Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ravn

Kulmani olivat välttämättä hitusen kohonneet, kun hopeankirjava Tuhkajuova oli aamutuimaan yllättäen ilmaantunut oppilaiden pesään. Pienikokoinen naaras oli patistanut minut mukaansa sillä verukkeella, että hän veisi minut tänään harjoittelemaan, koska mestarini Henkäysvarjo sattui olemaan liian kiireinen tämän käpälien ollessa täynnä uutta ja tärkeää tekemistä. Oli ollut sanomattakin selvää, että raidallisen kollin nimittäminen Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi tulisi vaikuttamaan soturikoulutukseni etenemiseen, mutta olin sentään koettanut parhaani mukaan asennoitua kyseiseen faktaan mahdollisimman avoimin mielin. Vaikka pelko jälkeen jäämisestä oli tehnyt suhtautumisesta aavistuksen hankalampaa ja tupannut alkuun suututtaa minua kalvamalla sisuskalujani, olin lopulta saanut kuin saanutkin itseni ryhdistäytymään ja vannonut itselleni, että kirisin toiset oppilaat varmasti yhdessä hujauksessa kiinni. Totta puhuakseni mielessäni oli pyörähtänyt myös ajatus pyytää itselleni epävirallinen, väliaikainen mestari, mutta olin mieluummin hammasta purren päättänyt luottaa Henkäysvarjoon. Tuhkajuovan sanat eivät kuitenkaan tulleet loppujen lopuksi järin suurena yllätyksenä vaan pikemminkin helpotuksena, sillä minulle tärkeintä oli päästä harjoittelemaan, mestarista viis. Toisaalta tabbykuvioinen naaras oli minulle jotakuinkin vieras tapaus, eikä tämän lyhytikäinen läksytys aamuisesta aterioinnista maalannut järin miellyttävää kuvaa tästä itseäni aavistuksen pienemmästä kissasta. En tiennyt mitä Tuhkajuova oikein kuvitteli, sillä minähän en ollut typerä – aterioin aina ajallaan, mikäli minulla sattui olemaan nälkä, mutta juuri tänä aamuna vatsani ei ollut päästänyt ääntäkään. Tyydyin kuitenkin pysymään kuuliaisesti vaiti ja sivuuttamaan naaraan sanat ja vähäeleisyyden vaivaisella olankohautuksella, sillä tapanani ei ollut suututtaa ketään heti alkuunsa, vaikka osasinkin tarpeen tullen olla perin inhottava. Sitä paitsi lähtiessäni seuraamaan Tuhkajuovaa ulos leiristä mieleeni muistui, että kyseessä oli Henkäysvarjon kumppani, enkä todellakaan halunnut pienintäkään tarpeetonta kitkaa mestarini ja itseni välille.

Seurasin tarkkaavaisesti, kun Tuhkajuova näytti esimerkkiä puuhun kiipeämisestä. Vihreäsilmäinen soturi kiskoi itsensä perin sukkelasti alimpien oksien tasolle, muttei kiivennyt enää korkeammalle vaan käännähti ja laskeutui jokaista askelta tarkkaan harkiten takaisin maankamaralle. Hopeankirjava naaras napautti häntäänsä kohti koivua ja kehotti nyt minua kokeilemaan kiipeämistä. Vähät välitin Tuhkajuovan varoituksesta olla kiipeämättä liian korkealle, nyökkäsin terävästi ja luikertelin koivun juurelle. Kohotin harmahtavan katseeni hitaasti puun ruskalehtien koristamaan latvaan ja painoin etutassuni tutkiskelevasti vasten kapean rungon valkomustaa tuohta. Puuaines tuntui kynsiäni vasten riittävän pehmeältä, joten nostin lopulta myös oikean takajalkani runkoa vasten ja aloin pusertaa itseäni ylöspäin. Kulman ollessa eriskummallinen ensimmäiset askeleet tuntuivat sangen omituisilta, mutta ennen kuin huomasinkaan, olin jo saavuttanut alimmat oksat. Tunsin Tuhkajuovan arvioivan katseen porautuvan niskaani, kun kampesin itseni kohtalaisen vaivattomasti toiselle oksista istumaan. Olisin toki voinut edes vilkaista raidallista soturia ja palata sitten takaisin alas, mutta hetken katseltuani seuraava oksa alkoi näyttää turhan houkuttelevalta. Mietiskelin hetken aikaa seuraavaa siirtoani, mutta vaikka järki käski minua laskeutumaan, halu näyttää patisti minut seuraavalle ja taas seuraavalle oksalle, yhä ylemmäs ja ylemmäs.
“Harakkatassu, älä mene liian korkealle!” kuulin Tuhkajuovan sättivän jostain kaukaa alhaalta, mutten ollut aikeissa kuunnella tätä. Saatoin olla aavistuksen avuton kaksinkamppailussa, mutta kiipeilyhän sujui minulta kuin vettä vain! Kasvoilleni levisi omahyväinen virne, mutta sitä tabbykuvioisen naaraan ei ollut mahdollista nähdä, niin korkealle olin jo itseni kiskonut. Kampesin itseni vielä yhden oksan ylemmäs ennen kuin muistin, että minunhan olisi totta tosiaan päästävä vielä takaisin alas. Kurkistin oksalta ja säpsähdin, kun Tuhkajuova näytti äkisti enää vain pieneltä harmaalta pisteeltä keskellä kellertävää nurmea. Naaras saattoi huutaa minulle jotakin, mutten ollut aivan varma mitä tämä mahtoi sanoa. Nielaisin ja räpyttelin kiivaasti silmiäni, minun täytyi koettaa rauhoittua. Lopulta vedin syvään henkeä ja aloin tarkastella alapuolellani siintäviä oksia, jotta löytäisin varmimman reitin takaisin alas. Hetken miettittyäni uskoin kartoittaneeni sopivat oksat, joten lähdin varoen laskeutumaan takaisin maankamaralle. Matka taittui lähemmäs puoleenväliin ilman katastrofaalisia ongelmia, mutta kun olin jotakuinkin puolentoista ketunmitan päässä maasta, otteeni paksusta oksasta lipesi. Sähähdin säikähdyksestä ja koetin hidastaa pudotusta upottamalla kynteni koivun runkoon, mutta tuloksetta. Mätkähdin märkään maaha ja ilma pakeni keuhkoistani, mutta hetken räpiköityäni saatoin todeta olevani edelleen elossa eikä mitään ollut murtunut. Haukoin kiivaasti happea ja upotin kynteni jännittyneenä multaan varoen katsomasta Tuhkajuovaa, sillä uskoin pian saavani kuulla kunniani. En ymmärtänyt mikä oikein oli mennyt vikaan, mutta minun syytäni se ei varmasti ollut! Kukaties koivun runko oli ollut liian märkä tai tuuli oli tarrautunut turkkiini, mutta joka tapauksessa karvas pettymys ja häpeä kalvoi sisuskalujani. En tahtonut kuulla kritiikkiä, kaikkihan oli mennyt niin hyvin!

// Tuhka?
// 658 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Siristelin silmiäni kuunnellessani Minttutassun puhetta. Olisin luullut Jääviiltoa paremmaksi mestariksi, vaikka hän kohtelikin toisia huonosti. Olisi luullut kollin ymmärtävän, kuinka tärkeää saalistaminen oli. Pelkillä taistelutaidoilla ei voisi pärjätä. Miten kukaan voisi silloin syödä vatsansa täydeksi, jos jokaiselta karkaisi hiiri kynsien välistä? Mistä klaaninvanhimmat sekä kuningattaret ja pennut saisivat vatsantäytettä, jos tuoresaalista hädin tuskin riittäisi edes puolelle klaanille? Taistelutaidot olivat tärkeitä, mutta yhtä tärkeää oli myös osata metsästää.
”Mietin vain, että nyt kun olemme metsästyspartiossa, että haluaisitko opettaa minua?” Minttutassu vaikutti innostuneelta. En olisi missään nimessä halunnut vastata kieltävästi. Oli tärkeää, että joku opetti saalistusta naaraalle, jos kerta Jääviilto ei sitä suostunut tekemään. Oli kuitenkin tärkeää, että saalistusta opetti joku, joka ymmärsi sen tärkeyden ja osasi hyvin perusteet. Koin sopivani hommaan, sillä hallitsin saalistuksen hyvin. Jos joku olisi pyytänyt minua opettamaan taisteluliikkeitä, olisin vienyt hänet suoraan jonkun toisen luokse. Mutta saalistuksessa olin sen verran hyvä, että uskalsin suostua opettamaan omia taitojani Minttutassulle.
”Se on hyvä idea, Minttutassu. Tietenkin opetan sinua”, vastasin punaruskealle oppilaalle. Olimme saapuneet lähelle jokea, joten hidastin vauhtia. Joki oli isompi kahdesta joesta, ja pysähdyin riittävän kauas reunasta. Joen ääni tuntui aina kiinnostavalta, mutta se ei ole houkutellut lähemmäs sen jälkeen, kun pentuna jouduin näkemään ikävän tapahtuman. Melkein menetin silloin ystäväni kiinnostavalle, mutta vaaralliselle vedelle.
”Hämypilvi ja Kylmäliekki”, käännyin katsomaan sotureita ja viitoin hännälleni suuntaan, jonne halusin kaksikon lähtevän, ”lähtekää te tuohon suuntaan, niin me jäämme Minttutassun kanssa tähän.”
Hämypilvi kääntyi oitis, ja Kylmäliekki hänen peräänsä nyökättyään ensin ymmärryksen merkiksi. Katsoin, kuinka savunharmaa kolli ja valkea naaras katosivat kokonaan näkyvistä. Käännyin Minttutassun puoleen, joka jo selvästi odotti opetustani.
”Olet varmasti jo melko pitkällä taistelukoulutuksessa?” esitin asiani kysymyksenä. Minttutassu nyökkäsi, mutta näytti miettivän, miksi kysyin taistelukoulutuksesta saalistuksen sijaan. Oli hyvä, että Minttutassulla oli pohja taisteluharjoituksista, sillä se auttaisi paljon saalistuksessa.
”Hyvä. Voimme hyödyntää samoja asioita saalistuksesta, joka tekee siitä sinulle asteen verran helpompaa. Meidän ei tällöin tarvitse aloittaa ihan alusta”, selvensin vielä oppilaalle, mitä ajoin takaa. Oli mukava nähdä, kuinka tarkasti Minttutassu kuunteli sanojani. Hän taisi ymmärtää, että saalistaminenkin oli tärkeää, vaikka Jääviilto varmasti antoi ymmärtää muuta.
”Voit ajatella saalista vastustajanasi. Saalis eroaa kissasta vain kooltaan, eikä se aio jäädä taistelemaan kanssasi. Saalista on lähestyttävä hiljaa, sillä ne juoksevat aina sinua karkuun. On pidettävä huolta, ettei tee ääntä, ja lähestyy saalista oikeasta suunnasta. Tuuli paljastaa sinut helposti. Sinun pitää päästä niin lähelle saalista, että tiedät varmasti saavasi sen kiinni, jos se huomaa sinut. On tärkeää olla tarkka”, selitin parhaani mukaan mahdollisimman selkeästi, ”katsotaan ensin asentoasi ennen kuin yritämme edes saada mitään kiinni. Miten lähtisit vaanimaan saalista?”
Minttutassu asettui matalaksi ja lähti liikkumaan eteenpäin. Oppilaan asento oli melko hyvä, vaikka siinä parantamisen varaa olikin. Oli hienoa nähdä, minkä Minttutassu ajatteli olevan paras asento vaanimiseen ennen kuin kukaan oli ehtinyt opettaa sitä hänelle.
”Näinkö?” punaruskea oppilas kysyi pysähtyen ja katsahtaen minuun. Katsoin tarkemmin naaraan asentoa, jotta osaisin neuvoa häntä parantamaan sitä parhaani mukaan.
”Häntäsi on liian ylhäällä, laske se alas”, aloitin hännästä, jonka huomasin olevan liian pystyssä. Saalis olisi huomannut sen helposti, varsinkin kun aluskasvillisuus oli hyvin olematonta. Minttutassu laski häntänsä maata vasten.
”Nyt häntäsi on liian alhaalla. Yritä pitää se matalalla, mutta älä ihan maata vasten. Häntäsi ei saa näkyä, mutta se ei myöskään saa pitää ääntä raahautuessaan maassa”, ohjeistin pitäen puheeni rauhallisena. Muuten soturioppilaan asento oli melko hyvä. Vatsa hipoi lähes maata, mutta oli kuitenkin sen verran ylhäällä, ettei asennosta aiheutuisi rapinaa.
”Onko näin hyvä?” Minttutassu kysyi, ja hän katsoi minuun odottavan näköisenä tummansinisillä silmillään. Nyökkäsin hymyillen ennen kuin sanoin mitään.
”Pidä häntäsi juuri noin. Yritä vielä kopioida asentoni mahdollisimman tarkasti”, sanoin laskeutuen vaanimisasentoon. Jokaisen asento oli hieman erilainen, sillä ruumiinrakenteet erosivat paljon toisistaan. Asento oli kuitenkin periaatteessa samantyylinen kaikilla, vaikka monet sitä sovelsivatkin. Minttutassu tarkkaili asentoani ja muutti takajalkojensa asentoa.
”Hienoa! Paina tämä asento mieleesi, niin pääset vielä pitkälle!” kehuin oppilasta, joka oli selviytynyt oikein hyvin ilman Jääviillon opetuksia. Tuskin kolli olisi edes osannut kertoa minua paremmin mistään saalistukseen liittyvästä. Olin tyytyväinen itseeni, sillä olin osannut ohjeistaa Minttutassua edes jotenkin. Ehkäpä minustakin tulisi jonakin päivänä oiva mestari jollekin!
”Olenko nyt valmis saalistamaan?” naarasoppilas kysyi suoristautuessaan. Suoristauduin itsekin, ja mietin Minttutassun valmiutta. Oma kuivaharjoitteluni oli kestänyt hieman pidempään. Olimme kuitenkin metsästyspartiossa, joten aikaa oli rajallisesti. Ja harjoittelu oikean saaliin kanssa olisi paljon opettavampaa.
”Uskon sinun olevan”, naukaisin jälleen pienen hymyn kera, ”kerro mitä haistat?”

//Minttu? Toivottavasti en hitannu liikaa
// 704 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Oli kulunut pari päivää siitä, kun Henkäysvarjo oli nimetty Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Olin hädin tuskin nähnyt soturia viime päivinä, sillä hänellä oli käpälät täynnä töitä. Punatähti opetti hänelle asioita, joita varapäällikön tuli osata. Tänä aamuna kolli oli jakanut ensimmäiset partionsa. Vaikka olisin halunnut, minä en ollut päässyt partioon. Sen sijaan kumppanillani oli ollut minulle toinen tehtävä, johon hänellä ei tänään olisi aikaa.
”Käytä Harakkatassua harjoituksissa, sillä minä en kerkeä. Meillä pitäisi olla tänään kiipeilyharjoitukset, joten sinä taidat hoitaa ne”, kolli oli sanonut enemmän käskynä kuin kysymyksenä. En ollut voinut kieltäytyä, enkä oikeastaan edes halunnut. Minua kuitenkin ärsytti se tapa, jolla Henkäysvarjo puhui minulle nykyään. Hän käskytti minua kuin jotakin oppilasta! Jos tämä meno jatkuisi, kolli saisi kyllä kuulla kunniansa.
Aurinko oli juuri noussut, ja Henkäysvarjo oli juuri kadonnut Punatähden pesään. Olin odotellut, että Harakkatassu saapuisi leirin pääaukiolle, mutta valkean ja mustan sekoitteista kollia ei ollut näkynyt. Niinpä lähdin turhautuneena kävelemään kohti oppilaiden pesää. Työnnyin oksien lävitse hämärään pesään, joka sijaitsi kaatuneen kuusen oksien alla. Valoa pääsi vain vähän tänne, sillä suurimmat raot oli tukittu sammalilla, oksilla ja lehdillä. Katseeni kiersi jokaisen pesän vuoteen. Muutamilla oli vielä oppilaita, ja tunnistin heistä yhden Harakkatassuksi. Kolli nuoli turkkiaan sammalvuoteellaan. Huomatessaan minut, hän keskeytti pesuhetkensä ja nosti katseensa kohti minua. Koska katsoin suoraan hänen suuntaansa, kolli arvasi minun etsivän häntä.
”Mitä?” hän kysyi.
”Henkäysvarjo on kiireinen, joten minä vien sinut harjoituksiin. Koska aurinko on jo noussut, etkä ole omatoimisesti käynyt syömässä, saat syödä vasta harjoitusten jälkeen”, totesin tasaisella äänellä ja käännyin, ennen kuin kolli ehti vastata. En tiennyt miten Harakkatassu suhtautui tällaiseen käytökseen, mutta en edes välittänyt. Toimisin tämän päivän hänen mestarinaan, ja kolli sai hyväksyä minun latelemani säännöt. Jos hän heräisi myöhään, ei hän tarvitsisi aamiaista. Tässä oli ollut koko aamu aikaa syödä, ja minä olin tehnyt sen jo. Odottelin hetken oppilasta pesän edustalla, kunnes hän viimein saapui. Sanaakaan sanomatta viitoin hänet perääni kohti leirin uloskäyntiä.

Matka reviirin itäosaan taittui nopeasti. Täällä päin oli puita vain harvakseltaan, ja suuri osa niistä oli pieniä lehtipuita. Näyttäisin ensin kiipeämisen perusteet täällä, jonka jälkeen siirtyisimme metsään havupuiden luokse. Matalimmat oksat eivät olleet edessä olevassa koivussa kovinkaan korkealla. Kömpelömpikin kiipeilijä pääsisi sinne varmasti. Jos matalimmalta oksalta putoaisi, tuskin kuolisi. Tai kuoleman vaara toki oli, jos kiipeilijä putoaisi niskat edellä maahan, mutta se olisi vain kiipeilijän omaa typeryyttään.
”Pidämme tänään kiipeilyharjoitukset. Ilmeisesti Henkäysvarjo ei ole aiemmin pitänyt sellaisia, eikö niin?” varmistin. Samalla halusin selvittää hieman sitä, millainen oppilas oli.
”Juuri niin. Hän on puhunut kiipeilystä, mutten ole koskaan päässyt oikeasti kokeilemaan”, valkomusta kolli ilmoitti melko tasaisella äänellä. Vastasin vain nyökkäämällä pienesti.
”Kiipeilyhän ei ole vaikeaa, jos menee vain ylöspäin. Alastullessa ongelmat yleensä alkavat, kun yksikin virhe voi johtaa siihen, että putoat selällesi maahan ja kuolet”, totesin viileästi ja odotin Harakkatassun reaktiota. Reaktio ei ollut kummoinen, sillä kolli vain nyökkäsi merkiksi, että oli kuunnellut.
”Kiipeämisessä tärkeintä on pitää koko ajan hyvä ote puun rungosta. Ylöspäin mennessäsi vedät itseäsi kohti puun latvaa omalla voimallasi, mutta alastullessa tekniikka on aivan erilainen. Siinä ei saa hätiköidä, vaan pitää keskittyä tarkasti. Näytän sinulle esimerkin”, totesin ja lähdin kohti puuta. Tein pienen loikan kohti puun mustapilkkuista runkoa. Upotin kynteni runkoon ja lähdin kiipeämään ylöspäin hitaasti. Vilkaistessani alaspäin totesin, että Harakkatassu katsoi minua. Olin tyytyväinen, sillä kaikki oppilaat eivät olisi jaksaneet keskittyä tällaiseen. Ennen alinta oksaa, päätin palata takaisin alas. Tein sen niin hitaasti kuin saatoin. Yksi käpälä kerrallaan alemmas, kynnet kiinni runkoon ja etukäpälällä sama juttu. Kaava toistui niin kauan, kunnes irtaannuin puusta, käännähdin ja ponkaisin itseni rungon avulla kauemmaksi puusta. Pudottauduin maahan sulavasti neljälle jalalle ja käänsin katseeni Harakkatassuun. Oppilas oli minua jonkin verran kookkaampi, vaikka hän ei ollut vielä lähelläkään täysikasvuista kissaa. Olin tottunut siihen, että olin Kuolonklaanin yksi pienimmistä kissoista lukuun ottamatta pentuja ja nuoria oppilaita. Se ei häirinnyt minua, sillä olin oppinut olemaan ylpeä itsestäni. Vaikka olinkin pieni, tiesin ja osasin paljon. Sitä tuskin moni kuolonklaanilainen edes huomasi, mutta sillä ei niinkään ollut väliä. Tärkeintä oli, että tiesin itse mihin pystyin.
”Sinun vuorosi, ole hyvä. Älä mene liian korkealle”, sanoin Harakkatassulle hetken hiljaisuuden päätteeksi ja viitoin hänet kohti koivua. Koivu ei välttämättä ollut paras puu kiipeilyharjoituksille, mutta tämä puu oli ollut yllättävän pehmeä. Olin saanut helposti upotettua kynteni niin, että sain puusta tukevan otteen.

