Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Heräsin oppilaiden pesästä hätkähtäen kuullessani suuaukolta ääntä. Nostin valppaana pääni ylös ja katsoin ympärilleni valmiina taistelemaan, mutta näinkin vain mestarini Punatähden.
”Heräsithän sinä”, Punatähti sanoi ja näin hillityssä ilmeessä huvittuneisuutta. ”Lähdemme harjoituksiin, ja teemme sen nyt heti.”
Päällikkö katosi pesän suuaukolta. Lysähdin sammalilleni ja ummistin silmäni uudelleen. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut, ja minun piti jo lähteä koulutukseen. Tunsin unen saapuvan uudelleen, ja vaikka kuinka olisin halunnut antautua sille ja jäädä nukkumaan, päätin nousta ylös. Oppilaana tehtäviini kuului soturiksi kouluttautuminen, eikä laiskottelu muutenkaan ollut minun juttuni.
Astuin ulos pesästä ja katsahdin ympärilleni leirin aukiolla. Oli vielä hiljaista, näin vain pari soturia vartiossa. Kuu loisti vielä taivaalla, mutta tumma taivas näytti sentään vaalenevan hiljalleen.
Punatähti odotti minua uliskäynnillä valmiina lähtöön. Astelin reippaasti hänen luokseen, yrittäen karistaa väsymykseni pois.
”Miksi olemme näin aikaisin lähdössä? Emmekö olisi voineet odottaa edes auringonnousuun?” kysyin seisahtuessani punaruskean kollikissan eteen. Hän katsahti taivaalle hymyillen.
”Minua ei väsyttänyt. Ja sinun on opittava, että joskus soturin on toimittava yölläkin. Ei pelkästään vartiossa, meidän on varauduttava siihen, että leiriin hyökätään.”
Muistin erakot, joiden kanssa olimme vastikään taistelleet. He olivat häipyneet reviiriltämme, mutta erakkoihin ei voinut luottaa.
”Lähdetään sitten.”
Punatähti kännähti ympäri ja nyökkäsi vartiossa olevalle soturille. Kuljimme piikkihernetunnelin läpi pimeään metsään. Seurasin Punatähteä kuunnellen metsän ääniä tarkkana. Näissä metsissä asui muitakin, kuin riistaeläimiä, eikä koskaan voinut olla liian varovainen. Kissoja oli kuollut erilaisten petojen, kuten kettujen ja mäyrien kynsissä. Olin käynyt aiemminkin yöllä metsässä partiossa, mutta pimeys sai aina minut varuilleni. Punatähti kuitenkin sanoi, että se oli vain hyvä asia.
Kuljimme metsän halki vielä jonkin aikaa. Maa oli luminen, ja himmemevän kuun loisteessa se näytti hieman kimaltavan. Pian Punatähti pysähtyi aukealle, jossa selvästi harjoittelisimme. Aloin heti innostua enemmän, sillä yleensä aukiolla harjoittelu tarkoitti taisteluharjoituksia. Hillitsin kuitenkin itseni ja mestarini kääntyessä katsoin tätä tyynesti silmiin.
”En ole ehtinyt kouluttaa sinua taistelussa kovin paljoa, kuten tiedät”, Punatähti sanoi istuutuessaan. ”Sinua kouluttaneet muut soturit ovat kertoneet, että taidat sen melko hyvin. Ja näin sinut taistelemassa erakoita vastaan. Haluan kuitenkin nähdä, miten olet edistynyt.”
Nyökkäsin ja tunsin hiukan ylpeyttä siitä, että taistelutaitojani oltiin kehuttu. Minulla ei kuitenkaan ollut syytä ylpeillä, metsästystaidoissani oli nimittäin rutkasti parannettavaa. En malttanut usein vaania tai jäljittää riistaa, halusin suoraan toimintaan. Ehkä siksi taisteleminen oli enemmän minun juttuni.
”Nyt saat siis kokeilla taistella minua vastaan”, mestarini ilmoitti. ”En tietenkään oleta sinun päihittävän minua, kuten et toivottavasti sinäkään. Ylimielisyys ei ole hyvä ominaisuus soturilla. Uskon kuitenkin, että sinulla riittää kykyjä saada minut ainakin hetkellisesti alakynteen.”
Punaruskea kolli nousi jälleen seisomaan ja astahti taaksepäin.
”Koeta kaataa minut. Muista oppimasi liikkeet. Ajattele ensin, toimi vasta sitten.”
Punatähti valmistautui hyökkäykseeni ja tarkkaili minua kaikilla aisteillaan. Pysyin varuillani paikoillani ja mietin strategiaa päällikön päihittämiseen. Hän voitti minut koossa ilman epäilystä, olinhan oppilaaksikin hiukan pienikokoinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ollut huono asia, sillä sen takia olin Punatähteä vikkelämpi. En kuitenkaan voisi yrittää kaataa häntä vain suoralla hyökkäyksellä voimaa käyttämällä.
Siristin silmiäni ja valmistauduin. Suuntasin katseeni Punatähden vasemmalle puolelle kuin olisin hyökkäämässä siihen suuntaan. Sitten otin pari nopeaa juoksuaskelta ja hyppäsin. En ehtinyt edes laskeutua kollin oikealle puolelle, kun hän jo heilautti minut pois. Tömähdin maahan ja tunsin viileän lumen turkkini alla.
”Jos aiot harhauttaa, sinun on tehtävä se kunnolla”, Punatähti sanoi pudistaessani lunta turkiltani. ”Tulkitsin katseestasi, että hyökkäisit vasemmalle. Sinä kuitenkin liikuit liian aikaisin oikealle. Jos aiot tehdä liikkeesi niin varhain, että ehdin reagoida, sinun on oltava nopeampi.”
Tuhahdin hiljaa ja astelin takaisin aukion reunalle. Minun oli keskityttävä. Tiesin, että taistelussa juuri älykkyys oli valttini, ei voima tai notkeus. Minun oli käytettävä sitä hyödykseni. Lähdin jälleen uuteen hyökkäykseen ja suuntasin katseeni tiukasti vasemmalle. Tällä kertaa myös liikuin kohti Punatähden vasenta puolta ennen hyppyäni. En kuitenkaan hypännyt oikealle, vaan käännyin nopeasti hypätäkseni vasemmalle. Punatähti oli ennakoinut hyökkäykseni väärin, ja kun hän oli kääntynyt oikealle, otin hampaillani kiinni päällikön etujalasta ja vedin. Hän horjahti kolmelle jalalle, mutta sai tasapainoteltua, je repäistyään jalkansa otteestani hän heitti minut taas maahan.
”Hienoa”, hän sanoi kannustavasti hymyillen. ”Hieno harhautus. En odottanut sitä, ja vaikket saanutkaan minua selätettyä, voit olla ylpeä itsestäsi.”
Sallin pienen hymyn ilmaantua kasvoilleni.
”Ja sitten uudestaan.”

Punatähti päätti harjoitukset kun aurinko oli ollut ylhäällä jo tovin. Suuntasimme takaisin leiriin ja sinne päästyämme Kuolonklaanin päällikkö salli minun syödä. Hän kuitenkin ilmoitti, että osallistuisin tänään vielä metsästyspartioon.
”Se on vasta aurinkohuipun jälkeen, joten sinulla on vielä hyvin aikaa. Eikä sinun sitten tarvitse siivota klaaninvanhimpien makuualusia.”
Punatähden kadottua hoitamaan velvollisuuksiaan suuntasin tuoresaaliskasalle ja noukin syötäväkseni päästäisen. En ollut juttutuulella, joten oli hyvä, ettei oppilaiden pesän edustalla ollut muita. Varmaankin monet oppilaista olivat nyt lähdössä tai jo lähteneet harjoituksiin. Saisin siis olla rauhassa.
Istuuduin aurinkoiseen kohtaan ja aloin syödä ateriaani. Vaikka oli lehtikato, aurinko pilkisti välillä esiin säteilemään lämpimästi. En pitänyt kylmästä, mutta en myöskään auringon häikäisevästä valosta. Oppilaiden ja soturien pesän muodostavan kuusipuun oksat estivät kätevästi kirkkaiden säteiden osumista silmiini.
Syötyäni katsahdin ympärilleni ja sitten taivaalle. Aurinko oli huipussaan, joten partio varmaankin lähtisi pian. Aurinkohuipun partio riensi juuri ulos leiristä. Lehtikadon aikaan metsästyspartioita tarvittiin enemmän kuin viherlehtenä, sillä silloin riistaa oli enemmän. Tai niin Punatähti oli minulle kertonut; itse olin syntynyt lehtisateen aikaan. Toivoin lehtikadon olevan ohi, sillä halusin kokea hiirenkorvan, jolloin metsä taas heräisi eloon, sekä viherlehden, josta puhuttaessa kissat aina hymyilivät. Olisi kuitenkin ensin selvittävä kylmien aikojen ohi.
Pian näin Varjokarvan astelevan luokseni.
”Metsästyspartio lähtee ja Punatähti ilmoitti sinut mukaan”, soturi ilmoitti ja katsahti leirin uloskäynnille. ”Lähdemme nyt. Tulehan.”
Nousin ylös ja astelin uloskäyntiä kohti. Partio näytti olevan jo paikanpäällä. Luminenä, Hopeaputous… ja Turmatassu. Tunsin mielialani laskevan voimakkaasti nähdessäni piikikkään kollioppilaan. Seisahduin hänen eteensä, soturit olivat kauempana.
”Älä vain sano, että olet tulossa tähän metsästyspartioon”, sihahdin kireästi. Ärsyttävä virne ilmestyi Turmatassun kasvoille.
”Olenpa hyvinkin. Haittaako se? En malta odottaa, että näen sinun metsästävän. Olet varmasti todella taitava.”
”Sinä taas kompuroit metsässä kuin sokea mäyrä ja säikytät riistan tiehesi.”
Turmatassu oli vastaamassa, kun Luminenä käännähti meidän puoleemme.
”Kuulinko teidän kinastelevan? Turmatassu, sinun pitäisi toimia esimerkkinä nuoremmillesi.”
Naaras loi tiukan katseen oppilaaseensa ja asteli partion kärkeen. Varjokarva oli jo ottanut johdon ja Hopeaputous oli hänen takanaan. Luminenä jätti minut ja Turmatassun partion perälle.
Lähdimme liikkeelle ja kuljimme piikkihernetunnelin läpi. Leiristä päästyämme välimatkat kissojen välillä alkoivat pidentyä, ja Turmatassu näki selvästi tilaisuutensa tulleen.
”Hei”, hän sihahti takaani. Päätin olla huomioimatta häntä, se oli yleensä paras tapa reagoida Turmatassuun. En tajunnut, miksi kolli pyrki ärsyttämään kaikkia tielleen osuvia. Oliko se hänestä hauskaa? Säälittävää.
”Hei”, oppilas toisti kuiskaten painokkaammin. Käänsin päätäni katsahtaakseni häntä kylmästi silmiin.
”Me olemme partiossa. Meillä on tehtävä, johon meidän on keskityttävä.”
”Tiedän”, Turmatassu vastasi. ”Otetaanko kilpailu? Se kumpi saa enemmän riistaa, voittaa.”
Pyöräytin silmiäni ja vilkaisin nopeasti edessäni kulkevaa Luminenää. Naaras ei näyttänyt kuulevan.
”Kilpailu? Mitä voittaja muka saa?”
Turmatassu virnisti.
”Hän ei menetä kasvojaan.”
Huokaisin kyllästyneesti ja käänsin katseeni eteen.
”En kilpaile sinun kanssasi.”
Turmatassu hiljeni. Vaikka mitään ei oltu sovittu, me kilpailisimme. Kumpikin meistä halusi todistaa olevansa toista parempi, vaikka hän ei olisi ehdottanutkaan sitä. Ja mieluummin vaihtaisin kieliä Tuhkatassun kanssa kuin antaisin jonkun niin ylimielisen ja rasittavan kissan olla minua parempi. Jos Turmatassu saisi enemmän riistaa, hän ei jättäisi minua koskaan rauhaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt minun metsästävän, joten hän ei tiennyt, etten ollut siinä mikään klaanin paras.
Varjokarva johti joukkoa vielä jonkin matkaa, kunnes hän pysähtyi. Partion jäsenet haistelivat ilmaa, kuten minäkin. Ilmassa erottui ainakin oravan tuoksu. Selvästi Varjokarva haistoi jotain muutakin, sillä hän päätti, että metsästäisimme tässä.
”Jakaudumme kahteen ryhmään”, soturi sanoi ja ehdin jo säikähtää, että joutuisin kahden erään tietyn hiirenaivon kanssa. Varjokarva kuitenkin pelasti minut. Ehkä hän arvasi, että minä ja Turmatassu emme sopineet yhteen.
”Pimentotassu, tulet minun ja Hopeaputouksen kanssa. Luminenä ja Turmatassu, lähtekää te tuohon suuntaan, me menemme tänne.”
Jatkoimme kolmistaan Varjokarvan osoittamaan suuntaan, jonka jälkeen jakauduimme. Lähdin seuraamaan oravan hajujälkeä, jonka olin aiemmin huomannut. Jälki johti pensaikkojen läpi pahaenteisesti kohti puuta – viimeinen asia, mitä halusin tehdä, oli kiipeillä – mutta kääntyi ja jatkui taas kohti paria lehtensä pudottanutta pensasta. Oravan haju voimistui, joten olin varmasti lähellä. Höristin korviani ja kuulin hiljaista rapinaa. Jatkoin matkaani nyt ääneti hiipien. Lunta ei onneksi ollut kovin paljoa tällä kohtaa, joten en uponnut hankeen. Sen sijaan suuntasin eteenpäin matalana ja nopeasti, ehkä liian nopeasti, mutta orava ei kuitenkaan säikähtänyt. Jäljet johtivat kohti pensaikkoa, jonka tiheiden oksien läpi oli hankala nähdä. Erotin kuitenkin punertavan hännän ja hymyilin voitonriemuisesti. Kuten usein tapahtui, en jääyt vaanimaan pitkäksi aikaa. Mitä ei kuitenkaan usein tapahtunut oli se, että onnistuin saamaan jotain kiinni. Hypähdin eteenpäin ja tempaisin oravan ilmaan. Sitten tapoin sen puremalla sitä niskaan. Sentään olin saanut edes yhden elukan kiinni. Jätin oravan maahan ja peittelin sitä vähän lumella. Haistelin tarkasti ilmaa, mutta en erottanut enää riistaa. Ainakaan tuoretta hajujälkeä. Päätin tyytyä siihen mitä minulla oli, mikä oli itse asiassa paljon. Kun katsoin tarkemmin, huomasin että orava oli melko hyvinsyönyt, vaikka ravintoa ei paljon ollutkaan. Sillä soturi pärjäisi pitkäänkin. Noukin tuuheahäntäisen otuksen ja suuntasin kohti sitä paikkaa, missä erosimme.
Varjokarva saapui pian jälkeeni kantaen suussaan kahta hiirtä. Hopeaputouksella kesti kauemmin, mutta hän ei kantanut mitään suussaan tullessaan.
”Löysin jäniksen”, hän naukui ja kuulosti pettyneeltä. ”Se pääsi karkuun. Harmi, siitä olisi riittänyt paljon syötävää.”
Varjokarva kehaisi minua oravani johdosta ja lähdimme kulkemaan takaisin. Pian kohtasimmekin Luminenän ja Turmatassun. Oppilaaseen katsahtaessani voitonriemu valtasi minut, sillä hän ei kantanut mukanaan mitään. Luminenä sen sijaan oli ollut onnekas, hän kantoi suussaan varista ja hiirtä.
Otin tyytyväisenä paikkani Luminenän takaa. Olin päihittänyt Turmatassun, vieläpä jossain, missä en ollut hyvä. Tietenkin metsästämiseen liittyi tuurielementti, joten en voinut ylpeillä liikaa.
”Mikset sano mitään?”
Katsahdin taakseni matkaessamme takaisin kohti leiriä.
”Miten niin?” vastasin Turmatassulle, orava vaikeutti puhumistani.
”Sinä olit minua parempi. Etkö aio sanoa minulle mitään? Yleensä olet terävämpi kieleltäsi.”
Katsoin Turmatassua hetken ennen kuin vastasin.
”Minun ei tarvitse haukkua muita tietääkseni arvoni. Mieti sitä.”
Sain olla rauhassa koko matkan takaisin leiriin ja viekä sielläkin, sillä Turmatassu riensi oppilaiden pesään.
Päätin olla syömättä, sillä minulla ei ollut vielä nälkä. Kävin viemässä oravani tuoresaaliskasaan ja satuin juuri sopivasti leirin aukiolle Surmakynnen jakaessa partioita. En odottanut joutuvani partioon enää tänään, sillä olin jo käynyt yhdessä. Surmakynsi ilmoitti auringonnousun rajapartioon lähtevät, ja minä kuuluin heihin. Punatähti johtaisi psrtiota, ja mukaan lähtisivät myös Kaaostuho, Liekkihäntä, Tuhkatassu ja Kuuratassu. Jälkimmäistä en tuntenut juuri ollenkaan, joten en tiennyt, millaista seuraa hän olisi.
Huomasin olevani aika väsynyt. Olin joutunut heräämään aikaisin, käymään harjoituksissa ja sen jälkeen vielä metsästyspartiossa. Aurinko ei ollut vielä edes laskemassa, mutta halusin päästä nukkumaan. Aamulla minun olisi kuitenkin herättävä aikaisin. Suuntasin askeleeni siis oppilaiden pesää kohti. Se oli tyhjillään lukuunottamatta Tuhkatassua, jolla oli kaiketi sama ajatus kuin minulla, ja Turmatassu, joka suki turkkiaan omalla makuusijallaan. Kohtasin vanhemman oppilaan katseen kylmästi ja astelin omalle pedilleni. Asetuttuani mukavasti sammalille uni tuli helposti.

Heräsin seuraavana aamuna ennen auringonnousua. Katsahdin ympärilleni unisena noustuani istumaan ja näin Tuhkatassun jo hereillä. Myös Kuuratassu näytti heränneen ainakin jollain tasolla. Kolli näytti siltä, että yritti vielä palata takaisin uneen siinä onnistumatta. Meillä näkyi olevan vielä hyvin aikaa ennen partiota, sillä taivas oli vasta vaalenemassa.
Suin turkkini ja astahdin sitten suuaukolle. Leiri oli vielä aika hiljainen, joskin pari soturia oli jo herännyt ja jutteli nyt hiljaa ulkona. Samassa näin Punatähden astelevan pesää kohti.
”Huomenta”, kolli naukui hymyillen tuttua viisasta ja tyyntä hymyään.
”Alamme pian lähteä. Herättäisitkö oppilastoverisi? Tulkaa sitten aukiolle.”
Toverini? Eivät he olleet mitään tovereita.
”He taitavat jo olla hereillä”, vastasin vilkaisten taakseni. Näin Tuhkatassun ja Kuuratassun katseiden kohdistuneen päällikköön.
”Hyvä. Seuratkaa sitten.”
Lähdimme kaikki pesästä ja astelimme aukiolle Punatähden perässä. Pian partioon lähtevät soturit liittyisivät seuraamme ja pääsisimme lähtemään.

//1872 sanaa
//Tuhka? Kuura?

Kirjoittaja: Untuva

“Toivottavasti pääsemme tänään oppilaiksi! Mitä muuta tämä voisi olla?” Taivaspentu naukui ja pystyin kuulemaan hänen äänestään innostuksen. Jännitys levittäytyi saman tien joka puolelle kehoani, ja tunsin sen erikoisena kihinänä. Jännitys taisi viedä sanani myös, sillä vaikka yleensä minulla oli aina sanat valmiina, nyt en enää pystynyt vastaamaan Taivaspennulle. Oppilaiksi! Mitä, jos nyt olisi todella se hetki, kun hän pääsisi oppilaaksi!? Ajatus tuntui mahtavalta, vaikka ajatus Jäätassusta samassa pesässä ei niinkään. Vastahan pentutarhassa oli alkanut olemaan mukavaa Jäätassun ja hänen sisarustensa nimitysten jälkeen.
Pentutarhan ulkopuolelta kuului voimakas kajautus, kun klaanin päällikkö kutsui kissat koolle. Yritin pitää ajatukseni pois oppilaaksi pääsystä, sillä olisi harmi, jos en kuitenkaan pääsisi. Entä jos Taivaspentu pääsisi, ja minä en. Olihan naaras minua ihan hiukan vanhempi. No, onneksi sentään pentutarhassa olisi vielä Haahkapentu, vaikken ollutkaan ollut hänen kanssaan kauheasti tekemisissä sen jälkeen, kun Taivaspentu oli pelastettu hukkumasta. Sille ei oikein ollut syytä. Taivaspentu oli toipunut ja minä taas keskittynyt moittimaan itseäni siitä, että olin suostunut tutkimusretkelle. En kuitenkaan enää potenut kamalaa syyllisyyttä asiasta. Vahinkoja sattui, niin kuin Naarmunenä osasi aina muistuttaa.
“Taivaspentu ja Pikkupentu, astukaa eteen”, suuri punaruskea kolli, Punatähti, naukui, kun lähes kaikki olivat ehtineet kerääntyä paikalle. Taivaspentu oli ollut oikeassa! Nyt pääsisimme varmasti oppilaiksi – ja vielä yhtä aikaa! Astuin Taivaspennun perässä ja asetuin hänen vierelleen. Koska tunsin sillä hetkellä kaikkien katseiden edessä itseni tavallista pienemmäksi, suoristin ryhtini ja röyhistin hieman rintaani. Sydämeni alkoi lyömään tavallista lujempaa ja tunsin sykkeen voimakkaana. Kuin sydän olisi halunnut lyödä itsensä rinnastani ulos. Jännitys kai sen aiheutti. Taivaspentu nimitettiin ensin, ja hän sai mestarikseen Rapakynnen. Sitten tuli minun vuoroni.
“Pikkutassu, sinä saat mestariksesi Huurreliljan”, Punatähti ilmoitti kuuluvalla äänellään. Pikkutassu. Olin oppilas. Pääsisin näyttämään kaikille, että pienestä koostani huolimatta, minusta tulisi hyvä soturi! Katsoin kuolonklaanilaisten joukkoon ja huomasin tummanruskean vihreäsilmäisen naaraan, joka heilautti minulle häntäänsä. Hän oli ilmeisesti Huurrelilja, joka toimisi tästä lähtien mestarinani. Hänkin oli kooltaan pieni, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Hän varmasti osaisi opettaa minulle hienoja liikkeitä, joissa pienestä koosta olisi jopa hyötyä! Kuolonklaanilaiset palasivat jatkamaan arkisia askareitaan, mutta minä ja Taivastassu jäimme mestareidemme kanssa. Huiskautin vielä hännälläni hyvästit Haahkapennun suuntaan, joita ohjattiin Pihkapennun kanssa takaisin pentutarhaan. Käännähdin takaisin mestarini suuntaan. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, jota en tietenkään voinut jättää kysymättä.
“Milloin pääsemme näkemään reviirin?” kysyin ja tiesin äänestäni kuultavan innostukseni. En vain voinut mitään, että minua sattui niin paljon ensimmäinen vierailu leirin ulkopuolella kiinnostamaan. Vilkaistessani Taivastassua ajattelin myös naaraan haluavan samaa. Sitä paitsi vielä ei ollut edes aurinkohuippu, mikä tarkoitti, että ehtisimme kiertää reviirin. Tai ainakin uskoin niin. Ei kai reviiri nyt voinut hirveän iso olla, jos joka päivä rajapartiot kävivät tarkastamassa rajat?
“Lähdemme pian kiertämään reviirin. Käykää sitä ennen syömässä”, mestarini vastasi, johon Taivastassun mestari nyökäytti päätään. Lähes pomppasin ilmaan innosta. Pääsisimme kiertämään reviiriä yhdessä!
“Selvä!” hihkaisin ja otin suunnakseni tuoresaaliskasan. Tajusin kuitenkin kohteliaana jäädä odottamaan Taivastassua.

