Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kaksi kuuta kului käsittämättömän nopeasti. Tänään minulla oli ollut hyvin erikoiset harjoitukset, sillä Tuhkajuova ei kuulemma ehtisi opettamaan minua parina seuraavana päivänä. Siispä olin joutunut tekemään paljon kaikenlaista ja tavallista pidempään, mutta en valittanut – minusta oli kiva päästä näyttämään mestarilleni omien kykyjeni kehittymistä.
Siistin turkkiani aukiolla. Pysyttelin varjossa leirin laidalla, ja yritin olla paahtumatta. Pian Mahlahalla saapui luokseni. Hän kantoi mukanaan oravaa. Vesi nousi tahtomattakin kielelleni.
”Haluatko jakaa?” kermanvärinen soturi ehdotti hymyillen ja laski saaliin maahan. Nyökyttelin innokkaasti, saamatta katsettani irti pörröhännästä.
”Mieluusti! Olen nääntymäisilläni”, naurahdin vähän ja kumarruin nuuhkimaan oravaa lähempää.
”Joko sinulla oli harjoitukset?” ystäväni kysyi annettuaan minulle ensin luvan ottaa ensimmäisen haukun. Nielaisin lihanpalan melkein kokonaisena alas, ja olin vähällä tukehtua siihen, mutta onneksi Mahlahalla oli paikalla auttamassa.
”Oli. Kävimme myös uimassa. Olen viimein oppinut taistelemaan vedessä – ainakin jotenkuten”, ilmoitin ylpeänä ja röyhistin hieman rintaani, päätyen kuitenkin lopulta taas yskimään, sillä ilmeisesti minulla oli jäänyt jotakin jumiin henkitorveen.
”Pärjäiletkö?” Mahlahalla katsoi minua huolestuneena. Nyökkäsin reippaasti ja vedin syvään henkeä, kun yskä helpotti.
”Joo. Taisin vain vetäistä jotain väärään henkeen”, totesin kyyneleet silmissä. Pyyhkäisin silmäni nopeasti kuivaksi käpälälläni, ennen kuin Mahlahalla ehtisi huomata sen – en tahtonut antaa hänen luulla minun itkevän.
”Hotkit aina ruokasi, ja on ihme, että olet edes enää hengissä näinkin monen aterian jälkeen”, soturi kehräsi huvittuneesti. Hän tuuppasi minua leikkisästi tassullaan. Horjahdin vähän, mutta säilytin tasapainoni, vaikka sekin oli kovan ponnistelun takana, sillä minua alkoi naurattaa.
”Klaanikokous!” Punatähden huuto kajahti leirin läpi ja säikäytti minut, ja olin vähällä loikata Mahlahallan päälle. Vilkaisin ystävääni pahoitellen ja otin häneen hieman etäisyyttä, minkä katsoin olevan parhaaksi tässä tilanteessa, mutta Mahlahalla vain pudisteli päätään huvittuneen oloisena, enkä minäkään osannut kauaa näytellä nöyrää hänen seurassaan.
Siirryimme lähemmäksi kuuntelemaan, mitä asiaa päälliköllä oli. Istahdin Mahlahallan viereen ja käänsin kirkkaansinisen katseeni kissojen edessä uljaasti seisovaan suureen, punaruskeaan kissaan, joka myöskin Punatähtenä tunnettiin – se tuskin oli epäselvää, mistä tuo oli saanut kunnioitusta herättävän nimensä.
”Olemme kokoontuneet tänään nimittämään yhden uuden soturin”, päällikkö aloitti puheensa ja hänen katseensa vaelsi kissasta toiseen. Vilkaisin Villitassuun päin, joka istui lähellä mestariaan jonkun matkan päässä. Arvelin, että hänestä tai jostakusta muusta vanhemmasta oppilaasta voisi tulla soturi tänään. En kuitenkaan halunnut poissulkea itseäni vaihtoehdoista, vaikka pälyilinkin malttamattomasti pesätoverieni suuntaan.
”Lauhatassu, tulisitko tänne eteen”, Punatähti sanoi yhtäkkiä. Sydämeni tykytti rinnassani, raivasi reittiä ulos – tai siltä se ainakin tuntui. Koskaan ennen en ollut tuntenut mitään tällaista. Minua huimasi, tasapainoni oli vähällä pettää, mutta kaikesta huolimatta onnistuin saamaan itseni päällikön eteen. Katsoin häntä silmät suurina.
”Tästä hetkestä lähtien sinut, Lauhatassu, tullaan tuntemaan Lauhalaukkana. Onneksi olkoon.” Loppujen lopuksi vanha, useita sukupolvia nimittänyt muodollisuus oli kovin lyhyt, mutta ehkä juuri se teki siitä entistä merkittävämmän.
”Lauhalaukka! Lauhalaukka! Lauhalaukka!” Käännyin kohtaamaan klaanitoverini, jotka hurrasivat uutta nimeäni, kuten tapoihin kuului. Mahlahallan ääni kuului selvästi muiden joukosta, ja voisin vannoa kuulleeni myös Ruostekukan äänen kajahtaneen kirkkaasti. Mutta Karhumyrsky ei hurrannut. Hän katsoi minua suorastaan murhaavasti oransseilla silmillään, joissa roihusi kylmä tuli. Yritin kuitenkin sivuuttaa sen ja nauttia hetkestäni huomion keskipisteenä.
Kun kissat erkanivat takaisin omien puuhiensa pariin, Mahlahalla loikki luokseni. Tervehdin häntä häntä pystyssä, ja kurkustani kumpusi iloinen kehräys.
”Onnea!” soturi maukui ja puski minua päällään. Vastasin hänen eleeseensä pukkaamalla tätä kevyesti rintaan.
”Nyt me voimme nukkua samassa pesässä!” riemuitsin, kun tajusin, että olimme nyt kumpikin suorittaneet oman soturikoulutuksemme loppuun.
”Totta”, hän vahvisti hymyillen.
Olin jo aikeissa lähteä hakemaan vanhaa petiäni pois oppilaiden pesältä, kun huomasin Villitassun lähestyvän meitä. Käännyin pilkukkaan naaraan puoleen.
”Onnea”, oppilas toivotti ja hymyili pienesti, ja minusta se oli todella herttaista. Hymy kasvoiltani ei ollut kadonnut mihinkään, kun puhuttelin häntä:
”Kiitos. Sinäkin saat varmasti pian oman nimesi.”
”Ehkä niin”, naaras hymähti hiljaa. Hän vilkaisi varovasti taakseen, ja hänen ilmeensä kiristyi, kun tuo tajusi Karhumyrskyn katsovan meidän suuntaamme.
”Minun täytyy nyt mennä”, Villitassu sanoi nopeasti ja nyökkäsi minulle vähän, ennen kuin kipitti pois paikalta mestarinsa luokse. Jäin katsomaan hänen peräänsä hieman oudoksuen. Siinä vasta oli koulutukselleen omistautunut oppilas, kun vietti kaiken vapaa-aikansakin mestarinsa kanssa.
”Autatko minua siirtämään petini soturien pesään, ja käytäisiinkö sitten vaikka saalistamassa?” ehdotin ystävälleni, kun sain irrotettua katseeni loittonevasta Villitassusta. Katsoin Mahlahallan vihreitä silmiä, odottaen vastausta.

//Mahla?
//665 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsahdin Pimentovarjoon hitusen yllättyneenä, mutta musta naaras piti harmaansinisen katseensa menosuunnassa. Käänsin itsekin katseeni eteenpäin ja mietin, mitä vastaisin.
”En ole tullut ajatelleeksi moista aiemmin”, myönsin, ”mutta kaiketi hyvä kumppani ja mahdolliset pennut nostavat soturin asemaa muiden silmissä.” Puhuessani ajatukseni harhailivat koko ajan Villitassuun. En saanut oppilastani pois mielestäni edes vapaa-ajalla, mikä oli sietämätöntä.
”En kuitenkaan sanoisi, että kumppani on mikään välttämättömyys soturiuden ohella. Toki se saa näyttämään paremmalta ja herättää kissoissa aivan erilaista arvostusta, mutta mikäli ei koe sellaista suhdetta itselleen tarpeelliseksi, kannattaako siihen edes ryhtyä”, totesin hiljaa. Pimentovarjo vilkaisi minua, muttei sanonut mitään, mikä oli minusta ihan hyvä vain.
Kuljimme loppumatkan leiriin rupatellen kaikenlaisista epäkohdista soturikoulutuksessa ja muusta sellaisesta täysin turhanpäiväisestä, kun emme muutakaan keksineet. Veimme vielä jänikset yhdessä tuoresaaliskasalle, mutta sen jälkeen tiemme erkanivat, sillä minun täytyi käydä katsomassa Villitassua oppilaiden pesällä, varmistaakseni vain, että naaras oli täyttänyt vaatimukseni ja mennyt nukkumaaan. Hän olisi nimittäin pahassa pulassa, jos löytäisin hänet yhä hereillä.
Onnekseen oppilas oli käpertynyt sievästi vuoteeseensa, kun työnsin pääni sisään pesän suuaukosta. Hän oli niin herttainen näky, että olisin voinut jäädä seuraamaan sitä pidemmäksikin aikaa, mutta velvollisuudet kutsuivat. Minun pitäisi herätä aikaisin aamusta ja viedä oppilaani harjoituksiin. Mikäli kaikki sujuisi aikataulutusten mukaan, naaraasta tulisi soturi jo muutaman kuun päästä. Tavallaan ajatus siitä, että en saisi enää nähdä oppilaan iloisia kasvoja joka aamu, teki minut surulliseksi.
Mutta kaikki aikanaan, en saisi jäädä murehtimaan sitä, mitä ei ollut vielä tapahtunut. Vedin pääni pois pesästä ja siistin vähän turkkiani, ennen kuin astelin kaatuneen puun toisessa päässä sijaitsevalle soturien pesälle.

Kului kuu jos toinenkin. Villitassu kehittyi tasaista vauhtia, eikä ollut epäilystäkään, etteikö hän saisi ennen seuraavan kuun loppua soturinimeään. Mutta meillä oli vielä paljon tehtävää ennen sitä.
Olin matkalla oppilaiden pesälle herättämään oppilastani. Oli tosi varhainen aamu, eikä edes Villitassu ollut vielä hereillä, kun hiivin peremmälle naaraan vuoteen viereen. Pukkasin tätä kevyesti kuonollani. Oppilas säpsähti saman tien hereille.
”Karhumyrsky?” hän haukotteli ja katsoi minua yllättyneenä.
”Huomenta. Lähdemme harjoituksiin”, supatin ja viitoin tätä tassullani seuraamaan. Valkea naaras oli silmänräpäyksessä jalkeilla.
Hiivin oppilaan edellä aukiolle. Johdatin hänet piikkihernetunnelin läpi aina leirin ulkopuolelle saakka. Jatkoimme siitä Hehkulammelle, jonka yläpuolella leijaili ohut sumuverho.
”Annan sinulle tänään hyvin erityisen tehtävän. Odota tässä ja laske kolmeenkymmeneen, kuten ensimmäisellä jäljityskerralla. Sitten lähdet etsimään minua, mutta yrität löytää matkan varrella jotain saalista. Kun olet saanut jotain kiinni – tai et -, etsit minut, ja minä kerron paikan päällä loput ohjeet. Tajusitko?” Katsoin Villitassua pitkään. Halusin varmistaa, että hän oli ymmärtänyt tehtävänannon.

//Villi?
//402 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhatassun puheliaisuus sai minut toisinaan ärsyyntymään. Välillä tuntui, ettei hän osannut olla hetkeäkään hiljaa. Kuulin kyllä oppilaani kysymykset, mutta sivuutin ne täysin. En pitänyt siitä, kun nuori kolli esitti toisinaan kysymyksiä toistensa perään odottamatta, että ehtisin vastata edes ensimmäiseen.
”Kun taistelet vedessä, sinun täytyy hyödyntää kaikkia aiemmin oppimiasi taitoja ja soveltaa ne veteen. Voit yrittää hukuttaa vihollisesi tai haavoittaa häntä”, selitin tasaisella äänellä. En tiennyt ketään, joka olisi koskaan joutunut taistelemaan toista kissaa vastaan vedessä, jonka vuoksi tämä aihealue tuntui olevan kaikille melko tuntematon. Olimme kuitenkin Jyrkänneloikan kanssa harjoitelleet vedessä taistelemista.
”Vedessä liikkeesi eivät ole välttämättä yhtä nopeita ja voimakkaita kuin maalla. Sinun täytyy siis opetella täysin uusi tapa hyödyntää taitojasi. Jos vihollinen tuntuu olevan liian lähellä, voit yrittää ottaa hänen kehostaan vauhtia takajaloillasi päästäksesi kauemmaksi. Jos vihollinen yrittää vetää sinut pinnan alle, käytä kynsiäsi. Yritä myös ennakoida. Jos näyttää siltä, että vihollinen saa sinut pian veden alle, varaudu siihen. Jos vedät vettä henkeesi, se voi olla sinun taistelusi loppu”, sanoin. Lauhatassu kuunteli tarkkaavaisesti.
”Aloitetaan niin, että sinä hyökkäät kimppuuni ja yrität saada minut veden alle. Älä ui liian syvälle”, käskin. Lauhatassulla kesti hetki sisäistää kaikki sanani, jonka jälkeen hän nyökkäsi. Kollin kasvoille piirtyi keskittynyt ilme. Lauhatassun jalat ylsivät vielä pohjaan, mutta minä jouduin jo uimaan. Liikuttelin jalkojani hitaasti pysytelläkseni pinnalla. Lauhatassu sukelsi veden alle ja ui minua kohti. Koska hän ei ollut vielä mikään maailman nopein uimari, onnistuin väistämään hänen liikkeensä. Kolli nousi pintaan. Olisin voinut helposti painaa hänet takaisin pinnan alle, mutta en tehnyt niin. Nyt oli Lauhatassun vuoro yrittää voittaa ilman, että hyökkäisin hänen kimppuunsa. Lauhatassu seurasi minua hetken aikaa uimalla, jonka jälkeen hän kääntyi ja ui kohti rantaa. Uin varovasti kohti kollia katsoen häntä silmiin. Kolli nousi takajaloilleen ja iski etukäpälänsä veden pintaan. Vettä roiskui joka puolelle niin, että näkyvyys heikkeni. Huomasin oppilaan katoavan pinnan alle. Meni hetki ennen kuin löysin hänet, jolloin kolli tarttui minua jo käpälästä. Hän puri etukäpälääni ja veti minut käpälillään pinnan alle. Lauhatassu onnistui kääntymään niin, että jäin hänen alleen. Onnistuin irrottautumaan oppilaan otteesta potkaisemalla häntä vatsaan. Potkun voima vei minut kauemmaksi kollista, joka nousi pintaan ja alkoi yskiä. Autoin kollin takaisin rantaveteen. Katsoin häntä voitonriemuisena.
”Sinun pitää osata varautua myös tuollaisiin. Yllättykset voivat saada sinut vetämään vettä henkeesi, kuten juuri äsken kävi. Et saa unohtaa hengityksen pidättämistä”, totesin ja kohtasin kollin sinisen katseen. Hän oli saanut ylimääräiset vedet pois keuhkoistaan.
”Mutta se veden roiskuttaminen oli aika hyvä idea, eikö ollutkin?” kolli intoili ylpeänä. Nyökkäsin tyynesti.
”Yritetään uudestaan, mutta nyt minäkin taistelen, vaikka en ihan tosissani. Yritä saada minut pinnan alle”, käskin uudelleen ja odotin Lauhatassun aloittavan.

