Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Istuskelin leirin laitamilla sukimassa tummanruskeaa turkkiani siistimmäksi. Turkkini oli kyllä jo siisti lyhyyden ansiosta, mutta halusin aina pitää sen siistissä kunnossa. Katselin leirin menoa, mutten antanut katseeni jämähtää kissoihin liian pitkäksi aikaa. En halunnut suututtaa ketään tai luoda vihamielisiä suhteita kenenkään Kuolonklaanin kissan kanssa. Tiesin kyllä yhden kissan, joka ei pitänyt minusta, ja se joku oli Jäätassu. Mutten antanut sen haitata, sillä klaani oli täynnä paljon parempiakin kaveriehdokkaita. Minttuvarjo oli nimitetty soturiksi, enkä ollut hänen kanssaan sen koommin keskustellut. Onneksi oli sentään Taivastassu, jota ehdin nähdä päivittäin. Vähintäänkin nukkumaan mennessä. Oppilaana oli melko kiireistä, kun oli harjoituksia, partioita sekä paljon muita hommia, joita mestarini laittoi minut tekemään. En ollut ehtinyt edes käydä Taivastassun kanssa pentutarhalla kertomassa kuulumisia Haahkapennulle. Äkkiä huomasin kahden oppilaan välillä olevan jotain kärhämää. Haaskatassu, mikäli muistin tuoreimman oppilaan nimen oikein, ja Jäätassu olivat nenät vastakkain. Eivätkä heidän olemuksensa kertoneet mitään rauhasta saatikka ystävällisyydestä. Ei kyllä ollut mikään ihme, että juuri Jäätassu oli mukana tilanteessa. Vaikka olin pieni, minulla oli suu, jolla pystyin selviämään tilanteista. Nousin rauhassa ylös, aloin liikkumaan kaksikkoa kohti, mutta tilanne rauhoittui itsestään. En ehtinyt edes Haaskatassun luokse, kun kuulin Kuolonklaanin päällikön kutsuvan klaania koolle. Vanhimmat oppilaista oli jo nimitetty, joten en uskonut enää tulevan nimityksiä sotureiksi. Ja olimme jo saaneet tietoa suurista harjoituksista, enkä uskonut päällikön puhuvan taas niistä, vaikka osittain olisin toivonutkin sitä. Suuret harjoitukset kuulostivat niin kiinnostavalta, etten olisi malttanut millään odottaa niitä. Suuntasin askeleeni lähemmäs muita, mutten enää viitsinyt ängetä kuolonklaanilaisten välistä lähemmäs. Äkkäsin Taivastassun istumassa toisella laidalla, joten kiiruhdin sinne hänen viereensä istumaan. Juuri kun olin tervehtimässä ystävääni, päällikkö aloitti, joten päädyin vain nyökkäämään oppilastoverilleni hymyillen.
Päällikkö nimitti klaanille uuden oppilaan, Haahkatassun. Nyt ainakin pitäisi riittää aikaa vaihtaa sananen hänen kanssaan, kun hän oli oppilas ja tulisi nukkumaan yöt oppilaiden pesässä muiden oppilaiden seurassa.
“Menen onnittelemaan Haahkatassua!” naukaisin Taivastassulle, jonka jälkeen loikin kellanpunaisen kollin luokse. Tuo lopetti puhumisen mestarinsa kanssa, joten oletin olevan hyvä hetki käydä onnittelemassa tuttavaani. Huomasin kollioppilaan myös suuntaavan tuoresaaliskasan suuntaan, joten ajattelin tarjota itsestäni hänelle ruokaseuraa.
“Onnea nyt uudelle oppilaalle! Pääset vihdoinkin vaihtamaan makuualusia!” naukaisin ja irvistin lopuksi huvittuneena. Oppilaita oli onneksi sen verran paljon, ettei sentään joka päivä joutunut vaihtamaan makuualusia.
“Jos olet aikeissa syödä jotain, voidaanko jakaa? Voin sitten kertoa mitä muutakin olen päässyt tekemään makuualusten vaihtamisen ohella”, naukaisin puheliaaseen tapaani ja tassuttelin sen enempää vastauksia odottelematta tuoresaaliskasalle alkaen jo valikoimaan hyvänkokoista tuoresaalista meille molemmille. En tietenkään olisi uskonut Haahkatassun kieltäytyvän tarjouksesta, minkä takia uskalsin jo lähteä osoittamaan melko pulleaa hiirtä. Hiiri oli pullea siihen nähden, että nyt oli vasta hiirenkorvan alku.
“Kävisikö tuo hiiri?” kysyin ja osoitin hännälläni kasan päällimmäistä hiirtä. Katsahdin kysyvästi Haahkatassun suuntaan, ja tällä kertaa jäin oikeasti odottamaan kollin vastausta.

// 440 sanaa
// Haahka? 😀

Kirjoittaja: Frankie

Aurinko oli korkealla taivaalla, kun Punatähti kutsui klaanin koolle leirin keskustaan. Myös Haahkapentu asteli muiden kissojen mukana aukiolle klaaninvanhimmat Naarmunenä ja Sumusilmä perässään. Hän tiesi jo mistä oli kyse. Punatähti oli aiemmin sinä päivänä tullut katsomaan hänen ja nuorimman pennun Sammalpennun vointeja pentutarhaan ja samalla vihjannut Haahkapennulle, että hänen aikansa tulla oppilaaksi tapahtuisi pian. Haahkapentu oli täyttänyt kuusi kuuta jo pari auringonnousua sitten, joten asiasta ei ollut kysymystäkään.
