Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Minut oli määrätty auringon laskun aikaan lähtevään partioon. Onnekseni Huurrelilja oli pitänyt minulle harjoitukset aurinkohuipun aikaan, joten olin ehtinyt jo lepuuttaa tassujani. Olimme käyneet läpi taisteluliikkeitä, jotka olivat jo vaativia, eivätkä enää edes kuuluneet perustaitoihin. Vaikken vaativimpia liikkeitä oppinutkaan, Huurrelilja jaksoi silti opettaa niitä, jotta osaisin varautua vastustajan hyökkäyksiin paremmin. Heräsin pian omista ajatuksistani, sillä näin Taivastassun suunnistavan luokseni. Tyyni ilmeeni hävisi ja tilalle leveni hymy. Taivastassu kysyikin heti ensimmäiseksi koulutuksestani.
“En ole putoillut puusta kauhean montaa kertaa, ja taisteluharjoituksissa olen hävinnyt vain melkein joka kerralla”, selitin valkealle kissalle hieman huvittuneesti. En uskonut kehittyväni enempää kiipeämisessä, saati sitten taistelussa, joten minulle kelpasi jo se, mitä osasin. Huurrelilja kuitenkin jaksoi sinnikkäästi opettaa, vaikken enää perusasioiden jälkeen ollut paljoa mitään oppinutkaan. Kiipeilyharjoitukset olimme saaneet onneksi jo päätökseen, eikä minun tarvinnut enää kärsiä niistä. Mutta taisteluharjoituksia mestarini jaksoi järjestää, ja mielestäni niitä olisi saanut olla vähemmän. En pitänyt taisteluharjoituksista, koska olin niin huono. Saalistusharjoituksia taas odotin aina innolla, sillä tiesin olevani parempi niissä.

“Mutta metsästys sujuu hyvin, ainakin saan täytettyä tiuhaan tahtiin tuoresaaliskasaa”, lisäsin vielä koulutuskertomukseeni jotain positiivista.
“Mennään!” Hämypilvi hymähti ja lähti nopein askelin ulos leiristä. Naaras oli partion johdossa. En tiennyt hänestä paljoakaan, sillä naaras oli melko vähäpuheinen, enkä kuullut hänen koskaan puhuvan paljoa. En tosin edes ollut hänen kanssaan missään tekemisissä, mitä nyt silloin tällöin partiossa. Lähdin soturin perään, ja leirin ulkopuolella jättäydyimme Taivastassun kanssa partion hännille. Turmaloikka vilkaisi nopeasti meihin, mutta jatkoi matkaansa Hämypilven perässä. Turmaloikka oli melko uusi soturi, sillä olin ollut hänen kanssaan samaan aikaan oppilaana.
“Entä sinun koulutuksesi? Miten se edistyy?” kysyin Taivastassulta jatkaen aiempaa keskustelua, kun vauhtimme oli muuttunut kevyeksi hölkäksi. Uskoin Taivastassun olevan melko samassa tilanteessa koulutuksen kanssa, sillä meidät oli nimitetty yhtä aikaa oppilaiksi. Tai mistä sitä tiesi, jos kaverini olikin luonnonlahjakkuus, ja hän osasi kaiken tuosta noin vain, kun itse taas jouduin käyttämään paljon aikaa uuden oppimiseen. Täytyihän senkin kertoa jotain Taivastassun taidoista, sillä suurissa harjoituksissa naaraan joukkue oli voittanut koko kisan.

// 320 sanaa
// Taivas?

Kirjoittaja: Nagini

Pihkatassu köyristi selkäänsä ja venytti pitkiä jalkojaan puolityhjässä oppilaiden pesässä. Oli harvinaista, että Henkäysvarjo antoi hänen nukkua pitkään. Tuntui, että soturille kaikkein tärkeintä oli nousta aikaisin. Ihan kuin se määrittäisi, kuinka hyvä soturi oli. Vaikka aikaisin herääminen olikin hyvä piirre, joka aamu herääminen kaikkia muita ennen alkoi jo tympiä Pihkatassua. He olivat kuitenkin eilen pitäneet aamuyöharjoitukset, jotka näyttivät pehmentäneen Henkäysvarjon nahan ainakin toistaiseksi. Oppilaiden pesä oli jo lähes tyhjä ja linnut lauloivat ulkona kirkkaasti.
Kolli suki muutamalla vedolla lyhyen turkkinsa, sillä se ei paljoa muuta hoitoa tarvinnut. Vaikka lyhyt ja ihonmyötäinen turkki olikin käytännöllinen eikä sen siistimiseen mennyt aamuisin aikaa, lehtikadon kylminä pakkasöinä Pihkatassu olisi tehnyt mitä vain saadakseen paksun ja lämpimän turkin ympärilleen. Viherlehtisin paksu turkki olisi kuitenkin tukala, eikä kolli ymmärtänyt miten kuumista hellepäivistä selvisi paksun turkin kanssa.
Pihkatassu pujahti oppilaiden pesästä ulos ja ravisteli vielä nopeasti turkkinsa. Aurinko paistoi jo korkealta ja sen säteet lämmittivät kollin oranssinruskeaa turkkia mukavasti. Oli viherlehden alku, ja sen huomasi niin lämmenneessä ilmassa kuin kissojen olemuksessakin. Riistaa liikkui ja jokainen sai syödäkseen. Klaani vahvistui päivä päivältä lehtikadon niukkojen aterioiden jälkeen.
“Pihkatassu”, Henkäysvarjon ääni sai Pihkatassun pään kääntymään mestarinsa suuntaan. Vaaleanharmaan soturin turkilla kimalsi aurinko.
“Lähdetään saalistusharjoituksiin. Kerrataan muutama tekniikka ja katsotaan, liikkuuko riistaa. Sinä tulet kanssani iltapäivän saalistuspartioon, joten viimeistään siellä pääset sitten nappaamaan saalista”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu tuhahti.
“Nyt on jo lähes viherlehti, joten olisi kumma, jos riistaa ei liikkuisi”, hän naukaisi, kun Henkäysvarjo lähti johdattamaan oppilasta pois leiristä.
“Siinä tapauksessa odotan, että saat jotain tuomista leiriin”, Henkäysvarjo vastasi, asettaen oppilalleen haasteen. Pihkatassun selkää pitkin kulki väristys. Nyt hänen olisi pakko napata riistaa. Ei sillä, että se yleensä oli ongelma. Kolli oli pitkien jalkojensa ansiosta nopea, joten vauhdin puuttuminen ei ainakaan tuottanut ongelmia.
Henkäysvarjo johdatti oppilastaan kohti Kuolonklaanin reviirin halkovaa jokea. Pihkatassun korvat olivat höröllään, hän kuunteli koko ajan ympäriltään kuuluvia ääniä. Kun joen rauhallinen virtaus kuului jo edestäpäin ja puut alkoivat harventua, Henkäysvarjo otti suunnaksi pohjoisen. Pihkatassu kiihdytti askeliaan mestarinsa tavoin, ja pian he pysähtyivätkin keskelle Kuolonklaanin havumetsää. Joen solina kantautui vielä etäisesti Pihkatassun korviin vasemmalta.
“Kerrataan ensin saalistusasento”, Henkäysvarjo aloitti. “Näytä se minulle.” Pihkatassu teki työtä käskettyä ja painautui lähelle maata. Hänen häntänsä hipaisi vahingossa maassa olevia kuivia havunneulasia, je ne kahahtivat ikävästi. Kolli vetäisi häntänsä ylös maasta ja tunsi pienen kuumotuksen korvissaan. Hännän laahaminen maassa oli nuorten oppilaiden tekemä virhe, eikä hänen pitänyt enää tehdä sitä, olihan Pihkatassu ollut oppilaana jo monta kuuta. Hänestä tuntui, että hän saattaisi saada soturinimensä melko pian.
“Hyvä”, Henkäysvarjo tokaisi, ja Pihkatassu ehti jo luulla hetken, ettei kolli aikonut sanoa mitään hänen tekemästään typerästä virheestään. Pihkatassun noustessa takaisin jaloilleen, Henkäysvarjo sanoi:
“Muista kuitenkin pitää häntä irti maasta.”
“Muistan muistan”, Pihkatassu mutisi nolona. Ainakaan Henkäysvarjo ei ollut sanonut muista virheistä.
“Uskon, että muistat jo tärkeimmät saalistukseen liittyvät asiat, joten niitä on turha kerrata”, Henkäysvarjo sanoi ja Pihkatassu nyökkäsi. “Sitten voitkin lähteä etsimään riistaa, kun kerran sitä liikkuu.” Pihkatassu kuuli haasteen mestarinsa äänessä, ja tiesi, ettei voinut tuottaa hänelle pettymystä. Ei hän ikinä halunnutkaan tuottaa pettymystä Henkäysvarjolle tai ylipäätään kenellekään, mutta erityisesti nyt paineet olivat tavallista kovemmat. Vaikka yleensä heidän harjoituksensa menivät juuri näin. Pihkatassu ei malttanut pitää suutaan kiinni vaan sanoi lähes aina jotain, mistä asetti itselleen kovat paineet ja odotukset. Ainakin se sai hänet yrittämään kovemmin.
Pihkatassu vilkaisi vielä nopeasti Henkäysvarjoa, ennen kuin lähti kulkemaan varovasti eteenpäin. Hänen korvansa kääntyilivät puolelta toiselle, kun hän yritti kuulla mahdollista aluskasvillisuuden ja havunneulasten rapinaa. Kolli piti myös suunsa aavistuksen raollaan, ja hengitti auringon lämmittämää ilmaa yrittäen napata edes yhden hajujäljen. Samalla hänen täytyi myös kulkea tarpeeksi hitaasti ja varovasti, jotta hän ei säikäyttäisi mahdollista lähellä liikkuvaa saalista. Metsä vaikutti kuitenkin täysin autiolta, vain tuuli heilutti mäntyjen latvoja korkealla ylhäällä. Pihkatassu päätti vaihtaa suuntaa ja kääntyi joelle päin, koska hänestä tuntui, että hieman rannemmassa liikkuisi enemmän saalista. Mutta juuri, kun Pihkatassu oli kääntynyt vaihtaakseen suuntaa, hän tavoitti heikon hajujäljen ilmasta. Kollin lihakset jännittyivät, ja hän lähti hiipimään entistä hiljempaa eteenpäin. Hän piti huolen, ettei kadottanut hajujälkeä, ja tähyili samalla ympärilleen nähdäkseen saaliin.
Mitä pidemmälle hän kulki, sitä vahvemmaksi hajujälki tuli. Pihkatassu tunnisti jäljen kuuluvan oravalle. Kolli kurkotti kaulaansa nähdäkseen edessään olevan suuren sammaloituneen kiven taakse. Pörröhäntäinen orava istui maassa ja kaivoi kuoppaa kävylle, joka oli sen vieressä. Pihkatassun kasvoille levisi innostunut virne, kun hän laskeutui saalistusasentoon. Jos hän saisi napattua oravan, Henkäysvarjo olisi varmasti ylpeä.
Mutta juuri, kun kolli oli aikeissa lähteä hiipimään kohti saalista, voimakas tuulenpuuska puhalsi Pihkatassun selkää ja hänen hajunsa tavoitti oravan. Se nosti päänsä ylös ja kohtasi Pihkatassun tumman meripihkanväriset silmät. Silmänräpäyksessä otus kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kohti läheistä puuta. Ajattelematta mitään, Pihkatassu pinkaisi saaliin perään yhtä nopeasti kuin tuuli. Kahdella pitkällä loikalla kolli oli jo melkein saavuttanut oravan. Mutta sekin oli jo melkein puun juurella.
Pihkatassun lihakset toimivat ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä tapahtui. Kolli loikkasi ilmaan ja tarttui kynsillään oravaan, joka oli jo ehtinyt tarttua puun runkoon. Hän vetäisi eläimen mukaansa kaatuessaan vauhdin voimasta puun juurelle. Oravan pieni keho nyki kiivaasti pois hänen kynsissään, mutta Pihkatassu puraisi nopeasti sen niskat poikki ja se valahti velttona hänen eteensä.
Ylpeys puristi kollin rintaa niin että melkein sattui. Kipu tuntui kuitenkin olevan enemmän fyysistä, ja kun Pihkatassu katsoi alas, hän huomasi veren tahranneen oranssin rintansa. Oppilas kömpi ylös maasta, ja tajusi raapaisseensa ihonsa rikki maasta törröttävään keppiin. Hän nuolaisi nopeasti enimmät veret pois turkistaan ja värähti, kun osui haavaan. Onneksi se ei kuitenkaan tuntunut olevan syvä, sillä verta ei näyttänyt vuotavan paljoa.
“Hieno loikka”, Henkäysvarjo naurahti tassuttaessaan oppilaansa luokse. Pihkatassu hätkähti, sillä hän oli unohtanut mestarinsa olevan lähellä ja tarkkailevan häntä. Hän kuitenkin vain kohautti välinpitämättömän oloisesti hartioitaan, vaikka ylpeys hehkuikin hänen rinnassaan.
“Saitko syvän haavan?” Henkäysvarjo kysyi, kun hän huomasi veren oppilaansa rinnassa.
“Pieni naarmu vain”, Pihkatassu tokaisi. Hänen mestarinsa nyökkäsi.
“Käy näyttämässä sitä Hehkuaskeleelle jos siltä tuntuu tai se vuotaa paljon. Nyt meidän täytyy kuitenkin palata leiriin, jotta ehdimme vielä saalistuspartioon”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu nosti oravan leukoihinsa ja nyökkäsi. Henkäysvarjon siniset silmät kiiluivat, kun hän lähti johdattamaan oppilastaan takaisin leiriin. Mikäli Pihkatassu ei aivan erehtynyt, Henkäysvarjo näytti olevan ylpeä hänestä.
Leirissä Pihkatassu vei oravan tuoresaaliskasaan ja otti sieltä itselleen eilisen hiiren. Henkäysvarjo oli antanut hänelle luvan syödä nopeasti ennen saalistuspartiota. Partioon oli tulossa Henkäysvarjo, Luminenä ja Turmaloikka. Myös Minttuvarjo ja hänen oppilaansa Mahlatassu olivat tulossa. Pihkatassu ei ollut jutellut paljoa Mahlatassun kanssa kollin päästyä oppilaaksi. Silloin kun Mahlatassu oli ollut pentu, Pihkatassu oli opettanut hänelle ja Lauhapennulle, miten makuualuset vaihdettiin. Lauhapentua ei ollut vielä nimitetty oppilaaksi, mutta Mahlatassu oli saanut oppilasnimensä jo jokin aika sitten.
Kun Pihkatassu oli saanut hiiren syötyä, hän nousi seisomaan ja etsi katseellaan mestariaan. Henkäysvarjoa ei kuitenkaan näkynyt vielä, joten Pihkatassu alkoi sukia rintaansa, jossa oli vielä vähän haavasta vuotanutta verta. Kolli ei olisi malttanut odottaa partion lähtöä, sillä hän halusi muidenkin näkevän hänen saalistustaitonsa.

// 1110 sanaa
// jatkan tästä jos Mahla ei ehi ennen

Kirjoittaja: Elandra

”Mitä tehdään seuraavaksi?” Lauhapentu kysyi leveä hymy kasvoillaaan. Mietin hetken ajan vastaustani. Sillä välin katseeni sekä ajatukseni liukuivat oppilaiden pesän edustalla oleviin oppilaisiin. Jäätassu mulkoili meidän suuntaamme tympääntyneen oloisena Yritin olla huomioimatta ärsyttävän kollin katsetta, joten siirsin sen takaisin Lauhapentuun.
”Hmm… Leikitäänkö sitä keksimäämme leikkiä? Kastetaan sammalpallo vedessä ja heitellään sitä”, ehdotin leveä virne kasvoillani. Jos vain mahdollista, Lauhapennun kasvoilla oleva hymy leveni entisestään. Pentu pomppasi pystyyn. Se riitti vastaukseksi, joten lähdin astelemaan kohti parantajan pesää. Siellä säilöttiin usein ylimääräisiä sammalia. Myös Lauhapentu tuli perässäni.
”Haluavatkohan muut oppilaat liittyä seuraamme?” Lauhapentu kysyi pohdiskellen. Hänen katseensa oli kiinnittynyt nyt taaksemme jääneisiin oppilaisiin. Kohautin lapojani.
”Kai me sitä voisimme kysyä”, sanoin. Lauhapentu nyökkäsi. Hän tuli kanssani parantajan pesälle. Otimme molemmat itsellemme pienet sammalpallot. Yksi pallo oli melkein pääni kokoinen. Liian pientä sammalpalloa oli vaikea lyödä. Oli hyvä ottaa kaksi sammalpalloa, sillä usein toinen meni rikki tai hukkaan. Veimme sammalpallot lammen läheisyyteen.
”Käydäänkö nyt kysymässä heitä?” Lauhapentu kysyi.
”Käydään vain”, sanoin hymyillen. En ollut tutustunut oppilastovereihini vielä, joten nyt olikin hyvä aika tehdä se. Menimme ensin Jäätassun ja tämän seuralaisten luokse.
”Tuletteko leikkimään kanssamme?” kysyin suoraan. Jäätassu nosti jäisen katseensa minuun. Kollin kasvoilla oli melko ärsyyntynyt ilme. Taisimme keskeyttää jotakin. Vaalean punaruskea kolli vilkaisi kolmea pesätoveriaan. Kuuratassu pudisteli päätään, ja samoin teki Haahkatassu.
”Nuo kaksi eivät näköjään tule, mutta minä ja Karhutassu tulemme. Eikö niin, Karhutassu?” Jäätassu kysyi matalalla äänellä Lauhapennun veljeltä. Kastanjanruskea kolli katsoi ärsyyntyneen oloisena Jäätassua. Olin huomannut, että Karhutassu ei ollut kovinkaan tykästynyt nuorempaan veljeensä. Toisinaan hän käyttäytyi kuin Lauhapentu olisi ollut vain ilmaa. Olikohan tämä sittenkään ihan järkevää?