//Lauha?
// 426 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kulkiessamme metsässä hiljaisuuden vallitessa nenääni osui yllättäen klaanikissan haju. En välittänyt siitä, enne kuin tunnistin, kelle haju kuului. Karhumyrsky ei näyttänyt huomanneen hajua, tai sitten hän ei välittänyt. Kirin toisen soturin edelle ja näytin hänelle hännälläni merkin jäädä odottamaan.
Suunnistin hajun perässä. Se oli tuore, joten kissa oli kaiketi yhä lähistöllä. Kiihdytin nopeaan juoksuun saavuttaakseni klaanitoverini, ja pian hajun voimistuttua näinkin edessäni tutun, suuren kollin.
”Mitä sinä täällä teet? Yritätkö vakoilla minua?” kysyin sihahtaen ja vilkaisin taakseni. Karhumyrsky ei kuitenkaan ollut seurannut minua. Turmaloikka käännähti ympäri.
”Kuvittelet itsestäsi vähän liikaa. Ai että olisin lähtenyt varta vasten yön hiipuessa etsimään sinua, kun voisin yhtä hyvin olla jo nukkumassa?”
Kohautin lapojani.
”Minusta aivan reilu oletus, sinä kun olet aina kimpussani. Jätä minut rauhaan ja hanki elämääsi muuta sisältöä.”
Turmaloikka siristi silmiään ja katsoi minua hetken vaitonaisena. En ollut koskaan käsittänyt, mitä tuon kollin päässä liikkui, enkä tulisi koskaan käsittämään. Tuntui, että Turmaloikan elämän ainoa tarkoitus oli yrittää käydä jokaisen klaanin kissan hermoille.
”Hassua, miten sanoit minulle, että aiot viettää tämän illan omassa rauhassasi. Ja sitten löydän sinut kävelyllä Karhumyrskyn kanssa”, Turmaloikka sanoi hetken päästä. Kurtistin kulmiani.
”Mitä sinä tuolla muka tarkoitat?”
Soturi naurahti koleasti.
”Et taida olla ihan niin terävä kuin luulet”, hän vastasi. ”Tai ehkä olet ja leikit tyhmää. Älä huoli, en kerro teistä kellekään. En vain ollut kuvitellut, että hän olisi sinun tyyppiäsi.”
Minulle valkeni, mitä Turmaloikka tarkoitti. Suuni raottui hiukan hämmästyksestä, mutta suljin sen saman tien. En ollut edes tajunnut, että joku voisi ajatella metsästysretken tarkoittavan kumppanuutta.
”Oletko tosissasi?” kysyin, vaikka tietenkin tiesin, että hän oli. ”Minä en edes tunne Karhumyrskyä. Me vain satuimme samaan paikkaan samaan aikaan. Ja muutenkin, miksi sinua kiinnostaa, kenen kanssa vietän aikaa?”
Käännähdin ympäri ja lähdin astelemaan pois. Vilkaisin kuitenkin vielä taakseni.
”Ja ihan vain tiedoksi, kukaan ei ole minun tyyppiäni.”
Jätin Turmaloikan seisomaan metsään yksinään ja lähdin takaisin Karhumyrskyn luo. Jostain syystä en halunnut hänen tietävän, että olin puhunut Turmaloikan kanssa. Hän saattaisi vaikka kuvitella, että välillämme oli jotain.
Kun saavuin sinne, mistä lähdin, näin Karhumyrskyn, joka oli laskenut eteensä jäniksen.
”Hyvä saalis”, sanoin saavuttuani soturin luo. ”Haistoin itsekin jäniksen, mutta se pääsi pakoon. Harmi.”
Karhumyrsky nyökkäsi. Lähdimme kävelemään kohti leiriä; yö oli jo saapumassa ja taivas hämärtyi. Olimme taas hiljaa. Päätin kuitenkin aloittaa keskustelun, sillä jokin asia tuntui vaivaavan minua.
”Oletko sinä ajatellut haluavasi kumppania?” kysyin Karhumyrskyltä yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. ”Kuuluisiko kissalla sinun mielestäsi olla kumppani? Tai siis, tuntuu, että soturilta odotetaan sitä, mutta miksi?”

//Karhu?
//403 sanaa

Kirjoittaja: Kuuhuippu

”Herää, lähdetään taisteluharjoituksiin”, kuului Taivaslaulun ääni.
Nostin tympääntyneenä pääni. Huokaisin.
”Anna minun nukkua”, tiuskaisin mestarille.
”Kuules nyt. Jos et kohta jo tule, niin määrään sinut vaihtamaan makuualusia”, Taivaslaulu maukui huokaisten.
Makuualusia?! No ei varmasti!
”Tullaan, tullaan”, mau’uin.
Nousin istumaan. Vieressämi Haahkatassu vielä kuorsasi. Mieleni olisi tehnyt antaa hänelle korvatillikka tai jotain. Viitsi sitten nukkua, kun muut lähtevät jo harjoituksiin! Mutta tajusin olevani hiukan epäreilu. Olihan hän eilen ollut saalistamassa ja vaikka mitä
Tassutimme harjoittelupaikalle. Taivaslaulu veti viivan itsensä taakse, ja asettui sen eteen.
”Mitä me tehdään?” kysyin, ihmetellen viivaa.
”Yritä päästä viivan taakse. Helppoa”, hän maukui.
Tähtäsin katseeni viivaan. Minähän vain juoksisin sinne, eikö? Niin päätin tehdä. Mutta heti, kun liikahdin, oli Taivaslaulu jo kimpussani ja painanut minut maata vasten.
”Käytä päätäsi! Sinun pitää ensin harhauttaa minut jotenkin, tai jotenkin vain hoitaa minut pois tieltä”, Taivaslaulu neuvoi.
Harhauttaa? Hei, nyt keksin! Asetuimme uudestaan asemiin. Katsoin Taivaslaulun oikeaa kylkeä. Taivaslaulu oletti, tähtäisin sinne, jotren hän siis valmistautui siihen. Katse vieläkin oikeassa kyljessä, hyökkäsinkin vasempaan.
Sitä ei osannut Taivaslaulu odottaa. Kaadoin hänet kyljelleen, ja taoin muutaman kerran hänen kylkeä tassuillani. Kun mestari vielä selvitteli käpäliään, juoksin nopeasti viivalle.
”Voitiin!” huudahdin. Tämähän oli kivaa!
Taivaslaulu nousi istumaan ja suki hiekkaista turkkiaan.
”Loistavaa! Vihollinen ei olisi arvannut”, hän maukaisi iloisena. mutta ehkä hiukan pettyneenä itseensä, ajattelin hiukan huvittuneena.
Niin, ei olisi! Koska vihollisella olisi vastassaan Kuolonklaanin paras oppilas!
Aamun typnäännys oli tiessään. Katselin, kun Taivaslaulu esitteli miulle uutta taisteluliikettä.
”Muista, että sinulla pitää olla kovasti potkua jaloissa. Muuten vihollinen liiskaa sinut niin, että liisskaannut, kuin mätäntynyt variksenruoka”, Taivaslaulu kertoi.
Hah! Minä en kyllä liiskaannu!
”Yritä sitä minuun”, hän jatkoi.
”Ai, että jäisin vapaaehtoisesti allesi, ja heittaisin sinut ilmaan?” ihmettelin. Taivaslaulu pudisti päätään.
”Saat yrittää kaikkea, mitä mieleesi tulee. Kun jäät alleni, niin yritä”, hän kertoi.
Aah! Niinkuin taistelun leikkimistä?
Aloitimme. Kiersimme toisiamme hetken ympäsi. Tein ensimmäisen iskun. Taoin mestaria nimittäin kummallakin etukäpälällä kuonoon. Oli minun myönnettävä, että oli naaras soturinimensä ansainnut. Vaikka hän olikin kutakuinkin minun kokoiseni, (Minä olen iso oppilas, ja hän pienikokoinen soturi) osasi hän silti käyttää pieneyttään ja solakkuuttaan hyväksikin. Hän nimittäin pujahti jotenkin kummallisesti alleni, ja heitti minut ilmaan. Mutta niinhän minun piti tehdä hänelle!
Naaras huomasi kummastukseni, kun nousin seisomaan ja ravistin hiekat turkistani.
”Ikinä ei tiedä, mitä taisteluissa voi käydä”, hän maukui.
Totta. Yritimme uudestaan. Tällä kertaa antaudiun Taivaslaulun painon alle ihan tarkoituksella. Hän hyökkäsi päälleni ja takoi minua käpälillään vatsaan. Minä taas pinnistin kaikki voimani ja sain juuri ja juuri heitettyä hänet ilmaan.
”Hyvä! Se meni jo hyvin. Mutta ole nopeampi, vihollinen olisi ehtinyt repiä sinulta jo mahan auki”, pieni naaras opasti.
”Jatketaan!” mau’uin. Harjoittelu, varsinkin taisteluharjoittelu, on mukavaa!

Oli jo auringonlaskun aika, kun palasimme leiriin. Taivaslaulu lähti jonnekin, minä menin tuoresaalisakasalle. Otin siitä pullean hiiren, ja vein sen klaaninvanhimmille. Odottaa saattoikin, ei heiltä mitään kehuja tullut, valitusta vain siitä, että riista tuotiin myöhässä. Mileni olisi tehnyt raapaista kollia nenään, mutta en sitten raapaissut, koska olisin varmaan joutunut kiipeliin.
Vedin itselleni kasasta pienen linnun ja söin sen ahnein haukkauksin. Sitten menin oppilaiden pesälle ja kellahdin vuoteelleni. Lihaksia särki taisteluharjoituksista. Huomenna niitä kyllä särkisi enemmän. Vaivuin uneen pöllön huhuilun rytmiin.

// Suunnilleen 513 sanaa (ei aivan sanalleen tarkka, kun hankala laskea :D)
//Tämmönen nyt tuli. Heti alkuun harjoitukset.

Kirjoittaja: Tipu

Naurahdin sirosti kollin kysymykselle, eivät kaikki kissat pidä kukista, eivät varsinkaan kuoloklaanilaiset! Me oppilaat emme omanneet aikaa katsella moisia. Tai niin tolkutin itselleni. Täytyisi opetella tappelemaan.
”No totta puhuakseni en oikein tiedä, en omaa aikaa ihastella moisia”, Kolli sanoi olevansa ujo, minä vain nyökyttelin vähän. Eihän se ollut outoa, olihan hän klaanin oudoin oppilas… tai sitä kaikki tuntuivat kuiskivan. Olin outo koska viihdyin Karhumyrskyn seurassa, se taisi tulla selvästi esille. Tosin Corona oli saanut jo puhuttua itsensä ulos kukista ennen kuin vastasin, joten mietin jo vastausta uuteen kysymykseen. Todellisuudessa minusta ei ollut tuomariksi, en tajunnut mistä Corona puhui. En ollut koskaan kuullut ennen kenenkään suusta moista.
”Vaikea sanoa mihin uskon, kuulin asian ensikertaa sinulta. Kai se voisi olla totta”, päädyin mutisemaan, kun katsoin kollia. Kuitenkin toinen kissa marssi luoksemme, todeten Coronalle että oli aika lähteä. Jätin haaleat hyvästelyt kollille, ennen kuin muistin mestarini. Minun pitäisi olla nukkumassa! Voi hiiren papana.. kipitin nopeasti oppilaiden pesälle, pakottaen itseni kippuralle. Eikä aikaakaan kulunut kun kuulin rapinaa. Karhumyrsky tarkisti että olin totellut. Rentoutin lihakseni, korjasin asentoani vähän, jotta oikeasti pääsisin yöpuulle.

Ei ollut kulunut kauaakaan, kuu. Oli tapahtunut silti niin paljon. Mäyrä oli hyökännyt, vienyt kissan hengen. Tuolloin Karhumyrsky oli ollut tukenani, kuten aina. Kun Mahlahalla oli saanut nimensä, olin ollut aivan hukassa mitä tehdä, sillä hän oli ottanut nopeaan aikatauluun toisen ruuan Lauhatassun kanssa. En saisi tehdä sellaista. Kuitenkin onneksi Karhumyrsky oli pelastanut minut ja vienyt partioon. Nyt harjoittelimme normaalia tahtiamme. Kuullemma olin edistynyt hyvin. Hän uskoi minun olevan seuraavien nimitettävien joukossa. En itse uskonut siihen, en halunnut uskoa. Karhumyrskyn ja minun yhteiset lenkit olivat muodostuneet perinteeksi. Paikat olivat laajentuneet, olin keksinyt uusia pentu nimiä, mutta varmin niistä oli yhä Ruskapentu. Olin yrittänyt tutustua Mäntyviikseen, ja nyt vietin pakollista vapaa aikaa.
”Minkälaista oli rakastua?”, päätin kysäistä naaraalta, hämmennyin kuunnellessani vastausta. Perhosia vatsassa, hänessä ei näe virheitä. Haluaa olla lähellä, on iloinen kun toinen on iloinen.. Niin mitä? Naamallani ilme oli varmasti hämmentynyt, tuntui kuin koko aivotoimintani olisi pysähtynyt tuohon paikkaan. Kuulin naaraan huhuilut. Mitä? En voinut olla rakastunut mestariini! Se oli varmasti lailla kielletty tai jotain sellaista. Hermostuin, sanoen Mäntyviikselle heipat. Kömmin aukiolle huolissani, katsoen paikkoja. Istahdin aukion reunalle, odottaen auringon laskua. Meillä olisi tänään partio auringon laskiessa, rajalle tällä kertaa. Painauduin kivistä pintaa vasten, tasaten hengitystäni. Rauhoitu Villitassu! Hän on kissa niin kuin sinäkin. Mitä siitä jos rakastutte, sitten rakastutte. Ei sitä laki voi kieltää. Jos kielsi hän rikkoisi niin typerää lakia innolla. Karhumyrsky tuli luokseni, mukanaan lintu,
”Haluatko jakaa?”, Toinen kysyi, minä vastasin vain nyökäten. Otin palan saalista, tällä kertaa söimme rauhassa, emme hotkineet puolta saalista kerralla, vaikka se olisi niin karhun yleinen tapa. Kuitenkin selvästi hitaat palani saivat huolen Karhumyrskyn hidastelemaan. Jotain tunteita tuolla oli. Kolli huhuili minua, ravistelin päätäni.
”Anteeksi, mitä?”, Huomasin kollin olevan ärsyyntynyt. Räpyttelin sinisiä silmiäni hämilläni, katsoen kollia tuon Merenpihkaisiin silmiin. Tunsin kuinka korvaani kutitti, joten kyyristyin alajallani sitä rapsuttamaan.
”Onko joitain liikkeitä joita haluaisit hioa tänään?”, toinen kysäisi. Räpyttelin silmiäni pohtien, oikaisten asentoani. Pudistin päätäni eiksi, uppoutuen takaisin ajatukseen kumppanuudesta Karhumyrskyn kanssa. Jokin siinä pelotti minua, ehkä se fakta että luottaisin johonkuhun niin kovaan että antaisin hänet lähelleni. Nappasin taas palan. Hiljaisuus ei niinkään haitannut minua, mutta ymmärsin sen häiritsevän kollia.
”Niin, ei kai minulla niinkään. Olet ollut loistava opettaja, olen oppinut kaiken mitä olet opettanut. Ehkä kuitenkin jäljitystä lisää? Jos jaksaisit odottaa pitempään että löydän sen mitä etsin?”, Kysäisin. Kolli näytti hieman yllättyneeltä nyökytellen kumminkin, miettien sanojaan hetken ajan. En ollut koskaan loistanut jäljityksessä. Eikä kollilla riittänyt hermoja odottaa.
”Toki, sitä pitää kyllä hioa”, Toinen tokaisi, katsoen minuun. Pian olisi aika lähteä partioon. Aamu olisi minulla sitten vapaa, ainakin mitä olin kuullut. Karhun tapaan se tarkoittaisi etten varmana treenaisi, hän ei pitänyt siitä.

Pääsimme kuin pääsimmekin partioon, kuitenkin sain nuutia kuinka omissa maailmoissani olin ollut. Karhumyrsky yritti udella mitä mietin, mutta kerrankin pidin suuni kiinni asiassa. En uskoltanut kertoa hänelle. Kolli oli kuitenkin todennut että huomenna yritä edes paremmin, niin, yritin. En kuitenkaan voinut luvata osaavani mitään.

