Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Pentujen kanssa oleminen ei ollut lempipuuhaani, oikeastaan en pitänyt siitä lainkaan. Pennut olivat olleet ihan okei siinä vaiheessa, kun he eivät olleett puhuneet tai kävelleet, ainoastaan vain juoneet maitoa, nukkuneet ja ryömineet sokeina. Nyt tilanne oli muuttunut varsin radikaalisti viimeisten neljäsosakuiden aikana. Sulkapentu, Sähköpentu ja Sinipentu olivat oppineet kävelemään ja puhumaan. Pennut olivat alousta saakka oppineet, että minä vihasin turhaa metelöintiä, riehumistä ja häiriköintiä.
Mäntyviiksi oli antanut minulle omaa aikaa, joten astelin ulos pentutarhan lämmöstä. Ilma pääaukiolla oli viileää, koska lehtisade oli jo puolessa välissä. Pian saapuisi lehtikato, jolloin ilma muuttuisi yhä kylmemmäksi ja lumi sataisi maahan. Ajatukseni keskeytyivät, kun olin vähällä törmätä vastaan tulevaan kissaan. Yllätyksekseni tunnistin tumman soturin Pimentovarjoksi.
”Ai hei. Joko olet kyllästynyt elämään kuningattarena? Minä tiedän, että itse olisin”, naaras naukui ja yritti kurkkia olkani yli pentutarhalle etsien katseellaan ilmeisesti pentujani. Pimentovarjo ei ollut nähnyt heitä aiemmin, ellei naaras sitten sattunut olemaan leirissä juuri silloin, kun Henkäysvarjo oli esitellyt kolmikolle leiriä.
”Kyllästyin siihen jo ennen kuin se alkoi”, tuhahdin ja astuin kokonaan pääaukion puolelle. Pimentovarjo hymähti pienesti, mutten ollut varma mitä hän sillä tarkoitti. Jatkoin matkaani soturin ohitse suuntanani piikkihernetunneli. Naaras kuitenkin lähti kulkemaan rinnallani.
”Tuletko mukaan?” kysyin, kun Pimentovarjo pysähtyi sotureiden pesän liepeille. Hän katsoi minua ja kohautti sitten lapojaan.
”Kävelyllekö?” hän kysyi nopeasti, ja minä nyökkäsin. Pimentovarjo käveli perässäni piikkihernetunneliin. Hidastin tahtiani päästyäni ulos leiristä. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Tuntui oudolta nauttia näinkin pienestä asiasta, vaikka ennen tämä oli ollut minulle arkipäivää. Minusta oli tullut pentutarhan vanki. Päätin suunnata kohti jokea. Metsän halki kulkeminen rauhoittaisi mieltäni entisestään. Se antaisi minulle voimaa jaksaa pentutarhalla.
”Miten pentusi voivat?” Pimentovarjo kysyi yllättäen. Naaras oli tullut vierelleni.
”Ihan hyvin. He kasvavat”, totesin, koska en tiennyt mitä muutakaan vastata. Emme olleet jutelleet Pimentovarjon kanssa ainakaan kuuhun, vaikka hän oli aiemmin ollut minulle lähestulkoon toveri. Minusta tuntui hyvältä olla täysi-ikäisen kissan seurassa, mutta pennuista puhuminen toi vain mieleeni pentutarhan kiviset seinät.
”No, miten sinulla menee?” vaihdoin puheenaihetta ja vilkaisin vuorostani tummaa naarasta. Käänsin nopeasti kuitenkin katseeni laskevaan aurinkoon.

//Pimento?
// 329 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Istuin tuttuun tapaani soturien pesän ulkopuolella odottamassa, että klaanin varapäällikkö Henkäysvarjo jakaisi partiot. Aurinko oli huipussaan, mutta ei enää lämmittänyt samalla tavalla kuin viherlehden aikaan; lehtisade oli jo edennyt pitkälle, ja muutama kuu sitten vihreinä tuulen mukana lepattavat lehdet olivat vaihtaneet värinsä eri punaisen, oranssin ja keltaisen sävyiksi. Päivät tuntuivat kylmenevän koko ajan.
Henkäysvarjo asteli esiin Punatähden pesästä, jossa hän oli ilmeisesti keskustellut jostain päällikön kanssa. Kolli saapui leirin aukiolle, loi nopean silmäyksen hänen ympärillään odottaviin klaanikissoihin, ja alkoi sitten jakaa partioita.
Minä en ollut tänään yhdenkään partion johdossa. Olin oikeastaan tyytyväinen siihen, juuri nyt minun ei tehnyt mieli ottaa vastuuta muista kissoista. Olin nukkunut viime yön kehnosti, heräillen läpi yön soturien pesän ulkopuolella lentelevän linnun viserrykseen. Aamulla herättyäni katkonaisesta unestani tein parhaani löytääkseni ja tappaakseni tuon kutaleen, mutta tietenkään elukasta ei näkynyt jälkeäkään.
”Varjokarva, johdat aurinkohuipun metsästyspartiota”, Henkäysvarjo sanoi pienelle kollille, joka nyökkäsi ja alkoi sitten tähyillä ympärilleen etsien jäseniä partioonsa. Valikoituaan joukkoonsa lähellä istuneen Hiutaleviiksen, soturin katse osui minuun.
”Pimentovarjo, tule partioon”, hän kutsui ja seisahduin venyttäen toista takajalkaani. Astelin Varjokarvan luo, koska kyseessä oli aurinkohuipun partio, lähtisimme heti kun partio olisi kasassa.
”Voinko minäkin tulla, Varjokarva?”
Vilkaisin taakseni, kun tunnistin äänen kuuluvan Turmaloikalle. Kolli oli käyttäytynyt viime aikoina oudosti. Hän tuntui olevan seurassani yhä enemmän ja enemmän, joskus, kuten nyt, kolli tuntui jopa hakeutuvan samoihin tehtäviin.
Toivoin, että Varjokarva kieltäytyisi, mutta tietenkään hänellä ei ollut mitään syytä siihen. Se, että en tullut toimeen Turmaloikan kanssa ei ollut mikään salaisuus, ja muut klaanin kissat varmasti näkivät sen. Soturien oli kuitenkin pystyttävä työskentelemään kenen tahansa kanssa, joten se ei ollut mikään kunnon syy olla päästämättä kollia partioon.
”Mikäs siinä”, Varjokarva vastasi. ”Käydään metsästämässä Lehtikuusilaaksossa. No, lähdetään sitten.”
Soturi otti johdon ja Hiutaleviiksi seurasi kollin perässä. Yritin seurata naarasta, mutta Turmaloikka kiilasi virnistäen eteeni ja jäin partion hännille.
Astelimme leiristä ulos ja kiihdytimme sen jälkeen verkkaiseen juoksuun. Haistelin ilmaa valppaana riistaeläinten tuoksun varalta. Riista oli alkanut merkittävästi vähentyä, kun kylmät ajat lähestyivät. Syötävää kuitenkin riitti vielä hyvin verrattuna lehtikatoon.
Välimatkojemme kasvaessa Turmaloikka jättäytyi hiukan jälkeen kulkeakseen vierelläni. Suuntasin katseeni tympääntyneenä eteenpäin.
”No, älä nyt”, kuulin kollin äänen viereltäni. ”Pidät minusta kuitenkin.”
Pyöräytin silmiäni ja kiristin tahtiani jättääkseni soturin jälkeeni. Suurempi Turmaloikka sai minut kuitenkin helposti kiinni. Tuhahdin ja katsahdin nopeasti kollin ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat jo minun suuntaani.
”Voin vakuuttaa, että en”, vastasin, ”mutta minusta tuntuu, että sinä pidät minusta. Sinähän tunget oikein väkisinkin seuraani.”
Viimeksi eilen soturi oli saapunut syömään kanssani tuoresaalista. En ollut välittänyt, vaan istuin vain hiljaa paikoillani syöden oravaa. Turmaloikka ei ollut vaikuttanut kovin vihamieliseltä, mutta en ollut kuunnellut hänen juttujaan, vaan antanut kollin sanojen kulkea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus sain Turmaloikan kiinni katsomasta minua leirin toiselta puolelta. Kiinni jäädessään hän vain virnisti typerällä tavallaan. Olin varma, että soturi juoni jotain varalleni.
Kuulin Turmaloikan naurahtavan vierelläni.
”Älä luulekaan”, harmaa kissa murahti. ”Miksi kukaan pitäisi noin kylmästä ja ylimielisestä naaraasta?”
Valehtelisin jos väittäisin, etteivät Turmaloikan sanat olisi jostain syystä hiukan satuttaneet. Tunne kuitenkin karisi nopeasti pois, kun tunsin hännänpään hipaisevan selkääni. Hypähdin salamana sivulle kauemmas kollista.
”Haluatko kuolla?” sähähdin luimistaen korvani. Turmaloikka näytti hämmentyneen reaktiostani, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun Varjokarva kääntyi puoleemme.
”Sotureiden pitäisi osata tulla toimeen keskenään”, kolli murahti kireästi meitä silmäillen.
”Minä en tehnyt mitään”, Turmaloikka naukaisi viattomasti. Mulkaisin vihaisesti kollia.
Varjokarva päästi kyllästyneen huokaisun.
”No, meidän ei tarvitse mennä pidemmälle, metsästetään vaikka tässä. Haistan nimittäin riistaa olevan hyvin näillä main”, vanhempi soturi kertoi havainnostaan. ”Jakaudutaan pareihin. Te kaksi saatte hioa yhteistyötänne ja metsästää yhdessä. Palatkaa tähän, kun olette valmiita.”
Katsahdimme toisiimme ja välittömästi muualle.
Varjokarva katosi Hiutaleviiksen kanssa syvemmälle metsään kohti Lehtikuusilaaksoa. Minä raotin leukojani erottaakseni pienimmätkin riistan hajut ilmassa, ja kun tunnistin jäniksen hajun, otin suunnan saalistani kohti.
”Hei, odota.”
Käännyin katsomaan taakseni ärsyyntyneenä Turmaloikan astellessa luokseni.
”Mitä?”
”Eikö meidän pitänyt tehdä yhteistyötä? Et voi vain lähteä omin nokkinesi metsästämään.”
Pyöräytin silmiäni ja näin Turmaloikan hymyilevän huvittuneesti.
”Jaa? Mistä lähtien sinua on kiinnostanut toimia niin kuin käsketään?” kysyin kallistaen päätäni. ”Mutta ihan sama. Mihin suuntaan lähdemme?”
Turmaloikka haisteli keskittyneesti ilmaa. Minun oli myönnettävä, että hän osasi joskus toimia, kuten soturin piti. Nytkään kollin kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä ylimielisyydestä ja ivasta, mitkä niitä yleensä koristivat; hän keskittyi tehtäväänsä ja pyrki suorittamaan sen parhaalla taidollaan. Hätkähdin, kun Turmaloikka katsoi takaisin minuun ruskeilla silmillään. Virne ilmestyi jälleen hänen kasvoilleen, kun hän huomasi minun katsoneen häntä, mutta kolli ei sanonut siitä mitään.
”Minä sanon, että menemme tähän suuntaan”, soturi sanoi ja osoitti hännällään sivulleen pensaikkoon. ”Uskon, että siellä on enemmän riistaa, kuin siellä minne sinä aioit.”
Olisin voinut alkaa väittelemään hänen kanssaan asiasta, sillä uskoin, että minun valitsemallani suunnalla olisimme saaneet enemmän saalista. Päätin kuitenkin antaa periksi, sillä sittenpähän näkisimme, että hän oli väärässä.
”Selvä, mennään sitten sinne”, naukaisin ja astuin Turmaloikan ohi kohti pensaikkoa, joka johti syvemmälle metsään. Kolli näytti yllättyneeltä, mutta seurasi perässä. Astelimme pensaikon läpi, kunnes oksat hälvenivät ympärillämme ja liikkuminen vapautui. Ilmassa tuoksui useiden eläinten hajujäljet. Ehkä Turmaloikka olikin ollut oikeassa.
Olin juuri sanomassa hänelle jotain pisteliästä, kun kolli heilautti hännänpäänsä kuononi eteen merkiksi olla hiljaa. Kurtistin kulmiani ja katsoin soturia kysyvästi. Hän heilautti korviaan läheisen puun oksistoon. Painuimme molemmat mataliksi samalla kun yritin päätellä, mitä Turmaloikka tarkoitti. Sitten erotin sen; yhdellä puun alemmista oksista istui orava.
Vilkaisimme toisiamme, Turmaloikka kohotti kulmiaan, selvästi ehdottaen, että minä kiipeäisin puuhun tuon tuuheahäntäisen otuksen perässä, mutta pudistin napakasti päätäni. Kiipeily ei ehdottomasti ollut mikään vahvuuteni. Toisaalta Turmaloikka oli kömpelö, mutta olisi hupaisaa nähdä kollin kompuroivan puustossa. Soturi näytti lukevan ajatukseni, sillä hänen ilmeensä näytti aika ärsyyntyneeltä. Hän kuitenkin tarttui haasteeseen ja lähti hiipimään puuta kohti vatsa maata viistäen. Seurasin häntä katseellani tarkkaillen samalla oravan liikkeitä. Se ei näyttänyt huomaavan Turmaloikkaa, vaan oli keskittynyt nakertamaan jotain.
Turmaloikka oli edennyt puun juurelle ja keskittyi nyt loikkaansa. Hän hyppäsi ja tarttui kynsillään runkoon. Orava nosti valppaana päätään, mutta hetken päästä keskittyi taas ruokaansa. Turmaloikka jatkoi taas matkaansa ylös. Oksa, jolle hän pyrki, ei onneksi olut korkealla, joten hänen ei tarvinnut kiivetä pitkään. Saavuttuaan tuon oksan kohdalle Turmaloikka siirtyi yllättävän sulavasti rungolta oksalle ja jäi vaanimaan saalistaan. Katsoin jännittyneenä, miten kollikissa liikkui kohti punaruskeaa eläintä, pienentäen välimatkaa jokaisella askeleella. Valmiina iskemään, soturi kohotti tassunsa, mutta juuri sillä hetkellä orava huomasi hänet ja pinkaisi karkuun loikaten läheisen puun oksalle. Turmaloikan liike ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan hän horjahti kömpelösti oksalta. Kolli yritti saada kynsillään otetta oksan kaarnasta, mutta epäonnistui ja putosi maahan.
Nousin ylös maasta ja astelin Turmaloikan luo. Pahaksi onneksi – hänen kannaltaan – oksan alla oli lehtisateen aikaisista sateista kertynyt lätäkkö. Katsellessani harmaan soturin kompuroivan ylös maasta, turkki märkänä ja sotkuisena mudasta, purskahdin heleään nauruun. Se kuitenkin loppui lyhyeen, kun huomasin mitä olin tehnyt. Turmaloikan hämmästynyt katse singahti välittömästi minuun.
”Mitä tuo oli?” hän kysyi noustessaan seisomaan. ”Nauroitko sinä? Oikeasti?”
Menin hiukan hämilleni huomatessani, ettei kollin ääni kuulostanut piikikkäältä niin kuin yleensä, eikä hänen katseessaan näkynyt ilkeyttä.
”En”, vastasin tehden parhaani pysyäkseni tyynenä. ”Kuulit väärin.”
Turmaloikka otti askeleen minua kohti tuttu virnistys kasvoillaan.
”En usko. Minun korvani eivät erehdy”, soturi vastasi. ”En ole koskaan kuullut sinun nauravan, muuten kuin sillä kylmällä tavallasi. Ajatella, minä sain Pimentovarjon nauramaan.”
”Etkä saanut”, tiuskaisin etsiessäni jälleen uutta hajujälkeä. ”Sinua tylsempää kollia ei olekaan.”
Kääntyessäni suuntaan, josta erotin kantautuvan hiiren jos toisenkin hajun, kuulin takaani tuhahduksen.
”Sinuna en kyllä sanoisi mitään tuollaista, senkin kivikasvo.” Loppujen lopuksi päädyimme saamaan kiinni ihan hyvän määrän saalista, ottaen huomioon, ettei kumpikaan meistä ollut mikään klaanin paras metsästäjä. Turmaloikka oli lopulta saanut kuin saanutkin kiinni oravan, joskin tällä kertaa se oli löytynyt turvallisesti maan tasalta. Kolli roikotti nyt sen lisäksi suussaan pientä myyrää. Itse olin onnistunut saamaan kiinni kaksi hiirtä ja varpusen.
”Lähdetään, en usko, että saamme täältä enää enempää saalista”, naukaisin haistellessani ilmaa, jossa en enää erottanut tuoretta riistan hajua.
”Puhu vain omasta puolestasi”, Turmaloikka vastasi ääni vaimentuneena hänen suussaan roikkuvan riistan takia. Jätin kollin kommentin huomiotta ja lähdin suuntaamaan kohti tapaamispaikkaamme. Perillä huomasimme, etteivät Varjokarva ja Hiutaleviiksi olleet vielä palanneet, joten istuimme odottamaan heitä saaliimme kanssa. Hiljaisuus laskeutui yllemme, mikä Turmaloikan seurassa oli epätavallista. En kuitenkaan valittanut. Harmaan soturin oli kuitenkin pakko pilata tuo rauhallinen hetki.
”Se, mitä sanoin aiemmin…”, kolli aloitti, ja yritin pinnistellä muistamaan, mitä ihmettä hän olikaan suustaan päästänyt.
”Mitä sinä taas sanoitkaan?” kysyin katsahtaen kyllästyneenä vierelläni istuvaan soturiin. Ruskeat silmät katsoivat hetken omiin siniharmaisiini.
”Sanoin, ettei kukaan voisi pitää sinusta, koska olet niin kylmä ja ylimielinen”, Turmaloikka sanoi. ”En tarkoittanut sitä. Varmasti olet omalla tavallasi aivan pidettävä kissa. Ja varmasti joku kolli joskus haluaa kumppaniksesi.”
Käänsin katseeni hymähtäen eteen. En tiennyt, mistä soturin sanat kumpusivat, mutta olin varma, että kyseessä oli taas jokin pila pääni menoksi.
”Äh, olit oikeassa. Ei kukaan koskaan voisi pitää minusta. Saati rakastaa minua.”
Tunsin jälleen Turmaloikan katseen turkillani, mutta pidin omani tiiviisti eteenpäin suunnattuna. Toivoin, että kaksi muuta soturia saapuisivat pian, sillä keskustelu oli ottanut aika kiusallisen suunnan.
”Niinkö?”
Tuhahdin ja vilkaisin Turmaloikkaa.
”Onko kuulossasi vikaa?” kysyin viileästi. ”Ja vaikka niin olisikin, minä en tule koskaan rakastamaan ketään.”
Harmaa kolli hiljeni viimein. Hetken kuluttua Varjokarva ja Hiutaleviiksi ilmestyivät pensaiden kätköistä. Kummallakin oli useampi riistaeläin mukanaan; metsästyspartio oli onnistunut tehtävässään erinomaisesti.
”Jaa, kyllähän teiltä sujui yhdessä työskentely”, Varjokarva tuumasi nähdessään saaliimme. ”Lähdetään sitten.”
Tumma kolli otti johdon. Hiutaleviiksi jättäytyi taakseni minun ja Turmaloikan väliin, kaiketi yrittäen ehkäistä mahdollisen sanaharkan. Metsästyspartiomme matkasi hiljaisuudessa auringon alkaessa laskeutua taivaalla.
Leirissä kävin viemässä kiinni saamani riistan tuoresaaliskasaan. Minulla ei ollut erityisemmin nälkä, enkä tuntenut väsymystä. Tiesin, että jos jäisin istuskelemaan omassa rauhassani jonnekin leirin nurkkaan, eräs tietty soturikolli liittyisi pian seuraani. Tuota seuraa en sietänyt, joten hetken arvottuani seuraavaa liikettäni huomasin tassujeni kuljettavan minua kohti pentutarhaa. Tuhkajuova oli synnyttänyt vastikään pentueen Henkäysvarjolle. En ollut koskaan pitänyt Tuhkajuovaa sellaisena kissana, joka pitäisi pennuista. Minä en erityisemmin niistä pitänyt, ja koska naaras muistutti minua useammalla kuin yhdellä tavalla, oletin hänen olevan tässäkin asiassa samalla linjalla kanssani. Mutta ehkä olin väärässä. Se selviäisi vain yhdellä tavalla; kävisin tapaamassa häntä pentutarhalla. Muutenkin minua kiinnosti nähdä, miltä kuningattaren jälkikasvu vaikutti. Olin sentään tuntenut hänet oppilasajoista lähtien, joten välillemme oli muodostunut jonkinlainen side. Ystävyydeksi sitä en kuitenkaan koskaan kutsuisi.
Olin astumassa sisään maidontuoksuiseen pesään kahden kiven väliin, kun olin vähällä törmätä johonkuhun. Nostin katseeni ja kohtasin Tuhkajuovan vihreät silmät.
”Ai. Hei”, naukaisin vilkuillen sisään pentutarhaan. Naaras näytti kuitenkin olevan lähdössä pesästä yksin ilman jälkikasvuaan. ”Joko olet kyllästynyt elämään kuningattarena? Minä tiedän, että itse olisin.”

