Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Pihkatassu: 36kp! –

Karhumyrsky: 93kp! –

Lauhatassu: 21kp! –

Villitassu: 82kp! – Pisteet soturiksi kerätty, mutta ilmeisesti et ole kirjoittanut (tai ilmoittanut ilmoituksiin) harjoituksista mestarin kanssa.

Pähkinäpentu: 9kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Mahlatassu: 20kp! –

Tuhkajuova: 18kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin siihen, kun joku rymisteli sisälle pesään. Eikä se joku ollut kuka tahansa, vaan Turmaloikka, joka näemmä oli onnistunut kompastumaan omiin jalkoihinsa hiipiessään peremmälle. Kaiketi hänen yövuoronsa oli jo ohi ja tämä oli päättänyt tulla lataamaan akkuja lopuksi päivää.
”Voisitko mitenkään liikkua enää äänekkäämmin?” murahdin tympääntyneenä ja kömmin istumaan. Turmaloikka oli juuri päässyt omalle vuoteelleen, ja hän mulkoili minua sieltä näreissään.
”Suu tukkoon, töpöhäntä, tai kerron kaikille sinun ja sen oppilaasi viimeöisestä kuutamokeikasta”, kolli uhkasi ruskeat silmät heikossa valossa kiiluen. Kurkkuuni tuntui nousevan kokonainen hiiri. Soturi oli osunut arkaan paikkaan, mutta en missään nimessä aikonut paljastaa sitä tuolle.
”Kerro pois, ei minulla ole mitään salattavaa. Mehän vain harjoittelimme, ja sitä paitsi, Villitassun on totuttava erilaisiin tilanteisiin, kuten vuorokaudenaikojen vaihteluun”, mau’uin niin välinpitämättömän kuuloisesti kuin vain osasin, ja kurkotin sitten sukaisemaan sottaista kylkeäni, josta sojotti karvoja ympäriinsä.
Turmaloikka katseli minua vain. Hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, enkä osannut siltikään sanoa, uskoiko tuo sepostukseni vai ei. Sitten hänen katseensa kirkastui, kun tämä tuntui tajuavan jotain. Pelkäsin pahinta.
”Sinulle tulee aika kiire, mestari hyvä. Kohta on jo aurinkohuipunhetki, ja muistelisin Surmakynnen ilmoittaneen aamulla, että sinä johtaisit siihen aikaan lähtevää metsästyspartiota, joka varmaankin odottelee sinua aukiolla kuumissaan”, Turmaloikka virnisti häijysti. En tiennyt, oliko tuon ollut tarkoitus olla jonkin sorttinen solvaus, mutta joka tapauksessa olin kiitollinen kollin tahdittomuudesta. Se pelastaisi tällä kertaa nahkani Surmakynnen kynsiltä.
Siistin nopeasti turkkini ja nousin varovasti ylös vuoteestani. Käännyin vielä katsomaan Turmaloikkaan päin, mutta tabbykuvioinen soturi oli kääntänyt minulle selkänsä ja hautautunut syvälle sammaliin. Siristin hiukan silmiäni, mutta en sanonut enää mitään hiipiessäni pesän poikki aukiolle.
Heti ensimmäiseksi huomasin Villitassun nakkelemassa sammalpalloa itsekseen leirin laidalla. Naaras näytti harjoittelevan sitä vastaan eilen opettamiani taisteluliikkeitä. Ilmeisesti oli siis liikaa pyydetty oppilaaltani, että tämä malttaisi levätä seuraavaan käskynantoon asti.
”Huomenta”, tervehdin saapuessani naaraan kohdalle. Pilkukas kissa nosti katseensa kärsineen näköisestä sammalpallosta minuun, ja hänen kasvoilleen levisi hymy, joka sai perhoset vatsanpohjallani lepattelemaan ympäriinsä.
”Huomenta”, oppilas vastasi hyväntuulisesti. Hänen katseessaan oli tietäväinen pilke. Naaras oli perillä eilisillasta: hän tiesi minun kantaneen tämän takaisin leiriin retkemme päätteeksi. Mikä nöyryytys.
”Nukuit taas myöhään”, Villitassu totesi, enkä voinut olla panematta merkille hänen äänestään kuultavaa huvittuneisuutta. ”Meidän pitäisi olla jo menossa.”
Pudistelin hiukan päätäni. Mietin hetken, mitä sanoisin puolustuksekseni. En kuitenkaan keksinyt mitään sellaista, joka olisi voinut mennä läpi, joten päädyin suosiolla kertomaan totuuden ja säästämään itseni polttelevilta jatkokysymyksiltä:
”En nukkunut koko yönä. Surmakynsi kävi ilmoittamassa minulle, että johdan aurinkohuipunhetkellä lähtevää metsästyspartiota, ja sinä tulet mukaan.”
Villitassu katsoi minua päätään kallistaen. Hän näytti siltä, ettei ollut varma oliko minulla tarpeeksi pätevä syy venyttää harjoituksiamme myöhemmäksi.
”Mukaamme tulevat Hämypilvi, Varjokarva ja Huurrelilja”, sanoin nopeasti, ennen kuin naaras keksisi syyttää minua vielä jostain muusta.
”Ai nuoko tuolla, jotka ovat istuneet uloskäynnin liepeillä jo hyvän aikaa?” Villitassu kysäisi ja nyökkäsi päällään kolmen soturin suuntaan, jotka tosiaankin istuskelivat piikkihernetunnelin lähellä. Tunnistin kissat partioni jäseniksi, ja heistä erityisesti Hämypilvi mulkoili suuntaani kärsimättömän oloisena.
”Aivan, juuri he”, huokaisin ja lähdin tassuttelemaan kolmikkoa kohti Villitassu kannoillani seuraten.
”Pahoittelen viivästystä”, aloitin kohteliaasti, mutta kokeneempien sotureiden ilmeestä osasin jo päätellä, ettei minun kannattanut jatkaa mielistelyä. Siispä menin suoraan asiaan: ”Lähdemme pikimmiten.” Annoin partiolle hännäntöpölläni merkin lähteä liikkeelle, ja työnnyin edeltä piikkihernetunneliin.
”Aina sitä saa odottaa, kun ryhmää vetää päiväuni-ikäinen”, kuulin Hämyliljan maukuvan takanani muille sotureille. Naaraan äänensävy oli kaikkea muuta kuin kunnioittava. En kuitenkaan jaksanut välittää siitä. Olin jo tottunut kuolonklaanilaisten jatkuvaan nälvintään.
Pääsimme viimein Lehtikuusilaakson reunalle. Partioimme hajaantui etsimään riistaa, mutta minä johdatin Villitassun hieman syrjemmälle opettelemaan hetkeksi alkeita, ennen kuin naaras saisi näyttää todelliset kykynsä.
”No niin. Mitä haistat?” tiedustelin oppilaaltani, joka katsahti minuun tyynesti. Hän kohotti hieman kuonoaan ja nuuhki ilmaa keskittyneen oloisena. Odotin hänen vastaustaan kärsivällisesti.

//Villi?
//595

Kirjoittaja: Elandra

Tuhkajuova ja Pimentovarjo kääntyivät meidän suuntaamme yhtä aikaa. Kun Lauhatassu oli esittänyt kysymyksensä, soturit käänsivät harkitsevat katseensa toisiinsa päin.
”Me harjoittelemme Lauhatassun kanssa huomenna liikkeiden käyttöä tositilanteissa, eli toisin sanoen kaksintaistelua. Jos se vain sinulle sopii, voitte tulla mukaan”, hopeanharmaa naaras sanoi mustalle. Katsoin mestariani odottava ilme kasvoillani. En ollut varma, mitä naaras oli ollut aikeissa opettaa minulle huomenna. Toivoin todella, että mestarini suostuisi. Pimentovarjo nyökkäsi.
”Se sopii. Mahlatassullekin tekee välillä hyvää harjoitella toista oppilasta vastaan”, soturi selitti tasaisella äänellä. Vilkaisin Lauhatassua innoissani. Kollin kasvoilla oli leveä hymy. Hän yritti hillitä reaktiotaan ja nyökkäsi vain pienesti.
”Hyvä”, hän vastasi ja käänsi selkänsä mestareillemme. Lähdin kävelemään kollin rinnalla eteenpäin. Lauhatassu hihkaisi innosta ja teki pari loikkaa ympärilläni.
”Pääsemme yhdessä harjoituksiin!” kolli riemuitsi onnessaan. Päästin kurkustani pienen kehräyksen. Pidin ystävässäni erityisesti hänen luonteestaan. Kolli oli sellainen kuin oli, eikä hän antanut kärttyisten kuolonklaanilaisten pilata sitä.

”Herää, meidän täytyy lähteä harjoituksiin!” joku kosketti lapaani. Säpsähdin hereille ja räpyttelin hämärässä silmiäni. Oranssin ja valkean kirjava kolli istui vierelläni silmät hehkuen. Nousin ylös ja heräilin hetken ajan omalla sammalvuoteellani. Sipaisin kielelläni pari kertaa rintaani, jonka jälkeen pujahdin nukkuvien oppilaiden ohitse leirin pääaukiolle.
”Miten jaksat olla heti aamusta noin pirteä?” kysyin haukotellen parhaalta ystävältäni, joka käveli rennosti kohti leirin uloskäyntiä. Lauhatassu vilkaisi minua ja virnisti.
”Koska tiedän, että tästä päivästä tulee ihan mahtava!” oppilas hihkaisi. Jouduimme väistämään sotureiden pesästä ulos tulevia sotureita, mutta matka jatkui pian taas kohti uloskäyntiä. Tuhkajuova ja Pimentovarjo odottivat meitä jo. Aurinko oli vasta nousemassa, eikä pääaukiolla ollut montaakaan kissaa. Yövartiossa ollut Ruusutuike asteli sisään leiriin ja tervehti meitä. Tervehdimme häntä tietenkin takaisin. Sitten mestarimme lähtivät johdattamaan meitä ulos leiristä.
Piikkihernetunnelista ulos päästyäni vilkaisin taivasta. Painavan oloiset pilvet olivat peittäneet koko taivaan. Tavallisesti tähän aikaan oli jo kirkkaampaa, mutta pilvet eivät päästäneet auringon valoa lävitseen. Arvelin, että pian alkaisi sataa. En antaisi sateen kuitenkaan pilata harjoituksia parhaan ystäväni kanssa. Ilma oli lämmin, mutta kosteus teki siitä epämukavan.
”Menemme joen toiselle puolelle harjoittelemaan, koska saalistuspartio tulee pian metsään saalistamaan”, Pimentovarjo selitti ja vilkaisi nopeasti meitä. Vilkaisin Lauhatassua. Kollin kasvoilla oli vakava ilme. Hän liikkui eteenpäin pitkin harppauksin. Kolli selkeästi yritti tosissaan olla mahdollisimman hyvä oppilas. Olin varma, että Tuhkajuova huomasi sen myös.

Joen ylittäminen ei ollut lempipuuhaani. Astinkivet olivat meidän onneksemme kuivia. Tuhkajuova oli ylittänyt joen viimeisenä. Olin ollut iloinen, että mukanamme oli soturi, joka osasi uida. Jos joku olisi pudonnut veteen, naaras olisi takuulla syöksynyt pelastamaan pudonneen kissan. Pimentovarjo johdatti meitä eteenpäin. Tällä puolen jokea puut eivät kasvaneet niin lähekkäin. Lisäksi täällä oli enemmän lehtipuita mitä toisella puolen. Soturit pysähtyivät pienelle aukiolle. Asetuimme Lauhatassun kanssa vieretysten istumaan. Tuhkajuova otti puheenvuoron.
”Lauhatassu, hyökkää sinä ensin. Voittaja on se, joka saa ensimmäisenä tilaisuuden tappaa vastustajansa. Aloittakaa”, tabbykuvioinen soturi sanoi ja astui Pimentovarjon kanssa sivuun. Käännyin kohti Lauhatassua ja astuin muutaman askeleen taaksepäin. Oppilas keskittyi täysillä tehtäväänsä. Hän pudottautui matalammaksi ja kiinnitti katseensa silmiini. Valmistauduin väistämään ystäväni hyökkäyksen.

//Pimento tai Lauha? Oli tarkotus kirjottaa siitä taistelustaki mutta pitää mennä ni en kerenny xd
// 473 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Jaaha, olin todella siis nukahtanut? Sillä kun heräsin, olin taas pesässäni. Hetkinen? Oliko Karhumyrky kantanut minut tänne? Se kolli teki mitä? Hieroin silmiäni, katsellen ympärilleni, useat oppilaat nukluivat, mutta esim Lauhatassu heräili juuri. Auringon nousuun ei olisi siis ollut kauaa. Aloin siistiä turkkiani, eilliseltä mellakoinnilta. Arvasin mestarini, Karhumyrskyn nukkuvan yhä. Korjaisin asian kunhan saisin turkkini kiiltämään. Se olisi siinä.. mietin katsoen kaulusta, jota tiesin olla edes yrittämättä. Siinä olisi epätoivon kasa, jota ei suoristaisi mikään. Tassutin aukiolle, lähtien hakemaan vettä, litkin sitä niin paljon kun jaksoin, katsoen aukiota. Hiljalleen kissat heräilisivät. Mutta ei minun Karhuni. Antaakko toisen nukkua? Menisinkö tuppautumaan jonkun muun harjoituksiin syyllä mestarini on unikeko? Tassutin lopulta kuitenkin soturien pesälle, istahtaen mestarini eteen. Tökkäsin päälläni toisen päätä.
”Mitä taas?”, kolli murahti käheällä äänellä, yllättyen kuitenkin ilmeestä päätelleen nähdessään minut. Katsahdin toiseen huvittuneena, ainakin hän heräisi, eikä tarvittaisi läheisyyttä siihen.
”Harjoitukset?”, kysäisin, pitäen katseeni toisen meripihkaisissa silmissä. Tajusin että aamu herätys teki kenestä vain ärtyisän, eikä tämä olisi niinkään henkilökohtaista. Häntäni huiski pölyä maasta tieltään, heiluessaan.
”Kerkeät myöhemminkin.. Anna minun nyt nukkua hetki, mene sinäkin jatkamaan unia”, toinen haukotteli. Katsoin häntä turhautuneena, tehden päätöksen että lähtisin jonkun muun mukaan pian harjoittelemaan, jos kolli ei kunnioittaisi joka aamuista herätystäni. Katsoin aukiota. Kenen mukaan menisin? Ihan sama kuka se olisi, kuka vain kuka osaisi jatkaa liikkeitäni. Katsahdin aukiota. Tuhkajuova ja Lauhatassu! Kipitin kaksikon luokse, tietäen että nyt minun olisi avattava suuni. Moni muu kuin Karhumyrsky ei tajuisi tuijotustani.
”Hei! Karhumyrsky on unikeko, enhän mitenkään mahtuisi mukaanne?”, Kysäisin, katsoen kaksikkoon, jos en pääsisi, menisin häiritsemään muita mestareita ja sotureita, jos pääsisin mukaan tästä voisi tulla aivan opettavainen kerta. Meinaan olihan toinen varmasti kokeneenpi soturi kuin muuan unikekoni. Mutta en voinut kieltää Karhumyrskyn olevan söpö, olihan kolli sentään jaksanut vaivautua mukaani illalla, sekä kantaa minut pois, ehkä toinen ansaitsisi unensa?