//Taivas?
// 463 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun olin tippunut leirin lampeen. Olin todellakin oppinut läksyni ja olin ikikiitollinen Tuhkatassulle hengestäni. Pentutarhalla oli jännittynyt tunnelma, Ruusutuike suki vuorostaan Pikkupentua. Minua oli suittu äsken. Kuningatar oli käskenyt napakasti meitä olematta sotkemasta turkkejamme. Jotain oli meneillään. Toivoin kovasti, että se olisi oppilasnimityksemme. Katsahdin vierelläni istuskeleviin Pihkapentuun ja Haahkapentuun. Kollit olivat Pikkupentua ja minua hiukan nuorempia, joten odotukseni kasvoi entisestään, kun vain minua ja Pikkupentua suittiin. Olisiko tosiaan tänään se päivä? Pääsisimmekö tosiaan partioimaan ja kiertelemään reviiriä? Tulisiko meistä tosiaan oppilaita? En ollut pysyä turkissani.
“No niin, nyt turkkisi on siisti”, Ruusutuike naukaisi ylpeänä työstänsä ja päästi Pikkupennun luoksemme. Käännyin tummanruskean naaraan puoleen ja ilmeeni sädehti intoa.
“Toivottavasti pääsemme tänään oppilaiksi! Mitä muuta tämä voisi olla?”, intoilin ja nousin seisomaan ja kävelin pientä ympyrää. En kestä olla paikallani.
“Tämä on niin jännää!” miukaisin ja mietin jo sitä, kenet saisin mestarikseni. Tiesin, että pettyisin suuresti jos saisinkin kuulla sen olevan jotain muuta. Naarmunenä katsahti suuntaani tummanvihreillä silmillään:
“Rauhoitu nyt ennen kuin käpäläsi irtoavat.” Olin jo oppinut, ettei kaikkea Naarmunenän sanomaa tarvitsisi ottaa toisissaan, mutta pysähdyin kuitenkin varmuuden vuoksi. En halunnut riskeerata mahdollisuuksiani parhaaksi soturiksi. Sydämeni hyppäsi kurkkuuni, kun kuulin kustuhuudon kantautuvan aukiolta. Vilkaisin Pikkupennun meripihkaisiin silmiin, jotka olivat pyöristyneet innosta. Lähdimme kipittämään aukiolle, johon kissat alkoivat hiljalleen kerääntyä. Vedin syvään henkeä. *Rauhoitu nyt!* Istahdin muiden pentujen lähettyville ja katselin kuinka Punatähti haravoi yleisöä katseellaan ikään kuin tarkistaisi kaikkien olevan paikalla.
“Taivaspentu ja Pikkupentu, astukaa eteen”, Punatähti naukui ja hänen kirkkaanvihreät silmänsä porautuivat minuun ja vieressäni olevaan Pikkupentuun. Teimme työtä käskettyämme, mutta vilkaisin vielä taakse Haahkapentuun ja Pihkapentuun, joiden rauhallisuus rohkaisi minua. Seistessäni edessä huomasin myös Jäätassun yleisössä. Hänet ja hänen pentuetoverinsa nimitettiin meitä hieman aikaisemmin ja tietenkin se pönkitti Jäätassun itsetuntoa.
“Olette täyttäneet kuusikuuta, joka tarkoittaa, että pääsette oppilaiksi. Taivastassu sinun mestarinasi toimii tästä lähin Rapakynsi”, kolli naukui. Etsin katseellani yleisöstä Rapakynttä, jonka hetken etsinnän jälkeen bongasin. Valkean ja mustan sekamelskaisen turkin omaava naaras katsoi tummanvihreine silmineen minua silmiin. Mielestäni naaras vaikutti rauhalliselta ja se sai oloni hyväksi. Hänestä voisi tulla loisto mestari minulle. Väläytin pienen hymyn uudelle mestarilleni, jonka jälkeen katselin pentutarhasta tuttuja ystäviäni haikeana. En voisi enää käpertyä heidän viereensä iltaisin, onneksi minulla olisi silti Pikkupentu – tai oikeastaan Pikkutassu. Käännähdin kohti ruskeaa naarasta, joka nimitettäisiin seuraavaksi. Kukakohan hänen mestarinsa mahtaisi olla? Toivottavasti pääsisimme tutkimaan leirin ulkopuolta yhdessä!

//Pikku?
383 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pimentotassu: 6kp –

Tuhkatassu: 106kp! –

Kuuratassu: 38kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Haahkapentu: 44kp! – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Taivaspentu: 23kp! – Voit nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Rapakynsi. Ilmoita nimityksistä ilmoituksiin.

Pikkupentu: 27kp! – Voit nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Huurrelilja. Ilmoita nimityksistä ilmoituksiin.

Karhutassu: 25kp! – 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Pihkapentu: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Loikin hangessa Liekkihännän perässä eteenpäin. Aurinko oli noussut jo ajat sitten. Taisteluharjoituksemme olivat juuri päättyneet, mutta mestarini oli päättänyt viedä minut opettelemaan kiipeämistä. Puut olivat houkutelleet minua oikeastaan aina. Miltäköhän tuntui olla lintu? Ne lensivät aina puiden latvojen yläpuolella kaikessa rauhassa. Halusin myös tietää, näkyikö koko metsä puun latvasta. Liekkihäntä pysähtyi yllätäen. Olin vähällä törmätä häneen, mutta nopein refleksin jarrutin alle hiirenmitan päähän soturin hännästä. Kolli kääntyi minun puoleeni.
”Reviirillämme on paljon kuusia, mutta lehtipuuhun on helpompi kiivetä. Tämä tässä on koivu. Tiedän, että osaat kiivetä vähän, mutta korkealle et taida päästä?” kolli kysyi minulta katsoen kuitenkin vain mustavalkoista puuta, jonka lehdet olivat pudottautuneet Lehtisateen aikoihin. Oksat olivat alastomat, mutta se varmasti helpotti kiipeämistä.
”En ole koskaan edes kokeillut”, vastasin ja katsoin mestariini. Liekkihäntä vilkaisi minua, mutta jatkoi sitten:
”Kun kiipeät, et saa pelätä korkeita paikkoja tai ainakaan katsoa taaksesi pelätessäsi. Otteen pitää olla aina vahva, ja kun tulet alas, täytyy olla vielä varovaisempi. Moni oppilas on menettänyt henkensä epäonnistuessaan kiipeilyssä, joten katsokin että pysyt hengissä”, Liekkihäntä käski ankaralla äänellä.
”Minä en kuole ennen soturi-ikää”, totesin vain tyynesti.
”Hyvä. Eipähän kukaan voi sitten kuolemastasi syyttää minua”, kolli hymähti. Hänen suupielilleen levisi hymy, mutta minä pysyin vakavana. Se oli kai vitsi, mutta ei minusta kovinkaan hauska.
”No, näytän esimerkin”, Liekkihäntä opasti. Hän suuntasi koivun juurelle ja loikkasi ilmaan. Soturi upotti kyntensä puuhun ja kiipesi sulavasti ylöspäin. späin puun runkoa pitkin. Kolli kiipesi paksulle oksalle ja odotti paikoillaan, kunnes hän sai hallittua tasapainonsa. Mestarini vilkaisi minua. Tämän jälkeen Liekkihäntä palasi takaisin kiinni runkoon ja sulavaliikkeisesti laskeutui alas aina maahan saakka. Kolli kertoi, kuinka alastulo sujui parhaiten. Hän neuvoi pitämään koko ajan kiinni puusta. Liian nopeasti ei saanut liikkua, sillä silloin ote voisi herpaantua ja voisin pudota maahan.
“Sinun vuorosi. Kiipeä tuolle paksulle oksalle, jolle minäkin äsken kiipesin”, valko-oranssi kolli käski. En vastannut mitään, vaan loikkasin kiinni puun runkoon. Pidin rungosta kiinni kynsilläni ja lähdin kulkemaan ylöspäin. En mennyt kovin nopeaa, sillä Liekkihäntä oli varoittanut putoamisesta. Pääsin nopeasti oksalle, jonne mestarini oli minun käskenyt kiivetä. Kiepautin pienen kehoni sulavasti oksan päälle. Se kesti painoni hyvin. Käänsin katseeni kauemmaksi. En ollut hurjan korkealla, mutta saatoin siltikin nähdä Hehkulammen ja Kuolonklaanin pari yksinäistä kukkulaa. Aurinko heijastui hangesta silmiini, joten minun täytyi siristellä. Olisin halunnut kiivetä ylemmäs, mutta tiesin Liekkihännän odottavan minua alhaalla.
Pudottauduin oksalta takaisin runkoon kiinni ja lähdin laskeutumaan. Alastulo ei tuottanut ongelmia, vaan olin nopeasti maan pinnalla Liekkihännän vierellä. Mestarini nyökkäsi kuin hyväksyen suoritukseni. Pidin ilmeeni vakavana, kun Liekkihäntä pysyi vaiti.
“Tuo riittänee tällä kertaa. Palataan nyt leiriin. Seuraavalla kerralla yritetään kuuseen kiipeämistä. Se voi olla jopa helpompaa, sillä oksia on paljon matalallakin”, Liekkihäntä kertoi.
“Jos saan soturin mukaani, voinko tulla vielä tänään harjoittelemaan kiipeäilyä?” kysyin mestariltani. Tiesin, että Liekkihäntä ajatteli minun osaavan kyllin hyvin kiivetä oppilaaksi nähden, mutta minä halusin olla parempi. Ylimääräinen harjoittelu olisi vain hyväksi.
“Miten vain, mutta katsokin ettet loukkaa itseäsi”, soturi murahti.
“Lupaan, että pysyn ehjänä”, vastasin ilmeettömästi. Liekkihäntä lähti johdattamaan minua kohti leiriä. Lunta oli satanut yön aikana lisää, joten kovan lumikerroksen päällä oli puuterimaista irtolunta, jota toki löytyi myös kerroksen alta. Lumikerros ei kestänyt mestarini painoa, mutta minulla ei taaskaan ollut ongelmia kävellä hangen päällä uppoamatta. Joinakin päivinä Liekkihäntä käski minun kulkea hänen jälkiensä perässä. Lyhyillä jaloillani oli hieman vaikeaa loikkia syvässä hangessa. Tiesin kuitenkin, että soturin täytyi päästä eteenpäin kaikenlaisessa maastossa.

Palasimme leiriin, ja Liekkihäntä käski minun syödä. Heti tuoresaaliskasalla kohtasin Jäätassun. Suurikokoinen vastanimitetty oppilas nosti heti jäänsinisen katseensa minuun. Vastasin siihen vähintäänkin yhtä kylmällä katseella. Nappasin hiiren Jäätassun nenän edestä ja astelin rauhallisin askelin oppilaiden pesälle. Jäätassu sihahti jotakin perääni, mutta en välittänyt siitä. Asetuin rauhalliselle paikalle muutaman ketunmitan päähän Minttutassusta ja Hiutaletassusta. Halusin olla rauhassa juuri nyt. Ikävä kyllä rauha ei kestänyt kauaa. Olin saanut haukattua vain muutaman palan tuoresaaliista, kun Jäätassu saapui luokseni. Oppilas pudotti eteensä oravan ja katsoi minua suoraan silmiin.
”No?” tuhahdin ja kohtasin kissan jäänsinisen katseen.
”Veit minun hiireni”, minua nuorempi kolli murahti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena.
”Tietääkseni se oli tuoresaaliskasassa, joten se ei ole sinun. Olisit ollut nopeampi”, vastasin viileästi.
”Olin juuri ottamassa sitä”, kolli vastasi. Miksi hän teki tästäkin näin ison numeron?
”Olit liian hidas. Parempi onni seuraavaan kertaan”, sanoin vain. Jäätassu murahti taas jotain epämääräistä alkaen syödä oravaansa.
Syötyäni kolli nosti jäisen katseensa minuun. Väistin sen nopeasti huomatessani, kuinka Henkäysvarjo asteli ulos sotureiden pesästä. Soturi oli siistinyt turkkinsa. Hän istuutui alas ja käänsi katseensa kirkkaalle taivaalle. Kävelin Jäätassun ohi välittämästä kollista lainkaan, ja astelin Henkäysvarjon luokse. Kolli käänsi katseensa minun suuntaani. Henkäysvarjo näytti yllättyneeltä, mutta pian hänen kasvoilleen levisi hymy.
”Lähdetkö kanssani ulos? Haluaisin harjoitella kiipeilyä. Liekkihäntä opetti minulle perusteet tänään aiemmin”, selitin nopeasti mennen suoraan asiaan.
”Toki”, Henkäysvarjo vastasi yhä hymyillen, ”nyt hetikö?”
”Jos sinulla ei ole mitään”, tokaisin. Raidallinen kolli näytti miettivän hetken.
”Ei minulla ole mitään. Kuuhuipun aikaan käyn partiossa, mutta nyt olen täysin sinun käytettävissäsi”, kissa ilmoitti. Nyökkäsin ilmeettömänä ja viitoin kollin edelläni ulos leiristä. Annoin Henkäysvarjon soturina mennä edelläni. Kuljin hänen perässään hyvässä ryhdissä piikkihernetunneliin. Tiesin, että suurikokoisimmilla sotureilla oli ongelmia piikkihernetunnelin kanssa. Usein heidän turkkinsa sotkeutui oksiin. Olin löytänyt taas yhden hyvän puolen pienestä koostani.
Leirin ulkopuolella ilma oli melko hyvä. Aurinko paistoi, ja taivaalla leijaili nyt pari yksinäistä pilvenhattaraa. Pakkasta oli jonkun verran, mutta turkkini piti kylmyyden vielä toistaiseksi kaukana. Henkäysvarjo pysähtyi eteeni ja kääntyi sitten minun puoleeni.
“Mihin haluat mennä?” kolmivärinen kolli kysyi ilmeettömänä.
“Kohti ukkospolkua. Matkalla on koivu, johon haluan kiivetä”, ilmoitin. Soturi ei vastannut, vaan näytti minulle merkin kulkea edellä. Epäröimättä ohitin raidallisen soturin ja lähdin kulkemaan kohti koivun olinpaikkaa.

Avasin silmäni ja olin varma, että näin lähes koko Kuolonklaanin metsän. Hehkulampi, leiri ja Lehtikuusilaakso erottuivat selkeästi lumen alta. Tunsin, kuinka auringonsäteet lämmittivät hopeista turkkiani. Lehtikato lähestyi loppuaan. Auringon lämpö tuntui mukavalta, vaikka se olikin lähes olemattoman pientä. Pian lumet sulaisivat ja tulisi Hiirenkorvan aika. Riistakin lisäntyisi, kun eläimet heräisivät uniltaan ja palaisivat takaisin metsään. Kaikki tuntui olevan juuri nyt hyvin. En malttanut odottaa Hiirenkorvaa, sillä en ollut eläessäni nähnyt sitä ikinä.
Käänsin katseeni alaspäin kohti Henkäysvarjoa. Kolli näytti hyvin pieneltä puusta päin katsottuna. Lähdin kapuamaan alaspäin puun runkoa pitkin. Kiipeily sujui melko moitteettomasti.
Loikkasin noin ketunmitan korkeudesta hangelle. Henkäysvarjo katsoi minua sinisillä silmillään.
“Yrititkö rakentaa itsellesi pesää sinne, vai mikä kesti niin kauan?” kolli piikitteli. Hän kuitenkin virnisti pian sen jälkeen.
“Aurinko lämmitti, joten jäin nauttimaan siitä hetkeksi”, vastasin takaisin valehtelematta.
“Se oli vitsi”, Henkäysvarjo totesi. Vilkaisin häntä ja siristin hieman silmiäni.
“Eikö vitsien kuuluisi olla hauskoja?” kysyin. Henkäysvarjo pudisteli päätään hieman turhautuneen oloisena, mutta ei vaikuttanut kuitenkaan vihaiselta.
“Haluatko jo palata leiriin?” vaaleanharmaa soturi kysyi.
“Se taitaa olla hyvä idea”, nau’uin ja lähdin Henkäysvarjon vierellä kohti leiriä. Aurinko alkaisi pian laskemaan. Olin noussut ylös todella aikaisin, joten minua alkoi jo väsyttämään. Ilmoille pääsi haukotus, joka sai Henkäysvarjon kääntämään katseensa suuntaani. Vilkaisin häntä hieman ärsyyntyneenä.
“Väsyttääkö?” hän kysyi hymyillen.
“No miltä näyttää?” kysyin vuorostani hieman piikitellen. Soturi ei vastannut, vaan käänsi katseensa eteenpäin.

Leirissä Surmakynsi jakoi parhaillaan partioita. Hän huomasi minun ja Henkäysvarjon saapuvan leiriin. Naaras oli juuri ilmoittanut aamun metsästyspartioon lähtevät, mutta olin kuullut vain Luminenän ja Turmatassun nimien sanottavan.
“Punatähti johtaa auringonnousun rajapartiota. Hänen mukaansa lähtevät Kaaostuho, Liekkihäntä, Tuhkatassu, Pimentotassu ja Kuuratassu”, harmaa varapäällikkö ilmoitti. En ollut koskaan ollut Punatähden johtamassa partiossa. Hän tuntui käyvän partioissa harvakseltaan. Arvelin, että se johtui päällikön kiireistä. Lisäksi oppilas teki hänestä vain kiireisemmän.
Vilkaisin taivaalle, joka oli alkanut hiljalleen hämärtymään. Taas tuli ilta, jota seurasi yö. Yön jälkeen koittaisi aamu. Sama kaava toistui joka päivä. Toisinaan päivissä oli eroja, mutta joskus ne olivat samanlaisia. Heräsin aikaisin aamulla, lähdin Liekkihännän kanssa joko harjoituksiin tai partioon ja sitten palasimme leiriin. Samanlaiset päivät eivät minua erityisemmin harmittaneet. Eipähän ainakaan ollut epäselvää siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Käänsin katseeni parantajan pesälle, kun huomasin Jyrkänneloikan astelevan pääaukiolle. Kolli vilkaisi minua, mutta käänsi pian katseensa pois. Hän oli parantunut melko hyvin. Hehkuaskel halusi kuitenkin pitää hänet pesällä ainakin pari päivää. Parantajan mukaan haava olisi voinut aueta tai tulehtua. Jyrkänneloikka ei ollut pitänyt ajatuksesta, mutta Punatähti oli käskenyt häntä tottelemaan parantajaa, joka tiesi mitä teki. En vaivautunut käymään pesällä tervehtimässä isääni, sillä tiesin ettei hän kaivannut seuraani juuri nyt. Soturilla oli muutakin mietittävää. Suuntasin kohti oppilaiden pesää. Ehtisin nukkua hyvät unet ennen auringonnousun partiota. Tarkoituksenani oli herätä aikaisin, jotta voisin kaikessa rauhassa herätä kunnolla ennen partioon lähtemistä. Halusin olla skarppina partiossa.

//Pimento tai Kuura voi jatkaa auringonnousun partioon 😀
// 1355 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Pihkapentu heilautti käpäläänsä ja osui kuivettuneeseen sammalpalloon, joka oli pitänyt hänelle seuraa jo hyvän tovin. Pallo lensi kaaressa korkealle ilmaan, ja Pihkapentu syöksyi sen perään. Hänen esillä olevat kyntensä tarttuivat pentutarhan kovaan maahan ja antoivat hänelle tarvittavaa tukea, kun hän loikkasi ilmaan ja ojensi etutassunsa kohti palloa. Kollin pitkälle ojennetut käpälät tarttuivat sammaleeseen ja hän tömähti maahan sammalpallo kynsissään.
Ylpeys puristi Pihkapennun rintaa, kun hän suoristi itensä ja ravisteli sammalpallon pois kynsistään. Hän oli harjoitellut viime päivät ahkerasti hallitsemaan pitkiä koipiaan, ja nykyään hän ei enää hoiperrellut niin pahasti kuin ennen. Vaikka sitä olikin välillä vaikea uskoa, harjoitus todella kehitti taitoja. Pihkapennun huulille nousi tyytyväinen virne. Sitten hän työnsi leikkikaverina olleeseen sammalpalloon vauhtia käpälällään ja se vieri pentutarhan reunalle. Kollia ei enää huvittanut tappaa aikaa sammalpallon kanssa, vaan hän halusi tehdä jotain muuta. Kaikkein mieluiten hän olisi halunnut päästä ulos tutkimaan reviiriä ja kouluttautumaan soturiksi, mutta se ei ollut mahdollista ihan vielä. Viimeisimmät päivät pentutarhassa olivat tuntuneet niin kovin pitkiltä, sillä Pihkapentu tiesi oman oppilasseremoniansa olevan pian edessäpäin. Kolli koki jo olevansa täysin valmis oppilaaksi, mutta ei voinut tehdä mitään nopeuttaakseen nimitystään, sillä hän ei ollut vielä täyttänyt kuutta kuuta. Siihen ei kuitenkaan voinut olla enää kovin kauaa, sillä Ruusutuikkeen pennut Jäätassu, Kylmätassu ja Hiutaletassu oli jo nimitetty oppilaiksi, eivätkä he olleet paljoa Pihkapentua vanhempia. Nyt oranssinruskealla kollilla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin odotella.