// Tuhka?
// 1688 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sinipentu katsoi Sulkapentua muka puntaroiden. Tosiasiassa naaras oli jo heti suunnitelmasta kuullessaan päättänyt lähteä sisarustensa mukaan parantajan pesälle, sillä uskoi sieltä löytyvän jotain mielenkiintoista. Hän kuitenkin esitti miettivänsä asiaa pitkään, koska ei halunnut vaikuttaa liian sinisilmäiseltä.
”Hyvä on, minä tulen”, hän myöntyi lopulta. Sulkapentu katsoi häntä innostuneena ja nyökkäsi.
”Mennään sitten, kun emo on nukahtanut”, raidallinen pentu puhui hiljaa ja vilkaisi sammalilla makoilevan Tuhkajuovan suuntaan vaivihkaa. Sinipentu seurasi hänen katsettaan, mutta hänen sisällään kupliva innostus ei näkynyt mitenkään hänen kasvoiltaan. Jostain syystä tunteiden ilmaisu kasvolihaksilla ei tuntunut naaraasta kovin luonnolliselta. Siksi hän juhlikin aina kaikkia pieniä ja suuria saavutuksiaan hiljaa päänsä sisällä, toisinaan hän saattoi kyllä mainita löydöistään sisaruksilleen tai isälleen ja hymyillä kömpelösti, mutta sellaista tapahtui vain hyvin harvoin – kuten tänään aiemmin aamulla, kun varis oli pudottanut sulan ja Sinipentu oli löytänyt sen.
”Minä palaan nyt kivikokoelmani luo, jos sopii. En halua, että Mustikkapentu sotkee sitä”, Sinipentu sanoi, eikä osannut oikein tulkita siskonsa kasvoille muodostunutta ilmettä. ”Hakekaa minut sitten, kun on aika lähteä.” Sen jälkeen hän tepasteli pesän poikki takaisin kiviensä luo ja mulkaisi Mustikkapentua, joka kurkki hänen suuntaansa varovasti sammaltensa päältä. Sinipentua alkoi ärsyttää kollipennun tuijotus, joten hän viittasi tätä tulemaan luokseen hännällään. Mustikkapennun katse kirkastui ja hän kömpi sammalten yli, kunnes pääsi kovalle maalle ja kipitti kiinni Sinipennun kylkeen.
”Miksi sinä tykkäät niin paljon kivistä?” Mustikkapentu kysyi.
”Koska niillä ei ole suuta.”
”Miksi se on muka hyvä juttu?” Mustikkapentu katsoi Sinipentuun kummastuneena, mutta tajusi viimein naaraan happamasta ilmeestä sulkea suunsa.
Vähän ajan päästä Sinipentu huomasi Sulkapennun viittovan häntä luokseen. Sinipentu laski juuri nostamansa kiven takaisin maahan ja käski Mustikkapennun pysyä kaukana kivistään ja mennä vaikka nurkkaan istumaan, kunhan hän ei ollut tiellä. Sitten valkea naaras tassutti Sulkapennun ja Sähköpennun luo, jotka odottivat häntä pesän reunalla, juuri sopivasti suojassa liian uteliailta katseilta.
”Joko me mennään?” hän puhui hiljaisella äänellä, kuten Sulkapentukin oli tehnyt aiemmin, jottei herättäisi huomiota tai saisi ketään joutilasta klaaninvanhinta kiinnostumaan heidän suunnitelmastaan.

//Sisarukset?
//317 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkapentu katsoi mietteliäästi veljeään ja sitten Sinipennun suuntaan. Mustikkapentu tarkkaili sisareni puuhia melko läheltä. Sinipentu oli aiemmin käskenyt kollia pysymään kaukana kivistä, jotka kuulemma olivat Sinipennun omia. Sulkapentu ei ymmärtänyt sisarensa intoilua kivistä tai ötököistä, mutta naaras ei sanonut sitä ääneen. Hän ei halunnut loukata pentuetoveriaan. Samassa raidallisen pennun päässä välähti. Hän asteli reippain askelin hieman itseään pienemmän Sinipennun luokse. Pentu käämmähti ympäri ja katsoi kysyvästi sisartaan.
”Minä löysin ötökän, joka ehkä kiinnostaa sinua. Tahdotko nähdä?” Sulkapentu kysyi ja piti pyöreät silmänsä Sinipennussa, joka epäröi. Hän vilkaisi Mustikkapentua, joka tapitti silmillään Sulkapentua.
”Okei. Äläkä sinä sitten koske minun kiviini”, Sinipentu sanoi ja kääntyi Villisielun pennun puoleen. Mustikkapentu näytti siltä, kuin hänkin olisi halunnut tulla katsomaan. Pentu kuitenkin pysytteli paikoillaan. Sulkapentu johdatti sisarensa pentutarhan toiselle laidalle sinne, missä klaaninvanhimpien vuoteet olivat. Vanhat kissat olivat nyt jaloittelemassa pääaukiolla.
”Missä se ötökkä on?” Sinipentu kysyi ja katseli tarkkaavaisena ympärilleen.
”Ei missään. Minä vain sain mahtavan idean, enkä halua Mustikkapennun, emon tai Villisielun kuulevan siitä”, Sulkapentu sanoi innoissaan ja vilkuili kolmikon suuntaan. Tuhkajuova oli asettunut sammalten päälle syömään saalistaan. Sähköpentu kipitti sisarustensa luokse ja katsoi kysyvästi Sinipentua.
”No?” naaraspentu kysyi ja vaikutti olevan vähän pettynyt siitä, ettei ötökkää ollutkaan. Sulkapennun mielestä ajatus oli kuitenkin loistava. Hän halusi käydä tutkimassa parantajan pesällä, koska se kuulosti jännittävältä. Miksi isä ei ollut päästänyt pentuja pesään? Sulkapennun oli saatava tietää, mitä pesä piti sisällään.
”Mennään käymään parantajan pesässä. Tutkitaan pesä läpikotaisin ja selvitetään, miksi emme päässeet katsomaan sitä aiemmin”, Sulkapentu hihkaisi pitäen äänensä hiljaisena. Ennen kuin Sinipentu ehti vastata, Villisielu nousi ylös vuoteeltaan. Kaikki kolme pentuetoveria kääntyivät kuningattaren puoleen. Se sanoi jotakin Mustikkapennulle, jonka jälkeen Villisielu poistui pesästä. Yksi ongelma vähemmän hoidettavana, Sulkapentu ajatteli. Nyt pitäisi vain odottaa emon nukahtamista, ja pennut voisivat hiippailla parantajan pesälle. Sulkapentu käänsi taas katseensa Sinipentuun, joka ei vaikuttanut innostuvan ideasta.
”Tulisit nyt! Kenties parantajan pesällä on ötököitä, kiviä tai jotakin muuta mahtavaa!” Sulkapentu yritti kaikkensa saadakseen siskonsa mukaan seikkailulle. Hän halusi tehdä kaiken sisaruksiensa kanssa, koska silloin se oli paljon jännittävämpää. Lisäksi jos he jäisivät kiinni, Sulkapentu ei olisi ainoa, joka saisi rangaistuksen.

//Sini?
// 341 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Isä oli vienyt meidät ulos tutkimaan leiriä hänen kanssaan. Korvani poukkoilivat villeinä jokaisen räsähdyksen tai kissan naukaisun perässä, eikä asiaa auttanut yhtään kohiseva vesiputous. Pentutarhan hiljaisuus tuntui tällä hetkellä paljon miellyttävämmältä, mutta en tietenkään sanonut sitä.
Olin yllättynyt siitä, kuinka suuri leiriaukio oli loppujen lopuksi. Olin kurkkinut leiriä tähän asti vain pentutarhan suuaukolta ja olin saanut erilaisen mielikuvan leiristä. Ulkoilma oli hieman koleaa ja ilmassa tuntui leijuvan hentoa ja kosteaa sumua, joka kasteli turkkiani. Isä esitteli meille soturien ja oppilaiden pesän. Yritin vilkuilla vähän, jotta näkisin vilauksen jostain mahtavasta taisteluissa käyneestä soturista, mutta kun en nähnyt vilaustakaan arpien peittämästä kissasta luovutin ja keskityin isän uljaaseen hahmoon. Isä lähti ohjaamaan meitä kohti isoa vesilammikkoa, johon valui vettä korkealta kohisten, jostain taivaan läheltä alkavasta vesiputouksesta. Pystyin kuvittelemaan, kuinka tuo veden pauhu roiskisi turkin märäksi jos menisi yhtään lähemmäs. Katsoin innokkaana, kun Sulkapentu kipitti lähemmäksi läpinäkyvää vettä, mutta sitten kuulin isän sanat, enkä halunnut enää lähteä perään:
”Sulkapentu! Pysy kaukana lammesta. Jos putoat, et pääse omin voimin ylös sieltä.” Jos isä kerran käski, että pitäisi pysyä kaukana, niin minähän pysyin. Seisoin kuuliaisena aivan isän jaloissa yrittäen näyttää mahdollisimman ylväältä muiden katsellessa minua. Halusin, että kaikki ymmärtäisivät, että minä olin klaanin varapäällikön poika. Kuuntelin jokaista isän sanaa tarkasti, jotta voisin noudattaa hänen käskyjään täydellisesti. Halusin, että isä olisi ylpeä minusta. Sulkapentu laahusti pois lammen luota ja katsahti minuun pettyneenä vihreillä silmillään. Tunsin kuitenkin sisareni ja arvasin, että hänellä oli jo suuret suunnitelmat lammenvalloitukseen mielessään. Kun isä oli kertonut emon opettavan meitä jossakin vaiheessa uimaan, se oli herättänyt kiinnostukseni todella. Kykenin jo kuvittelemaan meidät kolme pentua kellumassa lammessa jono muodostelmassa emon kanssa. Karvani pörhistyivät mielihyvästä. Taivaalta kuului korvia riipivä rääkäisy, joka kuulosti erittäin kulmikkaalta – jos se kävi yhtään järkeen. Ei millään tavalla pehmeältä vain kovakulmaiselta. Huomasin Sinipennun syvien ja aina kiinnostuneiden näköisten silmien haltioituneen katseen, kun hän näki taivaalla uljaasti kaartelevan mustan linnun. Se oli omaan mieleeni liian kaukana, enkä nähnyt sen hienorakenteisia piirteitä tarpeeksi läheltä, jonka takia menetin kiinnostukseni koko otukseen ja lähdin Sulkapennun perään haistelemaan leiriä, joka kuhisi kaikkia uusia tuoksuja. Isä tassutti perässämme hitain askelin, mutta piti kuitenkin katseensa huolehtivasti Sinipennussa, joka ihasteli jotain taivaalta tippunutta. Nenääni tulvahti tuttu tuoksu.
”Sulkapentu, haista tätä! Haisee ihan sammalelta, tule haistamaan!” hihkaisin ja aloin innostua oikein kunnolla. Olin ylpeä, kun olin tunnistanut jo yhden tuoksun! Ryhtini kohosi arvokkaaksi, kun Sulkapentu kipitti lähemmäs ja haistoi maata silmät kiiluen.
”Oikeassa olet, haisee ihan pentutarhalta!” tämä intoili hännänpää väristen. Ennen kuin ehdimme jatkaa hajuvanojen seuraamista ja leirin salaisuuksien ja uusien paikkojen selvittämistä, isä tassutti Sinipentu rinnallaan meidän luokseen. Valkeaturkkinen naaras, joka erosi minun ja Sulkapennun harmaasta väristä, kantoi suussansa ylpeän näköisenä kiiltävän mustaa sulkaa. Minua harmitti, ettei se leirin yllä liitelevä lintu ollut tiputtanut minulle sulkaa, sillä olisin halunnut viedä sen emolle. Emo olisi ehkä ollut tyytyväinen minuun jos olisin tuonut hänelle lahjan. Huomioni kiinnittyi kuitenkin kohta pois minulta ohi menneestä mahdollisuudesta, isän esittelemään uuteen pesään. Se oli kahden kiven välissä oleva kolo, joka sai aluksi minut miettimään, olimmeko tulleet takaisin pentutarhalle nyt jo. Niin samannäköinen se oli nuoreen ja kokemattomaan silmääni.
”Tämä on parantajanpesä, missä klaanin parantaja asuu ja säilyttää yrttejään. Siellä myös sairastuneet tai loukkaantuneet kissat lepäävät väliaikaisesti kunnes parantuvat parantajakissan hoidossa”, isä selitti. Hän tiesi niin paljon! Kaikkien leirin paikkojen nimetkin, se sai ihailuni häntä kohtaan kasvamaan entisestään. Vilkaisin sisaruksiani. Sinipennun ajatukset harhailivat selkeästi jossain toisessa ulottuvuudessa, kun taas Sulkapennun silmät säihkyivät seikkailunhaluisesti.
”Saadaanko mennä kurkkaamaan?” intoilin ja kurkin kaulapitkänä, jotta näkisin hämärän pesän sisään. Isä kuitenkin harmikseni pudisti päätään.
”Nyt teidän on aika palata pentutarhalle, sillä minun on palattava hoitamaan varapäällikön tehtäviäni.” Isän ääni oli tiukka, joka antoi ymmärtää, että vaihtoehtoja ei ollut. Kuitenkin hänen kasvonsa jollakin tapaa hymyilivät. Olisin halunnut heittäytyä vaikeaksi ja lähteä tutkimaan kaikki hämähäkinseittiset kolkat, mutta isän tämänhetkisen käskyn noudattaminen tuntui kuitenkin paljon paremmalta vaihtoehdolta. Enkä tietenkään halunnut hänen olevan pettynyt minuun. Tassutin kuuliaisena kuono korkealla pentutarhan suunnalle, jonka paikan olin pannut muistiin sieltä tultuamme.

Olimme oleskelleet pentutarhan varjoissa taas jo turhan kauan. Tassuni hinkuivat päästä taas ulos leirin mysteerien pariin. Sinipentu oli siirtynyt kivikasansa luokse, jota hän kohteli niin kovin omistushaluisesti. Minä ja Sulkapentu istuskelimme rispaantuneella sammalkaistaleella ja juttelimme kiihkeästi kaikista uusista jutuista, mitä olimme nähneet ulkona.
”Ja miksei isä päästänyt meitä sinne parantajan pesään? Ihan varmasti siellä on jotain salattavaa”, naukaisin ääntäni madaltaen, jotta muut pesässä olijat eivät kuulisi spekulaatioitani. Sulkapennun silmät syttyivät innostuneina kun hän alkoi puntaroimaan ajatustani.
”Pitäisikö meidän mennä katsomaan?” tämä naukaisi yllättäen sanojaan hieman venytellen ja salaperäinen katse kasvoillani. Hän halusi meidän rikkovan sääntöjä! Kauhistelin ajatusta sääntöjenrikkomisesta, mutta samalla minua houkutteli niin paljon käydä katsomassa. Ristiriitaiset tunteeni repivät minua kahtia. Lähtisinkö Sulkapennun kanssa mahtavalle tutkimusretkelle ja antaisin vanhemmilleni syyn torua minua, vai pysyisinkö kuuliaisena ja emo olisi minuun tyytyväinen? Siskoni huomasi varmaan epätoivoisen puntaroimiseni, sillä avasi suunsa taas.
”Voitaisiin käydä ihan nopeasti, niin nopeasti, että olisimme takaisin täällä ennen kuin kukaan huomaa”, raidallinen sisareni vakuutteli. Huokaisin ja olin jo suostumassa, kun huomasin Tuhkajuovan palaavan hakemasta riistaa. Sydäntäni vedettiin eri suuntiin. Suljin korvani kuitenkin kuuliaisuuden laululle ja päätin luottaa Sulkapennun arviointikykyyn, vaikkakin hieman epävarmana.
”Selvä mennään sitten, mutta mennäänkö vielä kysymään Sinipentua mukaan?” kysyin ja vilkaisin toisaalle, missä näin Mustikkapennun ja Sinipennun puhelemassa. Kuinka saisimme hänet mukaan ilman, että Mustikkapentukin haluaisi seikkailulle? Ja vielä kaiken lisäksi heidän lähellään makoileva Villisielu oli suuri este. Käännyin takaisin sisareeni päin ja kohotin kulmiani kysyvästi.

//Sulka? Sini? Villi?
Sori ku toi alku on tommosta toistoo muiden tarinoista, mut halusin vaa kirjottaa Sähkön näkökulmasta saman xd Ja toivottavasti en hitannu liikaa Sulkaa 😀
876 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sinipentu seurasi sivusta, kun hänen sisarensa lähestyi uteliaana lampea. Hän kuuli Henkäysvarjon huutavan jotakin Sulkapennulle, muttei välittänyt kuunnella, mitä asia koski. Ehkä isä oli siskon lailla vain innoissaan vedestä.
Raakkuva ääni kiiri ilmassa. Sinipentu joutui taivuttamaan päänsä hieman takakenoon nähdäkseen paremmin leirin yläpuolella liitelevän siivekkään eläimen. Mikä se oikein oli?
”Tuo on varis”, Henkäysvarjo kuului sanovan hänen vierestään. Sulkapentu ja Sähköpentukin tiirasivat taivaalle päin, mutta kyllästyivät äkkiä lintuun ja päättivät jatkaa leirin tutkimista mieluummin.
Sinipennun huomio kiinnittyi taivaalta putoavaan asiaan. Se kiilsi kauniisti auringossa ja leijaili maahan majesteettisesti, aivan hänen jalkojensa juureen. Sinipentu katsoi sitä silmät suurina, se oli musta sulka. Hän vilkaisi taivaalle, mutta varis oli jo lentänyt matkoihinsa. Hänen kasvoilleen levisi innostunut hymy, lintu oli jättänyt hänelle lahjan.
”Sinipentu, alahan tulla”, Henkäysvarjo kutsui edettyään Sähköpennun ja Sulkapennun kanssa ensimmäiselle pesälle. Sinipentu ei edes vaivautunut vilkaisemaan isän ja sisarustensa suuntaan, hän nappasi sulan hampaisiinsa ja kantoi sen ylpeänä isänsä nähtäväksi, vaikkei juuri muuten nauttinut olla huomion keskipisteenä.
”Sain lahjan linnulta”, Sinipentu kertoi iloisena. Henkäysvarjo katsoi hänen hampaissaan pitelemäänsä sulkaa ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Se on hieno.” Sen sanottuaan kolli lähti paimentamaan pentujoukkoa eteenpäin. Sinipentu seurasi perhettään tyytyväisenä, kunnes hänen huomionsa kiinnittyi siniharmaaseen karvapalloon leirin reunalla. Se tuijotti häntä siniset silmät ihmetyksestä suurina. Mitä tuo toope tölläsi? Eikö se ollut ennen kissanpentua nähnyt?
Tokihan Sinipentu Mustikkapennun, Villisielun esikoisen, tunnisti. Kolli oli Sinipentua ja tämän sisaruksia vain vähän vanhempi, mutta heidän välisensä kokoero oli silti huomattava. Mustikkapentu vaikutti jättiläiseltä verrattuna Sinipentuun tai hänen siskoonsa Sulkapentuun, joka ei myöskään vetänyt vertoja koossa kahdelle pentutarhan kollipennulle, eli siis Mustikkapennulle ja Sähköpennulle.
Oikeastaan Sinipentua ei olisi voinut kiinnostaa vähempää koko typerä kierros leirissä. Hän olisi mielihyvin pysytellyt pentutarhalla ja tarkkaillut kuorsaavia klaaninvanhimpia, joiden nenästä roikkui milloinkin kuultava räkävana, jonka he joko hieraisivat tokkuraisina käpäläänsä tai kurkottivat kielellään nappaamaan suuhunsa. Se oli Sinipennusta oikeasti tosi mielenkiintoista katsottavaa, kun paremmasta oli pula.
Henkäysvarjo esitteli heille yhtä pesistä, mutta Sinipennun huomio harhaili jälleen asiaan kuulumattomassa epäkohdassa. Miksi Sulkapennun nimi oli Sulkapentu? Sinipentu oli saanut varikselta sulan eikä Sulkapentu, joten hän ei ymmärtänyt sisarensa nimen paikkansapitävyyttä, ja se ärsytti häntä vähän. Kaiken järjen mukaan Sinipennun pitäisi olla Sulkapentu, ja hänen puolestaan sisko saisi ottaa vaikka hänen vanhan nimensä.
Hän valmistautui jo henkäisemään merkille pistämänsä epäloogisuuden ulos, kun Henkäysvarjo lähti viemään heitä takaisin pentutarhalle päin ja asia pääsi unohtumaan hänen mielestään.

