Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Voisipa ajan vain pysäyttää ikuisuudeksi tähän hetkeen”, Merkurius naukaisi kaihoisasti ja vilkaisi kulmiensa alta minuun. Kun katseeni kohtasi kirjavan kollin syvät ja lempeät silmät, jotka tuntuivat ikään kuin hohtavan hämärässä viherlehden yössä, perhoset alkoivat tanssia vatsassani tanssiaan, joka oli omistettu vain ja ainoastaan vierelläni olevalle kollille.
Merkuriuksen sanat kuitenkin tuntuivat syvänä pistona sydämessäni, sillä tiesin, että tämäkin taianomainen hetki päättyisi aivan yhtä lailla kuin mikä tahansa muukin hetki. Eikö maailma voisi suoda meille ajan hidastumista edes täksi yhdeksi yöksi? Jotta saisin tuntea Merkuriuksen läsnäolon vierelläni vähän pidempään.
“Niin. Minusta on niin mukavaa olla sinun kanssasi. Olet aivan erilainen kuin kukaan muu. Minusta tuntuu, ettei minulta puutu mitään, kun olen luonasi”, kerroin epäröiden. Epäröinti ei tullut siitä, että epäröisin sanojani vaan siitä, että uskalsinko sanoa kaiken ääneen. Yksi lause jäi kuitenkin pitämään kiinni minun sydämestäni, eikä hellittänyt otettaan. En saanut sitä yhtä lausetta suustani. En kyennyt tunnustamaan sitä. *Voi Merkurius, kuinka haluaisinkaan sanoa sen sinulle. Minä niin kovasti pidän sinusta.* Kuitenkaan ihastumistaan hakkaava sydämeni ei ollut sitä mieltä, että aika oli oikea.
Valkotummanharmaan kollin katseeni oli kiinnittynyt minuun, kuin hämmentyen sanoistani. Kasvojani alkoi kuumottaa, kuin aurinko mustaan turkkiin. Se oli kuin käsky minulta itseltäni itselleni vaihtaa aihetta.
Eripariset silmäni katsoivat yötaivaalle. Minä ja Merkurius olimme myös eriparia. Me emme olleet samanlaisia ja se tuntui olevan esteemme. Jos hän olisi ollut klaanikissa kaikki olisi ollut paljon helpompaa.
Harmaan ja sinisen sekoitteiset sadepilven hattarat olivat asettumassa kuun tielle ja pehmeiden pilvien raoista näkyi enää muutamia himmeitä tähtiä. Tuntui kuin tähdet olisivat loistaneet joskus kirkkaammin. Muistin niiden sievän ja kirkkaan tuikkeen menneisyydestä. Tiesin kuitenkin, ettei tähtien ollut mahdollista himmetä.
Sadepilvet tuntuivat poksauttavan kuplan minun ja Merkuriuksen ympäriltä. Kupla oli estänyt todellisuuden valumasta tähän ihanaan hetkeen, joka oli vain silmänräpäyksen pituinen koko elämästämme. Ajatukseni eivät malttaneet pysyä vain todellisuuden rajoissa. *Entä jos yhdessäolomme ei tarvitsisi olla vain hetkellistä silloin tällöin? Entä jos voisimme olla yhdessä pysyvästi.*
“Taivas menee pilveen. Täytyy varmaan alkaa lähtemään…”, mau’uin haikeana. Merkurius nousi ylös ja hänen turkkinsa hipaisi minun turkkiani. Se sai kylmät väreet kulkemaan läpi kehoni aaltojen lailla. Lähdimme vieretysten taittamaan matkaa takaisin rajalle, jossa olimme aluksi törmänneet. Merkurius vilkaisi minuun varovasti hiljaisuuden keskellä. Hiljaisuus ei ollut mielestäni kiusallista.
“Kun sanoit, että pidät seurastani, niin minäkin pidän sinun seurastasi ja…” Merkuriuksen lauseen lopetti taivaalta yhtäkkiä hänen kuonolleen putoava suuri vesipisara. Pian sen jälkeen minusta kantautui huvittunut hihitys. Merkuriuksen naama näytti äimistyneeltä hetkemme keskeyttäneestä vesipisarasta. Sain kuitenkin pian ansioni mukaan nauraessani kollin kastumiselle, sillä pian taivas vihmoi päällemme vettä kuin vesiputous. Vesi oli lämmintä, eikä se sen takia tuntunut läheskään yhtä inhottavalta kuin purojen kylmä vesi. Korvissani soi. Kaikki mitä kuulin oli sateen tuoma kohina. Kaatosade läpäisi turkkini häkellyttävän nopeasti ja karvani liimautui ihooni. Se sai minut vapautumaan kaikista esteistäni ja tunsin oloni avoimeksi, kuin aurinkoon kurottava kukka. Merkurius irvisti taivaalle, eikä näyttänyt ilahtuvan sateesta. Aloin nauraa sydämeni pohjasta kollin tyytymättömälle ilmeelle. Pian hänkin yhtyi nauruun. Katsoin häntä vedet silmissä ja huusin sateen yli:
“Tämä ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin.”
“Mitä sinä sitten kuvittelit?” Merkurius naurahti ilkikurisesti, mutta hänen silmissään kiilsi totisesti uteliaisuus.
“Se on tarina toiselle kerralle, nyt mennään”, naukaisin vinosti hymyillen. Kasvoillani loisti mitä levein hymy, kun lähdimme nelistämään yhdessä sateessa.
Rajan häämöttäessä edessämme, tiesin, että nyt pitäisi hyvästellä hänet tältä erää. Sanomatta mitään painoin kuononi tämän turvallisen tuoksuiseen turkkiin ja kun peruutin pois, katsoin kolli silmiin täynnä rakkautta. Silmäni sanoivat enemmän, kuin itse pystyin sanomaan.
“Tehdään tämä joskus uudestaan”, kehräsin ja käännyin pois. Kuitenkin vähän matkan päässä vilkaisin taakseni ja näin vielä Merkuriuksen hahmon. Räpäytin silmiäni tälle lempeästi ja väläytin kollille hymyn, joka oli suotu vain ja ainoastaan hänelle. Sen jälkeen otin suunnakseni leirin.

//Joku? Merkurius?
597 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Reaktioaika oppilaallani oli heikossa kunnossa, mutta kuitenkin monien monien monien uusintojen jälkeen, tuo onnistui väistämään minut. Katsoin kollia tyytyväisenä, nyökäten. Kolli oli tänään hetken ollut omissa ajatuksissaan, mikä ei toisaalta häirinnyt niin kamalasti, olin minäkin ollut välillä. Katsoin nyt toista, miettien mistä jatkaa. Tuota pitäisi harjoittaa, sekä jatkaa. Oppilaan todellakin pitäisi tajuta miten väistää liikkeitä, sekä se miten saisi voimaa iskuihinsa. Hän ei voisi huitoa ympäriinsä kuin ketun poika.
”Harjoittelemme kunnes osaat puollustautua kuin vettä vaan”, Tokaisin, jännittäen taas lihakseni, tietty olisi tähän muita tapoja, mutta tämä olisi helpoin, samanlaisia hyökkäyksiä samasta suunnasta. Tämä kävi kyllä liikunnasta! Hyökkäilin toisen kimppuun, pikku hiljaa hän oppi väistelemään, kamppamaan, sekä hyvin jopa yllättämään minut. Kun lopetimme, läähätin lämmöstä.
”Tämä harjoitus voisi olla tässä, pidämme tauon”, Katsahdin ylös aurinkoon, joka ei ollut läheskään auringon kohdalla. Loin silmäyksen oppilaaseeni.
”Ja sitten opettelemme kiipeilemään”, Tokaisin, kipittäen pienen lammikon luo, se ei ollut kuralammikkoa suurempi, mutta omasin huutavan janon. Litkin vettä lammikosta kunnes olisin kylläinen.

”Tassut ylemmäs! Pidä ne kynnet ulkona”, Tokaisin, olin puun oksalla, minulla oli mennyt aikaa kivuta sinne, mutta oppilaani ei näyttänyt osaavan lajia sitten mitenkään. Ehkä en osannut opettaa tarpeeksi hyvin? Siitä sen täytyi olla. Olin muutenkin niin tyhmä enkä koskaan riittäisi kenenkään silmissä, en varmastikkaan karhumyrskyn tai Lauhalaukan.
”Tartu siihen kuin olisit putoamassa, jos päästäisit irti, kuolisit. Etsi rytmi, kuin juostessa ja hiipiessä”, Tokaisin oppilaalleni, katsoen kun tuo murisi vihaisena. Yleensä en puhunut näin paljoa, mutta nyt mestarina, olin huomannut kuinka johdin kissaa luontaisesti. Luimistin yhä korviani ajatukselle etten riitäisi, pitäen terävän katseeni oppilassa. Rauhoitu! Sinä riität, sinun pitää näyttää suurelta ja mahtavalta kuolonklaanin kissalta, joka ei pelkää mitään! Olla kuin, olla kuin.. Tuhkajuova? Ei sillä ole väliä, sillä on väliä ettet sinä itsenäsi riitä, joten ole jotain vahvempaa. Katsoin kuinka oppilaani päästi Mrraun, kun lensi kaaressa maahan. Tomuti hännälläni ärtyneenä puuta.
”Uudestaan, tee liike nopeammin, kun olet lähellä, hyppää”, Tokaisin, liian kiltisti kuin pystyin, vereni tuntui kiehuvan, tunsin kuinka aurinko porotti taivaalta liian kuumana turkkiini, vaikka kuusen oksat antoivat varjoa. Kohta varmasti tulisi vettä kaatamalla. Oppilaani kaiken puhisun jälkeen pääsi oksalleni, nyökkäsin hänelle vieläkin korvat epävarmuudesta, sekä tunteistani myllertävinä sekaisin. Oppilaani katsoi minua hämillään, kuin olisin vihainen. Kai kolli ei ollut koskaan nähnyt minua muuna kuin varmana. Viitoin häntä seuraamaan, kun puoliksi hyppelin oksalta toiselle, sekä puoliksi kiipeilin, kunnes pääsin kuusen päähän.
”Nyt, hyppele alas, maahan asti, näin”, Lähdin pudottautumaan alas päin, hypäten oksalta toiselle, kun olin tarpeeksi alhalla, juoksin runkoa pitkin alas. Pähkinätassu seurasi minua, vähän kompuroiden. Kun oppilas laskeutui, tuo teki vahingossa kuperkeikan ja ärähti.
”Hyvä, nyt palataan leiriin, meillä on partio edessä”, Päivästä tulisi tehokas, mutten antaisi itselleni paljoa lepoa tänään.

Leirissä etsin varapäällikön tassuihini ja kysyin partiota, tuo neuvoi minut yhteen partioon, Ruostekukan, jokimielen kanssa. Kuullemma jotakuta oli kaivattu ja me tulimme hyvin. Pääsisin partion jälkeen puhumaan Ruostekukan kanssa

//462 sanaa
//Pähkinä?

Kirjoittaja: Ron

”Tapellessa ei ole kyse vain tekniikoista ja niitten hallinnasta sekä hyödyntämisestä. Sinun täytyy osata ennakoida vastustajan liikerataa, välttääksesi tätä osumasta. Vaikka saisitkin tehtyä vastukseesi vahinkoa päämäärättömällä sohimisella, tulet loppupeleissä huitomaan enimmäkseen vain ilmaa, mikä vain vie kenties merkittäviä voimavarojasi.”
Villisielu otti muutaman pienen askeleen puolelta toiselle, tehden tasaista kääntyvää liikettä, pää kääntyneenä minuun päin. Hänen siniset silmänsä näyttivät nyt terävemmiltä, mitä aiemmin, mutta yritin olla keskittymättä liikaa hänen silmiinsä kuullakseni hänen puheensa. Vaikka Villisielu olikin enemmän ystävällinen, lempeä ja ymmärtäväinen kuin mitään muuta, osasi hän silti pysyä sen verran tiukkana, että älysin kuunnella hänen ohjeistuksensa ensimmäisellä kerralla. En ollut varma, vaivautuisiko hän toistamaan ohjeensa minulle, mikäli luistaisin hänen ääreltään yhtäkkiä omaan mieleeni, mutta minun ei hirveämmin tehnyt mieli lähteä kokeilemaan.

Olin huomannut, miten aloin enemmän ja enemmän pitää mestaristani, kun olin hänen mentoroitavanaan enemmän ja enemmän. Kuuntelin häntä jo mielelläni, enkä vain protokollan vuoksi. Tunsin todella, että Villisielu välitti minusta ja kehittymisestäni. Hän oli suhteellisen vastuuntuntoinen ja juuri sopivan ankara, antaen erehdyksilleni ja virheilleni tilaa. Yhtäkkiä räpäytin silmiäni. Minun täytyi miettiä uudelleen äskeistä. Oliko Villisielu sittenkään niin vastuuntuntoinen? Hänhän oli ehdottanut jollekin täysin eri soturille, että harjoittelisin hänen kanssaan taistelemista? Hän oli näyttänyt luottaneensa täysin rinnoin Turmaloikkaan. Ehkä jopa liian paljon minun mielestäni. Jotenkin sillä hetkellä hän tuntui ja kuulosti minusta naiivilta ja… vastuuttomalta. Minä olin Villisielun oppilas, en kenenkään muun. Se oli päällikön tahto ja käsky. Oliko sen kaltainen oppilaan heittely varsinaisesti kiellettyä? Ei se ainakaan kuulostanut siltä, että se olisi sallittua. Tai mikäli minä olisin päällikkö, en luultavasti sallisi selaista.
”Pähkinätassu!”, havahduin Villisielun ääneen.
Hienoa, olin siis hukkunut mieleeni jälleen. Juuri silloin, kun aloin siitä manaamaan. Katsoin sivulleni hieman nolostuneena, sepittäen mestarilleni anteeksipyynnön ja jotain siitä, että hukuin ajatuksiini. Villisielu nyökkäsi rauhallisesti ja sanoi, ettei se haitannut. Kehotti minua myös nukkumaan vähän paremmin, josko se auttaisi. Nyökkäsin tälle vienosti, ja hän ystävällisesti selitti minulle juttunsa uudestaan. Tällä kertaa kuuntelin hänen sanojaan tarkkaavaisesti, vaikka tunsin takaraivossani kiusoittelevan tunteen, kun mieleni halusi jälleen vetää minut matkaansa. Lopetettuaan hetkellisesti puhumisen, Villisielu sipaisi hännällään maata, merkiten sillä kohdan, johon hän halusi minun tulevan.
”Ensiksi harjoittelemme vastustajan kehonkieltä ja sen tunnistamista. On tärkeää nähdä, milloin vastustajasi aikoo esimerkiksi ponnistaa sinua kohti, ja sen mukaan olla valmis ottamaan isku vastaan”, Villisielu selitti. ”Sen lisäksi opettelemme reaktioaikaa. Ajatustesi täytyy olla vastustajaa nopeammat, että ehdit väistämään tai puolustautumaan. Tämä voi aluksi olla hieman haastavaa, siinä ei ehdi välttämättä ensiksi tajuamaan mitään, ennenkuin vihollinen on jo päälläsi. Aloitamme siis hieman kepeämmin.”
Villisielun selityksen aikana olin ehtinyt naaraan näyttämälle paikalla ja kun selitys oli saatu päätökseen, olin jo ehtinyt tovin seistä paikallani valmiina toimimaan. Mestarini nyökkäsi minulle, laskeutuen hivenen lähemmäs maata. Otin itsekin samantyylisen asennon, vaikka se tuntuikin raajoissani ja selässäni ensiksi hieman hassulta. Villisielu odotti hetken aloillaan, ikäänkuin testatakseen hermojani. Sitten hänen takaruumiinsa liikahti hieman, mikä sai minut säpsähtämään. Yritin ajatella nopeasti. Hän näytti ponnistavan jonkin verran. Ehdin kuitenkin vain nousta hiukan yläkenoon takajaloilleni, kun tunsin Villisielun käpälät rinnuksillani, jotka tyrkkäsivät minut selälleni maahan. Älähdin ja käänsin itseni ensin maasta kyljelleni, ja siitä takaisin jaloilleni. Villisielu oli hetkeksi noussut normaalisti neljälle jalalle, mutta nopeasti mataloitui ja sanoi suhteellisen koppavalla äänellä:
”Uudestaan.”
Nopea henkäisy sisään, yhtä nopea henkäys ulos ja olin jälleen maassa. Nyt Villisielu oli nopeampi, en ehtinyt edes nousta. Hänen tassunsa läpsäisi minua selkään ja painoi minut maahan. Ärähdys ja murahdus.

Tätä rataa jatkui tovi jos toinenkin. Minut iskettiin joka kerralla aina mitä luovimmilla tavoilla maaperään kiinni, joka tömähti allani aina ilkkuvan teatraalisesti. Aurinko oli ehtinyt siirtyä horisontista jo keskelle taivasta, kun Villisielu loikkasi kohti minua ties miten monennetta kertaa. Kehoni oli odottanut taas kaatuvansa kuten aina, mutta nyt aivoni olivat tajunneet, mitä tapahtuu. Tassuni ryöpsäsivät rutkasti voimaa muusta kehostani ja oikealta, vasemman tassun alta koukaten ne töytäisivät minua kohti hypänneen mestarini sivuun, kurkkuni säestäessä tilannetta refleksinomaisella, aggressiivisella mourauksella. Villisielu silminnähden yllättyi jonkin verran, ottaen vinoon heittäytyneen kehonsa tassuillaan vastaan. Naaras katsoi minua tyytyväisen näköisenä ja nyökkäsi.