//293 sanaa
//Karhu? Lauha? Tuhka?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuijotin kylkeeni painautunutta naarasta syyllisyyttä potien. Kertomansa mukaan oppilas ei ollut nukkunut koko yönä, tai haukannut edes pientä hiukopalaa harjoittelun lomassa. Mestarina minä olisin vastuussa Villitassun hyvinvoinnista ja jaksamisesta, enkä voinut sallia tällaista käyvän enää toistamiseen.
”Palataan nyt leiriin”, ilmoitin topakasti, mutta Villitassun silmät olivat painuneet jo kiinni, ja hänen hengityksensä oli hiljentynyt rauhalliseksi tuhinaksi.
Liikahdin vaivaantuneena. Mitä minun tulisi tehdä? Kantaa hänet leiriin? Typerä idea, mutta tässä tapauksessa se oli ainoa vaihtoehtoni.
Varovasti nostin uupuneen oppilaan selkääni ja lähdin taivaltamaan takaisin leiriin päin. Tunsin naaraan lämpimän hengityksen niskassani, ja se sai karvani nousemaan pystyyn. En ollut ollut koskaan ennen näin lähellä ketään.
Matka taittui melko hitaasti, mutta lopulta löysin itseni seisomasta piikkihernetunnelin suulta. Kumarruin hieman mahtuakseni kulkemaan sen läpi Villitassu selässäni.
”Missä sitä on oltu?” kuulin Turmaloikan kysyvän pilkallisesti, kun työnnyin aukiolle. Erakkosyntyinen soturi oli kaiketi asetettu yövartioon – tietysti juuri silloin, kun hänen ei olisi tarvinnut nähdä minua.
Pakottauduin pysymään tyynenä huolimatta päälläni liikehtivästä oppilaasta, jonka Turmaloikkakin näytti huomanneen. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen.
”Onko oppilaasi loukkaantunut?” tuo mörähti silmät apposellaan. Mietin hetken, mitä vastaisin.
”Miten sen haluaa tulkita. Harjoittelimme tänään tosi ankarasti, ja raukka urvahti totaalisesti. Siispä jouduin kantamaan hänet takaisin”, sepostin muina kissoina, ja olihan se tavallaan totta: Villitassu oli keskittynyt harjoittelemaan niin kovasti, ettei ollut joutanut ummistamaan silmiään edes yöksi.
”Vai niin”, Turmaloikka katsoi minua yhä epäileväisen näköisenä, mutta nyökkäsi sitten ja antoi meidän mennä.
Kannoin Villitassun oppilaiden pesälle ja laskin hänet varovasti sammalille. Naaraan peti ei sijainnut kaukana Lauhatassusta ja Mahlatassusta, jotka nukkuivat kylki kyljetysten omissa vuoteissaan.
Villitassu maiskutteli suutaan ja hautasi itsensä sammalten sekaan mukavasti. Katsoin nukkuvaa kissaa suu supussa, miettien uskaltaisinko luottaa siihen, että hän nukkuisi koko yön. En haluaisi taas huomenna nähdä oppilastani puolikuolleena.
Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun oli parempi poistua. Jos joku Villitassun pesätovereista heräisi nyt yhtäkkiä, minulla olisi keksittävä uusi sepitys pelastamaan nahkani kuumottavasta tilanteesta.
Hiivin ulos suojasta ja suuntasin vähin äänin kaatuneen puun toisessa päässä sijaitsevalle sotureiden pesälle. Kömmin petiin hieman kiusaantuneena ja posket hehkuen, sillä olin vahingossa onnistunut tallaamaan jonkun hännänpäälle suunnistaessani hämärässä omalle paikalleni.
Asetuin sammalille niin mukavasti kuin vain suinkin kykenin levottomuudeltani, ja suljin sitten silmäni. Aloin laskea lukuja hiljaa mielessäni, siinä toivossa, että se siivittäisi minut nopeammin untenmaille.
Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt, sillä pyörin ja hyörin läpi yön omassa vuoteessani, saamatta nukuttua silmäystäkään, kun aamu jo viimein sarasti ja minun oli noustava taas. Voi itku.
”Karhumyrsky.” Silmiäni poltteli kohdistaessani niiden utuisen katseen vierelleni tulleeseen Surmakynteen. Yritin räpytellä niitä saadakseni naaraan kuvan kirkastumaan.
”Niin?” mau’uin kauhistuttavan käheällä äänellä. Surmakynsikin näytti siltä, ettei ollut enää varma, kannatiko hänen häiritä minua juuri tällä hetkellä.
”Johdat aurinkohuipunhetkellä lähtevää metsästyspartiota. Ota mukaasi Huurrelilja, Hämypilvi sekä Varjokarva”, arpinen kissa ohjeisti ytimekkäästi ja poistui sitten paikalta.
Minulta karkasi turhautunut huokaisu, joka jäi kuitenkin katkeransuloisen haukotuksen alle. Laskin pääni takaisin sammalille ja suljin raskaiksi käyneet silmäluomeni jälleen.
Aurinkohuipunhetki… Siihen olisi vielä aikaa, joten enköhän ehtisi nukkua pienen tovin ennen sitä. Haukottelin taas ja kierryin tiukemalle kiepille, samalla kuulin pesätoverieni valmistautuvan alkavaan päivään ympärilläni.

//Villi?
//494 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Toinen lähti perääni, ei kiukusta, ei loukatakseen, hän liittyi seuraan koska hän meni leikkiin. Mutta sitten kävi? Toinen syöksyi päälleni, menin aivan hämilleni, aivan peloissani, toisen yhtäkkiä saadessaan dominoida minua, ottaa vallan, satuttaa. Se pelotti. Katsoin kolliin peloissani, sihahtaen tylysti mitä. Yritin kömpiä toisen alta, tietäen olevani tyly. Karhumyrsky kampesin jaloilleni, katsoen toista pelon ja kauhun silmillä. Karhumyrsky mutisi jotain nolona, kuin tuo olisi maailman loppu.
”Palataanko takaisin?” Kolli kysyi, pudistin päätäni eiksi, katsoen ruskeaa kollia hymyillen, kurkottaen juoksusta ja taklauksests sekaisin olevaa turkkiani, en vaivautunut siihen, vain pahimmat kohdat, nostaen sitten katseeni kolliin. Kehräys kumpusi kurkustani, kun vastasin toiselle.
”Ei, tämä on täydellinen, en tullut lammen takia, etkä tainnut tulla sinäkään, vaan toistemme”, luulinpa että puhuin kummankin puolesta sanoasseni sen, joten vaivauduin katsomaan huvittuneena hänen sekaista selkäänsä. Tyydyin hymyilemään, istahtaen toisen viereen. Silmäni lipsuivat kiinni jo melkein, kun katsoin iltaruskan saattelemaa taivasta.
”Huomenna en..”, Haukottelin väliin ”Annakkaan sinun nukkua pitkään.. Itse valvoin koko yön, enkä syönyt mitään, harjoittelin”, Mutisin, silmien lipsuessa kiinni, tunsin painautuvani toiseen kiinni hiljalleen, pitäen katseeni auringon kauniissa laskussa. Ruskapentu, niin, sekä karviainen, jos saisi samat korvat, se olisi jokin muistutus karhusta. Tai miksei suoraan Myrskypentu? Niin.. Myrskypentu ja Ruskapentu.. saisi nähdä kuka olisi näiden isä..

//200 sanaa.
//Karhu

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kiisin lammen rantaa kohti kuin tuulispää. Villitassu seurasi pitkällä jäljessäni, hän ei mitenkään voisi saada minua kiinni.
Käpäläni tömistivät tannerta tasaiseen tahtiin, saavuttaisin pian kuvitellun maalilinjan. Voittoni voisi sanoa olevan jo sinetöity.
Luisuin pysähdyksiin juuri ennen kuin varpaani tapasivat pienesti aaltoilevan vesirajan. Raotin suutani sen verran, että saatoin maistaa tuulen mukanaan tuoman makean maun kielelläni. Jouduin siristelemään silmiäni laskevassa auringonvalossa.
Vierestäni kuului yhtäkkiä raskas huohotus, jonka oletin kuuluvan rökäletappion ottaneelle oppilaalleni. Käänsin päätäni sen verran, että näin naaraan kasvojen olevan suunnattuna minuun päin. Villitassun viiksistä tippui vesipisaroita, ja hänen siniset silmänsä tuntuivat katsovan suoraan syvimpään sisimpääni.
Tuo tunne aiheutti minussa voimakasta puistatusta, jonka yritin sivuuttaa kiinnittämällä huomioni jälleen taivaanrannan taa painuvaan aurinkoon.
”Oliko hauskaa?” kysyin johdatellen naaraan ajatuksia toisaalle itsestäni. Sivusilmällä kykenin näkemään, kuinka tuo nyökäytti vähän päätään vastaukseksi.
Samassa minua ympäröivä kupla puhkesi kun tunsin kuononi kastuvan. Villitassu hihitti. Katsahdin häneen pöllämystyneenä. Naaraan lapsellinen temppu oli ollut täysin odottamaton siirto, joka ei osoittanut minkäänlaista kunnioitusta kokeneempaa kissaa kohtaan.
”Et saa kiinni, märkätassu!” Villitassu huudahti ja päätti mitellä nopeuttani pinkaisemalla juoksuun.
Tiesin juoksevani hänet helposti kiinni, siihen tarvittaisiin vain muutama ponteva loikka. Mutta koska päätin nauttia ajojahdista, hidastelin tahallani ja annoin naaraalle kunnolla etumatkaa. Tästä tulisi hauskaa, toden teolla.
Seurasin silmä kovana oppilaani poukkoilua. Hän juoksi siksakkia, yritti karistaa minut kannoiltaan kiertelemällä puiden välissä, mutta kaikesta siitä huolimatta onnistuin pysyttelemään mukana.
Olin mukauttanut vauhtini tasaiseksi hölkäksi. Villitassu juoksi kaukana edelläni, ja hänen häntänsä sojotti terävästi pystyssä. Kissa lähestyi uhkaavaa vauhtia jokea.
Purin hammastani ja pistin juoksuksi. En saisi antaa oppilaani tippua hyiseen veteen tietämättömyyttään.
Juoksin eteenpäin metallinen veren maku suussa. Saavutin häntä kovaa vauhtia. Aivan kohta olisin hänen kohdallaan…
Ilman mitään erityistä syytä kadotin rytmin askelluksestani. Liikkumiseni oli täysin holtitonta, ja jouduin keskittymään ankarasti pysyäkseni pystyssä.
Samassa lennähdin Villitassun takapään päälle. Kissa rääkäisi ja luhistui maahan painoni alla.
”Mitä?!” Villitassu kuului sihahtavan ja tunsin kuinka hän yritti rimpuilla kauemmaksi minusta. Nousin vikkelästi pois hänen yltään ja otin tuohon etäisyyttä oma-aloitteisesti.
”Ei ollut tarkoitus”, sopersin nolona, ja kasvojani kuumotti häpeästä, ”se oli silkka vahinko. Anteeksi.”

//Villi?
//334 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Naurahdin vain kerronnasta että hänen veljensä oli omansa, eikä ehkä läpensä paha. Voisin yhtyä siihen hyvinkin. Karhumyrskyssä oli paljonkin hyvää, hänellä ei vain näyttänyt olevan ketään, kehen luottaa. Jonka hyvin ymmärsin. Halusin osoittaa kollille että hyväksyisin hänen suvunsa virheet, sekä epätäydellisyytensä. Näytti kuitenkin siltä että Lauhatassu sai minut hymyilemään, sekä sulamaan siihen paikkaan. Hetken aikaa tunsin oloni maailman onnekkaimmaksi naaraaksi, kun sain olla kummankin ystävä. Tai no, yritin ainakin hieroa sopua Karhumyrskyn kanssa, mutta kollin oma luontonsa oli vaikeasti käsiteltävä. Olihan kuitenkin vaikeammasti saatavat aina niitä, jotka tuottivat enemmän kitkaa. Ainakin mitä olin kuullut klaaninvanhimpien löllö rakkaus tarinoista. Oliko tästä tulossa sellainen? Kumpi olisi kolli, joka minua rakastaisi sen yli? Lauhatassu, vai Karhumyrsky? Aikamoinen myrsky. Mutta ainakaan vielä kumpikaan ei ollut minulle muuta kuin ystäviä. Se tuntui niin hyvältä, enkä haluaisi mennä asiassa pidemmälle. Halusin pitää hauskaa, sekä oppia, enkä kehrätä jonkun kollin kaulassa kiinni kuin se olisi kivaa! Mitä hauskaa moisessa olisi? Mielummin seikkailisin, oppisin uutta, kuin rakastuisin, se kuulosti niin tylsältä. Karhumyrsky kuitenkin tuli väliimme, keskeyttäen ruokailumme. Katsoin häntä odottavana, mitä hän halusi, eikö toinen nähnyt että olin onnellinen hetken? Edes hetken anna minun olla onnellinen ilman huutoasi? Ilman raivoa? Toinen tervehti minua, enkä tiennyt tapani mukaan miten reagoida, joten odotin hänen jatkavan puhettaan siitä mistä jäi. Niin hän jatkoikin, hän halusi lähteä nyt? Enhän ollut syönyt edes vielä? Huomautin asiasta kollille, kun toisen epävarmuus tuli hetkeksi esiin. Mikä tässä riivasi! Eikö ollut hyvä asia jos tulisin hänen peeheensä kanssa toimeen? Kolli vaikutti aina kireältä kuin olisin asettanut ketun hännänpäähän häntä kun mainitsinkaan veljestä! Toinen kertoi menevänsä haukkaamaan happea,hymyilin Lauhatassulle, joka kysyi mistä on kyse? Selitin että aion harjoitella jotain. Noh, niin, eihän se koko totuus ollut. Aion harjoitella tuntemaan Karhumyrskyn, opettaa toiselle että pidän hänestä, sekä että toinen ei pääsisi minusta niin helpolla eroon, sillä en ollut jättämässä häntä vaikka siirtisinkin oppilaasta soturiksi. Toinen saisi olla ystäväni, olin päättänyt sen. Juttelimme hetken, minä ehkä kiusallani pidentäen toisen tuskaa odottamisessa, koska olihan tuo ansainnut sen kaiken huudon jälkeen. Kuitenkin sukaisin pari karvaa, kysyin toiselta olisinko kaikkialta varmasti siisti, ennen kuin lähdin kohti piikkiherne tunnelia. Karhumyrsky oli yllättävän nopea, toinen ponkaisi heti pystyyn nähdessään minut, käskien seuraamaan, jonka otin käskynä. Toki tekisin niin. Kuitenkin koettelin kollin hermoja, tullessani hänen vierelleen. Kolli otti sen hyvin, joka levitti suulleni hymyn. Minähän arvasin, tästä voisi tulla jotain. Karhumyrsky ei olisi tässä leikillään mukana, vaan tajusi että halusin todella ystävä illan, enkä mitään harjoituksia miten olla tottelevainen, päätin itse miten tottelisin, sekä milloin. Karhumyrsky kysyi syömisestäni, joten kerroin saaneenk ihan hyvinkin syötyä, mutta entä hän? Karhumyrskyn en ollut nähnyt syövän mitään! Toinen sopersi selvästi epävarmana, eikö toinen osannut ennen keskustella? Eiköhän se jotenkin hoituisi. Olihan Karhumyrsky suuri osasyy, siihen miksi olin niin nopeasti oppinut puhumaan. Toki shokissa ääneni varmaan hataroi silloin kuin pentuna, mutta nykyään sitä ei huomannut mitenkään. Huomasin kollin katseen edessä päin, se oli se lampi, jota tulimme katsomaan. Minusta paikka oli vain väline, jolla saisin tuon kollin kuuntelemaan. En olisi sydämen särkijä, halusin olla se naaras, joka oli siinä, kun se särkyi. Halusin olla hänelle tuki ja turva. Nousin kannon päälle, kollin viereen. Toinen kyseli mitä haluaisin tehdä.
”Miten olisi juoksu kilpailu, olen nähnyt muiden nauttivan sellaisesta, mutta en ole koskaan.. itse ollut sellaisessa?”, kysyin. Kollli katsoi minuun yllättyen, töpön pää nykien. Nostin hymyn huulilleni, voisin ehkä saada jotain onnellista kollin avulla? Se voisi olla hauskaa? Sitä paitsi kukaan muu ei suostuisi. Kun toinen ei vastannut hetkeen mitään, olin menettänyt jo toivoni, lyyhistäen pienesti korviani. Kolli kuitenkin avasi suunsa, sanoakseen että se kävi. Katsoin toista innoten, jännittäen lihakseni, kunnes annoin mennä, koko voimallani, annoin vain mennä. Mutta Karhumyrsky oli minua nopeampi, ehti rantaan ennen minua. Kun pääsin itsekkin rantaan, naurahdin onnessani, se oli todellakin hauskaa! Kumarruin hengästyneenä latkimaan vähän vettä, kääntäen katseeni Karhumyrskyyn. Niin keskittynyt katsomaan auringon laskua. Toinen sai minut kiinni hymyillen tuijottamisesta.
”Oliko hauskaa?”, toinen kysyi minulta. Nyökkäsin hieman, kääntäen katseeni takaisin rantaan. Mietin rikkoisinko hiljaisuuden, mutta päätin rikkoa. Jos tämä olisi riidan alku, niin ainakin se olisi hyvän sellaisen. Lätkäisin tassullani vettä toisen kasvoille, kikattaen.
”Et saa kiinni märkätassu!”, Huudahdin, kun lähdin juoksemaan toista pakoon. Nyt kolli viimeistään näyttäisi, olisiko kaiken takana pelkkä vahva raivo, vai tajusiko hän pientä pennun mielisyyttä, jos tajusi, tästä tulisi hauskaa. Jos ei, saisin luultavasti lopulta kuulla kunniani. Pelkäsin että kolli ei antaisi mahdollisuutta selittää edes. Halusin selittää että olin väsynyt, en ollut nukkunut koko yöhön, tai että olin pettynyt itseeni ja peloissani kun tein sen virheen, sekä toimin väärin tikku harjoituksessa, että yritin tosissani, olla kunniallinen oppilas, mutten aina vain osannut.