//Harakka? Sori tää on vähän jotenki tönkkö xd + sori jos hittasin
// 694 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin mennyt saalistamaan itsekseni, sillä kaikki päivän partiot oli jo jaettu, enkä ollut päässyt yhteenkään. Pilvitassukin oli tällä hetkellä rajapartion mukana, joten olin kirjaimellisesti toimeton. Oli kulunut päiviä pienestä taisteluhetkestämme Pähkinätassun ja Pilvitassun kanssa. Olin ollut tyytyväinen Pähkinätassun lahjoihin ja tullut siihen tulokseen, että minua nuorempi Villisielu taisi olla hyvä mestari. Tassutin puskien lomassa hiiri suussani ja tunsin kasvin terävät oksat painautuvan turkkiini. Näin silmäkulmassani liikahduksen ja käännyin nopeasti katsomaan suuntaan hiiri edelleen hampaissani. Karvani pörhistyivät hieman huomatessani kissan hahmon lähelläni, mutta pian niille tuli syy laskeutua. *Merkurius!* Sydämeni alkoi tykyttää toivottoman lujasti nähdessäni kollin komeat kasvot. Pian kuitenkin turkkini sai uuden pörhistymisen aiheen, sillä kaaos oli alkamassa. Kuin salama kirkkaalta taivaalta hirviö syöksyi ukkospolulta meitä kohti vauhkona hapuillen päämääräänsä. Ei hirviöiden kuulunut poistua ukkospolulta! Loikkasin lähimpään puskaan nopeasti siltä varalta, että hirviö oli nälkäinen ja yritti saalistaa meitä. Hirviön tassut osuivat maahan ja maasta pinkosi terävä kiven lohkare kylkeeni kovalla vauhdilla. Kiljaisin säikähdyksestä, luulin hirviön osuneen minuun. Kiven terävä kulma oli saanut nahkaani pienen haavan, joka tiputteli pienen noron kirkkaanpunaista verta vaalealla turkilleni. Pöly pilvi peitti koko näkyvyyden ja hengitin kuivaa hiekkaa keuhkoni täyteen. Aloin yskiä haukkoen henkeäni. En pelännyt yhtään puolestani, vaan ainoastaan Merkuriuksen puolesta. Missä erakko oli? Tassuni tärisivät vihaisina ja olin valmiina hyökkäämään uhkarohkeasti hirviön kimppuun jos se tekisi jotain Merkuriukselle. Tiesin, ettei minulla olisi mahdollisuuksia sitä kohtaan. Vihasin tätä! Kököttää puskassa tietämättömänä kun rakastamani kissa oli tuolla jossain hengen vaarassa! Minua pelotti aivan valtavasti. Näin lukuisat kaksijalat loukkaantuneen hirviön ympärillä. Ajatuksissani pyöri lukuisat kauhukuvat Merkuriuksen ruumiista litistyneenä hirviön takia. Hänhän oli ollut melko kaukana, ei hän välttämättä joutunut yhtään lähemmäksi! Sitten kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. *Merkurius!* Halusin itkeä onnesta kun nousin ylös ja lähdin juoksemaan erakon luokse. Hän sanoi jotain mutta olin aivan sekaisin onnesta ja järkytyksestä. Yhden asian kuitenkin kuulin.
”Luulin että menetin sinut. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt sinut.” Merkuriuksen ääni oli lohduton ja hänen silmänsä loistivat helpottuneina. Näin kuinka hänen lihaksensa olivat jännittyneet paksun turkin alla. Oma sydämenikin hakkasi vielä säikähdyksestä, mutta nyt sen hakkausta voimisti vielä se, mitä olin kuullut Merkuriuksen suusta. Näytin varmaan hämmentyneeltä hapuillessani sanoja, mutta lopulta sulkiessani suuni. Erakko näytti siltä kuin hetkenä minä hyvänsä hän pökertyisi kaikesta siitä adrenaliinista, joka virtasi hänen sisällään. Merkitsinkö minä Merkuriukselle näin paljon?
”Siis.. minä…”, takeltelin ja pudistin päätäni turhautuneena, sanat eivät olleet tullakseen, ”Minäkin pelkäsin aivan järjettömästi sinun puolestasi. Kun se hirviö suistui ukkospolulta, olin aivan kauhuissani. Onneksi sinä olet siinä!” Tämän jälkeen loikin nopeasti kollin luokse ja pianoin kuononi tämän turkkiin ikään kuin varmistaakseni oliko hän oikeasti luonani. Kaikki jännitys alkoi laueta helpotuksen kyynelinä, jotka valuivat Merkuriuksen täplikkäälle turkille. Vedin kasvoni hieman kauemmas ja katsoin kollin kasvoja.
”En halua ikinä koskaan menettää sinua. Haluan olla aina luonasi, viettää joka hetkeni kanssasi. Voin jättää klaanin ja tulla luoksesi, jos huolit minut. Minusta tuntuu, että olen rakastunut sinuun”, naukaisin varmempana kuin koskaan ja katsoin Merkuriusta lempeästi tämän meripihkaisiin silmiin, joiden sävy taittui kovasti oranssiin.

//Merkurius?
486 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Miten koulutuksesi edistyy?” Pikkukaaos kysyi katsahtaen minun suuntaani meripihkaisilla silmillään, joissa tuikki aidonoloinen uteliaisuus. Nuoren naaras soturin mielipide uudesta varapäälliköstä oli mielestäni kovin lähellä omaani. En oikein tuntenut Henkäysvarjoa, mutta hän vaikutti ihan sopivalta tehtävään.
”No tahtoisinkin sanoa, että hyvin”, selitin hieman harmistuneesti päätäni pudistellen. Pikkukaaoksen vauhti hidastui äkkinäisesti ja tämän ilme oli huolestunut. Hän varmasti arvasikin, että se liittyi Jääviiltoon. He olivat melkein samaa ikäluokkaa ja luultavasti jakaneet pentutarhan yhdessä, jonka seurauksena Pikkukaaos oli saattanut kokea Jääviillon raivostuttavuuden.
”Kuinka niin?” Pikkukaaos kysyi ja heilautti häntäänsä kärsivällisesti. Kohautin lapojani.
”Hän vain järjestää taisteluharjoituksia toistensa perään, enkä edes osaa vielä vaania kunnolla. Ajattelin, että metsästyspartioon lähteminen olisi hyvä asia harjoituksen kannalta”, kerroin ja vilkaisin tassuihini. En halunnut valittaa, se ei kuulunut luontooni.
”Oletko yrittänyt puhua hänelle?” naaras naukui hieman turhautuneena ja silmät siristyen. Voisin lyödä vaikka vetoa, että hänelläkin oli jotakin Jääviiltoa vastaan. Kuin puskista Kylmäliekki osallistui keskusteluun takaamme.
”Ei hän hyväksy muiden ideoita. Hän suorittaa vain omaa kaavaansa, kannattaa tyytyä siihen.” Kylmäliekin ääni värisi hieman alistuneesti ja vilkaistessani taakse hänen kasvoillaan oli epämukava ilme. Kylmäliekki taisi olla Jääviillon orja. En pitänyt siitä. Kun olisin soturi ja Jääviillolla ei olisi enää oikeutta kaitsemiseeni antaisin hänelle kunnon läksytyksen. Sen aikaa kun hän oli mestarini hän oli vielä turvassa. Katseemme tummanruskeaturkkisen naaraan kohtasivat, jonka jälkeen jatkoin:
”Kylmäliekki on oikeassa. Hän ei välitä hiirenpapanoiden vertaa minun mielipiteistäni ja muutenkin ilkeilee minulle. Pitäisi varmaan käskeä isää sanomaan hänelle, että haluaisin myös saalistaa…”
Hetki lauseeni jälkeen puut alkoivat humista tuulessa korviahuumaavan kovasti ja se hetkeksi katkaisi keskustelumme. Tuulen laantuessa aukaisin vielä suuni.
”Mietin vain, että nyt kun olemme metsästyspartiossa, että haluaisitko opettaa minua?” Ääneni oli innokas ja kasvoillani loisti toiveikas hymy.

//Pikku?
275 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Neljännes kuut sujuivat heiveröiden, mutta ainakin olin tullut läheisemmäksi Karhumyrskyn kanssa jos jotain. Kolli huomasi tiineyteni, enkä enää peitellyt sitä tosin. Hän voisi helposti luulla pentujen olevan hänen, ongelma olisi vain että synnyttäisin luultavampaa aikaisemmin Karhumyrskyn silmissä, vain parantaja tiesi minun lisäkseni totuuden. Itse olin oppinut inhoamaan Pähkinätassua, sekä olin antanut tuon yön sooloilu jälkeen neljännes kuun klaanin vanhimpien punkki partiota, sekä pari yli märräistä riista partiota, sekä tein varmistuksen että hän teki ne, uhaten valmistumisen myöhentymistä, kolli oli suostunut lopulta jotenkuten. Nyt? Nukuin rauhassa sammalillani, tai puoliksi Karhumyrskyn sammalilla. Heräsin pian kuitenkin, siihen että joku löi minua.
“Sotket koko pesän tällä menoa, ala kalppia muualle”, Kuulin tutun äänen, miten niin sotkin pesän? Katsoin turmaloikkaa, joka oli ollut yön vartiossa, katsoin sammalilleni, silmieni suurentuvan. Mitä? EI ei ei ei ei ei ei ei, et voi olla tosissasi! Ei ne voineet tulla vielä! Miltä se edes näyttäisi? Ei kai tältä? Ei näytä, ei. Mikä pennuilla on? Nousin ylös katsoen veristä sammaltani, se ei ollut kokonaan veressä, mutta se oli tarpeeksi että Turmaloikka oli huomannut sen. Turmaloikka katsoi sammaltani hetken, lähtien omalle sammaleelleen. Katsoin Karhumyrskyä kauhuissani, alkaen tuntemaan hiljalleen kipua vatsassani. Ei ei ei.. Lähdin ulos pesästä, aikaisin aamusta. Kiiruhdin parantajan pesälle kauhuissani.
“Hehkuaskel! Hehkuaskeel!”, itkin aivan hämilläni, peloissani, shokissa. Naaras tuli paikalle hämillään, nyökäten sammaleelle. Painauduin sammaleelle hädissäni.
“Sammaleeni, ne ovat veressä! Ovatko pikkuiset kunnossa?”, itkin ennen kuin naaras ehti sanoa sanaakaan vastaukseksi.
“Selvä, ota ihan rauhassa, katsotaan mitä tapahtui”, Naaras tokaisi, hän avisti minua tassuilaan niin että olin kokonaan selälläni. Yritin rauhoittaa kaikki aistini, en voisi menettää ainutta muistoani Lauhalakasta! En antaisi sen mennä näin. Pitkän tovin Hehkuaskel tutki minua, kyseli minulta paljon, toi yrttejä minulle, ja sitten vaikeni totaalisesti. Kömmin istumaan, koska naaras oli siihen antanut luvan hetki sitten.
“Näyttää siltä etteivät pennut voi ihan hyvin.. Suosisin että siirryt välittömästi pentutarhaan tai pennut voivat kärsiä enemmän. Tulen pitämään silmällä tilannetta, varsinkin synnytys voi olla vaarallinen. Sinuna lisäisin syömistä ja lepäisin”, Naaras sanoi. Katsoin jo kieltämättä suurta tiine vatsaani järkyttyneenä, ei, en voisi siltikään ottaa riskiä että pennut olivat kopiot isästään. Mieluummin kuolin yksin siihen synnytykseen. Pian pesän suu rapisi, siitä tuli sisään Karhumyrsky. Siniset silmäni paljastivat suuren huoleni, tuo tajusi itsekkin ettei kaikki olisi kunnossa.
“Mitä kävi? Sammaleesi on veressä?”, Karhumyrsky kysyi, soin katseeni parantajalle.
“Kerro hänelle… Tarvitsen raitista ilmaa”, Melkein kuiskasin, kun katsoin kaksikkoa, pennuilla olisi siis heikko mahdollisuus selvitä. Joutuisi siis oikeasti koko nälkäni tyydyttämään, jotta pennut selviäisivät. Astelin ulos parantajan pesältä. Katsoin aukiota, en voisi siis kouluttaa oppilastani loppuun. Tassuttelin päällikön pesää kohti, aivan lamaantuneena kaikesta.
“Punatähti, häiritsenkö jos tulen sisälle?”, Tokaisin, kuulin kollin kömpivän ylös.
“Tule toki sisään”, kolli tokaisi. Katsoin pesää hiljaa, pitäen katseeni maassa, tai ainakin matalalla, etten kohtaisi toisen katsetta.
“Minun on aivan pakko lopettaa Pähkinätassun mestaruus, siirryn pentutarhaan, pentuni eivät voi hyvin..”, tokaisin hiljaa, en yhä katsonut päällikköä. Hän tiesi itse kivun kun pentuun sattui, tai no, niin, hänen tyttärensä olisi kuollut, hän tiesi mitä perhe merkitsi.
“Tietty, ilmoitan kyllä Pähkinätassun seuraavan mestarin”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin shokissa, kolli voisi ehkä tajuta. Poistuin pesästä, huomaten kuinka Karhumyrsky katsoi minua hämilläni, tai ei ehkä hämillään, mutta en osannut tulkita toista hämilläni. huidoin peloissani hännälläni, kadoten metsään, ensi kertaa todella, mielessäni anelin esi isiltäni armoa, todella luotin heihin.

“En voi edes kuvitella kipuasi”, kuulin Ruostekukan äänen, toinen oli saapunut huomaamattani, Karhumyrsky oli varmaan lähettänyt toisen, sillä tiesin etten voisi puhua hänelle. Olin pettämässä klaanini, kun en heidän vuokseen metsästäisi tai turvaisi rajoja. Nyökkäsin toiselle. Istuin Hehkulammen rannalla, kuten aina, tosin jos olisin halunnut kadota, en olisi täällä, joten kai minä hain seuraa jotenkin.
“Tuntuu turhamaiselta ajatella etten pysty tekemään mitään klaanin puolesta”, Mutisin, kaikki tuntui taas unelta, kuten olisin taas menettänyt Lauhalaukan uudestaan. En voinut yhäkään unohtamaan toisen sinisiä silmiä.. kaunista hymyä.
“Teet jo palveluksen jo siinä kun kannat pentuja”, Naaras tokaisi, en sanonut mitään, sillä en tiennyt olisiko minulla mitään klaanille annettavaa. Katsoin vain vettä hiljaa.
“Lähdetäänkö leiriin?”, Naaras kysyi. Nyökkäsin toiselle, yhä järkyttyneenä. Kuljimme leiriin, hieman toisistamme erillämme, mutta pystyin yhä kertomaan naaraan olevan tukenani, kun jäin katselemaan pentutarhaa, hieman kumartuen päästäkseni sisälle. Huomasin Karhumyrskyn laittavan sammalia siellä. Naurahdin pienesti, kun kolli käänsi katseensa minuun. Kiehnäisin vasten toisen kaulaa.
“Kyllä se vielä siitä, kuulit käskyn, nyt lepäät ja syöt”, Kolli tokaisi tiukalla äänellä, huokaisin ja katsoin toiseen sarkastisena, kietoen häntäni toisen töpöä vasten. Rakastin niin häntä.
“En tajua miten pärjään täällä koko sen ajan vain leväten”, tokaisin, kolli katsoi minua pohtivasti. Katsoin sammaliani, aivan kuin kolli olisi aivan tahallaan tehnyt pedistäni mukavamman, no toki hän oli tehyt. Kiehnäsin toisen kaulaa vasten, hänen päänsä alapuolella.
“Nyt lepäät niin tuon sinulle ruokaa”, kolli tokaisi, katsoin pesää, huomaten hoitajani, Mäntyviiksen, naaras oli orpopentujen kasvattaja.
“Odota, tuo tarpeeksi iso että voin jakaa sen Mäntyviiksen kanssa”, tokaisin kollille, joka oli pesän suulla, tuo katsahti minuun lapansa yli, nyökäten. En tiennyt oliko toisella tarkoitus jäädä ruokailemaan kanssani, mutta en ollut puhunut Mäntyviikselle pitkään aikaan, ehkä Karhumyrskyllä sitä paitsi olisi joku partio mihin mennä? Soin katseen sammaleelle, pösähtäen siihen makaamaan. Täydellinen. Jomottava vatsani oli laskeutunut yrteillä, sekä toivoin että pennut eivät olleet menetettyjä tapauksia. Mäntyviiksi soi minulle lempeän hymyn. Karhumyrsky saapui pian pesään linnun kanssa, laskien sen eteeni, sukaisten vielä päälakeani. Lempeä kehräys kumpusi kurkustani.
”Minä menenkin tästä, lepäile nyt, tulen katsomaan sinua myöhemmin ja jos et ole siinä sammalillasi vannon”, Hän murisi vakavana, tiesin toisen olevan vakava, tiesin ettei asia ollut naurettava, mutta kurkustani kampesi silti kikatus. Kolli poistui ärhennellen pesästä, sekä minä siirsin saaliini mäntyviiksen luo itseni lisäksi, vaikka täytyi myöntää että petini oli koukuttavan pehmeä.

”Sinusta ei ole kuulunut hetkeen, mutta näköjään teit päätöksesi”, Mäntyviiksi totesi, nyökäten kumppanini perään, hitaasti nyökkäsin, ottaen pienen palan ruuasta. Olisihan minulla nyt aikaa.
”Niin kai tein, pennutkin ja perhe koossa kohta.. toivotaan ainakin..”, Sanoin hermoissani, olotilani vaihteli jatkuvasti, enkä tiennyt miten päin olla, toisaalta en halunnut näyttää heikolta muiden edessä, joka aina oli oma ongelmansa. Mäntyviiksi katsoi huolestuneena vatsaani.
”Mitä heille kävi? Kyllä te vielä perheen saatte heistä”, Mäntyviiksi totesi. Hän oli monen kissan tavoin kuullut varmasti tiineyden juoruista, joka oli ihan hyvä asia, sillä en oikein itse ollut alkuun osannut sanoa asiaa ääneen. Ruostekukka oli ollut yksi niistä kissoista jotka olivat henkilökohtaisesti tulleet kysymää asiata minulta, Karhumyrsky ei ollut tuolloin läsnä, mutta olipa kysynyt kumminkin.
”Turmaloikka herätti minut kertoakseen että sammaleeni olivat veressä ja sain tietää että pennuilla on heikko mahdollisuus selvitä.. Kai rasitin itseäni liikaa”, Mutisin, se saatoi olla myöskin mielessä ongelma, sillä jatkuva stressi, huuto, sekä valinnan vaikeus oli aiemmin viedä minut hulluuden partaalle. Mäntyviiksi sukaisi korvantaustani lohduttavasti.
”Kyllä se siitä”, Naaras tokaisi, minusta alkoi tuntua että olin kuullut tuota lausetta tänään enemmä kuin tarpeeksi. Silti söimme puoliksi yhdessä riistan, kunnes minä palasin sammalilleni, yrittäen jatkaa torkuntaa, koska kerran tämä oli käsky miksei. Kumpa pentutarhassa olisi pentuja, joita edes saisi katsella. Toki voisin jutella klaanin vanhinten kanssa, mutta yleensä pennut? He olivat vain jotain mitä arvostin, sekä noiden leikit. Ehkä kun pentuni viimein saapuisivat.. jos saapuisivat.. Saisin niistä voimaa katsella leikkejä. Tosin oli eri asia miten selviäisin, tai miten pennut selviäisivät.. mutta täytyi toivoa parasta. Aina täytyi.

//1160 sanaa
//Karhu? Pähkinä?