//Villi?
641 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin punertava turkkista pentua hitusen huvittuneena. Nuorukaiselle tuntui tuottavan vaikeuksia muistaa ystäväni nimeä, joten päätin avittaa häntä siinä hiukan.
”Toki. Minä ja Mahlahalla kerromme siitä sinulle mielellämme”, kehräsin. Minttupennun silmät syttyivät ja hän nyökytteli innokkaasti päätään.
”Kuolonklaanin kotipaikka on oikein kaunis”, Mahlahalla aloitti. ”Suurin osa reviiristämme on havupuumetsää, ja reviirin itäosassa, lähellä rajamerkkejä, sijaitsee laakso, jossa kasvaa lehtikuusia. Paikka onkin saanut nimekseen Lehtikuusilaakso, ja kunhan olet oppilas, pääset varmasti tutustumaan mestarisi kanssa siihen paremmin.”
”Minun ehdoton suosikkini on Hehkulampi. Se on yhteydessä leirissä olevaan pienempään lampeen, jonka takana on sinun isäsi pesä”, kerroin omalla vuorollani. Minttupentu näytti siltä, kuin hän olisi kyennyt näkemään kuvailemamme paikat omin silmin. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen: se oli täynnä ihmetystä ja polttelevaa uteliaisuutta, jonka avulla pennut hankkivat tietoa itseään ympäröivästä maailmasta.
”Reviirin eteläosassa on kuitenkin vaaranpaikka”, Mahlahalla maukui hieman varoittavaan sävyyn. ”Siellä on Ukkospolku, jota pitkin juoksee päivittäin lukuisia hirviöitä ärjyen vertahyytävästi. Ei kannata mennä liian lähelle, sillä muuten saatat joutua parantajan pesälle Hehkuaskelen paikattavaksi.” Kuuntelin ystäväni kertomusta ja yritin näyttää mahdollisimman vakavalta, vaikka pokan pitelemisessä olikin kova työ.
”Mutta ei huolta: hirviöt pysyttelevät yleensä Ukkospolulla, joten niistä ei ole harmia, mikäli et härnää niitä”, nau’uin hilpeästi. Mahlahalla vilkaisi minuun nauravin silmin.
”Alkaa olla myöhä. Eikö emosi kaipaile sinua jo yöunille?” kermanvärinen soturi kääntyi sanomaan Minttupennulle, joka oli kuunnellut juttujamme hyvin keskittyneesti. Naaras nyökkäsi pikaisesti ja pomppasi tassuilleen.
”Kiitos, kun kerroitte minulle reviiristä. Öitä!” Tämän sanottuaan pikkuruinen kissa käännähti kannoillaan ja kipitti aukion poikki pentutarhalle, josta kantautui reipas vikinä ja miu’unta. Kuningattaret kaiketi paimensivat pikkuisia tutimaan.
”Pitäisikö meidänkin mennä nukkumaan?” Mahlahalla ehdotti. Nyökkäsin vähän ja nousin seisomaan, mutta varoin varaamasta liikaa painoa toiselle etutassulleni. Ystäväni tuntui huomanneen liikuntarajoitteisuuteni.
”Mikä siihen kävi?” hän kysyi.
”Vihollisklaanin kissa kävi päälle”, virnistin ja viittasin hännälläni maasta nouseviin kiviin. ”Leikimme Minttupennun kanssa jotain hänen keksimään leikkiä, ja minä onnistuin telomaan itseni aivan viime hetkillä.”
Mahlahalla katsoi minua ensin hieman huolestuneen näköisenä, mutta nähdessään hymyilevät kasvoni, hänkin rentoutui lopulta. Puskin hänen rintaansa päälläni ja kehräsin.
”No niin, arvon mestari. Eiköhän painuta yöpuulle, sinulla on oppilas koulutettavanasi.” Nilkutin ystäväni rinnalla soturien pesälle ja suunnistin nukkuvien kissojen ohitse omalle paikalleni. Huomasin Villisielun nukkuvan kerällä vuoteessaan, ja käperryin itse omille sammalilleni melkein Mahlahallan viereen.
Annoin silmieni painua kiinni ja uppouduin uneen, jossa jahtasin hiirtä kuin paraskin saalistaja. Siinä unessa jopa Karhumyrsky kalpeni nopeudelleni – olin voittamaton.

//Minttu tai Mahla? Tai oikeastaan ihan kuka vaan, joka haluaa jatkaa xd
//382 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Katsoin tyytyväisenä kun oppilaani löysi minut, selvästikkin hänen pienestä kehräyksestään päätellen Pähkinätassukin oli onnellinen faktasta. Pähkinätassu oli selviytynyt ensi kertalaiseksi hyvin, hän oli hoksannut merkitä aloitus paikan, osannut käyttää kaikkia aisteja.. sekä katsoa minne päin meni, ettei eksynyt. Hyppelin alas puusta, oppilaan vierelle.
”Suoriuduit mainiosti, mennään muiden luo jonka jälkeen voin antaa lisää ohjeistusta”, Totesin, Katsoen ruskea turkkista kollia. Kissa nyökkäsi, lähtien itse kuljettamaan minua muiden luokse. Karhumyrsky näytti vihaiselta, luulin tosisssani että turmaloikka häviäisi, mutta ei. Olin kuitenkin oppilaani, sekä itseni puolesta iloinen.
”Teillä taisi käydä huono tuuri”, Hymyilin, ollen onnellinen oppilaani menestyksestä. Karhumyrsky ei suotunut kohtaamaan sinistä katsettani, joka hetken kirpaisi syvältä. Karhumyrsky kuitenkin poistui pian paikalta, saalistamaan minulle ja turmaloikalle. Toki hän voisi saalistaa itselleensäkkin samalla. Katsoin turmaloikkaa, sitten oppilastani.
”Nyt kun turmaloikka on tässä, voisit harjoitella hänen kanssaan tappelua. Turmaloikka on minua kokeneenpi soturi, joten saatan itsekkin hyötyä tästä”, tokaisin, istahtaen alas, katsoin Turmaloikkaa. Tottahan se oli, että kolli oli kokenut, hän oli Karhumyrskyn mestari, sekä ansaitsisi minun mielestäni enemmän arvostusta, vaikka hän oli piikikäs luonteeltaan. Turmaloikka siristi silmiään katsoen minuun.
”Taidan palata vain leiriin”, Kolli murahti. Kohautin olkiani, tassutellen paikalle missä Turmaloilka oli ollut, aloittaen tappelu harjoitukset.

Olin päästänyt oppilaan ennen auringonlaskua lähtemään leiriin, itse lähtien pulahtamaan hehkulampeen. Ilma oli liian hiostava että olisin voinut olla kastelematta turkkiani. Kun olin pulahtanut, harjoitellut uintia, sekä kammennut rantaan, pesin vielä turkkini. En haluaisi tällä kertaa omata kosteita sammaleita kun palasin, tai murisevia vierustovereita, jotka valittivat minun haisevan lammelle. Joku päivä varmasti opettelisin kuinka kalastettaisiin, niin voisin tuottaa klaanille enemmän saalista. Palasin kuitenkin leiriin, huomaten kuinka Lauhalaukka ja Mahlahalla sanoivat hyviä öitä jollekkin pennulle. Aww, söpöä. Huomasin turmaloikan aukiolla, päättäen tassuttaa kollista puhe etäisyyden päähän. Jäin vain istumaan tuohon. Olin antanut Pähkinätassulle loppupäivän vapaaksi, sillä tiesin kuinka ekoina päivinä lihakset kipeytyivät, sekä tarvitsivat lepoa. Itse en ollut paljon kunnioittanut lepoa, mutta olin onnellinen että Pähkinätassu tuntui kunnioittavan.
”Joten, kumpi on kumppanisi? Lauhalaukka vai Karhumyrsky?” Turmaloikka piikitteli. Kysymys oli hyvä, aloin tosissaan miettimään asiaa. No siis periaatteessa ei minulla ollut kumppania, mutta siis olin kummankin kollin kanssa sillä tasolla, että näytimme ja kuulostimme kumppaneilta. Koko klaani tuntui huomaavan sen, eikä fakta tosiaan ollut salaisuus että olin kummallekkin.. hyvä ystävä. Niin, en ollut muuta.
”Ei kumpikaan, tuskin pitävät minua sellaisessa valossa”, Tuhahdin, katsoen kaukaisuuteen. Jos vain vanhempani olivat täällä, voisin kysyä heiltä neuvoa, mutta lähin vanhemmaksi kutsuttava henkilö oli Mäntyviiksi. Josta puheen ollen en ollut puhunut hänelle aikoihin. Oliko Turmaloikalla kumppania? Ei ainakaan minun muistiin? Katsoin kollia vielä kysyvästi, kun hän alkoi piikittelemään että minun pitäisi valita pian ja että kumpikin olivat klaanin outolintuja, varsinkin lauhalaukka. Kolme outoa. Sillä suuremmalla syyllä valitsisin Lauhalaukan, jotta saisin vielä suuremman outolintu kuvan muille. Murisin jotenkin loukkaantuneena, tunkien pentutarhalle. Mäntyviikseä ei ollut vaikea löytää. Tuo oleskeli rapakynnen kanssa kaikessa rauhassa. Myös klaanin vanhimmista osa katsoivat minua. Loin vanhuksille lempeän hymyn. Arvostin jokaista heistä omalla tavallaan, jokainen oli ollut upea soturi eläessään. Katselin Mäntyviikseä hetken, tuolla oli sammalpennun lisäksi vielä yksi pentu, jota en tuntenut. Katselin hiljaisuudessa kissoja, enkä halunnut häiritä.
”Oletteko saaneet syötyä?”, Katsoin vuorotellen kunigattaria kunnes katsoin klaanin vanhimpia. Nuo vain nyökkäilivät, osa ei vastannut vaan painoi korvansa luimuun. Huokaisin ja kumarruin makuulle pesän lattialle. Mäntyviiksi tiesi heti että jokin oli pielessä, sukien pään päätäni. Yritin kovasti etsiä oikeita sanoja, mutta ne eivät tuntuneet löytyvän.
”Kollit ovat niin monimutkaisia, en tajua mikseivät Lauhalaukka ja Karhumyrsky vain tule toimeen..”, Mutisin hiljaa, sillä en halunnut pentujen heräävän turhaan. Mäntyviiksestä oli tullut emomalli, kissa joksi halusin olla. Hän osasi sukia minua juuri oikeasta paikasta, kun olin purskahtamassa itkuun, sekä tuoda rauhan kaaokseen. Sellainen kai emon piti olla? Täynnä rakkautta.
”Ajattele asiaa heidän kannaltaan. En tiedä miksi he ovat keitä he ovat.. sinun pitäisi ehkä jutella Ruostekukan kanssa?”, Naaras kysyi lempeällä, pehmeällä hiljaisella äänellä, jota itse en varmaan koskaan luontaisi. Nyökkäsin naaraalle kiitokseksi, miettien milloin kerkeäsin puhumaan naaraalle. Jos huomenna? Luultavasti naaras olisi nyt jo nukkumassa. Palasin aukiolle. Toisaalta olisi kiva viettää aikaa Karhumyrskyn ja Lauhalaukan kanssa, mutta kaksikko osaisi ehkä odottaa sen verran että juttelisin naaraan kanssa. Kun palasin aukiolle, suunnin pirtein kaikki olivat päässeet nukkumaan, sekä aukiolla olivat vain minä, Turmaloikka ja yövartiossa oleva kolli. En nyt tähän hätään muistanut kissan nimeä. Asetuin vähän kauemmas Turmaloikasta, makuulleni aukiolle. Odottaisin että Karhumyrsky tulisi leirii, ennen kuin lähtisin nukkumaan.

Kolli oli tosiaan tuonut meille saalista, onnistunut haasteessa. Olin päässyt nukkumaan, mutta oikeasti minua vaivasi nukkua niin kaukana kummastakin kollista. Heräsin taas aamulla normaaliin aikaan, suin turkkini, sekä söin riistan. Herätin Pähkinätassun ja käskin tämän syömään. Tänään lähtisimme riista partioon, jonka jälkeen olisi taistelu harjoitukset kunnes antaisin kollille loppu päiväksi vapaata. Huomasin Lauhalaukan kömpivän ylös. Tuo tassutti sanattomana viereeni mussuttamaan saalista. Aamu huurteisena kumpikaan meistä ei puhunut paljoa. Kuitenkin kun sain syötyä riistani, sukaisin kollin päälakea vastakarvaan tahalleni, tassuttaen kohti oppilastani joka istui jo piikkiherne tunnelin suulla odottamassa. Johdatin hänet metsän siimeksiin.
”Tänään ensin me harjoittelemme tappelemista, sekä kiipeilyä jos jää aikaa, jonka jälkeen liitymme saalistus partion mukaan”, Totesin tämän päivän tehtävän annoksi, tuon jälkeen oppilas saisi vapaata, jotta voisin olla kolli kaksikon kanssa, sekä ehkä käydä puhumassa ruostekukalle

//831 sanaa
//Pähkinä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Turmaloikka tassutti luokseni omahyväinen virne kasvoillaan. Hän kaiketi huomasi suuttumukseni, vaikka olinkin yrittänyt kätkeä sen oppilaan vuoksi. En tykännyt häviämisestä, enkä etenkään siitä, että joutuisin tarjoamaan muille päivän aterian omalla kustannuksellani. Kirotkoon Pimeyden Metsä jokaisen poikkiteloin tielleni asettuvan hunsvotin.
”Kylläpä minun tekeekin tänään mieli oravaa, mutta olen liian laiskalla päällä lähteäkseni metsälle”, Turmaloikka kieroili ja asettui istumaan viereeni. Hän taittoi paksun raidallisen häntänsä tassujensa päälle ja kurkotti nuolaisemaan lapaansa varsin tyytyväisen oloisena. Yhtäkkiä soturi nosti katseensa minuun, ja virne hänen kasvoillaan leveni entisestään, jos mahdollista. ”Ai niin. Sinähän oletkin tänään vastuussa vatsastani ja siitä, että se pysyy kylläisenä.”
”Jotta sinun vatsasi täyttyisi, olisi minun saatava kiinni kokonainen kettuperhe sitä varten!” Tunsin karvojeni pörhistyvän, mutta pakottauduin pysyttelemään tyynenä. En saanut antaa kollin provosoida itseäni.
”Teillä taisi käydä huono tuuri.” Villisielu asteli oppilaansa kanssa paikalle. Naaraan siniset silmät tuikkivat iloisesti, kun hän pysähtyi kohdallamme ja kohotti katseensa minuun. Olin liian turhautunut kohdatakseni tuota katsetta juuri nyt, joten käänsin pääni nopeasti poispäin ja yritin vältellä häntä.
”Kiva, kiva. Saan kaiketi nyt lähteä? Minulla on vielä reissu metsään tiedossa, ellette sattuneet muistamaan”, murisin hampaitteni takaa ja kävelin kolmikon ohi. Tarkoituksenani oli koettaa onneani jossain päin metsässä, ehkä mahdollisesti joen lähellä. Näin kuumalla ilmalla eläimet kerääntyisivät sinne varmasti juomaan ja hakemaan viilennystä.
”Muista se orava, Karhumyrsky!” Kuulin Turmaloikan huutavan perääni, mutta en vaivautunut vastaamaan. Hän saisi kyllä oravansa – ihan varmasti. Päässäni alkoi punoutua suurenmoinen juoni soturin pään menoksi.

Kun palasin leiriin, oli jo myöhä. Taivas oli tummunut sen verran, että tähdet näkyivät sitä vasten. Tosin, ne olivat kyllä normaalia himmempiä. No, se ei ollut minun ongelmani.
”Sieltä hän tulee!” Turmaloikka loikoili leirin reunalla ja lipoi suunpieliään. Villisielu odotteli vähän matkan päässä hänestä. Hymähdin ja kävelin ensimmäisenä Turmaloikan luo, hän näytti kaipailevan luvattua ateriaansa kovasti.
”Ole hyvä.” Pudotin litimärän oravan kollin jalkojen juureen. Turmaloikka näytti äimistyneeltä.
”Mitä Pimeyden Metsän nimeen? Eihän ulkona edes satanut! Miksi se on näin märkä?” hän ulvaisi tyrmistyneenä ja katsahti minuun ruskeat silmät laajentuneina. Kasvoillani viipyi kylmä hymy, joka oli osoitettu juuri hänelle.
”Oho! En edes huomannut! Toivottavasti se ei haittaa – jokivesi tuo siihen varmasti uudenlaisen maun”, irvailin ja siirryin sitten Villisielun luo, välittämättä taakseni kiroamaan jääneestä Turmaloikasta. Tiputin pienen päästäisen hänen eteensä, ja kävin sitten makaamaan tämän viereen.
Ryhdyin pesemään tassujani verestä samalla kun Villisielu pyöritteli ruokaansa käpälissään ja pohti, mistä kohdasta haukkaisi ensimmäisen palasen. Minulla ei ollut nälkä, joten tyydyin vain seuraamaan sivusta kahden muun klaanitoverini ruokailua.
”Etkö varmasti halua?” Villisielu yritti tarjota minulle pientä haukkua omasta saaliistaan, mutta pudistelin siihen vain päätäni. Kostoni oli ollut mitä suloisin, mutta se oli myös vienyt ruokahalun mennessään.
Laskin leukani etukäpälieni päälle ja huokaisin syvään. Lepuutin silmiäni rauhallisessa leirissä, joka oli meitä kolmea ja yövartiossa olevaa Kalmakuuta lukuun ottamatta tyhjä. Kunhan Villisielu olisi valmis, voisin siirtyä yöpuulle.

//Villi?
//454 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Lauhalaukka tiedusteli, mitä tekisimme seuraavaksi, kun meidän seuraamme liittyi vaaleahko kermanvärinen kolli, jonka vihreät silmät tuikkivat samalla tavalla ystävällisesti, kun Lauhalaukalla. Kolli tervehti Lauhalaukkaa ja minua. Mielestäni oli outoa, kuinka niin moni tunsivat minut nimeltä, mutten itse tuntenut heitä. Jäin siis vain arvailemaan, kuka tämä luoksemme saapunut kolli oli. Hän ja Lauhalaukka alkoivat jutella jostain, enkä sen enempää kuunnellut vaan keskityin tassuissani olevaan kovia kokeneeseen sammalpalloon. Sen repsottava ja kulahtanut ulkomuoto ei ollut ennen häirinnyt minua, enkä ollut juuri edes huomannut sitä. Hätkähdin vähän, kun tunsin tuijotuksen väreilevänä tunteena niskassani. Nostin pääni ylös ja kohtasin minuun kiinnittyneen vihreän katseen.
”Ovatko vanhempasi kertoneet sinulle reviiristämme?” Jäin maistelemaan hetkeksi kollin ääntä.
“Ei paljoa.” Pudistelin päätäni. He varmaan pelkäsivät, että minä menisin omin nokkineni ulos leiristä, jos saisin kuulla millaista siellä olisi. Ehkä Mahlahalla ja Lauhalaukka voisivat kertoa minulle vähän?
“Voisitteko kertoa minulle? En edes aikaa sitten olisi uskonut, että on vielä tätä leiriäkin enemmän maailmaa, mutta on sitä!” Kirkas ääneni oli täynnä ihmetystä ja iloisuutta ja ne sekoittuivat, kuin sadevesi jokiin. Kummankin kollin kasvoille nousi ystävällinen ilme. Vilkaisin sivusilmällä Lauhalaukkaa ja yritin viittoa suullani sanat “Kuka hän on?” huomaamattomasti. En enää kehdannut kysyä tulijan nimeä, koska se ei ollut tullut heti aluksi puheeksi. Pian näin kirjavan kollin aukovan suutaan, mutta en saanut mitään selvää. Lauhalaukka ehkä päätteli kummastuneesta ilmeestäni, etten ymmärtänyt, joten hän toisti kissan nimeä muutaman kerran. *Mahla… mahla mikä? Alla? Mahlan alla? Niin mikä?* Lauhalaukka lopetti viittomisen ja kääntyi takaisin tämän Mahlajonkun puoleen.
“Voisitteko siis kertoa minulle jotain, Lauhalaukka ja Mahlanalla?” Ääneni muuttui melkein muminaksi kermanvärisen kollin nimen kohdalla ja toivoin, että kollin oikea nimi ilmenisi keskustelun edetessä. Minua nolottaisi, jos kolli oli kuullut muminani läpi, eikä se olisi hänen nimensä.