//751 sanaa
// Karhu tai lauha?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Joo!” Nyökyttelin innokkaasti. Minusta Mahlatassun ehdotus oli hyvinkin varteenotettava, vaikken laittanutkaan päätäni pantiksi siitä, että mestarimme suostuisivat yhdessä pidettäviin harjoituksiin vain koska me pyysimme niin.
”Tuhkajuova taisi juuri lähteä partioon. Samoin Pimentovarjo”, tokaisin ja tähyilin piikkihernetunnelille päin ikään kuin olisin voinut nähdä heidät siellä. ”Mitä jos syötäisiin jotain heitä odotellessa? Minulla ainakin on kauhea nälkä!”
”Syödään vain”, Mahlatassu naurahti kepeästi ja lähti sitten tassuttelemaan tuoresaaliskasan suuntaan.
Kasvoilleni levisi ovela virnistys, jota pahaa-aavistamaton ystäväni ei nähnyt, sillä oli kääntynyt selkä minuun päin. Yhtäkkiä syöksähdin eteenpäin niin äkisti, että Mahlatassu säpsähti ja minä sain etumatkaa.
”Viimeinen tuoresaaliskasalla on kasa haisevaa variksenruokaa!” haastoin nauraen ja pingoin aukion poikki käpälät tannerta tömistäen. Mahlatassun vihreisiin silmiin syttyi kipinä, kun tämä tajusi homman jujun.
Juoksimme rinta rinnan aina riistakasalle saakka. Matka oli lyhyt, joten minua ei edes hengästyttänyt kauheasti, mistä olin ylpeä. Kuntoni kasvoi kohisten, mikä taas meinasi, että voisin pian päästä Tuhkajuovan uimaopetukseen, mikäli onnistuisin tekemään ankaraan mestariini vaikutuksen taidoillani.
”Luulen, että meille tuli tasapeli”, Mahlatassu totesi hieman huvittuneesti. Nyökkäsin hymyillen.
”Niin taisi tulla”, myönsin ja käänsin katseeni kuolleisiin riistaeläimiin. Kasan päällimmäisenä komeili kookas varis, jonka tummanpuhuvat sulat kiiltelivät kauniisti auringossa.
”Mitä jos jakaisimme tuon?” ehdotin ystävälleni, jonka rivakasta pään nyökyttelystä oletin tämän hyväksyvän tarjouksen.
Kannoimme variksen yhdessä hieman syrjemmälle ja asetuimme mukavasti aurinkoiseen kohtaan vieri vieritysten. Tunsin Mahlatassun tasaisesti kohoilevan kyljen kehoani vasten. Minusta oli kiva viettää aikaani hänen kanssaan, vaikka teimmekin sitä nykyään paljon harvemmin kuin ennen.
”Haluatko sinä aloittaa? Sinähän se tässä olit nääntymässä nälkään”, Mahlatassu kiusoitteli ja työnsi varista lähemmäksi minua. Kehräsin hyvilläni ja kurkotin repäisemään itselleni kunnon suullisen.
Tuoreen lihan maku täytti suuni ja sai veden herahtamaan kielelle. Pureskelin palan huolella loppuun saadakseni siitä kaiken irti ja nielaisin sen sitten alas kurkustani.
Vilkaisin Mahlatassuun. Kermanvärinen kolli jauhoi kovin keskittyneen näköisenä omaa osuuttaan variksesta. Tuuppasin tätä leikkisästi tassullani. Hän kääntyi katsomaan minua yllättyneenä.
”Mistä hyvästä tuo oli?” tämä naurahti nielaistuaan ensin ruokansa alas. Kohautin vain lapojani ja virnistin. Oppilas pyöritteli vihreitä silmiään selvästi huvittuneena ja tuuppasi minua sitten takaisin, uppoutuen sen jälkeen uudelleen ateriansa pariin.
Kalusimme haaskalinnun melko nopeasti loppuun. Sitten jo huomasimme Pimentovarjon ja Tuhkajuovan partion palaavan takaisin. Olin silmänräpäyksessä ylhäällä, samoin Mahlatassu.
”Tule, mennään kysymään heiltä niistä harjoituksista!” hihkaisin ja lähdin tassuttelemaan naaraiden suuntaan häntä hieman kaartuneena selän päälle. Kuulin kuinka paras ystäväni seurasi perässäni.
”Tuhkajuova! Pimentovarjo!” tervehdin mestariani ja tämän seuralaista nopealla nyökkäyksellä. ”Olemme tässä pohtineet, että olisi varmasti meidän molempien soturikoulutusta ajatellen kannattavaa järjestää joskus yhteisharjoitukset. Voisimme mitellä taitojamme toisiamme vastaan.” Yritin esittää asiani mahdollisimman hillitysti ja rauhallisella äänellä, jotta tekisin kokeneempiin sotureihin vaikutuksen asiallisuudellani – ja jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet saada tahtomme läpi.

//Mahla, Tuhka tai Pimento? xd
//427 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhatassun koulutus eteni melko normaalia tahtia. Kolli ei suinkaan ollut Kuolonklaanin surkein oppilas, mutta joissakin taidoissa oli melko runsaasti kehitettävää. Olin viimeisen puolen kuun ajan vältellyt Henkäysvarjoa niin paljon kuin suinkin pystyin. Jyrkänneloikka oli tullut eilen puheilleni ja muistuttanut siitä, etten voinut pakoilla vastuutani. Koska halusin olla isälleni maailman paras tytär, olin päättänyt mennä tänään Henkäysvarjon kanssa kävelylle. Odottelin raidallista soturia leirin uloskäynnin liepeillä. Hän oli käymässä Pihkatassun luona parantajan pesällä. Oppilas oli joutunut onnettumuuteen jokin aika sitten ja loukannut jalkansa. Olin kuullut huhuja, että kolli ei välttämättä voisi jatkaa soturikoulutustaan enää.
Aurinko paistoi korkealla taivaalla. Viherlehden lämpö tuntui mukavalta kehossani. Lehtikadon aikaan minulla oli aina ollut kylmä, joten lämpö teki hyvää. Olin käynyt uimassa niin usein kuin vain saatoin. Taitoni olivat kehittyneet, ja voisin pian opettaa myös Lauhatassulle uimista. Kolli oli innokas opettelemaan uusia asioita, joka oli minun onneni. Nostin katseeni Henkäysvarjoon, joka asteli kohti minua. Vaaleanharmaan kollin kasvoilla oli vieno hymy. Hän nyökkäsi ja odotti, että kävelin hänen edellään ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella tunsin, kuinka hento viileä tuulenvire takertui lyhyeen turkkiini. Se jatkoi matkaansa kohti metsää.
”Miten Pihkatassu voi?” yritin avata keskustelun ja vilkaisin nopeasti minua kookkaampaa kollikissaa. Henkäysvarjo otti nopeasti paikan viereltäni. Suuntasimme kohti Hehkulampea.
”Ei hänestä soturia tule”, kolli murahti turhautuneena.
”Kyllä sinä varmasti saat pian uuden oppilaan. Pentutarhalla on vielä kaksi pentua”, huomautin. Täytyi yrittää tulla toimeen Henkäysvarjon kanssa, joten yritin miettiä sanojani mahdollisimman tarkkaan. Jyrkänneloikka oli sanonut, että minun täytyisi tehdä Henkäysvarjoon vaikutus. En tiennyt miten se tapahtuisi, mutta oli kai oltava vain kohtelias.
”Tässä meni vain niin paljon aikaa hukkaan”, kolli ärähti yhä turhautuneemmin. En vastannut mitään, koska en löytänyt sopivia sanoja. Olisin saattanut sanoa jotakin, joka tekisi Henkäysvarjon entistä ärtyneemmäksi. Niinpä kävelimme vain eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa.
”Miten Lauhatassun koulutus sujuu?” kolli rikkoi hiljaisuuden ja käänsi sinisen katseensa minuun. Hänen kasvoillaan ollut ärtynyt ilme oli kadonnut. Tilalle oli tullut pehmeä hymy. Siristin silmiäni ja yritin tulkita kissan ilmettä.
”Ihan hyvin”, vastasin lyhyesti.
”Se on hyvä. Punatähti oli hyvillään siitä, että olin älynnyt ehdottaa sinua Lauhatassun mestariksi”, kolli totesi ja siirsi katseensa eteenpäin. Ideahan oli alunperin ollut minun. Olin luvannut alkaa kollin kumppaniksi, kun hän hankki minulle oppilaan. Lupaus oli lupaus, joka minun täytyi pitää. Eikä minulla muutenkaan ollut vaihtoehtoja, sillä olihan tämä Jyrkänneloikan suuri toive.
Hilljaisuus laskeutui jälleen yllemme. Saavutimme pian Hehkulammen. Lammen sininen vesi kutsui minua luokseen, mutta pakotin itseni pysymään rannalla Henkäysvarjon kanssa. Tyydyin vain ihailemaan kirkkaansinistä vettä. Istuimme alas rantahietikolle vieretysten. Olin hieman hermostunut. Henkäysvarjo kääntyi minun suuntaani. Hänen kasvoillaan oli jälleen lempeä hymy.
”Minä ihan oikeasti pidän sinusta”, raidallinen soturi sanoi. Hänen sanansa yllättivät minut täysin. Nousin ylös ja astuin askeleen etäämmäksi kissasta. Hänen kasvoilleen ilmestyi pahoitteleva ilme. Kissa käänsi katseensa kohti Hehkulampea. Hän vaikutti alakuloiselta.
”Niin minä arvelinkin”, kissa huokaisi ja antoi päänsä roikkua surkeana kohti maata.
”Mitä?” kysyin ymmälläni ja odotin, että soturi kohtaisi katseeni. Niin ei kuitenkaan käynyt. Henkäysvarjo huokaisi syvään ja piti katseensa käpälissään.
”Haluat olla minun kanssani vain siksi, että Jyrkänneloikka haluaa niin. Sehän on totta, eikö niin?” harmaa kissa kysyi. Tämä keskustelu oli outo, kiusallinen ja hyvin, hyvin hämmentävä. Miten niin Henkäysvarjo piti minusta?
”Se on totta”, totesin, koska en tiennyt mitä muutakaan sanoa. Kolli nyökytteli ja nosti nyt katseensa minua kohti.
”Voisitko sinä koskaan kuvitella pitäväsi minusta ihan oikeasti?” Henkäysvarjo kysyi varovasti. En ollut koskaan nähnyt häntä niin haavoittuvaisena. Näytti siltä, kuin soturin maailma olisi juuri romahtanut. Hän oli kuin mikäkin pikkupentu, joka oli kadottanut sammalpallonsa.
”En voi luvata mitään. Voin olla kumppanisi, mutta sinulla ei ole enää tässä vaiheessa oikeuksia esittää vaatimuksia siitä, että minun pitäisi alkaa rakastamaan sinua”, sanoin tuhahtaen. Minua alkoi hiljalleen ärsyttämään tämä kiusallinen kohtaaminen soturin kanssa. Luulin hänen osaavan käyttäytyä kuin täysikasvuiset, mutta taisin olla väärässä.
”En minä sinulta mitään vaadi”, kolli sanoi ja pudisteli päätään pahoitellen. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös.
”Eiköhän meidän kannata jo palata leiriin”, sanoin ja olin jo lähdössä, mutta Henkäysvarjo pysäytti minut.
”Ei vielä mikään kiire ole. Aurinkokaan ei ole vielä laskenut. Jää edes hetkeksi”, soturi pyysi ja katsoi minua suoraan silmiini. Olin jo väittämässä vastaan, mutta päätin jäädä. Henkäysvarjo käveli varovasti lähemmäksi minua ja istui alas. Turkkimme hipoivat toisiaan. Minua jännitti koko tilanne jostain syystä. Henkäysvarjo nojautui varovasti lapaani vasten. Mieleni olisi tehnyt juosta pois ja huutaa kissalle, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Rentoutin lihakseni ja yhtäkkiä koko tilanne ei tuntunutkaan enää niin pahalta. Vedin syvään henkeä ja katselin Hehkulampea. Kuulin, kuinka Henkäysvarjon kurkusta pääsi matalaa kehräystä.

Palasimme leiriin auringonlaskun aikaan. Matkalla Henkäysvarjo oli ehdottanut, että etenisimme siihen tahtiin, mikä minusta tuntui hyvältä. Hänen mielestään suhteemme ei saanut vaikuttaa Lauhatassun soturikoulutukseen. Olin ollut asiasta täysin samaa mieltä. Oppilaan koulutus meni tämän koko suunnitelman edelle. Se oli yhteinen päätös, josta olin hyvilläni. Henkäysvarjo antoi minulle omaa tilaa ja aikaa.
Asetuin omalle sammalvuoteelleni sotureiden pesään. Henkäysvarjo oli vielä jäänyt pääaukiolle juttelemaan emonsa kanssa. Suljin silmäni ja vajosin nopeasti syvään uneen.

//797 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Asetuin pitämään silmällä klaanin tekemisiä tavanomaiselle paikalleni leirin laidalla. Huomasin oppilaani Villitassun aterioivan vähän matkan päässä. Hänellä näytti olevan hyppysissään tuoresaaliskasasta poimittu lintu.
Olimme palanneet harjoituksista vasta muutama hetki sitten, ja näemmä naaras oli ottanut neuvostani vaarin ja päättänyt lepuuttaa jäseniään ennen illan ohjelmanumeroa. Itse olin liian hermostunut syödäkseni mitään, joten tyydyin vain katselemaan Villitassun syömistä.
En osannut sanoa, oliko oppilas tästä yhtä tolaltaan kuin minä, vai pitikö hän tätä oikeasti hyvänä ideana. Ilta päättyisi joko katastrofiin tai sopuun. Toivoin todella sen olevan jälkimmäinen vaihtoehto.
Villitassun huomio linnusta herpaantui kun ärsyttävä velipuoleni saapui paikalle. Hänkin kantoi mukanaan lintua, ja oli ilmeisesti aikeissa liittyä naaraan seuraan. Syvältä kurkustani kumpusi matala, pahaenteinen murina, jonka onnistuin vain vaivoin tukahduttamaan ollakseni kiinnittämättä tarpeetonta huomiota itseeni.
Seurasin sivusta kaksin jutustelua. Heillä näytti olevan hauskaa yhdessä. Villitassukin hymyili enemmän Lauhatassun seurassa, kuten kaikki muutkin – paitsi minä. Oliko tuon äpärän pakko tunkea kuononsa joka paikkaan? Villitassu kuului minulle –
Säikähdin hieman itsekin omia ajatuksiani. Naaras oli aiheuttanut minussa varsin voimakkaita tunnereaktioita ennenkin, mutta tämä oli jotain täysin uutta. Ei ketään voinut omistaa. En minä omistanut Villitassua – eikä kukaan omistanut minua. Mutta silti minua kismitti suunnattomasti nähdä velipuoleni pörräämässä oppilaani ympärillä.
Levitin kasvoilleni aidoimman oloisimman hymyni ja tuppauduin nuorten väliin. Lauhatassu katsahti minuun kirkkaansiniset silmät hämmennystä täynnä, Villitassu vain lähinnä mulkoili minua. Nyökkän aavistuksen velipuolelleni, mutta katsoin suoraan hänen ohitseen. Hän ei ollut minulle mitään. Vain inisevä itikka, jonka voisi liiskata helposti yhdellä tassullakin.
”Hei, Villitassu”, tervehdin reippaasti ja siirsin katseeni valkean kissan sinisiin silmiin. ”Ajattelin, että voisimme lähteä jo. Ehdimme paremmin näkemään auringonlaskun.”
Oppilas katsoi minua kyseenalaistavasti ja vilkaisi sitten jalkojensa juuressa lojuvaan linnunraatoon. ”Minulla on kylläkin ruoka kesken vielä”, hän tokaisi.
Purin kevyesti hammastani ja nyökkäsin. Tämä ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan.
”Hyvä. Ei siinä mitään, syö se vain loppuun rauhassa ja mennään sitten”, naukaisin nopeasti. Huiskin hännäntöpölläni puolelta toiselle hermostuneesti. ”Minä menen jo piikkihernetunnelille odottamaan. Nähdään kohta siellä.”
Korvannipukat nolostuksesta kuumotellen lähdin marssimaan uloskäynnille. Tunsin kaksikon katseet turkissani. Ihoni hikosi paksun karvapeitteen alla ja vatsassani myllersi. Silmäni vetistivät, ihan kuin olisin ollut aikeissa purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä – mutta en ollut.
Kuljin tunnelin läpi sydän tykyttäen ja rinta kuin tulessa. Jäin istumaan leirin ulkopuolelle.
Toivoin Villitassun tulevan kohta. Olin liian levoton istuakseni pitkiä aikoja yhdessä kohtaa, siispä pyrähdin vähän väliä jaloilleni ja kävin kiertämässä pikku mutkan jossain, palaten sitten takaisin samalla paikalle odottamaan oppilastani.
Lopulta Villitassu pelmahti ulos piikkihernetunnelista. Hänen pilkukas turkkinsa oli huolellisesti suittu ja se kiilsi kauniisti auringon heikossa kajossa. Nielaisin kurkkuuni jumittuneen palan alas ja olin salamana ylhäällä.
”Mennäänpäs sitten”, rykäisin ääntäni ja viittasin naarasta seuraamaan.
Olin aikeissa tiuskaista Villitassua palaamaan taakseni, kun tuo yhtäkkiä ilmestyi kävelemään vierelläni, kunnes muistin lupaukseni: tänä iltana olisimme ystäviä, emme oppilas ja mestari.
”Saitko varmasti syötyä?” kysäisin jossain välissä matkaa, yrityksenäni viritellä välillemme jonkinlaista keskustelua.
”Sain. Etkö sinä syönyt mitään?” Villitassu vilkaisi minua uteliaasti. Korvannipukoitani kuumotti jälleen. Hänen katseensa sai turkkini kihelmöimään ihan niin kuin siinä olisi ollut muurahaisia.
”Ei ollut nälkä. Syön myöhemmin”, onnistuin kakistamaan. Minua hävetti soperrukseni. Jos olisin ollut hänelle täällä mestarina, olisin voinut kuitata keskustelun käydyksi tuimalla katseella, mutta nyt minun ei auttanut kuin vain yrittää opetella puhumaan joutavia – kuten ystävät kaikesta päätellen tekivät.
Olisimme pian perillä. Näin Hehkulammen kimmellyksen tänne saakka. Vedin syvään henkeä ja yritin saada niskakarvani siloittumaan. Pystyisin tähän kyllä. Olinhan sentään soturi. Minun piti näyttää mallia nuoremmille.
Nousin erään kannon päälle ja tähystin lammelle päin, joka avautui noin muutaman kymmenen ketunmitan päässä edessämme. Villitassu nousi rinnalleni. Hänkin katseli kimaltelevaa vettä.
”No, täällä ollaan”, sanoin hiljaa ja pidin katseeni jossain näkymättömässä. ”Mitä haluaisit tehdä?”

