää. Olin nojautunut vasten leirin seinää, mutta miksi? Vastahan minä olin puussa?

”Raparperpentu?” joku kysyi minua nimeltä. Käännyin katsomaan leiriä ja haravoimaan sitä katseellani. En enää löytänyt edes sitä yhtä yksinäistä kissaa. Olin yksin hiljaisuudessa. Edes tuuli ei puhaltanut leirissä eikä lehdet maassa liikkuneet mihinkään. Ilma seisoi. Meni tovi ennen kuin erotin leirissä olevan pienen putouksen äänen. Se oli ainoa ääni, jonka kuulin, joten kävelin sen luokse. Katsoin putousta hämilläni. Se virtasi nyt paljon rauhallisemmin kuin päivällä. Eihän se voinut olla mahdollista? Mitä pidempään sitä tuijotin, sitä hitaammin se tuntui virtaavan. Lopulta se pysähtyi kokonaan.

Katsoin lampea ja putousta silmät pyöreinä ja kurotin kohti lammen pintaa. Kosketin sitä varoen ja vedin tassuni pois. Kosketus ei tuntunut miltään eikä vesi edes värähtänyt. Kurotin uudestaan kohti pintaa ja yritin lyödä sitä tassullani vielä kovemmin, mutta se oli kuin maan lyöminen. Vesi ei liikkunut mihinkään. Lopulta kävelin hitaasti veden päälle testattuani, että se ei pettäisi allani. Teoriani kävi toteen, kun kävelin aivan putouksen viereen ja tuijotin sen lävitse kiviseinää. En nähnyt edes omaa kuvaani. Yritin katsoa tassuihini, mutta en kohdannut omaa mustaoranssia hahmoa tassujeni alla niin kuin olisin luullut.

”Raparperipentu?” joku kysyi taas, mutta nyt ääni oli selkeämpi. Käännyin salamana ympäri ja näin tumman, kissaa muistuttavan siluetin takanani. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, upposin veteen ja vajosin uudestaan samanlaiseen pimeyteen kuin josta olin tähän maailmaan päätynyt. Pimeydessä päässäni kaikui vain oma nimeni, jonka oli aivan varmasti äänen pehmeydestä päätellen sanonut naaraskissa. Oliko se emoni? Ei voinut olla, hän oli kuollut… Tai ainakin niin minä uskoin. Ja niin olisi kyllä myös parasta. En kaivannut häntä.

Heräsin unestani pettyneenä. Tunsin kuinka kyynel vierähti makuualustalleni. Kuivasin ärtyneenä silmäkulmani ja tuijotin pentutarhan seinämää. Aamuauringon säteet siivilöityivät jo jonkin verran sammalverhon lävitse. Eivät paljoa, mutta sen verran että tiesin aamun olevan aivan pian luonamme. Hyvä niin. Saisin uutta ajateltavaa unen tilalle. Kaikkein vähiten juuri nyt kaipasin muistoja jostakin emosta, joka ei ollut selvästikään välittänyt minusta yhtään. Hän ei ollut edes nimennyt minua! Minut oli nimetty vasta Kuolonklaanissa, joten uneni kissalle ei ollut mitään oikeutta kutsua minua Raperperipennuksi, ei mitään!

Tuhahdin ja tunsin kuinka ilma pakeni kuonosta omiin tassuihini. Käännyin kyljeltäni ympäri selälleni ja kohtasin pentutarhan katon katseellani. Sitten muistin, että olin pyytänyt Mahlahallaa tulemaan jälleen seurakseni ja unohdin unen heti. Olisi parempi keskittyä nykyiseen kuin menneeseen. Voi, kumpa Mahlahalla tulisi pian ja saisin käytettyä johonkin sisälläni juuri heränneen energian!

