Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Avasin silmäni ja heräsin leirissä olevan kaatuneen kuusipuunsuojista. Viereisellä pedillä makoili vielä unisen näköinen Pikkutassu, joka pesi korviaan huolellisesti. Nousin ylös ja kurottauduin venyttelemään. Aamu ei ollut kaikista iloisin Kuolonklaanin leirissä, sillä ulos astuessani näin aukiolla ikiuntaan lepäävän Minttuvarjon. Päätin pysytellä sivummalla surevien kissojen tieltä. En ollut sen paremmin tuntenut tuota vaaleanpunaruskeaa naarasta, mutta sydäntäni silti riipi nuoren kissan kohtalo. Päätin mennä vilkaisemaan Sumusilmän ja Naarmunenän tekemisiä. Pujahdin aukion läpi pentutarhalle, joka toimi myös klaaninvanhimpien asumispaikkana. Työnnyin pesään johtavan sammalverhon lävitse ja tervehdin pesässä olijoita hiljaa siltä varalta, jos joku sattuisi vielä nukkumaan.
“Huomenta Taivastassu”, Naarmunenä tokaisi ja kohtasin hänen lämpimät tummanvihreät silmänsä. Hymyilin tälle. Huomasin vasta sammallelle käpertyneen Sumusilmän suuren punaruskean hahmon, joka tuhisi vielä tyytyväisenä unten mailla.
“Mitä sinulle kuuluu?” naukaisin siten, että ääneni muuttui miltei kuiskaukseksi matkallaan kuulijansa korviin.
“Ihan hyvää. Harmittaa vain vähän, kun pennut ovat muuttamassa oppilaiden pesään vuoron perään”, Naarmunenä naurahti haikeasti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Kun olin ollut pentu, muistin kuinka klaaninvanhimmat pitivät siitä, kun saivat viettää aikaansa meidän kanssamme.
“Haluaisitko, että toisin teille jotain syötävää?” kysyin pienen varovaisen hymyn väläyttäen. EN halunnut, että Naarmunenä tuntisi itseään avuttomaksi, sillä sitä hän ei todellakaan ollut. Halusin vaan tarjota apua. Kolli kuitenkin pyöritteli päätänsä. “Ei kiitos Taivastassu. Oli kiva kuitenkin, kun kysyit”, tabbykuvioinen kolli naukui. Ennen kun ehdin vastata mitään, Sumusilmä alkoi liikahdella alustallaan. Päätin jättää klaaninvanhimman heräilemään rauhassa ja hyvästelin Naarmunenän. Loikin aukiolle ja aloin etsiä juttuseuraa.

Tassutin partion johdossa olevan Jääviillon perässä. Minut oli haluttu laittaa mukaan saalistuspartioon, joka lähti hieman ennen auringon maille painumista ja yllätys yllätys, partion johdossa oli itse Jääviilto. Kuitenkaan tuon punaruskean kollinkaan läsnäolo ei voinut laskea mielialaani, sillä erakot oltiin tuotu leiriin päivittäiselle käynnilleen auringonhuipun aikaan. Heidän tapaamisensa sai aina ilon kuplimaan sisälläni ja joskus sitä iloa riitti koko päivän. Partio jaettiin kahteen osaan ja minut paritettiin Jokimielen kanssa. Olisin kaikista mieluiten saalistanut partiossa olevan Huurreliljan kanssa, sillä hän oli kiva. Sovimme Jokimielen kanssa, että yrittäisimme saalistaa yhteistuumin haistamamme jäniksen. Minun piti ajaa eläin Jokimielen tassuihin ja näin siinä loppujen lopuksi kävikin. Jäniksen lisäksi nappasin pulleahkon hiiren, jonka jälkeen palasimme paikalle, josta olimme alun perin lähteneetkin. Jääviilto ja Huurrelilja olivat jo aukiolla kahden oravan kanssa. Palatessamme leiriin, aistin tunnelman sähköistyneen sitten lähtömme. Kävin tiputtamassa hiireni riistakasaan ja vilkuilin aukiota huolestuneena. Hetken päästä tunnistin Hiutaletassun leirin laidalla juttelemassa veljelleen Kylmätassulle. He olivat olleet kovin harmistuneita siitä, kun heidän veljensä oli päässyt ainokaisena soturiksi. Lähdin ravaamaan heidän luokseen kulmani huolestuneena kurtussa. Valkean naaraan pää kääntyi ensimmäisenä suuntaani ja kuulin hänen hiljaisen äänen ilmoittavan Kylmätassulle tulostani.
“Hei Hiutaletassu ja Kylmätassu!”, naukaisin oppilaille, “Onko jotain merkittävää tapahtunut sillä aikaa, kun olin partiossa?” Sydämeni oli pompata ulos rinnastani, kun näin Hiutaletassun huolestuneen jäänsinisen katseen. Hän nyökkäsi ja naukaisi: “Kaksi niistä erakoista tuli leiriin. Yhdelle niistä oli kai sattunut jotain, siltä ainakin näytti, kun häntä raahattiin leiriimme.” Tuntui kuin joku olisi kynsinyt sydäntäni. Olin ollut heitä lähes aina vastassa, oppinut tuntemaan heidät. Jollekin heistä – minun ystävistäni – oli sattunut jotain. Kylmätassu huomasi järkyttyneen ilmeeni ja yritti rauhoitella: “Ei se välttämättä mitään vakavaa ole.” Tunsin, kuinka ilma pakeni keuhkoistani ja paniikki alkoi vallata minua hitaalla, mutta varmalla otteellaan.
“Mikä hänellä on? Kenellä heistä?” haukoin henkeäni. Ravistin päätäni. Mieleeni leijuivat kuvat jokaisesta erakosta vuorollaan Hehkuaskelen pesässä kuoleman kourissa.
“Sillä valkealla, jolla on tummanharmaita laikkuja. Ja emme tiedä mikä hänellä on, Hehkuaskel kielsi ketään menemästä sinne”, Kylmätassu selitti ja katsoi minua myötätuntoisella katseellaan. Hän tiesi kuinka läheinen oli heidän kanssaan. *Voi Merkurius parka! Mitä hänelle on tapahtunut? * Nyökkäsin pikaisen kiitoksen ja siirryin sivummalle yksikseni. Missä kolmas kissa oli? Hiutaletassu oli maininnut vain kahden kissan saapuneen. Vajosin syvälle ajatuksiini, josta nousin vasta kun kuulin Punatähden aloittavan kokouksen. Alku osio käsitteli Minttuvarjon kuolemaa, jonka jälkeen hän kutsui Karhutassun luokseen. Hän sai soturinimensä ja hänet tunnettiin nykyään Karhumyrskynä. Hurrasin toki kollin uudelle nimelle, mutta silti ajatukseni harhailivat koko ajan parantajan pesälle.
“Taivastassu astuisitko eteen”, Punatähti käski aivan yllättäen. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä ja jumituin muutamaksi sekunniksi paikoilleni, ennen kuin ymmärsin liikkua. Olinhan minä tiennyt nimitykseni olevan lähellä, mutten muistanut sitä kaiken huoleni keskellä. Tassuttelin nopeasti punaruskean päällikön luo. Hän katsoi minua tyynillä kirkkaanvihreillä silmillään ja naukui kumealla äänellään:
“Tästä lähtien sinut tunnetaan Taivaslauluna, Kuolonklaanin täytenä soturina!” Ennen kuin palasin takaisin, näin Merkuriuksen ja Coronan hahmot parantajanpesän suuaukolla. En nähnyt sen paremmin, sillä minun oli poistuttava takaisin kissajoukkoon. *Taivaslaulu. * Mielestäni se kuulosti kauniilta ja olin kiitollinen Punatähdelle hyvästä valinnasta. Yritin kissamassan ylitse nähdä edes vilauksen veljeksistä, jotta tietäisin näkemäni olleen totta, mutta pienenä kissan se oli vaikeaa. Seuraavana nimitettiin Pikkutassu ja Lauhapentu. Pikkutassu oli saanut nimekseen Pikkukaaoksen ja Lauhatassu oli saanut mestarikseen Tuhkajuovan. Olisin mennyt onnittelemaan rakasta ystävääni, mutta nyt minun oli mentävä katsomaan mitä erakoille oli tapahtunut. Oliko kenties koira käynyt heidän päällensä? Siitä tulisi rumaa jälkeä enkä ollut nähnyt raapaleita kummankaan kehossa. Pudistin päätäni ja yritin päästä tilanteen ylitulkinnasta ja loikin huimaa vauhtia parantajan pesän luokse ja siinä he tosiaan olivat. Ehjinä kissoina molemmat, mutta missä Dakota oli?
“Mitä teille on tapahtunut? Kuulin pelkkiä huhuja ja pelkäsin hirveästi teidän puolestanne. Ja missä Dakota on? Onko hän kunnossa?” sopersin.

//Merkurius?
829 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Katsoin lauhapentua, joka tarjosi paikkaa vierestään. Hänen pieni hymynsä, teki päiväni paremmaksi hetken. Hän katsoi tuota valko oranssin kirjavaa kollia, kiepauttaen itsensä hänen vierelleen sammaleelle.
“To- Toki, jo- jos se sa- saa sinut tas hymy- Hymyilemään”, Sain hoiverrettua, huomasin heti että sain hienosti pienen pätkän sanottua, mutta yksi kirjain putosi rivistä ja taas kuulosti sen takia hupsulta, kuitenkin Lauhapentu kiersi hännän ympärilleni, hymyillen vaisusti. Olisin oikeastaan halunnut mennä kauemmas kollista purkamaan tunteitani, mutten nyt ensi alkuun saanut mitään sanottua. Lopulta kyyneleet väistyivät sivuun, kun painauduin keveästi tuohon kolliin, lipuen hetki hetkeltä pimeyteen, unten maille. En lopulta kutenkaan nähnyt mitään unia, nukuin levollisesti koko yön, heräämättä kertaakaan.
Kun viimein heräsin, oli Lauhapentu jo kadonnut, kampesin itseni ylös, kömpien aukiolle, huomasin Lauhapennun siellä, kolli ei tehnytkään mitään erityistä. Siistin turkkiani, katsoen aukiota. Joku katsoi Lauhapentua, se oli ruskeanpunainen kolli, joka ei ollut kovinkaan suuri kokoinen, normaali täysikasvuinen kissa. Kipitin lopulta takaisin pentutarhaan, antaen nyt aikaa kaverilleen tehdä nyt mitä kissat halusivatkaan tehdä yksin ollessaan. Ehkä kolli tulisi hakemaan häntä jos tulisi liian tylsää. Minulla ainakaan ei tullut tylsää, kun aloin pomputella sammal palloa seinää vasten, höpöttäen hiljaiseen ääneen itselleni. Halusin oppia puhumaan, että siitä ei tulisi este oppilaaksi noustessani, mutta en halunnut häiritä muiden tekemisiä, joten pysyin sivussa, sekä puhuen aika hiljaa. Puheessani ei ollut aina järkeä, mutta tuskin kukaan sitä kuunteli. Pesään asteli tuo tuttu valko oranssi värikkö, hän kiersi katseellaan, kun hän huomasi minut, hän hymyli. Hänen sinissä silmissään oli taas se kiilto, jonka olin nähnyt kun tapasin hänet. Asiat olivat selvästikkin menossa parempaan päin hänen osaltaan. Ehkä hänen ystävänsäkkin saisi nyt mielenrauhan, kun illalla kuullemma oltiin pidetty valvojaiset, olin kuullut sivumennen jonkun puhuneen niistä. Me olimme kuitenkin Lauhapennun kanssa olleet jo nukkumassa tuolloin. Uskoin etttä se että olin antanut kollille tilaa, auttoi pientä käsittelemään ystävänsä surua. Mutta en tiennytt kauanko tuo hymy pysyisi, olisin valmis tekemään paljonkin, jotta kollin hymy pysyisi, sitä ei pyyhittäisi, ei minun vahti vuorolla. Hänelle olisi vain keksittävä jotain muuta ajateltavaa kuin kuollut ruho, sekä sureva ystävä.
“Hei, päällikkö aikoo varmaan jotain”, Lauhapentu sanoi, aloittaen, kuitenkin aivan totta, päällikkö kutsui klaanin koolle. Tassutin hänen luokseen, pesän suulle. Pidin katseeni toisen sinisissä silmissä.
Aurinko oli huipussaan, kun kävelin oranssin kollin kanssa aukiolle. Päällikkö odotti että kaikki olivat paikallaan, ennen kuin aloitti. Hän ensiksi nimesi tuon oudon lauhaa tuijottaneen kollin, Karhutassun, Karhumyrskyksi, sitten hän nimesi muita oppilaita sotureiksi. Kuuntelin senkin. Sen jälkeen yllätyin. Lauhapentu kutsuttiin eteen, hänestä tehtiin oppilas! Tietty hänen nimekseen tuli Lauhatassu, kolli sai mestarikseen kissan, jota en niinkään tuntenut. Kuitenkaan asia ei näyttänyt tyydyttävän Lauhatassua. Villipentu odotti että klaani laantuisi, ennen kuin lähtisi kulkemaan mihinkään. Hänellä olisi tällä kertaa suunta, sekä paikka tiedossa. Naaras kuljeskeli kissa joukossa, turkkien värikkäässä sekamelskassa. Hän kuitenkin pian löysi haluamansa. Ruskea punainen kolli, tuolla oli meripihkan väriset silmät, jotka eivät kuitenkaan kauneudessaan päihittäneet Lauhatassun sinisiä silmiä. Istahdin tämän viereen. Kolli ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään huomiota herättävältä, mutta koskaan ei tietäsi millainen kolli todellisuudessaan oli. Ei mustavalkoinen emokaan ollut herättänyt laumassa huomiota, eikä musta isä. Mutta silti nämä olivat ilkeitä vanhempia. Pohdin uskaltaisinko puhua tuolle vieraalle, koska hän olisi silti vieras ja voisi tuomita minut.
“He- Hei? Onnea Uu- Uudesta nimestä”, Tokasin, katsoen isompaan kolliin, hän katsoi minua vieroksuvasti, mutta en antaisi kenenkään polkea itseni päälle, en nyt. Saisin voimaa Lauhatassun hymystä.

//542 sanaa
//Karhumyrsky tai Lauhatassu? Kirjottakaa vapaasti vaan omat versionne 😀

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnnyin ulos aukiolle. Minttuvarjon ruumis oli yhä leirissä, ja sen ympärillä nuokkui muutama satunnainen kissa. Oli vielä aikaista, mutta ei menisi kauan, kun naaras kannettaisiin pois ja hyvästeltäisiin lopullisesti.
Näemmä Lauhapennun ystävä Mahlatassu oli viettänyt yönsä kuolleen mestarinsa vierellä yhdessä Surmakynnen ja parin muun kissan kanssa. Menetys oli valitettava, muttei maata kaatava. Klaani nousisi pian taas jaloilleen.
Minulla ei ollut lupaa syödä, enkä totta puhuakseni ollut sillä tuulella, että olisin viitsinyt käydä kysymässä sitä tyttärensä kuolemaa surevalta mestariltani, joka varmasti oli valmis upottamaan kyntensä kenen tahansa häntä häiritsemään rohkenevan kurkkuun.
Istahdin varjoon ja tyydyin siistimään sottaista turkkiani. Se oli pahasti sekaisin yön jäljiltä ja sieltä täältä sojotti epämääräisiä karvatuppoja. Ehkä tässä riittäisi työmaata siihen asti, että Minttuvarjon ruumis olisi kannettu pois leiristä ja elämä voisi taas jatkua tavalliseen tapaan.
Huomioni kiinnittyi hädin tuskin näkyvään liikkeeseen pentutarhalla. Valkean ja oranssin kirjava pentu työnsi päänsä ulos pesästä. Lauhapentu vilkuili ympärilleen varautuneen näköisenä. Minua rupesi väkisinkin hymyilyttämään: Pentu oli sattunut näkemään veren tahriman Minttuvarjon ruumiin aukiolla, ennen kuin Ruostekukka oli ehtinyt hakemaan hänet pois. Ainakin tuo lellitty kirpputurkki oli säikähtänyt kunnolla, jos jotain hyvää piti löytää.
Seurasin sivusta, kuinka Lauhapentu kipitti aukion poikki Mahlatassun luo. Pentu painautui ystäväänsä vasten. Kaksikko näytti vaihtavan keskenään muutaman vaisun sanan, kunnes Mahlatassu käänsi kollille selkänsä ja lähti tulemaan suuntaani. Pidin katseeni Lauhapennussa, kun kermanvärinen oppilas tassutteli ohitseni pesään. En voinut peitellä vahingoniloisuuttani.
Aikaa kului, ja viimein koitti aurinkohuipunhetki. Silloin Punatähti asteli aukiolle. Valpastuin saman tien. Päälliköllä oli selvästi jotakin mielessään. Nousin ylös ja hivuttauduin hieman lähemmäksi, kun punaruskea kolli kailotti kaikki ulos pesistään.
”Olemme menettäneet soturin. Minttuvarjo oli rohkea, nuori kissa. Otan saa hänen omaistensa suruun”, Punatähti aloitti ja painoi puhuessaan päänsä hetkeksi alas kuin kunnioituksen osoituksensa jo edesmenneelle klaanitoverilleen. Klaani pysyi ääneti. Olisi ollut kerrassaan väärin rikkoa surevien pyhää hiljaisuutta. Päällikkö nosti jälleen katseensa häntä ympäröiviin kissoihin. ”Mutta on meillä iloisempiakin uutisia. Tänään pidämme neljän kissan nimittäjäiset.” Nyt kissojen keskuudesta kuului kiivasta supinaa. Rinnassani syttyi pieni toivonkipinä.
”Karhutassu, tulisitko tänne eteen”, Punatähden pyyntö oli ennemminkin käsky. Nielaisin hiljaa ja astelin pää pystyssä hänen eteensä. Toivoin että turkkini ei ollut kovin karseassa kunnossa.
”Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Karhumyrskynä”, kolli julisti vakaalla äänellä ja kutsui seuraavan luokseen. Siirryin sivummalle leveä hymy kasvoillani. Karhumyrsky! Se oli uusi nimeni, ja vieläpä komea sellainen!
Seuraavaksi Punatähti nimitti vielä Taivastassun ja Pikkutassun. Heidän uudet nimensä olivat Taivaslaulu ja Pikkukaaos. Juuri kun ehdin luulla nimittäjäisten olevan ohi, Punatähti kutsui luokseen vielä yhden kissan. Lauhapentu loikki eteen silmät hehkuen, vaikka huomasinkin että hän oli tavallista vaisumpi.
”Lauhapentu, sinut tullaan tuntemaan seuraavien kuiden aikana Lauhatassuna. Tuhkajuova toimii mestarinasi”, päällikkö maukui. Olin näkevinäni Lauhatassun hätkähtävän kuullessaan uuden mestarinsa nimen mainittavan. Ainakaan tuo kolli ei pääsisi lepsuilemaan.

