Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ron

Katselin epävarmana Minttupennun tummansinisiä silmiä. En ollut lainkaan varma, pitäisikö minun nopeasti poistua pentutarhasta takavasemmalle, vai vain istua paikoillani näiden anovien katseitten armoilla. Tämä minulle täysin vieras pentu, jonka kanssa ehdin juuri vaihtaa vain muutaman sanan, pyytää nyt minua viemään hänet syvemmälle leiriin? Ja vaikka nämä pienokaiset näkisivät minut suurena, heitä vanhempana ja viisaana, olin siitä huolimatta vielä hömelö kissanpoika, joka ei todellakaan olisi kykenevä vahtimaan kahta pientä pentua.

Pikipentu ja Minttupentu saivat minut lopulta taivuteltua minut leikkiin mukaan, kuitenkin yhdellä ehdolla. Oikaisten ryhtiäni ja samalla rykäisten ääneeni hivenen auktoriteettia, päädyin pentujen katseeseen vastaamaan:
”Hyvä on. Voin käyttää teitä nopeasti ulkona, mikäli emonne antaa siihen luvan.”
Minut kuultuaan olivat pennut kipittäneet suoraa päätä yhden kuningattaren luokse. Tai no, vain toinen heistä varsinaisesti käveli. Minttupentu vielä hoiperteli askelissaan. Hän enemmän ryömi tai kieri. Tämän näkeminen sai minut hieman katumaan sitä, että olin antanut heille mahdollisuuden nähdä leiriä. Miten pentu, joka ei vielä edes osannut kävellä selviäisi suurien kissojen täyttämässä leirissä yhtä kokemattoman kissan kanssa? Olin takuuvarma, että emokissa vastaisi ainakin Minttupennulle kieltävästi. Minä todella toivoin niin.

Mutta toisin kävi. Jonkin aikaa juteltuaan palasivat pennut luokseni innokkaasti hihkuen. Emo siis jostain syystä oli ajatellut tämän olevan hyvä idea. En kuunnellut heidän välistä keskusteluaan, mutta nyt toivoin, että olisin sen kuullut. Nostin katseeni pennuista, vaihtaen katseita näitten emon kanssa. Kilpikonnakuvioinen naaras katsoi minua luottavaisesti ja ystävällisesti. Nyökkäsin tälle pienesti, jonka jälkeen katsahdin taas innoissaan kikattaviin pentuihin.
”Voimme siis käydä pienellä kierroksella. Haluan kuitenkin, että pysytte lähelläni, ettei mitään pääse sattumaan. Emme myöskään lähde pitkälle. Olen itsekin kiertänyt leirin kunnolla vain kerran. Pysyttelemme siis lähellä pentutarhaa”, selitin pennuile, jotka nyt katselivat minua silmät suurina, nyökäytellen päätään.
Viitoin Pikipentua ja Minttupentua kohti uloskäyntiä. Pikipentu lähti sujuvasti ja miltei heti liikkeelle, Minttupennun tullessa vielä hieman haparoiden perässä. Päätin kietoa häntäni punertavan naaraan ympärille, jottei tämä kaatuisi.

//Minttu?
300 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Hoipertelin neljällä tassulla vähän matkaa ja sen jälkeen lysähdin maahan.
“Tein ennätyksen!” kiljaisin riemusta ja katsoin Pikipentu ylpeänä. Pieni naaras käveli luokseni. Joskus minäkin osaisin kävellä noin hyvin! Kumarruin tutkimaan Pikipennun sammalpalloa kiinnostuneesti. Olin juuri koittamassa läpsäistä sitä eteenpäin, kun kuulin takaani jonkun äänen. Pääni kääntyi salamannopeasti äänenlähteeseen ja horjahdin nähdessäni uuden kissan. Silmäni pyöristyivät kiinnostuneina. Kissan kirkkaanruskea turkki oli paksua ja sitä koristi tummemmat juovat. Tulijan silmät olivat tyynet ja tummanvihreät. Eniten minua mietitytti tulijan ikä. Hänen piirteensä muistuttivat pentua samalla tavalla kuin minun ja Pikipennunkin. Kuitenkin tämän kollin koko viittasi johonkin muuhun, eihän kukaan pentu ollut tuon kokoinen. Vai oliko? Maailmassa oli liian paljon kysymyksiä ja muutenkin asioita, joita en tiennyt. Vilkaisin ensin Pikipennun ruskeisiin silmiin, ikään kuin kysyen tietäisikö hän kuka tulija oli, mutta hänen silmänsä näyttivät myös yksiltä kysymysmerkeiltä. Kuitenkin lähemmin kollin olemusta tutkien, en havainnut hänessä mitään vihamielistä. Hän oli tainnut huomata, että tuijotimme häntä, koska hän tuijotti takaisin. Nousin rohkeasti ylös ja tassuttelin vähän lähemmäs ja niin Pikipentukin teki, mutta hänen askeleensa olivat paljon varmempia.
“Kuka olet? En ole ennen nähnyt sinua”, kummastelin ja käänsin pääni kallelleen, “Oletko joku klaaninvanhin tai jotain kun olet noin iso? Vai ovatko pennutkin noin isoja? Olenkin minäkin noin iso, vaikkei minusta tunnu siltä?” Tulija tuntui hetken hämmentyvän kysymysten vyörystä, mutta lopulta vastasi:
“Olen Pähkinäpentu, enkä minäkään ole nähnyt sinua ennen.” Hänen ulkokuorensa pysyi vain samana, eikä hän näyttänyt juuri tunteitaan. Hän oli vähän kuin kiveä, olin kuitenkin havaitsevinani pientä ärtymystä, kun hän tuhahti meille, ettei ollut mikään klaaninvanhin. Minua koko ajan hämmästytti vieläkin enemmät asiat.
“Keitä te sitten olette?” Pähkinäpennuksi esittäytynyt kolli kysyi ja vilkaisi vuorollaan minua ja Pikipentua. Olisihan se ollutkin kummallista, jos hän olisi tuntenut meidät, muttemme me häntä.
“Minä olen Minttupentu”, kerroin ja Pikipentu jatkoi esitellen itsensä.
“Mistä sinä tulit? Tai siis kun tänne tulee välillä kissoja jostain muualta, onko täällä jotain muutakin kuin pentutarha, jossa asumme? Jos on voitko näyttää meille? Mentäisiin seikkailemaan!” hihkaisin ja silmäni syttyivät seikkailunhalusta. Pikipentu nyökytteli myös innostuneena. Käänsin anelevan kasteeni Pähkinäpentuun ja samoin teki Pikipentukin. Oli niin mahtavaa, kun olimme törmänneet vanhempaan pentuun, hän voisi näyttää meille kaikkia kivoja juttuja!

//Pähkinä?
351 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pidin Villisieluun vähän etäisyyttä kävellessämme – en halunnut vaikuttaa liian tunkeilevalta. Mutta jos rehellisiä oltiin, minua vaivasi hitusen se, miten hyvissä väleissä naaras oli velipuoleni kanssa. Karhumyrsky ei kuulunut suosikkeihini missään luokassa, enkä oikein pitänyt ajatuksesta, että hän vietti kaiken vapaa-aikansa entisen oppilaansa kanssa. Se oli minusta outoa.
”Kuule, tiedäthän sinä, että voisit saada kenet vain paremman?” naukaisin yhtäkkiä, yllättäen jopa itsenikin. Tunsin kasvojani alkavan kuumottaa nolostuksesta, sillä minun ei ollut tarkoitus tuoda aatteitani julki ääneen sanottuna. Villisielu näytti olevan vähintään yhtä järkyttynyt sanomastani, kuin minä itse, joten päätin vaihtaa nopeasti aihetta välttyäkseni kiusalliselta tilanteelta, joka tuntui meistä molemmista varmasti varsin epämukavalta.
”Anteeksi. Oletko muuten hyvä metsästämään?” kysyin, taka-ajatuksenani johdatella naaraan ajatuksia pois äskeisestä. Pilkukas soturi katsoi minua edelleen vähän tyrmistyneenä, mutta hän pudisteli kumminkin päätään.
”En erityisen kehuttavalla tavalla. Entä sinä?” hän kysyi puolestaan ja kohotti kulmiaan. Pudistelin päätäni nauraen, kun muistelin Tuhkajuovan kanssa pidettyjä ensimmäisiä saalistusharjoituksiani.
”Olen kamala!” tirskahdin. ”Ihmettelen, miten Tuhkajuova edes mahtoi jaksaa minua ja näitä tahmatassuja koko soturikoulutukseni ajan!” Kasvoilleni levisi leveä hymy, ja onnekseni sain huomata, että myös Villisielua alkoi hymyilyttämään. Ehkä en ollutkaan onnistunut tuhoamaan ystävyyttämme sillä ajattelemattomalla kysymyksellä.
Kohotun kuonoani sen verran, että pystyin tutkimaan paremmin ilmassa leijailevia hajuja. Juuri sopivasti nenääni tulvahti metsämyyrän tuoksu, se ei ollut kaukana – itse asiassa aivan nenämme edessä, emmekä olleet edes huomanneet sitä.
Katsoin neulasten päällä lyllertävää pikkuotusta, joka näytti hyvin keskittyneeltä omiin puuhiinsa. Vaihdoin Villisielun kanssa huvittuneita katseita, ja ryhdyin sitten vaanimaan. Pudottauduin aivan matalaksi, katse tiukasti saaliissani. Mutta olin liian hidas, ja myyrä pääsi karkuun, jo paljon ennen kuin ehdin edes loikata.
”Hiirenpapanat”, sihahdin ja käännyin katsomaan Villisielua häntääni heilutellen. ”Mitä jos mentäisiin kuitenkin uimaan?” Yritin pitää pokkani, mutta se oli vaikeaa, kun tunsin, miten nauru kupli sisälläni.

//Villi?
//283 sanaa

Kirjoittaja: Pyry

”Olen kyllä kuullut Lehtikuusilaaksosta, klaaninvanhimmat kertoivat siitä joskus”, vastasin Mahlahallalle viileästi ja huitaisin hännälläni ilmaa. ”Ja Mäntyviiksi mainitsi kerran jonkin Hehkulammen. En vain tiedä, missä kumpikaan sijaitsee, joten jos sinä noin soturina näyttäisit – oletan sinun kuitenkin käyneen leirin ulkopuolella hieman useammin kuin minä.”
Päätettyäni keljuilevat sanani Mahlahalla vilkaisi minua. En oikein osannut tulkita hänen ilmettään – väliäkö sillä, kunhan hän vain veisi minut nyt reviiriä näkemään. ”Mennään nyt ensin Kuolonklaanin rajalle”, hän maukui. ”Sitten näytän sinulle Lehtikuusilaakson.”
Siristin silmiäni katsoessani liikkeelle lähtevää kollia. Lähdin vaiteliaana hänen vierellään kulkemaan jättäen väliimme hieman yli hännänmitan. En oikein tiennyt, millainen Mahlahalla olisi mestarina – olin käsittääkseni hänen ensimmäinen oppilaansa, joten sikäli en uskonut hänen olevan kovinkaan hyvä siinä, mestarin tehtävissä siis.
*No, enköhän minä kohta saa nähdä, onko tuosta mihinkään*, ajattelin ja vilkaisin kollia syrjäsilmällä.
Hänen kokemattomuutensa sijaan ryhdyin tarkkailemaan ympäristöäni. Tämä oli ensimmäinen kertani leirin ulkopuolella ja olin kiinnostunut kuulemaan kaiken mahdollisen Kuolonklaanin reviiristä – mikäli Mahlahalla nyt osasi kertoa siitä yhtään mitään. Sitäkään en uskoisi, ennen kuin omin korvin kuulisin. Pohdin, mitä hän juuri nyt ajatteli. Epäröikö hän kykeneväisyyttään toimia mestarina? No, en voinut tietää mutta aina minä saatoin jotakin päätellä. Tarkkailin Mahlahallaa syrjäsilmällä lähes koko ajan siinä joen viertä kävellessämme.

//Mahla?
Joo on tönkköö, en tiiä mikä vaivaa :/
197 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Päädyin saamaan petini soturien pesälle, ja nukkumaan siihen. Mutten saanut unta. Myönsin ja tiesin tuijottavani Karhumyrskyä. Toisaalta en oikeastaan keskittynyt kolliin, olin uppoutunut väsymyksen huurtaviin ajatuksiini. Kaikkea oli tapahtunut taas, enkä pitänyt siitä. Painoin pääni lopulta korvani luimuun, miettiessäni itku kohtausta. Typerä heikko minä. Noin ei saisi käydä. Olet muutenkin niin heikko Karhumyrskyn kanssa! Nielaisin vielä, katsoen kaatuneen puun kattoa. Tarvitsin läheisyyttä. Painauduin sammaliini, kiehnäten epätoivossa sitä vasten. Ainakaan en ollut kolli kaksikon vieressä. Lopulta asetuin paikalleni, asettaen häntäni nenäni päälle. Lopulta nukahdin, antaen itseni valua rennoksi. En herännyt Karhumyrskyn tönäisyyn, kuten normaalisti. Heräsin aamulla itse aikaisin, en aamukosteen aikaan, mutta normaaliin aamuun. Haukottelin, alkaen sukimaan turkkiani.

Päädyin aukiolle katsomaan paikkoja. Niin, mitä tehdä? Olin yleensä se kissa jota käskytettiin, eikä se joka käskytti, joten nyt katsoin aukiota aivan hämilläni. Päätin kuitenkin ottaa aamupalaa. Valitsin taas linnun, jota menin leirin varjoihin syömään. Ennen kuin sain edes aloitettua riistan syöntiä, Lauhalaukka tupsahti aukiolle, kolli lähti minua kohti. Paniikki syöksyi lävitseni, miten selittäisin eilisen käytökseni. Olin oikeasti ollut töykeä. Kolli istahti eteeni, ennen kun toinen sai sanaakaan suustaan, minä tökkäsin saalista lähemmäs häntä.
”Kuule, anteeksi, en tarkoittanut olla ilkeä. Minun piti vain varmistaa yksi asia, juhlisin mielusti nyt?” Sanoin kollille, asia oli varmaan pisin lause mitä olin kollin kuulen sanonut, sillä en yleensä paljoa puhunut, nyt kuitenkin olin sen velkaa. Lauhalaukka naurahti pienesti, katsoen minuun hymyillen lempeästi. Tunsin itsekkin hymyileväni.
”Ei se mitään, toki! Lähdetäänkö vaikka saalistamaan? Tai voisin vaikka näyttää kun uin!”, Kolli sanoi, naurahdin pienesti. Lauhalaukka sai minut tuntemaan kun olisin taas pentu, ja jokainen ihailemani kissan sana olisi ollut upea, kuin esi isiltä viesti. Hän sai minut iloiseksi, pelkällä olemuksellaan, hän oli niin mainio.
”Saalistus olisi ihan kivaa, mutta olen aina halunnut opetella uimaan! Jaetaanko ensin tämä?” Melkeinpäs kehräsin innosta, kun tassuni hieroivat maata. Lauhahalla nyökkäsi, ja aloin syömään saalista innoissani uinti retkestä. Puolitimme saaliin, ja itse hotkin sen tottuneena Laukkahallan velipuolen nopeasta syönnistä seurassani. Kuitenkin kolli ei pahastunut, vaan hymyili yhä kun lähdimme kahdestaan piikkiherne tunneleille. Jäin tuijottamaan maailman kauneutta kun pääsimme tuosta leiristä. Kauniita kanervat kiinnittivät huomioni. Kanervapentu? Ei paha. Totesin itselleni, jatkaen kollin vieressä. Kuljin pienen välin toiseen pitäen. En edelleenkään tiennyt oliko kolli viemässä minua uimaan, vai metsästämään. Mutta jos olisimme pois koko päivän, voisimme tehdä kumpaakin. En tiennyt olinko partioissa, jos olin, saisivatpa etsiä nyt kunnolla! Minä tekisin asian varmaksi. Mutta varmasti toisin riistaa leiriin, eikä silloin heillä olisi valittamista, eikö niin? Uskon niin.
”Olit aika omistautunut oppilas?” Lauhalaukka kysyi. Voi olisipa tiennyt. Mietin mitä oikein sanoisin. Ei kai minun ja Karhumyrskyn juttu ollut salainen? Kai minä nyt hänen velipuolelleen voisin siitä puhua mitä teimme puolet illoistamme, sekä suurin osa vapaa ajasta sen jälkeen kun olimme syöneet.
”Kyllä minä jotenkin.. Kuitenkin vietin paljon aikaa hänen kanssaan pelkkänä ystävänä, en mestarina ja oppilaana aina. Useimmiten kyllä harjoittelimme”, Tokaisin, asia kuulosti paremmalta päässäni kuin ääneen sanottuna. Punastuin kun sanoin ääneen asian lopulta. En tosin tiennyt mitä sanoa, että todellakin uurastin yöt ja päivät? Ei sekään ollut totuus, eikä se olisi oikein sanoa toiselle vale. Joten yritin olla mahdollisimman rehellinen kollille.