Kissat olivat kaikki pian kokoontuneet aukion keskelle luoden suuren piirin Punatähden ympärille. Haahkapentu huomasi nuoret oppilaat Pikkutassun ja Taivastassun, jotka hymyilivät hänelle ja heiluttivat tassujaan hänet nähdessään. Kolli nyökkäsi hieman ujona. Hän ei ollut vähään aikaan puhunut kummankaan oppilaan kanssa, koska molemmat olivat olleet liian kiireisiä tehtävissään oppilaina. Kauempana muuta klaania oli myös Taivastassun hukkumasta pelastanut harmaa raidallinen naaras, joka keskusteli Haahkapennulle tuntemattoman mustan naaraan kanssa. Kolli tunsi pienen pettymyksen rinnassaan hänen tajutessaan, ettei kumpikaan naaraista kiinnittänyt paljoa huomiota klaanikokoukseen.
’’Kutsuin teidät paikalle tänään, sillä on taas uuden pennun vuoro saada oppilasnimensä’’ Punatähti kailotti kovaäänisesti. Pieni puheensorina, joka oli kuulunut aiemmin, hiljentyi nyt kokonaan. Kellanpunainen päällikkö katsoi ympärillään olevia kissoja hetken, mutta siirsi lopulta vihreät silmänsä Haahkapentuun.
’’Haahkapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen.’’ Haahkapentu näki, kuinka nyt muidenkin silmäparit kohdistuivat häneen. Hänestä tuntui kuin hänen jokaista hengenvetoaan seurattaisiin. Hän ei erityisemmin pitänyt huomion keskipisteenä olosta, vaikka olikin innoissaan päästessään oppilaaksi.
’’Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Haahkatassuna’’, Punatähti jatkoi. Päällikkö kohdisti seuraavaksi vihreät silmänsä hopeanvalkoiseen kolliin, jonka juuri uuden nimen saanut Haahkatassu tunnisti Taivastassun isänä. ’’Sinun mestarisi tulee olemaan Hopeaputous. Toivon, että Hopeaputous siirtää kaiken tiedon sinulle.’’
Hopeinen soturi astui muiden kissojen joukosta lähelle Punatähteä, jossa päällikkö puhui hänelle suoraan: ’’Hopeaputous, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta entiseltä mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi urhea ja määrätietoinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.’’
Hopeaputous nyökkäsi päällikölle ja asteli uuden oppilaansa luokse. Haahkatassu kosketti mestarinsa kuonoa omallaan niin kuin seremoniassa oli tapana.
’’Haahkatassu! Haahkatassu! Haahkatassu!’’ klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä iloisesti. Haahkatassu seisoi ryhdikkäänä, vaikka tunsikin sydämen tykyttävän rinnassaan. Hänen ei onneksi kauaa tarvinnut kylpeä muiden katseissa, kun hurraahuudot hiljalleen lakkasivat ja kissat lähtivät jatkamaan päiväisiä askareitaan. Sumusilmä ja Naarmunenä kertoivat vielä henkilökohtaiset onnittelunsa uudelle pennulle ennen kuin hekin palasivat takaisin pentutarhaan.
Hopeaputous jäi kuitenkin hänen vierelleen seisomaan. Kollin haaleat siniharmaat silmät tuikkivat ystävällisinä, vaikka kolli näyttikin muuten totiselta.
’’Hauska tutustua, Haahkatassu. Uskon, että saan koulutettua sinusta oivan sotilaan Kuolonklaanin riveihin’’, Hopeaputous sanoi yhä totinen ilme naamallaan. ’’Se ei tule kuitenkaan olemaan helppoa. Odotan, että näytät parastasi minun läsnäolossani. Löysäilylle ei ole tilaa minun harjoituksissani. Ymmärretty?’’
’’Kyllä’’, Haahkatassu vastasi yksinkertaisesti. Hän odotti jo sitä, että pääsisi näyttämään taitonsa mestarilleen.
’’Tunnetkin varmaan tyttäreni Taivastassun?’’ mestari kysyi.
Haahkatassu nyökkäsi vastaukseksi. Hän ei ehkä voinut laskea naarasta vielä hänen ystäväkseen, mutta hän halusi kyllä tutustua tähän paremmin.
’’On parempi, että vietät hänen kanssaan mahdollisimman vähän aikaa. Haluan, että hän keskittyy rauhassa omaan oppilaskoulutukseensa ilman häiriötekijöitä. Samaa voisi sanoa sinulle’’, Hopeaputous sanoi tiukasti. ’’Onko tämä selvä?’’
Haahkatassu nyökkäsi hämmentyneenä. ’’Selvä.’’ Hän ei voinut ymmärtää, miksi Hopeaputous ei antanut hänen nähdä tytärtään, kun he olivat pentuikäisinäkin viettäneet jonkin verran aikaa keskenään.
’’Hyvä. Käy nyt syömässä niin mennään sitten kiertämään Kuolonklaanin reviiriä. Koitan selvittää, jospa saisimme seuraa tutustumiskierroksellemme.’’
Haahkatassu nyökkäsi jälleen, sillä hän ei tiennyt mitä vastata. Hän suuntasi kohti tuoresaaliskasaa aikeenaan ottaa jotain syötävää itselleen.

//Joku?