//Karhu tai Lauha?
// 259 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Rapakynsi katsoi minuun tummanvihreillä silmillään ja selitti uutta liikettä. Liikkeet olivat jo melko edistyneitä ja minulle osittain hieman hankalia huonojen taistelutaitojeni takia. Mestarini oli muuttunut rennommaksi seurassani vähitellen, kun olimme tutustuneet enemmän. Kuitenkaan hän ei ollut muuttunut paljon puheliaammaksi ja uskoin hänen olevan muuten vain hiljainen, eikä se johtunut minusta. Rapakynsi näytti esimerkkiä siitä, kuinka hypyssä tulisi asennoitua, jotta tähtäys osuisi suurimmalla todennäköisyydellä ja jos ei osuisi, asennosta olisi pääsy tukevaan asentoon maahan, josta olisi helppo latautua uuteen iskuun.
“Nyt kun tiedät miten liike teoriassa toimii, käytän sinua hyväkseni liikkeen näyttämisessä”, Rapakynsi naukui vilkaisten maahan. Nyökkäsin ja mumisin myöntävän vastauksen jo keskittyneenä mestarini jokaiseen liikahdukseen. Pian hän jännitti takajalkansa loikkaan ja pian hän liisi jo halki ilman kohti minua. Hän oli asennoitunut siten, että hänen etutassunsa olivat hieman harallaan eteenpäin suunnattuina ja takajalat näyttivät siltä kuin olisivat valmiina laskeutumaan mille alustalle tahansa. Häntä oli melkein ylös suunnattuna tasapainon pysymisen helpottamiseksi. Ennen kuin ehdin reagoimaan mitenkään mietteitteni läpi, naaras oli jo iskenyt ja makasin kyljelläni maassa.
“Sinun pitää olla tarkempi, eikä ajautua heti ajatuksiisi, kun sinulla on siihen tilaisuus”, Rapakynsi torui ja pudisteli päätään. Tunsin punastuvani nolostuneena. Ennen anteeksipyyntöä, Rapakynsi oli jo ehtinyt käskeä minua yrittämään hänen äskön näyttämäänsä liikettä. Yritin kaikkeni onnistuakseni, mutta silti liikkeeni oli kömpelö ja kaiken lisäksi Rapakynnellä oli aikaa väistää minua roppakaupalla.
“Ei niin huono kuin voisi olla, mutta tuo enemmän painoasi etutassuillesi”, mestarini ohjeisti ja kosketti etutassujani nopeasti hännällään. Kurtistin kulmiani mietteliäästi ja mietin edellistä hyppäystilannetta ja yritin sovittaa mestarini ohjeet siihen.

Olimme palaneet jo pitkä aika sitten harjoituksista Rapakynnen kanssa. Olin onnistunut mestarini opettamassa liikkeessä loppujen lopuksi ja olin tyytyväinen. Lihaksiani kuitenkin väsytti vähän, mutta tiesin lihassäryn olevan pahempaa huomenna. Aurinko oli painumassa mailleen, kun Surmakynsi asteli luokseni.
“Olet lähdössä auringon laskun partioon, joka lähtee hetken päästä. Sinun tulee kokoontua leirin suuaukolle muiden partioon lähtevien kissojen kanssa. Alas laputtaa”, varapäällikkö tokaisi piikikkäästi ja vilkaisi minua käskevästi keltaisilla silmillään. Nyökkäsin ja lähdin kipittämään minulle osoitettuun paikkaan. Riemukseni tunnistin Pikkutassun partiokissojen joukosta. Loikin innokkaasti ystäväni luokse ja hihkaisin:
“Hei Pikkutassu! Mites sinun koulutuksesi etenee?”

//Pikku? 😀
338 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Pidä hauskaa!” huusin ystäväni perään juuri kun piikkihernetunneli oli nielaisemassa hänet sisäänsä, joten en ollut varma, oliko toivotukseni mennyt perille asti. Katsoin hiljentynyttä aukiota hieman harmistuneena – normaalisti olisin viettänyt aamupäivän Mahlatassun kanssa leikkien, mutta koska hänellä oli nyt tärkeämpiä juttuja meneillään, jouduin pärjäämään itsekseni. Toisaalta, olihan pentutarhalla vielä Sammalpentu, jonka kanssa en ollut hionut oikeastaan juuri minkäänlaista tuttavuutta koko tänä aikana, joten tämä päivä saattaisi olla siihen hommaan mitä parahultaisin.
Ennen kuin loikin takaisin pentutarhalle käännyin vielä katsomaan taakseni piikkihernetunnelin suuntaan, johon Mahlatassu oli kadonnut yhdessä mestarinsa Minttuvarjon kanssa. *Mahlatassu tulee takaisin nopeammin kuin tajuankaan. Sitten me voimme taas jakaa tuoresaalista ja leikkiä yhdessä – aivan kuten ennenvanhaan.*
Raotin pentutarhan suuaukkoa peittävää sammalverhoa tassullani ja kurkistin sisään. Ruostekukkakin oli poikkeuksellisesti ylhäällä; naaras suki ruosteenruskeaa turkkiaan, ja näytti vähät välittävän siitä, missä tämän jälkikasvu viiletti tähän aikaan. No, tässä minä nyt olin. Yksin. Mutta toivottavasti en kauaa. Siirsin katseeni toiselle puolelle pesää. Mäntyviiksikin siisti itseään parasta aikaa. Hänen vieressään Sammalpentu venytteli itseään jalkeille. Pentu oli aivan emonsa näköinen; tosin ainoa ero kaksikon ulkonäössä oli silmät, jotka Mäntyviiksellä olivat keltaiset ja tämän tyttärellä vihreät. Mutta molemmat omasivat kauniin mustan turkin, jota minäkin hiukan kadehdin.
Tassuttelin naaraiden luo. Mäntyviiksi kohotti katseensa minuun, ja hän tuuppasi hellästi kuonollaan Sammalpentua, jotta tämäkin tajuaisi havahtua. Nyt kaksikko tuijotti minua odottavan näköisenä.
Levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn. ”Hyvää huomenta, Mäntyviiksi ja Sammalpentu. Olen tässä tuuminut, joskos Sammalpentu voisi leikkiä kanssani tänä aamuna”, esitin ehdotukseni hyvin kohteliaasti, sillä en halunnut pilata mahdollisuuksiani uuteen leikkikaveriin heti kertarysäyksellä.
Mäntyviiksi katsahti tyttäreensä hymyillen. ”No, miten on, Sammalpentu?” hän maukui hieman huvittuneen oloisena. Pienen naaraan silmät syttyivät. Hän nyökkäsi innokkaana ja kapusi ylös vuoteestaan.
”Mitä leikitään?” hän kysyi ja kallisti hiukan päätään. Mietin lyhyen hetken. Sitten sain idean.
”Leikitään sammalpallolla!” ehdotin. Naaras nyökkäsi ja juoksi hakemaan sammalta pesän perällä sijaitsevasta ylijäämäkasasta, joka nykyään toimi lähinnä pentujen ammusvarastona.
”Ota koppi!” Sammalpentu huusi ja viskasi pyörittelemänsä mytyn minulle. Pallo tuli kuin puskista, mutta onnistuin juuri ja juuri kurottamaan siitä kiinni kynsilläni, kun se liiti ylitseni.
”Vau, olet hyvä tässä!” kehuin yllättyneenä voimasta, jonka naaras oli onnistunut saamaan heittoonsa. Pentu näytti myös itse tyytyväiseltä suoritukseensa.
Kopittelimme pallolla hyvän tovin, kunnes Mäntyviiksi tuli siihen tulokseen, että Sammalpennun oli jo aika syödä jotakin. Sammalpentu tiputti pallon maahan ja tassutteli emonsa luokse. Hän ei selvästikään olisi halunnut mennä syömään vielä, mutta naaraan kurniva vatsa kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
”Tuletko sinäkin?” Sammalpentu kääntyi kysymään pesän suulla. Pudistelin päätäni.
”Ei kiitos. Söin jo aiemmin Mahlatassun kanssa”, sanoin, ja yhtäkkiä minulle tuli taas ikävä parasta ystävääni. Sammalpentu huiskautti minulle häntäänsä hyvästeiksi ja loikki emonsa perässä aukiolle. Jäin taas yksin.
”Taidat kaivata ystävääsi, pikkuinen”, joku totesi takaani. Käännähdin ympäri. Sumusilmä ja Naarmunenä makasivat vieretysten sammalpedillä ja katselivat minun suuntaani. Tai no Naarmunenä lähinnä, sillä olin kuullut Sumusilmän olevan sokea.
”Niin kaipaan”, tunnustin ja tassuttelin lähemmäksi vanhuksia. Istahdin hieman epäröiden alas, mutta iäkkäät kissat eivät näyttäneet ottavan siitä pahakseen, joten uskalsin rentoutua.
”Eikös sinunkin pitäisi kohta päästä jo oppilaaksi?” Naarmunenä tiedusteli.
”Kuun tai parin päästä”, arvelin vastaukseksi. ”Pelkään, että Mahlatassu ehtii päästä soturiksi ennen kuin minusta tulee -tassu.”
”Älä ole huolissasi”, Sumusilmän ääni oli rauhoittava. Tunnistin sen myös ääneksi, joka äsken oli kiinnittänyt huomioni vanhimpiin. ”Te ehditte kokea yhdessä vielä monta seikkailua.” Naaraan sanat kuulostivat lohdullisilta, ja halusin todella uskoa niitä.
”Mitäpä jos yrittäisit nukkua, kunnes Mahlatassu palaa?” Naarmunenä haukotteli. Minun ja Sammalpennun mesoaminen oli selvästi valvottanut häntä koko aamupäivän, mistä olin kovin pahoillani.
”Selvä. Ja kiitos!” mau’uin vielä ja kipitin sitten pesän poikki Ruostekukan luo. Naaras raotti laiskasti silmäluomiaan ja teki minulle tilaa, kun kömmin hänen viereensä sammalille.
Käperryin hänen kylkeään vasten kerälle ja hautasin kuononi tämän pehmeisiin karvoihin. Suljin silmäni saman tien ja odotin, että uni sieppaisi minusta.
Kului jonkin aikaa, ja joku kuulosti kutsuvan minua. Ensin yhdesti. Sitten toisen kerran. Ja kolmannella kerralla avasinkin silmäni nähdäkseni kuka minua puhutteli.
Vilkuilin ympärilleni hiukan hämilläni. Sitten huomasin Mahlatassun seisomassa vähän matkan päässä ja katseeni kirkastui. Nousin varovasti ylös varoen herättämästä emoa. Tosin tiesin hänen omaavan rautaiset unenlahjat, joten tuskin häntä pikku liikehdintä häiritsi. Seurasin Mahlatassua ulos pesästä.
”No, miten minä?” kysyin voimatta peitellä innokkuuttani. Olin odottanut ystäväni paluuta koko pitkän päivän, ja siinä hän viimein oli. Halusin kuulla kaiken!
”Kävelimme läpi kaikki rajat. Minä näin ukkospolun ja Hehkulammen. Se oli paljon upeampi millaiseksi yksikään kissa on sen meille kuvaillut! Vesi oli kirkkaansinistä, ja se ärsyttävä Tuhkajuova oli uimassa”, Mahlatassu kertoi myöskin kovin innokkaasti, vaikka huomasinkin, että hän yritti pysytellä rauhallisena puhuessaan – varmaankin oppilaiden pesän lähistöllä pörräävien ikätoveriensa takia.
”Kuulostaa mahtavalta! En malta odottaa, että pääsemme kiertämään rajoja yhdessä!” hihkaisin ja tein nopean kunniakierroksen Mahlatassun ympäri. Kuulin vaimeaa tirskuntaa takaani, ja tajusin Jäätassun katsovan meitä parin kaverinsa kanssa oppilaiden pesältä päin. Karhutassu oli myös heidän seurassaan. Se sai minut kummastumaan, mutten piitannut siitä, vaan päätin keskittää kaiken huomioni Mahlatassuun.
”Sillä välin kun sinä kiersit rajoja, minä leikin sammalpallolla Sammalpennun kanssa ja juttelin klaaninvanhimmille. Sitten meninkin torkuille ja toivoin, että aika kuluisi nopeammin”, selitin. Tarinani ei ollut ehkä yhtä kiinnostava kuin Mahlatassun, mutta juuri nyt minulla ei ollut mitään parempaa tarjottavanani.
”Mitä tehdään seuraavaksi?” kysyin hymyillen. En malttanut odottaa, mitä huisia tekemistä paras ystäväni keksisi meille!

//Mahla?
//841 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

“Miten niin minun tyyppiäni? Hän on hyvä ja kunnioitettu soturi. Parempaa kumppanivaihtoehtoa tuskin on”, tiuskaisin Pimentovarjolle. Soturi kohautti lapojaan.
“Pidätkö sinä hänestä?” tumma naaras kysyi kuin ohimennen. Hänen katseensa oli nauliintunut leirin toisella puolen jutteleviin sotureihin. Heidän joukossaan oli Hämypilvi, Hopeaputous, Jokimieli ja Turmaloikka. Ilmeisesti nelikolla oli jokin tärkeäkin juttuhetki meneillään. Kaikki näyttivät hyvin keskittyneiltä.
“Pitäisikö hänestä pitää?” kysymykseni kertoi ilmeisesti tarpeeksi tunteistani. Pimentovarjo ei vastannut mitään, nyökkäsi vain. Yllemme laskeutui hiljaisuus. Päätin kuitenkin rikkoa sen pienellä piikittelyllä. Pimentovarjo tuskin loukkaantuisi siitä, sillä se oli tapamme keskustella kahdestaan.
“Ehkä sinunkin kannattaisi harkita kumppanin ottamista. Voisit edetä soturiurallasi huomattavasti eteenpäin, kun sinutkin voitaisiin ottaa tosissaan”, sanoin lapojani kohauttaen. Pimentovarjon katse oli ilmeetön kuten aina. Soturi taisi olla koko klaanin ainoa kissa, jolle saatoin puhua monestakin asiasta. Emme me mitään ystäviä olleet, ennemminkin tuttavia. Muiden silmissä näytti paremmalta että soturi jutteli toiselle soturille, kuin olisi vain istunut yksin leirin laidalla tuijottamassa käpäliään.