//653 sanaa
//Joku?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa”, Dakota huokaisi, nousi ylös ja käveli kohti piikkihernetunnelia. Olin aistivinani naaraan olemuksessa jotain kireää. Olihan se kuitenkin selvää, että olimme jättäneet tarkoituksettomasti Dakotan ulkopuolelle. Toivoin, että voisin lähteä naaraan perään ja pahoitella tapahtunutta, mutta Dakota oli lähtenyt niin määrätietoisesti ulos, että tuskin mitkään pyytelyni saisi häntä jäämään. Oloni oli outo, kun näin jokaisen erakkokolmikosta erillään. He olivat miltei aina toistensa seurassa ja heidän erillään olonsa vaikutti silmääni niin kovin luonnottomalta. Coronan kastanjanruskea hahmo istuskeli Villitassun kanssa hieman meitä kauempana. Erakko kollin korvat pyörivät huolestuneesti silloin tällöin ja se viesti hänen jännittynyttä olemustaan. Olin oppinut tuntemaan kolmikon hyvin ja osasin jo lukea heitä. Käänsin kuitenkin katseeni Merkuriuksen ihaniin meripihkaisiin silmiin – tai siis vain ihan tavallisiin silmiin. En antaisi maailman sumentua pelkästä sydämeni ihastuneesta läpytyksestä. Tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi Merkuriuksen seurassa, joka oli vähän ironista, koska hän vaikutti olevan useissa tilanteissa melko varautunut. “Minulle tuli vähän huono omatunto tuosta äskeisestä. Hänestä varmaan tuntui ulkopuoliselta”, naukaisin hieman haikeasti, “Voisitko lähettää hänelle pahoitteluni, kun palaat veljesi kanssa kotiin?” Merkurius räpäytti silmiään hitaasti ja nyökkäsi: “Tietenkin.” Hymyilin valkean ja tummanharmaan kirjavalle kollille kiitollisena. Aloin miettimään mistä olimme puhuneet Merkuriuksen kanssa ennen sattunutta välikohtausta ja muistin yövartion. “Vielä siitä vartioimisesta… suosittelen sitä ihan todella. Haluan, että olet turvassa, vaikka olisitkin kauempana”, selitin hiljaa. Häikäistyin, kun pilvi päätti liikkua auringon edestä. Auringon kultaiset säteet hipoivat Kuolonklaanin leiriä rauhanomaisesti ja samalla loi leiriin raukean tunnelman. Tuntui kuin voisin istuskella tässä, auringon alla, lopun elämääni. “Meidän on varmaan tosiaan lähdettävä Dakotan luokse”, Merkurius naukui pahoitellen. Aloin vaistomaisesti pudistella päätäni: “Ei se mitään! Näemmehän taas, kun tulette harjoittelemaan uudestaan.” Merkurius hymyili pienesti ja hyvästeli minut nopeasti ennen, kuin lähti noutamaan Coronaa Villitassun luota. Pian kollikaksikko tassutti ohitseni kohti piikkihernetunnelia. Kasvoilleni piirtyi hymy, kun katselin heidän lähtevän pois. En malttanut odottaa sitä, että näkisimme uudestaan. Kun veljekset olivat kadonneet näköpiiristäni, niin käännyin tassuttamaan kohti soturienpesää etsien Pikkukaaosta.

//Kuka vaan? 😀
324 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuhkajuovan esimerkistä ryhdyin nuolemaan turkkiani kuivaksi pitkin, rivakoin kielenvedoin. Mahlahalla istui vieressäni ja katseli tekemisiäni. Katsahdin kolliin hymyillen. Hän hymyili takaisin.
”En malta odottaa, että pääsen oppimaan vedessä taistelemista”, kerroin innokkaasti. Ystäväni nyökkäili, ja hänen kasvoilleen piirtyi ilkikurinen virnistys.
”Sinä ja Tuhkajuova olettekin sitten eturinramassa lyömässä kaloja, jos ne päättävät ryhtyä kapinaan ja änkeävät kuivalle maalle”, Mahlahalla vitsaili. Pyörittelin vain silmiäni ja ravistelin loput vedet turkistani soturin päälle.
”Hei!” kermanvärinen kolli pärski ja hypähti kauemmas. Käännyin katsomaan häneen virnuillen.
”Siitäs sait”, tuhahdin mukamas loukkaantuneena ystäväni aiemmasta kommentista ja niiskaisin nenääni. Lopulta kummankin pokka petti, emmekä voineet enää pidätellä naurua.
”Oletteko valmiit?” Hiljenimme vasta kun Tuhkajuova puuttui väliin. Tabbykuvioinen soturitar oli jo saanut suittua turkkinsa kuivaksi.
”Olemme”, vahvistin kyettyäni ensin lopettamaan hykertelyn. Mahlahallakin nyökkäsi. Tuhkajuova silmäili meitä tyynesti, kunnes sitten antoi merkin lähteä liikkeelle.

Seuraavana päivänä harjoitusten jälkeen palasimme taas Hehkulammen rantaan. Tällä kertaa Mahlahalla ei ollut mukana, sillä päätimme jäljitysharjoitukset suoraan tänne.
Olin enemmän kuin vain innoissani kahlatessani syvemmälle veteen. Tuhkajuova oli luvannut eilen opettaa minulle vedessä taistelemista. En tosin tiennyt, koittaisiko se päivä tänään. Mutta elättelin silti salaa toiveita siitä.
”Miten vedessä taisteleminen tapahtuu käytännössä?” kysyin vaivihkaa ja käänsin kirkkaansinisen katseeni mestariini päin. ”Hyökätäänkö silloin vastustajan kimppuun veden alta vai suoraan edestä? Entä voinko käyttää vettä jotenkin edukseni? Kuten vaikka läiskimällä sitä vihulaisen silmille sokaistakseni hänet ja hyökätä sitten kimppuun?” Suljin suuni nopeasti nähdessäni Tuhkajuovan ilmeen. Olin kaiketi puhunut taas ohi suuni.

//Tuhka?
//233 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Lauhatassua, joka selkeästi yritti hillitä innokkuuttaan. Kolli seisoi vedessä rintaansa myöten.
”Kokeillaan sukeltamista”, ehdotin. Lauhatassun into ei tuntunut laantuvan. Kolli nyökkäsi ja odotti, että opettaisin hänet sukeltamaan.
”Tärkeintä sukeltamisessa on hengityksen pidättäminen. Jos hengität veden alla, vesi menee keuhkoihisi ja saa sinut pärskimään. Jos joskus joudut taistelemaan vedessä, sukellustaito on välttämätön taito”, sanoin rauhallisella äänellä katsoen Lauhatassua koko ajan silmiin. Kolli kuunteli tarkkaavaisesti. Huomasin hänen katseensa liukuvan Mahlahallaan, joka istui rannalla ja katseli meitä korvat meihin päin suunnattuna. Lauhatassu nyökkäsi.
”Opetatko minua taistelemaan vedessä ennen kuin ansaitsen soturinimeni?” oranssivalkea kolli kysyi. Lauhatassun koulutus läheni loppuaan. Halusin saada hänet soturiksi viimeistään kahden kuun kuluttua. Hän oli tehnyt kovasti töitä kehittyäkseen nopeasti, joten sen ei pitäisi olla mahdotonta.
”Voimme käydä välillä harjoitusten päätteeksi uimassa, jos suinkin jaksat. Tarkoitus olisi, että pystyt liikkumaan vedessä yksin siirtyessäsi sotureiden pesään”, sanoin. Kolli nyökkäsi jälleen. Hän katsoi minua odottavasti, joten päätin näyttää esimerkin sukeltamisesta. Vedin syvään henkeä Lauhatassun nähden ja pulahdin veteen pää edellä. Potkin takajaloillani vettä liikkuakseni eteenpäin. Tein pienen ympyrän, jonka jälkeen minun oli noustava pintaan. Kun pääsin vedenpinnan yläpuolelle, vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Lauhatassu katsoi minua tarkkaavaisesti.
”Sinun vuorosi. Muista olla hengittämättä veden alla ja tulla pintaan ennen kuin on liian myöhäistä”, sanoin. Oppilaani ei tuntunut pelkäävän sukeltamista. Hän pulahti pinnan alle. Pinnalle nousi kuplia Lauhatassun hengittäessä ulos. Sitten kolli palasi pintaan ja veti syvään henkeä.
”Hyvä. Voit harjoitella hengityksen pidättämistä itseksesi kuivalla maalla. Älä pidätä hengitystäsi liian kauan, jotta et pyörry”, ohjeistin nuorta kollia, joka vastasi jälleen kerran nyökäten.
”Sukella muutaman kerran vielä”, käskin, ja Lauhatassu totteli. Kolli vilkaisi Mahlahallan suuntaan hymyillen, jonka jälkeen hän katosi pinnan alle. Mahlahalla katseli rannalla vaikuttuneen oloisena parhaan ystävänsä uimista. Lauhatassu sukelsi viisi kertaa. Joka kerta hän onnistui pysymään hieman pidempään veden alla. Kolmannella kerralla hän tosin oli vetänyt vettä keuhkoihinsa ja yskinyt hetken, mutta se ei kollia hidastanut. Toivoin vain, että kaikki kuolonklaanilaisoppilaat olisivat olleet yhtä innokkaita oppimaan uimaan kuin Lauhatassu. Silloin uimataito voitaisiin määrätä pakolliseksi jokaisen soturikoulutuksessa.
”Mitä minä sitten teen?” Lauhatassu kysyi ja ravisteli märkää päätään. Käänsin pääni sivullepäin, koska pisarat roisuivat kasvoilleni. Lauhatassu huomasi sen nopeasti ja katsoi minua pahoitellen.
”Anteeksi”, hän naukui ja käänsi päänsi alaspäin.
”Yritä uida ja sukeltaa, jonka jälkeen nouset pintaan ja jatkat uimista. Tavoite on, että voit sukeltaa kesken uimisen ilman, että sinun täytyy saada jalkasi maahan”, sanoin ja näytin taas esimerkin. Lauhatassu katsoi tarkkaavaisesti. Nyökkäsin merkiksi aloittaa. Kolli pulahti pinnan alle ja ui siellä eteenpäin. Sitten hän nousi pintaan. Huomasin, että tämä oli Lauhatassulle ainakin aluksi vaikeaa. Hän oli vähällä umplahtaa pinnan alle, koska kolli lopetti uimisen. Hän sai kuitenkin rytmin takaisin ja sukelsi taas pinnan alle. Seuraava kerta oli helpompi. Kolli palasi pinnalle ja veti rauhallisesti keuhkonsa täyteen ilmaa ja jatkoi samalla uimista. Hän ui luokseni sukellellen, jonka jälkeen kolli pysähtyi käskystäni.
”Hyvä. Aurinko alkaa jo laskea, joten kuivatellaan hetki rannalla ja palataan sitten leiriin”, sanoin ja viitoin Lauhatassun edelläni rantaan. Siellä kolli loikki ystävänsä luokse innoissaan. Vesipisarat putosivat maahan, eikä se tuntunut kollia haittaavan.
”Vau! Olet hurjan taitava!” Mahlahalla hymyili. Lauhatassu katsoi ystäväänsä ylpeänä omista taidoistaan.
Ravistelin turkkini kuivemmaksi ja aloin nuolla sitä pitkin vedoin. Nopeasti Lauhatassu älysi tehdä samoin. Ilma oli melko tuulinen, joten mitä kuivemmaksi saisimme turkkimme, sitä mukavampi matka leiriin olisi.

//Lauha?
// 532 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin niin innoissani! Hädin tuskin pysyin turkissani! Mutta hillitsin itseni ja energisyyteni melko ihailtavasti, vaikka itse sanonkin. Kuljin Mahlahallan rinnalla ylpeästi. Paras ystäväni oli jo soturi, ihan niin kuin mestarini Tuhkajuova. Se merkitsi sitä, että hänestä voisi pian tulla mestari, joka saisi oman oppilaan koulutettavakseen.
Toivoin Tuhkajuovan pitävän minua valmiina soturiksi. Olin ahkeroinut kovasti kuluneiden kuiden aikana, tehnyt kaiken juuri kuten naaras oli määrännyt ja ollut äärimmäisen kuuliainen oppilas. Mutta ennen kaikkea toivoin mestarini voivan olla ylpeä minusta, kun Punatähti joku päivä nimittäisi minut soturiksi.
Edessäpäin puiden takaa näkyi kimallusta. Se ei voinut olla peräisin mistään muusta kuin Hehkulammen pinnasta, joka auringonsäteiden siihen osuessa oli kuin kirkas peili. Niskakarvani nousivat pystyyn ja vatsanpohjassani kihelmöi. Pian Mahlahalla saisi nähdä minut uimassa. En halunnut mokata tätä. Siispä minun olisi keskityttävä ankarasti.
Saavuimme lammen rantaan. Ilman Tuhkajuovan ohjeistustakin Mahlahalla jäi hyvän matkan päähän istumaan pienesti aaltoilevasta vedestä. Tänään oli tuulinen päivä ja siksi vesi kohosi hieman tavallista korkeammalle rantaan päin vyöryessään.
Kahlasin hyiseen veteen tottuneesti. Tuhkajuova kulki edelläni. Pidin häntäni korkealla, jottei se olisi kastunut, mutta kun ensimmäiset pisarat roiskuivat sen päälle, annoin olla ja laskin loputkin ruumiin jatkeestani pinnan alle. Vilkaisin nopeasti lapani ylitse Mahlahallan suuntaan. Kermanvärinen kolli katseli minua rannalta ja hän hymyili minulle rohkaisevasti. Hymyilin hänelle takaisin, mutta siirsin sitten huomioni Tuhkajuovaan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän. Naaras katsoi minua arvailevasti.
”Kokeilemmeko tänään jotain uutta?” kysyin yrittäen peitellä malttamattomuuttani. Halusin päästä näyttämään Mahlahallalle, mitä olin oppinut mestariltani.

//Tuhka?
//238 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kyllä, siivosin pesän, minä tein kaiken sen, mutta ei väsyttänyt, tai ollut niinkään nälkä, joten olin jäänyt aukiolle sukimaan itseäni, huomaten kuinka rajaa vartivat erakot tulivat leiriin. Siristin silmiäni katsoen nelikkoa, niin, yksi kuoloklaanilainen mukana. Yksi erakoista tutki pesiä, leiriä. En tuntenut oloani turvalliseksi, vaikka tiesin ettei kissa varmaan pahaa tarkoittanut, vain.. tutkia kiinnostuksesta. Tiesin taas tuijottavani, katsovani toista, tutkien. Katseeni selvästi kiinnitti toisen huomion, sillä toinen käveli luokseni. Räpyttelin vain silmiäni, katsoen toista hämilläni. Ööh? Mitä sanoa? Tyhmä minä, miten olisi hei? En oikeasti nykyään puhunut kellekkään, en monelle. Harvoin Lauhatassulle, muuten vain puhuin Karhumyrskylle. Hän tuntui olevan ainut ystäväni, joka tuntui toisaalta muservalta, samalla hyvinkin hyvältä, että minulla oli joku.
”Hei?” Sanoin kuin hämilläni toiselta, silmiäni räpytellen, katsoin vierasta kollia, niin, taas kolli. Klaanissanikaan en ollut tekemisissä yhdenkään naaraan kanssa, joka oli outoa. Kolleja. Tietty minulla oli minun perään katsonut kunigatar mutta hän oli.. no toinen tarina. En ollut koskaan edes viitsinyt pitää häntä kuin emona, hän oli toinen kissa. Kai en vain tiennyt mikä olisi emo.

//Corona? Pidin lyhyenä kun en tiedä millanen Corona on pelissä :3
//169 sanaa.

Kirjoittaja: Elandra

Lauhatassu: 38kp! – Voit nimittää itsesi nyt soturiksi! Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Taivaslaulu: 20kp! –

Villitassu: 14kp –

Tuhkajuova: 25kp! –

Karhumyrsky: 31kp! –

Pimentovarjo: 19kp –

Pikkukaaos: 14kp –

Mahlahalla: 72kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Haukkasin jäniksestä ensimmäisen palan ja työnsin sen sitten kohti parasta ystävääni. Kolli kiitti arvokkaasti nyökäten ja haukkasi palan saaliistamme. Syötyämme etsimme aukiolta aurinkoisen kohdan. Asetuin aurinkoon makaaman Lauhatassun vierelle. Kierähdin makaamaan selälleni ja annoin auringon lämmittää vatsaani. Suljin silmäni ja nautin viherlehden lämmöstä.
”Olisivatpa kaikki päivät tällaisia”, huokaisin ja avasin vihreät silmäni. Käänsin katseeni kohti Lauhatassua, joka piti silmiään kiinni ja nautti lämmöstä.
”Ehkä ne voivat olla sitten kun minäkin olen soturi”, oppilas virnisti ja raotti sinisiä silmiään. En vastannut mitään. Loikoilimme auringossa niin kauan, kunnes pilvet saavuttivat auringon ja peittivät sen taakseen. Nousin istumaan ja suin turkkiani. Leirin kivisellä maalla oli pieniä kiviä, jotka olivat sotkeneet turkkini. Lauhatassun turkkikin näytti olevan likainen.
”Mahlahalla”, joku kutsui nimeäni matalalla äänellä. Käännyin puhujan suuntaan samaan aikaan parhaan ystäväni kanssa. Turmaloikka katsoi minua suoraan silmiini.
”Niin?” kysyin, kun kolli ei sanonut mitään.
”Lähdet saalistuspartioon. Nyt”, tummanharmaa soturi murahti ja käänsi minulle selkänsä. Käänsin pahoittelevan katseeni kohti ystävääni.
”Pakko mennä”, huokaisin hiljaa ja vilkaisin leirin uloskäynnille. Partioon lähtijät odottivat jo lähtöä.
”Hehkuaskelhan käski sinun olla varovainen tuon haavasi kanssa”, Lauhatassu huomautti ja siristi silmiään.
”Ei voi mitään. Klaani tarvitsee ruokaa, joten minun on mentävä. Käydäänkö vaikka Hehkulammella kävelyllä partioni jälkeen? Voisit esitellä minulle niitä uintitaitojasi”, ehdotin virnistäen.
”Mahlahalla, ala tulla!” Turmaloikan ulvaisu ei antanut ystävälleni aikaa vastata. Hyvästelin nopeasti ystäväni ja loikin partion luokse. Turmaloikka johdatti partion ulos leiristä. Jouduin partion perälle, sillä olinhan tullut viimeisenä paikalle.
”Onnea soturiudesta”, Huurrelilja sanoi päästyämme ulos. Naaras hidasti tahtiaan päästäkseen rinnalleni.
”Kiitos”, hymyilin leveästi naaraalle. Tummanruskea naaras oli hetken hiljaa.
”Jos olisin juossut vähän nopeammin, partio olisi ehtinyt apuunne.. Silloin Liekkihäntä ei ehkä olisi-”, keskeytin soturin sanat tuimalla katseella.
”Ei jossittelut muuta tilannetta mitenkään. Teit kaikkesi, eikä se ollut sinun vikasi. Yhtä lailla minä olisin voinut tehdä jotain paremmin”, huomautin. Huurrelilja kohautti lapojaan.
”Eikö sinun pitäisi olla lepäämässä vielä tämän päivän ajan?” naaras kysyi viitaten kyljessäni olevaan haavaan, jota yhä peittivät yrtit ja hämähäkinseitti.
”Minut määrättiin partioon, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Klaani tarvitsee ruokaa, ja minä olen soturi, jonka tehtävä on hankkia sitä ruokaa”, vastasin. Huurrelilja nyökkäsi.
Turmaloikka pysäytti partionsa metsän laitaan. Lähdimme jokainen omille teillemme saalistamaan.