// 225 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Pyydätkö sinä tosiaan minun apuani?” Ruostekukka katsoi minua yllättyneenä. Puoliksi kaluttu hiiri lojui hänen tassuissaan sivuutetuksi tulleena.
Huiskin hännälläni närkästyneenä. Inhosin sitä kun jouduin myöntämään tappioni emolle. “Juuri niin. Kyllä minä pyydän”, sihahdin hampaitteni takaa. Vilkaisin nopeasti ympärilleni toivoen ettei kukaan kuullut keskusteluamme. “No, suostutko vai etkö?”
Naaraan oranssit silmät tutkailivat minua pitkään, oletettavasti hän oli jäänyt pähkäilemään, mitä vaatisi minulta vastapalveluksena. “Minulla on tänään metsästyspartio iltahämärän aikaan. Hommaa minulle saalista, niin minä autan sinua.” En voinut olla panematta merkille emon omahyväistä äänensävyä. Hän tiesi että minun olisi pakko suostua, mikäli halusin naaraan apua. Raivostuttavaa.
“Sovittu?” hän kohotti kulmaansa kysyvästi.
Tukahdutin huokauksen. “Sovittu. Minne tuon saaliin?”
“Ei sinun tarvitse tuoda sitä mihinkään. Minä etsin sinut”, soturitar naurahti ja näpäytti minua nenälle hännällään. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi naaraan kosketuksesta. “Enhän toki halua uuvuttaa rakasta poikaani läkähdyksiin asti.”
“Miten jalomielistä”, tupisin hiljaa Ruostekukan käännettyä jo selkänsä minulle ja suunnattua hiirensä kanssa muualle. Istahdin alas ja ryhdyin pesemään turkkiani.
Syy miksi olin alentunut pyytämään emolta apua oli hyvinkin yksinkertainen: taistelu erakoita vastaan oli ollut osaltani täysi pettymys ja halusin hioa liikkeitäni seuraavaa Surmakynnen kanssa pidettävää harjoitustuokiota varten, jotta hänen ei tarvitsisi kirota minua tarpeettoman monta kertaa Synkkään Metsään. Minusta tulisi hyvä Kuolonklaanin soturi, ja hän tajuaisi sen kyllä ennen pitkää.
“Hei”, hento naukaisu kuului viereltäni. Käännyin katsomaan vaalean punaruskeaa naarasta, jonka vaaleanruskeissa silmissä oli ystävällinen tuike. “Haluaisitko jakaa tämän kanssani?”
Räpyttelin silmiäni hämmästyneenä Minttutassun tarjouksesta ja katsoin hänen kannattelemaansa oravaa. Yleensä kukaan ei viitsinyt pyytää minua syömään kanssaan, joten lounastin usein yksin, eikä minulla oikeastaan ollut mitään sitä vastaankaan. Kun olin yksin minulla oli paremmin aikaa setviä ajatuksiani.
“Joo. Tai siis, ihan miten vain”, vastasin yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä ja kohautin lapojani. “Jos välttämättä tahdot.”
Minttutassun viikset värisivät vähän tämän laskiessa tuoresaaliinsa maahan. Hän vilkaisi minuun ohimennen ja repäisi sitten itselleen palasen, jota ryhtyi jauhamaan huolella. Pälyilin hänen suuntaansa hieman epävarmana, ikään kuin peläten naaraan yrittävän vetää minua höplästä. Lopulta rohkaistuin nappaamaan myös itselleni suuhunpantavaa oravasta.
“Etkö ollutkin mukana siinä partiossa, joka taisteli niitä erakoita vastaan?” Minttutassu kysyi äkisti. Olin vähällä nielaista juuri pureskelemani ruoan väärään kurkkuun. Kuiva yskänpuuska pääsi karkaamaan suustani. Tästä omaan ateriaansa tukehtumisesta oli tulossa jo ikävä tapa.
Rykäisin nopeasti ääntäni. En mielelläni puhunut asiasta, etenkään hyvänpäiväntutuille. Mutta toisaalta Minttutassu oli ensimmäinen koko klaanista joka oli osoittanut minulle minkäänlaista toverillisuutta ehdottamalla riistan jakamista, joten ehkäpä voisin tehdä poikkeuksen tässä tapauksessa.
“Kyllä olin”, sanoin ja kurkotin ottamaan oravasta uuden haukun. Tällä kertaa olin valmiina, jos naaras aikoisi laukaista jotakin yllättävää ilmoille.
“Se mahtoi olla melkoinen kokemus”, hän maukui haaveilevasti. “Millaista siellä oli? Kuinka moni kuoli? Saitko taisteluarpia?”
Nielaisin. Tämä alkoi tuntua enemmänkin panttivangin kuulustelulta kuin kahden pesätoverin väliseltä kepeältä jutustelulta ruokailun lomassa. Yritin kuitenkin ryhdistäytyä. Ehkä saisin Minttutassusta joskus liittolaisen itselleni.
“Siellä oli kovin… veristä. Ja raakaa. Ei kuka tahansa kestäisi katsella sellaista murhenäytelmää yrjöämättä. Mutta minäpä en olekaan kuka tahansa. Jakelin niille saastoille iskuja armoa antamatta, säästelemättä verta”, sepitin. Saatoin ehkä värittää juttuani hieman, mutta totuus taistelumenestyksestäni erakoiden kanssa oli kaikkea muuta kuin päivänvalon kestävää. Ja olin aika varma, ettei Minttutassukaan halunnut kuulla siitä, miten melkein liiskaannuin valtaisan erakkokollin takamuksen alle.
Hetken ajan luulin jo ettei naaras uskoisi minua. Tai ehkä hän ei uskonutkaan, mutta halusi olla minulle mieliksi. Se jos mikä oli todella epäkuolonklaanimaista. Täällä pärjäsi ajattelemalla vain ja ainoastaan itseään.
“Oho! Kuulostaapa jännältä!” hän henkäisi. Olin jo pääsemässä vauhtiin, kun tajusin joukon kissoja kerääntyneen lähelle leirin uloskäyntiä. Yksi näistä kissoista oli Ruostekukka, ja hän katsoi minuun päin merkitsevästi.
Nousin nopeasti ylös. “Minun on mentävä. Nauti ateriastasi”, tokaisin Minttutassulle ja lähdin lönköttelemään partion suuntaan. Tunsin oppilaan katseen turkissani kun ohitin vaivihkaa Luminenän johtaman metsästyspartion ennen kuin se ehti lähteä liikkeelle. Heti leirin ulkopuolella pinkaisin juoksuun ja yritin saada minun ja partion välille etäisyyttä, jotta voisin kaikessa rauhassa ryhtyä jäljittämään saalista. Toivoin todella, että Ruostekukka pitäisi sanansa.

Odotin emoa syvemmällä metsässä. Vieressäni kivellä lepäsi pulska jänis, jonka olin onnistunut muutaman epäonnistuneen väijytysyrityksen tuloksena nappaamaan. Emo saisi luvan tyytyä siihen.
Liikahdin kiven päällä hieman hermostuneena. Käpäläni alkoivat hiljalleen kohmettua, eikä ruosteenruskeata naarasta näkynyt tai kuulunut missään. Ehkä hän oli sittenkin vedättänyt minua, tai joku muu oli jo tarjoutunut saalistamaan hänen puolestaan, eikä edes vaivautunut tarkistamaan olinko minä saanut mitään.
Juuri kun olin kiroamassa Ruostekukkaa Synkkään Metsään, huomasin liikettä metsässä. Kaksi silmää kiilui laskevan auringon kajossa, ja lopulta ruosteenruskea kissa asteli näkyviin. Hänen katseensa hakeutui vaistomaisesti kivellä elottomana retkottavaan jänikseen ja tyytyväinen virnistys levisi tuon kasvoille.
“Kappas. Sinähän osaat saalistaa”, hän hyrisi huvittuneena ja tassutteli lähemmäksi. Nousin seisomaan hyvilläni siitä etteivät jalkani olleet jäätyneet kiinni kiveen. Sen jälkeen tarrasin jäniksestä kynsilläni ja heivasin sen alas kiven päältä. Emo ihasteli sitä samalla kun itse loikkasin saaliini perässä lähestulkoon koskemattomalle hangelle.
“Sait saaliisi. Nyt on minun vuoroni”, sanoin tiukasti ja tuijotin Ruostekukkaa haastaen. Naaras käänsi oranssin katseensa minuun.
“Tietysti. Mitä haluat oppia?” hän kysyi.
Mietin hetken. “Kuinka voin voittaa vastustajani?”
Ruostekukka pärskähti. Se sai minut tuntemaan itseni typeräksi pikku pennuksi, joka oli juuri kysynyt jotakin sellaista mikä pitäisi jo tietää.
“Luulin Surmakynnen oppilaan kykenevän vastaamaan tuohon”, hän tuhahti, istahti takamukselleen ja taittoi sitten häntänsä käpälilleen. Siristin hieman silmiäni. “Mutta hyvä on. Fyysinen voima ei selvästikään ole vahvuuksiasi”, tuo totesi ja katsoi minua pitkin nenäänsä. “Siksi sinun onkin opittava turvautumaan älyysi. Laitettava vastustajasi taistelemaan itseään vastaan. Murskattava hänet psyykkisesti. Ymmärrätkö?”
Nyökkäsin vähän. “Entä miten minä sen teen?”
Ruostekukka piti lyhyen tauon. Sitten hän pudisteli pienesti päätään ja huokaisi. “Meillä on kosolti työtä tiedossa, mikäli haluat tulla soturiksi, josta joku saattaisi olla ylpeä”, hän naksutteli kieltään. “Tämä on toki täysin kiinni siitä, haluanko auttaa sinua.”
Hiljainen, matala murina kumpusi syvältä kurkustani. Emmehän olleet aloittaneet vielä ensimmäistäkään kertaa ja tuo yksi kissankuvatus suunnitteli jo sitä, mitä aikoi pyytää mahdollisilla tulevilla kerroilla vastapalvelukseksi. En pyydystänyt sitä jänistä tätä varten.
“Jutellaan siitä myöhemmin. Mutta sinä lupasit auttaa minua jänistä vastaan. No, minä toin sinulle jäniksen. Missä sinun vastapalveluksesi viipyy?” napautin. Ruostekukka katsoi minuun hitaasti.
Minunkin kärsivällisyydelläni oli rajansa. Ja se raja oli juuri tulossa vastaan. En sietäisi katsella emoni vastenmielisiä kasvoja enää kauaa.
Ruostekukka tuhahti. “Ihan miten vain. Ehdin jo muuttaa mieltäni. Kiitos jäniksestä”, naaras maukui muina kissoina, nappasi jänistä toisesta takakoivesta kiinni ja lähti raahaamaan sitä leirin suuntaan ihan kuin äskeistä keskustelua ei olisi koskaan käytykään.
Silloin minulle riitti. Syöksähdin naaraan perään raivoisasti ulvahtaen. Hetken ajan ehdin kuvitella tuntevani naaraan pehmeän karvan kynsissäni, mutta Ruostekukka oli nopeampi ja heitti jäniksen päälleni. Raskas ruho tömähti suoraan kasvoihini ja hyppyni päättyi lyhyeen. Lysähdin maahan typertyneenä. Heittikö hän minua juuri jäniksellä?
“Kuten sanoin”, Ruostekukka kumartui sihahtamaan korvaani, “käytä päätäsi, älä jalkojasi.” Sitten hän otti jäniksen mukaansa ja katosi metsän siimekseen.
Kömmin istumaan. Pääni oli yhä pyörällä törmäyksestä raadon kanssa. ’Käytä päätäsi’. Ehkä Ruostekukka ei ollutkaan kummoisempi opettaja.
Toivuttuani iskusta lähdin tassuttelemaan leiriin. Minun olisi yritettävä keskittyä ajattelemiseen raa’an voiman sijasta. Kenties voisin vielä yllättää Surmakynnen iloisesti seuraavissa harjoituksissa.

//Joku?
//1116 sanaa

Kirjoittaja: Siru

Suin mistavalkoista turkkiani oppilaiden pesän seinaustalla ja kiersin katseellani hämärää pesää, jossa suurin osa oppilaista nukkui vielä sikeästi. Hiippailin ulos leirin aukiolle, joka oli lähestulkoon autio, lukuun ottamatta Punatähteä ja Kaaostuhoa, jotka keskustelivat päällikön pesän edustalla, mutten raukeudestani johtuen erottanut sanoja. Yritin höristää korviani heidän suuntaansa, mutta luovutin, kun aukio alkoi täyttyä heräilevistä sotureista sekä oppilaista, joista monet vilkuilivat levottomomasti kohtaa, jossa tuoresaaliskasa sijaitsi. Tai ainakin sijaitsisi, mikäli riistaa olisi ollut tarjolla. Onnekseni en sillä hetkellä ollut nälkäinen, mutta tunsin myötätuntoa varsinkion kuningattaria kohtaan, joiden oli jaksettava vahtia pentuja, joiden perässä pysyminen näytti toisinaan olevan haastavaa. Huomioni kiinnittyi Hehkuaskeleeseen, joka ilmestyi parantajan pesän uloskäynnistä, ja menin hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillani.
”Huomenta, Kuuratassa”, parantaja tervehti tavalliseen tapaansa ystävällisesti, mutta katsoi ohitseni kohti toisella puolella leiriä olevaa Punatähteä ja vaikutti muutenkin hieman levottomalta. Luultavasti hänellä oli päällikölle asiaa, joka ehkä koski mestariani tai sitten parantajan yrttivarastot olivat käymässä lehtikadon kylmyyden takia vähiin. Musta naaras kohotti kulmiaan, kun ajatuksissani olin unohtanut vastata hänen tervehdykseensä.
”Mietin vain, tuleeko Jyrkänneloikka pian kuntoon. En ole päässyt vielä kertaakaan kunnolla harjoittelemaan ja monet oppilaat ovat paljon minua edellä”, sopersin nopeasti, mutta jatkoin, ennen kuin parantaja ehti sanoa sanaakaan.
”Mutta sinulla on varmaan tärkeämpääkin tekemistä, joten toiste sitten”, huokaisin ja käännyin lähteäkseni takaisin oppilaiden pesälle, jos keksisin edes jotakin tekemistä kaikella sillä ajalla, jota harjoituksieni keskeytyminen aiheutti. Oli turhauttavaa, etten voinut tehdä mitään klaanin hyväksi vain siksi, että olin oppilas. Toisaalta, mitä olisin muka voinut edes tehdä? En osannut saalistaa, joten ei minusta olisi ollut hyötyä, vaikka olisin päässyt leirin ulkopuolelle. Laahustin hitain askelin kohti oppilaiden pesää, kunnes kuulin Punatähden äänen takaani.
”Odotahan hetki, Kuuratassu!” päällikkö naukaisi kuuluvalla äänellä ja jähmetyin siihen paikkaan, sekä tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. En ollut monesti puhunut hänen kanssaan, ja oppilaaksi nimittämistäni lukuun ottamatta, viimeisin kerta oli, kun olin olin pentuna karkaamassa leiristä. En tosin ehtinyt leirin uloskäyntiä pidemmälle, kun olin lähestulkoon törmännyt Punatähteen ja sain tuolta paljon toruja.
Käännyin kohti päällikköä ja nyökkäsin yrittäen vaikuttaa kohteliaalta. Jännitys kuitenkin haihtui, kun huomasin ettei hän ainakaan näyttänyt vihaiselta, joten en siis kaiketi ollut tyrinyt mitään.
”Uskon, että Jyrkänneloikan oppilaana, hänen haavoittuminen on sinustakin hyvin ikävää. Sovin siis Kaaostuhon kanssa, että hän pitää sinulle joitakin harjoituksia, kunnes mestarisi on jälleen kunnossa, mikä toivon mukaan tapahtuu”, Punatähti naukui tyynellä äänellä ja katsoi Kaaostuhon suuntaa, joka istui leirin uloskäynnin vierellä vilkuillen suuntaamme.
”Hienoa”, vastasin lyhyesti ja nyökkäsin kiitoksena. Tietenkin olin tyytyväinen, että pääsin viimein harjoittelemaan, mutta Kaaostuho ei ollut klaanin kaikkein miellyttävintä seuraa, ja mikäli saisin valita Jyrkänneloikan ja hänen väliltä, valitsisin Jyrkänneloikan, vaikka tuo olikin vaativa. Kävelin uloskäynnille, mutta tällä kertaa rivakammin askelin, sillä sen luona odottavan vaaleanharmaan soturin eleet olivat jo kärsimättömiä. Kolli tervehti terävällä nyökkäyksellä ja asteli sanaakaan sanomatta edelläni ulos leiristä, suunnaten vähän matkan päässä olevalle pienelle aukiolle, jossa Jyrkänneloikka oli kertonut taisteluharjoitusten monesti pidettävän.

Lyyhistyin uupuneena maahan henkeä haukkoen ja hädin tuskin erotin Kaaostuhon ääriviivat muusta ympäristöstä, siilä kaikki näytti sumealta. Soturin ilme oli hieman paheksuva, mutta ainakaan minun ei tarvinnut puolustautua enää yhdeltäkään harjoitusiskulta. Hän oli jäänyt seisomaan parin ketunmitan päähän, eikä toistaiseksi näyttänyt jatkavan harjoitusta. Nousin haparoiden takaisin neljälle jalalle, kun tunsin sykkeeni jälleen tasaantuvan, eikä maailma enää pyörinyt ympärilläni. Kaaostuho oli selvästi kokenut taistelija ja jopa melko hyvä opettamaan, mutta toisinaan tuntui, että häntä huvitti ajaa minut äärirajoille. Irvistin pienesti ja katsoin kollia tyynesti silmiin, enkä aikonut suoda hänelle enää iloa nähdä väsymystäni. Silmänräpäyksessä Kaaostuho oli kuitenkin taas loikannut ilmaan, laskeutuen sulavasti eteeni ja nousten takajalkojensa varaan aikomuksena iskeä minua etutassuillaa. Tällä kertaa olin kuitenkin varautunut, joten painuin matalaksi ja ponnistin takajaloillani niin, että oikeassa taistelussa olisin pystynyt vahingoittamaan hänen suojaamatonta vatsaansa. Soturi horjahti sivuun, mutten ollut enää varma, kuinka olisin voinut siitä jatkaa, mutta Kaaostuho oli onneksi sillä kertaa armollisempi.
”Sinun on oltava itsevarmempi, sillä oikeassa tilanteessa vastustaja olisi ehtinyt jo hyökätä uudelleen”, kolli murahti ja astui lähemmäksi.
”Mutta se menkööt ensikertalaisuuden piikkiin. Tämä riittää tältä päivältä, joten palaamme takaisin leiriin, ja toivon mukaan partio on saanut napattua riistaa”, hän jatkoi ja kääntyi takaisin leirin suuntaan. Aurinko oli jo jonkin aikaa sitten laskenut, mutta tähdet olivat vielä piilossa pilviverhon takana. Hämärässä reviiri näytti paljon mielenkiintoisemmalta, enkä voinut olla miettimättä, huomaisiko Kaaostuho edes, vaikka katoaisinkin hänen matkastaan omille teilleni. Epäilin sitä kuitenkin suuresti ja nälkä kurni jo vatsassani, joten tutkimusmatka saisi jäädä toiseen kertaan. Leirin sisäänkäynnin edessä soturi vilkaisi minua lapansa yli.
”Harjoittelemme huomenna auringonnousun aikaan vaanimista, joten ole ajoissa valmiina”, hän sanoi tylysti ja astui sisälle leiriin. Seurasin hänen perässään ja kiinnitin huomioni tuoresaaliskasaan, joka oli saanut hieman täydennystä, mutta oli silti säälittävän pieni. Väsymys kuitenkin voitti, joten päätin vain palata oppilaiden pesälle ja kaatua makuupaikalleni.