Kirjoittaja: Untuva

En osannut olla iloinen kuullessani, että pääsisin metsästyspartion johtoon, ja metsästyspartiot saivat minut yleensä paremmalle tuulelle. Klaanimme varapäällikön menetys tuotti harmia monelle, varsinkin naaraan läheisille. Jokaisen kuolonklaanilaisen menetys tuntui aina pahalta, mutta piti muistaa jatkaa tavallista arkea. Se tuntui tarkemmin ajateltuna melko hurjalta, mutta menehtyneet kissat eivät koskaan olleet olleet niin läheisiä minulle. Hädin tuskin edes tunsin heitä kunnolla. Oli kuitenkin reilua, että muut jatkoivat tehtäviään ja antoivat menehtyneen kissan läheisille aikaa surra. Läheisen menetys oli varmasti kova pala purtavaksi monelle, vaikkeivät kaikki sitä välttämättä näyttäneetkään.
”Mitä mieltä sinä olet uudesta varapäälliköstämme?” Minttutassu kysyi havahduttaen minut nopeasti ajatuksistani takaisin maan pinnalle. Henkäysvarjo oli pyytänyt minua ottamaan soturioppilaan mukaan partioon. Lisäjäsen metsästyspartioon ei haitannut ollenkaan, päinvastoin. Mitä enemmän jäseniä partiossa oli, sitä enemmän riistaa se yleensä tiesi. Mutta sitä en tiennyt, mitä mieltä olin klaanin uudesta varapäälliköstä. En ollut ollenkaan miettinyt asiaa, kun Henkäysvarjo oli nimitetty varapäälliköksi. En tuntenut kollia kunnolla, mutta tiesin hänet rohkeaksi ja kunnianhimoiseksi kissaksi. Henkäysvarjo näytti sopivan hyvin varapäällikön tehtäviin. Surmakynsi oli ollut aina uskollinen klaanilleen ja täysin pätevä varapäällikkö, ei hänessäkään mitään vikaa ollut ollut. Mielestäni Punatähti teki hyvän päätöksen uuden varapäällikön suhteen, vaikka uusi olikin piikikästä sorttia.
”Olen sitä mieltä, että hänestä on hyväksi varapäälliköksi. Alku näyttää lupaavalta”, sain sanotuksi pienen ajatustyön jälkeen. Sujahdin samalla edellä piikkihernetunneliin, joka johdatti ulos leiristä. Minttutassu sekä Kylmäliekki ja Hämypilvi tulivat perässäni. Yleensä olisin kulkenut partionjäsenten edellä, mutta nyt hidastin vauhtiani päästäkseni soturioppilaan vierelle. Tummansiniset silmät omaava kissa oli Jääviillon oppilas, ja minun kävi kieltämättä oppilasta hieman sääliksi. Vaikka tuskin Jääviilto oli yhtä kamala oppilaalleen kuin klaanin pienikokoisimmille kissoille.
”Miten koulutuksesi edistyy?” vaihdoin aihetta uudesta varapäälliköstä melko nopeasti. Tuntui oudolta kertoa mielipiteensä kissasta, jota ei edes kunnolla tuntenut, joten suosiolla jätin aiheen taakse. Tietenkin olisi ollut mukava kuulla oppilaankin mielipide asiaan, mutta en uskonut hänen tietävän Henkäysvarjosta minua enempää. Kaiken lisäksi partiossa oli mukana Hämypilvi, joka oli ollut soturina jo pitkään. En halunnut hänen tietävän heikkoja tietojani klaanin kissoista. Tuntui, että jokaisella oli aina sanottavaa jostakin kissasta. En halunnut muiden tietävän, että lukeuduin niihin harvoihin, joille klaanin keskuudessa kuiskitut puheet eivät koskaan kantautuneet. Toisaalta tiesin sen johtuvan vain siitä, että olin keskittynyt viime aikoina jopa liikaakin soturin velvollisuuksiin ja sivuuttanut kaiken muun. Sen takia myös uppouduin ajatuksiini entistä enemmän, sillä monesti kohdistin energian, jonka käytin aikaisemmin puhumiseen, soturin tehtäviin. Katsahdin nyt kuitenkin odottavasti oppilaan suuntaan.

//Minttu?
// 386 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Oli kulunut jo muutamia päiviä Pähkinätassun ja minun öisestä retkestämme, joka oli loppujen lopuksi päättynyt kuuluolan suulle. Emme tietenkään olleet menneet sisälle, vaikka tunsinkin suurta vetoa sitä kohtaan. Ajattelin siellä olevan vastaus lukuisiin Tähtiklaaniin liittyviin kysymyksiini.
Olin juuri saapunut taisteluharjoituksista Jääviillon kanssa. Kolli ei muihin minua vienytkään, pelkkää taistelua taistelun perään. Tuntui, ettei hän välittänyt saalistustaidoistani tippaakaan. Voisin fiksuna pyytää isältä, että pääsisin metsästyspartioon aamulla, jotta saisin vähän kokemusta siitäkin. Toivoin pääseväni partioon jonkun kanssa, joka olisi halukas neuvomaan minua.
Suuni aukesi makeaan haukotukseen, joka toimi merkkinä lähestyvästä unentarpeesta. Viimeöinen valvominen alkoi verottamaan ja vaikka aurinko ei ollut aivan vielä edes laskenut, päätin suunnata oppilaiden pesälle. Olin saanut sinne aseteltua mukavan pedin Pähkinätassun vierestä. Mielestäni parempaa paikkaa ei voisi toivoa. Kävelin tyhjän pesän läpi omalle pedilleni ja leivoin sitä samalla kävellessäni muutaman ympyrän etsien mukavaa asentoa. Asetuin mukavalle kerälle. Painoin pääni myös kiinni sammaleihin ja nappasin etutassuilla kiinni takajaloistani. Suljin silmäni ja vaivuin miltei heti unten maille.

Avasin silmäni kauniilla vehreällä niityllä, jonka reunalla oli muutama lakoava kukkanen. Missä ihmeessä olin? ikään kuin salaman välähdyksenä ymmärsin missä olin ja miksi siellä olin. *Tähtiklaani?* Rentouduin ja istahdin läheiselle kivelle, kun aloin erottamaan eteeni ilmestyviä himmeitä hahmoja. Niitä oli tällä kertaa vain kaksi. Toinen kissa oli kuin kopio ketusta ja se sai minut muistamaan tähtikissan nimen. *Kettuaskel!* Hänen vierellään istuvan sinertävänkilpikkonakuvioisen naaraan nimeä en kuitenkaan muistanut. Viimeksi unessa ollessani olin herätessäni ollut sellaisen adrenaliiniryöpyn vallassa, että pienet asiat kuten nimet olivat jääneet muistini ulkopuolelle.
”Tervehdys Minttutassu, mukava nähdä taas”, Kettuaskeleeksi tunnistamani kissa naukui erittäin kohteliaasti ja räpäytti silmiänsä ystävällisesti. Hänen silmänsä olivat väriä, johon en ollut törmännyt koskaan ennen. Sähkönsiniset. Jokin niissä oli pelottavaa. Jokin hänen katseessaan laittoi kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi, kuin jäiset kynnet. Päästin irti hänen katseestaan, joka tuntui siltä, kuin se voisi porata katseensa syvälle sieluuni ja tarkastelin kollin olemusta. Hänen eleensä olivat jylhät ja arvokkaat ja hänen lihaksikas vartalonsa oli mielestäni komean näköinen. Hänessä oli ennen kaikkea jotain mysteerisyyttä.
”Hei Kettuaskel ja …”, vilkaisin pahoittelevasti melko nuoreen tähtisoturittareen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tuikkivat hyväntahtoisesti, kun hän avasi suunsa muistuttaakseen minua nimestään:
”Olen Laineloiske.” Nyökkäsin terävästi ja painoin naaraan nimen mieleeni.
”Tänään kerron hieman enemmän itsestäni”, tummanpunaruskea kolli selitti tyynesti ja heilautti korviaan rennosti. Minua kiinnosti kyllä valtavasti tietää lisää heistä, sillä he olivat eläviä – no ei varsinaisesti eläviä- todisteita muista klaaneista. Kuolonklaanin legendat taitaisivatkin osoittautua todeksi?
”Tule vähän lähemmäs”, Laineloiske kannusti pehmeällä äänellään, joka oli mielestäni kaunis. Astelin rohkeasti lähemmäs sen enempää protestoimatta ja istuin aivan kaksikon lähelle. Kettuaskel oli kääntänyt sähkönsiniset silmänsä minuun ja kaikeksi yllätyksekseni niissä paloi rakkaus. Hänen kasvoillaan kareili tukahdutettu hymy, jossa oli jotain haikeaa. Ehkä hänellä oli jotain ongelmia perheensä kanssa. Sivuutin asian kokonaan.
”Synnyin Varjoklaanissa sisareni Mäyräraidan kanssa. Silloin metsässä oli neljä klaania Kuolonklaanin lisäksi, Varjoklaani, Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Jokiklaani. Laineloiske on kotoisin Jokiklaanista. Silloin Varjoklaani eli silloisen päällikön Tihkutähden hirmuvallan alla, joka sattumoisin oli isäni. Minusta oli tarkoitus kasvaa isäni avustukselle Tähtiklaanin kissojen tuhoaja Varjoklaanin sisällä, niin paha tilanne oli. Onnekseni kohtasin kumppanini Rosmariiniputouksen, joka vei elämäni oikeaan suuntaan. Omistin lopun elämäni hyvyyden suojelemiselle,” Kettuaskel selitti. Hänen kertoessaan tarinaansa näin lukuisia tunteita hänen kasvoillaan, voimakkain niistä kuitenkin oli rakkaus kun hän mainitsi Rosmariiniputouksen. Tihkutähden mainittaessa olin näkevinäni välähdyksen katumusta loistavan kollin silmissä.
”Miten sinä kuolit?” kysyin ja katsoin tyyntä kollia uteliaana. Tämän olemus hieman lysähti tämän huokaistessa.
”Se on tarina toiselle kerralle”, kolli naukui hieman melankolisesti. Nyökkäsin ymmärtäväisenä. Omasta kuolemastaan puhuminen oli varmaan hankalaa joillekin, vaikka olihan se harvinaista, että kissa oli itse kertomassa kuolemastaan.
Kollin olemus oli muutenkin hieman synkeä. Ei sillä tavalla, että hän olisi suuttunut tai surullinen vaan jotenkin paljon syvemmin. En tuntenut häntä vielä niin hyvin, että olisin udellut. Olin unohtanut ajan tajun, mutta havahduin omasta kuplastani, kun Laineloiske aloitti kertomuksensa.
”Minun elämäni ei sisällä mainitsemisen arvoisia käännekohtia, en koskaan saanut kumppania, vaikka sydämessäni oli erityinen rako pennuille. Halusin aina sydämeni pohjasta pentuja, mutta jäin ilman. Elämäni aikana yritin pitää Tähtiklaanin usko yllä klaanissamme, sillä se oli alkanut näyttää hiipumisen merkkejä”, nuorehkon näköinen naaras kertoi ystävällinen pilke vaaleanvihreissä silmissään.
”Miksi kerrotte minulle tämän? Teidän elämän tarinanne?” kysyin kulmat kurtussa. Kettuaskel naurahti hyväntahtoisesti, joka johti hänen kasvoillensa vinon virneen.
”Koska sinun pitää oppia tuntemaan meidät, että voit luottaa meihin. Älä luota kehenkään sinisilmäisesti Minttutassu, muista se.” Kollin kasvot olivat vakavat ja se sai oloni epämukavaksi. Oliko maailma tosiaan niin kiero paikka?
”Usko Kettuaskelta. Äläkä myöskään kerro kenellekään unistasi tai Tähtiklaanista, se voi vaarantaa koko tehtävän ja et halua sitä”, Laineloiske naukui synkästi. Kissojen synkkä äänensävy sai minut ymmärtämään, että tehtäväni ei ollut mikään pikku juttu.
”Miten minun pitää saada kannattajia jos en saa kertoa kenellekään mistään?” hätäännyin. Tähtikissojen tuike alkoi himmetä uhkaavasti heidän tuijottaessa suoraan lävitseni, huomasin omien tassujeni alkavan haaleta ja kadota. Olin katoamassa.
”Älkää lähtekö! En selviä ilman teitä!” huusin melkein kyyneleet silmissä.
”Selviät kyllä. Älä anna sisäisen liekkisi sammua, keksit ratkaisun kyllä”, Kettuaskel naukaisi ja väläytti minulle rohkaisevan katseen.

Havahduin hereille ja mielessäni kaikui vielä Laineloiskeen kaunis ääni:
”Tee vedestä ystäväsi, silloin se ei voi vahingoittaa sinua.” Hengitykseni oli tiheää, mutta se oli rauhoittumaan päin. Oli aikainen aamu, sillä auringon säteet nuolivat punaruskeaa turkkiani vielä haaleina ja matalalta. Poistuin pesästä ja mietin miksei Pikitassu ollut nukkumassa. Huomasin aukiolle kokoontuneet kissat ja mieleeni virtasi liuta kysymyksiä. Loikin läheisimmän kissan luo ja kysyin mitä oli tapahtunut.
”Surmakynsi menehtyi eilen illalla, etkö ole kuullut?” Ruusutuike kysyi ja käänsi ymmärtäväiset kasvonsa suuntaani. Pudistin päätäni kasvoillani hieman järkyttynyt ilme varapäällikön kuolemasta. Samassa hetkessä unohdin uneni. Minua huoletti Pikitassu. Hänen emonsa oli kuollut.
”Kiitos kun kerroit. Kuka on uusi varapäällikkö?” kysyin vielä, mutten enää ehtinyt katsahtaa minua vanhempaan naarassoturiin, kun huomasin jo Pikitassun onnettoman hahmon.
”Henkäysvarjo. Pimeyden metsä suokoon klaanillemme parempaa tulevaisuudelle.” Nyökkäsin välinpitämättömästi, sillä Pimeyden metsä oli menettänyt merkityksensä minulle. Loikin kohti Pikitassun tummanharmaata hahmoa ja kasvoillani alkoi valua kyynelien loppumaton virta nähdessäni ystävättäreni itkeneet kasvot. Juoksin mitään sanomatta naaraan luokse ja painauduin kiinni tämän pieneen vartaloon. Pikitassu alkoi nyyhkyttää ja se sai minunkin itkuni voimistumaan. Sydäntäni kivisti niin kovasti hänen puolestaan. En voisi kuvitellakaan miltä minusta tuntuisi jos menettäisin emoni.
”Olen niin pahoillani”, kuiskasin. Nostaessani pääni kissat alkoivat valmistella edellisen varapäällikön hautaamista. Irtauduin oppilastoveristani ja katsoin tämän ruskeisiin silmiin ymmärtäväisesti. Pikitassu nyökkäsi poissaolevasti ja lähti muiden mukana hautaamaan emoaan. Aloin pyyhkiä kasvoiltani pakenevia kyyneleitä tassuillani, kun kuulin Pikkukaaoksen äänen takaani.
”Henkäysvarjo pyysi minut kertomaan sinulle, että hän haluaisi sinut mukaan partiooni”, nuori soturi naukui. Nyökkäsin. Ja lähdin ruskean naaraan perään, kun hän tassutti Kylmäliekin ja Hämypilven luo, jotka arvailujeni mukaan olivat myös osa partiota. Yritin karistaa pahanolon parhaanystäväni puolesta ja käännyin Pikkukaaoksen hahmon puoleen.
”Mitä mieltä sinä olet uudesta varapäälliköstämme?” kysäisin. Nyt olisi hyvä aika saada uusia ystäviä.

//Pikku? 😀
1088 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En nähnyt tähtiä, ainoa asia, joka loi valoa synkkään yöhön, oli heikosti pilvien takaa kajastava kuu. Katsoin sitä kuin puoliunessa, kuuntelin korvillani pimeyden nielemiä ääniä, muu klaani nukkui sikeästi.
Omatuntoni ei ollut puhdas, sydäntäni painoi yhden kissan katoaminen, mahdollisesti jopa kuolema. Vaikka vihani Lauhalaukkaa kohtaa oli kyltymätön, ja huolimatta kaikesta vääryydestä, jota hän oli tehnyt minua kohtaan, tämä ei ollut oikein. Edes pahin viholliseni ei ansainnut kokea elämänsä päättyvän kaksijalan kädestä. Anelin Pimeyden Metsältä armahdusta, ymmärrystä tekoni motiiville.
Neljännesosakuu sitten Villisielu oli myöntynyt ajatukselle pennuista. Hyvällä onnella noin parin kuun päästä pentutarhalla kuultaisiin uusien pikku tassujen kepeää tepsutusta, ja minusta tulisi ihan oikeasti isä.
”Vieläkö jaksat valvoa?” Villisielun nau’unta tunkeutui ajatuksiini. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka turkki hopeutui kuunvalossa.
”Minun täytyy”, sanoin, ”olenhan yövartiossa. Pidän huolta siitä, että kaikki muut sinä mukaan lukien saavat nukkua rauhassa.”
”Vai niin.” Tunsin soturittaren painautuvan itseäni vasten. Hänen kehonsa oli niin lämmin, niin turvallinen, mutta toisaalta myös kovin haavoittuvainen, etenkin nyt, kun hän kantoi uutta elämää sisällään. Elämää, jonka me kaksi yhdessä olimme saatelleet aikaan. Halusin suojella häntä, halusin suojella vereni kantajia, elämän kipinää.
”Milloin siirryt pentutarhalle?” kysyin.
”En vielä vähään aikaan. Varmaankin sitten, kun vatsani kasvaa niin isoksi, että se on vain koko ajan tiellä”, Villisielu vastasi ja naurahti. Minäkin hymähdin vähän.
”Et saa rasittaa itseäsi liikaa, et itsesi etkä pentujen vuoksi”, sanoin ankarasti. Villisielu kuitenkin vain pyöritteli silmiään, aistin hänessä huvittuneisuutta.
”Hyvä on.”
Unohduin tuijottamaan naaraan suuria, sinisiä silmiä. Tiedostin näyttäväni varmasti hölmöltä, mutta en oikeastaan jaksanut enää edes välittää siitä. Vain sillä, mitä tunsin sisälläni, oli väliä. Villisielulla ja pennuilla oli väliä, kaikki muu oli pelkkää utuista hälinää taustalla.
”No niin, sinun täytyy saada unta. Menehän nyt”, naukaisin ja kurkotin sukaisemaan Villisielun otsaa. Kumppanini päästi hiljaisen kehräyksen, jonka jälkeen hän nousi ja palasi takaisin kuusen oksien alle piilotettuun pesään.
Jäin istumaan aukiolle mielessäni Villisielun kuva. Mietin häntä ja tulevia perillisiämme aina varhaiseen aamuyöhön saakka, kunnes minut tultiin vapauttamaan vartiovuorosta ja pääsin nukkumaan lyhyeksi hetkeksi naaraan viereen, ennen kuin hänen täytyi herätä suorittamaan velvollisuutensa mestarina.

//333 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

“Takapuoli ylemmäs!” Henkäysvarjo sähähti ja upotti kyntensä perin heikkohermoisen näköisenä syvälle karhunsammaleeseen. Kukaties tämä oli kyllästynyt ehdotuksiini vähemmän voimakeskeisistä tavoista taistella, sillä vaaleanharmaan kollin mukaan minun täytyi välttämättä osata ensin yhteenoton perusteet. Vasta sen jälkeen voisimme alkaa hioa yksilöllistä kuviota, joka soveltuisi paremmin yksistään minulle ja myötäilisi vahvuuksiani; nopeutta, ketteryyttä ja tarkkuutta. Itse kuitenkin uskoin olevani jo valmis ja koetin saada uunituoreen varapäällikön muuttamaan mieltään, mutta sinisilmäinen soturi ei vaivautunut edes korviaan lotkauttamaan. Se suututti minua. Totta puhuakseni olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta minun ei olisi enää tarvinnut mitellä voimiani Henkäysvarjon kanssa. Jok’ikinen kamppailu raidallisen kollin kanssa oli näet päättynyt minun osaltani karvaaseen tappioon, mutta tällä kertaa olin päättänyt saada edes yhden tarpeen vaatiessa haavoittavan iskun perille. Tein aavistuksen vastahakoisesti Henkäysvarjon kehotuksen mukaisesti ja kohotin takaruumistani, sillä niin kuulemma saisin iskuun enemmän voimaa.
“Juuri noin”, vaaleanharmaa soturi naukui hyväksyvästi ja kumartui valmistautuen ottamaan hyökkäyksen vastaan. “Koeta saada minut nurin ja tartu sitten kaulaani. Mikäli et onnistu, tehtäväsi on väistää ennen kuin minä osun sinuun.”
Päättäväisesti nyökäten vedin syvään henkeä ja poljin takatassujani metsänpohjaan, jotta saisin itselleni aikaiseksi mahdollisimman tukevat lähtökuopat. Annoin kaiken muun ajelehtia pois mielestäni ja keskityin yksistään Henkäysvarjoon, joka pullisteli neljän ketunmitan päässä edessäni ja manasi minua hyökkäämään. Kertasin tarvittavat liikeradat mielessäni, upotin kynteni märkään multaan ja syöksähdin eteenpäin kuin mustavalkoinen salama. Yksittäiset pudonneet ruskalehdet tuntuivat liukkailta tassujeni alla, mutta jalkani eivät pettäneet vaan kantoivat minua vauhdilla kohti sinisilmäistä soturia, joka niskavillojaan pörhistäen paljasti minulle hampaansa. Lehtisateen huumaavat tuoksut tulvahtivat nenääni, kun väistin vaistonvaraisesti Henkäysvarjon yrityksen pysäyttää minut ja loikkasin kohti vanhempaa kiilusilmää. Tömähdin vasten mestarini kylkeä ja upotin kynteni tämän selkään kiiveten tieni lähemmäs raidallisen soturin kaulaa. Ennen kuin Henkäysvarjo ehti alkaa ravistella minua irti iskin hampaani tämän kaulaan ja pyörähdin kollin lavan yli takaisin omille tassuilleni, jolloin leukoihini jäi suuri tuppo soturin vaaleanharmaata karvaa. Pinkaisin kaiken varalta parin hännänmitan päähän mestaristani ja sylkäisin karvatupon suustani jääden odottamaan innolla palautetta pikku tempustani.
“Hienoa!” Henkäysvarjo hymähti kylmästi ja suoristautui. “Ja minä kun luulin, etten saisi sinusta tämän päivänä aikana mitään irti.”
Muljautin silmiäni mestarini lähinnä vain ärsyttävälle sarkasmille, mutten voinut olla näyttämättä tavattoman ylpeältä itseltäni. Heilautin kevyesti korviani ja tunsin suupielieni kaartuvan omahyväiseen hymyyn. Vakavoiduin kuitenkin oitis, kun Henkäysvarjo kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Mitä minä sanoin liiasta uhoamisesta”, raidallinen kolli huomautti. “Onnistuit iskemään kaulaani, muttet saanut minua kaadettua. Taitava soturi olisi karistanut sinut silmänräpäyksessä tai musertanut alleen.”
Mielessäni käväisi kysyä, etteikö varapäällikkö sitten tuntenut itseään taitavaksi soturiksi, mutta oman nahkani tähden päätin pysyä vaiti ja jättää piikittelyt toiseen kertaan – olin näet varma siitä, että sinisilmäinen soturi oli muutenkin lopen kyllästynyt seuraani. Henkäysvarjo siristi silmiään kuin olisi lukenut ajatukseni, muttei sanonut mitään.
“Meillä on vähän aikaa kokeilla vielä jotain muuta. Ajattelin, että menisimme sitä varten reviirin länsirajalle”, raidallinen kolli ehdotti, mikä kalskahti minun korvaani enemmän käskyltä. Soturi ei näet jäänyt odottamaan ainuttakaan vastalausetta vaan lähti johdattamaan minua kohti jokea, jonka makea tuoksu ratsasti vienolla tuulenvireellä hivelemään aistejani.