Kun palasimme leiriin, aurinko laski jo kohti taivaanrantaa. Auringonlaskuun oli vielä aikaa, mutta pian alkaisi hämärtää. Laskin hiiren ja oravan tuoresaaliskasaan ja aloin etsiä katseellani Lauhatassua. En nähnyt ystävääni missään, joten päätin kiertää leirin ympäri. Kolli ei ollut pentutarhalla, kaatuneen kuusen takana tai edes parantajan pesässä. Siispä päätin kurkistaa oppilaiden pesään. Työnnyin kuusen oksien alta pesään, johon olin viimeisten kuiden aikana mennyt lukuisia kertoja. Muutama oppilas oli lepäämässä sammalvuoteillaan, joten kävelin hiljaa pesän perälle. Lauhatassu tuhisi puoliksi omallaan ja puoliksi minun vuoteellani. Kun kosketin hellästi kuonollani oranssivalkean kollin lapaa, hän säpsähti hereille ja päästi pienen maukaisun. Soturioppilas räpytteli hetken ajan silmiään, kunnes tunnisti minut. Hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy, joka tarttui myös minuun. Samalla muistin, että minun pitäisi siirtää petini oppilaiden pesästä sotureiden pesään.
”Arvon Lauhatassu, minä määrään sinut kanssani uintipartioon Hehkulammelle”, naukaisin arvokkaalla äänellä ja suoristin selkäni. Korvani hipoivat kuitenkin pesän katosta roikkuvia havupuun oksia, joten jouduin taas kumartumaan hieman matalammaksi. Lauhatassu pomppasi pystyyn.
”Olen valmis lähtöön”, hän ilmoitti reippaalla äänellä. Johdatin kollin pois oppilaiden pesästä.
”Täytyy ilmoittaa Tuhkajuovalle, että poistumme leiristä”, Lauhatassu sanoi ja kiiruhti ohitseni. Hetken ajan etsin katseellani Pimentovarjoa, kunnes muistin olevani soturi. Minun ei tarvinnut enää ilmoittaa naaraalle menimisiäni tai tulemisiani. Sain liikkua Kuolonklaanin reviirillä täysin vapaasti oman mieleni mukaan. Astelin rauhallisin askelin Tuhkajuovan ja Lauhatassun luokse. Naaras vilkaisi minua nopeasti, mutta käänsi taas katseensa oppilaansa suuntaan.
”Kyllä minä pysyn jo pinnalla”, ystäväni sanoi mestarilleen. Tuhkajuovan katse kertoi, ettei hän pitänyt ajatuksesta, että Lauhatassu uisi ilman hänen läsnäoloaan. Naaras pudisti päätään.
”Jos tahdot uida, minun täytyy olla vahtimassa sinua. Mitä teet, jos vedät vahingossa vettä henkeesi ja pakokauhu valtaa sinut? Sinä et osaa vielä uida Lauhatassu”, naaras naukui ankaralla äänellä. Kolli vilkaisi minua pahoitellen katseellaan sitä, etten pääsisi näkemään häntä uimassa. Olisin niin kovasti halunnut nähdä ystäväni uivan, sillä hän oli puhunut siitä vaikka miten paljon.
”Entä jos sinä tulisitkin mukaamme?” ehdotin varovasti ja vilkaisin Lauhatassua, jonka kasvoille ilmestyi jälleen innostunut ilme. En pitänyt Tuhkajuovan seurasta, mutta Lauhatassun vuoksi voisin kestää sitä hetken.
”Niin, entä jos sinä tulet kanssamme?” Lauhatassu kysyi. Tuhkajuova harkitsi asiaa hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi hieman epäröiden.
”Hyvä on, mutta vain sinä tulet kanssani veteen”, naaras vastasi ja vilkaisi minua silmiään siristäen. Luuliko hän, että minä halusin mennä veteen?
”Minä vihaan vettä. Haluan vain nähdä, kun Lauhatassu ui”, vastasin inhoten. Ajatuskin veteen menemisestä sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Tuhkajuova ei vastannut, vaan nousi ylös ja käski meitä seuraamaan. Vaikka olinkin soturi, pysyttelin visusti Tuhkajuovan takana. Kuljin parhaan ystäväni rinnalla hieman kauempana hänen mestaristaan.
”Tiedän, että Tuhkajuova ei ole lempisoturisi, mutta kiitos kun suostuit tähän”, Lauhatassu kuiskasi niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin häntä. Hänen kasvoillaan oli kiitollinen hymy.
”Tämä on sinulle tärkeää”, totesin ja tönäisin hellästi ystävääni.

//Lauha? Koitin keksiä jotaki tekemistä näille ni toivottavasti sopii xd Voit vaikka jättää Tuhkalle jatkot ni se vois opettaa sille vaikka sukeltamista 😀
// 797 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin joutuvani puolustuskannalle, kun Pimentovarjo otti puheeksi erakot klaanissa. Ehkä aihe ei olisi ollut minulle niin arka, jos oppilaanani olisi joku muu kuin Villitassu; olihan naaras syntyperältään ulkopuolinen. Jostain syystä minua sapetti kuulla kyseenalaistavia huomautuksia tai kommentteja oppilaani taustoista. Yritin kuitenkin hillitä itseni ja kieleni, koska en halunnut vaikuttaa töykeältä.
”Oli hänellä alkuun pieniä vaikeuksia oppia puhumaan”, myönsin hieman vastahakoisesti ja mietin, mitä uskaltaisin kertoa. ”Mutta ajan mittaan hän kiri ikäisensä kiinni ja on nyt kuin kuka tahansa muu soturikoulutusta suorittava nuori kissa.”
En kuullut vastausta, mutta oletin Pimentovarjon nyökänneen takanani, tai vähintäänkin ymmärtäneen juuri kuulemansa. Tosiaan, tästä tulisi pitkä reissu, ellemme keksisi puheenaihetta. Oliko sittenkin ollut virhe kutsua naaras metsälle?
Tuskailin vielä tehdyn päätökseni kanssa, kun Pimentovarjo yhtäkkiä kiri edelleni. Hän viittasi hännällään minulle merkiksi pysähtyä odottamaan ja minä tein niin. Ehkä hän oli huomannut jotakin. Se ei olisi ollut mikään mahdottomuus, sillä itse olin ollut niin tuohtunut aiemmasta viittauksesta erakkosyntyisiin kissoihin, että olin täysin unohtanut tarkkailla ympäristöäni. Tunsin itseni typeräksi.
Pimentovarjo ampaisi juoksuun. Seisoin paikallani ja katselin hänen peräänsä, kunnes tajusin painautua vähän matalemmaksi. Kohotin hiukan kuonoani ja annoin hajujen leijailla nenääni. Yllättävää kylläkin, se tuotti tulosta, ja pian onnistuin löytämään taas sen saman aikaisemmin kiven luona haistamani jäniksen jäljet.
Nousin ylös. Pimentovarjoa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut metsän uumeniin kaiketi jonkin riistaeläimen perässä. Tiesin, ettei jänis vartoisi minua tuolla jossain koko päivää. Siispä lähdin hölkkäämään hajujälkeä pitkin aavemmalle alueelle. Toivoin vain, että seuralaiseni tajuaisi minun lähteneen saaliin perään.
Pian löysinkin jäniksen. Se kulki ruohikossa ja kaivoi jotain maasta. Otin jo Surmakynnen kanssa harjoitellun vaanimisasennon käyttöön ja lähdin liikkumaan töpöhännän suuntaan pitkin, äänettömin harppauksin. Kun olin vain parin ketunmitan päässä siitä, syöksähdin liikkeelle ja juoksin eläimen kiinni vaivattomasti. Jäniksen refleksit olivat tajuttomat, mutta tällä kertaa ne eivät olleet riittäneet, ja siispä minulla oli nyt saalis, joka viedä leiriin tuoresaaliskasan täytteeksi. Ehkä en sittenkään ollut huonompi soturi.
Palasin takaisin lähtöpaikalleni jänis mukanani. Pimentovarjoa ei näkynyt missään, joten oletin hänen olevan yhä saaliinsa perässä tai lähteneen kotiin päin, kun minua ei ollut kuulunut. Mutta koska halusin säilyttää hyvän maineen klaanitoverini keskuudessa, jäin kuuliaisesti odottamaan paikalleni kissan paluuta.
Vilkaisin hämärtyvälle taivaalle hieman huolissani. Toivottavasti vain en joutuisi odottamaan tässä koko yötä. Minulla oli aamulla aikainen herätys ja oppilas koulutettavanani.

//Pimento?
//369 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”Tiedätkö, mikä on hyvä tapa purkaa stressiä?” Karhumyrsky kysyi arvuuttelevaan sävyyn. Stressiä? Ei minulla ollut stressiä. Päätin kuitenkin olla hiljaa. Soturi selvästi odotti minun arvaavan, mutta tyydyin vain kohottamaan kulmiani kysyvästi.
”Metsästysretki. Lisäksi siitä on hyötyä klaanille.”
Pyöräytin silmiäni. Niinpä tietysti. En ollut ajatellut, että saattaisin joutua tällaiseen tilanteeseen, jos vain viattomasti menisin puhumaan toiselle kissalle. Joutuisin viettämään vapaa-aikaa puolituntemattoman kanssa. Karhumyrsky näytti lähtevän jo jonkin hajun perään, mutta pysähtyi ja vilkaisi lapansa yli minuun odottaen, että seuraisin häntä.
”Siitä saattaa tulla jopa hauskaa”, ruskea kolli maanitteli. Kurtistin kulmiani.
”Sinunko kanssasi?” kysyin epäuskoisesti, mutta astuin lähemmäs. ”Minulla ei ole koskaan hauskaa muiden kissojen kanssa, tuskin silloinkaan, kun olen yksin. Mutta ihan sama. Saatat olla oikeassa.”
Karhumyrsky nyökkäsi ja lähti hajujälkensä perään. Päätin seurata häntä ja yrittää etsiä omaa jälkeä. Kollin seuraama jälki ei ollut vahva, mutta erottuva. Jos kulkisimme hetken, saavuttaisimme riistaeläimen pian. Hajusta päätellen kyseessä oli jänis. Tiesin Karhumyrskyn olevan nopea, olin nähnyt hänen hyödyntävän tuota ominaisuutta metsästyspartioissa. Se oli minunkin valttini. En ollut liikkeiltäni niin sulava kuin toivoin, eikä vaaniminenkaan onnistunut kuin keskinkertaisesti, mutta sain helposti kiinni pakoon juoksevat eläimet.
Karhumyrsky seurasi jälkeä. Vaikka en pitänyt jutustelusta, hiljaisuus välillämme tuntui kiusalliselta. Varsinkin, kun Karhumyrsky oli minulle vieraampi kissa. Tuhkajuovan kanssa se ei niinkään häirinnyt minua, sillä tiesin, ettei hänkään ollut puheliainta sorttia.
”Villitassu”, sanoin mietiskellen, ”eikö hän ole entinen erakko?”
Karhumyrsky vilkaisi taakseen minuun.
”On. Mitä siitä?”
Soturi kuulosti vähän hyökkäävältä. Ehkä olin kuulostanut siltä, että erakkotausta oli huono asia. Olin sitä mieltä, että siitä saattoi olla hyötyä mutta myös haittaa. En jaksanut uskoa, että etenkään vanhemmat erakot osaisivat sopeutua klaanielämään, toisaalta he voisivat tuoda mukanaan jotain uutta, kuten taistelukuvioita tai saalistustekniikoita. Villitassu oli kuitenkin saapunut klaaniin pentuna, joten hän kaiketi kasvaisi samalla tavalla, kuin klaanisyntyisetkin. Ehkä, en tiennyt erakoista paljoa, sillä en ollut kohdannut heitä juurikaan.
”Ei mitään. Mietin vain, onko hänen taustansa vaikuttanut hänen koulutukseensa”, vastasin tarkkaillen samalla ympäristöä ja haistellen ilmaa riistan varalta. ”En ole joutunut kohtaamaan monia erakoita. Mutta ne jotka olen kohdannut, tuskin sopeutuisivat klaanikissoiksi.”

//Karhu?
//332 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin ystävääni silmät loistaen. Hän oli nyt soturi! Ja miten ylpeä olinkaan hänestä tällä hetkellä… En voinut lakata hymyilemästä, kuten ei hänkään.
”Mahlahalla”, sanoin ikään kuin maistellakseni kollin uutta nimeä. Minusta se oli aika hieno nimi, ja sopi ystävälleni paremmin kuin hyvin. ”Mahtavaa! Nyt sinä saat johtaa omaa partiota, jahdata riistaa mielin määrin ja taistella klaanisi puolesta – aivan kuten muutkin soturit!”
”Onnea”, Villitassu maukui viereltäni. Hänenkin kasvoillaan karehti pieni hymy, johon Mahlahalla vastasi reippaasti nyökkäämällä.
”Harmi vain, että joudumme nukkumaan taas eri pesissä”, tuore soturi tajusi äkkiä. Kurkotin koskettamaan kuonollani tuon korvaa. Hymyni ei haihtunut missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun sain kuulla joutuvamme nukkumaan kauempana toisistamme, nyt kun Mahlahalla oli soturi. Mutta ei se minua haitannut – ainakaan kauheasti.
”Älä huoli, kohta minäkin olen soturi, ja sitten teemme kaikkea kivaa yhdessä”, virnistin iloisesti. Käänsin sitten katseeni tuoresaaliskasan suuntaan saaden idean. ”Tätä pitää juhlia.”
Tunsin ystävieni kummastuneet katseet turkissani, kun kipitin aukion toiselle puolen noukkimaan tuoresaaliskasasta jotakin. Tartuin hampaillani mehevään jänikseen ja ryhdyin raahaamaan sitä Mahlahallan ja Villitassun luo. Mahlahalla huomasi painavan lastini ja riensi avuksi. Yhdessä saimme vietyä sen rauhalliselle paikalle leirin laitaan.
”Kuka haluaa aloittaa?” kysyin ja annoin katseeni kiertää Mahlahallasta Villitassuun. Naaras näytti jokseenin hämmästyneeltä. Ehkä hän ei ollut odottanut kutsua yhteiselle juhla-ateriallemme, mutta olisi ollut töykeää olla kutsumatta häntä. Lisäksi halusin olla hänelle ystävällinen, sillä en ollut nähnyt naaraan juttelevan oikein kellekään omanikäiselleen Karhumyrskyn ohella. Ja olihan soturi häntä kosolti vanhempi.
Villitassu vilkaisi soturien pesän suuntaan epävarmasti. Hänen häntänsä huiski hiekkapölyä ilmaan. Selvästikään tuo ei ollut varma, olisiko kutsu kannattanut hyväksyä. Mutta huomasin myös, että jokin muukin painoi häntä. Ehkä se oli Karhumyrsky. Juro velipuoleni ei varmastikaan pitänyt siitä, että hänen oppilaansa vietti aikaa kanssani.
Kuin ajatuksesta Karhumyrsky pelmahti yhtäkkiä aukiolle. Hänen oranssi katseensa pyyhkäisi leirin läpi, kunnes se osui meihin. Villitassu huokaisi ja kääntyi katsomaan minua ja Mahlahallaa pahoittelevasti.
”Kiitos kutsusta, mutta ehkä joku toinen kerta”, hän sanoi kohteliaasti ja loikki sitten mestarinsa luo. Karhumyrsky katsoi minun suuntaani pitkään, kunnes sitten siirsi huomionsa luokseen tulleeseen naaraaseen. Siristin hiukan silmiäni. Pidin useimmista klaanitovereistani, mutta Karhumyrskystä minä en pitänyt. En sitten millään, vaikka kuinka kovasti yritin.
”Velipuolesi aiheuttaa minulle kylmiäväreitä”, Mahlahalla kiusoitteli ja katkaisi ilmassa vallinneen jännitteen. Käännyin katsomaan häneen naurahtaen.
”Niin minullekin. Sääliksi käy Villitassua, mutta on hänen onnensa, ettei soturikoulutus kestä lopunikää”, hymähdin vähän ja tökkäsin sitten tassullani maassa lojuvaa jäniksen ruhoa. Yritin sysätä ajatukset Villitassusta ja Karhumyrskystä muualle.
”Hei, meidänhän piti juhlia”, huomautin tuupaten ystävääni leikkisästi. Mahlahalla nauroi. Minäkin pärskähdin, mutta vakavoiduin sitten näyttääkseni arvokkaalta jakaessani saaliin siten, että molemmat saisivat syödäkseen.
”Arvon soturi Mahlahalla on hyvä ja ottaa ensimmäisen haukun”, mau’uin huomattavasti möreämmällä äänellä ja kohotin leukaani ylpeästi. Mahlahalla hymyili huvittuneena.
”Kuulostat ihan Karhumyrskyltä”, hän totesi.
”Niin varmaan, ja sinä kuorsaavalta klaaninvanhimmalta öisin”, härnäsin takaisin ja nauroin. Hillitsin itseni sitten. ”No niin, ihan tosi: ota ensimmäinen pala, niin minäkin pääsen joskus syömään.” Kasvoilleni oli levinnyt leveä virne. Parhaan ystävän seurassa vietetty aika oli kultaa!