// Mahla? Joku?
// 980 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Oletan sinun olevan Tuhkajuovan pentuja?” Tuimapennuksi esittäytynyt tummanharmaa kolli pentu naukui, keltaiset silmät tuimasti kiiluen. En tiennyt oliko pennun lause vain toteamus vai kysymys. Silti nyökkäsin tälle vastaukseksi.
”Oletat oikein”, maukaisin ääneni tasaisena, eikä siitä voinut lukea tunteitani. En ollut aivan varma pennun suhtautumisesta minuun, sillä hän vaikutti ihailtavan tyyneltä. Hiljaisuus vallitsi välillämme, mutta se ei tuntunut mielestäni epämukavalta. Kumpikin vain käytti hiljaisuuden hyväkseen tutkiakseen toinen toistaan. Päätin suhtautua kolliin omalla tavallani hyväntahtoisesti, sillä oli pakko tunnustaa, että olin aika vaikuttunut hänestä jo, vaikka olimme vasta tavanneetkin.
”Oletko käynyt jo leirissä?” kysyin ja räpäytin silmiäni vähemmän tyly ilme kasvoillani kuin alun perin. Pidin silti kuitenkin muurin välillämme yllä, sillä en halunnut, että vielä minulle puoli tuntematon kolli saisi minusta irti jotain mitä voisi käyttää myöhemmin hyväkseen. Olin viime aikoina kasvanut henkisesti ja aloin jo lähentelemään oppilasikää. En ollut enää niin sinisilmäinen ja osasin jo ajatella itse.
”En”, Tuimapentu naukui kuivasti, eikä suonut minulle yhtäkään ylimääräistä sanaa. Nyökkäsin oivaltavasti samalla seisomaan nousten.
”Sitten mennään. Leiri ei ole mikään kovin kiinnostava paikka, mutta kyllä nyt kissan kotinsa pitää tuntea”, murahdin jollain tavalla ystävällinen vire kaiken tuon kovuuden takana. Heilautin korviani vielä merkiksi seurata ja käännyin ympäri, ottaen suunnaksi pentutarhan uloskäynnin ja sitä koristavan tummanvihreän sammalverhon. En vilkaissut taakseni, kuin en välittäisi seuraisiko Tuimapentu minua, mutta toivoin kyllä, että hän tulisi. Työnnyin läpi turkkiani viistävän sammalverhon ja näin tutun jokapäiväisen leirin, jossa jokainen kissat hoiti omia askareitaan tai vietti kalliita vapaa tuntejaan kieliä vaihdellen ja torkkuen. Se näytti aivan samalta kuin eilen ja sitä edellisenä päivänä, paitsi että sulava ensilumi koristi leirin maata vielä hetken, ennen kuin se katoaisi lopullisesti. Pysähdyin suuaukolle odottamaan uutta tummanharmaata tuttavuuttani ja ilokseni näin hetken päästä hänen tassuttavan vierelleni. Huomasin hänen askeltensa vielä horjuvan hieman, mutta olihan se ymmärrettävää vielä. Ei kukaan pentu syntynyt valmiina kävelemään. En kuitenkaan halunnut huomauttaa Tuimapennulle mitään hänen vielä hieman heikosta kävelystään, sillä mielestäni siinä ei ollut mitään pahaa. En halunnut ilkkua muiden puutteilla. Vilkaisin kollia ja huomasin hänen katseensa liikkuvan ympäri leiriä tasaista tahtia, kuin suoden kaikelle samanlaisen tuiman silmäyksen.
”Mihin haluat mennä ensin? Tunnen leirin jo melkein läpikotaisin. Voidaan koittaa löytää vaikka jotain pakotunneleita kierroksen jälkeen. Jos vain kiinnostaa”, tarjouduin ja siristelin silmiäni pilvenraosta kurkistavalle auringolle, joka ei suostunut enää lämmittämään maatamme yhtä lämpimästi kuin ennen.