//Mahla? Lauha? Tästä nyt tuli tämmöne vähä tönkkö pätkä xdd
281 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Kun olin saanut laskettua kuuteenkymmeneen, sallin itseni avata juuri sulkemani silmäni. Samalla nousin istuma-asennoltani kivellä. Käänsin päätäni ensiksi hiukan vasemmalle, sitten saman verran oikealle. Olin alkanut kääntämään ruumistani, jolloin kehoni oli kaatua kiveltä, saaden jalkani liukumaan hiukan kiveä pitkin, jolloin kynteni raapivat hieman kiven pintaa. Loikkasin kiveltä alas, ja kuopaisin sen ympärille pienen, mutta näkyvän uran tassullani. Tämä paikka olisi hyvä pitää mielessä. Tämän ympäriltä muut lähtivät. Lipaisin nopeasti huuliani, ja kohotin pääni ilmaan, nenä kohti taivasta sojottaen. Nuuhkaisin kerran, sitten toisen kerran, vielä kolmannenkin.

En kuitenkaan osannut hirveämmin erottaa hajuja. Ainoa haju, jonka edes jotenkin tunnistin, oli Villisielun. Senkin vielä vajavaisesti. Katselin pienen tovin kiveä, kunnes käännyin kannoillani ja tepsutin kääntymääni suuntaan. Olin vain puolivarma siitä, että löytäisin siitä suunnasta yhtään ketään. Tämäkin testi meni varsin hienosti. Hip hei, uusi oppilas. Sinusta ei ikinä kuoriudu kunnon soturia.

Halusin vain palata jo leiriin, vetäytyä oppilaiden pesään, upota sammalpetiini syrjäisessä oppilaiden pesän nurkassa. En edes ollut väsynyt tai uuvuksissa. Oikeastaan, olin jopa poikkeuksellisen pirteä ja energinen. Mutta tämä leikki tuli vain niin puskista ja sai minut ärtyneeksi. En edes saanut kunnolla aikaa ottaa Karhumyrskyn ja toisen soturin hajuihin kunnolla kiinni. Olin valinnut tämän tietyn suunnan oikeastaan siksi, että laskiessani kiven päällä, olin kuullut tästä suunnasta, hieman etäämmältä tiuskimista, jota tuotti todennäköisesti Karhumyrsky. Ja lähestyessäni kuuttakymmentä olin tältä suunnalta, suunnilleen samalta etäisyydeltä kuullut pieniä epämääräisiä ääntä. En ollut ihan varma, millä sanalla olisin kuvaillut sitä. Ei se nimittäin nujakointia varsinaisesti ollut. Jonkinlaista kömpimistä ehkäpä? Sellaista, että yrittäisi päästä johonkin korkeammalle pinnalle, muttei pääsisi. Ja tätä ääntä seurasi usein muutama heikko tömähdys maassa.

Nyt käskin itseni pysähtyä. Merkkaamani kivi näkyi enää vain jotenkuten takanani, ja ympäristöni pienoiset merkit vastasivat ääniä. Puunrungossa näkyi jonkinlaisia tuoreita kynnenjälkiä. Ja maassa puun alla sekä sen läheisyydessä näkyi hieman epämääräisiä merkkejä. Eikä minun täytynytkään nämä nähtyäni tavattoman kauaa etsiä. Kierrellessäni puita ja pensaita kohtasin lopulta Karhumyrskyn sokaisevanoranssit silmät. Kolli näytti ensin hieman yllättyneeltä, sitten vähän tympääntyneeltä. Ohjeistin tämän katseellani kohti kiveä, josta aloitin. Katsoin vielä hetken Karhumyrskyn perään, jolloin jatkoin saman alueen tutkimista. Toinen soturi löytyi suhteellisen läheltä paikkaa, josta Karhumyrsky löytyi. Hänen huomatessa minut, hän lähti Karhumyrskyn perään kohti kiveä. Ja niin lähdin minäkin.

Olin tarkoituksella jättänyt Villisielun viimeiseksi. Häntä minä kykenin varsinaisesti paikantamaan hajuaistini avulla. Harhailin jonkin aikaa kiven ympärillä, kunnes löysin suunnan, josta mestarini haju mielestäni kantautui parhaiten.

Löysin pienen, etäisesti pientä aukiota muistuttavan paikan. Katselin ympärilleni, nenäni käydessä kuumana. Tajusin olevani hämilläni. Villisielun haju näytti olevan ihan kaikkialla. Se näytti hajanevan kaikkiin ilmansuuntiin. Oliko minulla kestänyt niin kauan Karhumyrskyn ja toisen soturin kanssa, että Villisielu oli päättänyt juosta tällä aukealla maratoonin? Siitä olisi varmaan kylläkin jäänyt edes jonkinlaiset jäljet maahan. Vai oliko Villisielu vain käynyt pikaisesti tässä paikassa levittämässä hajujaan ja sitten etsinyt uuden piilon? Nostin tällä kertaa eturuumiini maasta, haistellen nyt tarkemmin tätä paikkaa. Mestarini tuoksu oli kuitenkin vielä tuore. Kurotin takajalkani hieman ylemmäs. Haju tuntui menevän mukanani ylemmäs päin.

Nousin taas neljän jalan varaan. Kävelin nyt lähellä olevien puitten luo, nojaten niitten runkoja vasten ja haistaen ilmaa. Villisielu taitaa olla puussa. Katselin ylös puiden oksia. Se ei ollut tämä puu. Peräännyin puun luota ja jatkoin kohti seuraavaa, pää yhä korkeuksia tiiraillen. Se ei ollut tämäkään. Kun käännyin kolmatta kohti, erotin puun varjoista, oksalta oleilemasta eriskummallisen tutut siniset silmät. Päästin hiljaisen, huvittuneen kehräyksen häntäni heilahtaessa kevyesti. Hyvän piilon keksit, senkin mokoma.

//Villi tai Karhu?
548 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Karhumyrsky sattui tulemaan paikalle, juuri kun olimme lähdössä, vaihdoimme tuossa pari sanaa, ennen kuin lähdin oppilaani kanssa ulos. Karhumyrsky lupasi ettei rikkoisi itseään siihen mennessä kun tulin takaisin, sekä hyvä niin. Kolli oli jatkuvasti mielessäni, enkä halunnut että hänelle kävisi mitään pahaa. Pähkinätassu osasi vaania hyvin, opetin tälle vielä pari konstia, joilla tasapaino pysyisi, sekä kerroin kuinka tärkeää vaaniminen oli. Kolli tuntui omaavan taidon hyvinkin.. Hain jossain kohdi kävyn, opettaen oppilaalleni kuinka käpy olisi nyt hiiri, nappaa hiiri, ennen kuin se karkaa. Katsoin mitä kolli osasi. Noh, sanotaanko etten voinut odottaa tuota enempää. Ensimmäinen suoritus oli suoraan hiippailu, väärästä tuulen suunnasta, häntä ylhäällä ylpeänä.
”Tuossa on hiomista. Ensin, katso että olet tuulen alapuolella”, Tokaisin pudottautuessani alas, olin livahtanut tuulen alapuolelle odottamaan suoritusta, nyt näytin mallia. Katsoin etten astunut mihinkään, onnistuen hiipimään äänettä eteenpäin.
”Pidä häntä alhaalla, ettei saalis huomaa sinua”, Tokaisin eläytyen leikkiin. Leikitään nyt kun oltiin aloitettu. Astuin lehdelle, onnistuen olla murtamatta sitä, kohti saalista. Jännitin lihakseni, pysähtyen.
”Tärkeintä on kuitenkin.. ettet päästä sitä pois silmistäsi, tajuat kuinka pitkälle hyppysi kantaa, sekä kuinka nopea saaliisi on”, Tokaisin, heiluttaen lantiota, kunnes hyppäsin. Hymyilin kuin pentu tyhmänä, kun sain kävyn tassuihini. Käännyin kohti oppilastani, joka selvästi oli seurannut joka liikettä. Astelin pois tieltä, antaen kollin tutkia nyt tarkemmin ympäristöä. Tässä ei tarvinnut hätiköidä, käpymme ei kipittänyt pois. Jos kolli ei saisi sitä kiinni, voisimme tehdä tätä monta päivää. Tällä kertaa Pähkinätassu tajusi tarkastaa tuulen, tajusi kuinka hyökätä saaliin kimppuun, vaikka hyppy ei ollut täydellinen. Pähkinätassu myös piti ääntä, hän katkoi ainakin kaksi oksaa mennessään. Häntä pysyi alhaalla, sekä katse saalissa.
”Tee tuo uudestaan. Saalis olisi kuullut sinut, sekä olisi nyt muussia”, ohjeistin, kolli katsoi minua tympäytyneenä, mutta tietäisin kun joutuisimme partioon, hän olisi kiitollinen kuinka tiesi olla äänettä, sekä kuinka saalista ei tehdä muussia, suurin osa klaanilaisista ei arvostanut moista. Pähkinätassu totteli minua äittämättä, mutta tiesin että tulisi päivä kun kissa osottaisi sisukkuuntensa, joita ärähdyksillään sekä murinoillaan osoitti. Katsoin kahta uutta yritystä, tällä kertaa kollin hyppy petti täysin, kolli tajusi aloittaa uudestaan. Katsoin kuinka toinen suoritus meni aivan nappiin.
”Hyvä, viimeisin suorituksesi oli kerrassaan mainio. Nyt siirrymme lajista toiseen, nimittäin jäljitykseen. Nyt käpy ei ole enää hiiri, vaan haistele jos löytäisit jotain”, Tokaisin rauhassa. Istahdin, jo siltäkin varalta että kolli ei omannut hajuaistia kuten minä. Pian oppilas kuitenkin tokaisi vastauksen.
”Täällä ei ole riistaa”, Turvauduin että Pähkinätassu oli oikeassa, sekä nousin paikaltani, heilautin häntääni merkiksi seurata. Kolli seurasi minua, kun johdatin hänet harjoitusmontulta keskelle metsää. Emme päässeet kauaksikaan, kunnes pysähdyin itse. Nujikointia. Lähdin hölkkäämää edeltä, peläten et jotain rajalla oli käynyt. Kun pääsin paikalle, en tiennyt ollakko helpottunut, vai peloissani. Karhumyrsky oli Turmaloikan kimpussa. Oppilaani pysähtyi viereeni, minä varuillani kaksikkoa katsoen, pohtien käskeäkkö häntä hakemaan lähin soturi auttamaan erottamaan kaksikko toisistaan, vai aloittaa puhe.
”Karhumyrsky?” Kysyin pelon valtaisine tunteineen. Olin tietty saanut kollin niskaani kun hän oli harjoitellut kanssani, mutta eri asia oli kun hän oli vapaa ajallaan kamppailemassa entisen mestarinsa kanssa. Oliko jotain käynyt. Karhumyrsky nousi pois toisen päältä, selittäen kuinka he harjoittelivat. Nyökkäsin pienesti, miettien mitä vastaisin.
”Olimme juuri jäljittämässä riistaa, sitä paitsi vanhus lupasit olla rikkomatta itseäsi rauhallisella metsäkävelyllä. Toki te kaksi voisitte opettaa kuinka yllättää kissa pahan päiväisesti mutta muuhun teistä söpöstä parista ei taida olla”, Tokaisin. Katsoin Karhumyrskyä puheen aikana koko ajan silmiin, katsoen sivusilmällä kuinka turmaloikka vaanimalla vaani kohti kollia, tuon jälkeen hyppäsi suoraan Karhumyrskyä päin, onnistuen kaatamaan kollin, ulvaisten voitonriemuisesti. Purskahdin vain nauruun hyväntuulisena, lempeä hymy kasvoillani. Kun Karhumyrsky tupisi vihaisena kömpiessään ylös. Pähkinätassu näytti lähinnä turhautuneelta.
”No niin, voisitteko olla vaikkapa hyödyksi. Järjestetään tälle kollille pieni leikki. Laske kuuteenkymmeneen, ja kun olet tehnyt sen, me olemme menneet kaikki piiloon, harjoituksesi on jäljittää meidät. Tehdään tästä suht koht helppo. Haluan nähdä missä kunnossa jäjitystaitosi ovat”, Tokaisin, katsoen oppilaaseen, tuo näytti hieman yllättyneeltä. Katsoin kolleihin, jotka nyökyttelivät. Kummallakaan ei ollut mitään vastaan sanottavaa asiaa kohden. Nyökkäsin kollille kiven, paikan jossa istua, tuo kipitti kiven päälle. Nopeasti kipitin sukaisemaan Karhumyrskyn korvan taustaa.
”Ensimmäinen löytynyt tarjoaa tämän päivän riistat muiden puolesta”, Haastoin, se toisi kolleille edes jotain halua tehdä tästä vaikeampaa. Pinkaisin juoksuun metsään.

Olin kierrellyt puita, hieronut tuoksuani puskiin, tehnyt tästä ehkä hankalampaa kuin halusin, mutta nyt kökötin puun oksalla, nähden jotenkuten Pähkinätassun. Tarkoituksena oli myöskin tarkkailla kollin taktiikkaa. Toivoin kahden muun tajuavan riman tason, sillä tämä vaatisi aikaa. Ensimmäinen joka tulisi pois piilosta, saisi tosiaan saalistaa muille kahdelle. Tai ei veto nyt lukkoon lyöty ollut koska sanoin sen ohi mennen, mutta varmasti haaste kolleille kelpasi. Pähkinätassu saisi kokea kaikkea koulutuksensa aikana, ehkä jos oppisin itse uimaan, voisin opettaa taidon oppilaallenikin. Ajatukseni harhailivat, kun katsoin oppilastani. Yritin tutkailla minne Karhumyrsky sekä Turmaloikka olivat kadonneet, mutta tosiasiassa minulla ei ollut hajuakaan. Itse en ollut ollut monissa yhteis harjoituksissa, mutta jos tälläisiä olisi ollut aikoinaan minulla montaakin, olisin varmaan ollut hermoraunioina. Nyt toisaalta minä en voinut tehdä mitään väärää, joten oli paljon hauskempaa istua ja odottaa mitä tapahtuisi. Varmistin ettei häntäni, eikä mikään muukaan pilkottanut kuusesta ulos. Jos oppilas osaisi tarpeeksi etsiä, varmasti minut löydettäisiin ilman huolia.

//819 sanaa
//Pähkinä ja karhu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnnyin kuusen oksien lomasta aukiolle, jossa oli vielä tähän aikaan aamusta rauhallista. Vain muutama kissa näytti olevan hereillä lisäkseni – mukaan lukien Villisielu. Pilkukas kissa näytti lopettelevan ateriaansa leirin reunalla, ja hänen uusi oppilaansa Pähkinätassu istui ryhdikkäänä lähellä leirin uloskäyntiä.
”Huomenta. Olette kaiketi lähdössä ulos harjoittelemaan?” Tassutin ystävättäreni luo. Naaras käänsi siniset silmänsä minuun, ja niihin syttyi lämmin tuike.
”Jo vain. Hiomme tänään Pähkinätassun vaanimista”, soturi ilmoitti ylpeästi ja taipui pesemään rinnastaan törröttävän karvatupon sileäksi. ”Mitä sinulla on mielessä?”
Kohautin laihoja lapojani, ja kasvoilleni levisi ilkikurinen virnistys. ”En mitään erityistä. Käyn kaiketi kävelemässä metsässä ja muistelen niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin minulla oli oppilas koulutettavanani.”
Villisielu naurahti ja kosketti kuonollaan omaani. ”Selvä on sitten, vanhus, kunhan et vain riko itseäsi”, hän kiusasi ja käveli sitten ohitseni oppilaansa luokse. Katsoin hänen peräänsä kuin lumoutuneena, kunnes onnistuin ravistamaan itseni alas pilvilinnoista ja takaisin leiriin.
Villisielulta jääneistä vesimyyrän rippeistä minulle muistui mieleeni oma tyhjyyttään valittava vatsani. Astelin tuoresaaliskasalle ja valikoin sen päältä itselleni nuoren, pulskan hiiren ja asetuin syömään sitä lähelle lampea, jonka takana sijaitsi Punatähden pesä.
Aloin miettiä, millaista oli olla päällikkö. Kun olisi loputtomasti valtaa käskyttää muita ja voimaa vallata lisää saalistusalueita osaksi pientä mutta mahtavaa valtakuntaa. Ajatus johtoasemasta tuntui kieltämättä houkuttelevalta, ja jos tilanne olisi toisenlainen, voisin jopa haluta varapäälliköksi. Mutta tiesin, että klaanissa oli paljon minua kokeneempia ja korkeammassa arvoasemassa olevia kissoja, jotka tulisivat epäilemättä valituksi minua todennäköisemmin.
”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin syödä kaiken aikaa? Tuoresaalit hupenevat silmissä.” Nostin katseeni Turmaloikkaan, joka seisoi edessäni ja piteli terävissä hampaissaan mehevää myyrää. ”Toiset täällä tekevät töitäkin ruokansa eteen.”
”Paraskin puhuja”, tuhahdin vaivautumatta tekemään tilaa viereeni änkeävälle soturille. ”Itse näytät siltä kuin olisit syönyt jo vuoden edestä riistaa.” Pisteliäs puhetapani ei suinkaan ollut vihamielisyyden merkki; Turmaloikka oli lähimpänä kissaa, jota saatoin kutsua ystäväkseni.
Tummanharmaa tabbykuvioinen kissa tuhahti. Hän otti haukun myyrästään eikä sanonut mitään pitkään aikaan, kunnes hänen mieleensä näytti juolahtavan jotakin.
”Mitä sinun ja Pimentovarjon välillä on?”
Olin vähällä nielaista palasen hiirestä alas väärästä kurkusta. ”Mitä?”
”Kuulit kyllä. Näin sinut ja Pimentovarjon tässä yksi ilta ulkona yhdessä.” Turmaloikan ääni oli syyttävän kuuloinen. Ihan kuin olisin tehnyt jotakin erityisen pahaa häntä kohtaan.
”Me vain satuimme samaan paikkaan samaan aikaan”, puolustauduin. Turmaloikka näytti siltä ettei ollut varma oliko sanaani luottamista. ”Voit ihan rauhassa jatkaa hänen liehittelyään, minulla on toinen mielessäni.”
”Villisieluko?” tämä puuskahti epäuskoisesti. ”Eikös hän ole melko hyvissä väleissä sen sinun velipuolesi kanssa? Hän ja Lauhalaukka ovat oikein herttainen pari – piankos he julkistavat olevansa kumppaneita.” Tiesin Turmaloikan härnäävän minua tahallaan, mutta en voinut olla panematta merkille hänen kiusantekoaan. Villisielu – ja eritoten Lauhalaukka – oli minulle arka aihe.
”Varo sanojasi. Lauhalaukka ei tiedä, kenet on tullut haastaneeksi”, murisin hiljaisella äänellä ja katsoin kylmästi soturien pesän suuntaan, ikään kuin olisin voinut nähdä kirjavan kollin tuuheiden oksien läpi nukkumassa sammalillaan.
”Ihan miten vain.” Turmaloikka kurkotti kielellään nappaamaan viimeiset rippeet myyrästä irti viiksistään. ”Jos sinulla ei ole juuri nyt mitään erityistä, voisimme käydä harjoittelemassa taisteluliikkeitä. Taitoja on hyvä verestää useamminkin kuin vain taistelutilanteissa.”
Söin nopeasti hiireni loppuun ja siistin hieman kastanjanruskeaa turkkiani, josta sojotti sieltä täältä muutama hajanainen karva holtittomasti. Sen jälkeen seurasin Turmaloikkaa piikkihernetunnelille ja edelleen ulos leiristä. Tästäkin päivästä oli tulossa kuuma ja hiostava, joten meidän ei kannattaisi viipyä kauaa.
Liikuimme ääneti havuneulausten ja pehmeän hiekkapohjan päällä. Puut kohosivat ympärillämme uljaina ja väkevinä, ja meidän onneksemme ne tarjosivat hyvin suojaa kuumasti porottavalta auringolta. Päädyimmekin valikoimaan harjoistuspaikan aivan suurten kuusten ja mäntyjen juurelta, jossa oli viileämpää.
”Aloita sinä ensin”, kehotin Turmaloikkaa, jota ei tarvinnut kahta kertaa pyytää: kolli syöksyi kimppuuni kuin äkäinen pöllöemo. Rääkäisin ja lensin maahan törmäyksen voimasta. Tummanharmaa soturi kaavaili ilmeestä päätellen jo uutta hyökkäystä, mutta kompuroin nopeasti takaisin tassuilleni ja hoippuroin kauemmaksi tuosta.
”Hulluko olet!” Syljeskelin neulasia suustani, enkä uskaltanut irrottaa katsettani arvaamattomasta soturista pieneksi hetkeksikään. ”Mitä tuo nyt oli?!”
Turmaloikka ojenteli pitkiä kynsiään varsin tyytyväisen oloisena itseensä. ”Sinähän annoit minulle luvan aloittaa”, hän huomautti. Ja tottahan se oli: olin antanut soturille luvan. En kuitenkaan ollut tarpeeksi varuillani ennen kollin iskua.
”Anna kun minä näytän sinulle”, sihahdin hampaitteni takaa ja loikkasin Turmaloikkaa kohti. Soturi tuijotti minua hölmistyneenä ja yritti juosta pois altani, mutta kuten mikä oli jo odotettavissa, kolli onnistui möhlimään sen ja kompastumaan omiin jalkoihinsa. Pudottauduin hänen päällensä ja päästin voitonriemuisen ulvaisun.
”Karhumyrsky?” Havahduin hurmiostani kuulessani tutun nau’unnan takaani. Kurkistin lapani yli ja näin Villisielun seisomassa puun alla oppilaansa Pähkinätassun kanssa. Kaksikko katsoi meitä varautuneen näköisinä.
”Ai hei”, naurahdin ja hyppäsin pois ystäväni päältä. Turmaloikka tuhahti ja kömpi itsensä takaisin jaloilleen, ja ravisti paksun turkkinsa puhtaaksi neulasista ja muusta pikkuroskasta. ”Me olimmekin tässä harjoittelemassa. Entä te?” Katsoin Villisielua vaivaantuneena. En olisi halunnut hänen näkevän äskeistä, kun näytin siltä, että olisin menettänyt malttini vanhempaan soturiin.