//Mahla?
//480 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Seuraavana aamuna heräsin vasta auringonnousun jälkeen. Lauhatassu oli kadonnut sammalvuoteeltaan todennäköisesti harjoituksiin Tuhkajuovan kanssa. Nousin istumaan ja suin yhä sotkuista turkkiani. Yrttien kitkerä tuoksu oli voimakas nuollessani turkkiani sen läheltä. Kun olin valmis, nousin ylös ja astelin rennoin askelin pääaukiolle. Viherlehden lämmin aurinko oli valaissut koko leirin. Piikkihernemuurien tällä puolen oli varjoisaa. Päivä oli jo ehtinyt lämmetä mukavasti. Leirissä oli kuitenkin hiljaista. Mäntyviiksi ei ollut pentujen kanssa pääaukiolla, ja klaaninvanhimmatkin olivat ilmeisesti yhä pesässään.
Katseeni siirtyi aukion keskustaan siihen kohtaan, jossa Liekkihännän ruumis oli eilen maannut. Se oli viety pois. Jäljellä oli vain kuivunutta verta. Leirin sisäänkäynniltä kuului askeleita. Surmakynsi asteli partion johdolla leiriin. Hänen perässään tulivat Kaaostuho, Hämypilvi, Ruusutuike ja Haaskatassu. Liekkihännän kumppani hymyili jutellessaan oppilaalleen. Kun Haaskatassu lähti omille teilleen, Ruusutuikkeen kasvoille ilmestyi haikea ilme. Hänen katseensa käväisi leirin keskustassa, mutta hän käänsi sen nopeasti pois. Savunharmaa soturi asteli sotureiden pesään kaikessa hiljaisuudessa. Hain tuoresaaliskasasta syötävää. Mukaani tarttui orava, jonka punainen turkki oli rähjäinen. Vein sen oppilaiden pesän edustalle. Huomasin Villitassun astuvan ulos oppilaiden pesästä. Naaras haukotteli makoisasti ja kohtasi vihreän katseeni.
”Huomenta”, sanoin rauhallisella äänellä itseäni nuoremmalle oppilaalle. Villitassu tervehti minua nyökkäämällä. Naaras suuntasi tuoresaaliskasalle ja palasi pian luokseni mukanaan hiiri. Haaskatassu olisi voinut ihan hyvin tulla meidän seuraamme, mutta oppilas päätti jäädä kauemmaksi meistä. Hän viihtyi mielellään yksin. Juuri kun olin saanut syötyä saaliini, Punatähti asteli leirin pääaukion keskustalle.
”Kokous alkaa!” punaruskea päällikkö kajautti huudon ilmoille. Juuri silloin Lauhatassu ja Tuhkajuova astuivat leiriin. Ystäväni kantoi suussaan kahta saalista. Hän kipitti nopeasti kissajoukon lävitse tuoresaaliskasalle ja pudotti saaliinsa siihen. Sitten ystäväni loikki minun ja Villitassun luokse oppilaiden pesälle.
”Mitä tapahtuu?” hän kysyi ja vilkaisi Punatähden suuntaan. Kolli odotti kissojen saapuvan pääaukiolle.
”Punatähti pitää kokouksen, en tiedä mitä se koskee”, kuiskasin ystävälleni ja pidin katseeni Punatähdessä. Kun kissat olivat päässeet aukiolle ja hiljentyneet, päällikkö nousi seisomaan.
”Eilisilta oli koko klaanille raskas. Oli koko klaanin onni, ettei mäyrä päässyt leiriimme. On aika jatkaa eteenpäin ja jatkaa klaanimme puolustamista, vaikka menetimmekin suuren soturin”, päällikön sanat tuntuivat uppoavan koko klaaniin, sillä kissat päästivät pieniä huudahduksia Punatähden ja Liekkihännän kunniaksi. Päällikkö nosti nopeasti häntänsä pystyyn vaimentaakseen soturinsa.
”Tänään nimitämme yhden oppilaista soturiksi. Mahlatassu todisti eilen taistelussa olevansa valmis ansaitsemaan soturinimensä. Astuisitko eteen”, päällikkö sanoi ja siirsi katseensa minuun. En voinut uskoa korviani! Vilkaisin nopeasti Lauhatassua, joka kannusti minua menemään leirin keskustaan. Kissat tekivät minulle kulkureitin päällikkömme luokse. Kohtasin hänen vihreän katseensa epäröimättä.
”Mahlatassu, sinun soturinimesi on Mahlahalla”, punaruskea kolli ilmoitti tasaisella äänellä ja nyökkäsi. Nyökkäsin takaisin ikään kuin kiitokseksi.
”Mahlahalla! Mahlahalla!” klaani hurrasi uutta nimeäni. Saatoin selvästi kuulla Lauhatassun äänen ylitse muiden. Kun Punatähti päätti kokouksen, paras ystäväni loikki innoissaan luokseni.
”Onnea!” hän hihkaisi ja puski kuonollaan rintaani. En voinut lopettaa hymyilemistä, enkä edes halunnut. Minä olin nyt ihan oikea soturi!
”Kiitos”, henkäisin ja puskin ystävääni takaisin.

//Lauha?
// 455 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katselin ystäväni viereltä Liekkihännän elotonta hahmoa, joka näytti niin kovin pieneltä sen ympärille kokoontuneiden kissojen rinnalla. Minua suretti. Ei siksi, ettäkö soturi olisi ollut minulle erityisen läheinen, vaan siksi koska vasta nyt minulle oli valjennut, että tuo kissa oli ollut minun isoisäni, johon en ollut koskaan aiemmin tajunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Nyt se oli jo kuitenkin myöhäistä, kun vanha soturi oli nukkunut pois.
”Lauhatassu?” Katsahdin Mahlatassuun vierelläni, jonka vihreiden silmien katse oli nyt kohdistettuna minuun. Nielaisin, ja yritin saada puheen kulkemaan, mutta kurkkuni tuntui rutikuivalta. Minua huimasi.
”Oletko kunnossa? Näytät kalpealta”, ystäväni maukui ja näytti nyt oikeasti huolestuneelta. Pudistelin vähän päätäni. En tiennyt, mitä sanoa.
”Liekkihäntä oli minun isoisäni”, kerroin käheästi, kun en saanut kostutettua kieltäni missään. ”En tiennyt siitä ennen tätä, eikä minulla ole enää mahdollisuutta oppia tuntemaan häntä.”
Mahlatassu katsoi minua yllättyneenä. Hän näytti kuitenkin ymmärtäneen, mistä oli kyse. Olin kiitollinen siitä, että hän painautui lähemmäksi.
”Kalmakuu parka, voisinpa auttaa häntä jotenkin”, sanoin surullisesti, pystymättä katomaan Liekkihännen ylle kumartunutta isääni.
”Voisithan sinä käydä sanomassa hänelle surunvalittelut?” Mahlatassu ehdotti varovasti. Pudistelin kuitenkin päätäni. Se ei tuntunut oikealta tällaisella hetkellä. Tekisin sen sitten, kunhan hän olisi ensin saanut purkaa pahaa oloaan.
”Mennään vain nukkumaan”, tokaisin lyhyesti ja käännähdin kannoillani. Hiivin Mahlatassun edellä peremmälle pesään ja etsin oman paikkani. Asetuin aamulla valmiiksi pöyhimilleni sammalille ja suljin silmäni. Tunsin Mahlatassun selän jälleen omaani vasten.
Minun ei tarvinnut odottaa unta kauaa, sillä se iski saman tien ja nappasi tajuntani mukaansa. Vaivuin rauhattomaan painajaisuneen, jonka toivoin unohtuvan herätessäni seuraavan kerran.

//Mahla?
//246 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Surmakynsi oli aiemmin päivällä ilmoittanut, että osallistuisin Pimentovarjon kanssa rajapartioon. Edellisestä partioinnista oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu, ja minä pidin enemmän rajapartioista kuin metsästyspartioista. Niihin Pimentovarjo oli ikävä kyllä ilmoittanut meidät turhankin monta kertaa. Metsästys oli heikkouteni, jonka vuoksi mestarini halusi minun kehittävän sitä mahdollisimman paljon. Hänen mukaansa olin jo nähnyt ja opetellut lähes kaikki perusasiat, ja ainoa ongelma oli itse saalistaminen. Vaikka olinkin nopeasti oppinut sen, että vaaniessa tuli liikkua hiljaa, en yksinkertaisesti vain ollut mikään mestarihiipijä. En malttanut odottaa hyvän hajujäljen löytymistä tai tarpeeksi lähelle pääsemistä. Pimentovarjo oli painottanut sitä, että maltti on valttia. Olin aivan varma siitä, että soturikoulutukseni oli jo lopussa. Pimentovarjo keskittyi nykyään liikkeideni parantamiseen, ei niinkään uusien liikkeiden harjoitteluihin. Olimme pitäneet muutamat kiipeilyharjoituksetkin. Kiipeäminen ja puusta alas tuleminen olivat minulle haastavia, mutta oksilla tasapainottelu oli ihan kivaa. Pelkäsin kuitenkin putoavani, sillä moni oppilas oli loukkaantunut tai kuollut kiipeilyharjoituksissa.
Odotimme parhaillamme partion lähtöä. Pimentovarjo oli ottanut paikan viereltäni. Liekkihäntä oli määrätty partion johtoon. Kalmakuu istui lähellä isäänsä. Saapumatta oli ainoastaan Huurrelilja. Odottelimme piikkihernemuurin varjossa vielä tovin, kunnes tummanruskea soturi saapui vihdoinkin luoksemme. Hän pahoitteli nopeasti myöhästymistään, mutta Liekkihäntä vastasi vain murahduksella ja tuimalla katseella. Sitten partion johtaja nousi ylös ja viittoi meidät peräänsä piikkihernetunneliin. Ensin meni Kalmakuu, sitten Pimentovarjo, minä ja partion häntänä oli Huurrelilja.
”Tarkastamme rajamme joen tältä puolen aina Ukkospolulle saakka. Merkkaamme samalla rajamerkkimme”, valkea oranssihäntäinen kolli naukui ja vilkaisi partionsa suuntaan. En ollut varma, kertoiko soturi tuon vain siksi, että minä olin mukana ja partion ainoa oppilas. Olin ollut kerran aiemmin Liekkihännän johtamassa partiossa. Hän ei halunnut partion muiden jäsenien ohittavan häntä, koska hän oli johtaja. Ainoa syy ohittaa Liekkihäntä oli uhkaava vihollinen. Kuljimme metsän halki matkatessamme kohti rajamerkkejä, jotka sijaitsivat joella. Kalmakuu ja Liekkihäntä juttelivat jotakin, mutta en keskittynyt heihin. Tarkkailin ympäristöäni ja pyrin kiinnittämään huomion jokaiseen yksityiskohtaan. Haistoin kaksijalkoja, koiria ja joitakin saaliseläimiä. Lisäksi moni kuolonklaanilainen oli kulkenut tästä joko tänään tai edellisinä päivinä. Siellä täällä maassa oli merkkejä taistelusta; maata vasten painautuneita ja katkenneita oksia sekä veritippoja. Oppilaita koulutettiin usein metsässä, ja toisinaan mestarit laittoivat meidät taistelemaan kynnet esillä. Minä en pitänyt siitä, koska en halunnut haavoittaa ystäviäni tai klaanitovereitani.

