Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Pyry

Retkotin kyljelläni Kuolonklaanin leirin reunamilla ja nautin auringon lämmöstä turkillani. Elettiin tämän illan viimeisiä lämpimiä säteitä, jotka auringolla vielä oli tarjota. Seurailin katseellani leirin tapahtumia aina välillä. Olin hieman tylsistynyt; minulla ei ollut mitään tekemistä ja seuraa sitäkin vähemmän! Olisi edes Mahlahalla tullut ja vienyt minut harjoituksiin. Täytyi myöntää, että se vaaleaturkkinen kolli oli vaikuttanut ihan kykeneväiseltä hommaansa, minun mestarikseni siis. Vaikka alkuun olinkin ollut huomaavinani hienoista jännityksen väreilyä hänen turkissaan, äänessään.
*Hyvä sinun kannaltasi, arvoisa mestarini*, ajattelin piikittelevästi. *Olisin voinut hyvin pyytää päällikköä antamaan minulle jonkun toisen mestarin – jos siis et olisi osoittautunut niinkin kuuntelemisen arvoiseksi.*
Venyttelin kehoani nautinnollisesti ja päätin odottaa niillä sijoillani, tulisiko Mahlahalla minua hakemaan. Vaikkakin se oli jokseenkin epätodennäköistä tähän aikaan illasta.
Leiri alkoi hiljalleen hiljentyä. Katselin viileän tyynesti, kuinka jotkut jo suuntasivat kulkunsa pesiinsä ja todennäköisesti omille sammalvuoteilleen. Itse en tuntenut oloani kovin väsyneeksi, joten olisin mielelläni mennyt vaikka tutkimaan klaanin reviiriä. Se vain oli mahdotonta ilman mestaria…

//Mahla?
154 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Minun olisi pitänyt pysyä lähelläsi ja kuunnella sinua. Se oli minun syyni, mutta sinä sait kärsiä sen seuraukset. Olisin halunnut tulla juttelemaan aiemmin, mutten löytänyt aiemmin kunnon tilaisuutta. Olen erittäin pahoillani, Taivaslaulu.” Pähkinätassun syvimmät pahoittelut saivat minut liikuttumaan. Kasvoilleni piirtyi hento, mutta erittäin lempeä hymy. Kumarruin hieman ja vangitsin oppilaan katseen omallani.
”Voi Pähkinätassu, en minä sinua tapahtuneesta syytäkkään! Se oli minun vikani, sillä tiesin, että oli mahdollisuus käydä niin. Minun olisi pitänyt pysyä lähempänä sinua ja vahtia silmäkovana pikkuista pentua, jonka olin ottanut vastuulleni. Haluan pyytää anteeksi, että satuit kohtaamaan tämän vältettävissä olleen ongelman ja toivon, että voimme jatkaa tästä eteenpäin ihan tavallisesti. Olemmehan sujut?” Ääneni värisi hieman loppua kohden tarjotessani sovintoa, sillä en ollut aivan varma suostuisiko hän siihen sittenkään. Hän kyllä itse oli alunperin tullut pahoittelemaan tapahtunutta minulle, joten uskoin, että minun ei tarvinnut murehtia.
”Tietenkin”, kirkkaanruskea kolli virnisti hyväntahtoisena ja heilautti korviaan. Tuntui siltä, kuin monia auringonnosuja sydäntäni puristanut painava kivi olisi vieritetty pois ja sydämeni sai vihdoin lyödä vapaasti ilman esteitä. Olin täynnä energiaa, joka kumpusi ilmassa leijuvasta ilosta. Sain voimaa positiivisesta energiasta.
”Mitä sanoisit harjoituksista minun ja Pilvitassun kanssa? Olin aikeissa viedä hänet harjoittelemaan perustaisteluliikkeitä ja taktiikoita, joiden varaan on helppo rakentaa hyvää taistelutaitoa. Ajattelin, että Villisielun olisi hyvä pitää vapaata nyt vähän aikaa, niin uskoin, että saattaisit olla kiinnostunut”, selitin kietaisten pöyhkeän puuhkamaisen häntäni etutassujeni päälle ja nuolaisten pari kertaa rintaani. Vilkaistessani kollin kasvoja olin aistivinani kiinnostuksen kimmellyksen hänen katseessaan.

//Pähkinä? Sori vähän pätkempi tarina xd
237 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olin aivan sumun seassa ollut kaikki päivät, tai no, niin. Aika oli tuntunut vain kuluvan hujauksessa. Minttutassu oli päässyt pikitassun kanssa oppilaiksi, oppilaani murjotti, mutta en niinkään välittänyt. Olin saanut hänet raahattua rajapartioon, sekä hyvä niin. Olin herännyt tänään aikaisin, suoraan kaato sateeseen, enkä ollut aaanut unta. Olin kävellyt epäröiden Karhumyrskyn eteen epäröiden herättääkkö kolli. Tiesin että olin ollut lapsellinen kun olin mököttänyt kollille, mutta silti syytin häntä jotenkin siitä. En suostunut uskomaan että Lauhalaukka oli kuollut, hän oli vielä jossain, olin siitä aivan varma. Kuitenkin kohtasin aukiolta yövuorossa tulleen Ruostekukan. Hän soi minulle säälivän katseen, kun kohtasi oman tyhjän katseeni. Hän viittoi minua mukaan aukiolle, jotten herättäisi ketään. Turkkini oli aivan sekainen, sekä lihakset turtana. En ollut juurikaan levännyt, saanut unta, syönyt, olin yrittänyt pitää mieleni kiireisenä, vaikka loppujen lopuksi kaikki toimi.. verkkaisesti. En tehnyt paljoakaan muiden mittakaavassa, turkista huolehtiminen? Oli yksi niitä mitä olin laiminlöynyt. Juuri kun klaanissa olin hyväksynyt kaksi ateriaa päivässä, nykyään söin puolen hiiren, tai ruipeloisimman version. Ruostekukka nopeasti kipitti suojaisaan painaumaan jossa ei satanut.
”Näytät surkealta? Kaipaatko puhe seuraa? Voin hakea Karhumyrskyn?”, Naaras aloitti, katsoin häntä hämilläni, en, en kaipaisi ketään. Pudisti sille päätäni. Tuntui kuin kiven kokonen palanen olisi juurtunut kurkkuuni, joten avasin suuni saadakseni lisä happea. Kaikki ajatukset velloivat mielessäni, mutta mistään niistä en halunnut puhua.
”Ei kiitos, en halua puhua nyt”, Murahdin, mikä oli ensimmäinen valhe mitä sanoin, tosissani halusin puhua, mutta olin luvannut itselleni etten puhuisi, siitä olisi vain harmia. Vatsassani velloi, tuntui että niinä päivinä kun söin kunnolla sekään ei riittänyt, aivan kuin tarvitsisin entistä enemmän ravintoa, mutta se ei käynyt päinsä. En veisi klaanilta yhtään enemmän kuin ansaitsisin. Joten päätin lähteä Ruostekukan luota, tassutin suoraan kaatosateeseen, joka hakkasi leiriä. Vaikka inhosin sadetta, se olisi nyt ainut pakokeino, pakokeino kaikesta. Niin kauan kun en nähnyt Karhumyrskyn iloitsevan, tai Lauhalaukan olevan kunnossa, en saisi mielenrauhaa. En siis ikinä. Kuljin leirin suuaukolle, josta metsään. Aivan huomaamattani olin kulkenut Hehkulammen rantaan. Tulin aina paikkaan, kaikki klaanista tiesivät sen. Siinä oli vain jotain.. erikoista. Sateen aikaan kaikki tuntui lannistavan, joten varoen kompuroin veteen, kahlasin syvemmälle, kunnes en enää ylettänyt pohjaan. Kaikki tuntui.. turhalta. Olin läpi märkä, turkkini paino latisti minua pohjaan päin, joka toisaalta houkutti, keskellä vettä, siellä täytyi olla hiljaista. Aloin kuitenkin uimaan eteenpäin, en tällä kertaa ympyrää, syvemmälle ja syvemmälle. Uin lopulta kauankin, kunnes huomasin Karhumyrskyn. Kolli oli tosiaan tullut.. katsomaan minua? Niin, hän itse ei tulisi sateessa minnekkään ilman pakkoa. Sade oli laantunut, mutta satoi yhä. Lähdin uimaan rantaan päin, kunnes kahlasin loppu pätkän.
”Tulit uimaan, vaikka vettä sataa taivaan täydeltä”, Karhumyrsky aloitti, hymähdin vain, niin, en voinut muuta, oli pakko päästä pois. Käänsin katseeni taivaalle, koska kaikki tuntui olevan.. niin ahdistavaa. Tämä tuntui ainoalta oikealta luontaiselta ratkaisulta asiaan. Karhumyrsky toisti nimeni, käänsin sinisen katseeni hänen meripihkaisiin silmiin. Toisaalta minun teki mieli vaieta, mutta en voinut olla vihainen kollille, nyt kun hän oli tässä. Joka kerta hän sulatti sydämeni ja sai perhoset vatsaank.
”Niin?” Kysäisin, kollin katse oli lukittuna minuun, enkä tiennyt oliko tuo hyvä vai paha asia, enkä toisaalta halunnutkaan tietää, katsoin häntä vain rauhallisena. Pieni pelko, sekä ahdistus pilkotti sisimmässäni, mutta en antanut sen osua katseessani.
”Olemme tunteneet pitkään, ja tiedän, että sinullakin on samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla sinua. Siksi en pelkääkään kysyä sinulta seuraavaa ja tehdä tästä virallista: tulisitko kumppanikseni?” Karhumyrsky kysyi. Jos ilmeeni oli ollut tyhjä aiemmin, nyt se oli silkkaa pelkoa, sekä surua täynnä. Hätkähdin kuin salama olisi osunut minuun, enkä osannut sanoa alkuun mitään. Tuijotin vain kollia. Sisimpäni huusi ei, olit valinnut Lauhalaukan hänen sijastaan, mutta nyt kun kolli oli pois… Karhumyrskyn olisi pitänyt pelätä vastausta, sillä harkitsin oikeasti sanovani ei, en loppujen lopuksi enää tiennyt tunsinko Karhumyrskyä kohtaan enää mitään.. Sellaista. Kyllä sinä tunsit! Lopeta Villisielu pelleily, olet aivan hurahtanut tuohon kolliin, päästä tassuihin.
”Ky- Ky-llä”, vaikersin, puhe vaikeudet näkyivät näissä tilanteissa. Näissä tilanteissa? Niin, kun olin järkyttnyt. Karhumysky hymyili, päästäen kehräyksen. En suonut toiselle hymyä, sillä se ei tuntunut oikealle. Olo oli tyhjä. Ilmeeni muuttui hetkessä, kun katsoin hetken vihoissaan olevaa karhumyrskyä, jonka kasvot palasivat nopeasti perus lukemille. Kun kolli avasi suunsa puhuakseen, nostin häntäni pystyyn käskyksi hiljaa, suoden piikikään katseen. Tassutin kollin edelle, painaen hännälläni tämän nenää.
”Et saa kiinni”, Tokaisin, jännittäen lihakseni juoksuun. Pinkaisin juoksuun, niin nopeasti kuin pystyin, huomasin Karhumyrskyn vierelläni. Maa oli toki liukas, sekä näkökenttä sumea, koska satoi, mutta se ei estänyt meitä. Pujotin kynteni ulos, jotta en liukuisi. Nauroin keventyneenä, kun ilmavirta kulki turkkini, läpi märän turkkini läpi. Kun pysähdyin hengittämään leirin suuaukon eteen, soin kollille katseen.
”Voinko nyt siirtää petini omasi viereen?”, Kysyin pilkaten, arvasin vastauksen olevan kieltävä, mutta nyt kun se oli julkista, miksei? Mikä tekosyy hänellä olisi nyt? Tiesin tosin vieväni oppilaani taistelu harjoituksiin päivällä, mutta tämä oli pakko tietää ensin, halusin tietää, janosin sitä.

//784 Sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin hiljaiseen sateen ropinaan. Lauhalaukka oli ehtinyt olla vasta muutaman päivän kadoksissa, mutta minä elin jo nyt elämäni parasta aikaa ilman häntä. Harmi vain, että Villisielu tuntui olevan kovin tolaltaan menetettyään kuhertelukumppaninsa, mutta hänen oli hyvä ottaa opikseen tästä ja avata silmänsä totuudelle: kaikilla ruusuilla oli piikit.
Kun katsahdin ympärilleni, huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi Villisielun tyhjään petiin. Oliko hän todella menettänyt järkensä: tiesin Villisielun inhoavan vesisadetta ylitsepääsemättömästi. Typerä Lauhalaukka – hän pilasi aina kaiken, vaikka sitten olisikin enää vain mätänevä luukasa jossain päin kaksijalkalaa.
Päätin uhrautua ja lähteä etsimään Villisielua sateesta. Ehkä onnistuisin puhumaan hänelle vähän järkeä päähän. Emme saisi heittää hukkaan sitä, mitä meidän välillämme oli ollut jo kauan ennen Lauhalaukan kuvioihin mukaan tulemista, vain koska hän ei voinut hyväksyä tapahtunutta. Se ei ollut reilua.
”Hän tuskin haluaa puhua sinulle.” Ruostekukka katsoi minua pediltään oranssit silmät viiruiksi kavenneina. Käännyin häneen päin närkästyneenä: en kaivannut parisuhdeneuvoja kissalta, joka kiehnäsi suurin piirtein jokaisen vastaan tulevan kollin kaulassa.
”Hänellä on ollut nyt vain hieman hankala vaihe menossa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän haluaisi olla kanssani, ettäs sen tiedät”, murisin hampaitteni takaa, ja toivoin voivani uskoa sen itsekin.
”Ihan miten vain. Minä vain varoitin sinua”, ruosteenruskea naaras niiskaisi nenäänsä esittäen välinpitämätöntä ja käänsi kylkeään. Nostin ihan vähän huultani, juuri sen verran, että terävät hampaani näkyivät. Sen jälkeen tein käännöksen kannoillani ja marssin ulos pesästä myrskyn lailla, niin, että varmasti kaikki lähistöllä saivat tuta raivoni.
Minun ei ollut vaikea arvata, minne naaras oli mennyt. Koska hän ei ollut leirissä, tämän täytyi olla eräässä erityisessä paikassa, jonka hän oli jakanut vuorotellen minun ja Lauhalaukan kanssa: Hehkulampi. Siellä hän varmasti saattoi selvitellä ajatuksiaan kenenkään häiritsemättä – paitsi tietenkin nyt, kun minä olin menossa sinne.
Ilma oli painavaa hengittää ja kosteus tunkeutui sisälleni ytimiin asti. Vesipisarat tipahtelivat kastanjanruskealle turkilleni, mutta iho sen alla oli onneksi mukavan kuiva ja lämmin.
Kun saavuin Hehkulammen rantaan, näin Villisielun uimassa vedessä. Naaras huomasi minut ja näytti ensin yllättyneeltä, kunnes hänen ilmeensä muuttui mitäänsanomattomaksi ja hän kahlasi rantaan.
”Tulit uimaan, vaikka vettä sataa taivaan täydeltä”, mau’uin ilkikurisesti. Villisielu hymähti hieman. Hän istuutui vähän matkan päähän minusta ja käänsi katseensa harmaalle taivaalle.
Mietin pienen hetken, mitä sanoisin. Ehkä tosiaan oli niin, ettei naaras halunnut puhua kanssani – tai edes olla enää väleissä. Mutta minun olisi otettava siitä jotenkin selvää.
”Villisielu?” naukaisin epäröivästi.
”Niin?” Naaraan sinisten silmien katse tavoitti omani. Tunsin kasvojani kuumottavan, yritin löytää sopivia sanoja.
”Olemme tunteneet pitkään, ja tiedän, että sinullakin on samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla sinua. Siksi en pelkääkään kysyä sinulta seuraavaa ja tehdä tästä virallista: tulisitko kumppanikseni?”

//Villi?
//417 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Minulla oli ollut yllättävän hauskaa Pikipennun ja Minttupennun kanssa. He olivat minusta mieluisia opetettavia. Minun alkaessa näyttää ja selittää seuraavaa liikettä, pennut istuivat paikoillaan, korvat höröllä ja silmät tarkkaavaisina liikkeistäni. He toisinaan kysyivät minulta erilaisia kysymyksiä, joihin minun ei ollut vaikea vastata. Kun pennut alkoivat toistaa näyttämääni liikettä, aloin tunnistaa äänestäni Villisielun. Puhuin pennuille aivan kuin hän minulle. Välillä saatoin käyttää myös täsmälleen samoja sanoja. Se tuntui aluksi aika oudolta, jopa hassulta, mutta unohdin sen ajatuksen huomatessani, miten hyvin sanani pureutuivat Minttupentuun ja Pikipentuun.
Päivä oli vierähtänyt yltämme nopeasti, ja minun täytyikin jo pian lähteä tekemään muita asioita. Pennut tietysti pettyivät tästä, ja niin petyin minäkin. Olisin jatkanut heidän treenaamistaan ilomielin vielä pitkäänkin. Kuitenkin, oli minullakin vielä paljon opittavaa ja liikeissäni petrattavaa.

Sen jälkeen ei ehtinytkään vierähtää kuin päivä tai pari, kun Minttupennusta ja Pikipennusta tehtiin jo oppilaita. Sinä päivänä heti herättyäni olin löytänyt Taivaslaulun leiristä oleilemasta. Olin ollut niin kiireinen Villisielun kanssa, että olin jo ehtinyt unohtaa Taivaslaulun ja hänen kanssaan puhumisen. Olin alkanut taivaltamaan valkeaa naarasta kohti, kunnes Punatähti yllättäen kutsuikin meidät koolle, Pikipennun ja Minttupennun nimittäjäisiin. Kaksi pentua tuntuivat säkenöivän intoa ja ylpeyttä, ja olin näkeväni Minttupennun katseen käyvän minun suunnallani kerran. Tämä sai minut hetkeksi hymyilemään. Olin heistä molemmista ylpeä, olin äärimmäisen iloinen heidän puolestaan. Iloni kuitenkin hälveni, kun Punatähti ilmoitti uusien oppilaiden mestarit. Pikipennun mestari tuntui ihan käyvältä, mutta Minttupennun mestariksi annettiin Jääviilto. En häntä juuri tuntenut, mutta hän vaikutti uhkaavalta ja ilkeältä, välillä jopa narsistilta. Hän katsoi miltei kaikkia alaspäin ja pompotteli heitä kuin alamaisiaan. Minttutassun kohdatessa mestarinsa, häntäni alkoi heilahdella tasaisesti puolelta toiselle kiivastuneesti. Minttutassu oli hyvä kissa. Hän oli ystävällinen, hauska ja kohtelias. Hän ansaitsee parempaa, kuin tuollaisen röyhkeän risukasan. Minä yleensä luotin päällikköön, mutta nyt mietin, oliko Punatähti seonnut tyystin. Kai hänkin on nähnyt, miten Jääviilto käyttäytyy muita kohtaan, vaikka korkeampiarvoisiaan mielisteleekin. Mieleni teki murista, mutta estin itseäni tekemästä niin. Hän on osa klaania, klaani on perheeni ja turvani. Klaani ei toimi, mikäli sen jäsenet tappelevat keskenään.

Olin saanut vakautettua itseni ja mieleni, kun kokous päättyi ja kissat ympäriltäni perääntyivät omia velvoitteitaan hoitamaan. Käännähdin muiden mukana aukiolta, kohdaten Villisielun katseen miltei heti. Hänen katseensa yritti olla käskevä ja terävä, mutta se oli yhä enemmän masentunut ja apea. Häntä näemmä edelleen vaivasi klaanimme soturin katoaminen. Naaras oli viimeksi johtanut minua harhaan, joten käännyin hänestä pois päin, lähtien puolestaan Taivaslaulun perään.
”Hei, Taivaslaulu!”
Naaraan keho hätkähti hieman yllättyneenä ja kääntyi minuun päin. Pian minua kohti katselivat Taivaslaulun kauniit, yllättyneet ja hämmentyneet kasvot.
”A-ai Pähkinätassu? Hei vain. Emme olekaan jutelleet sen jälkeen, kun sinusta tuli oppilas”, Taivaslaulun ääni kuulosti hieman vaivaantuneelta. ”Miten soturikoulutuksesi on mennyt?
Nyökkäsin naaraalle ja vastasin: ”Niin… suhteellisen hyvin olen pärjännyt, vaikka aika-ajoin raskasta sekä aikaa vievää onkin. Villisielu on vain ollut niin maassa viime päivät, etten ole oppinut juuri mitään häneltä.”
”Totta, kuulin hänen olleen todella läheinen Lauhalaukan kanssa”, Taivaslaulu nyökkäsi ja katsahti hetkeksi Villisielun suuntaan. ”Ei ihme, että hän on noin tolaltaan. Olisin itsekin varmaan yhtä suunniltani, jos saisin tietää kaksijalkojen tappaneen läheiseni.”
Vaihdoimme Taivaslaulun kanssa muutamia sanoja, kunnes hiljenimme hetkeksi. Katsoin hieman alaspäin Taivaslaulun kasvoista, toistaen samalla päässäni sanat, jotka aioin seuraavaksi sanoa. Nostin jälleen katseeni, ja sanoin naaraalle hieman haparoivalla äänellä:
”Niin, anteeksi siitä lampifiaskosta”, nielaisin hieman kiusaantuneena. ”Minun olisi pitänyt pysyä lähelläsi ja kuunnella sinua. Se oli minun syyni, mutta sinä sait kärsiä sen seuraukset. Olisin halunnut tulla juttelemaan aiemmin, mutten löytänyt aiemmin kunnon tilaisuutta. Olen erittäin pahoillani, Taivaslaulu”, painoin pääni hieman alemmas alistuvaisena.
Taivaslaulu katseli minua hiljaa. Hän näytti ikään kuin miettivän, mitä minulle vastaisi.