//Tuima? c:
375 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Sähköpennun sanat kuulostivat ärsyttäviltä korvaani. Totta kai osasin puhua. Ja kolli tiesi sen itsekin. Hänellä oli outo tapa hieroa tuttavuutta. Tai niin ainakin oletin, sillä Sähköpentu halusi tietää nimeni. Tosin nimellä pystyi tekemään muutakin, ei sitä aina tutustumismielessä kysytty tai niin ainakin oletin. Rauhassa kuitenkin seisoin vaaleanharmaaraidallisen kollin edessä. En hievahtanutkaan. Katsoin vain syvälle toisen pennun silmiin. Minulla ei ollut mikään kiire vastata, ja jos Sähköpentu todella halusi kuulla vastaukseni, hän sai luvan myös hieman odottaa.
“Olen Tuimapentu”, vastasin viimein napakan hännän heilautuksen kera. Oikeastaan Sähköpentu oli tähän astisista tapaamistani kissoista mielenkiintoisin. Se ei ollut kuitenkaan vaikeaa, tiesinhän kunnolla vasta Mäntyviiksen, ja jokainen vähänkin järkeä omaava kissa päihittäisi hänet. Kollipentu ei vaikuttanut samanlaiselta kuin musta kuningatar. Hänessä ei näkynyt lempeitä piirteitä tai mitään muutakaan turhaa, josta en pitänyt. Tietenkin hän vaikutti hieman ärsyttävältä näin alkuun, mutta en osannut vielä sanoa varmaksi oliko hän oikeasti alkuvaikutelman tapainen.
“Oletan sinun olevan Tuhkajuovan pentuja?” lausahdin pienen hiljaisen hetken jälkeen. Halusin tietenkin esittää Sähköpennusta tietämiäni faktoja, jotta vaikuttaisin oikeasti olevani jo tietoinen kaikesta. Sisimmässäni oli kuitenkin tunne siitä, että minulla oli vielä paljon enemmän opittavaa kuin pentutarhan asukkaiden nimien muistaminen. Mäntyviikseltä ei vain viitsinyt aina kysellä kaikkea, sillä naaras kertoi kaiken niin ystävällisesti, enkä jaksanut sen jälkeen enää kuunnella. Tiesin jotenkin, miltä Tuhkajuova näytti, jos vain muistin oikein. Sähköpentu ei ainakaan ulkonäöllisesti tainnut muistuttaa emoaan, mutta heidän silmänsä taisivat olla hieman samaa sävyä. Molemmat vihreitä, mutta kuitenkin jotain eri sävyjä niissä oli toistensa kanssa. Saatoin toisaalta myös olla pahasti väärässä ja olin luullut Sähköpentua joksikin aivan muuksi. En kuitenkaan halunnut ajatella niin, sillä erehdyksen jälkeen näyttäisin melko typerältä. Tästä lähtien harkitsisin paljon paremmin, mitä päästäisin ulos suustani. Se olisi varmaa.

//Sähkö?
// 276 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Käännyin kasvomaan Raparperipentua mietteliäänä. Kasvoilleni piirtyi haikea hymy, kun mieleeni palautui muisto pentuajoiltani. Olin livahtanut yöllä pääaukiolle ja kohdannut Minttuvarjon. Keskustelu oli jotenkin siirtynyt päällikkyyteen. Olin todennut, etten koskaan haluaisi olla päällikkö.
”En oikeastaan tiedä. Päällikkyys ei ole koskaan ollut sellainen asia, jota olisin tavoitellut. Minusta tuntuu, ettei kuolonklaanilaiset pitäisivät minun tavastani johtaa. En halua vuodattaa turhaan verta tai ottaa niin suurta vastuuta klaanista. Oppilaan kouluttaminen ja partioiden johtaminen on ihan mukavaa, mutta päälliköksi minusta ei olisi”, totesin tasaisella äänellä. Raparperipentu kummasteli vastaustani ja kallisti pientä päätään.
”Mutta jos sinusta tulisi päällikkö, eikö klaanilaisten olisi pakko kunnioittaa sinua?” Raparperipentu kysyi hämillään. Ilmeisesti Mäntyviiksi oli selittänyt pennulle päällikkyydestä.
”Kyllä kai, mutta jos enemmistö klaanista ei ole tyytyväinen päällikköönsä, he voivat syrjäyttää tämän”, selitin nopeasti. Mustaoranssi pentu nyökytteli päätään.
”Onko niin joskus tapahtunut?” pentu kysyi uteliaana. Kohautin lapojani. Punatähti oli ollut päällikkönä koko ikäni, joten minulla ei ollut kokemusta muunlaisista päälliköistä. Huhut kertoivat, että kauan sitten Kuolonklaanista olisi karkoitettu päällikkö, joka ei soveltunut tehtävään.
”Kenties, mutta siitä on jo pitkä aika. Kuten varmaan tiedätkin, niin useimmiten päälliköt ovat päällikkönä kuolemaan saakka. Toisinaan he voivat myös siirtyä klaaninvanhimpiin, mutta niin tapahtuu vain harvoin”, selitin rauhallisella äänellä, jotta Raparperipentu ei putoaisi kärryiltä. Nämä päällikköasiat hän ilmeisesti tiesikin jo varsin hyvin.
”Ai niin kuin pentutarhan klaaninvanhimmat?” pentu varmisti, ja minä nyökkäsin.
”Hekin ovat joskus olleet sotureita, aivan kuten minä nyt”, hymähdin pienesti.
”Mitä partioissa tehdään?” Raparperipentu kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Käänsin taas katseeni pentuun ja mietin hetken vastaustani.
”Se riippuu partiosta. Rajapartiossa partio tarkastaa rajat ja varmistaa, ettei ulkopuoliset kissat tai petoeläimet ole tulleet reviirillemme. Saalistuspartiossa taas saalistetaan riistaa klaanille”, selitin mahdollisimman yksinkertaisesti. Raparperipenu nyökytteli jälleen.
”Haluatko kysyä vielä jotakin? Vastaan mielelläni kaikkeen niin hyvin kuin osaan”, hymyilin pennulle leveästi. Oli mahtavaa, että sain opettaa klaanimme uudelle tulokkaalle tavoistamme. Vielä joku päivä Raparperipentu olisi itse Kuolonklaanin soturi ja opettaisi nämä asiat tuleville sukupolville.