//Joku nimittäjäisissä olleista kissoista? Voitte kirjottaa omat näkemyksenne Taivaan ja Pikun nimittäjäisistä x3
//441 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Istuin pääaukion laidalla katse vaalean punaruskeassa Minttuvarjossa. Ei, katse hänen ruumiissaan. Minttuvarjo oli poissa. Häntä ei vain ollut enää. Minusta tuntui, ettei minuakaan ollut enää. Se tuntui niin pahalta, ettei edes tuhat sanaa voinut kuvailla tämänhetkistä oloani. Tuntui kuin olisin menettänyt osan itsestäni. Tummanharmaa naaras makasi Minttuvarjon ruumiin vierellä. Surmakynsi oli surun murtama. Hän oli menettänyt ainoan tyttärensä. Myös Varjokarva oli käynyt hetken aikaa tyttärensä ruumiin vierellä, mutta se oli ollut kollille liikaa. Hän oli lähtenyt leiristä jokin aika sitten.
Aurinko oli laskenut ja taivas hämärsi. Kuolonklaanin leiri oli hiljainen. Kuolleen kissan läheiset valvoisivat yön hänen kanssaan. Se oli jokin rituaali, joka toivotti kissalle hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
”Mahlatassu, tule sinäkin sanomaan hyvästisi Minttuvarjolle ennen kuin aloitamme valvojaiset”, Punatähden ääni kantautui korviini. Väräytin korviani, mutten kääntänyt katsettani päällikköön. Hän laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.
”Se tuntuu pahalta nyt, mutta sinun kannattaa jättää hyvästit. Minä en hyvästellyt veljeäni, ja se harmittaa minua edelleen. Minttuvarjo arvostaisi hyvästejäsi”, päällikkö sanoi hiljaisella äänellä. Käänsin varovasti katseeni hänen suuntaansa. Nyökkäsin pienesti ja nousin ylös. Kävelin pääaukion keskustaan, jossa Minttuvarjon eloton ruumis makasi. Minua alkoi itkettää. Oloni tuntui entistä pahemmalta. Surmakynsi huomasi minut ja kohotti päätään. Varapäällikkö teki minulle tilaa niin, että pääsin Minttuvarjon ruumiin ylle. Varovasti painoin kuononi soturin turkkiin. Ukkospolun katku oli voimakas, mutta kun haistelin tarkemmin, saatoin erottaa soturin ominaistuoksun. Se oli tuttu ja turvallinen. Mieleeni palautui ensikohtaamiseni Minttuvarjon kanssa. Naaras oli pitänyt minulle yöllä seuraa, kun emoni lähtö painoi mieltäni. Hän oli silloin lempeä kuten aina.
”Kaipaan sinua jo nyt ihan kamalasti”, kuiskasin hiljaa soturin korvaan, vaikka tiesin ettei hän kuullut minua. Tunsin Surmakynnen painautuvan minua vasten. Käänsin katseeni naaraan suuntaan. Hän katsoi minua surunomaisilla silmillään.
”Minäkin kaipaan häntä enemmän kuin mitään”, varapäällikkö huokaisi ääni väristen. Minusta tuntui hurjan pahalta varapäällikön puolesta, mutta myös omasta puolestani. En ollut koskaan nähnyt Surmakynttä noin allapäin. Hän oli aina rohkea ja häijy, mutta nyt se kaikki oli poissa. Naaras oli haavoittuvainen ja suorastaan pelokas. Toisaalta minä arvostin häntä. Hän uskalsi näyttää surunsa.
En osannnut sanoa varapäällikölle enää mitään. Painauduin vain häntä ja Minttuvarjoa vasten. Painoin kuononi kuolleen soturin turkkiin, jotta voisin haistaa vielä hänen tuoksunsa. Outo haju puski sekä ukkospolun että Minttuvarjon oman tuoksun lävitse. En osannut sanoa mikä se oli, mutta en pitänyt siitä. Itku alkoi taas.
Painauduin yhä vain enemmän naarasta vasten ja suljin silmäni. Ennen pitkää huomasin nukahtavani leirin pääaukiolle.

Avasin silmäni. Näin edessäni vaalean punaruskean turkin. Nopeasti eiliset tapahtumat palasivat mieleeni. Minttuvarjoa ei enää ollut.
”Mahlatassu, oletko hereillä?” tuttu ääni kysyi. Kohotin katseeni vierelläni seisovaan Lauhapentuun. Pentu painautui vasten turkkiani yrittäen lohduttaa.
”Olisin halunnut olla täällä yön kanssasi, mutta Ruostekukka ei antanut”, ystäväni sanoi hiljaisella äänellä. Hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun ystäväni ei hymyillyt. Nyökkäsin pienesti ja käänsin katseeni Minttuvarjoon. Jos Punatähti ei olisi tullut luokseni, olisin taas alkanut itkemään. Päällikkö kohtasi katseeni.
”Minttuvarjo pitäisi viedä haudattavaksi”, hän sanoi tasaisella äänellä ja vilkaisi vierelläni olevaa Surmakynttä. Varapäällikkö painoi päänsä tyttärensä turkkiin ja nousi sitten ylös. Hän käänsi selkänsä Minttuvarjolle ja käveli pois. Miten hän saattoi tehdä sen niin rauhallisesti? Minäkin painoin pääni mestarini turkkiin. Hänen ominaistuoksunsa oli muuttunut laimeammaksi, ja se outo haju oli tullut sen tilalle. Nousin sitten ylös, ja soturit tarttuivat Minttuvarjosta kiinni. Varoen he kantoivat elottoman soturin ulos leiristä. Minä jäin katsomaan heidän peräänsä. Lauhapentu laski häntänsä lavalleni.
”Voinko auttaa sinua jotenkin?” pentu kysyi. Pudistin päätäni ja käänsin Lauhapennulle selkäni.
”Haluan olla yksin”, huokaisin ja kävelin oppilaiden pesään. Minulla oli ihan kamala olo. Tuntui kuin pääni räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä. Tämä oli niin uskomatonta. Ei Minttuvarjo voinut olla kuollut. Pian hän tulisi takaisin leiriin ja hymyilisi minulle lämpimästi. Hän veisi minut harjoituksiin ja kouluttaisi minut soturiksi. Ja sitten kun minäkin olisin soturi ja Minttuvarjo olisi vanha, hän siirtyisi klaaninvanhimpien pesään. Siellä hän eläisi viimeiset kuunsa, jonka jälkeen nukkuisi rauhallisesti pois.
Niin minä olin sen aina päässäni kuvitellut. En halunnut hyväksyä sitä, että niin ei tulisi koskaan käymään. Se oli niin epäreilua.
Asetuin sammalvuoteelleni ja painoin pääni sammaliin. Niin epäreilua.. En saanut unta, vaan jäin vain makaamaan pesään. En halunnut poistua täältä enää koskaan. Ei missään ollut mitään järkeä.

// 675 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korvani kääntyivät aukiolta kuuluvien äänten suuntaan. Mahlatassu oli varmasti jo palannut! Pomppasin pystyyn ja riensin pesän poikki aukiolle. Kuulin Villipennun seuraavan perässäni, mutta olin liian tohkeissani jäädäkseni odottamaan häntä. Minun oli saatava kertoa Kalmakuusta parhaalle ystävälleni!
Kermanvärinen kolli seisoi aukiolla. Hänen ympärillään oli kissoja… Ei, ei Mahlatassun ympärillä, vaan jonkun, joka makasi maassa. Jälleennäkemisen riemu jäi lyhyeksi, kun viimein tajusin, mistä oli kyse. Maassa makaava kissa oli Minttuvarjo – vaalean punaruskean naaraan alle oli kertynyt tummanpunainen verilammikko. Hänen kylkensä eivät enää kohoilleet hengityksen tahtiin. Soturi oli täysin eloton.
Mahlatassun katse tavoitti minut. Se oli täynnä surua. Hän oli selvästi murheen murtama. Oppilas käänsi päänsä poispäin. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan ja tassuttelin kollin luo. Painauduin hänen lämmintä kehoaan vasten lohduttavasti. Villipentu seisoi vähän matkan päässä meistä. Hänkin oli painanut päänsä alas.
Klaanin varapäällikkö Surmakynsi oli kyyristyneenä kuolleen tyttärensä ruumiin ylle. Olin tottunut näkemään hänet pelottomana ja vaaraa kaihtamattomana soturina, mutta nyt hän näytti pieneltä ja hauraalta. Tuska oli käpälinkosketeltavaa, ja se leijui raskaana ilmassa, ihan niin kuin tummat myrskypilvet ennen sadetta.
Tunsin itseni ensimmäistä kertaa avuttomaksi. Ystäväni suru oli musertavaa, enkä voinut tehdä mitään saadakseni hänet jälleen hymyilemään. Minäkään en voinut hymyillä. Naamani tuntui turralta. Mikä minua vaivasi?
Joku laski hännän selkäni päälle. Nostin katseeni Ruostekukan oransseihin silmiin, jotka olivat kohdistuneet Minttuvarjon liikkumattomaan hahmoon. Kuningatar nykäisi minua hellästi. Vilkaisin Mahlatassun suuntaan, mutta kollin katse oli yhä maassa. Katsoin häntä surullisena, kun Ruostekukka lähti ohjaamaan minua takaisin pentutarhalle päin. Villipentu kulki kannoillamme.
”Miksi me emme saa mennä aukiolle?” Sammalpentu kuului kysyvän. Työnnyin sisälle pentutarhaan Ruostekukan edellä.
”Siellä ei ole teille mitään nähtävää. Nyt nukkumaan”, Mäntyviiksi komensi ja painoi tyttärensä pään hellästi sammalille.
Raahustin omalle nukkumapaikalleni. Juuri nyt se ei tuntunut niin erityiseltä. Minttuvarjon kuolema tuntui varjostavan kaikkia ja kaikkea. Käperryin kerälle sammalille ja hautasin kuononi tassuni alle. Mahlatassu kaihersi yhä mieltäni. Toivoin hänen olevan kunnossa.
”L-Lauhapentu?” Villipentu oli seisahtunut eteeni. Hän katseli minua murheellisen näköisenä sinisillä silmillään. Tein naaraalle tilaa sammalillani.
”Voit nukkua kanssani, jos haluat”, tarjosin hymyillen heikosti. Ainakin voisin auttaa edes jotakuta, jos en Mahlatassua.

//Villi tai Mahla?
//338 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Pimeys Pihkatassun ympärillä tuntui rauhoittavalta. Hän ei nähnyt mitään, kuullut mitään tai tuntenut mitään. Hän vain oli. Mutta pimeys alkoi rakoilla. Vaimeita ääniä alkoi kuulua ympäriltä ja mitä voimakkaammiksi ne tulivat, sitä enemmän Pihkatassu alkoi tuntea omaa kehoaan. Ja mitä enemmän hän tunsi kehoaan, sitä voimakkaammaksi kipu kävi. Kipu, joka tykytti joka puolella kehoa kuin kuuma liekki.
Pihkatassu haukkasi terävästi henkeä ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Kollin päätä särki ja koko hänen kehonsa tuntui raskaalta ja joka puolelta säteili voimakasta kipua. Hän ei tiennyt missä oli, sillä hänen ympäristönsä oli hämärä ja hänen katseensa kivun sumentama.
“Pihkatassu?” Joku sanoi kollin nimen läheltä. Pihkatassu liikutti päätään äänen suuntaan ja voihkaisi kivusta, joka seurasi pientä liikettä.
“Ota ihan rauhassa ja yritä olla liikkumatta”, kissa jatkoi. Nyt Pihkatassun katse alkoi tarkentua ja hän erotti pikimustan kissan hänen vieressään. Naaraan vitivalkoiset tassut tuntuivat hehkuvan hämärässä – Pihkatassun tajusi, että hänen vieressään oleva kissa oli Hehkuaskel. Nyt hän ymmärsi hyvin, mistä parantaja oli saanut nimensä. Hänen vitivalkoiset tassunsa suorastaan hehkuivat pimeässä ja saivat Pihkatassun näkökenttään ilmaantumaan erivärisiä pisteitä.
“Tässä sinulle unikonsiemeniä. Syö ne niin saat kivun pois ja nukuttua”, Hehkuaskel naukaisi ja työnsi Pihkatassun eteen varovasti kasan pieniä mustia siemeniä. Kolli ei kuitenkaan nuolaissut niitä suuhunsa, vaan vetäytyi taaksepäin yrittäen kestää raastavan kivun.
“Mitä tapahtui?” kolli kähisi. Hänen äänensä sortui kesken kysymyksen, sillä hänen kurkkunsa oli rutikuiva. Pihkatassu yritti nieleskellä kostuttaakseen suutaan ja kurkkuaan, mutta se ei tuntunut auttavan. Hänen kielensä tuntui suussa paksulta ja turvonneelta. Hehkuaskeleella oli kuitenkin käpälissään vettä valuva sammaltuppo.
“Tässä sinulle vettä”, parantaja naukaisi ja piteli sammalta oppilaan suun edessä, kun hän lipoi siitä vesipisaroita. Pihkatassun ajatukset tuntuivat selkenevän hieman, kun hän sai juoduksi. Hän yskähti, kun sammal oli kuiva vedestä, ja yritti uudestaan.
“Mitä tapahtui?” Kollin ääni oli vapiseva ja heikko, ja se inhotti häntä. Vaikka Pihkatassun koko ruumiissa poltteli kipu ja hänen päänsä tuntui hyvin raskaalta, hän ei halunnut näyttää edes parantajalle olevansa heikko.
“Syö nyt vain nämä unikonsiemenet”, Hehkuaskel naukaisi painokkaasti ja nyökkäsi kohti siemeniä. “Voimme puhua sitten, kun heräät seuraavan kerran.” Pihkatassu pudisti päätään, mutta kun sekin liike sai hänen kurkustaan matalan voihkaisun, hän päätti totella Hehkuaskelta. Ehkä parantaja kuitenkin tiesi, mikä hänelle oli juuri nyt parasta. Lisäksi hänen kaikki voimansa olivat jo kadonneet jonnekin, eikä hänellä enää ollut energiaa mihinkään. Suurella ponnistuksella Pihkatassu lipaisi unikonsiemenet suuhunsa ja sulki silmänsä. Kipu alkoi turtua, ja hän nukahti.
Korkea ja pitkä soiva ääni kaikui Pihkatassun korvissa, kun hän heräsi. Hänen päänsä oli vieläkin raskas Hehkuaskeleen antamista unikonsiemenistä, mutta ainakin pahin kipu oli turtunut pois. Hän avasi varovasti silmänsä.
Parantajan pesä oli edelleen hämärä, mutta sisäänkäynnin kahden kiven välistä tuleva valonsäde kertoi, että oli päivä. Pihkatassu nosti varovasti päätään sammalilta. Leiri kuulosti tavallista hiljaisemmalta, vain muutaman kissan vaimeat äänet kantautuivat oppilaan korviin. Hän käänsi päänsä kohti parantajan pesän perällä olevaa yrttivarastoa. Hehkuaskelta ei kuitenkaan näkynyt siellä. Vain kymmenien eri yrttien pistävät tuoksut olivat Pihkatassun seurana. Ne saivat hänen päänsä entistä enemmän sekaisin.
Pesän suuaukolta kuului askelia. Pihkatassu näki Hehkuaskeleen tassuttavan sisälle pesään. Naaraan kasvot olivat melkein ilmeettömät. Huomatessaan Pihkatassun, hän kuitenkin nosti suupieliään pieneen hymyyn.
“Huomenta, Pihkatassu.” Kolli nielaisi kostuttaakseen kurkkunsa.
“Huomenta”, hän sanoi. Hänen äänensä oli karhea ja rosoinen. Pihkatassu katseli, miten Hehkuaskel toi hänelle pesän perältä märän sammaltupon juotavaksi. Lipoessaan sammalen pinnalta raikkaita pisaroita, Hehkuaskel istui hänen vieressään tarkkailemassa häntä.
“Millainen on olosi?” hän kysyi. Pihkatassu nosti päätään varovasti sammalesta ja katsoi Hehkuaskeleen keltaisiin silmiin. Unikonsiementen turruttava vaikutus oli kuitenkin jo alkanut loppua, ja hänen päätään viilsi terävä kipu.
“Ihme kyllä, se on ollut joskus parempikin”, Pihkatassu naukaisi, tuttu sarkastinen sävy äänessään. Verrattuna eiliseen, hänen olonsa oli jo parempi. Unikonsiemenet ja uni olivat siis auttaneet ainakin vähän. Hehkuaskel hymähti oppilaan vastaukselle. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Pihkatassu jatkoi:
“Lupasit, että voisimme puhua kun herään seuraavan kerran. Joten mitä tapahtui?” Pihkatassun muistikuvat olivat hämäriä, eikä hän muistanut miksi hän oli joutunut parantajan pesälle. Hän muisti vain voimakkaan mylvinnän ja Minttuvarjon kehon paiskautuvan häntä vasten.
Minttuvarjo! Ajatus vaalean punaruskeasta naaraasta sai Pihkatassun muistin kirkastumaan. Hänen meripihkanväriset silmät kostuivat, kun muisto ukkospolusta ja hirviöstä kelautuivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen silmiensä edessä. Kyynel valui Pihkatassun poskea pitkin maahan.
“Missä Minttuvarjo on?” hän kysyi särkyneellä äänellä. Hehkuaskeleen keltaiset silmät täyttyivät surusta, kun hän pudisti varovasti päätään. Pihkatassun sydän tuntui jättävän lyönnin välistä.
“Olen pahoillani, mutta Minttuvarjo on kuollut”, Hehkuaskel naukaisi hiljaa. Pihkatassu tuijotti parantajaa meripihkanvärisillä silmillään ja yritti hengittää. Minttuvarjo oli juossut pelastamaan häntä. Hänen vuokseen soturi oli kuollut. Pihkatassu oli tappanut Minttuvarjon.
Pihkatassun kurkusta kohosi voihkaisu, ja hän yritti nousta ylös, jotta pääsisi pois. Ei hän tiennyt minne halusi mennä, mutta hän halusi pois. Kollin jalat eivät kuitenkaan kantaneet. Hän vajosi sammalille turtana.
“Kuinka kauan siitä on?” Pihkatassu kysyi hengittäen katkonaisesti.
“Kaksi päivää”, parantaja vastasi. Hän kallisti päätään ja tuijotti Pihkatassua syvälle silmiin. “Et voi kuitenkaan keskittyä nyt siihen. Sinun täytyy olla itsekäs, jotta pääset vielä ylös siitä.” Ne sanat saivat Pihkatassun kääntämään katseensa jalkoihinsa ja syyllisyyden Minttuvarjon kuolemasta hälventyvän aavistuksen.
“Vasen takajalkasi jäi hirviön alle. Se on murtunut”, Hehkuaskel kertoi, kun Pihkatassun katse tavoitti hänen jalkansa. Se oli vääntynyt todella kummalliseen asentoon. Lonkassa oli jonkilaista tahnaa ja hämähäkinseittejä, joihin oli tarttunut kuivunutta verta. Mutta kaikkein pelottavinta näyssä oli se, että Pihkatassu ei tuntenut kipua jalassa. Jalka näytti siltä, että sen kuuluisi olla todella kipeä, mutta Pihkatassu ei tuntenut siinä mitään. Kaikki muut hänen jäsenensä olivat ruhjeilla ja kipeät, mutta murtuneessa jalassa ei tuntunut mitään. Paniikki alkoi värisyttää hänen viiksiään.
“Se näyttää pahalta, mutta vedän sen paikoilleen, jotta se luutua oikeaan asentoon”, Henkäysvarjo sanoi huomaamatta Pihkatassun paniikista lasittunutta katsetta. Naaras työnsi jostain Pihkatassun eteen kepin.
“Pure tätä, kun vedän jalkasi paikoilleen”, Hehkuaskel ohjeisti. Pihkatassu käänsi päänsä kohti parantajaa silmät lasittuneina. Hehkuaskelen katse muuttui huolestuneeksi.
“Mikä hätänä?” hän kysyi. Pihkatassu avasi suunsa, mutta hänestä ei kuulunut pihaustakaan.
“En tunne sitä”, kolli sai lopulta kähistyä. Hehkuaskel räpäytti silmiään kerran.
“Et tunne jalkaasi?” Pihkatassu ei enää pystynyt puhumaan, vaan nyökkäsi vain. Sillä se, että hän ei enää tuntenut jalkaansa, tarkoitti vain yhtä asiaa. Hän ei voisi ehkä enää kävellä, eikä varsinkaan taistella tai saalistaa. Hänestä ei voisi ikinä tulla soturia.
“Pihkatassu, kuuntele minua”, Hehkuaskel sanoi napakasti. Pihkatassu hätkähti ja katsoi parantajaa. “Minä aion silti vetää jalan paikoilleen, tunsit sitä tai et. Tunto voi palata takaisin, kun jalka on oikeassa asennossa.” Sitten Hehkuaskel tassutti Pihkatassun taakse ja otti kollin nilkasta kiinni. Kolli ei kuitenkaan tuntenut parantajan hampaita nilkkansa ympärillä. Kun Hehkuaskel vetäisi jalkaa lujasti taaksepäin, kuului vaimea naksahdus, mutta Pihkatassun ilmekään ei värähtänyt. Hän tunsi vain heikon nykäisyn kehossaan, mutta jalassa ei tuntunut mitään. Kollin katse oli ilmeetön.
“En tunne vieläkään mitään”, Pihkatassu sanoi värisevällä äänellä. Hehkuaskel ei katsonut oppilasta silmiin, vaan tuijotti vain loukkaantunutta jalkaa.
“Edetään nyt päivä kerrallaan. Laitan jalan ympärille siteen, jotta se pysyy oikeassa asennossa. Älä luovuta vielä.”