//555 sanaa

Kirjoittaja: Kahvikuppi

Ruusutuike oli antanut minulle päivän vapaata. Vihaan turhanpäiväistä maleksimista. Istuin oppilaiden pesän lähettyvillä ja seurasin leirin tapahtumia, ensimmäisenä silmiini pisti Jäätassu sisaruksineen jotka olivat paraikaa syömässä. Välillä he vilkuilivat minua kohti ja puhuivat jostakin, tiesin että oli virhe puhua Hiutaletassun kanssa. Minua ei niinkään haitannut se että Hiutaletassu taikka Kylmätassu tietäisivät menneisyydestäni, mutta Jäätassu on sitten ihan eri asia. Sain jo tarpeeksi halveksuntaa sekä pilkkaa jo pelkästään ulkonäöstäni, en todellakaan tarvitsisi Jäätassun kommentteja menneisyydestäni. Hiutaletassu sekä Kylmätassu saivat syötyä ja Jäätassu jäi vielä syömään, mulkoilin kookasta kollia tyynesti pienen välimatkan päästä. Pian tämä taisi huomata että tarkkailin häntä, Jäätassu vilkaisi olkansa ylitse ja katseemme kohtasivat.
“Mitäs sinä Variksenruoka oikein mulkoilet?” Jäätassu sähähti minulle. Kolli nousi ylös ja käveli luokseni, en vastannut tälle mitään.
“Paloiko kielesi kotisi mukana vai mikä on?” Suuri punaruskea kolli kysyi piikitellen.
“Pienet aivosi eivät innosta keskusteluun kanssasi.” Rahisin vastaukseni. Jäätassu ei ilahtunut vastauksestani, hän suorastaan suuttui. Kolli kurtisti kulmiaan ja nojautui aivan kasvojeni eteen. Hänen jäänsiniset silmänsä pitivät jatkuvaa katsekontaktia omiin silmiini.
“Isoja sanoja noin pieneltä kissalta. Sinuna varoisin mitä raakut ja kenelle.” Tämä murahti ärsyyntyneenä.
“Jos olisin sinä, varoisin mitä söisin. Olet jo valmiiksi iso, pian et mahdu oppilaiden pesään enään nukkumaan.” Kähisin tyynesti. Jäätassu kihisi raivosta, tämä ei selvästikään odottanut minun vastaavan tämän piikittelyihin. Vastaustani seurasi hiljaisuus, Jäätassu tuijotti minua vihoissaan.
“Kehtaatkin…” Tämä sihisi pillastuneena.
“Tuntuu varmasti pahalta hävitä sanaharkassa klaanin huonoäänisemmälle kissalle. Vai kuinka?” Maukaisin ivallisesti.
“Vielä pihahduskin tuosta sinun hirvityksestä jota kutsut naamaksi niin…” Jäätassu ärisi viimeistelemättä lausettaan.
“Niin mitä? Oikeastaa, minua ei kiinnosta. Keskustelumme on ohitse, häivy!” Sähähdin Jäätassulle. Olin kyllästynyt tämän kuluneisiin loukkauksiin, Jäätassu on ylipäätänsä rasittava kissa kenen kanssa keskustella. Kolli meni hiljaiseksi, tämä vain seisoi liikkumatta ja mittaili minua katseellaan.
“Hmpf! Tämä ei jää tähän.” Jäätassu tuhahti kiukkuisena ja asteli matkoihinsa. Huokaisin helpotuksesta, vihdoinkin se uhoava hiirenaivo lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka viettäisin vapaapäiväni, jäin miettimään että odottamaan jospa keksisin jotain mielenkiintoista tekemistä. En yleensä viihdy toisten kissojen seurassa, mutta nyt jopa keskustelu jonkun kanssa vaikuttaisi hyvältä idealta. Jäin istumaan ja pesemään itseäni, jospa joku tai jokin tarjoaisi tekemistä vapaapäivälleni.
// Joku??
// 342 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Oppilaiden pesässä vallitsi rauhallinen tunnelma. Joka puolelta kuului pelkkää tuhinaa ja silloin tällöin kahinaa jonkun oppilaan kääntäessä kylkeä. Olin havahtunut hereille virkeänä, eikä ollut mitään mahdollisuutta enää jatkaa unia. En tiennyt oliko vielä yö vai aikainen aamu, mutta päättelin ensimmäistä vaihtoehtoa. Pesän ulkopuolelta ei kuulunut paljoakaan mitään ääniä, sillä jo aikaisin aamusta alkoi kuhisemaan aamupartioita ja aamuvirkkuja. Oli siis pakko olla yö. Minua ei kuitenkaan väsyttänyt, joten oletin yön kohta kääntyvän varhaisen aamun puoleen. Katsahdin viereiseen sammalvuoteeseen hivenen kateellisena. Taivastassu näkyi nukkuvan levollisesti, ja no, ylipäätään nukkuvan. Tiesin, että minulle tulisi raskas päivä huonosti nukutun yön jälkeen, vaikka oloni oli nyt varsin pirteä. Olin oppinut jo pentutarhassa, ettei vähäisillä unilla jaksettu pitkälle.
“Huomenta”, kuului hyvin hiljainen kuiskaus läheltä. Ääni kuului Minttutassulle. Hyvä, että edes kuulin oppilaan äänen.
“Huomenta”, vastasin yrittäen kuiskata mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan heräisi ennen aikojaan. Olisi varmasti ikävää herätä kesken unien toisten mekkalaan. Minttutassu alkoi sukimaan punaruskeaa turkkiaan nopein vedoin.
“Mihin sinulla on kiire?” kysyin uteliaana.