//Pimento?
// ja tässä on tasan 150 sanaa :DD

Kirjoittaja: Elandra

Olin syvässä unessa ja näin mukavia unia, mutta yhtäkkiä joku iskeytyi kuonooni. Räväytin silmäni auki ja uni loppui. Isku ei ollut tullut unesta, vaan Lauhapentu seisoi edessäni hullunkurinen virne kasvoillaan.
”Yllätys!” pentu kuiskasi ja yritti pidätellä nauruaan, ”olisitpa nähnyt ilmeesi!” Yhä tilanteesta hämilläni räpyttelin silmiäni. Sitten mieleeni muistui, etten ollut enää pentutarhalla. Olin oppilaiden pesässä ja oppilas. Mutta mitä Lauhapentu täällä teki? Kuulin jonkun oppilaan mutisevan jotain unissaan. Nousin varovasti ylös ja viitoin Lauhapennun ulos pesästä. Kolli loikki pääaukiolle, jossa hän vihoviimein purskahti nauruun. Lauhapennun nauru alkoi naurattaa myös minua. Siinä me nauroimme kahdestaan.
”Sinun pitäisi olla pentutarhalla”, huomautin, kun sain naurun viimein loppumaan. Lauhapentu kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy.
”Halusin tulla herättämään sinut”, kolli totesi ja puski kuonollaan rintaani.
”Hyvä että tulit. Päivästäni tulee nyt parempi kuin koskaan”, sanoin kehräten.
”Ai, sinä oletkin jo hereillä”, Minttuvarjon lämmin ääni kuului takaani. Käännyin mestarini suuntaan ja nyökkäsin. Vaalean punaruskean naaraan vaaleanruskeat silmät käväsivät Lauhapennussa, mutta siirtyivät taas nopeasti minun vihreisiin silmiini.
”Tuoresaaliskasassa on vielä pari saalista. Ota siitä itsellesi jotain. Lähdemme sitten kiertämään rajoja”, soturi totesi. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään Lauhapentu kannoillani kohti tuoresaaliskasaa.
”Minäkin haluaisin jo päästä leirin ulkopuolelle”, valko-oranssi kolli huokaisi. Vilkaisin häntä hymyillen.
”Lupaan kertoa sinulle ihan kaiken mitä näen siellä”, sanoin. Lauhapentu nyökkäsi. Valikoin tuoresaaliskasalla hetken ajan hiiren ja varpusen välillä. Lopulta päädyin valitsemaan hiiren. Lupasin jakaa sen Lauhapennun kanssa, koska minulla ei ollut kovinkaan kova nälkä. Söimme aivan tavallisesti kuten joka päivä tätä aiemminkin. En olisi halunnut asioiden muuttuvan.
Kun olin syönyt, nousin ylös ja sipaisin kielelläni rintakarvojani siistimmäksi. Lauhapentu kääntyi minun suuntaani hymyillen.
”Minun täytyy mennä, mutta kerron sinulle sitten myöhemmin ihan kaiken”, lupasin. Kosketin kollin lapaa kuonollani ja loikin Minttuvarjon luokse.
”Pidä hauskaa!” kuulin Lauhapennun huutavan perääni. Kohtasin Minttuvarjon katseen, jonka jälkeen naaras nyökkäsi kuin tervehdykseksi. Hän käveli edelläni piikkihernetunneliin. En epäröinyt hetkeäkään, vaan kävelin naaraan perään. Tunneli oli melko iso. Suurempikin soturi voisi kävellä siellä, mutta kaikista suurimpien tulisia kävellä kumarassa. Olin nähnyt, kuinka piikkihernetunneli takertui pitkäkarvaisten ja kookkaiden sotureiden turkkeihin kiinni. Joissain kohdin tunnelissa olikin joitakin karvatukkoja. Minttuvarjo pysähtyi tunnelin päähän. Väistimme Hopeaputousta, joka oli kai ollut yövartiossa. Kolli tervehti meitä nyökkäämällä, joten teimme samoin. Sitten Minttuvarjo käänsi taas katseensa minuun.
”Mennään metsän halki aina joelle. Kierretään sieltä rajat Ukkospolulle, josta jatkamme Hehkulammelle ja joen toiselle puolelle”, Minttuvarjo kertoi. Nyökkäsin. Minulla ei ollut varmaa tietoa, missä päin mikäkin oli, joten mestarini lähti johdattamaan meitä. Edessämme oli paljon havupuita, mutta takana niitä oli hieman vähemmän. Metsä oli tiheintä täällä. Se vei yli puolet koko Kuolonklaanin reviiristä.

Rajojen kiertämisessä kului aikaa. Etenimme melko hitaasti, sillä Minttuvarjo kertoi tarinoita mitä rajoilla oli sattunut. Lisäksi hän kertoi merkkejä, joista rajan tunnistaa ilman hajujälkiä. Joissain kohdin rajamerkkinä oli kivi, mutta toisaalla se oli puu. Minttuvarjo kertoi minulle Lehtikuusilaaksosta ja ketusta, johon partio oli joskus törmännyt sen lähettyvillä. Jatkoimme matkaamme Ukkospolulle. Ukkospolun läheisyydessä oli paljon puiden kantoja.
”Kaksijalat ovat kaataneet puita täältä. Aiemmin tässäkin oli tiheää metsää”, soturi selitti haikealla äänellä. Paha haju kantautui nenääni. Minttuvarjo naurahti.
”Se on ukkospolku. Haju on paha, mutta siihenkin tottuu. Et saa koskaan mennä ukkospolulle tai liian lähelle sitä, tiedätkö miksi?” vaalean punaruskea naaras esitti minulle kysymyksen, johon tiesin vastauksen.
”Hirviöt juoksevat ukkospolulla, eikö niin?” kysyin. Naaras nyökkäsi hymyillen.
”Hirviöt eivät välitä meistä tai mistään muustakaan. Ne vain juoksevat eteenpäin pitäen kamalaa meteliä”, soturi kertoi.
Jatkoimme matkaa. Kiersimme pienen kukkulan ja saavutimme Hehkulammen. Kun näin sinisenä auringonvalossa hohtavan lammen, suuni loksahti auki. Se oli vielä kauniimman näköinen kuin olin edes kuvitellut.
”Hehkulampi on upea näky viherlehtisin. Siksi se houkuttelee kaksijalkoja koirineen ja pentuineen tänne. Aamuisin saamme olla usein rauhassa, mutta aurinkohuipun hetkellä niitä käy täällä aika paljon”, Minttuvarjo kertoi. Huomasin harmaan kissan seisovan rannalla. Sitten se vain asteli veteen ja pulahti uimaan.
”En tiennyt, että kissat osaavat oikeasti uida”, naukaisin pitäen katseeni kiinni kissassa, joka ui eteenpäin sinisessä vedessä.
”Se on Tuhkajuova. Hän ja hänen isänsä Jyrkänneloikka ovat Kuolonklaanin ainoat soturit, jotka osaavat uida ja kalastaa”, Minttuvarjo kertoi.
”Uiminen ei kuulosta houkuttelevalta”, totesin ja jatkoimme matkaa.

Saavuimme joen toiselle puolelle miltei aurinkohuipun aikaan.
”Joki ei virtaa kovin voimakkaasti, joten voisimme ylittää sen astinkiviä pitkin. Tiedäthän mitä ne ovat?” soturi kysyi. Nyökkäsin. Mäntyviiksi oli kertonut meille astinkivistä, joita pitkin joen pystyi ylittää. Etenkin sateiden jälkeen kivet olivat liukkaita ja vaarallisia. Nyt ei kuitenkaan ollut satanut, joten Minttuvarjo johdatti minut astinkivien luokse.
”Matkat kivien välillä eivät ole pitkät, joten pääset varmasti tästä yli helposti. Loikkaat vain näin kiveltä toiselle. Varovasti ettet putoa. Tasaa aina tasapainosi, jonka jälkeen hyppää vasta toiselle kivelle”, soturi sanoi ja näytti mallia. Kun hän oli loikkinut muutaman kiven eteenpäin, kissa kehotti minua loikkaamaan kivelle. Epäröivin askelin kävelin astinkiven luokse. Katseeni liukui kivestä virtaavaan veteen. Vesi näytti kylmältä, vaikka olikin viherlehti. Ponnistin itselleni vauhtia ja loikkasin ensimmäiselle kivelle. Se sujui hyvin. Toinenkin kivi vielä meni, mutta sitten piti loikata hieman pidempi matka. Sydämeni hakkasi aivan täysiä, kun loikkasin kohti kiveä. Loikka oli tarpeeksi pitkä, mutta tasapainoni oli vähällä pettää. Hetken horjuilun jälkeen sain kuitenkin tasapainoni hallintaan. Sen jälkeen jatkoin loikkimista Minttuvarjon perässä.
Joen toisella puolen huokaisin helpotuksesta. Olin selvinnyt siitä elossa!
”Osaatko kertoa missä suunnassa leiri on?” Minttuvarjo kysyi. Kun pääsin yli astinkivistä, keskityin mestarini esittämään kysymykseen. Katselin ympärilleni. Hehkulampi oli oikealla. Olimme kulkeneet joen viereltä ihan ensimmäisenä.
”Leiri on tuolla päin”, nau’uin viittoen hännälläni suuntaan, jonka uskoin olevan oikea. Minttuvarjo nyökkäsi.
”Suurin piirtein niin. Tule, mennään nyt leiriin. Jalkasi ovat varmasti väsyneet”, naaras sanoi. En ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota, mutta jalkani olivat väsyneet. En ollut koskaan kävellyt näin pitkää matkaa. Olimme kävelleet auringonnoususta yli aurinkohuippuun. Toki joitakin taukoja oli ollut, mutta siitä huolimatta se oli ollut nuorille jaloilleni paljon. Minttuvarjo johdatti minut leiriin, ja pujahdimme taas piikkihernetunneliin.
Leirin pääaukiolla oli paljon kissoja, aivan kuten aina tähän aikaan. Minttuvarjo pysäytti minut ennen kuin ehdin karata pentutarhalle.
”Kun sinulle tulee taas nälkä, syö jotain. Jatketaan harjoittelemista huomisaamuna, kun vien sinut ensimmäisiin metsästysharjoituksiin. Loppupäiväsi on siis vapaa”, naaras sanoi.
”Okei, kiitos”, naukaisin hymyillen ja loikin pois mestarini luota. Olin matkalla pentutarhalle, mutta joku pysäytti minut. Vaalean punaruskea kolli astui eteeni kasvoillaan halveksiva ilme.
”Minne matka?” Jäätassu kysyi matalalla äänellä. Kolli oli minua kookkaampi, ja hänen jäänsinisten silmien katse sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. En minä häntä pelännyt, mutta kolli oli hieman ärsyttävä.
”Pentutarhalle Lauhapennun luokse”, totesin mahdollisimman rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin katseen.
”Et ole enää pentu vaan oppilas, tule meidän kanssamme”, hän sanoi ja viittoi hännällään Karhutassun, Kuuratassun ja Haahkatassun suuntaan. Epäröin hetken, mutta pudistin päätäni. Olisin halunnut tutustua uusiin pesätovereihini, mutta Lauhapentu oli tärkeämpi.
”Ehkä myöhemmin, mutta minun pitää nyt oikeasti mennä”, sanoin ja kävelin nopeasti Jäätassun ohitse pentutarhalle. Mäntyviiksi ja Sammalpentu loikoilivat klaaninvanhimpien kanssa pentutarhan edustalla, mutta Lauhapentua ja Ruostekukkaa ei näkynyt.
”Lauhapentu?” sanoin kollin nimen varovasti, kun astelin pentutarhaan sisään. Huomasin Ruostekukan ja Lauhapennun nukkuvan omalla pedillään.
”Lauhapentu”, sanoin nyt hieman kovemmalla äänellä. Se sai ystäväni korvan värähtämään. Toistin nimen vielä kolmannen kerran, ja se herätti valko-oranssin pennnun. Kolli nosti päänsä ylös ensin hämmentyneenä, mutta minut nähdessään hänen korvansa nousivat pystyyn ja silmät suurenivat. Pentu nousi varovasti emonsa viereltä ja loikki luokseni. Kävelin hänen edellään ulos pentutarhalta.
”No, miten meni?” Lauhapentu kysyi innoissaan ja loikki ympärilläni. Pysyin mahdolllisimman rauhallisena, sillä olinhan nyt oppilas.
”Kävimme läpi kaikki rajat. Minä näin ukkospolun ja Hehkulammen. Se oli paljon upeampi millaiseksi yksikään kissa on sen meille kuvaillut! Vesi oli kirkkaansinistä, ja se ärsyttävä Tuhkajuova oli uimassa”, selitin innokkaana. Olisin halunnut, että Lauhapentukin olisi voinut nähdä kaiken sen mitä minäkin.

//Lauha?
// 1220 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seisoskelin erään suuren, sammaloituneen kivenlohkareen päällä, ja jostain kumman syystä Hämypilvi piti minulle seuraa. Naaras oli tullut herättämään minut aamulla hyvissä ajoin, eikä hän ollut suostunut kertomaan, minne olimme menossa. Olin seurannut vanhempaa soturia kuitenkin yllättävän luottavaisin mielin. Ehkä hän ei teurastaisi minua.
Vilkaisin kilpikonnakuvioiseen kissaan ohimennen. Hän näytti katsovan taivaalle. Muttei kylläkään pelkkää sinistä taivaankantta, vaan sinne itseään hyvin verkkaisesti hinaavaa aurinkoa, joka päivä toisensa jälkeen varasti valokeilan yötä valaisevalta kuulta. Hämypilvi väräytti korvaansa ja kääntyi katsomaan minuun päin. Nielaisin tahtomattakin.
”On aika”, kirjava soturi maukui kylmäävän rauhallisella äänellä, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Minkä aika? Mitä seuraavaksi oli tapahtumassa?
Luisuin alas kiven päältä ja tömähdin maahan naaraan viereen. ”Mitä arvon vanhempi soturi mahtaa tarkoittaa?” kysyin varovasti. Hämypilvi katsoi minua harmaansinisillä silmillään tietävän näköisenä, mutta hän ei selvästikään ollut valmis raottamaan minulle tätä salaisuuksien verhoa, jota hän piti yllä.
”Muistat varmaan, miltä mestarisi tuoksuu”, naaras sanoi yhtäkkiä. Nyökkäsin hyvin hitaasti, jääden pohtimaan, mitä soturi mahtoi ajaa takaa tällä kaikella. ”Sinun tehtäväsi on jäljittää hänet. Hän on jossain päin reviiriä. Sinulla on aikaa auringonlaskuun asti, mutta sinuna yrittäisin suoriutua tästä aikaisemmin – tuskin haluat viivytellä varapäällikköä koko päivää”, Hämypilvi hymähti ja nuolaisi käpäläänsä, jolla sitten pyyhki korvantaustansa.
Kieltämättä tämä oli hyvin eriskummallinen tapa aloittaa aamun harjoitukset, mutta Surmakynnen tuntien sen täytyi olla tehokas. Olin jo lähtemässä loikkimaan yhteen suuntaan, kun tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, mistä etsiä. Käännyin takaisin Hämypilven puoleen.
”Mistä minun pitäisi etsiä häntä?”
”Käytä nenääsi.” Sen sanottuaan soturi oikaisi selkänsä ja loikkasi ketterästi vieressään nököttävälle kivelle, jonka päällä olin vielä hetki sitten kuluttanut aikaani.
Pitäisikö minun siis yrittää paikantaa Surmakynsi tuolta jostain pelkästään nenääni käyttäen? Voi pojat – tässä tulisi kestämään kauan. En aikonut kuitenkaan luovuttaa. Siispä yritin ajatella järjellä: Minun olisi yritettävä löytää naaraan hajujälki – mistä se sitten ikinä alkoikaan. Vain sillä tavoin minulla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus suoriutua tehtävästä tämän päivän aikana.
Lönkyttelin leirin suuntaan. Oletettavasti sieltä löytyisi vihiä mestarini olinpaikasta; ainakin muistelisin haistaneeni Surmakynnen pähkinämäisen tuoksun poistuessamme leiristä Hämypilven kanssa aikaisemmin aamulla.
Vähän ennen leiriä onnistuin saamaan vainun. Surmakynnen ominaistuoksu oli yhä selvästi havaittavissa, mutta se oli alkanut sekoittumaan muuhun hajumaailmaan. Minun täytyisi siis kiirehtiä, mikäli mielin seurata näkymätöntä polkua, jonka Surmakynsi oli jättänyt jälkeensä.
Nostin vauhtini hölkäksi. Harpoin metsän poikki korvat höröllään ja kuono korkealla. Aikaa kului, ja pian sainkin huomata, että kohta olisi jo aurinkohuippu. Enkä ollut juuri edennyt etsinnöissäni. Ehkä siksi, että Surmakynsi näytti pujotelleen ympäri metsää ilman minkäänlaista logiikkaa. Jäljittäminen kävi aina vain vaikeammaksi mitä pidemmälle kuljin.
Pieneksi hetkeksi ehdin vaipua epätoivoon, kunnes taas onnistuin saamaan kiinni hajusta. Tällä kertaa liikkeeni olivat määrätietoisia, ja tiesin mihin olin menossa. Suuntasin metsän halki rajaa kohti. Haju voimistui joka laukalla.
Näin edessäpäin hahmon. Oli kamalan kuuma, ja pelkäsin näkeväni harjoja. Mutta hahmo ei kadonnut. Näin sen edelleen selvästi. Harmaan pitkäkarvaisen hahmon, joka ei voinut olla kukaan muu kuin…
”Surmakynsi!” helpotuksen huokaus karkasi suustani. Naaras katsoi minua keltaiset silmät viiruina. Mutta tunnistin hänestä jotain, jota en ollut oikeastaan koskaan ennen häneltä saanut: varapäällikkö näytti ylpeältä.
”Hyvin tehty, Karhutassu”, Surmakynsi antoi myönnytyksen. Rintakehäni kohoili kiivaasti, olin yhä hengästynyt matkasta, eikä se ollut mikään ihme, mikäli otti huomioon porottavan auringon, jolta ei meinannut saada suojaa edes metsässä.
”Kierrämme vielä rajat. Sen jälkeen voit palata takaisin leiriin ja ottaa hieman jotakin syömistä”, hän jatkoi ja lähti tassuttamaan suuntaan, missä tiesin Lehtikuusilaakson sijaitsevan. Väsymykseni unohtui hetkessä ja olin jälleen toimintavalmiina. Olin iloinen siitä, että olin onnistunut tässä tehtävässä. Se voisi olla ratkaiseva soturinkoulutukseni kannalta.