//760 sanaa

Kirjoittaja: Frankie

Haahkapennusta tuntui kuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet maahan kiinni. Taivaspentu oli vain silmänräpäytystä aiemmin kokeillut lammen jäätä painollaan, mutta sitten se oli sirpaloitunut hänen tassujensa alla ja upottanut hänet kylmään veteen. Valkea naaras räpiköi vedessä pää juuri ja juuri pinnan yläpuolella yrittäen olla uppoamatta. Se näytti kuitenkin käyvän hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Pikkupentu huusi apua paniikki äänessään, mutta Haahkapentu ei tuntunut saavan edes suutaan auki. Hänestä tuntui, kuin mikään hänen kehonsa lihaksista ei ottanut käskyjä vastaan. Hänenhän oli haettava apua pian, tai Taivaspennulle kävisi köpelösti! Mikä häntä oikein vaivasi!?
Haahkapennun ei kumminkaan kauaa tarvinnut katsoa kuinka Taivaspentu taisteli hengestään vedessä. Hän tunsi ilmavirran päällyskarvoissaan, ja sillä samalla hetkellä hänen takaansa syöksyi kissa hopean salaman tavoin veteen. Ei kulunut kauaa, kun kissa ilmestyi takaisin pinnan alta ja toi märän valkoisen nyytin suussaan takaisin rannalle.
Muut leirin kissat kokoontuivat nopeasti heidän ympärilleen meteliä ihmetellen. Haahkapentu ei kuitenkaan voinut keskittyä muuhun kuin Taivaspennun pelastaneeseen kissaan. Kyseessä oli hopeanharmaa naaras tummemmilla raidoilla ja vaaleanvihreillä silmillä. Naaras suki turkkiaan rauhanomaisesti eikä vaikuttanut ollenkaan hätkähtäneeltä siitä, että oli juuri pelastanut jonkun hengen. Haahkapentu ei voinut olla ihailematta tätä kissaa.
Ennen kuin hän ehti kysyä uuden sankarinsa nimeä, yksi paikalle saapuneista kissoista lähti saattamaan häntä ja Pikkupentua takaisin pentutarhalle. Hän oli vähällä murahtaa vastaan, kunnes huomasi Ruusutuikkeen, joka kiiruhtaen oli viemässä märkää Taivaspentua jonnekin. Huoli pisti hänen rinnassaan heti. Hän toivoi, että Taivaspentu olisi kunnossa. Naaras piti silmiään auki mutta tuntui tärisevän mahdottoman paljon. He kyllä ansaitsivat Ruusutuikkeelta kunnon huudot tämän jälkeen. Taivaspentuhan olisi voinut kuolla!
Sisällä pentutarhassa tunnelma oli levottomampi kuin heidän lähdettyään. Jääpentua, Kylmäpentua ja Hiutalepentua ei näkynyt missään, mutta paikalla oleva Pihkapentu kyseli uteliaasti Naarmunenältä ja Sumutähdeltä asioita tapahtuneeseen liittyen. Kun Haahkapentu ja Pikkupentu astuivat pentutarhaan sisään, kaikki kolme silmäparia kääntyivät heitä kohti, jopa sokean Sumusilmän. Haahkapentua alkoi heti ahdistaa tämä saatu negatiivinen huomio, joten hän hiipi pentutarhan reunamille oman makuualustansa luokse.
Ennen kuin Haahkapentu kuitenkin ehti kerätä itsensä, hän huomasi Pikkupennun tepastelevan luokseen. Naaras istahti hänen eteensä utelias kiilto silmissään. Haahkapentu oli toista pentua niin paljon suurempi, että meripihkaisia silmiä katsoessaan hänestä tuntui samalta kuin olisi katsonut varpaitaan. Hän jännittyneenä raapi taas maata.
’’Toivottavasti Taivaspentu on kunnossa!”, Pikkupentu sanoi huolissaan. Haahkapentu hetken mietti pitäisikö hänen sanoa jotain vai vain nyökätä myöntymisen merkiksi. Hän lopulta päätyi nyökkäämään, sillä hän ei halunnut sanoa mitään väärää mikä voisi loukata toista. Pikkupentu vaikutti mukavalta, eikä hän vain tahtonut pilata ensimmäistä mahdollisuutta ystävän saamiseen.
’’Onko sinulla kaikki hyvin?’’ kysyi Pikkupentu hetken jälkeen. Hänen päänsä oli hieman kallellaan ja hän katsoi Haahkapentua hieman huolissaan, mutta hän laittoi suunsa pienelle hymylle. Kolli tunsi niskakarvansa nousevan nolostuksesta. Miten hänen aina onnistuikin olemaan niin outo! Nythän naaras luulee hänen olevan ihan eriskummallinen eikä varmaan halua ikinä enää puhua hänen kanssaan!
’’Olen ihan kunnossa. Minua huolestuttaa vain Taivaspentu’’, Haahkapentu sanoi hiljaa. Pikkupentu kuitenkin vaikutti poissaolevalta. Naaras hätkähti ja katsoi kollia uudestaan pahoittelevana.
’’Anteeksi, sanoitko jo jotain?’’
’’Sanoin, että olen kunnossa. Taivaspentu minua vain hieman huolestuttaa’’, Haahkapentu toisti, tällä kertaa onneksi normaalilla äänensävyllä, ei liian kovaa eikä liian hiljaa. Sehän oli hänen mittakaavassaan jo oikein saavutus. Hän arveli, että naaras tunsi samoin ja oli siksi vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Samalla hetkellä, kun hän oli puhunut huolestaan, pentutarhan suuaukosta sisään pujahti valkea hahmo. Taivaspentu asteli horjuvin askelin eteenpäin ja näytti hyvin väsyneeltä. Ulkoisia vammoja hänellä ei kuitenkaan kaikkien onneksi näyttänyt olevan.
’’Taivaspentu!’’ huudahti Pikkupentu riemuisasti heti Taivaspennun nähdessään. Tummanruskea naaras loikki valkean naaraan luokse ja Haahkapentu huomasi seuraavansa itsekin ripeää vauhtia perässä.
’’Oletko kunnossa? Minne Ruusutuike vei sinut?’’ hän kysyi vaistomaisesti päästessään Taivaspennun luokse. Molemmat naaraista näyttivät silmät melkein ihmettelevän sitä, että hän sai sanottua kaksi lausetta samalla suun avauksella. Haahkapentu raapaisi taas maata hieman vaivaantuneena. ’’Mietin siis vain, kun olimme molemmat Pikkupennun kanssa vähän huolissamme’’, hän jatkoi paljon hiljaisemmalla äänellä.
’’Voi te mokomat pennut, mitä menitte hiipimään yksinänne leiriin, vaikka teitä selvästi kiellettiin?’’ mourusi Naarmunenä kauempaa. Klaaninvanhin nousi jaloillensa ja venytteli. ’’En taida olla vielä kertonut teille tarinaa muinaisen Kuolonklaanin pennusta, joka teidän tavoin päätti uhmata vanhempien kissojen neuvoja ja lähti omien pienien tassujensa mukana keskellä yötä Kuuluolaan. Voi, jos te tietäisitte mitä tälle pikkupennulle kävi, ettette kyllä ikinä enää lähtisi pentutarhasta pois…’’ Naarmunenän silmissä oli ilkikurinen pilke.
’’Naarmunenä, en usko, että nyt on hyvä ajankohta kummitustarinoille’’, Sumusilmä kuitenkin sanoi ennen kuin Naarmunenä ehti aloittaa.
Kolli tuhahti hänelle. ’’Älä ole aina tuollainen ilonpilaaja.’’

//Pikku? Taivas? Pihka?
//712 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten edes pystynyt pysymään perässä. Pääasia, että Taivaspentu oli pelastunut. Hopeanharmaa naaras tummemmilla tabbykuvioilla ja vaaleanvihreillä silmillä, koosta päätellen oppilas, oli pelastanut Taivaspennun. Koko kehooni levisi syyllisyyden tunne, kun joku ohjasi minut ja Haahkapennun takaisin pentutarhaan. Samaan aikaan Taivaspentu kiikutettiin parantajan hoiviin. Minun olisi pitänyt muistaa kaikki klaaninvanhimpien varoitukset. Minun olisi pitänyt sanoa ei seikkailulle. Nyt Taivaspentu joutui kärsimään sen vuoksi. Onneksi se soturioppilas ehti tarpeeksi ajoissa apuun! Häntä pitäisi kiittää jotenkin, pelastihan hän sentään Taivaspennun hengen. En pystynyt enää kiinnittämään mihinkään ympärillä tapahtuvaan huomiota. Syyllisyys kaivoi minuun koko ajan yhä syvempää aukkoa. Huoli sai ajatuksenikin sekaisin. Kai naaraspentu oli kunnossa? Ravistelin päätäni saadakseni jotain selkoa ajatuksiini, kun olimme viimein päässeet pentutarhaan asti. Huomasin Haahkapennun sivummalla istumassa. Kipitin jäänsiniset silmät omaavan kissan lähelle ja istahdin itsekin hänen eteensä. Kolli reagoi jälleen oudosti. Hän alkoi taas tekemään samaa, mitä aikaisemminkin ulkona. Ihan kuin hän olisi raapinut kynsillään pesän alustaa.
“Toivottavasti Taivaspentu on kunnossa!” maukaisin kellanpunaiselle kollille, sillä hän oli ollut myös tilanteessa mukana. Hän taisi olla tällä hetkellä ainut, jolle pystyin asiasta puhumaan ilman vihaisia katseita. Ruusutuike oli tällä hetkellä Taivaspennun kanssa parantajan pesällä – olin nähnyt naaraan vievän pennun sinne. Onneksi. Minua taisi odottaa kunnon saarna, kunhan kuningatar sieltä pääsisi. En odottanut sitä innolla. Katsahdin kollia tarkemmin ja kiinnitin jälleen huomiota hänen olemukseensa. Haahkapennun käytös oli ollut ihan alusta asti oudon näköistä, joten päätin vain rohkeasti kysyä isommalta kollilta asiasta.
“Onko sinulla kaikki hyvin?” kysyin ja väläytin pienen hymyn, vaikka se olikin vaikeaa kaiken jälkeen. Vilkuilin samalla myös vähän väliä pentutarhan suuaukolla olevaa sammalverhoa, jotta näkisin heti, jos Taivaspentu ilmestyisi paikalle. Olisin tälläkin hetkellä halunnut kiirehtiä parantajan pesälle, minne naaras oli viety, mutten uskaltanut. En enää sen jälkeen, kun Taivaspentu oli joutunut vaaraan liikkuessamme ilman vanhempaa kissaa pentutarhan ulkopuolella. Havahduin ajatuksistani ja katsoin kollia edessäni. En tiennyt yhtään oliko hän jo sanonut jotain vai ei.
“Anteeksi, sanoitko jo jotain?” kysyin, sillä olin uppoutunut ajatuksiini niin, etten ollut keskittynyt kuuntelemaan kollin vastausta. Mikäli hän siis edes oli vastannut minulle. Olihan se epäkohteliasta antaa ajatuksen vain ihan laukata, kun yritti samalla keskustella jonkun kanssa. Varsinkin, kun olin jopa hieman huolissani Haahkapennustakin. Ehkäpä voisin sitten yrittää tehdä kollistakin ystävääni. Kun kovin yksinäinen olin, eikä sammalpallolla pallottelukaan ollut hauskaa neljän tassun voimin. En tiennyt, oliko Haahkapennulla jo ystäviä. En kuitenkaan uskonut hänellä olevan, en ollut ainakaan nähnyt. Ehkäpä kollikin haluaisi sitten olla minun ystäväni! Tällä kertaa kuitenkin keskityin kolliin, jos hän aikoisi vastata minulle jotain. En ollut niin typerä, että toistaisin saman virheen uudestaan. Se vasta olisikin epäkohteliasta kollipentua kohtaan.

//Haahka? Taivas?

// 420 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Keinuin puolituupertuneena Ruusutuikkeen hampaissa. Kurkkuani kuivasi kaiken hengitetyn veden jälkeen ja välillä sain kehoani ravisuttavia yskänkohtauksia. Olin paleltumaisillani. Märkä turkki ja kylmä lehtikadon tuuli eivät olleet hyvä yhdistelmä. Muistelin hetkeä ennen tippumistani. Olin mennyt kokeilemaan kaunista ja kovaa kuorta lammen pinnassa, mutta se oli sortunut oitis altani. Muistin jäähän piirtyneet kauniit kuviot, jotka houkuttelivat minut koskemaan tuota petollista ainetta. Lämmin tuulahdus sai minut havahtumaan ajatuksistani, olimme saapuneet pesään. Kaikki siellä haisi todella vehreältä ja kissojen tuoksuihin sekoittui väkeviä tuoksuja. Avasin silmiäni uupuneena ja näin pesässä olevan aukion, jonka reunalla istuskeli nuori pikimusta naaras, jonka tassuja koristi valkoiset kohdat. Hänen keltaiset silmänsä pyöristyivät huolestuneena nähdessään meidät.
”Ruusutuike! Mitä on tapahtunut?” naaras naukaisi ja riensi luoksemme. Ruusutuike laski minut kuivalle ja lämpimälle sammalelle ja alkoi sukia minua reippaasti. Hänen lämmin kielensä kuivatti turkkiani ja sai näin oloni paremmaksi.
”Tuhkatassu pelasti Taivaspennun lammesta”, kuningatar naukui lipaisujen välissä. Pian hänen siniset silmänsä kääntyivät vihaisesti kimaltaen minuun.
”Miksi ylipäätänsä olitte leirin ulkopuolella?” hän naukui vaativasti samalla katsoen minua tiukasti kulmiensa alta. Painuin lysyyn vältellen hänen katsettaan. Minua hävetti, olin tehnyt tyhmästi yllyttäessäni Pikkupennun kanssani ulos ilman aikuista.
”Se oli minun ideani”, mumisin anteeksipyytävästi korvat luimussa. Ryhdistäydyin ja päätin ottaa vastuun teoistani, ei auttaisi mitään ruikutella. Itsehän olin tähän tilanteeseen hankkiutunut.
”Me vaan halusimme tutkia leiriä ja lopulta päädyin sinne lampeen.. en tiennyt, ettei se jää olisi kestävää”, selitin ja katsoin suoraa Ruusutuikkeen silmiin, ”Anteeksi.” Ja kuka Tuhkatassu ikinä olikaan, minun täytyisi kiittää häntä henkeni pelastamisesta.
”Lupaan ettemme mene ulos enää kysymättä”, naukaisin. Sain opetuksen, jota en hetkeen unohtaisi. Ruusutuikkeen silmistä katosi osa suuttumuksesta kun hän nyökkäsi.
”Selvä.” Aloin miettiä mihinköhän Haahkapentu ja Pikkupentu olivat menneet. Luultavasti heidät oli viety sisälle pentutarhaan. Menisin oitis heidän luokseen kun pääsisin täältä. Ja juuri kun olin kysymässä ystävistäni aivastin siten, että koko kehoni liikahti sen mukana.
”Annan sinulle lääkkeitä vilustumiseen ja kaikki muu mitä voit tehdä on levätä”, Hehkuaskel naukui ja lähti kaivelemaan yrttivarastojaan.

//Haahka? Pikku?
315sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Apua! Tulkaa auttamaan!” ulvaisu keskeytti mietteeni. Silmänräpäyksen ajan kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Hyökkäsikö joku leiriimme vai oliko joku hyökännyt partion kimppuun? Ei, ääni tuli selvästi kaatuneen kuusen takaa. Se ei kuulunut soturille. Ääni oli paljon kimeämpi. Huusiko joku pennuista apua? Oliko heillä taas joku typerä leikki kesken, vai kiusasiko Jääpentu pienempiään?
“Apua!” ääni kuului uudestaan. Se ei tullut pentujen leikeistä, vaan hätä oli todellinen. Aikaa ensimmäisestä ulvaisusta oli kulunut vain aivan pieni hetki. Hetkeäkään empimättä syöksyin kuusen ohitse lammen eteen. Kolmen pennun jalanjäljet johtivat lammelle. Kaksi pentua seisoivat lammen vierellä ja katsoivat hädissään vuorotellen toisiaan, leiriläisiä ja vedessä pärskivää kolmatta pentua. Pentu yritti huutaa, mutta suunsa avatessaan vesi tukahdutti huudon. Yskimisestä päätellen pentu oli vetänyt vettä keuhkoihinsa. Kissat olivat nyt huomanneet apua huutavat pennut, mutta olin paikalla ensimmäisenä. En jäänyt kyselemään tapahtuneesta, vaan loikkasin sulavalla loikalla jäiseen veteen kohti pentua, joka oli ajautunut lähemmäs lammen keskustaa.
Pidätin hengitystäni, kun sukelsin veden alle. Lyhyt, sileä turkkini oli erinomainen uimarille. Se ei vetänyt vettä puoleensa kuten paksumpi turkki teki, vaan isäni mukaan hylki vettä. Kauhoin käpälilläni itseni pintaan löytääkseni pennun. En ollut varma, kuka se heistä oli, mutta näin hänet. Puhtaanvalkea pentu näytti enää vain karvamytyltä vedessä. Henkeen vedetty vesi ja kylmyys oli tainnuttanut pennun, joka parhaillaan alkoi vajota kohti pohjaa. Sukelsin taas pinnan alle ja kauhoin vettä päästäkseni eteenpäin. Potkin samalla voimakkailla takajaloillani itselleni vauhtia. Sain otteen pennun niskanahasta, kun hän saavutti pohjan. Lampi ei ollut kovinkaan syvä, mutta yhdenkään kuolonklaanilaisen jalat eivät yltäneet pohjaan. Kun ote oli tarpeeksi vahva, asetin takajalkani pohjaan ja ponkaisin itseni kohti pintaa. Pintaan päästyäni jatkoin kauhomista voimakkaasti. Viimeinkin saavutin jään reunan ja tartuin siitä etukäpälilläni. Raskaasti hengittäen onnistuin ihmeen kaupalla nostamaan pennun jäälle. Matalana ryömien raahasin kissan perässäni turvaan. Irrotin otteeni pennusta.
Hengitin raskaasti kylmää ilmaa keuhkoihini minkä vain pystyin. Se tuntui pahalta kurkussani. Piti saada hengitys tasaantumaan. En yrittänyt edes nousta ylös, sillä tiesin jalkojeni pettävän.
“Taivaspentu!” huolestunut parkaisu kantautui korviini. En ollut varma, mistä ääni tuli tai kenelle se kuului. Suljin silmäni ja irvistin. Kuulin vesiputouksen pauhauksen ja kissojen ääniä. Ne sekoittuivat toisiinsa, enkä saanut sanoista selkoa. Makasin lumen päällä ja se ei auttanut ollenkaan. Turkkini oli läpimärkä ja jäinen lumi allani sai minut tuntemaan oloni entistä kylmemmäksi. Sain sentään hengitykseni tasattua ja pystyin taas keskittymään ympäristööni. Avasin silmäni ja katselin ympärilleni. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet putouksen lähelle ihmettelemään tapahtunutta. Pakotin itseni nousemaan jalkojeni varaan. Ne tärisivät, mutta kantoivat.
“Oletko kunnossa?” tuttu ääni kysyi samalla, kun lämmin turkki painautui vasten omaani. Henkäysvarjo tarjosi minulle tukea itsestään. Vilkaisin minua isokokoisempaa soturia, joka katsoi minua silmissään aito huoli.
“Miksi en olisi?” tiuskaisin vastaukseksi ja irtaannuin kollista. Ravistelin turkkiani niin, että miltei jäätyneet vesipisarat lensivät ympäriinsä. Ruusutuike nappasi tajuihinsa hiljalleen tulevan Taivaspennun hampaisiinsa ja lähti viemään tätä kohti parantajan pesää.
Ennen kuin lähtisin pesään lämmittelemään, turkki täytyisi saada edes vähän kuivemmaksi. Aloin nuolla voimakkain vedoin turkkiani, ja kuolonklaanilaiset alkoivat hiljalleen kadota ympäriltäni. Surmakynsi hätisteli ankarasti pentuja takaisin pentutarhalle. Jääpentu sisaruksineen olivat tulleet katsomaan, mitä pääaukiolla oli meneillään.
Minua palelsi. Liikkeeni olivat kohmeiset, kun yritin nuolla turkkiani kuivemmaksi. Henkäysvarjo seisoi yhä vierelläni ja katsoi minua. Sanaakaan sanomatta kolli alkoi nuolla toista kylkeäni, joka tihkui yhä vettä. Mieleni teki iskeä kynteni soturin poskeen, mutta tiesin tarvitsevani apua. Mitä nopeammin saisin turkkini kuivaksi, sitä epätodenäköisemmin vilustuisin. Meni tovi, kunnes turkkini oli miltei kuiva.
“Sinun kannattaisi käydä parantajan luona”, Henkäysvarjo totesi rauhallisesti, kun hän nuolaisi viimeisen kerran vasenta lapaani.
“Ei käy”, tuhahdin ärtyneesti. En kävisi parantajan pesällä jo toista kertaa neljäsosakuun aikana. Oli Turmatassun asia käydä päivittäin Hehkuaskeleen luona, mutta minä en tekisi niin. Henkäysvarjo oli väittämässä vastaan, mutta raidallinen soturi huomasi katseeni ja tajusi sen olevan turhaa.
Lähdin kävelemään kohmeisin askelin kuusen toiselle puolelle, jossa sisäänkäynti oppilaiden pesään sijaitsi. Henkäysvarjo jäi katselemaan kulkuani, enkä kääntänyt enää katsettani hänen suuntaansa.
Lämpimälle sammalvuoteelle päästyäni aloin miettiä äskeisiä tapahtumia. Olinko juuri pelastanut jonkun hengen? Miten Taivaspentu voi? Entä jos olinkin miettinyt liian pitkään ja pentu oli kuollut? Miksi Henkäysvarjo oli jäänyt auttamaan minua? Kysymykset soivat päässäni, mutta en osannut vastata niihin. Minua väsytti, joten en vastustellut unta. Vajosin syvään uneen lämpimän vuoteen saattelemana.

Kun heräsin taas, auringon säteet siivilöityivät kuusen oksien lävitse oppilaiden pesään. Pesän kattoa oli suojattu kuusen oksien lisäksi myös metsästä löytyneillä pensaiden oksilla ja muilla rakennusmateriaaleilla. Ne suojasivat hyvin, sillä pesä oli lähes lumeton. Nousin ylös venytellen ja pyöristin selkääni. Kurkkuni tuntui karhealta, mutta minun ei ollut enää kylmä. Turkkini oli kuivunut kokonaan. En ollut yksin oppilaiden pesässä. Minttutassu ja Karhutassu nukkuivat omilla vuoteillaan. En oikeastaan ollut varma, olivatko oppilaat unessa. He saattoivat toki myös levätä tai odottaa unta. Niinpä astelin rauhallisin askelin ulos pesästä leirin pääaukiolle. Pääaukiolla ilma oli kylmempi. Huomasin Turmatassun mulkoilevan minun suuntaani, mutta jätin kissan omaan arvoonsa. Turmatassu ei kuitenkaan antanut minun olla.
“Yritätkö leikkiä sankaria?” hän kysyi piikikkäästi. Käänsin kylmän katseeni kohti soturioppilasta. Tiesin, että hän viittasi vesiputouksen tapahtumiin.
“Kuka tahansa olisi tehnyt samoin”, vastasin vain tyynesti.
“Enpä usko. Vain hiirenaivo uhraa henkensä pennun vuoksi”, tumma kolli naukui pentu-sanaa painottaen.
“Se pentu on sentään syntyjään kuolonklaanilainen, toisin kuin eräät”, tiuskaisin. Huomasin, että Turmatassun oli vaikea hillitä tunteitaan. Hän ei pitänyt siitä, kun erakkosyntyisyys otettiin esiin. Olin varma, että minua suurempi ja vanhempi oppilas olisi hyökännyt kimppuuni, ellei Punatähden ulvaisu olisi keskeyttänyt:
“Klaanikokous alkaa!” Päällikkö seisoi leirin keskustassa ja odotti, että kuolonklaanilaiset saapuisivat paikalle. Tyydyin paikkaani oppilaiden pesän läheisyydessä, mutta Turmatassu puski itsensä muiden ohitse niin lähelle Punatähteä kuin suinkin pääsi. Tiesin, mitä kokous koskisi. Punatähti nimittäisi Huurretassun soturiksi. Olikohan Turmatassukin ansaitsemassa soturinimeään? Kun kissoista ainakin suurin osa oli koolla, Punatähti aloitti:
“Kuten tiedätte, leirissä sattui tänään onnettomuus. Taivaspentu putosi lampeen ja oli vähällä menettää henkensä. Onneksi Tuhkatassu reagoi nopeasti ja auttoi pentua. Hyvin tehty Tuhkatassu.”
En ollut osannut odottaa kehuja itse Punatähdeltä. Se tuntui todella hyvältä. Kuolonklaanilaiset käänsivät katseensa minuun, mutta kukaan ei sanonut mitään. Huomasin Turmatassun mulkoilevan minua. Kolli näytti siltä, kuin hän olisi ollut raivon partaalla.
“Sitten itse aiheeseen, jonka vuoksi kokous alunperin järjestettiin. Kuolonklaani saa tänään kolme uutta oppilasta, sillä Ruusutuikkeen ja Liekkihännän pennut ovat kuusikuisia. Jäätassu, Kylmätassu ja Hiutaletassu, teidän mestareinanne toimivat Varjokarva, Ruostekukka ja Jokimieli”, päällikkö julisti kovaan ääneen, mutta ei lopettanut kokousta vielä.
“On myös aika nimittää yksi oppilaistamme soturiksi. Huurretassu, sinun uusi nimesi on Huurrelilja”, päällikkö naukui. Tämän jälkeen klaani alkoi hurraamaan uusien oppilaiden ja uuden soturin nimiä.
En voinut uskoa, että mestarini pennut olivat jo kuusikuisia. Tästä lähtien törmäisin heihin päivittäin oppilaiden pesällä ja leirin pääaukiolla. Eniten minua ärsytti törmätä Jääpentuun, nykyiseen Jäätassuun. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että Punatähti oli nimittänyt pennulle klaanin pienimmän soturin mestariksi. Ehkä Jäätassu oppisi, että koko ei ollut syy kiusata toisia. Palasin takaisin oppilaiden pesän edustalle. Minua ei väsyttänyt enää, mutta halusin käydä rauhassa vielä kerran tapahtuneet läpi. Mietin, olisiko minun pitänyt käydä vilkaisemassa Taivaspentua parantajan pesällä, mutta totesin sen olevan turhaa. Kuka tahansa olisi takuulla pelastanut pennun, jos se en olisi ollut minä. Tai no, kuka tahansa paitsi Turmatassu. Kolli oli varmasti raivoissaan siitä, että häntä vähän nuorempi Huurrelilja oli päässyt soturiksi. Minua se ei haitannut ollenkaan. Turmatassu saisi puolestani pysyä oppilaana koko loppuikänsä.