“Jouduin aamupartioon”, Minttutassu irvisti ja tuhahti hetken päästä huvittuneena. “En halua olla myöhässä.” Nyökkäsin, sillä en halunnut keskustella sen enempää naaraan kanssa. Joku oppilaista olisi voinut helposti herkkäunisena herätä keskusteluumme. En halunnut kenenkään vihoja päälleni, joten päätin ottaa varman päälle tällaisissa asioissa. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, varsinkin kun ystäväpiirini oli vielä melko pieni.
Minttutassun lähdettyä päätin itsekin tehdä jotain hyödyllistä, joten aloin puhdistamaan tummanruskeaa turkkiani. Yön aikana siihen oli tarttunut sammalhippuja ja se oli hivenen sekaisin. Olin tyytyväinen lyhyeen turkkiini, sillä se säilyi yleensä takuitta. Sammalhipuilta en kuitenkaan säilynyt. Siinä sukiessani potkaisin vahingossa Taivastassua takatassuun.
“Anteeksi”, sihahdin. Ystäväni taisi olla sikeässä unessa, kun ei herännyt. Onneksi niin.
“Hiljaa siellä!” kuului äreä sihahdus pesän toiselta laidalta. Jäätassu. Pitihän se arvata. Ainut, joka heräsi anteeksipyyntööni, oli Jäätassu. Voi miksi sen piti olla Jäätassu!
“Anteeksi”, toistin kuiskaten, vaikken uskonut sen enää auttavan. Onneksi Jäätassu taisi olla sen verran väsynyt, että jatkoi heti uniaan. Huokaisin helpottuneena. Nousin ylös venytellen raajojani, jotka tuntuivat hieman jäykiltä eilisen reviirikierroksen jälkeen. Toisten tassuja, kuonoja ja varsinkin häntiä varoen hiivin mahdollisimman hiljaa ulos oppilaiden pesän hämäryydestä. Päästyäni ulos pesästä, huomasin olevan jo aamu. Aurinko yritti nousta hiljalleen ja alkoi luomaan säteitään Kuolonklaanin leiriin. Sen säteet tuntuivat lämmittävän joka päivä entistä enemmän kasvoilla. Räpyttelin viimeisetkin väsymyksen merkit silmistäni ja katselin ympärilleni. Minttutassua ei näkynyt enää missään, joten uskoin partion jo lähteneen. Leirin uloskäynnille alkoi kerääntyä sotureita, jotka kiiruhtivat hekin pian partioimaan. Toinen partioista taisi olla metsästyspartio ja toinen rajapartio. Aloin miettimään, kumpaan partioon Minttutassu mahtoi kuulua. Milloinkohan itse pääsisin ensimmäiseen partiooni? Jo tänään? Entä huomenna? Ajatukseni täyttyivät niin monista kysymyksistä, etten huomannut edes mestariani, joka asteli luokseni.
“Olinkin juuri tulossa herättämään sinua, mutta hyvä kun olet jo jalkeilla”, Huurrelilja sanoi. Hätkähdin hieman, mutta sitten käännyin katsomaan vihreäsilmäistä naarasta pienesti hymyillen.
“Mitä teemme tänään?” kysyin heti, sillä vaikka olemukseni rauhallinen olikin, en malttanut olla kysymättä tuota tiettyä kysymystä.
“Harjoittelemme saalistusta. Lähdemme ihan pian, joten käy syömässä ennen sitä”, Huurrelilja naukaisi. Saalistusharjoitukset! Olisin voinut hyppiä innosta, mutta jotenkuten pystyin hillitsemään itseni. En halunnut antaa itsestäni mestarilleni huonoa kuvaa. Ei olisi ollut soveliasta hyppiä innosta, se oli pentujen puuhaa. Enkä minä ollut enää pieni avuton pentu! Olin oppilas ja minun oli käyttäydyttävä hillitymmin, vaikka olinkin kyllä vielä pieni.
“Tuleeko Taivastassu ja Rapakynsi mukaan?” kysyin vielä ennen kuin lähtisin syömään. Huurrelilja pudisteli päätänsä.
“Ei tällä kertaa. Mutta menehän jo syömään”, naaraskissa vastasi ja usutti minua tuoresaaliskasaa kohden. En esittänyt enempää kysymyksiä, joten suuntasin tuoresaaliskasan luokse. Se ei ollut mitenkään hääppöisen näköinen. Pohjalla lojui pari laihaa hiirtä ja siinä se sitten olikin. Onneksi metsästyspartio toisi hetkenä minä hyvänsä tuoreempaa riistaa muille. Ja kenties minäkin saisin myöhemmin tänään kantaa oman korteni kekoon! Valikoin pulleamman hiiristä, vaikka sekin tuntui olevan pelkkää luuta ja nahkaa. Söin nopeasti, melkein hotkien ja hautasin hiiren jänteet ja luut. Nyt olisin valmis ensimmäisiin harjoituksiini! Kiiruhdin juoksujalkaa Huurreliljan luokse, joka odotti kärsivällisenä uloskäynnin luona minua.
“Jos olet valmis, niin mennään”, Huurrelilja ilmoitti nousten samalla ylös. Nyökkäsin hänelle ja lähdimme ulos leiristä. Tämä oli jo toinen kertani astuessani leirin ulkopuolelle. Jaksoin hämmästyä vieläkin kaikelle näkemälleni. Reviiri vaikutti niin suurelta leirin jälkeen. Havupuut notkuivat lumen painosta, mutta osa oli jo saanut pudotettua lumipeitteensä.
“Lumi sulaa, kiitos hiirenkorvan alun”, pieni naaras totesi.