Sinipentu havahtui kivikokoelmansa parista tuntiessaan silmäparin niskassaan. Hän käännähti ympäri ja mulkaisi sisarustensa suuntaan pahasti, mutta tajusi sitten, että nämä nujusivat toisella puolella pesää, eikä kumpikaan ollut suonut hänelle silmäystäkään. Naaras palasi takaisin lajittelemaan kiviä.
Hetken kuluttua tunne tuli uudestaan. Tällä kertaa hän aikoi olla vakoojaansa viisaampi ja saada tämän rysän päältä kiinni. Hän jätti kivet lojumaan maahan ja juoksi Mäntyviiksen taakse suojaan. Kuningatar kaiketi kuvitteli Sinipennun olevan piilosilla – tai sitten hän ei ollut vain huomannut pientä naarasta -, sillä hän ei edes vilkaissut pentuun päin, vaan jatkoi keskittyneenä luun kaluamista.
Sinipentu kuuli lähestyvät askelet. Hän kurkkasi varoen Mäntyviiksen takaa kivikokokoelmansa suuntaan, eikä oikeastaan edes hämmästynyt löytäessään Mustikkapennun nuuhkimasta niitä. Mikä hiirenaivo.
”Ne ovat minun kiviäni”, Sinipentu sanoi astellessaan esiin piilopaikastaan. Hän ei ollut vihainen tai pahana, oikeastaan hän oli hitusen vaikuttunut kollin röyhkeästä uteliaisuudesta.
Mustikkapentu kavahti kauemmas kivistä ja katsoi häneen säikähtäneenä. Kollipennun siniharmaa turkki sojotti pystyssä joka suuntaan, ja hän näytti enemmän siililtä kuin kissalta.
”Noh, oletko kuuro vai mykkä?” Sinipentu maukui turhautuneena Mustikkapennun vaitonaisuudesta. Pentu pudisteli vain päätään ja aukoi suutaan, ihan kuin hänellä olisi ollut aukko aivoissaan, eikä siksi kyennyt edistyksellisempään kommunikointiin.
”Minä olen Mustikkapentu”, kolli kakisti lopulta. Sinipennun teki mieli tuhahtaa tai vähintäänkin pyöritellä silmiään halveksivasti, mutta hän päätti pysytellä tyynenä.
”Kyllä minä sen tiedän.” Hän mittaili Mustikkapentua katseellaan. ”Mutta ihan vain, jotten vaikuttaisi töykeältä: minun nimeni on Sinipentu.”
Mustikkapentu nyökytteli rivakasti päätään, ja hänen kasvoilleen näkyi muodostuneen hymyntapainen. Mutta Sinipentu ei hymyillyt, se ei ollut hänen tapaistansa, etenkään vieraiden seurassa.
Sinipentu oli aikeissa palata takaisin rakkaan harrastuksensa pariin, mutta Mustikkapentu häiritsi jälleen hänen ajatteluaan. Pentu hiipi hänen viereensä ja tutkaili kiviä varovasti. Sinipentu tukahdutti huokauksen ja antoi kollin jäädä omaan arvoonsa.
Toistamiseen joku päätti rikkoa Sinipennun rauhan. Hän käännähti närkästyneenä ympäri ja odotti saavansa perustellun selityksen sille, miksi häntä piinattiin näin.

//Joku?
//667 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oudoksuin vähän emon tuomaa eläintä. Lisäksi minua hermostutti Ruostekukka-nimisen kissan läsnäolo, naaras oli kuulemma isoemoni, joten minulla ei pitäisi olla mitään syytä pelätä häntä, mutta pelkäsin silti. Naaraasta uhkui tietty voima ja vaarallisuus, jonka hän vaikutti kätkeneen sisälleen, piiloon uteliailta katseilta.
”Mitä se on?” kysyin emolta, joka söi hyvillään omaa osuuttaan. Emo nosti katseensa ruoastaan minuun ja hymyili lämpimästi.
”Pääskystä, kultaseni. Se on lintua. Maista, tykkäät varmasti”, kuningatar lupasi ja työnsi kynnellään minulle repäisemäänsä lihanpalasta vähän lähemmäksi.
Pääskystä. Hassu sana, ainakin minun mielestäni. Olisin voinut makustella sitä vaikka kuinka pitkään, kunnes havahduin siihen, että minulla oli mahdollisuus maistaa oikeaa pääskystä pelkän sanan sijaan. Nuuhkaisin lihapalaa, sieraimet leviten voimakkaasta hajusta. Haju ei ainakaan herättänyt minussa ruokahalua, mutta koska en halunnut olla töykeä, hotkin palasen kurkusta alas emon mieliksi.
”No?” Emo tarkkaili minua kiinnostuneena ja samaan aikaan huvittuneena. Hän oli jo syönyt puolet lopusta linnusta.
En oikein osannut sanoa, miltä lintu oli maistunut, sillä olin nielaissut palasen kokonaisena alas, mutta vieno, lihaisa jälkimaku viipyi suussani, ja sen perusteella minun olisi nyt osattava antaa tuomioni. ”Se on ihan okei, mutta maito on parempaa.”
Emo nauroi. Ruostekukkakin hymähti vähän, mutta vilkaisin vain hänen suuntaansa epäluuloisena. Olipa sitten vaikka kauan kadoksissa ollut sisareni, minä en häneen luottanut, vaikkakaan en tiennyt sille syytä. Minulla oli vain sellainen tunne, ja jos saa tunteen jostakin, sitä kannattaa uskoa.
”Mennään jo, haluan nähdä loputkin leiristä”, vaadin, kun emo sai ruokailunsa loppuun. Kuningatar nyökkäsi ja naukui Ruostekukalle vielä muutaman sanan, ennen kuin lähti johdattamaan meitä takaisin pääaukiolle.
Isä istui leirin reunalla pesemässä kastanjanruskeaa turkkiaan. Emo vei meidät hänen luokseen, ja kolli otti minut hymyillen vastaan. Pörrätessäni isän jaloissa, huomasin Tuhkajuovan pentujen tulleen aukiolle jaloittelemaan. Hekin olivat tutkimassa leiriä, aivan kuten minäkin.

//281 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kaikkea oli käynyt synnytyksen jälkeen.. Tuhkajuovakin oli siirtyyt pentutarhaan, enpä tosin häneen paljon kiinnittänyt huomiota. Olin joka päivänä käynyt ottamassa “Happea” ulkona, eli ruokkimassa Ruskapennun ja Fetuksen, joka oli aika väsyttävää. Olin vieläkin huonossa kunnossa synnytyksen jäljiltä, mutta homma oli hoidettava. Kerran kun en ollut saanut saalista Fetukselle väsymyksen takia, tuo oli vain antanut asian olla, jättänyt kerran omaan arvoonsa. Joka kerta se sattui, Mikä? Katsoa kuinka pentu kasvoi, katsoa kuinka joka kerta hylkäsin sen, jätin orvoksi. Olisihan pennulla Fetus.. Mutta riittäisikö se? En osannut sanoa. Kun Tuhkajuovan pentu oli kuollut, koin jonkun oikeuden tunteen. Pentu ansaitsi menetyksen, niin Tuhkajuovakin, hänellä oli liian täydellinen elämä, joku muukin sai osakseen kipua jota minä koin. En siis lainkaan käynyt itkemässä hänen edessään pahoitteluja, katsoin vain tyynenä kuningatarta, sekä tuon pentuja. Tunsin kuinka päivät olivat kiitäneet, olin rakastanut pentujani hetkestä hetkeen, enkä hetkeksikään ollut unohtanut Lauhalaukkaa, tuota kollia kenen nämä olivat.. Odotin kollia yhä takaisin. Tuon hymy, sekä silmät tulivat aina mieleeni. Kun Mustikkapentu oli avannut silmänsä.. Ne olivat olleet siniset, noh, toki, joka pennulla oli siniset silmät syntyessään, mietin tosin jäisivätkö ne noin, muistuttamaan isästään. Kului aikaa, pentu oppi puhumaan, kävelemään, sekä elämään, olin onnellinen, mutta niin oppi Ruskapentukin, joka oli aina vain sydäntäsärkevämpää, onnistuin joka kerta pitämään pokkani kun saavuin leiriin, mutta helppoa se ei ollut. Kuitenkin pian huomasin että pokka naaman pitäminen oli helpompaa ja helpompaa mitä enemmän sitä tein. Mustikkapentu tuntui olevan ainut lohtuni, ja lupasin rakastaa pentua. Onneksi niin Karhumyrskykin teki, hän todellakin joka päivä kävi katsomassa minua, vaikka kuinka kiireinen olin, kiitin toista usein siitä. Vaikka hetket olivat usein lyhyitä, joskus pitkiä, ne olivat silti jotain, jotain mitä myös rakastin. Illalla aina pystyin hautautumaan pentuni turkkia vasten, sukia tämän unten maille, yritttäen pitää suruni kasassa, toiset eivät voineet ymmärtää sitä koskaan. Tuhkajuovankin suru oli vain ohi menevää, kunigatar oli nii “Vahva” että se ärsytti jo minua. Hiljalleen kuitenkin jätin naaraan huomiotta, hän saisi elää omaa elämäänsä aivan rauhassa. Viimein oli aika tutustuttaa kolli leiriin, muistin itse vain vähän siitä ajasta, mutta tosin en ollut koskaan syntynyt täällä. Silti leiri oli tuntunut valtavalta sokkelikolta pentuna, sekä ehkä vielä oppilaanakin. Sain pestyä kollin helposti, ennen kuin lähdin kuljettamaan tuota aukiolla. sinertävä möhkäleeni haukkoi hetken henkeä, ennen kuin tuntui sisällistävän maailman suuruuden, voi pikkuinen, sitä on vielä lisää, odota vain kun näet metsän. Katsoin ylpeänä poikaani, joka kysyi esittely kierrosta, Hymyilin toiselle, muka miettien asiaa.
“Enköhän minä, jos et ryntäile, olet kiltisti, sekä kokeilet jotain uutta tämän jälkeen”, Tokaisin vaativana, oli aika aikainen aamu, mutta se kelpasi. Karhumyrsky palaisi pian leiriin. Mustikkapentu katsoi pohtivana esiin, ymmärsin että Puheessani oli vaara, mitä pentu joutuisi kokeilemaan? se olisi pieni pala hiirtä, tai jotain muuta ruokaa. Olihan tuo nuori, mutta halusin nähdä toisen ilmeen.
“Selvä, mennään jo!”, toinen iloitsi, voi Mustikkaa, älä koskaan muutu. Kiehnäisin toista lempeästi, kuitenkin varoen. Kollia pitäisi vielä kohdella vielä kuin lasia, sillä olihan hän niin pieni. Parantaja oli ollut tyytyväinen Mustikkapennun kasvuun, sillä kolli oli hiljalleen vahvistunut, niin kuin minäkin, pystyin nytkin näkemässä parantajamme ruokailemassa, Tuo katsoi Mustikkaa lämpimällä katseellaan, nyökkäsin naaraalle kun hän katsoi minua, tassuttaen normaalia hitaampaa kaatuneen puun luokse, jossa soturit ja oppilaat nukkuivat.
“Tässä on oppilaiden, muistathan, niiden jotka harjoittelevat sotureiksi, pesä. Samassa rungossa on myöskin sotureiden pesä, valmiita oppilaita, pesät on erotettu jonkinlaisella muurilla. Tärkeimmät soturit nukkuvat keskimmällä, ei niin tärkeät reunoilla. Voit kurkistaa, mutta älä häiritse ketään”, Tokaisin, istahtaen odottamaan että mustikka olisi valmis. Kyllähän kolli tiesi mitä soturi ja muut olivat, en vain tiennyt muistiko hän aivan kaikkea, oliha tässäkin jo sulateltavaa. Maailma oli niin suuri noin pienen pennun päähän. En voinut ymmärtää miksi vanhempani hylkäsivät minut, tai tavallaan hylkäsivät.. Eivät he kokonaan.. Mutta tunteellisesti olin vain kuori heille, en saisi puhua, omata tunteita, en mitään, se ärsytti.
“Eli sinä ja isä nukutte keskellä!”, Mustikkapentu huudahti innoissaan, pärskähdin kuin moinen olisi vitsi, kun kolli käänsi katseensä hämillään minuun, ja palautin lempeän hymyn kasvoilleni, sekä pudistin päätäni eiksi.
“Pikkuinen, klaanissa on monta mahtavaa kissaa, vaikka minä ja isä olemmekin aivan upeita, kaikki eivät näe meitä niin, klaanissa on paljon kokeneita sekä klaanilleen uskollisempia kissoja”, Tokaisin. Olihan se totta, moni ei pitänyt minusta varmasti, olin outolintu monille. Tosin vaalin oikeuttani, mikä sitten olikaan oikein, ehkeivät kaikki nähneet viattoman pennun kuolemaa oikeutena. Mustikkapentu katsoi minua hämillään, kunnes mietti hetken, lopulta tokaisten jotain mikä sai minut kehräämään.
“Sinä ja Isi olette minulle klaanin upeinpia kissoja!”, Kolli katsoi minua. Kehräsin tyytyväisenä, lähtien kohti lampea. Uinti taitoni olivat ruosteessa ajan puutteen takia, joten pysäytin pennun lammen lähelle.
“Tuon putouksen takana on päällikön pesä, mutta häntä ei saa häiritä”, Tokaisin, nykäisin Mustikkapennun lähemmäs, kun kolli meni liian lähelle lampea, en haluaisi kollin hukkuvan, se tässä enää puutuisi, toinen kuollut pentu.
“Miksei?”, Mustikkapentu kysyi, mietin vastausta joka ei kuulostanut päästä temmatulta soopalta, jotain mitä itsekkin uskoin. Päälliköllä oli muutakin tehtävää kuin kuunnella sotureiden pelleilyjä, vaikka hän kuuntelikin innolla sitä. Päällikkö rakasti pentuja. Mutta miksi häntä ei saanut häiritä? Hän oli vain tärkeä eikä hänen aikaansa saanut haaskata.
“Päällikkö on tärkeä klaanille, hän huolehtii että kaikki sujuu oikein, joten häntä ei saa häiritä”, Tokaisin pennulle, tuossa oli edes jotain järkeä, sekä se oli suunninpirtein mitä tiesin. Kolli näytti hyväksyvän vastauksen, lähtien kohti parantajan pesää, seurasin kollia, joka ihmetteli samanlaisuuksia, kaksi isoa kiveä, niin, tuollainen pentutarhakin oli. Mietin mitä kertoisin pesästä, mutta annoin pennun katsoa pesään sisään. Katsoin kuinka Mustikkapentu aivasti ensimmäisenä, aww, meniätkö yrtit nenään?
“Parantajan pesä, hän hoitaa vahingoittuneita täällä, yrteillä, kuten varmaan haistoitkin”, Naurahdin lempeästi, Kolli nyökkäsi. Lähdin kulkemaan kohti riistakasaa, kunnes tunnistin tutun kissan. Ruostekukka. Hän oli toki pennun iso emo, sekä oli käynyt pariin otteesseen katsomassa mustikkaa, mutta pentu oli vielä ujo isoemonsa edessä. Kävelin suoraan naaraan luokse. Tuo oli antanut aika hyödyllisiä vinkkejä.
“Ruostekukka?”, Kysäisin varoen. Huomasin heti kuinka Mustikkapentu piiloutui taakseni, hän ei tosiaankaan ollut rohkein tapaus.
“Villisielu? Ja katsos kukas siinä onkaan, Mustikkapentu?”, Naaras hymyili. Nyökkäsin, nostaen pennun takaani eteen, ei toisella olisi syytä piilotella.
“Voih, hän on niin ujo.. Mustikkapentu, tässä on isäsi emo, kuten minä olen emosi hän on Karhumyrskyn emo”, En maininnut mitään toisesta veljestä, vaikka tavallaan puhuin totta koko ajan, samastahan emosta kumpikin kolli oli syntynyt, sekä sitä myötä Ruostekukka oli kummankin kollin emo. Mustikkapentu siirtyi silti vähän piilompaan, etu tassujeni viereen.
“Hänen täytyy olla vanha”, oli ensimmäinen asia mitä kolli mutisi, naurahdin vähän, katsoen pahoittelevasti naarasta, eihän pentu voinut tietää miten käyttäytyä. Ruostekukka pärskähti vähän.
“Odottakaa hetki”, tokaisin, Mustikkapentu katsoi epäilevästi perääni, mutta en mennyt kauas, kunnes huomasin Karhumyrskyn palaavan, juuri ajoissa. Tassutin riistakasan läheltä kollin luokse, kiehnäisten toisen rintaa, ottaen pääskysen jonka toinen toi, sekä lähdin niin nopeasti että jätin kollin hämilleen seisomaan siihen. Palasin Ruostekukan ja Mustikkapennun luokse. Repäisin pienen palan linnusta, laskien sen mustikan eteen.
“Maista, ihan vähän?”, Kysyin, itse alkaen syömään saalista nälkäisenä, katsoen kuitenkin pentua kiinnostuneena.

//1113 sanaa
//Mustikka? Karhu?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Äläkä unohda minua.” Pikkukaaoksen ääni oli samaan aikaan haikea, sekä onnellinen puolestani. Kasvoilleni piirtyi myös haikea ilme, ehkä ennen kaikkea pahoitteleva. Hylkäisinkö ystäväni tosiaan näin?
”En minä sinua voisi unohtaa!” nyyhkäisyni muuttui pieneksi naurahdukseksi, ”Kunpa olisi jokin tapa, kuinka voisimme tavata ilman, että Kuolonklaani alkaa vainota sinua. Kuolonklaani ei varmasti hyväksy muuttoani ja pitää varmasti siitä lähtien kaikki erakot kaukana rajoistaan.” Pikkukaaoks nyökkäsi ja hänen meripihkanväriset silmänsä kiiltelivät auringon kultaisissa säteissä. Laineikas turkkini lepatti leirin läpi kiitävässä tuulessa. En halunnut jättää Pikkukaaosta, mutta jos en nyt lähtisi Merkuriuksen mukaan, katuisin tekoani.
”Minä lupaan, että me nähdään vielä joskus. Onneksi minulla on vielä muutama päivä, ennen kuin lähden. Älä kuitenkaan kerro kellekään mitään, klaani ei saa tietää ennen h-hetkeä”, selitin vielä.
”Luuletko, että levittelisin sinun asioitasi?” Pikkukaaoksen ääni oli mukamas loukkaantunut. Pudistin päätäni ja nuolaisin ruskean naaraan poskea.
”No niin nyt lopetellaan tämä synkistely ja vietetään vähän aikaa yhdessä, tehdään jotain hauskaa!” ehdotin innostuneena. Ja niin me teimmekin. Lähdimme ulos leiristä ja suihkimme ympäriinsä metsänsiimeksessä, yhtä innokkaasti kuin ensimmäistä kertaa juokseva pentu. Kaiken juoksemisen jälkeen kellahdimme hengästyneenä metsän sammalmatolle.
”En ole juossut noin kovaa sitten suurten harjoitusten”, huohotin muistellen ihanaa yhteistä muistoa, ”Ja sinä vielä voitit!” Pikkukaaoksen suusta kantautui voitonriemuinen naurahdus. Vilkaisin ystävääni leikkisästi. Pikkukaaoksen kanssa oli niin helppo olla. Kohotin katseeni pimenevälle taivaalle, joka oli enää muisto tähtitaivaasta.

Ohjasin isää ulos leiristä. Hopeaputouksen kasvoilla oli kummallinen ilme, sillä harvoin me yhdessä olimme kävelyllä. Olin hyvästellyt jo Haahkasurman viime yönä minun ja Pikkukaaoksen yhdessäolon jälkeen. Kolli oli reagoinut aluksi hyvin kielteisesti, samanlaisella huonotuulisuudella mistä tämä oli tunnettu, sen jälkeen hän oli kuitenkin pehmentynyt.
Huomasin äkkinäisesti, kuinka isän erittäin haaleta siniharmaat silmät olivat kääntyneet puoleeni ehkä hieman huolestuneina. Tassutimme ilman mitään kiirettä eteenpäin ja hiljaisuus leijui yllämme. Vetäisin henkeä.
”Kuten tiedät halusin puhua kanssasi yhdestä asiasta..”, selitin ääni jännittyneisyydestä väristen. Isän korvat heilahtivat ja säpsähdin, sillä olin niin keskittynyt ajatustyöhöni, josta toivoin seuraavaan täydellinen sanojen järjestys selittämälleni asialle. Yhtäkkiä isä avasi suunsa ja tiputti sellaisen pommin, joka sai jännittyneen tunnelman repeämään ja ilman kevenemään.
”Odotatko pentuja?!” Purskahdin helpottuneena nauruun. Kiitos esi-isien isä oli päättänyt vahingossa keventää tunnelmaa! Hopeaputouksen silmät olivat aluksi hämmentyneet naurunpurskahdukselleni, mutta sen jälkeen hän väkinäisesti naurahti pari kertaa edelleen miettien mitä asiani koski.
”En isä, mutta olen kuitenkin löytänyt kumppanin”, selitin rauhallisesti. Isän korvat nousivat terävästi pystyyn ja tämä tokaisi:
”Kuka hän on? Onko hän kunnollinen? Haluan tavata hänet.”
”Hän ei ole klaanikissa..”, aloitin, mutta sitten näin isän silmien järkytyksen.
”Oletko ollut jossain rajoilla norkoilemassa joidenkin kapisten kulkukattien kanssa? he ovat vaarallisia ja repivät turkkisi irti kun sitä vähiten odotat! Oletko seonnut?” isäni paasasi korvat vihaisina nykien. Hopeaputouksen ääni hengästyi pelkästään puhumisesta, niin kiivastunut hän oli. Huomasin luimistelevani isäni katseen alla. En pitänyt reaktiostani. Nostin pääni korkealle – vaikkei se loppujen lopuksi pienen kokoni takia niin korkealle kohonnutkaan – ja kasvoilleni nousi ärtynyt ilme. Puolustaisin Merkuriuksen kunniaa, hän ei ollut mikään kapinen kulkukatti.
”Että kehtaatkin puhua hänestä tuolla tavalla! Viitsisit edes kuunnella mitä minulla on sanottavana!” ääneni oli kimakka ja käskevä, ”Jos olisit kuunnellut, olisit saanut tietää, etten minä rajoilla kulkukattien kanssa norkoile vaan se kenestä puhun on Merkurius. Niinpä! Punatähtikin on hyväksynyt hänet niin mikset sinäkin?” Isän korvat luimistuivat ja hänen katseensa muuttui hieman häpeäväksi. Tämä peruutti pari askelta, istuutui ja käänsi katseensa pois minusta nolostuneena. Annoin sähköisen ärtymykseni haihtua tilanteesta omaan tahtiinsa ja kun kasvoni näyttivät jo selvinneen kiivastuksen aallosta, isäni alkoi puhua hiljaa:
”Pelkään vain menettäväni sinut niin kuin emosi. Annan anteeksi Taivaslaulu, etten kuunnellut sinua.” Huokaisin ja annoin ryhtini laskea. Tassutin isäni luokse ja hain silmilläni kollin haalean katseen.
”Olen myös pahoillani tulistumisestani, mutta suutuin kun puhuit hänestä kapisena kattina. Hän on kunnollisempi kuin kukaan Kuolonklaanin kissa, hän on se joka on tarkoitettu minulle isä, mutta sinun hyväksyntäsi on minulle tärkeää. Ja kumppanuuteni Merkuriuksen kanssa ei ollut ainut asia mitä halusin kertoa – ja ei en odota vieläkään pentuja – vaan minun olisi tarkoitus muuttaa hänen luokseen”, kerroin ja isäni katse nousi taas hieman järkytyksen vallassa ylös.
”En kai voi pitää sinua luonani loputtomiin. Jos hänen luokseen meneminen tekee sinut onnelliseksi, niin mene vaan kunhan oikea aika koittaa”, Hopeaputous joutui selkeästi taistelemaan tunteitaan vastaan sanoessaan kaiken tämän minulle. Hän ei halunnut asua kaukana minusta ja kykenemättömänä tapaamiseen koska vaan, sillä kaikkeen siihen hän oli tottunut. Asiat vain muuttuivat, se oli fakta, joka kaikkien tulisi ymmärtää ja hyväksyä.
”Hän tulee hakemaan minua kahden auringonnousun kuluttua.” Hopeaputouksella meni taas pala kurkkuun, hän ei ollut odottanut näin nopeasti tapahtuvaa muuttoa. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja nyökkäsi hyväksyvästi ja kaiken sen jälkeen hymyili minulle mitä lempeimmin.
”Kiitos, että ymmärrät. Lupaan, että tapaamme vielä, oikeasti”, nau’uin ja puskin päälläni isäni poskea.
”Ja haluan sitten joskus nähdä oman tyttäreni pennut, tiedähän se!”