//504 sanaa
//Lauha?

Kirjoittaja: Elandra

”Olet oikeassa, meidän täytyy olla leirissä ennen auringonlaskua”, totesin ja käänsin katseeni kohti taivasta. Päivät olivat hiljalleen alkaneet lyhenemään. Viherlehti päättyisi pian. Puiden lehdet pysyttelivät yhä sinnikkäästi puissa vihreinä, mutta vain kuun tai kahden kuluttua ne alkaisivat jo putoilemaan. Nautin viherlehden lämmöstä, mutta toisinaan minua ärsytti kuumuus. Lauhalaukalla tuskin oli samaa ongelmaa, sillä soturi saattoi pulahtaa uimaan koska tahansa veden läheisyydessä. Nyt hän nuoli pitkin vedoin yhä märkää turkkiaan. Odottelin vielä hetken, jonka jälkeen soturi nousi ylös merkkinä siitä, että hän oli valmis lähtemään. Ravasimme tasaista tahtia rinnakkain kauemmaksi Hehkulammesta, jonka vesi oli yhä kirkkaansinistä.
”Minusta on mahtavaa, että olemme molemmat sotureita”, totesin huokaisten ja vilkaisin nopeasti ystäväni suuntaan. Kollin kasvoilla oli lämmin hymy.
”Niinpä. Meillä on taas aikaa tehdä kaikenlaista mukavaa! Pian sekin varmaan päättyy, kun pentutarhan pennut kasvavat. Olen aivan varma, että joku pennuista saa sinut mestariksesi”, oranssi-valkea kolli sanoi, mutta hymy ei kadonnut hänen kasvoiltaan. Olin niin onnellinen saadessani olla Lauhalaukan ystävä. Kolli osasi olla iloinen minun puolestani, eikä hän koskaan arvostellut minua tai tekemisiäni. Hän oli minun perheenjäseneni, vaikkemme oikeasti olleetkaan sukua.
”Tuskinpa vain antaa. Kuolonklaanissa on paljon sotureita, jotka olisivat valmiita taistelemaan saadakseen itselleen oppilaan. Minusta on ihan kiva olla vain tavallinen soturi. Ja vaikka minä saisinkin oppilaan, sinä saisit luvan tulla kanssamme harjoituksiin niin usein kuin vain voit”, virnistin lämpimästi nuorelle soturille. Lauhalaukka virnisti takaisin.
”Minä lupaan auttaa sinua niin paljon kuin vain voin!” soturi lupasi. Annoin ystäväni mennä edelläni piikkihernetunneliin. Kävelin hänen peräänsä. Istuskelimme hetken pääaukiolla, jonka jälkeen partion oli aika lähteä. Kävelin mahdollisimman arvokkaasti ystäväni kanssa leirin uloskäynnille ja odotimme kahden muun kissan saapumista. Hopeaputous oppilaineen saapuivat pian.
”Lähdetään”, totesin ja pujahdin piikkihernetunneliin Lauhalaukka kintereilläni. Partio sujui ongelmitta. Haistoimme tuntemattoman erakon melko lähellä rajaa, mutta hajujälki oli laimea. Mitään muuta poikkeavaa ei ollut. Kaikki meni oikeastaan erittäin hyvin.

Ei kulunut kuin puoli kuuta, kun Punatähti antoi minulle ensimmäisen oppilaani! Liekkipennusta oli tullut eilen Liekkitassu, ja minä olin todella jännittynyt ja innoissani. Nuori, oranssinpunainen naaras vaikutti olevan itsevarma ja hyvin teräväkielinen. Jo pentuna olin kuullut hänen puhuvan toisille niin, miten en itse olisi pystynyt puhumaan. En ollut varma, miten minun olisi ollut järkevintä lähestyä oppilasta. Istuimme Lauhalaukan kanssa sotureiden pesän sisäänkäynnin vierellä. Aamu oli juuri valjennut ja kissat heräilivät parhaillaan uuteen päivään. Vilkuilin oppilaiden pesän suuntaan. Liekkitassu oli juuri astunut ulos uudesta pesästään, ja naaras suki turkkiaan yksikseen.
”Mitä aiotte tehdä tänään Liekkitassun kanssa?” ystäväni kysyi ja sai minut keskittymään oppilaani sijasta häneen. Käänsin vihreän katseeni soturiin.
”Käymme kiertämässä rajat. Ehkä voisin opettaa hänelle jotakin, mutta en oikein tiedä.. Pitäisikö ensimmäisen päivän olla helpompi? En halua uuvuttaa Liekkitassua heti alkuun”, totesin hieman epävarmalla äänellä.
”Hmm.. Ehkä voisit käyttää tämän päivän reviirin parissa? Kerro hänelle erilaisia tarinoita rajoista ja paikoista Kuolonklaanin reviirillä!” Lauhalaukka innostui. Nyökkäsin yhä hieman epävarmana. En ollut varma, miten paljon Liekkitassua kiinnosti minun selitykseni Kuolonklaanin reviiristä.
”Ehkä minä teen niin. Sinun pitäisi mennä, partio odottaa sinua jo”, huomautin ja viitoin hännälläni kohti uloskäyntiä. Lauhalaukka säpsähti, hyvästeli minut nopeasti ja loikki partion perälle. Hän poistui leiristä vilkaisematta taakseen. Nousin ylös ja astelin hieman hermostuneena Liekkitassun luokse. Oranssi oppilas nosti heti meripihkaiset silmänsä minua kohti.
”Hei Liekkitassu”, tervehdin kohteliaasti istumatta alas. Naaras siristi silmiään vastaamatta tervehdykseeni. Annoin asian olla, koska ei sillä ollut niin väliä.
”Käytämme ensimmäisen päivämme rajojen sekä reviirin parissa. Käydään läpi myös muutamia asioita, joita nuoren oppilaan on hyvä tietää. Oletko valmis?” kysyin yrittäen pitää ääneni rauhallisena, mutta huomasin sen värisevän.
”Olen”, Liekkitassu vastasi ja nousi ylös. Johdatin hänet perässäni piikkihernetunneliin, johon Lauhalaukka oli juuri aiemmin kadonnut. Tämä oli Liekkitassun ensimmäinen kerta, kun hän poistui leiristä. Odotin oranssinpunaista naarasta leirin ulkopuolella. Annoin hänelle hetken aikaa katsella ympärilleen.
”Kiivetään ensin mäkeä ylös ja kuljetaan jokea pitkin Kuolonklaanin rajalle. Sitten jatkamme matkaa Lehtikuusilaaksoon”, sanoin ja tajusin pian sen jälkeen, että naaras ei välttämättä tiennyt mitään klaanimme reviiristä. Niinpä päätin kysyä asiaa Liekkitassulta:
”Ovatko klaaninvanhimmat tai Mäntyviiksi kertoneet sinulle mitään Kuolonklaanin reviiristä? Osaatko kertoa joitakin paikkoja täältä?”

//Liekki?
// 644 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Löysin itseni istuskelemasta lähellä leirin rajaavia seinämiä. Olin lähellä pentutarhaa, mutta silti suhteellisen kaukana siitä. Olin jälleen uppoutunut ajatuksiini. Mutta nyt minulla todella riitti ajateltavaa. Viime päivinä oli tapahtunut paljon kaikenlaista. Muistin tapahtumat suhteellisen selkeästi päässäni, mutten vieläkään kyennyt prosessoimaan irrallisia tapahtumankuvia kunnolla.

Muisto siitä, miten yllättäen luiskahdin veteen palautui mieleeni jälleen. Sen hetken muistin parhaiten. Olin hädissäni sillä hetkellä, vielä silloinkin, kun tuntematon soturi oli nostanut minut vedestä. Hänen tiukka äänensä, joka oli käskenyt minua lopettamaan onnettoman riuhtomiseni kaikui mielessäni. Se oli saanut minut silloin säikähtäen lopettamaan liikehtimisen siihen paikkaan. Kun pääsin vedestä, olin sekä jäätyä kuoliaaksi, että tukehtua samanaikaisesti. Yskin rajusti, niin kovaa että se sattui kurkkuun ja raapi keuhkojani. Tuntui kuin olisin kouristellut voimakkaasti. Kurkkuni oli yhä hieman kipuileva sen jäljiltä, ja puhuminen sattui. Sitten muistin kuulleeni Taivaslaulun, ja taas sen kauhistuttavan, auktoriteettia täynnä olevan äänen. Ja sen jälkeen olinkin ollut parantajan pesässä. Olin taas joutunut sen epäilykseni herättävän hajun armoille, mutta sen lisäksi olin haistavinani jotakin muuta. En vain saanut päähäni, millainen haju se oli. Onneksi piipahdukseni parantajalla jäi lyhyeksi.

Ja sitten havahduin Mäntyviiksen ääneen. Sitten tunsin hänen kosketuksensa ja lämpönsä. Olin myös kuulevinani Taivaslaulun sanovan jotakin, mistä en kuitenkaan saanut selvää. Taivaslaulun ääni kuulosti haikealta, kenties vähän apealta? Tiesin, mitä hän oli päivitellyt sille eräälle soturille ja sitten parantajalle. Hän oli selkeästi ollut pahoillaan ja harmissaan siitä, mitä tapahtui. Ehkä hän ajatteli minun olevan vihainen hänelle. Ehkä minun pitäisi olla hänelle vihainen?

En kuitenkaan ollut vihainen. En edes ollut täysin varma, miksi minun pitäisi suuttua Taivaslaululle. Minun syyni se enemmän oli, kuin hänen. Sitä paitsi, olin selvinnyt tilanteesta vain pienellä säikähdyksellä. Ja hän oli minua lammesta sekä vesiputouksesta etukäteen varoittanut. Minun olisi pitänyt kuunnella Taivaslaulua. Hän oli viisas, aikuinen soturi. Minä olin vain pieni ja tyhmä pentu. Ehkä hän on katkeroitunut? Voi voi voi. Ehkä minun pitäisi pyytää Taivaslaululta anteeksi? Mutta entä jos hän ei halua puhua minulle? Kun vilkuilin ympäristöäni, en nähnyt Taivaslaulua missään. Mikäli olisinkin nähnyt hänet, olisin luultavasti pinkonut suoraa päätä hänen luokseen, anoen kyyneleet silmissäni anteeksiantoa. Voisin siis ainakin tovin hengähtää ja kerätä itseäni kokoon. Rauhoittaa mieleni, tasata hengitykseni tahti. Miettiä, mitä hänelle sanoisin. Nyökkäsin itselleni. Suunnitelmani kuulosti järkeenkäyvältä. Ehkä pieni määrä aikaa ja kunnon puhe parantaisi haavamme.

Nyt kykenin nostamaan itseni ylös ja palaamaan muitten kissojen pariin mieleni sisältä. Aluksi hämmennyin sijainnistani, mutta muistin miltei välittömästi, miksi olin tähän paikkaan päätynyt jäämään. Kun olin jokin aika sitten käynyt parantajan pesällä, olin jäänyt Mäntyviiksen kanssa ulos lekottelemaan. Pentutarhassa oli alkanut yllättäen hirveä hälinä, miltei koko tarha tyhjennettiin sen asukeista. Olinkin sen jälkeen alkanut vältellä pentutarhaa. En ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaikka Mäntyviiksi oli asiaa yrittänyt minulle selittää.

Mutta nyt pentutarhassa ja sen läheisyydessä oli melko hiljaista. Kaikki oli alkanut kääntyä tavanomaisempaan päin. Niin kissojen määrä sen läheisyydessä ja sisällä, että pesän sisältä tulevien äänten määrä. Epäröin vielä hetken paikoillani, vaikka minun tekikin jo mieli palata pentutarhalle. Ehkä minua taas huijataan? Mutta toisaalta kuka minua haluaisi huijata? Taivaslauluko? Vai se minut pelastanut kissa? Jalkani lähtivät liikkeelle, ennenkuin pääni antoi siihen varsinaisesti lupaa. Jolkotin suoraan pentutarhan suulle, mutten työntynyt suoraa päätä sisään. Halusin ensin nähdä, mitä sisällä tapahtui. Nojaten pentutarhan ulkoista seinämää vasten, pistin pääni sisäänkäynnin sammalverhosta läpi.

Kaikki näytti suhteellisen tavanomaiselta. Pistin kuitenkin silmäni kahteen pienen pieneen myttyyn, joita en ollut nähnyt aiemmin. Molemmat mytyt liikahtelivat, näyttäen keskustelevan keskenään, samalla tutkiskellen sammalpalloa, joka oli lähellä heitä.

Toinen mytty oli punertavan ruskea, toinen taas oli tummanharmaa. Tummanharmaa mytty näytti toista myttyä hieman suuremmalta. Vai.. olivatko nuo sen jalat? Jos tuolla on jalat, missä ovat punaruskean jalat? Ja miksi he olivat kumpikin niin pieniä? He ovat pentuja, mutta niin olen minäkin, samalla ollen heitä suurempi! Minun täytyi heilauttaa päätäni kerran, varmistaakseni noiden kahden olevan todellakin pentuja. Ovatko pennut paljon pienempiä nykyään? Vai.. onko minusta tullut isompi?