//564 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”Oletko sinä miettinyt jo kumppanin hankkimista?” Tuhkajuova kysyi ja sai minut välittömästi kääntymään hänen puoleensa yllättyneenä. En ollut ajatellut, että naarasta kiinnostaisivat sellaiset asiat, sillä Tuhkajuova ei vaikuttanut sellaiselta kissalta.
”Mitä? En”, vastasin pudistaen päätäni. En ollut itse aiemmin ajatellut kumppanin hankkimista juuri ollenkaan. Enkä oikeastaan edes halunnut kumppania, muuten kuin jälkikasvun tai ehkä klaanissa ylenemisen vuoksi.
”Se on asia, joka minua ehkä vähiten elämässä kiinnostaa”, vastasin tuhahtaen. ”Minulla on tärkeämpääkin tekemistä. Sitä paitsi kukaan ei haluaisi olla minun kumppanini, eikä tässä klaanissa ole ketään, jonka minä haluaisin kumppanikseni.”
Se oli totta. Kaikki minun ikäiseni kollit olivat joko ärsyttäviä tai tyhmiä, tai molempia. Suurimmalla osalla kokeneemmista sotureista oli jo kumppani, jäljelle jääviin kuuluivat Kaaostuhon kaltaiset kissat. Toisaalta oli hankala uskoa, että kaikki klaanin kollit olivat kelvottomia kumppaniehdokkaita. Ehkä vika olikin minussa.
Käännyin jälleen Tuhkajuovan puoleen.
”Oletan, että sinä harkitset kumppania. Henkäysvarjoako?” kysyin ilmeettömänä. ”Hänhän seuraa sinua kaikkialle. En ollut kuvitellut, että hän olisi sinun tyyppiäsi.”

//Tuhka?
//155 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mahlatassu loikki luokseni. Kollin vihreät silmät tuikkivat kirkkaina ja ne olivat eloa täynnä. Hymy kohosi väkisinkin kasvoilleni. Tämä oli mahtavaa! Paras ystäväni oli nyt oppilas, eikä kukaan tulisi enää huutelemaan meille mitä sai tehdä ja mitä ei.
”Onnea!” hihkaisin ja tuuppasin Mahlatassua leikkimielisesti. Mahlatassu horjahti hieman, mutta hänkin nauroi. ”Näytätkin paljon vanhemmalta ja arvostettavammalta nyt”, kiusoittelin ystävääni.
Mahlatassu hymähti. ”Pian me voimme tehdä oppilaiden juttuja yhdessä”, hän lupasi ja tönäisi vuorostaan minua. Kupsahdin maahan hiekkapölyä syljeskellen.
”Vau, sinussahan on voimaa!” totesin yllättyneenä kollin vastaiskusta ja kömmin takaisin pystyyn. Toisaalta, Mahlatassu oli minua pari kuuta vanhempi; ei siis ollut mikään ihme, että hän peittosi minut useammin mittelöissämme.
”Haluatko auttaa minua siirtämään petini oppilaiden pesälle?” Mahlatassu kysyi. Nyökkäsin innokkaana ja kipitin hänen perässään pentutarhalle.
”Aika huisia, että sait Minttuvarjon mestariksesi”, puhelin samalla kun autoin ystävääni raahaamaan kulunutta sammallättyä pesän poikki. ”Hän tosi kiva!”
”Niinpä!” Mahlatassu mumisi suu täynnä sammalta. Oppilas kantoi petiään itse suurimman osan matkasta aukiolla, mutta minä pidin huolen, ettei hänelle tullut tylsää sinä aikana.
”Kunpa minäkin saisin kivan mestarin”, pohdin ääneen. Mahlatassu osoitti kuuntelevansa tupisemalla jotakin hyvin epämääräistä. ”Tosin, sinä taisit saada koko klaanin kivoimman mestarin jo, joten minun vaihtoehtoni ovat aika suppeat.”
Pysähdyimme oppilaiden pesän suulla. Mahlatassu irrotti otteensa sammalesta hetkeksi ja piti pienen hengähdystauon. Odotin hänen vierellään kuuliaisesti.
”Olisiko Turmaloikka hyvä mestari?” kermanvärinen kolli ehdotti äskeiseen puheenaiheeseemme liittyen.
”No jaa. Hän on melko kömpelö. Ja ilkeä. Kuten kaikki muutkin kuolonklaanilaiset”, tuhahdin ja kohautin vähän lapojani. Mahlatassu mietti hetken.
”Entäpä Hämypilvi sitten?”
”Hämypilvi on tosi hiljainen! Enkä tajua hänen vitsejään. Ne kuulostavat loukkauksilta”, sanoin päätäni pudistellen. Seurasi hiljaisuus. Sitten Mahlatassu tarttui taas petinsä reunasta hampaillaan ja veti sen perässään pesään.
Tassuttelin ystäväni kannoilla peremmälle. Osa oppilaista taisi hakea pesästä suojaa porottavalta auringolta, sillä täällä oli yllättävän täyttä ottaen huomioon ajankohdan. Jopa Karhutassu makasi vuoteessaan silmät hieman raollaan. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi, mutta kolli sivuutti toverillisen eleeni kylmästi.
Mahlatassu laski petinsä maahan. Se sijaitsi melko lähellä pesän uloskäyntiä, mutta tällaisella säällä se tuskin oli kovin huono juttu, sillä tässä kohtaa kävi mukava vinkka aina kun joku kulki ohi. Autoin vielä pöyhimään sammalet, kunnes siirryimme aukiolle haukkaamaan hieman happea.
”Minulla tulee vähän ikävä sinua”, myönsin hiljaa katsellessamme leirin menoa. Mahlatassu siirsi vihreiden silmiensä katseen minuun, ja jostakin kumman syystä en voinut kohdata sitä juuri nyt.
”Mehän näemme yhä – päivittäin. Sinun ei tarvitse odottaa kuin vain pari hassua kuukautta, niin sinäkin pääset nukkumaan oppilaiden pesälle”, hän maukui rohkaisevasti. Nyökkäsin jo hiukan paremmalla mielellä.
”Lauhapentu!” joku kuului huutavan. Nostin katseeni ja näin Ruostekukan seisomassa pentutarhan suuaukolla. Hän näytti kärttyisältä.
”Minun täytyy mennä – nähdään huomenna”, sanoin nopeasti ja pomppasin jaloilleni. Pukkasin ystävääni vielä viimeisen kerran rintaan tassullani, ennen kuin loikin Ruostekukan luokse. Kuningatar tuhahti vain ja sukelsi edelläni pentutarhaan. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta Mahlatassu oli jo poissa. Nielin harmistukseni ja seurasin emon esimerkkiä ja siirryin sisälle pesään.

Aamulla olin aikaisin liikkeellä. Olin erehdyksissäni mennyt herättämään Mahlatassua pentutarhasta tämän tavanomaiselta nukkumapaikalta, mutta vasta jälkeenpäin olin muistanut, ettei hän asunut täällä enää. Halusin kuitenkin yllättää ystäväni, vaikkemme olletkaan enää pesätovereita.
Hiippailin pesän poikki aukiolle. Huomasin Minttuvarjon, joka näytti juuri heränneeltä. Hän suki turkkiaan lähellä sotureiden pesää. Naaras oli kaiketi aikeissa mennä herättämään Mahlatassun seuraavaksi – mutta minä halusin ehtiä ensin.
Juoksin oppilaiden pesälle leirin laitoja myötäillen. Kun olin varmistanut, ettei minua oltu huomattu, pujahdin sisälle hämärään, ahtaaseen pesään. Ei ollut vaikea löytää Mahlatassun kermanväristä turkkia muiden joukosta.
Ryömin aivan hänen petinsä viereen. Kurkotin sitten tökkäisemään kollin vaaleanpunaista nenää käpälälläni. Hän avasi silmänsä hätkähtäen ja näytti oikeasti yllättyneeltä minut nähdessään.
”Yllätys!” supatin ja yritin olla tirskumatta. ”Olisitpa nähnyt ilmeesi!”

//Mahla?
//583 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pihkatassu: 7kp –

Lauhapentu: 29kp! – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Tuhkajuova. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Karhutassu: 23kp! – Voit nyt nimittää itsesi soturiksi! Muista ilmoittaa siitä ilmoituksiin.

Mahlatassu: 44kp! –

Taivastassu: 15kp – Voit nyt nimittää itsesi soturiksi! Muista ilmoittaa siitä ilmoituksiin.

Tuhkajuova: 43kp! –

Sammalpentu: 6kp – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Liekkihäntä. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko loisti korkealla taivaalla ja lämmitti hopeista turkkiani. Viherlehti oli saapunut Kuolonklaanin maille. Kissat tuntuivat olevan innoissaan lämmöstä ja siitä, että jokainen saattoi syödä vatsansa täyteen joka päivä. Minun päiväni menivät soturin tehtäviä hoitaessa. Halusin pitää itseni kiireisenä, jotta voisin parhaani mukaan vältellä Henkäysvarjoa. Jyrkänneloikka painosti lähes päivittäin minua. Hän halusi tyttärensä olevan kunnon soturi, jolla olisi myös kunnon kumppani. Tietenkin Henkäysvarjo oli hyvä soturi, mutta minä en tulisi koskaan olemaan hyvä kumppani hänelle tai kenelle muullekaan. Jyrkänneloikan mukaan tärkeintä oli näyttää muiden silmissä hyvältä.
Yritin unohtaa Henkäysvarjon ja isäni, joten poistuin leiristä ja loikin Hehkulammelle. Matka kesti tovin, mutta lopulta pääsin perille. Ohitin suuren kallion ja kaislikon. Pysähdyin rantaan ja annoin katseeni seilata Hehkulammen sinisenä hehkuvassa vedessä. Henkäysvarjo oli ollut oikeassa, tämä oli reviirin kaunein paikka viherlehden aikaan. En kuitenkaan ollut täällä vain ihailemassa maisemia. Astuin rantaveteen ja totuttelin hetken ajan hieman kylmään veteen. Viherlehti ei ollut vielä niin pitkällä, että vesi olisi ollut lämmintä. Askel askeleelta kävelin syvemmälle veteen. Kun vesi saavutti vatsakarvani, jouduin vetämään syvään henkeä ja hidastamaan tahtiani. Se tuntui samaan aikaan ihan kamalalta, mutta toisaalta ihan mukavalta. Tunsin pohjan katoavan jalkojeni alta, kun aloin kauhoa vettä käpälilläni. Tein tasaisia, melko nopeita potkuja takajaloillani pysyäkseni pinnalla. Olin vähällä umplahtaa pinnan alle, mutta onnistuin pitämään pääni sen yläpuolella.
Kun olin uinut tovin, palasin takaisin rantaan. Päivä päivältä uintitaitoni kehittyivät. Jyrkänneloikka halusi opettaa minulle taistelemista vedessä, kunhan vain hallitsisin ensin uimisen paremmin. Siihen tuskin kuluisi kovinkaan kauaa, sillä neljäsosakuussa olin edennyt omasta mielestäni paljon. Ensimmäisenä päivänä olin vähän väliä käynyt pinnan alle, mutta nyt saatoin uida pidempäänkin ilman ongelmia. Rannalla ravistelin turkkiani vähän kuivemmaksi, jonka jälkeen aloin nuolla sitä.
“Taasko olit uimassa?” kysymys yllätti minut. Nostin katseeni tulijaan, joka oli Henkäysvarjo. Nyökkäsin vastaukseksi ja jatkoin peseytymistä. Kolli pysytteli etäällä.
“Surmakynsi laittoi sinut yövartioon”, kolli kertoi rauhallisella äänellä. Lopetin hetkeksi nuolemisen ja nostin katseeni kolliin.
“Ja sen tulit minulle tänne saakka kertomaan?” kysyin hieman koppavasti. Soturi kohautti lapojaan.
“Ajattelin sinun haluavan tietää”, hän ilmoitti tuhahtaen. En vastannut mitään, vaan jatkoin peseytymistä.
“Isäsi tuli juttelemaan minulle”, Henkäysvarjo rikkoi hiljaisuuden. Toteamus yllätti minut, joten lopetin taas peseytymisen ja nostin katseeni soturiin. Raidallisen kollin kasvoilla oli rauhallinen ilme.
“Mitä hän sanoi?” kysyin yrittäen esittää, ettenkö muka tietäisi. Jyrkänneloikka yritti takuulla nopeuttaa asioita, kun minä en siihen pystynyt.
“Hän kertoi suunnitelmastanne. Se sopii minulle”, kolli ilmoitti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme. Siristin silmiäni aivan kuin en olisi tiennyt mistä kissa puhuu.
“Mistä suunnitelmasta?” jatkoin esittämistä. Nyt Henkäysvarjo näytti hieman yllättyneeltä. En tiennyt, menikö esitykseni läpi, mutta veikkasin niin.
“Kyllä minä voin sinun kumppaniksesi alkaa”, hän totesi viileästi ja virnisti. En osannut sanoa mitään, joten nousin vain ylös ja kävelin kollin ohitse suunnaten kohti leiriä. Kuulin Henkäysvarjon lähtevän perääni.
“No, mikä sinulle nyt tuli?” kolli kysyi ja otti minut nopeasti kiinni. En edes vilkaissut hänen suuntaansa.
“Ei mikään”, totesin tasaisella äänellä.
“Kyllä minä näen”, kolli sanoi.
“Minä voin alkaa kumppaniksesi, mutta yhdellä ehdolla”, naukaisin ja käänsin katseeni kolliin. Henkäysvarjon katse kehotti minua jatkamaan.
“Lauhapennusta tulee minun oppilaani”, sanoin vakavalla äänellä. Raidallisen soturin ilme muuttui hieman yllättyneeksi.
”Kai sinä tiedät, että minä en päätä siitä”, kissa huomautti. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”Sitten sopimusta ei tule. Kyllä sinä keinot keksit. Kun Punatähti myöntyy, tule taas luokseni. Jos sanot isälleni mitään tästä, en ikinä ala sinun kumppaniksesi”, tiuskaisin nopeasti ja kiristin tahtiani. Henkäysvarjo jäi jälkeeni, mutta otti minut taas hetken päästä kiinni. Soturi ei sanonut mitään loppumatkalla.

Kävelin sisään leiriin Henkäysvarjo perässäni. Huomasin kollin suuntaavan kaatuneen kuusen taakse. Kenties hän meni heti juttelemaan Punatähden kanssa. Jos saisin oppilaan, kukaan ei voisi painostaa minua saamaan vielä pentuja. Oppilaan koulutuksessa menisi aikaa kenties sen verran, että olisin valmis siihen itsekin. Tai ehkä Henkäysvarjokaan ei halunnut pentuja. Soturi saattoi vain haluta hyvän maineen ja myöhemmin päällikön paikan. Sitä suuri osa kuolonklaanilaisista vain halusi, eikä se haitannut minua ollenkaan.
”Olit taas uimassa?” Pimentovarjon ääni keskeytti ajatukseni. Käännyin tumman soturin puoleen.
”Entä sitten?” murahdin vastaukseksi.
”No ei kai mitään. Henkäysvarjo ilmeisesti löysi sinut. Hän kyseli perääsi, veikkasin sinun olevan Hehkulammella”, soturi kertoi tasaisella äänellä. Nyökkäsin.
”Oletko sinä miettinyt jo kumppanin hankkimista?” päädyin hetken harkinnan jälkeen kysymään Pimentovarjolta. Pimentovarjo oli ikäiseni, joten kenties hänellä oli samanlaiset ajatukset mielessään.