//Taivas?
580 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Mutta osaan vaania. Ja pari puolustavaa iskua”, Pähkinätassu selitti silmissä hienoinen ylpeyden pilke. Katsoin Pähkinätassua niin innoissani, että pieni häntäni huiski minne sattui pöllyttäen samalla makuualusesta pienen pölypilven. Pikipennun ruskeat silmät loistivat myös auringon tavoin innosta kirkkaina, kun hän alkoi utelemaan voisiko nuori oppilas näyttää meille jotain.
“Voisitko näyttää meille, ole kiltti! Saataisiin jotain tekemistä Minttupennunkin kanssa iltaisin, kun ei saada enää lähteä ulos leiriin”, tummanharmaan ystävättäreni silmät kääntyivät salamyhkäisesti minuun päin ja hiljensi ääntään, “Saataisiin varaslähtö ja oltaisiin kaikkien aikojen parhaita oppilaita!” Nyökyttelin ja nyökyttelin innosta piukeana ja käännyin taas kirkkaanruskean kollin puoleen.
“Selvä, voin näyttää aluksi, kuinka vaanitaan maariistaa”, Pähkinätassu kertoi, jonka jälkeen esitti meille saalistus tilannetta. Leukani oli loksahtaa auki. Pähkinätassu näytti ihan soturilta vaaniessaan. Silmäni saattoivat olla pennun ja ne saattoivat aiheuttaa vaikeuden tulkita sitä, oliko liikkeet aivan oikein tehtyjä, mutta silmiini se näytti mahtavalta!

Pähkinätassu oli ohjeistanut ja opettanut meitä, jonka jälkeen hänen täytyi suruksemme lähteä. Nyt hioimme Pikipennun kanssa täydellistä saalistusasentoa tulevaisuutta varten. *Voin yllättää mestarini, kun osaankin jo vaania! Hän on varmasti valtavan ylpeä.* Kasvoni kääntyivät hymyyn, kun kuvittelin kuinka olisimme parhaita oppilaita koko klaanin historiassa.
Yhtäkkiä asentoni alkoi heilua ja aloin hakea tasapainoa uudestaan hännälläni. Sain itseni pidettyä juuri ja juuri vaanima asennossa, joka ei luultavasti ollut vielä aivan yhtä hieno kuin Pähkinätassun.
“No niin Pikipentu ja Minttupentu, tulkaahan nukkumaan”, emoni naukui läheltä lempeyden sävyttämällä äänellä. Vilkaisin harmistuneena Pikipentua.
“Mutta emooooo, eikö me saataisi leikkiä vielä hetki?” anelin ja katsoin vetoavasti emoni kirjavia kasvoja. Hänen kulmansa kurtistuivat tiukasti ja hän pudisti päätään.
“Muutkin haluavat mennä nukkumaan, enkä suostu jättämään teitä yksin hereille”, Rapakynsi naukui ja näin hänen häntänsä värähtelevän epätyytyväisenä siitä, ettemme totelleet heti. Äänensävyn kuultuamme kipitimme kuuliaisesti emoni suojiin ja asetuimme makuulle. Katsoin vielä anteeksipyytäen emoni kauniita silmiä ja sain vastuksena väsyneen hymyn. Hän nuolaisi kummankin päitä kerran märällä vaaleanpunaisella kielellään ja jäi vielä vahtimaan, että nukahtaisimme. Painoin päätin maahan ja käperryin pienelle punaruskealle kerälle. Nappasin etutassuillani takajaloistani kiinni ja halasin niitä tyytyväisenä. Uni alkoi tulla odottamattoman nopeasti – vastahan olin uskotellut itselleni, ettei minua väsyttänyt. Annoin kuitenkin unen tulla ja rentoutin lihakseni. Pian lähdin loikkimaan omilla mielikuvitukseni luomilla niityillä.

Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun olimme olleet Pähkinätassun opissa. Olisimme menneet utelemaan uusia juttuja, joita hän oli oppinut mestariltaan Villisielulta, mutta nyt hän oli juttelemassa Taivaslaulun kanssa.
Tunnelma pentutarhalla oli ollut koko aamun jollain tavalla sähköinen ehkä jopa vähän apea? Ajan kuluessa selvisi kuitenkin miksi. Rapakynsi paljasti meille, että tänään nimitettäisiin muutama pentu oppilaiksi ja se jo riitti laukaisemaan minun ja Pikipennun energiat taivaisiin. Pentutarhan tunnelma muuttui vähitellen ärtyneeksi ja meidät loppujen lopuksi laitettiin leikkimään ulos pentutarhasta, sillä olimme kuulemma häirinneet pesän asukkien rauhaa.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuulin isäni kokoontumiskutsun ja voin miltei vannoa, että minä ja Pikipentu olimme ensimmäiset aukiolla Punatähden jälkeen. Isä oli naureskellut meidän innollemme leikkimielisesti. Kun kissat olivat kokoontuneet, oli nimittäjäisten aika alkaa. Olin hypätä ulos turkistani!
“Minttupentu astuisitko eteen”, isäni naukui ja lähdin lähemmäs punaruskeaa kollia. Yritin kävellä ylväästi rintaani röyhistäen tarkoituksenani näyttää aivan yhtä arvokkaalta kuin isäni.
Katsoin isäni vihreisiin silmiin, jotka olivat täyttyneet ylpeydestä. Hänen kasvoillaan loisti hymy, joka tuntui nostavan myös minunkin tunnetilaani entisestään. Hänen matala kollimainen äänensä julisti:
“Tunnettakoon sinut nykyään Minttutassuna ja mestarinasi toimikoon Jääviilto!” Etsin katseellani mestarikseni annettua kissaa. Yritin löytää joukosta ystävällisen ja kutsuvan ilmeen omaavan kissan, joka astuisi vähän lähemmäs, jotta tunnistaisin tämän, mutta näinkin suuren punaruskean kollin, jonka jäiset silmät loistivat ilkeinä ja ne tuntuivat arvioivan minua inhottavasti päästä varpaisiin. Kasvoillani loistanut hymy hyytyi hiljalleen tekohymyksi. *Ei et sinä voi olla pettynyt vielä! Ei kissoja voi perustella ulkokuoren mukaan.* Yritin vakuutella itselleni, että tulisin pitämään hänestä mestarinani. *Ja eihän minun edes tarvitsisi olla hänen kanssaan muuten kuin mestari ja oppilas jutuissa, jos hän onkin ihan typerä.*
“Pikipentu, astutko lähemmäs”, kuulin isän naukuvan ja muistin, että minun pitäisi siirtyä nyt syrjemmälle. Kipitin emoni Rapakynnen luokse ja hän nuolaisi poskeani.
“Onnea Minttutassu”, emoni onnitteli mitä lämpimämmällä äänensävyllä. Nostin tummansinisen katseeni emoni kauniisiin kirjaviin kasvoihin ja hymyilin tälle koko olemukseni täynnä rakkautta. Isäni ja emoni olivat minulle yksiä rakkaimpia kissoja koko tähän asti kokemassani maailmassa.
Vartalossani into tuntui kipinöinä, kuin monta kissaa singahtelisi ympäriinsä sisälläni juosten kilpaa. Oloani ei latistanut mahdollinen myrkyllisen luonteen omaava mestari, sillä pääsisin elämäni ensimmäistä kertaa ulos leiristä!
“Sinut tunnetaan tästä lähtien Pikitassuna ja mestarinasi toimii Hiutaleviiksi!” Punatähden kaste oli tyyni ja hänen koko käytöksensä oli suorastaan arvokasta. Pidin sitä ihailtavana. Pikitassun katse oli kuin pennulla, joka pääsisi ensikertaa leiriin, kun hän tassutti takaisin muiden kissojen joukkoon. Hän vaihtoi katseita uuden mestarinsa Hiutaleviiksen kanssa, jonka tismalleen saman sävyiset jäänsiniset silmät kuin omalla mestarillani, olivat ystävälliset ja hieman ujolla tavalla innokkaat. Hänen liikehdintänsä oli pehmeää ja huoletonta ja huomasin, kuinka hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi tyhjyyteen samalla tavalla kuin hän olisi uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Minusta oli mukava kuvitella, että tyhjyyttä katsellessaan kissat katselivat omia ajatuksiaan.
*Olivatkohan mestarimme sukua? Heidän silmissään on kovasti yhdennäköisyyttä ja heidän kummankin nimensä viittaavat kylmyyteen. Täytyypä kysyä.*
“Kokous on päättynyt, paltkaa hoitamaan askareitanne”, päällikkö maukui ja vetäytyi kissajoukon keskeltä sivummalle. Punaruskean kollin pää alkoi pyöriä ja kun hänen isällinen katseensa kohtasi minut, hän lähti reippaasti nelistämään luokseni. Kun hän saapui paikalle, hän puski poskeani niin lujasti, että heiveröisempi kissa olisi jo kumossa maassa. Kasvoilleni nousi hieman kiusallinen ilme, kun ylpeydenosoitus oli niin julkinen.
“Isä, minun pitäisi varmaan mennä Jääviillon luo…”, naukaisin mahdollisimman hyväntahtoisesti kulmieni alta vilkaisten. Punatähti naurahti leikkisään sävyyn ja naukui:
“Mene vain, mutta ennen sitä… onnea oppilaana oloon. Uskon, että sinusta tulee loistosoturi Minttutassu.” Hänen sanansa merkitsivät enemmän kuin annoin ymmärtää ja hän kyllä tiesi sen. Hymyilin vielä silmiäni hitaasti rakkauden merkiksi räpäyttäen ja sen jälkeen käännyin pois ja otin suunnaksi uuden mestarini. En ollut ehtinyt mennä onnittelemaan Pikitassua, sillä hänen mestarinsa oli jo napannut hänet kynsiinsä ja vienyt jonnekin.
Tassutin suurensuurta punaruskeaa kollia kohti, jonka jäänisiniset silmät olivat kiinnittyneet minuun. Tassutin rohkeasti kollia kohti ilman pelon häivää, vaikka jotenkin uskoin, että tuon ilkeän katseen oli tarkoitus pelottaa.
“Tervehdys Jääviilto”, naukaisin melko asiallisesti, sillä en vielä tiennyt, kuinka minun kuuluisi reagoida mestariini. Minut saisi nöyrtymään, jos ansaitsi arvostukseni, mutta kapinan henki puskisi minusta lujasti ulos, jos minä tai joku muu kokisi vääryyttä mestarini toimesta.
“Heipähei. Suunnittelin vieväni sinut oitis taistelemaan, mutta mitä ilmeisimmin minun tuleekin viedä sinut kiertämään aluksi reviiriä. Et tuota minulle missään määrin pettymystä, en hyväksy pettymyksiä oppilasluettelooni.” Kollin ääni oli kylmä kuin yhä uudestaan ja uudestaan jäätyvä jääpuikko, joka loppujen lopuksi olisi kasvanut kokonaisen jäisen muurin kokonaiseksi. Samanlainen jäinen muuri tuntui peittävän Jääviillon olemusta ja hänestä oli vaikea saada kiinni mitään muuta kuin tuo typerä jääpuikkomainen olemus.
“Turha ruveta ylimieliseksi”, mutisin itsekseni, mutta seurasin kuitenkin sen enempää vikisemättä mestariani, joka röyhisteli rintaansa klaanitovereidensa ohi kävellessään. Suuri kolli ohjasi minut piikkihernetunnelille, joka veisi meidät suojaisan leirimme ulkopuolelle. Sydämeni alkoi hakata koko ajan entistä enemmän, kun kuljin hämärässä tunnelissa kohti vapaata ulkomaailmaa. Nenääni alkoi leijua raikas metsän tuoksu, mutta vain hennosti, sillä edelläni kulkeva Jääviilto esti hajujen täydellistä pääsyä luokseni.
Aloin nähdä edessäpäin hieman kirkasta ulkoilman suomaa valoa ja loin innostua toden teolla. Tällä hetkellä olisi suuri merkitys elämääni. Voisin muistella tätä hetkeä soturina, kun olisin jo alkanut pitää ulkona käymistä itsestäänselvyytenä.
Jääviilto katosi edestäni ja kirkkaus sokaisi pimeään tottuneita silmiäni, mutta astuin reippaasti ulos ja kasvoilleni nousi ilme, joka oli täynnä riemua. Minun olisi tehnyt mieli mennä nuuhkimaan jokaista näkemääni koloa ja kiipeämään puuhun ja…. en ehtinyt edes ajatella loppuun, kun Jääviilto lähti jo hölkkäämään eteenpäin. Lähdin hidastelematta mestarini perään. *Ehkä hän heltyy jos teen häneen vaikutuksen?*
Otin Jääviillon juosten kiinni ja yritin pysyä tämän perässä kompastelematta puunjuuriin ja kiviin. Näin kollin jäänsinisten silmien vilkaisevan minua nopeasti – niin nopeasti, että silmän räpäyksessä kollin katse oli kiinnittynyt takaisin eteenpäin.

Jääviilto oli näyttänyt minulle äsken, että missä klaanin ja muun maailman välinen raja kulki. Minua vieläkin vähän ihmetytti se, kuinka iso maailma olikaan.
Lihaksiani väsytti valtavasti pitkän matkan takia, sillä pentuna ei juurikaan tullut liikuskeltua näin pitkiä matkoja. *Minun pitäisi tottua tähän!* Sisukkuuteni avulla pysyin Jääviillon perässä leiriin asti, vaikka hän välillä selkeästi yritti tahallaan karistaa minua, jotta saisi ilkeillä minulle.
Oli tullut erittäin selväksi, että Jääviilto ei ollut sellainen kissa, josta pidin. Olin esitellyt hänelle oppimaani saalistusasentoa, mutta hän kehumisen sijaan osoitti vain kaikki virheet ja hänen suussaan ne kuulostivat paljon isommilta mitä ne oikeasti olivat. Hän tuntui haluavan lytätä minun itsetuntoani jollain tekosyyllä. Sellaisella tekosyyllä, etten voisi kannella siitä.
Piikkihernetunneli häämötti edessäni ja päällimmäisin tunteeni oli sillä hetkellä helpotus. Pääsisin vihdoin lepuuttamaan kohta loppuun kuluneita lihaksiani. Jääviilto kuitenkin muutti suunnitelmiani tuttu ilkeä olemus loistaen.
“Jos vielä kävisit viemässä klaaninvanhimmille riistaa”, kolli määräsi katsoen minua ylimielisesti silmiin. Tuijotin tätä takaisin piikikkäästi, mutta tottelin. Kuulin Jääviillon kehräävän itsekseen. *En minä sinua tottele arvostuksen takia vaan siksi, että haluan klaaninvanhimpien saavan ruokaa senkin hiirenpapana!* Kun olin kiikuttanut muutaman hiiren kiitollisille vanhuksille suuntasin oppilaiden pesälle sen enempää sen yksityiskohtia tutkimatta. Sitten kuitenkin epämiellyttävä yllätys iski vasten kasvojani.
“Voi hiirenpapanat!” kirosin ärsyyntyneenä, kun huomasin puuttuvat sammalet. En ollut vielä ehtinyt sijata petiäni. *Ihan sama. Tänään nukun sitten maassa!* Pudistelin päätäni ja lysähdin kovalle leirin pohjalle. Päiväni pelastukseksi pesään aivan hetki minun jälkeeni tullutta Pikitassua suretti kohtaloni.
“Tule tänne! Nukutaan yhdessä tässä, vaikka tuleekin vähän ahdasta.” Sen kiitollisempi en sinä hetkenä voinut olla kellekkään kissalle.

1500 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Tunsin itseni vain tärisevän, olin odottanut että Lauhalaukka palaisi kävelyltään, sillä hän oli ollut oikeassa, minun pitäisi päättää, olinkin päättänyt jo aikiolla ollessani, olin valinnut Lauhalaukan Karhumyrskyn sijasta. Mutta nyt kun Lauhalaukka.. oli poissa? Maailmani tuntui kaatuvan. Kun pääsimme parantajan pesään, purskahdin lohduttomaan itkuun. Itku ei ollut vain sen takia, koska olin välittänyt kissan josta välitin, vaan se oli joka kuolleen takia vuodatettu itku, lohduton järkyttynyt hysteerinen. Parantaja katsoi minua huolissaan, mutten voinut katsoa Karhumyrskyä. Osa minusta syytti häntä tästä, siitä etten näkisi sitä kollia enää. Kaikki muistot hänestä lipuivat ohitseni, kaikki ne ihanat muistot. En minä halunnut olla petturi, mutten vain.. voinut tuhota kumpaakaan.. ehkä joku päivä saisin Lauhalaukan kanssa onnellisen lopun? Anelin itselleni että se olisi niin. Onnellisen lopun pentujen kanssa.. täällä leirissä.. Mutten voisi pettää Karhumyrskyä, halusin hänen olevan onnellinen. Itkin vain hysteerissä katsoen maata. Hetken päästä tunsin Karhumyrskyn lempeän kosketuksen, tuo sukaisi korvan taustani, tausta jota Lauhalaukka oli sukinut. Kaikki tuntui vain.. romahtavan. Miksen ollut hänelle lojaali? Miksen valinnut Lauhalaukkaa aiemmin? Miksen.. Raavin pesän lattiaa, tahtoen kadota, tahtoen kuolla.. en olisi mitään ilman Lauhalaukkaa, kukaan ei kelpuuttaisi minua, ei koskaan ollut kelpuuttanut. Nostin uhmaavan katseeni minua hellästi sukivaan Karhumyrskyyn, enkä lopulta voinut kuin purskahtaa itkuun hänen turkkiaan vasten. Kerrankin kun tuntui että he olivat tulleet toimeen.. Kuuntelin suintaa lohduttomana, Kuinka Karhumyrsky sai lopulta kyyneleeni kaikkoamaan, kuinka kaikki alkoi hiljalleen tuntua.. tyhjältä.. Nostin katseeni parantajaan, jonka katse oli säälivä hänenkin. Lopettakaa tuo jo.. Nousin ylös kulkien kohti pesän suuta.
”Minne lähdet? Eikö sinun kannattaisi levätä järkytys ohi?”, Karhumyrsky kysyi. Aukaisin suutani, kunnes kyyneleeni valuivat, lopulta sorruin maahan itkemään, putosin polvilleni tutisten, mutta kun kolli tuli lohduttamaan viereeni, aloin vain murista, ei nyt. Hataroiden nousin ylös, kävelin aukealle, jossa pari kissaa soi minulle piikikkään katseen. En kuitenkaan jäänyt pöljästelemään, vaan tutisten, kampesin itseni leiristä ulos. Tunsin kannoillani olevan Karhumyrskyn. Koko kehoni vapisi pelosta, tuntui taas kuin siltä pennulta, joka pakeni vanhempiaan. Huojuen, juuri ja juuri pystyssä pysyen, lähdin kulkemaan reviirillä. Karhumyrsky yritti kammeta viereeni, varmaan tukemaan kävelyäni, vaikka hän itsekkin tuntui järkyttyneeltä. Kuitenkin joka kerta päästin kurkustani murinan, siirtyen kauemmas. Nyt kuitenkin kolli tuli iholleni. Päästin kurkustani Mrraun, Karhumyrsky katsoi minua turkki pörrössä, kun näytin hampaitani pelon ja vihan sortamana. Kumarruin kyyryyn vaanimis asentoon, Karhumyrskyn katsoen minua tyynenä, hiivin takaperin, yhä pieni sihinä kuuluen kurkustani. Kolli ei enää seurannut minua, vaan pysyi paikallaan. Lopulta nousin hataroiden ylös, sännäten juoksuun. En paennut Karhumyrskyä, hän saisi ihan vapaasti seurata jos halusi, pakenin todellisuutta, itseäni. Kyyneleet silmistäni valuen, juoksin eteenpäin. Vaikka tuuli tuntui öisessä laaksossa kylmältä. Juoksin, kunnes hengitys keuhkoissani kirveli niin etten saanut enää henkeä, lysähtäen paikalleni. Muistelin kissojen kuiskintoja minusta. Vain kunniani piti minut ylhäällä. Niin, kaikki oli minun syytä, Lauhalaukka olisi tässä jos minä en olisi.. Karhumyrsky olisi onnellinen, niin olisi Lauhalaukkakin.. Tärisin lohduttomasti, en tiennyt olinko enää Kuolonklaanin reviirillä, mutta sillä ei olisi väliä, kaikki oli minun syytäni. Revin maata itselleni vihaisena. Ansaitsin kaiken tämän, en tulisi koskaan riittämään. Itkin, kunnes silmistäni ei tullut enää kyyneliä, kunnes tunsin taas vain tyhjää. En kaipaisi ketään lohduttamaan, en Karhumyrskyä iholleni, en loukkaisi enää ketään jos en olisi olemassa, jos en olisi vaaraksi, jos vain kaikki olisi hyvin. Pian kuulin tassun askelia, luulin jo Karhumyrskyn tullen perääni, mutta askeleet olivat kevyemmät. Nostin katseeni, huomatakseni erakon, niin, siltä tosiaan vaikutti. Tuo oli laiha, pitkä, ruipeloinen.. en ollut koskaan nähnyt noin pitkäjalkaista kissaa. Tuo oli väritykseltäänkin erikoinen, kuin ruskean peitossa. En raaskinut nousta ylös maasta, tärisin vain. Erakko katsoi minua hämillään.
”Kaikki.. kunnossa?”, Hän sanoi epäröiden, naaras laskeutui haistelemaan minua, enkä ottanut pahakseni. Hän varmaan etsi syytäni lojua maassa, eli haavaa tai jotain. Nyökkäsin täristen, kammeten itseni istumaan.
”Kyllä, Villisielu, Entä sinä?”, Sain suustani ulos. Naaras katsoi minua hartaasti, pitkään sekä kylmästi. Hän tutkaili olemustani, sekä minä hänen. Naaraan asento oli ryhdikäs, mutta hänestä huomasi ettei hän ollut oppilasta vanhempi. Toisaalta ruipelo kehon rakenne saattoi myös huijata silmiäni.. Naaraalla oli jonkinsorttinen tumma maski, kuin musta, se heijasti ruskeaa. Monet mustat olivat sinistä, mutta tämä ruskeaa.
”Fetus, olet kaukana leiristäsi ollaksesi yksin”, Naaras tokaisi, katsoin häntä hieman hämilläni, kaukana? Mistä hän tiesi missä leiri sijaitsi! Karvani nousivat pystyyn, vaikka tiesin etten olisi parhaassa kunnossa puollustukseen juuri nyt.
”Rauhoitu, et näytä hyvinvoivalta, sinuna palaisin vain takaisin sinne mistä tulit, täällä voi olla vaarallista liikkua öisin”, Naaras tokaisi. Halusin sanoa ettei minulla ollut syytä palata, voisin hyvin lähteä, mutta tuo ei ollut aivan totta. Minulla oli yhä Karhumyrsky. Toisaalta, olisinko enää onnellinen hänen kanssaan? Nyt jos menisin.. Minun ei tarvitsisi pelätä että hän satuttaisi minua enää, että hän olisi enää koskaan vahingoittamassa minua. Mutta toisaalta, ansaitsisinko uuden alun? En, ansaitsin sen kaiken kivun, mitä olin saanut, ansaitsin sen kaiken. Katsoin erakkoa.
”Ensin sinä lähdet reviiriltä”, Murisin. Naaras katsoi minua alkuun hämillään, kunnes nyökkäsi. Tuo katosi pimeään yön syövereihin. Lähdin jo huomattavasti rauhallisempana kohti leiriä, en enää vapissut, vaikka pari kyyneltä silloin tällöin vieri yhä. Oloni oli pelottavan tyhjä. En osannut pelätä pimeää, tai siellä asuavia hirviöitä, minusta tuntui että suurin hirviö niistä olin minä, tuhosin kaiken mihin koskin, pelkällä typeryydelläni.

