Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seurasin intopiukeana Pihkatassun työskentelyä. Oppilas oli tosi taitava sammalrullien pyörittelyssä – ehta ammattilainen! Vielä mahtavampaa tästä teki se, että me Mahlapennun kanssa saimme osallistua tähän Pihkatassulle suotuun kunniatehtävään. Tunsin voivani olla hyödyksi, eikä sitä tunnetta peitonnut sitten niin mikään!
Pihkatassu antoi meille molemmille omat makuualustat, joista meidän pitäisi pyöritellä rullia, aivan niin kuin kolli oli opastanut. Aluksi homma tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, sillä vanha ja kulunut sammal mureni helposti, mutta kun löysin oikean taktiikan, rullaaminen alkoi sujua paljon paremmin.
Vilkaisin ystäväni suuntaan ohimennen. Mahlapentukin oli saanut ideasta kiinni. Hänen rullansa oli jo loppusuoralla. Mutta niin oli myös minun. Laskin tassuni paksun rullan päälle, enkä voinut olla peittelemättä ylpeyttäni. Katsahdin taas Mahlapentuun ja tämän sammalrullaan.
”Hienoa työtä, Mahlapentu!” kehaisin. Kermanvärinen kolli nyökkäsi vähän.
”Ei sinunkaan rullasi ole hullumman näköinen”, hän sanoi. Kurkustani nousi huvittunut kehräys. Käännyin sitten Pihkatassun puoleen.
”Saammeko pyöritellä lisää rullia?” pyysin. Kollin kasvoille levisi hymy, jota en osannut kuvailla sanoin.
”Tietysti saatte, tuossa on vielä muutama peti jäljellä”, hän maukui viitaten hännällään nukkumapaikkojen suuntaan.
”Kiva!” tokaisin ja kipitin lähimmälle pedille. Mahlapentu seurasi perässäni. Olin aistivinani hänessä hienoista ärtyneisyyttä, joka kiinnitti huomioni.
”Etkö sinä pidä sammalten rullaamisesta?” kysyin kollin ryhtyessä rullaamaan viereistä vuodetta. Katsoin häntä pää kallellaan.

//Mahla ja Pihka?
//197 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Toisin kuin oranssinruskea kolli oli luullut, parantajan pesän siivoamisesta saattaisi sittenkin tulla hauskaa. Kaksi pentua, jotka Pihkatassu tunnisti Mahlapennuksi ja Lauhapennuksi, olivat myös pesässä. Vaikka yleensä pennut olivat vain tiellä, nyt Lauhapentu oli tarjonnut apua siivoamiseen. Kolli virnisti pienen pennun kysymykselle.
“Totta kai te voitte auttaa”, Pihkatassu sanoi. Lauhapennun kirkkaansinisiin silmiin syttyi innokas hehku, mutta Mahlapentu vaikutti siltä, ettei hän halunnut siivota. Mahlapentu oli Lauhapentua vanhempi ja näköjään jo oppinut, että siivoaminen ei ollut sitä mahtavinta työtä. Pihkatassu kuitenkin tiesi, että pääsisi itse helpommalla jos saisi molemmat pennut auttamaan.
“Oletteko te ennen vaihtaneet makuualusia?” kolli kysyi vilkaisten molempia pentuja vuoron perään. Kumpikin heistä pudisti päätään.
“Moni voisi luulla, että makuualusten vaihtaminen on tylsää puuhaa ja kukaan itseään kunnioittava soturi ei sitä tekisi”, Pihkatassu aloitti. Puhuessa oranssinruskean kollin mieleen tulivat elävästi hänen omat pentuaikansa, kun hän oli auttanut Karhutassua siivoamaan pentutarhaa. Nyt roolit olivat kuitenkin vaihtuneet, sillä enää Pihkatassu ei ollut avuton pentu vaan soturioppilas.
“Mutta oikeasti se ei ole ollenkaan tylsää, vaan siinä tarvitsee todella näppäriä tassuja. Teiltä niitä ainakin näyttää löytyvän, olettehan löytäneet pentutarhasta parantajan pesälle.” Kolli iski leikkisästi silmää pennuille. Molempien hännät heiluivat puolelta toiselle ja pyyhkivät kuivuneita sammalhippuja parantajan pesän lattialta. Ilma oli raskas erilaisten yrttien tuoksuista, ja osa niistä tuntui jopa pistelevän nenää. Välillä Pihkatassu mietti, miten Hehkuaskel oikein pystyi nukkumaan näiden kaikkien voimakkaasti tuoksuvien yrttien keskellä. Ehkä siihen kuitenkin tottui ajan myötä. Pihkatassu ei kuitenkaan halunnut ikinä tottua parantajan pesän yrttiseen ilmaan, sillä hän ei ollut parantajaoppilas vaan soturioppilas! Ja jonain päivänä hänestä tulisi vielä yksi klaanin kunnioitetuimmista sotureista.
Pihkatassu ravisteli päätään saadakseen harhautuneet ajatuksensa takaisin olennaiseen.
“Aloitetaan rullaamalla vanhoja makuualusia rulliksi, koska siten ne on helppo kantaa ulos”, Pihkatassu sanoi. Pennut tarkkailivat vierestä, kun oppilas rullasi haisevan sammalmaton rullalle. Pihkatassu ei voinut olla tuntematta sitä pientä ylpeyden pistoa rinnassaan. Tuntui hyvältä tietää, että hän oli kokeneempi ja taidokkaampi kuin kaksi pentua hänen vieressään. Kerrankin hän tiesi osaavansa homman. Lisäksi hänen tarvinnut kestää muiden oppilaiden teräviä katseita, kun hän kompuroi tuon tuostakin taisteluharjoituksissa omiin jalkoihinsa.
// Lauha tai Mahla?
// 330 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tuhkajuova: 54kp! –

Pikkutassu: 31kp! –

Taivastassu: 11kp –

Karhutassu: 16kp –

Mahlapentu: 31kp! – Nimitän Mahlapennun oppilaaksi myöhemmin.

Lauhapentu: 23kp! – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentovarjo: 13kp –

Pihkatassu: 32kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Käänsin katseeni pesän sisäänkäynnille. Ruipelo oranssinruskea tabbykuvioisen turkin omaava kolli seisoi jonkun matkan päässä meistä. Kissan tumman meripihkaiset silmät erottuivat hyvin sairasaukion hämäryydessä. Lauhpentu oli juuri kysynyt minulta, kuka pesään ilmestynyt kolli oli. Kissa oli ilmoittanut tulleensa siivoamaan pesää. Olin nähnyt hänet aiemmin leirin pääaukiolla, mutta en millään saanut mieleeni kissan nimeä. Olikohan se Pikkutassu? Vai sittenkin Pihkatassu? Olin kuullut molemmista puhuttavan, mutta en tiennyt kumpi kissa oli, vai oliko nimi sittenkin joku aivan eri.
”En ole ihan varma”, vastasin itseäni nuoremmalle pennulle. Se ei tuntunut haittaavan Lauhapentua, sillä pentu otti ison harppauksen eteenpäin kohti oppilasta. Olin aivan varma siitä, että ruipelo kissa oli yhä oppilas. Miksi soturi tulisi siivoamaan parantajan pesää? Kissan täytyi kuulua toiseen suurissa harjoituksissa hävinneeseen joukkueeseen.
”Mikä sinun nimesi on?” Lauhapentu esitti kysymyksen kissalle. Oppilas käännähti kohti oranssin ja valkean kirjavaa pentua.
”Pihkatassu”, kissa ilmoitti lyhyesti ja jatkoi matkaansa kohti sairasaukion sammalvuoteita. Lauhapentu seurasi perässä. Olisi tehnyt mieli viedä pentu pois pesästä vielä kun pystyi. Moni kuolonklaanilainen inhosi joka paikkaan mukaan tunkevia pentuja, jotka kyselivät liikaa. Lauhapennun tuntien kysymyksiä olisi luvassa niin kauan, kunnes oppilas ärsyyntyisi ja sanoisi rumasti. Hehkulampi vei yrtit pois ja katosi itsekin yrttivarastoonsa. Astelin hieman lähemmäksi Lauhapentua ja Pihkatassua, joka ei vaikuttanut olevan kovinkaan innoissaan pesän siivoamisesta.
”Miksi sinä siivoat?” pentu uteli. Pihkatassu vilkaisi taas itseään pienempää kissaa. Kolli repi sammalvuoteen pois vanhalta paikaltaan ja kääri sen siististi niin, että se olisi helpompi viedä pois pesästä.
”Se on hänen tehtävänsä tänään”, totesin nopeasti Lauhapennun takaa. Pihkatassu vilkaisi minuakin, mutta jatkoi puuhiaan.
”Voimmeko me auttaa jotenkin?” Lauhapentu päätyi kysymään. Eikä! Miksi hän oli kysynyt kysymyksensä noin? Ei minua huvittanut siivota pesiä, sillä se ei ollut minun hommaani! En kuitenkaan vaivautunut sanomaan mitään, sillä kysymys oli jo kysytty ja sillä siisti. Olin aivan varma, että Pihkatassu halusi meidän auttavan, sillä sillä tavoin hän itse pääsisi vähemmällä ja aikaa kuluisi rutkasti vähemmän.

//Pihka tai Lauha? En oikee ollu varma miten Pihka käyttäytyy xd
// 307 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin herännyt aikaisin kuten aina. Sotureiden pesässä nukkuminen oli alkuillasta tuntunut vaikealta, mutta väsymys oli lopulta saanut vallan ja olin nukahtanut. Aamulla olin herännyt ennen muita. Jaloittelin pääaukiolla hetken, mutta olin palannut takaisin sotureiden pesään. Viimein kun muut partion jäsenet heräsivät, poistuin heidän kanssaan takaisin pääaukiolle. Mitä lähemmäksi Viherlehteä pääsimme, sitä aikaisemmin aurinko nousi. Auringon kullankeltainen väri pilkotti jo taivaanrannassa, ja varjot väistyivät valon tieltä. Leiri oli hiljainen. Rajapartioon lähtevät kissat olivat heränneet kanssamme samaan aikaan, ja myös Hehkulampi oli saapunut pääaukiolle nauttimaan Hiirenkorvan raikkaasta aamusta. Tiesin tuoresaaliskasan olevan tyhjillään, joten en edes vilkaissut sen suuntaan. Turmaloikka oli käynyt katsomassa kasaa ja todennut sen sitten tyhjäksi. Vilkaisin Pimentovarjoa, joka suunnisti jo kohti piikkihernetunnelia. Partion johtoon päässyt Kaaostuho oli jo odottamassa muita. Myös Turmaloikka oli ehtinyt uloskäynnille. Lähdin nopeasti naaraan perään, ja huomasin myös Kalmakuun tulevan rinnallani. Vaaleanharmaa Kaaostuho johdatti meidät ulos leiristä. Tiesin partiota johtavan soturin olevan erittäin äkkipikainen. Usein hän syyllisti muita kaikesta, vaikka kukaan ei olisi tehnytkään mitään. Tämä taisi olla suuri syy sille, miksi Punatähti ei liiemmin luottanut oppilaiden soturikoulutusta kollin käpäliin. Minkäköhänlainen soturi tulisi, jos Kaaostuho saisi toimia mestarina? Ajatus puistatti minua. Pimentovarjo harppoi nopeasti minun ja Turmaloikan ohitse. Turmaloikka tyytyi jäämään minun taakseni. Kirin mustan naaraan nopeasti kiinni. Silloin myös Turmaloikka joutui kiristämään tahtiaan. Tiesin sen ärsyttävän väsynyttä soturia, jonka vuoksi sen oikeastaan tein. Pimentovarjo huomasi tämän ja näytti tyytyväiseltä.
Kaaostuho pysähtyi joen lähelle. Hän kääntyi katsomaan partion jäseniä hänen normaali outo ilme kasvoillaan.
“Hajaannutaan”, hän totesi vain ja käänsi selkänsä muille. Kaaostuho lähti kävelemään metsään päin. Tein työtä käskettyä ja lähdin suuntaamaan kohti Hehkulampea. Joen pinta oli noussut lumien sulamisen seurauksena, ja saatoin kuulla sen solinan tänne saakka. Maistelin kaikessa rauhassa ilmaa ja kuuntelin ääniä ympärilläni. Hiiren tuoksu leijaili ilmassa voimakkaana, joten lähdin seuraamaan sitä. Kerkesin ottaa ehkä kymmenisen askelta, kun näin harmaan pienen otuksen vain muutamien ketunmittojen päässä. Lähdin hitaasti vaanimaan hiirtä. Otin pieniä askeleita yritin olla mahdollisimman hiljaa. Hiiri käännähti minua kohti ja huomasi minut, joten minun täytyi hyökätä. Tein nopean syöksyn kohti eläintä. Muutamalla juoksuaskeleella sain sen kiinni ja iskin hampaani hiiren niskaan. Se vingahti, kun taitoin niskat nurin. Tyytyväisenä pudotin hiiren maahan ja kaivoin sille kuopan yhä hieman jäiseen maahan. Laitoin merkiksi peitetyn kuopan päälle kuusesta pudonneen pienen oksan. Sen jälkeen lähdin jatkamaan eteenpäin matkaani kohti Hehkulampea. Halusin käydä katsomassa, josko lammella tai siitä lähtevällä joella olisi kaloja. En ollut koskaan kalastanut, mutta Jyrkänneloikka oli kertonut minulle kalastamisesta. Oli tärkeää olla hiljaa ja malttaa pysyä paikoillaan niin, ettei varjoni heijastuisi joen pintaan. Täytyi olla nopeat refleksit, sillä kala täytyi saada kiinni juuri oikeaan aikaan, jonka jälkeen se täytyisi heittää rantaan. Jyrkänneloikan mukaan kalat räpiköivät paljon kuivalla maalla, ja vaarana oli, että ne pääsisivät takaisin veteen. Kävisin vain nopeasti kurkkaamassa, mutta en käyttäisi koko partiota kalojen etsimiseen. Jos kaloja ei näkyisi, palaisin lähemmäksi metsää.
Kun saavuin joen rannalle, painauduin matalaksi ja katsoin virtaavan veden pintaa. Pinta oli hieman korkeammalla kuin yleensä, mutta joki ei ollut lainkaan jäässä. Katselin virtaavaa vettä hetken aikaa aivan paikoillani. Huomasin, kuinka ohitseni ui kala. Se ui veden virran mukaisesti melko kovaa, joten en edes yrittänyt saada sitä kiinni. Hengitin syvään ja jatkoin odottamista vielä hetken ajan. Huomasin seuraavan kalan lähestyvän Hehkulammen suunnasta, joten hitaasti siirsin oikean käpäläni valmiusasentoon. Kun hopeinen kala oli kohdallani, iskin käpäläni veteen. Osuin kalaan ja sain sen pois vedestä, mutta isku ei ollut ollut tarpeeksi voimakas. Kala ei pudonnut maalle, vaan se loiskahti takaisin veteen. Hopeinen otus ui nopeasti pois. Kirosin mielessäni, mutta halusin yrittää uudelleen. Vaihdoin paikkaa, sillä en ollut varma tiesivätkö kalat minun odottavan niitä äskeisessä kohdassa. Meni taas hetki, kunnes näin kalan. Se ui hitaammin kuin kaksi aiempaa. Niinpä upotin käpäläni veteen ja iskin kynteni kalaan. Voimaa oli tällä kertaa tarpeeksi, ja sain kalan maalle. Loikkasin sen perään ja painoin sen maata vasten vettä tihkuvalla käpälälläni. Katsoin kynsieni alla räpiköivää hopeista kalaa innoissani. Ensimmäinen kalani! Muistelin, mitä isä oli kertonut kalastamisesta. Tässä kohtaa kala pitäisi tappaa, joten tartuin hampaillani sen päähän ja toisen käpälän avustamana taitoin sen päätä niin, että kala kuoli ja lopetti räpiköimisen. Mieleni teki kalastaa toinenkin kala, mutta päätin palata takaisin maariistan pariin. Joen äärellä oli kulunut jo niin kauan, että aurinko oli jo noussut. Saatoin nähdä kirkkaan auringon jo miltei kokonaan. Halusin saada vielä yhden saaliin kiinni, joten vein kalani samaan paikkaan hiiren kanssa ja lähdin etsimään saalista.

Lopulta palasin takaisin tapaamispaikalle vain hiiren ja kalan kanssa. Pimentovarjo oli ainoa paikalla. Nuori soturi nosti katseensa minuun aluksi hieman yllättynyt ilme kasvoillaan. Se katosi kuitenkin nopeasti, sillä naaras ei tainnutkaan olla niin yllättynyt kalastani. Naaraan käpälien edessä lojuivat pullea orava ja hyvin rähjäisen oloinen laiha jänis.
“Lähditkin leikkimään vesileikkejä? Minä luulin että meidän piti saalistaa”, naaras totesi tavalliseen tapaansa.
“Ihme että tunnistit kalan. En olisi ihmetellyt, jos olisit luullut sitä maaeläimeksi”, annoin takaisin samalla mitalla. Olin tottunut Pimentovarjon tapaan kuittailla, eikä se häirinnyt minua lainkaan. Ennemminkin pidin tavastamme kommunikoida toisillemme. Parempi Pimentovarjo kuin esimerkiksi Kuolonklaanin lempeät kissat, jotka eivät uskaltaneet sanoa mitään vähänkään ilkeää.