//Pimento?
// 684 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin löytänyt mielestäni parhaan piilon ikinä! Kun Lauhapentu oli ulkona laskemassa, olin kipittänyt klaaninvanhimpien luokse. Ehdotukseni oli mennyt nopeasti kaksikolle läpi. Naarmunenä oli piilottanut minut sammaliin ja asettunut sitten siihen niin, että nopealla vilkaisulla minua ei sieltä löytäisi. Sokea Sumusilmäkin oli parhaansa mukaan auttanut, hän asettui lähelleni ikään kuin keskustelemaan Naarmunenän kanssa. Onneksi en ollut vielä täysikokoinen, sillä muuten piiloutuminen tänne ei olisi millään onnistunut. Kuulin Lauhapennun astuvan pentutarhaan. Hänen askeleensa kiersivät pari kertaa klaaninvanhimmat, jonka jälkeen askeleet hiljenivät. Ilmeisesti kolli käveli pesän toiselle laidalle kuningattarien ja Sammalpennun luokse.
Kuuntelin Naarmunenän ja Sumusilmän keskustelua sammalien alta. Kaksikko puhui viherlehdestä. Naarmunenä kuvaili klaanitoverilleen tämän päivän säätä ja kertoi meidän pentujen tekemisistä. Kollin puheet kertoivat hänen olevan älykäs. Siitä huolimatta kolli oli höperöitynyt, ja hän höpötti usein tahallaan niitä näitä pennuille. Hän oli joskus huijannut meitäkin kertomalla, että hän itse oli tehnyt ties mitä hurjaa. Sumusilmä oli nopeasti korjannut väitteet valheeksi, josta Naarmunenä oli ärsyyntynyt. Kaksikko tuntui kuitenkin tulevan hyvin toimeen keskenään. Kai se oli vähän pakko, kun he olivat ainoat klaaninvanhimmat koko klaanissa.
”Missä sinä oikein olet?” kuulin Lauhapennun kysyvän mietteliäänä. Hänen askeleensa lähestyivät taas. Kolli kysyi Naarmunenältä ja Sumusilmältä jotain minusta, mutta kaksikko esitti tietämätöntä. Lauhapentu kiersi taas klaaninvanhimmat. En voinut sille mitään, mutta kurkustani pääsi pieni kehräys. Tämä leikki oli ihan paras! Nopeasti pakotin itseni lopettamaan kehräämisen ja pysyttelin paikoillani. En uskaltanut edes hengittää, sillä Lauhapentu oli takuulla kuullut minut! Ystäväni askeleet lakkasivat. Sitten ne lähestyivät, ja kuulin kollin hengityksen aivan lähelläni. Hän haisteli sammalia, jonka jälkeen huitaisi ne sivuun käpälällään.
”Löysin!” hän huudahti innoissaan. Loikkasin pois sammalista ja ravistelin turkkiani.
”Löysit erinomaisen piilopaikan!” kolli hihkaisi innoissaan. Olin ylpeä itsestäni, ja se näkyi leveänä hymynä kasvoillani.
”Sinun vuorosi piiloutua!” naukaisin. Lauhapentu nyökkäsi, joten loikin pentutarhan ulkopuolelle laskemaan.

Kului miltei kuu. Päivät lämpenivät entisestään, ja viherlehtikin oli tullut. Mäntyviiksen mukaan viherlehti oli vasta alussa, ja lämpimämpiäkin päiviä olisi edessä. Olimme Lauhapennun kanssa keksineet uuden leikin. Kävimme kastelemassa pieniä sammalpalloja putouksen lammessa ja viskoimme niitä toistemme päälle. Osumasta sai aina pisteen. Leikki oli myös helpotus kuumimmille päiville, sillä vesi viilensi mukavasti. Kuumottelimme Lauhapennun kanssa päivittäin sitä, milloin Punatähti nimittäisi minut oppilaaksi. Olin jo kuusikuinen, joten nimitys tapahtuisi ihan pian. Se harmitti minua, koska Lauhapentu olisi vielä ainakin kuun pentuna. Opettaisin ystävälleni kaiken mitä tuleva mestarini minulle opetti. Aina vapaa-ajalla viettäisin aikaa Lauhapennun kanssa.
”Kenet sinä haluaisit mestariksesi?” oranssin ja valkean kirjava pentu kysyi loikoillessamme leirin pääaukiolla. Aurinko lämmitti mukavasti turkkiani. En avannut silmiäni, mutta mietin hetken ajan vastaustani.
”Ehkä Minttuvarjon. Hän on mukava”, kerroin. Olin jutellut joitakin kertoja nuoren soturin kanssa, ja hän oli aina mukava minulle. Naaras ei tiuskinut niin kuin moni muu kuolonklaanilainen.
”Hän vaikuttaa mukavalta. Ketä sinä et todellakaan tahtoisi?” Lauhapentu esitti heti toisen kysymyksen.
”Tuhkajuovaa tai Pimentovarjoa. Enkä myöskään Kaaostuhoa. He ovat ilkeitä”, minun ei tarvinnut miettiä vastaustani kauaa. Olimme selvittäneet lähes jokaisen soturin ja oppilaan nimen. Sekin oli jonkinlainen leikki. Ensin katsoimme kissaa ja yritimme keksiä hänelle nimen, jonka jälkeen kävimme kysymässä sitä. Emme olleet arvanneet yhtäkään täysin oikein, mutta Lauhapentu oli arvannut Hopeaputouksen nimen alun oikein.
”Punatähti olisi kiva mestari aivan varmasti”, Lauhapentu sanoi.
”Niin kai, mutta hän on varmasti todella kiireinen. Päällikön tehtävät vievät varmasti paljon aikaa”, huomautin. Lauhapentu mumisi jotain vastaukseksi. Kai kolli oli osittain ainakin samaa mieltä kanssani.
”Klaanikokous alkaa!” ulvaisu keskeytti keskustelumme. Se sai meidät molemmat nousemaan ylös. Lauhapentu katsoi minua suoraan silmiini.
”Tapahtuukohan se nyt?” kolli kysyi hieman vaisulla äänellä. En vastannut mitään, vaan pujottelin kissojen ohitse mahdollisimman lähelle Punatähteä. Lauhapentu loikki perässäni.
”Minulla on kaksi uutista, joista toinen on hyvä ja toinen huono”, punaruskea päällikkö aloitti kokouksen. Kissat vaikenivat kollin aloittaessa puhumisen. Vilkaisin parasta ystävääni. Mitäköhän ne huonot uutiset olivat?
”Huono uutinen on se, että joku tai jotkut ovat varastaneet riistaamme. Kyseessä ovat todennäköisesti erakot, mutta niitä ei ole montaa. Partio yritti seurata erakoiden jälkiä, mutta ne katosivat rajan toisella puolen. Pitäkää silmät ja korvat auki liikkuessanne leirin ulkopuolella, ja raportoikaa jokaisesta poikkeavuudesta. Lisäksi viherlehti on saapunut, ja se tuo kaksijalat koirineen meidän reviirillemme. Hehkulammen eteläpuolella kaksijalat viihtyvät parhaiten, joten olkaa varovaisia siellä liikkuessanne”, päällikkö naukui kovalla äänellä. En voinut muuta kuin ihailla päällikkömme rauhallisuutta. Hän osasi kertoa asiat niin kuin ne olivat ilman, että koko klaani meni täysin paniikkiin. Kaikki tuntuivat luottavan Punatähteen.
”Toinen asia on vähän iloisempi. Nimitän tänään yhden pennun oppilaaksi”, kolli ilmoitti. Saatoin nähdä hänen kasvoilleen leviävän hymyn. Hän löysi minut nopeasti kissajoukosta.
”Mahlapentu, astuisitko eteen”, päällikkö pyysi. Vilkaisin nopeasti Lauhapentua. Kolli hymyili leveästi ja kannustavasti. Nyökkäsin ja astelin kissojen välistä Punatähden eteen. En ollut koskaan seissyt näin lähellä itse Kuolonklaanin päällikköä!
”Tästä lähtien sinut tunnetaan Mahlatassuna. Soturikoulutuksestasi vastaa Minttuvarjo”, päällikkö naukui. Minttuvarjo! Olin saanut mestarikseni Minttuvarjon!
”Mahlatassu! Mahlatassu!” klaani hurrasi uutta nimeäni. Saatoin erottaa Lauhapennun äänen hyvin selvästi muiden joukosta. Minttuvarjo asteli luokseni ja tervehti minua hymyillen. Tervehdin takaisin nyökkäämällä. Punatähti päätti kokouksen ja kissat kaikkosivat ympäriltämme. Minttuvarjo jäi seisomaan eteeni.
”Aloitammeko jo harjoitukset?” kysyin ennen kuin naaras ehti sanoa mitään. Minttuvarjo hymähti ja pudisti päätään.
”Ensimmäinen tehtäväsi oppilaana on pedin siirtäminen oppilaiden pesään. Tutustu muihin oppilaisiin ja totuttele uuteen nimeesi. Huomisaamuna tulen herättämään sinut, ja käymme kiertämässä rajat”, soturi naukui lempeällä äänellään. Nyökkäsin innoissani ja loikin Lauhapennun luokse.

//Lauha?
// 845 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pukkasin päälläni ystäväni kaulaa lohduttavasti. Minusta tuntui pahalta nähdä hänet niin allapäin sen typerän soturin takia. ”Piristy nyt. Sillä soturilla taisi olla turkissa muurahaisia. Ainakin hänen naamansa näytti siltä”, pärskähdin ja vääntelehdin naamaani mukamas äkäisenä, tietenkin yrittäen imitoida sitä naarasta, johon olimme törmänneet äskettäin. Mahlapentu vilkaisi minua ja hänen kasvoillaan käväisi heikko hymy, kunnes hän sitten käänsi katseensa takaisin menosuuntaan. Vau. Se inhottava soturi oli tosiaan jättänyt jälkensä ystävääni.
Samassa sain tuuman. ”Mennään”, hihkaisin kirittyäni kollin edelle. Hän katsoi minua kummastuneena. ”Leikitään piilosta pentutarhalla! Siellä meitä ei voida läksyttää, sillä se on Mahtavanklaanin aluetta! Ja Mahtavanklaanin maata saavat tallata ainoastaan mahtavat tyypit, kuten minä: mahtava Lauhakuolema, ja hänen paras ystävänsä, mahtavista mahtavin Mahlakynsi!” Seisoin kermanvärisen ystäväni edessä ylpeänä, katsoen suoraan hänen vihreisiin silmiinsä. Toivoin että puheeni inspiroisi Mahlapentua lopettamaan synkistelyn, sillä jos ei muuta, ainakin se oli aiheuttanut närkästystä pesän ohitse kulkevissa sotureissa, jotka mulkoilivat minua tarpeettoman ilkeästi. Varttuneilla kissoilla ei ollut sitten minkäänlaisia käytöstapoja, hyh.
”Hyvä on”, Mahlapentu maukui lopulta. Ilokseni sain huomata, että hänenkin kasvoilleen oli piirtynyt pieni hymyntapainen.
”Minä voin laskea ensin. Mene sinä pentutarhalle piiloon, niin minä etsin sinut sitten!” hihkaisin ja istahdin pentutarhan edustalle. Mahlapentu nyökkäsi ja kipaisi sisälle pesään niin että sisäänkäyntiä peittävä sammalverho oikein heilahti. Hymyilin itsekseni ja käännyin selin pesään. Sen jälkeen aloin laskea hiljaa mielessäni kymmeneen. Vitkastelin tahallani, jotta Mahlapennulla olisi paremmin aikaa löytää sopiva piilo. Ennen kaikkea halusin saada hänet unohtamaan äskeisen välikohtauksen aukiolla.
Kun olin valmis pomppasin jaloilleni ja tassuttelin sisälle pesään. Katselin hetken aikaa ympärilleni. Ruostekukka nukkui yhä – ei mikään yllätys. Mäntyviiksi näytti pesevän vastaanhangoittelevaa Sammalpentua, ja Sumusilmä ja Naarmunenä vaihtoivat keskenään kieliä pesän perällä. Mutta missä Mahlapentu sitten oli?
Pudottauduin matalaksi, ihan niin kuin olin nähnyt joidenkin oppilaiden tekevän aukiolla, ja ryhdyin jäljittämään häntä. Ensiksi suuntasin klaaninvanhimpien luokse. Kiersin heidät ympäri pariin kertaan, mutta kun en löytänyt sieltä mitään tutkimisen arvoista, siirryin seuraavalle etapille. Löytäisin kyllä Mahlapennun – vaikka siinä menisikin koko päivä.

//Mahla?
//315 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhapentu oli juuri haastanut minut kaksintaisteluun. Nyt minua nuorempi pentu odotti vastaustani ja oli valmiina hyökkäämään. Vatsani oli täysi äskeisestä hiirestä, mutta leikkiä se ei haittaisi. Nousin seisomaan ja asetuin hyökkäysasentoon niin, että jalkani olivat hieman normaalia leveämmässä asennossa. Hiutaletassun mukaan se helpotti tasapainon pitämistä, jos vihollinen päättäisikin hyökätä ensin. Kuopaisin leikkisästi käpälälläni kovaa maata. Muutama pieni kivi liikahti käpäläni iskusta liikkeelle. Lauhapennun kasvoilla oli yhä odottava ilme.
”Minä, Mahtavanklaanin vielä urheampi soturi Mahlakynsi aion voittaa sinut taistelussa!” huudahdin ja loikkasin saman tien kohti Lauhapentua. Pentu kiljaisi ja loikkasi taaksepäin. Sitten hän nousi takajaloilleen ja alkoi huitoa käpälillään ilmaa. Päädyin kierähtämään maahan ja kamppasin ystäväni. Lauhapentu kaatui maahan päälleni ja kiljaisi taas. Painimme maassa hetken ajan keskenämme, kunnes onnistuin pääsemään jaloilleni ja loikkasin kauemmaksi kollista. Nousimme molemmat ylös ja käännyimme toistemme puoleen. Lauhapentu lähti loikkimaan minua kohti ja käpälät ojossa hyppäsi päälleni. Kieriminen alkoi taas. Välillä molemmilta pääsi riemuisa ulvahdus, kun vuorotellen olimme vähällä voittaa taistelun.
Leikki loppui nopeasti, kun kierähdin taaksepäin, ja tunsin törmääväni johonkin. Se ei ollut kivi tai kaatunut kuusi, vaan ihan elävä kissa. Ponnahdin nopeasti pystyyn ja käännyin kissan puoleen. Myös Lauhapentu ymmärsi tapahtuneen ja hän hiljeni heti. Kohtasin tabbykuvioisen kissan vaaleanvihreän katseen. Se oli kylmä, ja saatoin havaita voimakkaan ärtymyksen. Astuin nopeasti askeleen taaksepäin ja painauduin maata vasten ikään kuin pahoitellen tapahtunutta. Kylmä katse ei muuttunut lempeäksi, vaan jos suinkin mahdollista, se muuttui entistä kylmemmäksi.
”Tämä ei ole leikkipaikka vaan leirin pääaukio. Pennut leikkivät pentutarhan lähellä, eivät täällä”, naaras tiuskaisi ärtyneenä ja siirsi katseensa minusta Lauhapentuun. En uskaltanut katsoa ystäväni suuntaan, sillä pelkäsin soturin hyökkäävän kimppuuni.
”Emme leiki enää täällä”, lupasin hiljaisella äänellä ja lähdin peruuttamaan kauemmaksi soturista. Kun kissa käänsi hyisen katseensa poispäin meistä, käännyin nopeasti ja juoksin pentutarhalle Lauhapennun edellä.
”Miksi sotureiden pitää olla meille niin ilkeitä?” kysyin vaimealla äänellä ystävältäni. Minua hävetti käytöksemme. Olisi pitänyt pitää huolta siitä, että emme leiki muuta kuin pentutarhan läheisyydessä. Mäntyviiksi oli varoitellut asiasta paljon. Kuolonklaanin sotureista suurin osa oli häijyjä ja ilkeitä. He eivät pitäneet pennuista tai etenkään siitä, että me häiritsimme heitä.

//Lauha? Se kissa oli siis Tuhka
// 337 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katselin erakkojen perään ärsyyntyneenä. Suulas klaanitoverini ei sitten ollut osannut pitää kuonoaan kiinni oikealla hetkellä. Noh, oli miten oli, meidän pitäisi joka tapauksessa raportoida tästä Surmakynnelle ja Rapakynnelle. Hyvässä lykyssä tämä tapaus antaisi meille arvoa vanhempien soturien silmissä.
”Saitko mitään kiinni?” murahdin Taivastassulle, mutten viitsinyt katsoa hänen suuntaansa. Olin liian näreissäni naaraan ajattelemattomasta käytöksestä.
”Sain”, oppilas vastasi. Hänkään ei katsonut minua. Selvästi naaras aikoi vastata pottuiluuni pottuilemalla. Tyypillistä.
”Hyvä. Hae se, niin palataan takaisin Surmakynnen ja Rapakynnen luokse. Meidän on parasta selittää tämä oikein tarkkaan, ellemme mieli viiksikarvojen lyhennystä”, tuhahdin samalla kun käännyin ympäri. Taivastassu ei enää vastannut, vaan lähti kulkemaan toiseen suuntaan.
Pienen hetken ajan ehdin jo pelätä naaraan loukkaantuneen, mutta hän kävikin kaivamassa maahan hautaamansa hiiren ylös. Katsoin häntä vaikuttuneena. Sentään toisella meistä olisi jotakin tuomista mukanaan, kun kohtaisimme taas kärsimättömät mestarit.