Yö myöhään saavuin leiriin, vain leiriä vahtivat kissat olivat hereillä. Kampesin takaisin pesään, jossa kaikki nukkuivat, kaikki paitsi yksi, Karhumyrsky. Tuon silmät kiilsivät pimeässä. Kohtasin kollin katseen hetkeksi, painautuen omille sammalilleni. Mikään ei tuntunut hetkeen miltään, eikä millään olisi sen kummemmin merkitystä. Kun heräsin aamulla, aurinko oli jo korkealla. Kukaan ei ollut herättänyt minua, varmaan antoivat surra rauhassa. Suin turkkini, kunnes raahasin itseni aukiolle. Pähkinätassu oli aukiolla jo. Tassutin oppilaani luokse, joka oli varmasti harjoituksista kankea. Viitoin kollia seuraamaan, kun kuljin leiristä ulos. Syömättä mitään eillisen jälkeen. Kuljin vakaan kohti hehkulampea, joka loisti taas kauneudessaan. Istahdin alas, katsoen vettä. Pähkinätassu katsoi minua hämilläni, sillä en antanut ohjeita.
”Mitä teemme tänään?”, Kolli kysyi ärtyneenä. Pidin siniset silmäni vedessä, rauhallisena kuin tyyni vesi. Pystyin muistamaan Fetuksen tyynen ilmeen. Lampi oli nyt ainut muistutus rakastamasta kollistani.
”Vapaa päivä, vedin sinut eilen liian rajoille, joten tänään lepäät”, Tokaisin, kolli alkoi sihisemään jotain, mikä meni ohi korvieni. Katsoin vain lampea, kääntyen, suunnaten takaisin leiriin. Etsisin mäntyviiksen, hän osaisi auttaa. Pähkinätassu murisi, kun tassutteli perääni.
”ET VOI OLLA TOSISSASI! RAAHAAT MINUT TÄNNE ASTI TURHAAN?”, kolli kysyi, itku ei noussut kurkkuuni, olin liian tyhjä siihen että tuntisin surua. Nyökkäsin, jatkaen vain matkaa. En oikeastaan tiennyt seurasiko Pähkinätassu minua enää, mutta kun saavutin leirin, hän ei ollut enää perässäni, tarvitsin pienen tauon, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.

//1044 sanaa
//Toivottavasti ei menny kellään yli, joku?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Raivo kiehui suonissani, ja se sai mustankipeän murinan – ilkeämmän ja häijymmän kuin koskaan ennen – kumpuamaan syvältä, syvältä kurkustani. Lauhalaukka painautui Villisielua vasten, he kietoivat häntänsä yhteen, ja käänsivät sitten katseensa yhdessä horisonttiin, ikään kuin olisivat nähneet siellä jotain erityisen kaunista, paitsi pilvettömän taivaan ja kirkkaan aamuauringon, jonka valo siivilöityi metsään ja edelleen leiriin. Se valo oli jopa herättänyt minut, havahduttanut seuraamaan tapahtuvaa kavallusta. Kavallusta, jonka teki oma verisukulaiseni.
Voi armahin Villisielu, niityn kaunein kukkanen: miksi sinä teit näin minulle? Eikö välillämme koskaan ollutkaan mitään erityistä, vai anastitko sydämeni mukanasi vain huvin vuoksi ja leikit sillä kuin riistalla ennen sen hengen riistämistä? Sillä siltä minusta juuri nyt tuntui. Lyödyltä, hyönäytetyltä, petetyltä… Ne katalat koirat. Lauhalaukka saisi maksaa tästä kalliin hinnan, hän saisi kokea osakseen sen saman tuskan, joka nykyään piinasi minua aina kun näin hänet rakastettuni lähettyvillä. Ja Villisielu parka… Hänkin saisi herätä kylmään, värittömään aamuun vielä. Tämä tulisi oppimaan kantapään kautta, miksi minua ei tullut huijata.
Palasin takaisin varjoihin uppoutuneena synkkiin suunnitelmiini. Olin seurannut kaksikkoa rantaan asti, jäänyt pensaikkoon katselemaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi – ja sitten olinkin saanut nähdä jotain, mitä en olisi koskaan eläessäni halunnut silmieni näkevän. Se oli liikaa. Janosin oikeutta – janosin kostoa. Ja minä vielä saisin oikeuteni, sillä tiesin Pimeyden Metsän olevan puolellani: se ei suojelisi pettureita.
Ajatuksissani olin kulkenut melkein rajalle asti. Päiväkin oli kulunut melkein silmänräpäyksessä, pian kissat leirissä kävisivät levolle, mutta minä en saanut unta. Villisielu ja Lauhalaukka kummittelivat mielessäni. Vasta silloin sain muuta ajateltavaa, kun nenääni tunkeutui vieras, uhkaava löyhkä. Turkkini pörhistyi, sieraimeni laajenivat. Hiivin lähemmäksi matalana, peläten jonkun tai jonkin käyvän kimppuuni hetkenä minä hyvänsä.
Mutta seuraava näky sai jopa minunkin leukani loksahtamaan auki, onneksi se ei sentään yltänyt maahan asti. Useampi nuoren kaksijalan muodostama joukko mekasti Lehtikuusilaaksossa. Ne jahtasivat toisiaan, heittivät kuperkeikkaa, kiljuivat ja huusivat. Voisin vaikka vannoa, että ne olivat perustamassa jonkinlaista leiriä sinne. Minun pitäisi varoittaa tästä muita – se olisi velvollisuuteni klaanin valtuutettuna jäsenenä.
Ja niin lähdin matkaan. Juoksin kuin tuulispää, en antanut kivien tai kantojen olla esteenä. Mutta sitten luisuin pysähdyksiin, kun haistoin tutun tuoksun, joka oli kuitenkin niin vastenmielinen: Lauhalaukka. Mitä nuori soturi täällä teki? Hällä väliä, minulla oli tehtävä suoritettavanani. En saisi antaa hänen viedä tätäkin kunniaa itseltäni.
Mutta sitten loisto idea oli vähällä räjäyttää tajuntani: ehkäpä Lauhalaukka voisikin ottaa kunnian tästä! Tunsin kuinka kasvoni vääntyivät kieroon hymyyn, jonka pohjalla oli katala juoneni. Ehkä velipuoleni ottaisi tästä opikseen eikä tulisi enää tielleni. Nyt minun täytyi vain vielä saada esitykseni kuulostamaan uskottavalta, jotta se typerys nielisi syötin.
Rynnistin Lauhalaukkaa kohti muka pakokauhun valtaamana. Kirjava kolli jännittyi ja näytti valmistautuvan jo taisteluun, kunnes jarrutin ja pysähdyin vain hännänmitan päähän hänen kasvoistaan. Huohotin raskaasti.
”Pentu on pulassa!” rääkäisin toivoakseni tarpeeksi kauhistuneen kuuloisena. ”Kaksijaloilla on kissanpentu! Lehtikuusilaaksossa! Minä kuulin sen pienokaisen itkevän, ja tulin hakemaan apua. Kaksijalkoja on liian monta – en olisi pärjännyt niille yksinäni!” Eihän siellä tietenkään mitään kissanpentua ollut, halusin vain vetää velipuoltani höplästä oikein kunnolla.
”Minä menen edeltä apuun! Tuo muut mukanasi!” Lauhalaukka naukaisi hetken mietittyään ja kiirehti matkaan. Jäin katsomaan hänen peräänsä silmät viiruiksi kavenneina: aina leikkimässä sankaria, niin tyypillistä Lauhalaukkaa.
Sen sijaan, että olisin juossut leiriin ilmoittamaan uhasta, päätinkin lähteä kollin perään. Pidin häneen hyvän välimatkan, jotta tämä ei huomaisi varjostajaansa. Ja kun olin Lehtikuusilaakson reunalla, ehdin juuri parahiksi näkemään, miten Lauhalaukka syöksyi kaksijalkoja kohti. Hän oli täysin kajahtanut!
Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ollut odottanut tapahtuvaksi: yksi kaksijaloista kurottui nappaamaan Lauhalaukasta kiinni inhottavilla kourillaan. Se nosti pelosta lamaantuneen soturin korkealle ilmaan ja sulloi sitten yhdessä kaveriensa kanssa hänet johonkin mustaan asiaan. Kaksijalat pakkasivat loput tavaroistaan matkaansa ja lähtivät pienten metallisten hirviöiden luokse, joiden päällä ne ratsastivat ulos reviiriltämme – Lauhalaukka mukanaan.
Minulta meni hetki käsittää, mitä juuri oli tapahtunut. Olivatko kaksijalat todella vieneet hänet? Enkö näkisi sitä kuvotusta enää koskaan? Tämän täytyi olla lahja itse Pimeyden Metsältä! Vastaus rukouksiini! Mutta miten selittäisin tapahtuneen klaanille? Kaipa minun olisi vain paras kertoa totuus – niin, minun totuuteni.
Lähdin lönköttelemään leiriin päin kaikessa rauhassa, edelleen vähän pyörällä päästäni. En saattanut uskoa tätä todeksi. Lauhalaukka oli oikeasti poissa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että tämän sulatteluun kuluisi aikaa varmasti päivän tai parin verran.
Kun leiri viimein häämötti edessäpäin, nostin vauhtini juoksuksi ja loihdin kasvoilleni sen saman, järkyttyneen ilmeen, joka oli tehonnut jopa Lauhalaukkaan. Puoleksi syöksyin, puoleksi heittäydyin piikkihernetunnelin läpi aukiolle, jossa kissat keskeyttivät puuhansa ja kääntyivät katsomaan minua päin hämmästyneinä.
Lyyhistyin maahan ja jäin nieleskelemään sanojani vapisten. Heti ensimmäisenä kuulin Villisielun parkaisevan nimeni, sitten hätäisiä askeleita. Tuijotin tyhjin silmin suoraan hänen ohitseen, yrittäen miettiä, miten mutoilisin sen, ettei Lauhalaukka ollut enää riesanani.
”K-kaksijalat veivät Lauhalaukan, ne olivat Lehtikuusilaaksossa. Yritin kieltää häntä menemästä sinne, sanoin että on liian vaarallista yrittää häätää niitä omin päin, ja että tarvitsisimme apuvoimia. M-mutta hän oli itsepäinen ja meni silti sinne, ja sitten näin, kuinka ne…” Ääneni hiipui olemattomiin. Kissat supisivat ympärilläni, ja kuulin kuinka Hehkuaskel raivasi tietä muiden ohitse päästämään luokseni. Naaras auttoi minut ylös yhdessä Villisielun kanssa ja he saattoivat minut aukion poikki parantajan pesälle, jossa minut käskettiin makuulleen sammaleille.
Lauhalaukan aikakausi olisi ohi, tervetuloa vanhat hyvät ajat. Niitä ollaankin kaivattu.

//Villi?
//827 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kahlasin viileään veteen epäröimättä, Villisielu seurasi kannoillani. Minun ei tarvinnut enää käyttää tolkuttomasti aikaa totutellakseni kehoani äkilliseen lämpötilan muutokseen tai märkään, painavampaan turkkiin. Tämä kaikki oli minulle nykyään kuin pentujen leikkiä, kiitos Tuhkajuovan opetuksen.
Vedin ilmaa pari kertaa keuhkoihini, ennen kuin ponnistin pohjasta takajaloillani vauhtia ja syöksyin etukäpälät edellä pinnan alle. Silmien pitäminen veden alla oli vaikeaa, sillä niitä alkoi kirvellä eikä näkyvyys ollut muutenkaan parhainta luokkaa, mutta jo se, että näkisin mahdollisen lähestyvän hahmon vedessä, voisi pelastaa henkeni.
Nousin takaisin pintaan. Villisielu ui laajaa ympyrää, hänen uintitaitonsa olivat kehittyneet tasaista tahtia ensimmäisestä kerrasta alkaen. En aikonut opettaa hänelle sukellusta vielä, hän ei ollut valmis siihen. Mutta jos naaras jatkaisi ahkerasti harjoittelua, saattaisin pystyä näyttämään hänelle pari hengitystaktiikkaa ja opettamaan sukelluksen perusasiat ennen lehtisadetta. Kun lehtisade saapuisi kera kylmien tuuliensa, uimaan ei kannattaisi enää mennä.
”Sinähän pysytkin jo hyvin pinnalla!” huikkasin Villisielulle, joka kauhoi nyt minua kohti. Naaras pärski vettä suustaan, mutta hän hymyili.
”Paremmin kuin uskotkaan. Olen harjoitellut”, hän naukaisi vastaukseksi. Olisin kehrännyt takaisin, ellen olisi pelännyt vetäväni vettä keuhkoihini.
Kun saimme vedessä polskimisesta tarpeeksi, uimme takaisin rantaan. Ravistelin ensin enimmät vedet pois turkistani, jonka jälkeen ryhdyin nuolemaan sitä kuivaksi pitkin, rivakoin vedoin. Villisielu asettui viereeni istumaan, tunsin hänen lämpimän – ja märän – kehonsa painautuvan omaani vasten. Naaras alkoi sukia kaulaani.
Tunsin kuumotuksen kasvoillani, vatsassani kiersi. Jos Karhumyrsky saisi tietää tästä, hän tekisi minusta muhennosta. Mutta oikeastaan, mitä väliä silläkään oli? Punatähti potkisi varmasti sellaisen huligaanin ulos klaanista. Sitten me saisimme olla ihan rauhassa Villisielun kanssa… Ei! Tämä oli väärin! Tiesin ihan hyvin itsekin, kuinka läheisissä väleissä Villisielu ja velipuoleni olivat, joten miksi tuo niin herttaiselta vaikuttanut naaras pörräsi nyt siis minun kimpussani?
Otin Villisieluun vähän etäisyyttä. Hän katsoi minua hieman pettyneen oloisena, mutta en saisi antaa päätökseni horjua vain noiden viettelevien sinisten silmien vuoksi.
”Älä nyt viitsi, Lauhalaukka. Ei Karhumyrsky määrää minua siinä, kenen kanssa vietän vapaa-aikaani”, Villisielu maukui turhautuneen kuuloisena. Purin vähän huultani, enkä tiennyt mitä vastata. Siinä hän oli kyllä oikeassa: Karhumyrskyllä ei olisi valtaa hallita entisen oppilaansa elämistä. Se oli hänen täysin oma päätöksensä – mutta petturuutta minä en voinut sietää.
”Tiedän”, huokasin lopulta ja annoin naaraan tulla lähelleni. Käänsin kirkkaansinisen katseeni tämän sinisiin silmiin, jotka olivat yhtä kauniit kuin kirkas, pilvetön taivas. ”Mutta sinun täytyy olla varovainen: et voi elää kahden kollin kanssa ja vaihdella kuhertelukumppania joka toinen päivä. Se ei ole oikein. Vaikutat fiksulta kissalta, joten ymmärrät kai?”
Villisielu laski katseensa. Tunsin vähän syyllisyyttä: minkä nuori kissa tunteilleen mahtoi. Halusin hyvitellä naaraalle tahdittomuuttani; painauduin häntä vasten hellästi ja laskin häntäni hänen selälleen. Meillä olisi vielä hyvin aikaa ennen leiriin paluuta…

Päivä alkoi olla jo lopuillaan. Olimme palanneet Villisielun kanssa leiriin jo aikoja sitten, ja koska olin kokenut tarvitsevani omaa aikaa, olin päättänyt lähteä lyhyelle iltakävelylle vielä ennen makuulle menoa.
Ilma oli kosteaa sateen jälkeen, ja taivas oli värjäytynyt kauniin punaisen sävyiseksi. Tätä minä juuri kaipasinkin: rauhaa. Kunhan saisin kasattua itseni ja ajatukseni, voisin palata hyvillä mielin takaisin leiriin ja käydä yöpuulle.
Mutta sitten alkoi tapahtua: Karhumyrsky juoksi minua vastaan vimmainen katse oransseissa silmissään. Ehdin jo hetken pelätä, että soturi kävisi päälleni, mutta sen sijaan hän jarruttikin pysähdyksiin edessäni juuri ennen kohtalokasta törmäystä ja jäin tuijottamaan minua henkeä haukkoen.
”Pentu on pulassa!” hän huohotti. ”Kaksijaloilla on kissanpentu! Lehtikuusilaaksossa! Minä kuulin sen pienokaisen itkevän, ja tulin hakemaan apua. Kaksijalkoja on liian monta – en olisi pärjännyt niille yksinäni!”
Yritin saada tolkkua soturin sekavasta puheesta. Hän vaikutti olevan tolaltaan. Mutta minun pitäisi auttaa, en voinut jättää avutonta pentua kaksijalkojen armoille – en vain voinut. Sitä paitsi, Karhumyrsky oli se meistä kahdesta nopeampi, hän ehtisi joka tapauksessa minua enemmin leiriin hälyttämään apujoukkoja.
”Minä menen edeltä apuun! Tuo muut mukanasi!” sanoin Karhumyrskylle määrätietoisesti ja lähdin ravaamaan siihen suuntaan, mistä olin nähnyt kastanjanruskean soturin tulevan. Toivoin koko sydämestäni, että pentu – kenen lie se sitten ikinä olikaan – oli kunnossa.
Kun pääsin paikalle, näin useamman kaksijalan piirissä vähän matkan päässä puiden juurella. Ne eivät olleet oikeastaan kauhean suuria, ehkä jopa itsekin pentuja vielä, mutta ne pitivät kauheaa metakkaa.
Höristin korviani ja yritin kuulla pennun miukuvan jossain, mutta kun mitään ei kuulunut, päätin rynnistää sokkona kaksijalan pentujen keskelle ja toivoa löytäväni hätää kärsimässä olevan pienokaisen. Mutta se oli virhe: tunsin kuinka oudot, vaaleanpunaiset käpälät kietoutuivat ympärilleni. Olin liian kauhuissani ja hämilläni tehdäkseni mitään – tai pistämään vastaan.
Viimeinen selkeä muistikuvani oli, kun minut sullottiin johonkin pimeään ja ahtaaseen paikkaan, joka oli kuin suuren eläimen kuivettunut vatsalaukku täynnä kaikenlaista romua ja pikkuroskaa.