En ollut asettanut paljoakaan arvoa sille tosiasialle, että Surmakynnen kuoleman jälkeen Punatähti oli valinnut ja vastikään nimittänyt Henkäysvarjon Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Yksi syy saattoi olla se, että minun oli kohtalaisen vaikea vertailla mestarini ja edesmenneen naaraan soveltuvuutta kyseiseen tehtävään. Arpiturkkinen Surmakynsi oli ollut minulle näet tyystin vieras kissa ja sitä paitsi perin mitäänsanomaton, vaikka tätä oltiinkin kehuttu etenkin uskollisuudestaan klaanilleen. Naaras oli puheiden mukaan heittänyt henkensä jonkin tuntemattoman sairauden kourissa, mutta oli sanomattakin selvää, ettei minusta ollut jakelemaan sympatioita tälle tai tämän läheisille. Elämä jatkuisi, eikä klaanissa ollut muutenkaan tapana surkutella vainajia. Mitä tulee mielestäni puolestaan Henkäysvarjoon, kolli saattaisi itse asiassa tehdä vallan kelvollisen varapäällikön. Sinisilmäinen soturi oli ylväs, päättäväinen ja osoittautunut vastoin kaikkia odotuksiani kohtalaisen miellyttäväksi mestariksi. Se vain, että kollilla oli uusien velvollisuuksien myötä valitettavan vähän aikaa viedä minua harjoituksiin ja saalistamaan, mikä sinänsä ärsytti minua. En kuitenkaan voinut kieltään, ettenkö olisi ollut edes hitusen kopea, kun Punatähti oli julistanut juuri minun mestarini klaanin uudeksi varapäälliköksi.
“Herätys, Harakkatassu! Ei meillä ole aivan koko päivää aikaa”, Henkäysvarjon vaativa ääni havahdutti minut ajatuksistani ja nostin katseeni kohti harmaaraidallista soturia. Olimme ylittäneet joen astinkiviä pitkin ja seisoimme nyt pienen aukion laidalla.
“Niin, sinulla on varmasti vielä paljon tehtävää. Uutta opeteltavaksi”, tokaisin ja varapäällikkö nyökäytti hitaasti päätään.
“Sitä suuremmalla syyllä meidän on paras aloittaa. Tahdon kuulla osaatko käyttää maastoa hyväksesi”, Henkäysvarjo sanoi ja näpäytti hännällään kärsimättömästi ilmaa. “Älä ota tätä turhan vakavasti, sillä harjoittelemme kunnolla jokin toinen päivä.”
“Kartoitat jälleen kykyjäni, eikö vain?” utelin ja käännyin tarkastelemaan aukiota, jossa kasvoi lähinnä sammalta ja jonkin verran kellastunutta heinää. Sen oikealla laidalla oli kaatunut laho koivu, mutta muuten aukeaa ympäröivät lähinnä vain kuuset ja jokunen ruipelo mänty. Aukion keskellä metsänpohjasta pilkisti pari kolme sammaloitunutta lohkaretta, jotka olivat kaikki hieman eri kokoisia ja aavistuksen erikoisen muotoisia. Henkäysvarjo nyökkäsi.
“Näetkö mitään, mistä voisi olla sinulle taistelussa hyötyä?” sinisilmäinen soturi kysyi ja katsahti minua. Nyt oli minun vuoroni nyökätä.
“Pitkään heinään voi tietenkin piiloutua. Etenkin silloin, kun on juuri satanut. Se saattaa peittää ominaistuoksun”, ehdotin ja raidallinen kolli hymähti tyytyväisenä. “Kiviä voi kiertää ja niiden päältä on kätevää hyökätä vastustajan selkään. Koivunrunko puolestaan ajaa pitkälti samoja etuja.”
“Hyvä”, vaaleanharmaa soturi tokaisi. “On tosin eri asia koettaa hyötyä näistä luonnonmuodostelmista käytännössä.”
“Ja sitä me harjoittelemme jokin toinen kerta?” täydensin mestarini lausahduksen ja tunsin luissani valmistautua palaamaan takaisin leiriin. Henkäysvarjo räpäytti myöntävästi silmiään, muttei sanonut mitään.

// 865 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Minä enää hädin tuskin huomasin mestariani. Harjoituksissakin minä tiedostin hänen olemassaolonsa vain silloin, kun hän käskisi minua tekemään jotain. Eikä se tarkoittanut, että minä häntä tottelin. Olin vain niin täynnä tuota nahkasäkkiä. Päivät vierivät, hänen mielensä ei ollut lähtenyt Lauhalaukan luota. Hän oli kuollut, ja sellaisena pysyy. Kissoja kuolee kaiken aikaa. Ei se ole ikinä kivaa, mutta sellaista elämä on. Elämä alkaa, elämä päättyy, mutta se ennenkaikkea jatkuu. Meidän täytyy jatkaa eteenpäin, olivat viimeaikojen tapahtumat sitten kuinka traagisia tahansa. Oli Villisielulta todella itsekästä ja typerää surra toista soturia ikuisuuksia minun soturikoulutukseni kustannuksella. Tässä maailmassa oli muitakin kuin hän ja Lauhalaukka. Tämä maailma ja sen asukit eivät pyörineet heidän ympärillään. Villisielun oli herättävä todellisuuteen, ja sen lisäksi hyväksyä se.

Nyt olin taas painimassa hänen vinopäisyytensä kanssa. Oli säkkipimeä yö. Villisielu oli kieltänyt minua menemästä nukkumaan tänä iltana, vain siksi että hän voisi sanoa Punatähdelle, että koulutukseni etenisi. Tällä kertaa tämä Villisielun ilmavien aivojen tuotos oli yhtälailla laiska tekosyy harjoituksille, kuin aina ennenkin.
”Haluan harjoitella kanssasi taistelua, jossa et näe vastustajaasi.”
Niin hän oli sanonut. Hänen sanansa saivat sisäisen minäni yökkimään inhovana.

Tämä harjoitus oli suhteellisen helppo. Villisielun ollessa ´kiireinen´ olin saanut Taivaslaululta ja Pilvitassulta apua soturikoulutukseni suhteen. He olivat ehtineet opettaa minulle miltei kaiken tarpeellisen tiedon, mitä tuli taisteluihin. Olin valmiimpi tähän, kuin Villisielu. Hän yritti selostaa minulle, mutta ikäänkuin painoin hänen sanansa vasten maata. Kehoni käski häntä pitämään suunsa kiinni. Hänestä ei ollut mitään hyötyä, vaan päinvastoin. Minä en enää jaksanut kuunnella sitä ääntä. Olin väsynyt, ärtynyt ja lopen kyllästynyt näihin temppuihin.
Lopulta se sohiminen pysähtyi. En enää ollut suht valppaana räpiköimässä Villisielun kanssa pimeydessä. Minä seisoin paikoillani, josta nopeasti käännyin ja sipsutin pimeyden sekaan. Olin kuulevinani Villisielun äänen, joka jäi kuitenkin minulta taka-alalle. Kuljeksin sinne, jossa oletin leirin odottavan minua.

//Villi?
291 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olin ollut paras mahdollinen mestari jonka osasin, vaikka en ollut vieläkään toipunut Lauhalaukasta, vaikka en tosin varmaan ikinä olisi hänestä yli. Lehdet olivat jo saaneet ruskan värinsä, mikä vain kovensi ikävääni Lauhalaukkaa kohde. Kuitenkin tiesin että en saisi näyttää suruani, en Karhumyrskyn nähden, minun pitäisi vain olla myöntyväinen iloinen kumppani jolla ei ikinä ollut ongelmia. Ajatuskin sai minut murisemaan, en minä ikään toipuisi jos täytyisi liikkua näin nopeasti. Täytyi kuitenkin pysyä liikkeessä, muuten kaikki hajoaisi, minä hajoaisin. En ollut sen kummemmin ajatellut pentuja, vaikka yhä minua kalvava nälkä oli normaalia suurempi, sekä tuntui kuinka tunteet heittelivät puolelta toiselle. Ehkä tosiaan minun pitäisi käydä sillä parantajalla? Nyt kuitenkin tassuttelin leiriin oppilas mukanani, toivoen ettei mitään maailmaa mullistavaa ollut käynyt, olimme harjoitelleet maastoutumista, joten turkkini oli aivan, aivan sottainen, mutten jaksanut välittää, minulla ei ollut ketään kenen takia olla siisti. Voisin hyvin palata näin leiriin. Kun pääsimme leiriin, Karhumyrsky oli jo paikalla, en voinut juosta kollia pakooon ikuisuuksia, enkä minä sitä paitsi pakoillut kollia, en vain.. keksinyt enää mitä tehdä onnettoman oloni kanssa. Kolli tervehti minua, soin toiselle hymyn, väsyin jo aika helposti, enkä tajunnut miksi, en ollut edes vanha, mutta silti tuntui kuinka olisin väsynyt kaiken aikaa. Istahdin toisen vastapäätä, juttelemaan toiselle. Kerroin päivän kuulumisia, miettien minkä oireita väsymys, lisääntynyt ruoka halu, tunteiden vaihtelu olivat. Enhän ollut tulossa kipeäksi? Minulla ei olisi varaa moiseen, täytyisi tehdä töitä klaanin eteen. Karhumyrsky puhkaisi kuplani, minä kerroin toiselle väsymyksestä, eikä toinen tuntunut uskovan. En loppujen lopuksi tiennyt itsekkään olinko kunnossa. Karhumyrsky vaihtoi nopeasti aihetta, sekä yllätyin kun kolli.. suoraan sanoen meni aiheeseen, aiheeseen jota minäkin halusin. Olin onnellinen siinä hetkssä, vaikka voisin näyttää aika järkyttyneeltä. En minä tarvinnut aikaa, rakastin kollia ja tämä saattoi olla täysin se mitä tarvitsisin Lauhalaukan yli pääsystä. Kolli kertoi että tapaisimme hehkulammella, tuo antoi minun olla. Ensin minun täytyisi käydä parantajalla, tarkistamassa että olin kunnossa.

”Hehkuaskel?”, Kysyin pesän suulla, naaras tupsahti pesän perukoilta hämillään luokseni, katsellen minua.
”Villisielu? Kaikki kunnossa? Tule oitis sisemmälle”, Naaras ohjeisti. Tottelin toista, astellen pesään sisemmälle, katsoen parantajan pesän seiniä. En tiennyt miten asiaani esittää ilman kuulostamalta tyhmältä.
”Minusta tuntuu että olen sairastumassa.. Nälkäni kovenee, väsyn entistä helpommin, tunteeni vaihtuvat nopeasti”, Kerroin naaraalle, tuo nyökkäsi kohti yhdistä sammalista, joille päätin mennä makaamaan kyljelleni. Naaras hetken katsoi minua, tuon jälkeen kokeili vatsaani tassullaan kevyesti.
”Villisielu, olet tiinenä, onneksi olkoot”, Naaras tokaisi. Hiljenin totaalisesti. Hetkinen? Ei tämä.. ainut joka voisi olla isä oli lauhalaukka.. ja karhumyrsky.. hän.. ei. Tämä ei voisi olla totta.
”Voisitko pitää tämän salassa muilta.. haluan kertoa ajallani, pyydän”, Katsoin parantajaan pelko silmissäni, tämä kaikki olisi niin epävarmaa ennen kuin olisin käynyt parantajalla, en voisi sen antaa tulla julki.
”Toki minä sinulle aikasi annan, Karhumyrskylle saattaa olla aika vaikea kertoa kun hän on niin”, Parantaja aloitti, heilautin häntääni ärtyneenä, nousten ylös. Lähdin heti pesän suulle miettien mitä tehdä. En voisi kertoa tästä kenellekkään, Karhumyrsky listisi minut. Tämä oli oma pikku salaisuuteni.. Mutta kuinka suureksi se voisi kasvaa jos se oli niin pieni. Tassuttelin aukiolla hetke ympyrää, katsoen aurinkoa. Ei karhumyrsky huomaisi mitään jos pennut syntyivät vähän aikaisemmin? Mutta enhän minä voinut ottaa riskiä että yksi pennuistaan näytti isältään! Voi esi isät auttakaa minua! Päädyin lopulta istumaan leirin varjoihin, siistimään turkkini. Kunnes lähdin leiristä, kohti hehkulampea. Karhumyrsky ei saisi huomata mitään.

Kun viimein pääsin hehkulammelle, kolli odotti jo minua. Kehräsin kun näin toisen. Karhumyrsky kääntyi suuntaani, kun minä sukaisin toisen otsaa.
”Hei vaan sinullekkin, olet näköjään virkistynyt?”, Kolli kysyi, nyökkäsin vähän, jääden katsomaan tyhjää taivasta. Hehkulampi näyttk niin.. arvottimalta kun se ei enää heijastanut tähtitä. Mietin miten ilmaisisin sanani, että halusin pentueen hänen kanssaan, kolli kuitenki odotti minua. Korvani painuivat luttuun epävarmana, kun painauduin kollia vasten, hakien toisesta lämpöä.
”Kyllä minä haluan pentuja kanssasi, olen jo pitkään halunnut”, Tokaisin kertoakseni kollille tunteeni. Pidin itseni tyynenä kuunnellen toisen tasaista hengitystä, odottaen että mikä olisi Karhumyrskyn seuraava siirto.

//631 sanaa
//Karhu? Vähän töksyvä teksti.

Kirjoittaja: Elandra

Vilkaisin Liekkitassua yllättyneenä siitä, että naaras oli ottanut Lauhalaukan puheeksi. Olimme saapuneet Hehkulammen rantaan. Kasvoilleni piirtyi hento hymy muistellessani parasta ystävääni, jota näkisin tuskin enää koskaan.
”Hän oli koko metsän mukavin kissa, joka tuli toimeen ihan kaikkien kanssa. Lauhalaukan kanssa ei ollut tylsiä hetkiä, eikä hänen jutuilleen voinut olla nauramatta”, sanoin haikealla äänellä ja käänsin katseeni Hehkulammen siniseen veteen. Aurinko heijastui lammen pintaan saaden sen suorastaan hehkumaan. Paikka toi minulle mieleen sen, kuinka ystäväni oli esitellyt uintitaitojaan täällä.
”Sen lisäksi, että Lauhalaukka on nyt ja aina minun paras ystäväni, hän on hyvin sinnikäs. Lauhalaukka halusi opetella uimaan vapaa-ajallaan, ja niinhän myös oppi sen”, sanoin ja vilkaisin Liekkitassua. Naaras ei vaikuttanut erittäin kiinnostuneelta, mutta hän sentään kuunteli. Oppilaani nyökkäsi sen merkiksi.
Olisin voinut kertoa Lauhalaukasta ikuisuuden kaikkia mahtavia muistoja mitä meillä oli, mutta minua väsytti liikaa. Lisäksi Liekkitassu ei kysynyt muuta, joten tuskin häntä edes kiinnosti. Käänsin katseeni takaisin Hehkulampeen. Tunsin, kuinka silmäni alkoivat sulkeutua itsekseen. Kun räpäytin silmiäni, ne pysyivät kiinni aina vain pidempään. Välillä säpsähdin pois unen ja hereillä olon rajamaailmasta.
”Pitäisikö meidän palata leiriin?” naaras kysyi lopulta ja sai minut taas heräämään. Nostin pääni ylös ja kohtasin oppilaani katseen.
”Palaa sinä vain, en minä voi nukkua siellä. Etsin täältä jonkun suojaisan paikan ja yritän nukkua edes hetken”, sopersin väsyneenä ja nousin ylös. Olin niin väsynyt, että jalkani hädin tuskin kantoivat. Liekkitassu käveli vierelleni, sillä hän kai odotti minun kaatuvan maahan.
”Punatähti ei arvostaisi sitä, että nukut yksin täällä”, oppilaani huomautti vakavana. Haukottelin.
”Mmh.. Jos tahdot, voi vaikka käydä saalistamassa. Tule herättämään minut sitten”, mumisin kävellessäni läheisen pähkinäpensaan oksien alle suojaan. En välittänyt, vaikka pensaan oksat takertuivat turkkiini käydessäni maate sen alle. Olin niin väsynyt, että olisin voinut vaikka nukahtaa puun oksalle. Vaivuinkin pian uneen.

Ensimmäistä kertaa Lauhalaukan katoamisen jälkeen en nähnyt painajaista. En oikeastaan nähnyt mitään unta.
”Mahlahalla, herää”, ääni herätti minut. Väräytin korviani, mutta en malttanut avata silmiäni. Olin edelleen väsynyt, mutta nukkuminen oli helpottanut edes vähän. Nyt ajatukseni tuntuivat jo paljon selkeämmiltä mitä aiemmin.
”Mahlahalla”, Liekkitassun ääni sanoi. Raotin hitaasti vihreitä silmiäni ja nostin katseeni oppilaaseeni. Pidin leukani kuitenkin maassa, sillä tarvitsin hieman vielä aikaa heräämiseen. Oppilas katsoi minua odottava katse kasvoillaan. Suoristin takajalkojani ja venyttelin unet pois. Nousin hitaasti ylös haukotellen.
”Kauanko nukuin?” kysyin räpytellen silmiäni. Näin ulos Liekkitassun takaa ja huomasin, että pimeä ei ollut vielä saapunut.
”Aurinko laskee pian”, naaraskissa ilmoitti viileästi ja astui pois pensaan edestä, jotta pääsin pois sen oksien alta. Ravistelin pähkinäpensaan oksat pois turkiltani. Liekkitassun jalkojen juuressa makasi eloton orava.
”Kiitos, että annoit minun nukkua. Palataan vain leiriin nyt”, totesin ja lähdin kävelemään kohti leiriä oppilaani edellä. Liekkitassu lähti seuraamaan minua.
”Voisimme huomenna aurinkohuipun aikaan pitää harjoitukset. Onko sinulla mitään toiveita?” kysyin ja vilkaisin perässäni kulkevaa oppilasta.