“Kiitos?” naukaisin kysyvästi, mutta loksautin pian suuni kiinni. Miksi minun piti mennä kysymään noin typerä kysymys! Nyt Huurrelilja varmasti ajatteli, että olin vain pelkkä nolla. Eikä minua enää ikinä päästettäisi soturiksi, ja Jäätassu pilkkaisi koko lopun elämääni siitä asiasta.
“Niin, lumen sulamisen jälkeen löytää enemmän riistaa”, Huurrelilja sanoi. Ai, ei kysymykseni sitten ollutkaan niin tyhmä, mitä olin aluksi luullut. Ainakin mestarini vastasi siihen ihan asiallisesti. Minun pitäisi totta tosiaan ottaa vähän rauhallisemmin ajatusteni kanssa. Tuskin oppilasurani yhteen tyhmään kysymykseenkään kaatuisi. Hymähdin huvittuneena omille ajatuksilleni ja Huurrelilja katsahti minuun kysyvästi. Naaras käänsi kuitenkin pian katseensa eteenpäin. Annoin mestarini kulkea edelläni, sillä olin kuullut muiden oppilaiden juttelevan, että niin kuului tehdä. Kai se oli jotenkin kunnioittavaa mestaria kohtaan ja antoi varmasti hyvän kuvan.
“Mitä haistat?” mestarini kysyi pysähdyttyään. Raotin leukojani ja viritin aistini äärimmilleen. Maistelin ilmaa ja yritin erottaa hajujen sekamelskasta jotain erikoisempaa. Äkkiä erotin jotain. Haistelin tarkemmin ja tajusin hajun kuuluvan oravalle.
“Oravan”, vastasin Huurreliljalle. Pieni jännitys nousi esiin. Kyllä minun kuuluisi tietää, miltä orava haisee. Olinhan syönyt oravaa monen monta kertaa. Toivoin vain, etten vastaisi väärin.
“Oikein. Onko haju tuore vai vanha?” Huurrelilja jatkoi kysymyksiään. Naaraskin tähyili ympärilleen katseellaan, ja minä seurasin esimerkkiä. Haistelin tarkemmin ja huomasin hajun olevan melko laimeahko.
“Vanha?” vastasin, mutta äänessäni oli kysyvä häivähdys. En nimittäin ollut aivan varma. Leirin ulkopuolella oli niin paljon enemmän hajuja, ja oli hieman vaikeaa erottaa kaiken seasta jotain tiettyä. Havupuut ottivat nenääni kaikkein parhaiten.
“Hyvä. Orava on mennyt tästä eilen, joten sitä on turha alkaa jäljittämään. On tärkeää löytää tuore haju, jotta saalis on edelleen tallella, eikä kukaan muu ole napannut sitä”, tummanruskea naaras kertoi tietoisesti. Nyökkäsin hänelle merkiksi, että olin ymmärtänyt asian ja voisimme jatkaa. Halusin kovasti päästä jo saalistamaan. Olisi varmasti mahtava tunne päästä viemään saalistamansa saalis tuoresaaliskasaan, kun kaikki katsoisivat saavutusta!
“Jatketaan”, Huurrelilja naukui ja lähti kevyesti hölkäten edeltäpäin. Lähdin seuraamaan naarasta. Vaikka Huurreliljakin oli pienikokoinen, oli hän huomattavasti minua isompi. Varsinkin kun olin vasta ehtinyt olemaan pari päivää oppilaana. Lumikinos oli ehtinyt sulamaan jonkun verran, muttei se tuonut ollenkaan helpotusta hangessa liikkumiseen. Upposin jokaisella askeleella, mikä teki liikkumisesta raskasta ja hankalaa. Onneksi siellä täällä kuitenkin löytyi valmiiksi tallattuja polkuja, jotka helpottivat kummasti liikkumista. Ainakin ne helpottivat nopeuteen. Olin jo pentuna huomannut olevani nopea, voittaessani Taivastassun juoksukilvassa. Vaikka lumi hidastikin vauhtiani, pystyin silti pysymään mestarini vauhdissa.
“Mitä haistat nyt?” Huurrelilja pysähtyi ja kysyi kysymyksensä kääntäen vihreän katseensa minuun. Suljin turhat ajatukset nopeasti pois päästäni. Raotin leukojani ja keskityin maistelemaan ilmaa. Ilmassa oli vahva ja tuttu haju, sen täytyi olla tuore hajujälki. Tämäkin haju kuului oravalle, mutta tämä oli paljon vahvempi ja tuoreempi haju kuin edellisellä kerralla.
“Orava, haju on tuore. Oravan täytyy siis olla lähellä?” nau’uin edelleen ilmaa maistellen ja tutkien. Tummanruskea mestarini nyökkäsi hyväksyvästi.