Lehtikuusilaakso oli jäänyt jo taaksemme, kun Liekkihäntä pysäytti partion. Hän maisteli ilmaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Partion johtaja sai myös muut keskittymään ympäristöömme. Ilmassa leijaili voimakas tuoksu, joka kuului jollekin petoeläimelle. Olikohan se kettu vaiko mäyrä? Kirosin mielessäni, sillä en muistanut kummalle haju kuului. Täytyi kuitenkin varautua siihen, että kohtaisimme pian jomman kumman eläimistä.
”Mäyrä”, Liekkihäntä kuiskasi hiljaa, ”se on mennyt tästä hetki sitten kohti leiriä.” Nielaisin. Mäyrän kokoinen eläin pääsisi piikkihernemuurista läpi. Se voisi pahimmassa tapauksessa tuhota koko leirin ja tappaa ties kuinka monta kissaa!
”Valmistautukaa taistelemaan. Meidän täytyy estää sen eläimen pääsy leiriimme hinnalla millä hyvänsä. Mahlatassu, hae leiristä apuvoimia”, oranssihäntäinen soturi sanoi vakavalla äänellä.
”Mahlatassusta on enemmän hyötyä mäyrää vastaan. Huurrelilja on nopeampi”, Pimentovarjo vastasi nopeasti. Liekkihäntä katsoi soturia ensin ärtyneesti siitä, että hän vastusti partion johtajan käskyä, mutta myöntyi sitten.
”Hyvä on, jos olet kerta sitä mieltä. Huurrelilja, hae leiristä apuvoimia”, kokenut soturi käski. Tumamnruskea naaras ei aikaillut, vaan lähti juoksemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Me lähdimme seuraamaan mäyrän hajujälkeä mahdollisimman ripein askelin. Nyt ei olisi väliä kuulisiko eläin meidät vai ei, koska se ei saanut päästä leiriin. Liekkihäntä kiristi tahtia ja me muut myös. Kun hajujälki oli todella voimakas, kolli hidasti tahdin kävelyksi. Kuulin oksan rasahtavan edessäpäin, jolloin Liekkihäntä pysähtyi. Tunsin kehoni jännittyvän. Nyt olisi tilaisuuteni näyttää kaikille, että osasin taistella kuten oikea soturi! Sydämeni syke voimistui vain, kun painavat aaskeleet lähestyivät meitä. Viimein pensaikon takaa astui esiin kissaa ainakin kolme kertaa suurempi eläin. Se talloi empimättä eteensä tulevat oksat halki ja murisi kummallisella äänellä. Se olisi saanut pelokkaimman soturin pakenemaan, mutta minä pysyttelin paikallani Pimentovarjon vierellä. Vilkaisin nopeasti mestariani, jonka katse oli kiinni petoeläimessä. Mäyrän ääntely voimistui ja se lähti rynnimään meitä kohti. Liekkihäntä antoi merkin siitä, että taistelu oli alkanut. Hän ulvaisi kovaäänisesti ja loikkasi sivuun. Myös me muut partion jäsenet väistimme hyökkäävää eläintä. Ensimmäisenä mäyrän selkään loikkasi Kalmakuu. Pimentovarjo täydensi soturin hyökkäystä häiritsemällä mäyrää etupuolelta. Mestarini väisteli taitavasti mäyrän pitkiä kynsiä. Liekkihäntä liittyi taisteluun loikkaamalla mäyrän niskaan. Eläin alkoi raivokkaasti ravistella päätään ja yritti saada soturit pois päältään. Kalmakuu loikkasi itse pois mäyrän päältä, mutta Liekkihäntä oli liian hidas. Petoeläin riuhtaisi soturin irti niskastaan. Valkea kissa putosi onnekseen jaloilleen maahan. Nyt Pimentovarjo taisteli yksin petoa vastaan. Niinpä päätin rohkaistua ja aloittaa ensimmäisen taisteluni ikinä. Päästin kovan ulvaisun ja syöksyin kohti mäyrää. Se käänsi päänsä suuntaani, jolloin Pimentovarjo sai tilaisuuden käydä eläimen kaulaan kiinni. Mäyrä lähti rynnistämään minua kohti, jolloin loikkasin sivuun väistäen eläimen iskun. Hetken aikaa väistelin vain mäyrän jakelemia iskuja, kunnes se kiinnitti taas huomionsa Pimentovarjoon. Ponnistin kaikilla voimillani itseni ilmaan ja pudottauduin sulavasti mäyrän selkään. Raatelin kynsilläni sen paksuja karvoja, jotka lensivät ympäriinsä. Liekkihäntä ja Kalmakuu olivat jälleen palanneet taisteluun. Partion johtaja sivalsi kynsillään mäyrän kasvoja. Se sai eläimen parkaisemaan kivusta. Juuri kun Liekkihäntä oli loikkaamassa sivuun, mäyrä iski kyntensä soturin kylkeen. En ollut koskaan kuullut kissan ulvaisevan niin kovaa. Loikkasin mäyrän kasvoille ja jakelin niihin iskuja. Se antoi Liekkihännälle aikaa paeta.
”Tähtää sen silmiin!” Pimentovarjo rääkäisi ja väisti juuri ja juuri mäyrän kynnet painautumalla maata vasten. Minun oli vaikea pysytellä eläimen päällä, koska se liikkui koko ajan. Iskin kaikella voimalla mitä kehostani löytyi kynteni mäyrän vasempaan silmään. Se sai mäyrän murisemaan entistä kovempaa. Eläin viskaisi minut ja Kalmakuun irti itsestään. En ollut varautunut siihen, joten iskeydyin maahan kyljelleni. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja jäin hetkeksi paikoilleni. Pakotin itseni nousemaan ylös, kun mustavalkoinen eläin juoksi minua kohti. Irvistin kivusta. Maassa lojuva oksa oli raapaissut haavan oikeaan kylkeeni. Pimentovarjo juoksi mäyrän naaman ohi ja pysäytti sen hyökkäyksen. Eläin keskittyi taas mustaan soturiin. Kalmakuu ja mestarini käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja he jakelivat vuorotellen mäyrälle iskuja eri puolilta. Eläin yritti potkia takajaloillaan Kalmakuuta ja samaan aikaan iskeä Pimentovarjoa, mutta käpälät huitoivat ilmaa. Samassa keksin mitä tekisin. Nousin ylös ja kiersin nopeasti mäyrän takaa sen sokealle puolelle. Painauduin maata vasten ja etsin tukevan jalansijan takajaloilleni. Sitten pinkaisin juoksuun. Onnistuin viiltämään pitkän viillon mäyrän lapaan. Se oli siitä niin yllättynyt, että eläin lakkasi keskittymästä kahteen muuhun soturiin. Pimentovarjo iski kyntensä sen ainoaan terveeseen silmään.
”Mäyrä on sokea, käyttäkää sitä hyödyksenne!” soturi ulvaisi ja loikkasi etäämmälle väistäen sokean eläimen iskut. Mäyrä jakeli vimmatusti iskuja sinne sun tänne. Se pyöri vimmatusti ympäriinsä saadakseen meidät kauemmaksi itsestään. Kalmakuu uskaltautui hyppäämään mäyrän selkään. Ei kulunut kauaakaan, kun soturin täytyi loikata alas oman turvallisuudensa vuoksi. Rohkaistuin itsekin taas lähestymään mäyrää, joka alkoi hiljalleen rauhoittumaan. Ilmeisesti sen voimat alkoivat loppumaan, sillä murina oli huomattavasti hiljaisempaa kuin äsken. Eläin tuhisi kuitenkin kovaäänisesti. Liekkihäntä oli taas jalkeillaan. Soturi oli saanut kolme pitkää viiltoa, jotka ylsivät rinnasta aina oikeanpuoleiseen lapaan saakka. Valkea turkki oli tahriintunut verestä. Kun mäyrä pysähtyi ja pysyi paikallaan sopivan hetken, Liekkihäntä lähti juoksemaan sitä kohti. Kalmakuu oivalsi isänsä suunnitelman ja syöksyi kohti mäyrän peräpäätä. Juuri kun Liekkihäntä iskeytyi kynnet ojossa mustavalkean eläimen kylkeen, hänen poikansa upotti hampaansa sen takajalkaan. Yhteistuumin soturit onnistuivat kaatamaan itseään huomattavasti kookkaamman petoeläimen kyljelleen. Liekkihäntä käytti tilaisuuden hyväkseen ja raateli kynsillään mäyrän pehmeää vatsaa. Pimentovarjo ja minä kiiruhdimme apuun. Mäyrä pyrki takaisin jaloilleen, mutta pakotimme sen yhdessä käätymään kyljelleen häiritsemällä sitä joka suunnasta.
Kuulin Liekkihännän ulvaisevan kovaa, mutten nähnyt mäyrän toiselta puolen, mitä tapahtui. Pimentovarjo onnistui upottamaan hampaansa eläimen kaulaan. Hän riuhtaisi kaikilla voimillaan palan irti sen kaulasta. Verta roiskui suihkun lailla ympäriinsä. Aluksi verisuihku oli tasaista ja selkeä rytmi hallitsi sitä. Sitä tulvi ulos eläimen kaulasta sen sydämen lyöntien tahdissa. Kun eläin lopetti rauhattoman nykimisen, siirryimme etäämmälle siitä. Hengitykseni oli raskas, mutta en ollut ainoa. Olin juuri päästämässä ilmoille riemuikkaan voiton ulvaisun, mutta Kalmakuu ulvaisi ensin. Hänen ulvaisunsa ei kuitenkaan ollut riemuisa, vaan täysin sen vastakohta.
”Sinnittele! Älä sulje silmiäsi!” soturi huusi tärisevällä äänellä. Kiiruhdin nopeasti mäyrän toiselle puolelle vain kohdatakseni karmean näyn. Liekkihäntä makasi maassa verilammikon ympäröimänä. Soturin valkea turkki oli värjäytynyt lähes kauttaaltaan verenpunaiseksi. Hänen kylkensä kohoilivat raskaasti, ja kaulasta pulppusi verta tasaiseen tahtiin.
”He ovat täällä!” Huurreliljan ulvaisu kantautui korviimme. Kalmakuu nosti toiveikkaasti päänsä ylös ja katsoi lähestyviä kissoja.
”Mäyrä on kuollut”, joku kissoista sanoi, mutten saanut selvää kuka.
”Liekkihäntä!” naaraan kauhistunut ulvaisu ei voinut jäädä keneltäkään lähietäisyydellä liikkuvalta kuulematta. Savunharmaa naaraskissa ryntäsi verisen soturin luokse. Hän työnsi Kalmakuun sivuun ja kumartui kumppaninsa ylle. Liekkihäntä oli enää hädin tuskin elossa. Myös Hehkuaskel saapui paikalle nopein juoksuaskelin. En osannut muuta kuin katsoa tapahtumia vierestä.
”Auta häntä!” Ruusutuike anoi tytärtään surkealla äänellä. Hehkuaskel painoi käpälänsä isänsä kaulalla olevalle haavalle. Veri kasteli parantajakissan vitivalkeat tassut ja värjäsi nekin verenpunaisiksi.
”Minä rakastan sinua.”
Sanat jäivät Liekkihännän viimeisiksi. Soturi sulki silmänsä ja hänen kehonsa alkoi nytkähdellä. Sitten se vain loppui. Elämä katosi kuolonklaanilaissoturin kehosta silmänräpäyksessä. Kukaan ei sanonut mitään. Tuijotin tilannetta vain etäämmältä osaamatta tehdä yhtään mitään. Liekkihäntä oli kuollut. Mäyrä oli tappanut yhden Kuolonklaanin voimakkaimmista ja kokeneimmista sotureista.
”Se oli minun syytäni. Liekkihäntä pelasti minut. Se oli minun vikani”, Kalmakuu sanoi ja astui askeleen taaksepäin isänsä ruumiista. Ruusutuike käänsi itkuisen katseensa kohti vanhinta poikaansa. Hän pudisteli päätään onnettomana.
”Voi Kalmakuu.. Se oli Liekkihännän päätös. Kuka tahansa isä olisi tehnyt saman omalle pojalleen. Hän kuoli, jotta sinä voisit elää”, soturi totesi pelottavan rauhallisella äänellä huomioiden sen, että hänen kumppaninsa oli juuri kuollut. Punaruskea soturi ei sanonut mitään.
”Meidän täytyy palata leiriin”, Surmakynsi naukui kissojen takaa tasaisella äänellä. Kukaan ei vastustanut varapäällikön sanaa. Ruusutuike ja Kalmakuu tarttuivat Liekkihännän ruumiiseen ja lähtivät viemään sitä kohti leiriä.
”Sinä taistelit hyvin”, Pimentovarjo totesi minulle. Kohtasin hänen katseensa ja nyökkäsin kiitollisena. Sitten soturi kiiruhti Surmakynnen kintereille kertomaan partion tapahtumista.
”Tule käymään pesässäni niin hoidan tuon haavasi kuntoon”, naaraan lämmin naukaisu kantautui takaani. Hidastin tahtiani, jotta Hehkuaskel sai kirittyä minut kiinni.
”Olen pahoillani”, sanoin, koska en osannut tehdä muutakaan. Parantajakissa nyökkäsi hitaasti ja hymyili.
”Ei se mitään. Liekkihäntä on nyt Pimeyden Metsässä”, nuori parantaja sanoi.

Kun saavuimme leiriin, aurinko oli jo laskenut. Tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla. Punatähti otti partion vastaan ja kiinnitti katseensa Liekkihännän ruumiiseen. Ruumis kannettiin pääaukiolle kuten oli tapana. Ei kulunut kauaakaan, kun kolme muuta Liekihännän ja Ruusutuikkeen pentua saapuivat isänsä ruumiin ylle. Hiutaleviiksi päästi ilmoille surullisen ulvaisun. Kylmäliekin reaktio ei ollut yhtä voimakas, mutta kolli painautui isänsä ruumista vasten ja alkoi itkeä onnettomasti. Sen sijaan Jääviillon ilme ei edes värähtänyt. Nuori soturi katsoi isänsä elotonta ruumista lähes kahden ketunmitan päästä. En voinut ymmärtää, miten hän saattoi olla niin tunteeton. Sentään hän piti suunsa kiinni. Seurasin Hehkuaskelta parantajan pesälle. Tervehdin nopeasti Pihkatassua pesän sisäänkäynnillä. Hän oli kai tullut katsomaan taistelusta palaavaa partiota. Parantajakissa viittoi minut makaamaan läheiselle sammalvuoteelle. Hän katseli hetken aikaa haavaa ja paineli sen ympäristöä. Säpsähdin kivusta.
”Mikä tähän osui?” parantaja kysyi ja kohtasi katseeni.
”Lensin oksan päälle ja se vähän raapaisi”, vastasin nopeasti. Hehkuaskel nyökkäsi ja poistui yrttivarastoon. Sillä välin sisään hämärään pesään asteli oranssivalkea kirjava kolli. Lauhatassu katsoi minua vaisu ilme kasvoillaan.
”Oletko sinä kunnossa?” ystäväni kysyi huolestuneella äänellä. Vastasin nyökäten.
”Pieni naarmu vain”, selitin ja vilkaisin kyljessäni olevaa haavaa. Lauhatassu nyökkäsi ja huokaisi helpotuksesta. Ennen kuin ehdimme sanomaan enää enempää, Hehkuaskel palasi takaisin sairasaukiolle. Naaras käveli luokseni ja pureskeli suussaan yrttejä voiteeksi. Sitten hän levitti ne haavalleni. Yrtit kirvelivät hieman, mutta kestin sen hyvin. Sitten parantaja painoi voiteen päälle hämähäkin seittiä.
”Tuon pitäisi estää tulehduksen syntymistä. Haava on kipeä todennäköisesti vielä pari päivää. Jos kipu alkaa voimistua tai haavaa alkaa kuumottaa, tule käymään luonani niin tarkastan sen”, parantaja sanoi.
”Voinko mennä nyt?” kysyin. Hehkuaskel nyökkäsi. Nousin ylös ja astelin Lauhatassun luokse. Ystäväni katsoi surkea ilme kasvoillaan Hehkuaskelta. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään, koska parantaja kääntyi takaisin yrttivaraston suuntaan. Astelimme yhdessä ulos parantajan pesästä. Leirin pääaukiolla oli yllättävän paljon kissoja vuorokauden aika huomioon ottaen. Liekkihännän läheiset olivat pesseet veren pois soturin turkilta. Punatähti seisoi soturinsa ruumiin edessä ja katsoi klaaninsa kissoja. Hän oli ilmeisesti aloittanut jo puheen, joka päälliköllä oli tapana pitää kissan kuoleman jälkeen.
”Liekkihäntä oli yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista. Hän kuoli, jotta me voisimme elää. Tänä yönä kunnioitamme Liekkihännän elämää”, päällikkö lausui kovalla äänellä. Siirryimme Lauhatassun kanssa hieman etäämmälle oppilaiden pesälle. Ystäväni katse pysyi elottomassa soturissa, joka makasi levollisen oloisena leirin keskellä.
”Hän pelasti Kalmakuun hengen ja menetti omansa”, henkäisin hiljaa. Minusta se oli vain niin kamalan dramaattista. Se kertoi Liekkihännän uskollisuudesta klaanilleen ja erityisesti perheelleen. Sitä ei voinut kuin kunnioittaa.