//Villi?
//585 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Toinen suostui! Se sai hymyn kasvoilleni, tai pienen sellaisen, en kai osannut muuta tehdä? Niin kai se olisi. En kuuluisi koskaan siihen malliin mitä odottaisi kunnon Kuoloklaanilaiselta. En olisi se vanhempiaan kunnioittava tassu, enkä normaalein, vaan ylpeästi klaanin oudoin, jos niinkään voisi sanoa, en minä ehkä niin outo olin.
“Oliko tämä siis tässä?”, kysyin pettyneenä, joka ei toki näkynyt ulos päin. Olin hyvinkin huojentunut että olin saanut asian ulos suustani, mutta ylös kömpivä mestarini ei näyttänyt niinkään tyytyväiseltä faktaan. Kolli pudisti päätään, enkä ollut niinkään yllättynyt ettei toinen hämmentynyt osaamisestani, olihan itse suurimman osan siitä opettanut minulle. Kolli tosiaan vaikutti hyvinkin ärsyyntyneeltä pyynnöstä, tietäen että nyt toimisin hänen parhaakseen, jotta saisin toisen hänet tuntemaan itsensä olon mukavaksi. Kolli selosti mitä tekisimme seuraavaksi, hän kertoi että minä palaisin pian leiriin, mutta sitä ennen leikkisimme piilosta. Karhumyrskyn murina oli tavallista, hän teki sitä aina kun oli hermoissaan tai vihainen, joten olin tottunut kuuntelemaan sitä. Katselin häntä vain odotellen lisä ohjeita. Nyökkäsin, toisen naurahtaessa. Tassutin kiven juurelle, koska niin kävi käskynä. Suljin silmäni, jääden kuuntelemaan jättäisikö kolli mitään ääntä peräänsä, no toki ei jättänyt! Voi kuusen neulat, ei tästä tulisi mitään. Tiesin jo valmiiksi että nenäni ei ollut suurin kultani, vaan korvani, jotka olivat enemmän karhun korvat, kuin Karhumyrsky itse omisti. Laskin turhautuneena kolmeenkymmeneen, ja kun aukaisin silmäni, toinen oli poissa, tutkailin maata jos edes lehdet olisivat saaneet vahinkoa, mutta niistä ei saanut selvää mitään. Haistelin parhaani, mutta mestarini oli tuntunut katoavan. Pinnistelin parhaani, jotta haistaisin hänet, jatkaen suuntaan jonne haju minut vei. Monta kertaa sen eksytin, ja lopulta toteisin että asia olisi toivoton tapaus. Kiertelin ympäriinsä, kunnes mestarini tuli huokaisten pettyneenä ulos.
“Aikasi loppui”, toinen tuhahti, minä vain nyökyttelin, jäi odottamaan toiselta ohjeita, joita hän antoikin. Palaisimme leiriin, söisimme, saisin levähtää hetken, kunnes lähtisimme lammelle viettämään iltaa. Kuulosti ihan hyvältä. Vatsani kurisi, kun lähdin kulkemaan mutisematta mestarini perässä. Toinen piti katseensa edessä päin, kun minä seurasin lumoutuneena hänen töpöään. Miten vaikeaa se olisi pestä? Se oli niin vaivaisen pieni että..

Pääästessämme leiriin, Karhumyrsy teki selväksi ettei hän kaivannut seuraa nyt, sanoen asian ääneen, nyökkäsin vain, napaten kasasta tuoreen linnun. Tästä tulisi maukas ateria. Siivekkäät olivat aina olleet makuuni, joten nyt kun Karhumyrsky ei valitsisi riistaa, saisin aterioida lintuni aivan rauhassa. Nami.. Kuitenkaan en aivan rauhassa. Tuttu kolli oli kiinnittänyt katseensa minuun. Lauhatassu, tuo niin komea kolli, tassutti luokseni, saalis suussaan, hän istahti eteeni hymyillen kauniisti.
“Sinua ei ole sitten näkynyt sitten nimittämittäjäisiesi”, tuhahdin muka halveksuen, kumartumaan nappaamaan haukun linnustasi. Lauhatassu hymyili tietäen sarkasmin äänessäni, eikä siis ihmetellyt asiaa.
“Tuhkajuova on pitänyt minut kiireellisenä”, Toinen sanoi, kun nyökkäsin hänelle, repien uuden palan linnustani. Nielaisin suunpieliäni ohi mennen, katsoen kuinka Lauhatassukin alkoi popsia syötäväänsä. Mietin mitä sanoisin toiselle, katsoen hänen turkkiaan sekä silmiään pitkään.
”Veljesi on kiinnostava tapaus” tokaisin lopulta, asettaen häntäni käpälien suojaksi, kun jatkoin linnun jauhantaa. Siniset silmäni pitivät kuitenkin kohteenaan Lauhatassun, joka söi omaa riistaansa kaikessa rauhassa.

//476 sanaa
//Karhu tai lauha?

Kirjoittaja: Elandra

Lauhatassu johdatti minut sammaltukko suussaan kohti lampea. Yllättäen kolli viskasi sen minua kohti. En ollut varautunut siihen, joten vettä tihkuva pallo iskeytyi suoraan rintaani. Purskahdin nauruun ja ravistelin kastunutta turkkiani.
”Tuon sinä saat vielä maksaa!” huudahdin leikkisästi nauraen. Lauhatassu innostui leikistä entistä enemmän ja loikki kauemmaksi lammesta. Lammen lähellä ei ollut hyvä leikkiä. Iskin käpälälläni märkää sammaltukkoa niin kovasti kuin saatoin. Se nousi ilmaan ja syöksyi kohti Lauhatassua. Kolli väisti pallon nopeasti ja juoksi sen perään. Jatkoimme syöttelyä jonkin aikaa. Välillä pallo osui jompaa kumpaa, mutta onneksi ei kovin pahasti. Soturikoulutuksen ansiosta kehostani oli tullut kestävämpi, eivätkä iskut sattuneet niin pahasti mitä pentuna.
Leikki päättyi, kun sammalpallo lennähti Lauhatassun iskusta suoraan lammen keskelle sinne, minne vesiputous laskee. Loikimme sen perään odottaen, että pallo palaisi takaisin rantaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Olin saanut tasoitettua raskaan hengitykseni odottamisen aikana, ja niin oli Lauhatassukin. Vilkaisin kollia, joka vain hymyili leveästi.
”Jos osaisin uida, hakisin sen tuolta”, kolli sanoi ja irvisti. Tönäisin häntä hellästi ja hymyilin.
”Eikö Tuhkajuova voisi opettaa?” kysyin virnistäen. Lauhatassu kohautti lapojaan.
”Jos kehityn nopeasti, hän saattaa opettaa minut uimaan. Ei kuitenkaan vielä, koska hänen mukaansa minulla on vielä liian paljon opittavaa”, Lauhatassu sanoi. Hänen äänensä ei ollut lainkaan alakuloinen, vaan iloinen niin kuin aina.
”Millainen mestari Tuhkajuova on?” kysyin ja lähdin kävelemään kohti oppilaiden pesää. Leikit taisivat olla nyt tältä päivää leikitty. Lauhatassu oli kai samaa mieltä, sillä hän ei ehdottanut uuden sammaltukon hakemista.
”Hän on aika tiukka ja tarkka, mutta opettaa paljon. Harjoittelen välillä myös vapaa-ajallani, jotta oppisin tarpeeksi nopeasti. Haluan osata uida”, ystäväni selitti innoissaan. Uiminen ei oikein innostanut minua, mutta olin iloinen siitä, että Lauhatassu oli siitä innoissaan. Oli mukavaa, kun sammalpalloa pelatessa vettä roiskui turkille, mutta kokonaan veteen meneminen ei ollut kivaa. Turkista tulisi painava ja sen siistimiseen menisi hurjasti aikaa.
”Millainen Pimentovarjo on?” oranssin ja valkean sekoitteinen kolli kysyi ja kohtasi vihreän katseensa. Tajusin, miten ikävä minulla oli ollut tätä kaikkea. Lauhatassun seura sai minut muistamaan, ettei elämä ollut pelkkää soturikoulutusta, nukkumista ja syömistä.
”Aluksi minusta tuntui, että hän ei osannut opettaa ollenkaan. Sitten aloimme kuitenkin tulemaan toimeen, ja olen oppinut paljon häneltä. Toki koulutus on fyysisesti rankempaa kuin Minttuvarjon kanssa, mutta kyllä minä pärjään”, sanoin hymyillen varovasti. Lauhatassu kuunteli tarkasti ja nyökkäsi.
”Voisimmekohan me joskus harjoitella yhdessä?” kolli pohti mietteliäänä. Miksi en ollut itse miettinyt tuota aiemmin? Ideahan oli mahtava! Voisimme viettää enemmän aikaa keskenämme, jos pääsisimme joskus harjoittelemaan kahdestaan.
”Ehkä voisimme kysyä sitä?” ehdotin varovasti. Lauhatassu nyökkäsi innoissaan.

//Lauha?
// 405 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin Villitassua närkästyneenä. Naaras oli heittänyt minulle juuri hyvin röyhkeän haasteen, enkä tiennyt, mitä mieltä siitä olisi pitänyt olla. Järjestämällä meille treffit Hehkulammen luona voisin toki paikata rikkoutuneita välejämme, mikä ei ollut huono asia. Mutta jos se vaikuttaisi yhtään Villitassun suoriutumiseen oppilaan tehtävissä, palaisimme välittömästi takaisin entiseen malliin.
”Hyvä on, sovitaan niin. Illalla harjoitusten jälkeen minä vien sinut Hehkulammelle – ystävinä”, lupasin pitkin hampain. Villitassun kasvoille levisi pieni hymyntapainen kun tämä astahti pois päältäni.
”Oliko tämä siis tässä?” hän kysyi minun vielä kömpiessä jaloilleni. Puhalsin turkkiini tarttuneen roskan pois ja siirsin sitten oranssin katseeni oppilaaseen.
Pudistelin pienesti päätäni. Totta puhuakseni minua kismitti antaa naaraalle periksi tässä asiassa, mutta oli tärkeää ylläpitää toimivia suhteita klaanitoverien kanssa, joten minulle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja.
”Harjoittelemme vielä lyhyesti jäljitystä tähän loppuun. Sitten palaamme leiriin ja sinä saat luvan syödä jotankin, ennen kuin lähdemme yhtään minnekään”, murahdin hieman mietteliäästi. Aloin pohtimaan, miten toteuttaisin jäljestysharjoitukset käytännössä. Sitten sain kelpo tuuman, joka voisi jopa toimia.
”Minä menen piiloon. Sillä välin sinä lasket kolmeenkymmeneen, ja kun olet valmis, tulet etsimään minut. Aikamme on rajallinen, joten tämä tulee olemaan helppo tehtävä – mikäli vain osaat käyttää aivojasi”, naurahdin kuivasti ja huiskautin hännäntöpöäni.
Viittasin sitten Villitassua siirtymään sen saman sammalaisen kiven juurelle, joka oli mukana äskeisessä harjoituksessamme pelastettavan roolissa. Valkea naaras totteli mukisematta.
Kunhan hän oli asettunut mukavasti ohjeistamalleni paikalle, lähdin hiipimään loitommas vähin äänin. Suuntasin tarkoituksella leiriin päin, sillä halusin saada tämän harjoituksen mahdollisimman nopeasti pois alta, jotta ehtisin valmistautua henkisesti illan ohjelmaan.
Kyykistyin erään kiven taakse, mikä sijaitsi noin kymmenen ketunmitan päässä numeroita laskevasta oppilaasta. Kiven vieressä kasvoi tiheä pensaikko, joka tarjosi myös jonkinlaista suojaa. Lisäksi minulla oli suora näköyhteys Villitassuun piilostani.
Olin kierrellyt tahallani puiden ympäri hämätäkseni oppilaani nenää. Vaikka tämän oli tarkoitus olla helppo harjoitus, aioin silti käyttää kaikki mahdolliset valttikortit, joita minulla oli taatakseni naaraalle parhaat eväät tulevaan.
Jäin odottamaan piilooni, että Villitassu saisi laskettua loppuun ja alottaisi etsinnät.

//Villi?
//312 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Toinen näytti yllättyneen, jopa jotenkin kauhistuneen faktaa, mutta mitäpäs oli tehnyt tuon tempun. Karhumysky ei antanut missään periksi, hän vain käskytti minun olemaan siellä, silloin, ja nyt tekemään tätä, siitä suhteessamme olisi näköjään kyse, enkä haluaisi sitä. Kuitekin lähdin toisen perään tassuttelemaan, korvat luimussa kyynelien pudotessa maahan. Toinen näytti kiehuvan raivosta minua kohtaan, toivoin että se laantuisi, sillä halusin kokeilla toista toverina, mutta tuskin se koskaan laantuisi. Olisihan jonkun täytynyt se kupla puhkaista? Nyt minulla olisi vain lauha jolle puhua.. Olisi hänkin jotain.

Kun pääsimme leiriin, en tehnyt kirjaimellisesti mitään mitä mestarini oli käskenyt minun tekevän. En syönyt tai mennyt nukkumaan. Olin kömpinyt sammalille, mutta todennut ettei uni tule. Loppu yön olin auttanut leiriä vartioivaa kissaa, sekä harjoitellut taistelu liikkeitä, niitä vähäisiä mitä nyt osasin. Ne tosin osasin hyvin, ennen kuin pystyinkään huomaamaan, aurinko oli jo noussut. En tosin kehdannut herättää mestariani, tai syödä. Tilaisuus oli mennyt jo. En ollut herättänyt ketään tappelullani, joten ei kai se ketään haittaisi, ei klaanissa loppujen lopuksi olisi ketään joka välittäisi, ehkä edes Lauhatassu. Mutta tuskin hänkään. Huomasin tavan omaan tuon kollin heräävän aikaisin, suoden minulle hymyn. Lopulta lähtien harjoittelemaan. Tuo hymy oli asia jolla elin, jos näkisin sen kerran päivässä olisi siinä edes syy jatkaa.

Kun Karhumyrsky viimein saapui, väsyneenä en jaksanut välittää kollin läsnäolosta, tai vitseistä lainkaan. En ollut vielä leppynyt, saati valmis antamaan toiselle toista tilaisuutta, siihen tarvittaisii hetki, hetki vielä ennen kun voisin nojata häneen. totesin hänelle miten myöhä oli jo, mutta toinen ei ollut sillä toinen ei ollut käskyjen otto päällä. Luimistin korviani epätoivoisena, mutta naamallani ei näkynyt mitään, ei tunteen pisaraakaan. Vaikka olisin halunnut en osaisi näyttää sitä, enkä nyt haluaisi. Toinen avasi taas suunsa, alkaen puhua. Tarkalleen en voinut keskittyä siihen, mutta sain pää pointin ylös. En tiennyt hakiko kolli minulta regtiota, vai ei, mutta luultavasti ei. Olin jatkuvasti itkuun purskahtamassa, sillä halusin pyytää anteeksi typerää käytöstäni, halusin toisen lähelleni, tuntui kuin koko maailmani oli romahtanut sen ansiosta. Toinen ei kuitenkaan pysähtynyt, ennen kuin saavuimme metsään, eikä sanonut sanaakaan matkan aikana, joka särki sydäntäni kunnolla. Päädyimme aukiolle jossa toinen aloitti puhumaan. Kaikki jäi minulla välistä, kun nukkumisen puute sai Karhumyrskyn puheen kulkemaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jota inhosin. En minä halunnut olla tälläinen! Toinen kuitenkin kertoi kepin, sekä sen tarkoituksen, joten vastasin hänelle. En tarkoittanut olla niin ilkeä, mutta minkäs teet vähillä unilla. Kolli pysäytti minut heti, pelon singotessa läpi, olin tehnyt taas virheen, turhauduin itsestäni, miten olisin voinut olla noin tyhmä! Tietty minun olisi pitänyt tehdä noin, se oli ideana! Nyökkäsin hitaasti, kunnes tein sen uudestaan, nopeammin. Helppoa, mutta varmasti ei toimisi jos kokeiltaisiin johonkin kissaan. Viskasin kepin vielä pois, jotta kolli ei pystyttäisi sitä vielä uudelleen pystyyn. Tiesihän hän hän etää osasin syöksyä, kolli oli itse sen aikoinaan minulle opettanut, joten asia ei tuottanut ongelmia syöksyä oksan kimppuun. Kuitenkaan ei ollut houkuttelevaa jatkaa mitä tein jo pentutarhassa usein. Kolli käski kokeilla samaa häneen, tuota, miten? Hän oli täysikasvuinen kolli, joka osasi kaikki mahdolliset liikkeet. Katselin toista epäluuloisena, tietäen ettei tästä tapahtuisi mitään hyvää. Vaelsin takaisin lähtöpaikalle, kun Karhumyrsky asettui tikun paikalle. Mietin miten onnistuisin, parasta olisi tehdä jotain, mikä yllättäisi hänet. Laskeuduin nopeasti, ja pingoin hänen luokseen, kuitenkaan en suoraan toista päin, vain sivuuttaen, kietaisin pääni nopeasti toisen taka jalan alle, saaden hänet hämillen ja horjumaan, kunnes vielä vetäisin töpöstä, saaden Karhumyrskyn kaatumaan. Toinen katsoi selällään minua hämillän, eikä todellakaan odottanut sitä. Kuitenkin Karhumyrsky yritti päästä ylös, mutta estin häntä kevyesti leikkisellä tassullani.
“Pääset ylös vain jos viet minut illalla taas Hehkulammelle, ystävinä, ei mestarina ja oppilaana”, Vaadin, halusin antaa kollille toisen mahdollisuuden, sitä paitsi se voisi olla ihan romanttinen asia, me kaksi, Hehkulammella yhdessä.. taas. Voisimme hetken olla ystäviä, joten katsoin kolliin vaativasti.
“Joten, mitä sanot?”, Tuijotin suoraan oransseihin silmiin, jotka toivat mieleeni eillisen kauniin ruskan. Ne olivat saaneet arvonsa, olleen yhtä kauniit kuin Lauhatassun. Muutenkin Ruskea puna sekoitteinen kolli tuntui nyt paljon komeammalta, sekä söpömmältä, haavoittuvaiselta, oikealta, kun hän makasi tassuni alla.