”Missä te olette olleet?” Surmakynsi tivasi päästyämme takaisin lähtöpaikalle. Varapäällikön keltaiset silmät leimusivat hänen puhuessaan. Selvästikään hän ei pitänyt myöhästelystä.
”Törmäsimme erakkoihin rajalla”, Taivastassu kertoi laskettuaan ensin hiirensä alas. Surmakynsi ja Rapakynsi jännittyvät. Uutinen tuli heille täytenä yllätyksenä.
”Montako niitä oli?” Surmakynsi tiedusteli toivuttuaan alkujärkytyksestä.
”Kolme. Noin oppilasikäisiä”, Taivastassu vastasi taas.
”Mutta ei hätää, ajoimme ne tiehensä”, ehdin sanomaan, ennen kuin Surmakynsi sekoaisi totaalisesti. Hän oli ollut jo aamulla todella kärttyinen, eikä tämän uutisen kuuleminen varmasti tehnyt hänen päivästään yhtään siedettävämpää.
Arpinen harmaa naaras laski karvansa. Hän nyökkäsi vähän. ”Hyvää työtä”, varapäällikkö myönsi lopulta. Katsoin häntä yllättyneenä. Oliko Surmakynsi juuri antanut meille myönnytyksen?
”Voitte palata nyt leiriin”, Rapakynsi sanoi ja vilkaisi vaivihkaa Surmakynteen, joka nyökkäsi toistamiseen.
”Selvä”, ynähdin hämilläni ja otin pari haparoivaa askelta leirin suuntaan. Taivastassu noukki hiirensä maasta ja tassutti edelleni. Pudistelin päätäni saadakseni puuroutuneet ajatukseni selvenemään ja loikin sitten puhtaanvalkoisen naaraan perään.
Kuljimme pitkän matkaa sanomatta mitään. Lopulta päätin kiriä hänet kiinni. Taivastassu ei vilkaisi minua, muttei pukahtanutkaan.
”Miksi sinä menit kertomaan niille erakoille klaanista?” kysyin tahtomattanikin ärtyneen kuuloisena. ”Tai ylipäätään p
puhumaan niille! Ne ovat erakoita. Eivät omiamme. Ja sitä paitsi, ne olisivat voineet viedä meidän ruokaamme!”

//Taivas?
//324 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hillitsin innostukseni kuullessani Mahlapennun ehdotuksen. Olimmehan sentään ylväitä sotureita. Emme mitään kiljuvia pikku kakaroita, jotka saivat sätkyn kaikesta vähänkin jännästä. Soturit olivat viileitä. Siispä meidänkin täytyi olla viileitä. Täydellisen hillittyjä. Ja ennen kaikkea ehdottoman kurinalaisia.
”Ehdotuksesi on hyvinkin varteenotettava”, mau’uin matkien soturien möreää mourunaa ja kovetin kasvoni. Mahlapentua tuijotti minua hölmistyneenä. Hänen ilmeensä oli toden totta näkemisen arvoinen. Minulta karkasi hiljainen tirskaisu, ja lopulta me molemmat nauroimme ääneen. Vakavoiduimme sitten.
”Tämä pitää ottaa tosissaan”, Mahlapentu sanoi ja yritti näyttää totiselta, vaikka huomasin, että häntäkin huvitti. Nyökkäsin takaisin naama jopa liioitellun mutrussa ja käänsin katseeni eteenpäin. Ehdin juuri parahiksi todistamaan hetkeä, jona metsästyspartio pelmahti piikkihernetunnelista aukiolle.
Tuuppasin Mahlapentua herättääkseni kollin huomion, mutta hänkin näytti jo hoksanneen meitä lähestyvät kissat. Tummanruskea tabbykuvioinen naaras kulki ohitsemme tuoresaaliskasalle. Minusta hän näytti melko vanhalta soturiksi, muttei sentään aivan yhtä vanhalta kuin Naarmunenä ja Sumusilmä. He olivat tosi vanhoja. Oikeasti vanhoja. Tämä naaras taisi olla vain kovia kokenut ja arvostettu soturi, ja siksi niin iän kuluttaman näköinen.
Heti hänen perässään tuli pari muutakin kissaa; suuri punaruskea kolli laski kokeneemman soturin esimerkkiä seuraten saaliinsa maahan. Kolli huomasi meidät, ja jostain kumman syystä hän unohtui katsomaan minua hämäävän pitkäksi aikaa. Hetken ajan ehdin jo luulla, että turkkini oli sekaisin tai muuten vain sotkussa, mutte sitten soturi käänsi vihertävän ruskeat silmänsä pois minusta ja jatkoi matkaansa. Jäin katsomaan hänen peräänsä hiukan hämilläni.
”Mennään”, kuulin Mahlapennun maukuvan viereltäni ja näin kun hän tassutteli juuri täydennystä saaneelle riistakasalle. Kokosin ajatukseni ja juoksin parhaan ystäväni kiinni.
Ihastelin tuoresaaliita kieli pitkällä. Vatsani kurni, en ollut syönyt sitten illan jälkeen. Päädyimme lopulta valikoimaan oikein pulskan hiiren, jonka jaoimme molemmille. Säästimme isommat ja täyttävämmät saaliit suuremmille sotureille ja oppilaille, sillä tuskin olisimme kyenneet syömään edes yhtä oravaa kahteen pekkaan ilman ähkyä.
Kun olin saanut vatsani täyteen, pomppasin jaloilleni ja käännyin Mahlapennun puoleen, joka juuri lopetteli ateriaansa. Hän katsahti minuun korvat höröllään, aavistellen selvästi, että minulla oli jotakin sanottavaa. Ja siinä hän oli oikeassa.
”Minä, Mahtavanklaanin urhein soturi, Lauhakuolema, haastan sinut taisteluun”, uhosin ja köyristin selkääni näyttääkseni ikäistäni suuremmalta, ja minusta onnistuin siinä ihan hyvin. Häntäni heilui puolelta toiselle ja katseeni oli kohdistettuna Mahlapennun vihreisiin silmiin. Odotin hänen vastaavan haasteeseeni.

//Mahlapentu?
//354 sanaa

Kirjoittaja: Sinna

Katselin ylös syvänsiniselle taivaalle, jossa valkoiset, suuret pilvet lipuivat hiljalleen eteenpäin. Viileä tuuli sai korvani painumaan luimuun, ja siristelin silmiäni tuulen pyörittäessä hiekanmuruja kasvoilleni. Lumi oli sulanut vähän aikaa sitten jättäen jälkeensä vain muutaman vesilätäkön. Oli myös selvästi lämpimämpää kuin muutama kuu sitten, eikä minun enää tarvinnut öisin kaivautua niin syvälle sammaliin kuin lehtikatona. Pörhistin turkkiani suojaksi viimalta ja käänsin katseeni taas ylös taivaalle. Tarkkailin pikkuista, pyöreää pilveä, joka keinahteli eteenpäin isompien pilvien vierellä.
*Tuo olen vähän niin kuin minä*, ajatus pälkähti päähäni yllättäen. *Ja tuo on Mäntyviiksi.* Naurahdin suurelle, korkealle pilvelle, joka liikkui tuulen mukana hieman pilvi-Sammalpennun yläpuolella. *Onpa se hassun näköinen!*
”Mitä sinä mietit?” Säpsähdin, sillä en ollut huomannut emoni saapumista viereeni.
”E-en mitään”, vastasin ja väänsin kasvoilleni viileän ilmeen. Minuahan ei noin vain säikäytetty! Mäntyviiksi tuhahti huvittuneena, ja huomasin hänen viiksiensä värisevän naurusta. Mikä nyt oli niin hauskaa? Päätin vaihtaa nopeasti puheenaihetta ja kysyin jokapäiväisen kysymykseni: ”Montako kuuta siihen on, että minusta tulee oppilas?”
”Kolme kuuta siihen, että pääset oppilaaksi”, Mäntyviiksi vastasi rauhalliseen tyyliinsä. ”Vielä kolme kuuta jäljellä.”
”Ei ole reilua! Sinä varmasti pääsit oppilaaksi paljon aikaisemmin! Varmaan kaksikuisena!”
”En kyllä päässyt”, Mäntyviiksen äänessä oli jälleen kerran huvittunut vivahde. ”Pääsin kuusi kuuta täytettyäni niin kuin kaikki muutkin.”
”Pöh.”
”Mennäänkö pelaamaan sammalpalloa?” emo kysyi koettaen vuorostaan puheenaiheen vaihtamista.
”Ei kun minä menen nukkumaan”, vastasin ja yritin kuulostaa siltä, että aurinkohuipun aikaan nukkumaan meneminen oli ihan normaalia.
”Jaahas”, Mäntyviiksi tirskahti ja pyöräytti silmiään. ”Kauankohan sinä sitten jaksat nukkua?”
”Minä… minä nukun siihen asti, että täytän kuusi kuuta!” kiljaisin ja pinkaisin pentutarhalle häntä vipattaen.

//254 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Uni katosi tiehensä, kun Lauhapentu näykkäsi korvaani. Oli edes turha yrittää nukkumista, kun kerta kolli oli päättänyt, että nyt on aika nousta ylös. Nousin hitaasti ylös ja venyttelin kohmeisia lihaksiani. Haukottelin ja katselin hetken aikaa ympärilleni. Auringon ensisäteet siivilöityivät sammalverhon lävitse ja heijastuivat pesän kivisille seinille. Muut olivat vielä syvässä unessa, joten hiivimme hiljaa pääaukiolle. Jouduin siristelemään silmiäni, kun astuimme ulos hämärästä pentutarhasta. Päivä oli vasta aluillaan, mutta siitäkin huolimatta oli jo melko kirkasta. Hetken ajan silmäni joutuivat totuttelemaan kirkkauteen, mutta pian pystyin jo olla normaalisti.
”No, mitä sanot?” Lauhapentu kysyi ja kääntyi minun puoleeni. Nuoremmalla pennulla oli jälleen kerran hurjasti energiaa. En ymmärtänyt mistä se kaikki oikein tuli. Joka aamu kolli herätti minut auringonnousun hetkellä, sillä silloin saimme vasta luvan mennä ulos.
”Voisimmeko me vain hetken ajan istua tässä? Minulla on nälkä”, totesin yhä hieman unisella äänellä. Avasin suuni vielä kerran haukotellakseni. Lauhapentu istui alas ja kohautti lapojaan.
”Jos nyt sitten hetken”, hän tokaisi ja nuolaisi rintaansa. Minunkin oli täytynyt opetella itse pesemään itseni. Mäntyviiksi sanoi, että olin jo liian iso hänen pestäväkseen. Minusta tulisi oppilas kuun tai korkeintaan kahden kuluttua. Se oli alkanut hieman harmittamaan minua, koska Lauhapentu ei pääsisi kanssani samaa aikaa oppilaaksi. Kolli oli minua lähes kaksi kuuta nuorempi.
”Tästä taitaa tulla koko hiirenkorvan lämpimin päivä”, huomautin nostaessani katseeni taivaalle. Lauhapentu nousi ylös ja loikki ympärilläni innoissaan.
”Eikö nyt ole jo viherlehti?” hän kysyi.
”Ei vielä. Vasta sitten, kun ensimmäiset puissa olevat hiirenkorvat aukeavat”, sanoin rauhallisella äänellä. Minua väsytti edelleen vähän, mutta väsymys alkoi jo hellittää. Kurkkuani kuivasi.
”Käydäänkö juomassa?” ehdotin. Lauhapentu nyökkäsi ja lähti edelläni kohti vesiputouksen lampea. Loikin hänen peräänsä. Lauhapentu kumartui veden äärelle ja alkoi juomaan. Kasvoilleni piirtyi virne, kun sain loistavan ajatuksen. Iskin käpälälläni vettä niin, että vesi roiskui Lauhapennun kasvoille. Kolli kiljaisi ja loikkasi taaksepäin. Sitten hän alkoi nauraa. Lauhapennun nauru sai minutkin ensin hymyilemään, jonka jälkeen nauramaan. Hetken me vain nauroimme siinä kahdestaan. Kun nauru alkoi hellittää, katsoimme toisiamme hetken silmiin. Aavistin jo Lauhapennun suunnitelman, joten lähdin loikkimaan kauemmaksi lammesta. Lauhapentu nyrpisti nenäänsä ja loikki luokseni.
”Miten arvasit mitä olin tekemässä?” kolli kysyi ja kallisti päätään.
”Sinun katseesi ja ilmeesi kertoi sen. Katsoit ensin minua ja sitten lampea, jonka vuoksi arvasin aikeesi”, selitin hymyillen leveästi. Kolli nyökkäsi.
”Käydäänkö nyt ihan oikeasti vain juomassa?” Lauhapentu kysyi.
”Käydään vain”, naurahdin ja juoksin Lauhapennun edellä takaisin lammelle. Kumpikaan ei yrittänyt mitään, vaan joimme vain raikasta vettä. Sen jälkeen kävelimme rinnakkain kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Menimme aina tuoresaaliskasalle saakka todetaksemme vain sen olevan tyhjä. Joku sotureista kantoi juuri viimeistä saalista sotureiden pesälle. Katsoin hiukan pettyneenä Lauhapentua.
”Odotetaan metsästyspartion saapumista”, hän ehdotti ja istui alas.
”Joo! Jäädään tähän vartioimaan, jotta kukaan ei vie meidän saaliitamme!” ehdotin. Lauhapentu nyökkäsi ja jäi istumaan vierelleni. Suoristin selkäni näyttääkseni ylväältä soturilta, joka odotti ruokaansa.
”Leikitäänkö syömisen jälkeen taistelevia sotureita?” kysyin parhaalta ystävältäni.

//Lauha?
// 463 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pihkatassu pudisti päätään. ”En tällä kertaa. Minulla on velvollisuuksia hoidettavana”, oppilas sanoi tärkeän oloisena ja kääntyi lähteäkseen. Katsoin hänen peräänsä hiukan pettyneenä, sillä olisin kovasti halunnut tehdä läheisempää tuttavuutta vanhemman kollin kanssa. Samassa kasvoilleni levisi innostunut hymy, ja tajusin kääntyä katsomaan viereeni. Kermanvärinen kollipentu seisoi yhä rinnallani, katsellen hänkin Pihkatassun menoa. Onneksi minulla oli yhä Mahlapentu. Hän oli hyvä ystävä – vaikka olimmekin tutustuneet toisiimme virallisesti vasta tänään, mutta silti.
”Mitä haluat tehdä seuraavaksi?” kysyin ja kiersin Mahlapennun ympäri. Pentu katsoi minua mietteliään näköisenä. Sitten hän siirsi huomionsa johonkin takanani. Aavistelin pahaa.
”Mahlapentu! Lauhapentu! Alkaa olla jo myöhä!” Mäntyviiksen huuto kiiri aukion toiselta puolelta. Häntäni valahti alas. Olisin kovasti halunnut tutkia vielä leiriä, mutta koska tarkoituksenani ei ollut aiheuttaa päänsärkyä kuningattarelle, kipitin kiltisti takaisin pentutarhalle Mahlapennun kannoilla.
Kömmin omalle pedilleni Ruostekukan viereen. Naaras taisi olla syvässä unessa, sillä hän ei reagoinut mitenkään tulooni. Käperryin hänen selkäänsä vasten ja kurkistin varovasti vuoteen reunan ylitse pesän toiselle puolelle. Erotin hämärästi Mahlapennun kermanvärisen turkin muiden joukosta, ja arvelin hänen nukkuvan jo. Siispä laskin pääni sammalille, annoin raskaiksi käyneiden silmäluomieni lipua kiinni ja jäin odottamaan unta.