//Pimento?
// 818 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seurasin Mahlapentua syvemmälle pesään. Väkevä haju tunkeutui nenääni ja pisti minut irvistämään. Mahlapennun mukaan haju tuli yrteistä. En tiennyt, mitä ne niin kutsutut yrtit olivat, mutta jo tämän perusteella osasin sanoa, etten halunnut tehdä niiden kanssa läheisempää tuttavuutta.
”Mitä täällä tehdään?” kysäisin Mahlapennulta, joka oli pysähtynyt katselemaan ympärilleen. Kolli vilkaisi suuntaani vihreillä silmillään, mutta käänsi sitten katseensa takaisin eteenpäin.
”Parannetaan kissoja”, hän vastasi. Tassutin hänen vierelleen.
”Miten?”
”Yrteillä varmaankin.”
Juuri kun olin aikeissa esittää lisäkysymyksiä, varjoista esiin astui pikimusta hahmo, jonka valkeat tassut pistivät erityisesti silmääni. Naaraaksi olettamani kissa tuli lähemmäksi. Hänen kasvoillaan oli lämmin hymy, eikä tämän keltaisissa silmissä ollut viittaustakaan vihamielisyyteen.
”Oletko sinä varjo!” henkäisin. Ääneen lausuttuna se oli kuulostanut typerältä, ja tajusin sen nyt. En kuitenkaan irrottanut katsettani naaraan silmistä.
Kissa naurahti selvästi huvittuneen oloisena ja sanoi sitten pehmeällä äänellä:
”En, minä olen parantaja. Nimeni on Hehkuaskel.”
”Hehkuaskel”, makustelin nimeä kielelläni. Minusta se oli oikein hieno nimi.
”Minä olen Lauhapentu, ja tuo tuossa on minun ystäväni, Mahlapentu!” kerroin kainostelematta. Vilkaisin sitten kermanvärisen pennun suuntaan pahoittelevasti, sillä en tiennyt, olisinko saanut esitellä häntä tämän itsensä puolesta.
”Mitä te kaksi teette täällä? Eivätkö Ruostekukka ja Mäntykukka huolestu, jos saavat kuulla teidän pyörineen näin kaukana pentutarhasta?” Hehkuaskel epäili.
”He ovat tuossa ulkona ottamassa aurinkoa”, Mahlapentu ehti sanomaan väliin ja viittoi hännällään pesän uloskäynnin suuntaan.
”Tjaa”, parantajanaaras silmäili meitä mietteliäänä. ”Hyvä on sitten.”
Vaikka olin alunperin vannonut itselleni, etten ottaisi lähikontaktia niiden haisevien yrttien kanssa, uteliaisuuteni pääsi kasvamaan liian suureksi, enkä voinut olla kysymättä:
”Millaisia ne sellaiset yrtit ovat?”
”Kasveja, joilla on parantavia ominaisuuksua”, Hehkuaskel vastasi epäröimättä. Tämä oli hänelle ilmeisesti jo tuttua puuhaa, ja esittämäni kysymys niin puhki kysytty, että hän osaisi vastata siihen vaikka unissaan.
”Saanko nähdä?” kysyin oikein kauniisti.
Naaras tuumi hetken. Sitten hän kääntyi ympäri ja katosi pesän pimentoon. Hetken jo ehdin luulla, että hän oli jättänyt meidät tänne ja palannut omien puuhiensa pariin, mutta sitten hän palasi takaisin mukanaan tuppo tuoksuvia lehtiä. Aivan oikein: Nämä lehdet eivät haisseet, ne tuoksuivat – ja vieläpä hyvälle! Hehkuaskel laski lehdet eteemme, mutta aikoi selvästikin pitää huolen siitä, ettei yksikään lehti katoaisi kummankaan pennun kurkusta alas.
”Mitä tuo on?” kysyi Mahlapentu, joka kallisti päätään ja katsoi lehtiä.
”Minttua, sitä käytetään kuoleman hajun peittämiseen”, parantaja kertoi.
”Haiseeko kuolema yhtä pahalta kuin pesäsi?” halusin välttämättä saada tietää. Jälleen kerran purin huultani, kun tajusin vasta jälkeenpäin kuulostaneeni hyvin töykeältä, vaikka kysymystäni ei ollutkaan tarkoitettu ilkeäksi tai edes herjaksi.
”Hehkuaskel? Tulin siivoamaan”, uusi ääni pesän suulta keskeytti meidät, ja sai myös toivoakseni typerän kysymykseni haihtumaan toisten mielestä.
Käännyin katsomaan oranssinruskeaan tabbykuvioiseen kolliin, jolla oli tosi pitkät jalat. Ihan kuten velipuolellani Karhutassulla. Siitäpä minulla heräsi ajatus, olisiko tuokin kissa voinut olla minulle sukua.
Hivuttauduin lähemmäksi Mahlapentua. ”Kuka tuo on?” kuiskasin hänelle. Pentu oli minua parilla kuulla vanhempi, joten oletin, että hän olisi saattanut tietää tästä minulle uudesta kissasta jotakin.

//Mahla ja Pihka?
//463 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Aurinko ei ollut ehtinyt edes kiivetä ylös, kun jokin tökkäsi Pihkatassun oranssinruskeaa turkkia. Kun se jokin osui kollia toisen kerran kylkeen, hän hätkähti hereille. Pihkatassun meripihkaiset silmät olivat unesta sirrillään eikä hän nähnyt kunnolla ympärilleen. Pimeys ympäröi hänet hetken aikaa niin täydellisesti, että kolli luuli silmiensä olevan vieläkin kiinni. Pian Pihkatassu alkoi kuitenkin nähdä eteensä ja erotti pimeässä pesässä muiden oppilaiden kohoilevia kylkiä. Pimeyden puolesta oli vielä lähes yö
“Pihkatassu, aika nousta.” Kuiskaus ei ollut voimakas, mutta se tuntui silti kaikuvan nukkuvien oppilaiden keskellä. Pihkatassu käänsi välittömästi päänsä äänen suuntaan ja ehti nähdä Henkäysvarjon peruuttavan oppilaiden pesästä leirin aukiolle. Kollin vaaleanharmaa häntä pyyhkäisi mennessään oppilaiden pesän edustalta irtonaisia sammalhippuja. Ne jäivät leijumaan ilmaan.
Pihkatassu kömpi istumaan hyvin vaivalloisesti ja kömpelösti, sillä hänen lihaksensa olivat jäykät ja kipeät eilisen jälkeen. Edellisenä päivänä he olivat harjoitelleet Henkäysvarjon kanssa erilaisia hyökkäystekniikoita, joissa keskityttiin Pihkatassun vahvuuksiin, eli nopeuteen. Kollin kömpelyys oli kuitenkin tullut tielle lähes joka kerta, sillä hän oli tuon tuostakin kompuroinut omiin tassuihinsa tai maassa oleviin epätasaisuuksiin. Henkäysvarjo oli kuitenkin hyvin kärsivällinen oppilaansa kanssa, vaikka antoikin hänelle piikikkäitä kommentteja. Ne toivat kuitenkin Pihkatassulle motivaatiota ja saivat hänet yrittämään kovemmin. Edes yhden pienen kehun saaminen Henkäysvarjosta irti oli haastavaa etenkin, kun Pihkatassu ei tuntunut vieläkään hallitsevan kehoaan puoliksikaan niin hyvin kuin hänen muut oppilastoverinsa. Hän ei voinut sille mitään, että vertasi itseään päivittäin muihin oppilaisiin, jotka tuntuivat kasvattavan lihaksia ja taitoja yhtä nopeasti kuin tähdenlennot öisellä taivaalla. Pihkatassusta tuntui välillä, että hän oli vieläkin pieni pentu, joka osasi hädin tuskin kävellä. Vaikka kolli olikin pitkien jalkojensa ansioista suurempi kuin moni muu, ei hänellä tuntunut olevan voimaa puoliksikaan yhtä paljon kuin muilla.
Pihkatassu venytti varovasti pitkiä jalkojaan ahtaassa tilassa muiden oppilaiden keskellä, ja suki sitten muutamalla nopealla vedolla turkkinsa siistimmäksi. Hän oli oppinut, ettei Henkäysvarjoa kannattanut antaa odottaa. Ylipäätään myöhästelijöitä katsottiin kieroon, oli kyse mistä vain.
Kolli tassutti äänettömästi oppilaiden ulos oppilaiden pesästä leirin aukiolle. Henkäysvarjon vaaleanharmaa siluetti näkyi selvästi aamuyön pimeydessä, ja Pihkatassu lähti suunnistamaan mestariaan kohti ripein askelin. Henkäysvarjo nyökkäsi nopean tervehdyksen oppilaalleen ja lähti sitten johdattamaan häntä ulos leiristä. Pihkatassu seurasi mestariaan tarkalleen yhden hännänmitan päässä. Yksi ensimmäisistä asioista, minkä kolli oli oppilaaksi päästyään oppinut, oli pysytellä mestarinsa vauhdissa. Aluksi pysytteleminen täysikasvuisen soturin kannoilla oli ollut kömpelölle Pihkatassulle vaikeaa. Hänen vauhtinsa oli hidastunut väkisinkin, sillä hän ei ollut vielä tottunut liikkumaan epätasaisessa maastossa. Vauhti ja kyky liikkua aluskasvillisuuden seassa oli kuitenkin tullut nopeasti tutuksi, eikä Pihkatassun tarvinnut enää kiinnittää siihen huomiota. Oli muutenkin mukavaa, kun Kuolonklaanin reviiri oli tullut tutuksi eikä kollin tarvinnut keskittyä muuhun kuin havaitsemaan kaikkea tavanomaisesta poikkeavaa. Henkäysvarjolta sai nimittäin aina hyväksyvän nyökkäyksen, jos hänelle ilmoitti esimerkiksi oudosta hajujäljestä. Se osoitti, että Pihkatassu tutki ympäristöään, eikä vain kulkenut mestarinsa perässä kuin varjo. Nyt ympäristön tarkkaileminen tuntui kuitenkin todella raskaalta, sillä väsymys painoi kollin käpäliä ja hänen lihaksensa olivat vielä kankeat. Jokainen askel tuntui tavallista raskaammalta ja äänekkäämältä.
“Tänään harjoittelemme kiipeilyä”, Henkäysvarjo naukaisi olkansa yli, kun he olivat kävelleet hetken hiljaisuudessa. Pihkatassun keho valpastui saman tien. Hän höristi korviaan ja hänen pitkät viiksensä värähtivät. Siitä tuntui olevan pitkä aika, kun he olivat viimeksi käyneet kiipeilemässä. Kiipeily kuului Pihkatassun vahvuuksiin, ja yleensä he keskittyivät harjoittelemaan Henkäysvarjon kanssa niitä taitoja, joissa oli eniten parannettavaa.
“Missä me kiipeilemme?” Pihkatassu kysyi mestariltaan yrittäen pitää äänensä tasaisena. Hänen innostuksensa kuitenkin kuului läpi ja kolli saikin pienen virnistyksen Henkäysvarjolta.
“Mennään leirin pohjoisosaan. Jos muistat vielä, siellä on hyviä kiipeilypuita.”
“Tietenkin muistan”, Pihkatassu tuhahti. “Kyllä minä nyt Kuolonklaanin reviirin tunnen.” Viimeinen lause oli vain pieni sihahdus hampaiden välistä, mutta Henkäysvarjon tarkat korvat kuulivat sen silti. Kolli nosti häntänsä pystyyn merkiksi pysähtyä, ja Pihkatassu seisahtui mestarinsa vierelle. Henkäysvarjon siniset silmät siristyivät viiruiksi, kun hän katsoi oppilastaan.
“Selvä, sinä saat johdattaa minut nyt sellaisen puun luo, jossa voimme harjoitella kiipeilyä”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassun lävitse kulki väristys, kun hän nyökkäsi mestarilleen. Hänen meripihkanväriset silmät kiiluivat jännityksestä ja innostuksesta, kun hän loikkasi mestarinsa eteen ja lähti johdattamaan soturia eteenpäin.
Ikinä ennen kolli ei ollut johtanut ketään. Vain sotureita laitettiin johtamaan partioita, eikä Henkäysvarjo ollut vielä ikinä antanut hänelle tehtäväksi johdattaa häntä reviirillä. Korvat kääntyillen ja kuono korkealla Pihkatassu tassutti reipasta vauhtia puiden lomassa. Hän yritti pitää tasaisen vauhdin ja samalla tähyillä puita. Lähes kaikki puut olivat kuitenkin mäntyjä, joiden alimmat oksat olivat niin korkealla, että niillä ei kannattaisi harjoitella kiipeilemistä. Vaikka Pihkatassu ei katsonut taakseen, hän kuuli mestarinsa askeleet aivan takanaan ja aisti kollin katseen turkillaan. Pieni hermostus sai hänet kiihdyttämään vauhtia.
Metsä tuntui tihenevän ja puita alkoi olla jo lähes liikaa. Missään ei kuitenkaan näkynyt sellaista puuta, joka olisi loistava kiipeilypuu. Lisäksi Pihkatassu tiesi, että he olisivat aivan kohta Kuolonklaanin reviirin rajalla. Kolli yritti olla näyttämättä hermostustaan, ja lähti kaartamaan kylmänviileästi oikealle kohti lehtikuusilaaksoa. Jos hän muisti oikein, lehtikuusilaakson laitamilla kasvoi puita, jotka sopivat kiipeilyyn erittäin hyvin.
Hetken käveltyään Pihkatassun meripihkanväriset silmiin tarttui nuori mänty, joka ei ollut vielä pudottanut kaikkia alimpia oksiaan. Ne olivat juuri sopivalla korkeudella – maasta ei voinut hypätä suoraan oksalle, vaan sinne piti kiivetä. Oksat eivät kuitenkaan olleet niin korkealla, että sieltä putoaminen ei aiheuttaisi vakavia vammoja. Ei sillä, että Pihkatassu uskoisi putoavansa, sillä hänellä oli terävät kynnet ja hän osasi kiipeillä. Oli kuitenkin tärkeä huolehtia harjoitusten turvallisuudesta.
Pihkatassu hidasti vauhtiaan ja pysähtyi puun juurelle. Henkäysvarjo istui maahan ja silmäsi puun nopeasti maasta latvaan. Hänen kulmansa kohosivat hyväksyvästi ja hän nyökkäsi. Pihkatassun huulille kohosi ylpeä virne.
“Tämä vaikuttaa oikein hyvältä kiipeilypuulta”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu röyhisti väkisinkin rintaansa ylpeydestä. Tuntui hyvältä onnistua jossakin.
“Kerrataan ensin, mikä kiipeilyssä on tärkeintä”, Henkäysvarjo naukaisi.
“Älä kiipeä niin korkealle, ettet pääse enää alas. Eikä heikoille oksille saa kiivetä”, Pihkatassu sanoi. Ne olivat ensimmäisiä asioita, jotka Henkäysvarjo oli istuttanut hänen päähänsä, kun he olivat käyneet kiipeilemässä ensimmäistä kertaa.
“Kiivettäessä painon tulee olla tasaisesti koko keholla”, Pihkatassu jatkoi. “Siten jaksaa kiivetä pidempään väsymättä.” Edellisestä kerrasta kolli muisti, että hän oli ensin vain roikkunut puusta etutassujensa varassa. Se ei kuitenkaan ollut hyvä tapa kiivetä, sillä silloin keho väsyi hyvin nopeasti.
“Hyvä. Sitten voit kiivetä tuonne alimmalle oksalla ja jatkaa vielä ylöspäin, jos se tuntuu onnistuvan”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu nyökkäsi ja nousi käpälilleen. Hänen lihaksensa olivat vertyneet kävellessä, mutta hän ravisteli silti vielä hieman jalkojaan. Lihasten revähdykset eivät olleet mukavia, eikä hän halunnut rikkoa jäseniään kiipeillessä.
Pihkatassu nosti etutassunsa männyn rungolle ja köyristi selkäänsä. Sitten hän ponkaisi takajaloillaan ja tarttui puun rungosta kynsillään kiinni. Kolli lähti kiipeämään varmoin ottein ylöspäin huolehtien koko ajan siitä, että paino oli tasaisesti koko keholla. Päästyään oksalle hän vilkaisi alhaalla odottelevaa Henkäysvarjoa, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Pihkatassu tasapainotteli oksalla hetken mittaillessaan katseellaan, mihin hän kiipeäisi seuraavaksi. Hieman ylempänä oli kaksi oksaa, joista toinen pli melko ohut. Pihkatassu arveli, että se ei kestäisi kollin painoa. Toinen kuitenkin vaikutti vahvemmalta.
Pihkatassu tarttui männyn rungosta kynsillään kiinni ja lähti kapuamaan ylös. Nyt, kun hän oli korkeammalla, hänen vauhtinsa oli aavistuksen hitaampaa, koska hän ei halunnut hätiköidä ja pudota maahan. Saavuttuaan seuraavalle oksalle Pihkatassu asettui sille istumaan. Hän kohotti katseensa taivaalle ja näki yön tummansinisen värin vaihtuneen vaaleammaksi. Taivas oli pilvetön ja auringon ensisäteet maalasivat jo taivaanrantaa oranssiksi. Pieni tuulenvire heilautti Pihkatassun viiksiä ja hänen turkkinsa pörhistyi automaattisesti. Tuntui mukavalta olla korkealla ja nähdä kauas.
“Pihkatassu, kiipeä alas niin voin näyttää sinulle millä tekniikalla pääset liikkumaan nopeasti ylös ja alas”, Henkäysvarjo huikkasi maasta. Pihkatassu katsoi alas ja nyökkäsi mestarilleen. Sitten hän lähti laskeutumaan runkoa pitkin alas.