//652
//Karhu? Anteeks etten tätä jatkanu niin paljon, mutta niin kinkkinen tilanne etten tienny miten jatkaa.

Kirjoittaja: Ron

Pieni kolli kyyristyi lähemmäs pentutarhan maata, silmät terävästi tarkkaillen maaperän epätasaisia merkkejä ja kuviota, joita luonto oli kaikkien pesän asukkien kanssa siihen painanut. Pienen hetken niitä tutkittuaan Pähkinäpentu nousi ensin seisomaan, ja siitä hieman ylemmäs päätään kurottaen haistelemaan ilmaa. Jos ilma olisi nähnyt jotain ja suonut siihen sekoittuneen epätavallisen aromin muodossa vastauksia silmin nähden hämmentyneelle pennulle. Mutta hän ei löytänyt mitään, sammalkasa oli hävinnyt. Ilmassa leijaili tavanomainen pentutarhan lempeä tuoksu, maassa ei näkynyt irrallisia sammalia tai muitakaan merkkejä sammalpallon ja kissan yhteenotosta. Pähkinäpentu puuskahti äreissään ja talsi taas pentutarhasta ulos. Kaiken sen vaivan hän oli tehnyt etsiäkseen sammalkeon katoamiselle selityksen tai sitäkin enemmän, muttei lopulta edennyt mihinkään. Ehkä tarhassa oltiin aamun jälkeen siivottu hänen huomaamattaan. Tai sitten hän oli nähnyt sammalpallon vain unessaan. Olisihan sellainen muhkea sammalpesäke jokaisen pennun unelma, tai niin ainakin Pähkinäpentu asian koki.

Yllättäen Pähkinäpentu pysähtyi askelissaan. Hän oli kuullut toisen kissan edellään, puhetta. Vaikka kolli oli kissoja, ääniä ja elämää kuhisevassa leirissä, hänen sydämensä oli hypätä suun kautta ulos. Hän tunsi rinnuksista lähteneen koko kehonsa läpi huokuneen pelästymisen väreen, mutta hänen kehonsa ei ehtinyt tehdä minkäänlaista pelosta tai säikähdyksestä viestivää reaktiota, mitä nyt hän hieman askelissaan meni sekaisin. Pähkinäpennusta jonkin verran eteenpäin oli pesä, jonka sisältä kuului puheentapaista. Pähkinäpentu ei kuullut, millaisia kieliä siellä vaihdettiin, hän tiesi vain sen, että siellä keskusteli joku, tai jotkut. Kun Pähkinäpentu otti varovaisesti askelia lähemmäs pesää, hänen nenänsä valtasi vahva tuoksu, jota Pähkinäpentu ei kyennyt lainkaan tunnistamaan tai käsittelemään. Se oli hyvin kitkerä ja voimakas haju, mutta samalla hyvin lempeä ja makea tuoksu. Pieni kirkkaanruskea keho hypähti taaksepäin kuullessaan jotakin epämääräistä ääntä pesästä. Pähkinäpentu ravisteli päätään.
Kun pesässä olevat kissat lähtevät, voisin nopeasti askeltaa pesän ohi, Pähkinäpentu kierrätti ajatusta mielessään. Hän ei haluaisi kääntyä takaisin, mutta hänen edessään oleva pesä tuntui hänestä uhkaavalta. Mutta jos hän nopeasti menisi sen ohi, kukaan ei huomaisi tai tietäisi hänen edes olleen pesän lähettyvillä. Pähkinäpentu nyökkäsi itselleen. Hän lähti kipittämään kohti pesän suuaukkoa ja yritti vastustaa yhä voimistuvaa kitkeränsuloista tuoksua. Ollessaan pesän suuaukolla hän nopeasti käänsi päätään kohti pesän sisusta, eikä hän enää sen jälkeen voinut katsoa poispäin. Pähkinäpennun silmät laajenivat, kolli jälleen hidasti vauhtiaan, sitten pysähtyi, jääden pesän suuaukon nurkalle. Kaunis tuoksu helli hänen koko kehoaan. Jokaisen hetken aikana Pähkinäpentu löysi pesästä uuden, hänestä henkeäsalpaavan yksityiskohdan. Pähkinäpentu oli niin äimistynyt siitä, mitä hän näki. Hänen teki mieli astua peremmälle.

//386 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Siristin hiukan silmiäni. Oppilaani reaktio yllätti minut toden teolla. Olin odottanut vähintäänkin leveää hymyä tai jotain siihen suuntaan, kun Punatähti oli nimittänyt hänet -tassuksi ja asettanut naaraan koulutuksen minun vastuulleni. Mutta näemmä olin ollut pahemman kerran väärässä. En enää edes tiennyt, kummalle olin vihainen: Villitassulle tämän kiittämättömyydestä, vai itselleni siitä, että olin elätellyt turhia toiveita toimivasta ystävyyssuhteesta.
Suru kuristi kurkkuani ja kiukku kupli suonissani kuumana. Vedin henkeä hieman vapisten, mutta pakotin itseni pysymään tyynenä. Jos tuo kakara kerran halusi heittäytyä hankalaksi, niin tehköön sitten niin. Suorittaisin velvollisuuteni hänen mestarinaan kunniallisesti loppuun saakka, eikä meidän tarvitsisi olla enää sen jälkeen missään tekemisissä.
”Pidän pääni tämän asian kanssa”, sanoin tylysti, suomatta naaraalle katsettakaan. ”Me palaamme nyt leiriin. Sinä haet syömistä ja painut sitten suorinta tietä nukkumaan. Aloitamme varsinaiset harjoitukset vasta aamulla. Onko selvä?”
Oikeastaan en edes antanut oppilaalle tilaisuutta vastata, sillä nousin ripeästi jaloilleni ja lähdin johdattamaan meitä takaisin leirin suuntaan vimmoissani. Tällä kertaa Villitassu ei edes yrittänyt saavuttaa minua askelissani, vaan pysytteli kiltisti taka-alalla.

Raotin hitaasti silmäluomiani. Nostin varovasti päätäni ja vilkaisin ympärilleni. Suurin osa sotureista nukkui yhä, mutta huomasin useita tyhjiä paikkoja, joista osasin päätellä olevan jo melko myöhäinen aika herätykselle.
Nousin istumaan ja ensitöikseni siistin kastanjanruskean turkkini. Siitä roikkui pikkuroskia ja muuta sälää, eikä se muutenkaan ollut mitenkään erityisen kehuttavassa kunnossa. Siitä sai kiittää levottomia unia, jotka olivat kiusanneet minua läpi yön.
Saapuessani aukiolle, edellispäivän tapahtumat palasivat taas elävänä mieleeni. Villitassu näkyi harjoittelevan vaanimista lähellä oppilaiden pesää. Naaraan oli siis täytynyt herätä jo hyvissä ajoin ennen minua. Heilautin hännäntöpöäni ärtyneenä.
”Huomenta. Menitkö sinä ollenkaan nukkumaan?” olin muka vitsailevinani, mutta lämminhenkinen aamunavaukseni ei näyttänyt tekevän vaikutusta naaraaseen. Ei enää sen jälkeen, mitä välillämme oli tapahtunut.
”Aurinko on korkealla. Meidän pitäisi olla jo menossa”, Villitassu sanoi hieman syyttävästi. Hän oli osittain oikeassa: en olisi saanut nukkua näin pitkään, mutta hänpä ei ollutkaan se, joka täällä jakoi käskyt.
”Minä asetan aikataulut, et sinä”, murisen ja loin tuohon tuiman katseen. Naaras luimisti jälleen korviaan. Raivostuttava tapa, jos minulta kysyttiin. Kuolonklaanilaisen kuului osoittaa tietynlaista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, muttei heittäytyä täydeksi nössöksi näiden edessä.
”Tänään harjoittelemme taistelemisen perusteita”, kerroin johdatellessani tätä piikkihernetunnelin suuntaan. ”Vaanimisesi on jo hyvällä mallilla, joten ehdimme perehtyä saalistukseen myöhemminkin.”
Hiljaisuudesta päätellen Villitassulla ei ollut mitään sanomista siihen, joten annoin olla. Ehtisimme puhua paikan päällä.
Vaikka en myöntänytkään sitä ääneen, minua harmitti tapahtunut. Enhän minä voinut mitenkään tietää etukäteen, että meidän juttumme syvenisi ihan ystävyystasolle. Naaras oli kuitenkin puhkaissut kuplani ja herätellyt minut kylmään todellisuuteen, jossa me emme voisi enää olla ystäviä nyt kun hän oli minun oppilaani ja minä hänen mestarinsa.
Pysähdyin vasta kun saavuimme metsään. Etsin meille sopivan aukion ja ryhdyin aloittelemaan päivän ohjelmaa, jonka olin suunnitellut hyvissä ajoin.
”Meillä on kyllä aikaa, joten voimme hyvin aloittaa ihan yksinkertaisista jutuista”, sanoin saatuani ääneni kulkemaan. ”Tärkeää on muistaa pysytellä kaiken aikaa valppaana ja valmiina toimimaan.” Huomasin vähän matkan päässä kepin. Tassutelin sen luo ja noukin sen hampaisiini, jonka jälkeen asetin sen pystyyn erään suuren sammaleisen kivenlohkaren viereen. ”Tässä on ensimmäinen kohteesi. Kuvittele että tuo kivi tuossa vieressä on Mäntyviiksi, Sammalpentu, Sumusilmä ja Naarmunenä – kaikki yhdessä. Heidän kimppuunsa on käymässä hyökkääjä, ja sinun on osattava tähdätä iskusi siten, ettet satuta klaanitovereitasi. Tajusitko homman jujun vai tarvitseeko selittää toiseen kertaan?”
”Tajusin kyllä”, Villitassu vilkaisi minua nuivasti.
Katsoin kuinka hän asettautui matalaksi ja lähti liikkumaan kohti vastustajaa. Pysäytin hänet siihen paikkaan:
”Muuten hyvä, mutta sinun on oltava nopeampi liikkeissäsi. Muistatko mitä näytin sinulle silloin kerran? Nopea pudottautuminen alas ja sitten syöksy vihollisen kimppuun.”
Villitassu nyökkäsi hitaasti. Aistin hänessä turhautumista, enkä osannut sanoa kohdistuiko se minuun vai vikaan menneeseen aloitukseen.
”No niin, tee se uudestaan”, kehotin ja istahdin seuraamaan naaraan tekemistä pienen välimatkan päähän tuosta.
Tällä kertaa Villitassu pudottautui ketterämmin vaanimisasentoon ja suorastaan liukui havunneulasten peittämän maalattian poikki kepin luo. Näppärästi hän kumosi sen toisella etutassullaan ja viskasi sen kauemmaksi kivestä.
”Tuo nyt oli helppoa”, mau’uin ja tassuttelin hänen vierelleen. ”Seuraavaksi saat kokeilla hyökkäystäsi käytännössä – eli siis minuun.”
Asetuin seisomaan kiven viereen juuri siihen kohtaan, jossa keppi oli vielä hetki sitten ollut pystyssä. Villitassu silmäili minua epäluuloisesti, mutta kohautti sitten lapojaan ja tassutteli takaisin lähtöpaikalle.
”Voit aloittaa, kun olet valmis”, tokaisin ja otin tukevamman asennon siltä varalta, että naaras todella onnistuisi yrityksessään tyrmätä minut. Katsoin häntä odottaen hyökkäystä.

//Villi?
//693 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Toinen aloitti puheensa, tietäen selvästi mitä tarkoitti. Hän ei halunnut nöyryytystä oppilaaltaan, tai suinkaan nähdä jekkuja. Kyllähän kolli tiesi etten minä tulisi leikkimään, olisin vain halunnut pitää tämän kollin ystävänä, en kissana jolta saisin moitteita, sekä jatkuvaa viha puhetta. Halusin hänet kissana johon nojata kun illat kävivät raskaiksi, jolle halusin haukkua mestarini pystyyn tyhmyydestä, johon oikeasti halusin luottaa, tämän puolen kuun aikana. Mutta kaikki oli selvinnyt ja optimistisuuteni haihtunut kollin halujen kanssa tuhka tuuleen. Toinen halusi nähdä minut oppilaana, jotta pääsisi maineessaan eteenpäin. Eikä hänestä näin oikeasti ollut ystäväksi, tai kissaksi johon olisin nojannut maailman mimulle selkäni kääntäneenä. Korjasin kuitenkin asentoani, vetäen naamani tavallista kylmemmäksi klaanin edessä nyökäten. Saa mitä haluaa, turhaa luulkoot että päästäisin kollin ennen illan viimeisiä säteitä pois, tai tuo saisi nukkua aamukasteen jälkeen. Olisin kissa siitä pitämässä huolen, ettei yhden partion jälkeen olisi vapaata. Kuulin tutun tehtävän, joka oli monesti jäänyt monien ensimmäisen päivän viimeiseksi. Olin kuitenkin tyytyväinen ettei se ollut oman päivän viimeinen sisältö. Toinen odotti reaktiotani, kun jännitykseni hieman oli jo laskenut.
”Selvä”, kuittasin nopeasti, tietäen että sammal ei jäisi kunnolliseksi yhdeksi pediksi, vaan siitä tulisi kasa riepaleita päivän jälkeen. Kolli oli vain hyväksi käyttävä, kaikkea mitä en halunnut uskoa yhdessä olomme jälkeen. Kuitenkin kuulin jonkun puhuvan mestarini kanssa, mutta aloin kuitenki kerätä sammaliani. Sain ne kasaan palloksi, kikkuttaen ne oppilaiden pesälle. Kuulin kuitenkin turmaloikan sanat, jotka upposivat.
”Miksi olisin kateellinen, kun en saakkaan klaanin kummajaista oppilaakseni?”, Niin, kai se oli aivan sama. Onnekseni olisin saanut edes Karhumyrskyn. Tamppasin petini viimeiseen reunaan, niin että se ei olisi kovin lähellä ketään. En aikonut ystävystyä monen kanssa, sillä tänne oltiin tultu harjoittelemaan. Niin, olinhan vain se klaanin kummajainen, joka näyttäisi kaikille vielä joskus.. vielä joskus. Palasin mestarini luo, katsoen kumpaakin vuoron perään? Niin? Antaa tulla, jatkakaa? Kyllä minä kestän, ansaitsen sen?
”Siirsin jo petini. Voimmeko me nyt mennä?”, kysyin vaivaantuneena. Toinen kolli saisi painua muualle, Karhumyrsky oli se joka minua haukkuisi, ei tuo. Karhumyrsky kuulosti varsinaisen vihaisen kuuloisena, joka oli huvittavaa, sekä hauskaa samalla. Toinen ansaitsisi sen, tekonsa jälkeen, ihan sama mistä hän vihainen oli, ansaitsi tuo sen. Toisaalta kolli voisi muuttua, parempaan päin. Hän voisi auttaa minua näyttämään muille että olisin klaanin soturi, sekä ylpeä siitä. Kun pääsimme ulos, kolli osoitti etten kuulusi hänen viereensä, taakseen, mestari olisi aina edessä. Juuri niin, se pikku fakta, en halunnut häntä mestarina, vaan ystävänä, ystävänä joka ottaisi viereensä. Huomaamattani korvani luimistuivat, miettien pitkään tottelisinko, mutta totesin etten voisi korjata kollin ajatus maailmaa. Kolli lopulta jatkoi matkaansa.