//Villi? Pähkinä?
//763 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Johdatin Liekkitassua eteenpäin kohti Ukkospolkua. Naaras pysytteli visusti lähelläni, mutta ei ohittanut minua kertaakaan. Hidastin tahtiani, kun kuulin matalasti murisevan hirviön äänen. Huomasin oppilaani kääntelevän korviaan ja maistelevan ilmaa, jossa leijaili ukkospolun katku. Irvistin kävellessäni lähemmäksi.
”Tässä on ukkospolku, kuten varmaan huomasitkin. Et ikinä, ikinä saa mennä sen lähelle. Minun mestarini, Minttulehti kuoli pelastaessaan oppilasta ukkospolulta”, totesin aluksi ankaralla äänellä, mutta sitten ääneni muuttui heikoksi huokaukseksi. En pystynyt katsomaan Liekkitassua silmiin, vaan pidin katseeni tiukasti ukkospolussa. Kovaääniset hirviöt jylistivät ohitsemme muristen.
”Hirviöt pysyttelevät usein ukkospolulla, mutta kannattaa pitää muutaman ketunmitan välimatka. Ihan vain varalta, sillä joskus ne poikkeavat reitiltään”, kerroin nuorelle naaraalle, joka jatkoi matkaa perässäni. Seuraavaksi suuntasimme kohti Hehkulampea.

”Tuolla on Kuuluola. Sieltä päälliköt hakevat henkensä Pimeyden Metsältä”, viitoin hännälläni suuren kallion suuntaan. Liekkitassu käänsi vaistomaisesti katseensa sinnepäin. Liekkitassu ei epäillyt Pimeyden Metsän olemassa oloa, ei ainakaan ääneen. Lähes jokainen pentu oli epäillyt Pimeyden Metsän olemassaoloa, mutta kuningattaret ja klaaninvanhimmat olivat sen ainakin minulle selittäneet. Minä uskoin Pimeyden Metsään vain sen vuoksi, koska se oli tapa klaanissamme. Minua lohdutti ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä. Astelimme lähemmäksi kaislikkoa. Ne peittivät Hehkulammen taakseen, jonka vuoksi jouduimme kävelemään eteenpäin. Kun Liekkitassu viimein näki sinisen veden, hän näytti vaikuttuneelta.
”Kuten varmaan arvaat, tässä on Hehkulampi. Uimataitoiset kissat tykkäävät harjoitella täällä, eikä vesi ole tähän aikaan viherlehdestä edes kylmää”, kerroin. Huomasin, että asioiden selittäminen alkoi jo hiljalleen käydä helpommaksi. Joutuisin selittämään Liekkitassulle vielä paljon asioita. Ihailimma hetken aikaa Hehkulammen sinistä vettä, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Kiersimme koko reviirin läpi ja palasimme paljon sen jälkeen leiriin. Olimme käyneet ennen leiriin paluuta vielä metsässä katsomassa hyviä harjoituspaikkoja.
”Tulen herättämään sinut huomenna. Lähdemme saalistusharjoituksiin auringonnousun aikaan. Voit syödä nyt jotain”, sanoin Liekkitassulle päästyämme leiriin. Tämän jälkeen astelin kepein askelin tuoresaaliskasalle Liekkitassun edellä. Etsin vaistomaisesti katseellani Lauhalaukan oranssi-valkoista turkkia. Pian katseeni löysi hänet punaturkkisen pennun seurasta. Minttupentu ja Lauhalaukka näyttivät keskustelevan. Soturi näytti tulevan hyvin toimeen klaanin nuorimman jäsenen kanssa. Unohdin tuoresaaliin ja kävelin ystäväni luokse.
”Hei Lauhalaukka ja Minttupentu”, tervehdin kaksikkoa kohteliaasti. Ystäväni väläytti minulle lämpimän hymyn.
”Miten Liekkitassun kanssa meni?” kolli kysyi pikaisesti.
”Ihan hyvin. Kiersimme rajat läpi ja kerroin hänelle reviiristämme”, selitin ja katsahdin sitten Minttupentuun.
”Ovatko vanhempasi kertoneet sinulle reviiristämme?” kysyin nopeasti ja jäin odottamaan pennun vastausta.

//Minttu tai Lauha? Sori ku tungin tän tähän hetkeks xd Liekkiki voi myös jatkaa jos haluaa
// 363 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Lihakseni värisivät uupuneina. En ollut todellakaan tottunut näin aikaisiin herätyksiin, vaikken pienenä nukkunutkaan pitkälle aamuun. Minulla oli tapana herätä jopa suhteellisen aikaisin, ehkä samoihin aikoihin kuin nytkin. Mutta nyt olin jostain syystä aivan jumissa. Minä hädin tuskin edes kuulin Villisielun ääntä, jossa oli vieläkin jotakin minua häiritsevää. Katselin, kuinka mustavalkoinen kasa silmieni edessä otti hupenevasta saaliskasasta itselleen ruokaa. Vesimyyrän kenties? Päätin itsekin ottaa sellaisen ja astelin omiin oloihini, suhteellisen kauas mestaristani syömään riistaani.

Ruoka ei tuntunut aluksi tyydyttävän minua. En tuntenut, että minulla olisi nälkä. En edes tiennyt, mikä tarve tai tuntemus minun kuuluisi tyydyttää. Enemmän vesimyyrää mutustellessani alkoi kehoni viimeinkin heräämään. Ensin otin ruoastani vain pieniä, hitaita haukkuja, mutta aloin pian haukkaamaan paloja tiheämpään tahtiin. Ennenkuin huomasinkaan, olin saanut ateriani valmiiksi. En kuitenkaan onnekseni alkanut hotkimaan myyrää, pureskelin palaset huolellisesti ennen niiden nielaisemista. Vatsani olisi valmasti mennyt hetkessä nurin seistessäni jaloillani, mikäli olisin ahminut valonnopeudella. Kykenin venyttelemään loput jäykät lihakseni vetreiksi. Nyt olin täynnä energiaa, valmiina oppimaan hullulta mestariltani.

Tassutin leirin poikki sinne, missä Villisielu söi vielä vesimyyräänsä. Minut nähdessään mustapilkullinen naaras näytti hieman yllättyneeltä. En enää yhtäkkiä ollutkaan niin hidas, mitä hän alkujaan luuli.
”Lähdemmekö piakkoin?”, Kysyin Villisielulta rauhallisella, mutta totisella äänensävyllä.
”Voimme lähteä ihan kohta”, naaras nyökkäsi minulle. ”Voit toki mennä odottamaan leirin sisäänkäynnille, jos haluat. Tulen perässä, kunhan saan syötyä.”
Nyökkäsin mestarilleni arvokkaasti ja käänsin suuntani kohti uloskäyntiä. Pidin omaa pöyhkeilyäni hieman outona, kun mestarini mentaliteetti minun suhteen tuntui olevan niin kieli poskella, mutta halusin silti olla kunnioittava minua vanhempaa kissaa kohtaan. Minusta se vain tuntui luontevalta. Ajatus nimittäin siitä, että löysäilisin minua kouluttavan kissan edessä vain perustuen olettamuksiini tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä ja epäreilulta. Olihan hän vähän outo, mutta enkös minäkin ole vähän outo? En ollut nähnyt leirissä yhtäkään kissaa, joka ei olisi minusta jossain vaiheessa käyttäytynyt edes hieman omituisesti.

Minun ei onneksi tarvinnut odotta Villisielua ikuisuuksia. Ehdin istualtani vahtia sisäänkäyntiä vain pienen tovin, ennenkuin katseeni osui mestarini pyöreisiin kasvoihin.
”Voisimme ensiksi katsoa sitä vaanimista uudestaan”, Villisielu selvensi hieman ääntään, ja lähti sitten johdattamaan minua toisaalle.

”Vaaniminen on varsinkin saalistaessa erittäin tärkeä taito. Kun on oppinut vaanimaan oikein, kohteellasi kestää rutkasti kauemmin huomata sinut, mikä helpottaa merkittävästi kohteen kimppuun iskemistä”, Villisielu selitti minulle pirtsakasti minun imiessä itseeni kaiken, minkä hän sanoi.
”Avain on keskittää kehosi paino pois tassuistasi. Askeltesi tulee olla äänettömien lisäksi höyhenen kevyet. Pienemmät saaliseläimet nimittäin tuntevat maasta kumpuavat askeleesi”, Villisielu oli painautunut lähes maahan kiinni, näyttäen minulle ammattimaisesti, kuinka hän hiipi eteenpäin viivasuorana.
Hän nousi takaisin jaloilleen, viittoen minua kokeilemaan. Hieman epäröiden laskeuduin maahan samankaltaiseen asentoon Villisielun kiertäessä takanani, arvioiden minua. Nostin ensin oikean etutassuni, sitten vasemman takajalkani. Kehoni menetti miltei heti tasapainonsa ja lysähdin vatsalleni hieman säikähtäneen henkäyksen säestämänä.
”Tasapaino on aluksi vaikea hahmottaa ja ylläpitää”, Villisielu maukui ymmärtäväisesti. ”Sitten kun tasapainon on oppinut, voit keskittyä askeltesi keventämiseen.”

”Aluksi voi ottaa hieman väljää, asentosi ei tarvitse välittömästi olla täydellinen ja kapea”, Villisielu ohjeisti minulle. Levitin jalkojani sivuille kuitenkin vain pikkiriikkisen verran. Naaras tuntui epäröivän hetken, mutta lopulta jatkoi:
”Älä mieti sitä liian monimutkaisesti. Ajattele vain, että kävelet normaalisti, mutta onton puunrungon sisällä. Yritä saada kehosi luulemaan, että sen absoluuttisesti täytyy mennä matalana päästäkseen eteenpäin.”
Nyökkäsin mestarilleni ja yritin. Sain painettua etutassuni ja takajalkani takaisin maahan, ollen nyt edemmässä päin kuin äskettäin.
”Hyvin menee”, Villisielu päivitteli. ”Vaaniminen ja sen oppiminen alkaa irrallisista askelista. Keholla menee hieman aikaa, ennenkuin se oppii vaanimaan luonnostaan.”
Varovasti kohotin nyt toiset jalkani ilmaan, saaden ne pehmoisesti laskettua maahan. Tunsin vatsani liikkuvan maata vasten. Olin nyt jo hieman varmempana ottamassa kolmatta askelta, kunnes kehoni jälleen antoi periksi. Ärähdin itselleni ärtyneenä, nousten ensiksi seisomaan, laskeutuen sitten takaisin kontilleni. Hengitin syvään hieman kosteaa ilmaa, ja puhalsin sen ulos. Otin askeleen eteenpäin. Ja seuraavan. Sitten kolmannen. Vielä neljännen. Kehoni alkoi jo mukautua askelmiini.
”Loistavaa”, Villisielu nyökytteli tyytyväisenä.

//Villi?
615 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kun olimme saaneet katsauksen reviiristä, olin saanut jonkinlaisen kuvan oppilaastani. Hän tosiaan ei ollut mikään suuri puheinen, eikä se haitannut. Hänellä tosin näytti olevan pieni hämmennys päällä aina kun puhuin, saattoi olla tyylini sanoa sanat hellästi, sekä epäröiden, kiltillä asenteellani, tai sitten puhe vaikeudet olivat jättäneet jonkinlaisen merkin minuun. En kuitenkaan ollut sen kummempi kuin puhuisin kenen tahansa soturin kanssa, en ollut mestari sihisemään oppilaalle, vaan puhuin hänelle kuin ystävälle, tai ainakin yritin. Kun tosiaan kierros loppui, pysäytin hänet taas tuttuun paikkaan suuaukon eteen. Emme olleet tiellä, mutta yksi asia piti varmistaa. Tämä ei olisi tavanomainen paikka, mutta tämä ei veisi paljon aikaa.
”Näytä miten vaanit”, Tokaisin, katsoen kolliin. Hän katsoi epäröiden minuun, nopeasti, niin kuin Karhumyrsky oli minut opettanut, kumarruin vaanimis asentoon. Kolli avasi suunsa pieneen hämmästykseen. Annoin hänen mittailla katseellaan kuinka jalkani menivät, ennen kuin nousin ylös. Pähkinätassu lopulta itse yritti mennä noin nopeasti, rojahtaen maahan. Kolli pudisti päätään hämillään, hitaasti hän korjasi asentonsa, niin hyväksi kun pystyi. Kiersin tämän ympäri, nähdäkseen lopputuloksen.
”Hiotaan tätä huomenna, nyt, syöt, haet sen petisi, yrität edes nukkua. Harjoitukset alkavat aamulla, aamukasteen aikaan”, Tokaisin. Oppilaani nyökkäsi, lähtien leiriin epävarmana edeltä, koska annoin hänen mennä, itse lähtisin iltalenkille. Puikkehtelin puiden välissä, juosten niin nopeasti kun voin. Ei minulla ollut kiire, tämä vain.. toi minut eloon. Jarrutin juoksuni hölkäksi, pysähtyen kun näin hohtavan lammen. Olimme käyneet täällä jo aiemmin päivällä, mutta kaipasin paikkaan yhä vain uudestaan. Se auringonlasku vettä vasten, oli vain nähtävä. Kuinka puut värjäytyivät kaikilla auringon väreillä hetkeksi, kuinka maailma vain tuntui pysähtyvän.. Villin luonnon ottavan vallan. Mistä olin saanut nimeni? Niin? Villi, ei ainakaan luonteeni ollut. Uskottelin itselleni siinä hetkessä että se oli villin luonnon kauneudesta. Painauduin yhtä puuta vasten, jääden vain miettimään, katselemaan, aloillaan olevaa maailmaa. Unohtaisin ison roolini, tässä maailmassa, hetkeksi, sekä huoleni. En olisi hetkeen sidottuna kahteen kolliin, nyt kolmeen, oppilaskin. En olisi hetkeksi sidottuna klaaniin, niihin sääntöihin, jotka kertoivat mikä oli oikein vain väärin. Hetken, olin vain tässä, ilman huolia. Katsoin vain kuinka aurinko laski, ollen siinä ehkä tarkoitusta kauemmin. Jääden katsomaan tähtiä. Nyt kukaan ei olisi oikein kieltämään etten saisi olla täällä näin yöstä. Katsoin tähtiä hämilläni. Ihan kuin ne sammuisivat.. ne eivät olleet enää niin kirkkaita.. Kuulin rapinaa takaani, kääntyen kohtaamaan Karhumyrskyyn. Siinä olikin se ohi kiitävä hetki mennyt.
”Oppilaasi tuli leiriin muttet sinä, aloin huolestua kun sinusta ei kuulunut”, Kolli tokaisi, hymähdin vain, katsoen taivasta. Tunsin kuinka kolli tassutti viereeni, painauduin häneen hennosti kiinni. Tuon turkki oli pehmeä, sekä turvallisen tuttu.
”Tiesitpä ainakin mistä etsiä”, Tokaisin ohimennen. Me kumpikin tiesimme että olisimme täällä, jos jotain tulisi. Tämä tuntui vain niin.. luontaiselta paikalta olla. Käänsin katseeni sitten kolliin, hymyillen ivakaasti. Tuo katsoi minua kysyvästi. Pingoin juoksuun kohti vettä, nauraen pienesti. Aivan kuin ekoilla kerroilla.. Kolli seurasi minua. Tällä kertaa en räiskinyt vettä tämän päälleen, vaan juoksin itse veteen uimaan. Karhumyrsky jäi epäröiden rantaan katsomaan minua.
”Ala tulla! Älä väitä ettet kaipaa virkistystä tai ettei täällä ole kuuma!”, Naurahdin. Kolli pyöräytti silmiään, pudistaen päätään eiksi. Mutristin suutani, kauhoen kuitenkin syvemmälle. Niin syvälle että saisin hyvin uitua. Kun viimein sain tassuni pois hiekasta, aloin räiskimään ympyrää, harjoittamaan tekniikkaa. Karhumyrsky vain katseli rannasta käsin. Kun sain tarpeeksi ympyrään uinnista, polskin rantaan. Ihan tahalleni ravistelin vettä karhumyrskyn päälle.
”Arkatassu”, Mutisin muka tuohoutuneena. Jäin haastavana katsomaan meripihkaisiin silmiin, hän tiesi että kaipasin juoksukisaa, ilman sanojakin. Olisin nyt levottomalla päällä, e ollut saanut tarpeeksi huomiota oppilaani kanssa, enkä ketään kelle puhua. Nyt Karhumyrsky kärsi siitä, kun omasin energiaa, sekä hän halusi vain nukkumaan, ollen huolissaan minusta.
”Kuvittelet vain”, Kolli murahti vastaten. Jännitin lihakseni, pinkoen juoksuun kohti leiriä. En olisi niin tyhmä et juoksisin suoraan jokeen. Karhumyrsky juoksi vierelläni. Kolli tahalleen hidasteli, antaen minulle voiton. Tosin hänen vähäpuheisuutensa kieli myös väsymyksestä, mitä luultavasti se oli. Hidastin lopulta, koskettaen nenälläni piikkiherne tunnelia. Karhumyrsky ei jäänyt ivaamaan, vaan pujahti leiriin. Seurasin kollia toki, saaden leiriä vartioineilta kissoilta teräviä katseita. Siinäpäs katselkoon. Turkkini ei ollut lito märkä enään, mutta kostea, Karhumyrsky säpsähti kun tunsi märän turkkini häntä vasten. Tassuttilimme suoraa päätä pesään, kummatkin omille sammalille. En oikein pitänyt faktasta että olin kummastakin kollista niin kaukana, voisin toki pyytää Lauhalaukalta lupaa siirtää sammaleeni hänen viereensä, mutta siitä Karhumyrsky ei pitäisi. No ihan sama. Kierähdin kippuraan sammalille.