Kun aurinko oli noussut kokonaan taivaalle ja linnut alkoivat laulaa aamun ensimmäisiä säveliä, Henkäysvarjo ilmoitti, että he voisivat palata leiriin. Nälkä kurni jo Pihkatassun vatsassa ja hän oli hyvillään, kun Henkäysvarjo sanoi, että hän voisi syödä leirissä. He lähtivät tassuttamaan takaisin kohti leiriä.
“Kuten varsin hyvin tiedät, te olitte yksi hävinnyt joukkue oppilaiden suurissa harjoituksissa. Teidän tulee siis siivota pesiä kuun ajan. Voisit siivota parantajan pesää sen jälkeen, kun olet syönyt. Tule kuitenkin vielä illalla saalistuspartioon”, Henkäysvarjo ilmoitti. Pihkatassu hymähti vastaukseksi. Häntä harmitti, koska he eivät olleet voittaneet harjoituksia. Pesien siivoaminen ei ollut ollenkaan hauskaa, vaikka pentutarhassa ollessaan hän oli suorastaan puhkunut intoa rullatessaan likaisia sammalia. Silloin hän oli vielä luullut siivoamisen olevan suuri ja hyvinkin tärkeä työ. Sentään hän ei joutunut siivoamaan kuuta yksin, vaan muutkin hävinneiden joukkueiden oppilaat joutuivat tekemään osansa.

Saavuttuaan leiriin, Pihkatassu suunnisti tuoresaaliskasalle ja valitsi itselleen ateriaksi hiiren. Nyt, kun lehtikato oli vaihtunut hiirenkorvaksi, riistaa liikkui enemmän. Näin aamusta kasa oli vielä harvinaisen tyhjä, mutta vilkaistuaan ympärilleen leirissä, Pihkatassu huomasi Kuolonklaanin varapäällikön Hehkuaskeleen keräävän saalistuspartiota.
Oranssinruskea kolli asettui syömään hiirtään lähelle parantajan pesää. Hän hotkaisi hiiren muutamalla nopealla haukulla ja hautasi sitten luut maahan. Pihkatassu halusi hoitaa siivoamisen nopeasti pois alta ja päästä sitten saalistamaan. Kolli kömpi ylös ja livahti parantajan pesän suuaukosta sisään.
“Surmakynsi?” kolli naukaisi. “Tulin siivoamaan.” Pihkatassu värähti inhosta omille sanoilleen. Tämä ei todellakaan ollut sitä, mitä hän halusi oppilaana tehdä.

// Mahla? Lauha?
// 1421 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Katselin, miten Tuhkatassu nimitettiin soturiksi. Punatähti oli sanonut, että tänään nimitettäisiin kaksi uutta soturia. Toinen olisi joko minä tai Karhutassu, sillä me kolme olimme vahimmat oppilaat. En kestäisi, jos se en olisi minä. Tuhkatassu ei varmasti päästäisi ikinä irti siitä, että hänestä tuli ensin soturi. Jotenkin kuitenkin tiesin jo, että toinen nimitettävä soturi olin minä. En siis ollut yllättynyt, kun Punatähti kutsui minutkin eteen. Astuin mestariani vastapäätä.
”Tästä eteenpäin sinut tunnetaan Pimentovarjona”, päällikkö ilmoitti. Olin ehkä toivonut jotain persoonallisempaa. Tuntui, että molemmat nimen osat viittasivat vain turkkini väriin. Nimi kuitenkin kuulosti hyvältä, kun lausuin sen pari kertaa mielessäni. Nyökkäsin nyt entiselle mestarilleni ja hän nyökkäsi takaisin. Punatähti näytti tuttuun tapaansa tyyneltä. Hänen silmistään kuitenkin paistoi lämpö ja hän soi minulle pienen, tyytyväisen hymyn.
”Tuhkajuova! Pimentovarjo!”
Klaanin hurrausten loputtua käännyin Tuhkajuovan puoleen.
”Enää ei tarvitse kilpailla siitä, kummasta tulee ensin soturi”, sanoin vilkaisten naarasta. Minusta tuntui, että kilpailumme oli ehkä auttanut meitä pääsemään sotureiksi. Ainakin minua.
”Molemmat taisivat voittaa”, Tuhkajuova totesi.
”Niin kai.”
Kuulin jonkun lähestyvän meitä ja kohtasin Surmakynnen katseen.
”Lähdette huomenna auringonnousun metsästyspartioon”, varapäällikkö ilmoitti. ”Mukaan lähtevät myös Kaaostuho, Kalmakuu ja Turmaloikka.”
Nyökkäsin soturille, joka asteli pois. Ensimmäinen partioni soturina.
Minun olisi siirrettävä makuusijani sotureiden pesän puolelle. Tuhkajuova kaiketi ajatteli samaa, sillä hän katosi oppilaiden pesään. Seurasin naarasta. Sisällä hämärässä erotin makuualuseni melko keskellä pesää, missä oli lämpimintä. Ne olivat aika kuluneet, joten minun oli kai vain sama tehdä itselleni uusi peti. Heivasin vanhat sammaleet siis ulos pesästä ja lähdin etsimään uusia.
Lumi oli alkanut sulaa. En tiennyt, mistä olisin saanut sammalta, jos hännänkorkuinen hanki olisi peittänyt maata. Minun olisi kaiketi pitänyt kaivaa, mutta silloinkin sammal olisi varmaan ollut routaista. Nyt aurinko oli kuitenkin alkanut lämmittää maata ja löysin helposti sulan kohdan erään kuusen vierestä. Kokeilin vihreää maata tassullani. Sammal ei ollut yhtä pehmeää kuin viherlehden aikaan, mutta ei kovin jäistäkään. Se lähti maasta helposti irti. Keräsin kasvit keriksi, jotka olisi helpompi kuljettaa. Leiri oli onneksi lähellä, joten vaikka en saanutkaan kaikkea kuljetetuksi yhdellä kerralla, makuusijan kasaamisessa ei kestänyt kauaa.
Saapuessani viimeisen sammalkerän kanssa soturien pesään huomasin sen olevan tyhjä, lukuunottamatta yhtä kissaa. Turmaloikka istui omalla pedillään pesän loitommalla reunalla sukien turkkiaan. Hän kohotti katseensa saapuessani.
”Hyvä että olet täällä, nyt ainakin tiedän minne en asetu”, sanoin kylmästi ja siirsin sammaleni kauemmas kollista.
”Hieno homma”, hän vastasi tutulla, piikikkäällä äänellään. ”Minua nimittäin pelottaa, että surkeat metsästystaitosi tarttuvat jos tulet liian lähelle.”
Pyöräytin silmiäni ja päätin jättää hänen sanansa huomiotta. Tuhkajuovakin saapui pesään ja teki oman makuusijansa hiukan kauemmas. Kun omani oli valmis, kurkistin ulos. Taivas oli pimenemässä, joten voisin yhtä hyvin käydä jo nukkumaan. Aamulla minun oli kuitenkin herättävä aikaisin. Pyörähdin siis kerälle sammalilleni. Uni kaappasi minut pian valtaansa ja nukahdin.

”Herätys.”
Räpyttelin väsyneet silmäni auki, kun tunsin hännän kosketuksen turkillani. Kalmakuu seisoi edessäni ja muistin, että hänkin oli tulossa samaan metsästyspartioon. Vilkaisin ympärilleni. Kaaostuho ja Turmaloikka olivat jo kadonneet pesästä, Tuhkajuova istui vielä omilla makuualusillaan mutta näytti heränneen jo aiemmin.
Astuin ulos pesästä ja näin punertavan auringon nousevan taivaanrannassa. Aurinko tuntui nousevan yhä aikaisemmin ja laskevan yhä myöhemmin. Päivät olivat pidentyneet.
Kaaostuho ja Turmaloikka seisoivat jo leirin uloskäynnillä, kun minä, Tuhkajuova ja Kalmakuu lähestyimme heitä. Kaaostuho otti johdon. Kalmakuu seurasi häntä, ja me kolme nuorinta soturia otimme paikkamme heidän jälkeensä. Riensin äkkiä Kalmakuun perään, sillä en jaksanut Turmaloikkaa näin aamusta. Ehkä hän ei uskaltaisi piikitellä minua, jos kokeneempi soturi oli kuulolla. Kaikeksi onneksi hän ei seurannut minua, vaan Tuhkajuova. Harmaa kolli jäi partion viimeiseksi lähtiessämme leiristä.

//Tuhka?
//568 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Olin kasvanut hitusen ja yrittänyt olla kerta kaikkiaan mallioppilas. Olin pieni, mutta niin oli mestarinikin, ja olin saanut Huurreliljalta paljon vinkkejä pienuuden hyödyntämiseen. Toki olin jo ehtinyt kehitellä omianikin, sillä olin ollut oppilaana jo jonkun aikaa. Sisimmässäni tiesin, että minun täytyisi keskittyä täysillä harjoituksiin, jotta pääsisin oppilaaksi ajallani. Tuhkajuova ja Pimentovarjo olivat päässeet sotureiksi eilen, joten en uskonut menevän enää kovin pitkään, kunnes pääsisin itsekin.
Repäisin palasen irti oravasta, jota olin juuri syömässä. Tänään olisi vuorossa kiipeilyharjoitukset sekä illemmalla vielä metsästyspartio. Kiipeilyharjoitukset olivat pelkkää tuskaa minulle, ja inhosin niitä muutenkin yli kaiken. Kiipeilyharjoituksia oli ollut paljon, sillä en millään pystynyt oppimaan tekniikkaa kiipeilemiseen. Toki edistystä oli tapahtunut, mutta vain hyvin vähän, ja se jos jokin turhautti. Pelkäsin kovasti, että oppilaaksi pääsyni viivästyisi sen takia, etten omannut taitoa loikkia puussa. Mutta en minä mikään hiirenpapanainen orava ollut! Söin oravan nopeasti ja astelin uloskäynnin luokse odottamaan Huurreliljaa. Huomasin vilaukselta Taivastassun, kun naaras paineli oppilaiden pesään hiiri hampaissaan. En ollut puhunut ystävällenikään huomenia enempää vähään aikaan, sillä olin keskittynyt niin kovasti harjoituksiini. Halusin kuitenkin niin kovasti näyttää muille, että vaikka olin pieni, pystyin mihin vain.
“Tällähän sinä jo oletkin. Mennään!” Huurrelilja naukaisi sen enempää odottelematta edes nousuani, ja naaras suunnisti heti ulos leiristä. Lähdin rivakasti mestarini perään. Hölkkäsimme melko nopeaa tahtia puun luokse, jota käytimme lähes aina kiipeilyyn. Se oli kuusi, jossa oli helposti tavoitettavissa olevat alaoksat, mutta se ei ollut niin tiheä, että se olisi haitannut kiipeämistä. Sen piti olla helposti kiivettävissä, mutta jotenkin olin onnistunut aina putoamaan vähintäänkin puolimatkan jälkeen. Olin tullut monesti niin kovaa alas, että keuhkoni olivat tyhjentyneet ja olin väin jäänyt haukkomaan henkeä. Mielikuva kokemuksista sai minut irvistämään. Huurrelilja näki ilmeeni ja huokaisi rauhallisesti.
“Hyvin se menee, usko pois. Sinun täytyy vain luottaa siihen, että osaat. Näytähän nyt minulle, kuinka taitava olet!” tummanruskea naaras yritti selvästi saada minut hyvälle tuulelle ja yrittämään kovemmin. Tyydyin nyökkäämään soturille. Tässä vaiheessa Huurrelilja oli opettanut minulle jo kaiken kiipeilystä, minkä hän vain itse tiesi. Kaikki oli siis minusta kiinni. Hengitin ilmaa sisään ja puhalsin ulos. Rauhassa nyt. Astelin lähemmäs kuusta. Jännitin takajalkojani ja ponnistin ylöspäin kohti kuusen alinta oksaa. Sain otteen, mutta luiskahdin saman tien alas, kun en saanut heti kaikkia tassuja samalle oksalle. Yritin uudestaan ja tällä kertaa onnistuin pysymään alimmalla oksalla. Katsahdin ylöspäin ja ponnahdin toiselle oksalle. Upotin kynteni puun pintaan, ja sain pidettyä itseni pystyssä. Seuraava oksa olisi sen verran korkealla, että minun pitäisi käyttää runkoa apunani. Olin ollut samassa paikassa monta kertaa aikaisemmin, ja epäonnistunut lähes aina. Hyvin harvoin olin onnistunut pääsemään tämän kohdan yli. Ja tänään se tapahtui. Hyppäsin runkoa vasten ja ponnahdin oksalle. Se rasahti hieman painoni alla, vaikken paljon painanutkaan. Sain noustua aiempaa korkeammalle, ja tyytyväisenä katsoin alas, missä Huurrelilja hymyili.
“Hienoa Pikkutassu! Mitä minä sanoin! Tule nyt alas”, Huurrelilja huusi. Rauhoitin itseni ja lähdin varovaisesti laskeutumaan alas. Alaspäin kesti paljon kauemmin, sillä en todellakaan halunnut taas tippua. Viimein pääsin ihan alas asti.
“Nämä saattoivat olla viimeiset kiipeilyharjoituksesi”, naaras naukui salaperäisesti. “Mutta nyt takaisin leiriin. Lepää vähän ennen partiota.”
Leiriin saavuttuani suuntasin oppilaiden pesään ja ryntäsin heti omalle sammalvuoteelleni. Tuntui niin mukavalta saada lepuuttaa jalkoja rankan kiipeilyurakan jälkeen. Väsymys oli suuri, joten ennen kuin huomasinkaan, olin jo vaipunut uneen.
“Pikkutassu! Ylös ja partioon siitä!” Huurreliljan ääni oli kärkevä ja se työntyi pakostikin uneeni. Pongahdin nopeasti tassuilleni ja unenpöpperöisenä ja hiukan väsyneenä sujahdin ulos oppilaiden pesästä ja suuntasin mestarini perässä muiden partioon lähtevien luokse. Kuumotus kohosi poskilleni, kun näin muut ja arvelin heidän joutuneen odottamaan jo jonkin aikaa.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus-”, ehdin päästää suustani vain muutamia sanoja, kun Henkäysvarjo jo keskeytti.
“Olemme jo hieman myöhässä, lähdetään!” kolli ilmoitti, ja lähti edeltä. Henkäysvarjo oli partion johdossa. Minun ja Huurreliljan lisäksi partioon kuului vielä Liekkihäntä. Tunnelmasta johtuen teki mieli kiljua riemusta, kun pääsin kollien syyttävistä katseista etäämmälle saalistamaan. Olin omasta mielestäni yksi klaanin parhaimpia saalistajia, ja suurissa harjoituksissakin olin loistanut saalistustaidoillani. Harmi, ettei niistä ollut ollut joukkueellemme hyötyä, sillä emme olleet voittaneet. Tärkeintä taisi olla kuitenkin harjoitusten tuoma kokemus. Metsästyspartion leiriin paluun jälkeen kävin viemässä saalistamani pari hiirtä sekä yhden linnun retaleen tuoresaaliskasaan. Minua harmitti, kun orava oli päässyt minulta karkuun. Tietenkin se oli kiivennyt puuhun, jonne en ollut enää sen perään lähtenyt, vaikka olinkin tänään onnistunut kiipeilyharjoituksissa. Tyytyväisenä päivän harjoituksiin kävin nukkumaan soturiksi pääsemisestä haaveillen.