Ensimmäinen pysäkki oli ukkospolku. Huokutus mennä sitä tutkimaan, oli suuri. Kuitenkin kolli pysäytti minut aivan liian aikaisin etten voisi niin tehdä. Olihan hänellekkin melkein sama mitä minulle kävisi, jos jotain kävisi. Ainakin niin uskoisin? Haju oli pistävä, mutta tuttu. Olin haistanut pahempaakin, kuin tämä haju minkä haistoin. Tuo haju ei ollut kokemuksistani pahin, eikä oudon kuuloinen ääni säikäyttänyt minua sen vertaa. Eliö, se jokin lähestyi, pitäen kovempaa ääntä aina vain. Se kulki nopeasti, liian nopeasti ollakseen elävä eläin. Se oli yliluonnollista, kun sen silmät vilkkuivat valosta. Säpsähdin, sillä muistin samanlaisia kaksijalkalasta. Niillä ei ollut tunteita, ei ajatuksia, ne vain liikkuivat nopeasti. Kolli alkoi esittelemään asiaa minulle, vieden minua vain kauemmas siitä, kertoen minttuvarjon kuolemasta, ja siitä kuinka muka välitti, ei haluaisi minulle Pihkatassun tai Minttuvarjon kohtaloa. Miksi kolli ylipäätään välitti? Perhosia tuntui kokoontuvan vatsassani aina hänen kanssa ollessani, eikä fakta että hän olisi mestarini helpottanut sitä faktaa. En kuitenkaan ollut tiennyt että Minttuvarjon kuolinsyy oli tuossa. Olin vain tiennyt hänen kuolleen johonkin, olin nähnyt ruumiin, sekä surun, mutta paljoa muuta en ollut tiennyt. Ymmärsin kuitenkin, ettei asian kanssa ollut pelleilemistä. En kuitenkaan oikein tiennyt miten reakoida kissamillisesti. Kuljimme läpi erilaisien paikkojen, aika ajoin Karhumyrsky pysähtyi sanomaan pari sanaa, mutta muuten ihastelin maisemia, taivaan kauneutta. Se oli ihanan punainen, kirjo kaikkea. Muistaisin tuon, nimeäisin yhden pennuistani kirjopennuksi tämän illan kunniaksi. Aurinko oli aika alhaalla, se oli laskemaisillaan. Pääsimme kuitenkin kuvan kauniin järven rannalle. Kolli käski minua menemään pian nukkumaan kun palaisimme leiriin. Aamulla alkaisi alkaisi opiskelu. En istahtanut, katsoin vain maisemaa, tuntien tuulenvireen käyvän turkissani. Katsoin maisemaa, kun toinen rikkoi niin muuten kauniin hiljaisuuden. Korvani värähti, kun häntäni alkoi nykimään hermoissaan. Tiesin vastauksen, mutten tiennyt kaunistellakko sitä vai ei. Sanoisinko sitä vai en.
”Pahempi kuin aamuna oletin”, totesin, luoden pienen silmäyksen Karhumyrskyyn, joka näytti hämmästyneeltä. Siirsin katseeni veteen, näyttäen hännälläni merkin että hän ei puhuisi. Minulla olisi selitettävää, mutten tiennyt miten sitä pukea sanoiksi, en halunnut pukea moista sanoiksi.
”Halusin, sinut ystävänä, ystävänä johon tukeutua jolle haukkua tyhmä mestarini pystyyn, nauraa vitseillesi, lähteä salaa yöllä riistalle, sinä kissana jolle voisin näyttää sen kun hajoan, en ymmärtänyt että näit minut näin alhaisessa valossa, tai näinhän minä! En halunnut hyväksyä sitä”, ääneni supeni lopussa surkeaksi, kun kyyneleeni vuotivat silmistäni, en suostunut katsomaan kolliin, en kohtaamaan hänen tuomiovaa katsettaan. Se sattui, sattui enemmän kuin halusin myöntää. Minusta ei olisi siihen nyt. Kerrankaan en paennut, tukeuduin kolliin, vaikka tiesin ettei mikään olisi ennallaan. Hän olisi mestari, eikä ystävä.
”Ei minulla muutenkaan ole nälkä, voisimme vaikka jatkaa harjoituksia nyt”, Jatkoin, koska perhoset veivät ruoka haluni, olin väsynyt, tuskin jaksaen enempää, mutten antaisi sen hämätä nyt, kun kolli olisi mestarini. Kiduttakoot sitten kunnolla kun tähän ollaan alettu. Korvani olivat alakuloisena aivan lutussa, häntäni raivokkaasti heiluen puolelta toiselle.

//858
//Karhu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kävelin uuden oppilaani luo. Kasvoillani oli poikkeuksellisesti nähtävissä jopa hymyntapainen, olihan seremonia sentään ollut yksi alkaneen loppuelämäni käännekohdista. Kunhan kouluttaisin oman oppilaan, saisin klaanini kunnioituksen ja minua voitaisiin alkaa katsoa kuin yhtä arvostetuimmista sotureista.
Kuitenkaan Villitassu ei vaikuttanut tilanteesta ilahtuneelta. Nuori kissa näytti tarpeettoman jännittyneeltä tilanteeseen nähden, eikä hänen ilmeensäkään ollut yhtään sellainen kuin olin odottanut naaraan saadessa kuulla minun toimivan hänen mestarinaan. Missä siis mättäsi? Eikö hän halunnutkaan olla oppilaani?
Jos niin oli, naaraan oli paras varautua pahimpaan, sillä joka tapauksessa en aikonut osoittaa empatian merkkejä. Kouluttaisin samalla periaatteella Villitassun, kuten ihan kenet tahansa muunkin, joka oppilaakseni sattuisi.
”Nyt kun olet oppilaani, tiedäkin, etten tule kohtelemaan sinua samalla tavalla kuin ennen”, aloitin jyrkästi. Silmäni kapenivat oransseiksi viiruiksi, kun mittailin edessäni seisovaa pilkukasta kissaa. ”Ei enää leikkejä tai pelejä. Olet ottanut juuri elämässäsi ison harppauksen kohti täysi-ikäisyyttä, ja jotta sinusta voisi tulla klaanillesi arvokas soturi, sinun tulee noudattaa tiettyä kurinalaisuutta. Ymmärretty?”
Villitassu korjasi asentoaan suoremmaksi ja nyökkäsi, joten oletin asiani menneen perille. Hyvä. Tunsimme toisemme jo entuudestaan, mikä oikeastaan helpotti minun osuuttani mestarina, sillä tiesin hänen suurimmat heikkoutensa ja vahvuutensa.
”Ensimmäisenä tehtävänäsi on siirtää petisi pentutarhalta oppilaiden pesälle. Päivä on vasta nuori, joten ehdimme vielä kiertää rajat, jos olet oikein nopea”, mau’uin tyynesti. Kohotin sitten hiukan kulmiani ja odotin oppilaan reaktiota.
”Selvä”, Villitassu kuittasi äkkiä ja suuntasi vikkelästi aukion poikki pentutarhalle. Katsoin hänen jälkeensä tyytyväisenä. Tästähän voisi vielä tulla jotakin.
”Kappas, vasta noin puolisen kuuta soturina ja nyt jo mestari”, kuului häijy naukaisu takaani. Äänensävystä pystyin jo päättelemään, kuka puhuja oli.
”Olet vain kateellinen, Turmaloikka”, käännyin kasvotusten minua huomattavasti suurikokoisemman tabbykuvioisen kollin kanssa. Turmaloikka katseli minua ruskeita silmiään siristäen.
”Miksi olisin kateellinen, kun en saakkaan klaanin kummajaista oppilaakseni?” tämä tuhahti pilkallisesti. Avasin kynteni, mutta pakottauduin säilyttämään malttini soturin kanssa. Hän oli vain iso kasa variksenruokaa, eikä minun kynsieni arvoinen.
”Jos tarkoitat kummajaisella erakkosyntyistä, sinuna katsahtaisin peilikuvajaistani”, napautin takaisin samalla mitalla. ”Sillä sinulla ja oppilaallani on enemmän yhteistä kuin uskotkaan – paitsi tietty se, että hän on sinua monin verroin älykkäämpi ja kelvollisempi klaanikissaksi.”
Turmaloikka oli aikeissa sanoa jotakin, kun Villitassu pelmahti yhtäkkiä paikalle. Valkoisen turkin omaava naaras vilkuili vuoron perään minua ja Turmaloikkaa, joka puolestaan mittaili oppilastani pitkin nenänvarttaan.
”Siirsin jo petini. Voimmeko me nyt mennä?” Villitassu kysäisi minulta, vaikuttaen selvästi vaivaantuneelta toisen kollin läsnäolosta. Nyökkäsin nopeasti.
”Mennään vain. Olinkin juuri lopettelemassa varsin sivistynyttä keskustelua klaanitoverini kanssa”, sanoin huomattavan tuohtuneen kuuloisena ja lähdin johdattamaan oppilasta piikkihernetunnelille. Tummanharmaa soturi jäi katsomaan peräämme hännänpää närkästyneesti vääntyillen.
Heti leirin ulkopuolelle päästyämme olikin jo ensimmäisen oppitunnin paikka, kun Villitassu yritti kiriä vierelleni. Pysähdyin saman tien ja käännyin katsomaan oppilastani terävästi, jotta tämä ymmärtäisi tehneensä virheen. Etenkään Surmakynsi ei ollut sallinut oppilaan kulkevan rinnallaan saati sitten edellänsä.
”Mestari kulkee aina ensin”, sanoin painokkaasti, ”oppilas seuraa hänen jäljissään.”
Villitassu luimisteli korviaan epäröivän oloisena, mutta peruutti taakseni. Nyökkäsin hyväksyvästi ja jatkoin matkaa.
Ensimmäinen välietappimme oli ukkospolku. Halusin näyttää oppilaalleni, ettei sen kanssa ollut leikkimistä. En uskonut hänenkään haluavan kokea Pihkatassun kohtaloa täyttä tietämättömyyttään.
Pistävä löyhkä tunkeutui nenääni niin että sieraimiani kirveli. Jostain kaukaa kuului vaimeaa murinaa. Seisahduin noin viiden ketunmitan päähän ukkospolun harmaasta pinnasta. Olin tarkka siitä, ettei Villitassu vahingossakaan mennyt lähemmäksi tuota kuoleman pintaa.
Meni vain hetki ja murina voimistui. Kauempana välkkyi ja kiilsi jokin. Se kulki ukkospolkua pitkin huimaa vauhtia.
Korvani painuivat tahtomattanikin vasten päätäni, kun hirviö juoksi ohitsemme ärjyen. Pakottauduin kuitenkin pysyttelemään rauhallisena. Villitassu vieressäni säpsähti.
”Tuo tuossa oli hirviö”, kerroin toinnuttuani ikävästä kohtaamisesta. Lähdin viemään Villitassua kauemmaksi ukkospolusta, jottei minun tarvitsisi olla koko ajan varuillani puhuessani. ”Oletkin saattanut kuulla niistä Mäntyviikseltä tai klaaninvanhimmilta. Ne ovat pelottavia otuksia, mutta useimmiten harmittomia, ellei eksy niiden reitille. Tiedät varmaankin Pihkatassun? Minttuvarjo kuoli pelastaessaan häntä hirviön kynsistä. Pihkatassu loukkaantui pahoin, enkä missään nimessä halua sinun joutuvan samanlaiseen tilanteeseen, joten muistakin pysyä kaukana ukkospolusta.”
Villitassu ei vastannut, mutta oletin hänen ymmärtävän asian vakavuuden. Esimerkkini oli ehkä säikäyttänyt hänet, mutta parempi niin, kuin että hän lähtisi ominaan ottamaan selvää ukkospolun kauheuksista.
Ohitimme Lehtikuusilaakson ja samoilimme havumetsän läpi. Taivas oli kirjava erilaisista punertavista sävyistä, mitkä syntyivät, kun aurinko alkoi saavuttaa loppuaan matkallaan taivaankannen halki. Saapuisimme parahiksi Hehkulammelle näkemään auringonlaskun.
”Tämä tässä on kierroksemme pää”, naukaisin tullessamme lammen rantaan. Vesi kimalteli kauniisti auringon viimeisissä säteissä. Maisema oli suorastaan henkeäsalpaavan kaunis. ”Palaamme kohta leiriin. Sen jälkeen sinä saat luvan hakea syömistä ja painua yöpuulle, sillä tulen herättämään sinut aikaisin aamusta. Mutta nyt kun olemme täällä, nautitaan pieni hetki ilta-auringosta.”
Istahdin alas ja suljin silmäni hetkeksi. Hento tuulenvire ravisteli turkkiani ja toi nenääni mukanaan uusia tuoksuja. Avasin lopulta silmäni ja suuntasin katseeni lampeen.
En irrottanut katsettani vedenpinnasta kysyessäni Villitassulta seuraavaa asiaa: ”Millainen ensimmäinen päiväsi oli mielestäsi? Olenko minä sittenkään niin kamala mestari kuin ilmeesi antoi tulkita aiemmin aamulla?”

//Villi?
//764 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Juuri kun heräsin, räpyttelin silmiäni hetken. Huomasin Karhumyrskyn, toinen vaikutti kireältä, etsien jotain. Tuijotin vain tavan mukaani toista, enkä niinkään kiinnittänyt moneen asiaan huomiota. Kolli kuitenkin maukui nimeni huojentuneena, toinen siis huomasi minut? Harmi. Tästäkin tulisi vain uusi riita. Toinen jatkoi innostusta että minun kannattaisi kömpiä ulos täältä, mitä, miksi, että saisit taas huutaa? Haukottelin vähäsen, kunnes kömmin ulos. Lähdin suoraan pentutarhalle, sillä halusin jatkaa torkkujani, jotka olivat jääneet lyhyiksi. En niinkään vihainen Karhumyrskylle, en vain kokenut mitään puheen aihetta, sekä olin liian väsynyt puhuakseni.
Kun pääsin pesälle, Mäntyviiksi alkoi pesemään minua, sekä hellästi kertomaan kuinka minun ei kannattaisi kadota. Nukahdin kesken pesu session, joten naaras oli siirtänyt minut omalle vuoteelleni. Jokin päivässä oli ollut niin väsyttävä, että pikku pennun olemukseni oli aivan poikki.
Puolikuuta, niin kauan siitä oli. Olin viettänyt aikaa Karhumyrskyn kanssa, sekä silloin kun kerkesin myös Lauhatassun kanssa, joka tuntui kuitenkin olevan aina vain kiireinen oppilaana, tai sitten Mahlatassu vei ystävänsä aikaa. En toki syyttänyt toista, ehkä pääsisin tutustumaan tuohon Mahlatassuun joskus tarkemmin. Karhumyrsky oli vähitellen alkanut hahmottaa minua, sekä minä häntä, mutta yhä minulla tuli kiistoja Karhumyrskyn kanssa. Silloin kolli antoi minulle aikani. Mäntyviiksi oli niin tottunut tarkistamaan juuriston kaatuneesta puusta kun en palannut pesälle nukkumaan, ettei enää huolestunut kun en ollut koko ajan pesässä. Olin saanut paikkani klaanista nopeasti, sekä puhe kyvyttömästä pennusta olikin nyt tullut pentu, jota Karhumyrsky oli opettanut. Toinen oli vienyt minua aina vain eteenpäin saalistus ja tappelu liikkeissä, mutta ennen kuin opetti toisen, täytyi toinen osata täydellisesti. Nykyään osasin siis sitä sun tätä. Mäntyviiksi oli koko päivän ollut hermorauniona, käskenyt minun sukia turkkini, poisti pienemmätkin roskat.. eikä suostunut kertomaan hermostuneisuuden syytänsä. Noh, aikuiset olivat aikuisia. Punatähti kutsui klaanin koolle, joten kipitin ulos pesästä. Sammalpentu seurasi kintereilläni, jopa tuo tajusi mitä oli meneillään, vaikken minä tajunnut. Fakta oli harvinaisen ärsyttävä. Jäin kuuntelemaan mitä olisi meneillään, tuntui siltä kuin kaikki tietäisivät jotain, mutta minä en, joten asia täytyi koskea minuakin.
”Tänään olemme kokoontuneet nimittämään yhden pennun oppilaanksi, Villipentu, tulisitko eteen”, Henkeni melkeen salpautui kun päällikön katse osui minuun. Katsoin ottoemooni joka nyökkäsi rohkaisevasti, kun kuljin elämäni pisimmältä tuntuneen matkan klaanin eteen, kohtaamaan päällikön katseen.
”Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Villitassuna, mestarinasi tulee toimimaan Karhumyrsky”, Päällikkö totesi, katsoen minuun. Toisen katse kalvasi sisintäni, enkä ollut niinkään iloinen saadessani ystäväni mestarikseni, toki se tarkoitti paljon yhteistä aikaa, mutta klaanissa oli paljon upeita sotureita. Ei toki tuossa vikaa ollut. Olin aivan liaan jännittynyt ja peloissani tajutessani tilannetta. Karhumyrsky tepasteli luokseni, hänellä oli hymy huulillaan, kun klaani huusi uutta nimeäni. Erotin Lauhatassun äänen selvästi. Kun melu huurtui, katsoin uuteen mestariini, tuijotin. Ala puhua lurjus, kerro mitä tehdään ensin? En halua alkuun lepoa vaan kovaa työtä, nyt kun on lupa tehdä sitä työtä. Tyydytin shokkini ajatuksissani, odottaen että kolli tajuaisi vihjeen.