//724 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Villisielu: 131kp! –

Minttupentu: 47kp! – Voit nimittää itsesi ja Pikipennun nyt oppilaiksi! Saat mestariksesi Jääviillon ja Pikipennun mestari on Hiutaleviiksi.

Pähkinätassu: 76kp! –

Liekkitassu: 7kp –

Lauhalaukka: 85kp! –

Mahlahalla: 27kp! –

Karhumyrsky: 37kp! –

Taivaslaulu: 13kp –

Tuhkajuova: 14kp –

Harakkatassu: 15kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu. Muista ilmoittaa, kun Harakkatassulla on kirjoitettu harjoituksista mestarin kanssa.

Kirjoittaja: Elandra

Istuskelin kaikessa rauhassa pääaukiolla, joka oli lähes tyhjillään. Surmakynsi oli joutunut parantajan pesälle ilmeisesti jonkinlaisen sairauden tai flunssan takia. Kaikki olivat huolissaan varapäälliköstä, jonka kunto ei tuntunut kohentuvan ei niin millään. Viherlehti oli vaihtumassa Lehtisateeseen, ja sen huomasi. Merkit olivat olleet ilmassa jo pidempään. Puiden lehdet alkoivat hiljalleen vaihtaa väriä, vaikka toistaiseksi mitään suurta eroa ei huomannut. Päivät lyhenivät ja aurinko laski joka päivä hiukan aiemmin. Suurin muutos oli takuulla lämpötilan lasku. Päivät viilenivät, vaikka edelleen oli kuumiakin päiviä. Tämä päivä oli ollut pilvinen. Auringonnousun aikaan taivasta oli peittänyt raskas pilviverho, jonka seurauksena aina aurinkohuippuun saakka oli satanut.
Olin ollut aamulla partiossa, ja turkkini oli kastunut läpimäräksi. Inhosin sitä tunnetta, kun turkkini kastui ja muuttui painavaksi. Harva kuolonklaanilainen nautti kastumisesta, mutta oli muutamia poikkeuksiakin. Yksi heistä oli Lauhalaukka, minun paras ystäväni. Olin antanut Liekkitassulle vapaaillan, sillä partio oli ollut itsellenikin hyvin epämiellyttävä kokemus vesisateen vuoksi. Alkujännitys tuntui jo kadonneen Liekkitassun koulutuksessa, mutta edelleen olin toisinaan epävarma. Lauhalaukka oli auttanut minua parhaansa mukaan, ja olin kysynyt neuvoa esimerkiksi Ruusutuikkeelta. Naarasta oli helppo lähestyä hänen lämpimän luonteensa ansiosta, eikä hän pelännyt auttaa apua kaipaavia klaanitovereitaan koskaan.
”Hei Mahlahalla”, kimakka ääni sai minut säpsähtämään. Käännyin kahden pennun suuntaan hieman hämmentyneenä. Minttupennun kasvoilla oli lämmin hymy, mutta Pikipentu ei hymyillyt.
”Hei. Onko teillä jotakin asiaa?” kysyin ja loihdin kasvoilleni pehmeän hymyn. Minusta oli mukavaa touhuta pentujen kanssa, sillä pennut olivat aidosti vain omia itsejään. He leikkivät ja nauttivat siitä koko sydämestään. Toisinaan toivoin, että myös soturit olisivat voineet leikkiä sillä tavalla.
”Isä sanoi, että Minttuvarjo oli sinun mestarisi. Onko se totta?” tummanharmaa Pikipentu kysyi ja katsoi minua syvälle silmiini. Kysymys tuli täysin puskista yllättäen minut. Pennutkin huomasivat sen, sillä hymy heidän kasvoiltaan katosi nopeasti.
”Ööh.. Kyllä.. Joo, Minttuvarjo oli minun mestarini”, takeltelin ja yritin saada ajatukseni kasaan. Nopeasti ymmärsin, miksi Pikipentua kiinnosti aihe. Minttuvarjo oli hänen sisarensa, vaikka heillä olikin paljon ikäeroa. Pentu tapaisi Minttuvarjon ensimmäisen kerran vasta Pimeyden Metsässä. Se tuntui kovin epäreilulta.
”Rapakynsi sanoi, että Minttuvarjo on kuollut ja päässyt Pimeyden Metsään. Voitko sanoa, että se ei ole totta?” pitkäkarvainen naaraspentu kysyi ja katsoi minua nyt tuima ilme kasvoillaan. Huokaisin pienesti ja katsoin pentua pahoittelevasti.
”Rapakynsi ei valehdellut. Valitettavasti Minttuvarjon on kuollut. Hän kuoli kuita sitten minun ollessani vielä oppilas”, totesin hiljaisella äänellä, kun muistot pyrkivät takaisin pintaan. Muistellessani Minttuvarjoa, pieni hymy ilmestyi kasvoilleni. Se oli haikea, mutta hymy silti. Minttuvarjo oli kaikista lempein ja ystävällisin kissa mitä maa päällään kantoi. Hän oli reilu ja avulias, eikä edes hassumman näköinen. Olin jo hyväksynyt sen, etten tulisi näkemään soturia enää koskaan. Siitä huolimatta silloin tällöin minut valtasi kauhea ikävä.
Huomasin Pikipennun huokaisevan hiljaa ja painavan päänsä alas. Minttupentu nojautui hellästi ystävänsä lapaa vasten ja kuiskasi tuon korvaan jotakin. Se jokin sai Pikipennun nostamaan päänsä ylös minua kohti. Pienen pennun ilme oli innostunut.
”Kerro minulle jotakin hänestä”, naaraspentu sanoi ja loikki innoissaan ympärilläni.
”Hyvä on, mutta sinun täytyy pysyä paikoillasi”, vastasin hymyillen. Se sai Pikipennun pysähtymään kuin seinään. Naaraspentu istuutui Minttupennun vierelle ja katsoi minua odottavasti.
”Minttuvarjo oli kenties ystävällisin ja reiluin kissa koko Kuolonklaanissa. Hänellä oli vaalean punaruskea turkki ja vaaleanruskeat silmät. Hän halusi auttaa jokaikistä kissaa, vaikka kaikki eivät pitäneetkään hänestä. Jotkut kuolonklaanilaiset eivät ymmärrä edelleenkään sitä, miksi toisille pitäisi hymyillä tai olla mukava, mutta Minttuvarjo ei välittänyt. Hänen ansiostaan minäkin olen nyt tällainen, enkä vihamielinen kuten osa kuolonklaanilaisista”, nau’uin ja vilkaisin kohti Kaaostuhoa, joka söi jonkin matkan päässä hiirtä. Näytti siltä, kuin soturi olisi yrittänyt tappaa jo elotonta tuoresaalista toiseen kertaan. Minttupentu naurahti pienesti ja tönäisi hellästi ystäväänsä.
”Miksi Minttupennulla ja Minttuvarjolla on melkein samat nimet?” Pikipentu älysi kysyä.
”Punatähti halusi kunnioittaa siskoasi nimeämällä ainoan tyttärensä hänen mukaansa. Se oli hyvin jaloa päälliköltämme”, totesin tasaisella äänellä. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kahta ystävystä. He tuntuivat olevan vähintäänkin yhtä läheisiä kuin minä ja Lauhalaukka pentuaikoinamme. Lisäksi kaksikko pääsisi todennäköisesti samoihin aikoihin oppilaiksi, sillä heidän ikäeronsa ei ollut suuri.
”Haluatko kysyä vielä jotakin?” kysyin ja siirsin katseeni Minttupennun punaruskeasta turkista Pikipentuun. Naaras mietti hetken, jonka jälkeen hän pudisti pientä päätään.
”Ei tule juuri nyt mieleen mitään”, hän totesi ja kohautti lapojaan. En ehtinyt tehdä mitään, kun pentu singahti ohitseni ja huusi Minttupennulle:
”Minttupentu, etpä saa minua kiinni!” Minttupentu näytti ensin häkeltyneeltä, mutta sitten hän innostui leikistä ja lähti ystävänsä perässä juoksemaan pääaukion halki. Hymyilin katsoessani kahden pennun leikkiä.
Katseeni siirtyi leikkivästä kaksikosta leirin sisäänkäynnille. Hämypilvi astui sisään leiriin Sammaltassun edellä. Musta pentu oli nimetty eilen oppilaaksi. Mäntyviiksi oli jäänyt pentutarhalle siitä huolimatta, sillä hän ei tahtonut enää toimia soturina. Punatähdellä ei ollut mitään asiaa vastaan, sillä pentutarhalla oli hyvä olla kuningatar huolehtimassa mahdollisista orpopennuista sekä tietenkin klaaninvanhimmista. Kuolonklaanilla meni tällä hetkellä niin hyvin, että pulaa sotureista ei ollut. Meillä ei ollut oikeastaan pulaa mistään. Klaanissa oli tällä hetkellä kahdeksan oppilasta ja kaksi pentua, joista osa takuulla ansaitsisi pian uudet nimensä. Riistaa riitti hyvin kaikille, ja etelärajaamme vartioivat erakot pitivät tunkeilijat loitolla.
Pian huomasin olevani väsynyt. Olin herännyt aikaisin aamulla, enkä ollut nukkunut sen jälkeen silmäystäkään. Liekkitassu oli mennyt joku aika sitten lepäämään oppilaiden pesään. Koska loppupäiväni oli vapaa, kävelin huolettomasti sotureiden pesälle ja asetuin omalle vuoteelleni. Lauhalaukan voimakas tuoksu oli levittäytynyt myös minun pedilleni, mutta se ei haitannut ollenkaan. Se oli vain mukavaa, sillä ystäväni tuoksu sai minut rauhoittumaan, vaikka hän ei juuri nyt ollutkaan pesässä. Suljin silmäni ja nukahdin pian syvään uneen.

// 870 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Karhumyrsky jännittyi hetkeksi, lopettaen minun suinnan kun Lauhalaukka kysyi jotain. Olin kerrankin tyytyväinen siihen, että selvästikkin kolli kaksikko yritti sopia rauhaa, sillä että eivät ottaneet minua viereensä nukkumaan. Kuumotus oli tosiaan päälläni, sillä Karhumysky oli äsken sukinut minua. Toki kolli oli jatkuvasti ihollani, sekä minä hänen ihollaan, toki Lauhalaukka koski minua ja oli lähelläni, mutta silti jokainen kosketus tuntui yhä tuovan vatsaani perhosia, tuntui sulattavan ihoni saavan itseni kuumaksi. Nostin kehräten katseeni Lauhalaukkaan.
”Toki voimme mennä uimaan”, Kehräsin, kolli nyökkäsi hieman, tassuttaen syrjemmälle. Katsoin Karhumyrskyyn, alkaen sukimaan tuon törröttävää niskavillaa, jotka olivat hänen veljensä jäljiltä pörrössä. Suin kollia kaikessa rauhassa kunnes hän alkoi sukimaan omaa turkkiani. Kehräsin lopulta kun kolli oli saanut turkkini pestyä. Kuka vain hänen vieressään normaalisti oli, ei ollut siinä nyt, joten nousin ylös sen verran, jotta pääsin Karhumyrskyn viereen makaamaan. Karhumyrsky katsoi hermoissaan pesässä olijoita.
”Rauhoitu, emme me näytä huonolta vaikka yhdessä olemme, onhan klaanissa muitakin kumppanuksia”, Tokaisin puoli vahingossa. Karhumyrsky katsoi minuun yllättyneenä, kuitenkin laskeutuen makuulle viereeni. Hän ei todennut mitään faktasta että olin verrannut meitä kumppaneiksi. Painoin vain pääni hänen tassujensa päälle, kuunnellen vain sadeen rummutusta. Lopulta kuulin askelia ja avasin silmäni, huomasin että joku selvästikkin oli tulossa Karhumyrskyn viereen sammaleelle, joten nousin ylös, sekä otin sammaleeni joka lepäsi edessä. Siirsin sen takaisin paikalleen, ottaen pikku torkut.

Kun heräsin, tunsin sukaisun pääni päällä, ensin luulin sen olevan Karhumyrsky, mutta kun raotin silmiäni, huomasin valko oranssin kollin edessäni. Hänen iloiset siniset silmänsä kiilsivät melkein pimeässä pesässä. Kampesin ylös, huomaten kuinka sade ei enää rummuttanut runkoa vasten. Katsoin Lauhalaukkaan lähtien pesän suulle, vain huomatakseni että aurinko olisi juuri painumassa mailleen. Naurahdin heikosti, katsoen Lauhalaukkaan.
”Eiköhän mennä!”, Kehräsin asteellen piikkiherne tunnelia kohti, Lauhalaukka asteli vierelläni.
”Luonto herää aina jotenkin.. eloon sateen jälkeen”, Lauhalaukka tokaisi, nyökyttelin vain, yrittäen pudistella itseäni hereille, kun pääsimme tunnelin toisen pääähän. Luonto tosiaankin tuntui heräävän eloon. Se pieni kaste.. Puhdas ilma, Luonnon hiljainen hyminä, kaikki oli vain niin.. rauhallista, kuin unta. Painauduin Lauhalaukkaan kevyesti, heiluttaen häntääni. Kolli narahti, saaden katseeni takaisin häneen.
”Näytät kuin oppilaalta joka pääsee ensi kertaa ulos”, Kolli tokaisi hymyillen. Nauroin hieman ajatukselle. Niin kai, minä vain nautin.. luonnon rauhasta. Lauhalaukka sai oloni tuntumaan kuin en voisi tehdä yhtään virhettä, kuin ei olisi syytä pelätä.
”Onko se hyvä vai huono asia?” Kysyin viimein katsoen Lauhalaukkaa, jonka ei tarvinnut pitkään miettiä asiaa, hän vain tuntui rennosti kääntävän katseeni minuun. Hän sai joka liikkeen näyttämään niin vaivattomalta, niin helpolta.
”Toki on, arvostan sitä kuinka pystyt ilahtumaan niin pienistä asioista”, kolli kertoi, kuuntelin tuota mielelläni. En nähnyt asiaa niinkään, katsokaas, kerran elämme vain kerran, miksemme elä kunnolla? Miksi olla ihmettelemättä maailman kauneutta, sekä sitä mitä se tielleen toi. Kiedoin häntäni Lauhalaukan häntään, hänen suoden minulle hieman epäröiden katseen. Älä nyt viitsi.. Karhumyrksyllä ei olisi mitään käskyvaltaa minua kohti, sain olla Lauhalaukan kanssa jos halusin. Kuljimme loppu matkan Hehkulammelle hiljaisuudessa. Minulle tuo sopi hyvin, tuijotin vain lumoutuneena maastoa, mutta samalla tuntien jännityksen vatsassani, punan poskillani. Jokin vain tuntui sanovan, että tämä hiljaisuus kuului tähän. Tuntuisi väärältä pilata se kehräyksellä, vaikka oloni oli sellainen Lauhalaukan lähellä. Olisin voinut kikattaa joka sanalle, sekä samaan aikaan kehrätä läheisyydestä. Jokin siinä huumasi.

//514 sanaa
//Lauha?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin ilman sähköistyvän ympärillämme. Karhumyrsky katsahti minuun terävästi, vain Villisielu erotti meidät toisistamme ja esti häntä käymästä kimppuuni. Kuin kollin ajatukset lukien kirkas välähdys valaisi pesän lyhyeksi hetkeksi, jonka jälkeen taivas repesi ja voimakas jyrinä halkoi ilmaa. Se sai karvani nousemaan pystyyn ja vatsani muljahtamaan ympäri, mutten osannut sanoa, oliko ukonilma pahempi kuin mustankipeä velipuoleni, joka juuri tälläkin hetkellä mulkoili suuntaani paheksuvasti.
Villisielu värähti. Hänenkin karvansa olivat nousseet pystyyn, mikä toisaalta saattoi johtua myös sähköisestä jännitteestä, jota oli havaittavissa aina ukkosella. Mutta sitten hän käänsi sinisen – hieman säikähtäneen – katseensa minuun, ja oli selvästi vastausta vailla. Voi itku! Mitä minun pitäisi vastata? Olipa vastaukseni sitten mikä tahansa, saisin mitä luultavammin kynnet nahkaani joka tapauksessa – siitä huolen pitäisi Karhumyrsky, joka ojenteli kynsiään harkitsevan näköisenä. Otin häneen hieman etäisyyttä.
”Enpä nyt tiedä. Olemme jo nyt aika lähekkäin. Sitä paitsi, en halua häiritä muita lähtemällä sisustamaan pesää uudestaan. Ymmärrät kai?” Katseeni harhaili ympäri pesää, enkä sallinut sen kohtaavan Villisielua, jonka tuijotuksen tunsin turkillani. Toivoin todella, ettei hän ottanut pahakseen vastauksestani. Villisielu oli kiva ja minä pidin hänestä – ehkä jopa enemmän kuin vain ystävänä – mutta en halunnut riitaa Karhumyrskyn kanssa.
”Niin, ehkä Lauhalaukka on oikeassa. Muut eivät varmastikaan ilahtuisi siitä, jos huomaisivat petinsä vaihtaneen paikkaa vain koska pari toistensa perään kuolaavaa kakaraa eivät osaa pysyä erillään toisistaan”, Karhumyrsky maukui kuivasti, ja hänen sanansa olivat mitä ilmeisimmin osoitettu juuri minulle. Mahtava homma, kerrassaan.
Villisielu räpäytti kerran ja toisenkin silmiään. En osannut tulkita hänen kasvoiltaan, oliko naaras jotenkin pahoittanut mielensä tai erityisen pettynyt, ennen kuin hänen suunsa venyi aurinkoiseen hymyyn ja tämä vain nyökkäsi. Katselin hieman hämmästyksestä typertyneenä, kuinka soturi kurkotti kaulaansa ja repäisi itselleeen uuden palan kaniinista purtavaksi. Yllättävää kylläkin, hän ei ollut tainnut suuttua minulle.
Jälleen uusi jyrähdys ravisteli ilmaa. Tällä kertaa kaikki vain säpsähtivät eikä kukaan vaivautunut keskeyttämään jutusteluaan. Ruostekukkakin oli siirtynyt ulkoa suojaan sisätiloihin; hän tarkkaili meitä vuoteeltaan, mutta Villisielu ja Karhumyrsky eivät olleet huomanneet häntä – tai eivät vain jaksaneet välittää kissan tölläyksestä. Siispä minäkään en välittäisi siitä, vaikka mielessäni myllersivät lukuisat kysymykset koskien Kalmakuun ja emon mennyttä yhteistä elämää ja sitä, miksi minä olin saanut tietää vasta viimeisenä olevani punaruskean soturin poika. Niin turhauttavaa!
Söimme jäniksen loppuun kaikessa hiljaisuudessa. Aterian jälkeen oli peseytymisen aika. Tunsin lihasteni jännittyvän turkkini alla, kun Karhumyrsky alkoi pestä Villisielun korvia. Naaras kehräsi hiljaa. Pakotin itseni kääntämään katseeni toisaalle: en saisi antaa Karhumyrskyn provosoida itseäni tekoihin, joita tulisin katumaan myöhemmin. Mutta ajatuskin siitä, että tuo niljakas, pomotteleva karvakasa koski Villisieluun, sai karvani pörhistymään ja veren kohisemaan korvissani yhä vain kovemmin.
”Hei Villisielu, sinulla on tuossa jotakin”, sanoin yhtäkkiä, yllättäen jopa itsenikin, ja kurotuin nuolaisemaan naaraan kaulausta irti jäniksestä irronneen rippeen. Karhumyrskyn katse muuttui murhaavaksi.
”Kiitos.” Villisielun ääni oli vain tukahtunutta muminaa, aistin hänestä hehkuvan kuumotuksen. Toivoin, etten ollut vaikuttanut hänestä liian tunkeilevalta.
”Ai niin. Villisielu, mitä sanoisit, jos menisimme käymään uimassa sitten kun ukonilma hellittää?” Myönnän: minulla oli ollut vain tarkoitus ärsyttää Karhumyrskyä lipevällä ehdotuksellani, mutta kyllä minä oikeastikin halusin viettää aikaa naaraan kanssa. Meillä tuntui olevan niin paljon yhteistä keskenämme – ja me molemmat varmasti tunsimme sen saman, minkä minäkin aina, kun olin hänen lähellään.