“Yritä napata se”, oli ainut ohje, jonka naarassoturi minulle antoi. Siinä se. Nappaa se. Oliko riistan pyydystäminen todella noin helppoa? Nyökkäsin kuitenkin mestarilleni ennen kuin lähdin seuraamaan hajuvanaa, jonka oletin johtavan oravan luokse. Hetkeen ei ollut satanut lunta, joten oravan jäljittämisestä oli helpompaa, kun pystyin näkemään jäljet. Orava oli varmasti loikkinut tästä jäljistä päätellen, ja sitä paitsi haju voimistui koko ajan. Pysähdyin sydän kiivaasti tykyttäen kuullessani läheisestä havupuusta rapinaa. Orava! Käännyin hiljaa saalista kohti ja huomasinkin sen nakertamassa jotain oksien suojissa. Vilkaisin nopeasti takanani seuraavaan Huurreliljaan, mutta käännyin äkkiä oravaa kohti, kun naaras ei tehnyt elettäkään antaakseen minulle vinkkejä. Rauhoitin itseni muutamalla sisään ja ulos hengityksellä, joiden jälkeen olin valmis nappaamaan oravan. Lähdin hitaasti liikkumaan oravaa kohden ja varoin päästämästä mitään ääntä. Tajusin pitää häntääni lumen yläpuolella, ettei se raahautuessaan hankea vasten pitäisi ääntä. En kuitenkaan pitänyt sitä liian korkealla, koska silloin oravan olisi ollut helppo huomata minut. Puun rungon kohdalla katsahdin ylös oksien suojaan, jossa orava edelleen kökötti huomaamatta minua. Se istui melko matalalla, joten uskoin saavani sen, kun vain kiipeäisin puuhun. En ollut koskaan kiivennyt puuhun, mutta uskoin selviäväni, koska oksa oli sen verran matalalla. Työnsin kynnet esille, keräsin voimaa hyppyyn, ja vihdoin loikkasin puunrunkoa kohti. Kuului kamala tömähdys osuessani puuhun, ja lähdin kiipeämään vaivalloisesti ja hosuen ylemmäs. Oksan saavutin nopeasti ja huolimattomana olin jo vähän oksan yläpuolella. Ja koska lähellä ei näyttänyt olevan puita, orava loikkasi rungon toiselle puolelle ja lähti alaspäin. Samalla oma otteeni lipesi ja mätkähdin maahan. Ilma pakeni keuhkoista.
“Ota se orava kiinni!” Huurrelilja käski, eikä hänen äänessään ollut sillä hetkellä ollenkaan ystävällisyyttä, mitä yleensä. Käskystä pienestä kivusta huolimatta nousin nopeasti ylös. Lähdin täysiä puun toiselle puolelle ja satuimme oravan kanssa rinnakkain. Se säikähti minua ja vaihtoi äkkiä suuntaansa puuta kohti. Ennen kuin orava ehti loikata takaisin puuhun, loikkasin sen niskaan ja puraisin sen niskaa. Saalis valahti veltoksi hampaissani, jonka jälkeen uskalsin laskea sen maahan. Siinä se oli. Ensimmäinen saaliini. En tosin olisi saanut sitä kiinni, jos orava olisi heti uskaltanut ohittaa minut puussa ja kiitää ylös latvaan. Tai jos Huurrelilja ei olisi käskenyt minua ylös. Tai jos orava ei olisi lopussa tehnyt käännöstä, joka hidastutti sen vauhtia. Kaikkien näiden sattumien kauppa oli auttanut minua saamaan saaliin ensimmäisellä kerralla. Annoin ylpeyden paistaa kasvoiltani, vaikka tiesin, että oli täpärällä, ettei orava päässyt karkuun.
“Hienoa, Pikkutassu”, Huurrelilja sanoi nyökytellen päätään, kun pääsi luokseni tarkastelemaan oravaa. Väläytin mestarilleni pienen hymyntapaisen.
“Sinusta tulee vielä lahjakas saalistaja. Asentosi on erittäin hyvä, vaikka se kaipaakin vielä parannusta. Osaat myös liikkua saaliin huomaamatta. Sinun vahvuutesi on selvästi maankamaralla saalistaessa, mutta tulemme vielä treenaamaan kiipeilyäkin. En tiedä huomasitko, mutta tällä kertaa tuuli saaliista sinuun päin. Jos olisit mennyt puun toiselta puolelta, se olisi haistanut sinut. Muista sekin seuraavalla kerralla”, Huurrelilja lateli pitkän litanian ohjeita, ja yritin kaikin keinoin saada ne visusti muistiini, jotta muistaisin ne aina. Oli kuitenkin mukava saada kehuja soturilta!
“Teemmekö vielä muuta?” kysyin tummanruskealta naaraalta.
“Tämä riittää tältä päivältä. Kun pääsemme leiriin, voit käydä hakemassa jotain oravan lisäksi ja viedä kaiken pentutarhaan. Sen jälkeen voit syödä itse”, Huurrelilja lausahti ja lähti hölkkäämään leiriä kohti. Nappasin oravan suuhuni ja lähdin mestarini perään. Oli outoa olla pakosti hiljaa, mutten pystynyt puhumaan mitään orava suussa. Siitä olisi korkeintaan tullut pelkkää muminaa.
“Saat vapaata lopuksi päiväksi”, mestarini sanoi päästyämme leiriin. Nyökkäsin, ja jatkoin matkaani tuoresaaliskasalle. Huomasin parin soturin vilkaisevan minuun päin, mikä sai leukani pystyyn – niin ylpeä olin saavutuksestani. Laskin oravan alas ja otin sen kaveriksi kasasta hiiren, joita lähdin sitten hännistä kantaen kuljettamaan kohti pentutarhaa. En ollut ollenkaan huomannut ajankulua. Olin lähtenyt mestarini matkaan ihan aamusta, mutta nyt aurinkohuippukin oli jo takana päin. Sujahdin sammalverhon ali sisään tuttuun pesään, pentutarhaan, josta olin itsekin vasta muuttanut oppilaiden pesään.
“Toin teille tuoresaalista!” naukaisin kovaan ääneen ylpeänä. Naarmunenä sihahti suuntaani, ja sitten huomasinkin muiden olevan nukkumassa. Lytistyin heti pieneksi ja laskin saaliini maahan.