Heräsin normaalisti aamulla, alkaen siistimään turkkiani. Sammaleeni olivat märät, tai, noh, kosteat, mutta kuitenkin. Suin turkkini, yrittäen saada rinnasta tupsuni hillittyä. Mutta kun tupsu ei halunnut tulla hillityksi, tupsua ei silloin hillitä. Tassuttelin aukiolle, haukotellen yhä. Miksi minä, ei en halunnut herätä. Mutta oppilas. Tassuttelin oppilaiden pesää kohti, hetken vain jääden tuijottamaan pesää. Ööh, aivot? Toimikaa? Etsin oppilasta turkkien kirjosta, kunnes löysin tuon. No niin. Kumarruin tökkäämään kuonollani kollin päälakea. Pähkinätassu nosti hämillään päätään, kohdaten katseeni. Viitoin päälläni kollia seuraamaan, sillä kolli ei varmaan kiinnittänyt huomiota häntäni liikkeeseen. Tassuttelin aukiolle, jääden odlttamaan toista, tänään hioisimme sitä vaanimista. Odotin kuinka oppilas tuli melkein tyhjälle aukiolle, tokkuraisena.
”Huomenia, tänään menemme harjoitus montulle. Muistatko eillisestä? Opetan sinulle kuinka vaanitaan, sekä testaillaan haju aistiasi, miten hyvin tunnistat erakon ja miten kuoloklaanilaisen”, Tokaisin Pähkinätassulle. Kolli nyökkäsi. Katsoi riistakasaa, joka oli aika tyhjänä, mutta aamupartion tullessa, se täyttyisi kyllä.
”Ensin ota jotain syötävää.. Tästä voi tulla pitkä päivä”, Tokaisin suoden kollille pienen hymyn. Nappasin itsellenikin pienen vesimyyrän, ei niin ison mitä yleensä. Menin aukion sivuun popsimaan saalista, sekä heräilemään pienesti.

//846 sanaa
//Pähkinä, karhu ehkä? Anteeks jos jommalla kummalla meni puskiin tai hinttailen liikaa 😀

Kirjoittaja: Ron

Oloni oli nyt hieman kummallinen. En voinut mitenkään pahoin, vaan mestarini käyttäytyminen hieman oudoksutti minua. Se, miten hän oli pyytänyt minua seuraamaan häntä kohti leirin uloskäyntiä. Hän hidasti askelissaan yllättäen, ja yllättäen napautti minulle, kun olin ehtinyt astella jo hänen vierelleen. Sinähän hidastit vauhtiasi! Oliko tämä jokin koe? Mieleni meinasi alkaa pihisemään, mutta pysyin silti tyynenä, seuraten Villisielua. Kun olimme päässeet ulos leiristä, mieltäni alkoi jälleen häiritsemään mestarini käytösmalli. Hänen puheensa kuulosti hieman… olisiko teennäiseltä? Ontuvalta? Väkinäiseltä? En ollut aivan varma. Hänen äänensä kuulosti muutoin minusta suhteellisen vakaalta, mutta hän tuntui painottavan lauseiden sanoja hieman omituisesti. Hän painotti puhuessaan usein sanoja, joita en itse olisi välttämättä kokenut tarpeelliseksi painottaa. Se jäi minua pääni taakse vaivaamaan. Koettiko hän osoittaa minulle, kumpi on määräävä osapuoli? Mutta minä tiesin jo, että mestari on se, jota totellaan! Ei hänen tarvinnut hieroa auktoriteettiaan naamaani vasten.
”Jos on kysymyksiä, kysy.”
Miksi puhut minulle noin hassusti?

Reviirin näkeminen oli minusta äärimmäisen kiehtovaa, ja tuntui sopivalta startilta soturikoulutukselleni. Pystyin kuulemaan ja ymmärtämään Villisielun lyhyet selitykset reviirin eri osista. Vaikka pääni takana vaivasi yhä mestarini outo käytös, onnistuin saamaan tästä lyhyestä katsauksesta kaiken mahdollisen irti. Nautin siitä täysin rinnoin. Ilmapiiri leirin ulkopuolella oli nimittäin aivan erilainen kuin leirin. Ilma tuoksui raikkaalta, kaikki ympärilläni oli niin suurta ja avaraa ja vaikka kuuma viherlehden aurinko porotti kirkkaammin kuin koskaan, vieno ja virkistävä tuulenpuuska viilensi oloa juuri sopivan verran. Vaikka mieleni teki loikkia pitkin poikin reviirin eri alueita ja lentää tuulen mukana muualle maailmalle, pakotin itseni pysymään aloillani ja reagoimaan kaikkeen tähän näkemääni villin luonnon kauneuteen hillityin tuntein. Kunnon soturin ei sopinut tunteilla liikoja.

//Villi?
262 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Älä luulekaan; kaveria ei jätetä!” Kiepahdin ympäri kannoillani ja loikin jälkeen jääneen punertava turkkisen pennun luo niin vikkelästi kuin vain suinkin kintuistani pääsin. Hätistelin kuvitellut viholliskissat naaraan kimpusta ja autoin hänet takaisin tassuilleen. ”Tassua toisen eteen, urhea soturi! Emme saa antaa hyökkääjien päästä voitolle!”
Pujottelin kivien lomassa varoen osumista niihin millään kehonosallani vahingossakaan. Minttupentu viiletti edelläni, hän näytti toipuneen äskeisestä hyökkäyksestä hyvin. Olimme melkein leirin toisessa päässä kun löin äkisti varpaani maasta nousevaan kiveen, jota en ollut osannut ennakoida. Kaaduin maahan ulvaisten, ja Minttupentu edelläni liukui käpälillään pysähdyksiin ja palasi takaisin auttamaan minua.
”Nouse ylös, Lauhalaukka!” pentu hoputti ja tuuppi minua kuonollaan. ”Olemme melkein perillä. Ihan vain enää vähän matkaa!”
Olin satuttanut varpaani oikeasti törmätessäni siihen pirulliseen kiveen mutta koska en halunnut jättää leikkiä kesken, kompuroin itseni takaisin käpälilleni ja lähdin nilkuttamaan Minttupennun perässä leirin reunaa kohti. Matka taittui osaltani tuskastuttavan hitaasti, mutta se kannatti, sillä pääsimme enää kertaakaan kiviin koskematta leirin laidalle asti ja Minttupentu julisti klaanimme pelastetuksi.
”Hyvää työtä, soturi.” Katsoin pientä naarasta lämpimästi. Hänessä riitti totisesti sisua. ”Mutta voitosta huolimatta, emme selvinneet ilman ruhjeita. Mitä jos käytäisiin näyttämässä haavojamme Hehkuaskelelle, ja hän voi hoitaa meidät taas puolustusvalmiiksi?”
”Joo!” Minttupennun tummansiniset silmät syttyivät. Hän asettui kulkemaan ylpeästi rinnalleni, kun taitoimme matkaa aukion poikki Hehkuaskelen pesälle.
”Hehkuaskel! Täällä on pari vihollisen hyökkäyksessä haavoittunutta soturia”, huikkasin astuessani pesään. Tummaturkkinen naaras astui esiin varjoista ja näytti ensin hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten ilmeestäni ja vierelläni tepastelevasta pennusta, että kyseessä ei ollut oikea hätätapaus. Parantaja tassutti meitä vastaan.
”Kuinka kamalaa. Miten voin auttaa teitä?” Hehkuaskel katsoi minua ja Minttupentua yrittäen näyttää vakavalta tilanteen huomioon ottaen. Kohotin vähän käpälääni, jotta parantaja voisi nähdä sen paremmin.
”Sattui pieni tapaturma”, selitin samalla kun Hehkuaskel kumartui lähemmäksi tarkastelemaan vammaani. ”Löin kiveni varpaaseen – tai siis vihollissoturi puri sitä kipeästi.” Naaras liikutteli varpaitani varovasti, ja tunsin selittämätöntä tarvetta ulvaista kivusta mutta hillitsin kieleni, sillä en halunnut säikäyttää Minttupentua.
”Se on vain venähtänyt”, Hehkuaskel totesi lopulta ja nosti päänsä. Hänen keltainen katseensa kohdistui Minttupentuun, joka seisoi urheasti vieressäni ja seurasi parantajan toimenpidettä.
”Entäs sinä sitten? Sattuiko pahasti?” hän kysyi pennulta, joka kuitenkin pudisti rivakasti päätään.
”Ei sattunut!” tämä vastasi. ”Lauhalaukka pelasti minut viime hetkellä.” Naaras vilkaisi minuun päin pirteän näköisenä.
”Hyvä kuulla.” Hehkuaskel nyökkäsi vähän ja käänsi huomionsa takaisin minun kipeään tassuuni. ”Yritä välttää astumista tuolle jalalla, ja liiku kivun rajoissa. Tällaiset vammat kaipaavat yleensä vain lepoa. Voin kyllä hakea sinulle jotakin särkyyn.”
Ravistin päätäni. ”Kiitos mutta ei tarvitse. Enköhän minä pärjää näinkin.” Käännähdin pesän oviaukkoa päin ja viittasin hännälläni Minttupentua seuraamaan. Kinkkasin kolmella jalalla ulos pesästä ja edelleen aukion poikki varjoon leirin reunalle.
”Tosi ikävä juttu tuo sinun haaverisi”, Minttupentu sanoi pahoittelevaan sävyyn ja istahti eteeni. Hän katsoi loukkaamaani jalkaa säälivästi.
”Hei kuule, mitä jos kokeilisimme leikkiä jotain rauhallisempaa?” Vaikka olinkin satuttanut itseni äskeisessä leikissä, tunsin pitkästä aikaa olevani jälleen elossa – aivan kuten omina pentuaikoinani. ”Minä voin nakella sinulle sammalpalloa ja sinä saat yrittää pyydystää sen. Tehtävänäsi on siis yksinkertaistettuna puolustaa pentutarhaa ja klaanitovereitasi vihollisen julmimmalta hyökkäystaktiikalta: lentäviltä sammalpalloilta!”
Minttupentu innostui. Hän kävi noutamassa sammalpallon sieltä, mihin oli jättänyt sen lojumaan ja nelisti takaisin yhtä nopeasti kuin jänis. Nappasin sen terveen tassuni kynsiin ja katsoin pentua ovelasti. Olin muka pari kertaa heittävinäni sen jo, ja joka kerta Minttupentu oli valmis säntäämään sen perään. Lopulta viskasin pallon korkealle ilmaan ja Minttupentu loikkasi kahdelle jalalle koukatakseen sen kiinni pikkuruisilla kynsillään. Mutta olin käyttänyt liikaa voimaa ja pallo lensi odottamaani pidemmälle – ja aivan liian lähelle lampea! Punertava pentu kipitti sen perään häntä innokkaasti pystyssä.
”Minttupentu! Älä vain tipu veteen!” Sydämeni tykytti rinnassani. Nousin nopeasti ylös ja sävähdin kipua jalassani, mutta lähdin hammasta purren nilkuttamaan pentua kohti. Mieleeni muistui oma kokemukseni lampeen uppoamisesta eikä se ollut kovin mieluisa muisto.
”Mutta pallohan on lammen vieressä eikä lammessa”, Minttupentu huomautti hämillään ja laski tassunsa pallon päälle. Hän nyökkäsi päällään lammen suuntaan, johon ei ollut pitkä matka. ”Katso nyt vaikka – kaikki hyvin!”
”Aivan, taidat olla oikeassa.” Huokaisin huojentuneena mutta kuulin yhä kuinka veri kohisi korvissani. Yritin karkottaa ikävät muistot pois mielestäni, ja katsahdin alas Minttupentuun. ”Ehkä leikitään jotain muuta. Onko sinulla ideoita?”

//Minttu?
//666 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Pähkinätassu oli juuri nimitetty oppilaaksi. Olin hänestä valtavan ylpeä, vaikka en ollutkaan tuntenut häntä kauaa. Kuitenkin minua vähän harmitti, että minä ja Pikipentu emme olleet päässeet oppilaiksi. Emo oli sanonut, että siihen menisi vielä muutama kuu, mutta ainahan sitä voi elätellä toivoa. Se olisi vasta musertavaa, jos Pikipentu pääsisi ennen minua oppilaaksi. Aloin jo miettimään sitä, kuinka saalistaisin suuren kasan hiiriä klaanillemme ja ruokkisin jokaisen nälkäisen suun. Läpsin sammalpalloa sen perässä loikkien ja kuvittelen sen oleva suuri ja pullea hiiri. Juuri kun annoin sille lisää vauhtia- jotta saisin jahdata sitä uudestaan- sihtini herpaantui ja pallo vieri aivan omille teilleen. Kuitenkin kuin taikaiskusta, saaliini lennähti takaisin luokseni. Olin nappaamassa sitä kiinni salamannopeasti, mutta päähäni pälkähtikin suuri kysymysmerkki. Miten ihmeessä pallo oli tullut vauhdilla takaisin? Nostin katseeni ylös ja näin oranssin ja valkoisen kirjavan minuun verrattuna ison kissan, katsovan minua ystävällinen pilke silmissään. En tiennyt mistä kissa oli ilmestynyt yhtäkkiä. Olin aivan hämilläni, mutta samaan aikaan innoissani uudesta ystävällisenoloisesta kissasta. Mielestäni kollin silmät olivat valtavan kauniit, kuin kirkkaansininen rauhaisasti väreilevä lampi, joka viestitti katsojalleen rauhaa. Kolli varoitteli minua pudottamasta sammalpalloani lampeen, ihan kuin en tietäisi! Ohjeistuksesta johtuvan turhautumiseni takana kuitenkin oli aitoa kiinnostusta tästä uudesta mahdollisesta leikkikaverista.
”Sinä olet varmaankin Minttupentu? Minun nimeni on Lauhalaukka. Hauska viimein tavata”, kirjavakolli esittäytyi ystävällinen hymy kasvoillaan. Hänen asenteensa vaikutti jotenkin aurinkoiselta ja pidin siitä.
“Joo olen Minttupentu! Kiva tavata sinutkin. Minun hiireni yritti tulla sinun luoksesi turvaan, mutta onneksi ajoit sen takaisin minun luokseni”, selitin innoissani pörhistellen pieniä rintakarvojani ylpeänä saalistustaidoistani. Lauhalaukka kurtistin kulmiaan sekunninsadasosaksi, jonka jälkeen hänen silmiinsä syttyi ymmärrys.
“Sittenhän olemmekin loistava saalistustiimi”, soturi naukaisi leikkisä pilke silmäkulmassaan, “Haluaisitko tehdä jotain?” Koko turkkini pörhistyi ja näytin varmaan yhdeltä innokkaalta karvakasalta, joka kieppui kiinnostuneena Lauhalaukan luona. Minua ei kuitenkaan haitannut, jos joku tuomitsi minua hiljaa sisällään. Ei se minulle kuulunut, jos joku ei pitänyt minusta. Pääasia oli, että pidin itsestäni, enkä antaisi muiden lannistaa minua olemaan olematta oma itseni.
“Tehdään vaan!” intoilin, “Minulla on kaikkia kivoja leikkejä, joita olen keksinyt sitä varten, että jos joku haluaa leikkiä minun kanssani! Leikin aika usein Pikipennun kanssa, mutta hän välillä tykkää leikkiä myös Sammalpennun kanssa niin minulla on aikaa keksiä kaikkia mahtavia juttuja!”miu’uin ja hymyilin loisteliaasti katsoen syvälle kirjavan kollin silmiin. Hän kumartui vähän alemmas, niin minun oli helpompi puhua hänelle, koska olin niin pieni. Lauhalaukka kysyi:
“Mikä niistä on lempileikkisi?” Otsani meni kurttuun ja katseeni siirtyi tuijottamaan tyhjyyteen, kun aloin vertailla eri vaihtoehtoja. Tykkäsin aika monesta leikistä. Kaikissa niissä oli hyvät puolensa, mutta yksi kuitenkin taisi nousta korkeimmalle minun kuvitteellisella asteikollani.
“Sillä ei ole nimeä, mutta voin selittää! Siinä kivet ovat toisia kissoja, jotka hyökkäävät ja meidän täytyy päästä heidän ohitsensa ilman, että he saavat iskettyä käpäläänsä meihin. Eli emme saa osua kiviin! Meidän pitää päästä tuonne leirin reunaan saakka”, ohjeistin tietäväisesti ja samalla osoittaen hännälläni suuntaa.
“Olen leikkinyt tätä yksinkin, mutta jonkun kanssa se on paljon kivempaa.” Katsoin Lauhalaukkaan, joka siristi silmiään hyväntahtoisesti ja naukui:
“Leikitäänkö sitten sitä?” Nyökkäsin pää niin heiluen, että se meinasi häiritä oppimaani tasapainoa.
Leirin pohja oli hiekkaista, ja sitä täplittivät hiekkaan satunnaisesti uponneet kivet – täydellistä leikkiimme.
“Aloitetaan täältä.” Tassuin vähän kauemmas ja sinne päästyäni suoritin oudon maanmerkkaus hetken kierien ja kaivaen. Maahan kuitenkin tuli pieni jälki, joka viestitti meille suorituksemme alkupaikkaa. Kirjava kolli kipitti merkin luokse ja asettautui helposti liikkeelle lähdettävään asentoon, hän näytti mahtavan hienolta. Yritin kopioida tuon ystävällisen soturin upeaa asentoa, mutta minusta tuntui, etten näyttänyt yhtään samalta. Minusta tuntui vähän joltain oudolta linnulta seisomassa puun korkeimmilla oksilla, jotka tutisivat valtavasti myrskytuulen tanssissa. Aloin uppoutumaan rooliini klaaniaan puolustavana soturina. Hihkaisin kovaäänisen lähtömerkin ja kohta olimmekin jo loikkimassa kivien ohitse. Kesken loikan havaitsin kiven kolosta töröttävän kuivahkon heinän ja aloin läpsimään sitä tauotta. Läimin oksaa koko sydämeni kyllyydestä. *Hyvä Minttuputous! Eivät mitkään käärmeet sinua päihitä!* Kiljaisin iloisena, kun heinänkorsi taipui voitettuna maahan ja pääsin jatkamaan matkaa hyökkäävien kivi-kissojen ohitse Lauhalaukan perässä, mutta sitten tapahtui jotain traagista. Tunsin, kuinka valtoimenaan pyörivä häntäni hipaisi kiveä kumartuessani loikkaamaan. Kaikki hidastui ja kuvittelin, kuinka viholliskissat hyökkäsivät kimppuuni. Kaaduin maahan dramaattisesti ja aloin haukkoa henkeäni.
“Lauhalaukka mene ja pelasta klaanimme!” huusin oranssin ja valkean kirjavan kollin perään ja siirsin etukäpäläni otsalleni. Sen jälkeen lysäytin pääni maahan dramaattisesti.