Aamu oli sateinen, aivan kuin taivas olisi aavistanut lähtöni. Viimepäivät olin viettänyt kaikkien tuttujeni hyvästelyyn. Istuin Pikkukaaoksen rinnalla ja muiden läheisteni lähettyvillä. Muulla klaanilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, kun Merkurius astelisi sisälle leiriin. Heille se olisi vain yksi ja tavallinen erakon vierailu, kuten aina. Juttelin satunnaisesti melko hiljaisella äänellä, joka kuitenkin kuului hiljaisen sateenropinan yli vierelläni olevalle naaraalle, joka oli tukeni ja turvani. Olin hermoraunioina, niin kuin aina kun jännitin. Pikkukaaoksen häntä tuntui selkääni vasten lohdullisesti. Nielaisin ja mietin sanoja, jotka sanoisin viimeisinäni Kuolonklaanin leirissä.

//Mersu? Pikkukin saa jatkaa 😀
855 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko siivilöityi jäkäläverhon raoista pentutarhan lattiaan. Säteet ei kuitenkaan ylettäneet Sulkapennun harmaanruskeaan raidalliseen turkkiin. Naaraan ja tämän pentuetovereiden emo oli päättänyt, että heidän pesänsä sijaitsi pentutarhan perimmäisessä nurkassa. Miltei kuun ikäinen pentu raotti hitaasti unisia silmiään ja haukotteli. Hän venytteli unisia jäseniään ja ryömi takaperin pois sisaruksiensa välistä. Sulkapentu nuolaisi rintakarvojaan, koska Mäntyviiksi oli opettanut, että jokaisen tuli pitää hyvä huoli omasta turkistaan. Sulkapentu katseli nukkuvaa emoaan, jonka kylki kohoili hitaasti ylös ja alas. Sähköpentu ja Sinipentu nukkuivat myös. Sulkapennun veli säpsähteli unissaan, ja naaras olisi halunnut selvittää, mitä unta tuo näki. Nuori naaras käännähti ympäri kuullessaan pesän suulta askeleita. Valkea pilkukas naaras astui pesään suussaan eloton hiiri. Naaras oli Villisielu, Mustikkapennun emo. Mäntyviiksi oli kadonnut vuoteeltaan, ja Sulkapentu arveli tämän olevan pääaukiolla. Mustikkapentu nukkui emonsa vuoteella. Klaaninvanhimmatkin vain nukkuivat pesän toisella laidalla.
Sulkapentu kyllästyi yksinoloon, joten hän tökkäsi kuonollaan ensin Sähköpentua ja sitten Sinipentua. Molemmat säpsähtivät heti hereille ja katselivat unisina ympärilleen.
”Mitä nyt?” Sähköpentu mumisi ja katsoi siskoaan hämmentyneenä. Sulkapentu hymyili veikeästi puski kuonollaan veljensä pörröistä turkkia.
”Mennään leikkimään! Aurinkokin on jo ylhäällä, joten ette te enää voi nukkua!” pentu hihkaisi ja katui sitä heti huomatessaan emonsa säpsähtävän hereille. Tuhkajuova nosti päätään ja katsoi tytärtään turhautuneena. Sulkapentu sisarineen oli oppinut siihen, että emoa ei saanut ärsyttää. Emoa piti totella, koska hän piti kolmikosta huolta. Sähköpentu kömpi pois vuoteesta ja asteli huojuvin askelin siskojensa kanssa kauemmaksi emosta.
”Mitä me leikimme?” Sähköpentu kysyi haukotellen. Sulkapentu mietti hetken. Hän katseli ympärilleen, ja lopulta pennun katse osui pesän uloskäyntiin. Pennut eivät olleet vielä päässeet ulos pesästä.
”Mennäänkö ulos?” pentu kysyi ja kyyristyi maata vasten. Hän katseli pääaukiota jäkäläverhon alapuolelta. Harmaanruskea pentu kuuli vesiputouksen, mutta ei nähnyt sitä. Naaras kuuli myös kissojen puhetta. Vilkaistessaan sisaruksiaan, hän huomasi heidän olevan ideaa vastaan.
”Emo ei ole antanut lupaa”, Sähköpentu huomautti ja vilkaisi nukkuvaa emoa. Sulkapentu huokaisi turhautuneena.
”No kysytään sitä sitten emolta”, Sulkapentu ehdotti ja lähti kävelemään horjuvin askelin kohti emon petiä. Pentu arveli, ettei emo suuttuisi hänelle.
”Emo”, raidallinen naaras kuiskasi hiljaa ja puski kuonollaan kuningattaren poskea. Tuhkajuova avasi hitaasti vihreät silmänsä ja katsoi pentuaan sanomatta mitään. Sulkapentua jännitti emon reaktio vähän.
”Voimmeko me mennä ulos pesästä?” nuori pentu kysyi ja katsoi emoaan suurilla silmillään. Tabbykuvioinen naaras venytteli ennen kuin vastasi mitään. Sulkapentu joutui väistämään emonsa valtavan näköisiä tassuja loikkaamalla taaksepäin. Koska Sulkapennun tasapaino oli vielä heikko, hän kaatui kyljelleen. Tuhkajuova nousi istumaan ja nuoli hetken ajan turkkiaan. Sulkapentukin oli noussut ylös, ja nyt hän odotti malttamattomana emonsa vastausta. Hän ei hoputtanut naarasta, koska silloin he eivät ainakaan pääsisi ulos pesästä.
”Pääsette, jos Henkäysvarjo antaa teille luvan. Hän tulee käymään aurinkohuipun aikaan”, Tuhkajuova totesi rauhallisella äänellä. Äänessä ei kuitenkaan ollut lainkaan sellaista lämpöä, joka suorastaan hehkui pelkästä Mäntyviiksen olemuksesta. Siitä huolimatta emo oli Sulkapennulle tärkeä. Niin oli myös Henkäysvarjo, joka oli kuulemma hänen ja pentuetovereidensa isä. Henkäysvarjo kävi heidän luonaan lähes päivittäin, mutta joskus hän ei kiireeltään ehtinyt. Vaaleanharmaa kissa oli kertonut olevansa klaanin varapäällikkö, jonka vuoksi hän oli hyvin kiireinen. Samalla isä oli kertonut klaanin arvoista, ja varapäällikön tehtävistä.
Sulkapentu hyväksyi emonsa vastauksen ja lähti odottamaan aurinkohuippua pesän uloskäynnille. Myös Sinipentu asettui sisarensa viereen ja katseli jäkäläverhon alta pääaukiolle. Kun Sulkapentu katseli kissojen touhuja, Sinipentu oli keskittynyt maassa kipittävän ötökän tarkkailuun. Sulkapentu vilkaisi siskoaan ja pyöräytti silmiään. Hän ei ymmärtänyt, miten Sinipentu saattoi ennemmin katsella jotakin rumaa ötökkää kuin kuolonklaanilaisia, jotka touhusivat pääaukiolla.

Sulkapentu odotti ikuisuuden. Sähköpentu oli siirtynyt juttelemaan emon kanssa, ja Sinipentukin oli seurannut ötökkää pesän toiselle laidalle. Harmaanruskea pentu alkoi väsyä odotteluun. Hänen silmänsä olivat yhdessä vaiheessa sulkeutuneet, ja naaras oli nukkunut hetken. Hän oli havahtunut siihen, kun Mäntyviiksi oli palannut pesään. Nyt raidallinen pentu näki vaaleanharmaan raidallisen kollin lähestyvän pentutarhaa. Naaras nousi ylös ja loikki innoissaan uloskäynnin edustalla, kun Henkäysvarjo astui pesään. Kolli hymyili lämpimästi tyttärelleen.
”Vietkö sinä meidät ulos tänään?” Sulkapentu kysyi heti. Henkäysvarjo ei vastannut ensin mitään, vaan vilkaisi Tuhkajuovaa. Sulkapentu piti katseensa tiukasti isässään, joka hetken kuluttua laski sinisen katseensa pentuun.
”Toki. Voin esitellä teille muutaman kuolonklaanilaisen ja meidän leirimme”, isä lupasi. Sulkapentu oli innoissaan. Hän tiesi, että heitä vähän vanhempi Mustikkapentu oli käynyt jo leirissä, ja nyt olisi heidän vuoronsa! Sinipentu ja Sähköpentu tulivat isänsä luokse odottamaan lähtöä. Tuhkajuova nousi ylös vuoteeltaan, sillä naaras tulisi kai mukaan pääaukiolle. Henkäysvarjo johdatti pentueen jäkäläverhon toiselle puolelle. Sulkapentu katseli haltioissaan ympärilleen. Pääaukio oli paljon isompi, miltä se oli pentutarhasta näyttänyt. Korkeat kalliot ympäröivät leiriä lähes kauttaaltaan, mutta vastakkainen seinämä oli kai jonkinlaista pensaikkoa. Vesiputouksen pauhu voimistui, kun isä johdatti heitä leirin oikeaa reunaa pitkin eteenpäin. Pennut olivat hiljaa, sillä kaikki katselivat vain ympärilleen. Sulkapentu näki kaatuneen kuusen, jonka Henkäysvarjo kertoi olevan sotureiden sekä oppilaiden pesä.
”Tässä on vesiputous ja leirin pieni lampi. Emonne opettaa teille uimista tässä lammessa”, varapäällikkö kertoi. Sulkapentu innostui yhä vain enemmän. Oppisiko hän uimaan? Vesi näytti houkuttelevalta, joten Sulkapentu käveli lähemmäksi. Pentu halusi koskettaa veden kirkasta pintaa pienellä käpälällään.
”Sulkapentu! Pysy kaukana lammesta. Jos putoat, et pääse omin voimin ylös sieltä”, Hekäysvarjon ääni oli ankara. Naaras ei olisi halunnut totella, mutta kai hänen oli pakko. Naaras saattoi nimittäin tuntea emon katseen selässään, eikä hän halunnut seikkailun leirissä päättyvän liian nopeasti. Niinpä raidallinen pentu palasi isänsä ja sisarustensa luokse, kun he jatkoivat matkaa kiertäen lammen.

//Sähkö tai Sini?
// 851 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tiedätkös, ajatteleminen on yllättävän helppoa. Sitä voi tehdä päivän aikana, sitä tekee tietämättään myös nukkuessaan, mutta eniten tulee ajateltua silloin kun on täysin pimeää, täysin hiljaista, eikä muuta maailmaa olekaan.
Tähän saakka olin luottanut ainoastaan nenääni ja tuntoaistiini ryömiessäni emoa kohti. Suuri apu oli emosta hohkava lämpö, joka houkutteli minua luokseen kuin valo ötököitä.
Olin oppinut kuuntelemaan ympäristöäni. Vaikka en vielä pystynyt avaamaan silmiäni, pidin kirjaa ympärilläni tapahtuvista asioista käyttämällä vaatimattomia korviani, jotka olivat yllättäen hyvin hankalia ohjattavia. Siispä kuulinkin oikeastaan vain emoni vatsan sisältä kuuluvan kurnutuksen ja muut suoliäänet sekä vahvan sydämen sykkeen – tosin, en ollut aivan varma, oliko syke sittenkin omani vai kuuluiko se emolle.
Isä vieraili usein luonani. Oikeastaan minulla ei ollut aavistustakaan, mistä hän kerta toisensa jälkeen minulle niin suuresti mekasti, mutta hänen hieman karheaa ja matalaa, murisevaa ääntään oli rauhoittavaa kuunnella. Se sai minut uneliaaksi ja lopulta nukahtamaan joka kerta.
Tykkäsin kuunnella emon ja isän keskusteluja. Lähinnä he juttelivat minusta, minulle oltiin annettu nimeksi Mustikkapentu, niin päättelin, koska he toistivat sitä sanaa usein minusta puhuessaan. Minusta se oli oikein kiva nimi.
Isää kutsuttiin Karhumyrskyksi, hurja ja vähän pelottava nimi, joka kätki taakseen sisimmältään oikeasti hyvin herkän kissan. Emo näki isän läpi, hän tiesi, millainen tämä oikeasti on. Siispä minäkään en pelännyt isää, vaan odotin joka päivä hänen tulevan katsomaan minua.
Suurimman osan ajasta minä yleensä nukuin. En tiedä, miksi, mutta väsyin todella nopeasti. Koskaan kuitenkaan en kyllästynyt jatkuvaan syömisen ja nukkumisen kierteeseen, se oli oikeastaan aika mukavaa. Olisin kuitenkin kovasti halunnut päästä osaksi sosiaalista kommunikaatiota vanhempieni kanssa. Minulla oli niin paljon kuumottelevia kysymyksiä, jotka olivat kaikki vailla vastauksia. Jos en saisi pian suutani auki ja lauseita muodostumaan pääni sisällä, olin kovin varma siitä, että räjähtäisin, eikä minusta sitten jäisi jäljelle muuta kuin märkä pläntti. Ällöttävää, niin minäkin ajattelin.
Päivät vierivät toisensa perään, luulisin, sillä enhän minä voinut tietää sitä oikeasti. Mutta laskin sen siitä, milloin emo asettui levolle tai milloin hän nousi ja lähti johonkin. Aina silloin hän siirsi minut toiselle kissalle, joka piti minusta huolta hänen poissaollessaan. Hän ei viipynyt yleensä kauaa, vaan palasi aina juuri sopivasti takaisin ruokkimaan minut ja ottamaan isäni vastaan. Aistin emossa aina vähän kireyttä, kun hän tuli takaisin reissultaan. Se oli sellaista kireyttä, jonka saattoi huomata toisessa, jos oli hyvä katsomaan kissan läpi ja näkemään näiden salailevan jotakin. Jos olisin vähän vanhempi, eikä minulla olisi tähdellisempää tekemistä, olisin jopa saattanut epäillä emosta jotakin, mutta koska loppujen lopuksi olin vain vilkkaan mielikuvituksen omaava pentu, se ei ollut vaivan väärti. Joku muu sai hoitaa epäilemisen ja syyllistämisen minun puolestani, minä aioin keskittyä passattavana olemiseen.

Yhtenä päivänä, herätessäni aivan normaalisti tavanomaiseen aamuun, tajusin räpäyttäneeni silmäni vahingossa auki. Ihan tosi, se oli silkka vahinko, täysin tahaton erehdys. Silloin näin ensimmäistä kertaa emon kasvot, ne olivat täynnä ihmetystä ja onnea.
”Huomenta, pieni!” emo kehräsi mielissään ja kumartui nuolaisemaan otsaani karkealla kielellään. Räpyttelin silmiäni yhä hieman järkyttyneenä.
Katselin hitaasti ympärilleni, kaikki oli aivan järisyttävän suurta – emokin voisi helposti liiskata minut istumalla vahingossa päälleni! Voi räkä, minua alkoi ihan huimata. Ei mikään voinut olla näin suurta! Vedin pienet keuhkoni täyteen ilmaa ja puhalsin ne sitten tyhjäksi suuni kautta.
”Miten täällä jaksellaan?” Matala mörinä kantautui korviini. Käänsin päätäni ja tajusin kauhukseni tuijottavan valtavaa, pitkäjalkaista kissaa. Olisin joutunut paniikkiin, ellen olisi tunnistanut isän tuttua, myskimäistä tuoksua, joka leijaili aina ilmassa hänen käydessään visiitillä.
Isä seisahtui eteeni ja katsoi minua oranssit silmät säihkyen, hänen suupielensä nykivät oudosti ylöspäin ja jähmettyivät johonkin hymyntapaiseen – ilmeisesti kasvolihaksia vaativa tunteiden ilmaisu ei ollut hänelle tuttua.
”Kappas, täällä ollaankin jo avattu silmät”, isä sammalsi typerän kuuloisesti, ja voisin vaikka vannoa, että hän yritti lässyttää minulle. Emo tirskui hiljaa paikallaan, mutta isä ei välittänyt hänestä, katseli vain minua silmissään ylpeyden kyllästämä katse.
”Eikö sinun tarvitsekaan mennä partioon?” emo kysyi huvittuneena. Isä näytti siltä kuin kupla hänen ympäriltään olisi juuri puhkaistu raa’asti.
”Olet rakas”, hän kehräsi emolle ja kurkottui ylitseni antamaan tuolle lempeän lipaisun poskelle. Nyrpistin vähän nenääni, yök. Sen jälkeen isä kiirehti uloskäyntiä kohti, vilkaisten vielä suuntaani oviaukolla, ennen kuin katosi sammalverhon taa.
Kuulin emon puhelevan minulle jotain. Minua oli alkanut väsyttää aivan kamalasti, joten puhe puuroutui korvissani epämääräiseksi sössötykseksi, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Vaikka en olisi halunnut nukahtaa, etenkään nyt, kun vihdoin näin kaiken omin silmin, en voinut vastustaa painavia silmäluomiani pidempään. Vaivuin taas rauhalliseen pimeyteen, jossa olin viettänyt tähän päivään asti kaiken aikani.

Kiipesin emon päälle ja näykin hänen korvaansa. Kuningatar murahti unisen kuuloisena ja raotti vähän toista silmäluontaan.
”Emo! Mennään ulos, sinä lupasit!” aloitin armottoman vaatimisen. Tosiaan, emo oli eilen illalla luvannut viedä minut aamulla pesän ulkopuolelle. Voit vain kuvitella, kuinka suuri odottavan tuskani on ollut.
”Hädin tuskin aurinkokaan on vielä noussut, Mustikkapentu. Menisit nyt takaisin nukkumaan”, emo haukotteli ja otti paremman asennon. Huiskin säälittävällä hännälläni ympäriinsä, olin mahdottoman näreissäni.
”Voit jatkaa uniasi myöhemmin, emo! Mennään nyt”, jatkoin jankkaamista. Lopulta emo antoi periksi, arvatenkin kyllästyttyään kuuntelemaan kitinääni, ja nousi istumaan. Odotin kärsivällisenä, että hän saisi turkkinsa siistittyä, ja olin jo valmiina lähtemään, kunnes naaras yllättäen nappasi niskastani kiinni hampaillaan ja nosti minut etutassujensa väliin pestäväksi. Yritin alkuun rimpuilla vähän vastaan, mutta emon ote oli pitävä, joten hyväksyin hammasta purren kohtaloni ja odotin kiltisti, että emo hoitaisi hommansa loppuun.
Kun viimein olimme valmiita siirtymään pentutarhasta ulos, kompuroin emon edellä oviaukkoa kohti. Kävelyni ei ollut vielä kovin sulavaa, mutta päivä kerrallaan opin säilyttämään tasapainoni aina vain paremmin. Olin hurjan ylpeä suorituksestani, pääsin sammalverholle saakka kaatumatta kertaakaan. Emo siirsi sammalia sivuun ja odotti, että menin edeltä, ennen kuin seurasi perässäni.
Katsoin ympärilleni henkeä haukkoen. Jos pentutarha oli vaikuttanut minusta liian suurelta ollakseen totta, niin tämän täytyi sitten olla silkkaa unta. Katsahdin emoon selkäni yli, kihisin innostuksesta, joka kipinöi varpaissani ja sai vatsani heittelemään voltteja.
”Emo, voitko näyttää minulle paikkoja?” pyysin niin kauniisti kuin osasin ja loihdin kasvoilleni herttaisimman hymyni. Emo hymyili ja katsoi minua mietteliäänä.