// Pihkaa saa tulla moikkaamaan halutessaan :Dd
// 1107 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Villipentu katsoi pentutarhan seiniä, miten kaikki olikaan päätynyt tänne? Villipentu muisteli sitä mitä muisti, sekä sitä mitä ei muistanut.

Pienen pennun ininä, kahden erakon pesässä. Se oli hylätty risainen talo, jonne kaksikko oli sijouttunut. Ei mikää turvallisin paikka kasvattaa pentua, mutta parempi kuin roskalava, tai kadunpenkka. Kaksikko ei ollut mitenkään maailman kokenein pari, tai saatikka omannut mitään kokemusta. He olivat nuori pari, jolle tuo pentu oli tullut aivan yllätyksenä. He eivät tienneet pennun kasvattamisesta mitään. Ruokaa ei ennen riittänyt näille kahdelle, saati sitten viidelle. Niin, viidelle? Kyllä, oli villin lisäksi muitakin. Muitakin pentuja, sisaruksia. Heitä ei nimetty, eikä opetettu puhumaan, koska pentujen uskottiin kuolevan, nälkään. Mutta yksi pennuista ei kuollut, se osottautui muista pennuista sinnikkäimmiksi. Pari valjakko ei tiennyt oikein miten kasvattaa pentua. Kun sisarukset hiipuivat silmissä, toinen pentu kasvoi, opettellen puhumaan ja liikkumaan. Kaksikko ei sietänyt kuulla kohta kuolevan pennun ääntä, joten hyssytteli tätä puhumasta, mennen äärirajoille saakka. Pentu kyllä ymmärsi puhetta, ymmärsi sanat, muttei osannut muodostaa itse niitä. Mitä pidemmäs mentiin, tiedettiin että pennun olisi vain vaikeampi oppia taitoja. Pariskunta kuitenkin hoiti pentua, alkaen erkaantua tuosta, lopulta villi vain karkasi, ruokaa ei ollut joka päivälle, mutta eihän pari kuinen pentu tajunnut etteivät vanhemmat sitä tahalleen tehneet, ei villi oikein tajunnut heistä mitään, joten jätti paikan taakseen. Tämän vanhemmat? Luulivat pennun viimein pois menneen, jääden suremaan. Villin olivat löytäneet kaksi muuan soturia, kyselleet tältä kaikkea, mutta ainut mitä pentu osasi oli änkyttää ja muodostaa pieniä pari tavuisia lauseita. Ei siitä ollut kuin pari aamunkajoa kun hän siis oli saapunut.

Pian kuitenkin villi tajusi katsovansa toista kissaa, valkoisen ja oranssin kirjavaa sellaista. Kolli oli ensimmäisiään jotka olivat tulleet puheilleni. Hänellä oli kirkkaat siniset silmät, hyvin kauniit, ne eivät olleet kuin emon silmät, ne eivät olleet niin tummat, samoin kuin minulla, ne olivat suopeat, vaaleat. Naurahdin toisen sanomiselle, tietty olen viihtynyt! Nyökkäsin vielä, miettien uskoltaisinko edes yrittää puhua.
”Ki- ki- kiitos, o- olen vi- villipentu”, hataroin puheessani, kuitenkin saaden sen kuulostamaan järkevältä. En voinut olla huomaamatta pientä hämmästyksen pilkettä toisen ilmeessä, huhu oli näköjään levinnyt etten osannut puhua. Kyllä minä tajusin kuuntelemani mutten puhunut niin sutjakasti. Katseeni kiersi pentutarhaa.
”E- Ei kai si- sinusta olisi lei- leikkito- leikkitoveria?”, oma hatarointini alkoi pikkuhiljaa ärsyttää itseänikin, en ollut loppujen lopuksi oikein varma miten sanoisin toiselle mitään, joten siitä tuli vain änkytystä. Kuitenkaan Lauhaa se ei tuntunut ärsyttävän, hän odotti kunnes puhuin loppuun saakka, kolli hymyili rennosti, joka nosti minullekkin hymyn huulelle.
”Toki! Mitä haluat leikkiä?”, Lauhapentu kysyi, katselin ympärilleni, kunnes kuulin askelia, joku oli saapunut leiriin. Lauhapentukin näytti huomaavan nuo, lähtien häntä hieman nykien pesän suulle. Seurasin häntä vai vihkaa, korvat hieman normaalia alempana. Häntäni nyki nähtävästi, kun seurasin tätä. Lauha kipitti aukiolle, minä seurasin perässä. Hän näytti kiinnittävän katseensa yhteen kolliin heti tullessaan, hymyillen. Kuitenkin hänen kaunis hymynsä katosi äkkiä, tilalle tuli aivan toinen, synkkä ilme. Olisin halunnut auttaa kollia, palauttaa hänelle hymyn naamalle, mutta kun siirsin katseeni sinne minne toinenkin katsoi, ymmärsin tilanteen, kuollut kissa. Tavallisesti naamallani ei näkynyt mitään, ei harmia, tai muuta. Katsoin taas Lauhapentuun, joka lähti tuota kollia kohti, suu mutrussa. Kirosin mielessäni kissan alakuloisuutta, älä viitsi! Hänellä oli hieno hymy.. Sanoin itselleni, tassuttaen vähän kauempana. Tietty minäkin surin, mutta tuon kollin hymy.. se surutti enemmän. Eih, ääh, kohta itkisin. Lauhapentu selvästi yritti saada sanaa suustaan, pysähtyen sen kollin viereen, katsoen minuun.
”Villipentu, tässä on Mahlatassu”, Kolli sai sanottua, hän katsoi Mahlatassuun lohduttavasti, minä vain nyökkäsin, yrittäen saada suustani jonkinlaiset surun sanomat, mutten saanut. Muuten kaikki oli hiljaista, kovinkin hiljaista. Ainoastaan pieni itkun tirinä, kuolleen turkin suinta, rytmitti leiriä. En tosissaan saanut surun valitteluita pois mielstäni ilmoille, painoin vain pääni alas, osoittaakseni kunnioittavani surua.

//596 sanaa.
//Mahla? Lauha? Alotus on taukauma siksi kirjoitettu hän muodossa, eikä niinkään olennainen osa kertomustani, siitä jatkuu sitten normaalisti. Toivon että rooli on ihan hyvä.

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli jo antamassa ketulle kuolettavaa iskua, mutta se epäonnistui. Kettu alkoi sätkimään ja sai kaadettua Pimentovarjon kyljelleen. Onneksi olin ollut valppaana. Loikkasin pitkällä loikalla kohti kettua ennen kuin se ehti käydä tumman soturin kimppuun. Sivalsin kynsilläni sen lapaa. Kettu rääkäisi ja käännähti minun puoleeni. Loikkasin askeleen taaksepäin väistäessäni tuuheahäntäisen eläimen kynsiä. Se epähuomiossa käänsi selkänsä Pimentovarjolle. Kun kettu valmistautui loikkaamaan kimppuuni, jokin varasti taas sen huomion. Pimentovarjo oli kammennut itsensä ylös ja upottanut hampaansaa ketun häntään. Nyt soturi riuhtoi sitä niin kovaa kuin saattoi. Näin tilaisuuteni tulleen. Loikkasin ketun paljaaseen kaulaan ja upotin hampaani siihen. Kettu kierähti selälleen ja yritti saada hampaillaan ja käpälillään minusta otetta. Sain juuri ja juuri otteen ketun kaulasta. Purin hampaitani yhteen niin kovaa kuin saatoin. Mitä enemmän purin, sitä kovempaa kettu huusi ja yritti riuhtoa minua irti. Lopulta repäisin palan irti ketun kaulasta. Verta pulppusi kasvoilleni kuin suihkussa. Se tuli tasaisesti ketun sydämen sykkeen mukaan. Kettu vikisi ja sätki. Loikkasin pois sen päältä ja ravistelin turkkiani. Koko kuononi ja rintani olivat veren peitossa. Kettu lopetti sätkimisen. Se oli kuollut.
Käännyin sitten Pimentovarjon suuntaan. Naaras käveli luokseni.
”Sattuiko?” naaras kysyi nähtyään minut.
”Ei mitään merkittävää”, totesin kylmänviileästi ja aloin nuolla verta pois turkiltani. Veri oli rautaisen makuista kuten aina. Nuolemisessa menisi ikuisuus, joten sain paremman idean.
”Käyn hehkulammella pesemässä tämän pois. Tuletko mukaan vai palaatko yksin leiriin?” esitin soturille kysymyksen.

//Pimento?
// 225 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lähdin etsimään saalista etäämmälle ukkospolusta. Sen katku inhotti minua enemmän kuin mikään. Haistelin ilmaa saadakseni kiinni jonkin eläimen hajujäljestä. Kävelin hetken vain eteenpäin ilman mitään tulosta. Täällä oli paljon eläinten hajujälkiä, mutta ne olivat laimeita tai sekoittuivat toisiinsa niin, etten saanut niistä mitään selvää. Kun arvelin olevani jo liian kaukana tapaamispaikasta, käännyin toiseen suuntaan. Haistoin jäniksen, ja kaiken lisäsi haju oli melko voimakas. Ei ollut varmasti kauaakaan, kun jänis oli ollut täällä. Lähdin seuraamaan sitä. Hajujäljet johdattivat minut kohti ukkospolkua. Hirviöiden ulina kantautui korviini etäämmältä. Täällä päin ei kasvanut enää puita, koska kaksijalat olivat leikanneet ne pois. Jäljellä olivat vain kannot. Jouduin pysähtymään, kun jäniksen hajuun sekoittui kissan jälki. Olin aika varma, että se oli jonkun partiossa olevan. Se tuntui kulkevan aivan jäniksen jäljen päällä. Huokaisin turhautuneena. Kai joku heistä oli saanut sen jo kiinni.
”Pihkatassu!” vaimea ulvaisu etäämmältä kantautui korviini. Liikuttelin korviani hämmennyksestä. Ei kai se mitään ollut, joten käännyin ympäri ja olin jo lähtemässä etsimään uutta hajujälkeä, kun ulvaisu kuului uudestaan. Kun se kuului vielä kolmannen kerran, kuulin sydäntä raastavan ulvaisun. Purin hampaitani yhteen, minun olisi pakko mennä katsomaan mitä oli tapahtunut. Lähdin juoksuaskelin kohti ukkospolkua. Sen katku voimistui entisestään. Pysähdyin kuin seinään, kun erotin kaksi karvamyttyä ukkospolun tummalla pinnalla. Käpäläni eivät suostuneet viemään minua eteenpäin. Kehoni alkoi täristä. Toinen kissoista oli Pihkatassu ja toinen taas… En voinut edes ajatella sitä. Vaalean punaruskea turkki kissalla kuitenkin oli.
”Mitä tapahtui?” joku murahti takaani ja ravasi vierelleni. Katseeni pysyi tiukasti ukkospolulla makaavissa karvamytyistä. Vierelleni tullut kissa huomasi sen heti ja lähti liikkeelle.
”Et voi jäädä vain tuijottamaan, heidät pitää saada pois ukkospolulta!” kollikissa murahti ärtyneenä ja lähti juoksemaan kohti ukkospolkua. Pakotin käpäläni liikkeelle ja juoksin Henkäysvarjoksi tunnistamani kissan perään. Minä jäin seisomaan ukkospolun laidalle ja katselin molempiin suuntiin hirviöiden varalta. Niitä ei näkynyt. Tietenkin hän ensin tarttui Pihkatassun ruipeloiseen kehoon. Kun kolli oli tulossa minua kohti, huomasin vaalean punaruskean mytyn liikahtavan. Hän oli elossa! Voitin pelkoni, katsoin molempiin suuntiin ja juoksin karvamytyn luokse.
”Minttuvarjo”, kuiskasin hiljaa ja katsoin mestariani. Naaras kohotti päätään, mutta se huojui hallitsemattomasti ja rojahti pian taas maahan. Kissan suusta ja nenästä vuosi verta. Turkki oli rähjäinen ja jostain vuosi verta. Jokin oli pielessä. Naaraan alla oli verilammikko, jostain vuosi paljon verta.
”Mihin sinua sattuu?” yritin kysyä tuskissani ja kosketin kuonollani naaraan kuonoa. Minttuvarjon kasvoille levisi lämmin hymy. Hän ei enää yrittänyt nostaa päätään. Hän avasi kerran vielä silmänsä ja vain hymyili. Sitten hän sulki ne.
”Minttuvarjo? Älä nukahda. Et saa nukahtaa!” ulvaisin ja yritin ravistella naaraan hereille, mutta mitään ei tapahtunut.
”Mahlatassu! Tule pois sieltä!” karjaisu keskeytti minut. Hirviön jylinä voimistui.
”En voi jättää Minttuvarjoa!” yritin vastustella itkua pidätellen.
”Jos et tule, meillä on pian monta ruumista lisää”, Henkäysvarjo sihisi hampaidensa välistä. Katsoin pahoitellen mestariani, jonka jälkeen ryntäsin pois ukkospolulta. Katsoin, kun hirviö juoksi ohitsemme kovaa. Pelkäsin niin kovasti Minttuvarjon puolesta. Onneksemme hirviö väisti sen. Oliko niilläkin sittenkin tunteet? Henkäysvarjo ei epäröinyt, vaan juoksi ukkospolulle. Hän raahasi Minttuvarjon luokseni vähän matkan päähän ukkospolusta.
”Ovatko he kuolleet? Älä vain sano että he ovat kuolleita”, ääneni hajosi tuhansiin palasiin. Henkäysvarjon ilme pysyi vakavana, se ei ollut surullinen. Miten kolli saattoi käyttäytyä noin? Hän tutki ensin Pihkatassua. Kollilla oli joitakin vammoja, mutta ei yhtä pahoja kuin Minttuvarjolla, minun rakkaalla mestarillani..
”Pihkatassu hengittää”, raidallinen soturi vastasi ja siirtyi sitten Minttuvarjon puoleen. Hän ei alkanut kääntelemään naarasta samalla tavalla kuin oppilastaan. Kolli huomasi naaraan vatsassa olevan pitkän haavan heti. Haavasta oli tullut verta, joka oli värjännyt punaruskean turkin entistä punaisemmaksi. Kollin vakava katse muuttui entistä vakavammaksi, mutta nyt siinä oli myös lisäksi surua. Pahoitellen kolli nosti katseensa minun puoleeni.
”Hän on kuollut”, soturin sanat rikkoivat koko maailmani. Lyyhistyin maahan ulvoen ja itkien. Miksi? Miksi näin piti käydä? Miksi juuri Minttuvarjo? Viimein itku hellitti, mutta voimani olivat loppu. En voinut nousta ylös vaikka olisinkin halunnut.
”Voi ei”, kuulin kuiskauksen takaani. Se kuului Luminenälle. En ole varma kauanko me olimme siinä, mutta se tuntui ikuisuudelta.
”Lähdetään leiriin. Pääsetkö ylös Mahlatassu?” Luminenä kysyi lämpimällä äänellään ja puski kuonollaan poskeani. En vilkaissutkaan soturin suuntaan, vaan nousin tutisevin jaloin ylös. Lähdin laahustamaan partion perällä kohti leiriä. Ainoa ajatus päässäni oli se, että Minttuvarjo oli kuollut.