//Minttu? Taivas?
621 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Käydään vain”, suostuin empimättä. Pieni irtautuminen tekisi terää meille molemmille. Sitä paitsi halusin saada ystäväni ajatukset toisaalle auringonlaskun aikaan lähtevästä partiosta, jota hänet oli laitettu johtamaan.
”Kiva”, Mahlahalla maukui ilahtuneesti, ja lähti viemään meitä piikkihernetunnelin suuntaan.
”Mentäisiinkö vaikka Hehkulammelle?” ehdotin puolestani. ”Voisin näyttää sinulle, kuinka hyvin sukellan.”
”Kyllä se käy”, kermanvärinen soturi myöntyi. Puskin tämän kaulaa hyvilläni; minulla ei olisi voinut olla parempaa ystävää kuin Mahlahalla. Tekisin mitä vain hänen puolestaan.
”Otetaanko juoksukilpailu?” virnistin, mutta ennen kuin ehdin saada vastaustakaan, soturi oli jo pinkaissut matkaan. Juoksin hänen peräänsä, eikä minulla mennyt kuin hetki saavuttaa hänet.
Kuten tavallisesti, kisailumme päättyi tasapeliin. Joko se oli kohtalon ivaa, tai sitten Mahlahalla hidasteli aina tahallaan, jotta kilpailusta tulisi enemmän tasaväkisempi.
Kahlasin oikopäätä veteen. Mahlahalla jäi rannalle vetämään henkeä, ja kun vilkaisin hänen suuntaansa, tämä nyökkäsi minulle kannustavasti hymyillen. Hymyilin hänelle nopeasti takaisin, mutta käänsin sitten katseeni eteenpäin ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa, ennen kuin sukelsin.
Veden alla oli rauhallista. Siellä vallitsi täysin oma maailmansa, jota tavallinen kulkija ei saattanut ymmärtää, mutta joka kuitenkin kutsui äärelleen ihmettelemään.
Ensimmäisen kerran olin kokenut tällaista pudotessani leirissä olevaan lampeen Karhumyrskyn heitettyä pallon liian kauas. Olin uponnut pinnan alle, keuhkojani oli poltellut hapen puutteesta, ja paniikki oli saamassa minusta otteen. Sitten löysin tieni takaisin pinnalle, ja tajusinkin janoavani uudestaan sitä tunnetta.
Nousin takaisin pintaan ja annoin ilman kulkea taas keuhkoihini, jotka olivat oppineet sietämään pitkälle sukeltaessa syntyvää happivajetta. Tuhkajuovan ohjeistuksesta olin kehittänyt keuhkojani ja harjoitellut pidättämään hengitystä kuivalla maalla, sitten vasta veden alla, ja minusta keskittyneen harjoittelun tulos alkoi vähitellen näkyä pidempinä aikoina sukeltaessa.
Kävelin Mahlahallan luokse, ja ravistelin turkistani irtopisarat hänen päälleen. Kolli ulvaisi tyrmistyneenä ja loikkasi kauemmaksi karvat sojollaan.
”Ilkeää!” soturi sihahti inhoksuen ja yritti sukia turkkiansa kuivaksi. Kehräsin huvittuneena ja puskin hänen rintaansa märällä päälläni ihan vain kiusatakseni.
”Mitä? Minähän vain autoin sinua siistiytymään, nimittäin ihan kohta sinun pitäisi olla johtamassa partiota”, mau’uin ja osoitin hännälläni taivaalle, joka oli alkanut vaihtaa väriään punertavaksi laskevan auringon mukaan. ”Eikö meidän olisi jo aika palata takaisin?” Istahdin ystäväni viereen ja ryhdyin nuolemaan omaa turkkiani pitkin, rivakoin vedoin kuivemmaksi.

//Mahla?
//339 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Katsotaan nyt”, naurahdin vähän ja käänsin katseeni horisonttiin. Naaras oli painautunut kiinni turkkiini, tunsin hänen kylkiensä kohoilevan tasaisesti hengityksen tahtiin, ja hänen tuoksunsa oli lähestulkoon yhtä huumaava kuin kissanminttu.
Samaan aikaan halusin pitää hänet lähelläni, tuntea hänen lämpimän kehonsa omaani vasten, mutta ajatukseni olivat ristiriidoissa keskenään. Minua pelotti, suorastaan kauhistutti tämä täysin uusi tilanne, jossa olin ensimmäistä kertaa. Jos olisin viitsinyt, olisin työtänyt naaraan kauemmaksi ja lähtenyt pois. Mutta en voinut, yksinkertaisesti en vain pystynyt tekemään sellaista, en hänelle.
”Mikä nyt on?” Villisielun siniset silmät katsoivat minua uteliaasti, ja tunsin kuinka kasvojani alkoi kuumottaa ja jouduin kääntämään katseeni pois, kun en pystynyt kohtaamaan tuota tuijotusta.
”Ei mikään”, valehtelin, enkä antanut naaraalle aikaa esittää lisää kysymyksiä, vaan nousin ylös ja irrottauduin varovasti tämän kyljestä. ”Meidän pitäisi palata jo leiriin, ennen kuin joku alkaa ihmetellä.” Tosiasiassa kukaan tuskin kaipaisi meitä. Minulla ei oikeastaan ollut ystäviä tai perheenjäseniä, joita olisi kiinnostanut, missä liikuin milloinkin.
”Jos niin sanot”, pilkukas soturi tokaisi lapojaan kohauttaen ja nousi myöskin seisomaan. Hän asteli vierelleni, niin, että hänen turkkinsa hipoi omaani. Kylmät väreet kulkivat aaltoina selkäpiissäni, ja tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn.
Ääneti lähdimme kulkemaan takaisin leiriin päin. Leirissä Villisielu kävi hakemassa vanhan petinsä oppilaiden pesästä ja siirsi sen avustuksellani soturien pesään, melko lähelle suojan suuaukkoa. Se ei ollut minun vuoteeni vieressä, mutta meillä olisi kuitenkin edes jonkinlainen näköyhteys toisiimme pesän poikki, mikä toivon mukaan riittäisi tähän hätään.
Kun olin käpertynyt omaan vuoteeseeni ja jo ummistanut silmäni siinä toivossa, että uni sieppaisi minut kohta matkaansa, minua alkoi yhtäkkiä vaivata tunne, että joku tuijotti minua. Raotin varovasti silmäluomiani ja näin vähän matkan päässä Villisielun, joka myöskin oli hautautunut syvälle sammaliinsa. Mutta kun tarkemmin katsoin, näin kuinka naaraan silmät kiiluivat hämärässä – ja niiden katse oli kohdistunut suoraan minuun.
Käänsin vaivihkaa puoltani, niin, ettei kissan tuijotus enää häiritsisi. Mutta häiritsi se. Villisielua valvotti varmasti vielä, olihan tämä päivä ollut yhtä tunteiden vuoristorataa.
Painoin pääni sammalille ja yritin nukahtaa. Sain odotella hyvän tovin, ennen kuin uni otti minusta kiinni, mutta onneksi se otti, sillä en olisi ehkä kestänyt pidempään, ja olisin saattanut suutuspäissäni käydä sanomassa ystävälleni jotakin ikävää, mitä varmasti olisin saanut katua vielä jälkeenpäin.

//Vaikka Villi?
//351 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Vetäisin henkeä ja tunsin raikkaan ilman virtaavan keuhkoihini. Märkää turkkiani palelsi yhtäkkinen lämpötilan muutos. Kuulin jotain ääniä, mutten ymmärtänyt niistä mitään. En tuntenut tuttua ja turvallista maata tassujeni alla, vaan tuntui kuin leijuisin. Niskassani tuntui jämäkkä ote, joka tuntui ohjaavan minua. Pian kuin tyhjästä eteeni ilmestyi karvainen turvallisen tuoksuinen hahmo ja tunsin laskeutuvani maahan. *Emo!* Tiesin tämän olevan emoni. Ote niskastani irtosi. Pian peityin lämpimiin nuolaisuihin. Se sai oloni tuntumaan rennolta ja minua ympäröivä maailma tuntui jo asteen turvallisemmalta. Upotin kuononi vaistojeni varassa vierelläni olevaan karvakasaan ja löysin sen mitä vaistoni olivat käskeneetkin etsiä, nimittäin ruoanlähteen. Aloin imeä kiivaasti lämmintä maitoa sisuksiini ja lämpö alkoi valita minut. Kehräsin hiljaisella pentumaisella tavallani ja aloin leipoa emoni pehmeää turkkia. Hiljalleen väsymys alkoi painaa jokaista liikettäni, enkä enää mahtanut sille mitään. Annoin unen tulla painautuessani emoni lohduttavaan vartaloon.

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun olin ensimmäistä kertaa vetänyt raikasta ilmaa keuhkoihini. Makoilin emoni vatsaan kiinni painautuneena ja ajatukseni väkisinkin karkasivat siihen, mitä muuta maailmassa olisi koettavissa. Maailma oli kyllä ihmeen pimeä. En ymmärtänyt miten muut kissat osasivat kulkea täällä maailmassa ilman, että talloivat toisiaan. Ehkä siihen oppisi, kun kasvaisi. Tai ehkä kissoille kasvaisi jonkinlaiset valot otsaan. Lähdin ryömimään irti emostani. Hetken aikaa ryömittyäni törmäsin johonkin saman tuntuiseen kuin emoni.
“Minttupentu, minne sinä olet matkalla”, kuului lempeä ääni edessäni olevasta karvakasasta. Mietin miten emo oli sinne päätynyt, mutta sitten huomasinkin, että karvakasa haisi vieraalta. Lähdin vaistomaisesti eri suuntaan vieraasta kissasta ja juuri kun löysin mielenkiintoisen tuntuisen jutun tassuihini, minut nostettiin ilmaan ja laskettiin emon viereen. Retkeni oli pilattu. Pieni kapinan henki syttyi sisälläni ja lähdin ryömimään uudestaan. Jokin kuitenkin meni vikaan, sillä en enää päätynyt jutun luokse vaan törmäsin emoni ohueen häntään. Karvainen häntä kutitti nenääni ja aiheutti minulle pientä kehoani ravisuttavan aivastuksen. Siinä aivastuksessa oli jotain erikoista. Ihan kuin valot olisi laitettu päälle, sillä yhtäkkiä aloin hahmottamaan ympäristöäni. Tapitin silmät selälläni edessäni värisevää valkeaa häntää. Se näytti niin…karvaiselta. Juuri siltä miltä se tuntuikin. Miten jokin pystyi näyttämään siltä miltä se tuntui? Ajatukseni menivät solmuun. Käännyin ympäri ja näin emoni hahmon ensimmäistä kertaa. Hän oli valtava. Emon turkki oli valkoinen ja sitä koristi musta kilpikonnakuvio. Hänen koko olemuksensa kuitenkin kruunasi tummanvihreät silmät. Emon kasvot kääntyivät lempeimpään ja rakastavisimpaan hymyyn. Ryömin hänen luokseen samalla tuijottaen häntä. Painauduin kiinni tämän etutassuun ja kurkottelin kaulallani, jotta näkisin taas hänet.
“Punaruskea turkkisi on melkein samaa sävyä kuin isäsi turkki”, emo naukui ja kumarsi kuonollaan minua kohti ja nuolaisi päätäni märällä kielellään. Miukaisin onnellisesti ja puskin päälläni suurta valkoista käpälää.

Seuraava päivä oli koittanut. Oli taas uusi päivä ja uudet jutut. Pelkäsin aamulla vähän avata silmäni, koska en ollut varma olisiko taas pimeää. Ilokseni kuitenkin valot olivat vieläkin päällä ja pystyin tutkiskelemaan asumuksemme pehmeitä ja kulmikkaita muotoja. Täällä olisi niin paljon tutkittavaa, mutta yksi asia hidasti kyllä pahasti menoani paikasta toiseen. Olin pistänyt huomioon sen, kuinka emoni ja muut täällä kulkevat neljällä käpälällä, eivätkä ryömi maata myöden. En vain ymmärtänyt kuinka sellainen onnistui. Kesken mietiskelyn jostain kolosta putkahti tänne iso punaruskeaturkkinen kolli. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan minua siten, että minun pitäisi tuntea hänet. Siristin silmiäni mietteliäästi ja samalla saapujan ilme näytti muuttuvan leveäksi hymyksi. Yritin ryömiä lähemmäs ja katsoa saapujan silmiin.
“Terve. Olen Minttupentu”, naukaisin reippaasti.
“Tiedän. Olen isäsi”, punaruskea kissa naukui silmät loistaen. Ilmeeni muuttui innostukseeni. Isäni oli yhtä hieno kuin emoni. Hymyilin vilpittömästi isälleni.
“Hei isä!” hihkaisin. Isä tassutti emoni luokse ja alkoi jutella tämän kanssa jostain. En kuitenkaan jaksanut jäädä kuuntelemaan vaan tutkin katseellani pesän muita kissoja. Silmiini pisti pienenpieni tummaharmaa pentu, joka leikki villisti pienen sammalpallon kanssa. Silmäni suurenivat täydenkuun kokoisiksi ja innostus valtasi minut päästä häntään. Kahmin tassuillani itseäni eteenpäin pitkin maata turhauttavan hitaasti. Tummanharmaa pentu huomasi minut ja jäi tuijottamaan minua ruskeilla silmillään. Pääni kääntyi kallelleen samalla kun tuijotin takaisin.
“Kuka olet?” naukaisin rohkeasti ja väläytin hymyn pennulle. Pentu tassutteli reippaasti luokseni ja istahti minun viereeni.
“Olen Pikipentu, sinähän olet Minttupentu eikö niin?” pentu kyseli sosiaalisesti. Nyökyttelin.
“Kuka sinun emosi on?” kysyin ja katselin pesää, “Onko se tuo musta naaras pesän varjoissa?” En nähnyt muita isoja kissoja. Muutaman muun pienemmän pennun kokoisen kissan kuitenkin näin. Voisiko jompikumpi niistä pienistä olla hänen emonsa? Jäisivätkö jotkut kissat pennunkokoisiksi? Niin paljon vastaamattomia kysymyksiä pyöri mielessäni.
“Ei kun hän on nyt pihalla käymässä. Hänen nimensä on Surmakynsi”, Pikipentu miukui, “Haluaisitko leikkiä kanssani sammalpalloa?” Vilkaisin kauempana lojuvaan palloon. Olin jo vastaamassa, että tottakai haluaisin, mutta sitten muistin, etten osannut liikkua noin neljällä tassulla kuin Pikipentu. Minulla ei jäisi yhtään käpälää lyömiseen.
“Se näyttää tosi kivalta, mutta en osaa pelata sitä. Tai siis kun en osaa mennä noin neljällä jalalla”, selitin ja ihailin Pikipennun tasapainoisesti istuvaa hahmoa. Hän naurahti hilpeästi:
“Voin opettaa, sen jälkeen pelataan!”