Tuijotin pesän uloskäyntiä peittävää sammalverhoa. Se ei juuri liikkunut. Ei siis mitään erityistä siinä. Mutta mitä seuraavaksi tapahtui, se se vasta oli erityistä: Ensimmäiset auringonsäteet siivilöityivät hapertuneen verhon läpi pesään, ja antoivat minulle viimeinkin luvan nousta. Olin saanut odottaa taas pienen ikuisuuden vuoteessani ennen tätä.
Pomppasin jaloilleni ja ravistelin nopeasti turkkiini takertuneet roskat pois. Yksi sammalhippu lensi erehdyksissään Ruostekukan kuonolle. Ruosteenruskea kuningatar puisteli päätään närkästyneenä ja lopulta aivasti. Sammalhippu sinkoutui tiehensä. Sääli – minusta se oli ollut aika hieno sammalhippu, enkä varmaankaan tulisi näkemään sitä enää.
Emon jatkaessa vielä uniaan, kömmin pois nukkumapaikaltani ja kipitin vaivihkaa pesän toiselle puolelle, missä tiesin Mahlapennun vuoteen sijaitsevan. Kermanvärinen pentu oli unessa. Ei mikään yllätys – olihan vielä kovin aikaista herätä.
”Mahlapentu!” kutsuin hiljaa. Kollin korva värähti, mutta hän ei herännyt. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja kurkotin näykkäisemään hänen korvaansa. Siihen Mahlapentu reagoi.
”Au!” hän sihahti ja räpäytti silmänsä auki. Tämän häntä vääntyili ärsyntyneen oloisena.
”Ylös, ulos ja leikille, senkin unikeko!” käkätin toivoakseni tarpeeksi hiljaisella äänellä, jotta muut eivät heräisi. Mahlapentu nousi istumaan. Hän oli kasvanut kuluneen kuun aikana ja tunsin oloni kovin nuoreksi, mikä ei ollut mikään ihme, sillä olihan minua kuun tai parin vanhempi – mutta olin minäkin kasvanut. Jaksoin leikkiä huomattavasti paljon pidempään eikä askelluksenikaan enää horjunut – ainakaan mainittavissa määrin.
”Voisimme tehdä tänään jotain hyödyllistä!” supatin hiipiessämme pesän poikki. ”Voisimme vaikka siivota pesiä, tai auttaa sotureita ja oppilaita heidän askareissaan!”
Työnnyin aukiolle. Viherlehden alku oli parhaimmillaan. Kylmä ja märkä lumi oli sulanut pois ja aurinko lämmitti oikein mukavasti – niin kissaa kuin mieltäkin.
Käännähdin parhaan ystäväni puoleen – kyllä, Mahlapentu oli nykyään paras ystäväni. En tosin ollut varma, oliko tunne molemmin puolinen, mutta minä ainakin pidin Mahlapennun seurasta kovasti ja halusin aina jakaa tuoresaaliini hänen kanssaan, mitä voisi olettaa nimenomaan parhailta ystävyksiltä.
”No, mitä sanot?” katsoin häntä odottaen.

//Mahla?
//472 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Palasin leiriin partion hännillä. Pääaukiolla oli paljon kissoja. Kiinnitin huomioni Jyrkänneloikkaan, joka puhui Kuuratassulle melko lähellä tuoresaaliskasaa. Kävelin kaksikon ohitse ja vilkaisin nopeasti isääni. Katseemme kohtasi silmänräpäyksen ajaksi, ja huomasin kollin huomanneen kalani. Se oli oikeastaan ollut tarkoitukseni, sillä halusin hänen huomaavan kalastustaitoni. Laskin kalan ja hiiren tuoresaliskasaan Pimentovarjon perässä. Päätin napata hiiren matkaani sotureiden pesälle. Nälkä kurni jo vatsassani, sillä edellisestä ateriasta oli kulunut tovi. Olin ehtinyt jo tottua lehtikadon vähäiseen ruokamäärään, jonka vuoksi syöminen oli vähällä unohtua toisinaan. Aiemmin Liekkihäntä oli muistuttanut minua syömisestä, mutta nyt minun täytyisi muistaa se itse. Aloin syömään hiirtäni kaikessa rauhassa. Viimeisen suupalan kohdalla huomasin Jyrkänneloikan lähestyvän minua. Kolli piteli hampaissaan kalaa, jonka olin aiemmin kalastanut. Nostin katseeni kolliin ja nyökkäsin tervehdykseksi. Hän nyökkäsi takaisin.
“Lupasin opettaa sinut uimaan ja kalastamaan tänä hiirenkorvana, enkä aio rikkoa lupaustani. Sopiiko sinulle auringonlaskun aikaan kalastusharjoitukset?” kolli kysyi tasaisella äänellä. Nyökkäsin ilman sen suurempia riemun eleitä. Minusta oli mukavaa, että Jyrkänneloikka halusi opettaa minua. Se kertoi, että kolli uskoi minun taitoihini. Jos hän olisi pitänyt minua taidottomana, hän ei haaskaisi aikaansa minun opettamiseeni. Sen sijaan hän varmaankin opettaisi Kuuratassua uimaan ja kalastamaan. Jyrkänneloikan mukaan klaanissa oli aina hyvä olla pari uimaria ja kalastajaa, sillä ne taidot eivät koskaan olleet turhat. Uintitaito olisi voinut pelastaa monen kissan hengen. Tummanharmaa kolli ei sanonut enää mitään, vaan otti kalan hampaisiinsa ja poistui etäämmälle minusta syömään sitä. Minä jäin katselemaan leirin pääaukion kissoja ja odottelemaan auringonlaskua.

Kun aurinko oli ohittanut huippunsa, päätin jaloitella hieman. Kävelin leirin päähän asti lähelle pentutarhan sisäänkäyntiä. Sammalpentu, Mäntyviiksi ja Ruostekukka istuivat sisäänkäynnin ulkopuolella. Ruostekukka oli sulkenut silmänsä ja nautti auringon lämmöstä. Mäntyviiksi taas yritti pitää tyttärensä paikoillaan pestäkseen tuon sotkuista turkkia. Kuningattaren elämä oli takuulla ihan kamalaa. En voinut sietää pentujen liiallista energiamäärää. Minä en halunnut koskaan saada pentuja. Halusin olla erinomainen soturi, enkä mikään pentuja kaitseva kuningatar. Kiersin kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Vesiputouksen pauhu voimistui, kun kävelin lammelle. Kumarruin sen yläpuolelle ja join vähän vettä. Vesi oli ihanan kylmää ja raikasta. Sammalpennun raivostuttava kitinä kuului tänne saakka, joten jatkoin matkaani kiertäen lammen. Ohitin Punatähden pesän ja jatkoin matkaani aika piikkihernetunnelille saakka. Juuri silloin Henkäysvarjo astui sisään leiriin. Katseemme kohtasi hetkeksi, ja kolli nyökkäsi minulle tervehdykseksi. Nyökkäsin takaisin. Pihkatassu seurasi mestariaan leirin pääaukiolle. Parin ketunmitan päässä Henkäysvarjo pysähtyi ja sanoi jotain oppilaalleen. Sen jälkeen Pihkatassu katosi kohti parantajan pesää. Harmaa raidallinen kolli palasi luokseni.
“En ehtinyt eilen onnitella sinua”, hän sanoi tasaisella äänellä ja istui alas. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
“No, miltä nyt tuntuu?” Henkäysvarjo kysyi ja virnisti pienesti.
“Ihan tavalliselta”, tuhahdin vastaukseksi.
“Niinpä tietenkin”, kolli sanoi hieman huvittuneesti. Minun ilmeeni oli yhä vakava. En nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa.
“Voisit tulla joku kerta minun ja Pihkatassun mukaan harjoituksiin. Punatähti takuulla haluaa jossain vaiheessa sinut mestariksi, joten voisit vähän harjoitella sitä”, raidallinen soturi ehdotti. Ajatus kuulosti hyvältä. Jos Punatähti kuulisi minun harjoitelleen mestarina toimimista Pihkatassun kanssa, hän takuulla antaisi minulle jonkun nykyisistä pennuista oppilaakseni.
“Sopii minulle”, sanoin ja nyökkäsin samaa aikaa. Henkäysvarjo nyökkäsi myös.
“Huomenna me partioimme, mutta sopiiko sitä seuraavana päivänä?” soturi kysyi. Surmakynsi ei ollut antanut tehtäviä vielä niin pitkälle ajalle, mutta uskoin pääseväni Henkäysvarjon ja Pihkatassun mukaan.
“Olen silloin vapaa”, totesin. Henkäysvarjo nyökkäsi tyytyväisenä.

Henkäysvarjo oli pyytänyt minut syömään hänen kanssaan, mutta kerroin syöneeni aiemmin. Sen jälkeen kolli oli jättänyt minut rauhaan, ja olin jäänyt odottamaan auringonlaskua. Kun sen aika viimein tuli, lähdin Jyrkänneloikan kanssa ulos leiristä. Suuri tummanharmaa soturi johdatti minut leirin pohjoispuolen kautta joelle. Emme puhuneet matkalla mitään.
“Muistat ilmeisesti kalastamisen perusteet?” kolli varmisti joelle saavuttuamme.
“Muistan”, vastasin nopeasti ja kohtasin kollin kirkkaanvihreän katseen.
“Kerro ne”, kolli käski.
“Kaiken a ja o on odottaminen ja hiljaisuus. Täytyy olla paikallaan ja välttää varjon heijastumista veteen. Katse pitää pitää koko ajan vedessä. Kun näkee kalan, se pitää heittää ilmaan voimakkaalla iskulla niin, että se lentää rantaan saakka. Sen jälkeen kala tapetaan”, kerroin ilman sen kummempia miettimisiä. Kolli nyökkäsi pienesti, jonka jälkeen hän viittoi minut veden äärelle.
“Näytä miten teet sen”, hän käski vaimealla äänellä. En vastannut enää mitään, vaan kumarruin veden ylle. Odotin tovin aivan hiljaa ja liikkumatta, kunnes huomasin kalan uivan minua kohti. Kun se oli kohdallani, iskin käpäläni veteen. Onnistuin osumaan kalaan, ja se lennähti vedenpinnan yläpuolelle. Isku oli tarpeeksi voimakas, ja kala lennähti rantaan. Loikkasin sen perään ja painoin käpäläni sen päälle, jotta kala ei pääsisi takaisin jokeen. Tapoin sen hieman vaivalloisesti, sillä kalasta oli haastavaa saada otetta. Tämä kala oli pienempi kuin aiemmin saamani kala.
“Havaitsit kalan liian myöhään, kun katsoit aikalailla pelkästään omalle kohdallesi. Ennakoi ja katso sivulle, jotta voit valmistautua paremmin iskuun. Kun tapat kalan, ota siitä kiinni näin ja väännä sitten näin”, kolli sanoi ja näytti samalla esimerkin kuolleella kalalla. Hänen tekniikkansa oli paljon parempi kuin omani.
“Muistan sen ensi kerralla”, lupasin. Soturi nyökkäsi ja viittoi minut taas veden äärelle. Tällä kertaa kallistin päätäni niin, että näin enemmän sivulleni. Kalat tuntuivat uivan hehkulammelta tännepäin, joten katsoin sinne suuntaan.

Lopetimme kalastamisen vasta silloin, kun aurinko oli jo kadonnut näkyvistä. Olimme hyödyntäneet viimeisetkin auringonsäteet, ja lopulta olin saanut kiinni kolme kalaa. Kaikkiaan kolme oli päässyt karkuun, ja Jyrkänneloikka oli laittanut ne huonon tuurin piikkiin. Hän oli neuvonut minulle parhaan asennon odottaessani kalaa ja parhaan tekniikan iskuun. Isäni oli erinomainen opettaja. Otimme kalat kantoon ja lähdimme kohti leiriä. Taivas oli pilvetön, ja tähdet olivat jo ilmestyneet taivaalle. Saavuimme leiriin ja veimme kalat tuoresaaliskasaan. Kävelimme yhtä matkaa kohti sotureiden pesää. Jyrkänneloikka pysäytti minut ennen kuin ehdimme pesälle.
“Oletko jo miettinyt, kenet aiot ottaa kumppaniksesi?” kolli kysyi matalalla äänellään. Kysymys yllätti minut täysin. Käännyin katsomaan kysyvä ilme kasvoillani tummanharmaata soturia.
“Miten niin kenet aion ottaa kumppanikseni? En minä halua kumppania, haluan kehittyä soturina ja kasvattaa kokemustani. Ei minulla edes olisi aikaa sellaiselle”, tuhahdin vastaukseksi. Jyrkänneloikan ilme muuttui tuimaksi.
“Sinun täytyy kantaa vastuusi Kuolonklaanin vahvistamisessa. Jokainen vastuullinen soturi hankkii itselleen vastuullisen kumppanin ja saa hänen kanssaan pentuja”, kollin ääni oli tiukka. Hän todella halusi minun alkavan jonkun soturin kumppaniksi vain siksi, että Kuolonklaani saisi pentuja. Ajatus ei ollut järjetön, mutta minä en siitä pitänyt.
“Ei Kuolonklaanissa ole ketään kunnollista kollia”, sanoin ja yritin päästä pois tuskallisesta tilanteesta. Jyrkänneloikka pudisti päätään.
“Ota Henkäysvarjo”, kolli ehdotti, vaikka se kuulosti enemmän käskyltä. En voinut uskoa korviani. Oliko hän juuri ehdottanut, että olisin ottanut Henkäysvarjon kumppanikseni?!
“Hän ei ole sopiva”, sanoin viileällä äänellä peittäen ärsytyksen.
“Miten niin ei ole? Henkäysvarjo on uskollinen ja hyvä soturi. Lisäksi hänellä on erinomainen maine, ja te tulette toimeen kahdestaan. Ei sinun häntä tarvitse rakastaa, vaan ajatella Kuolonklaanin parasta. Toinen vaihtoehtosi on Kaaostuho”, kolli ilmoitti äänellä, joka kertoi ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Olisin halunnut väittää vastaan, mutta Jyrkänneloikan katse sai minut vaikenemaan.
“Olen ylpeä sinusta”, kolli naukui ja poistui sotureiden pesään. Niin epäreilua! Miksi hänen piti asettaa minut tällaiseen tilanteeseen? Miksi en voinut vain olla rauhassa ja kehittyä soturina? En minä halunnut kumppania, ja vielä vähemmän halusin pentuja! Olisin halunnut huutaa soturin perään kieltäytyväni, mutta en voinut. Jyrkänneloikka oli tehnyt kaikkensa kasvattaakseen minusta hyvän soturin, joten en minä vain voinut heittää sitä kaikkea hukkaan. Hän kai tiesi parhaiten mitä tehdä. Minun täytyisi ottaa Henkäysvarjo kumppanikseni, koska en halunnut olla pettymys isälleni tai Kuolonklaanille. Tyydyin kohtalooni ja poistuin Jyrkänneloikan perässä sotureiden pesään. Asetuin sammalvuoteelleni ja yritin nukahtaa. Uni ei kuitenkaan tullut. Katseeni harhaili Henkäysvarjon suuntaan. Kolli nukkui omalla sammalvuoteellaan melko lähellä pesän keskustaa. Pedin olinpaikka kertoi siitä, että Henkäysvarjoa kunnioitettiin soturina. Jyrkänneloikka oli sanonut, ettei minun tarvitsisi rakastaa häntä. Ehkä ajatus ei ollutkaan niin kamala. Henkäysvarjo kumppaninani voisi nostaa arvoani Punatähden ja muiden silmissä, joka olisi vain hyvä asia. Mutta pentuja hänen kanssaan minä en missään nimessä halunnut! Paikkani oli sotureiden pesässä, ei pentutarhalla. Ehkä minulla olisi vielä aikaa, tuskin Jyrkänneloikka odotti minun tekevän pentuja ihan vielä. Kyllä minulla oli vielä aikaa.

// 1258 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuljin rajamerkkejä myötäillen siihen suuntaan, mihin muistelin Taivastassun jatkaneen hajaannuttuamme etsimään riistaa. En ollut onnistunut löytämään mitään minulle määrätyltä alueelta, mistä johtuen olin päätynyt etsimään harjoittelupariani siinä toivossa, että hän olisi saanut jotakin kiinni. Asiat kuitenkin mutkistuivat, kun nenääni tunkeutui vieras haju, joka ei kuulunut kuolonklaanilaiselle. Tilanteesta ei tehnyt yhtään vähemmän uhkavaa se, että Taivastassun tuttu tuoksu sekoittui tähän uuteen uhkatekijään. Oliko naaras vaarassa? Vai juonitteliko hän kenties jotakin klaaniin kuulumattomien kulkukissojen kanssa? Hyökkäystä, tai jopa vallankaappausta? Äh. En itsekään edes uskonut jälkimmäisiin teorioihin; tiesin ettei Taivastassusta olisi siihen.
Haju voimistui liikkuessani lähemmäksi rajaa. Näin edessäpäin neljän kissan hahmot. Tunnistin yhden heistä Taivastassuksi, mikä ei ollut vaikeaa, kun otti huomioon naaraan puhtaanvalkean turkin, joka suorastaan veti katseita puoleensa. Painauduin kumaraan, luimistin korvani ja nostin ylähuultani juuri sen verran, että hampaani näkyivät. Matalana, karvat pystyssä ja hiljaa muristen, lähestyin muukalaisia. Vaimea, hädin tuskin kuuluva puheensorina tyrehtyi, kun astuin Taivastassun rinnalle. Naaras kääntyi katsomaan minua yllättyneen näköisenä. Erakot vaikuttivat pelästyneiltä ja epävarmoilta, tilanne oli siis epämieluisa heidänkin mielestään.
”Me emme halua mitään pahaa. Tulimme vain katsomaan, millaisia kissoja täällä asuu”, valkea kolli, jonka turkkia koristivat tummanharmaat laikut, sanoi matalalla äänellä. Hän vilkuili Taivastassun suuntaan, ikään kuin yrittäen hakea tukea tai muuta vastaavaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta vähät minä siitä välitin; Minun tehtäväni Kuolonklaanin jäsenenä oli huolehtia, että asiattomat pysyivät rajojen ulkopuolella ja sillä siisti.
”No, nyt olette nähneet, joten alkakaahan laputtaa”, murahdin hampaideni takaa ja silmäilin erakkojoukkoa tiukasti. Kissat olivat minua selvästi nuorempia, mutta jos he päättäisivät alkaa rettelöidä, meille kävisi kalpaten. Tai no, oikeastaan vain minulle, mikäli Taivastassu oli heidän puolellaan. Ihan tosi, tilanne oli tosi hämärä – en enää tiennyt, kehen luottaa.
”Poistutteko hyvällä”, aloitin hitaasti ja avasin kynteni, ”vai pahalla?”
”Kuulit kyllä, mitä ystäväni äsken sanoi. Me emme halua harmeja, tulimme vain katsomaan, miltä täällä näyttää – sillä selvä”, ikäisekseen poikkeuksellisen suurikokoinen harmaanruskea naaras sanoi vakaalla äänellä. Kohtasin hänen haaleanvihreiden silmiensä katseen. Vaikka aistinkin hänen olemuksessaan epävarmuutta, jopa tietynlaista pelkoa, hänen katseensa oli kirkas, utelias. Siristin aavistuksen silmiäni.
”Hyvä on. Oli miten oli, pyydän – ei, käsken – teitä poistumaan alueemme lähettyviltä mitä pikimmiten, muuten en voi vastata seurauksista”, mau’uin lopulta. Mieleni ei tehnyt ryhtyä painimaan kurittoman kakaralauman kanssa, joten yritin hoitaa tilanteen siististi ja ilman väkivaltaa.