//Villi? Minttukin voi jatkaa.
//952 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Vilkaisin Harakkatassua hieman yllättyneenä tämän kysymyksestä. En ollut tiennyt, että oppilas oli kiinnostunut uimisesta.
”Toki, jos se mestarillesi sopii. Vedet kylmenevät nopeasti lehtisateen aikaan, joten voimme harjoitella vaikkapa leirin lammessa alkeita. Uintitaito on tärkeä taito, jonka vuoksi opetan sitä ihan mielelläni. Jokaisen kissan pitäisi osata uida”, totesin kävellessäni kohti leiriä. Olin tyytyväinen, että yhä useampi kuolonklaanilainen halusi oppia uimaan. Taito oli joen läheisyydessä eläville kissoille lähes yhtä tärkeä kuin taistelutaidot.
Leiri häämötti edessämme, ja kiristin tahtiani hieman. Hidastin sen kuitenkin takaisin kävelyksi piikkihernetunnelin edustalla. Astuin hämärään tunneliin mustavalkean oppilaan edellä. Outo olo palasi takaisin sillä sekunnilla, kun astuin sisään leiriin. Minua heikotti ja vatsassani myllersi. Olin väsynyt, joka yllätti minut itsenikin. Normaalisti harjoitustuokiot eivät väsyttäneet minua sen enempää kuin leirissä maleksiminenkaan. Pysähdyin lähelle piikkihernetunnelin suuta, ja Harakkatassu ohitti minut. Kolli vilkaisi suuntaani hieman kysyvän oloisena, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaansa. Siirsin katseeni kohti maata ja yritin hengitellä rauhallisesti. Kasasin itseni ja nousin ylös. Kävelin sotureiden pesän edustalle varovaisin askelin. Katseeni liukui parantajan pesän sisäänkäyntiin. Hetken ajan jopa harkitsin astelevani tuohon pahanhajuiseen loukkuun, mutta ajatus katosi nopeasti. En kävisi parantajan pesällä ellen ollut kuolemaisillani. Tämä varmaankin oli vain joku vatsatauti, joka menisi ohi ajallaan.

Päivät kuluivat ja muuttuivat neljäsosakuiksi. Puolen kuunkaan jälkeen oloni ei ollut helpottanut, päinvastoin. Olin kuitenkin saanut selityksen tälle kaikelle. Se ei todellakaan ollut miellyttänyt minua, mutta Jyrkänneloikka ja Henkäysvarjo olivat tyytyväisiä. Yritin väkinäisesti hymyillä isäni läsnäollessa ja esittää olevani tyytyväinen. Minusta tulisi emo pian. Pelkkä ajatuskin kuvotti minua. Ruusutuike oli eräässä partiossa kertonut huomanneensa vatsani kasvun ja kaikki muut tiineyden oireet. Samana päivänä Henkäysvarjo oli patistanut minut parantajan pesälle, jossa Hehkuaskel oli varmistanut asian. Minä saisin pentuja, ja vatsani tulisi kasvamaan valtavaksi, sillä pentuja oli odotettavissa useampia.
Vaikka tiineysaikaa oli jäljellä vielä puolisen kuuta, liikkuminen alkoi olla vaivalloista. Hengästyin jopa juostessani hitaimpia saaliita kiinni, ja partion jälkeen olin aivan loppu. Nautin vapaapäivästäni nyt leirin pääaukiolla. Loikoilin lähellä sotureiden pesää ja nautin auringosta. Se hädin tuskin lämmitti enää, mutta lähenevä lehtisade veisi viimeisetkin lämmönrippeet pois. Villisielu oli siirtynyt pentutarhalle ja luopunut oppilaansa koulutuksesta. Itse en ikimaailmassa olisi tehnyt niin. Olisin vaikka väkisin kouluttanut oppilaani soturiksi, koska minä olin hyvä soturi.
”Miten menee?” Henkäysvarjon ääni kuului sotureiden pesän sisäänkäynniltä. Raidallinen kolli asteli minun luokseni. Kampesin itseni vaivalloisesti ylös ja kohtasin kumppanini sinisen katseen.
”Isosti”, murahdin viitaten vatsaani, joka häiritsi elämääni aivan liikaa. Henkäysvarjo naurahti ja puski kuonollaan poskeani. Hänen kurkustaan pääsi hiljainen kehräys.
”Sinun pitäisi siirtyä pentutarhalle”, varapäällikkö huomautti ja astui askeleen taaksepäin. Pudistin päätäni.
”Siirryn sinne vasta kun on aivan pakko. Nyt ei ole mitään pakkoa”, murahdin kylmästi. Henkäysvarjo ei vaikuttanut yllättyneeltä.
”Paitsi että leirin ympäri käveleminenkin hengästyttää sinua, etkä pian pääse enää edes ilman apua jaloillesi”, kolli vastasi vakavalla äänellä. En aikonut taipua hänen tahtoonsa.
”Jätä minut vain pois partioista jos haluat, mutta pentutarhalle minä en muuta vielä neljäsosakuuhun”, vastasin pitämällä ääneni tasaisena, vaikka olin suunnattoman ärsyyntynyt. Kolli pudisteli turhautuneena päätään.
”Hyvä on, siirrän sinut syrjään soturin tehtävistä, mutta saat jäädä sotureiden pesään”, kolli taipui vastahakoisesti tahtooni. Nyökkäsin nyt vähän tyytyväisempänä. Oli oikeastaan helpotus, ettei tarvitsisi enää partioida tai saalistaa klaanille tässä kunnossa. Toivoin vain, että kuusi ja puoli kuuta kuluisi nopeasti, jotta pääsisin takaisin elämään minun omaa elämääni. Elämää ilman valittavia ja takertuvia pentuja, ja elämää jossa sain tehdä mitä itse halusin.

Neljäsosakuun kuluttua suostuin siirtymään pentutarhalle, koska en pystynyt nukkumaan öisin. En halunnut olla se kissa, joka piti soturit hereillä vasten heidän tahtoaan. Mitä huomaamattomampi olin valtavan vatsani kanssa, sitä parempi. Mäntyviiksi oli tarjoutunut tekemään minulle vuoteen, mutta en ottanut apua vastaan. Olin tehnyt oman vuoteeni pesän perälle mahdollisimman kauas muista. Oli yö, enkä saanut nukuttua. Pennut liikahtelivat vatsassani saaden minulle epämukavan olon. Pyörin vuoteessani rauhattomasti. Hehkuaskel oli varoitellut kivuista, jotka synnytys toisi mukanaan. Hän myös arveli pentujen syntyvän lähipäivinä, koska tila vatsassani kävi pennuille jo ahtaaksi. Yritin hengittää syvään, mutta olo oli rauhaton. Muut pentutarhan asukkaat nukkuivat sikeästi. Villisielun Mustikkapentukin nukkui emonsa vierellä. Pentu oli syntynyt vain muutama päivä aikaisemmin, eikä luojan kiitos juoksennellut ympäri pentutarhaa. Se olisi tehnyt minusta hermoraunion.
Kuuntelin klaaninvanhimpien tasaista kuorsausta. Aluksi se oli ärsyttänyt, mutta nyt ääni oli jopa rauhoittavaa. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa, mutta valtava kipu sai minut räväyttämään silmäni auki. Tukahdutin vinkaisun ja purin hampaitani yhteen. Kipu jatkui hetken ajan, ja oli sitten poissa. Hengitykseni kuitenkin muuttui raskaammaksi, kun seuraava kipuaalto saapui. Suustani pääsi hiljainen äännähdys, joka sai Mäntyviiksen säpsähtämään hereille. Musta naaras nousi salamannopeasti pystyyn. Hän räpytteli hetken ajan silmiään ja tuntui valmistautuvan petoeläimen hyökkäykseen, mutta sitten kuningatar huomasi minut tuskissani omalla vuoteellani. Naaras käveli luokseni.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi kuiskaten. Pudistin päätäni, kun seuraava kipuaalto tuli aikaisemmin kuin olin odottanut. Olin varma, että synnytys oli käynnistynyt. En saanut sanotuksi sitä, mutta Mäntyviiksi tuntui tajuavan sen itsekin.
”Haen Hehkuaskeleen”, naaras sanoi ja lähti ripein askelin ulos pesästä. Pakotin itseni pystyyn. Kivut vaikuttivat koko kehooni ja mieleeni sekoittaen ajatukseni. Vihasin elää tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Halusin kuitenkin pysyä rauhallisena. En todellakaan huutaisi ja itkisi kuin mikäkin pentu. Olin soturi, ja kestäisin mitä vain. Seuraava supistus tuli. Se pakotti minut takaisin makuuasentoon. Samalla Hehkuaskel säntäsi pesään Mäntyviiksen edellä. Musta parantajanaaras tuli luokseni. Hän asettui häntäni viereen ja tarkkaili tilannettani. Mieleni teki raivota ja huutaa kaikille, mutta en olisi saanut kuitenkan sanaa suustani, joten hylkäsin sen ajatuksen.
”Ensimmäinen pentu näkyy jo. Nyt tehtäväsi on puskea se ulos. Kun sinua seuraavan kerran sattuu, ponnista oikein kovasti”, Hehkuaskel sanoi raivostuttavan rauhallisella ja lämpimällä äänellä. Päätin kuitenkin totella, koska vaihtoehtoni olivat vähässä.
”Minä käyn herättämässä Henkäysvarjon”, kuulin Mäntyviiksen sanovan, jonka jälkeen kuningatar katosi pääaukiolle. Henkäysvarjo tästä vielä puuttuisi. En missään nimessä olisi halunnut kolli tänne.
Kun kipuaalto tuli, minä ponnistin. Kipu oli kamalin, mitä olin ikinä tuntenut. Se helpotti hetkeksi, mutta jatkui taas. Toistin saman kaavan ties kuinka monta kertaa.
Hetki sitten Henkäysvarjo oli saapunut paikalle, ja Hehkuaskel oli käskenyt hänen nuolla. Hetken olin ihmetellyt käskyä, kunnes kuulin pientä vikinää raidallisen soturin jaloista. Käänsin katseeni kohti märkää myttyä, joka makasi maassa isänsä jalkojen juuressa. Voimani olivat aivan loppu, mutta kehoni ei välittänyt. En tiennyt miten, mutta onnistuin synnyttämään viimeisetkin pennut.

Aamu oli valjennut, ja synnytys oli ohi. Neljä pientä pentua makasi vierelläni ja joi maitoa. Ne painelivat pienillä käpälillään vatsaani tarmokkaasti. Olimme saaneet kolme naaraspentua ja yhden kollin. Yksi pennuista oli erittäin pienikokoinen. Pienimmällä pennulla oli hopeanharmaa turkki, josta saattoi jo erottaa haalean tabbykuvoinnin. Kaksi muuta pentua olivat hieman isompia kuin ainoa valkoturkkinen pentu. Hehkuaskel oli sanonut, että pienimmän pennun täytyi syödä paljon tai se ei selviäisi edes huomiseen. Pentu oli hetken ajan juonut maitoa, mutta se oli väsynyt sisaruksiaan aiemmin.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun tummanharmaa kolli astui sisään. Jyrkänneloikka suunnisti minun luokseni ja katsoi pentuja. Kolli istui alas ja nyökkäsi tyytyväisenä. Ellen nähnyt väärin, soturin kasvoilla oli silmänräpäyksen ajan hymyntapainen virnistys, mutta se katosi heti pois.
”Oletteko päättäneet pennuille jo nimet?” kolli kysyi matalalla äänellään ilmeettömänä. Pudistin päätäni.
”Henkäysvarjo halusi odottaa pari päivää”, vastasin vähintäänkin yhtä tunteettomalla äänellä kuin isäni. Kolli nyökkäsi.
”Emosi olisi ylpeä sinusta”, Jyrkänneloikan sanat yllättivät minut, ja hän huomasi sen kasvoistani. En ollut koskaan oppinut tuntemaan emoani sen kummemmin. Hän oli kuollut minun ollessani vielä pentu. Jyrkänneloikka puhui Juovasulka-nimisestä kissasta vain harvoin.
”Minun täytyy lähteä partioon. Tulen joku päivä katsomaan pentuja vielä”, kolli totesi, kääntyi ja lähti. Päätin sulkea silmäni ja nukkua, sillä pennut olivat lopettaneet juomisen ja käyneet myös nukkumaan.

Pysyttelin pesässä koko päivän ja sitten vielä toisenkin. Oloni tuntui voimattomalta synnytyksen jäljiltä. Halusin kuitenkin palavasti nousta ylös ja lähteä edes hetkeksi pois pentujen viereltä. Tänään olisi se päivä. Pennuista pienin oli muuttunut hiljaiseksi. Vielä eilen se oli miukunut hurjasti ja juonut maitoa. Tänään pentu oli juonut vähän, mutta nukahtanut vain nopeasti. Hehkuaskel oli huolissaan pennun hyvinvoinnista, mutta minä en osannut olla. Välillä minut valtasi hetkellinen lämmin olo katsoessani pienokaisia, mutta se haihtui nopeasti pois. Vaikka en myöntäisi sitä kenellekään, rukoilin hiljaa Pimeyden Metsältä apua. Pyysin Pimeyden Metsää auttamaan pientä pentua, joka voi huonosti.
”Oletko valmis?” Henkäysvarjo kysyi ja käveli luokseni. Nyökkäsin ja nousin varovasti ylös herättämättä pentuja. Kumppanini kosketti varovasti pentuja vuorotellen ja kehräsi.
”Ne ovat upeita”, kolli huokaisi rakastuneena ja nosti katseensa minuun. Hän hymyili lempeästi, mutta minua ei hymyilyttänyt. Lähdin varovaisin askelin kävelemään kohti pentutarhan uloskäyntiä.
”Käyn pääaukiolla kävelyllä. Hae minut jos nuo heräävät”, totesin viileästi Mäntyviikselle, joka nyökkäsi. Naaras oli luvannut auttaa minua pentujen kanssa niin paljon kuin suinkin pystyi. Se ei minua haitannut. Mitä vähemmän minun pitäisi hoitaa jälkeläisiäni, sen parempi. Astuessani ulos pentutarhasta, tunsin herääväni taas henkiin. Ilma oli huomattavasti viileämpi pääaukiolla. Pesässä ilma oli alkanut tuntumaan tunkkaiselta maidontuoksuineen. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja se laski parhaillaan. Pääaukio oli melko rauhallinen. Kävelin heti kohti vesiputousta. Henkäysvarjo käveli perässäni. Join raikasta vettä antaumuksella. Märistä sammalista saatu vesi ei ollut mitenkään erityisen hyvää, ja tämä tuntui olevan koko päivän kohokohta.
”Oletko miettinyt pennuille jo nimiä?” Henkäysvarjo kysyi ja keskeytti juomiseni. Vilkaisin raidallista kollia ja kohautin lapojani.
”En ole. Voimmeko päättää ne vaikka huomenna?” kysyin ja vilkaisin kollia. Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Se sopii minulle. Mietin vain, että entä jos se pienin pentu olisi Sumupentu?” kolli kysyi varovaisella äänellä. En vastannut mitään, koska halusin miettiä nimiä vasta huomenna.
”Sopiiko se sinulle?” varapäällikkö kysyi ja sai minut hermostumaan.
”Ihan sama minulle. Sinä saat vaikka päättää kaikkien pentujen nimet. Ei niillä ole minulle mitään merkitystä”, tuhahdin ja hetken päähänpistosta pulahdin lampeen uimaan. Vesi oli viileää, mutta ei suinkaan vielä kylmää. Hetken ajan uiskentelin putouksen ympärillä ja nautin tästä hetkestä. Mäntyviiksen saapuminen paikalle kuitenkin pysäytti minut. Kuningattaren kasvoilla oli huolestunut katse. Huoli valtasi myös Henkäysvarjon, ja ihme kyllä minutkin. Nousin nopeasti ylös lammesta ja ravistelin turkkiani.
”Mikä on?” Henkäysvarjo kysyi. Mäntyviiksi puhkesi itkuun, joka teki tilanteesta hieman kiusallisen.
”Kerro nyt äläkä itke”, tuhahdin ja katsoin naarasta ärsyyntyneenä. Tunsin hännänpääni nykivän. En voinut sietää tuollaista käytöstä. Olisi vain kakistanut asian ulos heti, tuskin se vaati itkemistä.
”Pienin pentu ei hengitä. Naarmunenä on juuri hakemassa Hehkuaskelta paikalle”, pikimusta naaras totesi itkun seasta. Henkäysvarjon reaktio oli omaani huomattavasti voimakkaampi. Kollin kasvoille ilmestyi surunomainen ilme. Kolli lähti kävelemään ripein askelin kohti pentutarhaa, jonne Hehkuaskel juuri saapui. Minä en halunnut mennä paikalle. Olo tuntui kovin tyhjältä. Kurkkuani kuivasi, vaikka olin juuri juonut paljon. Hengitys tuntui raskaalta, ja vatsassa kiersi. Pentu oli kuollut. Eikä se ollut mikä tahansa pentu, vaan minun pieni pentuni. Se oli Sumupentu. Kävellessäni hetken kuluttua pentutarhalle, Hehkuaskel tuli minua vastaan. Parantajan ilme oli pahoitteleva.
”Pienin pentu menehtyi. Hänen sydämensä oli liian heikko pitämään pienokaista hengissä. Olen pahoillani”, sanat jäivät soimaan päähäni. Pentu oli menehtynyt. Nielaisin ja astuin hämärään pesään. Villisielu oli palannut pesään ja makasi vuoteellaan pentunsa vierellä. Henkäysvarjo oli nostanut pienen, hopeanharmaan pennun pois muiden luota. Kolli nuoli sen turkkia onnettoman oloisena ja kuiskasi sanoja sen korvaan, vaikka pentu ei kuulisikaan niitä.
”Se pitää haudata.” Henkäysvarjo nosti katseensa minuun ja oli jo tarttumassa pennun niskasta kiinni, mutta estin häntä:
”Minä teen sen. Minä kannoin tuota pentua vatsassani, joten minä hautaan sen.” Henkäysvarjo oli väittämässä vastaan, mutta sulki suunsa. Ilmeeni oli vakava, enkä suostuisi mihinkään muuhun vaihtoehtoon. Vilkaisin kolmea muuta pentua, jotka yhä nukkuivat sammalvuoteella. Työnsin kumppanini sivuun ja tartuin pentua niskasta kiinni.
”Hyvää matkaa, Sumupentu”, varapäällikkö huokaisi hiljaa ja jäi katsomaan, kun kannoin pennun ulos pesästä. Leirin pääaukiolla kissat tuijottivat minua. Ruusutuike sanoi jotain, mutta en sisäistänyt hänen sanomaansa. Kävelin vain ja välttelin kohtaamasta yhdenkään kissan katsetta. Uloskäynnillä olin vähällä törmätä Pimentovarjoon. Naaras oli sanomassa jotain, mutta tajusi vaieta. Kohtasin ikäiseni soturin harmaansinisen katseen. Hän nyökkäsi vain ja käveli ohitseni. Odotin, että muukin partio oli palannut leiriin ja kiiruhdin sitten piikkihernetunneliin. Hautasin pennun aivan lähelle leiriä, mutta kuitenkin syrjäisään paikkaan, jossa harva kissa kävi. Kaivoin pienen kuopan ja laskin elottoman, aivan liian pienen pennun sinne. Jokin kumma tunteellisuuskohtaus valtasi minut, ja tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Painoin kuononi elottoman pennun turkkiin.
”Kaikki hyvin, pikkuinen. Pimeyden Metsä pitää sinusta huolta. Tapaamme taas siellä”, sanat vain tulivat suustani. Normaalisti olisin inhonnut itseäni sanoessani jotain noin typerää, mutta nyt niin ei käynyt. Olin vain hurjan, hurjan surullinen. Miksi juuri minun pentuni oli pitänyt kuolla? Teinkö minä jotakin väärin? Pakotin ajatukset syrjään ja kuovin maa-ainesta pennun ruumiin päälle. Se hautautui mullan alle kokonaan. Painoin käpälälläni maata niin, että se ei lähtisi tuulen mukana pois. En merkinnyt paikkaa mitenkään, koska en tulisi enää ikinä tänne. Sumupentu oli kuollut ja siinä se.
Sadepisarat iskeytyivät yhä märälle turkilleni. Sade voimistui hetkessä kaatosateeksi, ja kiiruhdin leiriin. Hidastin kuitenkin askeleitani, sillä sade tuntui puhdistavalta. Se rauhoitti ja sai minut unohtamaan surun. Sade auttoi minua päästämään irti Sumupennusta. Astuessani pääaukiolle, pääaukiolla olevat kissat tuijottivat minua. Heidän katseensa olivat täynnä sääliä, joka inhotti minua. Onnekseni suuri osa kissoista oli paennut sadetta pesiinsä, joten kukaan ei tullut puhumaan minulle.
”Ihan kamalaa”, kuulin Hiutaleviiksen kuiskaavan veljelleen sotureiden pesän edustalta. Vilkaisin valkeaa naarasta ja tuhahdin. En vaivautunut vastaamaan mitään, vaan palasin takaisin pentutarhalle. Ennen kuin asetuin vuoteelleni, nuolin turkkiani kuivemmaksi. Asetuin viimein pentujeni viereen. Ne miukuivat onnettomina ja vaativat maitoa. Yksitellen kolme pentua löysivät vapaan nisän, ja ne alkoivat juoda tarmokkaasti. Pennuista tulisi takuulla hyviä sotureita, joista Kuolonklaani saisi olla ylpeä.