//Joku?
768 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Yhtäkkiä Pähkinäpentu oli kokemassa pentuaikojeni traumoja ja tipahtanut veteen. En ollut ehtinyt napata kiinni edes kollin hännänpäästä, ennen kuin tämä jo pyristeli veden vallassa. Ahdistus hakkasi sisälläni, yritti saada minut kaatumaan. En ehtinyt toimia – en osannut toimia. Tassuni olivat liimautuneet maahan. En minä osannut uida. Pääni alkoi pyöriä villisti etsien apua, jos sitä ei löytyisi niin hyppäisin pelastamaan vedessä räpiköivän kirkkaanruskean pennun. Sydämeni liikahti huojennuksesta, kun näin Tuhkajuovan loikkivan täyttä vauhtia onnettomuuspaikalle. Mieleni yritti vaeltaa omiin samanlaisiin muistoihini, mutta yritin keskittyä hetkeen. Ahdistus kuristi kaulaani, vaikka pelastaja oli jo saapumassa. Kun Pähkinäpentu oli nostettu vedestä turvalliselle maankamaralle, henkäisin sydämeni pohjasta kiitoksen. En voinut olla enää yhtään kiitollisempi Tuhkajuovalle. Olisin halunnut vuodattaa tälle kaikki syvimmät kiitokseni.
”Miksi ihmeessä toit pennun lammelle? Olet itse erityisen hyvä esimerkki siitä, miksi pennut pidetään kaukana lammesta, jos uintitaitoisia kissoja ei ole mukana. Oli sinun onnesi, että satuin olemaan paikalla”, sähähti Tuhkajuova. Hänen piikikäs äänensävynsä sai minut ärsyyntymään. Tiesin, että olin päästänyt Pähkinäpennun liian lähelle. Olin myös varoittanut kollia putoamisesta, eihän se tienkään ollut tarpeeksi. Katumus kivisti sydäntäni, mutta samaan aikaan en halunnut alistua Tuhkajuovan piikikkyydelle. Minusta tuntui siltä että halusin antaa samalla piikikkyydellä takaisin. Se olisi kuitenkin ihan tyhmää, koska tärkeintä oli, että Pähkinäpentu oli turvassa.
“Anteeksi, luulin, ettei hän putoaisi kun olisin vahtimassa häntä. En tiedä miksi päästin hänet niin lähelle. Kiitos vielä”, naukaisin hiljaa. Tukahdutin ärtymystäni ja keskityin huoleen Pähkinäpennusta. Sen kummemmin Tuhkajuovan muita sanoja kuuntelematta nappasin Pähkinäpennun hampaisiini ja kiidätin tämän parantajanpesälle. Kun työnnyin sisälle, laskin Pähkinäpennun kirkkaanruskean hahmon alas ja aloin nuolla tämän turkkia kuivaksi ripeästi. Nuolaisujen välisää sain sanottua Hehkuaskeleelle mikä tilanne oli.
“Pähkinäpentu putosi lampeen. Tiedän se oli minun syyni, anteeksi, voisitko tulla silti heti auttamaan häntä, etkä vain torua minua”, selitin jo valmiina parantajakissan saarnaan. Kuitenkin huomasin, että Hehkuaskel alkoi vain toimiin, eikä edes suonut minkäänlaista sanaa minulle vielä. *Kaikki ovat varmasti vihaisia minulle.*
“Hyvä, että olet alkanut jo kuivaamaan häntä. Nosta hänet tänne sammalille, ne auttavat myös imemään vettä”, nuori pikimusta naaras selitti ja osoitti kapealla hännällään alustaa. Toin pennun oitis kuiville sammalille ja jatkoin tämän kiivasta nuolemista. Hehkuaskel kävi varastoillansa ja nappasi pienen violetin kasvin, jonka tunnistin laventeliksi.
“Hengitä tätä, se auttaa sinua säästymään vilustumiselta”, Hehkuaskel ohjeisti Pähkinäpentua, jonka turkki hiljalleen alkoi kuivua. Onneksi oli lämmin kesäpäivä, eikä Pähkinäpennulla olisi niin suurta vaaraa vilustua eikä eteenkään vaaraa jäätyä. Parantajakissan keltaiset silmät kääntyivät lempeinä minuun.
“Vahingoille ei voi aina mitään. Tärkeintä on, että Pähkinäpentu on turvassa. Sinun ei pidä syyttää hänen tippumisestaan itseäsi”, kissa lohdutti lämpimällä äänellä. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin.
“Kiitos Hehkuaskel.” Musta naaras hymyili. Kun Pähkinäpentu oli hoidettu lähtövalmiiksi, lähdimme pennun kanssa ulos auringon lämmittämään kohtaan. Kun olimme päässyt säteiden kohdalle, huomasin Mäntyviiksen ravaavan huolestuneena luoksemme Sammalpentu suussansa.
“Mitä tapahtui?” naaras kysyi vaativasti, “Näin hänet vietävän parantajanpesään.”
“Pähkinäpentu meni liian lähelle reunaa ja putosi, mutta hän on nyt kunnossa. Olen pahoillani etten pitänyt tarpeeksi huolta hänestä”, nau’uin ja luimistin korviani häpeästä. Mäntyviiksi laski Sammalpennun ja pyrki kollipennun luo. Hän puhui tälle jotain kuiskien, jonka jälkeen nousi ylös. Naaras nyökkäsi minulle ja nappasi Pähkinäpennun hampaisiinsa.
“Nähdään myöhemmin!” huusin Pähkinäpennun perään haikeana, etten ollut ehtinyt edes vielä jutella hänelle juurikaan onnettomuuden jälkeen. Entä jos hänkin piti minua syyllisenä putoamiseensa. Huokaisin raskaasti. Minun käpäliini ei enää luotettaisi pennun pentua. Vilkaisin aukiota ja huomasin, että pentutarhan asukit olivat kaikki ulkona. Oliko Rapakynnen synnytys alkanut? Rapakynsi ja Punatähti olivat kokeneet ihmeen, kun he alkoivat odottaa pentua siitä huolimatta, että he eivät kyenneet siihen. Bongasin savunharmaan Kylmäliekin ja ravasin tämän luokse vähän kyselemään. Pian sainkin kollilta vastauksen. Klaaniimme oli siis todellakin syntymässä uusi pentu. Sydämeni oli pakahtua ilosta.

Venyttelin syvään aamulla pesästä noustessani. Olin yksi viimeisistä nousijoista, sillä olin ollut mukana yön kuunhuipun partiossa. Minulla oli aamu vapaata ja auringonhuippuna alkaisi Pilvitassun harjoitukset. Päätin lähteä ulos vähän jaloittelemaan. Havumetsän varjoissa oli viileää vielä näin aamusta. Se oli helpottavaa, sillä päivästä saattoi tulla paahtavan kuuma. Kävelin sinne minne tassuni minua veivät. Päädyin loppujen lopuksi Kuolonklaanin rajalle haikailemaan. Mietin Merkuriuksen pesää. Minkäköhän lainen se oli? Aloin kuvitella mielessäni pesän jylhiä kaksijalanrakentamia piirteitä. Halusin ihan oikeasti käydä siellä joskus. Nelistin kevyesti samalla itsekseni hyräillen keksimääni sävelmää ilman huolen häivää. Olin hyvällä tuulella, vaikkakin rintaani vieläkin vähän kaiversi Pähkinäpennun kanssa tapahtunut pieni välikohtaus. Pitäisi mennä juttelemaan hänelle kun hän olisi hereillä. Samalla saattaisin nähdä vilauksen Rapakynnen pennusta.

//Merkurius?
706 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Henkäysvarjo oli tullut luokseni sotureiden pesään ja yrittänyt vielä keskustella asioista. Vaikka tein heti selväksi, etten ollut kiinnostunut keskustelemaan soturin kanssa juuri nyt, hän ei ollut luovuttanut. Lopulta olin joutunut tiuskaisemaan hänelle ilkeästi, jonka jälkeen poistuin pesästä. Pääaukiolla oli vähän kissoja, jonka vuoksi en voinut lähteä leirin ulkopuolelle kävelylle tai uimaan. Niinpä kävelin pesän toiselle puolelle katselemaan, kuinka vesi putosi korkealta keskelle lampea. Se sai mieleni rauhoittumaan. Onnekseni Henkäysvarjo ei lähtenyt perääni, vaan sain olla kaikessa rauhassa. Välillä vesipisarat lensivät turkilleni asti putouksesta. Se ei haitannut ollenkaan. Mieleni teki pulahtaa viileään veteen, mutta annoin ajatuksen pysyä vain ajatuksena. Lammessa uiminen ei ollut kovinkaan mukavaa, koska koko ajan täytyi varoa vesiputousta. Jos meni liian lähelle putousta, en välttämättä päässyt enää pintaan. Katseeni liukui putoavasta vedestä lammen toiselle puolelle. Taivaslaulu seisoi nuoren pennun kanssa lammen laidalla. Soturi pysytteli hieman etäämmällä lammesta. Mieleeni muistui se kerta, kun Taivaslaulu oli mennyt heikoille jäille. Soturi oli ollut silloin vielä pentu, jonka minä pelastin hukkumiselta.
Huomasin pennun kurottelevan eteenpäin kuonollaan. Taivaslaulu huomasi saman, mutta naaras ei ehtinyt kuin nousta ylös. Pian pieni pentu putosi veteen. Pentu räpiköi vedessä paniikissa, eikä Taivaslaulu tuntunut tietävän mitä tehdä. Juuri kun hänen katseensa osui minuun, lähdin jo juoksemaan kohti lampea. Loikkasin kaarevalla loikalla veteen etukäpälät edellä. Pääsin nopeasti pennun alle ja onnistuin nostamaan hänet pois pinnan alta. Hän onnistui kuitenkin räpiköimään itsensä alas selästäni. Kirosin mielessäni ja sukelsin taas pinnan alle. Nyt taartuin hampaillani kissan niskanahkaan ja vedin hänet pinnalle.
”Älä räpiköi tai jätän sinut tähän!” sihahdin, kun pentu huitaisi käpälällään silmääni. Ihme kyllä, pentu lopetti räpiköimisen hetkessä. Uin kaikessa rauhassa takaisin rantaan ja laskin pennun kuivalle maalle. Hän yski vettä pois keuhkoistaan.
”Kiitos”, Taivaslaulu naukui ja katsoi minua kiitollisena.
”Miksi ihmeessä toit pennun lammelle? Olet itse erityisen hyvä esimerkki siitä, miksi pennut pidetään kaukana lammesta, jos uintitaitoisia kissoja ei ole mukana. Oli sinun onnesi, että satuin olemaan paikalla”, sähähdin minua jonkin verran nuoremmalle soturille piikikkäästi.

//Taivas? Pähkinä?
// 316 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Taivaslaulun kysymys nostatti innostukseni taivaisiin Silmäni kirkastuivat ja loikkasin välittömästi istuma-asennostani pystyyn.
”Joo! Joo! Mistä me aloitamme? Mennäänkö jo? Haluan nähdä kaiken!”, hihkuin täynnä energiaa pompahdellen paikaltaani.
Taivaslaulu nyökkäsi ja hymyili minulle. Hän kääntyi pentutarhalta pois päin ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Minua ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Pinkaisin salamannopeasti pikkuruisilla jaloillani soturin perään. Hidastin vauhtiani vasta hänen etutassujensa kohdalla. Nyt minä jolkotin Taivaslaulun vierellä, Naaraan kääntäessä päätään katsoakseen jotakin kääntäisin myös minä päätäni samaan suuntaan pällistelemään katseltavaa kohdetta. Ensiksi Taivaslaulu oli kääntänyt katseensa hetkellisesti taaksemme, pentutarhan suuntaan ja sanonut minulle tyynesti:
”Pentutarhan sinä varmasti jo tunnet. Mutta mikäli et ole vielä huomannut, samassa pesässä asustavat myös klaaninvanhimmat.”
Katsahdin nyt Taivaslauluun. Hän huomasi miltei heti, että tuijotin häntä ja kääntyi minuun päin. Hän myös vastasi piakkoin minut kunnolla nähtyään. Hänen oli täytynyt nähdä hämmentynyt ja kysyvä ilmeeni.
”Et siis ole tavannut klaaninvanhimpia?”
Pudistin päätäni, jolloin hän jatkoi:
”Klaaninvanhimmat ovat klaanimme vanhimpia kissoja. He saattoivat olla ennen sotureita tai parantajia, kenties päälliköitä. Mutta he ovat pitkän palveluksensa jälkeen vetäytyneet tehtävistään. Sinun kannattaa välillä käydä katsomassa heitä. Usein he ilahtuvat pentujen vierailuista ja heillä on kerrottavanaan monia jännittäviä tarinoita!”
Muistan nähneeni joskus heidät sivusilmällä pentutarhassa, mutta taisin silloin luulla heitä suuriksi pölypalloiksi tai sammaliksi. Nyt kun sain tietää heidän olevan kissoja, olin aluksi ehkä hieman jännittynyt, mutta Taivaslaulun kertoessa lisää, he alkoivatkin vaikuttaa minusta kiintoisilta. Hehän ovat ehtineet nähdä vaikka mitä! Ehkä he tietävät kaikesta kaiken. Osa minusta halusi heti kääntyä takaisin pentutarhaan ja jäädä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita, mutta halusin silti tutkia leirin läpikotaisin Taivaslaulun kanssa. Mäntyviiksi nimittäin tuskin päästäisi minua nuuskimaan sitä yksinäni. Ja soturin kanssa oleminen tuntui turvallisemmalta. Vatsassani nimittäin tunsin yhä pientä pelon tunnetta siitä, että joku järkälemäinen soturi astuisi päälleni.
”Parantajan pesällä ehditkin jo käydä”, Taivaslaulu vilkaisi parantajan pesää ohimennen.
Tunsin taas pesän huumaavan ominaishajun nenässäni. Nyt minua alkoi hieman huimata sitä nuuskittuani, mutta pysyin silti jaloillani ja Taivaslaulun perässä. Harhauttavan hajun vuoksi vain toinen korvani kuuli, mitä Taivaslaulu parantajasta ja hänen työstään pesässä minulle kertoi, ja minulla meni hieman enemmän aikaa sisäistää ja kunnolla ymmärtää saamani tieto. Parantajan pesä oli minusta epäilyttävä paikka. Ja parantaja oli minusta myös hieman epäilyttävä. Ehkä jopa pelottava. Tunsin pieniä vilunväreitä, jotka tasaisesti menivät kehoni läpi. Huhhuh. Toivottavasti minun ei ikinä tarvitsisi mennä sinne.

Parantajan pesän hullu haju alkoi hälvetä, kun Taivaslaulu vei minua kohti leirin keskustaa. Matkalla sinne näin leirin seinämien välissä jotakin minulle kummallisen näköistä, josta Taivaslaulu alkoi minulle pian kertoa:
”Tuolla on leirin sisäänkäynti, josta menemme myös ulos. Mutta leirin ulkopuolelle eivät pennut saa mennä.”
Taivaslaulun äänessä oli yhä minua rauhoittava lempeä sävy, mutta jälkimmäisen lauseen sanoessaan hänen äänestään tuli hivenen tiukempi.
”Myöskään oppilaat eivät saa poistua leiristä ilman mestariaan tai hänen lupaansa. Vain aikuiset soturit saavat käyskennellä klaanin reviirillä yksinään”, Taivaslaulu jatkoi
Sinä hetkenä en olisi halunnutkaan mennä leirin ulkopuolelle, vaikka olisin saanutkin. Uloskäynti pelotti minua, ja olin kuulevani jotakin minulle tunnistamatonta ääntä sen suunnalta. Ääni oli kuin karjuntaa. Se kuului erittäin heikosti ja kaukaa, mutta silti olin varma kuulleeni jotain sen tapaista. Tunsin taas kehoni jännittyvän, joten astelin hieman kauemmas uloskäynnistä, lähemmäs Taivaslaulua.

Uloskäynniltä Taivaslaulu ohjasi minut leirin keskuksen läheisyyteen, suuren kaatuneen kuusen luokse. Näky oli minusta aika hurja. Puu oli jättimäinen ja näytti vanhalta. Olin helpottunut, että puu oli jo valmiiksi kaatunut, mutta silti se sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi ja vaarantuneeksi. Puun rungosta erottui kaksi suurta reikää, joista satunnaisesti työntyi ja niihin meni kissoja.
”Nuo ovat sotureiden ja oppilaiden pesät”, Taivaslaulu kertoi minulle. ”Soturit ovat aikuisia klaanikissoja, jotka esimerkiksi saalistavat klaanille, partioivat sen reviirillä ja tarpeen tullen myös taistelevat klaaninsa puolesta. Minä esimerkiksi olen soturi. Oppilaat taas ovat nuorempia kissoja, jotka opiskelevat soturien kanssa klaanin tavoille. Kun olet kuuden kuun vanha, sinusta tulee oppilas, jolloin päällikkö antaa sinulle mestarin, jonka kanssa opettelet esimerkiksi saalistus- ja taistelutaitoja.”