//453
//Pääsääntöisesti Karhu, mutta kuka vain kirjoittakoot jos kokee tarpeelliseksi.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuuntelin tarkkaavaisesti Tuhkajuovan sanoja. En antanut yhdenkään niistä karata mielestäni, sillä olinhan luvannut antaa kaikkeni soturikoulutukseni eteen.
Yritin kuvitella mielessäni parantajan pesän ympärilleni. Onnekseni minulla oli satumainen mielikuvitus, joten se ei ollut kovin työlästä.
Sen jälkeen kuvittelin Hehkuaskelen taakseni ja etupuolelleni hyvin häijyn näköisen hyökkääjän, joka oli aikeissa käydä armaan parantajamme kimppuun. En voisi antaa sen tapahtua. Olihan Hehkuaskel sekä klaanimme ainoa toivo tauteja vastaan kuin myös tätini!
Kuvitelmassani olimme sairasaukiolla. Hyökkääjä lähestyi meitä pesän etuosasta. Voisin siis käskeä Hehkuaskelta suojautumaan varastolleen ja asettua itse sen suulle puolustusasemiin. Täyden kympin arvoinen suunnitelma!
”Komennan Hehkuaskelen suojaan varastolleen ja asetun siten, ettei hyökkääjä pääse hänen kimppuunsa ohitseni”, kerroin innokkaasti. Tuhkajuova katsoi minua viileästi. Naaras nyökkäsi vähän, jonka oletin olevan jonkinlainen myönnytys.
”Jos vastustajasi on sinua kokeneempi ja vahvempi, et kykene estämään hänen hyökkäystään pelkästään läpsimällä häntä kuonolle. Sinun on osattava taistella. Muutoin olet vain ajattanut parantajan loukkuun, jossa häntä odottaa varma kuolema”, tabbykuvioinen soturi huomautti. Hänellä oli hyvä pointti.
Purin kevyesti hammasta ja yritin pohtia uutta strategiaa. Se oli yllättävän haasteellista kun joutui ottamaan huomioon realistiset yksityiskohdat.
”Entä jos yritän ensin auttaa Hehkuaskelen livahtamaan ulos pesästä ja käyn sitten hyökkääjän kimppuun?” ehdotin nopeasti. Mestarini pudisteli vain päätään, mutta en lannistunut siitä. ”Tai jos tainnutan vastustajan yrteillä tai potkin vaikka hiekkaa silmille?”
Hiljenin nähdessäni Tuhkajuovan paljon puhuvan katseen. Suljin suuni ja annoin tälle puheenvuoron.
”Ota tämä vakavissasi. Kuten jo sanoin, sinun täytyy osata taistella ennen kuin käyt hyökkäykseen. Tänään opettelemme yksinkertaisia puolustusliikkeitä, joten voit unohtaa turhan monimutkaiset suunnitelmat”, hän maukui rauhallisesti, ikään kuin vielä varmistaen, että ymmärsin joka sanan.
”Selvä on, Tuhkajuova”, nyökkäsin reippaasti. En antaisi intoni kadota missään välissä. Sitä tarvittaisiin vielä tulevian kuiden aikana.
Seuraavaksi mestarini opetti minulle muutaman simppelin liikkeen, joita saisin työstää. Kokeilimme kaikki liikkeet vuorollaan, ja jopa yllättäen itsenikin sain ne toimimaan käytännössä – ainakin jossain muodossa.
Taisteluoppien jälkeen kertasimme vielä saalistuksen perusteita, kuten vaanimista, jäljittämistä… Mitä näitä nyt on. Pysyin skarppina harjoitusten loppuun saakka.
Lopulta palasimme leiriin, jossa sain loppupäivän tehtäväkseni harjoitella tänään läpikäymiämme liikkeitä. Helppo homma!
Kulutin aikani ahkerasti työskennellen, kunnes sain viimein luvan hakea syömistä ja painua yöpuulle. Se oli kyllä tarpeen, sillä jokaista lihastani jomotti ja silmäluomani kävivät hetki hetkeltä raskaammiksi.
Käperryin sammalille jälleen selkä kiinni Mahlatassussa ja vaivuin unten maille jahkailematta. Olin valmis uusiin haasteisiin, joita jokainen eletty päivä toi mukanaan.

Oli kulunut jo noin puolisen kuuta ensimmäisistä virallisista harjoituksistani Tuhkajuovan kanssa. Olimme parasta aikaa palaamassa takaisin leiriin jäljitysharjoitusten jälkeen ja sain Tuhkajuovalta tehtäväksi levätä hyvin, sillä aamulla olisi taas aikainen herätys.
Harjoitukset alkoivat nykyään aina tosi aikaisin, koska päivät olivat käyneet viherlehden edetessä paikoin jopa paahtavan kuumiksi, eikä harjoittelusta meinannut tulla silloin oikein mitään.
Huomasin parhaan ystäväni istuskelemassa lähellä oppilaiden pesää. Kasvoilleni nousi leveä hymy, kun lähdin loikkimaan tuota kohti.
”Hei!” tervehdin iloisesti. Mahlatassunkin kasvoille levisi makea hymy tämän vastatessa tervehdykseeni.
”Onko sinulla kiire jonnekin?” kysäisin varovasti. Emme olleet olleet juuri tekemisissä viime aikoina, sillä minulla oli ollut niin kovasti puuhaa soturikoulutukseni parissa.
”Ei minnekään. Pimentovarjo antoi loppupäivän vapaaksi. Entä sinulla?”
Pudistelin päätäni. Hymy huulillani leveni entisestään, jos vain mahdollista.
”Tehdäänkö jotakin yhdessä?” ehdotin hädin tuskin pysyen turkissani. Mahlatassu nyökkäsi iloisesti.
”Mitä sinulla on mielessä?”
Virnistin ovelasti. Viitoin häntä hännälläni seuraamaan perässä.
Suuntasin parantajan pesälle, josta noukin mukaani tupon sammalta. Sen jälkeen kiiruhdin pää viidentenä jalkana lammelle, jossa kastelin tupponi. Viskasin sen sitten Mahlatassua päin.
Pallo läiskähti suoraan kollin rintaan. Oppilas ravisteli kermanväristä turkkiaan nauraen.
”Tuon sinä saat vielä maksaa!” hän kikatti.

//Mahla? En tiiä oisko tän pitäny mennä jotenki eri tavalla mut toin Lauhan nyt tähä kuiteski xd
//559 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnnyin piikkihernetunneliin ja kuljin hieman kumarassa sen läpi. Kun pääsin tunnelin päähän, pysähdyin vetämään henkeä. Nyt oli paljon parempi kun se pentu ei ollut kiehnäämässä turkissa kiinni. Minulla oli tilaa ajatella.
Olin aikeissa lähteä Hehkulammelle päin, kunnes minulle tuli sellainen tunne, että joku seurasi perässäni. Oudon tuntemukseni vahvisti takaani kuuluva napsahdus.
Käännähdin äkisti ympäri ja näin Villipennun. Pentu katsoi minua silmät suurina. Ensin olin hämilläni, sitten minut täytti posahtava kiukku.
”Mitä sinä Pimeyden Metsän nimeen luulet oikein tekeväsi?” murisin syvältä kurkustani. Sen voimakas kumpu yllätti jopa minut itsenikin. ”Pennuilla ei ole minkäänlaista asiaa leirin ulkopuolelle – ymmärrätkö?”
Villipentu luimisti korvansa. Hän näytti olevan perillä kömmähdyksestään. Suljin silmäni lyhyeksi hetkeksi ja pudistelin vähän päätäni.
”Sinun on palattava takaisin leiriin. Välittömästi. Muuten saat vartoa oppilasnimeäsi kuun verran ylimääräistä”, uhkasin ja astahdin naarasta kohti. En irrottanut tuimaa katsettani tuon sinisistä silmistä ennen kuin pentu kääntyi ympäri ja loikki takaisin piikkihernetunnelille.
Kun olin varmistanut, että naaras varmasti löysi tiensä takaisin leiriin, jatkoin matkaa edessäpäin kohoavien mäntyjen ja kuusien suuntaan. Oikeastaan minulla ei ollut mielessäni mitään tiettyä määränpäätä – kunhan vain käveleskelin minne sattuu ja rentoutin jännittämisestä jomottavia lihaksiani.
Pujottelin pitkään puiden välissä ja yritin keksiä itselleni tähdellisempää tekemistä, osittain sillä taka-ajatuksella, ettei minun olisi tarvinnut palata vielä takaisin. Mutta kun lopulta päädyin vain istuskelemaan kannon päällä, tulin siihen tulokseen, että oli parempi mennä jo kotiin.
Leirissä Mäntyviiksi kiiruhti minua vastaan. Mustan naaraan keltaisissa silmissä oli hiukan huolestunut kiilto, mikä herätti minussa ihmetystä. Mitä oikein oli tekeillä?
”Karhumyrsky! Siinähän sinä olet”, kuningatar huokaisi. Kohotin kulmiani kysyvästi. ”Oletko nähnyt Villipentua? En ole nähnyt häntä sitten aamun.”
Sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Villipentuko? Ei kai hän vain ollut seurannut minua leirin ulkopuolelle? Ei taatusti, olisinhan minä hänet huomannut, sillä se pentu ennemminkin rymisteli eteenpäin kuin käveli.
”Äh, hän taitaa olla vain piilosilla. Älä ole huolissasi, Mäntyviiksi, minä löydän hänet kyllä”, vakuuttelin tuolle ja otin pari haparoivaa askelta yhteen suuntaan livetäkseni paikalta. ”Saat hänet viimeistään auringonlaskuun mennessä!”
Typerä kakara! Mihin hän oli mennyt? Villipentu aiheutti minulle ennenaikaista karvojen harmaantumista, mistä olin kaikkea muuta kuin mielissäni. Miksei hän voinut olla ihan vain tavallinen kuolonklaanilainen, joka kuunteli kiltisti mitä sanottiin? Mutta ei, joku välkky oli saanut niinkin hyvän idean kuin tuoda erakkopentu klaanikissojen keskuuteen ja kasvattaa omanaan. Turmaloikkakin jo itsessään oli hyvä esimerkki, miksi niin ei kannattanut tehdä.
”Villipentu?” sihahdin terävästi. Pysähdyin kuulostelemaan vastausta, mutta sellaista ei kuulunut. Turhautunut huokaus karkasi suustani, mutta jatkoin silti etsintöjä. Jos pentu ei ollut leirissä, hän olisi sen ulkopuolella, eikä etenkään Punatähti ilahtuisi siitä uutisesta.
Samassa huomasin liikettä silmäkulmassani. Käännyin katsomaan kaatuneeseen puuhun päin, jonka ympäristöön soturien- ja oppilaiden pesät oli rakennettu. Puun juurakosta tuijotti sininen silmäpari.
”Villipentu!” mau’uin huojentuneena ja tassuttelin pennun luo. Naaras katsoi minua sen näköisenä kuin olisi juuri herännyt nokosilta. Ja ehkä hän olikin. ”Mäntyviiksi on ollut sinusta kamalan huolissaan, ala tulla jo!”
Villipentu haukotteli ja kömpi pois piilostaan. Hänen pilkukas turkkinsa oli täysi sekasotku. Seurasin hieman huvittuneena miten pentu tallusti aukion poikki pentutarhalle ja katosi sammalverhon taa. Eniten minua kuitenkin kummastutti, ettei naaras ollut avannut suutaan kertaakaan. Kenties tällä oli minua kohtaan kaunoja aiemmasta kohtaamisestamme.
Olin liian väsynyt jäädäkseni ottamaan asiasta selvää, joten suuntasin suorinta tietä pesälleni ja käperryin omalle nukkumapaikalleni. Yllättävää kylläkin, uni sieppasi minut mukaansa melkein saman tien kun olin ummistanut silmäni.

Puoli kuuta vierähti nopeasti. Olin viettänyt yhä enemmän aikaani Villipennun kanssa, ja naaras tuntui kasvavan päivittäin. Ei menisi varmasti kauaakaan kun Punatähti jo nimittäisi hänet oppilaaksi.
Istuskelin leirin laidalla sukimassa turkkiani. Olin aikeissa lähteä kävelylle kunhan saisin hommani valmiiksi, mutta pentutarhalta luokseni yllättäen ryntäävä Mäntyviiksi katkaisi ajatukseni.
”Karhumyrsky! Villipentu nimitetään tänään. Punatähden mukaan sinusta tulee hänen mestarinsa, joten viitsisitkö pysytellä leirissä nimitysmenoihin saakka?” kuningatar selosti nopeasti. Katsoin häntä hieman pökerryksissäni, mutta onnistuin nyökkäämään.
”Hienoa”, musta naaras hymähti ja palasi takaisin sinne mistä oli tullutkin. Jäin katsomaan hänen jälkeensä pää pyörällä. Mitä juuri oli tapahtunut?
Olin toki innoissani saadessani kuulla Villipennusta tulevan minun oppilaani, mutta kaikki tuntui tapahtuvan jotenkin turhan nopeasti. No, miksi minä muka sitä murehdin. Nimitysmenothan olivat kerrassaan loistava uutinen, joten nythän oli suorastaan juhlinnan paikka.
Kului hetki jos toinenkin. Punatähti saapui aukiolle ja kuulutti klaanin koolle. Nousin istumaan paikallani ja suoristin nopeasti rinnastani sekaisin menneen kohdan. Villipentu kipitti ulos pesästään Mäntyviiksi kannoillaan. Näköjään myös Sammalpentu oli mukana.
Tassuttelin varovasti lähemmäksi päällikköä ja kokousta kuuntelemaan tulleita kissoja. Minua hermostutti enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta pidin naamani peruslukemilla enkä antanut sen näkyä ulospäin.
Punatähti kutsui Villipennun klaanin eteen. Katsoin pilkukasta naarasta jännittyneenä. En osannut sanoa, oliko hänkin kauhusta jäykkä vai vain kohteliaan tyyni.