//Rapsu? Sori jos hittasin, en oikee keksiny mitää XD
// 308 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Okei, nyt on Sähköpennun vuoro käydä vedessä. Teidän täytyy tottua siihen, että turkkinne kastuvat. Sen jälkeen nuolkaa ne kuiviksi”, emo ohjeisti tiukka ja vakava katse silmissään. Hänestä ei oikein voinut aistia samanlaista hellyyttä ja lämpöä, jotka toimivat merkkinä mieltymyksestä, kuin monista muista kissoista. Otin sen haasteena. Minä halusin saada emoni niin tyytyväiseksi itseeni, että hänen kasvonsa oikein hehkuisivat ylpeinä ja onnellisina. Niin minä tekisin. Kävelin arvokkaasti, mutten kuitenkaan ylimielisesti. Leuka korkealla etenin kohti lampea ja varoin menemästä liian lujaa, etten yhtäkkiä löytäisi itseäni äkkisyvästä. Sulkapentu ei ollut kuunnellut emon ohjeita kunnolla ja emon oli pitänyt pelastaa hänet ja nyt hän nuoli turkkiaan hieman tympääntyneenä hänen vuoronsa päättymisestä. Kosketin ensin vettä varovasti raidallisella etukäpälälläni, jotta saisin jonkinlaisen aistimuksen veden lämpötilasta. Vesi tuntui kylmältä ja se aaltoili pienesti, kun olin työntänyt tassuni sinne rikkoen sileän ja minun kasvoni heijastavan pinnan. Ei minua pieni kylmä haitannut, vaan kävelin varoen hieman pitemmälle siten, että loputkin tassuni olivat vedessä. Irvistin hieman, kun kylmä neste ulottui vatsaani asti. En näyttäisi heikkouden merkkejä. Vähän aikaa rannassa värjöteltyäni vesi ei tuntunut enää niin vilposelta, kuin aluksi vaan se alkoi tuntua miellyttävältä. Käänsin katseeni emoon, kuin anoen tuomiota suorituksestani. Tabbykuvioisen naaraan vaaleanvihreät silmät katselivat minua hetken mahdottomina lukea, mutta sen jälkeen näin emon nyökkäävän. Turkkini pörhistyi tyytyväisenä, kun tassutin pois vedestä. Yllätyin siitä, kuinka ilma tuntui nyt niin paljon kylmemmältä niistä kohdin, mistä olin kastunut. Muistin kuitenkin emon käskyn siitä, että piti nuolla kastuneet kohdat kuiviksi. Aloin sukimaan itseäni karhealla kielelläni.
”Sinipentu, tule tänne. Nyt on sinun vuorosi”, kuulin emon kylmän äänen, joka patisti Sinipentua veteen. En keskittynyt sisareni suoritukseen sen enempää, vaan suin turkkiani parhaani mukaan. Jalkani tuntuivat kylmiltä lämmintä kieltäni vasten. Olin niin syventynyt turkkiini, että miltei säikähdin, kun emo naukui kova sävy äänessään:
”No niin. Katsokaa tänne ja keskittykää. Kerron teille nyt, miten uidaan.” Tapitin tabbykuvioista emoani tiukasti ja kasvoillani ilme, joka yritti jäljitellä emon vakavaa ilmettä, joka ei vuodattanut tunteita julki. Sisälläni tunsin suurta kunnioitusta emoa kohtaan.
”Kaiken a ja o, on se, että osaat kellua. Kellut kyllä, kunhan et panikoi”, Tuhkajuova selitti vihreä katse kiertäen meitä kolmea tasaisen yhdenvertaisesti, kenessäkään pitempään viipymättä. Imin tietoa sisälleni niin paljon kuin ehdin. Halusin päästä pitkälle ja tiesin, että jotta pääsisin sinne tarvittaisiin osaamista.
”Kun osaatte kellua, tarvitsee enää vain osata liikkua. Se onnistuu kauhomalla vettä tassuillanne”, emo kertoi ja näytti sen jälkeen tassullaan asennon, jossa sen pitäisi olla kauhoessa vettä, että liike olisi tehokasta.
Aika kului ja kului ja mieleni täyttyi uimistaitoon vaaditusta tiedosta. Loppujen lopuksi pääsimme kokeilemaan myös uimista emo turvanamme ja apunamme. Olin ylpeä itsestäni, sillä olin suoriutunut yllättävän hyvin. Ehkä minusta vielä tulisi kunnon uimari jonakin päivänä.