Halusin nopeasti jatkaa eteenpäin suurenmoisen, pahan kuusen luota. Tuo kuusi jos jokin söi kissoja. Jatkoin Taivaslaulun kanssa kuusen taakse, jossa oli kaunis lampi. Täältä katsottuna kuusi ei näyttänyt enää niin pahaenteiseltä, vaan muistutti nyt enemmän jonkinlaista seinämää. Jolkotin lammen äärelle ja katselin vettä. Vedestä näin naaman, jonka tunnistin omakseni. Olipas kummallista. Miksi vesi näytti minulle itseni? Minä kyllä tiesin, miltä minä näytin! Kirkkaanruskea juovikas naama, hentoiset viikset, vaaleat korvanpäät, pikimusta pikkuinen nenä, kaksi suurta vihreää silmää…

Hetkinen! Mitä toiselle silmälleni on tapahtunut? Äsken se näytti ihan normaalilta, katsoen suoraan ja tarkkaavaisesti eteenpäin. Mutta nyt se oli ihan vinossa! Se sojotti nyt oikealle, vaikken katsonut sillä oikealle. Pelleileekö lampi kustannuksellani? Pitääkö lampi minua pilkkanaan? Kurotin nenäni veden pintaan ja tökkäsin sitä hennosti. Vesi liikahti, mutta kuvani veden pinnassa ei muuttunut. Tökkäsin uudestaan, vesi liikahtaa. Mutta kuva ei muuttunut. Aloin jo kiivastua. Nyt kurotin pidemmälle ja ojensin nenäni kohti vettä, jolloin takajalkani alkoivat yhtäkkiä kuopia maata. Kompastuin askelissani ja ehdin päästää vain lyhyen vinkaisun, ennenkuin molskahdin lampeen.

Vesi oli kylmähköä. Se tunkeutui koko karvapehkoni lävitse, silittäen nahkaani viileällä kosketuksellaan. Kehoni halusi täristä, mutta kaikki tuntui painottomalta ympärilläni. Kuulin vain veden luontaista, hiljaista kuminaa korvissani, enkä kyennyt avaamaan silmiäni. Vinkaisuni vuoksi suuni oli jäänyt auki pudottuani lampeen ja se oli välittömästi täyttynyt vedestä, jota en voinut sylkeä pois. Tunsin takajaloissani myös pientä, vihlovaa kivun tunnetta. Ne taisivat osua johonkin pudotessani. Aloin välittömästi huitoa pieniä raajojani kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tietämättä teinkö minkäänlaista vaikutusta tilanteeseeni.

//Nosiis… Taivas tai iha kuka vaan joka haluaa voi jatkaa. 😛
862 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Astelin partion edellä sisään leiriin kantaen suussani kolmea elotonta saalista. Perässäni kulkeva Kalmakuu joutui kulkemaan sisäänkäyntitunnelin lävitse kyyryssä, jotta piikkiherneet eivät koskisi hänen turkkiinsa. Johdatin partion tuoresaaliskasalle ja pudotin omat saaliini siihen. Jouduin väistämään Hehkuaskelta, joka ravasi yrttitukko suussaan parantajan pesältä kohti pentutarhaa. Tuhahdin ärtyneenä itsekseni, mutta annoin asian olla. Kenties Rapakynsi oli synnyttämässä tai joku pentu oli taas onnistunut loukkaamaan itsensä. Surmakynnen tytär Pikipentu oli syntynyt vain neljäsosakuu sitten. Varapäällikkö ei ollut tiennyt odottavansa pentuja, koska pentu oli ollut pentueensa ainoa ja normaalia pienempi. Hehkuaskel oli arvellut, että pentu oli syntynyt hieman etuajassa.
Henkäysvarjo olisi halunnut käydä katsomassa klaanin uusinta tulokasta, mutta minä en halunnut. Mitä erityistä yhdessä pennussa oli? Kun hän kasvaisi soturiksi, näkisin häntä joka päivä. Työnsin pentuajatukset pois mielestäni ja nappasin tuoresaaliskasasta yhä lämpimän hiiren. Kannoin sen sotureiden pesän taakse. Leirin tässä osassa vesiputouksen pauhu oli melko voimakas. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua, vaan ennemminkin rauhoitti. Ei kulunut kauaakaan, kun Henkäysvarjo asteli luokseni. Kollin kasvoilla oli lämmin hymy, jonka olin jo tottunut päivittäin näkemään. Tervehdin kollia nyökäten.
”Miten partiossa meni?” harmaa raidallinen soturi kysyi ja istuutui alas viereeni.
”Tavallisesti”, vastasin vain ja jatkoin syömistä. Henkäysvarjo antoi minun syödä loppuun kaikessa hiljaisuudessa. Hän käänsi katseensa taivaalle ja painautui kuin huomaamattaan lähemmäksi minua. En vastustellut, sillä se olisi vaikuttanut muiden silmissä kummalliselta. Tällä puolella leiriä ei usein ollut kissoja, mutta nyt klaanin nuorin oppilas, Liekkitassu oli lähettyvillä syömässä.
”Rapakynsi synnyttää”, kumppanini ilmoitti ja käänsi sinisen katseensa minuun.
”Niin?” kysyin ja kurtistin kulmiani. Yrittikö Henkäysvarjo saada minussa aikaan jonkinlaisen lämpimän reaktion?
”Eikö se sinustakin ole mukava uutinen?” kolli kysyi silmiään siristäen. Kohautin lapojani.
”Klaani tarvitsee nuoria sotureita”, vastasin viileästi. Henkäysvarjo pyöräytti silmiään.
”Kun saat omia pentuja, tulet takuulla huomaamaan, miten mukavia pennut ovat”, kolli vastasi tasaisella äänellä. Pudistin päätäni.
”Jos minä ikinä saan pentuja, ei se muuta mielipidettäni. Haluan olla soturi, en kuningatar. Soturit eivät vietä pentutarhalla aikaa ilman pätevää syytä. Ja vaikka minusta tulisikin kuningatar, se tulisi olemaan väliaikaista. Kun pennut kasvavat, he eivät enää tarvitse minua”, totesin viileästi ja kohtasin kollin katseen. Hän vaikutti turhautuneelta.
”Miksi sinä olet noin kylmä? Tietenkin pentusi tarvitsevat sinua! Kyllähän sinäkin otat edelleen neuvoja isältäsi, vaikka oletkin jo soturi”, kolli naukui ja heilutti häntäänsä ärsyyntyneesti.
”Se on ihan eri asia. Koska hän on isäni, minä kunnioitan häntä, joka on täysin eri asia kuin tarvitseminen. Hän ohjaa minua olemaan hyvä soturi, koska hän haluaa tehdä niin. Kyllä minäkin haluan, että minun pennuistani tulee koko metsän parhaita sotureita, mutta vain koska heissä virtaa minun vereni”, murahdin takaisin. Henkäysvarjo tuntui ärsyyntyvän entisestään.
”Sinun pitäisi haluta olla ylpeä heistä siksi, koska sinä rakastat heitä”, Henkäysvarjo sanoi. Kohautin lapojani jälleen.
”Rakkaus on heikkous. Jos rakastaa, niin silloin myös menettää”, totesin, vaikka tiesin rakastavani yhtä kissaa, joka oli minun isäni. Se ärsytti minua, koska niin ei pitäisi olla. Sen vuoksi välttelin joutumista partioihin isäni kanssa. Jos jotakin sattuisi, en pystyisi keskittymään täysillä.
”Olet väärässä. Minä rakastan sinua, enkä minä aio menettää sinua. Minä myös tulen rakastamaan pentujamme, ja olemaan heidän tukenaan ihan koska tahansa”, Henkäysvarjo sanoi.
”Ihan sama”, tuhahdin ja nousin ylös. Kävelin soturin ohitse ja astelin sotureiden pesän toiselle puolelle. Kuulin Henkäysvarjon lähtevän perääni, mutta askeleet pysähtyivät jonkin matkan päähän. Huomasin Hehkuaskeleen astuvan ulos pentutarhalta. Naaraan kasvoilla oli onnellinen hymy, kun hän käveli kevyin askelin parantajan pesälle.
Pian hänen jälkeensä pesästä astui ulos Punatähti. Punaruskean päällikön kasvoilla oli yleä katse. Muun muassa Ruusutuike ja Huurrelilja kiiruhtivat pentutarhalle päällikköä vastaan. He kysyivät jotakin, johon Punatähti vastasi. En kuitenkaan kuullut heitä täältä asti, eikä minua huvittanutkaan kuulla. Kävelin sotureiden pesään vilkaisemattakaan Henkäysvarjon suuntaan.

// 584 sanaa

Kirjoittaja: Pyry

Räpäytin silmäni auki jonkin pehmoisen hipaistessa kuonoani. Näin Pilvitassun, joka toisten unia häiritsevine häntineen pysähtyi pesän suulle venyttelemään.
*Huomenta vain, mokomakin hiirenaivo!* ajattelin ärtyneenä ja nousin sammalvuoteeltani.
Hipsin hiljaa Pilvitassun taakse jääden odottamaan, että hän siirtyisi pois edestäni. Tuijotin hänen takaraivoaan viileästi hetken aikaa, kunnes kärsivällisyyteni loppui ja nau’uin terävästi: ”Jos vaikka väistäisit siitä tieltä, niin pääsisivät muutkin ulos.”
Mustaturkkinen naarasoppilas hätkähti, ilmeisesti yllättyen äkillistä ääntä. En kuitenkaan jäänyt odottelemaan, josko hän sanoisi jotakin, vaan hänen siirtyessään sivummalle tassutin häntä pystyssä hänen ohitseen ulos. Venyttelin pitkään ja hartaasti, minkä jälkeen istuuduin sukimaan yön jäljiltä pörröistä turkkiani.
*Aikookohan Mahlahalla viedä minut tänään harjoituksiin?* pohdin ja aloin etsiä katseellani vaaleaa kollia. *No jaa… Kaipa hän sitten hakee minut kun ehtii.*
Minusta oli vihdoin tullut oppilas ja oikein janosin päästä harjoituksiin. Tosin, Mahlahallan kykeneväisyys toimia mestarinani hieman epäilytti – vaikka en tietenkään ollut sen suuremmin ollut tekemisissä hänen kanssaan. Kaipa hän asiansa osaisi… ja jos ei, niin aina sitä kai voisi pyytää uuden mestarin hänen tilalleen.
Tassuttelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini myyrän. Vatsani kurni häiritsevän äänekkäästi, joten asetuin vatsalleni oppilaiden pesän edustalle ja hotkaisin myyrän nopeasti kitusiini. Sitten jäin vain aamuaurinkoon paistattelemaan ja leiriä tarkkailemaan.

//Joku oppilas tai pentu?
Ompas outoo kirjottaa tämmösiä pitkästä aikaa… aika tönkköö settii mut älkää maindatko xD
171

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kirkkaanruskean pennun kohteliaisuus sai sydämeni sulamaan. Pennuissa oli vain jotain niin viatonta. Halusin itsekin joskus pentuja, jonkun kollin kanssa, joka olisi se oikea. Ajatukseni väkisinkin kääntyivät Merkuriukseen. Pidin hänestä kovasti, ehkä enemmän kuin ystävänä. Pelkäsin vain joskus, että astuisin hänen rajansa yli. Hän oli ollut aluksi niin varovainen, että välillä mietin, että pitikö hän edes seurastani. Ei se muuten selviäisi kuin kysymällä. Sydäntäni särki ajatus siitä, että jos Merkurius ei pitäisikään minusta. Käänsin ajatukseni kuitenkin takaisin pentutarhaan ja muutaman hiirenmitan päässä olevaan Pähkinäpentuun.
“Selkeästi olet ainakin tutkinut jo parantajanpesää”, kehräsin ja vilkaisin pennun pieniin tummanruskeisiin silmiin, “mutta oletko muuten tutkinut leiriä?” Pähkinäpentu pudisti päätään, jonka jälkeen miukaisi:
“En juurikaan.” Nyökkäsin. Aloin miettimään kolli pennulle leirin esittelykierrosta, jos hän sitä haluaisi. Kuitenkin ajatukseni keskeytti Pilvitassun hännän tökkäys selkääni. Käänsin katseeni oppilaani keltaisiin silmiin kysyvästi, mutta ennen kun päästin kysymykseni ilmoille, huomasin hänen vierellään valmiin sammalkäärökasan.
“Pähkinäpentu, odota siinä. Palaan pian. Minulla on ehdotus sinulle, kun palaan”, selitin ja loin lempeän katseen pienelle kollille, jonka jälkeen nousin ylös ja käännyin selkäni taakse olevan kasan luokse. Kääreitä oli sen verran, että saisimme ne kerralla ulos. Ohjeistin Pilvitassua, kuinka olisi helpoin kantaa mahdollisimman monta sammalkääröä samaan aikaan, ja sen jälkeen otin omat hampaisiini. Pesän pohjalle jäi muutama sammaltupsu, joita Sammalpentu meni nostelemaan samalla lailla, kuin me, jotka olimme viemässä vanhoja sammalen repaleita ulos. Hymähdin itsekseni pennun touhuille ja lähdin tassuttamaan ulos pentutarhasta Pilvitassun perässä. Kävimme viemässä vanhat alustat omalle paikalleen ja suunnistimme parantajan pesälle.
“Parantajan pesältä löydämme sammalia uusia vuoteita varten. Huomenna menemme keräämään Hehkuaskeleelle sammaleita käyttämiemme tilalle”, selitin ja hain Pilvitassun kanssa katsekontaktia. Hän näytti vähän harmistuneelta. Hän olisi ehkä halunnut harjoittelemaan jotain muuta kuin sammalen keräystä. Voi olla, että tulkitsin naaraan eleet aivan väärinkin. Useimmat oppilaat eivät pitäneet sammalen keruuta järin jännittävänä.
“Se parantaa tassujesi tarkkuutta ja siitä on hyötyä taistelemisessa”, kannustin. Olin parantanut taistelutaitojani rutkasti kouluttaessani Merkuriusta, Coronaa ja Dakotaa. Hekin olivat jo nykyään miltei soturinveroisia. Olin ylpeä heistä.
Työnnyimme sisään Hehkuaskeleen pesään.
“Tervehdys taas”, tervehdin iloisesti hymyillen. Olimme miltei äskettäin nähneet toisemme pentutarhalla. Naaraalla toden totta oli yrttien lajittelu kesken. Näin monia eri pinoja siististi lajitelluna. Mielestäni voisi olla mukavaa järjestellä yrttejä, pidin järjestyksestä ja olin itsekin hieman järjestelmällinen. Vaikken itse voisi kuvitellakaan itseäni parantajaksi, arvostin todella heidän työtään.
“Tulimme hakemaan sammaleita pentutarhalle. Toivottavasti emme häiritse!” pahoittelin ja pujottelin kohtaan, jossa sammalia säilytettiin.
“Ette häiritse!”, nuori naaras selitti hyväntahtoisesti ja katsahti Pilvitassuun, “Niin sinustahan tuli mestari! Miltäs se on tuntunut?” Yritin hymyillä suu täynnä sammalta ja näytin varmaan hassulta. Kuitenkin kun olin saanut suuni tyhjäksi vastasin Hehkuaskelen kysymykseen.
“Mielestäni se on tosi antoisaa. Saa jakaa tietojaan ja taitojaan eteenpäin, mitä hän sitten jakaa omille oppilailleen. Ties vaikka kuinka muinaisia harjoittamamme taisteluliikkeetkin ovat. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, saimme mitä tulimme hakemaan. Jätämme sinut nyt rauhaan töidesi pariin”, nau’uin ja nyökkäsin kissalle lyhyesti hyvästejen merkiksi.
Nenääni haisi puhtaan sammalen tuoksu kantaessamme sitä pentutarhalle. Päästyämme sinne käännyin oppilaani puoleen:
“Kun olet pedannut uudet pedit, saat pitää vapaata lopun päivää. Muista kuitenkin, että lähdet mukaani kuunhuipun partioon!” muistutin. Pilvitassun alettua töihin etsin Pähkinäpennun, joka löytyi aavistuksen sivummalta kuin alkuperäisessä keskustelussamme.
“No niin. Mitä mieltä olisit, jos esittelisin sinulle koko leirin? Voitaisiin käydä katsomassa vesiputoustakin, kunhan et vain tipu sinne niin kuin minä tein pentuna. Kiinnostaisiko sinua?”