//Apua miten tönkkö mutta Liekki? xd
// 449 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Neljännesosakuun aikana puiden lehdet ehtivät vaihtaa ylleen kirjavan väriverhon. Ilmakin oli viilennyt huomattavasti viherlehden läkähdyttävän kuumista hellepäivistä, eikä kaikkien tarvinnut enää jatkuvasti pysytellä varjossa päivien aikana.
En oikein osannut sanoa, olimmeko lähentyneet Villisielun kanssa yhtään kuluneiden päivien aikana. Naaras oli kyllä kumppanini, mutta hän tuntui siitä huolimatta karttavan minua aina mahdollisuuksien mukaan, vaikka esiintyikin julkisesti kanssani aukiolla ja jakoi tuoresaaliin, kuten kyyhkyläisiltä saattoi odottaa.
Koska juttumme oli nyt virallistettu, olisi perheenlisäys jossain vaiheessa tuleva olennaiseksi osaksi keskustelujamme. Oli melkein kuin sanaton velvollisuus tuoda klaanilleen kunniaa uusilla pennuilla, jotka täyttivät pentutarhan tarmokkaalla miukunalla ja pienten tassujen töminällä, ja joka viestitti kaikille, miten vahvoja me olimme ja kuinka me vahvistuimme päivä päivältä, kun joukkomme kasvoi.
Kieltämättä itsekin odotin innokkaasti pääseväni toimimaan roolimallina jälkeläisilleni. Opettaisin heille kaiken tarvittavan ja vähän enemmänkin, jotta klaani – ja me vanhemmat myös, tietysti – saisi olla heistä ylpeitä. Ja kunhan se aika koittaisi, hekin hankkisivat itselleen kumppanit ja loisivat jälleen uutta elämää klaaniin.
Loikoilin aukiolla tyytyväisesti omaan kuplaani sulkeutuneena. Aukiolla kissoja ramppasi ympäriinsä tekemässä sitä sun tätä, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään, sillä olin jo hoitanut oman osani aamuvarhaisella lähteneessä metsästyspartiossa. Olin tuonut tuoresaaliskasalle täydennystä: oikein mehevä kaniini komeili riistakasan päällimmäisenä, enkä malttanut odottaa, että Villisielu palaisi takaisin leiriin oppilaansa kanssa ja pääsisin näyttämään hänelle komeaa saavutustani. Ja kenties aterian äärellä olisi hyvä hetki puhua perheenlisäyksestä. Hän oli sen minulle velkaa kaikesta kärsimyksestä, jota hän tuotti minulle vielä Lauhalaukan kanssa pelehtiessään.
Kuin ajatukseni lukien, piikkihernetunnelilla alkoi pian tapahtua. Villisielu tassutti leiriin yhdessä Pähkinätassun kanssa, kaksikko näytti ikään kuin rymynneen jossain pensaikossa, sillä heidän turkkinsa olivat aivan pörhöllään ja täynnä havunneulasia ja muuta pikku roskaa.
Aloin saman tien sukia turkkiani siistimmäksi, halusin näyttää kelvolliselta puolisoni silmissä. Pian naaras jo suuntasikin luokseni, hän oli kaiketi huomannut tuijotukseni ja aavistanut, ettei voinut paeta katseeltani mihinkään, mistä en häntä löytäisi.
”Kas hei”, kehräsin tämän tullessa kohdalleni. Villisielu hymyili heikosti ja asettui istumaan minua vastapäätä. ”Kuinka päiväsi on sujunut?”
”Ihan hyvin. Harjoittelimme Pähkinätassun kanssa maastoutumista.” Hänen äänensä oli kuin epävireinen pikkulinnun laulu, niin kireä ja hermostuneen kuuloinen se oli, kun hän minulle virkkoi kuulumisiaan. Ehkäpä jokin painoi tämän mieltä?
”Onko jokin vinossa?”
”Ei tietenkään! Olen vain hieman uupunut. Tänään oli rankka päivä.” Villisielu piirteli kynnellään maaperään ja vilkuili välillä minuun päin, sinisissä silmissään hieman epäluuloinen katse.
”Vai niin”, mörisin ja nuolaisin suunpieliäni mietteliäästi. Sitten korjasin ryhtiäni ja karaisin ääntäni, ihan vain kuulostaakseni vakuuttavalta. ”Minulla olisi vähän puhuttavaa kanssasi.”
”Mitä niin?” Villisielu tivasi.
”Tiedäthän, olemme olleet kumppanit jo jonkin aikaa. Klaanitoverit alkavat varmasti kohta puolin kyselemään jälkikasvujen perään, onhan se pariskuntien ikivanha tehtävä ja perinne, jota tulisi noudattaa”, sanoin vakaalla äänellä. Villisielun karvat pörhistyivät, mutta tämä ei sanonut sanaakaan. Hän sulki auki loksahtaneen suunsa ja katsahti tassuihinsa mietteliäästi.
”Ymmärrän, jos tarvitset aikaa tällaisen päätöksen tekemisessä”, mau’uin ymmärtäväisesti ja punnersin itseni pitkille, vahvoille jaloilleni. Sen jälkeen askelsin kevyesti kumppanini rinnalle ja kurkotuin sukaisemaan hänen korvantaustaansa. ”Tavataan illalla Hehkulammella, sitten voit kertoa vastaukseksi.” Jäämättä kuuntelemaan minkäänlaisia vastaväitteitä tai muitakaan huomautuksia, tallustelin Villisielun ohitse piikkihernetunnelille. Halusin käydä verryttelemässä jäseniäni ennen hämärän koittoa, sitä paitsi, en uskonut naaraan haluavan nähdä minua ennen iltaa, jotta hän saisi kypsytellä asiaa rauhassa.
Ääneti nostin askellukseni raviksi ja lopulta kiidin leirin ulkopuolella, halki metsän ja kuivan neulasmaton. Odotin vain, että aurinko painuisi mailleen ja tapaisimme Villisielun kanssa lammen rannalla. Siihen asti aioin pysyä vauhdissa ja pitää lihakseni lämpiminä, jotta saisin juosta lammelle heti kun sen aika koittaisi ja olla paikalla ensimmäisenä.

//Villi?
//559 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Olin juuri lopettelemassa ateriaani Kylmäliekin seurassa. Kolli oli hiljainen ja mikä parasta, hän oli vastakohta veljelleen Jääviillolle. Jos Jääviiltoja olisi yksikin enemmän tässä klaanissa, monen elämästä tulisi paljon vaikeampaa. Kylmäliekki oli kuitenkin ihan mukavaa seuraa. Ei hänen kanssaan paljoa voinut mistään puhua, mutta kaipa minullekin teki hyvää olla välillä hiljaa.
”Pikkukaaos, partioon”, Varjokarvan ääni sai minut hätkähtämään. En ollut huomannut mustan kollin saapuneen vierelleni. Nousin tassuilleni ja nyökkäsin hyvästiksi Kylmäliekille. Lähdin Varjokarvan perään kohti leirin uloskäyntiä. Olin kokonaan unohtanut aurinkohuipun partion, johon minut oli määrätty. En edelleenkään jaksanut innostua rajapartioista. Ne olivat niin pitkästyttäviä metsästyspartioihin verrattuna. Olisin mielelläni käynyt vaikka kuinka useasti saalistamassa, mutta piti minun täyttää velvollisuuksiani myös rajapartioiden kohdalla.
”Vihdoinkin! Olit varmaan jäämässä lepäämään, kun toiset sentään tekevät jotain hyödyllistä. Eikä kyllä mikään ihme olekaan, että väsyy nopeasti noilla pikku käpälillä”, Jääviilto tuhahti, kääntyi terävästi ja katosi uloskäyntiin. Pyöräytin silmiäni. Jääviilto tästä päivästä vielä puuttuikin!
”Älä välitä”, Huurrelilja naukaisi ystävällisesti lähtien ilkeän kollin perään. Hymähdin. Ihan kuin Huurrelilja voisi muka käskeä välittämästä, Hänen pitäisi itsekin tietää, kuinka ilkeä ja ärsyttävä Jääviilto on. Huurrelilja on itsekin pienikokoinen, joten hän on varmasti joutunut jossain välissä punaruskean kollin hampaisiin.
”Ajattelitko jäädä siihen tuijottamaan?” Varjokarva kysyi rauhallisesti. Mustan kollin äänessä kuului rauhallisuus, eikä yhtään samanlaista äänensävyä, mitä Jääviilto käytti aina minulle puhuessaan.
”Anteeksi”, naukaisin ja sujahdin Varjokarvan perässä ulos leiristä. Ilmassa oli ihana tuoksu, jonka sade oli jättänyt raikastaessaan maan. Toisaalta se oli myös häivyttänyt hajumerkkejä, ja kadottanut joidenkin saaliseläimien hajujäljet. Se olematon aluskasvillisuus, mitä Kuolonklaanin reviirillä kasvoi, oli märkää ja onnistui kastelemaan vatsakarvoja. Ongelma ei ollut tietenkään niin suuri Jääviillolla, sillä aluskasvillisuus ei ylettynyt niin hyvin hänen vatsaansa. Siristelin silmiäni ja porasin katseellani suurikokoisen kollin niskaa. Eihän se mihinkään vaikuttanut, mutta ainakin itselle tuli parempi mieli.
Partiossa vauhti oli melko kova. Tietenkin, sillä Jääviilto oli johdossa. Saavuimme rajalle nopeasti, ja kaikki kävivät heti hommiin. Olikin hyvä, että tulimme juuri tälle rajalle, sillä hajumerkit olivat jo melko laimeita sateen jälkeen. Yleensä rajapartioissa tuntui menevän ikuisuus, mutta nyt olimme melkein yhtä nopeasti valmiita, mitä kesti aikaa tulla tänne. Tai sitten se vain tuntui siltä. Tai johtui siitä, että Jääviilto oli pysynyt hiljaa ja keskittynyt siihen, mihin pitikin. Ja hyvä niin.
”Lähdetään takaisin!” punaruskea kolli naukaisi ja lähti muita odottelematta suuntaamaan kohti leiriä. Huokaisten lähdin perään kaksi muuta partion jäsentä takanani. Vauhti oli yhtä reipas tullessa kuin mennessä. Se tarkoitti tietenkin sitä, että pääsisin pian takaisin leiriin sukimaan kosteaa turkkiani. Matkan aikana ehdin jälleen ajatella kaikenlaista. Kuten sitä, miten Jääviilto olikaan saanut oppilaan. Olihan kolli tietenkin taitava taidoiltaan, mutta silti. En tosin tiennyt olisiko minusta paremmaksi mestariksi kuin Jääviilto tai kukaan muukaan klaanista. Mutta samalla odotin innolla, saisinko joskus oppilaan.

//436 sanaa

Kirjoittaja: Pyry

Viilsin hännälläni ilmaa ärtyneenä Mahlahallan kysessä, mitä olin hänelle sanonut. Hän ei tosiaan ollut parhaimmassa kunnossa pitääkseen minulle harjoituksia.
”Sanoin, että voimme ihan hyvin mennä sinne kävelylle”, toistin peittelemättömän ärsyyntyneenä siitä, kun minua ei oltu kuunneltu. ”Et sinä harjoituksiakaan kykene minulle pitämään, sen huomaa sokea ja kuurokin!”
Lähdin häntä pystyssä tassuttamaan kohti leirin uloskäyntiä sen kummemmin ajattelematta, olinko ollut hieman turhan koppava mestarilleni. Käännyin silti katsomaan lapani yli, raahautuiko Mahlahalla perässäni vai oliko hän jäänyt vain istumaan ja tyhmänä toljottamaan minun menoani. Sieltä hän oli kuin olikin tulossa. Tuhahdin ja jatkoin reippaasti kulkuani leirin ulkopuolelle asti. Lysähdin istumaan parin ketunmitan päähän sisäänkäynnistä, kun Mahlahallaa ei heti näkynyt.
*Sinähän se olisit vapaapäivän tarpeessa enkä minä*, ajattelin tuijottaessani tiiviisti sisäänkäyntiä.
Kun kermanvärinen kolli saapui ulos, nousin seisomaan ja lähdin enempiä kyselemättä kulkemaan menosuuntaamme – olihan Mahlahalla luvannut, että minä saisin johtaa kulkuamme, jos menisimme kävelylle. Hän ilmestyi kulkemaan vierelleni. Vilkaisin soturia syrjäsilmällä; hän vaikutti olevan täysin omissa ajatuksissaan, niin kuin oli hetkeä aiemminkin ollut, minun nähdäkseni. Hän oli puhunut ystävästään Lauhalaukasta ääneen – kaiketi ajatuksissaan – ja siitä, kuinka tämä oli mennyt kaksijalkojen luokse yrityksenään häätää ne pois. Kaksijalat kai liittyivät Lauhalaukan katoamiseen jotenkin. Mahlahalla paljasti myös, ettei ollut saanut nukuttua sen jälkeen, kun tämä hänen ystävänsä oli kadonnut. Siksi kolli kai olikin niin sekaisin. En kuitenkaan täysin ymmärtänyt tuollaista… Kuinka joku voi olla niin tärkeä, että hänen menetyksensä vie yöunetkin? Joka tapauksessa annoin Mahlahallalle mielessäni luvan olla väsynyt ja sekaisin – vain tämän kerran. Tämän kerran vain siksi, ettei minun koulutukseni kärsisi tulevina päivinä.
Suuntasin kulkuni kohti Hehkulampea. Ajattelin, että ehkä Mahlahallakin hieman piristyisi siellä ja kykenisi kenties opettamaan minulle jotakin. Vaikken minä niin kenenkään piristymisistä välittänytkään, tietenkään. Ja jos totta puhuttiin, en ollut tänään yhtään sen kiinnostuneempi koulutuksestani kuin Mahlahallakaan. Tämähän siis meni melkein kuin vapaapäivästä, jota tuo kollikin oli ehdottanut. Ja enemmän kuin hyvin tällainen sopi minulle – vain käveleminen eteenpäin ihan hiljaa, puhumatta yhtikäs mitään. Mahlahalla sai olla omissa maailmoissaan, kunhan hän antoi minun olla omissani.

Jonkin ajan kuluttua saavuimme Hehkulammelle. Tassutin sen rantaan ja kumarruin latkimaan muutaman suullisen raikasta, virkistävää vettä. Sitten asetuin vain kyljelleni ja vilkaisin Mahlahallaa.
”Kun nyt kerta et ole kykeneväinen pitämään minulle harjoituksia, voimme yhtä hyvin vain olla täällä”, mau’uin viileästi. ”Surkuttele sinä vaikka sitä Lauhalaukkaa jos luulet siitä olevan jotakin apua.” Katsahdin häntä jäisin silmin. ”En tosin usko, että hyödyt siitä mitenkään, mutta ainahan sitä voi kissa kokeilla.”
Laskin pääni käpälien päälle ja suljin silmäni sekä samalla korvani kaikelta, mitä en ollut kiinnostunut kuulemaan – muun muassa Mahlahallan puheelta. Hetken päästä kuitenkin kohotin päätäni ja katsahdin kermanväristä mestariani.
”Millainen hän oli?” kysyin viileästi, vaikka eihän minua niinkään kiinnostanut. Halusin vain kuunnella jotain muutakin kuin vain omia ajatuksiani pääni sisällä. ”Se ystäväsi, tarkoitan. Lauhalaukka?”

//Mahla?
445 sanaa

Mitenhän se näitte juttu sit lähtis käyntii? Meneeks Mahla ihastuun Liekkiin vai miten 😀

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuskelin samassa kohdassa kuin aamulla. Olimme sopineet, että tapaisimme tässä kunhan päivän askareemme olisivat hoidettu. Aamun jälkeen olin käynyt vielä saalistuspartiossa elämäni ensimmäistä kertaa – joka oli muuten hanakalaa, sillä minulle ei ollut opetettu saalistusta vielä lainkaan-, käynyt ruokkimassa klaaninvanhimmat ja jutellut emoni kanssa. Klaaninvanhimmat olivat olleet melko virkeällä tuulella, koska päivien paahde oli vaihtunut miedompaan lämpötilaan. Heidän kanssaan oli ihan hauska jutella silloin tällöin, heillä oli niin valtavasti elämänkokemusta.
Emooni olin törmännyt leirissä harhaillessani, kun olin saanut lopun päivän omaan käyttööni. Olimme jutelleet esimerkiksi siitä, miltä nyt tuntui olla oppilas. Emo oli suorastaan loistanut energisenä, sillä hän oli palannut soturiksi muutama päivä sitten.
Kaiken kaikkiaan päiväni oli ollut melko kiireinen, enkä ollut ehtinyt yhtään miettiä unta, joka oli minua aamulla vaivannut. Sen aiheuttama kummastus oli hälvenemässä miltei kokonaan. Suurin kysymykseni oli kuitenkin se Tähtiklaani, mitä ne unen kissat olivat mainostaneet. kaiken tämän ajan Kuolonklaani oli pitänyt tiukassa otteessaan kissojaan, antaneet vain yhden vaihtoehdon uskoa. Jos vastusti Pimeyden metsää oli menettävä henkensä. Nyt kun mietin sitä, niin haiskahtihan siinä jokin. Kuolonklaani ei halunnut antaa hyvyyden kasvaa. Mietin isääni. Tiesiköhän hän, että Tähtiklaani oli olemassa ja katoamassa? Jos tietäisi, kannattiko hän muiden uskojen kitkemistä?
*Minttutassu, yli ajattelet taas! Rauhoitu nyt, ehkä näet ne kissat ensiyönä unessasi ja voit kysyä.* Itseni rauhoittelu tuntui tehoavan ja juuri oikeaan aikaan. Pikitassu hölkkäsi rennosti luokseni orava hampaissaan.
”Heipähei! Toin hieman iltapalaa”, naaras naukaisi heleästi ja laski oravan väliimme samalla asettuen alas. Nyökkäsin hänelle ystävällisesti, jonka jälkeen haukkasin suullisen oravaa. Vesi herahti kielelleni saaliin upean maun maistaessani.
Hetki kului ja Pähkinätassu liittyi seuraamme hiirensä kanssa. Juttelimme sitä sun tätä, enimmäkseen oppilasjutuista ja kun olimme saaneet syötyä, Pikitassu päätti lähteä nukkumaan. Minua ei väsyttänyt. Se saattoi osittain johtua siitä, että tiedostin mahdollisuuteni tavata ne tähtikissat uudestaan.

Nyt oleskelimme Pähkinätassun kanssa eräällä aukiolla ihastelemassa reviirin yötä. Olimme päättäneet lähteä pienelle yöretkelle Pähkinätassun kanssa. Olimme täällä vähän niin kuin salaa, mutta ei tämä nyt niin paha ollut. Oikeasti. Olisi tuossa tuokiossa takaisin leirissä jos me niin päättäisimme.
”Minusta täällä on tosi kaunista, vaikka tähdet puuttuvatkin”, henkäisin ihastellen. Silmämme loistivat hämärässä yössä, kuin neljä taivaalta karannutta tähteä.
”Niin minustakin”, kolli vastasi ja loi nopean silmäyksen minuun, jonka jälkeen katsoi taas taivaan pimeää lumousta. Oli niin oudon pimeää. Ei ollut mitään, mikä valaisisi meitä.
Aukio taisi olla hehkulammen lähellä jos oikein muistin Jääviillon kierroksesta. Siitä mieleeni juolahtikin villi idea.
”Mennäänkö vilkaisemaan Hehkulampea? Se on mielestäni ihan tässä lähellä”, ehdotin. Pähkinätassu näytti mietteliäältä.
”Ei meidän pakko ole mennä jos et tahdo, mutta kun kerran ollaan jo täällä niin miksei käytäisi nopeasti siellä? Se on niin kaunis paikka!” Pähkinätassulla oli selkeästi jotakin sitä vastaan, mutta lopulta hän myöntyi hieman vastahakoisesti:
”Ei sitten mennä liian lähelle rantaa. Olen jo kerran pudonnut veteen, eikä se ollut hirmu hauskaa.” Nyt ymmärsin Pähkinätassun vastahakoisuuden. Nousin ylös ja laskin häntäni tämän selälle.
”Älä huoli, minä pidin sinut turvassa!” naurahdin leikkimielisen ritarillisesti samalla röyhistäen rintaani, jotta näytin mahdollisimman arvokkaalta. Pähkinätassun huolestunut katse suli vähän ja hänen kasvoillansa käväisi huvittunut hymy. Pystyin myös miltei vannomaan, että olin nähnyt hänen viiksiensä tutisevan naurusta.
”Mennään nyt sitten”, Pähkinätassu naukaisi ja lähdimme yhdessä ravaamaan lähellä aukeavalle lammelle.
Saapuessamme paikalle, olimme kumpikin vaikuttuneet näkymästä. Pähkinätassu piti koko ajan huolen, etten mennyt liian lähelle rantaa ja mielestäni se oli aika söpöä.
Lähellämme kohosi kallio, jonka lähellä kasvoi vielä myöhäisen viherlehden kukkia. Ne olivat luultavasti viimeisiä lajistaan, sillä viherlehti oli kovaaa vauhtia vaihtumassa lehtisateeksi ja puut alkoivat maan tavoin imeä kaiken vehreyden talteen, jonka seurauksena ruska saapuisi.
Kumarruin nuuhkimaan kallion juurella olevia kukkia ja sain itseni aivastamaan. Kukat olivat voimakkaan tuoksuisia. Kun avasin silmäni, näin edessämme aukeavan luolan.
”Mikä tuo on?” naukaisin hiljaa ja kurotin kaulaani, jotta näkisin pitemmälle pimeyteen, ”Ei kun, sehän on varmaan kuuluola!” Outo tunne valtasi minut, kun ymmärsin kuinka lähellä Kuuluolaa oikeasti olimme. Tuntui vähän siltä, että pystyin tuntemaan tassuissani kaikki ne muinaiset kissat jotka sinne olivat kävelleet vaihtamaan kieliä Pimeyden metsän kanssa. *Pystyisiköhän tuolla vaihtamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa?* Minua houkutti niin kovasti mennä syvemmälle ja katsoa.
”Emme me voi sinne mennä”, mutisin puolipettyneesti itselleni ja peruutin kauemmas, ”Miltähän siellä mahtaa näyttää?” Pähkinätassun tummanvihreät silmät olivat kiinnittyneet luolan pimeyteen, ikään kuin miettien jotain syvällistä. Hetken päästä hän havahtui kuitenkin tosimaailmaan ja avasi suunsa.