//Lauha? Enhän hitannu liikaa D:
684 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kolli oli jotenkin.. kaukainen kun aloin puhumaan leiriin lähdöstä, tuon olemus ei tuntunut enää samalta. Kun kolli kampesi itsensä varoen ylös, vilkaisin toiseen hämilläni. En kuitenkaan sanonut mitään. Olisi hyvin voinut olla että toinen kaipasi vain aikaa. Niin tarvitsisin minäkin aikaa, totutella läheistyteen. Se ei ollut osaavin lajini. Nousin kuitenkin jaloilleni, lähtien seuraamaan kollia. Hiljaisuus ympäröi meidät, kerranki se häiritsi minua. Vaikka kirin toisen viereen, tunsin toisen lihakset vierelläni, en pitänyt siitä kuinka jännittyneeltä hän tuntui. En vain.. osannut aloittaa keskustelua, joten pysyin vaiti. En ymmärtänyt olinko tehnyt jotain väärin.. Pelko syöksyi lävitseni, kun ajattelin mitä kaikkea väärää kolli oli voinut nähdä minun tekevän.. Pienikin lipaisu vastakarvaan.. Kehräykseni epäsopivaisuus.. kaikki kävi mielessä, mutta pysyin hiljaa, pitäen naamani suorana. Pääsimme leiriin, vaikken oikein halunnut. Tiesin Karhumyrskyn olevan siellä, sillä häntä ei ollut näkynyt veden rajassa. Yleensä hän vietti siellä myös vapaa aikaansa, tai leirissä. Partiossa en löytäisi häntä. Karhumyrsky päätti heti alkaa puhumaan. Luimistin korviani epävarmana, ihan kuin en osaisi enää puhua kollille, vaikka se olisi ennen ollut luontevin asia. Päädyin vain harhailemaan katseellani muualle, toivoen ettei kolli kovaa huutoa alkanut pitämään. Karhumyrsky oli ainuita kissoja jotka tiesivät miten herkästi itkin, joka siis oli hyvin herkästi, joten toivoin kollin muistavan asian myös. Lauhalaukka käski minua nukkumaan.. Mutta, en ollut tehnyt mitään klaanin vuoksi, en saalistanut en käynyt partiossa.. tämä ei sopinut.. Nyökkäsi vain kuitenkin, kipittäen kaatuneelle puulle. Katsoin pesää pitkään, kuinka se tuntui niin tyhjältä. Näin pari soturia kuiskivan, pystyin tunnistamaan oman nimeni joukosta. Vein ilmeeni tyhjäksi, kun astelin pedilleni, kammeten siihen nukkumaan. Kietouduin kippuraan, jotta saisin häntäni nenän päälle. En kuitenkaan nukahtanut, vaan annoin taas kyyneleiden tulla, kun tuijotin pesää. Tuntui kuin pentuna nälkäkuolema siellä kaksijalkalan kaduilla, ei olisikaan enää ollut niin paha asia, kipu kahdesta kollista, tuntui sietämättömältä. Lopulta jossain vaiheessa, uni oli saanut minut mukaansa, sillä kun seuraavan kerran heräsin, oli jo aamu.

Olinhan minä kummankin kollin seurassa, aina kun sain mahdollisuuden, mutta tapa jolla Karhumyrsky kirosi poissa oloani ja olemistani Lauhlaukan kanssa sattui, sattui enemmän kuin mikään klaanissa kuulunut huhu. Lauhalaukan katse Karhumyrskyyn puolestaan sattui myöskin, en tajunnut miksei kolli kaksikko voineet tajuta sanaa rauha. Neljäsosakuu oli tuntunut tuskalliselta. Vaikka olin ollut onnellinen, olin myös itkenyt itseni uneen useimmiten. En vain saattanut tajuta miksi. Lauhalaukka oli lähentynyt minuun, hänestä oli tullut ystäväni, sitä mitä kaipasin. Lauhalaukkasta oli tullut pakokeino, kun en enää jaksanut kuunnella klaanin paheksuntaa hän oli hymyineen unohtamassa huoleni. Karhumyrsky puolestaan oli muuri, joka torjui kaiken pahan.. kumpikin niin täydellisiä. Mahlahallaankin olin tutustunut jotenkuten, hän oli normaalinpäivän kolli, ei oikein mitään erityistä, hän oli saanut oppilaankin. Tökkäsin kuonollani Lauhalaukkaa, joka ei ollut huomannut päällikön saapumista. Nyökkäsi kohti päällikköä, odottaen kollin pääsevän tassuilleen. Lähdimme yhdessä kuuntelemaan mitä päälliköllä oli sanottavaa. Uusi oppilas? Katsoin mäntyviiksen pentuja, suoden lämpimän hymyn naaraalle kun katseemme kohtasivat. Sammalpentu vai tuo.. toinen? Pähkinäkö se oli? Kyllä, pähkinäpentu. Päällikkö vahvisti asian. Minä? Täh? Olisin mestari? Mutta, Lauhalaukka? Olihan tuolla vanhempia kissoja jotka pystyivät ottamaan toisen oppilaan? Miksi minä? Nuorin soturi klaanista. En ollut peloissani, vaan hämilläni. En huutanut oppilaan nimeä, vaan tassutin toisen luo, odottaen että metakka laskisi. Muistin kuinka itselleni koko huuto seikka oli ollut kauheaa, jota olin inhonnut, uskoin että Pähkinäpe- Pähkinätassu siis tunsi jotenkin samoin. Kun metakka laski, tunsin tutun tuoksun vierelläni. Karhumyrsky! Hymyilin kääntyen koskemaan kollin kuonoa omallani.
”Sait oppilaan, onneksi olkoon”, Karhumyrksy totesi, hymyillen. Nyökkäsin kiehnäisten kollin rintaa. Tutkailin kuinka oppilas yritti olla mahdollisimman rohkeana edessäni, yrittäen luultavasti tehdä vaikututksen. En vaikuttutuisi ennen kuin näkisin hänen taitonsa, mutta en myöskään tuomitsisi. Kyllä, rohkea ja kylmä kuori olisi tarpeen klaanissa, muuten ei pärjäisi, mutta minun edessäni? Kuori oli turha. Kuitenkin oppilas seisoi selkä suorana, eikä näyttänyt epäröimisen merkkejä
”Niinpä sain. Pähkinätassu, Karhumyrsky.. hyvä ystäväni”, Totesin, katsoen kollia. Karhumyrsky tuhahti, katsoen vielä suoraan silmiini. Sulin taas toisen meripihkaisista silmistä. Pohdkn samalla miten oppilasta pitäisi kohdella. Minun ja Karhumyrskyn suhde ei ollut normaalimmasta päästä, mutta hän oli ollut upea mestari. Tiesin olevani vaativa, en etenisi ennenkuin ensimmäinen liike olisi täydellinen, mutta en haluaisi olla ankara, tekisin kaiken lämmöllläni, jos sitä voisi sanoa lämmöksi.
”Taidan mennä, onnea”, Kolli tokaisi. Hymyilin vielä, kääntyen sitten oppilaaseen. Huokaisin, pohtien mistä aloittaa, viitoin kollia kuitenkin seuraamaan, kun lähdin piikkiherne tunnelliin. Pähkinätassu seurasi, yrittäen kiriä rinnalleni heti alkuun.
”Na’a, paikkasi on takanani, osoitat sillä kunnioitusta”, Tokaisin lämpimästi. Pähkinätassu antoi minulle hämmentyneen katseen, kunnes jatkoin matkaa. Pähkinätassu pysytteli tällä kertaa takanani. Oli se kai outoa etten puhunut mitään, mutta kun pääsimme leiristä ulos, pysähdyin, antaen kollin hetken ihailla maisemaa, tassuttelin kaemmas leirin suusta, kunnes istahdin. Nyökkäsin kollille paikkaa edessäni, odottaen että tuokin istahtaisi. Kiersin katseeni kollin ruskeassa turkissa, jossa oli vaaleampaa.. sekä paljon muuta. Sitten hänen silmänsä, menettelevää.
”Tänään, kierrämme reviirin, matkalla kerron sinulle asioita joita sinun kannattaa tietää. Kun olemme päässeet takaisin leiriin, saat ottaa syötävää, sekä viedä sammaleesi uuteen pesään, mene aikaisin nukkumaan, sillä harjoitukset alkavat aamulla. Jos on kysymyksiä, kysy”, Tokaisin, sanoin sanat rauhallisesti, odottaen mitä kolli vastaisi. Jos asia olisi selvä, edessä olisi reviiri kierros. Kertoisin lyhyesti paikasta, antaisin varoituksia, mutten osaisi luultavasti paljon puhua. Onneksi oppilaanikaan ei ollut kovin puhelias, mitä nyt olin selville saanut.

//832 sanaa
// Pähkinä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Niin kai.” Ilta-aurinko lämmitti mukavasti kosteaa turkkiani. Annoin leukani levätä Villisielun pään päällä. Kuulin naaraan levollisen hengityksen, ja omani kulki sen tahdissa. Jokin tuntui kuitenkin väärältä. Ehkä siksi, että tiesin Villisielun ja velipuoleni läheisistä väleistä, ja että kuinka tiiviisti he olivat viettäneet aikaansa yhdessä.
”Olet oikeassa, meidän on palattava”, sanoin vakavoituen ja nousin varovasti ylös. Villisielu vilkaisi minuun hieman yllättyneen oloisena, muttei sanonut mitään. Parempi niin. Kotimatka sujuisi joutuisasti, mikäli emme jäisi jahkailemaan turhan takia.
Odotin, että Villisielu pääsi takaisin jaloilleen. Sen jälkeen lähdin viemään meitä takaisin leiriin päin. Soturitar kiri rinnalleni, hänen turkkinsa melkein hipoi omaani, ja tunsin lihasteni kiristyvän. Pakotin kuitenkin itseni pysyttelemään rauhallisena. En saisi tehdä hätiköityjä päätöksiä, etenkään kun Villisielu ei ollut tehnyt mitään väärää minua kohtaan. Hän vain sattui pitämään pahantuulisesta verisukulaisestani.
Emme oikeastaan puhuneet koko matkan aikana yhtään mitään. Minusta niin oli ihan hyvä eikä se ollut tuntunut haittaavan seuralaistanikaan. Pian meidät pelasti hiljaisuudelta edessäpäin siintävä leiri, joka oli minulle enemmän kuin odotettu näky.
Mutta aukiolle päästessämme, minua odottivat velvollisuudet – ja yksi uusi ikävä tapaaminen itselleni epämieluisan kissan kanssa. Karhumyrsky istui leirin laidalla, hänen lähistöllään liikkui Ruostekukka, joka jutteli keskittyneen näköisenä Jokimielelle.
”Suvaitsihan nuori pari saapua sentään leiriin”, Karhumyrsky tuhahti, kun saavuin hänen luokseen. Villisielu seisoi takanani, hän tuntui välttelevän entisen mestarinsa katsetta.
”Mene vain jo edeltä nukkumaan. Minä tulen perässä”, lupasin naaraalle, ja hän nyökkäsi ja poistui paikalta. Käänsin huomioni takaisin ärtyneeseen velipuoleeni, jonka oranssi katse tarkasteli minua huolella kuonosta hännänpäähän – ihan kuin soturi yrittäisi mitata, millainen vastus olisin hänen voimilleen.
”Tuskin jäit odottelemaan meitä tähän huvikseksi”, totesin tyynesti, enkä antanut katseeni karata mihinkään kollin oransseista silmistä, jotka tuntuivat haastaneen minut.
Karhumyrsky pudisteli päätään. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, kun tämä nousi seisomaan ja otti muutaman laiskahkon askelen kiertääkseen minut ympäri. Pysyttelin varuillani, mutta en liikahtanutkaan. Jos Karhumyrsky kävisi päälle, häntä odottaisi karkotus klaanista – ja hän taisi tietää sen, sillä tämä vain kulki ohitseni suorinta reittiä piikkihernetunnelille, jonka luona Ruostekukka ja Jokimieli seisoskelivat varsin malttamattoman oloisina.
”Meidät määrättiin tarkistamaan ukkospolkua lähellä oleva raja”, Karhumyrsky sanoi viileästi ja hänen kasvoillaan häilyi ivallinen hymy, joka oli epäilemättä osoitettu minulle.
Siristin hiukan silmiäni, mutta pidin suuni kiinni. Antaa Karhumyrskyn haastaa, riippumatta muusta, hän tulisi olemaan se, joka saisi kärsiä seuraamukset. Ehkä viimeistään sitten Villisielu näkisi kurjan veljeni todellisen luonnon.

Tähdet tuikkivat hämmästyttävän himmeästi hämärtyneellä taivaalla, kuin ne olisivat olleet katoamassa. Mutta se se vasta oli lapsellinen ajatus: eiväthän tähdet voineet mitenkään kadota. Onneksi en ollut erehtynyt jakamaan aatoksiani ääneen, siitä vasta Karhumyrsky olisi saanut oivan syyn tehdä minusta pilkkaa.
”Mitä sinun ja Villisielun välillä on?” Säikähdin tajutessani Karhumyrskyn kävelevän melkein kiinni minussa. Otin häneen vaistomaisesti vähän etäisyyttä.
”Ei mitään, me olemme vain ystäviä”, sanoin nopeasti, enkä suostunut katsomaan hänen suuntaansa. Kuulin hänen tuhahtavan.
”Vai muka ystäviä. Näin, kuinka palasitte leiriin kylki kyljessä”, tämä sihahti paheksuvasti.
”Entä sitten? Asian ei luulisi kuuluvan sinulle alkujaankaan”, murisin hiljaisella äänellä, jotta edellämme kulkevat Ruostekukka ja Jokimieli eivät olisi huomanneet meneillään olevaa pientä eripuraa.
”Saattaa hyvin kuuluakin”, äsähti puolestaan Karhumyrsky, jonka vihamielisyys kipinöi uhkaavana ilmassa, ja oli suorastaan käpälin kosketeltavissa.
”Millä tavalla muka? Siksikö, koska vietitte suurimman osan ajastanne toistenne turkeissa kiehnäten, sen sijaan, että olisit kouluttanut häntä soturiksi, kuten mestarin tehtäviin kuuluu”, napautin takaisin, ja se sai kollin hiljenemään mutta hänen ilmeestään päätellen asia ei jäisi tähän.
Teimme sovitun reitin loppuun ja suoritimme pakolliset merkkaukset, ja palasimme sitten takaisin leiriin. Olin liian uupunut reagoidakseni mitenkään Karhumyrskyn ilkeään tuijotukseen, kun kuljin Villisielun vuoteen ohi omalle paikalleni. Siirtäisi itse petinsä lähemmäksi naarasta, jos oli kerran niin vaikeaa vartioda häntä minulta pesän toiselta puolelta käsin.
Vaikka ummistin silmäni ja yritin ajatella mukavia, uni ei ottanut tullakseen. Päädyinkin siis vain kuuntelemaan pesätoverieni rauhallista tuhinaa, kunnes jossain vaiheessa vaivuin tiedottomuuteen ja kaikki ympärilläni hämärtyi.

Siistin turkkiani varjossa aukiolla, Villisielu piti minulle seuraa. Oli kulunut jo noin neljännesosakuu viattomasta iltakävelystämme Hehkulammella, ja minusta tuntui, että olimme ehtineet lähentyä näinä päivinä. Olin nähnyt Karhumyrskyn lähtevän aamupartion mukana ulos leiristä aiemmin tänään, joten saisimme olla kaikessa rauhassa.
Normaalisti olisin viettänyt aamupäiväni parhaan ystäväni kanssa, mutta Mahlahallakin oli tänään aikaisin jalkeilla ja vienyt uuden oppilaansa Liekkitassun harjoittelemaan jo ennen auringonnousua. Tietysti olin iloinen hänen puolestaan, ja toivoin itsekin saavani pian oppilaan koulutettavaksi – se olisi minulle suuri kunnia ja luottamuksen osoitus Punatähdeltä.
Villisielu kosketti minua kuonollaan. Ajatukseni katkesivat ja käännyin katsomaan häntä kysyvästi mutta naaras nyökkäsikin päällään Punatähden suuntaan, joka oli saapunut aukiolle huomaamattani. Jo pelkästään punaruskean kissan olemuksesta osasin päätellä, ettei hän ollut tullut ulos ottamaan vain aurinkoa.
”Klaanikokous!” Kuten olin arvellutkin. Nousin tassuilleni ja sukaisin vielä lavastani törröttävän karvatupon suoraksi, ennen kuin hölkkäsin Villisielun perässä kuuntelemaan päällikköä.
”On jälleen tullut aika nimittää uusi oppilas”, Punatähti puhui vakaalla, kuuluvalla äänellä. Hänen katseensa kiersi kissasta toiseen, kunnes se kohtasi paikalle tupsahtaneen kirkkaanruskean pennun. Muistelin hänen nimensä olevan Pähkinäpentu.
”Pähkinäpentu, astu eteenpäin.” Pähkinäpennun tummanvihreät silmät laajenivat, kun hän asteli klaanipäällikön eteen. Hän ei edes vapissut odottaessaan tuomiota – mikä urhea pentu. Nimittäjäisistä tuli aina minulle mieleen oma oppilasseremoniani. Se oli silloin sykähdyttävä hetki, käännekohta lyhyessä elämässäni.
”Pähkinäpentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Pähkinätassuna. Mestarisi on Villisielu.” Valehtelisin, jos sanoisin, etten ollut pettynyt kuullessani Punatähden ilmoittavan tuoreen oppilaan mestarin nimen. Olin kovasti toivonut saavani oman oppilaan, mutta koska en halunnut käyttäytyä kuin pikkumainen kakara – ja olla samalla epäkunnioittava Punatähden valintaa kohtaan – hyväksyin päätöksen. Villisielu olisi varmasti hyvä mestari ja Pähkinätassu olisi hyvissä käpälissä hänen kanssaan.
Klaani hurrasi Pähkinätassun nimeä. Liityin kuoroon jokseenkin poissaolevasti, enkä saanut sanoja kunnolla ulos suustani. Katseeni harhaili Villisieluun, joka käveli viereltäni uuden oppilaansa luo. Mielessäni myllersivät ajatukset.
”Tunnistan tuon ilmeen.” Ruostekukka seisahtui viereeni, hänen oranssi katseensa mittaili Villisielua huolella.
”En tiedä mistä puhut”, niiskaisin nenääni ja käänsin pääni poispäin. Minun ei tehnyt mieli jutella naaraan kanssa juuri tällä hetkellä.
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Minä pidän sinusta, enkä halua toistaa samaa virhettä toisen poikani kohdalla. Puhu tunteistasi hänelle, äläkä anna itsesi katkeroitua kuten Karhumyrsky”, ruosteenruskea soturi maukui matalalla äänellä, ja seuratessani hänen katsettaan, huomasin Karhumyrskyn partion palanneen jo takaisin leiriin. Pitkäjalkainen kolli suuntasi entisen oppilaansa luo hymyillen. Sydäntäni pisti ikävästi, kun näin kaksikon koskettavan toistensa kuonoja. En olisi halunnut katsella sitä, mutta ymmärsin nyt, mitä emoni ajoi takaa puheillaan.
”Selvä”, sanoin hiljaa ja nyökkäsin Ruostekukalle lyhyesti, mutta naaras oli kääntynyt jo ympäri ja suuntasi soturien pesälle päin. Ihmeellinen hiippari.
Huokaisin ja yritin saada ajatukseni selviksi. Raahustin aukion poikki leirin laidalle, takaisin varjoon. Kävin pitkäkseni multaiselle maaperälle ja jäin seuraamaan Villisielun, Karhumyrskyn ja Pähkinätassun keskistä kokoontumista. Pian Karhumyrskykin jatkoi matkaansa kaksikon luota aina tuoresaaliskasalle saakka, mistä hän nappasi itselleen päästäisen ja siirtyi syömään sitä sitten syrjemmälle.
Jälleen kerran minut keskeytti uusi häiriö: kovia kokeneen näköinen sammalpallo kieri jalkojeni juureen. Sen perässä loikki punertava turkkinen kissanpentu. Kasvoilleni hiipi väkisinkin pieni hymy, kun läpsäisin pallon takaisin pennulle. Pikkuinen pysähtyi käpälät luisuen eteeni, hän katsoi minua uteliaasti tummansinisillä silmillään.
”Varo vain, ettet viskaa sitä vahingossa lampeen. Minulle on käynyt kerran niin sinun ikäisenäsi, ja se oli epämieluisan märkä kokemus”, mau’uin huvittuneena ja katselin pentua. Yritin saada päähäni, mikä hänen nimensä mahtoi olla, kunnes muistin Punatähden ja Rapakynnen esikoisen, jota kukaan ei ollut odottanut syntyväksi. Minttupentu – se sen täytyi olla.
”Sinä olet varmaankin Minttupentu? Minun nimeni on Lauhalaukka. Hauska viimein tavata.” Katsoin pentua kiitollisena siitä, että hän oli sattunut heittämään sammalpallon juuri minun kohdallani. Jollekulle jutteleminen helpotti aina oloani.