//Tätä voi käytännössä jatkaa kuka vaan.
// 1155 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

En tuntenut Taivaspentua lähes ollenkaan, mutta minulla oli tunne, että voisin siitä huolimatta luottaa häneen. Sen vuoksi uskalsin myös lähteä ensimmäistä kertaa pentutarhasta kahdestaan tämän puhtaanvalkean naaraan kanssa. Koko olemukseni oli jännittynyt sujahdettuani sammalverhon ali toisen pennun perässä. Ensimmäisenä kirkas valo tuntui sokaisevan silmäni. Hetken näin pelkkää kirkkautta, joka vain sattui kirvelevästi silmiini. Räpyttelin silmiäni ja halusin vain tunteen menevän pois, jotta pystyisin näkemään ympärilleni. Pikkuhiljaa erotin jo leirin edessäni. Se oli niin mahtava! Ja iso! Tuntui kuin kylmyys olisi iskenyt kimppuuni kuin haluten saavan minut miukumaan kauhusta apua. Polkuanturoissani tuntui oudolta. Tämä valkea aine, jota olin kuullut kutsuttavan lumeksi, tuntui niin kylmältä. Pörhistin ohutta turkkiani samalla katsoen hieman kateellisena Taivaspennun paksumpaa turkkia.
“Eikö olekin kaunista?” Taivaspentu kysyi sädehtien. Nyökyttelin päätäni olevani samaa mieltä. Olin niin leirin lumoissa, etten kyennyt hetkeen sanomaan sanaakaan. Ihastelin vain suurta leiriä edessäni. Huomasin pian suuni olevan ihastuksesta auki, ja nopeasti suljin sen, etten vaikuttaisi Taivaspennun silmissä täysin typerältä. En tiennyt millainen reaktio naaraalla oli ollut, kun hän oli itse nähnyt leirin ensimmäistä kertaa, mutten siltikään halunnut ottaa riskiä näyttää hänen silmissään typerältä. Halusin kovasti Taivaspennusta ystävää itselleni, vaikken edes tuntenut häntä kunnolla. Minulla oli vain niin kovin yksinäistä, eikä Jääpennusta ainakaan ollut tulossa sydänystävää.
Jääpennun ajattelu ja kaikkialla tuntuva kylmyys unohtui hetkeksi, kun otimme kisan Taivaspennun kanssa suuren kaatuneen puun luokse. Lumessa juokseminen osoittautui vaikeaksi hommaksi. Upposin jokaisella askeleella syvälle, joka teki jokaisesta askeleesta entistäkin raskaamman. Voitin kisan, ihme kyllä. Mutta vaikka lumessa juokseminen olikin vaikeaa, juoksu tuntui muuten itselleni helpolta. Vaikken onnistunutkaan sammalpallolla pallottelussa, onnistuin sentään voittamaan juoksukilvan! Olisin voinut lähes hyppiä ilosta ja onnesta ja kaikesta siitä energiasta, jota lumi minulle aiheutti. Polkuanturanikin olivat jo jotenkin tottuneet kylmään, valkeaan aineeseen.
Sen jälkeen, kun olin etsinyt Taivaspennun kanssa jonkun aikaa Jääpentua, jonka oletimme seuranneen meitä, kiinnostus heräsi leirissä olevaan kiinnostavaan vesilammikkoon. Lampeen valui vettä putouksena, mutta sen reunoille oli muodostunut jäätä. Vesi ja jää herättivät kiinnostukseni heti ja menimme Taivaspennun kanssa lähemmäs katsomaan. Kokeilin varovasti tassullani jään pintaa. Se tuntui melko hauraalta, muttei kuitenkaan mennyt rikki tassuni alla.
“Haahkapentu!” havahduin Taivaspennun huutoon lammen lumoista. “Sinäkö olet seurannut meitä koko tämän ajan?”
Tassuttelin lähemmäs Haahkapentua ja asetuin samalla Taivaspennun vierelle. Tarkkailin katseellani kollipentua. Haahkapentu oli isompi kuin minä ja hän omasi kellanpunaisen turkin, jossa oli tummempia raitoja. Kollilla oli jäänsiniset silmät. Seuraavaksi Haahkapentu mutisi jotain, mistä en kyllä saanut mitään selvää. En edes erottanut kunnolla sanoja seasta. Mitä kolli oikein oli sanonut?
“Mitä?” kysyin kysymyksen samaan aikaan kuin Taivaspentukin. Hänkään ei oletettavasti ollut saanut kollin puheesta selvää.

“Tulin vain katsomaan mitä teette leirin ulkopuolella!” Haahkapentu sanoi kovaan ääneen. No nyt kollin puheesta sai ainakin selvää! Pennun olemus näytti jotenkin erikoiselta. Hän tuntui kuin raapivan lumista maata, ties minkä takia. En ymmärtänyt Haahkapennun käyttäytymistä, saati hänen olemustaan. Mikä kollilla oikein oli?
“Me tutkimme leiriä!” naukaisin, sillä kai Haahkapentu nyt sitten halusi tietää, mitä me leirin ulkopuolella teimme. Olihan kolli tullut ihan pentutarhan ulkopuolelle asti katsomaankin. Mutta sentään seuraaja oli Haahkapentu, eikä mikään Jääpentu.
“Olimme juuri menossa tutkimaan tuota lampea!” Taivaspentu lisäsi ja katsahti lammen suuntaan pikaisesti. Kiinnostukseni heräsi vettä ja jäätä kohtaan uudestaan, ja halusin jo päästä tutkimaan sitä lisää. Niinpä sain idean pyytää Haahkapentua mukaan tutkimusmatkallemme, jotta pääsisimme pian tutkimaan sitä lampeakin.
“Tule mukaan!” suustani pääsi innokas hihkaisu ja viitoin hännälläni Haahkapentua mukaan. Tuntui kuin lampi olisi oikein vetänyt minua puoleensa. Oli ensimmäinen kertani, kun näin niin paljon vettä. Jopa putouksesta aiheutuva kohina ja solina oli kiinnostavan kuuloista. En tiennyt ajatteliko Taivaspentu samoin, mutta häntäkin näytti lampi kiinnostavan. Naaras kääntyi jo, ja pian minäkin. Lähdimme tassuttelemaan lammen suuntaan. Samalla viitoin hännälläni Haahkapennulle merkin seurata meitä. Ei kai kolli halunnut jäädä mistään näin kiinnostavasta paitsi. Viimein kolli lähti meidän peräämme. Hyvä. Nyt tutkimusmatkalla oli jo kolme osallistujaa! Tutkin lammen pintaa ihan reunalla, mutta aiemman testaukseni perusteella, en uskaltanut astua jäälle. Se oli tuntunut sen verran hauraalta painaessani sitä hieman tassullani. Haahkapentu ei tullut niin lähelle, vaan hän katsoi hieman kauempaa, mitä minä ja Taivaspentu puuhasimme.
“Katso, Pikkupentu, minä-”, ehdin kuulemaan, kun kuului loiskahdus. Tuntui kuin lammen pinta olisi mennyt rikki, kun se alkoi väreilemään. Nostin pääni ja katsoin loiskahduksen suuntaan. Ehdin erottamaan vain valkean korvan, kun tajusin, mitä juuri oli tapahtunut.
“Taivaspentu!” huudahdin kauhuissani ja pelko kouraisi vatsaani. Olin kuullut monesti klaaninvanhinten kertovan uimisesta, miten jotkut harvat sen osasivat ja jotkut eivät. Taivaspentu ei varmasti osannut uida. Voi ei! Miten naaras pääsisi pois! Pelokkaana ajatukseni täyttyivät kaikista niistä kauhutarinoista, joita klaaninvanhimmat olivat myös kertoneet. Kuinka kissoja oli hukkunut. Veteen. Voi, miksi muistin ne vasta nyt!
“Apua! Tulkaa auttamaan!” huusin hädissäni, sillä tiesin, etten voinut muutakaan. Taivaspentu yritti kauhoa tassuillaan ja pitää päänsä pinnalla, muttei siitä tahtonut tulla mitään. *Minun täytyy pelastaa Taivaspentu!* ajattelin totisena ja kaikki klaaninvanhimpien antamat varoitukset katosivat päästäni. En voinut vain seistä tekemättä mitään. Olin jo aikeissa astua hauraan jään päälle, jota lammen reunaan oli muodostunut, kunnes kuulin askelia takaani.

//Tuhka? Taivas? Haahka?
//798 sanaa

Kirjoittaja: Frankie

Pentutarhan ulkopuolella harmaat pilvet muodostivat katon taivaalle. Pilvistä sateli miljoonia pieniä lumihiutaleita maata kohti matkallaan tanssahdellen tuulen tahtiin. Ulos leiriin astellut Haahkapentu tunki kielensä ulos toiveenaan saada hiutaleen tai toisen suuhunsa. Yhden laskeutuessa hänen kielensä päälle hän sai pettyneenä kokea, ettei hiutale maistunut millekään muulle kuin kylmälle.

Enempää hän ei kuitenkaan lumihiutaleisiin voinut keskittyä. Hän oli tullut selvittämään mitä Taivaspennulla ja Pikkupennulla oli aikeenaan heidän hiipiessään Ruusutuikkeen välttävän silmän ohi leiriin. Kaikkien pentujen pitäisi hyvin tietää, että oleskelu leirissä ilman vanhempaa kissaa oli kiellettyä. Haahkapennulla oli tarve selvittää mistä oli kyse.
Kun hän katseellaan etsi merkkejä Pikkupennusta ja Taivaspennusta, hän näki, että kaksikko oli loikkimassa leirin keskellä sijaitsevaa suurta puuta kohti. Lumi pöllysi naaraiden hyppiessä maata peittävän lumipeiton seassa. Haahkapentu lähti heidän peräänsä, mutta huomasi pian putoavansa kärryiltä. Lumen seassa juokseminen oli yllättävän hidasta hänen osaltaan. Kollin tuuhea turkki tuntui hidastavan matkaa huomattavasti ja pitkien kömpelöiden jalkojen takia hän kompastui pian niin, että lensi naamalleen lumikinokseen. Hän nosti kasvonsa lumen seasta ja ravisti itsensä. Silti hänen viiksiinsä jäi lumista kohmetta, joka kutitti niitä harmillisesti.
Kun hän vihdoin pääsi leirin keskellä olevan suuren puun luokse, hänen jaloissaan olevat karvat olivat täynnä pieniä jäisiä lumituppoja. Kun hän katsoi ympärilleen, ei Taivaspentua tai Pikkupentuakaan näkynyt missään. Sen sijaan puun luona asteli komea hopeanvalkoinen kolli, jonka etutassuissa oli haaleita raitoja. Haahkapentu meni äkkiä piiloon lähimmän lumikinoksen taakse. Hän ei todellakaan halunnut jäädä kiinni vaeltelemassa leiriä yksin. Hän toivoi, ettei hänen kellanpunainen turkkinsa paljastaisi häntä lumen seasta.
Hänen onnekseen hopeanvalkoisen kollin askeleet vaimenivat ennen pitkään. Hän kurkisti varovasti lumikinoksen takaa ja näki sen sijaan Taivaspennun ja Pikkupennun tulleen takaisin hänen näkökenttäänsä. He kävelivät häntä lähemmäs hänen läsnäoloaan kuitenkin huomaamatta, jolloin hänen onnistui kuulemaan osan heidän keskustelustaan.
”Se oli isä. Jos hän huomaisi meidät niin joutuisimme varmasti takaisin pentutarhaan”, kertoi Taivaspentu Pikkupennulle. ”Pitää olla entistä varovaisempi. Leikitään, että ollaan soluttauduttu johonkin muun kissojen yhteisöön eikä meitä saa nähdä!”
Haahkapentu kiinnostui heti Taivaspennun ideasta. Hänen olisi melkeinpä tehnyt mieli astua esiin piilostaan ja liittyä leikkiin kahden naaraan kanssa, mutta toisen kertaan mietittyään ajatus tuntui turhan jännittävältä. Hän tunsi olonsa mukavammaksi pysyessään piilossa pois kenenkään silmistä.
Taivaspentu ja Pikkupentu palasivat siihen kohtaan, mistä he olivat tulleet Haahkapentu perässään. Taivaspentu kuitenkin pysähtyi äkkiä ja katsoi kolmen pennun jalanjälkiä maassa. Haahkapennun sydän alkoi heti tykyttää hermostuneesti. Nyt naaraat pian huomaisivat hänen seuraavansa heitä!
’’Pikkupentu’’, Taivaspentu sanoi katse kiinni lumisissa tassunjäljissä. ”Miksi meidän jälkiemme rinnalla kulkee vielä yhdet pienet pennun tassunjäljet?”
Pikkupentukin siirsi meripihkaisen katseensa lumeen. ’’En tiedä’’, hän sanoi mietteliäästi. ’’Ehkä joku pennuista seuraa meitä?’’
’’Jäljet kuuluvat varmasti Jääpennulle, hän on sellainen kiusaaja. Hän takuulla piileskelee jossain ja haluaa säikäyttää meidät tilanteen tullen!’’ Taivaspentu katsoi tarkasti erivärisillä silmillään ympärilleen. Haahkapennun oli laitettava päänsä piiloon ennen kuin naaras huomaisi hänet.
’’Jääpentu, me tiedämme, että piileskelet täällä jossain!’’ Haahkapentu kuuli Taivaspennun kimeän äänen. Naaras ei huutanut kuitenkaan liian kovaa, etteivät muut kissat hänen ympärillään kuulisi häntä. Kolli ei tullut ulos piilostaan huudoista huolimatta. Hän ei ollut Jääpentu, eikä hänen aikeenaan ollut pelästyttää naaraita.
Hetken ajan kaksikko tuntui odottavan vastausta. Kun sitä ei kuulunut, Pikkupentu ehdotti: ’’Ehkä hän kadotti meidät samalla kun piilottelimme isältäsi?’’
’’Voi olla’’, sanoi Taivaspentu. Haahkapentu kuuli kuitenkin pienen epäilyksen naaraan äänessä. ’’No, jos me tapaamme hänet vielä, voimme näyttää hänelle, ettei meitä helposti pelotella. Minne haluaisit mennä seuraavaksi?’’
’’Näetkö tuon?’’ kysyi Pikkupentu. Haahkapentu uskaltautui taas kurkistamaan lumikasan takaa. Hän huomasi, että Pikkupentu osoitti hännällään leirin toisella puolella olevaa vesiputousta. Putoavasta vedestä lähtevä kohina kantautui jo kaukaa Haahkapennun korviin.
’’Sehän on vesiputous!’’ hihkaisi Taivaspentu into silmissä kiiltäen. ’’Mennään!’’
Naaraat lähtivät taas hyppimään lumessa kohti sitä kohinaa, joka vesiputouksesta lähti. Haahkapentu tuli viimein ulos piilopaikkanaan toimineen lumikasan takaa ja lähti heidän peräänsä. Hän oli jälleen kerran paljon kahta toista pentua hitaampi ja meinasi kompastella vähän väliä matkan varrella.
Kun hän saapui vesiputoukselle, hän huomasi sen luovan pienen lammen leiriin. Lammen uloimmat reunat olivat jään peitossa, mutta keskiosa oli vielä nestemäistä vettä. Vesiputouksesta lähtevä kohina oli nyt kovaäänisempi, eikä Haahkapentu enää kuullut niin kaukaa mitä Taivaspentu ja Pikkupentu puhuivat toisilleen. Hän vain näki, miten Pikkupentu kokeili varovasti tassullaan lammen peittävää jääkerrosta.
Taivaspentu äkkiä taas katsoi ympärilleen ja ennen kuin Haahkapentu ehti reagoida asiaan mitenkään, naaras huomasi hänet.
’’Haahkapentu!’’ naaras huudahti ihmettelevästi. ’’Sinäkö olet seurannut meitä koko tämän ajan?’’
Pikkupentukin tuli hetkeksi pois lammen luota ja kiinnitti meripihkaiset katseensa Haahkapentuun. Kolli tunsi olonsa hyvin ahdistuneeksi ja raapi kynsillään lunta vaivaantuneena.
’’Tulin vain katsomaan mitä teette leirin ulkopuolella’’, hän yritti sanoa, mutta hänen suustaan tuli taas vain epämääräistä mutinaa.
’’Mitä?’’ naaraat kysyivät yhteen ääneen.
’’Tulin vain katsomaan mitä teette leirin ulkopuolella!’’ Haahkapentu toisti nyt turhankin kovaäänisesti. Hän raapi taas maata ja toivoi, ettei kumpikaan naaraista suuttuisi hänelle. Miten hän onnistui pilaamaan näinkin yksinkertaisen asian niin helposti?

//Taivas? Pikku?
776 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Kenen kanssa voimme lähteä?” pienikokoinen tummanruskea pentu miukaisi ja vilkaisi minua meripihkaisilla silmillään kysyvästi. Tiesin, että pennuilta oli kielletty yksin ulos lähtö. Oli sanottu, että mukana pitäisi olla joku joka on asemaltaan vähintään oppilas. En kuitenkaan halunnut ylimääräisiä kissoja mukaan, joille kaikki tuo ulkona oleva olisi arkipäivää. Halusin kokea leirin itse ja tutustua siihen jonkun kanssa, jolle se olisi myös aivan ensimmäinen kerta. En halunnut, että minua ohjattaisiin paikkoihin vaan halusin löytää ne itse. Ei leirissä olisi niin vaarallista etteikö kaksi pentua siellä selviäisi – toivottavasti. Leirin oli oltava turvallinen paikka, sillä kissat uskalsivat nukkua siellä yöllä. Ei olisi vaaraa villieläimistä. Ja sitäpaitsi, olinhan jo käynyt vähän leirissä Pihkapennun ja isän kanssa, mutta harmillisesti sekin matka oli päättynyt oppilaidenpesälle päästyämme.
”Uskon, että selviämme yksinkin. Miksei leiri olisi turvallinen paikka jos muutkin kissat uskaltavat nukkua siellä? Ja siellä on varmasti paljon kissoja suojelemassa meitä jos tulee hätä. Ja pitäähän meidän joskus oppia kulkemaan siellä itsekin ilman avustajia”, selitin melko itsevarmana, mutta samaan aikaan äänestäni tihkui pieni epävarmuus.
“Minkälainen leiri on?” Pikkupentu uteli siirtyen onneksi uuteen aiheeseen. En haluaisi perustella enempää päätelmiäni, sillä en tiennyt osuisinko täysin oikeaan.
”Siellä on tosi kirkasta. Aluksi sattuu silmiin kun maa on niin valkea, mutta siihen tottuu pian. Viimeksi kun pääsin ulos en ehtinyt pitkälle, mutta nyt meillä on oiva tilaisuus lähteä selvittämään sitä, mitä leirillä on meille tarjottavanaan”, naukaisin ja häntäni pörhistyi innokkaana. En osannut lukea sitä mitä mieltä Pikkupentu ajatteli ulos pentutarhasta menemisestä ilman aikuista, mutta hän kuitenkin nyökkäsi hyväksyen suunnitelmat. Voisihan Pikkupentu olla tarkka sääntöjen noudattaja. Hän kuitenkin vaikutti mukavalta ja ehkä siltä, että meistä voisi tullakin ystävät. Viitoin hännälläni tummanruskeaa pentua eteenpäin samalla tarkistaen, että reitti olisi selvä. Olisi tyhmää jäädä kiinni jo ennen kuin päästäisiin ulos. Pujahdimme nopeasti ulos pentutarhan suuaukosta ja kavahdin taas kirkkautta. Totuin kuitenkin valoon viime kertaa nopeammin ja mieleeni palasi eilisen tapahtumat. *Olikohan Pihkapennulla ollut kivaa ulkona? Pitää muistaa kysyä.* Kun Pikkupentu oli toipunut kirkkaudesta käännyin katsomaan naarasta.
”Eikö olekin kaunista?” hymyilin sädehtien. Naaras henkäisi ihastuksissaan ja nyökkäili.
”Meidän on kuitenkin mentävä nyt, ettei meitä huomata!” kuiskasin ja lähdin loikkimaan vaivalloisesti hangessa. Olimme niin pieniä, että liikkuminen oli suuri ponnistus meille. Vaikka leiri oli tassunjälkien peitossa, lumi vaikutti silti suuresti nopeuteemme. Pian kuitenkin tuli paljon tallatumpi kohta johon lysähdin istumaan.
”Tassuni ovat ihan kohmeessa!” hytisin hampaat kalisten. Pikkupentu kipitti perässäni aukiolle ja naukaisi: ”Niin minunkin. Löytyisiköhän täältä mitään kuivaa kohtaa?” Tähyilin ympärilleni ja nopealla vilkaisulla näin pelkkää lunta ympärilläni. Hetken katseltuani huomasin kuitenkin lumisen suuren puun melko lähellä leirin keskustaa.
”Mennäänkö katsomaan tuolta? Tuon puun vieressä on ainakin oppilaiden pesä, mutta mennään katsomaan onko siellä jotain muutakin!” hihkaisin ja varmistin katseellani vielä Pikkupennulta sen, että suunnitelma sopisi hänelle. Naaras hymähti ilkikurisesti ja lähti loikkimaan pennuille hurjalla tahdilla kohti puuta.
”Ota kiinni jos saat!” naaras huudahti peräänsä minulle. *Niin aionkin!* Lähdin loikkimaan lumessa ja kiihdytin liian nopeaan vauhtiin. En enää hallinnut tassujani vaan tömähdin naamalleni lumihankeen ja päästin pienen vinkaisun. Nousin nopeasti pystyyn ja ravisti lumen ja yritin lähteä hallitummin ottamaan kiinni lumesta erottuvaa ruskeaa kissanpentua. Pikkupentu kuitenkin etumatkansa ansiosta saavutti puun ensin ja saavuttuani paikalle lysähdin maahan hengästyneenä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, huomasin erittäin kauniin tummanruskean naaran lähellämme. Hänen ruskeissa silmissään oli ilkeä kiilu, joka sai inhon syttymään sisälläni. En voinut ajatella muuta kuin Jääpentua ja hänen ilkeyttään. Kissa mulkaisi meitä halveksivasti ja lähti tepastelemaan pois.
”Tuolla on varmaan myöskin soturienpesä. Tuo kissa ei näyttänyt oppilaalta”, Pikkupentu tokaisi. Nyökkäsin myöntyvästi.
”Olet oik…”, hiljenin kun tunnistin pesästä lehahtavan hajun. *Isä!* Nykäisin Pikkupentua etutassusta ja pujahdin puun suojiin piiloon. Pikkupentu ehti myöskin piilopaikkaan juuri ajallaan.
”Miksi me..?” siirsin häntäni pennun suun eteen. Piilopaikkamme ohi käveli isän tuttu hopeanvalkoinen hahmo, mutta onneksi hän käveli muualle huomaamatta meitä.
”Se oli isä. Jos hän huomaisi meidät niin joutuisimme varmasti takaisin pesään”, miukaisin haikeina jo miettien ajatusta siitä, että retkemme jäisi lyhyeksi, ”Pitää olla entistä varovaisempi. Leikitään, että ollaan soluttauduttu johonkin muun kissojen yhteisöön eikä meitä saa nähdä!” Mielestäni idea oli mahtava, saisimme päästä kokeilemaan kykyjämme. Pikkupentu suostui ja päätimme lähteä pois pesältä. Sen lähellä olisi liian riskialtista. Palasimme kohtaan, jossa olimme valinneet suunnan viimeksikin. Löysimme siihen helposti seuraamalla tassunjälkiämme maassa. Yksi asia kuitenkin kiinnitti huomioni.
”Pikkupentu?” kysyin katsoen maahan, ”Miksi meidän jälkiemme rinnalla kulkee vielä yhdet pienet pennun tassunjäljet?” Katsoin Pikkupennun meripihkaisiin silmiin ja sen jälkeen ympärillemme. Joku seurasi meitä ja oli seurannut pentutarhasta saakka.