//Pennut?
// 2120 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuin pehmeällä sammalmatolla Kuolonklaanin metsien siimeksessä, tällä kertaa kuitenkaan en ollut yksin. Kun olin lähtenyt yksin leiristä muutama päivä sitten, olin jo tulemassa sisälle leiriin kun Jääviilto huomasi minun tulevan yksin ulkoa, minne oppilaat eivät keskenään saaneet mennä. Muistan vieläkin Jääviillon vahingoniloisen ilmeen, kun hän oli narauttanut minut isälleni. Olin saanut rangaistukseksi vaihtaa pentutarhan aluset puolen kuun ajan.
Tällä hetkellä seuranani olivat kaikkea muuta kuin mukava Jääviilto, kiltti ja omissa maailmoissa viihtyvä Hiutaleviiksi – joku muuten on Jääviillon sisko – ja pennusta saakka mahtava ystävättäreni Pikitassu. Olimme Pikitassun kanssa hieman erkaantuneet oppilastehtävien myötä ja myös tämän emon kuolema oli vetänyt tummanharmaata naarasta omiin oloihinsa. Nyt kuitenkin olimme yhdessä taas ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Tiesin kyllä, että vaikka Pikitassun suru Surmakynttä kohtaan oli helpottanut, ei hän siitä koskaan pääsisi lopullisesti yli. Niin se vain oli.
Istuimme muutaman piikkejään pudottelevan männyn alla siten, että Pikitassu istui rinnallani ja mestarimme meitä vastapäätä. Hiutaleviiksen valkea hahmo tuntui erottuvan metsästä paremmin, kuin kenenkään muun meistä. Mestarit olivat tuoneet meidät tänne ulkoilmaan opettelemaan Kuolonklaanin lakia ja Hiutaleviiksi oli parhaillaan tenttaamassa sitä:
”Mikä toimii rangaistuksena klaanitoverinsa tappamisesta ilman tähdellistä syytä?” Hiutaleviiksen ääni kuulosti siltä, kun hän haluaisi avautua jostain. Hänet tuntien se olisi saarna siitä, että onko rangaistuksen antaja kissa yhtään parempi, kuin se joka tappoi jonkun. Ja se oli aivan hyvä kysymys. Ja mikä sitten oli tähdellinen syy tappaa toinen? Mielestäni kaikesta voisi selvitä miedommin. Karkotuksella ehkä? Miksi pitäisi uhrata lisää henkiä ja liata uusi tassuja vereen.
Osasin vastata tähän nukkuessanikin ja samanlainen katse oli myös Pikitassun silmissä. Kumpi ehtisikään ensin?
”Kuoleman rangaistus”, kuului kauniina kuorona Pikitassun ja minun suustani tismalleen samaan aikaan. Vilkaisin ensimmäistä kertaa Jääviillon suurta punaruskeaa hahmoa koko harjoitusten aikana. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet tunteettoman näköisiksi, mutta kynsillään hän leikkeli sammalta edestään, joka oli selvä merkki tylsistyneisyydestä. Jääviilto ei uskaltanut enää jättää osa-alueita pois koulutuksestani, sillä ei halunnut isäni silmissä huonoon valoon. Sain kuitenkin olla varuillani päivän jokaisena hetkenä, sillä ties milloin Jääviilto haluaisi kostonsa kantelustani.

Olimme saapuneet leiriin ja koska harjoituksemme eivät olleet olleet fyysisesti ollenkaan rankat, päätin lähteä heti hoitamaan päivän askarettani pentutarhan suunnalla. Vilkaisin Pikitassun ruskeisiin silmiin anellen.
”Tulisitko seurakseni?” Pikitassu veti kasvoilleen teennäisen syvällisen pohtimisen ilmeen, jonka jälkeen hän nyrpisti nenäänsä:
”En tietenkään.” Siristin silmiäni antaakseni ymmärtää, että halusin ihan oikean vastauksen tällä hetkellä. Saattoi olla, että tämä typerä rangaistus laittoi pinnani kireälle. Pikitassun vitsikäs olemus lysähti ja hän nyökkäsi asiallisesti viittoen suuntaa pentutarhalle. Kun työnnyimme sisään, muistin kuulleeni, kun joku oli nopeasti ohitseni kävellessäni maininnut Villisielun synnytyksen. Näkisimme klaanin uuden tulokkaan!
”Oii, siinä hän on? Onko hänellä nimeä?” kuulin Pikitassun hihkaisevan. Villisielu vastasi nopeasti ja nousi ylös, vaikka väsymys paistoi tämän kasvoilta. *Ihailtavaa, kuinka sisukas hän on.* Käänsin katseeni alhaalla sammalilla nukkuvaan siniharmaata pentua kohti, jonka turkkia kuvioitti tummemman sävyiset raidat. Huomasin myös pennun turkissa muutamia valkeita kohtia, jotka pistivät silmään siniharmaasta turkista. Nukkuessaan pentu näytti niin rauhalliselta ja viattomalta, jokin siinä sai loisteliaan hymyn kareilemaan kasvoilleni.
”Hän on niin suloinen. Meidän pitäisi antaa sinun nyt levätä, tulemme vaihtamaan aluset myöhemmin”, hymyilin kohteliaasti. Vilkaisin vielä kerran tuoretta emoa ja pentua.
”Näkemiin.” Työnnyimme ulos ja Pikitassu näytti ymmärtävän ratkaisuni viivyttää omia askareitani, jotta väsynyt naaras saisi levättyä.
”Mennään katsomaan sitä pentua joka päivä! Voimme saada uuden kaverin”, Pikitassu vinkaisi pentumaisen innokkaasti. Naurahdin ystävällisesti.
”Joo mennään vaan! Minkä väriset veikkaat hänen silmiensä olevan?” kysyin ja laitoin pystyyn kilpailun, jonka voitosta voisimme kisata. Pikitassu alkoi miettiä, samoin minä. Karhumyrskyn silmät olivat oranssit ja Villisielun siniset. Suurin mahdollisuus oli periä jompikumpi vanhempiensa silmien väri. Koska omaan silmääni pentu muistutti enemmän emoaan kuin isäänsä niin päätin veikata sinistä.
”Minun vastaukseni on sellainen sininen niin kuin Villisielun silmät.” Pikitassu taas väitti kovasti niiden olevan huomiota herättävän oranssit Karhumyrskyn lailla. Paras arvaus voittakoon.

//Joku? Vaikka Mustikka? 😀
607 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pentutarhalla oli jo hiljaista mennessäni tapaamaan ensimmäistä kertaa kunnolla omaa esikoistani. Villisielu nuokkui vuoteessaan, siniharmaan kirjava kollipentu imi tarmokkaasti maitoa emonsa nisästä. Kävelin hissukseen lähemmäksi, Villisielu nosti väsyneen katseensa minuun, hänen silmänsä kimmelsivät vähän heikossa valossa, ihan kuin hän olisi juuri vuodattanut kyyneleen tai pari. Kenties tuo oli itkenyt huojentuneena epätavallisissa olosuhteissa tapahtuneen synnytyksen onnistumisesta.
”Hei, rakkaani”, Villisielu kehräsi lempeästi kyyristyessäni hänen viereensä. Vastasin tervehdykseen puskemalla naaraan poskea hellästi kuonollani. Sen jälkeen käänsin huomioni poikaamme. Tämän täytyi olla elämäni yksi kohokohta.
”Oletko jo päättänyt hänelle nimen?” kysyin irrottamatta katsettani pennun siniharmaasta turkista. Villisielu puisteli päätään, hänkin oli laskenut katseensa pieneen poikaan.
”En. Ajattelin, että sinä saattaisit haluta päättää oman esikoisesi nimen”, hän sanoi. Vilkaisin häneen hymyillen, uutinen oli minulle enemmän kuin mieluisa.
”Siinä tapauksessa minulla taitaa olla hänelle jo hyvä nimi tiedossa”, nau’uin ovelasti. Villisielu höristi korviaan ja katsoi minuun uteliaana. ”Mustikkapentu.” Kellekään tuskin tuli yllätyksenä, että pojan nimi oli ottanut inspiraatiota tämän erikoisesta siniharmaasta turkista. Minun suvussani ei tietääkseni ollut ketään, jolla oli siniharmaa turkki, joten väri oli kaiketi periytynyt joltakulta Villisielun sukulaiselta.
”Se sopii hänelle”, Villisielu totesi hyvillään ja kurkotti sitten sukaisemaan otsaani. Tämä oli niitä harvoja hetkiä, jolloin minun saattoi kuulla kehräävän ääneen. Olin vain niin tavattoman iloinen, että perheemme oli kasvanut yhdellä hengellä. Miten malttaisin odottaa, kunnes jälkikasvumme olisi valmis oppimaan enemmän klaanielämästä?
”Nyt sinun täytyy saada unta”, tokaisin vakavoituen ja nousin ylös. Nuolaisin vielä Villisielun korvallista hyvän yön toivotukseksi, kunnes käännähdin kannoillani ja hiivin ulos pesästä.
Lupasin mielessäni pojalleni, että kävisin katsomassa häntä jokainen päivä, ja kunhan hän olisi kyllin vanha, veisin hänet kierrokselle leiriin ja tutustumaan klaanitovereihinsa. Ehkä saisin myös kunnian saalistaa hänelle ensimmäisen tuoresaaliin.

//271 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Askeleeni olivat hiirenhiljaisia, mutta itsevarmoja kulkiessani pitkin kolkkoa ja kivikkoista, karhunsammaleen verhoamaa metsänpohjaa. Olimme mestarini kanssa sivunneet pienriistan saalistamisen alkeita erään taisteluharjoitussession päätteeksi, ja Henkäysvarjo oli havainnollistanut puheitaan nappaamalla yhden luikun metsämyyrän paluumatkalla leiriin, mutta minä en ollut vielä kertaakaan päässyt kokeilemaan oppimaani käytännössä. Siispä olin kohtalaisen hyvilläni, kun Tuhkajuova kehotti minua saalistamaan itsenäisesti jotakin, mikä viihtyi puiden oksilla. Oli sanomattakin selvää, että pienikokoinen naaras oli mitä luultavimmin tarkoittanut oravia ja lintuja. Olin haistanut aiemmin hiiren, mutta sivuuttanut jäljen suosiolla, koska kyseinen nappisilmäinen jyrsijä ei vastannut Tuhkajuovan asettamia kriteerejä. Lopulta hieman kauempana nenääni oli tunkeutunut oravan tuoreehko hajujälki, jota olin seurannut jo jonkin aikaa. Harmahtavan turkin omaavasta tupsukorvasta ei ollut näkynyt vielä jälkeäkään, mutta sen haju voimistui askel askeleelta mitä syvemmälle sananjalkojen sekaan sukelsin. Tiedostin Tuhkajuovan seuranneen minua ja tarkkailleen tekemisiäni jotakuinkin kolmen neljän ketunmitan päästä, mutta nyt naaras oli äkisti jättäytynyt hieman tavanomaista kauemmaksi, aivan kuin tämä olisi juuri havainnut etsimäni oravan – ajatus sapetti minua, sillä olisin halunnut huomata otuksen ensin. Otin mallia hopeankirjavasta soturista ja pysähdyin niille sijoilleni, silmäillen aavistuksen kärsimättömänä ympärilleni. Mielessäni pyörähti ajatus, että kukaties orava oli ehtinyt jo vipeltää toisaalle, mutta samassa havaitsin liikettä läheisen kuusen juurakossa ja pudottauduin vaistonvaraisesti vaanimisasentoon. Siristin silmiäni keskittäessäni katseeni pölynharmaaseen talttahampaaseen, joka syöksähteli perin uteliaan näköisenä ylös alas tiheäoksaisen kuusen runkoa. Saaliseläin vaikutti olevan hieman turhan energisellä päällä, tarkkaillen herkeämättä aluskasvillisuutta sen villin katseen poukkoillessa puolelta toiselle. Aikomukseni oli pysyä kärsivällisenä ja lähestyä oravaa vasta juuri oikealla hetkellä, mutta tympäännyin pian pitkämieliseen odottamiseen ja lähdin harkitsemattomasti hiippailemaan lähemmäs kuusta. Pidin huolen siitä, että etenin astumatta yhdenkään oksan päälle saati kahisuttamatta saniaisia, mutta kaikesta huolimatta orava vaikutti pistävän tuloni merkille. Sen pörröhäntä nyki perin hermostuneen oloisena ja piskuinen nenä hamusi ilmaa, mutta ainakin vielä otus suostui pysymään kohtalaisen aloillaan. Lähemmäs ketunmitan päässä tupsukorvasta pysähdyin toistamiseen, poljin takatassuillani kiivaasti maata ja jännitin lihakseni valmiina hyökkäämään. Vedin syvään henkeä ja syöksähdin eteenpäin, mutta kynteni eivät tavoittaneet muuta kuin palan pihkaista kaarnaa. Kirosin vuolaasti epäonnistumistani ja kääntäessäni katseeni ylös saatoin täpärästi nähdä, kuinka harmahtava karvakasa katosi riekkuen havujen sekaan. En ymmärtänyt mikä oikein oli mennyt vikaan, mutten ollut vielä valmis luovuttamaan. Hypähdettyäni takaisin sananjalkojen sekaan ryhdyin oitis nuuhkimaan tuulta, havaiten miltein välittömästi toisen oravan ja kahden linnun hajujäljet. Päivän mittaan löysin jokaisen kyseisistä saaliseläimistä, mutten yrityksistäni huolimatta kyennyt saamaan ainuttakaan kiinni. Tunsin oloni sanoinkuvaamattoman kurjaksi, kelvottomaksi.
“Harakkatassu, nyt riittää”, Tuhkajuova naukui lopulta ja asteli kivikasvoisena luokseni. Ilmaisin pettymykseni sanallisena vuodatuksena ja toivoin, että naaras olisi antanut minun yrittää vielä kerran, mutta tämä pysyi päätöksessään ja lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin. Päivä Tuhkajuovan kanssa oli sujunut sanoinkuvaamattoman surkeasti, mutta syy ei varmasti ollut minun! Puut olivat liian liukkaita, riista liian levotonta, tuuli liian kova ja niin edelleen. Huokaisin syvään, loppumatkan taittuessa piinaavan hiljaisuuden vallitessa.
“Opetatko sinä minua vielä jonakin toisena päivänä?” kysyin, juuri ennen kuin sukelsimme leirin sisäänkäynnille. Pienikokoinen soturi käänsi katseensa minuun, mutten antanut tälle mahdollisuutta vastata. “Henkäysvarjo on varmasti vielä kovin kiireinen. Ja sitä paitsi-” takeltelin ja vaikenin hetkeksi, jotta mieleeni muistuisivat oikeat sanat. Sanat, joilla pyytää apua. “Minä haluaisin oppia uimaan. Sinähän osaat uida, eikö vain? Tarkoitan, oppisin varmasti itsenäisestikin, mutta ei sinusta haittaakaan olisi.”

// Tuhka?
// 514 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Tällä kertaa kaikki ei ollut ok, tiesin sen, minusta tuntui.. Erilaiselta. Olin päässyt ongelmitta aukiolle valvovan silmän alla, mutta tiesin että minun olisi pakko karata.. Miten selittäisin sen? Parantaja tiesi että vetäisin nyt viimeistä neljäskuuta.. Itse asiassa ylikin… Huokaisin ja katsoin leiriä, pystyin tuntemaan monen soturin katseen itsessäni. Olisin hulluuntunut jos olisin pysynyt leirissä, siinä selitys. Katsoin kissoja, he eivät välittäisi, eikä Karhumyrsky ollut nyt tässä. En epäröinyt kun tassutin piikkiherneen muodostaneesta suuaukosta. Kun pääsin ulos, katsoin hämilläni ympärilleni. Minne menisin? Rajan yli, oli ainut ajatukseni. Pakko, oli mennä. Tämä salaisuus ei saanut tulla julki. Päädyin tosissani kulkemaan rajaa kohti, välttelin minulle tavallisissa paikoissa, Hehkulampea. Yritin kierrellä ja kaarrella, etsiä jostain miten saisin hajun pois, ja pian tajusin joen edessäni. Se olisi kylmää ja hyvä virtauksellista.. Mutta.. Astuin veteen tassu tassulta, ottaen henkä ja lompahdin sinne kokonaan. Nostin pääni haukkoen happea, jatkaen vasta rannalle. Pääsinkin vaivalla kampeamaan toiselle puolelle, tuolta jatkaen matkaa, kunnes se iski.. Mikä? Kipu, piinaava kipu. Tunsin kuinka pennut tulisivat, enkä tiennyt olinko rajan yli vai en. Vedin kivuliaan juoksu spurtin, päästen erään puun alle. Häntäni painautui maata vasten, kun korvani menivät luimuun. Tämä ei ollut totta, kaikki se kipu.
”Hei vain”, Kuulin tutun, tyynen äänen ylhäältä. Käänsin pääni, nähdäkseni erakko naaraan oksalla. Tuo outo rakenteinen.. Solakka, sekä oudon värinen naaras.. Tuo kipusi oksalta alas viereeni, sekä voisin vannoa huolestuneen pilkkeen ollen toisen kasvoilla kun hän katsoi minua. Kun naaras kumartui, ilmeisesti haistamaan vatsaani, aloin murista. Minun pentuni!
”Mene pois”, Sihahdin perääntyen. Tiesin ettei minusta ollut vastusta, sillä olin valmis huutamaan kivusta. Naaras kuitenkin katsoi minua ihmeissään, sitten vatsaani ja sitten minua.
”Voin auttaa”, Naaras tokaisi. Murahdin katsoen vieraaseen, voisinko luottaa tuohon? Minun oli pakko, en voinut muuta. Sihisin perääntyen taas vähän, kivun sokaisemana kuitenkin tassut pettivät ja jouduin maahan kyljelleni.
”Selvä on, autat minua ja minä en sano sanaakaan että kuokit kuoloklaanin mailla, sekä sinä pysyt hiljaa mitä vain tapahtuukin”, Sanoin kakoen kivussa henkeäni, hakien oikeaa asentoa, päätyen kyljelleni. Monet eivät kuolleet, muista se villi.. Tämä on vain luonnollista, saat pennut ulos ilman ohjeitakin, niin erakotkin saavat. Mutta miten minun pitäisi se tehdä ku kipu supisteli lävitseni? Se hiljalleen erotti minut Lauhalaukan muistoista, käskien vain selviytymään, ohjeisti, niin kuin joku ääni sisälläni.
”Selvä, Diili, Muista hengittää”, Fetus tokaisi kylmän rauhallisena. Huudahdin kivusta, kun tunsin huumaavan kivun tulevan. Yritin ponnistaa samalla, koska se tuntui järkevältä. Haukoin happea välillä, mutta kun tunsin fetuksen turkin, kuivan, lämpimän, tasaisesti kohoilevan, vierelläni, yritin itsekkin tasata henkeni kulkemaan samassa tahdissa kuin toisen naaraan hengitys. Kuuloni tuntui sumenevan, tiesin naaraan sanovan jotain yritä jaksaa, kohta kaikki on ohi, tapaista, mutta uuden kipu allon tullessa, purin hammasta etten huutanut taas. Keskityin täysillä ponnistamaan, tuntien kuinka fetus häipyi oikealta puoleltani pois. Halusin käskeä naaraan takaisin, sillä tuntui kuin kipu ei lakkaisi millään, enkä osaisi tehdä tätä yksin. Huumaava kipu kalvoi minua, mutta pian pystyin kuulemaan sen verran että kuulin ininää.. Mau’untaa.. Pikku pennun ininää.. Katsoin taakseni, huomaten kuinka Fetus asetti nisilleni pennun.. Aika mustan palleron. Kipu ei kuitenkaan lakannut, enkä voinut olla huomaamatta kuinka paljon verta olin menettänyt. Tunsin toisen kivun aallon, sekä tunsin kuinka näkökenttäni pimeni. En nukahtanut, en. En vain nähnyt mitään. Ponnistin kaikin voimin, kunnes.. Jotain vain tapahtui, supistus meni ohi, näköni palasi hiljattain. Kuulin taas pontevan maukaisun, kun käännyin Fetuksen suuntaan. Tuo laski nisilleni oranssin keltaisen pennun.. Valkoisilla läikillä.. Ei, tämä ei voinut olla totta! Karhumyrsky tappaisi minut. Tunsin kuinka supistukset hellittivät, samalla kun vain purskahdin itkuun. Tunsin Fetuksen katseen turkissani, hän ihmetteli selvästi mikä oli.
”Kaikki luulevat että pentujen isä on ruskea turkkinen kissa, mutta oikeasti se on hänen kuollut inhoamansa velipuoli! Oranssi sellainen”, Itkin. Fetukselle tuntui kirkastuvan suruni aihe, tuo katsoi minua hetken hämillään, mutta ei jatkanut aiheesta. Pyyhin väsyneenä kyyneleeni silmistäni, katsoen kaksikkoa. Mutta he olivat niin täydellisiä. Vaikka miten väsynyt olin, en voinut nukahtaa.
”Petit siis häntä.. Mitä aiot tehdä?”, Fetus kysyi hiljaa, kerrankin naaras tuntui varovan sanojaan, joka tuntui niin oudolta hänen suustaan kuululta. En tiennyt, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Pennut imivät maitoa, kunnes nukahtivat. Katsoin alakuloisena kaksikkoa.
”En pettänyt.. asia on monimutkainen.. Kai.. pentu ei koskaan syntynytkään”, Sanoin hiljaa, tietäen asian itsekkin jo vääräksi. Fetus ymmärsi aivan täsmälleen mitä aioin, katkaista nuorikon elämän narun. Tuo olisi oikein, jos kolli pilaisi koko elämäni.. Ei hän ansainnut sitä, tiesin sen, en voisi tehdä niin. Tutkailin kahta simmilläni, kolleja he tosiaaan olivat.
”Ei, se on viimeinen mahdollisuus, en anna sinun tehdä niin, ketään pentua ei pitäisi tappaa, saati hylätä, minä otan sen”, Nuori naaras sanoi. Katsoin toista yllättyneenä, miksi? Hän oli itse juuri ja juuri oppilaan ikäisen näköinen, oliko hän valmis ottamaan niin isoa velvollisuutta kuin elävä pentu. Tosin mitä mahdollisuuksia minulla oli, en voinut kuin jättää pennun kuolemaansa, taikka antaa sen toiselle.
”Selvä, pentu on sinun.. Vaadin kuitenkin pari asiaa.. Hänen nimensä on ruskapentu, eikä hän tiedä emostaan mitään. Hän kuitenkin tietää että isänsä on entinen Kuoloklaanilainen Lauhalaukka.. Pentu on pidettävä salassa klaanilta.. Lupaathan kasvattaa hänet hyvin?”, Anelin väsyneenä. Fetus katsoi minua säälivänä, en koskaan voinut tietää pitikö naaras lupauksensa.
”Selvä, puolestaan sinä tulet joka päivä ruokkimaan häntä maidollasi, sekä tuot minulle vähintään yhden hiiren jonka metsästät omalta reviiriltäsi.. Löydät minut parin ketunmitan päässä tästä, isosta vatukka pensaasta”, Naaras tokaisi lopulta omat ehtonsa. Katsoin vielä oranssia pentua surren, enkä edes katsonut naaraaseen. Oli sydäntä särkevää tehdä näin, rakastin pentua jo nyt.
”Emo rakastaa sinua pikkuinen”, Kuiskasin sukaisten vielä Ruskapentua. Ei ollut kuin en näkisi häntä enää, mutta tiesin että tästä edes päin pikkuiseni.. ei olisi enää pikkuiseni. Tämä saattaisi rikkoa lakia, mutta se oli pakko tehdä. Hylätä oma lapsensa. Purskahdin taas lohduttomaan itkuun, sukien kollin päätä vielä hyvästiksi.
”Niin paljon pikkuinen… Emo rakastaa sinua todella..”, Kuiskutin, toicoen että jonain päivänä toinen ymmärtäisi tilanteen, eikä vihaisi minua päätöksestäni. Fetus katsoi minua tyynenä.
”Hän oppii tietämään sen”, Fetus lupasi, napaten jo nukkuvan, sokean, sekä kuuron pennun mukaansa, hiljalleen tuo tassutti pois, jättäen minut itkemään lohduttomasti maahan. Pian kampesin ylös, katsoen jäljelle jäänyttä pentua auringon valossa.
”Emo rakastaa sinua yhtä paljon..”, Kuiskasin vielä, katsoen toista.pentua. en ollut keksinyt sen nimeä, mutta ehkä karhumyrsky keksisi sen. Nostin pennun hampaisiini, lähtien väsyneenä, häntä ja korvat laahaten kohti leiriä. Pariin kertaan jouduin kyynelten armoille, mutta joka kerta nousin ylös, jatkaakseni. Viimein sain ilmeeni vedettyä pokka naamalle, vaikka tiesin näyttäväni kaamealta. Olin aivan veressä, sekä turkki aivan roskia täynnä, näytin juuri tapppelusta tulleelta, joka ei tosin oikeasti omannut haavoja.