//Villi?
//507 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Oppilaani, kirottu oppilaani, oli jättäytynyt partiosta pois. Mutta olihan se päältä päin nähtävää kuinka väsynyt hän oli pienistä harjoituksista. Asia sai vereni kuplimaan. Et ole enää pentu! Sinulla on velvollisuuksia totella, etkä sinä päätä tauoista. Mutta en lähtenyt oppilaan perään, hän sasi kuulla tuosta. Saalistimme kaikessa rauhassa kolmestaan, naaras kokoonpanolla. Välillä vaihdoimme pari sanaa, mutta lähestulkoot kaikki pysyivät hiljaa. Itse sain linnun, juuri ja juuri onnella, päästin pakoon vesimyyrän myös. Pääsimme viimein leiriin, vein saaliini nopeasti kasaan, kunnes palasin Ruostekukan luokse. Lauhalaukka sihisi jotain emolleen, minä katsoin kaksikkoa hämilläni. Lausahdin kaksikolle että olin lähdössä mutta Ruostekukka pysäytti minut. Katsoin naarasta hämilläni hetken, suoden sitten kollille pahoittelevan katseen. Tassuttelimme sivummalle, jotta kukaan ei kuulisi meitä. Istahdin Ruostekukkaa vastapäätä.
”No niin, mitä sinulla oli?”, Naaras kysyi, tuolla oli kunnon kansalaisen maine klaanissa, mutta hän tuntui aina olevan jotenkin.. pehmeä, minua ja kollejaan kohtaan. Hain sanoja, jotka olivat juuttuneet kurkkuuni. Muistuttelin itselleni mäntyviiksen sanoja. Kyllä minä uskaltaisin tältä naaraalta kysyä, sen mitä oli kysyttävänä. Nostin katseeni häneen, miettien vielä hetken.
”Mikseivät Lauhalaukka ja Karhumyrsky tule toimeen? Tapahtuiko jotain mistä.. minun pitäisi tietää?” Kysyin varoen, katsoin naarasta silmiin, joitten sävy näytti tummenvan katseen myöskin. Mitä nyt? Eikö tuota saisi kysyä? Katsoin naaran hetken epäröintiä pelon partaalla, enkä oikein tiennyt hetkeen mitä tehdä.
”He- Karhumyrsky kai näkee sen niin että Lauhalaukka sai kaiken, hän ei mitään. Kasvatin.. heidät niin eri lailla, kadun sitä nykyään. Kai luulin että rakkaus oli heikkoutta, älä anna Lauhalaukankin katkeroitua..”, Ruostekukka sanoi, katumusta ilmeessään, näin hänen katseestaan että tunne oli aito, että hän todellakin tarkoitti sanojaan. Tajusin asian jollain tavalla itsekkin, jos olisin voinut, olisin viettänyt vielä enemmän aikaa emoni ja isäni kanssa, olisin ollut heidän vierellään enemmän. Mietin olinko kysynyt jo tarpeeksi, mutta olin tajunnut rivien välistä että Karhumyrsky oli saanut torjunnan ja Lauhalaukka emon rakkauden. Se riitti, ketä se ei katkeroittaisi. Aloin nyökkäilemään hiljaa.
”Selvä, kiitos Ruostekukka, teen parhaani”, Tokaisin, pohtien mitä tekisin, katsoin aukiota, Huomaten Karhumyrskyn. Katsoin kollia, joka nautti tapansa mukaan varjoista. Tassutin kollin luokse, painautuen pienesti hänen kylkeensä.
”Kävit puhumassa Ruostekukalle?”, Karhumyrsky kysyi, nyökkäsin kollille, miettien halusiko hän tietoa, vai oliko kyseessä kysymys. Luultavasti kysymys. Jäin silti vain hänen kylkeensä nojaamaan. Räpyttelin silmiäni hämilläni, kun nokkaani osui sade pisara. Sadetta? Sitä ei ollut näkynyt aikoihin.
”Kyllä, se ei ollut mitään tärkeää, neuvoja vain..”, mutisin. Tuo oli osa totuutta, mutta ei koko osuus. Painauduin kolliin tiukasti, varoen pisaroita, tuo päästi huvittuneen kehräyksen veden pelostani. Avasin vain heikosti suuni.
”Toisena päivänä uit kuin kala vedessä toisena väistelet vesipisaroita?”, Kolli mörisi huvituuneena, hän hyvin tiesi että tuossa oli suuri ero. Katsoin vain saaliskasaan päin, pohtien hieman saisinko syödä, toki saisin mutta siis riittäisikö riistaa kaikille.
”Mennään suojaan, en pidä tästä”, Murahdin, hakien kanin tuoresaalis kasasta, ottaen sen pesään mukaan. Huomasin lauhalaukakin kapuavan peräämme, kun Karhumyrskyn kanssa kampesimme pesään suojaan. Me kummatkin olimme luultavasti tehneet tältä päivältä osamme, joten lepo ja ruoka oli tarpeen. Karhumyrsky katseli hetken pesää, kunnes nyökkäsi paikkaa vierellään, kannoin kanini hänen eteensä, sekä keveällä otteella siirsin sammaleeni kanin eteen. Täällä ei olisi kummempaa pidellä sadetta. Nappasin palan kanista, samoin kuin Karhumyrsky.
”Tuosta varmaan riittää kolmellekkin? Kuolen nälkään täällä”, Kuulin Lauhalaukan huvittuneen naukausun. Käännyin katsomaan kollia hymy suullani. Karhumyrsky ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.
”Eivätköhän märätkin saaliit kelpaa kerran niin nälkäinen olet”, Karhumyrsky kysyi. Katsoin säälivänä kaksikkoa. Ette voi olla tosissanne, edes kerran pyydän? Karhumyrskyn ääni oli enemmänkin sihinää, sekä murinaa, hän ei edes yrittänyt olla kiltti.
”Kyllä tästä riittää, tilaakin on myös”, Tokaisin, väistäen vähän, Lauhalaukka katsoi Karhumyrskyä hetken murhaavasti, kunnes istahti viereeni sammaleelle. Katsoin kaksikkoa, melkein harmissani faktasta etteivät nuo tulleet toimeen.
”Miten oppilaasi voi?”, Lauhalaukka kysyi, katsoen minuun, Karhumyrskyn tappava katse katsoi veljeään, joka puhui minulle, ihan kuin Lauhalaukka ei saisi puhua minulle, mutta saihan hän, yhtä paljon kuin minä Karhumyrskylle.
”Jääräpäinen mutta hiljainen tapaus, ihan hyvin”, Sanoin haukkuni välistä. Yht äkkiä korvia kirvelevä rytäisy vihloi ilmaa, pomppasin pystyyn, turkkini aivan pörröllään, häntä ja korvat korkealla järkytyksestä. Kun tajusin tuon olevan ukkonen, murisin ja tupisin kietoutuen sammalilleni nolona, jatkaen ruokailua kahden kollin kanssa.
”Kerran en saa siirrettyä Karhumyrskyn viereen siirtää sammaliani saanko sinun?”, Kysyin haastavana kastoen Lauhalaukkaa. Aivan tahallani tällä kertaa kiusasin kolli kaksikkoa, odottaen mitä jompikumpi, tai toinen heistä sanoisi, aivan varmaa olisi tosin että saisin murhaavia katseita sama missä nukuin. Odotin innolla mitä kaksikko vastaisi.

//702 sanaa
//Karhu ja Lauha?

Kirjoittaja: Ravn

Lamaannuttava väsymys painoi silmäluomiani, mutta auringonhuipun vaivaiset säteet ja sisimmästäni kumpuava kutkuttava jännitys karisuttivat lopulta viimeisetkin unihiekat silmistäni. Nostin pääni varovaisesti pystyyn, halusinhan näyttää itsevarmalta. Jotakuinkin ketunmitan päässä edelläni Henkäysvarjon raskaat askeleet kahisuttivat aluskasvillisuutta harmaaraidallisen soturin raivatessa tietään kohti mitä ikinä kollilla olikaan mielessään, sillä minulle tämä ei ollut juurikaan valottanut määränpäätämme. Vaikken pitänyt tietämättömyydestä, en sallinut sen pilata tällä kertaa päivääni – halusin näet ottaa kaiken irti ensimmäisestä kerrastani leirin ulkopuolella.
“Tutustutan sinut näin alkuun reviirin rajoihin”, Henkäysvarjo tokaisi kääntäen pistävän sinisen katseensa minun puoleeni ja hidasti kävelytahtiaan niin, että astelin pian tismalleen mestarini rinnalla. “Sen jälkeen pistäydymme Lehtikuusilaaksossa. Saat näyttää mitä olet entuudestaan pentutarhalla oppinut.”
Nyökäytin hitaasti päätäni ja käänsin katseeni perin nopeasti toisaalle vaaleanharmaasta kollikissasta, jonka katse tuntui edelleen porautuvan syvälle niskavilloihini. Henkäysvarjon suunnitelmat kalskahtivat minun korvaani uskomattoman pitkästyttäviltä, mutta jokaisen oli aloitettava jostakin, jopa minun. Se vain, etteivät napakasti puhaltava kylmä tuulenvire ja taivaalla tasaisena rintamana lipuvat harmaat kumpupilvet tehneet metsänpohjan valtaamisesta järin mukavaa kokemusta. Lisäksi olisi myös otettava huomioon reviirin merkittävä laajuus, josta olin sattunut ohimennen muilta oppilailta kuulemaan. Siinä hetkessä en saattanut enää pidätellä itseäni vaan suustani karkasi raskas, pitkästynyt huokaus. Samassa Henkäysvarjo läimäisi tassunsa rintaani vasten ja pakotti minut pysähtymään niille sijoilleni.
“Kuulehan, Harakkatassu”, harmaaraidallinen soturi naukui jääkylmään sävyyn, “minä en suvaitse niskurointia saati minkäänlaista pelleilyä. Otat soturikoulutuksen tosissasi tai et ollenkaan, onko selvä?”
Oli sanomattakin selvää, että korvani painuivat aavistuksen taakse tuijottaessani minua huomattavasti kookkaampaa kollikissaa. Henkäysvarjo oli tunnetusti kunnianhimoinen nuori soturi, joten olin osannut odottaa tämän vaativan oppilailtaan vain parasta. Kenties pääsisimme edes siinä asiassa vanhemman kiilusilmän kanssa yhteisymmärrykseen, sillä minäkin halusin olla hyvä – ei, vaan halusin olla parempi kuin kukaan toinen, suorastaan vaadin sitä.
“Onko selvä?” sinisilmäinen soturi tiukkasi toistamiseen.
“Selvä on”, vastasin irvistäen ja nyökäytin terävästi päätäni. “Saat olla minusta vielä ylpeä.”
Henkäysvarjo tuhahti aavistuksen epäluuloisesti, mutta laski kuitenkin lopulta valkean tassunsa ja lähti johdattamaan minua rauhanomaisesti kävellen syvemmälle havumetsän siimekseen.
Vastoin kaikkia odotuksiani reviirin rajoihin tutustuminen ei osoittautunutkaan mahdottoman tylsäksi tehtäväksi. Matkan varrella Henkäysvarjo valisti minua Kuolonklaanin tavoista ja historiasta sekä mainitsi ohimennen myös klaanin perustajista kertovista legendoista. Olin kuullut kyseisiä kertomuksia aikaisemmin klaaninvanhimmilta, mutten ollut koskaan välittänyt asettaa niitä järin suureen arvoon – tarinat olivat loppujen lopuksi vain tarinoita ja tarunhohtoiset päälliköt kuolleet ja kuopattu jo lukemattomia vuodenaikoja sitten. Näin ollen mestarini kuvaillessa Kuolonklaanin muinaista historiaa sivuutin tietoisesti suurimman osan tämän puheista ja keskityin mieluummin painamaan mieleeni keskeisiä maamerkkejä kuten joen, Hehkulammen, pari kolme kaatunutta kuusipuuta sekä Ukkospolun. Etenkin viimeksi mainittu kaukaisuuteen käärmemäisesti luikerteleva musta, kovapintainen ja löyhkäävä kuvatus herätti mielenkiintoni, mutta Henkäysvarjo kieltäytyi päästämästä minua sen lähelle. Kielto sai nenäni nyrpistymään, mutten kehdannut ruveta väittämään sillä kertaa harmaaraidalliselle soturille vastaan vaan lähdin lopulta kuuliaisesti seuraamaan tuota kohti viimeistä etappiamme, Lehtikuusilaaksoa.
Hengitin raskaasti ravistellen irtosammalta mustavalkoiselta turkiltani ja mulkoilin alta kulmain Henkäysvarjoa, joka silmäili minua omahyväisesti virnistäen. Vaaleanharmaa raidallinen kolli oli antanut minulle mahdollisuuden esitellä kykyjäni ennen ensimmäistä harjoitussessiota, jotta tämä voisi sanojensa mukaan löyhästi kartoittaa minun vahvuuteni ja heikkouteni. Olin kohdannut mestarini itsevarmasti ja kukaties aavistuksen pöyhkeäluontoisesti luottaen sokeasti leikeistä saamiini oppeihin, jolloin tilanne oli väistämättä päättynyt nopeatempoiseen ja nöyryyttävään höykytykseen. En ollut saanut ainuttakaan iskua perille ja karvaan pettymyksen kirveltäessä sisuskalujani Henkäysvarjon piikikäs voivottelu ei kohentanut lainkaan mielialaani. Kenties sinisilmäinen soturi olisi suhtautunut totaaliseen epäonnistumiseeni aavistuksen suopeammin mikäli olisin osannut nöyrtyä tämän edessä jo ennen kuin aloitimme, mutta sellainen ei ollut minun luontoni. Tiesin olevani vähintään yhtä hyvä kuin kuka tahansa kuolonklaanilainen, kykyni olisi vain kaivettava soturikoulutuksen avulla esiin ja sen jälkeen suunta olisi ainoastaan ylöspäin.
“Yritys hyvä kymmenen”, Henkäysvarjo naukui lopulta ja nyökäytti hitaasti päätään, “mutta sinuna en liikoja isottelisi. Itsevarmuus ei ole koskaan pahasta, mutta liika ylpeys koituu vielä turmioksesi.”
En ollut samaa mieltä mestarini kanssa, mutta tyydyin kuitenkin nyökäyttämään myöntymyksen merkiksi päätäni. Saatoin olla muiden mielestä aavistuksen ylimielinen, mutta minulla oli moiseen käytökseen omat syyni – mikäli klaanitoverini eivät olleet vielä valmiita tunnustamaan taitavuuttani, tekisin sen sitten itse.
“Alan opettaa sinua huomenna”, vaaleanharmaa Henkäysvarjo tokaisi ja loi minuun vielä viimeisen arvioivan silmäyksen. “Et ole järin voimakas, mutta sitäkin ketterämpi. Meidän on keksittävä joitakin tapoja, joilla voit hyödyntää nopeuttasi.”
“Kuulostaa järkevältä”, virkoin ja astelin kollikissan kannoille, jotta voisimme kiiruhtaa takaisin leiriin. Pimeyden Metsälle kiitos, ettei matkaa ollut pitkälti.

// fiilistelyä, mutta saa toki jatkaa!
// 682 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kalusin linnunraatoa aukion varjossa. Ruostekukan johtama partio oli palannut juuri leiriin, ja jostain syystä velipuoleni ja Villisielu pörräsivät ruosteenruskean kissan ympärillä kuin ärsyttävät kärpäset. Lauhalaukka oli kuitenkin joutunut siirtymään sivummalle Villisielun tultua: ilmeisesti naaraan asia oli tärkeämpi.
Lipaisin suunpieliäni vaivihkaa. Yritin kurotella kieleni avulla viiksistäni viimeisiä rippeitä linnusta, samalla kun annoin katseeni kiertää jo leirissä olevissa kissoissa. Minun olisi aika löytää itselleni lisää uusia ystäviä – eli siis liittolaisia. En vain tiennyt, kenet kietoisin seuraavaksi kynteni ympärille: yleisesti ottaen kuolonklaanilaiset eivät olleet mitenkään harvinaisen tyhmiä, joten tehtävästä ei tulisi helppoa.
Näin Hiutaleviiksen ja Kylmäliekin vaihtamassa kieliä lähellä lampea. Sisarukset sukivat toistensa turkkeja huolellisesti, sen lisäksi heillä näytti riittävän juttua. Kasvoilleni levisi pahaenteinen hymy, jonka onnistuin jotenkin kätkemään lähestyessäni nuorempia sotureita.
”Hei Hiutaleviiksi. Hei Kylmäliekki.” Seisahduin kaksikon eteen. Nämä keskeyttivät jutustelunsa ja kääntyivät katsomaan minua hieman epäluuloisen näköisinä.
”Hei”, Hiutaleviiksi naukaisi epäröivästi. Hän vaihtoi hämmentyneenä katseita veljensä kanssa. ”Onko sinulla jotakin asiaa?”
Istahdin alas ja röyhistin vähän rintaani, ihan vain näyttääkseni nuoremmille kissoille, kuka tästä kokoonpanosta oli kokeneempi ja paremmassa arvoasemassa. ”Pitääkö aina olla jotakin asiaa, jos haluaa jututtaa klaanitovereitaan?” vastasin naaraan kysymykseen kysymyksellä. Hiutaleviiksi oli nimittäin osunut aika lähelle: en minä oikeasti tullut puhumaan heidän kanssaan vain koska minulla oli pulaa seurasta vaan siksi, että tarvitsin itselleni liittolaisia – auttavia käpäliä. Ja mihin minä tarvitsin liittolaisia? En oikeastaan mihinkään. Oli vain huvittavaa leikkiä oman pikku kapinallisliiton johtajaa.
”Aivan”, Kylmäliekki sanoi hitaasti. Tästä tulisi todella kiusallista, ellen keksisi jotakin jutunjuurta ja vähän äkkiä.
”Oletteko eteviäkin taistelijoita? Ajattelin vain, että voisi olla kiva harjoitella yhdessä – vähän niin kuin silloin, kun olimme oppilaita”, mau’uin kiireesti mutta toivoakseni en liian hätäisen kuuloisesti. Minun ei suinkaan ollut tarkoitus antaa itsestäni huonoa kuvaa mahdollisille uusille tovereilleni.
”Kuulostaa hauskalta”, Hiutaleviiksi naurahti kireästi ja nousin seisomaan. Kylmäliekki teki samoin. ”Mutta meillä on nyt metsästyspartio. Katsotaan ehkä sen jälkeen.”
”No mutta enkö minä voisi lähteä teidän mukaanne?” keksin ehdottaa. Katsoin kaksikkoa toiveikkaasti.
”Öh, olen pahoillani, Karhumyrsky, mutta partio on jo täynnä”, Kylmäliekki naukui pahoittelevasti. ”Ehkä joku toinen kerta.” Sen sanottuaan pentuetoverukset marssivat ohitseni muutaman muun leirin reunalla norkoilevan soturin luokse, ja minä jäin tuijottamaan heidän peräänsä varmasti yhtä tyhmän näköisenä kuin puulla päähän lyöty. Tunsin oloni nöyryytetyksi.
Huokaisin hiljaa ja laahustin varjoon istumaan. Katsahdin Lauhalaukan suuntaan, joka myöskin makasi vähän matkan päässä varjossa. Kirjava soturi ei vilkaissutkaan minuun päin, mistä olin vain hyvilläni. Kenties voisimme olla sovussa edes pienen hetken.
Taipuessani nuolemaan kylkeäni, näin sivusilmällä Villisielun lopettelevan keskusteluaan Ruostekukan kanssa. Naaraat olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella, joten minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, mistä kaksikko jutteli. Toisaalta en ollut varma, halusinko edes tietääkään.
Siispä tyydyin vain katselemaan leirin verkkaista menoa. Ei minulla oikeastaan parempaa tekemistä ollutkaan, nyt kun ei tarvinnut kouluttaa oppilasta. Toivoin kyllä, että joku pentutarhan tuoreimmista asukeista saisi kuuden kuun ikään tulleessaan minut mestarikseen. Sitten voisimme pitää yhdessä Villisielun kanssa yhteisharjoituksia oppilaillemme. Mutta se oli vain typerä haave.