//Pikku? Haahka? Toivottavasti en hitannu Pikkua liikaa cx
713 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Raotin silmiäni hitaasti ja suljin ne pian huomatessani, että oli yhä pimeää. Kuulin liikehdintää oppilaiden pesän toiselta puolelta. Väsymys katosi, joten raotin taas silmiäni. Tmmanruskea Huurretassu oli noussut ylös vuoteeltaan. Nyt oppilas nuoli turkkiaan. Kun turkki oli puhdas, naaras poistui pesästä vähin äänin. Suljin taas silmäni ja yritin jatkaa uniani. Yritys oli turha, sillä väsymys oli kadonnut kokonaan. Olisin halunnut jäädä lämpimään vuoteeseeni loikoilemaan, mutta nälän tunne vatsassani oli toista mieltä. Hieman turhautuneena kampesin itseni pystyyn. Jalkojani särki ja ne tuntuivat kohmeisilta. Pyöristin selkäni ja venyttelin haukotellen. Hetken ajan nuolin taistelusta rähjääntynyttä turkkiani. Karvatukkoja uupui sieltä täältä, joka ärsytti minua suunnattomasti. Sama ongelma tuntui kuitenkin olevan kaikilla, jotka olivat olleet taistelussa mukana. Mieleni palasi taas eiliseen. En ollut saanut pahoja vammoja, josta olin hyvin ylpeä. Olimme taistelleet Pimentotassun kanssa yhdessä lähes koko taistelun ajan. Sen sijaan Jyrkänneloikka oli haavoittunut melko pahasti. Kolli oli saanut vatsaansa melko syvän haavan, mutta mitä ilmeisimmin hän paranisi. En tiennyt kauanko siinä menisi, mutta tuskin kovinkaan kauaa.
Olin saanut turkkini niin siistiksi kuin vain pystyin, joten astelin äänettä ulos oppilaiden pesästä pakkaseen. Astuin kylmälle lumelle ja mieleni teki heti palata pesän lämpöön. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan matkaa. Ilma oli paljon kylmempää kuin kuusen suojassa. Päivästä tulisi takuulla kylmempi kuin eilisestä. Leirin pääaukio oli melko tyhjillään. Huurretassu istui leirin keskustassa ja katseli tähtiä. Punatähti oli jo hereillä. Päällikkö istui lähellä piikkihernetunnelia ja tarkkaili leiriä. Pentutarhan suunnalta kuului ääniä. Oli vielä pimeää. Taivas oli pilvetön, ja tähdet kimmelsivät Hopeahännällä kirkkaina. Huomenna olisi puolikuu. Kävelin tallotun lumen halki tuoresaaliskasalle. Se oli tyhjä. Vatsani murisi kovaa ja halusi ruokaa. Edellisestä ateriasta oli kulunut pian kokonainen päivä. Saisin syötävää aikaisintaan vasta auringonnousun aikaan, kun ensimmäinen metsästyspartio palaisi. Partio oli luultavasti lähtenyt jo joku aika sitten matkaan.
Turhautuneena laahustin kohti oppilaiden pesää. Lehtikadon aikaan riistaa ei ollut paljoa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vatsani huusi tyhjyyttään. En malttanut odottaa Hiirenkorvaa. Silloin riistaa oli aina paljon enemmän kuin Lehtikadon aikaan. Liekkihännän mukaan Viherlehti oli antoisinta saalistusaikaa. Olin syntynyt Viherlehden alussa, joten muistikuvani olivat hatarat. Muistin, että olin poistunut noin kuun ikäisenä ensimmäistä kertaa pentutarhasta. Emo oli halunnut viedä minut klaanille näytille vasta silloin, kun osasin kävellä horjumatta. Niin teki moni kuningatar. Emo oli kuollut minun ollessani kahden kuun ikäinen. Siitä saakka Ruusutuike oli pitänyt minusta huolta.
“Onko nälkä?” kysymys sai minut havahtumaan ajatuksistani takaisin tähän hetkeen. Käänsin katseeni raidalliseen Henkäysvarjoon. Olin yllättynyt siitä, että hän oli tullut luokseni.
“Vähän”, valehtelin lapojani kohauttaen. Kolli istuutui alas. Vilkaisin hänen suuntaansa silmiäni siristäen. Mitä kolli taas yritti?
“Saalistuspartio palaa vasta auringonnousun aikaan”, kolli totesi rauhallisella äänellä. En vastannut mitään.
“Voin viedä sinut saalistamaan, jos vain suinkin haluat”, soturi ehdotti ja väläytti minulle pienen hymyn. En tiennyt, miksi Henkäysvarjo oli minulle ystävällinen. Hän oli aina piikikäs ja välillä jopa ilkeä toisille.
“Miksi et vie Huurretassua?” kysyin ja kohtasin nyt ensimmäistä kertaa soturin sinisen katseen. Katsekontakti päättyi pian, kun vilkaisin Huurretassun suuntaan.
“Älä kerro kenellekään, mutta hänestä tulee tänään soturi. Kävimme eilen viimeisen kerran harjoittelemassa”, kolli kumartui lähemmäs minua ja kuiskasi korvaani. Hymähdin vastaukseksi jotain epämääräistä.
“Miksi kerrot tämän minulle?” esitin jo toisen miksi-kysymyksen peräkkäin. Henkäysvarjo ei ollut siitä moksiskaan. Hän suoristi selkänsä ja kohautti lapojaan.
“Haluan lähteä kanssasi saalistamaan”, soturi ilmoitti tyynesti. En tiennyt uskoinko soturia. Hänellä oli takuulla jotain takaa-ajatuksia taas.
“Ihan sama. Mutta älä luulekaan, että lähtisin koska nautin seurastasi. Haluan syötävää ja siinä se”, murahdin vastaukseksi. Henkäysvarjo nyökkäsi ilmeettömästi. Mietin, pitäisikö minun ilmoittaa Liekkihännälle. Tulin lopulta siihen tulokseen, että oli turha herättää nukkuvaa soturia. Meillä ei ollut suunnitelmia tälle päivälle, joten tuskin saalistusreissu mestariani haittasi. Tervehdimme Punatähteä, jonka jälkeen Henkäysvarjo pujahti ensin piikkihernetuneliin. Astelin hänen peräänsä. Jalkani olivat yhä hieman kankeat, mutta kävely helpotti.
Leirin ulkopuolella oli kylmempi kuin sisällä. Kylmä Lehtikadon viima iskeytyi vasten lyhyttä turkkiani. Se sai minut jännittämään lihaksiani. Henkäysvarjo asteli eteenpäin rauhallisin askelin. Valitsimme eri suunnan kuin saalistuspartio, joka oli hajujälkien perusteella mennyt metsään päin. Me menimme kohti Hehkulampea.
“Millainen taistelu oli?” soturi yritti aloittaa keskustelua.
“Ei erityinen. Kissoja oli aika lailla sama määrä kuin partiossa oleviakin. Olimme melko tasaisia niiden kanssa”, selitin mahdollisimman lyhyesti. Henkäysvarjo nyökkäsi. Lumi narisi käpälieni alla astellessani eteenpäin.
“Minäkin olin oppilaana mukana eräässä taistelussa”, kolli kertoi. Vilkaisin häntä, mutta en vastannut mitään.
“Taistelimme kahta kettua vastaan. Ne olivat tulleet reviirillemme, ja Punatähti oli lähettänyt partion hoitelemaan ne. Taistelun seurauksena olin neljsäosakuun parantajan pesällä”, kolli kertoi rauhallisella äänellä.
“Et taidakaan olla kovin hyvä taistelijaa”, vastasin hymähtäen. Kolli pyöräytti silmiään.
“Oletko koskaan kohdannut kettua? Minä en ollut, ja sen takia en osannut varautua”, soturi vastasi. Pysyin taas hiljaa. Ketut eivät ymmärtäneet meitä, joten kommunikointi niiden kanssa oli mahdotonta. Täytyi vain osata taistella hyvin, jotta kettu saatiin ajettua pois tai tapettua.
“Hajaannutaan tässä. Hyvää saalistusonnea”, kolli naukui.
“Milloin palaamme tähän?” kysyin. Henkäysvarjo mietti hetken.
“Etsin sinut sitten, kun palaamme leiriin”, kolli vastasi virnistäen. Kohautin lapojani tyyni ilme kasvoillani. Käänsin selkäni soturille ja lähdin kulkemaan kohti kahta pientä kukkulaa. Ne sijaitsivat melko lähellä Hehkulampea. Hidastin tahtiani ja raotin hitaasti leukojani, jotta haistaisin riistan paremmin. Hajut olivat melko laimeita, joten jatkoin matkaa eteenpäin. Bingo! Tuore jäniksen hajujälki kantautui sieraimiini. Löysin pian pienen jäniksen jalanjäljet. Kaksi pidempää takajalan jälkeä viereikkäin ja pienet etujalkojen jäljet allekkain. Liekkihäntä oli opettanut tunnistamaan eläinten jälkiä hangessa. Lähdin hitaasti matalana seuraamaan jälkiä. Ne johtivat suoraan kohti kukkuloita. Jänis oli välillä pysähtynyt. Siellä täällä oli jäniksen papanoita.
Kun saavutin toisen kukkulan, näin jäniksen erään lehdettömän pensaan alla. Hiivin lähemmäksi varoen. Häntäni oli vähän ilmassa, jotta se ei koskettaisi lunta. En kuitenkaan pitänyt sitä missään nimessä pystyssä, sillä silloin jänis olisi helpommin voinut huomata minut. Kun etäisyys oli noin ketunmitan verran, ponnistin itselleni takajaloistani vauhtia. Syöksyin kohti pitkäkorvaista eläintä niin nopeasti kuin vain pystyin. Jänit huomasi minut hetken liian myöhään. Se oli lähdössä karkuun, mutta iskin käpälälläni iskun sen päähän. Jänis häkeltyi siitä niin, että se kaatui. Loikkasin eläimen päälle ja upotin hampaani sen kaulaan. Väänsin eläimeltä niskat poikki. Se vingahti kerran, jonka jälkeen elämä katosi sen kehosta. Nousin ylös jäniksen päältä ja katselin sitä hetken. Se oli pienempi kuin jänikset yleensä. Tästä riittäisi saalista ehkä kahdelle kissalle.

Ennen auringonnousua olin saanut kiinni jäniksen lisäksi vain yhden hiiren. Olin jahdannut hetken aikaa toistakin hiirtä, mutta se oli päässyt pakoon lumen alle. Olin myös tovin jäljittänyt yhtä oravaa, mutta turhaan. Olin kadottanut hajujäljen jossain vaiheessa. Nälkä oli sietämätön. Huomasin minua lähestyvän soturin monen ketunmitan päästä. Henkäysvarjo kantoi suussaan oravaa. Kun hän oli ketunmitan päässä minusta, soturi pysähtyi.
“Oletko sanut muuta kuin tuon hiiren?” kolli kysyi ja viittasi hiireen, jonka olin juuri tappanut.
“Joo. Jonkun matkan päässä on jänis. Voimme ottaa sen mukaamme matkalla”, ilmoitin. Soturi nyökkäsi.
“Jos tahdot, voimme syödä tämän oravan jo nyt. Ei tarvitse pelätä, että joku vie saaliit nenämme edestä”, kolli virnisti.
“Tehdään sitten niin”, vastasin rauhallisella äänellä. Minulla oli kamala nälkä. Astelin soturin luokse. Hän työnsi oravan minun suuntaani. Upotin hampaani siihen ja haukkasin palan suuhuni. Orava oli yhä lämmin. Olisin halunnut hotkia osani tuoresaaliista nopeasti, mutta pakotin itseni syömään hitaasti. Pureskelin kaikessa rauhassa lihaa suussani aina hetken, jonka jälkeen nielaisin sen. Kun vatsani oli kyllin täynnä, työnsin oraan soturin suuntaan. Henkäysvarjo hymähti ja alkoi syödä. Katselin hetken syövää soturia. Henkäysvarjollakin näytti olleen nälkä. Hän söi loput oravasta nopeasti ja nosti katseensa minuun huuliaan lipoen.
“Tahdotko vaihtaa kieliä?” soturi kysyi. Pyöräytin silmiäni.
“En”, vastasin. Kielten vaihtaminen oli mielestäni typerin tapa mitä oli olemassa. Harva sitä enää tänä päivänä harrasti, mutta kyllä sitä näki joka päivä tehtävän.
“Niin minä arvelinkin”, kolli vastasi ja virnisti. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, kissa nappasi hiireni suuhunsa ja lähti kantamaan sitä kohti leiriä. Kiirehdin hänen vierelleen ja katsoin kollia tiukasti.
“Se on minun hiireni”, totesin.
“Tiedän, mutta autan sinua. Sitä paitsi sinä sait enemmän saalista, eli teit enemmän työtä. Voin hyvin kantaa saaliit leiriin”, kolli mumisi hieman epäselvästi hiiri suussaan.
“Minä kannan sen jäniksen”, vastasin.

Saavuimme leiriin ja kävimme viemässä saaliimme tuoresaaliskasaan. Aurinko oli jo miltei noussut, ja saalistuspartio oli saapunut leiriin. Auringonnousun rajapartio oli juuri lähdössä matkaan. Leirin pääaukiolla oli nyt useampi kissa. Pimentotassu istuskeli oppilaiden pesän edustalla. Hän huomasi minun tulevan leiriin Henkäysvarjon kanssa. Naaras käänsi kuitenkin nopeasti katseensa muualle. Tähdet olivat kadonneet taivaalta sen kirkastuessa. Pilviä ei vieläkään näkynyt. Astelin oppilaiden pesälle ketunmitan päähän Pimentotassusta ja jäin istumaan siihen. Päivä olisi minun osaltani rauhallinen, sillä Liekkihäntä oli antanut minulle käytännössä vapaapäivän. Taistelun jälkeen täytyi levätä. Ajattelin käydä katsomassa Jyrkänneloikkaa jossain vaiheessa, mutta nyt minulla ei ollut suunnitelmia. Jäin katselemaan leirin arkipäiväisiä touhuja.

//Saa jatkaa. Tuhka on leirissä varmaan loppupäivän. Tuli jotenki tosi tönkkö xd
// 1376 sanaa.

Kirjoittaja: Frankie

Lehtikadon viileä tuuli kahisutti Kuolonklaanin metsän kuusia irrottaen heikoimmin kiinni olevia havunneulasia mennessään. Se ohitti Kuuluolan pimeän sisäänkäynnin ja kulki Hehkulammen yli saapuen viimein siihen onkaloon, jota Kuolonklaani kutsui leirikseen. Se imeytyi kissojen turkkien läpi ja sai monet värisemään kylmyydestä. Pentutarhan pesän suuaukolla seisova Haahkapentukin tunsi sen kuonossaan.
’’Haahkapentu, tule sisälle ennen kuin vilustut’’, huikkasi Ruusutuike sisäänkäynnin peittämän sammalverhon takaa. Naaraan ääni oli lempeä, mutta siinä oli päättäväinen sävy. Haahkapentu tiesi, ettei Ruusutuike aikonut käskeä toista kertaa.
Ilman vastausta pentu antoi tassujensa johdattaa itsensä sammalverhon läpi takaisin sisälle pentutarhaan. Hän tiesi, ettei paksun turkkinsa ansiosta olisi millään antanut pienen tuulen vilustuttaa itseään, mutta ei aikonut kiistellä asiasta kuningattaren kanssa. Ei sillä, että hän olisi pelännyt Ruusutuikkeen suuttuvan. Hän ei ollut varma siitä, oliko kuningatar edes kykenevä sellaiseen tunteeseen. Ei hän ainakaan ollut ikinä todistamassa sellaista tilannetta, missä Ruusutuike olisi ollut vihainen jollekin heistä pennuista, mutta ei myöskään halunnut olla se ensimmäinen.
Sisällä pentutarhassa tunnelma oli rauhanomainen. Naarmunenä nukkui kuorsaten kauempana muista samalla kun toinen klaaninvanhin Sumusilmä istui muutaman hännänmitan päässä tarkkailemassa tilannetta. Sokeudestaan huolimatta klaaninvanhin tuntui olevan perillä hyvin siitä mitä ympärillään tapahtuu. Pihkapentu keskittyi kynsimään kuivaa sammaltuppoa samalla kun Pikkupentu ja Taivaspentu juttelivat keskenään. Ruusutuike makasi sammalpetillään kolmea vastahakoista pentuaan pesten kielellään. Pentujen vastahakoisesta sähinästä huolimatta Haahkapentu tiesi heidän pitävän salaa emoltaan saamasta huomiosta. Hän ei voinut tuntea pientä kateuden pistoa rinnassaan. Hän ei itse tulisi tapaamaan omia vanhempiaan ennen kuin astuu itse heidän kanssaan Pimeyden metsän riveihin. Aika tähän tuntui kuitenkin liian pitkältä. Nyt hänen oli vain tyydyttävä kuvittelemaan millaisia hänen emonsa ja isänsä olisivat, jos molemmat heistä olisi vielä elossa.
’’Mitä mietit pikkuinen?’’ kysyi Sumusilmä yhtäkkiä hänen viereltään. Haahkapentu melkein hypähti, hän ei ollut yhtään huomannut klaaninvanhimman tulevan viereensä. Hänen mielestään Sumusilmä oli aina ollut hieman pelottava. Punaruskean naaraan harmaat sumuiset silmät tuntuivat aina tuijottavan syvälle sieluun sokeudesta huolimatta, niin kuin ne nytkin tekivät.
’’En mitään’’, oli Haahkapennun tarkoitus sanoa. Hänen suustaan tuli kuitenkin niin epämääräistä mutinaa, ettei hän ollut itsekään varma mitä hänen tarkoituksenaan oli ilmaista. Sumusilmä oli ehkä tullut juttelemaan hänelle pelkästä ystävällisyydestä, mutta hän silti päätti suunnata ripeästi omaan sammalpetiinsä sen enempiä rupattelematta. Sumusilmä ilmeisesti kuuli hänen vaimenevat askelensa, koska lähti itsekin kävelemään poispäin.
Omassa sammalpetissään kauempana muista Haahkapentu koki olonsa rauhallisemmaksi. Hän hetken etsi mukavaa asentoa ja valmistautui nukkumaan, kunnes hänen silmänsä eksyi kauempana oleviin Pikkupentuun ja Taivaspentuun. Kaksikolla molemmilla oli kasvoillaan ilkikuriset ilmeet, ja ikään kuin hiirtä saalistaessaan he hiiviskelivät lähemmäs pentutarhan suuaukkoa, missä Haahkapentu oli vain hetkeä aikaisemmin ollut. Hänen mielenkiintonsa heräsi heti. Kukaan muu pentutarhassa ei näyttänyt huomaavan kahta pentua suuaukon lähellä. Ruusutuike oli keskittynyt jääräpäisen Jääpennun puhdistamiseen, ja Sumusilmä kuunteli keskittyneesti Pihkapennun esitellessä hänelle kynsittyä sammalpalloa. Naarmunenän kuorsaus ei ollut hiljentynyt viimeisen tovin aikana.
Äkkiä sekä Pikkupentu että Taivaspentu olivat pujahtaneet sammalverhon läpi ulos Haahkapennun näkökentän ulkopuolelle. Kolli ei voinut olla ihmettelemättä kaksikon touhuja. Eivätkö he juuri kuulleet sitä miten Ruusutuike oli kieltänyt pentuja menemästä liian kauas suuaukon luota?
Haahkapentu ei kehdannut kuitenkaan sanoa asiasta kenellekään. Hän hieman epäröivin askelin lähti seuraamaan kahta naarasta.