Luulin, että oloni helpottaisi leirissä, mutta toisin kävi. Kun Luminenä laski elottoman soturin ruumiin pääaukiolle, kuulin tuskaisen ulvahduksen etäämmältä. Käänsin pääni Surmakynnen suuntaan. Varapäällikkö ryntäsi tyttärensä luokse ja upotti päänsä tuon turkkiin. Leiriin laskeutui hiljaisuus. Ehkä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana kukaan ei sanonut sanaakaan. Ei edes Jääviilto, joka istui leirin pääaukiolla ja katseli tapahtumia. Huomasin Lauhapennun loikkivan kohti minua pentutarhalta, mutta huomatessaan Minttuvarjon elottoman ruumiin ja minun surkean katseeni, kolli pysähtyi. Hänen iloinen katseensa muuttui kovin synkäksi. Käänsin pääni pois. Minusta tuntui suunnattoman pahalta. Huomasin Henkäysvarjon kadonneen. Hän oli kai vienyt Pihkatassun parantajan pesälle.

//Lauha tai Pihka? Muutkin voi toki kirjottaa aiheesta. Haluaisin kirjottaa vielä Mintun valvojaisista (neki järjestetään Kuolonklaanissa mutta useimmiten vaan pienellä porukalla eikä kaikki halua osallistua ees)
// 774 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Pihkatassu oli hieman hämmentynyt Mahlatassun sanojen jälkeen. Miksi Karhutassu oikein vihasi Lauhapentua? Hänhän oli ollut niin mukava Pihkatassulle kollin ollessa pentu. Ehkä kyse oli kuitenkin sisarusten verisiteestä – Karhutassu saattoi olla katkera siitä, että Lauhapennun molemmat vanhemmat olivat vielä elossa. Tai ehkä Karhutassusta tuntui, että Ruostekukka rakasti vain Lauhapentua. Pihkatassulla ei ollut sisaruksia, joten hän ei tiennyt miltä oikein tuntui, kun oli sisaruksia. Hänestä olisi ollut mukavaa jakaa pentu- ja oppilasaikansa sisarusten kanssa.
Oranssinruskean kollin ajatukset keskeytyivät, kun Henkäysvarjo pysäytti partion. Soturi nyökkäsi muille merkiksi hajaantua. Pihkatassu naukaisi nopeat heiheit Mahlatassulle, joka heilautti häntäänsä hyvästeiksi. Kolli lähti etsimään riistaa Minttuvarjon seuratessa oppilastaan sivusilmällä.
Pihkatassu ravisteli nopeasti turkkinsa ja lähti sitten liikkumaan eteenpäin suu raollaan. Muut partion kissat olivat jo hajaantuneet etsimään saalista, ja Pihkatassun ainoa vaihtoehto lähteä etenemään oli kohti ukkospolkua. Oppilaan askeleet olivat lyhyitä ja varovaisia, sillä hän ei halunnut säikäyttää mahdollista riistaa piiloon. Ilmassa leijui kevyt hajujälki, joka tuntui ikään kuin oravan hajujäljeltä. Pihkatassun korvat höristyivät entisestään, kun hän lähti seuraamaan jälkeä innoissaan. Hän ei tunnistanut hajua, sillä se ei ainakaan ollut orava, hiiri tai mikään lintu. Toisaalta haju ei myöskään ollut yhtä pistävä ja voimakas, kuten ketun tai muun petoeläimen haju. Siksi Pihkatassu uskalsi lähteä seuraamaan jälkeä, joka kulki kohti ukkospolkua.
Kollin askeleet kahisivat ruohikossa, joka vietti hieman alaspäin. Siellä täällä näkyi kiviä ja muutama nuori puu, joiden latvat kallistuivat hieman tuulen voimasta. Pihkatassukin tunsi sen turkillaan tassutellessaan eteenpäin. Ilma alkoi muuttua raskaammaksi, kun ukkospolun katku leijaili oppilaan nenään. Sen tahmea musta pinta kiilsi jo edessäpäin. Hirviöitä ei kuitenkaan liikkunut, vaan polku oli haiseva ja autio. Kuolonklaanin rajamerkit tulisivat kohta vastaan, eikä Pihkatassu voisi kulkea enää kovin paljon pidemmälle etsiessään saalista.
Juuri silloin kollin meripihkanvärisiin silmiin tarttui kuitenkin liikettä. Hän pysähtyi ja kyyristyi lähelle maata. Muutaman ketunmitan päässä hänestä ruohikolla kyhjötti ruskeaturkkinen otus. Se oli melkein kissankokoinen eläin, jolla oli pitkät korvat ja vaalea pörröhäntä. Eläimen takajalat olivat pitkät ja vahvat – täydelliset loikkimiseen. Pihkatassu tajusi, että kyseessä oli jänis. Koskaan ennen kolli ei ollut nähnyt jäniksiä Kuolonklaanin reviirillä. Henkäysvarjo oli kyllä kertonut niistä, mutta ikinä aiemmin oppilas ei ollut itse törmännyt sellaiseen.
Tassunpohjat innostuksesta kihelmöiden Pihkatassu lähti liikkumaan hyvin hitaasti eteenpäin. Kolli muisti Henkäysvarjon kertoneen, että jänikset olivat todella nopeita. Ne pystyivät loikkaamaan muutamalla loikalla monen ketunmitan päähän. Henkäysvarjo oli myös kertonut Tuuliklaanista, muinaisesta klaanista, joka oli asunut vuodenaikoja sitten Kuolonklaanin kanssa Nelipuilla. Tuuliklaani oli ollut tunnettu pitkäjalkaisista kissoistaan, jotka nappasivat jäniksiä avarilla nummilla. Pihkatassullakin oli pitkät jalat ja hän oli hyvin nopea, mikä tarkoitti, että ehkä hän voisi jopa saada jäniksen kiinni. Kolli pystyi jo kuvittelemaan Henkäysvarjon ilmeen, kun hän raahaisi ruskeaturkkista otusta muiden luo. Siitä riittäisi syötävää monelle kissalle.
Pihkatassu mittaili matkaa hänen ja jäniksen välillä. Se ei ollut pitkä, mutta jänis liikkui koko ajan laiskoja loikkia poispäin etsiessään syötävää maasta. Lisäksi se oli jo hyvin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Hajumerkit tuntuivat hyvin vahvoina Pihkatassun nenässä, sillä rajapartio oli käynyt vahvistamassa merkit aurinkohuipun aikaan. Rajan toisella puolella häämötti ukkospolku. Sen pistävä haju alkoi jo poltella Pihkatassun nenää, mutta hän yritti sivuuttaa sen hiipiessään kohti jänistä. Ainakin ukkospolku oli tyhjä hirviöistä, jotka toivat mukanaan vielä pahemman hajun ja korvat lukitsevan mylvinnän.
Pihkatassu otti askeleen lähemmäs jänistä, joka oli vihdoin pysähtynyt kokonaan paikoilleen. Sen häntä värisi, kun se söi maasta jotain. Kolli yritti pitää häntänsä mahdollisimman paikoillaan ja kehonsa vakaana, kun hän harkitsi loikkaavansa. Ennen kuin Pihkatassu ehti tehdä mitään, kaukaisuudesta kuului matala murina, joka voimistui hyvin nopeasti. Kolli käänsi päänsä äänen suuntaan ja näki valkoisen hirviön kiitävän mustaa polkukua pitkin kohti häntä. Pihkatassu tunsi karvojensa nousevan pystyyn ja sydämensä sykkeen kiihtyvän, kun hän katsoi kauhusta kankeana, miten hirviö lähestyi hyvin nopeasti. Hänen täytyi kuitenkin vain odottaa paikoillaan sen menevän ohitse, sillä hän tiesi, että hirviöt eivät poikenneet polulta. Samalla hän toivoi myös jäniksen pysyvän paikoillaan.
Korvia huumaava mylvintä pakotti Pihkatassun sulkemaan silmänsä ja painamaan kehonsa maata vasten. Hänen kehonsa tärisi, kun valtava hirviö huristi ohi. Kolli avasi silmänsä, kun pahin hajupilvi ja ääni oli mennyt hirviön mukana ohitse. Hän räpytteli ilmaan noussutta pölyä silmistään, ja kiinnitti katseensa taas jänikseen. Hirviön ohittaessa heidät se oli Pihkatassun onneksi pysynyt kauhusta kankeana paikoillaan. Se oli kuitenkin huomannut hirviön ansiosta Pihkatassun. Nyt sen mustat nappisilmät tuijottivat oppilasta. Vaistomaisesti Pihkatassu ponkaisi takajaloillaan maasta vauhtia ja loikkasi kohti jänistä. Sen refleksit olivat kuitenkin olleet hieman nopeammat, sillä se oli jo kääntynyt kohti ukkospolkua ja lähtenyt kiitämään sitä kohti. Pihkatassun meripihkanväriset silmät olivat kiinnittyneet vaaleaan pörröhäntään, kun hän juoksi eläimen perään. Veri kohisi hänen korvissaan – se kuulosti kuin kaukaiselta hirviön mylvinnältä, joka voimistui askel askeleelta.
Pihkatassu hädin tuskin huomasi ylittäneensä Kuolonklaanin hajumerkit, kun hän keskittyi saamaan jalkoihinsa lisää vauhtia. Jäniksen vauhti oli kuitenkin todella nopea. Ukkospolun musta pinta oli enää vain muutaman ketunmitan päässä.
“Pihkatassu!” Veren pauhu jylisi kollin korvissa, eikä kolli ollut varma huusiko joku hänen nimeään. Hän oli liian keskittynyt nappaamaan jänistä voidakseen pysähtyä. Kun Pihkatassun tassut osuivat ukkospolun tahmeaan pintaan, hän loikkasi. Kynnet esillä oppilas laskeutui jäniksen niskaan, ja hän tömähti kovalle pinnalle niin että keuhkot tyhjenivät ilmasta. Jänis roikkui sätkien hänen käpälissään, ja Pihkatassu kumartui puremaan sen niskat poikki, vaikka hänestä tuntui ettei pystynyt liikkumaan iskun voimasta. Kollin nenä oli täynnä ukkospolun katkua ja hänen korvissaan kohisi edelleen. Hän yritti haukkoa henkeä, mutta ukkospolun tahmentama ilma sai hänet yskimään. Pelko ja ahdistus alkoivat repiä Pihkatassun turkkia, sillä hänen rintaansa puristi eikä hän päässyt seisomaan. Hänen päänsä oli tyhjä kaikista ajatuksista. Ainoa ajatus, mikä tykytti kollin ohimossa oli se, että hänen täytyi päästä pois. Ukkospolku tuntui polttavan häntä ja sekoittavan hänen päänsä kokonaan.
“Pihkatassu!” Huuto sai Pihkatassun vetämään henkeä entistä voimakkaammin. Puristus rinnassa tuntui heltyvän, vaikka edelleen hänen kaikki aistinsa olivat täynnä ukkospolun katkua ja sitä huumaavaa melua, joka tuntui kasvavan hetki hetkeltä. Kollin korvat olivat lukossa, eikä hän kuullut kuin mylvintää. Hän kuitenkin käänsi katseensa äänen suuntaan. Minttuvarjo juoksi kohti Pihkatassua vaaleanruskeat silmät palaen. Hänen katseensa oli täynnä hätää ja pelkoa, mutta myös päättäväisyyttä. Soturin tassujen koskettaessa ukkospolun pintaa, hän huusi:
“Pihkatassu, varo!” Pihkatassu kuuli huudon vain heikosti, sillä melu yltyi entisestään. Minttuvarjon suu avautui uudestaan huutoon, mutta Pihkatassu ei enää kuullut mitä hän sanoi. Naaras heittäytyi kohti kollia juuri, kun Pihkatassun silmiin osui valtava hirviö, joka oli vain muutaman ketunmitan päässä heistä. Valtava mylvintä ja ukkospolun katku sekoittuivat yhdeksi Pihkatassun päässä, kun Minttuvarjon keho paiskautui häntä vasten. Hänen päänsä osui ukkospolun kovaan pintaan ja kaikki muuttui mustaksi.