“Kiitos, Pikkutassu. Onko nuo sinun saalistamiasi?” Naarmunenä kuiski, varmaankin siksi, kun oli nähnyt minun pettyvän.
“Tämä orava on, tuo hiiri ei”, naukaisin hiljaa. Naarmunenä nyökkäsi ja kävi nappaamassa oravan. Hymyillen poistuin hiljaa pentutarhasta. Nyt saisin käydä itse syömässä. Minun ei ollut kuitenkaan ihan vielä nälkä, joten päätin odottaa sopivampaa hetkeä syömiseen.
// 1812 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Käänsin katseeni Pimentotassuun, joka oli aloittanut keskustelun liittyen suuriin harjoituksiin ja joukkueisiimme. Olimme olleet taisteluharjoituksissa, ja minulla oli mennyt yllättävän hyvin. Punatähti oli lähettänyt kiireidensä vuoksi oppilaansa minun ja Liekkihännän mukaan, mutta se ei haitannut minua. Oli hyvä harjoitella niin, että mukana oli toinenkin oppilas. Saatoin katsoa sivusta, kuinka Pimentotassu taisteli ja mitä virheitä hän mahdollisesti teki. Lisäksi opin tuntemaan hieman erilaista tapaa taistella, sillä olihan tumma naaras minua suurempi.
“En ainakaan Jäätassua. Hänen kanssaan on mahdotonta toimia yhdessä. Toisaalta, en tahdo myöskään hänen sisaruksiaan joukkueeseeni. Ihme hempeilijöitä molemmat”, tokaisin kylmällä, mutta hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni kohti Kylmätassua ja Hiutaletassua. Kaksikko keskusteli keskenään muutamien ketunmittojen päässä meistä.
“Tulleet emoonsa”, Pimentotassu vastasi hymähtäen pienesti. En voinut estää pienen hymyn ilmestymistä kasvoilleni. Musta naaras huomasi tämän ja vaikutti hieman yllättyneeltä. Pyyhin hymyn kaltaisen heti pois kasvoiltani. Pimentotassu ei takertunut hymyyni, vaan jatkoi keskustelua:
“Entä se uusi oppilas? Haaskatassuhan hänen nimensä oli. Tiedätkö, että osaako hän mitään?” Huomasin, että mustaturkkinen, kasvoiltaan palanut kolli asteli juuri leiriin Ruusutuikkeen perässä. Myös Pimentotassun katse oli kiinnittynyt kaksikkoon.
“Sanoisin että keskiverto taistelija. Olen ollut hänen kanssaan kerran harjoituksissa, mutta sen koommin en tiedä”, totesin rauhallisesti. Pimentotassu kuittasi sanani nyökkäyksellä. Haukkasin viimeisen palan hiirestäni. Nielaistuani sen käännyin toisen oppilaan puoleen.
“Jos saisin valita, kaikki tehtävät olisivat yhden hengen tehtäviä”, sanoin ja nuolaisin huuliltani hiiren rippeet.
“Minä myös, mutta Punatähti perusteli syyn joukkueille ihan hyvin. Joukkuetoverit kuulemma korvaavat ne taidot, joita joku ei hallitse. Sinulla se voisi olla vaikka taisteleminen”, Pimentotassu naukaisi. Saatoin kuulla hänen äänestään, että naaras piikitteli taidoistani. En halunnut myöntää, että taistelu ei vain sujunut minulta samalla tavalla kuten esimerkiksi Pimentotassulla.
“Tekeekö Punatähti huomenna kanssasi jotain?” päätin vaihtaa aihetta. En kamalasti tykännyt jutella joutavia, mutta kiusallinen hiljaisuus Pimentotassun kanssa ei kuulostanut paremmalta vaihtoehdolta.

//Pimento?
// 288 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Punatähti oli kertonut enemmän oppilaiden vuotuisista hiirenkorvan harjoituksista. Hän ei ollut kuitenkaan kertonut joukkueista mitään, mikä ärsytti minua, sillä olisin tietysti halunnut tietää, keiden kanssa ja keitä vastaan kisaisin. Kaikeksi onneksi Turmatassu oli nimitetty vastikään soturiksi, Turmaloikaksi, joten häntä ei joukkueeseeni ainakaan tulisi. Hänestä oli tullut vielä ärsyttävämpi nimitysten jälkeen, jos se ylipäätään oli mahdollista. Aina, kun olin missään tekemisissä hänen kanssaan – mikä ei ollut paljoa, sillä välttelin kollia parhaani mukaan – Turmaloikka jaksoi nälviä sillä, että hänestä oli tullut soturi ennen minua.
”Luulit, että ehtisit ennen minua soturiksi. Toisin kävi. Nauti vain klaaninvanhimpien likaisten makuualusten vaihtamisesta”, hän oli sanonut kerran rajapartiossa, Liekkihännän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Minä en koskaan kuvitellut pääseväni sinua ennen soturiksi, ääliö”, olin vastannut kylmästi ja keskittynyt vahtimaan ympäristöä sotureiden merkitessä rajoja. ”Sinä olet minua vanhempi, totta kai sinut nimitettiin ensin. Sinulla ei ole mitään syytä kehuskella sillä.”
”Myönnä, että sinua ärsyttää.”