// 699 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Toi äsköne oli siis Mahlapentu :DD

Kirjoittaja: Elandra

Käänsin vihreän katseeni Lauhapennun suuntaan. Pentu halusi leikkiä kanssani, ja olikin esittänyt kysymyksen siihen liittyen.
”Kai se sopii. Mitä haluat leikkiä?” kysyin. Tunsin epämiellyttävää kutinaa vasemmassa korvassani, joten raavin sitä takajalallani. Sillä välin Lauhapentu ehti miettiä leikkiä.
”Leikitään tutkimusretkeilyä”, kolli ehdotti. Kallistin päätäni epäröiden.
”Okei. Mitä me tutkimme?” kysyin sitten. Lauhapentu näytti pohtivan asiaa. Hän katseli ympärilleen. Sitten hänen katseensa pysähtyi kaatuneeseen kuuseen, jonka oksien suojassa oli sotureiden sekä oppilaiden pesät.
”Tutkitaan pesiä”, oranssin ja valkean kirjava pentu sanoi. Nyökkäsin ja nousin venytellen ylös. Minua pari kuuta nuorempi pentu lähti johdattamaan meitä eteenpäin. Lauhapennun askeleet olivat yhä hieman hatarat, sillä hän oli oppinut kävelemään vain hetki sitten. Siitä huolimatta pentu käveli eteenpäin kaatumatta. Välillä hän horjahteli, mutta tasapaino pysyi hyvin. Minä osasin jo kävellä hyvin. Tasapainon kanssa ei ollut ongelmia.
Saavuimme oppilaiden pesän sisäänkäynnille, ja Lauhapentu vilkaisi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mennäänkö?” hän kysyi. En vastannut mitään, vaan astelin pennun ohitse sisälle pesään. Oppilaiden pesä oli melko kotoisan oloinen. Pesät olivat lähellä toisiaan. Oppilaiden ja sotureiden pesät toisistaan erotti piikkihernepensaan oksista tehty seinämä. Se oli tehty melko tiiviiksi, eikä siis oppilaat päässeet tätä kautta sotureiden nukkumapaikoille. Pesä ei ollut tyhjillään. Puhtaanvalkea kissa nukkui yhdellä pedillä jonkin matkan päässä meistä.
”Shh”, kuiskasin hiljaa ja viitoin nukkuvan oppilaan suuntaan. Lauhapentu nyökkäsi ja pysyi vaiti. Hiivimme nukkuvan oppilaan ohitse syvemmälle pesään.
”Milloin sinusta tulee oppilas?” pentu kysyi niin hiljaa kuin suinkin saattoi. Vilkaisin taaksepäin Lauhapentua, mutta käänsin pian taas katseeni eteenpäin.
”Muutaman kuun kuluttua”, kerroin. Kuulin, kuinka Lauhapentu kompastui sammalvuoteeseen. Hän vingahti ja kaatui pehmeälle vuoteelle. Käännähdin nopeasti pennun suuntaan.
”Oletko kunnossa?” kysyin nopeasti ja kiiruhdin pennun luokse. Lauhapentu alkoi vain nauramaan. Hän nousi ylös. Pennun nauru sai minutkin ensin hymyilemään, jonka jälkeen nauru vain tuli ulos suustani. Liikehdintä pesän toisella laidalla sai minut vaikenemaan. Ilmeeni vakavoitui, kun huomasin oppilaan heränneen. Hän nosti päänsä ylös vuoteestaan ja räpytteli unisia silmiään. Kissalla oli eriväriset silmät. Toinen oli meripihkainen ja toinen harmaansininen. En ollut ennen nähnyt sellaista.
”Mitä tapahtuu?” oppilas kysyi haukotellen. Lauhapentukin oli lopettanut nauramisen ja pentu loikki nyt oppilaan luokse. Hän taarkasteli itseään suurempaa oppilasta tarkasti.
”Sinun silmäsi ovat eripariset”, pentu teki huomion. Naaraskissa naurahti pienesti ja nyökkäsi.
”Niin on”, hän totesi, ”mitä ihmettä te teette oppilaiden pesässä? Tietävätkö Mäntyviiksi ja Ruostekukka?”
”Tulimme tutkimaan pesää”, minä ilmoitin ja astelin petien yli lähemmäksi kahta muuta kissaa.
”Kuka sinä olet?” Lauhapentu kysyi oppilaalta heti minun perääni.
”Olen Taivastassu, mutta minun pitäisi nyt saada nukuttua, joten menisittekö tutkimaan vaikka jotakin toista pesää?” naaras kysyi ystävällisellä äänellä.
”Totta kai voimme. Oli hauska tutustua”, totesin nopeasti ja viitoin Lauhapennun edelläni ulos pesästä. Pentu pysähtyi pesän ulkopuolella ja kääntyi minun suuntaani.
”Minne sitten?” hän kysyi innoissaan ja alkoi katsella ympärilleen. Minäkin pohdin hetken aikaa. Sotureiden pesässä varmasti olisi myös nukkuvia kissoja. Moni soturi oli hyvin äkäinen, joten en halunnut mennä herättämään heitä.
”Parantajan pesään?” ehdotin nopeasti. Lauhapentu katseli ympärilleen.
”Missä se on?” pentu kysyi siirtäen katseensa minuun. Heilautin häntääni merkiksi seurata. Johdatin Lauhapennun pääaukion halki parantajan pesän sisäänkäynnille. Mäntyviiksi oli kieltänyt menemästä pesään yksin. Nyt en ainakaan ollut yksin, vaan Lauhapentu oli mukanani. Yrttien kitkerä tuoksu kantautui sieraimiini jo pesän sisäänkäynnillä. Myös Lauhapentu haistoi sen.
”Mikä tämä haju on?” kolli kysyi irvistäen.
”Yrtit haisevat vähän pahalta”, selitin ja astuin sairasaukiolle pennun edellä.

//Lauha?
// 533 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin levottomaan liikehdintään ympärilläni. Avasin silmäni ja kömmin emon vatsan päälle ihmettelemään tavatonta hälinää. Mäntyviiksi auttoi Naarmunenää ja Sumusilmää ulos pesästä samalla kun Sammalpentu pyöri hänen jaloissaan. Mahlapentu seurasi nelikon perässä.
Räpyttelin silmiäni hämilläni, osittain myös siksi, että ne olivat edelleen hieman tahmaiset unien jäljiltä. Liu’uin sitten alas Ruostekukan vatsalta ja kipitin kuningattaren kasvojen kohdalle. Näykkäisin häntä hellästi korvasta, mutta sain aikaiseksi vain närkästynyttä mutinaa.
”Emo!” mourusin turhautuneena. Naaras avasi lopulta silmänsä ja katsoi minua ärsyyntyneen näköisenä. Olin kuitenkin jo tottunut emon ailahteleviin tunnetiloihin, jotka vaihtelivat aina kissakohtaisesti.
”Mitä nyt?” hän haukotteli ja nousi istumaan. Sitten tuo näytti tajuavan pesän autioituneen uniensa aikana ja kääntyi katsomaan minua, ikään kuin odottaen saavansa vastauksia.
”Kaikki menivät ulos”, selostin nopeasti ja otin muutaman juoksuaskelen pesän uloskäynnin suuntaan. ”Voimmeko mekin mennä?”
Ruostekukka katsoi hetken johonkin näkymättömään, kunnes könysi itsensä ylös ja löntysti ohitseni aukiolle. Oletin naaraan siirtymisen merkitsevän myöntävää vastausta, ja loikin hänen perässään ulos.
Aurinko oli sokaisevan kirkas ja jouduin siristelemään silmiäni hyvän tovin, ennen kuin ne tottuivat äkisti lisääntyneeseen valon määrään. Leiri suorastaan kuhisi elämää, ja siitä minä tykkäsin. Pentutarhassa vietin aina suurimman osan ajastani emon kanssa, mutta hän nukkui aika paljon, joten jouduin harrastamaan yksinpuhelua usein hänen seurassaan. Yksinpuhelulla oli myös hyvät puolensa: Saatoin kysyä mitä tahansa, eikä emo koskaan ollut kieltämässä minulta mitään. Pidemmän päälle se kävi kuitenkin melko tylsäksi.
Ruostekukka asettui aurinkoiseen kohtaan makaamaan ja sulki saman tien silmänsä, ihan kuin hänellä olisi ollut kuiden univelat nukkumatta ja hän yritti korvata niitä kaikella liikenevällä vapaa-ajallaan. No, ei hän estäisi minua nauttimasta tästä kauniista päivästä.
En uskaltanut lähteä vielä kovin kauaksi emosta, siispä pysyttelin mahdollisimman lähellä pentutarhaa tehdessäni tutkimusretkiä leirissä. Tähän mennessä olin tutustunut vasta aukion kiviin. Ne olivat melko hiljaista sorttia, mutta ainakin kymmenen kertaa parempaa seuraa kuin emo nukkuessaan. Keräsin vielä rohkeutta kontaktin ottamiseen soturien ja oppilaiden kanssa, mutta tiesin sen päivän koittavan pian. Minusta kasvaisi vahva ja iso kissa, aivan kuten hekin olivat, ja sitten me tekisimme yhdessä kaikkia niitä juttuja, mitä isot kissat tekivät…
Ajatukseni katkesivat kuin seinään törmätessäni johonkin suureen ja karvaiseen. Nostin katseeni ylös ja näin oranssin silmäparin tuijottavan minua tuimasti. Katseessa oli jotakin tuttua.
”Siirry siitä”, kolli ärähti ja pukkasi minut sivuun.
”Sinulla on tosi pitkät jalat”, henkäisin huolimatta kissan töykeästä äänensävystä. Hänen pitkät jalkansa olivat tehneet minuun sen verran suuren vaikutuksen. ”Oletko sinä jo soturi? Mikä on nimesi?”
”Ei, en ole soturi. Olen Karhutassu, sinun velipuolesi, mikäli asia on jäänyt epäselväksi”, hän huokaisi ja yritti päästä ohitseni, mutten aikonut jättää häntä vielä rauhaan. Etenkään, kun tiesin nyt, että hän oli minulle sukua. Mahtavaa!
”Vau! Onko minulla veli! En tiennytkään siitä”, hihkaisin. Innostukseni oli varmasti silminnähtävää. Ja toivoakseni myös tarttuvaa.
”Kuules, oletko vielä tutustunut Mahlapentuun?” Karhutassu kysyi äkisti ja vei ajatukseni muualle.
”En”, vastasin hölmistyneenä. Totta puhuakseni minulla oli ollut tarkoitus tutustua Mahlapentuun jo hyvän aikaa sitten, mutta se pentu viiletteli aina pitkin leiriä, enkä millään olisi pysynyt hänen perässään.
”Eikö nyt olisi jo aika? Teistähän voisi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät”, Karhutassu tokaisi.
Mietin pienen hetken. Ajatus ei ollut erityisen huono, ja hänhän saattoi olla vaikka oikeassa: Meistä voisi tulla Mahlapennun kanssa ystävät. Nyökkäsin reippaasti tehtyäni päätökseni. ”Joo. Minä menen puhumaan hänelle. Kiitos, Karhutassu!” kiitin aurinkoisesti hymyillen velipuoltani vinkistä ja suuntasin aukion toisella laidalla istuskelevan Mahlapennun luokse.
”Hei, Mahlapentu”, tervehdin hieman ujosti vanhempaa pentua. Kermanvärinen kolli käänsi katseensa minuun. Pistin merkille hänen vihreät silmänsä, jotka olivat mielestäni oikein kauniit. ”Pidän silmistäsi, ne ovat hienon väriset”, toin ajatukseni ilmi myös uudelle tuttavalleni. Purin huultani ja mietin, olisiko soveliasta pyytää häntä mukaan leikkiin.
”Hei kuule, jos sinulla ei ole nyt mitään erityisempää tekemistä, haluaisitko leikkiä kanssani jotakin?” ehdotin ja virnistin vähän.

//Mahla?
//597 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Suurista harjoituksista oli vierähtänyt jo kuu. Sinä aikana oli ehtinyt tapahtua sitä sun tätä: Tuhkajuova ja Pimentovarjo olivat saaneet soturinimensä, ja kaikkien yllätykseksi – mutta minun järkytyksekseni – Ruostekukka oli poikinut terveen kollipennun. Ei ollut vaikea arvata, kuka pennun isä oli; ruosteenruskea soturi oli viihtynyt Kalmakuun seurassa epäilyttävän paljon ennen Lauhapennun syntymää, mutta nyt, kun pentu oli jo ulkona, naaraan voisi jopa sanoa karttelevan jälkeläisensä oletettua isää.
Istuskelin oppilaiden pesän edustalla. Oli aurinkoinen päivä ja suurin osa klaanitovereistani viipyi mielellään ulkosalla. Muun muassa pentutarhan väki oli möngertänyt ulos nauttimaan hiirenkorvan lämmittävistä säteistä. Heidän joukkoonsa lukeutuivat tietenkin myös emoni Ruostekukka ja upouusi velipuoleni. Kuningatar loikoili auringon sulattamassa maatäplässä ja näytti vähät piittaavan siitä, mitä tämän rasavilli poika puuhasi. Arvatenkin Ruostekukka hyötyi kuningattarena olosta: Hänelle tuotiin tuoresaalista, ja sen eteen hänen täytyi vain huolehtia, että Lauhapentu pysyi hengissä.
Nousin ylös ja siirryin emoni luokse. Hän raotti aavistuksen toista silmäänsä kuullessaan askelteni äänen, mutta ei reagoinut minuun isommin.
”Eikö sinun pitäisi katsoa suojattisi perään?” murahdin, enkä suotta peitellyt halveksuvaa sävyä äänessäni. ”Hänhän saattaa vaikka hukkua tai jäädä isompien ja vahvempien soturien jalkoihin.”
Ruostekukka piti silmänsä kiinni, huiskautti vain häntäänsä vähättelevästi varoituksilleni. ”Hänet on kasvatettu hyvin. Ainakin paremmin kuin laiska esikoiseni”, tuo tuhahti huvittuneen oloisena.
Naaras närkästytti minua suuresti. Ei sillä, ettäkö velipuoleni terveys ja hyvinvointi olisivat kiinnostaneet minua, mutta Ruostekukan käytös oli varsin tökeröä. Toisaalta, hyvä jos häntä oli nähnyt pentutarhalla minun pentuaikoinani. Hän oli aina vain sysännyt minut toiselle vapaana olevalle kuningattarelle ja sanonut lähtevänsä haukkaamaan happea. Yleensä ne reissut olivat kestäneet kokonaisen päivän.
”No, varo vaan”, tupisin, ”jos jälkeläisellesi tapahtuu jotain, sinulla ei ole enää syytä luistaa velvollisuuksistasi.”
Vaivautumatta edes sanomaan hyvästejä, käänsin emolle selkäni ja lähdin raahustamaan takaisin oppilaiden pesälle. Tielleni osui kuitenkin este, kun pieni valkean- ja oranssin kirjava pallo pyöri jalkoihini. Katsoin pentua ärsyyntyneenä.
”Siirry siitä”, ärähdin ja pukkasin Lauhapennun syrjään tassullani. Pentu tuijotti minua kirkkaansiniset silmät ammollaan.
”Sinulla on tosi pitkät jalat”, hän henkäisi. ”Oletko sinä jo soturi? Mikä on nimesi?”
Vilkaisin nopeasti lapani yli Ruostekukan suuntaan. Eikö se aikaansaamaton naaras edes viitsinyt esitellä minua veljelleni? Anna minun kaikki kestää.
”Ei, en ole soturi. Olen Karhutassu, sinun velipuolesi, mikäli asia on jäänyt epäselväksi”, huokaisin turhautuneena ja yritin jatkaa matkaani pennun ohitse, mutta Lauhapennun mielenkiinto tuntui vain yltyvän ja hän pyöri lakkaamatta jaloissani.
”Vau! Onko minulla veli! En tiennytkään siitä”, tuo intoili. Pyörittelin vain silmiäni.
”Olipa yllätys…” mumisin hädin tuskin ääneen samalla kun etsin katseellani jotakin, joka saattaisi viedä ärsyttävän velipuoleni huomion toisaalle. Samassa huomasin Mahlapennun istumassa yksinään aukion toisella laidalla. Virnistys levisi kasvoilleni.
”Kuules, oletko vielä tutustunut Mahlapentuun?” kysäisin yllättäen. Lauhapentu seisahtui siihen paikkaan.
”En”, hän myönsi.
”Eikö nyt olisi jo aika? Teistähän voisi tulla vaikka kuinks hyvät ystävät”, mau’uin toivoakseni ei niin epäillyttävän kuuloisesti. Lauhapentu mietti pienen hetken ja nyökkäsi sitten.
”Joo. Minä menen puhumaan hänelle. Kiitos, Karhutassu!” hän hymyili aurinkoisesti ja lähti loikkimaan kermanväristä kollia kohti.
Helpottuneena siitä, että pentu oli jättänyt minut viimein rauhaan, suuntasin oppilaiden pesälle ja istahdin takaisin paikalleni, josta pystyin tarkkailemaan koko leiriä häiriöttä.