Oli kulunut jo aikaa ensimmäisitä uimisharjoituksitamme ja ilma oli viilentynyt sen verran, että uiminen ei enää ollut niin mukavaa.
Olimme oleskelleet ulkona, kun olimme huomanneet lumisateen alkavan. Isä oli kertonut, että sitä sataisi joka lehtikato ja se peittäisi maat valkeudellaan. Kuulemma oli vielä niin aikaista, että se sulaisi pois, mutta pian jo huomaisin valkoiset lumivaipat. Ajatukseni harhautuivat kuitenkin pian lumesta, jota olin ihmetellyt hetken. Pentutarhassa oli uusi pentu. Olin nähnyt hänet muutamaan kertaan ja janosin päästä tutustumaan tähän ja kartoittamaan tämän olemuksen. Halusin keinolla millä hyvänsä ylös arvojärjestyksessä ja se vaatisi verkostoitumista. Saattoi olla kaukaista ajatella pentuna niin kaukaista tulevaisuuttaan, mutta kyllä minä sitä välillä tein. Halusin olla kuin isä. Hän oli klaanin varapäällikkö ja joskus hamassa tulevaisuudessa koko klaanin johtaja. Sinne minäkin aikanani halusin. Kuolonklaanista tulisi parempi kuin koskaan ja vanhempani olisivat ylpeitä. Ravistin ajatukset kuitenkin päästäni ja keskityin olennaiseen. Vilkaisin sisaruksiani, jotka peuhasivat keskenään. Tassutin isän luo, joka toimi tällä hetkellä kaitsijanamme. Emo halusi välillä omaa aikaansa ja olihan se ymmärrettävää, että ei koko ajan jaksanut olla hälinän keskellä. Käänsin sinivihreän katseeni isään, joka pian huomasikin minun tassutelleen hänen luokseen.
”Onko sinulla jotain asiaa Sähköpentu?” isä kysyi ja kumartui vähän alemmas, jotta olisi lähempänä minua. Nyökkäsin ja räpäytin silmiäni hitaasti.
”Ajattelin mennä katsomaan muita pentuja pentutarhalle, sopiiko se? En jakaisi enää ulkoilla”, miukaisin. Isä nyökkäsi:
”Mene vain, tulemme kohta perässä. Löydät meiltä täältä jos tulee jotain asiaa, missä Mäntyviiksi ei osaa auttaa.” Hymähdin isälle kiitollisena ja lähdin oitis kipittämään pentutarhan varjoihin.
Kun saavuin pesään, erotin oitis tummanharmaan pennun hahmon. Tarkkailin kollia tarkasti ja huomasin oitis minua ärsyttävän piirteen. Kolli oli minua paljon nuorempi, muttei silti kovinkaan paljoa minun pienempi, joka tarkoitti hänen luultavasti kasvavan minua isommaksi. Minun pitäisi nyt niellä ylpeyteni. Pennun keltaiset silmät olivat kiinnittyneet tiukasti minuun, mutta hän ei pihahtanutkaan. Kohotin kulmiani samalla tuijottaen hievahtamatta kissan silmiin, kuin kilpailuna, kumpi kääntäisi katseensa ensin.
”Oletan, että osaat puhuakin?” tuhahdin ja istahdin alas sotkuisen häntäni etutassujeni edestä vieden. Silmäilin kollia ja odotin vastausta. Kun pentu ei antanut vastausta vaan katseli minua tuimilla silmillään, huokaisin ja räpäytin silmiäni.
”Olen Sähköpentu, mutta sen saatatkin jo tietää. En kuitenkaan tiedä sinun nimeäsi, joten olisi kiva jos esittäytyisit”, naukaisin kollille. Jos tämä nuori pentu alkaisi hyppiä minun tai sisarteni tassuille, hän kyllä saisi opetuksen minun käpälästäni. Kolli sai valita tarkkaan sanansa, jos ei halunnut suututtaa minua.