//Taivas? Pikku?
495 sanaa

Kirjoittaja: Siru

Pälyilin oppilaiden pesän havukaton alta suurikokoista, harmaata soturia, joka laski kaksi jotakin jyrsijää muistuttavaa muiden tuoresaaliiden joukkoon ja vaihtoi pari sanaa varapäällikkö Surmakynnen kanssa. Tuon kollin oli tarkoitus toimia mestarinani ja olin jo ehtinyt kuulla muilta klaanin kissoilta, kuinka vaativa hän osasikaan olla, enkä takuulla pääsisi helpolla hänen oppilaanaa. Pala nousi kurkkuuni, sillä tänään Jyrkänneloikan oli tarkoitus pitää ensimmäinen oppituntini, enkä ollut nukkunut edellisen yön aikana juuri lainkaan ja luomeni tuntuivat raskailta, vaikkei aurinko ollut edes huipussaan. Luultavasti hän ei päästäisi minua pälkähästä, ennen kuin pystyisin hiipimään kuivuneiden lehtien päällä päästämättä ääntäkään. ”Mene muualle haaveilemaan”, kuulin Turmatassun murahduksen, hetkeä ennen kuin tuo tönäisi minut vaivattomasti sivuun pesän suuaukosta. Havahduin nopeasti ja ehdin napata hampaillani kiinni vanhemman oppilaan harmaasta hännästä, mutta päästin välittömästä irti, kun hän kääntyi ja loi murhanhimoisen katseen suoraa harmaisiin silmiini, joita siristin ilkikurisesti ja irvistin pienesti paljastaen valkeat kulmahampaani. ”Kuningattarien on parempi pitää pentujaan paremmin silmällä. Olet varsinainen kakara”, Turmatassu sihahti ja kääntyi kokonaan suuntaani, eikä vieläkään irrottanut katsettaan silmistäni. Huokaisin syvään pitkästyneesti ja jatkoin samalla mitalla kollin aloittamaa tuijotuskilpailua, joka päättyi kun hän viimein tuhahti ja vilkaisi olkansa yli leirin keskiaukiota. Jossa Jyrkänneloikka seisoi edelleen, mutta tällä kertaa hän vaihtoi kieliä Luminenän kanssa. ”Luminenä kertoi aamulla, että harjoittelemme tänään neljästään. Jyrkänneloikkahan on mestarisi, eikö?” oppilas kysyi kireällä äänensävyllä. Nyökkäsin hitain elein ja astuin viimein kunnolla ulos pesän suuaukosta, kun pari muuta oppilasta oli kävelemässä aukiolta suuntaamme. ”Valitettavasti”, huokaisin. Olin ehkä turhan ennakkoluuloinen mestariani kohtaan, sillä olimmehan hädin tuskin kunnolla edes puhuneet. Olin kuitenkin joskus kuullut, kuinka hän oli moittinut tytärtään, Tuhkatassua. Turmatassun ilme oli muuttunut ärtyneestä vahingoniloiseen. ”Punatähti on sitten hyvin älykäs päällikkö. Ehkä Jyrkänneloikka opettaa sinulle, kuinka osoittaa kunnioitusta klaanitovereitasi kohtaan”, kolli virnuili. Turmatassu taisi kuulua kaikkein vanhimpiin oppilaisiin, muttei häntä vielä kuitenkaan oltu nimitetty soturiksi, eikä hän ollut paljoa minua suurikokoisempi. Hän oli kuitenkin tullut klaaniin erakkona, mutta muuta en tiennyt hänestä. ”Ehkäpä, mutta sinulle hän antoi mestariksi Luminenän luultavasti siksi, että hän sääli sinua. Missä lie myyrien kolossa olet joutunut pentuna elämään”, tuhahdin, mutta madalsin ääntäni hieman, sillä huomasin tummanruskean naarassoturin lähestyvän meitä Jyrkänneloikka rinnallaan. Olin tosin helpottunut, sillä Turmatassun kasvot olivat jälleen vääntyneet vihaiseen irvistykseen, joka tyyntyi vasta tuon kuullessa mestarinsa äänen takanaan. ”Hei, Kuuratassu! Turmatassu taisikin jo kertoa sinulle, että pidämme tämän harjoituskerran yhdessä, mutta ensin käymme kiertämässä reviirin rajat”, naaras naukaisi tyynellä ja ystävällisellä äänellään. Omalla tavallani pidin soturin olemuksesta, tai ainakin se toi vaihtelua Turmatassun valloittavaan luonteeseen. Tummanharmaa oppilaan ilme vaihtui jälleen, tällä kertaa pettymyksensekaiseen. ”Täytyykö meidän muka mennä heidän mukaansa. Sehän on vain ajanhukkaa”, kolli mutisi vältellen katsekontaktia Jyrkänneloikan kanssa, joka häntä sivalsi ilmaa levottomasti. ”Teet kuten mestarisi sanoo. Lähdemme välittömästi”, mestarini naukaisi tiukalla äänensävyllä ja lähti Luminenä kannoillaan suuntaamaan kohti leirin uloskäyntiä. Kohautin lapojani ja vilkaisin vilpittömän myötätuntoisesti Turmatassua, ennen kuin otin soturin kiinni parilla loikalla. Olin kerran pentuna käynyt isäni kanssa leirin ulkopuolella, mutta vain hetken aikaa ja aivan sisäänkäynnin vieressä, joten innostus luonnollisesti poltti rinnassani ja kuvittelin mielessäni, miltä muu reviiri mahtoi näyttää. Lumi oli peittänyt suurimman osan maasta, muttei se kuitenkaan ollut niin syvää, että siinä kahlaaminen olisi ollut kovinkaan rankkaa, ellei sitten omistanut lyhyitä töppöjalkoja. Lumi oli myös peittänyt kuusten oksat, joilla kyyhötti pieniä lintuja. ”Pysykää perässä, mutta kysykään jos on kysyttävää. Suuntaamme ensin joelle, jota pitkin jatkamme kohti hehkulampea”, Jyrkänneloikka selitti, mutta hädin tuskin kuulin lopun hänen puheestaan, sillä juuri sillä hetkellä olin keskittynyt sisäistämään kaiken uudesta ympäristöstä. Vaikka kiersimme vain osan reviiristä, ei aikaa ollut enää harjoituksille, sillä Jyrkänneloikan oli lähdettävä partioon. Istuin Turmatassun vierellä leirin aukiolla ja mulkoilimme toisiamme, mutta emme enää siksi, että olisimme pitäneet vihaa toisillemme, vaan tilanne turhautti meitä molempia. Tummanharmaata kollia tosin enemmän. Reviirin kierto oli pian käynyt tylsäksi ja hidas eteneminen tuntui kylmänä pistelynä tassuissa. ”En keksi turhempaa tapaa käyttää päivää. En käsitä, miksi Luminenä halusi roikkua teidän mukana, vaikka hän olen paljon edellä sinua”, tuo mutisi ja painoi paljastetut kyntensä huurteiseen maahan, jota peitti kerros lunta. ”Ihan kuin se olisi minun syytäni, ettei Punatähti nimittänyt minua aiemmin oppilaaksi. En nimittäin olisi pistänyt pahakseni. Mutta olen samaa mieltä, että Luminenä olisi voinut viedä sinut mielummin opettelemaan vaikka sitten makuupaikkojen siivousta. Reviirin kierto olisi ollut huomattavasti siedettävämpää”, haukottelin pitkään ja katsoin taivaalle huomaten, kuinka ilta oli jo hämärtymässä ja taivas pudotti muutamia valkeita hiutaleita kuonolleni. Partion olisi kaiketi pitänyt jo palata. Samassa leirin sisäänkäynnin suunnalta kuului askelia, jota seurasi levottomat naukaisut joista hädin tuskin sai selvää. Partioon kuuluneilla kissoilla oli siellä täällä haavoja ja kohtia, joista oli irronnut suuriakin karvatuppoja, mutta huomioni kiinnittyi niistä Punatähteen, joka kantoi Jyrkänneloikkaa parantajan pesälle. Tönäisin Turmatassun kylkeä ja osoitin näkyä katseellani. ”Hienoa, ehkä nyt Punatähti nimittää sinulle uuden mestarin”, kolli naukaisi ilkikurisesti, eikä tainnut edes ajatella tilanteen mahdollista vakavuutta. ”Tai sitten pääset jatkamaan harjoituksia vasta, kun hän toipuu – jos toipuu”, tuo jatkoi. Siristin silmiäni ja pohdin, mitä partion aikana oli oikein tapahtunut. ”Älä sano. En toivo kuolemaa edes hänelle, mutta haluan kyllä tietää, mikä heitä vastaan hyökkäsi”, naukaisin mitäänsanomattomasti. Hetken kuluttua Jyrkänneloikan tytär poistui parantajan pesästä ja olin jo lähdössä kysymään tuolta hänen isänsä tilanteesta, mutta muutin mieleni huomatessani uupumuksen hänen kasvoillaan. Tuhkatassu katosi oppilaiden pesään, jonne Turmatassu seurasi häntä, mutta minä sen sijaan paloin yhä halusta tiedustella mestarini tilanteesta. Vilkaisin sisään parantajan pesään, jossa kohtasin heti Hehkuaskeleen. ”Olitko sinäkin mukana partiossa? Tarvitsetko jotakin?” musta naaras kysyi. Pudistin päätäni ja kiersin katseellani pesää. ”Halusin vain tietää, kuinka Jyrkänneloikan käy”, naukaisin hieman epäröiden, mutta parantajan tyyni ilme onnistui rauhoittamaan mieltäni hieman. ”Tein parhaani, jotta hän selviää, mutta Jyrkänneloikka tarvitsee nyt paljon lepoa. Aika näyttää, kuinka käy, mutta ei kannata olla tässä vaiheessa epätoivoinen”, Hehkuaskel vakuutti ujosti hymyillen ja vastasin tuohon hymyyn jollakin sen tapaisella. Päästyäni jälleen pehmeälle, sammaleiselle pedilleni, nukahdin välittömästi ummistettua silmäni.

//932 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin hyökkäämässä kohti erakkonaarasta, mutta kova ulvaisu sai taistelun pysähtymään. Kaikki kääntyivät hämmästyneinä taistelun laitamille, jossa kaksi kissaa olivat. Verisessä hangessa lojui punaruskea karvamytty, ja hänen päällään seisoi kellanpunainen kolli. Meripihka katsoi voitonriemu kasvoillaan taistelussa rähjääntyneitä kissoja. Myös erakon oma turkki oli yhä vain sotkuisempi. Sieltä täältä uupui karvatukkoja, kollin korva oli revennyt ja vasemmassa lavassa oli kipeän näköinen vuotava haava.
“Me voitimme! Kukistimme teidän johtajanne!” kolli riemuisti. Muut erakot yhtyivät huutoon. Vilkaisin ensin Pimentotassua ja sitten Karhutassua. Jos Punatähti olisi vielä hengissä, hän olisi käskenyt Karhutassun hakea apua. Erakot eivät kai tienneet, että Punatähti ei ollut kuollut lopullisesti. Me tarvitsisimme vain vähän aikaa, ja Punatähti palaisi takaisin Pimeyden Metsän luota. Kuolonklaanilaiset tiesivät sen. Surmakynsi otti askeleen kohti Meripihkaa. Varapäällikkö oli rauhallinen, kun hän nosti katseensa elottomasta päälliköstä erakkojohtajaan.
“Te voititte”, Surmakynsi myönsi, mutta vilkuili vähän väliä Punatähden ruumista. Meripihka ei vastannut, hän hymyili vain leveästi. Kului muutama hetki, mutta ne tuntuivat ikuisuudelta. Huomasin Surmakynnen olevan hieman hermostunut. Niin kaikki kuolonklaanilaiset olivat. Odotimme vain, että päällikkö heräisi.
Juuri kun Meripihka oli alkamassa taas puhumaan, punaruskea välähdys iskeytyi kissan kurkkuun ja lennätti tuon maahan. Nopealla liikkeellä Punatähti surmasi Meripihkan. Päällikkö kääntyi taistelijoita kohti. Hän näytti olevansa taas voimissaan. Pimeyden Metsä oli vienyt häneltä yhden hengen, mutta antanut samalla lisää voimaa. Tapahtuma sai erakot kauhistumaan. Kuin vaistomaisesti erakot vetäytyivät kauemmaksi kuolonklaanilaisista ja olivat valmiita siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa. Emme hyökkäisi ennen Punatähden käskyä. Hyökkäyskäskyä ei kuitenkaan tullut.
“Taistelu on päättynyt, johtajanne on kuollut”, Punatähden ääni oli tasainen ja rauhallinen, mutta se kantautui jokaisen taistelijan korviin.
“Me häädämme teidät pois reviirimme lähettyviltä, mutta jäätte toistaiseksi eloon. Jos vielä tulette lähellekään rajaamme, tulemme ja tapamme joka ikisen teistä”, päällikön ääni voimistui loppua kohden, kun hän mulkaisi erakoita. Kuolonklaanilaiset antoivat erakoiden juosta pois kohti kukkuloita. Yksi kolli lähti raahaamaan tajutonta erakkoa pois.
Ennen kuin lähdimme kohti leiriämme, siniharmaa naaraskissa asteli Punatähden luokse. Naaraan turkki oli rähjäinen ja hän nilkutti.
“Minä lupaan, ettemme palaa enää”, naaras vastasi käheällä äänellä. Punatähti nyökkäsi, ja erakko käänsi tälle selkänsä. Päällikkö kuitenkin pysäytti naaraan.
“Ennen kuin lähdet, kerro nimesi”, kolli pyysi. Erakko vilkaisi kuolonklaanilaista ja hymähti pienesti.
“Lumihiutale”, hän vastasi ja jatkoi taas matkaansa. Painoin nimen mieleeni. Punatähti ilmoitti, että taistelu oli ohi. Hän kehui nopeasti sotureitaan ja pyysi Surmakynnen sitten varmistamaan, että kaikki ovat valmiita lähtöön. Varapäällikkö kävi nopeasti läpi kuolonklaanilaiset. Silloin taivaalta alkoi hiljalleen leijailla suuria lumihiutaleita, jotka lähestyivät maata nopeasti. Surmakynsi viittoi päällikön luokseen. Yritin nähdä, mitä he löysivät, mutta olin liian pieni nähdäkseni sinne saakka.
“Hän on yhä elossa. Minä kannan hänet”, Punatähti ilmoitti. Kenestä he puhuivat? Päällikkö tarttui kissan niskasta kiinni ja nosti sen ylös. En ollut uskoa silmiäni, kun tunnistin tummanharmaan soturin Jyrkänneloikaksi. Myös Pimentotassu tunnisti isäni. Hän vilkaisi minua nopeasti, mutta pysyi vaiti. Kiirehdin päällikön luokse. Hän käänsi vihreät silmänsä minua kohti.
“Selviääkö hän?” kysyin ääni väristen, vaikka yritin estää sen. Isäni vatsassa oli syvä viiltohaava, joka tihkutti yhä verta hangelle.
“Se on Hehkuaskeleen ja Pimeyden Metsän käpälissä”, päällikkö sanoi rauhallisesti.
Punatähti antoi käskyn, ja lähdimme kohti omaa reviiriämme. Matkalla Liekkihäntä ilmoitti, että emme pitäisi harjoituksia huomenna.

Kun pääsimme leiriin, aurinkohuippu oli ohi ja ilta alkoi taas hämärtää. Punatähti vei Jyrkänneloikan parantajan pesälle. Leirissä olijat ottivat meidät vastaan ja tulivat heti kysymään, miten taistelu meni. Väsyneet kissat kertoivat vain lyhyesti voitostamme. Astelin kohti oppilaiden pesää Pimentotassun perässä, mutta Surmakynsi pysäytti meidät. Käännyimme kohti varapäällikköä.
“Käykää näyttämässä haavojanne Hehkuaskeleella. Vaikka ne olisivatkin vain pinnallisia, ne on hyvä hoitaa”, naaras sanoi pikaisesti ja kääntyi sitten Karhutassun puoleen. Huokaisin hieman turhautuneesti. Pimentotassukin näytti siltä, ettei parantajan pesällä vierailu kiinnostanut juuri nyt. Minä olisin halunnut lepäämään. Joitakin haavoja särki hieman. Jalkani olivat väsyneet kaikesta kävelemisestä. Lähdimme kuitenkin oppilastoverini kanssa parantajan pesälle. Pimentotassunkin turkilla oli joitakin haavoja. Kun avasin suuni haukotellessani, tunsin poskessani olevassa haavassa pientä vihlontaa. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan jäin odottamaan Hehkuaskelta sairasaukiolle. Yrttien kitkerä tuoksu oli melko voimakas. Olin käynyt parantajan pesällä vain muutaman kerran, sillä yrttien tuoksu lähinnä kuvotti minua. Parantaja asteli Jyrkänneloikan luokse suussaan erilaisia yrttejä. Naaras jauhoi leuoillaan yrtit tahnaksi ja paineli ne sitten isäni haavoille. Nuori parantaja oli saanut verenvuodon loppumaan. Hän paineli salvan päälle vielä hämähäkin seittiä, jonka jälkeen parantaja käänsi keltaisen katseensa meihin. Toisin kuin valtaosa kuolonklaanilaisista, Hehkuaskel oli lämmin ja ystävällinen. Hän arvioi nopeasti ruhjeitamme, jonka jälkkeen hän pyysi minut ensin luokseen. Parantaja kiersi minut ja teki nopeat arvionsa. Sanaakaan sanomatta hän katosi taas yrttivarastoon. Palatessaan Hehkuaskel kantoi taas suussaan yrttejä. En tiennyt mitä ne olivat, eikä minua edes kiinnostanut tietää.
“Tuo poskessasi oleva haava näyttää aika hyvältä, joten annan sen nyt olla. Pese sitä kuitenkin hyvin. Laitan kylkeesi salvaa, joka estää tulehduksen syntymisen ja hämähäkin seittiä pitämään sen puhtaampana. Hämähäkin seitti kannattaa vaihtaa huomenna tuoreeseen. Jos et itse osaa sitä, tule käymään luonani huomenna”, parantaja naukui lämpimällä äänellä. Tuhahdin vain jotakin epämääräistä vastaukseksi. Hehkuaskel haisi voimakkaasti yrteille. Niiden haju oli pinttynyt parantajan turkkiin jäädäkseen. Hänen hajunsa erotti helposti muista kuolonklaanilaisista.
Naaras laittoi salvaa ja hämähäkin seittiä haavoilleni, jonka jälkeen hän ilmoitti minun olevan valmis. Poistuin parantajan pesästä sanaakaan sanomatta. Astelin oppilaiden pesälle nukkumaan. Mieleni teki napata tuoresaaliskasasta itselleni jotain, mutta olin liian väsynyt. Asetuin omalle pedilleni oppilaiden pesässä ja aloin puhdistamaan turkkiani huolellisesti. Tämän jälkeen asetuin sammalvuoteelle hyvään asentoon ja odotin, että uni saavuttaisi minut.

//862 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”En näe Jyrkänneloikkaa missään.”
Vilkaisin taakseni Tuhkatassuun. Jyrkänneloikka oli kuulemani mukaan hänen isänsä. Olin myös kuullut, että kolli oli melko ankara tytärtään kohtaan, mutta siitä huolimatta Tuhkatassu halusi löytää hänet keskellä taistelua. Hän oli kaiketi huolissaan, vaikka oppilas vaikuttikin rauhalliselta. Hän tähyili ympärilleen etsien Jyrkänneloikkaa katseellaan, mutta soturia ei näkynyt. Astuin Tuhkatassun eteen.
”Et voi keskittyä häneen nyt”, sihahdin ja loin nopean silmäyksen ympärilleni. Kukaan ei vaikuttanut olevan pinteessä eikä kimppuumme oltu hyökkäämässä. Se olisi kuitenkin vain ajan kysymys.
”Me olemme keskellä taistelua. Meidän piti taistella yhdessä, et voi lähteä etsimään häntä yksin. Emme pärjää erillämme. Ja vaikka hän olisi vaarassa, ei sinusta olisi hänelle mitään hyötyä.”
Näin silmäkulmassani liikettä ja kääntyessäni näin suurikokoisen erakon syöksyvän meitä kohti. Jokimieli ja Surmakynsi kuitenkin ehtivät ensin ja torjuivat iskun. Kuolonklaanin soturit näyttivät väsyneiltä ja taistelussa haavoittuneilta, mutta niin näyttivät erakotkin. Taistelu ei voisi enää kestää kovin kauaa. Ainakin toivoin niin.
Katsahdin ympärilleni selvittääkseni, missä meitä tarvittiin. Katseeni pysähtyi Karhutassuun, joka seisoi keskellä taistelua ylen hämmentyneen näköisenä, kuin joku olisi juuri pamauttanut häntä päähän. Oppilaan takana Varjokarva taisteli erakkonaaraan kanssa. Hetken näytti, että erakko olisi saanut yliotteen, mutta kokenut soturi heitti hänet kauemmas. Uusi erakko tuli Varjokarvan kimppuun naaraan kömpiessä pystyyn ja iskiessä silmänsä Karhutassuun.
Syöksyin eteenpäin Tuhkatassu kannoillani oppilastoverimme avuksi. Hän oli ehtinyt kaikeksi onneksi huomata naaraan ajoissa ja väistää, mutta täysikasvuinen erakko oli liikaa yhdelle oppilaalle. Sähähtäen hypähdin eteenpäin ja tartuin kynsilläni kiinni erakon niskaan. Kissa sähähti purressani hänen korvaansa. Kun pidin erakkonaaraan huomion muualla, Tuhkatassu ja Karhutassu pääsivät hyökkäämään.
//249 sanaa
//Tuhka? Karhu?

Kirjoittaja: Elandra

Taivaspentu: 11kp – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentotassu: 37kp! –

Pikkupentu: 10kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Tuhkatassu: 55kp! – Pisteet soturiksi kasassa. Nimitystarina tulee kun tulee.