//Villi?
//735 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Auringon ensisäteet osuivat Pihkatassun hännänpäähän, kun hän heilautti sitä laiskasti parantajan pesässä. Sen hetkellinen lämpö sai kollin kääntämään katseensa pesän suuaukkoa kohti. Tumman meripihkanväriset silmät siristyivät, kun kirkas valo osui hänen silmiinsä. Pihkatassu kohottautui istuma-asentoon sammalillaan ja kääntyi kohti pesän suuta. Hän vilkaisi vasenta takajalkaansa. Lonkassa oleva haava oli alkanut jo arpeutua, sillä se ei enää vuotanut verta. Hehkuaskel oli kuitenkin levittänyt siihen jonkinlaisen hauteen. Naaras oli ikään kuin ohimennen kertonut sen olevan kultapiiskusta tehty haude, joka edesauttaa haavojen paranemista. Pihkatassu tiesi kuitenkin, että parantaja valmisteli häntä jo parantajaoppilaaksi. Se tuntui olevan ainakin Hehkuaskeleen mielestä Pihkatassun ainoa kohtalo, vaikka hän ei sanonutkaan sitä ääneen.
Pihkatassu oli miettinyt paljon parantajuutta lepäillessään parantajan pesässä. Hän ei halunnut vielä uskoa sitä, että hänestä ei voisi tulla ikinä soturia. Kolli yritti takertua Hehkuaskeleen muutama päivä sitten sanottuihin sanoihin, kun hän oli luvannut yrittävänsä saada Pihkatassun vielä jatkamaan soturikoulutustaan. Mutta edelleenkään Pihkatassun runnotussa jalassa ei ollut tuntoa. Ja ilman tuntoa hän ei voinut liikuttaa jalkaansa, mikä tarkoitti sitä, ettei hän voinut käyttää sitä kävelemiseen tai mihinkään muuhun. Ja soturikoulutuksessa oppilaita koulututettiin niin saalistamaan, taistelemaan kuin kiipeilemäänkin. Ja mihin kaikkeen näistä kolmijalkainen kissa pystyi? Pihkatassu yritti kuvitella itsensä saalistamaan, vaanimaan kolmen jalan voimin. Hänellä olisi täysi työ pitää itsensä tasapainossa saati sitten edes yrittää napata vikkelää saaliseläintä. Taistelukentälläkään asiat eivät olisi yhtään sen helpompia. Täysin terve nelijalkainen kissa saisi hänet helposti kumoon ja ties mitä vahinkoa aikaan. Kiipeily nyt ei tulisi kuuloonkaan, kun yksi jalka vain laahasi perässä.
Oliko Pihkatassulla siis edes mitään vaihtoehtoa? Vaikka hän yrittikin joka päivä piristää itseään ja kuvitella, miten saisi vielä joku päivä soturinimensä, todellisuus alkoi tulla vastaan. Ja se sattui enemmän entä mikään.
Pihkatassun kasvot olivat ilmeettömät, kun hän istui sammalillaan. Voi miten hän olisikaan halunnut loikkia leiriin ja etsiä Henkäysvarjon käpäliinsä ja kysyä, mitä he tekisivät tänään. Yksinäinen turhautumisen kyynel vieri kollin oranssinruskeaa poskea pitkin alas. Hän ei ollut vielä edes onnistunut liikkumaan yksin ilman tukea, vaikka onnettomuudesta oli kulunut jo monta päivää. Hän oli tehnyt Hehkuaskeleen antamia harjoituksia, mutta tässä hän oli – edelleen rampana parantajan pedillä.
Turhautuminen sai Pihkatassun melkein vingahtamaan kuin säälittävä pentu. Hän kuitenkin piti vikinän sisällään, ja hengitti syvään. Sitten hän ponnisti itsensä seisomaan.
Tuntui kummalliselta seistä. Toki Pihkatassu oli seissyt aiemminkin ja jopa kävellyt Hehkuaskeleeseen nojaten, mutta silti painon jakaminen kolmelle jalalle tuntui oudolta. Erityisesti, kun hän tunsi lonkkansa lihaksissa vasemman jalan painon, mutta ei tuntenut itse jalkaansa. Kolli vilkaisi takajalkaansa, ja huomasi sen roikkuvan holtittomasti hänen vieressään. Pihkatassu yritti varovasti nostaa sitä, jotta se ei laahaisi maassa, mutta yritys sai hänen lonkassaan olevan haavan polttelemaan. Huokaisten kolli päätti antaa jalan olla, ja lähti varovasti kinkkaamaan ulos pesästä.
Käveleminen oli hidasta ja horjuvaa möngerrystä. Pihkatassun tasapaino horjui jokaisella askeleella, sillä hän ei ollut vielä tottunut liikkumiseen toista takajalkaansa. Hän ei kuitenkaan halunnut luovuttaa. Muutaman haparoivan askeleen jälkeen Pihkatassu oli saavuttanut parantajan pesän suuaukon, ja hän näki leirin aukion.
Muutama kissa makoili aurinkoisissa läikissä ja vaihtoi kieliä keskenään. Tuoresaaliskasa oli lähes täysi, sillä ilmeisesti päivän ensimmäinen saalistuspartio oli jo käynyt reissunsa. Pentutarhan sammalverho heilui, kun pennut tappelivat siellä keskenään. Nuorten kissanalkujen innokaat vingahdukset kaikuivat leirissä. Niiden kimeät äänet saivat Pihkatassun viikset värisemään, sillä ne toivat hänen mieleensä edelleen elävästi omat pentuaikansa. Jos hän vain olisi voinut palata ajassa taaksepäin siihen päivään, jolloin hän sai oppilasnimensä. Sitten hän olisi voinut tehdä kaiken toisin. Opiskella ahkerammin. Olla joutumatta onnettomuuteen. Ja mikä tärkeintä, olla tappamatta Minttuvarjoa. Ajatus naaraan kehosta, joka paiskautui hänen omaansa vasten ukkospolulla, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Pihkatassun selkää. Hänen kuuli edelleen soturin pelonsekaisen äänen huutavan hänen nimeään pois ukkospolulta. Joka yö Minttuvarjon huuto vainosi häntä, kun Pihkatassu eli onnettomuuden yhä uudestaan ja uudestaan. Hän oli herännyt monta kertaa hikisenä ja suu auki huutoon, kun unen hirviö oli lähestynyt häntä ukkospolkua pitkin. Pihkatassu oli jopa kerran huutanut ääneen, jolloin Hehkuaskelkin oli herännyt. Tämä ei ollut kuitenkaan kertonut naaraalle unistaan, vaan sanonut vain nähneensä jotain painajaista, jota ei enää muistanut. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt mainita unistaan jotain. Mutta toisaalta, ei Hehkuaskel voisi tehdä niille mitään, vaikka tietäisikin. Tieto saisi naaraan vain katsomaan häntä surullisena ja puhumaan hänelle entistäkin pehmeämmällä äänellä.
Kuin lukien Pihkatassun ajatukset, Hehkuaskel astui sisälle leiriin. Hän ei kuitenkaan ollut yksin. Hänen vieressään tassutti Henkäysvarjo. Kumpainenkin oli syventynyt hiljaiseen keskusteluun.
Pihkatassu huomasi yllättyvänsä näystä, vaikka olisihan hänen pitänyt arvata, että Hehkuaskel kertoisi hänen mestarilleen hänen voinnistaan. Mutta miksei Henkäysvarjo ollut tullut käymään hänen luonaan ja kysynyt itse? Muutenkin näytti siltä, että Hehkuaskeleen ja Henkäysvarjon keskustelu oli salainen, eikä sitä oltu tarkoitettu muiden korville. Pihkatassu oli varma, että he puhuivat hänestä, sillä mitä muutakaan yhteistä heillä oli?
Pihkatassu puhalsi ilmaa sieraimistaan. Jos hänen typerä jalkansa olisi toiminut, hän olisi voinut livahtaa huomaamatta lähemmäs kuuntelemaan. Mutta nyt sitä oli edes turha yrittää, joten ainoa vaihtoehto olisi vain mennä suoraa Henkäysvarjon ja Hehkuaskeleen luokse. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa montaakaan horjuvaa askelta eteenpäin, kun Hehkuaskel huomasi hänet. Naaraan keltaiset silmät suurenivat yllätyksestä hänen nähdessään Pihkatassun nilkuttavan leirin halki. Parantaja kiirehti kollin luokse Henkäysvarjon katse kiinni mustassa turkissaan.
“Mistä te oikein puhuitte?” Pihkatassu sihahti antamatta Hehkuaskeleelle tilaisuutta tervehtiä. Naaras pysähtyi kollin vierelle ja kosketti varovasti hänen lapaansa hännällään. Pihkatassu kavahti kosketusta sivulle, mutta menetti siinä samassa tasapainonsa ja kaatui kyljelleen leirin kovalle maalle. Hän tunsi korvissaan kuumotuksen kömpiessään ylös maasta. Henkäysvarjo oli nähnyt koko tilanteen, eikä se todellakaan ollut mikään etu Pihkatassulle. Jos hän kaatui jo pienestä kosketuksesta, miten hän selviäisi taisteluista? Tai ylipäätään mistään soturin askareista?
“Pihkatassu, sinun tulee ottaa vielä rauhallisesti”, Hehkuaskel sanoi, mutta ymmärsi sentään olla auttamatta häntä ylös maasta. Kolli mulkaisi parantajaa. Henkäysvarjo oli tassuttanut sillä aikaa heidän luokseen. Nyt hän silmäili oppilastaan – tai oikeastaan Pihkatassun rikkinäistä jalkaa. Soturin katse tuntui polttavan hänen turkkiaan, niin arvioiva se oli. Jos vain tuo katse saisi jalkaani tunnon, Pihkatassu mietti hammasta purren, kun Henkäysvarjo siirsi katseensa hänen silmiinsä.
“Me puhuimmekin juuri sinusta”, Henkäysvarjo sanoi sen pidemmittä puheitta. Ei Pihkatassu ollut odottanutkaan mestariltaan pitkää suruvalittelua murtuneesta jalastaan, sillä ei Henkäysvarjo ollut sellainen. Ihme kyllä soturin suoraselkäisyys sai Pihkatassun olon paremmaksi. Hän ei enää jaksanut kuunella Hehkuaskeleen lempeitä sanoja tai palloksi pyöritettyä totuutta. Henkäysvarjo oli aina kertonut Pihkatassulle kaiken suoraan, niin hyvän kuin pahan, ja Pihkatassusta tuntui hyvältä tietää, ettei se ollut muuttunut mihinkään.
“Nykyään olen ilmeisesti niin tärkeä, ettei minusta voi edes puhua muiden kuullen?” Pihkatassun sanat viilsivät ilmaa kuin neulanterävät kynnet. Hehkuaskel säpsähti, mutta Henkäysvarjo vain virnisti oppilaalleen. Pihkatassu huomasi itsekin kohottavansa suupieliänsä. Henkäysvarjo ymmärsi, ettei hän halunnut mitään erikoiskohtelua, toisin kuin Hehkuaskel. Pihkatassu kaipasi mestarinsa tiukkaa luonnetta ja kunnianhimoa, eikä Hehkuaskeleen lempeitä sanoja.
“Olisimme voineet puhua muidenkin kuullen, mutta valitettavasti täällä ei ole paljoa ketään”, Henkäysvarjo naukaisi. Ennen kuin Pihkatassu ehti väittää vastaan, vaaleanharmaa kolli jatkoi.
“Luulen, että olet tietoinen omasta tilanteestasi. Ainakin minun silmiini näyttää siltä, että vaikka toipuisitkin, siihen menisi todella kauan aikaa. Eikä minulla ole aikomusta odottaa parantumistasi kuita, ja sitten aloittaa koulutuksesi alusta. Enkä usko, että se olisi sinullekaan ihanteellinen vaihtoehto. Muut oppilastoverisi olisivat saaneet siihen mennessä soturinimensä ja ehkä jopa oman oppilaan, kun sinä vasta aloittaisit soturikoulutustasi.” Henkäysvarjo vaikeni hetkeksi, ja antoi Pihkatassun sulatella kuulemaansa.
Pihkatassu kuitenkin vain tuijotti ilmeettömänä mestariaan. Tätä hän oli toivonut päiväkaudet. Hän oli toivonut saavansa kuulla totuuden suoraan. Mutta nyt kun Henkäysvarjo kertoi sen hänelle, hän ei olisikaan halunnut kuulla sitä. Sillä tämä merkitsi sitä, että Pihkatassulla ei ollut enää toivoa saada soturinimeä.
“Olen pahoillani, että tässä kävi näin”, Henkäysvarjo sanoi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kolli oli pahoitellut jotain tai edes pehmentänyt äänensävyään hieman. Pihkatassun silmiä kirveli, kun hän yritti pidätellä kyyneliä. Hän ei halunnut tätä.
“Vaikka sinusta ei tulekaan soturia, toivottavasti löydät paikkasi klaanissa jostain muualta”, Henkäysvarjo naukaisi ja nyökkäsi kohti Hehkuaskelta. Niin hän ilmaisi, että Pihkatassun täytyisi ryhtyä Hehkuaskeleen oppilaaksi.
“Voinko minä edes yrittää?” Pihkatassu kysyi heikolla äänellä. Hehkuaskel oli laskenut häntänsä hänen lavalleen. Pihkatassulla ei kuitenkaan ollut energiaa ravistella sitä pois. Hänen katseensa oli lukkiutunut mestarinsa sinisiin silmiin.
“Valitan, Pihkatassu”, Henkäysvarjo sanoi ja pudisti päätään. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Pihkatassun sisällä läikähti raivo, joka syöksyi hänen jalkoihinsa. Hän ei halunnut ryhtyä yrttihöperöksi parantajaoppilaaksi vaan opetella taistelemaan kuin oikea kissa! Kolli syöksyi refleksinomaisesti mestarinsa kimppuun ja upotti kyntensä tämän nahkaan. Pihkatassun tunnoton jalka kuitenkin vaikeutti hänen hyökkäystään, ja hänen tasapainonsa oli hutera vaikka hän pitikin kynsillään kiinni Henkäysvarjon turkista.
Henkäysvarjo älähti yllätyksestä tuntiessaan kynnet niskassaan, mutta ei kuitenkaan menettänyt tasapainoaan. Silmänräpäyksessä hän pyörähti ympäri painoi Pihkavarjon maata vasten. Kollin keuhkot tyhjenivät ilmasta ja hän haukkoi happea maassa.
“Olenko minä niin huono, että et halua minua oppilaaksesi?” Pihkatassu pihisi yrittäen saada keuhkonsa taas täyteen happea. Hänen lonkassaan olevaa haavaa kirveli, ja hänestä tuntui että se oli auennut.
“Kyse ei ole siitä. Tiedät sen”, Henkäysvarjo sanoi. Hän nosti tassunsa pois oppilaansa päältä ja antoi kollin nousta istumaan. Noustessaan Pihkatassu vilkaisi jalkaansa, ja näki veren tahranneen hänen turkkinsa. Haava oli kuin olikin auennut. Hehkuaskel ilmestyi jostain hänen viereensä huolestunut ilme kasvoillaan, mutta Pihkatassu vain mulkaisi naarasta vihaisesti.
“Mistä sitten? Kyllä minä vielä toivun!” Pihkatassu ulvaisi turhautuneena. Henkäysvarjo pysyi kuitenkin kylmän rauhallisena.
“Hehkuaskel ei ilmeisesti ole kertonut sinulle, mutta jalkasi on halvaantunut”, Henkäysvarjo sanoi. “Se tarkoittaa sitä, että siinä ei ole tuntoa eikä tule ikinä olemaankaan. Sinun on mahdotonta selvitä soturikoulutuksesi läpi ilman yhtä jalkaa.”
Pihkatassun silmät olivat taas täyttyneet kyynelistä, mutta hän taisteli niitä vastaan.
“Tässä ei ole kyse siitä, että olisit ollut huono oppilas. Tässä on kyse siitä, että kehosi estää sinua jatkamasta koulutustasi, koska et pysty siihen kolmella jalalla.” Henkäysvarjo piti pienen tauon ja silmäili tarkasti oppilastaan.
“Sinun täytyy vain hyväksyä se, että et voi enää jatkaa soturikoulutustasi. Hehkuaskel kertoi, että hän voisi ottaa sinut oppilaaksesi. Jos olisin sinä, ottaisin paikan vastaan. Se on parempi kuin ei mitään.” Sen sanottuaan Henkäysvarjo kääntyi ja tassutti pois.
Pihkatassu istui pitkään keskellä leiriä tuijottaen mestarinsa perään. Hehkuaskel oli hänen kanssaan ja paikkasi hänen lonkkansa vuotavaa haavaa. Parantaja yritti puhua hänelle rohkaisevia sanoja, mutta Pihkatassu ei vastannut naaralle, sillä hän ei edes kuullut tuon puheita.
Ainoa asia, joka kaikui Pihkatassun päässä, oli se, että hänestä ei voisi tulla ikinä Kuolonklaanin soturia.
Hänestä ei ikinä tulisi soturia.

// 1641 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Taivaslaulu: 45kp! –

Pihkatassu: 83kp! –

Mahlatassu: 65kp! –

Lauhatassu: 40kp! –

Tuhkajuova: 34kp! –

Villipentu: 85kp! – Onnea oppilaalle! Voit nimittää itsesi kun haluat, muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin. Mestarisi on Karhumyrsky.

Karhumyrsky: 64kp! –

Pimentovarjo: 23kp! –

Pikkukaaos: 8kp –

Pähkinäpentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Kirjoittaja: Elandra

Päivät kuluivat hitaasti eteenpäin. Oli kulunut jo lähes puoli kuuta Minttuvarjon dramaattisesta kuolemasta. Ensimmäisen neljäsosakuun ajan minusta oli tuntunut siltä, etten koskaan pääsisi surusta yli, mutta nyt oloni oli jo huomattavasti parempi. Ruoka oli alkanut maistumaan, eikä Pimentovarjokaan ollut loppujen lopuksi maailman surkein mestari. Hän oli jopa yllättävän mukava, vaikkakin hyvin erilainen mitä aiempi mestarini.
Istuskelin leirin pääaukiolla ja nautin auringon lämmöstä. Lauhatassu palaisi kai pian leiriin. Hän oli lähtenyt muiden oppilaiden sanojen mukaan Tuhkajuovan kanssa harjoituksiin. Emme olleet kamalasti ehtineet vaihtaa kuulumisia parhaan ystäväni kanssa. Usein harjoituksemme olivat menneet ristiin niin, että kun olin tullut leiriin, Lauhatassu oli lähtenyt tai toisin päin. Öisin nukuimme kuitenkin vieretysten selät vastakkain. Huomasin valko-oranssin kollin astelevan leiriin itseään pienemmän soturin perässä. Tuhkajuova sanoi jotain oppilaalleen, joka nyökkäsi hymyillen. Lauhatassu huomasi minut ja loikki luokseni.
”Hei”, ystäväni tervehti minua ja puski turkkiani. Hymyilin hänelle leveästi ja tervehdin takaisin.
”Onko sinulla kiire jonnekin?” minua nuorempi kolli kysyi varovasti.
”Ei minnekään. Pimentovarjo antoi loppupäivän vapaaksi. Entä sinulla?” kysyin leveä hymy kasvoillani. Lauhatassu pudisteli päätään.
”Tehdäänkö jotakin yhdessä?” ystäväni kysyi innoissaan. Kurkustani kumpusi matalaa kehräystä. Olin niin onnellinen siitä, että kaikki tuntui taas olevan hyvin. Klaanissa oli rauhallista ja Lauhatassu piti minusta yhä. Olin niin onnekas, että kolli oli yhä ystäväni. Toiset olisivat saattaneet alkaa inhoamaan minua silloin, kun surin Minttuvarjon kuolemaa. Mutta Lauhatassu ei ollut sellainen. Hän oli paras kissa mitä maa päällään kantoi.
”Mitä sinulla on mielessä?” kysyin ja kallistin päätäni. Lauhatassun kasvoille levisi leveä virne. Mitäköhän hän oli keksinyt?

//Lauha? Ei tarvi heti jatkaa vaan voit tuua Lauhan Mahlan luokse sitte ku on aikaa ja jatkaa tästä xd
// 245 sanaa