//Pähkinä? 😀
533 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukio oli tyhjillään. Taivas oli hämärtynyt auringon painuessa mailleen. Varjot olivat peittäneet koko metsän alleen. Istuin piikkihernetunnelin edustalla katse kohti pääaukiota. Pian kävisin kiertämässä leirin ympäri varmistaakseni, ettei yksikään vihollinen tai petoeläin ollut lähistöllä. Lauhalaukan nimitysten jälkeen minulla oli ollut paljon vapaa-aikaa. Välillä tuntui, että sitä oli ollut liikaakin. En voinut enää keksiä tekosyitä vältellä Henkäysvarjon kanssa keskustelemista. Olin kuullut, kuinka kuolonklaanilaiset huhuilivat minun ja Henkäysvarjon suhteesta. Tottahan se oli, että me olimme kumppaneita, mutta ei sitä tainnut vielä kukaan tietää. Olimme sopineet, että kerromme asiasta vain, jos joku tulee kysymään. Olimme käyneet pitkillä kävelylenkeillä ja vain keskustelleet.
Henkäysvarjo oli kertonut haaveistaan tulla päälliköksi ja saada paljon pentuja. Hän halusi sukunsa kasvavan, jotta Kuolonklaani saisi vahvistusta. Soturin mukaan meidän piti olla kaiket ajat valppaina erakoiden vuoksi. Minua ärsytti raidallisen soturin suhtautuminen erakoihin, jotka puolustivat eteläistä rajaamme. Liikehdintä rajalla oli aina ollut vilkasta, kun kaksijalan kulkukissat vaeltelivat siellä. Viimeisten kuiden aikana rajan suojelijat olivat pitäneet ylimääräiset kissat pois rajalta. Punatähden mukaan erakoista oli vain hyötyä.
Henkäysvarjo oli kehottanut minua miettimään omia tunteitani häntä kohtaan. Hän todella uskoi, että tulisin rakastumaan häneen, mutta minä en pitänyt ajatusta kovinkaan todennäköisenä. Henkäysvarjo ei ollut klaanin kamalimpia kissoja, mutta en minä vapaaehtoisesti hänen kumppaninsa olisi.
”Mitä mietit?” matala ääni kysyi ja sai minut säpsähtämään. Punaruskea kolli asteli vierelleni ja istui alas. Punatähti kohotti katseensa kohti tähtiä, jotka tuntuivat himmenevän mitä vanhemmaksi minä kasvoin. En tiennyt, olinko vain kuvitellut, jonka vuoksi en ottanut asiaa koskaan puheeksi.
”Ajattelin juuri käydä kiertämässä leirin”, vastasin päällikölle ja suoristin selkäni. Minua hieman hävetti, koska olin antanut itseni painautua alaspäin miettimään asioita. Jos joku olisi hyökännyt leiriin, en välttämättä olisi osannut reagoida oikein. Piti skarpata, koska olin nyt vastuussa koko leiristä. Minun tehtäväni oli pitää huolta siitä, että muut saivat nukkua rauhassa ja turvassa.
”Istuisitko hetken kanssani?” päällikkö pyysi kohteliaasti. Ymmärsin, miksi Punatähti oli pidetty päällikkö. Kolli kohteli klaanitovereitaan hyvin, ja ajatteli aina heidän parastaan. Siitä huolimatta hän oli koko sydämestään kuolonklaanilainen. Kolli puolusti aina klaaniaan raivokkaasti, mutta ajatteli kuitenkin järjellä. Hän piti järjestyksen koko klaanissa.
”Totta kai”, totesin ja kohtasin päällikön katseen. En ollut aiemmin saanut kunniaa keskustella kahdestaan päällikön kanssa. Olimme muutaman kerran keskustelleet ohimennen, mutta siihen se olikin jäänyt. Punatähti oli kiireinen, eikä hänellä ollut aina aikaa keskustella kaikkien kanssa. Tiesin hänen kuitenkin pyrkivän siihen, sillä hän halusi tuntea kaikki klaaninsa jäsenet.
”Olen huomannut sinun viihtyvän melko paljon Henkäysvarjon kanssa. Kenties olette enemmänkin kuin vain ystäviä?” vihreäsilmäinen kolli kysyi tasaisella äänellä. Kysymys sai minut jännittyneeksi. Pakotin itseni rauhoittumaan ja vastasin nyökäten.
”Me olemme kumppaneita”, sanoin ja käänsin katseeni poispäin päälliköstä.
”Sehän on hyvä. Henkäysvarjo on hyvä soturi”, punaruskea kolli vastasi. Käänsin katseeni taas hänen suuntaansa. Kolli avasi jo suunsa, mutta hiljeni sitten. Hän vaikutti olevan hyvällä tuulella.
”Mikä pitää sinut hereillä?” vaihdoin sulavasti aihetta. Punatähti mietti hetken ennen kuin vastasi mitään.
”Kaikki on vain niin hyvin, etten malta nukkua”, kolli vastasi. Vaikka hän vaikutti onnelliselta, hän ei missään vaiheessa muuttunut samanlaiseksi pehmoksi kuin osa kuolonklaanilaisista. Tietty kovuus välittyi edelleen päällikön eleistä ja olemuksesta.
”Edessä taitavat olla hyvät ajat”, nau’uin tyytyväisenä.
”Minusta tulee isä”, kolli ilmoitti. Kolli takuulla huomasi yllätyksen kasvoillani. Nopeasti vaihdoin ilmeeni taas normaaliksi. Olin luullut, ettei Punatähden kumppani Rapakynsi voinut saada pentuja. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Punatähti tarkensi sanojaan;
”Tapahtui ihme, ja Rapakynsi odottaa pentuja. Olen varma, että Pimeyden Metsä viestittää pentueella sitä, että seuraavat vuodenajat tulevat olemaan helpompia kuin edelliset.”
”Onnea”, sanoin, koska en osannut sanoa muutakaan. En pitänyt pennuista, mutta Punatähti oli onnessaan. Päällikkö nyökkäsi kiitokseksi. Sitten hän nousi ylös.
”Annan sinun jatkaa vartiointia. Hyvää yötä, Tuhkajuova”, punaruskea kolli sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hyvästelin hänet nopeasti ja nousin itsekin ylös. Kun päällikkö oli kadonnut kaatuneen kuusen taakse, astelin ulos leiristä.

Yö sujui ongelmitta. Ennen auringonnousua ensimmäiset soturit astuivat ulos pesistään. Kun Surmakynsi astui neljäntenä soturina pääaukiolle, nousin ylös ja jätin vartiopaikkani. Varapäällikkö tervehti minua nyökäten. Se oli merkki siitä, että varapäällikkö vapautti minut vartiosta ja sain mennä nukkumaan. Niinpä astelin sotureiden pesään ja kävelin pedilleni. Se oli Henkäysvarjon vuoteen vieressä, koska kolli oli halunnut minun siirtävän sen siihen. Aiemmin olin nukkunut aivan lähellä pesän reunaa, mutta nyt se oli keskemmällä. Raidallinen soturi nukkui vuoteellaan, mutta väräytti korviaan minun astuessa pesään. Hän räpytteli hitaasti silmiään ja kohotti päätään nähdessään minut. Tervehdin häntä ilmeettömänä ja asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan.
”Miten yövartiossa meni?” kolli kysyi haukotellen. Heilautin häntäni etukäpälieni päälle päästyäni mukavalle kerälle.
”Hyvin”, vastasin lyhyesti ja suljin silmäni. Henkäysvarjo ymmärsi, että halusin nukkua, joten hänkään ei sanonut enää mitään. Nukahdin nopeasti.

// 738 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhalaukka oli saanut muutama päivä sitten soturinimensä. Hän oli siirtänyt sammalvuoteensa aivan omani viereen. Oma petini sijaitsi lähellä Hiutaleviiksen ja Kylmäliekin vuoteita. Pesän keskustassa nukkuivat kokeneimmat soturit. Minä en halunnut nukkua pesän keskellä.
Istuskelin leirin pääaukiolla Lauhalaukan kanssa. Olin huomannut, että kollilla oli vielä totuttelemista soturina olemiseen. Eipä se ollut ihmekään, olihan hän ollut oppilaana niin pitkään. Varmasti kaikilla tuoreilla sotureilla oli paljon totuttelemista kaikkeen uuteen.
”Katso, Surmakynsi jakaa partioita. Voisimmekohan päästä auringonlaskun partioon?” Lauhalaukka kysyi ja viittoi varapäällikön suuntaan. Surmakynsi oli juuri astellut leirin keskustaan ja aloittanut partioiden jakamisen. Kävelin ystäväni rinnalla lähemmäksi varapäällikköä. Emme ehtineet sanoa mitään, kun naaras kohdisti katseensa meihin.
”Mahlahalla, sinä johdat auringonlaskun rajapartiota. Kiertäkää läntinen raja aina Hehkulammelta joelle saakka. Mukaasi lähtevät Hopeaputous, Lauhalaukka ja Haahkatassu”, harmaa naaras sanoi ja odotti minun vastaavan jotenkin.
”E-en minä ole ikinä johtanut partiota”, huomautin nopeasti ja vilkaisin Lauhalaukkaan. Surmakynnen ilme ei värähtänytkään.
”Kaikki aloittavat jostakin”, naaras tuhahti ja käänsi katseensa pois jatkaen partioiden jakamista. Käännyin ystäväni puoleen jännittyneenä. Olin otettu siitä, että varapäällikkö luotti minuun niin paljon, että laittoi minut partion johtoon. Kyllä minä pärjäisin. Tiesin miten partion johtajat toimivat, ja tuskin matkalla ilmenisi mitään ongelmia.
Käänsin vihreän katseeni taivaalle. Aurinko ei ollut vielä edes huipussaan, joten meillä ei olisi mitään kiirettä.
”Mahtavaa!” Lauhalaukka innostui, kun pääsimme kauemmaksi varapäälliköstä. Ystäväni kasvoilla oli innostunut virne.
”Onneksi sinä tulet mukaan. Partiosta olisi takuulla tullut kiusallinen Hopeaputouksen kanssa ilman mukavaa juttukaveria”, virnistin ystävälleni, joka tönäisi minua hellästi.
”Sinäkin saat sitten luvan tulla kanssani, kun pääsen ensimmäistä kertaa partion johtajaksi”, Lauhalaukka sanoi.
”Sano se Surmakynnelle”, virnistin. Lauhalaukka hymyili minulle vain takaisin. Tiesimme, että Surmakynsi oli koulutettu jakamaan partiot oikein. Hänen tuli miettiä kaikkea. Leirissä piti olla sopivan verran sotureita, jotta leiriä pystyttiin puolustamaan. Lisäksi partiossa tuli olla kyllin kokeneita sotureita esimerkiksi petoeläimen hyökkäyksen varalta. Partion minimikissamäärä olikin neljä kissaa.
”Haluatko käydä kävelyllä ennen partion alkua? Vaikka Hehkulammella tai Lehtikuusilaaksossa?” ehdotin ystävälleni. En malttanut istua leirissä koko päivää, vaan tarvitsin tekemistä.

//Lauha?
//319 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Mietin itku kurkussa mitä selittää, tuntui niin pahalta, mutta silti en vain voinut kertoa rakastavani kollia, entä jos hän ei tuntisi samoin minua kohtaan? Räpyttelin sinisiä silmiäni, kohdaten kollin meripihkan väriset silmät.
”Vaikka.. et ole enää mestarini.. En halua lopettaa välejämme siihen, haluan yhä retkiä hehkulammelle kuutamon valossa. Haluan pitää sinut lähelläni.. koska ilman sinua minulla ei ole ketään”, Totesin, ääneni mureten kuin hiekaksi, pieneksi ininäksi loppua kohden. Katsoin Karhumyrskyyn, joka näytti helpottuneelta. Istahdin lopulta, painautuen hellästi toiseen kiinni. Niin, olinkin hukassa ilman kollia, en tiennyt mitä tehdä, koska tämä kolli sai muut tuntumaan mitättömältä edessään, suurimmankin pelon katoamaan sanoillaan, sekä tyynnyttämään minut itkustani.. Mutta pelkäsin liikaa jos antaisin sille nimen, jos pyytäisin kollia lähelleni, hän pian lopettaisi kaiken. Joten ehkä näin oli parasta. Karhumyrsky päästi helpottuneen huokauksen, ennen kuin alkoi puhumaan.
”Kyllä me pysymme silti ystävinä Villisielu, vaikka et olisikaan enään tassuni”, Kolli tokaisi. Pieni kehräys kumpusi kurkustani, kun kurkotin puskemaan kollin leukaa pään päälläni. Karhumyrsky näytti menevän hämilleen, mutta en välittänyt. Niin kauan kun toinen olisi onnellinen, voisin minäkin olla onnellinen. Kuutamo.. Niin, taas yksi pennun nimi, jos siitä tulisi naaras.. kuutamopentu.. sekä sumupentu.. ruskapentu.. totesin, katsoen auringon lipuessa. Kerrankaan hiljaisuus ei häirinnyt meitä, kun katsoimme laskevaa aurinkoa. Se tuntui oikealta.. Vain olla häntä vasten, pyyhkiä tassuihin kyyneleitä.
”Saanko siirtää sammal petini sinun viereen?”, Sanoin vitsaillen, toki se kelpaisi oikeastikkin, mutta en halunnut nyt olla liian vakava. Kuuntelisin mitä kollilla olisi sanottavaa, sekä ahtautuisin vaikka pieneen rakoon jos se siitä olisi kiinni. Halusin kumminkin toisen viereen. Ei tuntunut luonnollisimmalta nukkua nyt Mahlahallan ja Lauhalaukan vieressä, oikeastaan pelkäsin kolli kaksikon reaktiota nyt, kun olin mennyt sanomaan kesken kaiken heille ei, ilman mitään hyvää syytä. Mutta eiköhän asiaa saisi korjattua tavalla tai toisella.