//Tuima? 😀
817 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Olin ehkä enemmänkin kuin hiukan pettynyt siihen, että emme olisi kyenneet enää Mahlahallan kanssa löytämään minkäänlaisia jälkiä Lauhalaukasta ja hänen katoamisestaan. Olisin halunnut väittää vastaan ja sanoa, että tahdoin yrittää, mutta huomioni kiinnittyi kanssani saman väriseen lehteen. Olin tyytyväinen saaliiseeni. Minusta tulisi vielä loistava metsästäjä ellei jopa klaanin paras! Tekisin kaikkeni, jotta oppisin mahdollisimman paljon ja voisin olla klaanilleni hyödyksi. Mahlahalla tarjosi minulle mahdollisuutta leirin esittelyyn ennen kuin ehdin avata suuni ja kysyä häneltä enemmän metsästyksestä ja kuinka voisin itse tulla siinä hyväksi. Heilautin häntääni innostuneena.

”Totta kai!” hihkaisin ja kipitin Mahlahallan perässä eteenpäin leirissä. Katselin uteliaana ympärilleni. Valtavan kokoiset kiviseinämät tuntuivat ympäröivän minua joka suunnasta. Pohdin hetken ajan mahtoiko leiristä edes päästä pois, mutta sitten näin aukon sammaleiden peittämissä kiviseinämissä. Pysähdyin hetkeksi ja jäin tuijottamaan aukkoa, sillä sen toisella puolella sijaitsisi vielä enemmän Kuolonklaanin reviiriä ja enemmän alueita tutkittavaksi. Käännyin ympäri ja katseeni kohdistui pieneen lampeen. Kuulin myös kuinka Mahlahalla asteli vierelleni. Hän oli ilmeisesti tajunnut, että en ollutkaan enää hänen perässään.

”Leirin lammen takana sijaitsee päällikön pesä”, Mahlahalla sanoi pysähtyessään vasemmalle puolelleni. Nyökkäsin hitaasti. Näin pääni sisällä kuinka Punatähti olisi lepäämässä pesässä, odottaen seuraavia uutisia reviirinsä tapahtumista. Ottikohan hänkin päiväunia yhtä useasti kuin pennut? Ehkä ei… Olihan hän kuitenkin varmasti paljon isompi ja vahvempi kuin yksikään tämän klaanin pennuista. Yhtäkkiä ajatus alkoi puistattamaan minua ja päätin keskittyä lampeen.

”Mistä lammen vesi tulee? Eihä sekään voi aivan tyhjästä tulla tuolta kivien yläpuolelta. Miksi se muuten virtaa noin paljon voimakkaammin kuin lammen vesi? Lampi on miltein tyyni, mutta putoava vesi ei millään halua rauhoittua”, kysyin Mahlahallalta sekä pohdin taas osittain ääneen. Tunsin itseni hiukan typeräksi puhuttuani ääneen ajatuksia, jotka olivat todennäköisesti aivan itsestään selvyyksiä.