//Merkurius, Corona tai Taivas?
//365 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Oletko hyvä kiipeilijä?” Karhutassu kysyi kääntäen terävät silmänsä minuun. Hänen silmiensä huomiota herättävä oranssi väri sai oloni tuntumaan hieman epämukavalta kerta toisensa jälkeen.
”Luulen, että harjoittelemme tänään kiipeilyä”, Karhutassu jatkoi viittoen puiden mahtavia hahmoja ympärillämme. Vilkaisin huolestuneena korkeina vierellämme kohoavia mäntyjä ja kuvittelin itseni sen oksasta roikkumassa. Minua kylmäsi ajastuksin tuonne ylös kiipeämisestä. *Kissathan putoavat aina jaloilleen, eikö niin?* Yritin lohduttautua ajatukseen, mutta silti tassuni tuntuivat muuttuvan hyytelöksi. Muistin kuitenkin, että Karhutassu omasi vain lyhyen hännän. Toivoin tosiaan, ettemme olisi tippumassa puusta tänään.
“En todellakaan”, irvistin, “Luuletko, että kiipeämme heti kovin korkealle?” Katseeni hapuili pieniä puita suunnasta, johon olimme matkalla.
“En tiedä”, kastanjanruskea kolli naukaisi ja kohautti lapojaan epätietoisesti. Hän oli kooltaan suuri, mutta hänen ruumiinrakenteensa vaikutti ketterältä. Olin kysymässä juuri hänen kiipeilytaidoistaan, mutta sitten kuulin Surmakynnen äänen.
“Olemme perillä. Tänään harjoitellaan kiipeilyä. Kiipeätte tuon puun puoleen väliin ja tulette takaisin alas. Sen jälkeen kerromme, kuinka voisitte parantaa suoritustanne – jos edes kykenette parantamaan sitä”, harmaa naaras naukaisi terävä katse silmissään. En oikein pitänyt siitä, kuinka osa Kuolonklanilaisista puhutteli toisiaan.
“Taivastassu aloita sinä”, Rapakynsi naukui hiljaa. Tassutin nimetyn puunjuurelle ja ymmärsin vasta, että sen korkeus oli minulle aivan liian korkea. Nielaisin ja upotin kynteni puun ruskeaan runkoon. Kaikki menisi luultavasti paremmin, jos en katsoisi alas – en pitänyt siitä, että olin korkeammalla kuin minun kuuluisi. Nimeni oli siis aika ironinen, Taivashan oli korkein kaikista. Lähdin työntämään itseäni yllättävän hallitusti ylöspäin takajaloillani ja asetin etukäpäläni tueksi hieman korkeammalle joka askeleella. Vaistomaisesti vilkaisin alas ja juuri sen takia takajalkani lipesi ja ruopaisi kaarnaa maahan. Päästin kiljahduksen, mutta sain jalkani takaisin kiinni runkoon. Sydämeni hakkasi rinnassani pakahtuakseen. Olin painautunut aivan kiinni puunrunkoon. En halunnut näyttää pelokkaalta, joten ahdistuksesta huolimatta jatkoin kapuamista ylöspäin. Sain kiinni tukevasta oksantyngästä ja rentouduin hieman.
“Tämähän menee ihan loistavasti”, mumisin itselleni. Vedin pääni varovasti taakse katsoakseni olinko saavuttanut jo puolen välin rajapyykin. Huomasin kuitenkin, että olisi ponnisteltava vielä hieman ylöspäin. Kohta ei näyttänyt helpolle, eikä siinä ollut montaakaan tassunsijaa, mutta päätin silti lähteä kokeilemaan. Minusta oli niin tärkeää tehdä vaikutus mestariini. Hetken puurtamisen jälkeen olin saavuttanut puolivälin. Koko matka oli kestänyt suhteettoman kauan ja kiipeämisenikin näytti typerältä, mutta pääsin silti ylös asti. Nyt olisi aika lähteä takaisin alas.

Olimme suorittaneet kiipeilytehtävän ihan kelvollisesti. Meidät oli Karhutassun kanssa lähetetty saalistamaan keskenämme. Karhutassu oli mennyt tarkistamaan toisen suunnan saaliiden varalta. Olin saanut kiinni pulskan hiiren ja olin haudannut sen erään erikoisen näköisen kitukasvuisen puun viereen. Olin saapunut Kuolonklaanin reviirin rajalle ja juuri kun olin kääntymässä pois kuulin rapinaa. Käännähdin nopeasti äänen suuntaan ja näin kolme minua hieman nuorempaa kissaa. Kaikki olivat kuitenkin suurempia kuin minä, joten tilanne oli huolestuttava. Tuijotin hämmentynyttä kissajoukkoa. He näyttivät nälkiintyneiltä, joten oletin, että jos Karhutassu saapuisi paikalle voisimme voittaa heidät kunnialla. Siis vain, jos he itse astuisivat rajan yli tai haastaisivat riitaa. He eivät olleet meidän uhkamme rajan toisella puolella.
”Hei! Onko tämä sinun aluettasi?” suurikokoinen harmaanruskea naaraskissa naukui ja astui askeleen eteenpäin. Kissan tassut olivat likaisen valkeat, joka oli mielestäni uniikin näköistä. Naaraan ääni ei ollut vihamielisen kuuloinen. Vilkaisin vielä kissan takana olevaa kolli kaksikkoa, jotka olivat lähellä toisiaan. Toisen turkki oli erittäin tasaisen kastanjanruskea ja hänen tassunsa olivat valkeat. Huomasin, että valkoinen väri nousi korkeammalle takajaloissa. Yksi kiintoisa piirre oli myös kolme pilkkua kollin oikeanpuolisessa lonkassa. Hänen kullankeltaiset silmänsä tiirailivat minua arvioivasti. Siirsin katseeni paksuturkkiseen kolliin, jonka valkeata turkkia koristi tummanharmaat laikut. Meripihkan värisissä silmissä oli varautunut katse.
“On. Tai siis Kuolonklaanin, mutta olen osa sitä, joten kyllä tämä on minun aluettani”, naukaisin tasaisella äänellä ja kohdistin katseeni naaraan haaleanvihreisiin silmiin, “Keitä olette? Ja ettehän ajatelleet tunkeutua alueellemme? Voin varoittaa, että teille tulee tukalat oltavat, jos ylitätte rajan.” Kohotin kulmiani varoittavasti, mutta annoin turkkini siloittua alkusäikähdyksestä.
“Olen Dakota ja tässä ovat Corona ja Merkurius”, harmaanruskea naaras naukui ja viittoi takanaan oleviin kolleihin. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi tervehdyksen ja räpäytti silmiään. Tummanharmaa läiskäinen kolli näytti silmistään edelleen etäiseltä.
“Selvä. Olen Taivastassu, Kuolonklaanin soturioppilas. Kysyn vielä uudestaan, mitä teette täällä?” naukaisin ja siirtelin tassujani. Nyt kastanjanruskea kolli avasi suunsa:
“Haistoimme teidät ja olimme vain kiinnostuneita muista kissoista.” Hänen äänensä oli erittäin hiljainen ja etäinen. Dakota taisi olla kolmikon sosiaalisin kissa, jonka takia käänsin kasvoni taas häneen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään kuulin kumisevaa murinaa takaani ja näin Karhutassun saapuvan tilanteeseen.

//Karhu? Erakot?
691 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pihkatassu vilkaisi Lauhapentua ja käänsi sitten katseensa sammaliin.
”Olen tehnyt sitä aika paljon, joten se alkaa kyllästyttämään”, oppilas selitti. Lauhapentu nyökkäsi ja jatkoi sammalien rullaamista. Minäkin otin toisen pedin ja aloin tekemään siitä siistiä rullaa. Pihkatassu ei suinkaan jäänyt katsomaan meitä työnteossa, vaan alkoi itsekin rullaamaan yhtä sammalvuodetta. Pihkatassun auttaminen oli mukavaa. Koin, että ensi kertaa koskaan minulla oli jokin tärkeä rooli klaanissani. Se oli toki pieni, mutta kuitenkin mielestäni aika tärkeä.
Kun olimme saaneet kaikki sammalvuoteet rullattua, veimme ne pois pesästä. Toiset oppilaat olivat tuoneet parantajan pesän sairasaukiolle uusia sammalia leirin ulkopuolelta.
”Meidän täytyy nyt tehdä näistä uudet pedit”, tabbykuvioinen oranssi kolli sanoi. Pihkatassu repi itselleen sopivan kokoisen sammalpallon ja kantoi sen sairasaukion toiselle laidalle. Minä tein saman hänen perässään, ja Lauhatassu seurasi minua. Pienemmällä pennulla oli hieman ongelmia saada itseään suurempi sammalpallo liikkeelle, mutta hän keksi kyllä keinonsa. Lauhapentu kieritti sammaleensa Pihkatassun luokse. Sen jälkeen oppilas laski sammalpallonsa maahan.
”Painellaan sitä vähän käpälillä niin, että siihen on mukava käydä makaamaan”, valko-oranssi kolli näytti taas esimerkin.
”Näinkö?” kysyin ja painelin etukäpälilläni sammalpalloa. Se tuntui aika vaivalloiselta, joten kävin sammalpallon päälle ja aloin painella sitä jokaisella käpälälläni. Pihkatassu nyökkäili ja käänsi katseensa Lauhapennun suuntaan. Pentu kierähti makaamaan sammalpallon päälle.
”Se toimii näin paremmin!” Lauhapentu hihkaisi, nousi ylös ja asettui toiseen asentoon makaamaan. Naurahdimme molemmat Lauhapennun tekniikalle.
Saimme kaikki vuoteet tehtyä, ja Hehkuaskel palasi takaisin sairasaukiolle yrttivarastosta. Parantaja vilkaisi meidän suuntaamme. Sitten hänen katseensa siirtyi juuri tehtyihin sammalvuoteisiin.
”Ai, te olettekin jo valmiita. Kiitos paljon avusta teille kaikille”, lempeä parantaja kiitti kehräten. Minusta tuntui hyvältä olla avuksi. Pihkatassu nyökkäsi vastaukseksi.
”Olen menossa ulos keräämään yrttejä, joten valitettavasti minun täytyy ajaa teidät pois pesästäni siksi aikaa. Tulkaa joku toinen kerta taas käymään”, parantaja naukui ilmeisesti lähinnä minulle ja Lauhapennulle. Hän kai uskoi meidän syövän kaikki hänen yrttinsä. Olin kuullut, että jotkut pennut olivat tehneet niin. Jotkut olivat jopa kuolleet, kun he olivat syöneet liian suuren määrän jotakin yrttiä. En olisi kyllä yhtään ihmetellyt, jos Lauhapentu joku päivä söisi luvatta Hehkuaskeleen yrttejä. Minun pitäisi pitää huoli siitä, että pentu ei pääsisi tänne yksinään. Tassuttelimme Hehkuaskeleen edellä takaisin leirin pääaukiolle. Nenäni oli jo tottunut parantajan pesän yrttien kitkerään hajuun, mutta leirin pääaukion ilma tuntui nyt raikkaammalta kuin koskaan.
”Tuletko kanssamme?” Lauhapentu kysyi Pihkatassulta ja loikki innoissaan kollin ympärillä.

//Pihka tai Lauha?
//374 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Karhutassu”, Surmakynnen käskevä ääni palautti minut takaisin maanpinnalle. Olin uppoutunut omiin ajatuksiini niin syvästi, etten ollut huomannut varapäällikön lähestyvän minua. Korjasin hiukan asentoani ja kohtasin naaraan keltaisten silmien läpitunkevan katseen.
”Tässä näin”, koin tarpeelliseksi ilmoittaa, vaikka tiesin mestarini kykenevän näkemään minut ilman erillistä informaatiotakin.
”Sovimme Rapakynnen kanssa pitävämme yhteisharjoitukset. Hae Taivastassu ja tulkaa sitten uloskäyntitunnelille”, Surmakynsi ohjeisti lyhyesti. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa kärsimättömän oloisena, mistä tiesin, että hommaisin itselleni vain vaikeuksia, jos asettuisin tämän asian kanssa poikkiteloin.
”Hyvä on. Tulemme mitä pikimmiten”, sanoin vikkelästi, ennen kuin naaras ehtisi kyllästyä odotteluun, ja suuntasin nukkumapaikoille. Matka ei ollut pitkä, sillä olin istunut viettämässä aikaa ihan oppilaiden pesän edustalla Surmakynnen ilmaantuessa paikalle.
Pesä oli muutamaa nukkuvaa oppilasta lukuun ottamatta tyhjä. Onneksi yksi näistä nukkuvista oppilaista oli etsimäni kissa. Seisahduin kerälle käpertyneen naaraan vuoteen viereen. Hän näytti olevan sikeässä unessa, enkä ollut varma, mikä oli soveliain tapa herättää hänet. En pitänyt useimmista ikätovereistani, mutta Taivastassu vaikutti ihan mukavalta, ja jos osaisin käsitellä häntä oikein, voisi minulla tulevaisuudessa olla yksi uusi liittolainen puolellani.
”Taivastassu”, sihahdin hiljaa. Pyrin pitämään äänentasoni alhaisena, jotten herättäisi muita. Puhtaanvalkean oppilaan korva värähti, mutta tämä ei herännyt.
”Taivastassu, herää”, koitin uudestaan. Tällä kertaa naaras avasi silmänsä. Taivastassu katsahti minuun unisen näköisenä. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, odottaen selvästikin selitystä nokostensa keskeytykselle.
”Surmakynsi ja Rapakynsi ovat järjestäneet meille yhteisharjoitukset. He pyysivät tulemaan uloskäyntitunnelille niin pian kuin vain suinkin mahdollista”, selitin asiani kiireesti. Oppilas kuittasi kuulemansa nyökkäyksellä ja ryhtyi sukimaan turkkiaan. Sitten hän kipusi ketterästi ylös vuoteestaan.
”Mennäänkö?” tämä kysyi ja vilkaisi minua. Unohduin katsomaan hänen erivärisiä silmiään muutaman sydämenlyönnin ajaksi, kunnes ravistelin itseni hereille ajatuksistani.
Rykäisin nopeasti kurkkuani. ”Mennään.”
Seurasin Taivastassua aukiolle. Rapakynsi ja Surmakynsi odottelivat meitä jo piikkihernetunnelin luona. Surmakynsi näytti hyvin äkäiseltä – olikohan joku piilottanut muurahaisia hänen petiinsä?
”Siinähän te olette”, Rapakynsi maukui hyvin leppoisan oloisesti huolimatta vieressään seisovan varapäällikön kireydestä.
Liikkeelle lähtö tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Kuljimme metsään päin, joten päättelin, että meillä täytyi olla tiedossa kiipeilyharjoitukset. En ollut kovinkaan kummoinen kiipeilijä, mikä ei varmasti tullut yllätyksenä monelle, mikäli osasi katsahtaa kohtuuttoman pitkiin jäseniini. Taivastassu kulki muutaman hännänmitan päässä edelläni. Kirin hänet kiinni parilla hassulla harppauksella.
”Oletko hyvä kiipeilijä?” utelin tältä. Naaras katsoi minua kysyvästi. ”Luulen, että harjoittelemme tänään kiipeilyä”, pohjustin kysymystäni ja nyökkäsin ympärillämme kohoaviin puihin, joita alkoi olla yhä tiheämpään, mitä syvemmälle metsään kävelimme.

//Taivas?
//375 sanaa