Viimein pääsin leiriin, aukiolle. Nopeasti livahdin pentutarhaan, vaikka sainkin uteliaita katseita. Laskin pennun sammalille, huomaten kuinka Mäntyviiksi epäröiden nosti katseensa minuun, kauhulla, sekä hämillään.
”Mitä sinulle esi isien nimeen on käynyt!”, Hän kysyi sihisten. En paljoa välittänyt, vaan katsoin omaa emo malliani.
”Katsoisitko häntä hetken?”, Tokaisin umpi väsyneenä, haukotellen. Minulla olisi yhä paljon selitettävää, sekä etsittävää ennnen kuin lepäisin. Naaras ei kerennyt vastata kun livahdin jo aukiolle. Huomasin heti Karhumyrskyn, sekä kolli minut. Toinen melkein ryntäsi luokseni, kaataen minut.
”Villisielu? Missä ihmeessä olit?! Sinun pitäisi pysyä leirissä?! Miksi näytät tuolta?”, Toinen sihisi. Hymyilin, sukaisten toisen korvan juurta. En sanonut sanaakaan, vaan viitoin toista seuraamaan. Kumarruin jotta pääsin pentutarhan ovesta sisään, ja kampesin sammalilleni, pennun viereen. Pennun joka yhä nukkui. Väsyneenä en jaksanut enää kehrätäkkään. Karhumyrsky katsoi minua suu raollaan, ihmeissään.
”Meinasin tulla hulluksi leirissä pysymisestä, joten kävin ulkona haukkaamassa happea. Pentu päätti tulla ja sitten kivuissani eksyin.. Hän poksahti maailmaan.. Kaunis kollimme”, Kerroin tokkuraisena, hymyillen. Karhumyrsky katsoi minua sanattomana, laskeutuen katsomaan pentua.
”Olet hiirenaivo kun lähdit ulos, mutta kiitos esi isille että selvitisitte”, Karhumyrsky tokaisi lopulta. Hymyilin vähän, päästäen pienen kehräyksen kollille. Tuo suki selkääni hieman, poistaen enempiä roskia, sekä katsoi sitten pentua.
”Haen parantajan, sillä ei taida olla nimeä?”, Kolli kysäisi. Nyökkäsin Karhumyrskylle eiksi, kun tuo nyökkäsi vielä, hakien parantajan. Korjasin asentoani niin että olin kippuralla pentua vasten, siihen nukahtaen. Olin liian väsynyt, joten minun oli aivan pakko nukkua hetki.

”Olet onnekas kun selvisit elossa, kuten itsekkin sanoit menetit paljon verta. Tarvitset lepoa, varo ettet haavoitu, mutta nyt sen pitäisi mennä parempaan päin. Saat liikkua jo normaalisti, kunhan muistat syödä, sekä levätä”, Hehkuaskel tokaisi. Nyökkäsin, katsoen tokkuraisena pentua. Naaras oli tutkinut minua, kun olin puoli unessa, nyt hän tyrkytti lehtiä minulle. Söin vihreät kyselemättä, painautuen takaisin petiin, nyt minua ei huvittanut lähteä mihinkään, halusin vain nukkua. Kuitenkin kuulin askelia pesän suulta, sekä innostunutta puhetta. Nostin vähän päätäni, nähdäkseni päällikön, sekä entisen varapäällikön pennut.
”Oii, siinä hän on? Onko hänellä nimeä?”, Jompikumpi kysyi. En tunnistanut vielä kaksikkoa toisistaan äänestä, koska en ollut puhunut heille, sekä puoli tokkurassa en katsonut heitä.
”Ei ole, odotan että karhumyrsky palaa että hän saa nimetä pikkuisen”, Mutisin väsyneenä. Tunsin itseni niin nurkaan ajetuksi, kun kaksikko näki minut heikoimmillani, mutta kai siihen oli totuttava. Nousin istumaan kuitenkin, katsoen kaksikkoa, jotta he saisivat tutkailla pikkuista.

//1425 sanaa
//Karhu? Minttu? Mustikka ehkä?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Pähkinätassu tuntui havahtuvan pois, jostain syvästä omasta mielikuvituksen luomasta maailmastaan kysymykseni seurauksena. Hänen suuret ja tummanvihreät silmänsä kääntyivät minuun ja hän alkoi säätää hieman asentoaan, jonka jälkeen hän naukaisi:
”Muista en ole varma, mutta satunnaisesta syystä tiedä kyllä tämän yhden. Tuhkajuova. Hän pelasti minut pentuna tuolta lammesta, kun putosin. Muistatko kun kerroin?” Samalla Pähkinätassu oli viittonut leirissä kohisevaa vesiputousta ja sen alle muodostuvaa lampea kohti terävästi ja silmissä epämukavuus hennosti värähtäen. Nyökkäsin oivaltavasti, tietenkin muistin Pähkinätassun tarinan.
”Kiitos, kun kerroit. Minun täytyy käydä etsimässä hänet käsiini, ennen kuin vedet ovat viilenneet liiaksi”, selitin kollille, joka katsoi minua kuin haamun nähneenä. Hänen eleensä muuttuivat jonkin oivalluksen seurauksena kankeiksi ja tuntui kuin hänet olisi vallannut epämukavuus.
”Ajattelitko opetella uimaan?” kolli peitteli hieman takelteluaan. Kurtistin kulmiani rennosti ja päästin pienen mukamas turhautuneen tuhahduksen. Siirsin itseäni hieman Pähkinätassua lähemmäs siten, että sain häntäni kietaistua tämän ympärille. Hän oli varmasti huolestunut turvallisuudestani omien kokemustensa seurauksena. Kun Pähkinätassu oli pentuna mulahtanut kylmään lampeen ja ollut hukkumisen partaalla, oli vedestä saattanut muodostua hänen ajatuksissaan varma paha. Nostin kasvoilleni pakotetun hymyn, sillä sisäiset tunteitteni aallot eivät antaneet tilaa aidolle. Olin tällä hetkellä liikaa ylikierroksilla.
”Ei se ole vaarallista, kun minulla on uimataitoinen kissa mukanani. Ja onhan se nyt vähän vaarallisempaa olla osaamatta uida jos joskus tulee sellainen tilanne, että sitä tarvittaisiin”, vakuuttelin ja silitin pari kertaa reippaasti Pähkinätassun kirkkaanruskeaa karvaa, joka häntääni vasten sai karvamme sähköistymään. Vedin häntäni pois välttääkseni pienen sähköiskun, joka ei olisi mukava kummallekaan.
”Selvä, mutta ole sitten varovainen”, kissa ehti vielä muistuttamaan, ennen kuin isän ylväs punaruskeaturkkinen hahmo saapui luoksemme utelias katse kirkkaanvihreissä silmissään.
”Mitäs täällä suunnitellaan?” isän ääni oli lempeä, muttei kuitenkaan haavoittuvalla tavalla. Hänen suuri ruumiinsa tuntui turvalliselta, kuten aina, enkä pelännyt mitään hänen kanssaan.
”Ei mitään ihmeellisempää, ajattelin vain kysyä Tuhkajuovaa opettamaan minua uimaan. On hyvä osata uida kaiken varalta”, selitin tärkeästi. Isäni nyökkäsi ja hänen kasvoillaan komeili iloinen ilme.
”Siinä saattaakin olla opettelemista, mutta kunhan ei luovuta niin mikä tahansa onnistuu”, isä naukui viisaasti ja hänen silmissään välähti sisukkuus. Nyökkäsin terävästi. Isä oli ihan oikeassa. Kaikki olivat omien elämiensä herroja ja saivat itse taistella elämän omaa tahtoa vastaan. Ikinä koskaan ei vain pitäisi lannistua ja luovuttaa vaan tähdätä sisukkaana unelmiin. Huomasin sivusilmällä, kuinka Kalmakuu tuli tökkäämään Pähkinätassua mukaansa, jonka seurauksena Pähkinätassu hotkaisi ruokansa nopeasti suuhunsa. Tämä heilautti minulle häntäänsä hyvästeiksi ja kipitti punaruskean kollin rinnalle. Kollin mestari oli vaihtunut, sillä Villisielu oli asettautunut pentutarhaan. Mestareista puheen ollen.
”Ainiin, minun on pitänyt puhua yhdestä jutusta”, aloitin venytellen sanojani, sillä en pitänyt siitä, että olin menossa kantelemaan mestarini opetustavasta. Kaikki saivat opettaa miten tahtoivat, mutta minun opetukseni oli vajavaista. Isä terästi aistejaan ja höristi korviaan, jotta kuulisi jokaisenkin pienen äännähdyksen mitä minulla oli sanottavana. Häntä toden totta kiinnosti mitä olisin sanomassa.
”No kun Jääviilto ei opeta minulle melkein mitään muuta kuin taistelua ja minusta tuntuu, että jään jälkeen muista oppilaista. Sain vähän opetusta saalistuksen suhteen Pikkukaaokselta, kun pyysin, mutta…”, en keksinyt miten saisin aseteltua sanat lauseeni loppuun, vaikka tavallisesti niin puhelias minäni siihen pystyisikin. Isän kulmat kurtistuivat ja olin aistivinani tyytymättömyyttä ja pienen häivähdyksen vihaisuutta hänen kasvoillaan. Ennen yhtäkään sanaa kolli nyökkäsi. Hän nyökkäsi arvokkaasti ja terävästi, sillä tavoin miten päällikkö sen teki ja se oli mielestäni hienon näköistä.
”Minä puhun Jääviillolle, hyvä kun sanoit. Kuolonklaanilaiset ansaitsevat parhainta koulutusta kaikilla osa-alueilla. Mikset tullut sanomaan yhtään aiemmin?” isä kysyi ja hänen äänensä tyytymättömyys vaihtui minulle osoitettavaksi lempeydeksi. Liikuttelin etutassujani hieman vaivaantuneena ja häntäni värisi hieman epävarmana. Tosiaan miksen ollut kääntynyt isäni – klaaninpäällikön – puoleen aiemmin? Ehkä olin elätellyt toivoa siitä, että Jääviilto veisikin minutkin joku ihana aamu saalistamaan. Kohautin lapojani hieman syyllisenä.
”En tiedä, minun olisi kyllä pitänyt. Ehkä ajattelin, että jonain päivänä Jääviilto muuttaisi tapansa yhtäkkiä tai jotain”, selitin ja nostin tummansinisen katseeni takaisin ylös. Isän silmissä hohkasi ymmärtäväisyys.
”Selvä. Minun täytyy nyt mennä, mutta muista puhua minulle tai emollesi jos jokin vaivaa sinua”, suuri punaruskea kolli muistutti ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan lähistöllä olevan Henkäysvarjon luo. Näin kuinka isä selkeästi pyysi varapäällikköään tekemään jotain ja hänen pyyntöään hän lähtikin oitis toteuttamaan. Pian karvani nousivat pystyyn, kun näin Jääviillon tassuttavan isäni luokse yhtä röyhkeänä kuin aina. Nousin oitis ylös ja tassutin pois, Jääviilto kyllä tietäisi kuka oli tehnyt hänestä valituksen. En pelännyt häntä, mutta en kaivannut tällä hetkellä uutta ongelmaa. Tuhkajuovaakaan ei näkynyt missään, joten en voisi mennä kyselemään uimisesta. Vilkaisin sivuilleni ja kun en nähnyt ketään todistajaa pujahdin yksikseni ulos.

//Mintulle seuraa?
720 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Olin ehkä hetken onnellinen kollin kanssa, mutta sitten tuokin passitti minut taas nukkumaan. Toisaalta pelkäsin itseni, sekä pentujen puolesta, mutta en antanut sen näkyä. Karhumyrskykin varmasti pelkäsi, vaikkei antanut sen näkyä. Olin vain kietoutunut sammaliini, miettimään. Ei mitään niinkään erikoista, enimmäkseen ajatukseni kulkivat Lauhalaukassa. Ilta oli varmasti oli vaihtunut jo yöksi, enkä pitänyt siitä. Halusin nukkua ja unohtaa kaiken, mutta uni ei vain tullut. Halusin venytellä jäseniäni, mutta se tuntui olevan kiellettyä. Katsoin tyhjää pesää, melkeinpä muristen. Nousin ylös, toivoen ettei Mäntyviiksi heräisi. Karhumyrsky oli muiden sotureiden tapaan ollut kiireinen, melkeinpä jättänyt minut tervehtimättä ja puhunut vain Mäntyviiksen kanssa. Kipitin kuin pentu salassa pentutarhan suulle, muistaen kuinka olin tosiaan pentuna. Painauduin matalaksi jotta pääsin pentutarhan suuaukon läpi pitämättä ääntä. Huomasin aukiolla kollin, sekä jonkun naaraan, mutten hämärässä tunnistanut heitä. Istahdin aukiolle, haukatakseni happea. Kuulin kuitenkin askelia, joku kolli, Kalmakuu. Luimistelin korviani hieman epävarmuudesta, tuntien kuinka häntäni pörristyi. En halunnut tutustua uusiin kissoihin, minulla ei ollut motiivia.
”Villisielu, miten voit?”, Kalmakuu kysyi rauhallisena, tiesin kollin luonteeseen kuuluvan tuo.. tuo rauhallisuus, minua se karmi. Toki se pystyi johtumaan jatkuvasta mieleni vaihtelusta. Nyökkäsin punaruskealle kollille, miettien mitä sanoisin, eihän minun ollut pakko sanoa mitään, se ei ollut mikään velvollisuus.
”Hyvinhän minä, pakko vain saada happea”, Tokaisin, kohdistaen katseeni tyhjälle taivaalle, etsien jotain muuta tuijottaa kuin tuota vierasta kissaa.
”Ymmärrän, poikani taisi olla läheinen kanssasi? Se näytti painavan kauan sinua, katoaminen siis”, Kolli yht äkkiä sanoi. Silmäni suurenivat hämmennyksestä. Täh? Oliko tämä kissa Lauhalaukan isä? Kalmakuu? Mittailin toista, etsien tuttuja piirteitä, sekä piirteitä sarkasmista. Kuitenkaan toinen ei näyttänyt vitsailevan.
”Lauhalaukka? Hän oli.. noh onhan hän läheinen kanssani”, En vieläkään suostunut ”ymmärtämään” että toinen oli kuollut, sillä olin aivan varma että hän oli oikeasti elossa, jossain tuolla. Mutta siinä myös että hän oli pentujen isä, Lauhalaukka siis. Käänsin katseeni maahan epävarmana, miettien mitä sanoa. En päätynyt sanomaan mitään.
”Mutta hyvä kuulla että sinulla menee hyvin”, Kolli tokaisi. Hymähdin, nyökäten.
”Taidan palata pesään, nähdään Kalmakuu”, Tokaisin suoden toiselle hieman, ehkä valehtelen taas liikaa, hyvin, ärsyyntyneen hymyn. Painauduin matalaksi, valmiina uuteen nukahdukseen. Painauduin sammalille, sekä nukahdin.

Kun heräsin, sain saaliin suoraan nokan eteeni. Karhumyrsky ojensi hiirtä minulle. Mutristin suunpieliäni. Ei lintua.
”Jääthän?”, Tokaisin nostaen anovan katseeni kolliin. Karhumyrsky katsoi hetken minua hämillään, kunnes huokaisi.
”Selvä, noh, minulla onkin vapaata kun kävin partiossa”, Kolli tokaisi, halusin todellakin kertoa kuinka huolissani olin kuolevani, sekä pentujen selviytymisestä. Otin palan saaliista, miettien mistä aloittaa. Olin ryssinyt koko tiineyden sillä että olin itselleni liian tiukka.
”Koko tämä.. pentujen huonosti vointi on syytäni.. olisihan minun pitänyt syödä paljon ja levätä enemmän sekä antaa itselleni vapaa aikaa.. Koko juttu on syytäni”, Huokaisin. Käänsin sinisen katseeni maahan toivottomana, nyt minä kärsisin siitä kerta heitolla.

//439 sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: Tipu

Olin ehkä hetken onnellinen kollin kanssa, mutta sitten tuokin passitti minut taas nukkumaan. Toisaalta pelkäsin itseni, sekä pentujen puolesta, mutta en antanut sen näkyä. Karhumyrskykin varmasti pelkäsi, vaikkei antanut sen näkyä. Olin vain kietoutunut sammaliini, miettimään. Ei mitään niinkään erikoista, enimmäkseen ajatukseni kulkivat Lauhalaukassa. Ilta oli varmasti oli vaihtunut jo yöksi, enkä pitänyt siitä. Halusin nukkua ja unohtaa kaiken, mutta uni ei vain tullut. Halusin venytellä jäseniäni, mutta se tuntui olevan kiellettyä. Katsoin tyhjää pesää, melkeinpä muristen. Nousin ylös, toivoen ettei Mäntyviiksi heräisi. Karhumyrsky oli muiden sotureiden tapaan ollut kiireinen, melkeinpä jättänyt minut tervehtimättä ja puhunut vain Mäntyviiksen kanssa. Kipitin kuin pentu salassa pentutarhan suulle, muistaen kuinka olin tosiaan pentuna. Painauduin matalaksi jotta pääsin pentutarhan suuaukon läpi pitämättä ääntä. Huomasin aukiolla kollin, sekä jonkun naaraan, mutten hämärässä tunnistanut heitä. Istahdin aukiolle, haukatakseni happea. Kuulin kuitenkin askelia, joku kolli, Kalmakuu. Luimistelin korviani hieman epävarmuudesta, tuntien kuinka häntäni pörristyi. En halunnut tutustua uusiin kissoihin, minulla ei ollut motiivia.
”Villisielu, miten voit?”, Kalmakuu kysyi rauhallisena, tiesin kollin luonteeseen kuuluvan tuo.. tuo rauhallisuus, minua se karmi. Toki se pystyi johtumaan jatkuvasta mieleni vaihtelusta. Nyökkäsin punaruskealle kollille, miettien mitä sanoisin, eihän minun ollut pakko sanoa mitään, se ei ollut mikään velvollisuus.
”Hyvinhän minä, pakko vain saada happea”, Tokaisin, kohdistaen katseeni tyhjälle taivaalle, etsien jotain muuta tuijottaa kuin tuota vierasta kissaa.
”Ymmärrän, poikani taisi olla läheinen kanssasi? Se näytti painavan kauan sinua, katoaminen siis”, Kolli yht äkkiä sanoi. Silmäni suurenivat hämmennyksestä. Täh? Oliko tämä kissa Lauhalaukan isä? Kalmakuu? Mittailin toista, etsien tuttuja piirteitä, sekä piirteitä sarkasmista. Kuitenkaan toinen ei näyttänyt vitsailevan.
”Lauhalaukka? Hän oli.. noh onhan hän läheinen kanssani”, En vieläkään suostunut ”ymmärtämään” että toinen oli kuollut, sillä olin aivan varma että hän oli oikeasti elossa, jossain tuolla. Mutta siinä myös että hän oli pentujen isä, Lauhalaukka siis. Käänsin katseeni maahan epävarmana, miettien mitä sanoa. En päätynyt sanomaan mitään.
”Mutta hyvä kuulla että sinulla menee hyvin”, Kolli tokaisi. Hymähdin, nyökäten.
”Taidan palata pesään, nähdään Kalmakuu”, Tokaisin suoden toiselle hieman, ehkä valehtelen taas liikaa, hyvin, ärsyyntyneen hymyn. Painauduin matalaksi, valmiina uuteen nukahdukseen. Painauduin sammalille, sekä nukahdin.