//Pähkinä? Vähän tämmöne tönkkö, mutta ei sillä väliä xd
690 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Olin nähnyt juuri Pilvitassun takapotkun. Se oli yllättävän lähellä ennen sitä näytettyä Taivaslaulun mallia takapotkusta. Pilvitassua hieman analysoituani hän oli minun makuuni ehkä hieman liian ulospäin työntyvä ja äänekäs. Hän näytti todella välittävän siitä, että hän tekee annetut tehtävät oikein, ja halusi nähtävästi mestarinsa olevan hänestä ylpeä. En toisaalta voinut syyttää häntä. Ensimmäistä kertaa joko ikinä tai ikuisuuksiin halusin minäkin näyttää Taivaslaululle parhaimmat puoleni. Tottakai Villisielunkin kanssa minä välitin erityisesti siitä, että opin tekniikat ja teen ne oikein, mutta sen ajatuksen takana oli vain niiden hyöty ja tarve tulevaisuudessa. En ikinä panostanut suoraan Villisielua varten. Ja Villisielua ajatellessani löysin hänestä vielä enemmän seikkoja verrattavaksi Taivaslauluun. Hänen tapansa opettaa minulle tekniikoiden hallintaa oli… omituinen ja jopa älyvapaa. Hän keksi kaiken aikaa näitä laimealta kuravedeltä maistuvia temppuja, jotta vain oppisin soturin tavoille. Taivaslaulu sen sijaan keskittyi vain opettamiseen, eikä sen visuaalisuuteen tai ylimääräiseen ajatteluun. Tehtävät olivat sopivan yksinkertaisia, mutta silti toimivia ja siksi myös mukavia tehdä. Myöskin aiemmin miellyttävänä pitämäni Villisielun kannustava ja ystävällinen ääni kuulosti nyt korvissani Taivaslaulun rinnalla tekopirteältä ja tuntui nyt pääni sisällä samalta kuin polkuanturoiden väliin jäänyt loska. Nyt todella halusin pitää harjoitukseni vain ja ainoastaan Taivaslaulun kanssa, siitäkin huolimatta että tällä oli jo hyperaktiivinen oppilas. Tunsin saavani Taivaslaululta paljon enemmän irti, kuin siltä toiselta laiskalta ja masentuneelta kurtulta.

Nyt lähestyin koroketta, jossa kivenmurikka jo odotti minua. Se ikäänkuin haastoi minua. Irvaili, ettei minun kaltaiseni tikku saisi kunnon takapotkua aikaan, vaikka olisi oma henki kyseessä. Tämä sai vereni juoksemaan paremmin suonissani, mikä antoi minulle energiaa ja sai minut tuntemaan oloni itsevarmaksi. Valmistelin itseni oikeaan asentoon, pyörittäen mielessäni uudestaan ja uudestaan Taivaslaulun liikerataa, valmiina emuloimaan sitä. Henkäisin ilmaa sisään ja nopeasti ulos, Takajalkani liikahti ja…
”Hienoa”, Taivaslaulun äänensävy kävi hieman korkeammalla.
Kivi oli lennähtänyt korokkeen päältä jopa teatraalisesti, kun se viskaistiin takatassuni voimasta ilman kautta maahan. Olin ylpeä itsestäni. Olin oikeaoppisesti toteuttanut Taivaslaulun takapotkun uudelleen, naaraan ohjeita noudattaen. Taivaslaulu vaikutti tyytyväiseltä, nyökäten minulle lempeästi katseittemme kohdatessa. Nämä säännöt todella pätesivät kehooni. Näitä ohjeita kehoni kykeni hyödyntämään. Tämän jälkeen Taivaslaulu opetti meille vielä lisää taistelutekniikoita, ja pärjäsin Pilvitassun kanssa niissä hienosti. Nyt päätökseni oli viimeinen. Minä halusin Taivaslaulun mestarikseni.

Tunsin itseni jälleen väsyneeksi, kuten muittenkin harjoitusten jälkeen palatessani leiriin. Mutta nyt oloni oli silti kuin olisin juuri herännyt pirteänä. Otin saaliskasasta hiiren, ja katseeni osui yllättäen Pikitassuun ja Minttutassuun, jotka söivät lähellä oppilaiden ja soturien pesänä toimivaa kuusipuuta. Lähdin kävelemään heitä kohti hiiri hampaissa rotkottaen. Olin jo miltei ehtinyt heidän luokseen, kun he näkivät minut. Molemmat naaraat tervehtivät minua iloisesti ja ottivat minut nähtävästi ilomielin seuraansa. Keskustelimme kaikenlaisesta itsellemme tavanomaisista aiheista. Tosin me oppilaat rupattelimme enemmän koulutuksestamme ja mestareistamme. Pikitassu tuntui kertovan mestaristaan suhteellisen mielellään, mutta Minttutassu vaikutti olevan mestarinsa suhteen hieman epäileväinen. Tiesin tasan tarkkaan, että miksi. Jääviilto oli häijy, kalju rotta. Hänestä oli vain ja ainoastaan pahaa sanottavaa.

Pikitassu paineli yöpuulle miltei heti sen jälkeen, kun oli saanut illallisensa valmiiksi. Olin itsekin ajatellut mennä nukkumaan, mutta minua ei lainkaan nukuttanut. Mainitsin Minttutassulle asiasta ohimennen, johon hän vastasi, ettei häntäkään liiemmin unettanut. Leiri alkoi jo hiljetä kissojen työntyessä pesiinsä nukkumaan, ja sen valossa Minttutassu ehdotti minulle, josko menisimme käymään leirin ulkopuolella. En ollut ennen käynyt reviirillä yöaikaan, ja se kieltämättä kiinnosti minua. Siitäkin huolimatta tunsin pientä vastahakoisuutta, sillä me emme saisi poistua leiristä ilman mestariemme lupaa. Pienellä vilkuilulla totesimme kummankin mestarin menneen joko nukkumaan tai muualle, ja Minttutassu sai minut lopulta taivuteltua mukaan. Olisihan se ihan hauskaa. Ja tuskin me saisimme siitä kovaakaan rankkua, vaikka kiinni jäisimmekin.

Minttutassu ja minä asetuimme paikkaan, jota en ihan tunnistanut, vaikka olinkin siellä käynyt muutamia kertoja. Se oli suhteellisen avara alue, puut olivat enimmäkseen meistä katsottuna taaempana. Tästä näki siis täydellisesti taivaalle. Taivaalle, joka oli nyt täysin tyhjä. Olin vielä eilen yöllä nähnyt tähtiä, joskin ne eivät vaikuttaneet enää yhtä kirkkailta, kuin ennen. Olin tästä niin hämilläni, että minun oli pakko kysyä vieressäni istuvalta Minttutassulta asiasta:
”Mihinköhän taivaan tähdet ovat kadonneet?”
Punertava naaras hätkähti kysymystäni. Hän katseli hetken meidän välissämme olevaa häntäänsä ja oli jopa omituisen kauan vaiti. Yhtäkkiä hän oli aloittaa puhumisen, mutta keskeytti itsensä yhtä nopeasti kuin aloittikin. Ikäänkuin hän olisi ollut kertomassa minulle jotakin eriskummallista, mutta päätti yllättäen olla kertomatta.
”E-en tiedä”, naaras lopulta kohautti lapojaan huolettomasti.
Olin hämilläni. Ehkä jopa vähän huolissani. Minttutassu oli alkanut yllättäen kuulostaa vastahakoiselta tai epävarmalta, ihankuin hän ei olisi halunnut kuulla esittämääni kysymystä. Ehkä hän salasi jotakin? Jotakin, jota tiesi, muttei voinut kertoa. Miksi Minttutassu olisi näinkin hermostunut puhuttaessa taivaan tähdistä? Nehän ovat vain tähtiä. Eivät mitään sen suurempaa. Vaikka olinkin hämilläni siitä, että tähdet olivat tyystin kadonneet, olin lopulta enemmän pettynyt siitä. Olisin nimittäin halunnut istua Minttutassun kanssa kauniin, tunnelmallisen tähtien täyttämän yötaivaan alla.

Unohdin jälleen ajatukseni, kun tunsin Minttutassun hajanaisesti liikahtelevan hännän. Pehmeä hännänpää oli liikkuessaan alkanut kutittaa minua leukani alta, mikä sai minut hetkeksi irvistämään omituisesti ja heilauttamaan itseäni hetkeksi poispäin naaraasta. Ravistin hieman päätäni, ja suuntasin katseeni jälleen synkeälle, tähdettömälle taivaalle.

//Minttu?
801 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Hätkähdin hereille. Oloni oli ennen kaikkea kummallinen. Nousin istumaan ja suljin silmäni kulmat kurtussa, miettiäkseni unta, jonka pelkäsin hälvenevän pian. Uni ikään kuin vilisi silmieni editse kuin kissalla elämä kuolemanvaarassa. Mietin kaikkia kissoja, joita en tuntenut, mutta he kuitenkin olivat esiintyneet unessani. Se jos jokin oli erikoista. Pudistin päätäni ja naurahdin itselleni. *Miksi teen näin suuren numeron jostain unesta? Uniahan ne vain ovat.* Nousin ylös ja pujottelin nukkuvien kissojen ohitse mahdollisimman hiljaa. Astuessani ulos raikkaaseen aamuilmaan aistin lehtisateen olevan alkamassa. Aamut eivät enää olleet niin lämpimiä.
Tassutin leirin reunalle ja jäin hetkeksi katselemaan hiljalleen heräilevää leiriä. Aloin sukia rintaturkkiani ja siihen muodostunutta pientä takkupalloa, joka sitkeästi halusi jatkaa elämäänsä turkissani.
Hiljaisuus loi hyvän kasvualustan ajattelulle ja viimeöinen uneni kaivautui taas päällimmäiseksi mielessäni. Jokin sisälläni sanoi, ettei minun pitäisi sulkea sitä mielestäni. Nyt kun mietin, olihan se tuntunut aivan liian todelta ollakseen uni. Olin kyennyt ajattelemaan ja tein itä halusin, unissa yleensä oma mielikuvitukseni ohjasi toimintaa tukevalla otteella, eikä minulla ollut juuri päätösvaltaa unen etenemiselle.
Olin huomaamattani pysäyttänyt turkin selvitysoperaationi ja hautautunut kasaan ajatuksia. Selvitin takun nopeasti loppuun ja olin melkein tyytyväinen ulkonäkööni. Voisin selvittää sen loppuun myöhemmin, nyt minun olisi mentävä tekemään jotain, sillä tassuni syyhysivät tekemistä. Usein kun minua vaivasi jokin, yritin keksiä jotakin askareita, jolla saisin tyrehdytettyä ajatuksen virran.
Nousin ylös ja tähystin aukion nopeasti kerran läpi. Ilokseni – tai no, en minä niin iloinen ollut kuin olisin voinut olla – huomasin Jääviillon punaruskean hahmon juttelemassa Kylmäliekille kasvot ivallisiksi kääntyneinä. Kylmäliekin tavanomaisesti rauhallinen ja ystävällinen olemus näytti tällä hetkellä jotenkin oudolta. Ikään kuin kolli tekisi mitä vaan mitä tämä ilkeä suurikokoinen kissa pyysi. Ei. Pyytäminen ei sopinut Jääviillon sanaksi, enemmänkin hän käski. Hänen sanaansa noudatettiin tai sitten saatiin selkään, sen tyyppinen kissa hän oli. Hermoni kiristyivät, kun näin mestarini toimet. Vaikkei minulla olisi oikeutta puuttua muiden kissojen yksityisiin keskusteluihin, päätin pelastaa Kylmäliekin tästä tilanteesta toistaiseksi. Hän ei näyttänyt nauttivan veljensä seurasta runsain mitoin.
Kipitin tiukka ilme kasvoillani kaksikon luokse ja sain vastaani kummankin kollin katseen.
”Hyvää huomenta Kylmäliekki ja Jääviilto”, naukaisin kohteliaasti, mutta äänenpainoni oli sanalla Kylmäliekki. Mestarini saisi kokea pientä nikottelua, sillä oppilaana minulla ei olisi oikeutta laittaa häntä paikoillensa. Kyllä minulla kipakkakin puoli oli kaiken hyväntahtoisuuteni keskellä.
”Mietin vain, että sopisiko meidän lähteä harjoittelemaan heti aamusta?” kysyin hieman kallistaen päätäni. Jääviillon silmissä näytti vilahtavan ärtymys, mutta kun hän huomasi Punatähden tassuttavan ohitsemme hän jätti ärähtämisen sikseen ja naukaisi:
”Mennään, mutta älä luulekaan,että saisit laiskotella, vaikka vasta heräsinkin”, Jääviilto murahti, nousi ylös ja käveli tahallaan ohitseni minua miltei tönäisten. Siinä vaiheessa minulla kuohahti yli, päätin kuitenkin vetää syvään henkeä, enkä aiheuttaa suurempaa välikohtausta. Uskottelin itselleni, ettei Jääviilto huomannut sitä, kuinka ilkeästi hän muita kohteli.

Olimme saapuneet paikalle, jonka Jääviilto oli esitellyt harjoitusaukiona. Hän oli asettautunut istumaan aukion keskelle kuin minkäkin maailman johtaja ja ihasteli pitkiä ulos työnnettyjä kynsiään oikeasta etukäpälästään, joka oli nostettu ylös polkuantura kohti taivasta.
”Aluksi haluan, että menet lämmittelemään. Juokse tämä aukio muutaman kerran ympäri. Mene jo!” Jääviilto murahti ja vilautti hampaitaan tuohtuneena. Olettiko hän tosiaan, että tietäisin mitä hän on sanomassa ennen kuin hän on lopettanut lauseensa. Lähdin nöyrästi juoksemaan, sillä en haluaisi pilata mahdollisuuksiani olla hyvä soturi vain sen takia, että Jääviilto nyppi hermojani.
Kierrosten jälkeen asetuin kollin läheisyyteen ja kuuntelin korva tarkkana hänen oppejaan ja ohjeitaan, vaikka ne sisälsivätkin satunnaisia halveksivia kommentteja vaihtelevia kohteita kohtaan. Se minun olisi siedettävä, mutta se oli jos jotain niin typerää.

Tassutin tassut täristen sisälle leiriin. En voinut kieltää sitä, etteikö Jääviilto olisi hyvä soturi. Taistella hän osaisi ja toivottavasti pian minäkin. Heti leiriin päästyäni suuntasin oppilaidenpesän edustalle loikoilemaan seuran toivossa. Seurasin pienen muurahaisen työpäivää leirin pohjalla. Se kantoi itsensä kokoista havunneulasta ja ihailin sen voimaa. Emo oli kertonut joskus, että muurahaiset olivat todella vahvoja kokoisikseen ja tässä oli siitä ilmielävä esimerkki. Sivusilmässäni vilahti jotakin tummanharmaata ja pian tunnistin luokseni iloisesti loikkineen Pikitassun. Hänen silmänsä olivat vieläkin väsyneet, joka vihjasi siitä, että hän oli vasta herännyt. Aurinko ei ollut vielä korkealla, joten aika ei sinänsä ollut kummastuttava, mutta silti minusta tuntui kuin olisin ollut jo kokopäivän hereillä.
”Vastako sinä heräsit?” naukaisin viikset huvittuneesti väpättäen, ”Minä kävin jo harjoituksissa Jääviillon kanssa!” Pikitassun katse oli ihaileva.
”Miten sinä jaksat? Minä olisin kankea kuin tukki jos lähtisin nyt harjoittelemaan”, Pikitassu selitti ja asettautui viereeni.
”Tiedän, että olisit”, naukaisin ilkikurinen pilke silmissäni samalla virnistäen vinosti. Pikitassu pyöräytti minulle silmiään ja alkoi selostaa erikoista untaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että uneni saattoi voittaa hänen kertomuksensa. Eikä hän siitä saisi tietääkään. Jokin minussa sanoi, että kaikki mitä näin siinä unessa oli tarkoitettu yksityisesti minulle ja niille kahdelle toiselle kissalle.

//Mintulle seuraa?
748 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Minulla oli nyt.. Kumppani? Niin. Kumppani joka lähti siirtämään sammaliani. Minä lähdin herättämään oppilastani vaikka tihkusade yhä vaivasi yllämme. Kyyristyin kumminkin jotta pääsisin pesään sisään, etsien ruskea turkkista kollia katseellani. Tuossa hän makasi. Kosketin tassullani hänen lapaansa ärtyneenä, sillä vereni kiehui typeryydestäni. En minä tätä halunnut! Halusin käpertyä Lauhalaukan sammalille, en Karhumyrskyn, mutta ajatukseen piti kai totutella. Pähkinätassu avasi silmänsä hämillään, ollen vielä hämmentyneenpi koska kaikki muut oppilaat nukkuivat vielä, eikä aurinko luonut säteitä pesään. Viitoin oppilasta kuitenkin seuraamaan aukiolle, jota hän totteli. Tosiaan, olisi varman aikainen auringonlaskun aika menossa, jos aurinko näkyisi.
”Syö jotain”, Tokaisin, jos totta puhuttiin minullakin oli nälkä, mutten voinut antaa sen ottaa yli otetta. Minulla oli tätä menoa nälkä jatkuvasti.. Lehtikatokin lähestyi, eikä fakta helpottaisi asiaa. Jos neljänneskuuhun mennessä nälkäni ei helpottaisi, minun olisi pakko käydä parantajan takeilla. Katsoin kuinka nuorukainen söi riistansa, sekä suki turkkinsa. En oikein tiennyt mitä hänen kanssaan tehdä. Ehkä harjoitella joku kerta pimeässä taistelua, jossa silmät eivät olleet keino, vaan kaikki muut aistit? Noh, siihen päädyin tänään.

Tassuttelin kaikesta huolesta Karhumyrskyn perään. Vaikka oli jo ilta, vaikka olin jo herännyt ennen aamun sarastusta, en antaisi kollin livistää minne vain huonon olonsa kanssa, minkä epäilin hänellä olevan. Kun saavutin hänet, hän oli kumartunut pienemmän lammen ylle latkimaan siitä. Hiljensin askeleitani, miettien kaataisinko kollin lätäkköön. Päätin ettei nyt ollut oikea aika. Tassutin vain kollin vierelle varoen. Miten harjoitukset? Noh, mitä tuohon sanoisi. Katsahdin yö taivasta, joka oli tähdetön. Fakta harmitti minua, sillä tähdet olivat olleet kauniita.
”Pähkinätassu on haasteellinen, hän vihaa minua ja huutaa vähän väliä”, Tuhahdin, silitin hännälläni hänen selkäänsä, katsoen lammen heijastusta, kun inho valtasi minut. Ei sen näin pitänyt mennä! Karhumyrskyn tilalla piti olla Lauhalaukka! En antanut tuon kuitenkaan näkyä ilmeessäni, pieni kyynel vain vilahti silmäkulmassani. Mitä nyt kysyä koko päivän nukkuneelta kollilta? Ennen kuin ehdin aloittaa, vatsani muistutti olemassa oloaan. Karhumyrsky katsoi minua kysyvästi.
”Kannattaisiko sinun syödä jotain?”, Kolli tokaisi, pudistin päätäni eiksi, sillä olinhan syönyt jo tarpeeksi paljon, eikä tämä ollut terveellistä. Katsahdi hieman Karhumyrskyn meripihkan värisiin silmiin, jotka tuntuivat olevan päivä päivältä lämpimämmät ja lämpimämmät. Yhä tänä yönäkin jäin niihin kiinni, sekä perhoset vatsassani palasivat.
”Ei, söi vasta”, Tokaisin, painautuen heikosti kolliin. Niin, varapäällikkö oli juuri kuollut kun olin mennyt herättämään kollia, tai paremminkin uusi varapäällikkö valittu. Minusta entinen varapäällikkö ansaitsi kuolemansa jollain tasolla, sillä naaras ei vain kuulunut rooliin. Tuo oli aivan liian myöntyväinen rooliinsa. Ruumis tosin oli ollut sen verran sivummalla, sekä kaikki melkein nukkumassa kun kolli heräsi, että tuskin Karhumyrsky oli edes huomannut. En ollut tapani mukaan edes hurrannut, se oli yli arvostettua. Oli vain tuijottanut ja katsonut säälivänä pikitassua. Tavallan en voisi koskaan ymmärtää naaraan kipuja tässä hetkessä, sillä omat vanhempani eivät merkinneet minulle mitään. Vain kissoja jotka olivat aikoinaan synnyttäneet minut ja antaneet pois. Perheeni olisi nyt tässä.. Karhumyrsky ainoastaan.
”Varapäällikkö menehtyi kun koisit, uusi varapäällikkö on entisen mestarisi kumppani”, Tokaisin. Karhumyrsky katsoi minua hetke hämillään, sillä mietti ketä tarkoitin, en minä nimeä muistanut ulkoa tässä hetkessä. Karhumyrsky kuitenkin rypisti kulmiaan kun keksi vastauksen kuka kissa oli.
”Henkäysvarjo?”, Tuo kysyi, nyökkäsin kollille hieman, alkaen pohtia yhtä asiaa. Haluaisiko Karhumyrsky perustaa perheen kanssani? Tarkoitan hankkia pentuja.. Niin, en edes muistanut omaa emoani mutta itse halusin olla emo? Niin.. Halusin pennun vipeltämään jalkoihini, mutta olisiko se nyt liian aikaista? Minulla oli nyt oppilas ja hänen koulutuksensa edessä. En haluaisi pilata sitä, tosin mikä olisi parempi tapa osoittaa toiselle uskollisuutta kuin kantaa hänen pentujaan? Mietin miten asian asettelisin. Tiesin Karhumyrskyn olevan jollain tasolla innoissaan kun Lauhalaukka katosi, sitä voisi käyttää apuna. Mietin hetken asiaa, kunnes tokaisin ettei nyt, tähdettöminä öinä ollut hyvä hetki, en ollut vielä yli Lauhalaukasta.
”Palataanko jo leiriin?”, Katsoin Karhumyrskyyn, mitä pitempään minä ja hän täällä olisimme, sitä pahemmalla mahdollisuudella lipsauttaisin kollille haluavani pentuja, enkä edes halunnut tietää mitä siitä seuraisi.