//Minttu?
//1183 sanaa

Kirjoittaja: Pyry

Katsahdin Mahlahallaa ja nytkäytin korvaani. Hänen kysymyksensä kuulosti siltä, kuin se olisi esitetty pennulle, vaikka toki minä tiesin, että hänen täytyi varmistella tietämystäni kertoakseen oikeat asiat.
”Totta kai minä tiedän, mikä se on”, tuhahdin. ”Hirviöt kulkevat ukkospolulla. Pitävät meteliä ja liikkuvat lujaa, kuulemma.”
Kyllä minua oltiin pentuna varoiteltu ukkospoluista, Mäntyviiksen ja klaaninvanhimpien toimesta. Kai nyt joka kissan oli sellainen asia tiedettävä ennen oppilasikää – vaikken niinkään pelännyt ajatusta ukkospolusta tai sen lähelle menemisestä.
”Selvä, hienoa”, maukui Mahlahalla. ”Menemme siis ukkospolulle, näet sen omin silmin.”
”Eihän siinä kaiketi mitään ihmeellistä kuitenkaan ole? Täytyy vain olla tarkkana niin säilyy hengissä.” Kuljin vaaleaturkkisen kollin vierellä; hän vilkaisi minua.
”Niin, aivan totta”, hän sanoi.
En enää hetkeen puhunut mitään. Sen sijaan mietin kaikkea sitä, mitä Mahlahalla oli tämän matkamme aikana minulle kertonut ja sanonut. Olin kuunnellut kiinnostuneena hänen puhettaan, sillä olihan siinä kieltämättä ollut hyviä pointteja – täytyi myöntää. Oppilaan kuulemma oli kuljettava mestarinsa takana ihan vain oman turvallisuutensa vuoksi. Minähän en kuitenkaan aikoisi pysytellä piilossa miltään, niiden vaarojen olisi syytä pysytellä piilossa minulta!
Mahlahalla oli myös maininnut jostakusta Liekkihännästä, joka oli kuollut pelastaessaan poikansa mäyrältä. Minua hieman hämmästytti kuolleen kissan nimi. Liekkihäntä. Minähän olin itse Liekkitassu. Ajattelivatkohan klaanitoverit Liekkihäntää aina minua puhutellessaan?
*Väliäkö sillä, mitä he ajattelevat*, tuhahdin mielessäni.
Tarkkailin Mahlahallaa hiljaa siinä kulkiessamme. Hän oli puhunut melko haikean oloisesti Liekkihännästä. Ehkä he olivat olleet hyviäkin tovereita? En kuitenkaan kysynyt asiasta, oli kaikkea muuta mielenkiintoisempaa mietittävää ja kuultavaa. Mestarini oli näyttänyt minulle Lehtikuusilaakson ja kertonut sen olevan mielestään toiseksi kaunein paikka klaanimme reviirillä. Olihan se kieltämättä ihan mukavan näköinen. Hän oli vienyt minut myös aukiolle, jolla hänen sanojensa mukaan olisi hyvä harjoitella oppilaan kanssa. Lihakseni jo syyhysivät päästä taisteluharjoituksiin – olin kuullut niistä Mäntyviikseltä paljon kyseltyäni soturikoulutuksesta. Tuskin kuitenkaan vielä pääsisin harjoituksiin, ainakaan tänään. Tyydyin vain kulkemaan Mahlahallan mukana ja kuuntelemaan hänen ajoittaista puhettaan. Minusta oli mielenkiintoista kuunnella, kuulla kaikesta meidän reviiriimme liittyvästä. Ja vaikutti siltä, että Mahlahalla kaikesta huolimatta osasi ainakin kertoa kiinnostavia asioita. Muussa tapauksessa en olisi häntä jaksanutkaan kuunnella.

//Mahla? Joo ei haittaa ettei Liekki puhunu xd kyllä se siis puhuu mutta noin ”tutustumisvaiheessa” yleensä vaa sillon jos jotain siltä kysytää cx eikä se oikee muutenkaa oo mikää hirveen äänekäs
326 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Tunsin oloni yhä hieman uuvahtaneeksi työntyessäni ulos pentutarhasta aamun sarastaessa. Sammaleisien verhojen kulkiessa kehoni läpi mieleeni muistui eilinen, kun vein Pikipennun ja Minttupennun katsomaan leiriä. Olin tyytyväinen itseeni sen suhteen, miten pärjäsin heidän kanssaan. Kumpikin oli pysynyt näköetäisyydelläni ja aisoissa. En ollut lainkaan varma siitä, miten pärjäisin pikkupentujen kanssa, en ollut ennen tätä tiennyt, millaisia pienet pennut ovat. Se vasta olisikin ollut hyvä ensiaskel, jos kumpikin olisi kirkuen rynnännyt suoraa päätä lampeen. En halunnut ajatella pidemmälle sitä, millaista rankkua olisin voinut saada siitä. Tuntui, kuin minut oltaisiin voitu erottaa klaanista. Varsinkin, kun Minttupentu vaikutti olevan päällikön tytär. Tai niin Punatähden elekieli Minttupennulle antoi ymmärtää. Puhumttakaan siitä, miten Minttupentu kutsui tätä isäkseen.

Katsoessani taaksepäin pentutarhaan se oli alkanut näyttää minusta jo huomattavasti pienemmältä kuin aiemmin, ei pelkästään siksi, että tästä perspektiivistä se luontaisesti näytti tavallistaan pienikokoisemmalta.. Sisällä oli myöskin jo alkanut olla minulle ahdasta. Minä hädin tuskin mahduin sammaliini. Ja kun kävelin syvemmälle leiriin, siellä maannut kuusi ei enää näyttänytkään niin pelottavalta. Miten muka voisi tuollainen laho kanto syödä kissoja?

Vaelsin kuusipuun taakse lammen luo. Tunsin itseni yhä hieman varautuneeksi ollessani sen läheisyydessä, joten istahdin katselemaan sitä hieman kauempaa. Vesiputouksen nyt selkeästi kuuluva kumina tuntui rauhoittavan vielä unisen mieleni, muttei onneksi kyennyt vaivuttamaan sitä takaisin uneen. Se tuntui oudosti jopa herättelevän minua ja päätäni. Kimaltelevasta lammesta muistinkin, etten vieläkään ollut jutellut Taivaslaulun kanssa siitä, mitä tapahtui silloin aiemmin. Nyt kun mietin, siitähän oli ehtinyt kulua jo hyvän aikaa! Miten minä olinkaan voinut unohtaa koko asian? Mutten taaskaan nähnyt häntä leirissä sen ohi mennessäni. Hänet tunnistaisin jopa sivusilmästäni.

En ehtinyt olla aloillani turhan kauaa, ennenkuin havahduin ääneen leirin keskustalta. Se oli Punatähti. Nousinkin pikaisesti ylös ja kipitin keskusaukiolle. Ilmeisesti olisi uusia nimitettäviä kissoja tarjolla. Löydettyäni Mäntyviiksen suuntasin kohti häntä, pysähtyen tämän vierelle. Sitten päällikkö aloitti puhumisen:
”On jälleen tullut aika nimittää uusi oppilas.”
Ai, uusi oppilas? En olisi odottanut, että kyseessä olisi nimenomaan uuden oppilaan seremonia. En nimittäin ollut varma, olisiko pentutarhassa yhtäkään kuusikuista pentua. Vai.. olisiko Sammalpentu jo kuusikuinen?
”Pähkinäpentu, astu eteenpäin.”
Ajatusteni laukka pysähtyi kuin seinään. Mitä ihmettä? Olenko minä muka jo oppilaan vanha? Enhän minä voinut olla, vastahan minä tänne tulin! Tässä on täytynyt tapahtua joku sekaannus. Vai kuulinko väärin? Pakotin lopulta itseni astumaan eteenpäin. Pentutarhalla ei ollut juurikaan pentuja, joitten nimi olisi muistuttanit omaani, sekä Punatähti näytti katsovan juurikin minua.
”Pähkinäpentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Pähkinätassuna. Mestarisi on Villisielu”, päällikön punaruskea turkki loisti ylväästi viileässä auringonloisteessa.
Minua alkoi katsoa väkijoukon keskeltä mustavalkoinen kissa. Katsahdin pian myös häneen. Kissa lähti liikkeelle, kuten myös minäkin, kunnes reittimme tapasivat. Katselin kissaa, jota kutsuisin nyt mestarikseni. Hän varmaan on Villisielu.
Klaani mylvien toisti uutta nimeäni. Se oli harhauttaa minut mestaristani, mutta tovin kuluttua nimeni alkoi jo kuulostaa itsestäni luontevalta. Mestarini oli omituisen, mutta omalla tavallaan myös kauniin pyöreä muodoiltaan, mutta keskityin ennenkaikkea hänen silmiinsä. Ne olivat syvät ja puhtaan siniset, kuin vesiputous ja siihen yhtyvä lampi klaanin leirissä. Minusta tuntui, että minun pitäisi olla innoissaan ja iloinen, mutta oloni oli hieman tyhjä, ehkä vähän hölmö.Toivoin kuitenkin, ettei epävarmuuteni näkyisi mestarilleni. Seisoin ryhdikkäänä hänen edessään, silmissäni tiukka ja keskittynyt katse.

//Villi ehkä?
509 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kipitin välillä otettani hapuillen kohti uloskäyntiä, josta pääsisimme ulos tästä pimeähköstä kiven kolossa sijaitsevasta pesästä. Pähkinäpennun häntä auttoi minua pysymään tassuillani tasapainoisemmin ja olin salaa tälle kiitollinen. Kuitenkin pieni kapinan henki kumpusi sisältäni ja olisin halunnut kävellä itse. Näyttää, että osasin ilman apuakin.
Emo oli antanut minulle ja Pikipennulle luvan mennä pentutarhan ulkopuolelle, mutta vain sillä ehdolla, että emme menisi kauas. Huomasin myös, että Punatähti oli lähtenyt juuri silloin pentutarhasta, kun mekin. Ehkä siinä oli jonkinlainen salainen tarkoitus, kuten vahtia meidän tekemisisämme.
Kun työnnyin ulos häikäistyin siitä, kuinka kirkas maailma oli. Vaikka halusinkin laittaa silmäni kiinni, en sitä tehnyt. Halusin nähdä kaiken niin pian kuin mahdollista, en halunnut hukata aikaa vaan nähdä kaiken heti. Hämmästyin siitä, kuinka suuri maailma oli. Täällä oli ainakin miljoona kissaa. Joka puolella minne katsoin, erotin uuden kissahahmon. Kaikki erosivat toisistaan jollain tapaa ulkonäöllisesti. *Pitäisikö minun muistaa noiden kaikkien nimet?* Pääni tuntui olevan aivan pyörällä kaikesta uudesta ja minusta tuntui, että haluaisin vetäytyä hetkeksi takaisin sisälle kaiken vanhan ja turvallisen joukkoon. En halunnut kuitenkaan vaikuttaa pelkurilta ja siksi en tehnyt sitä. Korvissani kaikui outo kohina, kääntyikö korvani väärälle asetukselle, kun en kuullut kunnolla?
“Kuuletteko tekin tämän kohinan? Olenko menettämässä kuuloni?” vinkaisin huolissani ja katsoin Pähkinäpennun syvän tummanvihreitä silmiä. Kolli pudisti päätään:
“Se on vesiputous.” *Vesiputous? Mikä se sellainen olisi? Miten vesi voisi pudota jostain? Putoaisikohan se taivaasta.* Näin vähän kauempana varjoissa isäni lekottelemassa. Hän katsoi meitä tarkkaavaisesti. Ei meitä tarvitsisi vahtia.
“Mikä tuo on?” kysyin aidosti häkeltyneenä painottaen sanaa “tuo” ja samalla osoittaen maassa mönkivää mustapunaista kiiltävä kuorista juttua. Kuitenkin etutassullani osittainen oli huono idea ja kaaduin kuonolleni maahan. Nousin ylös vaivalloisesti, aivastin ja yritin tavoittaa katseellani pientä elävää juttua.
“Mäntyviiksi kertoi minulle, että se on leppäkerttu”, Pähkinäpentu selitti ja vilkaisi ensin minua ja sitten Pikipentua.
“Niin mikä?” naurahdin. Olipa hassu nimi, leppäkerttu. Vähän niin kuin klaaninimi. *Leppäpentu, Leppätassu, Leppäkerttu!* Niin emo oli kertonut klaaninimien menevän. En tiennyt, että muillakin kuin kissoilla oli klaaninimet. Olimme tehneet Pikipennun kanssa pienen tutkimusretken Pähkinäpennun ohjeistamana, kunnes aloin tylsistyä. Olin löytänyt ison keltaisen kukan kasvamasta kivenkolosta, jonka varresta oli tullut outo tahmeaa ainetta, kun olin napannut sen hampaisiini. Lähdin juoksemaan epätasaisin ja tasapainottomin askelin kohti isääni.
“Isä! Isä! Katso mitä minulla on sinulle!” hihkuin innokkaana kompastellen kukan varteen. Näin isän punaruskean hahmon nousevan ylös ja tulevan minua silmät loistaen vastaan. Kun olin isän luona sylkäisin pahanmakuisen kukan suustani isäni eteen ja selitin silmät vilpittöminä loistaen:
“Tämä on sinulle.” Isän kasvoille nousi lämmin hymy ja hän nuolaisi päälakeani lempeästi.
“Kiitos Minttupentu.” Katsoin isääni ylpeänä tuomastani kukkasesta.
“Mikä on muuten vesiputous? Pähkinäpentu kertoi, että täällä on sellainen”, selitin innokkaana ja vilkaisin Pikipennun ja Pähkinäpennun suunnalle, jotka näyttivät juttelevan jostakin.
“Voin näyttää sinulle huomenna. Mielestäni teidän olisi aika mennä sisälle. Sadepilvet alkavat kerääntyä ja en halua, että kastutte”, isä selitti ja nappasi minut niskanahasta, mutta ennen sitä pyysi minua kantamaan kukkaa vielä hetkisen suussani. Niin tein.
Kun olimme turvallisesti päässeet takaisin pentutarhalle, olin antanut kukkasen takaisin isälle ja hän oli ottanut sen mukaan lähtiessään. Se teki minut onnelliseksi. Nyt olin kiinni emoni kirjavassa vatsassa ja tuijotin juuri pesään kävelleitä uusia kissoja. Pikipennun vartalo oli myös kiinni omassani ja kyhjötimme siinä vain yhdessä katsellen. Pähkinäpentu oli alkanut leikkimään Sammalpennun kanssa jotain. Nostin katseeni hetkiseksi emooni ja kysyin pesään saapuneista kissoista, jotka olivat asettautuneet kotoisasti tyhjille sammaleille.
“Keitä he ovat?” kysyin hiljaa herättämättä toisten aikuisten kissojen huomiota. Kuulin Pikipennun naurahtavan, hän taisi tietää vastuksen. Olihan hän minua vanhempi, joten jotkut jutut olivat hänelle jo itsestään selvyyksiä. Tönäisin tätä leikkisästi, sillä en halunnut, että minulle naurettaisiin.
“Klaaninvanhimpia. He ovat entisiä sotureita, parantajia tai vaikkapa päälliköitä, mutta ovat lopettaneet hommansa ja eläköityneet”, emo kertoi ja katsoi minua lempeästi tummanvihreillä silmillään. Nyökkäsin kiitollisesti hymyillen siitä, että hän oli täyttänyt aukon tietämättömyydessäni. Olin kuullut termin klaaninvanhin, mutta minulla ei ollut ollenkaan hajua mitä se tarkoitti. Olin kysynyt Pähkinäpennultakin oliko hän klaaninvanhin tietämättä mikä se oli. Ei ihme, ettei hän pitänyt siitä. Minun vähän teki mennä mieli tutustumaan näihin klaaninvanhimpiin, mutta en oikein tiennyt pitäisikö minun. Entä jos he halusivat levätä, koska he olivat eläköityneet? Minun pitäisi ehkä touhuta jotain muuta ja häiritä heitä aamulla, jolloin heidän olisi pakko olla virkeitä nukutun yön jälkeen.