//491 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pujahdin ulos pentutarhasta ja hidastin tahtiani. Leirin pääaukio oli täynnä kissoja, jotka nauttivat auringon lämmittävistä säteistä. Hiirenkorva oli pyörähtänyt toden teolla vauhtiin ja lumi oli alkanut sulaa. Saatoin myös nähdä ensimmäistä kertaa ikinä leirin maan ilman lunta. Toki etenkin kissojen kulkemille poluille oli muodostunut kova ja jäinen lumikerros, mutta muualta leirin pohja oli lähes sula. Sotureiden mukaan myös leirin ulkopuolella oli alkanut näkyä selkeitä merkkejä siitä, että Viherlehti oli tuloillaan. Minä tiesin, että pääsisin Viherlehden aikaan oppilaaksi, koska olisin silloin kuuden kuun ikäinen. En millään malttanut odottaa sitä, sillä päivät pentutarhalla alkoivat hiljalleen pitkästyttää. Ei saanut koskaan metelöidä, koska Lauhapentu ja Ruostekukka nukkuivat. Nytkin Mäntyviiksi oli patistanut minut ulos.
”Hei Malhapentu! Tulitko yksin ulos?” tuttu ääni kiiri korviini oppilaiden pesän liepeiltä. Loikin nopeasti Hiutaletassun luokse. Vitivalkea naaras istui savunharmaan Kylmätassun kanssa oppilaiden pesän edustalla hieman kauempana muista. Sisarukset olivat kertoneet minulle millaista oli elää oppilaana. Kerran heidän veljensä Jäätassukin oli tullut mukaan keskusteluun, mutta kolli oli ollut töykeä ja hyvin alentava sisaruksiaan kohtaan. Eipä hän minullekaan ollut nätisti puhunut, jonka vuoksi en halunnut enää törmätä häneen.
”Joo, Mäntyviiksi patisti minut ulos, koska Lauhapentu ja Ruostekukka nukkuvat”, totesin hieman turhautuneesti ja pyöräytin silmiäni. Hiutaletassu hymähti ja päästi kehräyksen.
”Me kävimme tänään yhteisissä harjoituksissa. Harjoittelimme kiipeilemistä”, Hiutaletassu vaihtoi sulavasti puheenaihetta.
”Miksi te sitä harjoittelitte? Mitä soturi tekee kiipeilytaidoilla?” kysyin irvistäen. Miksi kukaan halusi kiivetä korkealle puuhun? Pahimmassa tapauksessa sieltä saattoi tippua ja menettää henkensä.
”Se on hyödyllinen taito”, Hiutaletassu sanoi, ”kun osaat kiivetä, voit seurata vaikkapa oravaa puuhun. Voit myös paeta useita petoeläimiä sinne tai vakoilla kissoja ilman että he huomaavat.” Kohautin lapojani. Toki oppilaalla oli pointtinsa, mutta ajatus puuhun kiipeämisestä inhotti.
”Minä pysyn ennemmin maan pinnalla”, totesin rauhallisesti.
”Niin minäkin. Kiipeily on kamalaa!” Kylmätassu osallistui keskusteluun. Kolli oli luonteeltaan hyvin lempeä, mutta hän oli melko hiljainen. Olin huomannut, että Jäätassu pompotteli veljeään usein miten tahtoi. Olen seurannut kauempaa, kun Jäätassu käskee veljensä hakea itselleen tuoresaaliskasasta saalista. Raukka Kylmätassu ei uskaltanut kieltäytyä, vaan hän teki töitä käskettyä. Hiutaletassu naurahti huvittuneesti ja tönäisi hellästi veljeään.
”Minusta se oli ihan mukavaa, vaikka alastulossa oli hieman ongelmia. Kalmakuu ja Jokimieli onnistuivat kuitenkin saamaan meidät molemmat turvallisesti alas”, valkea naaras naukui hymyillen.
”En malta odottaa, että pääsisin oppilaaksi ja pois pentutarhalta”, huokaisin turhautuneena. Hiutaletassu katsoi minua pahoitteleva hymy kasvoillaan.
”Vielä muutama kuu”, hän yritti lohduttaa. Muutama kuu! Se kuulosti ikuisuudelta.
”Oletteko te silloin jo sotureita?” kysyin. Kylmätassu vilkaisi siskoaan, joka käänsi myös katseensa pentuetoverinsa suuntaan.
”En ole ihan varma. Ruusutuike sanoi, että soturiksi tuleminen voisi viedä vielä joitakin kuita”, Kylmätassu naukui ja kohautti lapojaan. Tiesin, että Ruusutuike oli Jäätassun, Kylmätassun ja Hiutaletassun emo. Heidän isänsä taas oli Liekkihäntä.
”Minusta olisi kiva saada jompi kumpi teistä mestarikseni”, totesin rauhallisella äänellä. Hiutaletassu hymyili ja päästi ilmoille kehräyksen.
”Se olisi mukavaa, mutta tuskin mahdollista. Jos pääsemme sotureiksi ennen nimitystäsi, olemme todella kokemattomia sotureita. Punatähti antaa sinulle takuulla mestariksi jonkun kokeneemman”, valkea naarasoppilas sanoi. Kohautin lapojani. Kokenut soturi mestarina voisi ollakin hyvä vaihtoehto. Heillä oli kokemusta oppilaiden kouluttamisesta, joten he osaisivat tehdä sen hyvin. Ennen kaikkea kuitenkin halusin mestarini olevan minulle edes jotenkin ystävällinen. En halunnut mestarikseni kissaa, joka ei pitäisi minusta. Hiutaletassu vilkaisi taakseen. Sitten hän kääntyi taas minun puoleeni.
”Meidän täytyy mennä, Liekkihännällä näyttäisi olevan asiaa”, naaraskissa sanoi ja nousi ylös. Myös Kylmätassu nousi lähteäkseen sisarensa mukaan.
”Okei, minä jään tänne. Nähdään myöhemmin!” huudahdin kaksikon perään. Jäin hetkeksi istuskelemaan oppilaiden pesän liepeille, mutta päätin sitten palata takaisin pentutarhalle.

// 561 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Odotin malttamattomana Hehkulammen läheisyydessä Punatähden ja Henkäysvarjon paluuta. Kaksikko oli poistunut heti paikalle päästyämme keskustelemaan kahdestaan. Kuuluolan sisäänkäynti oli melko lähellä meitä. Istuimme suuren kallion vierellä. Olin suunnannut katseeni kohti Hehkulampea. Sen keskusta oli alkanut sulaa hiljalleen. Hiirenkorvan aurinko lämmitti lunta joka paikassa. Lumen alta tunkeutui esille joitakin kaisloja. Viherlehtisin eteemme avautuva alue olisi kuulemma pääosin kaislikkoa. Se antoi suojaa joillekin vesilinnuille, jotka viihtyivät Hehkulammen kupeessa.
“Aloitatte tehtävän suorittamisen heti, jotta muiden ei tarvitsisi odottaa vastauksianne liian kauaa”, Punatähti aloitti palatessaan luoksemme. Henkäysvarjo oli ottanut paikkansa päällikön viereltä. Minua vastassa olivat Jäätassu ja Haaskatassu.
“Tehtävänänne on kehitellä hyökkäys Kuolonklaanin leiriin. Kuvitteelliseen hyökkäykseen osallistuu kymmenen kissaa, jotka eivät ole aiemmin käyneet Kuolonklaanin leirissä. Kuvitelkaa olevanne näiden kissojen ohjaaja, ja kehitelkää mahdollisimman hyvä hyökkäysstrategia. Voitte päättää mihin aikaan päivästä hyökkäätte, mistä suunnasta ja lähes kaiken. Erityistilaisuuksia – kuten esimerkiksi nämä harjoitukset – ei lasketa, vaan kyseessä on ihan tavallinen päivä”, päällikkö selitti niin ymmärrettävästi kuin suinkin pystyi. Sain heti kiinni ajatuksesta ja halusin voittaa. Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun Henkäysvarjo jatkoi:
“Jos mietitte tehtävän vaaroja, niin ei hätää; jos keksitte hyvän suunnitelman, kiinnitämme leirissä oleviin aukkoihin huomiota erityisesti. Kerrotte lopuksi kaikille oppilaille suunnitelmanne, ja he mestareineen päättävät parhaan suunnitelman. Onnea.” Nyökkäsimme kaikki, mutta kukaan ei sanonut mitään. Nousin ylös ja kävelin lähemmäksi Hehkulammen rantaa. Sain ajatuksen kulkemaan paremmin yksinäni. Muiden liikehdintä tai esimerkiksi katse ei häirinnyt minua täällä.

Aurinko oli lähtenyt jo laskemaan, kun kaikki oppilaat olivat koolla. Esitimme yksitellen omat suunnitelmamme muille, jonka jälkeen lähdimme hetkeksi etäämmälle. Oppilaat sekä mestarit tekivät päätöksensä. Lopulta palasimme takaisin heidän luokseen. Oppilaista Taivastassu sai puheenvuoron.
“Eniten ääniä oppilailta sai Tuhkatassun suunnitelma”, omaan joukkueeseeni kuuluva naaras ilmoitti ja katsoi minua tyytyväisen oloisena. Punatähti oli aiemmin kertonut, että oman joukkueen jäsenet eivät saaneet äänestää oman joukkueen osallistujaa. Muut joukkueet olivat siis kannattaneet minun suunnitelmaani. Olin erittäin tyytyväinen itseeni.
“Tuhkatassun joukkue saa siis kaksi pistettä. Me mestarit päätimme toiseksi parhaan suunnitelman, ja se oli tällä kertaa Haaskatassulla. Haaskatassun joukkue saa yhden pisteen”, Liekkihäntä ilmoitti vakaalla äänellä. En tiennyt, miten muilla joukkueilla oli mennyt aiemmissa kilpailuissa, joten en ollut varma mikä joukkue oli voittanut. Olin vain todella tyytyväinen omaan suoritukseeni. Olin voittanut kaksi muuta oppilasta, ennen kaikkea olin voittanut Jäätassun!
“Kerrataan vielä, miten pisteet kaikkiaan jakaantuivat. Taistelusta Karhutassu sai kaksi pistettä ja Pimentotassu yhden. Pesänrakennuksesta Kolmas joukkue sai yhden pisteen. Saalistuksesta ensimmäinen joukkue sai viisi, toinen ja kolmas joukkue saivat kolme pistettä. Kiipeilystä Tuhkatassu sai yhteensä kaksi pistettä, Pihkatassu yhden ja Kuuratassu yhden pisteen. Ennen viimeistä suurta kilpailua pistetilanne oli siis ensimmäiselle joukkueelle kahdeksan pistettä, toiselle kuusi pisetttä ja kolmannelle viisi pistettä”, Punatähti aloitti pisteiden kertaamisen ja kääntyi sitten isäni Jyrkänneloikan puoleen. Kolli nyökkäsi ja astui eteenpäin.
“Ensimmäisessä osiossa Pikkutassu ansaitsi kaksi pistettä ja Taivastassu yhden. Toisessa osiossa Pihkatassu sai kaksi pistettä ja Hiutaletassu yhden. Kolmannessa osiossa Karhutassu sai kaksi pistettä ja Pimentotassu yhden. Viimeisessä osiossa Tuhkatassu sai kaksi pistettä ja Haaskatassu yhden”, Jyrkänneloikka sanoi voimakkaalla äänellään.
“Niinpä ensimmäinen joukkue voittaa kahdellatoista pisteellä. Toinen ja kolmas joukkue jakavat toisen sijan kymmenellä pisteellä!” Punatähti julisti harjoitusten voittajan. Kasvoilleni piirtyi leveä hymy. Me voitimme! Me ihan oikeasti voitimme! Muiden joukkueiden jäsenet eivät vaikuttaneet kovin iloisilta. Sen sijaan meidän joukkueemme vaikutti erittäin tyytyväisiltä tuloksiin. Harjoitusten päätteeksi lähdimme kaikki leiriin lepäämään. Punatähti myönsi kaikille seuraavan päivän vapaapäiväksi, mutta sen jälkeen muut joukkueet saisivat siivota pesiä seuraavan kuun ajan.

Harjoituksista oli kulunut neljäsosakuu. Istuin tuttuun tapaani oppilaiden pesän edustalla ja katselin leirin arkisia puuhia. Aurinko paistoi taivaalla ja lämmitti hopeista juovikasta turkkiani. Hiirenkorva oli edennyt nopeasti, ja nyt lumi oli alkanut sulaa entistä nopeammin. Joki tulvi jonkin verran, mutta Punatähden mukaan olimme turvassa tulvalta. Karhutassun emo Ruostekukka oli kaikkien yllätykseksi synnyttänyt terveen pennun. Pentu oli saanut nimekseen Lauhapentu. Moni moitti Ruostekukkaa siitä, että ei hankkinut itselleen kumppania, vaan sai pentuja vain jollekin kuolonklaanilaiselle soturille. Kaikki arvelivat, että pentu oli Kalmakuun. Kaksikko oli viettänyt aiemmin tiiviisti aikaa keskenään.
“On klaanikokouksen aika!” Punatähden ulvaisu kajahti ilmoille. Väräytin korviani ja nousin ylös. Astelin eteenpäin kuullakseni päällikön asian mahdollisimman hyvin.
“Kuolonklaani saa tänään kaksi uutta soturia”, päällikkö aloitti sitten, kun suuri osa kuolonklaanilaisista oli saapunut pääaukiolle. Arvasin heti, että toinen uusista sotureista olisin minä.
“Tuhkatassu, astu eteen”, punaruskea päällikkö käski. Astuin ylväin askelin vain ketunmitan päähän päälliköstä. Kohtasin Punatähden vihreän katseen.
“Tästä eteenpäin sinut tunnetaan Tuhkajuovana”, hän ilmoitti kovalla äänellä. Nyökkäsin, sillä en keksinyt muutakaan. Päällikkö nyökkäsi takaisin. Sitten hän nosti katseensa taas takanani olevaan kissajoukkoon.
“Pimentotassu, astu eteen”, päällikkö käski. Vilkaisin tummaa naarasta, joka astui eteeni. Koin jääväni hänen varjoonsa, sillä Pimentotassu oli minua suurikokoisempi. Kaikki näkivät hänet, mutta minua tuskin kokousta katsomaan tulleet pennut näkivät.
“Tästä eteenpäin sinut tunnetaan Pimentovarjona”, päällikkö totesi ja Pimentovarjo nyökkäsi. Päällikkö nyökkäsi tälle takaisin.
“Tuhkajuova! Pimentovarjo!” klaani hurrasi pari kertaa uusia nimiämme. En osannut sisäistää tapahtunutta vielä. Olinko oikeasti soturi? En ollut enää Tuhkatassu, vaan nyt nimeni oli Tuhkajuova. Kokous päättyi ja klaanin jäsenet lähtivät taas omille teilleen. Huomasin isäni katsovan minua sotureiden pesän liepeiltä. Soturi nyökkäsi vakava ilme kasvoillaan. Sitten hänen kasvoilleen piirtyi hento hymyä muistuttava ilme. Kenties hän oli ylpeä minusta? Käänsin sitten katseeni Pimentovarjoon. Tuore soturi tuntui olevan yhtä yllättynyt nimityksestään kuin minäkin omastani. Liekkihäntä ei ollut vihjannut mitään. Toki hän oli kerrannut minulla läpi kaikki osaamani asiat, mutta olin ajatellut sen olevan vain normaalia harjoittelua.
“Enää ei tarvitse kilpailla siitä, kummasta tulee nopeammin soturi”, Pimentovarjo huomautti. Nyökkäsin ja väläytin naaraalle pienen hymynkaltaisen.
“Molemmat taisivat voittaa”, totesin hymähtäen.

//Pimento? Sori ku nimesin molemmat samalla, mut voit toki kertoo Pimennon näkemyksen nimityksiin jos haluat >.>
// 879 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Odotin Pihkatassua. Kunhan hän pääsisi perille, olisi minun vuoroni ottaa jalat alle ja tehdä oma osani joukkueeni hyväksi. Yritin pysyä koko ajan pienessä liikkeessä pitääkseni lihakseni lämpiminä ja lähtövalmiina.
Vilkaisin vaivihkaa vastustajiini päin, jotka myös valmistautuivat omalla tavallaan tulevaan koitokseen. Pimentotassu kuului Tuhkatassun joukkueeseen; koko suurten harjoistusten ajan heillä oli ollut kosolti tuuria matkassa, mutta minulla oli vielä mahdollisuus kirittää oma tiimini kisan kärkeen. En tiennyt, millainen juoksija musta naaras oli, joten en saisi aliarvioida häntä. Myös kolmannen joukkueen Kuuratassu oli minulle täysin tuntematon vastustajana, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuinka taidokas hän oli. No, oli miten oli, mutta vauhti ja valtti olivat silti minun puolellani – en suotta omistanut liioitellun pitkiä jalkoja.
Keskittymiskykyni herpaantui, kun huomasin pari liikkuvaa pistettä näkökenttäni reunalla. Käänsin päätäni pisteiden suuntaan ja tunnistin Pihkatassun, joka kisasi Hiutaletassua vastaan. Heidän perässään pinkoi Haaskatassu, joka yritti parhaansa mukaan saavuttaa kaksikkoa.
Seurasin jännittyneenä oppilaiden ravia. Lopulta Pihkatassu kiri kahden muun oppilatoverinsa edelle ja laski ensimmäisenä yrttitukkonsa maahan. Nuorukainen seisahtui hengähtämään. Kollin hapuileva katseensa osui minuun, ja nyökkäsin hänelle hyväksyvästi.
Kun Haaskatassu ja Hiutaletassu olivat päässeet maaliin Pihkatassun perässä, kolmannen osion juoksijat asettautuivat lähtöasemiin. Kun edellisen erän pisteet oli nopeasti ilmoitettu, Jyrkänneloikka ja Varjokarva valmistautuivat lähettämään meidät.
Käskyn käydessä singahdin liikkeelle. En jäänyt vilkuilemaan kisatovereitani, vaan keskityin täysin omaan suoritukseeni. Tiesin, ettei minun kannattaisi kuluttaa voimiani heti alkuun. Kunhan maalilinja lähestyisi, voisin lisätä vauhtia. Pitkän matkan juoksu vaati fyysistä kestävyyttä sekä lujaa mieltä, ja niitähän minulta löytyisi, mikäli niin päätin.