//620 Sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tietysti voit”, sanoin astuessani heti hänen jälkeensä aukiolle. ”Olemmehan nyt virallisesti pari.” Niin, eikä Lauhalaukka ollut enää sekoittamassa pakkaa.
Villisielu katsoi minua epäluuloisesti, ihan kuin hän ei olisi voinut uskoa juuri kuulemaansa. Soin hänelle mitäänsanomattoman hymyn ja astelin kaatunutta kuusipuuta kohti, jonka alla sijaitsi sekä soturien- että oppilaiden pesä.
Heilani ei kuitenkaan lähtenyt samaan suuntaan kanssani, hän kääntyikin vasemmalle ja suuntasi vielä soturikoulutuksessa olevien nuorempien kissojen nukkumapaikoille.
”Eikö sinua muka enää väsytä?” naukaisin ihmeissäni ja jäin arpomaan soturien pesän suuaukolle. Villisielu huitaisi välinpitämättömästi hännällään.
”Aurinko on jo nousemassa. Parempi vain viedä Pähkinätassun harjoituksiin”, hän tokaisi ja oli aikeissa sukeltaa kuusen oksien sekaan, kunnes pysäytin hänet.
”Minä voin siirtää petisi sillä välin”, lupasin naaraalle. Hetken ajan olin näkevinäni kaihoa hänen suurissa, sinisissä silmissään, mutta se karisi pois sillä samalla hetkellä, kun tämä nyökkäsi nopeasti päätään.
”Se olisi mukavaa. Nähdään myöhemmin!” Villisielu hujahti tummien oksien lomaan niin äkkiä, etten edes ehtinyt vastata hänelle mitään. No, oli minulla parempaakin tekemistä kuin tuijotella hänen jälkeensä jättämää tyhjää kohtaa: minun pitäisi siirtää Villisielun peti keskemmäksi pesää, omani viereen.
Kun työnnyin sisälle pesään, heti ensimmäisenä katseeni käväisi Lauhalaukan hylätyssä pedissä. Kukaan ei ollut vielä vaivautunut raahaamaan sitä ulos, mutta jos vapaaehtoista ei alkaisi löytyä, minä voisin kernaasti ottaa sen tehtävän suoritettavakseni. Siten saisin velipuoleni häilyvän muiston pois mielestäni ja silmistäni – ikiajoiksi.
Tassutin Villisielun pedin luo. Tartuin kuivasta, matoksi tallatusta sammalesta kiinni hampaillani ja ryhdyin vetämään sitä kauemmaksi pesän oviaukosta. Homma oli nopeasti hoidettu: minun piti enää vain asetella se siten, että puolisoni viihtyisi uudella paikallaan takuuvarmasti.
Pöyhin hänen nuupahtaneita petitäytteitään mukavammiksi, ja käperryin sitten niiden päälle testatakseni, oliko työni jälki kelvollista.
Alunperin tarkoituksenani oli ollut vain lepuuttaa lyhyt hetki raskaiksi käyneitä silmäluomiani, mutta hiljalleen, salakavalasti juonien, putosin yhä syvemmälle tiedottomuuden verkkoon, joka liimasi minut sisäänsä ja eristi ulkomaailmasta. Uni oli saamassa minusta vallan…

***

”Karhumyrsky!” Hätääntynyt huuto havahdutti minut. Nostin päätäni ja katsahdin vaistomaisesti pesän suulta kuuluneen äänen suuntaan.
Ovensuussa seisoi vitivalkoisia etutassuja lukuun ottamatta pikimusta kissa, jonka keltaiset silmät olivat kauhusta laajenneet. Minulla meni hetki tunnistaa, kuka oli kyseessä, vaikka olisihan minun hänet pitänyt tietää, jos ei vuodenaikojen kokemuksesta niin sitten tuon erikoisesta värityksestä.
”Villisielu on poikinut!” Hehkuaskel oli jäykkä kuin kivi. Hänen jokainen karvansa oli noussut pystyyn, ja hän näytti hurjistuneelta siileltä.
”Poikinut?” yskäisin epäuskoisesti. Oliko naaras muka ollut tiineenä koko tämän ajan – täysin minun tietämättäni? Siltikään en ymmärtänyt tuota paniikkia parantajakissan keltaisissa silmissä, joiden katse poukkoili villisti ympäriinsä.
”Niin! Poikinut!” hän naukaisi kireästi. ”Ja hän on menettänyt paljon verta. Mutta saitte terveen pojan. Tule tervehtimään häntä!” Sen sanottuaan Hehkuaskel kiepahti kannoillaan ja pyyhälsi ulos pesästä kuin tuli hännän alla.
Olin silmänräpäyksessä taas tassuillani. Tosin, minun ei tarvinnut edes nousta, vaan olin ollut jalkeilla jo valmiiksi. Outoa, muttei mitään sellaista, mistä kannattaisi huolestua. Nyt tärkeintä oli Villisielu ja tuoreet jälkeläiseni.
Ravasin ryhdikkäästi lumen peittoon jääneen aukion poikki pentutarhalle. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni matkan aikana, oli puhdas hanki, joka näytti siltä, ettei kukaan ollut astunut sille tassullakaan. Ihmettelin sitä syvästi, sillä olihan Hehkuaskel juuri juossut tästä pentutarhalle minun edelläni.
Työnnyin kahden kiven välistä sisälle hämärään pesään. Minulla ei ollut vaikeuksia nähdä, missä kumppanini vuode sijaitsi, mutta jostain syystä, aina kun liikuin eteenpäin, pesän seinät tuntuivat liikkuvan mukanani. Kiersin pesää ympäri oman aikani, kunnes seinät viimein kapenivat ohueksi käytäväksi, jonka päässä erotin valkean ja mustan kirjavan kissan hahmon.
Astelin varovasti lähemmäksi, sydän pomppi rinnassani kuin hurjistunut pesukarhu. En onnistunut tavoittamaan armaani sinistä katsetta, sillä se oli kohdistettuna johonkin, mikä oli piilossa naaraan selän takana.
Minua hermostutti epätavallisen paljon. Lisäksi minua piinasi paha aavistus, jokin tässä ei nyt tuntunut oikealta.
Kurkistin Villisielun selän yli ja sillä samalla hetkellä tunsin, kuinka sydän lakkasi rimpuilemasta rinnassani, koska niin kamalaa oli se, mitä näin seuraavaksi. Suuret, häijyt, kirkkaansiniset silmät tuijottivat suoraan sisimpääni. Pentu, joka näytti aivan Lauhalaukalta, katsoi minua kierosti hymyillen.
Säikähdin niin, että minulta pääsi matala murahdus ja loikkasin ainakin noin hännänmitan verran ylöspäin. Jostain syystä kuitenkaan en lyönyt päätäni kattoon, ihan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
”Karhumyrsky.” Villisielu oli nyt kääntänyt tyhjän katseensa minuun. Vaikka hänen ilmeensä oli yllättävän tyyni, tämän äänestä kuulsi närkästys. Mitä minä olin muka tehnyt?
”Karhumyrsky! Avaa silmäsi!”

***

Minulta kului hetki karistaa unen kauhut silmistäni. Mutta kun sain silmäni tottumaan kirkkauteen, niiden eteen siirtyi uusi varjo, jonka olisin tunnistanut missä vain.
”Villisielu?” haukottelin ja kohtasin hänen tuiman katseensa.
”Kauanko olet oikein nukkunut? Nyt on jo melkein yö, ja sinä vain vedät hirsiä?” Villisielu ei oikeastaan kuulostanut vihaiselta, ehkä jopa vähän huvittuneelta, vaikka antoikin synkeän ilmeensä puhua toista.
”Siirsin vain petisi uudelle paikalleen ja…” En ehtinyt jatkaa lausetta, koska Villisielu keskeytti minut.
”Päätit sitten ottaa torkut sen päällä?”
Kasvojani poltteli nolostuksesta. Nyt kun tarkemmin ajattelin, niin toden totta: niinhän siinä oli päässyt käymään.
”Ehkä.” Kompuroin itseni nopeasti ylös ja siirryin pois Villisielun pediltä. Naaras tuhahti mukamas kovinkin loukkaantuneena.
Huokasin syvään ja laahustin ulos pesästä. Kuulin Villisielun maukuvan jotakin perääni, mutta en välittänyt jäädä kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan. Tarvitsin nyt vain raitista ilmaa.
Ulkona oli jo pimeä. Epätavallista oli, ettei taivasta valaissut yksikään tähti. Se oli kieltämättä outoa, mutta miksi minun pitäisi siitä jaksaa välittää.
Tassutin pienelle lammelle, jonka pinnalla kellui muutama satunnainen lehti, jotka olivat muuttaneet väriään vihreästä punaisen ja keltaisen sävyihin. Lehtikato ei ollut enää kaukana, pian klaanissa olisi taas pulaa ruoasta ja tuoresaalita pitäisi alkaa säännöstelemään.
Kumarruin latkimaan raikasta vettä janooni. Juuri kun olin saanut juotua kurkkuni taas kosteaksi, kuulin takaani askelia.
Käännyin katsomaan Villisielua, joka käveli varovasti vierelleni. Hänenkin katseensa käväisi tähdettömässä taivaassa, kunnes se taas laskeutui minuun ja lampeen takanani.
Istuuduin ja annoin lapojeni painua alas. Villisielu teki samoin.
”Miten harjoituksissa meni?” kysyin katkaistakseni vallinneen hiljaisuuden.

//Villi?
//916 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Istuin leirin pääaukiolla ja katselin hiljalleen kirkastuvaa taivasta. Aurinko oli parhaillaan nousemassa ja päivä oli lähdössä käyntiin. Ainakin sen olisi pitänyt lähteä, mutta minun päiväni ei tuntunut käynnistyvän. Olin nukkunut todella huonosti viime yöt. Oli outoa nukkua yksin tuntematta ystäväni selkää vasten omaani. Oli niin vaikeaa uskoa, että Lauhalaukka oli poissa.. Kaksijalat olivat vieneet Lauhalaukan, minun parhaan ystäväni! Näin öisin painajaisia Lauhalaukan kuolemasta. Pysyttelin ennemmin hereillä kuin nukuin.
”Nukutko sinä?” Liekkitassun terävä ääni kantautui korviini ja sai minut säpsähtämään ja palaamaan takaisin tähän maailmaan. Haukottelin ja käänsin katseeni kohti oppilastani.
”En”, totesin vain väsyneenä. Oli pakko myöntää, että unettomat yöt vaikuttivat myös Liekkitassun koulutukseen. Onnekseni olimme pari edellistä päivää olleet partioissa, joten Liekkitassu ei siellä tarvinnut niin paljon opastustani enää.
”En ole saanut nukuttua sitten Lauhalaukan katoamisen. En voi uskoa, että hän ryntäsi niin vain kaksijalkojen luokse ja yritti häätää ne pois. Mitä hän oikein ajatteli?” kysyin itseltäni, mutta puhuin huomaamattani ääneen. Väsymys sai pääni sekaisin. Liekkitassu katsoi minua hieman kummastuneena, mutta hän kai ymmärsi minun olevan väsynyt.
”Pystytkö edes pitämään minulle harjoituksia tuossa kunnossa?” oranssinpunainen naaras kysyi ja siristi meripihkaisia silmiään hiukan epäilevästi. Kohautin lapojani.
”Tahtoisitko pitää vapaapäivän? Tai ehkä voisimme käydä vaikka kävelyllä niin, että sinä saat johdattaa meitä?” ehdotin Liekkitassulle. Kenties kävely voisi väsyttää minua, ja pakottaa minut nukahtamaan. Se voisi myös viedä ajatukseni pois Lauhalaukasta ja hänen katoamisestaan. Toivoin syvällä sisimmässäni, että kolli palaisi vielä ja löytäisi tien kotiin. Liekkitassu sanoi jotakin, mutta pääni ei rekisteröinyt hänen sanojaan. Pudistin päätäni työntääkseni ajatukset sivuun ja nostin katseeni oppilaaseeni.
”Anteeksi, mitä sanoitkaan?” kysyin hieman nolostuneena.

//Liekki?
// 257 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukiolla oli tähän aikaan päivästä tungosta. Kissat odottivat tuoresaaliskasan liepeillä partion paluuta saadakseen ruokaa. Partio saapuisi leiriin hetkenä minä hyvänsä. Minä en pitänyt suurista kissajoukoista, jonka vuoksi pysyttelin leirin laitamilla yksinäni. Nälkä kurni jo vatsassani, mutta selviäisin hyvin iltaan asti.Yritin vähentää ruuan syömistä, sillä viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen, ja riista alkaisi hiljalleen vähenemään. En halunnut nälän yllättävän minua lehtikadon ensimmäisinä päivinä, vaan halusin olla hyvässä kunnossa ja valmistautua tulevaan. Punatähti oli kuitenkin arvellut lehtikadonkin olevan antoisampi mitä aiempina vuosina. Moni kuolonklaanilainen tuudittautui siihen ajatukseen, mutten minä uskaltanut luottaa päällikkömme sanaan. Pimeyden Metsä ei voinut luvata meille enemmän riistaa, eivätkä tyhjät lupaukset vieneet kokonaisen klaanin nälkää.
Kissat hiljenivät, kun Hehkuaskel astui ulos pesästään. Mustan parantajan kasvoilla oli surumielinen ilme. Hän kohtasi luokseen astelevan Varjokarvan katseen empimättä. Parantaja sanoi jotakin, mutta en kuullut tänne saakka mitä. Varjokarvan reaktiosta päättelin, että Surmakynnen kunto oli mennyt huonompaan suuntaan. Kokenut soturi painoi päänsä alas ja nyökkäsi. Salaa mielessäni toivoin, että Surmakynsi ei selviäisi yllättäen saapuneesta sairaudestaan. Hän ei ollut varsinaisesti huono varapäällikkö, mutta päälliköksi hänestä ei taatusti olisi. Naaras oli ennemminkin hyvä soturi, sillä hänellä ei ollut ongelmia totella päällikkönsä käskyjä. En ymmärtänyt, miksi ihmeessä Punatähti oli valinnut tummanharmaan kissan seuraajakseen.
Pääaukion kissat eivät alkaneet enää juttelemaan, vaan kaikki pysyivät vaiti. Vaikka saalistuspartio saapui leiriin saaliiden kanssa, kissat eivät vaikuttaneet innostuneilta. He olivat alakuloisia. Oikeastaan kaikki olivat alakuloisia paitsi Kaaostuho ja Jääviilto. Vaalean punaruskea soturi tunki kissajoukon lävitse tuoresaaliskasalle ja otti ensimmäisenä saaliinsa. Muut tuntuivat menettäneen ruokahalunsa. Partion johdossa ollut Punatähti käveli Hehkuaskeleen luokse.
”Onko nälkä?” ääni sai minut siirtämään katseeni päälliköstä tulijaan. Henkäysvarjo istuutui alas viereeni ja pudotti hiiren eteeni. Pudistin päätäni.
”Syön vasta auringonlaskun jälkeen”, vastasin ja työnsin elottoman hiiren kauemmaksi itsestäni. Henkäysvarjo kohautti lapojaan ja haukkasi palan tuoresaaliista. Olimme syöneet yhdessä nuoren jäniksen aurigon noustua.
”Sinunkaan ei pitäisi syödä liikaa. Lehtikato tulee pian, ja olet nälkäinen silloin koko ajan, ellet valmistaudu jo nyt”, totesin tasaisella äänellä. Henkäysvarjo mulkaisi minua ja kohautti lapojaan.
”Minä syön kun minun on nälkä. Oikea soturi kestää kyllä lehtikadon pienessä nälässäkin. Lisäksi Punatähti on varma, että lehtikadosta tulee antoisa”, raidallinen soturi sanoi ruokailunsa väliin. Pyöräytin turhautuneena silmiäni.
”Älä syytä minua, kun et jaksa nousta ylös aamuisin nälän vuoksi”, murahdin ja olin jo nousemassa ylös, mutta Henkäysvarjo pysäytti minut.
”Punatähti kertoi, että Surmakynnen tila oli heikentynyt yöllä. Onko tilassa tapahtunut muutosta minun ollessani partiossa?” kumppanini kysyi ja vilkaisi kohti parantajan pesää. Punatähti, Varjokarva ja Hehkuaskel olivat kadonneet aukiolta mitä ilmeisimmin parantajan pesään.
”Hehkuaskel kertoi kai huonoja uutisia Varjokarvalle. Onkohan Surmakynsi kuollut?” kysyin ja siristin silmiäni. Henkäysvarjo oli yllättynyt.
”Etkö kuunnellut tarkemmin?” kolli kysyi.
”No mitäpä luulet? Ei minua kiinnosta niin paljoa, että menisin lähemmäksi kuuntelemaan. Mene itse kysymään jos sinua kiinnostaa”, vastasin piikittelevästi, mutta en mitenkään erityisen kiihtyneellä äänellä.
”Mietin vain”, kolli murahti vastaukseksi. Kun kolli ei sanonut hetkeen mitään, nousin ylös ja poistuin hänen luotaan. Kävelin kohti leirin uloskäyntiä. Pujahdin sisään piikkihernetunneliin ja ravasin sen toiseen päähän nopeasti. Leirin ulkopuolella katselin hetken ympärilleni. Päätin käydä joella kokeilemassa, josko saisin kalan tai pari kiinni.
”Odota!” ääni sai minut pysähtymään. Käännyin kohti Hämypilveä. Kilpikonnakuvioinen naaras kohtasi nopeasti katseeni ja otti minut kiinni. Hän lähti kävelemään eteenpäin ohittaen minut.
”Niin?” kysyin ja lähdin seuraamaan soturia.
”Lähden mukaasi. Kävelyllehän sinä olet menossa, eikö niin?” soturi kysyi ja hidasti tahtiaan.
”Kalastamaan joelle”, vastasin viileästi. Saatoin huomata inhon naaraan harmaansinisissä silmissä.
”Ai niin, sinä oletkin sellainen kissa”, naaras totesi. En ollut varma, yrittikö hän ärsyttää minua, mutta annoin asian olla. Osa kuolonklaanilaisista yritti selvästi pilkata niitä, jotka osasivat uida tai kalastaa. Jos joskus joutuisin pelastamaan heidät vedestä, en olisi varma, tekisinkö sitä. Toisaalta saisin suunnatonta mielihyvää siitä, että saisin pelastettua sellaisen kissan hengen.
”Sinähän olet Henkäysvarjon kumppani, etkö olekin?” Hämypilvi varmisti. Vastasin nyökkäämällä ja pidin katseeni edessäpäin. Kiersimme pari suurempaa kiveä, jonka jälkeen matka jatkui suoraan eteenpäin.
”Miten teillä menee?” kilpikonnakuvioinen soturi uteli. Tiesin hänen olevan Henkäysvarjon emo, mutta ilmeisesti kaksikon välit olivat viileät. En kai ollut koskaan nähnyt Hämypilven edes juttelevan pennulleen. Minäkin olisin ennemmin ollut juttelematta.
”Ihan hyvin”, vastasin vain ja kiristin hieman tahtiani. Hämypilvi teki samoin, sillä hän ei halunnut jäädä jälkeen. Soturi pysyi kuitenkin vaiti koko loppumatkan aina joelle saakka. Joen virtaus ei ollut erityisen voimakas tässä kohtaa. Joen solina oli kantautunut korviini jo jonkin matkaa, mutta nyt sitä ei voinut olla kuulematta. Auringon säteet heijastuivat veden pinnasta. Näin kalan käyvän pinnassa keskellä jokea, ja toivoin vain sen tulevan lähemmäksi rantaa. Asettauduin matalaksi välittämättä Hämypilven katseesta selässäni.
”Aiotteko te hankkia pentuja?” naaraan ääni sai minut turhautumaan. Mulkaisin häntä ärsyyntyneesti ja heilautin häntääni puolelta toiselle pari kertaa. Onnekseni soturi ymmärsi, että nyt oli hyvä hetki olla hiljaa. Olin kiitollinen, ettei lisäkysymyksiä tullut. En halunnut miettiä mitään pentuja, en ainakaan vielä. Ne eivät olleet nyt ajankohtaisia, vaikka Henkäysvarjo olikin puhunut asiasta usein. Tiesin soturin haluavan ison suvun ja paljon jälkeläisiä. Kyllä minäkin halusin Kuolonklaanin voimistuvan, mutta juuri nyt sillä ei ollut mitään hätää. Lisäksi lehtikadon aikaan syntyvät pennut olisivat vain ylimääräisiä suita ruokittaviksi.
Hopeinen kala lähestyi minua hitaasti. Pudottauduin entistä matalammaksi ja nostin hitaasti etukäpäläni ilmaan. Täydellä voimalla läimäytin käpäläni veteen ja huitaisin kalan ilmaan. Isku ei ollut täydellinen, jonka vuoksi jouduin lyömään kalaa uudelleen. Onnekseni osuin siihen, sillä se ei koskaan ollut varmaa. Kala lennähti kuivalle maalle ja alkoi sätkimään holtittomasti. Hämypilvi astui askeleen taaksepäin, sillä hopeinen kala lähestyi naarasta. Tartuin kalasta kiinni ja tapoin sen Jyrkänneloikan oppien mukaisesti.
”Jyrkänneloikkako sinua on opettanut?” kilpikonnakuvioinen soturi kysyi ja astui sitten lähemmäksi, kun kala ei enää liikkunut. Vilkaisin häntä nopeasti ja nyökkäsin. Halusin tehdä soturille selväksi, etten minä ollut juuri nyt juttutuulella. Olisin ihan hyvin voinut hätistää hänet pois luotani, mutta se antaisi vielä huonomman kuvan itsestäni. Hämypilvi ei ollut sotureiden keskuudessa mitenkään erityisen kunnioitettu tai erityinen, vaan hän oli kai vain yksi soturi monen joukossa. Halusin kuitenkin edes yrittää olla vähän kohtelias. Mitä vähemmän ilkeilisin tai ärhäntelisin kissoille, sitä vähemmän he vihaisivat minua. Päämääräni oli olla hyvä soturi, juuri kuten Jyrkänneloikka halusi. Muut saisivat luvan kunnioittaa ja arvostaa minua, koska olin tehnyt hurjasti töitä soturiuteni eteen.
”Joko palaamme leiriin?” Hämypilvi kysyi turhautuneena. Hän talloi käpälillään maata malttamattoman oloisena.
”Mene vain. Minä kalastan vielä hetken”, totesin ja heilautin häntääni. Tuskin tästä enää toista kalaa saisi, mutta minä pidin veden äärellä olemisesta. Auringon laskettua kalat liikkuisivat enemmän, sillä edelleen oli melko kuuma.
”Ai, ihan sama. Kai minä sitten menen yksin”, naaras huokaisi ja vilkaisi minua jotenkin alakuloisena. Se ei kuitenkaan saanut minua muuttamaan suunnitelmaani. Henkäysvarjon emo tuhahti ja lähti kävelemään poispäin. Olin huojentunut, sillä sain viimein olla yksin. Kyyristyin jälleen joen ylle jääden odottamaan uutta kalaa, jota ei kuitenkaan koskaan tullut.