//Joku?
//466 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Leirissä painaltaminen teki kipeää lihaksissani. Selkäni oli kuin kasaan painunut lehtikasa, ja se valitti onnettomasti kipuaan. Päätäni särki ja korvissani soi. Varsinkin kynnenaluseni kirvelivät niistä kirotuista kiipeilyharjoituksista. Ei väliä montako kertaa Villisielu minulle selitti, miten kiipeily toimi, en vain kyennyt tarrautumaan puitten runkoihin kunnolla. Eikä siitä voinut edes syyttää sitä, ettenkö olisi ymmärtänyt tai kuunnellut Villisielun ohjeita. Olin kuullut sanoista aivan jokaisen, ymmärsin niistä jok´ ikisen, tiesin täsmälleen mitä minun täytyisi tehdä. Se olisi toisaalta ollut jo aika vakuuttavaa, että olisin onnistunut jotenkin ohittamaan mestarini ohjeet. Hän toisti niitä kaiken aikaa. Ainoa tauko hänen puheessaan oli kun hän otti uuden hengenvedon. Hän puhui lakkaamatta, selitti kuin automaattisesti. Joka kerralla kun putoaisin maahan hän aloittaisi uuden, saman rakenteen ja samat sanat sisältävän lauseen. Jopa silloin, kun hänellä oli vielä sama juttu kesken. Ajan mittaa naaraan ääni alkoi vain enemmän haitata ja heikentää suoriutumistani. Hän vei keskittymiskykyni toitottamisellaan. Olin yrittänyt hengitykseni alla karjaista hänelle, että olisi hiljaa, mutta hänen korvansa tuntuivat olevan lukossa. Minun ei tarvinnut kuulla niitä ohjeita ja onnettomia avunantoyrityksiä. Tiesin, mitä ne olivat. Ne eivät muuttuneet. En ollut tyhmä, mutta hänen ohjeensa ja logiikkansa eivät tuntuneet lainkaan pätevän tai tepsivän omaan kehooni. Kynteni olivat kyllä suhteellisen terävät, ja olin omasta mielestäni kolliksi jopa yllättävän kevytrakenteinen, mutta kehoni paino yhdistettynä maaperään joka alkaisi puuhun takertuessani välittömästi huutaa minua palaamaan takaisin ja vetämään minua luokseen, se kaikki oli liikaa raajoilleni. Ei väliä kuinka syvälle olivat kynteni porautuneet, ne alkoivat raapia puun kaarnaa painoni alla minun alkaessa hillua hitaasti alaspäin. Minä olin raatelija, en mikään orava. Kunhan saisin hiottua pyyntitaitoni ja refleksini aivan tappiinsa, voisin pistää oravan kylmäksi, ennenkuin se ehtisi edes katsahtamaan lähintä puuta kohti. Ja milloin muka tulisin kohtaamaan tilanteen, jossa hyökkääminen, puolustautuminen tai pakeneminen on mahdotonta, ja ainoa pelastukseni löytyisi onnettomasta oksakasasta? Täyttä potaskaa sanon minä.

Villisielu oli ikuisuuksia kestäneen nöyryytykseni jälkeen halunnut viedä minut mukaan saalistuspartioon, jostakin kumman syystä. Enhän minä edes osannut vielä tehdä saaliille juuri mitään. Halusiko hän vain tutustuttaa minut partion toimintaan? Kenties, mutta olisi Villisielu saanut varata paremman hetken, kuin tämä. Haluaisin partioon tutustuessani myös kokea sen toiminnan fyysisesti ja osallistua, enkä vain pällistellä nurkassa, koska mestarini ei viitsinyt opettaa minua vielä saalistamaan. Kun minun viimein sallittiin palata leiriin, olin liian väsynyt pitää yllä kunnollista ryhtiä. En kuitenkaan antanut kehoni täysin löystyä. Pidin jalkani niin suorassa kuin mahdollista, mutta torsoni ja pääni hieman roikkuivat velttoina. Villisielu sirkutti pirteään sävyyn varapäällikön kanssa partioon liittymisestä, ja eipä aikaakaan kun oltiin taas lähdössä leiristä ulos. Muut partion kissat tasaiseen tahtiin katosivat leiristä, Villisielu heidän mukanaan.

Naaras kuitenkin upposi nopeasti partion joukkoon, eikä heistä kukaan tuntunut huomaavan, etten lähtenyt uloskäynnin ääreltä pitemmälle. Aloin miltei välittömästi tuntea rinnassani kasvavaa katumuksen ja pelon sekoittavaa tunnetta, mutten liikkunut paikoiltani. Olen tehnyt päätökseni. Olen kärsinyt miltei koko päivän. Minä en todellakaan tule mukaan. Päästin kurkustani pienen sähähdyksen ja käännähdin nopeasti uloskäynnin luota, alkaen jolkottamaan syvemmälle leiriin. Tämä päivä oli täysin muuttanut käsitystäni Villisielusta. En ollut enää juurikaan vakuuttunut hänen kykyihinsä mentorina. Kyllä minä vielä aluksi ymmärsin Villisielun käyttämien otteiden tarkoituksen, mutta hänen alkaessa toistaa sanojaan, alkoi hänen kuvansa minun silmissäni vääristyä. Mitä hän minulta oikein odotti? Taitojeni ihmeparantumista? Vielä hetki sitten olin pitänyt Villisielua varteenotettavana ja järjen äänenä. Mutta nyt hän olikin tyhjäpäinen tollo!

Päästin väsähtäneen huokauksen. Minä taidan jälleen ylireagoida. Tämä on ollut vain hyvin huono päivä minulle. Tuntui jatkuvasti siltä, että tämä päivä oli ollut pelkkää epäonnistumista ja aikaansaamattomuutta. Ja Villisielu tuskin tarkoitti minulle hallaa tai oli tarkoituksellisesti minulle ilkeä. Välillä Villisielu oli minulle melkein jopa emohahmo. Hän oli ylenpalttisen lempeä ja ystävällinen. Ehkä hän halusi nyt vain tiukentaa otettaan kanssani, varmistaakseni että opin. Varmasti kuka tahansa minun asemassani olisi äreissään pitkien menestyksettömien harjoitusten jäljiltä. Sitä tuntuu vihan sumentamana vierittämään raivoaan aina lähimpään auktoriteettiin.Olin hetki sitten löytänyt mukavan paikan leirin syrjästä ja olin istahtanut alas, hieman lysähtäneeseen asentoon. Nyt tunsin uupunutta kehoani kannattelevien jäsenten värisevän. Ja nämä lihaskivut tulisivat luultavasti vielä pahenemaan seuraavina päivinä. Jo tämän ajatuksen miettiminen ja sisäistäminen sai kehoni tuntumaan entistä raskaammalta. Ravistin päätäni ja otin muutaman syvän hengenvedon. Minulle tuli yllättävän usein tarve selkeyttää pääni vapaana lentävistä ajatuksista. Ilman tätä minä varmasti sekoaisin alta aikayksikön. Nyt kuulin leirin äänet paremmin, korvani olivat lakanneet soimasta ja pääni vieno särky oli hälvennyt.

Kuulin kaksi erityisen tuttua ääntä. Kahden pienen pennun hihkumista pentutarhasta. Olin valikoinut paikan, joka oli juuri pentutarhan vierellä. Vaikka olin yhä jumissa, nostin kehoni maasta ja kävelin pesään sisälle. Siellä ollessani löysin äänen lähteen nopeasti. Minttupentu ja Pikipentu painivat lähellä pentutarhan erästä nurkkausta. Nyt he eivät olleet enää yhtä pienikokoisia, vaikka olivatkin kokonsa puolesta edelleen minulle enemmän tai vähemmän kirppuja. Nyt ainakin kykenin varmistamaan, että Minttupennulla oli jalat.
”Terve vaan”, kehräsin ystävällisesti pennuille saapuessani näiden luo.
Pikipentu tervehti minua iloisena, joka sai myös Minttupennun avaamaan suunsa, sanoen itsekin heipat minulle.
”Näytät aika kamalalta”, Minttupentu irvisti hieman pahoittelevan näköisesti, ja tuhahdin tälle muka loukkaantuneena, jonka jälkeen vastasin:
”Palasin juuri harjoituksista. Mestarini pisti minut kiipeilemään”, työnsin kieleni hetkellisesti ulos sanojeni välissä.
”Opeta meille jotakin!”, Pikipentu hihkaisi yllättäen. ”Osaatko joitakin siistejä taisteluliikkeitä?”
Yllätyin hieman tummanharmaan pennun kysymyksestä, mutta kohautin lapojani.
”En osaa paljolti mitään jännää”, pentujen ilmeitten alkaessa synketä, lisäsin heille nopeasti:
”Mutta osaan vaania. Ja pari puolustavaa iskua.”

//Minttu? Villi?
851 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun heräsin seuraavana aamuna, oli jo melkein aurinkohuippu. Nostin päätäni ja katsahdin hitaasti ympärilleni, mutta pesä näytti olevan tyhjä itseäni lukuun laskematta. Ilmeisesti kukaan ei ollut vaivautunut herättämään minua. En kylläkään ottanut siitä pahakseni, olinhan käytännössä toimeton tämän päivän venäytetyttäni eilen varpaani Minttupennun kanssa peuhatessa. Minttupennusta puheen ollen, voisin tänäänkin käydä tervehtimässä häntä pentutarhalla – en minä parempaakaan tekemistä keksinyt.
Turkkini siistimisessä meni tavanomaista kauemmin. Tavallisesti olisin vain ravistellut pikkuroskat irti karvoistani, mutta koska minulla oli nyt aikaa, päätin suorittaa perusteellisen peseytymisen. Sen päätökseen saatuani puikkelehdin pesätoverieni tyhjien nukkumapaikkojen ohi ulos aukiolle, jossa kissat vaihtoivat kieliä keskenään.
Vilkaisin ylös taivaalle. Oli ainakin vielä toistaiseksi selkeää, vaikkakin tummanpuhuva pilvireuna lipui horisontista uhkaavaa vauhtia kohti. Iltapäivän jälkeen saattaisi sataa, tunsin sen viiksissäni. Sade oli hyväksi luonnolle, sekä se toi minulle mieleen märän turkin ja ajan takaiset uintiretket Hehkulammelle. Olisi siis vain hyvä juttu, mikäli sadepisarat raaskisivat kostuttaa kuivaa kangasmetsää.
Koska minulla ei ollut vielä nälkä, päätin suunnata pentutarhalle suorinta reittiä. Kahden kiven väliin muodostetusta pesästä kuului innokkaita vinkaisuja ja miukunaa. Tällä hetkellä klaaninvanhimpien ja parin kuningattaren lisäksi pentutarhaa asuttivat huomattavan paljon vanhempi Sammalpentu sekä uusimmat tulokkaat Pikipentu ja Minttupentu. Oli aina ilo nähdä uudet kasvot, ja hädin tuskin maltoin päästä tekemään parempaa tuttavuutta kaksikkoon. Kenties jompikumpi heistä – tai miksei myös Sammalpentu – voisi tulevaisuudessa olla oppilaani. Joka tapauksessa teki hyvää viettää välillä aikaa klaanin nuorimpienkin jäsenten kanssa, jotta muistaisi arvostaa elämän pieniä suuria iloja.
Työnsin sammalverhon sivuun kuonollani ja astelin sisemmälle. Minttupentu ja Pikipentu keskeyttivät paininsa ja kääntyivat katsomaan minua silmät hämmästyksestä suurina. Sitten Minttupentu tuntui tunnistavan kuka ovensuussa seisoi, ja hän irrottautui mustasta naaraasta ja loikki minua vastaan häntä iloisesti tervehdykseen nostettuna. Kumarruin vastaamaan pennun eleeseen koskettamalla tämän kuonoa hellästi omallani.
”Mitä sinä täällä teet? Entä miten sinun jalkasi voi? Sattuuko siihen?” Punertava turkkinen naaras oli oma pirteä itsensä, ja jo se pelkästään sai minut paremmalle tuulelle.
”Kyllä se vielä vähän aristaa, mutta luultavasti jo parin päivän päästä voin osallistua partioihin ja klaanin ruokkimiseen”, arvelin ja nostin esille jo valmiiksi koholla olevaa käpälääni puhuessani. Tassussa ei näkynyt mitään pintapuolista vammaa, mutta jos varpaita yritti taivuttaa tai varata painoa niille, kipu lamasi koko jalan.
”Haluatko tulla leikkimään meidän kanssa?” Pikipentu tassutti ystävänsä takaa. Hän katsoi minua pelkäämättä silmiin eikä osoittanut minkäänlaisia arkuuden merkkejä. Pennun rohkeus huvitti minua, mutta ennen kuin ehdin vastata hänen kysymykseensä, pesän suulta kuului taas rapinaa. Siirryin pois sisälle pyrkivän kissan tieltä ja käännyin katsomaan tulijaan lapani yli.
Kalmakuu joutui kumartumaan, jotta ei olisi lyönyt päätään pesän kattoon. Hän kantoi terävissä hampaissaan pulskaa viherlehden ruokkimaa jänistä, jonka hän kuljetti ohitseni pesän perällä asustaville klaaninvanhimmille. Suuri punaruskea soturi vaihtoi nopeasti muutaman hiljaisen sanan vastikään eläköityneen Luminenän kanssa, ja kääntyi sitten vaivalloisesti ympäri päästäkseen lähtemään. Hän puoleksi hiipi, puoleksi ryömi vierestäni ja katosi pesän suuta verhoavan sammalverhon taa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
”Se olisi varmasti hauskaa, mutta muistin juuri, että minulla on menoja. Leikitään vähän myöhemmin!” sanoin pennuille, hädin tuskin malttaen pitää katsettani aloillaan puhutellessani heitä. Minulla oli kiire Kalmakuun perään.
”Selvä sitten.” Pikipentu ja Minttupentu palasivat takaisin leikkiensä pariin, sillä välin minä tein tiukan U-käännöksen ja nelistin isäni jälkiä seuraten ulos. Onnekseni vanhempi soturi ei ollut ehtinyt pitkälle; itse asiassa hän oli jäänyt sukimaan turkkiaan leirin varjoon.
Pidin lyhyen mietintätuokion, jonka aikana kehittelin päässäni seuraavanlaisen toimintasuunnitelman: hakisin tuoresaaliskasasta tarpeeksi suuren riistan, jonka voisin jakaa Kalmakuun kanssa, ja hioisin olematonta isä-poika suhdettamme parempaan suuntaan, jotta voisimme olla virallisesti yhtä perhettä. Toisaalta, en ollut yhtään varma, tiesikö Kalmakuu olevansa minun isäni, tai sitä, että minä tiesin hänen ja Ruostekukan kylmän päätöksen saaneesta romanssista.
Poimittuani tuoresaaliskasasta hyvinsyöneen näköisen oravan, päätin yrittää lähestyä Kalmakuuta. Punaruskea soturi oli taipunut pesemään vatsaansa, kun saavuin hänen luokseen. Kalmakuu väräytti korvaansa, ja tämä nosti ruskean katseensa minuun. Tunsin sydämeni lepattavan rinnassani ja lihasteni kiristyvän turkin alla.
”Hei is… tarkoitan Kalmakuu. Otin liian suuren saaliin yksin syötäväksi, ja kun näin sinut täällä istumassa joutilaana, ajattelin, että voisimme jakaa sen kahteen.” Tarkoitukseton möläytykseni oli jo tainnut paljastaa todelliset aikeeni. Kalmakuu huokasi syvään ja viittasi minua istumaan. Laskin oravan maahan ja istahdin hieman epäröivästi takamuksilleni.
”Meidän taitaa olla aika puhua.” Kalmakuun ilme synkkeni, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt olla huolissani siitä, vai iloinen, että hän oli ylipäätään päättänyt tehdä ensimmäisen siirron keskustelun aloittamiseksi. ”Oletkin tainnut kuulla minusta ja emostasi?”
”Niin olen.” Nyökytin pienesti päätäni.
Kalmakuu puri huultaan. ”Ne huhut pitävät paikkansa. Minulla ja emollasi oli hyvinkin läheiset välit paria kuuta ennen syntymääsi. Mutta sitten Ruostekukka päätti jättää leikin kesken, ja sen seurauksena synnyit sinä.” En tiennyt, tuottiko aiheesta puhuminen soturille suurtakin tuskaa, mutta arvelin, että asioiden purkaminen jollekulle toiselle saattaisi helpottaa.
”Jos kerran tiesit minun olevan poikasi, mikset koskaan tullut puhumaan minulle?” kysyin varovasti.
”Olisin kyllä tullut, mutta klaani puhui meistä kahdesta siihen aikaan paljon, ja sinun isääsi yritettiin arvuutella jopa kieliä vaihtaessa. Lisäksi en uskonut, että Ruostekukka olisi ollut kovin ilahtunut asiasta”, Kalmakuu maukui hiljaisella äänellä. Hänen katseensa harhaili koko ajan ohitseni, kauas menneisyyteen. Sitten hän käänsi sen yllättäen minuun. ”Minä todella välitin emostasi, mutta hän särki sydämeni välinpitämättömästi ja julmimmalla mahdollisella tavalla: riisti minulta oikeuden tavata omaa poikaani.”
Tunsin sääliä isääni kohtaan. Ruostekukka oli mennyt tekemään ikävän tempun lopettaessaan suhteen niin yllättäen ja ilman minkäänlaisia kunnollisia perusteluja. Emo saisi hävetä omia tekosiaan pitkälle tulevaisuuteen, mikäli omaisi hitustakaan omatuntoa tai osaisi potea syyllisyyttä kaikesta pahasta, jota on saanut aikaiseksi.
”Kiitos kun kerroit.” Laskin häntäni Kalmakuun lavoille rohkaisevasti. ”Minä en ole enää mikään pikku pentu, jonka menemisiä tai tekemisiä Ruostekukka voi määräillä mielensä mukaan. Olen täysi-ikäinen kissa, jolla on oikeus päättää omista suhteistaan klaanitovereihinsa, ja jos haluat, me voimme tutustua paremmin ja kiriä kiinni menetettyä aikaa. Mitä sanot?”
”Se kuulostaa mukavalta ajatukselta”, Kalmakuu kehräsi vaisusti. Olisin mielelläni jatkanut hänen kanssaan jutustelua pidemmälle, mutta huomasin juuri sillä hetkellä, että Ruostekukan johtama partio palasi leiriin. Minun olisi vaihdettava naaraan kanssa muutama sana asiaan liittyen.
Kosketin vielä isän kuonoa omallani nopeasti hyvästeiksi ja lönköttelin aukion poikki emoni luokse. Ruosteenruskea kissa oli pysähtynyt huomatessaan minun lähestyvän ja jäänyt odottamaan leirin reunalle samalla kun muu partio käveli hänen ohitseen.
”Kuinka sinä saatoit tehdä niin Kalmakuulle?” En epäröinyt esittää jyrkkää kysymystäni suoraan. Olin saanut elää liian pitkään valheiden verkostossa, enkä sallisi salailua ja toisten petkuttamista enää. Halusin saada vastauksia.
Mutta ennen kuin Ruostekukka ehti sanoa sanaakaan, nenääni tulvahti tuttu tuoksu. Käänsin päätäni ja näin Villisielun seisovan takanamme hyvin vaivaantuneen oloisena.
”Anteeksi. Minulla oli vain asiaa Ruostekukalle, mutta voin hoitaa sen kyllä myöhemminkin, jos teillä on juttu kesken”, valkea naaras sopersi ja oli jo tekemässä lähtöä, kun Ruostekukka pysäytti hänet.
”Ei sinun tarvitse minnekään lähteä. Me olimme tässä juuri lopettelemassa. Tule vain tänne, niin puhutaan.” Naaras katsahti minuun tuimasti oransseilla silmillään ja viittoi Villisielua tulemaan lähemmäksi. Heiluttelin häntääni närkästyneenä, mutta annoin asian lopulta olla ja siirryin sivummalle odottamaan.
Odotellessani huomasin, kuinka minulle tuli nälkä. Samassa muistin, että olin vienyt oravan Kalmakuulle ottamatta siitä itse haukkuakaan. Kun katsoin kollin suuntaan, näin hänen syövän sitä hyvällä ruokahalulla, enkä halunnut olla häiriöksi. Siispä laskin vain pääni etutassujeni varaan ja kuuntelin vatsani vaikerrusta.