//Pimento tai muut?
//Sori, en oikeen tienny, miten tän pitäs mennä, nii vähän improvisoin xd
//239 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin jäänyt Kylmätassun ja Pikkutassun kanssa juoksukisan aloituspaikalle. Olin saanut osakseni kilpailusta pikajuoksumatkan. Eniten olisin kuitenkin halunnut mukaan aivopähkinään, mutta Tuhkatassu oli valinnut sen salamannopeasti. Ei minua kuitenkaan paljoa harmittanut, sillä tiesin olevani hyvä juoksemisessa. Se oli ehkä vahvin fyysinen taitoni. Minua vähän jännitti, sillä minulla oli Pikkutassu vastassani ja hän oli myöskin nopea. Vilkaisin ystävääni lämpimästi, muuhun en ehtinyt, sillä Liekkihäntä oli käskenyt meitä asettumaan lähtöasemiin. Keskityin omaan asentooni täysin ja suljin kaikki muut kisaajat mielestäni, sillä se lisäisi hermostuneisuuttani, jos huomaisin muiden pärjäävän minua paremmin. Kuulin kuinka Liekkihäntä muistutteli vielä reitistä, joka kulki joen reunaa pitkin Lehtikuusilaaksoon. Jalkani olivat jännittyneinä kiinni maassa ja valmiina polkaisemaan minut matkaan. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin henkisesti kilpailuun.
“Nyt!” kuulin Liekkihännän lähtömerkin. Muuta en ajattelut vaan pinkaisin nopeasti matkaan. Adrenaliinivirta pulppusi sisälläni ja sykki minuun lisää vauhtia jokaisella sydämenlyönnillä. Katsoin vain suoraan eteeni ja ponnistelin kovasti eteenpäin. Kuulin korvissani joen pauhun ja minusta tuntui kuin juoksisin veden päällä. Huomasin riemukseni olevani johdossa, mutta vaistosin Pikkutassun saavuttavan minua. Kuulin silloin tällöin juoksuaskelia ja pian ne muuttuivat pysyviksi korvieni juurella. Pikkutassu oli aivan kannoillani. Näin jo maalin, kun huomasin Pikkutassun juoksevan vierelläni. Yritin kiristää tahtiani ja päihittää tummanruskean ystävättäreni, mutta turhaan. Pieni naaras oli ylittänyt maalilinjan ensin. Lysähdin hengästyneenä istumaan. Aluksi hapen saaminen oli työlästä ja se kivisti keuhkojani, mutta pian se helpotti. Huomasin, kuinka Pikkutassun tummanruskea hahmo lähestyi minua, joten nostin katseeni häntä kohti.
“Olit kova vastus. Täytyy varoa ottamasta juoksukisoja sinun kanssasi”, Pikkutassu naukui hymyillen leikkisästi. Kurkustani pääsi naurun ja kehräyksen sekoitteinen hilpeä kurahdus.
“Samoin! Ja onnea voitosta, ansaitsit sen todella!” onnittelin säteillen. Pikkutassu näytti ylpeältä saavutuksestaan ja olin aivan yhtä onnellinen hänen puolestaan. Kuulin kuinka puhiseva Kylmätassu saapui maaliin. Savunharmaa kolli oli jäänyt meistä jälkeen ja luultavasti menettänyt toivonsa ja samalla vauhtinsa. Viitoin kollia luoksemme ja pian hän tulikin. Hänen kellertävän vihreät silmänsä olivat hieman surkean näköiset, häntä tosiaan harmitti. Kylmätassu istahti viereemme ja onnitteli pikaisesti Pikkutassua.
“Sinäkin juoksit hyvin! Muista vain ensi kerralla, ettet käytä kaikkia voimiasi heti alkuun”, selitin Kylmätassulle ja silitin hännälläni kollin selkää. Hänen silmänsä syttyivät heti iloisemmiksi ja hänen suunsa vääntyi ujoon hymyyn. Huomasin vasta nyt muut paikalla olevat kissat. Tunnistin suuren kellanpunaisen kollin oitis Haaskatassuksi ja hänestä muutamia hiirenmittoja kauempana huomasin Hiutaletassun, jonka valkea turkki näytti sädehtivän metsän keskellä. Naaraan kasvoilla oli todella ujo ilme hänen jutellessa pitkäjalkaiselle oranssinruskealle Pihkatassulle. Kuulin kuinka Ruusutuike alkoi köhiä merkiksi hiljentyä.
“Nyt kun kaikki ovat maalissa on pisteidenjaon aika. Pikkutassu saapui ensimmäisenä maaliin ja täten hänen joukkueensa tienaa kaksi pistettä. Taivastassun joukkue saa yhden pisteen toisesta sijasta. Pistetilanne on siis tällä hetkellä tämä: ensimmäisellä joukkueella on yhdeksän pistettä, toisella joukkueella kuusi ja kolmannella seitsemän”, kaunis savunharmaa naaras naukui. Pidin Ruusutuikkeesta. Se saattoi johtua siitä, että hän oli pitänyt minusta huolta pentuna. Olin riemuissani siitä, että joukkueemme oli johdossa. Tiesin kuitenkin, että mitä vain saattoi vielä tapahtua ja pistetilanne saattaisi kääntyä aivan toiseksi. Elättelin kuitenkin toivoa tiimimme voitosta. Jäin odottelemaan kiinnostuneena seuraavan harjoituksen alkua.

//Joku? 🙂
484 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Saalistamisessa olin pärjännyt erittäin hyvin, paremmin kuin kukaan muu joukkueessani. Se tavallaan myös ärsytti, sillä joukkueemme ei ollut pärjännyt kisassa. Saalistustaitoni olivat tarpeen kisassa, mutta ei se hyödyttänyt muiden metsästystaitojen takia. Hiutaletassu oli minun lisäkseni ainut hyvä saalistaja, ja hänelläkin oli käynyt huono tuuri. Minua ärsytti hieman myös se, että joukkueemme oli pistetilanteessa viimeisenä. Vaikka minä ja Hiutaletassu olimme kummatkin ystävällisiä, ystävällisyydellämme oli suuri ero. Minä halusin olla kohtelias, toinen naaras ystävällinen. Totta kai olisin kovasti halunnut voittoa. Kunnioitin suuresti ylempiarvoisia, sotureita ja varsinkin päällikköä. Halusin tietenkin myös heidän huomiotaan. Minulla ei ollut perhettä. Oliko siis liikaa vaadittua, että olisin saanut edes jonkun verran huomiota onnistuessani? Muistin hyvin päivän, jolloin olisin saanut ensimmäisen saaliini kiinni. Olin ollut erittäin ylpeä itsestäni ja kantanut saaliin leuka pystyssä tyytyväisenä tuoresaaliskasaan. Mutta jälkeenpäin vasta tajusin, ettei sillä ollut ollut muille merkitystä. Sen tähden halusin olla hyvä oppilas ja päästä soturiksi. Ehkä minut sitten soturina huomattaisiin paremmin. Kiipeilykisaan valitsimme suorittajaksi Kuuratassun, sillä hän osoittautui ainoaksi kiipeilijäksi joukostamme. Oli erittäin viisas veto laittaa Haaskatassu taistelemaan ja säästää Kuuratassun taitoa myöhemmäksi. Kiipeilytaidoista oli tietenkin hyötyä myös saalistuksessa, mutta saalistusonnea ei ollut Kuuratassulle siunattu. Seuraavaksi oli vuorossa suurien harjoitusten viimeinen kilpailu, jossa oli neljä osuutta. Ensimmäiseen tehtävään tarvittiin nopeutta, toiseen jäljitystaitoa, kolmannessa piti jaksaa juosta pitkä matka ja viimeinen tehtävä liittyi älykkyyteen. Joukkueen piti itse päättää, kuka suorittaa minkäkin osuuden. Tiesin heti, mikä osuus sopisi itselleni paremmin. Nopeus. Olin aina ollut nopea juoksija. Kuntoni oli myös noussut oppilasaikanani, mistä johtuen pystyin juoksemaan täysiä pidemmänkin matkan. Mutta jos halusin hyödyntää nopeuttani, minun kuuluisi hyödyntää sitä lyhyemmässä matkassa.
“Sovin parhaiten ensimmäiseen tehtävään”, naukaisin muiden vielä miettiessä omia valintojaan. Haaskatassu nyökkäsi.
“Minä ottaisin toisen tehtävän”, Hiutaletassu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sitten piti vielä päättää, miten kaksi muuta tehtävää jakautuisivat.
“Otan viimeisen tehtävän”, Haaskatassu sanoi viimein. Viimeinen tehtävä vaati älykkyyttä, ja uskoin oppilaan pärjäävän siinä. Uskoin viimeisen tehtävän olevan hänelle parhain vaihtoehto kaikista neljästä osuudesta.
“Minä otan siis kolmannen”, Kuuratassu totesi. Olimme saaneet jo päätettyä, mutta Jäätassun joukkue vielä mietti omia valintojaan. Jaksoin olla jatkuvasti kiitollinen, etten ollut joutunut samaan joukkueeseen Jäätassun kanssa. Mutta samalla minua harmitti, kun olin joutunut eroon ystävistäni. Sentään voisimme olla yhdessä näiden harjoitusten jälkeen. Viimein kaikkien joukkueiden päätökset oli tehty ja kaikki, jotka eivät ensimmäiseen tehtävään osallistuneet, lähtivät omille pisteilleen. Jännitys levisi kehooni heti, kun huomasin vastustajani. Taivastassu ja Kylmätassu. Taivastassu oli hyvä ystäväni ja tiesin, että häneltä löytyi nopeutta. Kylmätassusta taas en tiennyt. Tilanne ei tuntunut kauhean mukavalta, sillä minun pitäisi kisata ystävääni vastaan. Vaihdoin puhtaanvalkean naaraan kanssa katseita kuin yrittäen viestiä silmilläni jotain. Halusin vain välittää lämpimän katseen, jotta Taivastassu tietäisi, etten mielelläni olisi kisannut juuri häntä vastaan.
“Asettukaa valmiiksi”, Liekkihäntä kehotti ja ohjeiden mukaisesti valmistauduin. Olimme rivissä, Kylmätassu, Taivastassu ja minä.
“Teidän on juostava Lehtikuusilaaksoon seuraamalla jokea. Reitin ei pitäisi olla epäselvä, joten lähtekää merkistäni”, Liekkihäntä jatkoi ja asettui meidän kaikkien nähtäville. Jännitin lihaksiani ja olin valmis pinkaisemaan vauhtiin. Minun olisi pakko tehdä parhaani, ja niin myös aioin tehdä. Aioin juosta niin kovaa kuin ikinä pääsisin.
“Nyt!” valkoinen kolli huudahti ja heilautti toista etutassuaan ilmassa. Taivastassu lähti heti, ja minä hänen peräänsä. Kylmätassu jäi hivenen jälkeen lähdössä. Jännitys ei tehnyt ollenkaan pahaa suoritukselleni, se vain lisäsi vauhtia entisestään. Taivastassu oli saanut jätettyä minua hännänmitan verran. Jouduin kiristämään kaikin voimin vauhtiani, jotta pysyisin ystäväni perässä. Kylmätassukin oli saanut kirittyä rinnalleni, ja oli jo ehkä hivenen edelläni. Tuuli suhisi korvissa ja tunsin, kuinka se paiskautui vasten kasvoja. Jostain läheltä kuulin joen äänen. Venytin askeliani ja juoksin niin kovaa kuin pystyin. Kylmätassu jäi jälkeen. En tiennyt johtuiko se siitä, että juoksin itse lujempaa vai siitä, että oppilas yksinkertaisesti alkoi itse hieman hyytymään. Aloin kirimään eroa Taivastassuun kiinni. Purin hampaani yhteen ja otin käyttöön viimeiset voiman rippeet. Yllätyin, kuinka paljon sain vielä itsestäni irti. Juoksin puhtaanvalkean naaraan kiinni ja pääsin hänen edelleen. Kiristin vauhtiani edelleen, vaikka tunsin jo valtavaa väsymystä jaloissani.
Voitin. Minä todella voitin. Mutten kuitenkaan voittanut paljolla. Taivastassu saapui perille vain pari hännänmittaa jäljessä. Kylmätassu oli jäänyt jälkeen, joten hänellä kesti vielä jonkin aikaa saapua luoksemme. Olin aivan poikki, ja olin tyytyväinen, että saisin vähän hengähtää. Tassutin raskain askelin ystäväni luokse, edelleen hengästyneenä.
“Olit kova vastus”, naukaisin huvittuneesti irvistäen. “Täytyy varoa ottamasta juoksukisoja sinun kanssasi.”

// Joku?
// 689 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ruusutuike johdatti joukkuettani kohti kiipeilypaikkaa. Mestarit olivat valinneet paikan läheltä jokea, sillä täällä oli kenties metsän korkein kuusi, joihin he halusivat meidän kiipeävän.
“Tehtävänä on noutaa kuusen latvaan viety sammalpallo ja tuoda se alas. Nopeus, ketteryys sekä tapa, jolla sammalpallo tulee alas vaikuttavat arviointiin. Jaossa on yhteensä kolme pistettä, jotka jaamme parhaiten pärjääville. On siis mahdollista, että kaikki kolme saavat yhden pisteen. Teidän joukkueenne aloittaa”, Ruusutuike ilmoitti ystävällisesti ja viittoi minut luokseen. Kävelin hyvässä ryhdissä savunharmaan naaraan luokse. Joukkuetoverini olivat paikalla. Myös Punatähti ja Liekkihäntä olivat täällä. Kuusi oli kai yksi metsän suurimmista. Sen oksat kasvoivat melko tiheään, joten paras keino olisi mennä oksia pitkin. Runkoa pitkin kiipeämällä joutuisin vain väistelemään tielle tulevia oksia kaiken aikaa.
“Ole varovainen, onnea matkaan. Aloita kun olet valmis”, naaras totesi ja astui kauemmaksi minusta. Valmistauduin loikkaamaan kuusen runkoon kiinni. Sain tukevan otteen rungosta. Sulavalla liikkeellä kiipesin vähän ylöspäin ja kiepautin kehoni oksan päälle. Epäröimättä hetkeäkään lähdin loikkimaan oksia pitkin ylöspäin ikään kuin kiertäen puun runkoa. Kiipeillessä tunsin olevani elossa. Maa katosi kauemmaksi kaiken aikaa, ja kissat pienenivät loikka loikalta. Yksi oksa oli vähällä pettää alta, mutta onnekseni kerkesin loikata seuraavalle. Ei kulunut kauaakaan, kun saavutin sammalpallon. Se oli helposti nähtävissä, ja lisäksi sen haistoi helposti. Ilmeisesti siihen oli laitettu jotakin yrttiä.
En jäänyt pohtimaan sitä, vaan irrotin sammalpallon oksista ja otin sen suuhuni. Sammalpallo oli lähes puolet omasta koostani, joten se toi hankaluuksia. Katselin hetken ajan ympärilleni yrittäen kuumeisesti keksiä, miten pääsisin alas mahdollisimman sulavasti. Lähellä ei ollut tarpeeksi tukevia oksia muista puusta, joten täytyi yrittää päästä alas oksia pitkin. Lähdin laskeutumaan alaspäin niin, että loikkasin alemmalle oksalle ja tartuin rungosta kiinni. laskeuduin runkoa pitkin niin pitkään kuin voin, kunnes jouduin taas pudottautumaan oksalle ja taas kiinni runkoon. Oksa oksalta alastulo sujui nopeammin. Ei kulunut kauaakaan, kun pudottauduin jaloilleni takaisin maan pinnalle. Laskin sammalpallon jalkojeni eteen ja nostin katseeni Ruusutuikkeeseen. Soturi nyökkäsi hyväksyen suoritukseni.
“Hyvin suoriuduttu. Voitte palata muiden joukkueiden luokse”, savunharmaa naaras sanoi. Sanaakaan sanomatta Punatähti lähti johdattamaan meitä takaisin.
“Pihkatassu, sinun joukkueesi vuoro on nyt”, Punatähti ilmoitti tasaisella äänellä. Pihkatassu joukkueineen käveli päällikön luokse. Henkäysvarjo lähti heidän mukaansa kuuselle.