//Lauha? En muistanu et tietääks Mahla et Kalma on Lauhan isä ni en uskaltanu kirjottaa siitä xd
// 1995 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Palasin Mahlatassun kanssa leiriin. Metsästysharjoitukset olivat sujuneet kohtalaisen hyvin. Oppilaani oli saanut kiinni kolme saalista; hiiren, oravan ja varpusen. Hän kehittyi päivä päivältä paremmaksi. Kävimme tämänpäiväisissä harjoituksissa myös läpi kiipeilyn perusteita. Lupasin Lauhatassulle loppupäivän vapaaksi. Huomenna menisimme aurinkohuipun partioon, jonka jälkeen kävisimme harjoittelemassa kiipeilyä.
Aurinko oli huipussaan pilvettömällä taivaalla. Kirkkaat säteet lämmittivät turkkiani vähän turhankin paljon. Viherlehti alkoi jo olla puolessa välissä. Riistaa oli runsaasti ja metsä oli taas herännyt henkiin. Lehtikuusten havuneulaset olivat kasvaneet takaisin, ja samoin olivat tehneet lehtipuiden lehdet. Kaikki tuntui olevan hyvin. Mikään ei uhannut klaaniamme ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä elämäänsä. Olimme lähentyneet Henkäysvarjon kanssa hiljalleen. Keskustelimme lähinnä soturiudesta ja muista kuolonklaanilaisista. Todellisuudessa en tuntenut soturia kovinkaan hyvin, vaikka tiesinkin paljon hänen ajatusmaailmastaan. Hän ei sietänyt erakoita ja halusi pitää Kuolonklaanin niin sanotusti puhtaana.
Astuin oppilaani edellä piikkihernetunneliin. Leirin pääaukio oli tuttuun tapaansa täynnä kissoja. Klaanin jäsenet nauttivat auringosta ja toistensa seurasta. Lauhatassu hyvästeli minut hännän heilautuksella ja kiiruhti viemään saaliinsa tuoresaaliskasalle. Tämän jälkeen kirjava oppilas suuntasi kohti oppilaiden pesää. ystäviensä luokse. Mahlatassu jutteli yhdessä Hiutaletassun ja Kylmätassun kanssa. Olin juuri hakemassa itselleni tuoresaalista, kun Punatähti asteli leirin keskustaan. Hän kutsui klaanin koolle. Päättelin nopeasti, että päällikkö nimittäisi jonkun kissoista soturiksi tai oppilaaksi. Olisin kyllä huomannut, jos joku olisi ollut vinossa. Sitä paitsi päällikön kasvoilla oli rauhallinen ilme. Pääaukion kissat vaikenivat ja kääntyivät päällikkönsä puoleen. Punaruskea kollikissa suoristi ryhtinsä, jotta hänen äänensä kantaisi mahdollisimman kauas. Huomasin Pihkatassun ja Hehkuaskeleen astelevan leirin pääaukiolle seuraamaan kokousta.
”Olemme kokoontuneet tänne nimittämään kaksi oppilasta soturiksi. Hiutaletassu ja Kylmätassu, astukaa eteen”, Punatähti käänsi vihreän katseensa kohti sisaruksia. Heidän veljensä Jääviilto oli päässyt soturiksi jo puolitoista kuuta sitten. Sitä oli perusteltu sillä, että hänen pentuetoverinsa eivät edistyneet yhtä nopeasti koulutuksessaan. Savunharmaa kolli ja valkea naaras astelivat jännittyneinä päällikön eteen. He vilkaisivat toisiaan hennosti hymyillen.
”Kylmätassu, sinut tunnetaan tästä lähtien Kylmäliekkinä. Hiutaletassu, sinun soturinimesi on Hiutaleviiksi”, päällikkö nimitti oppilaat lyhyesti sotureiksi. Olin kuullut joidenkin sotureiden valittaneen seremonian olevan liian lyhyt ja tavallinen. En ymmärtänyt mistä he valittivat. Miksi seremoniasta pitäisi tehdä pidempi ja tuskallisempi muille sitä seuraaville? Lyhyesti ohi menevä seremonia ei tuhlaa kenenkään aikaa.
”Kylmäliekki! Hiutaleviiksi!” klaani hurrasi tuoreiden sotureiden uusia nimiä. Liekkihäntä ja Ruusutuike kiiruhtivat pentujensa luokse, kun Punatähti viimein päätti kokouksen. Myös Lauhatassu ja Mahlatassu menivät onnittelemaan tuoreita sotureita. Kuten arvasin, Jokimieli ei edes vilkaissut oppilaansa perään. Hän oli nyt vapaa Hiutaletassun kouluttamisesta, eikä naaras enää välittänyt kissasta tippaakaan. Kaikki tiesivät Jokimielen olevan kiero ja hyvin itserakas kissa.
Samassa muistin tuoresaaliskasan, jonka vierellä yhä seisoin. Nappasin hampaisiini Lauhatassun saalistaman hiiren. Kannoin sen sotureiden pesän edustalle.

// 416 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsahdin Pimentovarjoon, joka oli ilmestynyt paikalle. Naaras seisoi vähän matkan päässä kivestäni, ja tarkasteli minua harmaansinisillä silmillään. Liikahdin kiven päällä vaivaantuneesti, mutta en antanut kissan luulla, ettäkö olisin ollut aikeissa paeta tilanteesta. Tämähän oli kerrassaan loistava tilaisuus tehdä tuttavuutta muidenkin kuin vain Villitassun kanssa. Kaipasin samanikäistä juttuseuraa.
”Niin, nimenomaan aioin”, murahdin vastaukseksi ja käänsin katseeni taas horisonttiin. ”Mutta jos haluat, voit liittyä seuraan. Kyllä täällä lääniä riittää omaa rauhaa etsivälle.”
”Ihan miten vain”, Pimentovarjo kuului tuhahtavan, ja silmäkulmastani näin, kuinka hän istahti alas ja jäi myöskin katsomaan johonkin kaukaisuuteen.
Tosiaan, tästä saattaisi tulla hyvin kiusallinen istunto, mikäli jompikumpi ei tajuaisi tehdä aloitetta jonkin sorttisen keskustelun suuntaan. Mitä muutakaan kuolonklaanilaisilta saattoi odottaa: tuijottelimme tyhjään ja yritimme esittää viileitä ja kunniakkaita kissoja. Villitassun kanssa meillä ei juuri koskaan tullut hiljaisia hetkiä.
”Kuinka Mahlatassun koulutus etenee?” kysyin kun en muutakaan keksinyt. Aihe oli varmasti tyypillinen soturien keskuudessa, mutta varma tapa viritellä jonkinlaista juttua kahden kissan välille, mikäli molemmat sattuivat olemaan mestareita.
”Hän kehittyy joka päivä”, musta naaras vastasi lyhyesti. Vilkaisin hänen suuntaansa, mutta kissan katse oli edelleen kohdistettuna muualle. Siispä minäkin päädyin tuijottelemaan vain varpaitani.
”Hän vaikuttaa melko etevältä. Villitassustakin tulee varmaan pian soturi, hän on nopea oppija”, kerroin, koska koin sen jostain syystä tarpeelliseksi. Olinhan minä juuri kysynyt hänen oppilaastaan, joten oli vain reilua, että sanoin jotain omastanikin.
Mietin, miten voisin jatkaa keskustelua. Pitikö Pimentovarjo kuitenkin enemmän tekemisestä kuin turhasta rupattelusta? Ehkä voisin ehdottaa hänelle vaikka jotain kävelyretkeä metsään tai rajalle. Ei, hän voisi ottaa sen väärin. En halunnut välillemme mitään sellaista… no, outoa.
Juuri sopivasti sieraimiini leijaili tuore jäniksen haju. Loikkasin alas kiven päältä, suoraan Pimentovarjon viereen. Naaras katsahti minuun epäluuloisesti, mutta otin häneen vaistomaisesti vähän etäisyyttä, ennen kuin aloin puhua.
”Tiedätkö, mikä on hyvä tapa purkaa stressiä?” mau’uin ja katsoin tätä arvaillen. Hän kohotti kyseenalaistavasti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Siispä päätin valaista tuolle, mitä pääni sisällä liikkui:
”Metsästysretki. Lisäksi siitä on hyötyä klaanille.”
Otin pari askelta riistan hajun suuntaan, ja vilkaisin sitten lapani ylitse Pimentovarjoon, joka ei edelleenkään vaikuttanut kovin innostuneelta ajatuksesta.
”Siitä saattaa tulla jopa hauskaa”, yritin maanitella, vastoin perusluonnettani. Halusin todella tehdä jotain aivoja puuduttavaa, kuten juosta jäniksen perässä tai seurata hajujälkeä. Ihan mitä vain, kunhan saisin ajatukseni hetkeksi toisaalle klaanielämästä.

//Pimento?
//363 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vesi kietoutui ympärilleni kuin kylmä, paksu peitto. Tuhkajuova kauhoi edelläni sulavasti eteenpäin. Ihailin hänen tyyliään – naaras todellakin oli yksi klaanin mahtavimmista kissoista, ja hän oli minun mestarini! Aioin osoittaa hänelle kuuliaisuuteni ja kokeilla perässä.
Irrotin etukäpäläni pohjasta ja lähdin vetämään itseäni eteenpäin pitkin, tasaisin vedoin. Lopulta takajalkanikin lähtivät mukaan ja liikuin huomattavasti nopeammin, vaikkakin minulla oli alkuun vaikeuksia löytää oikea rytmi.
”Tämähän onnistuu!” hihkaisin, mutta loput puheestani puuroutui, kun vedin vahingossa vettä henkeen. Kauhoin nopeasti takaisin matalampaan veteen, jossa tassuni ylsivät vielä pohjaan, ja ryhdyin kakomaan vettä ulos keuhkoistani.
Tuhkajuova tuli vierelleni. Kunhan olin saanut hillittyä yskäni, vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan mestariani, joka tarkasteli minua tyyni ilme kasvoillaan. En osannut tulkita, mitä ajatuksia hänen päänsä sisällä liikkui, mutta en kyllä aikonut jättää tätä tähän. Osaisin kyllä uida, jos vain keskittyisin tarpeeksi kovasti.
”Saanhan vielä kokeilla uudestaan?” pyysin korjaten puhuessani hieman asentoani, mutta se oli yllättävän vaikeaa, kun kastunut turkki tuntui painavan minua koko ajan alas. Tuhkajuova mietti hetken, mutta nyökkäsi lopulta.
”Kokeile pois.” Olin kiitollinen mestarilleni uudesta mahdollisuudesta, ja kahlasin takaisin syvemmälle veteen. Irrotin jalkani pohjasta ja lähdin kauhomaan eteenpäin. Liikkuminen alkoi sulavoitua vähitellen, enkä enää pelännyt hukkuvani. Tämähän oli aika hauskaa!
”Taitaa olla aika palata leiriin”, Tuhkajuova kuului toteavan. Tein loivan U-käännöksen ja polskin takaisin rantaan mestarini luo. Kun tajusin vilkaista horisonttiin, huomasin auringon kadonneen melkein kokonaan taivaanrannan taa. Sanaakaan sanomatta mestarini lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin päin.

Havahduin säpsähtäen hereille. Kylmä hiki valui turkkini alla ja sai minut paleltamaan. Painajaisen kauhukuvat piirtyivät yhä elävänä mieleeni. Onneksi tunsin Mahlatassun selän lämpimänä omaani vasten. Ystäväni läsnäolo sai minut rauhoittumaan hieman, mutta halusin käydä haukkaamassa happea, ennen kuin kömpisin takaisin yöunille.
Hiippailin pesän poikki aukiolle. Leiri oli muuten autio, lukuun ottamatta piikkihernetunnelin liepeillä istuskelevaa hahmoa. Tunnistin kissan Kalmakuuksi, hänkin näytti huomanneen minut. Sydämeni tykytti rinnassani. Muistin Hehkuaskelen kanssa parantajan pesässä käydyn keskustelun. Parantajanaaraan mukaan tuo kolli oli minun isäni, enkä minä kurja ollut vielä edes rohjennut puhua hänelle.
Tosin ehkä päällimmäisenä syynä oli ajanpuute. Enhän ollut ehtinyt puhua edes parhaalle ystävälleni tiukasti aikataulutettujen päivieni ohella. Halusinhan tulla hyväksi soturiksi – ja oppia uimaan -, eikä minulla siksi liiennyt paljoa ylimääräistä aikaa ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle. Mutta toisaalta, soturikoulutukseni oli jo hyvässä vauhdissa, joten voisin ihan hyvin höllätä sillä sarakkeella ja ryhtyä taas huolehtimaan suhteistani muihin klaanini kissoihin. Tuhkajuovakin olisi varmasti tyytyväinen, mikäli huomaisi avuliaisuuteni.
Tassuttelin varovasti Kalmakuun luo. Suurikokoinen kolli liikahti hermostuneesti. Hänen vihertävän ruskeat silmänsä pyörivät villisti suunnasta toiseen, ihan kuin pakoreittiä etsien, kunnes soturi näytti hyväksyvän kohtalonsa ja pysyi vain paikallaan, odottaen minun saapuvan kohdalleen.
Kurkussani tuntui olevan jumissa pienen päästäisen kokoinen palanen. En ollut kokenut koskaan ennen näin voimakasta jännitystä mistään, en edes nimitysseremoniassani. Mutta tämä kissa tässä: hän oli minun isäni, puuttuva puolisko – mitä muutakaan minun olisi kuulunut tuntea ensitapaamisellamme?
”Hei”, Kalmakuu tervehti kireästi, mutta hänen kasvoillaan oli heikko hymynpoikanen. Minäkin annoin hymyn levitä kasvoilleni, tosin se oli vaisumpi kuin monella muulla kertaa.
”Hei”, vastasin vienosti. ”Saanko istahtaa tähän hetkeksi? Näin pahaa unta, ja tarvitsin raikasta ilmaa.”
Punaruskea soturi näytti epäröivän. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi. Ilahduin myöntävästä vastauksesta niin, että tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Istahdin noin hännänmitan päähän Kalmakuusta. Katselimme yhdessä taivaalle, välillämme vallitsi poikkeuksellinen syvä hiljaisuus, joka ei kuitenkaan tuntunut yhtään painostavalta tai kiusalliselta.
Vilkaisin varovasti isäni suuntaan. Katsoin hänen olemustaan arvaillen. Mietin, mahtoiko meillä olla paljonkaan mitään yhteistä. Ainakin me näytimme ihan erilaisilta. Minun räikeän kirjava turkkini erosi tämän punaruskeasta karvoituksesta huomattavasti, eivätkä silmämmekään olleet edes lähellä samaa sävyä. Toisaalta, en kyllä näyttänyt yhtään emoltanikaan, joten ei sillä ollut niin väliä.
”Millaista on olla soturi?” kysäisin yhtäkkiä, yllättäen jopa itsenikin. Kalmakuu vierelläni valpastui, mutta hän ei kääntänyt katsettaan minuun päin.
”Ihan kivaa. Tosin välillä se on aika rankkaa, työlästäkin, mutta tuntuu mahtavalta saada olla hyödyksi klaanilleen, ja se korvaa kaikki nukkumattomat yöt ja vierineet hikipisarat”, hän sanoi mietteliäästi. Pidin hänen äänestään. Se oli syvä ja rauhallinen, eikä yhtään uhkaava tai ankara. Toivoin, että minäkin voisin kuulostaa häneltä sitten kun olisin soturi.
”Eikö sinun pitäisi mennä kohta nukkumaan?” Kalmakuu kääntyi nyt katsomaan minua. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.
”Joo”, mau’uin hiljaa ja hymyilin. Kalmakuu oli mahtava, hän oli lähes yhtä siisti kuin mestarini. Nousin ylös ja nyökkäsin tuolle vähän. ”Hyvää vartiovuoroa.” Sen sanottuani kipitin takaisin oppilaiden pesälle omalle paikalleni. Mahlatassu oli yhä sikeässä unessa, samoin muut pesätoverini.
Suljin silmäni uudemman kerran ja odotin aamua. En malttanut odottaa, että Tuhkajuova tulisi herättämään minut, ja pääsisin opettelemaan kaikenlaista uutta ja hyödyllistä. Ehkä en olisi enää kauaa oppilas.