//Villi vaikka? Muutkin saa jatkaa.
//1140 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Ponkaisin ylös maasta, jonne neljäsosakuun vanhempi Pikipentu oli äsken minut tönäissyt. Heti jaloille päästyäni loikkasin ketterästi tummanharmaan naaraan kimppuun ja sain tämän kaadettua maahan.
“Sinähän et Kuolonklaanin päällikköä Minttutähteä voita!” Ääneni oli täynnä voitonriemua, kun painoin tassullani hellästi pitkäturkkista Pikipentua. Minun oli helpompaa voittaa Pikipentu, sillä hänen kasvunsa tuntui pysähtyneen tai ehkä minä olin kasvanut hänen ohitseen. Hänen korkeampi ikänsä ei tarkoittanut hänen olevan suurempi. Pikipentu irvisti ja marisi:
“Miksi sinä saat olla Kuolonklaanin päällikkö? Miksi minä joudun olemaan joku erakkolauman johtaja?” Pyöräytin silmiäni teennäisen suuresti ja huokaisin tarpeettoman kovalla äänellä. Nostin pienen punaruskean tassuni Pikipennun päältä ja peruutin muutaman askeleen.
“Selvä, ole sinä sitten päällikkö, oi suuri Pikitähti”, miukaisin ja kasvoilleni nousi ilkikurinen virne, kun loikkasin odottamatta uudelleen Pikipennun kimppuun. Tällä kertaa ystäväni kuitenkin loikkasi nopeasti sivulle ja tönäisi minua selästä vahvalla iskulla. Tömähdin vatsalleni maahan ja hetken kasvoillani komeili hämmentynyt ilme.
“Mites nyt suu pannaan, erakko Minttu?” naaras naukui kulmiensa alta minua tuomitsevasti ruskeilla silmillään tapittaen. Oli ihan oikein, että Pikipentu voitti tämän erän. Olin luottanut liian paljon suurempaan kokooni ja se oli alkanut nousta päähäni. Tämä oli hyvä kolautus takaisin maanpinnalle. Kierähdin selälleni ja näin pentutarhan katon. Jäin hetkeksi miettimään, mitä Lauhalukka ja Mahlahalla tekivät nyt. Oli kulunut jo kuu siitä, kun olimme leikkineet Lauhalaukan kanssa. He olivat tosi kiireisiä soturinhommissaan ja näin heitä vain silloin tällöin. Kierähdin kyljelleni ja siitä ketterästi ylös. Aloin kuulla tuttua hihitystä selkäni takaa. Vilkaisin taakseni kulmat kurtussa ja näin Pikipennun nauravaiset kasvot. Vilkuilin ympärilleni etsien tätä hauskaa juttua, jolle ystävättäreni nauroi ja olin turhautua, kun en löytänyt mitään.
“Sinun päähäsi jäi pala sammalta niin kuin linnun sulka”, pentu naukui pidätellen nauruaan. Kasvoilleni nousi hymy, jota seurasi myös muutama naurunpurskahdus. Aloin sukia tassullani päätäni ja pian eteeni lennähti kevyt ja pieni sammalrepale.
“Mikäs siellä on niin hauskaa?” Kuului syvemmältä pesästä iäkäs kollin ääni. Käännähdin äkkinäisesti äänen suuntaan samoin kuin paras ystäväni ja tunnistimme oitis Naarmunenän suuren tabbykuvioisen hahmon, jonka tummanvihreät silmät kiiluivat hämärässä tuoden mieleen metsänsiimeksen.
“Minttupentu teki vain jotain hassua”, Pikipentu naurahti väkinäisesti, eikä selvästikään tuntenut oloaan mukavaksi jutellessaan Naarmunenälle. Minun oli myös pakko tunnustaa, että hän oli välillä vähän karmiva. Hänellä oli aina kaikkia pelottavia tarinoita ja ne kuulostivat välillä vähän uhkauksilta. Useimmiten tarinoiden rakenne oli, että jos toimi typerästi kävi näin ja näin. Mitähän iäkkäällä kollilla oli tällä kertaa mielessä, en kyllä ollut aivan varma halusinko edes tietää.
“Varokaahan ettette kieri sammalissa niin paljoa, että jäätte niiden sisälle, eikä kukaan tiedä missä olette. Joku varmaan luulee, että sammalet on kääritty rullalle ulos vientiä varten ja jäätte rullien sisälle ikuisesti jumiin”, Naarmunenä naukui silmissään outo kiilu, hän taisi nauttia siitä, kuinka niskakarvani nousivat pystyyn ja silmäni pyöristyivät huolestuneesti. Vilkaisin Pikipentua, joka pudisteli minulle hieman epävarmana päätä, kuin viestien, ettei tainnut uskoa selostusta. Vai uskoiko? En tiennyt uskoinko minäkään, mutta päätin pysyä kauempana sammalista jonkin aikaa. Pakkohan niillä olisi nukkua. Poistuimme sanomatta mitään Pikipennun kanssa pesän eri kohtaan ja olin näkevinäni Naarmunenän naamalla tyytyväisyyttä ja ilkikurisuutta loistavan hymyn.

//Sorii vähä tönkkö mutten keksiny oikee mitää xd saa jatkaa 😀
487 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivät matelivat hitaasti eteenpäin. Minusta tuntui kuin aika olisi välillä pysähtynyt paikoilleen vain ärsyttääkseen minua. Pidin viherlehdestä vuodenajoista eniten, mutta halusin kehittyä soturina. Halusin kohdata uusia haasteita ja kenties saada uuden oppilaankin. Se ei kuitenkaan ollut vielä ajankohtainen asia, sillä Jyrkänneloikka halusi minun saavan pentuja.
”Perheetön soturi ei voi olla yhtä kunnioitettu kuin perheellinen”, niin isä oli sanonut. Mitä enemmän kissa saisi pentuja Kuolonklaanille, sitä kunnioitetumpi soturi hän tulisi olemaan. Minä uskoin isää, sillä hän oli elänyt pitkän elämän ja tiesi paljon lähes kaikesta. Vaikka perheen perustaminen ei houkutellut minua, se oli tehtävä. Ajatuskin siitä, että joutuisin pentutarhalle valittavien ja kirkuvien karvapallojen kanssa sai karvani nousemaan pystyyn.
”Punatähdellä on muita kiireitä, joten minä johdankin partiota”, Surmakynnen ääni keskeytti ajatukseni. Vilkaisin tuuheaturkkista varapäällikköä, joka otti paikan partion johdossa. Arpisen turkin omaava naaras astui piikkihernetunneliin itsevarmoin askelin.
”Punatähti on takuulla vain pentutarhalla ihastelemassa Minttupentua. En ymmärrä miten joku rääpäle voi mennä klaanin edelle. Katsokaa nyt Surmakynttä, hänen pentunsa on pentutarhalla, mutta koska Punatähti ei osaa huolehtia omasta pennustaan, on varapäällikön itse johdettava partiota”, Jääviillon raivostuttava ääni rikkoi hiljaisuuden, joka partion ylle oli laskeutunut. Käänsin tuiman katseen kohti minua nuorempaa soturia. Myös Pimentovarjo mulkaisi vaalean punaruskean kollin suuntaan.
”Ihan vain tiedoksi, että Punatähti on lähdössä tänä yönä tapaamaan Pimeyden Metsää Kuuluolalle, jonka vuoksi hän ei päässyt partioon. Minä olisin paljon mieluummin pentutarhalla tyttäreni kanssa, mutta partiot eivät johda itse itseään”, varapäällikkö ärähti nuorelle soturille, joka vaikeni heti. Jääviilto pysytteli partion perällä ja varoi astumasta Surmakynnen näkökenttään. Minusta oli yllättävän mukavaa kuulla, kuinka Jääviiltoa läksytettiin.
Surmakynsi oli yrittänyt pysyä pentutarhalla Pikipennun synnyttyä, mutta klaani ei yksinkertaisesti selviä ilman varapäällikköä. Olin nähnyt useita kertoja, kun Punatähti oli patistanut varapäällikkönsä pentutarhalle. Päälliköllä ei ollut aikaa järjestää jokaista partiota ja hoitaa samalla omia velvollisuuksiaan. Surmakynsi oli onnekas, kun hän sai hoitaa tehtäviään pennusta huolimatta. Normaali soturi ei saisi tehdä niin, sillä klaani pärjää hyvin ilman yhtä soturia, mutta ei ilman varapäällikköä.

Partiossa kaikki sujui normaalisti. Kävelimme Ukkospolun reunan läheisyydessä ja merkkasimme rajamme. Varmistimme, etteivät etelärajaamme suojelevat erakot olleet tullut meidän maillemme luvatta. Sen jälkeen jatkoimme matkaa kohti Hehkulampea. Päivä oli kuuma, jonka vuoksi olisin mielelläni käynyt pulahtamassa lammessa nopeasti. Täytyi kuitenkin keskittyä partiointiin.
Ohitettuamme Hehkulammen jättäydyin partion hännille Pimentovarjon kanssa. Jääviilto mulkoili meitä, mutta ohitti meidät mitään sanomatta. Nyt nuori kolli käveli Kaaostuhon vierellä aivan Surmakynnen kannoilla. Olin kiinnittänyt huomiota varapäällikön olemukseen. Hän oli muuttunut partion aikana väsyneeksi ja huonovointisen oloiseksi. Varapäällikön häntä heilahteli puolelta toiselle melko nopein liikkein. Pimentovarjo oli huomannut saman, mutta Jääviilto ja Kaaostuho eivät tuntuneet aavistavan mitään. Se ei kylläkään ollut ihme. Kaaostuho oli kenties klaanin yksinäisin ja syrjityin kissa, ja Jääviilto ajatteli aivan liikaa itseään. Hän tuskin olisi huomannut, vaikka Surmakynsi olisi lyyhistynyt maahan hänen eteensä.
Vilkaisin mustaa soturia, joka vilkaisi minua. Emme sanoneet mitään, sillä siihen ei ollut aihetta. En halunnut ottaa riskiä, että Surmakynsi kuulisi meidän puhuvan keskenään hänen voinnistaan. Surmakynsi niiskutti partion johdossa kovaäänisesti. Olikohan hän vilustunut? Tyydyin seuraamaan tilannetta partion perältä, sillä en halunnut varapäällikön vahingossakaan lyyhistyvän minun päälleni.

Leiriin palattuamme Surmakynnen vointi oli heikentynyt. Hänen häntänsä laahasi maata ja varapäällikön ryhti oli lähes olematon. Varapäällikön pää roikkui alhaalla ja hänen askeleensa olivat laiskan oloisia. Jääviilto oli vähällä kaataa varapäällikön kumoon, kun soturi pyyhälsi hänen ohitseen kohti tuoresaaliskasaa. Surmakynsi ei edes vilkaissut vaalean soturin perään, vaan kävi istumaan keskelle pääaukiota.
”Pitäisikö hänet viedä parantajan pesälle?” Pimentovarjo pohti ja oli jo menossa, mutta Hehkuaskel ehti varapäällikön luokse ensimmäisenä. Parantaja kumartui naaraan luokse ja näytti kyselevän hänen vointiaan.
”Toivottavasti tuo ei ole mitään tarttuvaa. Lehtisateesta voi tulla aika epämiellyttävä, jos tauti alkaa riehua klaanissa”, totesin vilkaisematta ikäiseni soturin suuntaan. En tuntenut Surmakynttä erityisen hyvin, jonka vuoksi en osannut lainkaan olla huolissaan hänen tilastaan.
”Mitä veikkaat, selviääkö Surmakynsi tuosta?” kysyin huomatessani, ettei varapäällikkö kyennyt enää edes kävelemään omin voimin. Häntä pienempi parantajakissa joutui antamaan varapäällikölle tukea tuon laahustaessa kohti parantajan pesää. Samalla Hehkuaskel yritti saada Jääviiltoa avukseen, mutta punaruskea soturi ei ollut kiinnostunut antamaan apuaan parantajalle.

//Pimento?
// 645 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Voisipa ajan vain pysäyttää ikuisuudeksi tähän hetkeen”, Merkurius naukaisi kaihoisasti ja vilkaisi kulmiensa alta minuun. Kun katseeni kohtasi kirjavan kollin syvät ja lempeät silmät, jotka tuntuivat ikään kuin hohtavan hämärässä viherlehden yössä, perhoset alkoivat tanssia vatsassani tanssiaan, joka oli omistettu vain ja ainoastaan vierelläni olevalle kollille.
Merkuriuksen sanat kuitenkin tuntuivat syvänä pistona sydämessäni, sillä tiesin, että tämäkin taianomainen hetki päättyisi aivan yhtä lailla kuin mikä tahansa muukin hetki. Eikö maailma voisi suoda meille ajan hidastumista edes täksi yhdeksi yöksi? Jotta saisin tuntea Merkuriuksen läsnäolon vierelläni vähän pidempään.
“Niin. Minusta on niin mukavaa olla sinun kanssasi. Olet aivan erilainen kuin kukaan muu. Minusta tuntuu, ettei minulta puutu mitään, kun olen luonasi”, kerroin epäröiden. Epäröinti ei tullut siitä, että epäröisin sanojani vaan siitä, että uskalsinko sanoa kaiken ääneen. Yksi lause jäi kuitenkin pitämään kiinni minun sydämestäni, eikä hellittänyt otettaan. En saanut sitä yhtä lausetta suustani. En kyennyt tunnustamaan sitä. *Voi Merkurius, kuinka haluaisinkaan sanoa sen sinulle. Minä niin kovasti pidän sinusta.* Kuitenkaan ihastumistaan hakkaava sydämeni ei ollut sitä mieltä, että aika oli oikea.
Valkotummanharmaan kollin katseeni oli kiinnittynyt minuun, kuin hämmentyen sanoistani. Kasvojani alkoi kuumottaa, kuin aurinko mustaan turkkiin. Se oli kuin käsky minulta itseltäni itselleni vaihtaa aihetta.
Eripariset silmäni katsoivat yötaivaalle. Minä ja Merkurius olimme myös eriparia. Me emme olleet samanlaisia ja se tuntui olevan esteemme. Jos hän olisi ollut klaanikissa kaikki olisi ollut paljon helpompaa.
Harmaan ja sinisen sekoitteiset sadepilven hattarat olivat asettumassa kuun tielle ja pehmeiden pilvien raoista näkyi enää muutamia himmeitä tähtiä. Tuntui kuin tähdet olisivat loistaneet joskus kirkkaammin. Muistin niiden sievän ja kirkkaan tuikkeen menneisyydestä. Tiesin kuitenkin, ettei tähtien ollut mahdollista himmetä.
Sadepilvet tuntuivat poksauttavan kuplan minun ja Merkuriuksen ympäriltä. Kupla oli estänyt todellisuuden valumasta tähän ihanaan hetkeen, joka oli vain silmänräpäyksen pituinen koko elämästämme. Ajatukseni eivät malttaneet pysyä vain todellisuuden rajoissa. *Entä jos yhdessäolomme ei tarvitsisi olla vain hetkellistä silloin tällöin? Entä jos voisimme olla yhdessä pysyvästi.*
“Taivas menee pilveen. Täytyy varmaan alkaa lähtemään…”, mau’uin haikeana. Merkurius nousi ylös ja hänen turkkinsa hipaisi minun turkkiani. Se sai kylmät väreet kulkemaan läpi kehoni aaltojen lailla. Lähdimme vieretysten taittamaan matkaa takaisin rajalle, jossa olimme aluksi törmänneet. Merkurius vilkaisi minuun varovasti hiljaisuuden keskellä. Hiljaisuus ei ollut mielestäni kiusallista.
“Kun sanoit, että pidät seurastani, niin minäkin pidän sinun seurastasi ja…” Merkuriuksen lauseen lopetti taivaalta yhtäkkiä hänen kuonolleen putoava suuri vesipisara. Pian sen jälkeen minusta kantautui huvittunut hihitys. Merkuriuksen naama näytti äimistyneeltä hetkemme keskeyttäneestä vesipisarasta. Sain kuitenkin pian ansioni mukaan nauraessani kollin kastumiselle, sillä pian taivas vihmoi päällemme vettä kuin vesiputous. Vesi oli lämmintä, eikä se sen takia tuntunut läheskään yhtä inhottavalta kuin purojen kylmä vesi. Korvissani soi. Kaikki mitä kuulin oli sateen tuoma kohina. Kaatosade läpäisi turkkini häkellyttävän nopeasti ja karvani liimautui ihooni. Se sai minut vapautumaan kaikista esteistäni ja tunsin oloni avoimeksi, kuin aurinkoon kurottava kukka. Merkurius irvisti taivaalle, eikä näyttänyt ilahtuvan sateesta. Aloin nauraa sydämeni pohjasta kollin tyytymättömälle ilmeelle. Pian hänkin yhtyi nauruun. Katsoin häntä vedet silmissä ja huusin sateen yli:
“Tämä ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin.”
“Mitä sinä sitten kuvittelit?” Merkurius naurahti ilkikurisesti, mutta hänen silmissään kiilsi totisesti uteliaisuus.
“Se on tarina toiselle kerralle, nyt mennään”, naukaisin vinosti hymyillen. Kasvoillani loisti mitä levein hymy, kun lähdimme nelistämään yhdessä sateessa.
Rajan häämöttäessä edessämme, tiesin, että nyt pitäisi hyvästellä hänet tältä erää. Sanomatta mitään painoin kuononi tämän turvallisen tuoksuiseen turkkiin ja kun peruutin pois, katsoin kolli silmiin täynnä rakkautta. Silmäni sanoivat enemmän, kuin itse pystyin sanomaan.
“Tehdään tämä joskus uudestaan”, kehräsin ja käännyin pois. Kuitenkin vähän matkan päässä vilkaisin taakseni ja näin vielä Merkuriuksen hahmon. Räpäytin silmiäni tälle lempeästi ja väläytin kollille hymyn, joka oli suotu vain ja ainoastaan hänelle. Sen jälkeen otin suunnakseni leirin.

//Joku? Merkurius?
597 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Reaktioaika oppilaallani oli heikossa kunnossa, mutta kuitenkin monien monien monien uusintojen jälkeen, tuo onnistui väistämään minut. Katsoin kollia tyytyväisenä, nyökäten. Kolli oli tänään hetken ollut omissa ajatuksissaan, mikä ei toisaalta häirinnyt niin kamalasti, olin minäkin ollut välillä. Katsoin nyt toista, miettien mistä jatkaa. Tuota pitäisi harjoittaa, sekä jatkaa. Oppilaan todellakin pitäisi tajuta miten väistää liikkeitä, sekä se miten saisi voimaa iskuihinsa. Hän ei voisi huitoa ympäriinsä kuin ketun poika.
”Harjoittelemme kunnes osaat puollustautua kuin vettä vaan”, Tokaisin, jännittäen taas lihakseni, tietty olisi tähän muita tapoja, mutta tämä olisi helpoin, samanlaisia hyökkäyksiä samasta suunnasta. Tämä kävi kyllä liikunnasta! Hyökkäilin toisen kimppuun, pikku hiljaa hän oppi väistelemään, kamppamaan, sekä hyvin jopa yllättämään minut. Kun lopetimme, läähätin lämmöstä.
”Tämä harjoitus voisi olla tässä, pidämme tauon”, Katsahdin ylös aurinkoon, joka ei ollut läheskään auringon kohdalla. Loin silmäyksen oppilaaseeni.
”Ja sitten opettelemme kiipeilemään”, Tokaisin, kipittäen pienen lammikon luo, se ei ollut kuralammikkoa suurempi, mutta omasin huutavan janon. Litkin vettä lammikosta kunnes olisin kylläinen.

”Tassut ylemmäs! Pidä ne kynnet ulkona”, Tokaisin, olin puun oksalla, minulla oli mennyt aikaa kivuta sinne, mutta oppilaani ei näyttänyt osaavan lajia sitten mitenkään. Ehkä en osannut opettaa tarpeeksi hyvin? Siitä sen täytyi olla. Olin muutenkin niin tyhmä enkä koskaan riittäisi kenenkään silmissä, en varmastikkaan karhumyrskyn tai Lauhalaukan.
”Tartu siihen kuin olisit putoamassa, jos päästäisit irti, kuolisit. Etsi rytmi, kuin juostessa ja hiipiessä”, Tokaisin oppilaalleni, katsoen kun tuo murisi vihaisena. Yleensä en puhunut näin paljoa, mutta nyt mestarina, olin huomannut kuinka johdin kissaa luontaisesti. Luimistin yhä korviani ajatukselle etten riitäisi, pitäen terävän katseeni oppilassa. Rauhoitu! Sinä riität, sinun pitää näyttää suurelta ja mahtavalta kuolonklaanin kissalta, joka ei pelkää mitään! Olla kuin, olla kuin.. Tuhkajuova? Ei sillä ole väliä, sillä on väliä ettet sinä itsenäsi riitä, joten ole jotain vahvempaa. Katsoin kuinka oppilaani päästi Mrraun, kun lensi kaaressa maahan. Tomuti hännälläni ärtyneenä puuta.
”Uudestaan, tee liike nopeammin, kun olet lähellä, hyppää”, Tokaisin, liian kiltisti kuin pystyin, vereni tuntui kiehuvan, tunsin kuinka aurinko porotti taivaalta liian kuumana turkkiini, vaikka kuusen oksat antoivat varjoa. Kohta varmasti tulisi vettä kaatamalla. Oppilaani kaiken puhisun jälkeen pääsi oksalleni, nyökkäsin hänelle vieläkin korvat epävarmuudesta, sekä tunteistani myllertävinä sekaisin. Oppilaani katsoi minua hämillään, kuin olisin vihainen. Kai kolli ei ollut koskaan nähnyt minua muuna kuin varmana. Viitoin häntä seuraamaan, kun puoliksi hyppelin oksalta toiselle, sekä puoliksi kiipeilin, kunnes pääsin kuusen päähän.
”Nyt, hyppele alas, maahan asti, näin”, Lähdin pudottautumaan alas päin, hypäten oksalta toiselle, kun olin tarpeeksi alhalla, juoksin runkoa pitkin alas. Pähkinätassu seurasi minua, vähän kompuroiden. Kun oppilas laskeutui, tuo teki vahingossa kuperkeikan ja ärähti.
”Hyvä, nyt palataan leiriin, meillä on partio edessä”, Päivästä tulisi tehokas, mutten antaisi itselleni paljoa lepoa tänään.