Kun heräsin, sain saaliin suoraan nokan eteeni. Karhumyrsky ojensi hiirtä minulle. Mutristin suunpieliäni. Ei lintua.
”Jääthän?”, Tokaisin nostaen anovan katseeni kolliin. Karhumyrsky katsoi hetken minua hämillään, kunnes huokaisi.
”Selvä, noh, minulla onkin vapaata kun kävin partiossa”, Kolli tokaisi, halusin todellakin kertoa kuinka huolissani olin kuolevani, sekä pentujen selviytymisestä. Otin palan saaliista, miettien mistä aloittaa. Olin ryssinyt koko tiineyden sillä että olin itselleni liian tiukka.
”Koko tämä.. pentujen huonosti vointi on syytäni.. olisihan minun pitänyt syödä paljon ja levätä enemmän sekä antaa itselleni vapaa aikaa.. Koko juttu on syytäni”, Huokaisin. Käänsin sinisen katseeni maahan toivottomana, nyt minä kärsisin siitä kerta heitolla.

//439 sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Keskustelu oli johtanut siihen pisteeseen, että Pikkukaaos kysyi minun kuulumisiani. Naaras oli kertonut juuri omat kuulumisensa ja hänen elämänsä oli viime aikoina painottunut mielestäni liiaksi soturintehtäviin. Pitäisihän elämässä pitää hauskaa.
”Ei elämä saa olla pelkkää partioissa käymistä, meidän pitää tehdä jotakin mahtavaa!” hihkaisin ja kasvoni täyttyivät innokkaasta säteilystä. Innokkuuteni laski kuitenkin hieman, kun muistin miksi olin täällä. Kietaisin häntääni tiukemmin tassujeni eteen ja valmistauduin kuitenkin vastaamaan naaraan kysymykseen. Tiesin tasan tarkkaan, mitä ajattelin sanoa, mutta sen suusta saaminen oli hieman vaikeampaa. Sydämeni hakkasi kiivaampaan tahtiin kuin tavallisesti ja minua alkoi yhtäkkiä kovasti kuumottaa turkkini alla.
”Minulla menee loistavasti. Itseasiassa halusinkin puhua sinulle tästä yhdestä jutusta”, takeltelin hieman, mutta yritin ryhtiäni kohentamalla parantaa äänen laatuani mahdollisimman itsevarmaksi. En halunnut Pikkukaaoksen ajattelevan, etten ollut varma tästä, koska nimen omaan olin. Olin jo niin pitkään haikaillut Merkuriuksen perään ja viimein unelmani olivat saaneet lähtölaukauksen, kun Merkurius oli tunnustanut tunteensa minua kohtaan. Siinä hetkessä olin tuntenut jotain ennennäkemätöntä. Olin tuntenut itseni erittäin tärkeäksi, sillä tavalla millä en ollut koskaan enempää tuntenut. Tietenkin ystäväni ja isäni olivat saaneet minut tuntumaan halutulle ja hyväksytylle, mutta Merkuriuksen rakkaus oli jotain muuta. Pikkukaaos kurottautui lähemmäs ja hänen meripihkaiset silmänsä loistivat uteliaisuudellaan. Naaraan häntä heilahteli puolelta toiselle odottavaisena.
”Minä olen rakastunut”, kerroin parhaalle ystävälleni hiljaa. Naaraan silmät pyöristyivät iloisen yllättyneinä, ellen väärin tulkinnut. Pikkukaaoksen katse alkoi kiertää klaanin leiriä kiihkeästi etsien kollia, josta puhuin tietämättä, että hän ei sitä kykenisi löytämään. Soturi oli jo avaamassa suunsa, kun nostin häntäni ylös keskeytykseksi ja sanoin:
”Hän ei ole klaanista. Hän on erakko. Merkurius. Hänkin tuntee samoin minua kohtaan. Minä muutan heidän luokseen.” Katseeni painui maahan, kun odotin ystäväni reaktiota.

//Pikku? 😀
268 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkatassu oli esittänyt minulle kysymyksen. Heikotus oli palannut, jonka vuoksi pysyin hetken hiljaa. En halunnut näyttää heikkouttani oppilaalle, jonka vuoksi pakotin itseni ryhdistäytymään.
”En tiedä kuinka etevä saalistaja olet, mutta tehtävänäsi on saada saalis kiinni puusta. Toimit itsenäisesti enkä anna sinulle ohjeita, mutta seuraan jokaista liikettäsi”, sanoin ja kohtasin valkomustan kissan katseen. Harakkatassu ei epäröinyt, vaan nyökkäsi.
”Kauanko minulla on aikaa?” hän kysyi ennen kuin aloitti. Katseeni liukui automaattisesti taivaalle, joka oli nyt valkeiden pilvien peittämä.
”Jos alkaa näyttämään siltä, ettet onnistu, keskeytän harjoitukset”, totesin rauhallisesti. Harakkatassu otti haasteen vastaan ja alkoi haistelemaan ilmaa. Soturioppilas liikkui eteenpäin ja etsi saaliseläinten jälkiä. Seurasin hiljaa kollia jonkin matkan päästä. Hän oli ohittanut hiiren hajujäljen, sillä hiiri ei osannut kiivetä puuhun karkuun. Harakkatassu oli kai arvannut, että hän saalistaisi tänään oravia tai lintuja, jotka istuivat puiden oksilla. Harakkatassu eteni hiljaisesti karussa maastossa. Hän väisteli kivenlohkareita ja antoi katseensa kiertää puiden oksilla. Lehtisateen aikaan saalista ei ollut mitenkään kehuttavan paljoa, mutta Kuolonklaanilla ei toistaiseksi ollut hätää sen suhteen. Lintu lehahti lentoon läheisen männyn oksalta, ja Harakkatassu käännähti nopeasti sen suuntaan. Lintu kohosi puiden latvojen yläpuolelle ja katosi pian näkyvistä. Mustavalkea oppilas jatkoi hiipimistä havupuiden lomassa.
Jonkin matkan päässä Harakkatassu löysi tuoreen hajujäljen, joka ilmeisesti kuului oravalle. Kollikissa lähti sen perään hiljaisin askelin. Kissa osasi tarkkailla ympäristöään, mutta samalla kävellä hiljaisesti. Hän astui maassa lojuvien oksien ylitse ja kulki eteenpäin. Harakkatassu tuntui luottavan omiin kykyihinsä. En ollut jutellut Henkäysvarjon kanssa hänen oppilaastaan. Kolli osasi kouluttaa oppilaansa itse, eikä kaivannut minulta ohjeita koulutukseen. Harakkatassun taidoista pystyi päätellä, että harjoitustuokiot olivat ainakin käsitelleet saalistamisen perusteet, sillä oppilas suoriutui melko hyvin.

//Harakka?
// 263 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Tuhkajuova sanoi, että olisin voinut menehtyä pudotukseen. Ajatus ei hetkauttanut minua, en pelännyt kuolemaa. Mutten myöskään halunnut kuolla turhaan, joten vaikka ylpeyteni koki kovan kolauksen, päätin tehdä seuraavalla kerralla juuri kuten pienikokoinen naaras ohjeistaisi – tai ainakin melkein, mikäli keksisin Tuhkajuovan tapaa paremmat konstit.
“Lyön vetoa, etteivät kaikki oppilaat ole edes päässeet ensimmäisellä kerrallaan hännänmittaa ylemmäs puuhun”, töksäytin katkeruuttani, mutta hopeankirjava soturi ei vaikuttanut kuulevan sanojani. Uumoilin, ettei minun parannut toistaa myrkkyä tihkuvia puheitani. Kun Tuhkajuova viimein lähti johdattamaan meitä toisaalle, matka taittui kepeästi hölkäten, kunnes jotakuinkin leirin kohdalla naaras hidasti odottamatta tahtiaan. Sikäli kuin olisin ollut yhtään syvemmällä ajatuksissani, olisin väistämättä törmännyt soturin takamukseen. Äkillinen, vaikkakin hetkellinen muutos naaraan olotilassa pisti mietityttämään, mutta ei ollut minun asiani kysellä toisen vointia. Sitä paitsi, harmaaraidallinen soturi olisi mitä luultavimmin kieltäytynyt puhumasta asiasta. Näin ollen päätin pysyä vaiti ja seurata Tuhkajuovaa aina harvakseltaan oksia kasvavan kuusen juurelle. Havupuun latvasta lentoon lehahtavan variksen rääkäisy vihloi korviani, mutta ei aikaakaan, kun haaskalintu oli jo kaukana tiessään jätettyään meidät kuuntelemaan tuulen etäistä ulinaa. Siristin aavistuksen silmiäni, kun Tuhkajuova hypähti kuusen alimmalle oksalle ja ryhtyi selostamaan kyseisen puun hyvistä puolista sekä tasapainon tärkeydestä. Nyökkäsin terävästi päätäni, sillä en uskonut ainakaan tasapainon osoittautuvan järin suureksi ongelmaksi pitkän häntäni ansiosta. Yksittäisen kysymykseni myötä vihreäsilmäinen soturi oli todennut näyttävänsä ensin mallia, ennen kuin minä pääsisin kokeilemaan uudestaan kiipeämistä. Seurasin tarkkaavaisesti, kun pienikokoinen naaras vipelsi oksalta toiselle kuin talttahampainen orava konsanaan, palasi lopulta takaisin alas ja kehotti minua kokeilemaan muistuttaen samalla voimieni rajallisuudesta.
“Eiköhän tämä tästä”, mutisin lähemmäs ääneti ja lähinnä itselleni lähestyessäni kuusta. Se löyhkäsi pihkalta ja neulaset näyttivät vastenmielisen piikikkäiltä. En olisi halunnut saada niitä turkilleni, mutta lopulta minun oli pakko hypähtää ensimmäiselle oksalle. Se huojahti painoni alla, joten upotin kynteni kiireesti koivua huomattavasti kovempaan puuainekseen. Kohotin aavistuksen verran häntääni kokeillakseni tasapainoaistiani ja hetken totuttelun jälkeen loikkasin seuraavalle oksalle pysytellen koko ajan mahdollisimman lähellä runkoa. En pitänyt kuusista, niiden oksat keinuivat tassujeni alla ja saivat minut hermostumaan. Vedin syvää henkeä ja kampesin itseni horjahdellen vielä pari kolme oksaa ylemmäksi, ennen kuin tein päätöksen palata takaisin maankamaralle. Oksien huojunta ja pihkan huumaava tuoksu saivat minut miltein voimaan pahoin, joten päätin suosiolla laskeutua tukevaa runkoa pitkin. Puu vain tuntui niin paksulta, että rungosta saattaisi olla aavistuksen hankala saada kunnon ote. Toisaalta, pikkuruinen Tuhkajuova oli selvinnyt koettelemuksesta, joten miksen minäkin? Vaan juuri kun olin aikeissa alkaa laskeutua, muistot putoamisesta palasivat mieleeni. Kavahdin, sillä vaikka en pelännyt mahdollisesti kuolettavaa laskeutumista, vihasin putoamisen tunnetta. Se oli kuin olisit lillunut silmänräpäyksen ajan tyhjiössä vailla minkäänlaista kontrollia omasta henkirievustasi saati siitä mitä ympärilläsi tapahtui. Vilunväristykset tanssahtelivat kehoni läpi ja saivat minut pidättelemään hetken hengitystäni, ennen kuin keräsin kopeuteni rippeet ja pakotin itseni laskeutumaan. Ensimmäiset askeleeni olivat epävarmoja, mutta palautettuani mieleeni Tuhkajuovan esimerkit sain kuin sainkin itseni hilattua takaisin maahan. Oikea kylkeni ja anturani tuntuivat tahmeilta, niihin oli täytynyt liimautua runsain mitoin kullankeltaista pihkaa. Irvistin niljakkaalle tuntemukselle ja koetin jäytää pihkakokkaretta vasemmasta tassustani, kuunnellen samalla mitä ikinä palautetta hopeankirjavalla soturilla mahtoi olla. Ehdin jo toivoa, että palaisimme hiljalleen takaisin leiriin, mutta toisaalta olin erittäin innokas oppimaan mitä tahansa uutta turkkiini tarrautuneesta pihkasta viis.
“Vieläkö sinulla oli jokin muu harjoitus mielessä?” utelin ja kohotin lopulta odottavan katseeni vihreäsilmäiseen naaraaseen.

// Tuhka?
// 521 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhalaukka: 16kp –

Karhumyrsky: 81kp! –

Villisielu: 94kp! –

Minttutassu: 110kp! –

Pähkinätassu: 80kp! – Voit nimittää halutessasi itsesi nyt soturiksi! Muista ilmoittaa siitä ilmoituksiin.

Taivaslaulu: 36kp! –

Liekkitassu: 13kp –

Tuhkajuova: 65kp! –

Mahlahalla: 16kp –

Pikkukaaos: 41kp! –

Harakkatassu: 34kp! – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Harakkatassua pudistellen päätäni. Olisin voinut kertoa kollille aivan kaiken, mikä hänellä oli mennyt pieleen, mutta päätin olla tekemättä niin.
”Minähän sanoin, että älä kiipeä oksille. Haukkasit liian suuren palan, jonka takia voimasi loppuivat kesken. Soturit eivät jakele ohjeita turhaan, ja siksi sinun täytyisikin totella niitä. Onneksesi jaksoit kiivetä tarpeeksi alas, ketunmitta korkeammalle niin olisit kuollut”, totesin tasaisella äänellä, vaikka minua ärsyttikin suunnattomasti. Harakkatassu siristi silmiään. Hän oli sanomassa jotakin, mutta en antanut mahdollisuutta siihen.
”Tule, mennään metsään harjoittelemaan kiipeilyä jossakin harvaoksaisessa kuusessa. Siellä tarkoituksenamme on harjoitella oksien avulla kiipeämistä ja niiden kiertämistä sekä alastuloa”, sanoin ja lähdin kävelemään kohti havumetsää. Harakkatassu nousi ylös ja lähti perääni. Kuulosti siltä kuin kolli olisi sanonut jotakin, mutta en vaivautunut miettimään asiaa sen enempää vaan jätin reagoimatta. Jos kolli halusi minun kuulevan hänen sanansa, hän takuulla kertoisi asiansa uudelleen kovemmalla äänellä. Nopeutin tahtiani, ja loppumatkan etenimme hölkkäämällä.
Leirin kohdalla tunsin kuinka heikotus valtasi kehoni. Hidastin tahtiani varoittamatta. Askeleista päätellen Harakkatassu ei ollut valmistautunut siihen. Kolli pysyi kuitenkin takanani, eikä törmännyt minuun. Hetken jo harkitsin, että palaisimme leiriin, mutta päätin jatkaa matkaa. Heikotus helpotti vauhdin hidastuessa, mutta vatsassani tuntui kummalliselta. Olo muistutti hieman sitä, miltä minusta tuntui aina syötyäni vatsani täyteen. Kenties aamiainen vaikutti edelleen olooni. Työnsin ajatukset heikotuksesta takaisin kiipeilyharjoituksiin.
Pysähdyin sopivan kokoisen, melko harvaoksaisen kuusipuun kohdalle. Katseeni lipui sen runkoa pitkin aina latvaan saakka. Yksinäinen varis istuskeli latvassa ja raakkui. Se lehahti lentoon, ja kuusen latva heilahti. Astelin oksien alle ja loikkasin alimmalle oksalle.
”Kuusissa on se hyvä puoli, että voit vain loikkia oksalta oksalle. Runkoa ei välttämättä tarvi käyttää ollenkaan kiipeämiseen”, sanoin ja loikkasin toiselle oksalle. Harakkatassu katsoi minua keskittyneen oloisena.
”Jotta voit liikkua sulavasti oksilla, sinun tulee kehittää tasapainoasi harjoitusten avulla. Jos tasapainosi on surkea, vauhtisi tulee olla aluksi äärimmäisen hidas. Jos teet asiat liian nopeasti, putoat”, kerroin, vaikka asia taisi olla itsestäänselvyys.
”Näytätkö esimerkkejä taas vai kokeilenko ensin?” Harakkatassu kysyi. Olikohan soturioppilas jo kyllästynyt selityksiini?
”Minä näytän ja kerron. Jos haluat parantaa tasapainoasi, voit kävellä alimmalla oksalla edestakaisin. Kun luulet voivasi loikata seuraavalle oksalle, keskity siihen täysillä. Jos loikka jää liian lyhyeksi, tiedät mitä silloin tapahtuu. Et saa myöskään loikata liian pitkälle. Lisäksi on tärkeää pitää huoli siitä, että jalkojesi alla oleva oksa kestää sen, että loikkaat pois sen päältä. Jotkut oksat saattavat katketa helposti. Voit käyttää alastuloon oksia, runkoa tai molempia. Näytän sinulle nyt, kuinka itse kiipeän”, totesin. Harakkatassu ei sanonut mitään. Niinpä loikkasin kohti lähintä ylempää oksaa. Vauhtini oli nopea, ja pysyttelin yhdellä oksalla vain pienen hetken. Loikkasin aina lähimmälle oksalle ja jatkoin kiipeämistä eteenpäin. Tunsin olevani elementissäni, kun kiipesin. Mikään ei pidätellyt minua, ja maa katosi vain koko ajan kauemmaksi. Kun olin kiivennyt melko ylös, lähdin alaspäin. Tartuin kynsilläni puun paksuun runkoon kiinni ja lähdin kulkemaan alaspäin. Koska oksat olivat melko harvassa, niiden väistely oli vaivatonta. Joissakin kuusissa oksat kasvoivat niin tiheään, ettei runkoa pitkin kannattanut edes yrittää alas. Lopulta loikkasin maahan aivan Harakkatassun viereen.
”Sinun vuorosi, ole hyvä. Kiinnitä tällä kertaa huomiota voimiisi. Jos kiipeät liian ylös, et välttämättä jaksa tulla enää alas”, sanoin rauhallisella äänellä ja viitoin oppilasta kohti kuusen alinta oksaa.

//Harakka? Sori tää on jotenki taas tosi tönkkö ku en meinannu löytää sopivia sanoja xdd
// 508 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Pikkukaaos

“Mitä sinulle kuuluu?” Taivaslaulun kysymys käynnisti heti ajatteluprosessin. Yksinkertainen kysymys tuntui välillä kaikista monimutkaisimmalta. En ollut kiinnittänyt pitkään aikaan huomiota siihen, millaista elämäni oli ja mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. En osannut ajatella, olisiko ollut parempi mennä rennommalla asenteella eteenpäin vai jatkaa samaa rataa ahkerasti soturin tehtävissä. Tuntui, että ympärilläni tapahtui valtavasti kaikenlaista. Kissat löysivät toisensa, saivat perheenlisäystä ja varmasti jokaisella oli jotain meneillään. Tiesin olevani vielä nuori ja vanhuus tuntui hyvin kaukaiselta. En vain tiennyt, miten olisi pitänyt ajatella. Olivatko toiset vain turhan aikaisin liikkeellä vai olinko minä jäljessä? En uhrannut kuitenkaan liikaa aikaa vastaaviin ajatuksiin. Klaani oli minulle hyvin tärkeä, ja sen takia koin tärkeäksi panostaa soturin tehtäviin.
“Ihan hyvää, luulisin”, vastasin hetken pohdinnan jälkeen. Parempaa vastausta en oikein osannut sanoa, sillä en tosiaan ollut varma. Elämässäni kaikki oli hyvin, mutta kaipa aina olisi voinut olla paremminkin. Mutta tiesin, että valkea naaras saattaisi esittää jatkokysymyksen, ellen sanoisi jotain muutakin. Mietin vielä viime päivien tapahtumia.
“Päiväni ovat olleet partioita ja sellaista, tiedäthän?” jatkoin vielä kuulumisiani, jotka kuulostivat jopa omaan korvaani tylsältä. Päivät toistivat usein itseään. Toisaalta olin myös päässyt maistamaan sitä, mitä minua odottaisi, jos pääsisin joskus mestariksi. Saalistuksen opettaminen Minttutassulle oli ollut opettavaista myös minulle, sillä ensimmäisen oppilaan kanssa tulisi olemaan varmasti sen pohjalta helpompaa. Olin myös tajunnut, että mestarina olisi hyvä hyödyntää toisten sotureiden vahvuuksia. Taisteluharjoituksiin voisin hyvin raahata jonkun paremman taistelijan seuraksi, jotta oppilaani ei joutuisi kärsimään heikkouksistani.
“Entä sinä? Mitä olet puuhaillut?” kysyin pienen hymyn kera. Rauhallisesta olemuksestani tihkui myös tietynlaista intoa. Siitä oli tovi, kun olin viimeksi ehtinyt vaihtamaan paria sanaa enempää Taivaslaulun kanssa. Olisi mielenkiintoista kuulla naaraan kuulumisia pitkästä aikaa.

//Taivas? c:
// 268 sanaa