Karhutassu: 27kp! – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Pihkapentu: 15kp – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu. Pisteet oppilaaksi jo kerätty, eli seuraavan tarinan jälkeen voit nimittää Pihkapennun oppilaaksi. Saat itse valita haluamasi vapaan soturin mestariksi.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Karhutassu, keskity!” Onnistuin väistämään vain vaivoin erakkokollin hyökkäysyrityksen. Surmakynnen ei ilmeisesti kestänyt katsella toikkarointiani kauemmin, sillä hän oli jo kollin kimpussa ja pusersi tämän maata vasten. Hän kohotti käpälänsä ja sivalsi kynsillään tappavasti kissaa kaulaan. Erakon tummanharmaa turkki värjäytyi punaiseksi sen omasta verestä.
Surmakynsi käännähti katsomaan minua keltaiset silmät viiruiksi vetäytyneinä. “Etkö ole oppinut minulta mitään? Pysy aina valppaana!”
Nyökkäsin häpeissäni siitä että jo ensimmäisen oikean taisteluni aikana olin joutunut turvautumaan mestarini apuun. En muutenkaan tuntunut olevan Surmakynnen suosiossa, joten jatkuva takapakki niin harjoituksissa kuin tositoimissakin vain repi välillämme olevaa railoa suuremmaksi. Halusin näyttää Surmakynnelle, että minusta oli johonkin. Että minusta olisi Kuolonklaanin soturiksi. Ja että en olisi täysi pettymys – sellaisena hän minua tuntui pitävän.
Samassa tunsin hampaat takajalassani ja suustani karkasi yllättynyt ulvahdus. Kiepahdin ympäri nähdäkseni kuka oli käynyt kimppuuni ja näin pienikokoisen valkean- ja oranssin kirjavan kissan pureutuneen kiinni koipeeni.
“Irti siitä!” sihahdin sylki lentäen. Kissa ei kuitenkaan halunnut ottaa neuvosta vaaria vaan tiukensi otettaan entisestään, joka sai kasvoillani aikaan sen, että ne vääristyivät tuskaiseen irvistykseen. Synkän Metsän tähden, oliko sillä piikkejä hampaiden tilalla!
“Etkö kuullut, rääpäle! Hampaat irti!” äsähdin, heittäydyin äkillisesti selälleni ja käyttäen hyväksi asennonvaihdosta syntynyttä liikevoimaa onnistuin karistamaan riiviön irti.
Kömmin nopeasti pystyyn. Yritin varata painoa takajalalle, jonka erakko oli valikoinut kohteekseen, mutta jo pelkkä ajatuskin sai minut pörhistelemään karvojani kivusta. Hehkuaskelella olisi taas töitä leiriin palattuamme – jos siis selviäisin sinne asti.
Pikkuinen kissa seisoi minusta vähän matkan päässä. Sen suuret ruskeat silmät olivat apposellaan ja se nosti minulle huultaan varoitukseksi, kun astahdin siihen päin. Saatoin päätellä näkemästäni kissan olevan joko todella nuori tai vain äärimmäisen kokematon, sillä en voinut olla panematta merkille sen vapisevia jalkoja, jotka näyttivät siltä että pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Minulla oli siis kaikki edut puolellani.
Mutta kun yritin kuvitella itseäni sivaltamaan tuon kakaran kurkkua auki ja tuomaan kunniaa klaanilleni, en enää ollut varma, olisiko minusta siihen. Ehkä minä näin itseni siinä kissassa: Pelokkaana ja haavoittuvaisena, mutta silti valmiina antamaan kaikkensa. Enkä pitänyt siitä, en alkuunkaan. Kuolonklaanilaisella ei ollut varaa osoittaa heikkouttaan muille. Siinä pääsisi varmasti hengestään, ja minä ehdottomasti halusin lukeutua vielä jatkossakin elävien kirjoihin.
Miettiessäni mitä tekisin erakolle, Varjokarva kieri kuin tilauksesta välistämme vastustajalleen iskuja jaellen. Salamannopeasti loikkasin pois kaksikon tieltä ja syöksyin uuden tilanteen turvin vähän matkan päässä erään erakkonaaraan kanssa taistelevan Jokimielen avuksi ja jätin piskuisen kampittajani etsimään itselleen toisen vastustajan.
Yhdessä Jokimielen kanssa peittosimme meitä vastaan taistelevan erakon. Se ei kylläkään jäänyt odottamaan että jompikumpi meistä antaisi sille viimeisen armoniskun vaan lähti kinkkaamaan kauemmaksi yltäpäältä veressä ja ruhjeilla.
Totta puhuakseni aloin olla jo ihan pyörällä päästäni. En enää osannut sanoa varmaksi, ketä vastaan oikein taistelin. Seisoin keskellä verinäytelmää, kyljet kohoillen ja kastanjanruskea turkki nyljettynä sekä omasta että vihollisten verestä tahmeana. Yritin selkeyttää ajatukseni, mutta päässäni surisi kuin mehiläispesässä. Mitä minun pitäisi tehdä?
//Tuhka ja Pimento? Ei kyllä mitää hajua, missä tässä mennää xd
//456 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Erakkonaaras jakeli iskuja kasvoilleni. Verta roiskahti poskestani turkilleni ja valkealle lumelle värjäten sen punaiseksi. Sihisin naaraalle ja loikkasin taaksepäin. Pimentotassu oli kadonnut taistelun kesken muualle. Minua ainakin puolet suurempi erakkonaaras seisoi edessäni. Hän katsoi minua palava katse kasvoillaan. Minun täytyisi tehdä jotakin tai kuolisin tähän paikkaan. Kirosin mielessäni Pimentotassun kaikin sanoin mitä tiesin.
Sitten annoin täyden keskittymiseni meneillään olevalle taistelulle. Tuntui kuin jokin uusi voima olisi löytänyt tiensä minuun, kun ponkaisin itseni ilmaan kohti erakkonaarasta. Hän valmistautui hyökkäykseen ja nosti käpälänsä ilmaan. Pudottauduin kissan päälle ja vältin hänen kyntensä hädin tuskin. Raatelin kynsilläni kissan kasvoja niin, että verta roiskahti sekä naaraan valkealle että omalle hopeiselle turkilleni. Naaras ulvaisi kivusta ja heitti puolestaan minut maahan. Naaras jakeli kynsillään iskuja sokeasti. Veri oli sokaissut hänen silmänsä, joten minulla oli nyt tilaisuus. Väistelin maassa parhaani mukaan erakon kynsiä, mutta en päässyt livahtamaan pois hänen altaan.
Yritin etsiä pakoreittiä, mutta en keksinyt mitään. Huomasin Pimentotassun olevan painettuna maata vasten vain joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Samassa huomasin, kuinka pieni tumma hahmo repäisi Pimentotassun päällä olleen kissan mukanaan. Varokarva taisteli ketterin liikkein uutta vastustajaansa vastaan, kun Pimentotassu nousi ylös. Naaras vilkaisi kokenutta soturia, mutta huomasi sitten minut ja pinteeni.
”Täällä näin hiirenaivo!” Pimentotassun ivallinen huudahdus sai erakon liikkeet pysähtymään kuin seinään. Kierin pois kissan alta ja loin Pimentotassulle kiittävän katseen. Naaras vain nyökkäsi ja loikkasi erakon kimppuun. Hetki oli antanut vastustajallemme aikaa puhdistaa silmiään, joten hän väisti sulavasti Pimentotassun hyökkäyksen. Koin, että oli minun vuoroni hyökätä taas. Loikkasin kohti erakkoa ja viilsin kynsilläni pitkän loven kissan leveisiin lapoihin. Naaras sähisi ja yritti iskeä kyntensä minuun, mutta kumarruin maata vasten ja väistin terävät kynnet juuri ja juuri. Pimentotassu loikkasi erakon toiselle puolelle ja sivalsi kynsillään erakon kylkeä. Se sai kissan käännähtämään ympäri kohti oppilastoveriani, jolloin minä nousin ylös ja upotin empimättä kynteni laikukkaan naaraan takajalkaan, jossa oli jo valmiiksi verta vuotava haava. Kissa ulvaisi jälleen kivusta ja lyyhistyi jäiseen hankeen. Vilkaisin Pimentotassua hengästyneenä. Toverini hengitti myös raskaasti, mutta asetti siitä huolimatta kyntensä erakon veriselle lavalle. Erakko säpsähti kivusta, mutta hän oli liian heikkona liikkumaan. En voinut uskoa, että me olimme juuri voittaneet tuon kissan. Tunsin poskellani viiltävää kipua ja huomasin tahmeiden veripisaroiden putoilevan valkealle, myllätylle lumelle. Hangella oli neljän värisiä karvatukkoja ja punaista verta.
”Tämä ei taida liikkua tästä hetkeen”, Pimentotassu ilmoitti ja tönäisi naarasta, joka ei reagoinut mitenkään. ”Onkohan se kuollut?” kuolonklaanilainen pohti.
”Ei ole. Sen kylki kohoilee”, vastasin rauhallisella äänellä ja yritin estää sitä värisemästä.
Vasta nyt huomasin, että taistelu ympärillämme oli yhä kesken. Kissat syöksyivät toistensa kimppuun ja taistelivat parhaansa mukaan. Erotin Liekkihännän punaisesta hännästään aika lähellä meitä. Mestarini taisteli nyt sen saman siniharmaan naaraan kanssa, joka oli saattanut meidät leiriin. Etsin katseellani isääni, mutten löytänyt häntä mistään. Kääntyilin joka suuntaan ja yritin tunnistaa isäni tumman turkin, mutta häntä ei näkynyt.
”En näe Jyrkänneloikkaa missään”, naukaisin Pimentotassulle mahdollisimman rauhallisesti. Silti tunsin, kuinka paniikki sisälläni kasvoi. Pakotin itseni pysymään kylmänä ulkoa päin, vaikka sisälläni alkaisi pian riehua myrsky. Minun täytyisi löytää Jyrkänneloikka.

//Pimento tai Karhu?
//487 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tuhkatassun hämäyksen ansiosta sain tilaisuuden hyökätä erakkonaaraan kimppuun, ja tartuin siihen. Loikkasin nopeasti kissan vierelle ja sivalsin hänen kylkeään kynsilläni. Tunsin sydämeni jyskyttävän korvissani ja mielihyvä valtasi minut, kun näin naaraan oranssivalkeaan turkkiin ilmestyneet viillot. Tältä taisteleminen tuntui, ja se oli uskomatonta. En ollut koskaan tuntenut olevani yhtä elossa. Jokainen silmänräpäys oli merkitsevä, jokainen voisi olla viimeiseni. Elämän ja kuoleman raja oli hienoinen, eivätkä kaikki kissat välttämättä selviäisi tästä taistelusta.
Juuri kun olin viiltänyt naaraan kylkeä, Tuhkatassu hyökkäsi edestä. Hän tarttui hampaillaan naaraan etujalkaan ja veti sitä taaksepäin. Erakko menetti tasapainonsa ja kaatui routaiseen maahan. Syöksähdin kissan päälle ja tarrasin hänen turkkiinsa kiinni kynsilläni. Raastoin hänen nahkaansa takajaloillani ja tavoittelin jo erakon kaulaa antaakseni tappoiskun, mikä tosin olisi varmasti epäonnistunut. En kuitenkaan koskaan saanut tietää, sillä samassa kissa allani syöksähti yllättäen eteenpäin tarttuen Tuhkatassun häntään. Horjahdin ja menetin tasapainoni. Kaaduin kyljelleni maahan, mutta kierähdin nopeasti ylös. Noustessani ylös näin miten erakkonaaras oli tarrautunut kynsillään oppilaan jalkoihin ja aikoi nyt hänen kylkiään kohti. Minun olisi autettava Tuhkatassua.
Jokin kuitenkin piti minua paikoillani. Katsoin, miten naaras kynsi toveriani, hän saisi pian tilaisuuden antaa tappavan iskun. Uusi tunne valtasi minut. Entä jos jättäisin Tuhkatassun siihen? Silloin hänestä ei varmasti tulisi soturia ennen minua. Minulla olisi yksi kilpailija vähemmän. Ja miksi edes välittäisin pelastaa hänet, ei hän ollut mikään ystäväni.
Erakko sähähti ja herätti minut ajatuksistani. Vain silmänräpäys oli kulunut, ja toivoin, ettei Tuhkatassu huomannut mitään. En ymmärtänyt, miksi olin ajatellut mitään sellaista. Tietysti minun oli autettava klaanitoveriani. *Mikä minua vaivaa?*
Syöksyin naaraan kylkeen kaikella voimalla mitä minulla oli. Se ei ollut paljon, sillä en ollut suurimmasta päästä. Päähän tähdättynä isku oli kuitenkin tarpeeksi horjahduttamaan erakon Tuhkatassun päältä. Vilkaisin nopeasti oppilasta varmistaakseni, että hän oli kunnossa. Se oli virhe; erakko käytti tilaisuuden hyväkseen. Käänsin katseeni juuri kun naaraan tassu oli viuhahtamassa suuntaani. Tunsin silmäni alapuolella polttavan kivun, mutta ainakin olin ehtinyt väistää eikä isku osunut silmääni tai kaulaani. Naaras kuitenkin sai minut kaadettua maahan. Tunsin hänen pistävät kynnet nahassani. Yritin avuttonasti potkia häntä päältäni, ja sain viillettyä hänen vatsaansa, mutta erakko vain sähähti ja painoi kyntensä tiiviimmin kylkiini. Yhtäkkiä paino päälläni hellitti, kun Tuhkatassu hyppäsi naaraan niskaan. Nousin nopeasti ylös.
Näin silmäkulmassani liikettä ja kääntyessäni näin edessäni toisen erakon. Hän oli pienempi kooltaan ja näytti muita erakkoja nuoremmalta, ehkä minua vähän vanhemmalta. Hän katsoi minua haastavasti ja minä katsoin takaisin. En tiennyt, miten Tuhkatassu pärjäsi erakkonaaraan kanssa, enkä uskaltanut katsoa. Silloin olisin vain saanut toisen iskun päähäni.
Katsoin vastustajaani silmiin odottaen. Me kumpikin odotimme toisen huomion herpaantumista. Erakon kärsivällisyys ei kuitenkaan kestänyt, vaan hän syöksähti nopealla loikalla minua päin. Ehdin väistää, mutta pian kollikissa oli jo kiepahtanut ympäri, jolloin kylkeni oli hänelle vapaana. Nyt kun olin näin päin, näin taas Tuhkatassun. Hän oli saanut Liekkihännän avukseen, ja naaras taisteli nyt soturin kanssa. Oppilas näytti huomaavan minut ja erakon, ja riensi luoksemme. Väistin kollin liikkeitä, mutta hän oli todella nopea. Vaikka hän ei ollutkaan vielä soturi-ikäinen, oli hän silti vaikea vastus. Läimäisin tassullani hänen päätänsä kohti ja sain hänen kaulaansa aikaan pienet viillot. Erakko yritti hypätä kimppuuni, mutta väistin ja loikkasin hänen selkäänsä. Tarrasin kynsilläni tiukasti kiinni ja tartuin hampaillani hänen niskansa nahkaan. Sähisin ja yritin viillellä tassuillani hänen kylkiään, kun yhtäkkiä kolli kaatui selälleen musertaen minut alleen. Hän kierähti ylös ja painoi minua niskastani maahan. Kiemurtelin ja sätkin, mutta erakko piti minua aloillaan koko painollaan. Vilkuilin hädissäni Tuhkatassun perään. Naaras ei voinut olla kaukana.

//560 sanaa
//Tuhka? Karhu? Tää on nyt vähä tällanen älkää tuomitko 😀

Kirjoittaja: Nagini

Pihkapentu puristi omaa sammalnyyttiään tiukasti hampaidensa välissä ja yritti olla irvistämättä pahalle maulle, joka irtosi vanhoista makuualusista hänen kielelleen. Hän halusi näyttää pystyvänsä tähän, koska tiesi etenkin Jääpennun tulevan kateelliseksi siitä, että hän oli päässyt käymään ulkona. Siksi oranssinruskea kolli seurasi mahdollisimman tarkasti Karhutassun liikkeitä, kun kolli johdatti hänet ulos Kuolonklaanin leiristä.
Kuten leirissäkin, myös leirin ulkopuolella maa oli lumen peitossa, eikä Pihkapentu voinut olla hämmästelemättä sen valkeutta ja kirkkautta. Aurinko paistoi matalalta ja häikäisi silmiä, kun se osui lumeen. Valkoinen lumi kimalsi kirkkaammin kuin itse aurinko. Ilmassa oli pakkasta, ja se nipisteli Pihkapennun nenänpäätä. Kylmyys pisteli ilkeästi myös pienen pennun tottumattomia käpäliä, mutta Pihkapentu päätti vain purra hammasta yhteen ja olla välittämättä kylmästä pakkasilmasta. Kollin niskaa särki sammalen kantamisesta, ja hän oli hyvin iloinen, kun sai laskea ne leirin ulkopuolelle lumiseen maahan Karhutassun jäljessä. Pihkapentu vilkaisi kateellisena oppilaan ruumiinrakennetta, joka oli kevyt mutta samalla myös voimakas. Jopa pienen sammalnyytin kantaminen leiristä ulos oli saanut Pihkapennun tuntemaan rasitusta lihaksissaan, kun taas Karhutassu ei näyttänyt tuntevan mitään. Pihkapennun ainoa toivo oli, että hän kasvaisi kuiden vieriessä eteenpäin ja oppisi myös hallitsemaan kehoaan yhä paremmin. Hänestä kuitenkin tuntui pahalta, sillä hän ei pärjännyt edes pentujen välisissä leikkitappeluissa.
“Hyvä, seuraavaksi haetaan puhtaita sammalia Hehkuaskelelta”, Karhutassu naukaisi, ja pyörähti ympäri takaisin leiriä kohti. Pihkapentu viivytteli kuitenkin vielä hetken ulkona. Hän olisi halunnut jäädä ulos pidemmäksi aikaa ja lähteä kiertämään Kuolonklaanin reviiriä, sillä leirin ympärillä oleva metsä veti pentua puoleensa. Uudet ja mehukkaat tuoksut leijailivat Pihkapennun nenään, kun hän veti syvään henkeä. Hän saattoi jo kuvitella itsensä puiden lomaan juoksemaan saaliin perässä tai taisteluharjoituksiin läheisen männyn alle. Kollin käpäliä syyhytti lähteä tutkimaan Kuolonklaanin reviiriä, mutta hän tiesi ettei voinut. Karhutassu oli jo pujahtanut takaisin leiriin, ja Pihkapennunkin oli pakko lähteä takaisin sisälle.
Oranssinruskea kolli joutui räpistelemään ruipeloilla jaloillaan kiireesti Karhutassun perään, sillä oppilas oli ehtinyt jo melkein parantajan pesälle. Lumi luisti tassujen alla ja onnistui melkein kaatamaan Pihkapennun, mutta hän sai kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä. Karhutassu oli juuri astumassa sisälle parantajan pesään, kun Pihkapentu sai oppilaan kiinni.
Parantajan pesä oli kahden kivilohkareen välissä, ja aivan kuten pentutarha, sekin oli hyvin hämärä. Paikka tuntui muutenkin hyvin samanlaiselta kuin pentutarha, paitsi että ilma oli tunkkainen ja sakea yrttien tuoksusta. Pihkapennun viikset värisivät, kun hän pidätteli aivastusta.
Pesän perällä erottui hämärä kissan hahmo, jonka Pihkapentu tiesi olevan Kuolonklaanin parantaja, Hehkuaskel. Hehkuaskelen turkki oli pikimusta, mutta kolli erotti hänet juuri ja juuri valkoisten tassujen ansiosta. Kun parantaja huomasi Karhutassun ja Pihkapennun, hän tassutti heidän luokseen. Oranssinruskea kolli korjasi vaistomaisesti asentoaan suoremmaksi näyttääkseen isommalta ja vanhemmalta parantajan edessä.
“Tulimme hakemaan sammalta”, Karhutassu naukaisi nyökättyään ensin pienen tervehdyksen. Hehkuaskel vilkaisi Karhutassua ja Pihkapentua nopeasti.
“Selvä. Odottakaa siinä, palaan pian”, hän naukaisi ja katosi pesän hämärään. Pian naaras palasi heidän luokseen suussaan suuri pala puhdasta sammalta.
“Eivätköhän nämä riitä ainakin ensihätään.” Karhutassu nappasi sammalet suuhunsa ja mumisi jotain Hehkuaskeleelle, ennen kuin viittilöi Pihkapennun seuraamaan häntä. Ruipelo kolli kohtasi parantajan keltaiset silmät, jotka olivat täynnä lämpöä, ennen kuin käännähti kannoillaan ja säntäsi jälleen Karhutassun perään.

Pentutarhalla Karhutassu laski sammalet maahan ja näytti Pihkapennulle, miten niistä tehtiin uusi ja hyvä makuualusta. Pentu seurasi ensin vierestä miten Karhutassu taputteli sammalet tiiviiksi pediksi, ja teki sitten itse perässä. Uusien sammalten laittaminen paikoilleen oli huomattavasti helpompaa kuin vanhojen rullaaminen, ja Pihkapentu tunsikin ylpeyden kihelmöivän rinnassaan, kun kaikki makuualuset oli saatu valmiiksi. Sen lisäksi, että hän oli oppinut rullaamaan vanhat sammalet sekä levittämään uudet makuualuset maahan, hän oli päässyt käymään leirin ulkopuolella. Kukaan muu pentu ei ollut vielä nähnyt leirin ulkopuolelle, eikä oranssinruskea kolli malttanut odottaa että pääsisi kehuskelemaan sillä muille.
“Minun täytyy nyt mennä”, Karhutassu sanoi, kun viimeinenkin sammalhippu oli paineltu tiiviiksi alustaksi pentutarhan reunoille. Pihkapentu ei voinut olla tuntematta jälleen kateuden pistosta tuota oranssisilmäistä oppilasta kohtaan. Hänen ei tarvinnut maata pentutarhassa päivät pitkät vaan hän sai oppia jotakin joka päivä. Kenties kateus näkyi pennun meripihkaisista silmistä, sillä Karhutassun olemus tuntui pehmenevän hetkeksi.
“Nähdään, sitten kun sinut on nimitetty oppilaaksi”, kolli tokaisi, ennen kuin kääntyi ympäri ja tassutti pois.
“Kun minusta tulee oppilas, aion haastaa sinut taisteluharjoituksiin!” Pihkapentu huusi Karhutassun perään. Oppilas vilkaisi olkansa yli ruipeloa pentua ja pyöräytti oransseja silmiään. Pihkapentu virnisti itsekseen tyytyväisenä, vaikkakin tunsi edelleen pienen kateuden ja kärsimättömyyden raapivan sisintään. Hän olisi antanut mitä vain, että olisi jo oppilas.

// 696 sanaa