// Mahla?
// 1037 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ruostekukan valtava ruho oli vähällä liiskata minut allensa naaraan kääntäessä kylkeään. Tokkuraisena ryömin kauemmaksi alati unisesta kuningattaresta. Kierähdin vuoteenreunan yli ja tömähdin maahan vatsalleni. Peti alkoi käydä ahtaaksi meille molemmille. Minun olisi kaiketi asioitava Hehkuaskelen luona ja pyydettävä häneltä lisää sammalta, jotta voisin rakentaa itselleni oman nukkumapaikan. Olinhan jo sentään melkein kuuden kuun ikäinen – Mahlatassukin oli nukkunut omalla paikalla ties kuinka kauan pentutarhalla asuessaan, eikä hänen ollut tarvinnut jakaa petiä kenenkään kanssa.
Tassuttelin pesän suuaukolle ja työnsin sitä peittävän sammalverhon sivuun. Jouduin siristelemään hetken silmiäni, kunnes ne tottuivat ulkona vallitsevaan kirkkauteen. Jatkoin matkaani aukiolla kaikessa rauhassa – tiedostaen olevani pahasti myöhässä omasta aikataulustani. Normaalisti olisin ollut jo tähän aikaan hereillä ja täysi tohina päällä, mutta koska minulla oli ollut yllättävän yksinäistä kuluneen puolen kuun aikana ilman Mahlatassua, olin päättänyt joustaa nukkuma-ajoissani. Olin saanut huomata, että mitä enemmän nukuin, sen väsyneemmäksi tulin – siksiköhän Ruostekukka nukkui kaiken aikaa?
”Huomenta, Hehkuaskel!” tervehdin astuessani sisälle kahden kiven välissä sijaitsevaan pesään. Väkevä yrttien tuoksu pisti nenääni ikävästi ja sai minut irvistämään vasten tahtoani – aivan kuten joka ikinen kerta käydessäni täällä.
Huomasin Hehkuaskelen peremmällä pesässä. Hän ei kuitenkaan ollut yksin; Kalmakuu kääntyi yhdessä parantajanaaraan kanssa katsomaan suuntaani. Punaruskea kolli näytti vaivaantuneelta. Hän mumisi jotain nopeasti Hehkuaskelelle ja käveli sitten ripeästi ohitseni aukiolle. Tuo kolli käyttäytyi aina läsnäollessani perin kummallisesti, ja joka kerta sain ihmetellä, miksi. Tuskin hän itseään kolmea kertaa pienempää kissaa pelkäsi.
”Lauhapentu”, Hehkuaskelen ääni katkaisi ajatukseni. Käännyin kohtaamaan pikimustan kissan keltaisen katseen. ”Tarvitsetko jotakin?”
”Joo. Tulin hakemaan sinulta sammalta omaa petiä varten. Nukkuminen Ruostekukan kanssa samalla sammalella alkaa käydä ahtaaksi”, kerroin.
Hehkuaskel nyökkäsi hieman huvittuneen näköisenä. ”Ymmärrän. Kaipaat varmasti omaa tilaa”, hän totesi ja katosi hetkeksi yrttivarastoon. Pian hän palasi mukanaan tukollinen tuoretta sammalta. Parantaja laski kantamuksensa maahan. ”Kas tässä. Vielä muuta?”
”Ei muuta”, pudistelin päätäni ja nappasin sammalet itselleni. Yritin ensin nostaa ne selkääni, mutta se oli paljon helpommin sanottu kuin tehty. Hehkuaskel tajusi ongelman ja auttoi pakkaamaan sammalet siten, että pystyin kantamaan ne helposti aukion yli pentutarhalle.
”Kiitos”, huokaisin, ja olin juuri aikeissa lähteä, kun mieleeni juolahti vielä yksi tärkeä asia, jonka halusin välttämättä selvittää.
”Hehkuaskel”, mau’uin ja laskin naaraan rullaaman sammalen maahan. Hän katsahti minuun kysyvästi.
”Niin?”
”Miksi Kalmakuu katsoo minua aina niin oudosti?”
Hehkuaskel näytti epäröivän. Hän selvästi tiesi jotakin, muttei ollut varma, olisiko siitä saanut puhua. Se jo riitti herättämään kiinnostukseni.
”Olenko tehnyt jotain väärää?” kysyin varovasti. Minulla oli paha tapa olla kovin suora puheissani, enkä aina edes muistanut, kelle kaikille olin käynyt laukomassa ajatuksiani.
”Etkö sinä tosiaankaan tiedä?” Hehkuaskel vaikutti yllättyneeltä. Mitä minun olisi pitänyt tietää? Nyt minua vasta hermostuttikin.
”Tiedä mitä?”
Hänen katseensa heltyi hiukan. ”Kalmakuu on sinun isäsi, Lauhapentu.”
”Ai että mitä?” möläytin.
”Ruostekukka ei ilmeisesti ole kertonut sinulle. Emollasi ja minun veljelläni oli lyhyt suhde, kunnes Ruostekukka pisti heidän välinsä poikki saadessaan tietää odottavansa sinua”, parantaja selitti. ”Isäsi todella välittää sinusta, mutta ei ole uskaltanut lähestyä sinua, sillä pelkää emosi reaktiota.”
”Hetkinen. Sanoitko juuri, että minun emollani ja sinun veljelläsi? Onko Kalmakuu sinun veljesi? Silloinhan sinäkin olet minulle sukua!” huudahdin innoissani. Tämä oli uskomatonta! Olin aina luullut, että ainoat sukulaiseni klaanissa olivat Ruostekukka ja Karhutassu, mutta Hehkuaskel sysäsi nämä luulot syrjään.
”Minun on mentävä!” hihkaisin ja nappasin sammalet mukaani. ”Kiitos sammalista! Ja kaikesta muustakin!” Oikeastaan jäämättä edes odottamaan vastausta pyrähdin ulos pesästä ja ryhdyin etsimään katseellani Kalmakuuta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ehkä hän oli lähtenyt partioon? No, ehtisin jutella hänen kanssaan varmasti myöhemminkin. Tulisipa Mahlatassu pian: Minulla oli hurjasti kerrottavaa hänelle!
Loikin pentutarhalle hyräillen. Asetin uuden nukkumapaikkani lähelle Ruostekukan petiä. Möyhin sitten sammalet mukaviksi ja varmistin vielä, ettei seassa ollut tikkuja tai muita ikäviä yllätyksiä. Istahdin alas. Nyt minulla ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Mahlatassun ja Kalmakuun paluuta. Ja se tulisi käymään melko tylsäksi, jos vain jököttäisin tässä paikallani.
Katseeni hakeutui Mäntyviiksen ja Sammalpennun suuntaan. Kaksikko oli käpertynyt tiukasti toisiaan vasten, ja he näyttivät olevan syvässä unessa. En siis voinut pyytää Sammalpentua pelaamaan kanssani. Annoin katseeni kiertää pesässä, kunnes huomasin Villipennun. Pilkukas naaras oli saapunut pentutarhalle vasta vähän aikaa sitten, eikä hän osannut vielä puhua. Ainakin näin olin ymmärtänyt kuunnellessani Mäntyviiksen ja jonkun soturin puheita. Ehkä nyt olisi hyvä hetki tutustua häneen paremmin? Ei tässä muutakaan tekemistä ollut.
Nousin ylös ja tassuttelin pennun luo. Hän kohotti sinisen katseensa minuun. Kasvoilleni nousi ystävällinen, ehkä hieman ujo hymy. Minusta hän oli tosi nätti. Äh – mitä minä oikein ajattelin? Minun piti ryhdistäytyä.
”Minä olen Lauhapentu”, esittäydyin kohteliaasti. ”Hauska tutustua sinuun. Toivottavasti olet viihtynyt täällä. Jos joskus tarvitset jotain, voit kysyä minulta.” En ollut varma, ymmärsikö pentu sanaakaan puheestani, mutta kannattihan sitä yrittää. Kyllä tämä sentään seinän tuijottamisen voitti.

//Villi?
//752 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Vilkaisin Pihkatassua yllättyneenä.
”Ai Karhutassuko? Lauhapennun veli Karhutassu?” kysyin varmistaakseni, että me varmasti puhuimme samasta Karhutassusta. Pihkatassu hymähti pienesti.
”Juuri se Karhutassu. Eikö hän ole opettanut teille mitään?” Pihkatassu kysyi ihmetellen. Pudistin päätäni.
”Hänen takiaan Lauhapentu putosi tänään lampeen. Karhutassu vihaa Lauhapentua, enkä ymmärrä miksi”, sanoin hieman pettyneenä. Miksi Karhutassu oli ollut mukava Pihkatassulle tuon pentuaikoina, mutta ei meille? Soturioppilas ei vastannut mitään. Sitten muistin hänen aiemmin esittämänsä kysymyksen.
”Koulutukseni etenee kai ihan hyvin. Saalistus on aika vaikeaa, mutta Minttuvarjo sanoi, että vain saalistamalla tulen paremmaksi. Siksi me olemmekin täällä nyt. Taisteleminen on kuitenkin kivaa, mutta en halua taistella toisia kissoja vastaan”, sanoin. Pihkatassu nyökkäili kuunnellessaan minua.
”Haluaisin vain, että Lauhapentukin olisi oppilas. Voisimme nukkua taas samassa pesässä ja käydä yhdessä harjoituksissa”, sanoin vielä.
”Eikö hänestä pitäisi tulla pian oppilas? Hänhän on jo kohta kuusikuinen”, tabbykuvioinen kolli sanoi.
”Tuntuu siltikin tuskalliselta odottaa”, huokaisin. Pihkatassu ei ehtinyt sanoa mitään, kun partio pysähtyi.
”Hajaannutaan”, Minttuvarjo sanoi minulle lempeällä äänellään. Nyökkäsin ja hyvästelin nopeasti Pihkatassun. Lähdin etsimään saaliseläinten hajujälkiä.

//Pihka?
// 166 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Saalistuspartio alkoi kerääntyä pikku hiljaa leirin aukiolle. Tai no, oikeastaan kaikki olivat jo koolla, sillä Punatähti oli pitänyt klaanikokouksen, jossa oli nimittänyt Jäätassun soturiksi, ilmoittanut Luminenän siirtyvän klaanivanhimpien pesälle sekä kertonut erakoista, jotka varastivat riistaa Kuolonklaanilta. Pihkatassu ei ollut ikinä törmännyt näihin kyseisiin erakoihin, vaikka olikin haistanut niiden ylittäneen Kuolonklaanin rajan ollessaan mukana rajapartiossa. Kolli ei tiennyt harmittiko se häntä, vai oliko hän enemmänkin helpottunut siitä, ettei ollut koskaan tavannut erakoita. Pihkatassun taistelutaidot eivät nimittäin olleet sellaiset, joilla hän kehuskeli mielellään.
“Missä vaiheessa sinun soturikoulutuksesi on?” Pihkatassun vierelle saapunut Mahlatassu kysyi. Kolli katsoi meripihkanvärisillä silmillään hieman nuorempaa kermanväristä oppilasta.
“Me olemme harjoitelleet Henkäysvarjon kanssa paljon kaikkea”, Pihkatassu sanoi, kun partio lähti liikkumaan ulos leiristä. Kaksi oppilasta jäivät muiden soturien taakse, kuten oli tapana. Partion johdossa oli Henkäysvarjo. Luminenä, Turmaloikka ja Minttuvarjo kulkivat hänen perässään. Pihkatassu oli hieman yllättynyt, että juuri klaanivanhimmaksi siirtynyt Luminenä oli vielä tullut heidän mukaansa saalistuspartioon. Ehkä tummanruskea naaras oli halunnut hoitaa vielä viimeiset soturintehtävänsä ennen siirtymistä klaanivanhimmaksi. Vanhalla soturilla oli varmasti kokemusta ja taitoja, joten Pihkatassu päätti seurata hänen liikkeitään oppiakseen jotain.
Henkäysvarjon johdolla partio liikkui tasaista vauhtia Kuolonklaanin reviirin halki kohti etelää, Hehkulampea kohti. Aurinko paistoi korkealta taivaalta, mutta keskipäivän pahin kuumuus oli jo ohitse. Riistaa liikkuisi luultavasti enemmän tähän aikaan, sillä oli viileämpää. Vielä Pihkatassu ei kuitenkaan haistanut mitään, sillä muiden partion kissojen ominaistuoksut tuntuivat voimakkaina hänen nenässään.
“Olisi mahtavaa päästä jo pian soturiksi”, Pihkatassu jatkoi, kun leiri oli jo jäänyt taakse. “Minusta tuntuu, että olen ollut jo melkein ikuisuuden oppilaana.” Kolli pyöräytti silmiään muka kyllästyneesti. Oikeastihan hän piti oppilaana olemisesta. Toki kolli halusi jo saada soturinimensä, mutta ainakin yleensä päivät oppilaana olivat olleet mukavia. Uuden oppiminen oli aina hauskaa.
“Miten sinun soturikoulutuksesi on edennyt?” Pihkatassu kysyi oppilastoveriltaan. “Viimeksi kun näimme, sinä olit vielä pentu ja opetin sinulle ja Lauhapennulle miten makuualuset vaihdettiin. Tiesitkö muuten, että Karhutassu opetti minulle saman kun olin vielä pentutarhalla?”

// Mahla?
// 310 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Ravasin tummanruskean Pikkutassun rinnalla. Hän oli juuri kertonut edistymisestään ja olin melko varma, että olisimme pääsemässä sotureiksi lähiaikoina.
“Entä sinun koulutuksesi? Miten se edistyy?” ystävättäreni kysyi samalla kääntäen uteliaan kasteensa minuun. Pikkutassu taisi olla klaanin sisällä yksi ainoista ystävistäni, sillä en ollut viettänyt niin paljoa aikaa kissojen kanssa. Olin keskittynyt niin kovasti soturiksipääsyyn, etten ollut muistanut panostaa sosiaalisiinsuhteisiin. Olin hieman harmistunut itseeni, sillä mielestäni ystävyyssuhteiden löytäminen oli paljon tärkeämpää kuin koulutus. Sanoisin, että Karhutassu oli myös jollain tasolla ystäväni – tai en minä hänen puoleltaan tiennyt, mutta pidin kollia ystävänäni. Ja sitten oli ne erakot siellä rajalla. Vaikka olin tavannut heidät vasta kerran he vaikuttivat kivoilta ja ihan kunnollisilta. En voinut uskoa, kun heidän väitettiin varastaneen riistaamme. Enkä uskoisikaan. Havahduin ajattomista ajatuksistani takaisin todellisuuteen vastaamaan Pikkutassun kysymykseen.
“Uskoisin edistyväni hyvin. Minulla on vähän ongelmia vaikeimmissa taisteluliikkeissä, mutta saan ne kuitenkin kovalla työllä onnistumaan – vähän kehnosti. Saalistus taas sujuu loistavasti. Rakastan saalistamista, sillä se tuo suurta mielihyvää, kun ajattelee ruokkivansa klaaniaan”, naukaisin silmät loistaen ja samalla pörhistelin puhtaanvalkeaa turkkiani ylpeästi, “Ja kaiken lisäksi, uskon, että olemme pääsemässä pian sotureiksi. Ehkä, jopa samaan aikaan Karhutassun kanssa!” Pikkutassun silmät syttyivät innosta ja kulmat nousivat kysyvästi ylöspäin.
“Oletko tosissasi?” hän hihkaisi aito hymyn kare huulillaan. Nyökkäsin. Minunkin suuni kääntyi hymyyn. “Meidän pitäisi vielä suorittaa arviointimme ja veikkaan, että se voi alkaa minä hetkenä hyvänsä!” innostuin. Pikkutassu vaipui hetken päästä ajatuksiinsa ja samoin tein minä. Mietin, mikä mahtaisi olla tuleva soturinimeni. *Taivaslintu, Taivaskaiku, Taivasvalo. * Kelasin mielessään läpi kaikki keksimäni vaihtoehdot, mutten osannut päättää mikä kuulostaisi hienoimmalta. Loppu matka sujui jutustellessa Pikkutassun kanssa ja Hämypilven patistellessa meitä. Hän ei pitänyt siitä, että – hänen mielestään – “juoruilimme” emmekä keskittyneet partioimiseen. Kun olimme saapuneet leiriin oli jo pimeää. Aurinko oli ehtinyt painua maillensa, jotta se voisi taas huomenaamulla nousta energisenä ylös. Vähän niin kuin kissatkin. Tassutellessani kohti oppilaiden pesää Hopeataivas tuli minua vastaan. Kasvoilleni piirtyi hento hymy ja vauhtini kiihtyi saavuttaakseni isän nopeammin. Hänen haaleanharmaat silmänsä katsoivat minua ystävällisinä.
“Mitäs lempityttärelleni kuuluu?” Hopeataivas tiedusteli leikkisästi ja pörrötti turkkiani harmaaraidallisella hännällään. Kurtistin silmiäni mukamas ärtyneesti ja tiuskaisin:
“Olen ainoa tyttäresi.” Isäni vilkaisi minua kulmat leikkisästi kurtussa:
“Mutta silti lempparini.” Kehräys kumpusi kurkustani, kun kerroin päivästäni isälle. Hän kertoi olevansa menossa vartioimaan leiriä yöksi, joten päätin antaa hänen lähteä tehtäviinsä. Olen itse rättiväsynyt, joten pyyhälsin nopeasti oppilaiden pesään. Jäätassu oli nimitetty soturiksi. Ainoastaan hän. Kylmätassu ja Hiutaletassu olivat pettyneitä. Miten sellainen ylimielinen ketku pääsi soturiksi muita ennen. Tiesin kuitenkin, kuinka hyvä soturi Jäätassu olisi taidoiltaan. Tai siis Jääviilto. Oppilaiden pesässä ei kuitenkaan ollut yhtään tilavampaa, sillä Mahlatassu oli tullut asumaan oppilaidenpesään. En ollut jutellut juurikaan kollille, mutta ajattelin, että jossain vaiheessa voisin käydä tutustumassa häneenkin. Hän vaikutti mukavalta ulkoa päin, eikä niin ilkeältä kuin jotkut Kuolonklaanilaiset. Lauhapentukin varmasti nimitettäisiin pian oppilaaksi ja silloin oppilaiden pesä olisi aivan täynnä. Toivoin tosiaan muutaman oppilaan nimityksen soturiksi olevan pian. Käperryin tutun tuoksuiselle pedilleni ja suljin silmäni oitis. Unta ei tarvinnut odotella, vaan pian matkasin jo mielikuvitukseni värittämissä maisemissa.

Istuskelin Hiutaletassun kanssa juttelemassa, kun minut pyydettiin mukaan partioon, noutamaan erakoiden tuomia ruokia. Kävimme noutamassa saaliit ja otimme erakot mukaamme leiriin. Esittelin erakoille leiriä ja kerroin tavoistamme ja pian Merkurius esitti kysymyksensä:
“Eikö teitä häiritse tuo vesiputouksen pauhu?” Pudistelin päätäni.
“Olemme tottuneet siihen. En edes pannut sitä merkille ennen kuin kysyit. Suurin osa meistä on asunut täällä koko elämänsä ja sen takia ovat tottuneet sen kovaan pauhuun. Jos asuisitte täällä muutaman kuun niin, ette tekään siitä enää häiriintyisi”, selitin valkealla kollille, jonka turkkia täplittivät tummanharmaat laikut. Pidin erakoiden rauhallisuudesta ja siitä, että he puhuivat korvaystävällisellä äänellä. He puhuivat aina niin hiljaa. Poikkeuksena Dakota, joka oli selvästi ulospäinsuuntautunut persoona. Hän vaikutti itsevarmalta ja sanvalmiilta. Merkurius nyökkäsi.
“Öh.. Saanhan kysyä yhtä juttua?” Corona naukui kääntäen kullankeltaiset silmänsä ujosti minuun. Nyökkäsin rohkaisevasti.
“Miksi klaanianne kutsutaan Kuolonklaaniksi..? Onko teissä siis joku piirre, mistä klaaninne on saanut nimensä?” kastanjanruskea kolli kysyi silmät uteliaina.
“Emme me sitä valinneet vaan esi-isämme. Alkuperäinen Kuolonklaani oli legendojen mukaan paljon muita klaaneja ilkeämpi ja sen perustaja halusi klaanilleen tällaisen nimen”, selitin ja huomaamattani piirtelin leirin maahan kynsilläni.
“Mutta nyt kun olen kertonut niin paljon meistä ja tavoistamme, niin haluaisin kuulla teistä”, naukaisin säteilevästi hymyillen. Käänsin katseeni ensin Merkuriukseen, jonka jälkeen katseeni kiersi muut erakot.