Hieman ennen aurinkohuippua mestarit olivat saaneet tehtyä arviointinsa. He pyysivät kaikki koolle. Kuten arvata saattoi, Ruusutuike kertoi pisteytyksen. Soturi oli yksi Kuolonklaanin taitavimmista kiipeilijöistä.
“Pisteytys on suoritettu. Minä ja Punatähti arvioimme jokaisen kiipeilijän suorituksen tasapuolisesti taitojenne mukaan”, savunharmaa naaras aloitti ja kiersi katseellaan nopeasti oppilasjoukon.
“Piste nopeudesta menevät Tuhkatassulle. Alastulossa vauhtisi hidastui, mutta nopeutesi ylöspäin kiipeämisessä oli erinomaista. Ketteryydestä pisteen saa Pihkatassu. Alastulosi oli erinomaisen sulavaa, mutta se saattoi johtua myös siitä, että pudotit sammalpallon alas. Kuljetuksesta tuleekin kaksi pistettä, koska Kuuratassu ja Tuhkatassu suoriutuivat siitä yhtä hyvin. Niinpä molemmat joukkueet saavat yhdet pisteet”, Ruusutuike selitti. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Joukkueemme sai kaksi pistettä lisää.
“Ensimmäisellä joukkueella on nyt kahdeksan pistettä, toisella kuusi ja kolmannella viisi. Seuraava kilpailu on harjoitusten suurin, johon jokainen oppilas voi ottaa osaa. Liekkihäntä, kerro toki enemmän”, Punatähti naukui ja antoi puheenvuoron mestarilleni.
Oranssihäntäinen kolli astui päällikön vierelle.
“Viimeinen tehtävä sisältää neljä osiota. Jokainen oppilas suorittaa yhden, ja te joudutte itse päättämään, kuka suorittaa minkäkin tehtävän. Ensimmäiseen tehtävään vaaditaan nopeutta, toiseen hyvät jäljitystaidot, kolmannen tehtävän suorittajan tulee jaksaa juosta pitkiä matkoja ja viimeiseen tehtävään vaaditaan kissa, joka voi suorittaa älykkyytä vaativan tehtävän”, valkea kolli ilmoitti ja heilautti oranssia häntäänsä. Kolme joukkuetta tiivistyivät ja alkoivat miettiä, kuka suorittaisi minkäkin tehtävän.
“Minä otan viimeisen”, vastasin viileästi. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan.
“Olen nopea, mutta en kestä pitkiä matkoja, joten voisin ottaa ensimmäisen tehtävän”, Taivastassu ehdotti ja katsoi meitä kysyvästi. Kaikki nyökkäsivät.
“Pimentotassu, ota kolmas”, nau’uin ja katsoin Pimentotassua tuon silmiin. Hän harkitsi hetken, kunnes nyökkäsi. Haahkatassu oli ainoa jäljellä oleva.
“Minulle taisi jäädä toinen tehtävä”, hän naukaisi. Kaikki nyökkäsivät. olimme saaneet nopeasti päätettyä tehtävänjaon. Jäätassun joukkueella kesti eniten aikaa päättää. Liekkihäntä ilmoitti, että aikaa päätöksen tekoon on enää vain vähän. Tämän jälkeen Jäätassu tuntui luovuttavan, ja hän murahti jotain tovereilleen.
“Ensimmäisen tehtävän suorittajat jäävät tänne minun kanssani. Toisen tehtävän suorittajat lähtevät Ruusutuikkeen mukaan. Kolmannen tehtävän suorittajat seuraavat Jyrkänneloikkaa ja Varjokarvaa, ja viimeiset Punatähteä ja Henkäysvarjoa”, Liekkihäntä sanoi.
Taivastassu toivotti onnea kaikille, jonka jälkeen lähdin Punatähden ja Henkäysvarjon luokse. Viimeistä tehtävää suorittivat myös Jäätassu ja Haaskatassu. Taivastassua vastaan näyttivät kilpailevan Pikkutassu sekä Kylmätassu. Toiseen tehtävään osallistuivat Haahkatassun lisäksi Hiutaletassu ja Pihkatassu. Pimentotassu sai vastustajikseen Karhutassun sekä Kuuratassun.

//Eli ensimmäisenä tehtävänä on juosta läheltä jokea Lehtikuusilaaksoon(Taivas, Kylmä ja Pihka). Arpa suosi Pikkutassua, eli se tulee ensimmäiseksi, ja Taivastassu toiseksi, Kylmätassu kolmanneks(eli Pikun joukkueelle 2p, Taivaan joukkueelle 1p ja Kylmälle 0p). Kirjottakaa siihen asti, kun kaikki kolme on paikalla Lehtikuusilaakson reunalla, jonka jälkeen voin vaikka antaa seuraavaan tehtävään ohjeet xd
// 706 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Haaskatassu: 18kp –

Pimentotassu: 13kp – Voit nimetä itsesi soturiksi harjoitusten jälkeen!

Karhutassu: 33kp! –

Tuhkatassu: 39kp! –

Pikkutassu: 7kp –

Taivastassu: 31kp! –

Mahlapentu: 25kp! – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Sammalpentu: 17kp –

Kirjoittaja: Elandra

”Mahlapentu”, Sammalpennun tuttu ääni tunkeutui uniini ja veti minut takaisin tähän maailmaan. Raotin hitaasti vihreitä silmiäni ja nostin katseeni tummaan pentuun.
”Mitä?” kysyin haukotellen ja nousin ylös. Venyttelin ja tunsin, kuinka kohmeessa lihakseni olivatkaan.
”Leikitäänkö?” pentu kysyi hiljaisella äänellä, jotta hän ei herättäisi nukkuvia aikuisia. Vilkaisin ensin klaaninvanhimpien suuntaan ja sitten Mäntyviiksen suuntaan. Kaikki kolme nukkuivat sikeästi sammalvuoteillaan. Yöllinen retkeni pentutarhan ulkopuolelle palautui hiljalleen mieleeni. Olin keskustellut Minttuvarjon kanssa vaikka mistä. Naaras oli varmasti Kuolonklaanin mukavin kissa.
”Emme voi leikkiä täällä, herättäisimme aikuiset”, huomautin ja viitoin ensin klaaninvanhimpia ja sitten Sammalpennun emoa. Naaras näytti mietteliäältä ja kääntyi sitten pentutarhan uloskäynnin suuntaan.
”Mennään pääaukiolle”, hän ehdotti. Minttuvarjo oli sanonut, etten saisi poistua pentutarhalta ilman Mäntyviiksen lupaa. Jos jotakin sattuisi, Mäntyviiksi olisi vastuussa.
”Täytyy kysyä Mäntyviikseltä lupa”, totesin. Sammalpentu nyökkäsi ja loikki hiljaisin askelin emonsa luokse. Pentu herätti emonsa koskettamalla tuon lapaa pienellä kuonollaan. Musta kuningatar säpsähti hereille ja katsoi kysyvästi tytärtään.
”Voimmeko mennä ulos leikkimään?” pentu kysyi. Mäntyviiksi räpäytti muutaman kerran silmiään ja ravisteli päätään herätäkseen kunnolla. Naaras haukotteli ja nousi istumaan.
”Menkää vain. Tulen ihan pian perässä, joten älkää aiheuttako hankaluuksia”, kuningatar naukui vakavalla äänellä, sillä hän todella tarkoitti sanojaan. Emme saisi joutua hankaluuksiin. Sammalpentu palasi luokseni ja viittoi minut ulos pesästä. Nuolaisin kielelläni pari kertaa sinne tänne sojottavia karvojani, jonka jälkeen poistuin pesästä Sammalpennun perässä.
Ilma oli lämpimämpi kuin yöllä. Pakkasta tuskin oli ollenkaan. Vesiputous pauhasi kovaäänisesti kaatuneen kuusen takana. Pentutarhan vierelle oli syntynyt pieni lammikko, jossa oli loskaa. Lumi suli, joten vettä tippui leirin seinämiä pitkin sen pohjalle. Sammalpentu loikki eteenpäin kauemmaksi pentutarhasta, mutta pysähtyi muutaman ketunmitan päähän. Musta naaras kääntyi minun suuntaani.
”Mitä me leikimme?” pentu kysyi ja kallisti päätään. Käänsin katseeni pilvettömälle taivaalle ja vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa. Käänsin sitten katseeni kohti Sammalpentua.
”Piilosta. Minä menen piiloon, sinä lasket kahteenkymmeneen ja tulet sitten etsimään minua”, sanoin. Sammalpentu harkitsi ehdotustani, mutta nyökkäsi sitten hymyillen.
”Onko sääntöjä?” hän kysyi ennen kuin meni pentutarhalle laskemaan.
”Ei saa poistua leiristä, mennä putouksen lähelle tai päällikön pesään”, luettelin äsken keksimäni säännöt päässäni. Olisi pitänyt kieltää myös parantajan pesä, sillä meitä oli kielletty menemästä sinne yksin. No, ihan sama se nyt oli. En minä parantajan pesälle piiloutuisi. Sammalpentu katosi sammalverhon taakse ja alkoi laskemaan. Lähdin loikkimaan tallotulla lumella eteenpäin. Leirin pääaukiolla oli muutamia sotureita, jotka katsoivat menoani. Pujahdin sisään typötyhjään oppilaiden pesään. Oppilaat olivat harjoituksissa ja palaisivat vasta auringonlaskun jälkeen. Löysin piilopaikakseni paikan perimmäisen sammalvuoteen ja pesän kahteen osaan jakavan seinämän välistä. Seinämän toisella puolella oli sotureiden pesä. Painauduin niin matalaksi maata vasten kuin vain pystyin.

//Sammalpentu?
// 415 sanaa

Kirjoittaja: Sinna

”Varo vain, senkin tyhmä erakko!” kiljaisin ja raapaisin suurta kiveä kynnelläni. Kivi ei vinkaissut eikä pötkinyt pakoon, seisoi vain paikallaan suurena ja harmaana. Raapaisin sitä uudestaan, hieman kovempaa, ja odotin. Kivi ei vieläkään sanonut mitään. Kyllähän minä tiesin, että eivät kivet osanneet juosta ja eivät ne tunteneet kipua, mutta miksei tämä yksi kivi voinut tehdä poikkeusta ja leikkiä kanssani? Tuhahdin ja istahdin maahan odottamaan, että emo palaisi tuoresaaliskasalta. Minulla ei ollut edes nälkä, joten miksi Mäntyviiksi tyrkytti minulle kaikkea mahdollista ja väitti, että ’kasvavan pennun täytyy syödä’?
”Miksi ihmeessä?” kysyin kiveltä. Harmaa möhkäle ei vastannut. Otin murjotusasennon ja en kaikelta mököttämiseltäni edes huomannut emon paluuta.
***
”Tule, Sammalpentu, mennään syömään pentutarhan edustalle”, emo naukaisi. Säpsähdin hieman, mutta muutin ilmeeni normaaliksi ja vastasin viileästi: ”Noo… Hyvä on.”
Seurasin emoa pentutarhan luo, ja asetuin syömään hiirtäni nopein haukkauksin. Vilkuilin vieressäni aterioivaa Mäntyviikseä, joka söi hitaasti ja pureskeli huolellisesti joka suupalan.
”Emo?” kysyin yhtäkkiä. ”Voitko kertoa minulle tarinan?”
”Voinhan minä, mutta haluatko kuulla vaihteeksi tosiasioita?” Käänsin katseeni hiirestä emoon ja kurtistin kulmiani.
”Tosiasiat ovat tylsiä.”
”No entäpä jos kerron sinulle vaihteeksi jännittävän asian, joka on kuitenkin totta?” emo kysyi ja virnisti hieman.
”Ei sellaista ole olemassakaan!” huudahdin, mutta oikeastaan en olisi malttanut odottaa kertomusta. Emo ei onneksi välittänyt huudostani vaan aloitti kertomaan: ”Minäpä kerron sinulle Pimeyden Metsästä. Kuolleet kissat menevät kuoltuaan Pimeyden Metsään, josta he tarkkailevat meitä ja-”
”Eivät muuten varmasti mene!” keskeytin emon puheen. ”Sinä huijaat!” Emo otti kasvoilleen tavallisen ’kyllä-se-nyt-vain-on-totta-Sammalpentu’ ilmeensä ja huokaisi syvään.
”Kyllä se on aivan totta. Päälliköt saavat Pimeyden Metsältä yhdeksän henkeä, ja Pimeyden Metsä auttaa klaania vaikeina aikoina”, emo selitti hyvin, hyvin hitaasti, kuin en olisi muuten ymmärtänyt.
”Höpön löpön”, puuskahdin emolle ja yritin hymyillä rauhallisesti niin kuin emo silloin, kun selitti minulle ettei hirviökissoja ollut olemassakaan. Ikävä kyllä hymyni ei tehonnut emoon, joka katsoi minuun vakava ilme kasvoillaan.
”Sammalpentu kultaseni. Se on nyt vain totta, että Pimeyden Metsä on olemassa, ja sinne sinäkin menet kuoltuasi.”
”En minä halua!” huusin. Minua ärsytti, että jotkut kissat saisivat etuoikeuksia vain, koska olivat kuolleita! Ei se ollut reilua! Ei mitään Pimeyden Metsää ollut olemassakaan!
”En minä usko mihinkään Pimeyden Metsään! Vaikka se olisikin olemassa, niin sen kissat olisivat varmasti tosi tyhmiä!” kiljaisin niin kovaa kuin kurkusta lähti.
”Hys!” emo sihahti yhtäkkiä ja veti minut hännällään lähemmäs itseään. Hän vilkuili pelokkaan oloisena aukealla käveleviä sotureita ja tunki häntäänsä syvemmälle suuhuni. ”Ei tuollaisia saa puhua!”
”Mhikshi ei?” utelin tällä kertaa hiljempaa ja yritin sylkeä emon häntää suustani.
”Sammalpentu. Paina tämä nyt mieleesi. Vaikka et pitäisi Pimeyden Metsästä, et sano sitä ääneen. Et kenellekään”, emo sanoi äänessään epätavallisen tiukka sävy. Sain syljettyä hänen häntänsä pois ja mutristin suutani. Miksen minä saanut puhua mitä minä halusin?
”Minä en-” aloitin vihaisesti, mutta emo keskeytti minut: ”Ja jos asia ei ole sinulle selvä, saat mennä suoraan nukkumaan.”
”No on se sitten selvä”, murahdin hiljaa ja mulkaisin emoa vihaisesti.
***
Kävin viemässä hiiren rippeet tarpeidentekopaikalle ja palasin pentutarhalle. Sisällä huomasin Mahlapennun makoilemassa sammalvuoteellaan. Istahdin maahan ja katselin pesätoveriani hetken. Hän näytti miettivän jotain vakavaa, joten en viitsinyt keskeyttää, mutta hetken päästä innokkuus vei vallan ja kävelin toisen pennun luo. Kumarruin hänen ylleen ja annoin innokkaan hymyn levitä kasvoilleni.
”Tule leikkimään kanssani”, pyysin nopeasti. Mahlapentu ei näyttänyt innostuneelta.
”Mene yksin”, tämä tiuskaisi minulle.
”Yksin on tylsää!” valitin.
”Ota vaikka Sumusilmä mukaasi”, Mahlapentu puuskahti ja käänsi minulle selkänsä. Miksi ihmeessä hän ei halunnut leikkiä kanssani?
”Hän on sokea, ei hänen kanssaan voi leikkiä”, kivahdin Mahlapennulle. Minua suututti.
”Tule nyt, se on kivaa”, maanittelin hitaasti. Ehkä Mahlapentu haluaisi nyt tulla?
”Ihan tosi, jätä minut rauhaan!” Mahlapentu murahti äkkiä. Astahdin taaksepäin, ja kyyneleet kihosivat silmiini. Käänsin Mahlapennulle selkäni ja juoksin emon luokse. Hän istuskeli pesän perällä puhumassa Sumusilmän kanssa.
”Emo! Mahlapentu huusi minulle!” itkin ja juoksin emon kylkeen kiinni. Emo vilkaisi minuun vähän kummissaan ja hymähti hieman.
”Kaikki kaipaavat joskus hieman omaa rauhaa. Kyllä hän saa sinulle sanoa, jos tulet häiritsemään häntä”, emo selitti. Huokaisin ja lähdin pois, en viitsinyt edes vastata. Miksi aina oli niin tylsää? Kävelin sammalilleni ja kävin makaamaan. Laskeva aurinko loi säteitään pentutarhan ovensuusta sisään, ja varjot alkoivat jo tihentyä. Mietin Pimeyden Metsää, ja sitä, kuinka emo väitti sen olevan olemassa. Miten emo saattoi olla niin älytön? Silmäni alkoivat pikku hiljaa lupsahdella ja pian olinkin jo syvässä unessa.
***
Heräsin, kun auringonvalo siivilöityi katon lävitse turkkiini ja lämmitti kehoani. Nousin nopeasti ylös ja venyttelin hieman. Klaaninvanhimmat ja emo sekä Mahlapentu nukkuivat vielä sikeästi, enkä viitsinyt mennä herättämään aikuisia. Sen sijaan Mahlapentu näytti paljon mukavammalta nukkuessaan, joten ehkä hän haluaisi nyt leikkiä kanssani? Kumarruin pennun ylle ja kosketin kevyesti kuonollani hänen korvaansa. Mitään ei tapahtunut.
”Mahlapentu?” kuiskasin hiljaa ja jäin odottamaan, että pesätoverini heräisi.

//763 sanaa
//Mahlapentu?