Leirissä etsin varapäällikön tassuihini ja kysyin partiota, tuo neuvoi minut yhteen partioon, Ruostekukan, jokimielen kanssa. Kuullemma jotakuta oli kaivattu ja me tulimme hyvin. Pääsisin partion jälkeen puhumaan Ruostekukan kanssa

//462 sanaa
//Pähkinä?

Kirjoittaja: Ron

”Tapellessa ei ole kyse vain tekniikoista ja niitten hallinnasta sekä hyödyntämisestä. Sinun täytyy osata ennakoida vastustajan liikerataa, välttääksesi tätä osumasta. Vaikka saisitkin tehtyä vastukseesi vahinkoa päämäärättömällä sohimisella, tulet loppupeleissä huitomaan enimmäkseen vain ilmaa, mikä vain vie kenties merkittäviä voimavarojasi.”
Villisielu otti muutaman pienen askeleen puolelta toiselle, tehden tasaista kääntyvää liikettä, pää kääntyneenä minuun päin. Hänen siniset silmänsä näyttivät nyt terävemmiltä, mitä aiemmin, mutta yritin olla keskittymättä liikaa hänen silmiinsä kuullakseni hänen puheensa. Vaikka Villisielu olikin enemmän ystävällinen, lempeä ja ymmärtäväinen kuin mitään muuta, osasi hän silti pysyä sen verran tiukkana, että älysin kuunnella hänen ohjeistuksensa ensimmäisellä kerralla. En ollut varma, vaivautuisiko hän toistamaan ohjeensa minulle, mikäli luistaisin hänen ääreltään yhtäkkiä omaan mieleeni, mutta minun ei hirveämmin tehnyt mieli lähteä kokeilemaan.

Olin huomannut, miten aloin enemmän ja enemmän pitää mestaristani, kun olin hänen mentoroitavanaan enemmän ja enemmän. Kuuntelin häntä jo mielelläni, enkä vain protokollan vuoksi. Tunsin todella, että Villisielu välitti minusta ja kehittymisestäni. Hän oli suhteellisen vastuuntuntoinen ja juuri sopivan ankara, antaen erehdyksilleni ja virheilleni tilaa. Yhtäkkiä räpäytin silmiäni. Minun täytyi miettiä uudelleen äskeistä. Oliko Villisielu sittenkään niin vastuuntuntoinen? Hänhän oli ehdottanut jollekin täysin eri soturille, että harjoittelisin hänen kanssaan taistelemista? Hän oli näyttänyt luottaneensa täysin rinnoin Turmaloikkaan. Ehkä jopa liian paljon minun mielestäni. Jotenkin sillä hetkellä hän tuntui ja kuulosti minusta naiivilta ja… vastuuttomalta. Minä olin Villisielun oppilas, en kenenkään muun. Se oli päällikön tahto ja käsky. Oliko sen kaltainen oppilaan heittely varsinaisesti kiellettyä? Ei se ainakaan kuulostanut siltä, että se olisi sallittua. Tai mikäli minä olisin päällikkö, en luultavasti sallisi selaista.
”Pähkinätassu!”, havahduin Villisielun ääneen.
Hienoa, olin siis hukkunut mieleeni jälleen. Juuri silloin, kun aloin siitä manaamaan. Katsoin sivulleni hieman nolostuneena, sepittäen mestarilleni anteeksipyynnön ja jotain siitä, että hukuin ajatuksiini. Villisielu nyökkäsi rauhallisesti ja sanoi, ettei se haitannut. Kehotti minua myös nukkumaan vähän paremmin, josko se auttaisi. Nyökkäsin tälle vienosti, ja hän ystävällisesti selitti minulle juttunsa uudestaan. Tällä kertaa kuuntelin hänen sanojaan tarkkaavaisesti, vaikka tunsin takaraivossani kiusoittelevan tunteen, kun mieleni halusi jälleen vetää minut matkaansa. Lopetettuaan hetkellisesti puhumisen, Villisielu sipaisi hännällään maata, merkiten sillä kohdan, johon hän halusi minun tulevan.
”Ensiksi harjoittelemme vastustajan kehonkieltä ja sen tunnistamista. On tärkeää nähdä, milloin vastustajasi aikoo esimerkiksi ponnistaa sinua kohti, ja sen mukaan olla valmis ottamaan isku vastaan”, Villisielu selitti. ”Sen lisäksi opettelemme reaktioaikaa. Ajatustesi täytyy olla vastustajaa nopeammat, että ehdit väistämään tai puolustautumaan. Tämä voi aluksi olla hieman haastavaa, siinä ei ehdi välttämättä ensiksi tajuamaan mitään, ennenkuin vihollinen on jo päälläsi. Aloitamme siis hieman kepeämmin.”
Villisielun selityksen aikana olin ehtinyt naaraan näyttämälle paikalla ja kun selitys oli saatu päätökseen, olin jo ehtinyt tovin seistä paikallani valmiina toimimaan. Mestarini nyökkäsi minulle, laskeutuen hivenen lähemmäs maata. Otin itsekin samantyylisen asennon, vaikka se tuntuikin raajoissani ja selässäni ensiksi hieman hassulta. Villisielu odotti hetken aloillaan, ikäänkuin testatakseen hermojani. Sitten hänen takaruumiinsa liikahti hieman, mikä sai minut säpsähtämään. Yritin ajatella nopeasti. Hän näytti ponnistavan jonkin verran. Ehdin kuitenkin vain nousta hiukan yläkenoon takajaloilleni, kun tunsin Villisielun käpälät rinnuksillani, jotka tyrkkäsivät minut selälleni maahan. Älähdin ja käänsin itseni ensin maasta kyljelleni, ja siitä takaisin jaloilleni. Villisielu oli hetkeksi noussut normaalisti neljälle jalalle, mutta nopeasti mataloitui ja sanoi suhteellisen koppavalla äänellä:
”Uudestaan.”
Nopea henkäisy sisään, yhtä nopea henkäys ulos ja olin jälleen maassa. Nyt Villisielu oli nopeampi, en ehtinyt edes nousta. Hänen tassunsa läpsäisi minua selkään ja painoi minut maahan. Ärähdys ja murahdus.

Tätä rataa jatkui tovi jos toinenkin. Minut iskettiin joka kerralla aina mitä luovimmilla tavoilla maaperään kiinni, joka tömähti allani aina ilkkuvan teatraalisesti. Aurinko oli ehtinyt siirtyä horisontista jo keskelle taivasta, kun Villisielu loikkasi kohti minua ties miten monennetta kertaa. Kehoni oli odottanut taas kaatuvansa kuten aina, mutta nyt aivoni olivat tajunneet, mitä tapahtuu. Tassuni ryöpsäsivät rutkasti voimaa muusta kehostani ja oikealta, vasemman tassun alta koukaten ne töytäisivät minua kohti hypänneen mestarini sivuun, kurkkuni säestäessä tilannetta refleksinomaisella, aggressiivisella mourauksella. Villisielu silminnähden yllättyi jonkin verran, ottaen vinoon heittäytyneen kehonsa tassuillaan vastaan. Naaras katsoi minua tyytyväisen näköisenä ja nyökkäsi.

//Villi?
641 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin punertava turkkista pentua hitusen huvittuneena. Nuorukaiselle tuntui tuottavan vaikeuksia muistaa ystäväni nimeä, joten päätin avittaa häntä siinä hiukan.
”Toki. Minä ja Mahlahalla kerromme siitä sinulle mielellämme”, kehräsin. Minttupennun silmät syttyivät ja hän nyökytteli innokkaasti päätään.
”Kuolonklaanin kotipaikka on oikein kaunis”, Mahlahalla aloitti. ”Suurin osa reviiristämme on havupuumetsää, ja reviirin itäosassa, lähellä rajamerkkejä, sijaitsee laakso, jossa kasvaa lehtikuusia. Paikka onkin saanut nimekseen Lehtikuusilaakso, ja kunhan olet oppilas, pääset varmasti tutustumaan mestarisi kanssa siihen paremmin.”
”Minun ehdoton suosikkini on Hehkulampi. Se on yhteydessä leirissä olevaan pienempään lampeen, jonka takana on sinun isäsi pesä”, kerroin omalla vuorollani. Minttupentu näytti siltä, kuin hän olisi kyennyt näkemään kuvailemamme paikat omin silmin. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen: se oli täynnä ihmetystä ja polttelevaa uteliaisuutta, jonka avulla pennut hankkivat tietoa itseään ympäröivästä maailmasta.
”Reviirin eteläosassa on kuitenkin vaaranpaikka”, Mahlahalla maukui hieman varoittavaan sävyyn. ”Siellä on Ukkospolku, jota pitkin juoksee päivittäin lukuisia hirviöitä ärjyen vertahyytävästi. Ei kannata mennä liian lähelle, sillä muuten saatat joutua parantajan pesälle Hehkuaskelen paikattavaksi.” Kuuntelin ystäväni kertomusta ja yritin näyttää mahdollisimman vakavalta, vaikka pokan pitelemisessä olikin kova työ.
”Mutta ei huolta: hirviöt pysyttelevät yleensä Ukkospolulla, joten niistä ei ole harmia, mikäli et härnää niitä”, nau’uin hilpeästi. Mahlahalla vilkaisi minuun nauravin silmin.
”Alkaa olla myöhä. Eikö emosi kaipaile sinua jo yöunille?” kermanvärinen soturi kääntyi sanomaan Minttupennulle, joka oli kuunnellut juttujamme hyvin keskittyneesti. Naaras nyökkäsi pikaisesti ja pomppasi tassuilleen.
”Kiitos, kun kerroitte minulle reviiristä. Öitä!” Tämän sanottuaan pikkuruinen kissa käännähti kannoillaan ja kipitti aukion poikki pentutarhalle, josta kantautui reipas vikinä ja miu’unta. Kuningattaret kaiketi paimensivat pikkuisia tutimaan.
”Pitäisikö meidänkin mennä nukkumaan?” Mahlahalla ehdotti. Nyökkäsin vähän ja nousin seisomaan, mutta varoin varaamasta liikaa painoa toiselle etutassulleni. Ystäväni tuntui huomanneen liikuntarajoitteisuuteni.
”Mikä siihen kävi?” hän kysyi.
”Vihollisklaanin kissa kävi päälle”, virnistin ja viittasin hännälläni maasta nouseviin kiviin. ”Leikimme Minttupennun kanssa jotain hänen keksimään leikkiä, ja minä onnistuin telomaan itseni aivan viime hetkillä.”
Mahlahalla katsoi minua ensin hieman huolestuneen näköisenä, mutta nähdessään hymyilevät kasvoni, hänkin rentoutui lopulta. Puskin hänen rintaansa päälläni ja kehräsin.
”No niin, arvon mestari. Eiköhän painuta yöpuulle, sinulla on oppilas koulutettavanasi.” Nilkutin ystäväni rinnalla soturien pesälle ja suunnistin nukkuvien kissojen ohitse omalle paikalleni. Huomasin Villisielun nukkuvan kerällä vuoteessaan, ja käperryin itse omille sammalilleni melkein Mahlahallan viereen.
Annoin silmieni painua kiinni ja uppouduin uneen, jossa jahtasin hiirtä kuin paraskin saalistaja. Siinä unessa jopa Karhumyrsky kalpeni nopeudelleni – olin voittamaton.

//Minttu tai Mahla? Tai oikeastaan ihan kuka vaan, joka haluaa jatkaa xd
//382 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Katsoin tyytyväisenä kun oppilaani löysi minut, selvästikkin hänen pienestä kehräyksestään päätellen Pähkinätassukin oli onnellinen faktasta. Pähkinätassu oli selviytynyt ensi kertalaiseksi hyvin, hän oli hoksannut merkitä aloitus paikan, osannut käyttää kaikkia aisteja.. sekä katsoa minne päin meni, ettei eksynyt. Hyppelin alas puusta, oppilaan vierelle.
”Suoriuduit mainiosti, mennään muiden luo jonka jälkeen voin antaa lisää ohjeistusta”, Totesin, Katsoen ruskea turkkista kollia. Kissa nyökkäsi, lähtien itse kuljettamaan minua muiden luokse. Karhumyrsky näytti vihaiselta, luulin tosisssani että turmaloikka häviäisi, mutta ei. Olin kuitenkin oppilaani, sekä itseni puolesta iloinen.
”Teillä taisi käydä huono tuuri”, Hymyilin, ollen onnellinen oppilaani menestyksestä. Karhumyrsky ei suotunut kohtaamaan sinistä katsettani, joka hetken kirpaisi syvältä. Karhumyrsky kuitenkin poistui pian paikalta, saalistamaan minulle ja turmaloikalle. Toki hän voisi saalistaa itselleensäkkin samalla. Katsoin turmaloikkaa, sitten oppilastani.
”Nyt kun turmaloikka on tässä, voisit harjoitella hänen kanssaan tappelua. Turmaloikka on minua kokeneenpi soturi, joten saatan itsekkin hyötyä tästä”, tokaisin, istahtaen alas, katsoin Turmaloikkaa. Tottahan se oli, että kolli oli kokenut, hän oli Karhumyrskyn mestari, sekä ansaitsisi minun mielestäni enemmän arvostusta, vaikka hän oli piikikäs luonteeltaan. Turmaloikka siristi silmiään katsoen minuun.
”Taidan palata vain leiriin”, Kolli murahti. Kohautin olkiani, tassutellen paikalle missä Turmaloilka oli ollut, aloittaen tappelu harjoitukset.

Olin päästänyt oppilaan ennen auringonlaskua lähtemään leiriin, itse lähtien pulahtamaan hehkulampeen. Ilma oli liian hiostava että olisin voinut olla kastelematta turkkiani. Kun olin pulahtanut, harjoitellut uintia, sekä kammennut rantaan, pesin vielä turkkini. En haluaisi tällä kertaa omata kosteita sammaleita kun palasin, tai murisevia vierustovereita, jotka valittivat minun haisevan lammelle. Joku päivä varmasti opettelisin kuinka kalastettaisiin, niin voisin tuottaa klaanille enemmän saalista. Palasin kuitenkin leiriin, huomaten kuinka Lauhalaukka ja Mahlahalla sanoivat hyviä öitä jollekkin pennulle. Aww, söpöä. Huomasin turmaloikan aukiolla, päättäen tassuttaa kollista puhe etäisyyden päähän. Jäin vain istumaan tuohon. Olin antanut Pähkinätassulle loppupäivän vapaaksi, sillä tiesin kuinka ekoina päivinä lihakset kipeytyivät, sekä tarvitsivat lepoa. Itse en ollut paljon kunnioittanut lepoa, mutta olin onnellinen että Pähkinätassu tuntui kunnioittavan.
”Joten, kumpi on kumppanisi? Lauhalaukka vai Karhumyrsky?” Turmaloikka piikitteli. Kysymys oli hyvä, aloin tosissaan miettimään asiaa. No siis periaatteessa ei minulla ollut kumppania, mutta siis olin kummankin kollin kanssa sillä tasolla, että näytimme ja kuulostimme kumppaneilta. Koko klaani tuntui huomaavan sen, eikä fakta tosiaan ollut salaisuus että olin kummallekkin.. hyvä ystävä. Niin, en ollut muuta.
”Ei kumpikaan, tuskin pitävät minua sellaisessa valossa”, Tuhahdin, katsoen kaukaisuuteen. Jos vain vanhempani olivat täällä, voisin kysyä heiltä neuvoa, mutta lähin vanhemmaksi kutsuttava henkilö oli Mäntyviiksi. Josta puheen ollen en ollut puhunut hänelle aikoihin. Oliko Turmaloikalla kumppania? Ei ainakaan minun muistiin? Katsoin kollia vielä kysyvästi, kun hän alkoi piikittelemään että minun pitäisi valita pian ja että kumpikin olivat klaanin outolintuja, varsinkin lauhalaukka. Kolme outoa. Sillä suuremmalla syyllä valitsisin Lauhalaukan, jotta saisin vielä suuremman outolintu kuvan muille. Murisin jotenkin loukkaantuneena, tunkien pentutarhalle. Mäntyviikseä ei ollut vaikea löytää. Tuo oleskeli rapakynnen kanssa kaikessa rauhassa. Myös klaanin vanhimmista osa katsoivat minua. Loin vanhuksille lempeän hymyn. Arvostin jokaista heistä omalla tavallaan, jokainen oli ollut upea soturi eläessään. Katselin Mäntyviikseä hetken, tuolla oli sammalpennun lisäksi vielä yksi pentu, jota en tuntenut. Katselin hiljaisuudessa kissoja, enkä halunnut häiritä.
”Oletteko saaneet syötyä?”, Katsoin vuorotellen kunigattaria kunnes katsoin klaanin vanhimpia. Nuo vain nyökkäilivät, osa ei vastannut vaan painoi korvansa luimuun. Huokaisin ja kumarruin makuulle pesän lattialle. Mäntyviiksi tiesi heti että jokin oli pielessä, sukien pään päätäni. Yritin kovasti etsiä oikeita sanoja, mutta ne eivät tuntuneet löytyvän.
”Kollit ovat niin monimutkaisia, en tajua mikseivät Lauhalaukka ja Karhumyrsky vain tule toimeen..”, Mutisin hiljaa, sillä en halunnut pentujen heräävän turhaan. Mäntyviiksestä oli tullut emomalli, kissa joksi halusin olla. Hän osasi sukia minua juuri oikeasta paikasta, kun olin purskahtamassa itkuun, sekä tuoda rauhan kaaokseen. Sellainen kai emon piti olla? Täynnä rakkautta.
”Ajattele asiaa heidän kannaltaan. En tiedä miksi he ovat keitä he ovat.. sinun pitäisi ehkä jutella Ruostekukan kanssa?”, Naaras kysyi lempeällä, pehmeällä hiljaisella äänellä, jota itse en varmaan koskaan luontaisi. Nyökkäsin naaraalle kiitokseksi, miettien milloin kerkeäsin puhumaan naaraalle. Jos huomenna? Luultavasti naaras olisi nyt jo nukkumassa. Palasin aukiolle. Toisaalta olisi kiva viettää aikaa Karhumyrskyn ja Lauhalaukan kanssa, mutta kaksikko osaisi ehkä odottaa sen verran että juttelisin naaraan kanssa. Kun palasin aukiolle, suunnin pirtein kaikki olivat päässeet nukkumaan, sekä aukiolla olivat vain minä, Turmaloikka ja yövartiossa oleva kolli. En nyt tähän hätään muistanut kissan nimeä. Asetuin vähän kauemmas Turmaloikasta, makuulleni aukiolle. Odottaisin että Karhumyrsky tulisi leirii, ennen kuin lähtisin nukkumaan.

Kolli oli tosiaan tuonut meille saalista, onnistunut haasteessa. Olin päässyt nukkumaan, mutta oikeasti minua vaivasi nukkua niin kaukana kummastakin kollista. Heräsin taas aamulla normaaliin aikaan, suin turkkini, sekä söin riistan. Herätin Pähkinätassun ja käskin tämän syömään. Tänään lähtisimme riista partioon, jonka jälkeen olisi taistelu harjoitukset kunnes antaisin kollille loppu päiväksi vapaata. Huomasin Lauhalaukan kömpivän ylös. Tuo tassutti sanattomana viereeni mussuttamaan saalista. Aamu huurteisena kumpikaan meistä ei puhunut paljoa. Kuitenkin kun sain syötyä riistani, sukaisin kollin päälakea vastakarvaan tahalleni, tassuttaen kohti oppilastani joka istui jo piikkiherne tunnelin suulla odottamassa. Johdatin hänet metsän siimeksiin.
”Tänään ensin me harjoittelemme tappelemista, sekä kiipeilyä jos jää aikaa, jonka jälkeen liitymme saalistus partion mukaan”, Totesin tämän päivän tehtävän annoksi, tuon jälkeen oppilas saisi vapaata, jotta voisin olla kolli kaksikon kanssa, sekä ehkä käydä puhumassa ruostekukalle

//831 sanaa
//Pähkinä?