//Dakota? Merkurius?
692 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhapentu: 32kp! –

Pimentovarjo: 15kp –

Karhutassu: 28kp! –

Mahlatassu: 43kp! – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuhkajuova: 10kp –

Taivastassu: 8kp –

Pihkatassu: 25kp! –

Pikkutassu: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Minua ärsytti Karhutassun käytös Lauhapentua kohtaan. Kolli oli ihan tarkoituksellisesti heittänyt sammalpallon niin kauas, että Lauhapentu oli pudonnut lampeen. Olin onneksi auttanut ystäväni takaisin maan pinnalle. Vain hetki sen jälkeen Punatähti kutsui klaanin koolle. Märästä turkista huolimatta Lauhapentu loikki lähemmäksi kuullakseen päällikön sanat. Kenties ystäväni toivoi pääsevänsä jo oppilaaksi, vaikka tiesimme sen olevan mahdotonta. Sen sijaan päällikkö nimitti Jäätassun soturiksi. Hänen soturinimekseen tuli Jääviilto. Lauhapentu huusi tuoreen soturin nimeä muiden mukana, ja itse tein samoin.
”Miksiköhän Hiutaletassu ja Kylmätassu eivät saaneet vielä soturinimiään?” mietin ääneen. Lauhapentu kohautti lapojaan.
”Miksi Karhutassu on vielä oppilas? Hänhän on vanhempi kuin Jääviilto, eikö olekin?” kolli kysyi ja ravisteli yhä märkää turkkiaan. Irvistin, kun vesipisaroita lensi turkilleni. Lauhapentu katsoi minua pahoitellen, ja väläytin pennulle leveän hymyn. Punatähti ei lopettanut kokoustaan siihen. Sen sijaan hän nosti häntänsä pystyyn vaimentaakseen kuolonklaanilaiset.
”Minulla on vielä toinen asia”, päällikkö ilmoitti tasaisella äänellään. Sitten päällikön vihreä katse siirtyi johonkin sotureista, mutten tiennyt keneen.
”Luminenä on ilmoittanut siirtyvänsä klaaninvanhimpien pesään ja nauttimaan eläkepäivistään. Hän muuttaa klaaninvanhimpien luokse jo tänään. Koko Kuolonklaani kiittää sinua klaanimme puolustamisesta, Luminenä”, päällikkö väläytti lämpimän hymyn vanhalle naaraalle. Lauhapentu pomppasi innoissaan pystyyn.
”Luminenä muuttaa samaan pesään kanssani!” pentu hihkaisi. Muutama oppilas käänsi närkästyneen katseensa meidän suuntaamme, mutta Lauhapentu ei välittanut. Olin iloinen pennun puolesta. Naarmunenä ja Sumusilmä eivät olleet mitään kovin hyviä leikki- tai juttukavereita. Naarmunenä pelotteli pentuja jutuillaan, ja vaikka Sumusilmä oli mukava, hän ei nähnyt mitään. Olimme käyneet pentuaikoinani juttelemassa Luminenän kanssa. Naaras oli mukava ja ystävällinen, joka oli harvinaista Kuolonklaanissa.
”Sinun täytyy kuivata turkkisi, ettet vilustu”, vaihdoin puheenaihetta muistaessani ystäväni märän turkin. Lauhapentu naurahti ääneen.
”Nyt on viherlehti, en minä vilustu!” hän huomautti ja tönäisi minua hellästi.
”Ei sitä koskaan tiedä”, vastasin huvittuneesti ja puskin ystäväni märkää turkkia.

Seuraavan puolen kuun aikana Kuolonklaanissa tapahtui yllättävän paljon asioita. Punatähti oli ilmoittanut erakoista, jotka varastivat Kuolonklaanilta riistaa. Koska riistasta ei ollut suuri pula, päällikkö jätti asian toistaiseksi sikseen, mutta käski kissoja pitämään silmänsä ja korvansa auki. Kun erakot löydettäisiin, heidät pistettäisiin vastuuseen teoistaan. Niin myös kävi. Eräs yö partio löysi kaksi erakkoa saalistamassa reviiriltämme. Heidät tuotiin leiriin ja he saivat rangaistuksen.
”Erakot joutuvat saalistamaan Kuolonklaanille saalista puolen kuun ajan”, Punatähti oli ilmoittanut eilisessä klaanikokouksessa. Olimme silloin luulleet, että hän olisi nimittänyt Lauhapennun oppilaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Olimme käyneet Minttuvarjon kanssa harjoituksissa monta kertaa. Osasin jo kulkea hyvin Kuolonklaanin reviirillä itseksenikin. En pitänyt saalistamisesta, mutta uudet taisteluliikkeet olivat mahtavia! Olin opettanut Lauhapennullekin joitakin oppimiani liikkeitä. En ollut yhtä hyvä opettaja kuin Minttuvarjo, mutta Lauhapentu osasi jo painautua matalaksi maahan ja vaania saalista.
Nyt olin menossa saalistuspartioon. En ollut partion ainoa oppilas, sillä Henkäysvarjon oppilas Pihkatassu oli lähtenyt mukaan. Emme olleet jutelleet pitkään aikaan, joten jättäydyin partion perälle oppilastoverini kanssa jutellakseni hänelle.
”Missä vaiheessa sinun soturikoulutuksesi on?” avasin keskustelun ja katsoin hymyillen Pihkatassua.

//Pihka?
// 456 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kettu asteli esiin pensaiden suojista ja Tuhkajuova pyrähti juoksuun eläintä kohti. Punaturkkinen otus ei huomannut soturia ajoissa, joten naaras pääsi helposti kiinni ketun selkään. Tuhkajuovan ote piti, vaikka se rimpuili ja yritti heittää naaraan selästään. Soturi ei kuitenkaan ainakaan kokonsa puolesta saisi kauaa pysyttyä vastustajansa selässä, joten minun oli riennettävä apuun. Sivalsin kynsilläni tarkoituksenani osua pedon silmiin, mutta osuin ohi. Ketun poskeen syntynyt verinen viilto oli kuitenkin tarpeeksi kiinnittämään sen huomion vuorostaan minuun, joten Tuhkajuova hypähti alas sen selästä. Kettu ei jäänyt odottamaan seuraavaa liikettäni, vaan syöksähti odotettua nopeammin eteenpäin minua kohti. Ehdin kuitenkin tehdä sulavan väistöin ja tarrasin kynsilläni tiukasti punaiseen turkkiin. Kettu olisi ollut alakynnessä, vaikka meitä olisi vain yksi, sillä se ei ollut saanut soturikoulutusta. En ollut oikeastaan ajatellut sitä paljoa aikaisemmin, mutta oli hankala kuvitella ketut opettamassa toisilleen monimutkaisia liikkeitä. Yleensä ne elivät muutenkin yksin.
Olin jo valmiina antamaan ketulle kuolettavan iskun niskaan, kun se yhtäkkiä alkoi villisti sätkimään. Olin kai ollut liian varma voitostani, joten liike yllätti minut ja kaaduin kyljelleni. Tuhkajuova oli kuitenkin valmiina ja hyökkäsi uudelleen.

//Tuhka?
//173 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Vilkaisin Pimentovarjoa ja kohautin lapojani.
”Minä uskon, että he eivät edes saalistaneet reviirillämme. He saivat kiinni yhden jäniksen, mutta tuskin muuta”, totesin ja käänsin katseeni eteenpäin.
”Miksi sinä niin uskot?” naaras kysyi.
”He olivat varmasti vielä oppilasikäisiä. Erakot, jotka riistaamme ovat kavaltaneet, ovat takuulla vanhempia. Lisäksi he yrittivät kiistää varkauden, mutta kun Punatähti uhkasu kuolemalla, toinen heistä tunnusti teot. Olen aika varma, että Punatähtikin tietää heidän olevan syyttömiä”, selitin ja tarkkailin ympäristöämme. Pimentovarjo ei sanonut hetkeen mitään. Kävelimme eteenpäin. Aurinko lämmitti mukavasti hopeanharmaata turkkiani. Pimentovarjolla takuulla oli vielä lämpimämmät oltavat, sillä aurinko lämmitti parhaiten tummia pintoja, jollainen Pimentovarjon musta turkki oli.
”Niin. Mitäpä menivät tunnustamaan teon, jota eivät tehneet”, soturi tuhahti.
”Toinen niistä pelkäsi niin, ettei saanut sanaa suustaan”, sanoin ja virnistin pienesti. Kissa oli ollut minua aika paljonkin suurikokoisempi, mutta silti hän tuntui olevan koko ajan peloissaan. Olin ylpeä itsestäni. Vaikka olinkin pieni, olin saanut toisen kissan pelkäämään minua.
”Odota”, Pimentovarjo naukaisi yhtäkkiä ja pysähtyi. Vaistomaisesti aloin tarkkailla ympäristöämme ja haistelin ilmaa. Pimentovarjo teki samoin. Soturi pudottautui matalaksi ja kohdisti katseensa läheiseen pensaikkoon. Pensasrykelmän oksat heiluivat ja lehdet kahisivat toisiaan vasten. Myös minä painauduin alas ja hiivin klaanitoverini rinnalle. Ketun haju oli voimakas täällä päin. Pysyimme paikoillamme ja pidimme katseemme edessäpäin. Välillä vilkaisin sivuilleni, ihan vain varalta. Punaruskea häntä vilahti silmänräpäyksen ajan puskan ulkopuolella. Vilkaisin Pimentovarjoa, joka käänsi myös hetkeksi katseensa minuun.
”Se pitää ajaa pois tai tappaa”, naaras sanoi, ja minä nyökkäsin. Olin ajatellut aivan samaa. Jos lähtisimme nyt leiriin, kettu voisi lähteä peräämme. Oli turhaa ottaa riski ja johdattaa petoeläin suoraan reviirimme sydämeen. Odottelimme hetken, kunnes kettu tuli esiin pensaikosta. Se katseli hetken ympärilleen. Oranssilla turkilla oli pensaasta katkenneita oksia. Lähdin juoksemaan kohti meihin selin olevaa eläintä. Loikkasin ilmaan välimatkan ollessa sopivan pieni. Kettu huomasi minut myöhään, joten sen selkään laskeutuminen sujui leikiten. Upotin kynteni eläimen paksuun turkkiin ja pidin kiinni. Kettu alkoi riehumaan ja yritti irrottaa minua selästään. Pimentovarjo liittyi taisteluun ja sivalsi kynsillään ketun poskea. Silloin eläimen huomio kiinnittyi tummaan soturiin, joten loikkasin pois sen selästä.

//Pimento? Vuodenaika on muuten vaihtunut jo viherlehteen.
// 331 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Mulkaisin Tuhkajuovaa, vaikka tiesinkin, että naaras yritti varmaan vain härnätä.
”Minä en tarvitse kumppania, jotta muut ottavat minut tosissaan”, vastasin viileästi ja siirsin katseeni jälleen eteen. ”Toisin kuin eräät.”
Minä en tarvinnut enkä halunnut kumppania. Sellaisesta olisi muutenkin vain riesaa, mieluummin olin vain yksin omissa oloissani. En tajunnut, miksi Tuhkajuovan kaltainen kissa olisi ollut näin kiinnostunut kumppanin ottamisesta. Olin ajatellut, että hän oli edes jollain tasolla minun kaltaiseni, ainakin enemmän kuin muut ikäisemme. Ja minun oli myönnettävä, että hän oli hyvä soturi, ja joissain asioissa minua parempikin. Tiesin, että Tuhkajuovasta voisi tulla jonain päivänä klaanin päällikkö, kumppanin kanssa tai ilman. Käännyin jälleen nuoren soturin puoleen.
”Miksi sinä edes haluat kumppanin? En sano tätä siksi, että pitäisin sinusta, mutta sinä pääsisit urallasi eteenpäin helposti ilmankin kumppania. Haluatko muka, että sinut nähdään mieluummin Henkäysvarjon kumppanina kuin menestyneenä soturina?”
Nousin seisomaan. En jaksanut juuri nyt puhua hänen kanssaan, varsinkaan tästä aiheesta.
”Ihan sama. Minä lähden metsästämään.”
Kuulin kuitenkin askelia takaani ja kääntyessäni näin Tuhkajuovan seuraavan minua.
”Tulen mukaasi. Tuoresaalista tarvitaan lisää ja me molemmat tiedämme, ettet sinä saa sokeaa hiirtäkään kiinni.”
Pyöräytin silmiäni ja astelin naarassoturin edellä leiristä ulos.
Aurinko tuntui jälleen paistavan lämpimämmin kuin edellisenä päivänä. Myös lunta oli sulanut lisää, nyt suurten kinosten tilalla oli laajoja lätäköitä. Maaperä tuntui märältä lehtikadon roudan jälkeen. En pitänyt kaikesta tästä kosteudesta, mutta ainakaan enää ei ollut kylmä. Luonto oli heräämässä, mikä tarkoitti Kuolonklaanille kaikin puolin helpompia aikoja: olisi lämpimämpää, riistaa olisi enemmän ja metsässä kulkeminen olisi helpompaa suopeampien säiden takia. En ollut vielä päässyt kokemaan viherlehteä, mutta odotin sitä pienellä innolla.
”Mihin menemme?” Tuhkajuova kysyi harpattuaan minut kiinni. Mietin hetken, kunnes tein päätökseni.
”Käydään rajalla päin. Voimme samalla tarkistaa, ettei niitä erakoita näy”, vastasin muistellen kahta nuorta kollia, jotka olivat käyneet reviirillämme varastamassa riistaa. Kissat olivat kuitenkin vaikuttaneet aika pelokkailta, joten en uskonut, että he uskaltaisivat tulla metsäämme uudelleen. Ja jos he tulisivat, ehkä olisi vain helpompi tappaa heidät siihen paikkaan.
”Typerät karvapallot”, harmaa naaras tuhahti vieressäni. ”Miten he uskalsivat varastaa riistaamme?”
”Koska sitä he nimenomaan ovat: typeriä”, vastasin haistellen samalla ilmaa riistan varalta. ”Toisaalta se oli meille kannattavaa. En usko, että he varastivat niin paljon riistaa, kuin joutuvat meille nyt tuomaan.”