//Joku? 😀 Vein nyt Mintun pois Pähkinän luota ku aattelin et haluut nimittää sen oppilaaks 😀
684 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Pidin sinisen katseeni edessä, kun häntäni heilui puolelta toiselle huvittuneena. Tämä ei olisi kummempaa, kolli oli aivan mukava, eikä tuo komennellut minua. Kuitenkin Lauhalaukka päästi suustaan yhden lauseen, joka järkytti minua todella. Anteeksi mitä? Paremman? Eihän klaanissa ollut ketään tuon parempaa, ei karhumyrskyssä ollut virheitä.. Kaikkine mököttävine mustasukkaisuuksineen hän oli upea kolli, paras kaikista, vaikka hän osasi olla hölmö, idiootti, sekä outo, mutta hän oli kaikista paras. Osasin kuvitella järkyttyneen naamani, vaikken sitä nähnyt, mutta Lauhalaukkakin taisi tajuta virheensä, vaihtaen aiheen nopeasti. En olisi todellakaan kissa sanomaan tuolle kyllä, Karhumyrsky oli ainut kolli jota voisin kutsua ystäväkseni, mutta ehkä jos Lauhalaukkakin jaksaisi minua voisin olla hänenkin ystävänsä.. vain ehkä. Kunhan kolli lopettaisi veljensä pilkkaamisen tuohon. Metsästys? En.. en sitten lainkaan, en haistanut mitään ellei se ollut nenäni juuressa, onneksi Karhumyrsky oli opettanut ja parantanut taitoani ehkä vähän paremmaksi, sekä opettanut muutakin hyödyllistä. Mutta piti muistaa että kolli kaksikko oli kaksikko joka oli opettanut minut myös puhumaan. Pudistelin päätäni eiksi, jatkaen puhella.
”En erityisen kehuttavalla tavalla. Entä sinä?” Kysyin, kohotttaen kulmiani, Kolli pudisteli itsekkin päätään, nauraen vähän. Kolli selitti kuinka ei ymmärtänyt kuinka tuhkajuova oli jaksanut häntä koko ajan. Niin, oli kissoja, joita ei vain koskaan voinut ymmärtää, ne kissat jotka pysyivät, vaikka näkivät sinussa huonoimmatkin puolet. Yksi niistä oli Karhumyrsky minulla. En vain ymmärtänyt miten kolli päivästä toiseen, jaksoi katsoa virheitäni, ja silti kertoa minulle niistä vain parhaat osat. Soin Lauhalaukalle pienen hymyn, oli meillä ehkä jotain yhteistä. Lauhalaukka kohotti kuonoaan pienesti, jäin vain tuijottamaan hänen sinisiä silmiään. Ne eivät olleet yhtä tummat kuin minun silmäni, ne olivat täynnä sitä intoa, jota Lauhalaukka itse huokui. Lauhalaukka käänsi katseensa maahan, jossa myllersi jokin. En ollut huomannut tuota aiemmin. Vaihdoimme katseita hieman, kolli kuitenkin päätyi vaanimaan, eikä saanut saalista. Lauhalaukka kirosi, suoden minulle katseen. Hän pyysi et lähdettäisiin jo uimaan. Hymyilin toiselle, naurahtaen pienesti, kolli päästi itsekkin pienen naurun, josta minäkin aloin nauramaan enemmän. Lopputulos oli että me molemmat päädyimme selälleen nauramaan vierekkäin. En muistanut milloin minulla olisi ollut näin hauskaa, vain sen takia miten huono olin jossain, nyt tuo koski sitä kuinka huono olin saalistamaan, ja Lauhalaukka pystyi niin ymmärtämään asian.
”Mennään vain sinne uimaan”, Tokaisin hymyillen, kömmin ylös, kolli vierelläni. Sukaisin toisen päässä törröttävän tupsun tasaiseksi. Lauhalaukka soi minulle pienen hymyn, kun lähdimme melkeinpä rinta rinnan kulkemaan hehku lammelle. Lauhalaukan turkki koski tällä kertaa omaani, enkä paheksunut asiaa, annoin kollin olla lähelläni, sillä se tuntui nyt oikealta. Tämä ei voinut olla väärin, tai no miten se voisi olla väärin? Enemmän varmaan laissa kiellettäisiin mestariinsa ihastuminen kuin ystävään. Enkä minä mitään ollut Karhumyrskyn kanssa sopinut. Tunteeni voisivat hyvinkin olla yksipuolisiakin, en olisi hänelle mitään sillä varjolla velkaa.
”Joo, mennään vain”, kolli toikaisi hymyillen, hymyilin toiselle takaisin, väräyttäen korvaani.

Tassutin veteen rauhallisena, Lauhalaukka vierelläni, kolli oli aivan vierelläni, turkissani kiinni, vesi oli lämmintä, mutta pysähdyin kun kolli pysähtyi. Vettä oli ala vatsaani saakka, pystyin tuntemaan jalkani maassa, mutta pystyin myös tuntemaan oudon elementin ympärilläni, veden. Vesi ei ollut kuin kaikki muut, se oli rauhallista, tyyntä.. pelottavaa. Tuo antoi periksi, sitä olisi voinut tuijotella vaikka kuinka pitkään. Katsoin aaltoja edessämme, sitten kolliin, odottaen neuvontaa, miten uiminen noin käytännössä toimii. Jos oppisin tämän, voisin joskus opettaa tämän pennuilleni ja oppilaalleni.. jos koskaan saisin moisia. Uskon että saisin. Yht äkk mieleeni pomppasi ajatus. Lauhalaukka olisi juuri sopiva isä pennuille. Vaikka Karhumyrsky oli täydellinen, hän ei ehkä ollut lempein, sekä iloisin. En ehkä kaipaisi rakkaus suhdetta kumppanuutta kollilta.. mutta ehkä tämän voisi ottaa vakavaksi puheen aiheeksi. Se ei satuttaisi ketään, eikä ajatuksenakaan se ollut paha. Vesi oli lämminnyt helteen mukana, niin että se oli nyt aivan tassun lämpöistä.
”Ole rauhallinen, ota tassuillasi voimakkaita vetoja, hitaita”, Lauhalaukka totesi, näyttäen etutaissuillaan. Nyökkäsin pienesti, kokeillen tassullani ensin miltä liike tuntui, sitten alkaen vetämää vetoja, katsoin kollia, joka hymyili minulle. Yht äkkiä takajalkani lipesivät ja aloin tekemään liikettä jaloillanikin. Lauhalaukka katsoi minua yllättyneenä, vaikka roiskin vettä rajusti, pysyin pinnalla juuri ja juuri, osakseen pohjaa koskien.
”Hyvä! Juuri noin! Hidasta liikettä vähän”, Kolli totesi, alkaen itsekkin uida. Kolli opasti minut syvemmälle, minä puolestaan yritin hidastaa liikettäni, sekä pitää tassuni alempana. Kun löysin tietyn rytmin, tuo helpottui. Huomasin kuinka Lauhalaukka otti henkeä, kadoten pinnan alle. Katsoin hämilläni kuinka kolli liukui sujuvasti veden alla. Roiskin yhä vettä, tunsin äkkiä itsenikin lompsahtavan pinnan alle. Paniikki valtasi suoneni, kuitenkin vesi oli niin rauhallista, että vaikka hätiköin, sen rauhallisuus sai paniikkini turhaksi. Keuhkojani kirveli, kun kaikki happi oli niista kadonnut. Räpiköin tassuillani, kunnes tunsin jonkun allani. Näin sumeasti vedessä, mutta silti pystyin erottamaan Lauhalaukan hahmon. Kolli nosti minut niskavilloista, vetäen minut pintaan. Lopetin räpiköinnin, koska kolli sokaistuisi siitä varmasti, joten annoin kollin uittaa meidät rantaan. Puklailin veden ulos, naurahtaen vielä, kun Lauhalaukka laski minut hiekalle. Tuo asettui makaamaan viereeni, suu mutrussa huolissaan. Pitihän se tietää etten ensimmäisellä kerralla onnistunut täydellisesti. Naurahdin kuitenkin vain, tasaten hengistystäni.
”Se oli upeaa, niin kauan kun pysyin pinnalla”, Naurahdin, yhä hengästyneenä. Hymyilin kollille korvat ylhäällä, märkä turkki vesipisaroita tiputtaen. Lauhalaukka soi minulle hymyn myöskin.
”Se on aika hienoa, hyvin meni”, Kolli sanoi, tuoltakin tippui vettä turkistaan, joka hymyilytti minua vielä enemmän. Kehräsin pienesti, alkaen sukimaan turkkiani. Tunsin äkkiä Lauhalaukan kielen turkillani, sävähdin hetkeksi, sillä en koskaa ollut antanut toisen tulla näin lähelle. Kyllä pentuna Mäntyviiksi oli minua sukinut, mutta muuten yleensä kukaan ei koskenut turkkiini. Niskassa turkkini pörhistyi, mutta annoin kollin jatkaa liikettä, ehkä tottuisin tuohon. Autoin Lauhalaukkaakin pesemään turkkinsa ja päädyimme makoilemaan siinä rannalla hiljaa. Tiesimme kai kummatkin että uinnit olisivat tässä, enkä oikein osannut sanoa oliko hiljaisuutemme siksi koska emme keksineet mitä puhua, vai sen takia koska se sopi tähän hetkeen. Painauduin vain kollin kohoilevaa kylkeä vasten, nostaen pääni hänen tassujensa päälle, hän huvittuneena päästäen Murraun. Tunsin hänen laskevan päänsä pääni päälle.
”Meidän kai pitäisi palata leiriin, Mahlahalla voi olla huolissaan, sekä meillä voi olla partioita suoritettavana”, Naurahdin uupuneena uinnista.

//951
//Lauha? Toivottavasti ei menny ihan puskiin?

Kirjoittaja: Elandra

Villisielu: 72kp! –

Lauhalaukka: 39kp! –

Tuhkajuova: 57kp! –

Taivaslaulu: 51kp! –

Pimentovarjo: 9kp –

Karhumyrsky: 40kp! –

Pähkinäpentu: 49kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Mestariksesi saat Villisielun. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Mahlahalla: 33kp! –

Liekkitassu: 8kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Minttpentu: 25kp! –

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Hymyilin ja lähdin Merkuriuksen seurana jatkamaan rajan tarkastusta. Olin iloinen, että olin kohdannut Merkuriuksen kävelylläni. Sain viettää aikaa hänen kanssaan.
“Jos haluat juoruja niin saamasi pitää”, hymähdin vinosti, jonka jälkeen jatkoin, ”ainakin Rapakynnen synnytys alkoi tänään.” Merkuriuksen silmät säteilivät lämpimästi.
“Pidätkö pennuista?” kysyin nopeasti. Merkurius nyökkäsi ja sen jälkeen päätin siirtyä seuraavaan aiheeseen, sillä halusin pitää keskustelun mahdollisimman normaalina. Seuraava aihe sai kuitenkin nolostumiseni nousemaan pintaan. Tunsin kuinka kasvojani alkoi kuumottaa ja katseeni painui tassuihini, kun selitin:
“Ja ööh… Pähkinäpentu putosi leirimme lampeen. Päästin hänet liian lähelle ja äläkä yhtään sano sitä samaa mitä Tuhkajuova sanoi, että kyllä minun pitäisi tietää kun itsekin olen sinne pudonnut. Hänelle ei onneksi käynyt kuinkaan. Minua hävettää ihan kamalasti” Merkuriuksen häntä kosketti selkääni rohkaisevasti ja uskalsin kääntää katseeni kollin meripihkaisiin silmiin. Ei hän syyttäisi minua. Ei hän ollut sellainen. Merkurius tuntui aina tietävän oikeat asiat sanoa ja niin hän tiesi myös tällä kertaa.
“Ei hän varmaan sinua siitä syytä, ellet häntä sinne tuupannut”, Merkuriuksen lohduttava ääni sai minun syyllisyydentunteeni hieman hälvenemään. Hymähdin tälle kiitollisena. Minusta tuntui aina niin mukavalta Merkuriuksen kanssa. Hänestä säteili sanoinkuvaamaton turvan tunne, jota en ollut kokenut koskaan kenenkään muun seurassa. Pidin hänestä kovasti. En voisi antaa asian olla ja elää epätietoisuudessa siitä, että piikö hän minusta takaisin. Pitäisikö minun tehdä jotain? En minä suoraan puhuisi, en uskaltaisi. Jos jotain oli, mikä oli minulle vaikeaa niin tunteistani puhuminen. Se sai vaan minut tuntemaan itseni niin haavoittuvaiseksi. Ja kun olin haavoittuvainen, kuka vain saattaisi iskeä kynnet selkääni, muttei Merkurius. Hänen hienovaraisuutensa teki minuun vaikutuksen.
“Koska ajattelitte tulla seuraavaan kerran käymään Kuolonklaanissa?” vilkaisin erakkoon. Heidän viime vierailustaan oli kulunut jo muutama päivä. Minusta oli hienoa, kun klaani ja erakot pystyivät tekemään yhteistyötä, vaikka osa klaanini kissoista katsoisikin heitä vähän kieroon. Arvostin Punatähteä hänen hyvästä tahdostaan.
“Suunnittelimme huomista”, valkotummanharmaa kolli kertoi. Nyökkäsin. Erakko kolmikon vierailu oli aina päivieni kohokohta, sillä heistä oli muodostunut yksiä minun tärkeimpiä ystäviäni.
Vedin henkeä huomaamattomasti ja rohkaisin itseäni.
“Mietin, että kun pidät Hehkulammesta niin paljo niin, että haluaisitko joskus nähdä sen yöllä? Tai siis, en tiedä oletko nähnyt sitä vielä koskaan yöllä, mutta se on entistä kauniimpi kuun valossa”, selitin hieman ujosti. Olisin halunnut sulkea silmäni ja vain olla kuulematta sitä, mitä Merkurius vastasi. Hän voisi kieltäytyä jos halusi, ei hänen pakko olisi tulla. Toivoin vain niin kovasti, että hän haluaisi.

//Merkurius?
382 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Johdatin Liekkitassua eteenpäin pitkin joen rantaa. Naaras katseli vuorotellen joelle ja metsään. Saatoin vain kuvitella, miten suurelta koko maailma näytti nuoren kissan silmin.
”Joessa virtaus on usein melko voimakas, jonka vuoksi kannattaa pysytellä vähän matkan päässä rannasta. Voimme ylittää joen astinkiviä pitkin. Yhdet astinkivet näkyvät vähän edessäpäin”, selitin ja viitoin hännälläni eteenpäin. Liekkitassu kuunteli ja siirsi katseensa eteenpäin, mutta hän pysyi vaiti. Minua jännitti edelleen hieman, mutta uskoin sen menevän ohi pian. Saavutimme nopeasti astinkivet, joten pysähdyin.
”Astinkiviä ylittäessä tulee olla varovainen. Jos hyppäät liian lyhyen loikan, vesi vie sinut mukanaan. Vain muutama kuolonklaanilainen osaa uida. Ystäväni Lauhalaukka on yksi heistä”, sanoin ylpeällä äänellä. Olin hyvin ylpeä siitä, että Lauhalaukka oli yksi harvoista, joka osaa uida. Olin varma, että soturi tulisi vielä pelastamaan monta kissaa hukkumiselta. Liekkitassu nyökkäsi. Lähdin johdattamaan häntä eteenpäin.
”Täällä päin kasvaa paljon suuria mäntyjä. Kun sen aika on, opetan sinut kiipeilemään joko täällä tai reviirin eteläosassa, jossa kasvaa muutamia lehtipuita”, naukaisin hieman epäröiden. En ollut varma, mitä kaikkea minun kannatti oppilaalleni kertoa. Liekkitassu nyökkäsi, mutta piti katseensa virtaavassa joessa. Huomasin, kuinka oppilas kiristi hieman tahtiaan ja astui ohitseni.
”Oppilas kulkee aina mestarinsa takana”, sanoin nopeasti, vaikka en oikeasti välittänyt koko asiasta. Naaras siristi silmiään, mutta hidasti tahtiaan.
”Kyse on omasta turvallisuudestasi. Jos kuljet edelläni, törmäät ensimmäisenä esimerkiksi eteemme tulevaan kettuun. Tämä on mestarin tapa suojella oppilastaan, vaikka jotkut ajattelevan sen olevan merkki arvostuksesta”, selitin vielä nopeasti ja katsoin Liekkitassua pahoillani. En halunnut olla mestari, joka käskyyttää oppilastaan kaiket ajat ja on ilkeä tälle. Halusin kunnioittaa Minttuvarjon muistoa ja olla ystävällinen ja kannustava. Toisaalta myös Pimentovarjolla oli ollut hyviä seikkoja. Mestarin tuli osata pistää oppilaalleen rajat, mutta liian ankara ei saanut olla. Matka jatkui hiljaisuudessa. Liekkitassu ei kysellyt paljoakaan, enkä minäkään keksinyt mitään sanottavaa tästä osasta reviiriä.
Lehtikuusilaakson kohdalla kuitenkin pysähdyin. Seisoin laakson reunan lähellä ja katselin loivaa alamäkeä. Lehtikuusten vihreät havuneulaset saivat laakson näyttämään houkuttelevalta.
”Tässä on Lehtikuusilaakso. Lehtikadon myötä lehtikuuset pudottavat neulasensa, ja hiirenkorvan aikaan ne kasvattavat ne takaisin. Mielestäni tämä on toiseksi kaunein paikka Kuolonklaanin reviirillä”, totesin rauhallisella äänellä ja vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa.
”Kävellään nopeasti laakson lävitse. Sen aluskasvillisuus on hieman erilaista mitä muualla metsässä. Lehtikuusilaaksosta löytyy paljon esimerkiksi yrttejä”, kerroin ja lähdin hitaasti laskeutumaan laakson reunaa alaspäin. Liekkitassu seurasi minua. Oppilas lähti aluksi juoksuun, jonka jälkeen hän yritti hidastaa tahtiaan. Naaras liukui osaan matkasta alas jaloillaan, mutta onnistui pysähtymään lopulta laakson pohjalle.
”Tule, näytän sinulle aukion, jossa on hyvä harjoitella oppilaan kanssa”, sanoin ja lähdin johdattamaan Liekkitassua eteenpäin.
Näytin aukion Liekkitassulle, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Kerroin oppilaalleni helpoimman tavan kiivetä loivaa rinnettä ylös, ja hän suoriutui loistavasti. Jatkoimme matkaa rajaa pitkin eteenpäin. Tiesin paikan olevan lähellä sitä paikkaa, jossa Liekkihäntä menetti henkensä mäyrän kynsiin. Osa sotureista oli ollut sitä mieltä, että nuori naaras ei saisi olla nimeltään Liekkitassu. Heidän mukaan se tahri kuolleen soturin muistoa, mutta Punatähti oli hyväksynyt nimen.
”Kun olin vielä oppilas, törmäsimme täällä mäyrään partion kanssa. Yksi klaanin kokeneimmista sotureista menetti henkensä siinä samassa. Liekkihäntä pelasti poikansa Kalmakuun hengen kuollessaan”, sanoin hieman haikealla äänellä. Minusta tuntui yhä hiukan pahalta Kalmakuun puolesta. Kolli oli kuitenkin päässyt yllättävän hyvin yli isänsä kuolemasta.
”Tiedätkö sinä mikä on ukkospolku?” vaihdoin aihetta kulkiessamme eteenpäin. Olisi parasta keskustella ukkospolusta ja hirviöistä ennen kuin Liekkitassu näkisi ne. En tiennyt miten naaras käyttäytyi, joten oli aina hyvä varoittaa etukäteen.

//Liekki? Sori tästä tuli vähän tönkkö ja Liekki ei sanonu näköjään sanaakaan xd en oikeen tiiä miten puhelias se on ni en uskaltanu laitta sitä puhumaan :d
// 543 sanaa