//Tuhka tai Mahla?
//727 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Ympärilläni vallitsi jokseenkin rauhallinen puheensorina, jonka kuolonklaanilaiset synnyttivät aterioidessaan ja keskustellessaan leirissä. Osa vaihtoi kieliä, kun moni tyytyi silmäilemään toisten menoa sivummalta. Aurinko alkoi luomaan yhä himmeämpiä säteitä, vaikka näin hiirenkorvan alussa se ei ollut heti painumassa reviirin taa.
“Pikkukaaos, laita vauhtia tassuihisi, jos aiot mukaan!” Huurreliljan ystävällinen naukaisu sai minut hereille haaveiluistani. Olin kokonaan sivuuttanut, että minun pitäisi jo kiirehtiä metsästyspartion mukaan.
“Tuskin riistalla on muutakaan menoa kuin joutua minun saaliikseni!” huikkasin ennen kuin nousin rivakasti ylös mukavalta tarkkailupaikaltani, ja lähdin yhtä nopein askelin Huurreliljan perään, jonka tummanruskea häntä katosi jo leirin ulkopuolelle. Olin hyvin mielissäni päästessäni metsästyspartioon. Saalistaminen jaksoi aina piristää, varsinkin nyt, kun olin tuntenut itseni hieman yksinäiseksi. Olin ehkäpä keskittynyt turhankin paljon soturin velvollisuuksiin, minkä tähden olin laiminlyönyt ystäviäni. Mutta halusin vain tehdä parhaani Kuolonklaanin hyväksi, varsinkin nyt nuorena ja hyväkuntoisena soturina. En aikoisi odottaa, että rapistuisin vanhaksi klaaninvanhimmaksi saavuttamatta mitään. Silloin minun kuuluisi muistella, kuinka paljon autoin klaania, ja kertoa tarinoita kaikista teoistani pienille, vasta elämään tutustuville, pennuille. Tavallaan vanhuus tuntui kiehtovalta, mutta sinne suuntaan en todellakaan tähdännyt. Minun pitäisi myös hioa nykyisiä sekä uusia ystävyyssuhteita, jotten jäisi ihan yksin pelkkien velvollisuuksien kanssa.
“Pikkukaaos, onko kaikki hyvin?” Huurrelilja onnistui taas herättämään minut ajatuksistani. En oikeastaan voinut olla uppoutumatta ajatuksiini, kun oli niin paljon asiaa, mutta ei ketään kelle puhua – tai olisi ollut, jos olisin vain mennyt puhumaan.
“Tietenkin! Kuinka niin?” vastasin melko nopeasti, ettei entinen mestarini epäilisi mitään. Partion kolmas jäsen, Hämypilvi, vain vilkaisi taakseen lisäten vain enemmän vauhtia.
“Kysyin vain, mutta hyvä kuulla, että kaikki on hyvin”, naaras vastasi ja palasi paikalleen lähemmäs partionjohtajaa. Ravasimme jokea pitkin, ja Hämypilvi piti huolen siitä, että jokainen partion jäsen varmasti hengästyisi matkan aikana. Puro solisi vierellä iloisesti kuin olisi iloinnut viherlehden saapumisesta Kuolonklaanin reviirille. Taivas sai yhä ihanampia värejä ylleen, kun aurinko vaipui alemmas hetki hetkeltä yhä enemmän. Taivaanranta hohti vahvan oranssin sävyissä, joissa pystyi havaitsemaan jo punertavaa loistoa. Koko komeus pilkotti vain parin vaivaisen puun takaa.
“Hajaannutaan tässä, ja tavataan ennen auringon laskua”, Hämypilvi ilmoitti. Nyökkäsin kasvot peruslukemilla, ja suuntasin tiheämpään aluskasvillisuuteen. Vaikka metsän aluskasvillisuus olikin melko olematonta, mitä enemmän sitä sattui paikantamaan, sitä korkeampi mahdollisuus oli saada saalis kiinni. Sen lisäksi monet riistat viihtyivät juuri tällaisissa paikoissa, joissa ne luulivat olevansa piilossa. Halusin aina tehdä kaikkea, että saisin edes jotain kiinni, sillä oli inhottavaa palata tyhjin tassuin leiriin. Se tuntui aina pahalta, sillä juuri saalistuksessahan minun kuului olla hyvä. Rasahdus. Jähmetyin paikoilleni kuullessani äänen melko läheltä. Raotin leukojani, ja maistelin ilmaa haistaen heti tuoreen hiiren. Hiiri oli varmasti tuntenut askelieni tärähtelyt maassa, kun olin ajatuksissani ollut ihan varomaton. Olin kuitenkin melko varma, ettei se ollut vielä edes nähnyt saatika haistanut minua, joten uskalsin lähtemään yrittämään sitä. Varovasti pujottauduin vaanimisasentoon, ja lähdin seuraamaan hajuvanaa. Onneksi tuuli hiiren suunnasta, joten pikku otuksella ei ollut mahdollisuutta haastaa minua. Pehmein askelin etenin hiljalleen yhä lähemmäs, kunnes näin hiiren jo vilaukselta. Se oli rauhoittunut tonkimaan jotain, kenties jotain syötävää itselleen. Ja se kävi oikein mainiosti, nimittäin nyt olisi aika poimia hiiri omiin hampaisiini. Askel, toinen. Ponnistin loikkaan, jonka kohdisti hiireen. Tassuni pamahtivat kuitenkin maahan, ja kynteni ehti vain hädin tuskin hipaista hiiren turkkia. Inisten hiiri lähti kipittämään karkuun, mutta toivottuani nopeasti ohi suunnatusta loikasta, sain juostua hiiren kiinni ennen sen koloa. Nopealla puraisulla se lakkasi hengittämästä. Työnsin vielä tassuni koloon, jonne hiiri oli ollut juoksemassa, jos olisin voinut vielä napata jotain mukaan. Aurinko näytti olevan nimittäin enää vain vähän näköisällä, joten oli hieman noloa palata pelkän hiiren kanssa. Mutta enempään en pystynyt tällä kertaa, ja kyllä yhdelläkin saaliilla jonkun ruokki. Olin saanut monesti huomata, että yksikin pieni teko klaanin hyväksi, saattoi auttaa paljonkin. Kotimatka leiriin sujui leppoisasti hiiren roikkuessa hännästään hampaideni välissä. Ja leirissä vietyäni sen tuoresaaliskassaan olin jo niin väsynyt, että painelin suoraan sotureiden pesään omaan vuoteeseeni aikeissani nukkua pitkään. Aamulla ei onneksi odottanut partiota. Metsästyspartion jäljiltä jäseniäni jo hieman särki väsymyksestä, ja ne tuntuivat painavan kuin kasa isoja kiviä. Sen vuoksi unikin maistui paremmin, ja saatoin onneksi nukahtaa nopeasti.

// 651 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tarkkailin tiiviisti Mahlatassua, joka vaani keskittyneenä muutaman hännänmitan päässä pähkinää nakertavaa oravaa. Nuori kolli oli edistynyt koulutuksessaan hyvin alun vaikeuksien jälkeen, mutta se ei tarkoittanut, että päästäisin hänet helpolla. Mahlatassu taisi taistelemisen huomattavasti paremmin kuin saalistamisen – ainakin yksi asia, joka meillä oli yhteistä. Siksi olin päättänyt, että tänään harjoittelisimme sitä, tarkemmin vaanimista. Oppilas pyrki saalistaessaan usein vain juoksemaan saaliinsa kiinni, eikä se käynyt päinsä. Se toimi ehkä jäniksiin, mutta ei moniin muihin riistaeläimiin. Hänen olisi opittava vaanimaan edes jollain tasolla, ennen kuin pääsisi soturiksi.
Vaalea kolli liikkui hitaasti lähemmäs. Hänen vaanimisasentonsa oli kehittynyt, lähinnä vaanimisessa ongelmana oli se, ettei hän tuntunut jaksavan odottaa. Nyt Mahlatassu oli kuitenkin maltillinen, ja parin askeleen ja nopean hyökkäyksen jälkeen se palkittiin.
Oppilaani asteli takaisin luokseni orava suussaan. Hän näytti ylpeältä itseensä pudottaessaan saaliinsa eteeni.
”Osaat jo paremmin, mutta et vieläkään tarpeeksi hyvin. Sinun pitää oppia odottamaan, muuten sinusta ei tule koskaan soturia”, sanoin viileästi, mutta nyökkäsin sitten hyväksyvästi. ”Vaanit kuitenkin hyvässä asennossa. Siitä vain ei ole hyötyä, jos et jaksa odottaa kunnolla. Kaikkea riistaa ei saa juoksemalla kiinni.”
Vilkaisin taivaalle. Olimme aloittaneet aurinkohuipun aikaan, kerrankin hiukan myöhemmin kuin yleensä. Taivas oli alkanut punertua hiljalleen saapuvan illan merkiksi. Harjoitustuokio olikin ilmeisesti venähtänyt.
”Tämä riittää tältä päivältä. Mene takaisin leiriin, syö ja mene nukkumaan ajoissa. Älä kuvittele, että voisit tottua myöhäisiin herätyksiin, aloitamme huomenna auringonnousun aikaan.”
Mahlatassu näytti hiukan pettyneeltä, mutta nyökkäsi ja meni matkoihinsa. Huokaisin väsyneenä ja seisoin hetken paikoillani nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. Mestarina minulla oli enemmän vastuuta. En pannut sitä pahakseni, jos ikinä halusin päälliköksi, minun olisi osattava kantaa vastuuta monista asioista. Se ei tehnyt oppilaan kouluttamisesta yhtään vähemmän raskasta. Normaalisti kävisin myös jossain partiossa koulutuksen lisäksi, mutta tänään minulla oli vapaa ilta. Muistin, miten aiemmin päivällä Turmaloikka oli kysynyt tämän illan tekemisistäni, niin kuin se hänelle olisi kuulunut. Tavallisesta poiketen hän ei ollut kuulostanut yhtä piikikkäältä, mutta se ei tarkoittanut, ettenkö minä olisi ollut.
”Aion nauttia siitä, etten joudu näkemään typerää virnettäsi, kuulemaan typerää ääntäsi tai ylipäätään sietämään typerää olemustasi”, olin vastannut kylmästi.
”Olenko tosiaan noin typerä?” soturi oli kysynyt virnistäen, mutta pääsin tilanteesta pois Mahlatassun saavuttua valmiina harjoituksiin.
En aikonut tuhlata vapaata iltaani leirissä muiden kissojen kanssa tai nukkuen, minun oli päästävä tuulettamaan ajatuksiani.
Päätin suunnata kohti Lehtikuusilaaksoa. En uskonut, että tapaisin siellä muita kissoja. Tuntui, että useimmat viettivät aikaa lähinnä Hehkulammella.
Laskeva aurinko ei lämmittänyt samalla tavalla kuin silloin, kun se paistoi korkealta taivaalta. En kuitenkaan joutunut olemaan kylmissäni. Kuuntelin metsän ääniä: linnun viserrystä, tuulen huminaa puissa ja heinäsirkkojen siritystä. Metsän tuoksut olivat raikkaita ja viestivät viherlehden mukanaan tuomasta uudesta elämästä. Myönsin harvoin pitäväni mistään, mutta tästä ajasta minä pidin. En ollut päässyt kokemaan sitä aiemmin, mutta nyt ymmärsin, miksi kaikki aina sanoivat ikävöivänsä viherlehteä.
Lähestyin laakson viereistä rajaa, mielialani korkealla hiljaisuudesta ja rauhasta nauttien, kun erotin ilmassa toisen kissan hajun. Jatkoin matkaani ja tunnistin hajun kuuluvan Karhumyrskylle. Kolli istui vähän matkan päässä kivellä.
Olin jo pyörähtämässä ympäri, kun ptsähdyin. Nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua häneen. En tuntenut oikeastaan ketään muuta kuin Tuhkajuovan, mutta viime aikoina olin tajunnut, ettei minusta koskaan tulisi varapäällikköä, jos kukaan ei edes tietäisi minusta. Astelin siis vastentahtoisesti kohti soturia.
”Ja minä kun toivoin voivani nauttia yksinäisyydestä ja rauhasta”, tuhahdin seisahtuen vähän matkan päähän Karhumyrskystä. ”Sinä kai aioit samaa.”

//Karhu?
//534 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nenääni tulvahti tuore riistan haju. Orava. Käännyin katsomaan oppilaaseeni ja annoin tuolle korvillani merkin pysytellä paikoillaan. En ollut varma, ymmärsikö naaras, mitä olin yrittänyt hänelle viittoa, mutta ainakaan hän ei lähtenyt perääni, kun lähdin hiipimään hajujäljen johdattelemana syvemmälle metsään.
Ei mennyt kuin hetki, kun jo äkkäsin pörröhäntäisen pikkueläimen tonkimassa jotakin puun juurella. Painauduin matalemmaksi ja toivoin, ettei orava ollut vielä haistanut minua. Toisaalta tuuli oli minun puolellani, joten siitä ei pitäisi olla huolta. Siispä päätin kiertää puun toiselle puolen ja katkaista riistan mahdollisen pakoreitin.
Kuljin eteenpäin kepein askelin, vatsa maata viistäen. Varoin astumasta kuivien lehtien tai oksien päälle, enhän halunnut paljastaa itseäni. Pian olinkin jo puun toisella puolella, juuri kuten olin suunnitellutkin. Mutta orava oli nyt valpastunut. Sen häntä nyki vimmatusti, ja näin sen pienet talttahampaat, kun se nousi kahdelle jalalle haistelemaan ilmaa.
En voisi odotella pitkään. Tuuli saattaisi pian vaihtaa suuntaa, ja silloin orava saisi tietää, että sillä oli seuraa. Seuraava liikkeeni oli ehkä hieman hätiköity, mutta se toimi: syöksyin piilostani salamannopeudella ja lukitsin kävynrouskuttajan maata vasten. Hetkessä olin jo taittanut siltä niskat nurin, ja maistoin lämpimän veren kielelläni.
”Vau, se meni hienosti!” Nostin katseeni Villitassuun, joka seisoi vähän matkan päässä minusta ja saaliistani. Hänen siniset silmänsä tuikkivat iloisesti.
”Enkö käskenyt sinun jäädä odottamaan?” ärähdin ärsyyntyneenä ja irrotin hampaani oravasta. Villitassu kohautti lapojaan.
”Miten minä olisin voinut tietää, mitä sinä yritit korvillasi viestittää”, tämä tuhahti ja kurtisti kulmiaan. Huokaisin syvään, mutta annoin asian olla, sillä huolimatta oppilaani kurittomuudesta, olin onnistunut saamaan oravan kiinni.
”Ihan miten vain. Palataan takaisin leiriin, ja etsitään muut”, tokaisin ja nappasin jalkojeni juuressa lojuvan eläimen hampaisiini. Lähdin tassuttelemaan ulos metsästä, kuulin Villitassun seuraavan kannoillani.
Saavuttuamme metsänreunaan, Huurrelilja, Varjokarva ja Hämypilvi olivat jo odottamassa meitä. Varjokarva näytti saaneen jäniksen, Hämypilvi roikotti hampaissaan paria hiirtä hännästä. Huurrelilja oli kuitenkin tyhjin käpälin.
”Oletan, että lähdemme jo takaisin päin”, Varjokarva maukui rauhallisesti. Nyökkäsin hänelle vähän.
”Juuri niin. Villitassu, käypä hakemassa lintusi”, sanoin vielä oppilaalleni, joka nyökkäsi ja kipaisi yhteen suuntaan. Toivoin todella, että naaras muistaisi, mihin oli saaliinsa haudannut.
Meni muutama hetki, ja Villitassu juoksi takaisin. Hän oli kuin olikin löytänyt lintunsa. Nyökkäsin hyväksyvästi, enkä voinut peitellä kasvoilleni hiipinyttä hymynpoikasta.
”Hyvä. Nyt voimme mennä.” Merkistäni partio lähti lipumaan takaisin leiriin päin. Olin varsin tyytyväinen tämän päivän lopetukseen. Leirissä lähettäisin Villitassun siivoamaan pentutarhan, ja sen jälkeen naaraalla olisi tiedossaan vapaailta, jonka tarpeessa hän oli – ainakin omasta mielestäni.

Partiossa mukanani olleet kissat erkanivat kukin omille teilleen palattuamme leiriin. Tuoresaaliskasa oli saanut taas mukavasti täydennystä partioni ansiosta, enkä voinut olla tuntematta pientä ylpeyttä siitä.
”Menemmekö vielä harjoittelemaan?” Villitassu kysäisi viereltäni. Käänsin oranssin katseeni naaraaseen päin. Hän katseli minua pää aavistuksen kallellaan, odottaen selvästikin minulta seuraavaa tehtävänantoa.
”Emme. Sinä siivoat pentutarhan, jonka jälkeen olet vapaa tekemään kaikkea muuta paitsi harjoittelemaan”, kerroin päätäni pudistellen. Villitassu katsoi minua närkästyneesti, ohjeistukseni ei ollut ollut tuimasta katseesta päätellen hänen mieleensä.
”Ymmärretty?” mau’uin painokkaasti, säilyttäen katsekontaktin oppilaaseeni, joka lopulta tyytyi vain nyökkäämään. Päättelin siitä tulleeni ymmärretyksi.
”Hienoa. Lähden käymään kävelyllä, ja kun palaan, sinun olisi hyvä olla jo nukkumassa”, murahdin samalla kun käännyin piikkihernetunnelin suuntaan. Villitassu ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä ilmoitukseeni.
”Sinä sanoit valvoneesi koko viime yön. Eikö sinun pitäisi olla menossa nukkumaan?” naaras huolehti, joka oli minusta kieltämättä hiukka ärsyttävää.
”Olen varttunut soturi, joten enköhän osaa itse katsoa omien nukkumaanmenoaikojeni perään”, totesin viileästi ja hölkkäsin sitten oppilaan ohitse leirin uloskäynnille, ja edelleen ulos leiristä.
Toivoin todella Villitassun hoitavan velvollisuutensa. Hän eteni hyvää vauhtia soturikoulutuksessaan, kuten asialle paneutuneelta oppilaalta saattoi odottaakin, mutta hänen yökukkumisensa ja ylisuorittaminen tekivät minut kiukkuiseksi. Itseään kunnioittava kuolonklaanilainen osasi katsoa oman vointinsa perään, eikä häntä tarvinnut jatkuvasti avustaa syömisen tai nukkumaan menemisen kanssa. Sellaiset kissat eivät olleet yhtään minun makuuni.
Silti Villitassussa oli jotakin erilaista, joka sai minut tuntemaan itseni heikoksi hänen vierellään. En tietenkään suostunut paljastamaan sitä hänelle, en vaikka henkeni olisi ollut uhattuna. Sehän olisi ollut täysin epäkuolonklaanilaismaista ja nössöä. Eikä etenkään Turmaloikka lakkaisi muistuttamasta minua asiata, ennen kuin minut viimeistään haudattaisiin maanlepoon.
Jatkoin matkaani pitkälle iltaan. Olin melkein Lehtikuusilaakson vierestä kulkevalla rajalla, jonka olin jo kerran ohittanut tänään partioni kanssa. Koska en keksinyt tähdellisempääkään tekemistä, päädyin istahtahtamaan erään kiven päälle ja tähystämään laskevaa aurinkoa, jonka kirkkaassa valossa jouduin siristelemään silmiäni.

//Joku saa jatkaa
//687 sanaa