//358 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mulkoilin Jäätassun suuntaan turhautuneena. Kolli oli mennyt lupautumaan mukaan Mahlatassun ja velipuoleni vesileikkeihin, ja siinä sivussa hän oli vetänyt minutkin osalliseksi tähän typerään touhuun. Lauhapentu hihkui riemusta. Hänen ylenpalttinen – voisi jopa sanoa jatkuva – intonsa oli ärsyttävää. Miten joku mahtoi jaksaa tuollaista kakaraa, josta lähti enemmän ääntä kuin mistään elävästä olennosta koko metsässä?
”Mitä me tarkalleen ottaen aiomme leikkiä?” Jäätassu tuhahti silmäillen nuorempia kolleja pitkin nenänvarttaan. Kaiketi häntä oikeasti kiinnosti kuulla tuo tieto, mutta hän ei vain viitsinyt heittäytyä pennuksi pentujen edessä ja menettää siinä samalla arvoasemaansa.
”Jotain tosi hauskaa! Tulkaa, niin näytämme”, Lauhapentu hoputti ja loikki edeltä lammen luo. Mahlatassu seurasi hänen kannoillaan, tosin hieman hillitymin. Oppilaana hänen olikin jo hyvä tiedostaa oma arvonsa ja käyttäytyä sen mukaisesti. Jos Lauhapentu yhtään välitti muiden mielipiteistä tai asemastaan klaanitoveriensa silmissä, hänelläkään ei olisi kuuden kuun ikään tullessaan muita vaihtoehtoja kuin terästäytyä ja opetella klaanikissan tavoille.
”Olette varmaankin leikkineet joskus sammalpalloa?” Mahlatassu kääntyi kysymään minulta ja Jäätassulta. Kumpikaan ei suostunut myöntämään mitään, vaikka vastaus oli enemmänkin kuin ilmiselvä. Pentutarhalla ei yksinkertaisesti ollut koskaan muuta mainittavaa tekemistä kuin viskellä jotain kulunutta riepua ympäri pesää muiden saman ongelman parissa painivien kanssa. Se jos mikä oli yhteishenkeä – tai päinvastoin eripuraisuutta – kasvattavaa tekemistä.
Mahlatassu ei vaivautunut kysymään kysymystään toiseen kertaan vaan hän jatkoi: ”Kastelemme nämä sammalpallot vedessä ja sitten viskelemme niitä toisillemme. Helppoa, eikö?”
”Niin on!” Lauhapentu vahvisti ja kiiruhti uittamaan toisen lammen liepeillä lojuneista sammalpalloista vedessä. Oikeastaan ilmaan minkäänlaista varoitusta kolli viskasi pallon meitä päin. Jäätassu ehti kumartua matalaksi viime tingassa. Hänen vaalean punaruskealle turkilleen tipahteli pisaroita ilman halki kiitävästä mytystä. Mahlatassu kiiruhti ottamaan kopin pallosta ennen kuin se ehti osua maahan.
”Vähän yritystä nyt!” Lauhapentu patisteli. Hän seisoi edessämme häntä pystyssä ja ylväänä. Ihan kuin tuo mitätön pallero olisi ollut jotakin suurempaa ja parempaa kuin me. Koko kissa vaikutti raivostuttavan itsevarmalta – pennulla ei ollut vielä minkäänlaista käsitystä maailman raakuudesta. Mikä houkka.
”Niin, Jäätassu – vähän yritystä”, sanoin leveän hymyn levitessä kasvoilleni. Ja jos osasi yhtään tulkita ilmeitäni, kykeni varmasti tulkitsemaan, että tiedossa oli hankaluuksia jollekulle.
Mahlatassu pisti pallon liikkeelle. Ensin sen lennähti Jäätassulle, joka taitavasti onnistui koukkaamaan sen suoraan ilmastalennosta minulle. Kohotin käpäläni ja löin pallon kohti Lauhapentua. Valkean ja oranssin kirjava kolli joutui ottamaan juoksuaskelia saavuttaakseen lentävän sammalen. Hän ei näyttänyt huomaavan lähestyvää lampea – juuri niin kuin olin arvellutkin.
Ensin kuului loiskahdus. Sitten hätääntynyttä huutoa. Mahlatassu syöksyi rantaan auttamaan ystäväänsä kuiville. Seurasin sivusta, kuinka Lauhapentu raahautui kauemmaksi lammesta vettä kakoen. Hänen räikeä turkkinsa oli liimautunut tiiviisti nahkaa vasten, ja hän näytti kertakaikkiaan kamalalta. Yritin näytellä kauhistunutta, mutta se oli vaikeaa pienestä vahingoniloisuudesta johtuen. Oppipahan ainakin kunnioittamaan vanhempiaan ja tätä ympäröivää maailmaa, joka oli vaaroja täynnä – koskaan ei voinut tietää, mikä iski mistäkin.
”Kutsun kaikki klaanikokoukseen!” Punatähden huuto havahdutti minut omasta kuplastani. Punaruskean kollin ympärille oli jo alkanut kerääntyä kissoja valmiina kuulemaan mitä sanottavaa päälliköllä oli.
Jäätassu siirsi katseensa turkkiaan ravistelevasta pennusta kokousta aloittelevaan Punatähteen. Lauhapentu vakuutteli huolestuneelle ystävälleen olevansa kunnossa, ja hän kieltämättä vaikutti olevan yllättävän hyvässä hapessa siihen nähden, mitä juuri oli tapahtunut. Toisaalta hän oli vain käväissyt pinnan alla, joten tuskin tämä missään kuolemanvaarassakaan oli. No, ihan miten vain. Se ei ollut enää minun murheeni. Nyt minua kiinnosti enemmän kuulla klaanipäällikön puhe.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uutta soturia”, Punatähti aloitti. Hänen katseensa haki jotakuta tiettyä. Sydämeni oli vähällä hypätä kurkkuun, kun se tuntui pysähtyvän minuun. Mutta sain pettyä pahemman kerran: ”Jäätassu, tulisitko tänne.”
Punaruskea oppilas vilkaisi minua virnistäen ja tassutteli sitten kissojen ohitse eteen. Lyhyt häntäni heilui puolelta toiselle närkästyneenä. Jäätassustako soturi? Haloo! Hänhän oli minua nuorempikin ja päässyt paljon myöhemmin pois pentutarhalta. Minuthan tässä pitäisi nimittää! Mitä sellaista Jäätassu oli saavuttanut lyhyen soturikoulutusuransa aikana, että hän ansaitsi soturinimensä ennen vanhempia oppilaita?
”Jäätassu, uusi nimesi olkoon tästä lähtien Jääviilto”, Punatähti ilmoitti lyhyesti ja nyökkäsi ikään kuin onnen toivotuksena tuoreelle soturille. Jääviilto vastasi eleeseen kumartamalla pienesti ja kääntyi sitten vastaanottamaan suosionosoitukset.
”Jääviilto! Jääviilto!” klaani hurrasi. Unohdin pettymykseltäni osallistua kuoroon. Olin pahemman kerran poissa tolaltani tämän asian kanssa. Pieneen kallooni ei millään meinannut mahtua, että Jääviillosta oli tullut soturia ennen minua. Niin epäreilua!

//Mahla tai joku?
//657 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Minut oli määrätty auringon laskun aikaan lähtevään partioon. Onnekseni Huurrelilja oli pitänyt minulle harjoitukset aurinkohuipun aikaan, joten olin ehtinyt jo lepuuttaa tassujani. Olimme käyneet läpi taisteluliikkeitä, jotka olivat jo vaativia, eivätkä enää edes kuuluneet perustaitoihin. Vaikken vaativimpia liikkeitä oppinutkaan, Huurrelilja jaksoi silti opettaa niitä, jotta osaisin varautua vastustajan hyökkäyksiin paremmin. Heräsin pian omista ajatuksistani, sillä näin Taivastassun suunnistavan luokseni. Tyyni ilmeeni hävisi ja tilalle leveni hymy. Taivastassu kysyikin heti ensimmäiseksi koulutuksestani.
“En ole putoillut puusta kauhean montaa kertaa, ja taisteluharjoituksissa olen hävinnyt vain melkein joka kerralla”, selitin valkealle kissalle hieman huvittuneesti. En uskonut kehittyväni enempää kiipeämisessä, saati sitten taistelussa, joten minulle kelpasi jo se, mitä osasin. Huurrelilja kuitenkin jaksoi sinnikkäästi opettaa, vaikken enää perusasioiden jälkeen ollut paljoa mitään oppinutkaan. Kiipeilyharjoitukset olimme saaneet onneksi jo päätökseen, eikä minun tarvinnut enää kärsiä niistä. Mutta taisteluharjoituksia mestarini jaksoi järjestää, ja mielestäni niitä olisi saanut olla vähemmän. En pitänyt taisteluharjoituksista, koska olin niin huono. Saalistusharjoituksia taas odotin aina innolla, sillä tiesin olevani parempi niissä.

“Mutta metsästys sujuu hyvin, ainakin saan täytettyä tiuhaan tahtiin tuoresaaliskasaa”, lisäsin vielä koulutuskertomukseeni jotain positiivista.
“Mennään!” Hämypilvi hymähti ja lähti nopein askelin ulos leiristä. Naaras oli partion johdossa. En tiennyt hänestä paljoakaan, sillä naaras oli melko vähäpuheinen, enkä kuullut hänen koskaan puhuvan paljoa. En tosin edes ollut hänen kanssaan missään tekemisissä, mitä nyt silloin tällöin partiossa. Lähdin soturin perään, ja leirin ulkopuolella jättäydyimme Taivastassun kanssa partion hännille. Turmaloikka vilkaisi nopeasti meihin, mutta jatkoi matkaansa Hämypilven perässä. Turmaloikka oli melko uusi soturi, sillä olin ollut hänen kanssaan samaan aikaan oppilaana.
“Entä sinun koulutuksesi? Miten se edistyy?” kysyin Taivastassulta jatkaen aiempaa keskustelua, kun vauhtimme oli muuttunut kevyeksi hölkäksi. Uskoin Taivastassun olevan melko samassa tilanteessa koulutuksen kanssa, sillä meidät oli nimitetty yhtä aikaa oppilaiksi. Tai mistä sitä tiesi, jos kaverini olikin luonnonlahjakkuus, ja hän osasi kaiken tuosta noin vain, kun itse taas jouduin käyttämään paljon aikaa uuden oppimiseen. Täytyihän senkin kertoa jotain Taivastassun taidoista, sillä suurissa harjoituksissa naaraan joukkue oli voittanut koko kisan.

// 320 sanaa
// Taivas?

Kirjoittaja: Nagini

Pihkatassu köyristi selkäänsä ja venytti pitkiä jalkojaan puolityhjässä oppilaiden pesässä. Oli harvinaista, että Henkäysvarjo antoi hänen nukkua pitkään. Tuntui, että soturille kaikkein tärkeintä oli nousta aikaisin. Ihan kuin se määrittäisi, kuinka hyvä soturi oli. Vaikka aikaisin herääminen olikin hyvä piirre, joka aamu herääminen kaikkia muita ennen alkoi jo tympiä Pihkatassua. He olivat kuitenkin eilen pitäneet aamuyöharjoitukset, jotka näyttivät pehmentäneen Henkäysvarjon nahan ainakin toistaiseksi. Oppilaiden pesä oli jo lähes tyhjä ja linnut lauloivat ulkona kirkkaasti.
Kolli suki muutamalla vedolla lyhyen turkkinsa, sillä se ei paljoa muuta hoitoa tarvinnut. Vaikka lyhyt ja ihonmyötäinen turkki olikin käytännöllinen eikä sen siistimiseen mennyt aamuisin aikaa, lehtikadon kylminä pakkasöinä Pihkatassu olisi tehnyt mitä vain saadakseen paksun ja lämpimän turkin ympärilleen. Viherlehtisin paksu turkki olisi kuitenkin tukala, eikä kolli ymmärtänyt miten kuumista hellepäivistä selvisi paksun turkin kanssa.
Pihkatassu pujahti oppilaiden pesästä ulos ja ravisteli vielä nopeasti turkkinsa. Aurinko paistoi jo korkealta ja sen säteet lämmittivät kollin oranssinruskeaa turkkia mukavasti. Oli viherlehden alku, ja sen huomasi niin lämmenneessä ilmassa kuin kissojen olemuksessakin. Riistaa liikkui ja jokainen sai syödäkseen. Klaani vahvistui päivä päivältä lehtikadon niukkojen aterioiden jälkeen.
“Pihkatassu”, Henkäysvarjon ääni sai Pihkatassun pään kääntymään mestarinsa suuntaan. Vaaleanharmaan soturin turkilla kimalsi aurinko.
“Lähdetään saalistusharjoituksiin. Kerrataan muutama tekniikka ja katsotaan, liikkuuko riistaa. Sinä tulet kanssani iltapäivän saalistuspartioon, joten viimeistään siellä pääset sitten nappaamaan saalista”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu tuhahti.
“Nyt on jo lähes viherlehti, joten olisi kumma, jos riistaa ei liikkuisi”, hän naukaisi, kun Henkäysvarjo lähti johdattamaan oppilasta pois leiristä.
“Siinä tapauksessa odotan, että saat jotain tuomista leiriin”, Henkäysvarjo vastasi, asettaen oppilalleen haasteen. Pihkatassun selkää pitkin kulki väristys. Nyt hänen olisi pakko napata riistaa. Ei sillä, että se yleensä oli ongelma. Kolli oli pitkien jalkojensa ansiosta nopea, joten vauhdin puuttuminen ei ainakaan tuottanut ongelmia.
Henkäysvarjo johdatti oppilastaan kohti Kuolonklaanin reviirin halkovaa jokea. Pihkatassun korvat olivat höröllään, hän kuunteli koko ajan ympäriltään kuuluvia ääniä. Kun joen rauhallinen virtaus kuului jo edestäpäin ja puut alkoivat harventua, Henkäysvarjo otti suunnaksi pohjoisen. Pihkatassu kiihdytti askeliaan mestarinsa tavoin, ja pian he pysähtyivätkin keskelle Kuolonklaanin havumetsää. Joen solina kantautui vielä etäisesti Pihkatassun korviin vasemmalta.
“Kerrataan ensin saalistusasento”, Henkäysvarjo aloitti. “Näytä se minulle.” Pihkatassu teki työtä käskettyä ja painautui lähelle maata. Hänen häntänsä hipaisi vahingossa maassa olevia kuivia havunneulasia, je ne kahahtivat ikävästi. Kolli vetäisi häntänsä ylös maasta ja tunsi pienen kuumotuksen korvissaan. Hännän laahaminen maassa oli nuorten oppilaiden tekemä virhe, eikä hänen pitänyt enää tehdä sitä, olihan Pihkatassu ollut oppilaana jo monta kuuta. Hänestä tuntui, että hän saattaisi saada soturinimensä melko pian.
“Hyvä”, Henkäysvarjo tokaisi, ja Pihkatassu ehti jo luulla hetken, ettei kolli aikonut sanoa mitään hänen tekemästään typerästä virheestään. Pihkatassun noustessa takaisin jaloilleen, Henkäysvarjo sanoi:
“Muista kuitenkin pitää häntä irti maasta.”
“Muistan muistan”, Pihkatassu mutisi nolona. Ainakaan Henkäysvarjo ei ollut sanonut muista virheistä.
“Uskon, että muistat jo tärkeimmät saalistukseen liittyvät asiat, joten niitä on turha kerrata”, Henkäysvarjo sanoi ja Pihkatassu nyökkäsi. “Sitten voitkin lähteä etsimään riistaa, kun kerran sitä liikkuu.” Pihkatassu kuuli haasteen mestarinsa äänessä, ja tiesi, ettei voinut tuottaa hänelle pettymystä. Ei hän ikinä halunnutkaan tuottaa pettymystä Henkäysvarjolle tai ylipäätään kenellekään, mutta erityisesti nyt paineet olivat tavallista kovemmat. Vaikka yleensä heidän harjoituksensa menivät juuri näin. Pihkatassu ei malttanut pitää suutaan kiinni vaan sanoi lähes aina jotain, mistä asetti itselleen kovat paineet ja odotukset. Ainakin se sai hänet yrittämään kovemmin.
Pihkatassu vilkaisi vielä nopeasti Henkäysvarjoa, ennen kuin lähti kulkemaan varovasti eteenpäin. Hänen korvansa kääntyilivät puolelta toiselle, kun hän yritti kuulla mahdollista aluskasvillisuuden ja havunneulasten rapinaa. Kolli piti myös suunsa aavistuksen raollaan, ja hengitti auringon lämmittämää ilmaa yrittäen napata edes yhden hajujäljen. Samalla hänen täytyi myös kulkea tarpeeksi hitaasti ja varovasti, jotta hän ei säikäyttäisi mahdollista lähellä liikkuvaa saalista. Metsä vaikutti kuitenkin täysin autiolta, vain tuuli heilutti mäntyjen latvoja korkealla ylhäällä. Pihkatassu päätti vaihtaa suuntaa ja kääntyi joelle päin, koska hänestä tuntui, että hieman rannemmassa liikkuisi enemmän saalista. Mutta juuri, kun Pihkatassu oli kääntynyt vaihtaakseen suuntaa, hän tavoitti heikon hajujäljen ilmasta. Kollin lihakset jännittyivät, ja hän lähti hiipimään entistä hiljempaa eteenpäin. Hän piti huolen, ettei kadottanut hajujälkeä, ja tähyili samalla ympärilleen nähdäkseen saaliin.
Mitä pidemmälle hän kulki, sitä vahvemmaksi hajujälki tuli. Pihkatassu tunnisti jäljen kuuluvan oravalle. Kolli kurkotti kaulaansa nähdäkseen edessään olevan suuren sammaloituneen kiven taakse. Pörröhäntäinen orava istui maassa ja kaivoi kuoppaa kävylle, joka oli sen vieressä. Pihkatassun kasvoille levisi innostunut virne, kun hän laskeutui saalistusasentoon. Jos hän saisi napattua oravan, Henkäysvarjo olisi varmasti ylpeä.
Mutta juuri, kun kolli oli aikeissa lähteä hiipimään kohti saalista, voimakas tuulenpuuska puhalsi Pihkatassun selkää ja hänen hajunsa tavoitti oravan. Se nosti päänsä ylös ja kohtasi Pihkatassun tumman meripihkanväriset silmät. Silmänräpäyksessä otus kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kohti läheistä puuta. Ajattelematta mitään, Pihkatassu pinkaisi saaliin perään yhtä nopeasti kuin tuuli. Kahdella pitkällä loikalla kolli oli jo melkein saavuttanut oravan. Mutta sekin oli jo melkein puun juurella.
Pihkatassun lihakset toimivat ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä tapahtui. Kolli loikkasi ilmaan ja tarttui kynsillään oravaan, joka oli jo ehtinyt tarttua puun runkoon. Hän vetäisi eläimen mukaansa kaatuessaan vauhdin voimasta puun juurelle. Oravan pieni keho nyki kiivaasti pois hänen kynsissään, mutta Pihkatassu puraisi nopeasti sen niskat poikki ja se valahti velttona hänen eteensä.
Ylpeys puristi kollin rintaa niin että melkein sattui. Kipu tuntui kuitenkin olevan enemmän fyysistä, ja kun Pihkatassu katsoi alas, hän huomasi veren tahranneen oranssin rintansa. Oppilas kömpi ylös maasta, ja tajusi raapaisseensa ihonsa rikki maasta törröttävään keppiin. Hän nuolaisi nopeasti enimmät veret pois turkistaan ja värähti, kun osui haavaan. Onneksi se ei kuitenkaan tuntunut olevan syvä, sillä verta ei näyttänyt vuotavan paljoa.
“Hieno loikka”, Henkäysvarjo naurahti tassuttaessaan oppilaansa luokse. Pihkatassu hätkähti, sillä hän oli unohtanut mestarinsa olevan lähellä ja tarkkailevan häntä. Hän kuitenkin vain kohautti välinpitämättömän oloisesti hartioitaan, vaikka ylpeys hehkuikin hänen rinnassaan.
“Saitko syvän haavan?” Henkäysvarjo kysyi, kun hän huomasi veren oppilaansa rinnassa.
“Pieni naarmu vain”, Pihkatassu tokaisi. Hänen mestarinsa nyökkäsi.
“Käy näyttämässä sitä Hehkuaskeleelle jos siltä tuntuu tai se vuotaa paljon. Nyt meidän täytyy kuitenkin palata leiriin, jotta ehdimme vielä saalistuspartioon”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu nosti oravan leukoihinsa ja nyökkäsi. Henkäysvarjon siniset silmät kiiluivat, kun hän lähti johdattamaan oppilastaan takaisin leiriin. Mikäli Pihkatassu ei aivan erehtynyt, Henkäysvarjo näytti olevan ylpeä hänestä.
Leirissä Pihkatassu vei oravan tuoresaaliskasaan ja otti sieltä itselleen eilisen hiiren. Henkäysvarjo oli antanut hänelle luvan syödä nopeasti ennen saalistuspartiota. Partioon oli tulossa Henkäysvarjo, Luminenä ja Turmaloikka. Myös Minttuvarjo ja hänen oppilaansa Mahlatassu olivat tulossa. Pihkatassu ei ollut jutellut paljoa Mahlatassun kanssa kollin päästyä oppilaaksi. Silloin kun Mahlatassu oli ollut pentu, Pihkatassu oli opettanut hänelle ja Lauhapennulle, miten makuualuset vaihdettiin. Lauhapentua ei ollut vielä nimitetty oppilaaksi, mutta Mahlatassu oli saanut oppilasnimensä jo jokin aika sitten.
Kun Pihkatassu oli saanut hiiren syötyä, hän nousi seisomaan ja etsi katseellaan mestariaan. Henkäysvarjoa ei kuitenkaan näkynyt vielä, joten Pihkatassu alkoi sukia rintaansa, jossa oli vielä vähän haavasta vuotanutta verta. Kolli ei olisi malttanut odottaa partion lähtöä, sillä hän halusi muidenkin näkevän hänen saalistustaitonsa.