Kirjoittaja: Elandra

Emo oli lähtenyt ja jättänyt minut aivan yksin. Mäntyviiksi oli yrittänyt lohduttaa minua, mutta se ei auttanut. Olisin vain halunnut painautua emoni pehmoista vatsaa vasten ja nukahtaa hänen lämpöönsä. Mäntyviiksi oli sanonut, että emo rakasti minua hurjasti, ja juuri siksi hän lähti. Jos hän kerta rakasti minua, niin miksi ihmeessä hänen täytyi lähteä? Hän olisi voinut ottaa minut mukaansa. Makoilin onnettomana sammalvuoteellani ja katselin pesän uloskäynnin suuntaan. Sammalverho peitti suuren osan näkymästä leirin pääaukiolle.
”Tule leikkimään kanssani”, Sammalpentu naukui ja viittoi uloskäynnin suuntaan. Vilkaisin pentua välinpitämättömästi. Sammalpentu oli suurin piirtein saman ikäinen kanssani, mutta en viihtynyt hänen kanssaan juuri nyt. Käänsin katseeni pois mustasta pennusta. Se sai Sammalpennun ärsyyntymään. Hän tuli kasvojeni eteen ja katsoi minua odottavasti.
”Mene yksin”, vastasin tiuskaisten. Sammalpentu ei luovuttanut.
”Yksin on tylsää”, hän jatkoi.
”Ota vaikka Sumusilmä mukaasi”, tiuskaisin ja käänsin selkäni mustalle pennulle. Kuulin, kuinka Sammalpentu tassutteli taas naamani eteen. Suljin silmäni ja menin kerälle niin, että naaras ei voisi tunkeä päätään kasvojeni eteen.
”Hän on sokea, ei hänen kanssaan voi leikkiä”, Sammalpentu totesi. Kuulin vanhan naaraan tuhahtavan huvittuneesti pentutarhan toisella puolen.
”Tule nyt, se on kivaa”, musta naaras yritti ja tökkäsi käpälällään kylkeäni. Nostin pääni ylös ja katsoin ärsyyntynyt ilme kasvoillani naarasta.
”Ihan tosi, jätä minut rauhaan!” murahdin kovalla äänellä. Se sai Sammalpennun astumaan taaksepäin. Pentu näytti säikähtäneen. Hän loikki nopeasti emonsa luokse. Huokaisin syvään. En halunnut olla ilkeä, mutta en halunnut leikkiä juuri nyt. Ainoa asia mitä juuri nyt halusin, oli oma emoni. Suljin silmäni ja vaivuin rauhattomaan uneen. Unessa olin metsässä. Näin emoni, mutta kun yritin juosta hänen peräänsä, hän liikkui aina vain kauemmaksi. Vaikka juoksin miten kovaa, en saanut häntä kiinni.

Raotin hitaasti silmiäni. Uni katosi mielestäni ja väsymys haihtui nopeasti. Nostin pääni ylös ja katselin ympärilleni. Pentutarhassa oli hämärää, eikä pääaukiolta tullut valoa pesään. Kaikki näyttivät nukkuvan. Nousin hitaasti ylös ja tassuttelin hiljaa uloskäynnille. Vilkaisin vielä taakseni varmistaen, ettei kukaan herännyt. Astuin sammalverhon lävitse pääaukiolle. Pentutarhassa ei ollut lunta, mutta pääaukiolla sitä vielä oli. Lumi oli kovaa ja märkää. Kaiken lisäksi se oli myös hyvin kylmää. Polkuanturani tottuivat kuitenkin kylmyyteen nopeasti, kun hiivin eteenpäin. Putouksen ääni oli voimakkaampa pesän ulkopuolella, mutta se ei haitannut minua. Oppilaat olivat yhä suurissa harjoituksissa, joten leirissä oli rauhallista. Huomasin soturin istuvan lähellä piikkihernetunnelia. Hänen katseensa siirtyi nopeasti minuun.
”Mahlapentu, mitä teet täällä tähän aikaan?” vaalean punaruskea naaraskissa kysyi. En tiennyt mikä hänen nimensä oli, mutta hänellä oli vaaleanruskeat silmät.
”En saanut enää unta, ja kaikki muut nukkuvat”, vastasin hiljaisella äänellä ja istuin alas. Vaalea naaras hymyili minulle lempeästi ja istui vierelleni.
”Minullekin käy joskus niin”, hän kertoi ja käänsi katseensa kohti taivasta. Taivas oli lähes pilvetön. Vain muutama pilvi peitti joitakin tähtiä.
”Mitä teet silloin?” kysyin ja siirsin katseeni taivaast naaraaseen.
”Käyn pienellä kävelyllä joko leirissä tai sen ulkopuolella. Sinun ei kuitenkaan pitäisi poistua pentutarhalta ilman Mäntyviiksen lupaa”, soturi huomautti ystävällisesti.
”Ei hän ole emoni”, sanoin. Emon lähtö ja uni palasivat taas mieleeni. Painoin pääni surkeana alas.
”Minä tiedän, mutta hän on vastuussa sinusta. Jos sinulle käy jotakin, Punatähti voi syyttää siitä Mäntyviikseä. Ethän halua, että niin käy?” naaras kysyi ja kosketti kuonollaan lapaani. Pudistin päätäni, mutten osannut sanoa mitään.
”Minä olen Minttuvarjo”, naaras vaihtoi aihetta.
”Se on kiva nimi”, totesin kohteliaasti. Minttuvarjo nyökkäsi hymyillen.
”Tiedätkö miksi nimeni pääte on -varjo?” naaras kysyi. Katsoin häntä mietteliäästi, mutta jouduin sitten pudistamaan päätäni, koska en tiennyt vastausta.
”Minun isäni on Varjokarva. Hän ja emoni Surmakynsi olivat ehdottaneet Punatähdelle, että soturinimekseni voisi tulla Minttuvarjo. Koska Punatähti on mukava päällikkö, hän toteutti vanhempieni toiveen”, soturi selitti lämpimällä äänellään. Nyökkäilin hitaasti.
”Onko emosi varapäällikkö?” kysyin heti perään. Minttuvarjon kasvoille levisi vielä leveämpi hymy.
”On”, soturi totesi.
”Vau!” totesin. En edes tiennyt, että varapäälliköllämme oli pentuja.
”Se on toisinaan hienoa, mutta Surmakynnellä ei ole yhtä paljoa aikaa olla kanssani kuin normaaleilla sotureilla. Ollessani pentu, hän joutui toisinaan tekemään varapäällikön tehtäviä, ja yhteistä aikaa meillä ei ole ollut moniin kuihin”, soturi naukaisi hieman surkeana.
”Haluaisitko sinäkin olla varapäällikkö?” kysyin. Minttuvarjo pudisti päätään.
”Varapäällikkyys vaatii todella paljon vastuuta. Tykkään olla soturi, päällikkönä oleminen olisi minulle liian raskasta”, vaalean punaruskea naaras selitti.
”Minäkään en haluaisi olla varapäällikkö tai päällikkö”, sanoin haukotellen. Minttuvarjo naurahti.
”Pitäisikö sinun palata takaisin pentutarhalle? Minunkin pitää käydä tarkistamassa leirin ulkopuolella, että kaikki on kunnossa”, soturi totesi. Nyökkäsin ja lähdin tassuttelemaan kohti pentutarhaa. Vilkaisin vielä taakseni. Minttuvarjo kulki kohti piikkihernetunnelia.
Palasin pentutarhalle ja asetuin omalle sammalvuoteelleni. Se oli lähellä Mäntyviiksen ja Sammalpennun vuodetta. Asetuin kerälle pehmeään vuoteeseen ja suljin silmäni. Tällä kertaa näin mukavia unia soturina olosta.

// 738 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En sallinut suunnattoman turhautumiseni näkyä ulospäin, kun Punatähti julisti Tuhkatassun joukkueen voittajaksi. Jos vain Jäätassulta olisi löytynyt yhtään maalaisjärkeä tai edes rahtunen itsekunnioitusta, me olisimme voineet voittaa tämänkin osion. Mutta ei, kapinallinen oppilas oli päättänyt ryhtyä röyhkeäksi ja napata saaliinsa oman tiiminsä jäsenien väijytysyrityksiä hyväksi käyttäen. Sentään Pihkatassu ja Kylmätassu olivat onnistuneet haalimaan joukkueellemme pisteitä kasaan samalla kun minä kamppailin Jäätassun ja ylitse äyräidensä kuohuavien tunteideni kanssa.
Punatähti ilmoitti juuri kiipeilyharjoitukseen osallistuvat joukkueiden jäsenet. Pihkatassu edustaisi meitä tässä kisassa, ja toivoin todella, että hän osaisi hommansa. Olimme yhden pisteen jäljessä johtavasta joukkueesta, joten jos pärjäisimme nyt hyvin, saisimme vielä kirittyä heidät kiinni.
Huomasin Kylmätassun tonkivan tuoresaaliskasaamme. Hän valikoi sieltä oravan ja siirtyi vähän syrjemmälle syömään sitä. Pihkatassu ja Jäätassu seurasivat ikätoverinsa esimerkkiä ja nappasivat kumpikin yhden tuoresaaliin kasasta. Kun tuli minun vuoroni hakea purtavaa, Jäätassu keskeytti myyränsä nakertamisen ja loi minuun ivallisen katseen.
”Mitä sinä toit, Karhutassu? Tuon mehevän näköisen varpusenko?” hän naljaili ja purskahti sitten rahisevaan nauruun; kaiketi kolli oli omasta mielestään laukonut kaikkien aikojen parhaimman vitsin. No, minua se ei ainakaan naurattanut, ja jos oltiin ihan rehellisiä, olisin mieluusti tunkenut sen varpusen pesätoverini kurkusta alas ja katsonut kuinka hän yskisi loppuillan höyheniä.
Noukin kasasta pienen, lehtikadon pahoin runteleman hiiren ja vein sen mahdollisimman kauaksi Jäätassusta, jossa hän ei voisi ilkkua minua. Oppilaan kommentti varpusesta oli vienyt ruokahaluni, joten jopa luuviulun jyrsijän kaluaminen vei pienen ikuisuuden.
Nieltyäni viimeisen palan hiirestä, käänsin katseeni kilpakumppanieni suuntaan. Suurin osa heistä söi yhä, luultavasti muissa joukkueissa suunniteltiin, miten kunkin joukkueesta kiipeilyharjoituksiin lähtevän oppilaan tulisi toimia, jotta pisteet tulisi pelattua parhaiten oman tiimin pussiin. Vilkaisin Jäätassuun, Kylmätassuun ja Pihkatassuun, jotka myöskin lopettelivat ruokailuaan vähän matkan päässä. Kukaan ei juuri puhunut, eikä minulla totta puhuakseni ollut hajuakaan, miten Pihkatassu aikoi hoitaa oman osuutensa kilpailussa. Tiesin, että minun olisi pitänyt keskittyä neuvomaan nuorempaa kokelasta harjoituksia varten, mutta en uskonut kollin haluavan apuani, joten siksi päätin antaa asian olla.
Huokaisin hiljaa ja ryhdyin sitten pesemään kuraisia tassujani. Taisteluharjoituksissa saamiani haavoja kolotti ikävästi, mutta siedin kivun hammasta purren. Voisin hoidatuttaa ne Hehkuaskelella myöhemmin, jos jomotus ei lakkaisi suurten harjoitusten päättymiseen mennessä.

//Joku saa jatkaa xd
//343 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin saanut kiinni jo kolme saalista. Pian täytyisi palata takaisin laskemaan saaliit. Olin saanut kiinni oravan, hiiren ja yhden varpusen. Hiivin parhaillaan hitain askelin eteenpäin ja maistelin ilmaa. Hajujälkiä oli paljon. Joku oppilaista oli mennyt tästä äsken. Lähdin oppilaan jäljen kanssa toiseen suuntaan ja yritin löytää vielä edes yhden tuoreen hajujäljen. Ei mennyt kauaakaan, kun oravan haju leijaili luokseni. Lähdin seuraamaan sitä ripein, mutta hiljaisin askelin. Hidastin tahtiani hajujäljen muuttuessa entistä tuoreemmaksi. Lopulta olin vain kolmen-neljän ketunmitan päässä tuuheahäntäisestä eläimestä. Orava noukki maasta männyn juurelta käpyjä. Se oli niin keskittynyt touhuihinsa, että pääsin vielä ketunmitan lähemmäksi. Välissämme oli pensas, jossa ei lehtikadon aikaan ollut lehtiä. Pensaita oli harvakseltaan täälläpäin. Kiersin pensaan ja varoin, etten koskettanut sitä. Silloin siitä olisi kuulunut räsähdys ja orava olisi huomannut minut. Välimatkan ollessa tarpeeksi pieni, loikkasin eteenpäin voimakkaalla loikalla. Orava huomasi minut heti ja lähti kiipeämään puuhun. Sulavaliikkeisesti syöksyin oravan perään. Kiipesin puun runkoa pitkin ylöspäin hurjalla vauhdilla. Juuri ja juuri sain kiinni eläimen pörröisestä hännästä. Se sai oravan vinkaisemaan ja pysähtymään. Toisella käpälälläni painoin oravan vasten puun runkoa. Tartuin hampaillani sen päästä ja taitoin punertavan eläimen niskat. Kuului napsahdus, ja orava vinkaisi. Sen jälkeen sen ote puusta irtosi ja ruumis muuttui veltoksi. Tyytyväisenä pudottauduin alas männystä. Vilkaisin taivaalle. Olisi palattava takaisin.
Matka sujui nopeasti. Otin mukaani saamani saaliit matkan varrelta. Tapaamispaikalla oli jo suuri osa oppilaista. Haahkatassu, Jäätassu ja Pikkutassu taisivat olla ainoat puuttuvat oppilaat. Kävelin Taivastassun luokse ja pudotin saaliini hänen viereensä. Myös Pimentotassu oli paikalla. He olivat saaneet kiinni yhteensä viisi saalista. Kun minun neljä saalistani lisättiin siihen, meillä oli yhdeksän saalista. Muidenkin saalismäärät näyttivät melko hyvältä. En voinut laskea niitä, koska saaliit olivat kasassa tai kissojen takana.
Pian kaikki olivat paikalla, ja mestarit alkoivat laskea saaliitamme. Henkäysvarjo laski meidän saaliimme, Liekkihäntä Kuuratassun joukkueen saaliit ja Jyrkänneloikka Karhutassun joukkueen saaliit. Olimme toki laskeneet omamme jo, mutta mestarit eivät halunneet antaa mahdollisuutta valehdella.
“Kaksitoista”, Henkäysvarjo laski viimeisen saaliin ja käänsi katseensa Punatähden suuntaan. Punaruskea päällikkö nyökkäsi.
“Kymmenen”, Jyrkänneloikka ilmoitti päällikölle kovaan ääneen. Huomasin Jäätassun kasvoilla ärsyyntyneen ilmeen, kun hän ymmärsi hävinneensä.
“Kymmenen”, Liekkihäntä sanoi. Käänsin katseeni joukkuetovereihini. Taivastassun kasvoilla oli tyytyväinen hymy.
“Me voitimme”, hän totesi. Nyökkäsin vastaukseksi ja pidin kasvoni ilmeettöminä. Voitto tuntui todella hyvältä, mutta en saisi näyttää sitä. Me voitimme, se siitä. Olimme hyviä, mutta sitä ei saisi näyttää. Se voisi kostautua jälkikäteen.
“Tuhkatassun, Pimentotassun, Taivastassun ja Haahkatassun joukkue voittaa kahdellatoista saaliilla!” Punatähti julisti. Kukaan ei hurrannut, mutta kukaan ei myöskään odottanut sitä.
“Heidän joukkueensa saa neljä pistettä saalismäärästä ja viidennen pisteen voitosta. Toiset joukkueet saavat molemmat kolme pistettä saaliistaan”, punaruskea kolli kertoi tasaisella äänellään.
“Eli pistetilanne taitaa tällä hetkellä mennä niin, että Tuhkatassun joukkueella on kuusi pistettä. Karhutassun joukkueella on viisi ja Kuuratassun joukkueella neljä. Vielä on kuitenkin aikaa kiriä, sillä seuraavaksi on luvassa kiipeilyharjoitukset”, Henkäysvarjo jatkoi.
“Olemme valinneet joukkueistanne parhaat kiipeilijät. Ensimmäisestä joukkueesta valitsimme Tuhkatassun, toisesta Pihkatassun ja kolmannesta Kuuratassun. Nyt kuitenkin saatte syödä, ja jatkamme ennen aurinkohuippua”, soturi lisäsi vielä.
“Emmehän me kaikkia saaliita saa syötyä”, Kylmätassu mietti itsekseen ja katseli saaliskasoja. Pyöräytin hieman turhautuneena silmiäni.
“Partio hakee ylimääräiset saaliit leiriin”, Ruusutuike selitti lämpimällä äänellä pojalleen. Kylmätassu nyökkäsi. Käänsin katseeni kohti tuoresaaliskasaamme ja nappasin hampaisiini oravan.
“Kukakohan voittaa kiipeilykilpailun?” Taivastassu mietti samalla, kun hän valikoi tuoresaaliskasasta itselleen saalista. Pimentotassu nosti katseensa kohti naarasta.
“Tuhkatassu voittaa”, musta naaras ilmoitti varmalla äänellä. Tuntui yllättävän hyvältä, kun Pimentotassu luotti taitoihini noin varmasti. Mutta toisaalta, niin luotin minäkin. Kiipeilyssä sain loistaa taidoillani, sillä sen taidon hallitsin vaikka unissani. En tiennyt miten hyviä kiipeilijöitä Pihkatassu tai Kuuratassu olivat, mutta minä uskoin voittavani. Olin käyttänyt paljon aikaa kiipeilyharjoituksiin. Lisäksi olin käynyt tänäänkin kaksi kertaa puussa, kun saalistin ensin varpusen ja sitten oravan.
Taivastassu näytti hieman yllättyneeltä Pimentotassun varmuudesta. Oppilas käänsi katseensa minuun. Hän tuntui mittailevan pientä kehoani katseellaan. Epäilikö hän Pimentotassun sanaa?

//Taivas, Pimento tai oikeestaa kuka vaa xd
// 619 sanaa