//283 sanaa
//Karhu? Toivottavasti en vetäny ihan päin puskia

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin Villisielua neuvottomana. Miksi hän itki? Eikö nimittäjäisten pitänyt olla hyvä uutinen? Mutta silti hän itki, itki itkemästä päästyään ja lohtua vailla. Minua vaivaannutti; tilanne oli melko kiusallinen – siis tietenkin minun osaltani. En voisi vain antaa hänen nyyhkyttää tuossa silmiään kuivaksi tekemättä mitään asian eteen.
Kun en muutakaan keksinyt, painauduin varovasti kiinni naaraan turkkiin ja aloin sukia hellästi hänen korviaan, aivan kuten muistelin emon tehneen joskus minulle, kun olin ollut surullinen. Villisielu itki yhä, mutta hän tuntui jo rauhallisemmalta äskeiseen verrattuna.
”Haluaisitko kertoa, mikä sinua painaa?” kysyin itkun hiivuttua hiljaiseksi niiskutukseksi. Naaras vapisi hieman, ja hän katsoi minua surullisesti suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat yhtä kauniit ja kirkkaat kuin Hehkulampi viherlehden aikaan.
Tuore soturi ei saanut sanaakaan suustaan, enkä halunnut vain tuijotella häntä toimettomana, joten minun olisi keksittävä jotain – ja nopeasti. Irrottauduin kissan turkista, mutta pysyttelin silti hänen lähellään lähtiessäni viemään meitä Hehkulammen suuntaan. Idea oli tullut Villisielun silmistä, jotka usein saivat minut lumoutumaan.
Kuljimme hiljaa; kumpikaan ei avannut suutaan koko matkan aikana. Mutta toisin kuin olisi saattanut olettaa, hiljaisuus ei ollut millään tavalla painostava, vaan enemmänkin tyynnyttelevä ja puoleensavetävä. Juuri sopiva tähän hetkeen.
Saavuimme Hehkulammen rantaan. Istahdin alas ja jäin katsomaan ilta-auringossa kimaltelevaa vettä, joka vyöryi rantaan pieninä aaltoina tuulen tahdissa. Villisielu ei istuutunut, hän liikehti paikoillaan jokseenkin hermostuneen oloisesti, tietämättä miten päin olla. Jokin tosiaan painoi naarasta, eikä hän saanut sanottua sitä ääneen.
”Rauhoitu. En ole enää mestarisi, joten sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin ensimmäistä päivää soturikoulutuksessa oleva oppilas”, yritin avata tilannetta vitsillä, mutta se vain sai Villisielun turhautumaan entisestään. Hänen silmänsä kostuivat jälleen kyynelistä, ja epätoivo alkoi ottaa minussa jo valtaa, sillä tunsin itseni täysin hyödyttömäksi.
”Villisielu. Puhu minulle”, nousin lopulta itsekin seisomaan ja käännyin katsomaan häntä. En irrottanut oranssia katsettani tuon silmistä. Halusin saada vastauksia.

//Villi?
//289 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Vastasin minua katsovaan kissaan omalla katseellani. Olin hieman hämilläni, kun minua alettiin yhtäkkiä puhutella minulle täysin ventovieraan kissan toimesta. En tiennyt kuka hän oli, en ollut varma olinko ikinä edes nähnyt häntä kunnolla. Korkeintaan ehkä silmäkulmassani, vaeltamassa leirin poikki. En tiennyt, että klaanistamme löytyisi hänenlaisensa kissa. Minun teki hieman mieli vinkaista pelosta ja paeta hänen luotaan Mäntyviiksen taakse, mutta minulla ei ollut oikeaa syytä tehdä niin. Kissa ei vaikuttanut mitenkään uhkaavalta tai pelottavalta. Jokin hänen iloisessa ja ystävällisessä äänessään sekä hänen olemuksessaan oli jotakin rauhoittavaa. Sammalpennun yllättäen keskeytettyä minut niin sen lisäksi, että säikähdin melkein hengiltä, olin jo tyystin ehtinyt unohtaa mitä olin juuri sanomassa. Kysyikö tämä kissa siis nimeäni? Nyt kun taas muistin asiani, oli minun aika se kissalle kertoa:
”Minä..” aloitin, kunnes ääneni yllättäen katosi.
”Minä olen Pähkinäpentu.” Seuraavia sanojani säesti pieni niiskaisu.
Kissa katsoi minuun ystävällisesti ja vastasi minulle, kertoen nimensä olevan Taivaslaulu. Nimen kuuleminen vapautti minussa omituisen, irrallisen kehräyksentapaisen. Pieni pääni oli aivan ymmällään kuulemastaan.
”Taivaslaulu. Se on kaunis nimi.”
Hän kyllä näytti kissalle, jonka nimi voisi olla Taivaslaulu. Nimi kuulosti ylhäiseltä. Sellaiselta, jonka sanominen ääneen saisi kenen tahansa refleksinomaisesti pörhistämään rintaansa. Paitsi että minun toistaessa hänen nimensä ainoa osa minusta mikä edes hieman liikahti oli selkäni, kun se hieman notkahti omituisesti ja äkisti. Minun piti korjata epämukava asento nousemalla istuma-asennostani pystyyn ja ikään kuin heilauttamalla vartaloani kevyesti, mutta tunsin oloni hieman hölmöksi sen jälkeen. Minua puhutteli tämä sievä aikuinen kissa, mutta minä vain havisin kuin lehti hänen edessään. Olinko minä kissa, josta tulisi ennenpitkää uljas klaaniaan palveleva soturi vai joku tyhmä riista, jota oli purtu takamukseen miltei epäonnistuneen pakomatkan yhteydessä? Istahdin kömpelösti maahan hieman nolostuneena, kun Taivaslaulu kehräsi minulle huvittuneena. Voi ei. Pitääkö hän minua nyt pilkkanaan? Minun täytyy pelastaa tilanne jotenkin. Haluan, että minut otetaan vakavasti! Niiskaus.

Nielaisin suussani olleen irrallisen syljen ja ryhdistäydyin, katsoen Taivaslaulun silmiä. Huomioni oli heti kiinnittyä niitten erivärisyyteen, mutta pakotin sen ajatuksenpoikasen ulos mieleni sopukoista. Sehän oli vain kaunista, että on kaksi eriväristä silmää. Olin taas menettää otteen itsestäni, melkein kaaduin. Minun oli keksittävä nopeasti jotakin sanottavaa, ennenkuin ajatukseni kasvattaisivat siivet. Mutta mistä aloittaisin? Vai Oliko hän jo ehtinyt vastata edelliseen lauseeseeni? Vai kuuluiko sellaiseen vastata. Se oli kohteliaisuus, kai hän nyt minua siitä kiittäisi? Olin jo ehtinyt avata suuni, luullen keksineeni seuraavan puheenaiheen, mutta nyt nostin leukani paikoilleen, sulkien suuni. Olisi varmaan aika röyhkeää aloittaa yllättäen uusi keskustelu, ennenkuin toinen on ehtinyt edellistä päättää.

//Taivas?
396 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

tuntui kuin kerrankin mestarini olisi tyytyväinen uurastuksestani, se oli jopa näkyvää. Rehkimme koko päivän, olin aivan uupunut kaikkien taisteluiden jälkeen, joita olin kollia vastaan käynyt, ettei minusta livennyt montaa sanaakaan. Jäin taas pohtimaan pentu nimiä, kun Karhumyrky oli tuntunut olevan valmis opettamisestaan tältä päivältä. Karhumyrsky sanoi jotain, virhe, ei taas. Pelko syöksähti lävitseni, kun kolli lähti kulkemaan suuntaan josta tulimme. Hain saaliini, näyttäen sitä mestarilleni, joka tosiaan soi minulle hymyn, joka sai minulle hymyn väsyneelle naamalleni. Räpyttelin sinisiä silmiäni, jatkaen matkaa kohti leiriä. Seurasin kollin takana, jo valmiina menemään nukkumaan tai jatkamaan saaliin jälkeen harjoituksia, kummin vain kolli olettaisi. Olin kuitenkin jäänyt tällä kertaa kiinni Karhumyrskyn turkin ihailemisessa, sen pienissä yksityiskohdissa, sekä kauniissa värityksessä. Leiri oli ihan pullollaan, joten vein riistani kasaan ja palasin Karhumyrskyn luo. Painauduin häneen jonkin verran, sukaisten karvojani tasaiseksi. Päälliköllä oli ilmoitettavaa, uusi soturi? Seuraavat sanat kirjaimellisesti tuntuivat kynsiltä keskellä sieluani, kuin joku olisi repinyt rintani auki, kun kuulin Lauhatassun nimen, tietty olin onnellinen, mutta se sattui. Jokainen yövuorolainen oli nähnyt kuinka minä ja Karhumyrsky palasimme keskellä yötä vasta leiriin, tai aamu partiolainen kuinka minä olin jo aamu varhain vasten käskyjä harjoittelemassa yksin.. Pari kyyneltä tipahti tassuilleni, kun muu klaani huusi uuden soturin nimeä. Tietty se et ole sinä! Hän on sinua parempi! En pystynyt huutamaan toisen nimeä. Kun ilakointi oli hiljentynyt vähän, nousin ylös korvat ensin luimussa. Sain kuitenkin vedettyä naamani peruslukemille, kun jatkoin Lauhalaukkaa kohti. Sanoin toiselle kiitokset, katsoen lapani yli pakokeinoa. Kyllä, Karhumyrsky ei pitänyt veljestään, se oli selvää jopa minulle. Tassutin kollin luo takaisin.
”Mitä nyt?”, Kysyin pelon ja surun saartamana. Kolli katsoi minua hämillään hetken, tutkaillen ilmettäni. Hän katsoi minua tuon jälkeen huolissaan. Mitä nyt? Olinko haavoittunut?
”Et näytä voivan hyvin? Onko se väsymystä vai vienkö sinut parantajalle?”, Kolli kysähti yht äkkiä. Hämmennyin katsoen toista kuin tyhmää. Mitä tuo nyt oli. En olisi kumpaakaan jos kysyttäisiin, olisin työkunnossa oleva oppilas! Tiesin kuitenkin ettei tässä olisi valehtelemista. Vastaus olisi väsymykseni.
”Väsymystä se on, rutistit mehut ulos”, Tokaisin antaen kollille laimean hymyn. Toinen nyökkäsi hieman kunnes avasi taas suunsa. Jäin kuitenkin kiinni hänen meripihkaisiin silmiin. Vaikka luomeni tuntuivat luisuvan kiinni jatkuvasti, sekä koko maailman olevan minua vastaan, silti jäin sulamaan hänen silmiinsä. Ei Lauhalaukan tapaus ollut reilu.. mutten voisi kuin olla parempi oppilas niin saisin nimeni.
”Mene sitten lepäämään”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin ilman vastaväitteitä, lähtien kohti pesääni. En toki saanut heti unta, vaan annoin kyynelten valua rauhassa. Inisin samalla, surkeana kuin pikku pentu. Kuitenkin kun joku tuli pesään, hiljennyin antaen kyynelieni vierien. Huomasin tuon olevan kolli kaksikko, joka vei Lauhalaukan sammaleet pois.

Seuraavan puolen kuun aikana, kollilla tuntui olevan suunta hukassa. Hän opetti uutta kyllä, mutta enemmikseen tehosti vanhaa. Hän piti huolen että osasin kaiken täydellisesti. Siteemme ystävinä oli syventynyt ja tuntui kuin en voisi elää ilman häntä. Tai kyllä voisin, mutten halunnut. Nyt söin myyrää ruoka haluttomana, maaten maassa. Kuitenkin Karhumyrsky istahti viereeni, saaden oloni paranemaan. Harjoitukset olivat vieneet mehuni, eikä siihen auttanut partio jossa olimme olleet. Kuitenkin näykin ruokaani. Päällikkö tuli pesästään ulos, kuuluttaen klaaninsa koolle. Hah? Mitä nyt? Nimitys. Nimeni sanottiin. Yht äkkiä olin neuvoton. Kampesin ylös, katsoen kohti Karhumyrskyä. Tuo nyökkäsi, tuupaten minua eteenpäin hieman. Mutta.. en halunnut eroon kollista. Ristiriita kylvi sisimmissäni, kun kuljin pienin askelin, kuin ne olisivat sattuneet, korvat vähän väliä luimuun mennen, epäröiden joka askelta. En halunnut päästää kollista irti, mutten halunnut tehdä pettymystä häneen. En halunnut toisen olevan surullinen, en halunnut häneen sattuvan. Epäröiden, tuntui kuin hetki olisi kiusallisen pitkä.
”Tästä hetkestä lähtien sinut Villitassu tullaan tuntemaan Villisieluna”, Päälikkö kuulutti. Uusi nimeni alkoi raikua, kun minä katsoin vain maata. Ei tämä voinut olla oikein. Nostin katseeni kohti mestariani, mutta näinkin liian tutun kaksikon. Mahlahalla ja Lauhalaukka. Pakotin väkinäisen hymyn naamalleni.
”Onnea villisielu!”, Lauhalaukka onnitteli painottaen loppu liitettäni. Hymyilin nyökäten toiselle. Mahlahalla sanoi jotain, joka meni ohi kuuloni. Lauhalaukka ehdotti taas jotain että voisimme juhlia, mutta tällä kertaa pudistin suoraan päätäni eiksi. En voisi iloita, ellen tietäisi Karhumyrskyn olevan onnellinen. Livahdin kissojen joukosta, kohti kollia. Pysähdyin Karhumyrksyn eteen, ja viitoin häntä hännälläni mukaani, kun lähdin leiristä ulos. Ulkona vain purskahdin lohduttomaan itkuun. En halunnut luopua mestaristani.