// 1110 sanaa
// jatkan tästä jos Mahla ei ehi ennen

Kirjoittaja: Elandra

”Mitä tehdään seuraavaksi?” Lauhapentu kysyi leveä hymy kasvoillaaan. Mietin hetken ajan vastaustani. Sillä välin katseeni sekä ajatukseni liukuivat oppilaiden pesän edustalla oleviin oppilaisiin. Jäätassu mulkoili meidän suuntaamme tympääntyneen oloisena Yritin olla huomioimatta ärsyttävän kollin katsetta, joten siirsin sen takaisin Lauhapentuun.
”Hmm… Leikitäänkö sitä keksimäämme leikkiä? Kastetaan sammalpallo vedessä ja heitellään sitä”, ehdotin leveä virne kasvoillani. Jos vain mahdollista, Lauhapennun kasvoilla oleva hymy leveni entisestään. Pentu pomppasi pystyyn. Se riitti vastaukseksi, joten lähdin astelemaan kohti parantajan pesää. Siellä säilöttiin usein ylimääräisiä sammalia. Myös Lauhapentu tuli perässäni.
”Haluavatkohan muut oppilaat liittyä seuraamme?” Lauhapentu kysyi pohdiskellen. Hänen katseensa oli kiinnittynyt nyt taaksemme jääneisiin oppilaisiin. Kohautin lapojani.
”Kai me sitä voisimme kysyä”, sanoin. Lauhapentu nyökkäsi. Hän tuli kanssani parantajan pesälle. Otimme molemmat itsellemme pienet sammalpallot. Yksi pallo oli melkein pääni kokoinen. Liian pientä sammalpalloa oli vaikea lyödä. Oli hyvä ottaa kaksi sammalpalloa, sillä usein toinen meni rikki tai hukkaan. Veimme sammalpallot lammen läheisyyteen.
”Käydäänkö nyt kysymässä heitä?” Lauhapentu kysyi.
”Käydään vain”, sanoin hymyillen. En ollut tutustunut oppilastovereihini vielä, joten nyt olikin hyvä aika tehdä se. Menimme ensin Jäätassun ja tämän seuralaisten luokse.
”Tuletteko leikkimään kanssamme?” kysyin suoraan. Jäätassu nosti jäisen katseensa minuun. Kollin kasvoilla oli melko ärsyyntynyt ilme. Taisimme keskeyttää jotakin. Vaalean punaruskea kolli vilkaisi kolmea pesätoveriaan. Kuuratassu pudisteli päätään, ja samoin teki Haahkatassu.
”Nuo kaksi eivät näköjään tule, mutta minä ja Karhutassu tulemme. Eikö niin, Karhutassu?” Jäätassu kysyi matalalla äänellä Lauhapennun veljeltä. Kastanjanruskea kolli katsoi ärsyyntyneen oloisena Jäätassua. Olin huomannut, että Karhutassu ei ollut kovinkaan tykästynyt nuorempaan veljeensä. Toisinaan hän käyttäytyi kuin Lauhapentu olisi ollut vain ilmaa. Olikohan tämä sittenkään ihan järkevää?

//Karhu tai Lauha?
// 259 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Rapakynsi katsoi minuun tummanvihreillä silmillään ja selitti uutta liikettä. Liikkeet olivat jo melko edistyneitä ja minulle osittain hieman hankalia huonojen taistelutaitojeni takia. Mestarini oli muuttunut rennommaksi seurassani vähitellen, kun olimme tutustuneet enemmän. Kuitenkaan hän ei ollut muuttunut paljon puheliaammaksi ja uskoin hänen olevan muuten vain hiljainen, eikä se johtunut minusta. Rapakynsi näytti esimerkkiä siitä, kuinka hypyssä tulisi asennoitua, jotta tähtäys osuisi suurimmalla todennäköisyydellä ja jos ei osuisi, asennosta olisi pääsy tukevaan asentoon maahan, josta olisi helppo latautua uuteen iskuun.
“Nyt kun tiedät miten liike teoriassa toimii, käytän sinua hyväkseni liikkeen näyttämisessä”, Rapakynsi naukui vilkaisten maahan. Nyökkäsin ja mumisin myöntävän vastauksen jo keskittyneenä mestarini jokaiseen liikahdukseen. Pian hän jännitti takajalkansa loikkaan ja pian hän liisi jo halki ilman kohti minua. Hän oli asennoitunut siten, että hänen etutassunsa olivat hieman harallaan eteenpäin suunnattuina ja takajalat näyttivät siltä kuin olisivat valmiina laskeutumaan mille alustalle tahansa. Häntä oli melkein ylös suunnattuna tasapainon pysymisen helpottamiseksi. Ennen kuin ehdin reagoimaan mitenkään mietteitteni läpi, naaras oli jo iskenyt ja makasin kyljelläni maassa.
“Sinun pitää olla tarkempi, eikä ajautua heti ajatuksiisi, kun sinulla on siihen tilaisuus”, Rapakynsi torui ja pudisteli päätään. Tunsin punastuvani nolostuneena. Ennen anteeksipyyntöä, Rapakynsi oli jo ehtinyt käskeä minua yrittämään hänen äskön näyttämäänsä liikettä. Yritin kaikkeni onnistuakseni, mutta silti liikkeeni oli kömpelö ja kaiken lisäksi Rapakynnellä oli aikaa väistää minua roppakaupalla.
“Ei niin huono kuin voisi olla, mutta tuo enemmän painoasi etutassuillesi”, mestarini ohjeisti ja kosketti etutassujani nopeasti hännällään. Kurtistin kulmiani mietteliäästi ja mietin edellistä hyppäystilannetta ja yritin sovittaa mestarini ohjeet siihen.

Olimme palaneet jo pitkä aika sitten harjoituksista Rapakynnen kanssa. Olin onnistunut mestarini opettamassa liikkeessä loppujen lopuksi ja olin tyytyväinen. Lihaksiani kuitenkin väsytti vähän, mutta tiesin lihassäryn olevan pahempaa huomenna. Aurinko oli painumassa mailleen, kun Surmakynsi asteli luokseni.
“Olet lähdössä auringon laskun partioon, joka lähtee hetken päästä. Sinun tulee kokoontua leirin suuaukolle muiden partioon lähtevien kissojen kanssa. Alas laputtaa”, varapäällikkö tokaisi piikikkäästi ja vilkaisi minua käskevästi keltaisilla silmillään. Nyökkäsin ja lähdin kipittämään minulle osoitettuun paikkaan. Riemukseni tunnistin Pikkutassun partiokissojen joukosta. Loikin innokkaasti ystäväni luokse ja hihkaisin:
“Hei Pikkutassu! Mites sinun koulutuksesi etenee?”

//Pikku? 😀
338 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Pidä hauskaa!” huusin ystäväni perään juuri kun piikkihernetunneli oli nielaisemassa hänet sisäänsä, joten en ollut varma, oliko toivotukseni mennyt perille asti. Katsoin hiljentynyttä aukiota hieman harmistuneena – normaalisti olisin viettänyt aamupäivän Mahlatassun kanssa leikkien, mutta koska hänellä oli nyt tärkeämpiä juttuja meneillään, jouduin pärjäämään itsekseni. Toisaalta, olihan pentutarhalla vielä Sammalpentu, jonka kanssa en ollut hionut oikeastaan juuri minkäänlaista tuttavuutta koko tänä aikana, joten tämä päivä saattaisi olla siihen hommaan mitä parahultaisin.
Ennen kuin loikin takaisin pentutarhalle käännyin vielä katsomaan taakseni piikkihernetunnelin suuntaan, johon Mahlatassu oli kadonnut yhdessä mestarinsa Minttuvarjon kanssa. *Mahlatassu tulee takaisin nopeammin kuin tajuankaan. Sitten me voimme taas jakaa tuoresaalista ja leikkiä yhdessä – aivan kuten ennenvanhaan.*
Raotin pentutarhan suuaukkoa peittävää sammalverhoa tassullani ja kurkistin sisään. Ruostekukkakin oli poikkeuksellisesti ylhäällä; naaras suki ruosteenruskeaa turkkiaan, ja näytti vähät välittävän siitä, missä tämän jälkikasvu viiletti tähän aikaan. No, tässä minä nyt olin. Yksin. Mutta toivottavasti en kauaa. Siirsin katseeni toiselle puolelle pesää. Mäntyviiksikin siisti itseään parasta aikaa. Hänen vieressään Sammalpentu venytteli itseään jalkeille. Pentu oli aivan emonsa näköinen; tosin ainoa ero kaksikon ulkonäössä oli silmät, jotka Mäntyviiksellä olivat keltaiset ja tämän tyttärellä vihreät. Mutta molemmat omasivat kauniin mustan turkin, jota minäkin hiukan kadehdin.
Tassuttelin naaraiden luo. Mäntyviiksi kohotti katseensa minuun, ja hän tuuppasi hellästi kuonollaan Sammalpentua, jotta tämäkin tajuaisi havahtua. Nyt kaksikko tuijotti minua odottavan näköisenä.
Levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn. ”Hyvää huomenta, Mäntyviiksi ja Sammalpentu. Olen tässä tuuminut, joskos Sammalpentu voisi leikkiä kanssani tänä aamuna”, esitin ehdotukseni hyvin kohteliaasti, sillä en halunnut pilata mahdollisuuksiani uuteen leikkikaveriin heti kertarysäyksellä.
Mäntyviiksi katsahti tyttäreensä hymyillen. ”No, miten on, Sammalpentu?” hän maukui hieman huvittuneen oloisena. Pienen naaraan silmät syttyivät. Hän nyökkäsi innokkaana ja kapusi ylös vuoteestaan.
”Mitä leikitään?” hän kysyi ja kallisti hiukan päätään. Mietin lyhyen hetken. Sitten sain idean.
”Leikitään sammalpallolla!” ehdotin. Naaras nyökkäsi ja juoksi hakemaan sammalta pesän perällä sijaitsevasta ylijäämäkasasta, joka nykyään toimi lähinnä pentujen ammusvarastona.
”Ota koppi!” Sammalpentu huusi ja viskasi pyörittelemänsä mytyn minulle. Pallo tuli kuin puskista, mutta onnistuin juuri ja juuri kurottamaan siitä kiinni kynsilläni, kun se liiti ylitseni.
”Vau, olet hyvä tässä!” kehuin yllättyneenä voimasta, jonka naaras oli onnistunut saamaan heittoonsa. Pentu näytti myös itse tyytyväiseltä suoritukseensa.
Kopittelimme pallolla hyvän tovin, kunnes Mäntyviiksi tuli siihen tulokseen, että Sammalpennun oli jo aika syödä jotakin. Sammalpentu tiputti pallon maahan ja tassutteli emonsa luokse. Hän ei selvästikään olisi halunnut mennä syömään vielä, mutta naaraan kurniva vatsa kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
”Tuletko sinäkin?” Sammalpentu kääntyi kysymään pesän suulla. Pudistelin päätäni.
”Ei kiitos. Söin jo aiemmin Mahlatassun kanssa”, sanoin, ja yhtäkkiä minulle tuli taas ikävä parasta ystävääni. Sammalpentu huiskautti minulle häntäänsä hyvästeiksi ja loikki emonsa perässä aukiolle. Jäin taas yksin.
”Taidat kaivata ystävääsi, pikkuinen”, joku totesi takaani. Käännähdin ympäri. Sumusilmä ja Naarmunenä makasivat vieretysten sammalpedillä ja katselivat minun suuntaani. Tai no Naarmunenä lähinnä, sillä olin kuullut Sumusilmän olevan sokea.
”Niin kaipaan”, tunnustin ja tassuttelin lähemmäksi vanhuksia. Istahdin hieman epäröiden alas, mutta iäkkäät kissat eivät näyttäneet ottavan siitä pahakseen, joten uskalsin rentoutua.
”Eikös sinunkin pitäisi kohta päästä jo oppilaaksi?” Naarmunenä tiedusteli.
”Kuun tai parin päästä”, arvelin vastaukseksi. ”Pelkään, että Mahlatassu ehtii päästä soturiksi ennen kuin minusta tulee -tassu.”
”Älä ole huolissasi”, Sumusilmän ääni oli rauhoittava. Tunnistin sen myös ääneksi, joka äsken oli kiinnittänyt huomioni vanhimpiin. ”Te ehditte kokea yhdessä vielä monta seikkailua.” Naaraan sanat kuulostivat lohdullisilta, ja halusin todella uskoa niitä.
”Mitäpä jos yrittäisit nukkua, kunnes Mahlatassu palaa?” Naarmunenä haukotteli. Minun ja Sammalpennun mesoaminen oli selvästi valvottanut häntä koko aamupäivän, mistä olin kovin pahoillani.
”Selvä. Ja kiitos!” mau’uin vielä ja kipitin sitten pesän poikki Ruostekukan luo. Naaras raotti laiskasti silmäluomiaan ja teki minulle tilaa, kun kömmin hänen viereensä sammalille.
Käperryin hänen kylkeään vasten kerälle ja hautasin kuononi tämän pehmeisiin karvoihin. Suljin silmäni saman tien ja odotin, että uni sieppaisi minusta.
Kului jonkin aikaa, ja joku kuulosti kutsuvan minua. Ensin yhdesti. Sitten toisen kerran. Ja kolmannella kerralla avasinkin silmäni nähdäkseni kuka minua puhutteli.
Vilkuilin ympärilleni hiukan hämilläni. Sitten huomasin Mahlatassun seisomassa vähän matkan päässä ja katseeni kirkastui. Nousin varovasti ylös varoen herättämästä emoa. Tosin tiesin hänen omaavan rautaiset unenlahjat, joten tuskin häntä pikku liikehdintä häiritsi. Seurasin Mahlatassua ulos pesästä.
”No, miten minä?” kysyin voimatta peitellä innokkuuttani. Olin odottanut ystäväni paluuta koko pitkän päivän, ja siinä hän viimein oli. Halusin kuulla kaiken!
”Kävelimme läpi kaikki rajat. Minä näin ukkospolun ja Hehkulammen. Se oli paljon upeampi millaiseksi yksikään kissa on sen meille kuvaillut! Vesi oli kirkkaansinistä, ja se ärsyttävä Tuhkajuova oli uimassa”, Mahlatassu kertoi myöskin kovin innokkaasti, vaikka huomasinkin, että hän yritti pysytellä rauhallisena puhuessaan – varmaankin oppilaiden pesän lähistöllä pörräävien ikätoveriensa takia.
”Kuulostaa mahtavalta! En malta odottaa, että pääsemme kiertämään rajoja yhdessä!” hihkaisin ja tein nopean kunniakierroksen Mahlatassun ympäri. Kuulin vaimeaa tirskuntaa takaani, ja tajusin Jäätassun katsovan meitä parin kaverinsa kanssa oppilaiden pesältä päin. Karhutassu oli myös heidän seurassaan. Se sai minut kummastumaan, mutten piitannut siitä, vaan päätin keskittää kaiken huomioni Mahlatassuun.
”Sillä välin kun sinä kiersit rajoja, minä leikin sammalpallolla Sammalpennun kanssa ja juttelin klaaninvanhimmille. Sitten meninkin torkuille ja toivoin, että aika kuluisi nopeammin”, selitin. Tarinani ei ollut ehkä yhtä kiinnostava kuin Mahlatassun, mutta juuri nyt minulla ei ollut mitään parempaa tarjottavanani.
”Mitä tehdään seuraavaksi?” kysyin hymyillen. En malttanut odottaa, mitä huisia tekemistä paras ystäväni keksisi meille!

//Mahla?
//841 sanaa