Viivyttelin paluumatkalla niin paljon kuin vain saatoin. Minulla ei ollut mikään kiire leiriin, sillä nautin yksinään olemisesta. Kun lopulta pääsin leiriin auringonlaskun aikaan, tunnelma oli kireä. Kissoja oli runsaasti pääaukiolla, ja he olivat kerääntyneet jonkin ympärille. Ei jonkin, vaan jonkun. Tummanharmaa, arpien peitossa oleva kissa makasi keskellä pääaukiota. Nopeasti tunnistin hänet Surmakynneksi. Seuraavassa hetkessä tajusin kissan olevan eloton. Surmakynnen kylki ei kohoillut, vaan se pysyi paikallaan. Hänen silmänsä olivat suljetut, ja naaraan ilme oli kaikin puolin rauhallisen oloinen. Pikitassu istui lähellä emonsa ruumista ja katseli sitä onnettomana. Varjokarva oli laskenut häntänsä tyttärensä lavalle. Kiersin kissajoukon ja istuuduin alas sotureiden pesälle, aivan Henkäysvarjon vierelle. Soturi vilkaisi minua. Hänen kasvoillaan ei ollut lainkaan surullinen ilme, ennemminkin tyytyvväinen.
”Surmakynsi kuoli”, hän ilmoitti. En vastannut mitään, koska asian huomasi takuulla sokeakin. Aloin syödä kalaani. Seurasin samalla pääaukion tapahtumia. Punatähti lausui muutaman sanan varapäällikkönsä ruumiin yllä, jonka jälkeen kissat alkoivat jättää hyvästejä Surmakynnelle. Ensimmäisenä hyvästit jättivät Varjokarva ja Pikitassu.
”Milloin Punatähti nimeää uuden varapäällikön?” kysyin hiljaisella äänellä ja vilkaisin kumppaniani. Henkäysvarjo piti katseensa tiukasti edessäpäin.
”Kai vielä tämän päivän aikana. Hän haluaa takuulla nimetä uuden varapäällikön Surmakynnen ruumiin yllä, vaikken ymmärrä miksi. Ihan hyvin se voisi odottaa huomiseen, koska kuka sureva kissa jaksaa iloita uuden varapäällikön puolesta?” soturi murahti ärsyyntyneenä vilkaisemattakaan minun suuntaani. Tässä asiassa olin Henkäysvarjon kanssa täysin samaa mieltä. Varapäällikön nimittämisen pitäisi olla iloinen asia, mutta ruumiin läsnäollessa se oli kaukana siitä. Leirissä tulisi vallitsemaan koko yön ajan hyvin epämiellyttävä tunnelma.
”Minä vaihdoin jo Punatähden kanssa pari sanaa. Kuulosti vähän siltä, että hän on jo päättänyt uuden varapäällikön”, Henkäysvarjo sanoi hiljaisella äänellä, jotta kukaan ei kuulisi meitä.
”Sinutko? Pyh”, naurahdin, mutta Henkäysvarjo ei välittänyt. Hän näytti olevan tosissaan.
”Ei kovin montaa yhtä hyvää vaihtoehtoa ole. Toki olisi Varjokarva, mutta hän alkaa olla jo melko vanha.. Jyrkänneloikka tuskin ottaisi paikkaa edes vastaan, ja muut ovat aivan liian kilttejä tai sekopäitä”, kolli pohti ääneen. Minua ärsytti, ettei hän pitänyt minua edes vaihtoehtona. Aivan hyvin minä olisin voinut tulla valituksi, sillä olin jo kouluttanut yhden oppilaan soturiksi. Oppilaan, jonka Henkäysvarjo oli minulle hommannut.

Kun hyvästit oli jätetty, Punatähti kutsui klaanin koolle. Se ei ollut yllätys kenellekään, ja lisäksi lähes kaikki kuolonklaanilaiset olivat parhaillaan pääaukiolla. Muutamat olivat toki painuneet jo nukkumaan, eivätkä kaikki edes viitsineet saapua paikalle. Aurinko oli laskenut, ja leirissä oli nyt pimeää.
Ainoa valonlähde oli kuu. Tähdet olivat kadonneet taivaalta joku aika sitten vain yhdessä päivässä. Punatähti oli sanonut, ettei aihetta huolelle ollut. Tähtien katoaminen ei kuulemma ollut merkki mistään pahasta, päin vastoin.
”Koska Surmakynsi on päässyt Pimeyden Metsään, Kuolonklaani tarvitsee uuden varapäällikön”, punaruskea päällikkö aloitti kovalla äänellä. Henkäysvarjo vilkaisi minua. Soturin ilme vaikutti hyvin itsevarmalta. Olettiko hän, että hänet valittaisi uudeksi varapäälliköksi? Ehkä se ei ollut niin huono idea, miltä se aluksi kuulosti. Henkäysvarjo oli hyvä soturi, joka oli koko sydämestään uskollinen synnyinklaanilleen.
”Kuolonklaanin uusi varapäällikkö on Henkäysvarjo”, Punatähden sanat eivät näyttäneet olevan yllätys raidalliselle soturille. Hän nousi ylös ja asteli ylväänä päällikön luokse. Punatähti katsoi kumppaniani ja nyökkäsi hyväksyvästi. Henkäysvarjo nyökkäsi takaisin.
”Henkäysvarjo! Henkäysvarjo!” klaani hurrasi raidallisen soturin nimeä. Minäkin huusin, vaikkakaan en kovinkaan kovaa. Se olisi ollut outoa, jos en olisi Henkäysvarjon kumppanina hurrannut hänen varapäällikkyyttään. Tämän jälkeen Punatähti päätti kokouksen. Henkäysvarjo asteli luokseni nopeasti. Hänen perässään tuli kissajoukko, josta kaikki halusivat kai onnitella. Kohtasin Henkäysvarjon sinisen katseen.
”Saa onnitella”, hän virnisti tyytyväisenä ja istui vierelleni. Pyöräytin silmiäni, mutta en onnitellut. En voinut kieltää, ettenkö olisi itsekin halunnut varapäälliköksi. En todellakaan onnittelisi soturia.
”Onnea”, Hämypilvi naukui pojalleen, mutta hänen katseensa liukui minuun. Sitten soturi kääntyi ja lähti pois luotamme. En jaksanut kuunnella sitä, kuinka kissat onnittelivat Henkäysvarjoa, jonka vuoksi katosin sotureiden pesään. Ei kulunut kauaakaan, kun Henkäysvarjo hylkäsi onnittelijansa ja tuli perässäni pesään.
”Pitäisikö siirtää petimme keskemmälle? Vai aiotko jättää omasi siihen?” kolli kysyi pohtien. Kohautin lapojani ja asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan.
”Katsotaan huomenna, mutta nyt nukutaan”, sanoin. Henkäysvarjo ei sanonut enää mitään, vaan hän asettui vierelleni makaamaan.
Oli outoa ajatella, että Punatähti oli oikeasti valinnut minun kumppanini varapäällikökseen. Ei se toisaalta ollut mikään ihme, sillä Henkäysvarjo oli erinomainen soturi, ja hän ajatteli ainakin lähes aina Kuolonklaanin parasta. En voinut olla olematta kateellinen, sillä olisin minäkin ansainnut sen paikan. Arvelin, että olisin paljon parempikin siinä tehtävässä.

//1764 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katselin vuoroin Pähkinätassun kirkkaanruskeaa ja Pilvitassun tummaa hahmoa selittäessäni yksikertaisia ohjeita, jotta oppilaiden oli helppo ymmärtää mitä tarkoitin. En tietenkään kuvitellut heidän olevan tyhmiä, vaan halusin vain olla mahdollisimman selkeä.
”Takapotku on hyödyllinen vihollisten häätämisessä takaapäin. Taistelussa sinun tulee olla aina valppaana mistä tahansa suunnasta kohdistuvaan hyökkäykseen. Se saattaa olla hankalaa vielä soturinakin, mutta harjoitus tekee mestarin. On hyvä oppia paikantamaan se, mistä suunnasta ja kuinka läheltä äänet tulevat”, selitin asiantuntevasti, mutten kuitenkaan leveillen tiedoillani. Olin hyvä teoriassa, sillä minun muistillani oli tapana imeä kaikki mahdollinen tieto itseensä. Oppilaana olin myös kysynyt aina täydentäviä kysymyksiä Rapakynneltä, joka oli vastannut niihin mieluusti tai vähemmän mieluusti. Entinen mestarini oli hanakala lukea, muttei miltei koskaan vihamielisen oloinen – ellei häntä suututtanut.
Taisteluni fyysisesti ei ollut kuitenkaan parhaita mahdollista. Osasin demonstroida kuitenkin tarpeeksi hyvin ollakseni hyödyksi kasvaville kissoille, joista tulevaisuudessa tulisi klaanin tärkeitä sotureita.
Pilvitassun ja Pähkinätassun kasvoilla loisti ymmärrys ja olin tyytyväinen siihen, että oppilaat kuuntelivat. Pilvitassun huomion saaminen oli joskus hankalaa, sillä hänellä oli tapana innostua kaikesta jännittävästä ja vaarallisesta enemmän kuin saalistusharjoituksista. Ehkä taistelu oli Pilvitassun mielestä jännittävää tai sitten hän halusi osoittaa Pähkinätassulle olevansa hyvä oppilas.
”No niin. Kuvitellaanpa tilanne, jossa olette juuri havainneet takaa päin saapuvan vihollisklaanin jäsenen ja teillä on vain muutama sekunti aikaa toimia, ennen kuin tunnette kissan kynnet turkillanne ja olette mahdollisesti hävinneet taistelun”, toinen tassuni heilui vähän ilmassa selittäessäni oppilaille taistelutilannetta, ”Silloin teidän yksi vaihtoehto on hyödyntää…?” Pilvitassu alkoi heilua paikallaan innokkaana ja hihkui:
”Minä tiedän! Takapotkua!” Kasvoilleni nousi ystävällinen hymy ja kehuin naarasta muutamalla sanalla. Vilkaisin myös Pähkinätassuun hyväksyvästi, sillä uskoin tämänkin tietäneen vastauksen, mutta Pilvitassu oli ehtinyt ensin.
”Niin kuin Pilvitassu totesi, voisitte hyödyntää takapotkua. Nyt minä näytän teille, kuinka se tehdään”, lausahdin, jonka jälkeen nousin ylös ja tassutin sen verran etäämmäs, ettei minulla olisi vaaraa osua oppilasiin, mutta heidän oli silti mahdollista nähdä minut. Vieritin pienemmän kiven hieman suuremman päälle, jotta minulla olisi jotakin, mitä potkaista. Sen jälkeen varasin enemmän painoa vartaloni etuosaan ja potkaisin takajalkani ilmaan. Potkuni oli voimakas ja milteipä voisi sanoa hyvin hallittu. Harmaa kivenmurikka vierähti kolisten alas hiekalle, jonka jälkeen vilkaisin oppilaita.
”Saatte kokeilla ensin kiven avustuksella, jotta hoksaatte tekniikan ja sen jälkeen puolustaudutte minua vastaan. Lopuksi otamme vielä muutaman pikkukysymyksen taistelemisesta”, naukaisin ja aloin vierittää kuonollani kiveä paikoilleen.
”Tule sinä Pilvitassu ensin”, viitoin nuorta naarasta luokseni pörröisellä hännänheilautuksella. Pilvitassu loikki luokseni hieman epäilevän näköisenä, johtuen siitä, että hän ei pitänyt kiven kanssa taistelua maailman palkitsevimpana juttuna. Kurtistin kulmiani tälle vähän toruvasti, sillä mielestäni hänen kuuluisi kokeilla erilaisia asioita avoimin mielin. Astelin hieman kauemmas ja Pilvitassu alkoi ladata potkuaan viemällä painoaan eteen ja jännittämällä lihaksiaan. Ensimmäinen kerta ei kuitenkaan sujunut aivan yhtä hyvin, kuin Pilvitassu oli odottanut ja hän mutisi hiljaa itsekseen muutaman kirouksen. Katsahdin mustaturkkista kissaa kannustavasti ja hänen silmiinsä syttyi sisukkuus.
Tämä kerta onnistuikin jo hyvin. Naaras sai kuin saikin painonsa tasattua oikein, jotta hän sai asennon kohdilleen ja töytäisi kiven voimakkaasti alas maahan.
”Hienoa Pilvitassu!” kehräsin tyytyväisenä ja kasvoillani loisti mitä ylpein ilme. Seuraavaksi vilkaisin Pähkinätassun suuntaan ja heilautin korviani vuoronvaihdoksen merkiksi.
”Nyt on sinun vuorosi.” Vieritin kiven uudestaan korokkeelleen ja odotin Pähkinätassun suoritusta uteliaasti. En tiennyt mikä olisi hänen vahvin lajinsa, mutta oletin, että asteen pienempi koko teki hänestä ketterän taistelijan.

//aivoPähkinä? :DD
526 sanaa

Kirjoittaja: Ron

”Mikään ei toisi minulle enempää iloa”, nyökkäsin Taivaslaululle kepeästi, kun olin saanut häneltä kutsun harjoituksiin oppilaansa kanssa. Olin sekä iloinen että myös helpottunut, kun olin saanut kuulla Taivaslaulun vastauksen. Vaikka olinkin yhä vankasti sitä mieltä, että vastuu onnettomuudestani oli täysin minun käpälissäni, sillä hetkellä en halunnut alkaa väittämään puhtaanvalkoiselle naaraalle vastaan. Tärkeintä oli, että hän ei vihannut minua, ja kykenimme vielä olemaan ystäviä. Oloni oli muuttunut äkkiseltä höyhenenkevyeksi. Olisin voinut astua tuulen harjaksille ja ratsastaa sillä pois. Päältäni oli kadonnut yllättävän painava stressin synnyttämä taakka. Olin jälleen vapaa, uuteen maailmaan juuri astunut pieni kissanpoika palleroinen.

Nousin pystyyn, jolloin nousi myös juuri itseään sukinut naaras. Taivaslaulu katsahti hetkeksi ohitseni, ja ilmeisesti katseellaan kutsui Pilvitassun paikalle. Nämä kaksi vaihtoivat muutaman lyhyen sanan, ja seuraavaksi meidän kolmen koplamme oli jo työntymässä piikkihernetunnelista läpi. Kävelymatkallamme katseeni aika-ajoin harhautui pieneksi toviksi menosuunnastamme Pilvitassuun. En tuntenut naarasta kovinkaan hyvin, emme olleet taineet kunnolla jutella ennen. Mutta mitä olin juuri hieman nähnyt hänestä Taivaslaulun tykö, vaikutti hän suhteellisen kunnolliselta ja energiseltä. Eikä onnekseni miltään tylyltä ja itsekeskeiseltä Jääviillolta. Toivottavasti Minttutassu on kunnossa. Minua nyt pelotti, että Jääviilto joko tapattaisi Minttutassun, tai tappaisi hänet itse ja tarkoituksellisesti. Olin kykenevinäni näkemään sen tilanteen silmissäni. Jääviillon, joka kesken taisteluharjoitusten heittäisi Minttutassun vasten paksua puunrunkoa. Naaraan ruumis vielä sätkähtäisi osuessaan puuhun, mutta valuessaan iskun voimasta maahan valahtaisi veltoksi. Hampaani kiristyivät yhteen. Ajatukseni harhautuivat jälleen. Tuntui, etten kyennyt enää kävelemään oikeaoppisesti. Olin harhautua Taivaslaulun ja Pilvitassun luota. Eksyä jonnekin polultamme.

Sitten taas havahduin. Olimme saapuneet päämääräämme. Seisoin Pilvitassun ja Taivaslaulun kanssa leveässä kuin ympyrämäisessä muodostelmassa, ja eriparisilmäisen naaraan turkki hulmusi kauniisti, kun hento tuulenpuuska puhalsi sen ohi ja lävitse. Minulle ei jäänyt juurikaan aikaa palauttaa ja vakauttaa itseni maniamaailmastani tulon jälkeen. Kuuntelu tuntui haastavalta, mutta minusta tuntui, ettei minulla ollut muitakaan vaihtoehtoja. En voinut vain kertoa Taivaslaululle tarvitsevani pienen hengähdystauon jo ennenkuin itse harjoitukset ovat alkaneet. En voinut vain selittää, miten uppoudun toisinaan ajatuksiini, en osannut selittää sellaista. Vaikka olinkin rauhaton ja yhä puoliksi aivan muualla kuin tässä hetkessä, tunsin silti ymmärtäväni ja järkeistäväni sen eteeni tulleen informaation ja puheen virtauksen.

//Taivas?
339 sanaa