//671 sanaa
//Karhu? Älä laita villiä paljastamaan tunteita vielä!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Astelin Villitassun eteen erittäin tyytyväisenä. Olin ehtinyt jo luulla, että naaras oli menettänyt hajujälkeni heti kolmeenkymmeneen laskettuaan, mutta onneksi tuo luulo oli osoittanut vääräksi.
”Hienoa työtä. Nyt kun olet päässyt tänne, aloitamme harjoituksen toisen vaiheen: taistelu- ja puolustustaitojen hiominen. Minä toimin sinun vastustajanasi, mikä tuskin on maata järisyttävä uutinen, ja sinä näytät minulle, mitä osaat”, selitin rauhallisesti, ja odotin, että naaras ehtisi käsittää kaiken kuulemansa, ennen kuin aloittaisimme.
Seuraavaksi siirryimme valitsemilleni paikoille asemiin. Harjoitukset sujuivat hyvin, ja Villitassu suoriutui omasta osuudestaan kuten lähes jokaisen hyvin valmennetun oppilaan pystyi odottaa suoriutuvan. Minun työni naaraan kanssa alkoi hiljalleen olla tehty, ja saisin käydä kohtapuolin kertomassa Punatähdelle tuoreimmat uutiset nimitysvalmiista oppilaasta.
Sukaisin lavastani törröttävän karvatupon suoraksi ja siirsin oranssin katseeni vähän matkan päässä edessäni istuvaan Villitassuun, joka katseli tassujaan jokseenkin poissaolevana. Kaiketi lähes koko aamun kestänyt jäljitystehtävä oli imenyt hänestä kaikki mehut.
”Hyvä. Nyt voimme palata leiriin, noudetaan vain ensin se sinun saaliisi”, tokaisin saatuani turkkini jälleen ojennukseen lyhyehkön painiottelumme jäljiltä. Villitassu hätkähti hieman ja nosti säikähtäneen sinisen katseensa minuun, ihan sen näköisenä, kuin hän ei olisi kuullut, mitä olin juuri sanonut, ja nyökkäsi sitten nopeasti.
Lähdin kulkemaan siihen suuntaan, mistä oppilas oli tullutkin. Oletin hänen muistavan kätköpaikan sijainnin, sillä se oli vähintä, mitä melkein soturin täytyi osata. Jos hän ei edes löytäisi piilottamaansa riistaa, monia kuita vienyt uurastukseni olisi mennyt täysin hukkaan. Mutta kova luotto oppilaaseeni yllätti jopa minut itsenikin, enkä siksi jaksanut murehtia, kuinka äkkiä naaras löytäisi metsästämänsä eläimen.
Viimein Villitassu löysi hiirensä, ja olimme valmiit aloittamaan paluumatkan. Kotimatkan ajan naaras oli kuitenkin jotenkin vaisu, eikä hän vaihtanut kuin vain muutaman valitun sanan koko sen aikana. Halusin edelleen uskoa sen johtuvan uupumuksesta, sillä jos se ei olisi sitä, passittaisin hänet oitis Hehkuaskelen vastaanotolle siltä varalta, että hän oli sairas – tai tulossa sellaiseksi.
Leirissä oli täysi hälinä päällä. Punatähti oli ilmeisesti kutsunut klaanin koolle, sillä kissoja parveili leirin keskustassa punaruskean kollin ympärillä tungokseksi asti. Käskin Villitassua viemään hiirensä tuoresaaliskasalle ja palaamaan sitten takaisin luokseni.
Istahdin alas, aivan kissajoukon laidalle, ja kohdistin katseeni päällikköön. Siristin hiukan silmiäni, kun kolli otti puheeksi uuden soturin nimittämisen. Villitassu se ei ainakaan olisi, siitä minä pitäisin huolen – joten kuka sitten? Naaras palasi vierelleni juuri sillä hetkellä, kun Punatähti kutsui velipuoleni eteen.
Kynteni upposivat syvälle pehmeään maahan, kun näin, miten Lauhatassu asteli häntäkarvat pörhössä päällikkönsä luokse. Tuo riivattu kakarako ansaitsisi jo muka nimensä? Villitassu oli työskennellyt varmasti häntä ahkerammin, uurastanut yötäpäivää, mutta silti tuo pilalle hemmoteltu pentu pääsi aikaisemmin soturien pesään – vieläpä minun riesakseni. Sietämätöntä.
”Lauhalaukka! Lauhalaukka! Lauhalaukka!” Klaani hurrasi tuoreen soturin nimiä. Kaikki paitsi minä. En aikonut osallistua tähän epäoikeudenmukaiseen ilakointiin, etenkään, kun veljeni sai olla sen kaiken keskiössä. Katsoin häntä tunteettomasti, antaen nuoren kollin kokea vihattuna olemisen tunteen, sillä niin paljon minä häntä inhosin, että olisin voinut antaa tuon pudota jokeen, ilman että onkisin häntä takaisin kuiville.
Villitassu oli kadonnut viereltäni. Huomasin hänen lähteneen onnittelemaan Lauhalaukkaa, joka jutteli parasta aikaa ystävälleen Mahlahallalle. Mulkoilin kolmikon suuntaan paheksuvasti, ja onneksi minun ei tarvinnut lähteä hakemaan oppilastani heidän luotaan, sillä naaras tajusi pian itsekin tuijotukseni ja kipitti oitis takaisin. Tuho sinut periköön, Lauhalaukka.

Seuraavan puolen kuun aikana yritin opettaa Villitassulle kaiken sen, mistä voisi olla hänelle hyötyä joskus tulevaisuudessa. Naaras ei niinkään loistanut kiipeily- tai jäljitystaidoissaan, mutta hän oli taitava taistelija, mistä olisi varmasti hyötyä klaanille.
Palasimme juuri takaisin leiriin. Olin päättänyt harjoitukset lyhyeen, sillä minun olisi vielä käytävä vaihtamassa pari sanaa Punatähden kanssa liittyen Villitassun soturikoulutukseen. Tänään nimittäin olisi toivottavasti se päivä, kun hän saisi soturinimensä.
Lähetettyäni ensin oppilaani syömään, kiersin vaivihkaa lammen taakse päällikön pesälle, jossa tiesin Punatähden majailevan, vaikken siellä oikeastaan koskaan ollut käynytkään. Jäin kohteeliasti odottamaan pesän ulkopuolelle, kunnes sisältä myöntyisi lupa astua peremmälle.
”Punatähti. Minun olisi puhuttava kanssasi”, sanoin tarpeeksi kovaan ääneen, jotta kolli kuulisi minut pesän sisälle. Ei mennyt aikaakaan, kun lupa siirtyä sisätiloihin irtosi.
”Olen ajatellut, että Villitassun olisi vihdoin aika saada soturinimensä”, aloitin, ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään. Suuri punaruskea kissa katsoi minua tyynesti, vaikka huomasinkin, ettei turhan nenäkäs käytökseni ollut hänen mieleensä.
”Vai niin. Kiitos tästä tiedosta”, kookas kolli maukui mietteliäästi ja nousi istumaan vuoteessaan. Hänen kirkkaanvihreä katseensa tuntui näkevän suoraan lävitseni, enkä pitänyt siitä.
”Hoidan nimittäjäiset tämän päivän aikana. Älkää karatko mihinkään ennen sitä”, päällikön ystävällisesti ilmaistu kehotus oli ennemminkin kuin käsky. Nyökkäsin vähän ja peruutin ulos pesästä.
Palasin takaisin Villitassun luokse. Naaras näykki myyrää jokseenkin ruokahaluttomasti, mutta piristyi minut nähdessään. Istahdin hänen viereensä ja jäin katselemaan päällikön pesälle päin, odottaen punaruskean jättiläisen ilmaantuvan hetkenä minä hyvänsä aukiolle.
Kun Villitassukin oli saanut syödyksi, alkoi tapahtua. Punatähti työntyi ulos pesästään ja kiersi lammen takaa keskelle aukiota, jossa hän kajautti tuttuun tapaan kokoontumiskutsun. Kissat keskeyttivät tekemisensä ja lipuivat kukin omaan tahtiinsa kuulolle.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin”, Punatähti aloitti. Hänen katseensa kiinnittyi vierelläni istuskelevaan pilkukkaaseen oppilaaseen. ”Villitassu, tulisitko tänne?”

//Villi?
//779 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuskelin pentutarhassa seuraamassa Pilvitassun työskentelyä sammalten kanssa. Olin hieman aikaisemmin ohjeistanut tälle, kuinka kääriä sammalet oikeaoppisesti siten, että ne olisi mahdollisimman helppo kantaan seuraavaan kohteeseen. Mustan turkin omaava suurikokoinen oppilaani oli jo miltei minun kokoiseni, sillä oma ruumiini oli todella pieni. Hänen vierellään oli jo kaksi siistiä sammalkääröä, joita hän välillä vilkaisi ylpeästi. Muistan kuinka Karhumyrsky – silloinen Karhutassu- oli opettanut minua ja Pihkapentua käärimään sammalia kun olimme pentuja ja vailla toimintaa. Yhtäkkiä muistin Pihkatassun surullisen kohtalon parantajanpesällä, hän oli loukannut jalkansa, eikä välttämättä koskaan toipuisi. Suru täytti minut, jos olisin voinut auttaa jotenkin, olisin tehnyt mitä tahansa pelastaakseni tämän nuoren kollin kohtalon. Harhauduin ajatuksistani, kun näin kissan pentutarhan suuaukolla pienempi hahmo hampaissaan. Pian tunnistin tulijan klaanimme parantajaksi Hehkuaskeleeksi, jonka keltaiset silmät hohkasivat iloisina. Sen jälkeen kasteeni kiinnittyi parantajanaaraan suussa olevaan pieneen nyyttiin.
“Päätin tulla palauttamaan Pähkinäpennun. Löysin hänet tutkimasta pesääni. Ei siinä muuten mitään, mutta pelkäsin Mäntyviiksen huolestuvan”, Hehkuaskel selitti hyväntahtoisesti. Hän laski Pähkinäpennun alas ja tämä jäi istua jököttämään siihen paikkaan. Pentu oli varmaan surullinen seikkailunsa päättymisestä. Mäntyviiksen hahmo tassutti luoksemme miltei tyhjän pentutarhan varjoista. Klaaninvanhimmat eivät olleet pesässä, sillä he olivat päättäneet mennä jaloittelemaan leirin ulkopuolelle ja lekottelemaan aurinkoon. Mäntyviiksi sanoi jotain Pähkinäpennulle ja hyvästeli Hehkuaskelen.
“Näkemiin. Voit tuoda Pähkinäpennun joskus toiste käymään, minulla on nyt kiire yrttienlajittelun kanssa”, Hehkuaskel naukaisi kuningattarelle ja poistui pesästä leinnokkain askelin. Vilkaisin oppilaani suuntaan, joka työskenteli keskittyneenä. Hänellä olisi vielä muutama sammal alusta muutettavana rullaksi, joten ajattelin, että minulla olisi aikaa puhutella klaanimme nuorinta kissaa. Käänsin katseeni sammalkääröä ihmettelevään kirkkaanruskeaan kolliin. Hännänpääni heilahteli rennosti satunnaisesti ja näin sivusilmällä sitä varjoissa vaanivan Sammalpennun. Kasvoilleni piirtyi onnellinen hymy. Pennut olivat niin suloisia.
“Hei! Kuka sinä olet?” kysyin kehräten Pähkinäpennulta, vaikka varsin hyvin tiesin hänen nimensä. Kollin tummanvihreä katse kääntyi minuun ja olin havaitsevani jonkinlaista arviointia minua kohtaan. Ennen kuin kolli ehti naukaista mitään, kuulin Sammalpennun sotahuudon samalla kun hän hyppäsi pienet kynnet esillä pöyhkeän häntäni kimppuun.
“Hahaa siitäs saat! Mitäs uhkasit reviiriämme kotikisu!” musta Sammalpentu kikatti painien häntäni kanssa. Silmäni tuikkivat huvittuneina, mutta silti pidin huomioni kiinni Pähkinäpennussa, joka oli vieläkin vaiti.

//Pähkinä? Pilvikin saa jatkaa jos haluu :3
338 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olin jotenkin hyväksynyt faktan, että ehkä olinkin rakastunut karhumyrskyyn. Olimme jatkaneet iltojamme normaalisti, jaoimme paljon aikaa, mutta oli ymmärrettävissä että kolli kaipasi omaa aikaansakkin. Meinasi monesti anella Karhumyrskyä opettamaan lisään, iltoina joina olimme kahden. Joskus lenkkimme ystävinä olivat kesken päivän. Olin oppinut tunnistamaan ne siitä että Karhumyrsky odotti että tulisin hänen vierelleen. En ollut niinkään asiaa vastaan, tuntuihan kolli olemaam minulle koko maailmani. Heräsin kun kolli pukkasi minua kuonomlaan. Näin aikaisin? Mitä ihmettä kolli oli parantanut tapansa! Tämä kävisi hyvin!
”Karhumyrsky?”, Haukottelin, sekä hämmästelin samaan aikaan, kun mestarini katsoi minua noine hienone silmineen.. Meripihka kuin kiillsi hänen komeudessaan.. Harjoitukset, ai niin, tosiaan. Kolli viittoi minua seuraamaan, nousin käskystä, vaikka turkkini oli sammaleesta, sekä parista lehdestä turmeltuneita. Tuskin kollia se haittaisi. Hän oli nähnyt minut vaikka kuinka sotkuisena koulutekseni aikana. Kuitenkin päädyin silmät suurina katselemaan aamuista maisemaa. Päädyimme taas hehkulammelle, jossa kuvan kaunis sumu kiinnitti katseeni. Sumupentu.. Nääh, ehkäpä? Voisi toimia.
”Annan sinulle tänään hyvin erityisen tehtävän. Odota tässä ja laske kolmeenkymmeneen, kuten ensimmäisellä jäljityskerralla. Sitten lähdet etsimään minua, mutta yrität löytää matkan varrella jotain saalista. Kun olet saanut jotain kiinni – tai et -, etsit minut, ja minä kerron paikan päällä loput ohjeet. Tajusitko?”, Karhumyrsky kysyi. Pelon ja hämmenyksen liekit sokaisivat minut, en ollut varma ymmärsinkö, mutten halunnut antaa kollille pettymyksen aihetta. Vilkuilin hetken ympäristöäni, kunnes nyökkäsin. Aloin laskemaan ääneen, kuullen toisen askeleet. Voih pyydän älä tee tästä ajallista! En antaisi periksi, en lähtisi kollin perään ilman saalista. Niinpä kun olin saanut laskettua, haistelin ilmaa. Mestarini haju. Merkkasin maahan rastin, siinä haju viimeksi oli, niin löytäisin sen uudestaan. Vedin tuon jälkeen kynteni takaisin sisään. Nielaisin palan kurkustani, kun haistelin ilmaa. Ensin en löytänyt mitään, joten lähdin eteenpäin, pää ylhäällä. En haistanut mitään hetkeen, kunnes kuulin lehtien murenevan. Käänsin katseeni, huomaten hiirulaisen? Rotta? Hiiri? En osannut sanoa. Jos se oli hiiri, se olisi pulska. Pudottauduin matalaksi, tarkistin tuulen. Hyvä. Hiivin hiljaa eteenpäin. Lantioni keinui, kun tein hiirelle iskun. Sain sen käpäliini, sekä tapettua lopulta. Nostin sen hampaisiini, lähtien kohti aloitus paikkaa. Katsoin saalista. Tuon kanssa en haistaisi mitään! Kaivoimpa siis kolon sille entisen rastin kohdalle. Hyvä hyvä.. nyt se mestari. Laimea haju, melkein kadonnut. Lähdin kuitenkin jäljittämään sitä jo nyt peloissani. Kolli teki tämä tahalleen, tämä ei olisi helppoa. Monta kertaa ehdin eksyä, haistellen yhä uudestaan ja uudestaan. No niin, rauhoitu, tokaisin puun alapuolella. Jälki oli taas kadonnut! Ei se ollut kadonnut, tyhmä minä! Kolli teki tämän vielä vaikeammaksi, tuo oli puussa. Se ei ollut kummankaan vahvuus, huomattavasti minä olin siinä huonompi. Vedin syvää henkeä toisen kerran, kun avasin kynteni ja aloin kiipeämään puuhun. Pääsin kuin pääsinkin puuhun, mutta tajusin hajun loppuneen aikoja sitten. Laskeuduin puusta, lähtien jatkamaan. Pian huomasin puskan, jonne haju johdatti, ja sieltä pilkisti nuo tutut silmät..
”Löytyi, sain saalista, mutta jätin sen sinne minne aloitimme, koska jos raahaisin sitä en löytäisi mitään”, Sanoin perhosia vatsassa. Olin peloissani, mutta aika ylpeä itsestäni että sain tehtyä kummatkin tehtävistä. Joku muu tosin olisi varmasti ollut minua nopeampi ja hoksannut monia asioita joita tehdä paremmin.. Katsoin kuinka kolli tuli pois puskasta, häntä hermoissani heiluen.

//501 sanaa
//Karhumyrsky?