”Vesi laskeutuu ylhäältä alas voimakkaammin, joten se virtaa niin sanotusti levottomammin kuin lammen vesi. Tuota kutsutaan vesiputoukseksi. Se ei ole niin iso kuin jotkin legendojen vesiputoukset, mutta riittää meille. Ja leiriin tuleva vesi on peräisin Hehkulammelta, joka on leirin ulkopuolella Kuolonklaanin reviirillä. Näet sen varmasti jokin päivä”, Mahlahalla selitti tyynesti. Olin tyytyväinen, että kolli jaksoi selittää minulle joitakin asioita niin perusteellisesti ja rauhallisesti. Välillä minusta tuntui, että Mäntyviiksellä meni vain hermot minun kysymyksiini.

”Kenen muiden pesiä leiristä löytyy? Pentujen, kuningatarien ja klaanivanhinten totta kai minullekin tutun sammalverhon takaa, mutta jossakin täytyy olla vielä parantajien, sotureiden ja oppilaiden pesät. Eihän heitä tai siis… teitä voi laittaa taivasalle nukkumaan. Entä jos sataa?” jatkoin kyselyäni ja haravoin katseellani leiriä. Kasvoni pysähtyivät kohti isoa kaatunutta puuta, oletettavasti kuusta. Mäntyviiksi oli ainakin joskus sanonut että kuuset olivat tuuheita ja että niissä oksia sijaitsi pitkin koko puuta. Toisin kuin Mäntyviiksen mukaan nimetyt puut, männyt, eivät kasvattaneet itsellensä oksia aivan alas asti vaan enemmänkin ylös. Vai… Oliko Mäntyviiksi sittenkin nimetty puun mukaan eikä toisin päin? Käänsin katseeni odottavasti hiukan taka-alalle jääneesee Mahlahallaan.

”Olet oikeilla jäljillä. Tuon kaatuneen kuusen luona sijaitsevat oppilaiden sekä sotureiden pesät. Kukaan ei siis joudu nukkumaan paljaan taivaan alla. Sotureiden ja oppilaiden pesät erottaa seinämä, joka on rakennettu kuusen sisälle”, Mahlahalla selitti taas. Tämän jälkeen huomasin kuinka kollin katse siirtyi kahteen kiveen hiukan kauempana leirin reunamalla.

”Ja tuolla”, kolli viittasi päällänsä kivien suuntaan, ”asuvat klaanin parantaja sekä parantajaoppilas. Klaanin varapäällikkö taas nukkuu muiden sotureiden kanssa kuusen luona. Hänelle ei ole mitään erityissijaa päällikön pesällä tai missään muualla.”

”Varapäällikkö?” kysyin hiljaa.

”Niin. Uusi päällikkö valitsee aina klaanille varapäällikön, josta tulee päällikön kuoltua tai eläköidyttyä klaanin seuraava päällikkö”, Mahlahalla kertoi. Jännittävää!

”Onko klaanissa vielä muitakin eri arvossa olevia sotureita? Sotureita, joille olisi suotuna jokin aivan erityinen tehtävä niin kuin esimerkiksi varapäällikölle?” kysyin nyt hiukan kovempaan ja innostuneempaan ääneen. Minäkin tahtoisin joskus erityistehtävän!

Mahlahalla jatkoi: ”Päällikkö voi ottaa itsellensä luottosotureita, jotka esimerkiksi vartioivat hänen pesäänsä ja pitävät huolta turvallisuudesta, mutta klaani ei tiedä ketä he ovat. Päällikkö on itse valinnut heidät tai jättänyt valitsematta. Kaikki päälliköt eivät tahdo rinnalleen luottosotureita vaan tukeutuvat enemmän koko klaanin suojeluun tai sen suojeluun omalla hengellänsä. Kaikki riippuu aina päälliköstä ja hänen tyylistänsä.”

Sulattelin tietoa hetken ajan ja yritin painaa kaiken muistiin. Päälliköt olivat myös kissoja siinä missä kaikki muutkin ja hekin olivat erilaisia. Nostin katseeni sen valahdettua tassuihini ja kohtasin jälleen Mahlahallan vihreät silmät kierrettyäni suoraan kollin eteen. ”Millainen päällikkö sinä olisit, jos olisit tämän klaanin päällikkö?”

// Mahla?
// 680 sanaa