Se oli totta, mutta en tietenkään myöntäisi sitä. Ainoa asia, mitä pystyin nyt tekemään, oli vain harjoitella ahkerasti. Niin olin tehnytkin, jopa saalistusharjoituksissa. Olin tajunnut, että päästäkseni soturiksi minun oli pakko osata edes jollain tavalla metsästää. Sen jälkeen olin kai saanut jotain uutta motivaatiota harjoitella, sillä olin huomannut kehittyneeni.
”Olet edistynyt metsästyksessä hienosti”, Punatähti sanoi yksissä harjoituksissa. Usein muut soturit kouluttivat minua, sillä mestarini ajasta suuri osa kului päällikön velvollisuuksien täyttämisessä. Hän oli kuitenkin pitänyt minulle paljon metsästysharjoituksia, joten tiesi minun kehittyneen.
”Muista vain pitää tasapainosi, kun vaanit. Asentosi on hiukan kallellaan toiseen suuntaan.”
Sen huomattuaan Punatähti oli alkanut opettaa minulle puissa saalistamista. Vaaniminen oli minulle jo tarpeeksi vaikeaa, mutta kun olin muutaman kerran tehnyt sitä kapealla puunoksalla, maassakin saalistaminen oli jo alkanut tuntua mukavalta. Opin kuitenkin nopeasti ja täytin pian puutteet vaanimisasennossani.
Olin kehittynyt metsästyksessä jollekin tasolle, ainakin sellaiselle, että voisin päästä soturiksi. Metsästystaitoni eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna taistelutaitoihini. Olin edistynyt siinäkin ja alkanut kehittää omia liikkeitäni. Tunsin itseni ja kehoni nyt paremmin, joten tiesin, mikä tyyli taistella sopi minulle. Koska en voinut käyttää voimaa apunani minua suuremman kissan ollessa vastassa, turvauduin nopeisiin liikkeisiini.
”Hyvin taisteltu”, Liekkihäntä sanoi eräiden taisteluharjoitusten jälkeen. Hän oli tuurannut Punatähteä, jolla oli omia kiireitään. Mestarini oli lähettänyt minut Liekkitähden ja tämän oppilaan Tuhkatassun kanssa harjoituksiin. Tällä kertaa emme olleet taistelleet toisiamme vastaan, vaan Liekkihäntä oli halunnut keskittyä tekniikkaamme. Olin huomannut, että siinä oli minulla vielä hiottavaa, mutta niinhän kaikessa oli. En ollut vielä täydellinen taistelija, enkä koskaan olisikaan, mutta voisin ainakin pyrkiä mahdollisimman hyväksi.
”Eiköhän tämä riitä tältä erää. Saatte loppupäivän vapaata”, valkea soturi murahti kuulostaen itsekin väsyneeltä. Huokaisin harjoituksista hengästyneenä ja astelin Liekkihännän ja Tuhkatassun luo.
”Selvä, lähdetään sitten.”
Leirissä hain tuoresaaliskasasta varpusen, Tuhkatassu hiiren. Istuuduimme molemmat oppilaiden pesän edustalle. Tuhkatassu ei ollut ystäväni, mutta olin huomannut, että hänen kanssaan oli helpompi puhua, kuin muiden. En erityisemmin luottanut muihin kissoihin, enkä häneenkään. Oli kuitenkin toisinaan mukavaa jutella jonkun kanssa.
Istuimme hiljaa riistaa syöden hetken, kunnes mieleeni juolahtivat tulevat harjoitukset.
”Oletko miettinyt, ketkä haluaisit joukkueeseesi?” kysyin vilkaisten ohimennen harmaata naarasta. ”Ei ole ainakaan enää pelkoa siitä, että joutuisi samaan joukkueeseen Turmaloikan kanssa.”

//Tuhka?
//492 sanaa

Kirjoittaja: Sinna

Kävelin kesäisellä niityllä auringon lämmittäessä turkkiani. Korkeat, vihreät heinät kutittelivat polkuanturoitani asetellessani tassuni varovasti kuoppaisessa maassa. Taivas oli häikäisevän sininen, pilvenhattaraakaan ei ollut näkyvillä. Kaukana niityn reunalla erottui tummanvihreä kuusimetsä, ja kuulin joen ääntä jostakin sen takaa. Haukka kaarteli kaukana yläpuolellani, mutta vaistoni sanoi sen olevan vaaraton. Kovensin kävelyvauhtia pieneksi hyppelyksi, ja kohotin kuononi taivasta kohti. Olipas hauskaa! Aurinko paistoi juuri sopivan korkealla – sitä pystyi katsomaan, mutta se ei häikäissyt. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin ja pysähdyin. Ilmassa leijui jokin haju, joka nosti veden kielelleni ja sai minut nuolaisemaan huuliani. Samassa tajusin sen. Kani! Ruskea eläin rynnisti ohitseni töpöhäntä vipattaen. Pinkaisin sen perään sen enempiä miettimättä. Multa ja ruohot vain pöllysivät kanin takajaloista naamalleni, mutten välittänyt. Venytin askeltani vielä, ja vielä vähän. Kani oli enää hännänmitan päässä. Pian saisin sen! Kurotin kaulaani eteenpäin, valmiina upottamaan hampaani kanin niskaan…

***

”Sammalpentu!” emon ääni tunkeutui unen läpi ja sai minut ponkaisemaan pystyyn.
”Mitä, mitä!?” Avasin silmäni ja yritin tarkentaa katsettani, mutta tuloksetta. Emon tummat ääriviivat vain häilyivät sumeaa taustaa vasten. Ravistelin päätäni selkeyttääkseni ajatuksiani ja suljin silmäni uudestaan. Maailma värisi ja sumeni hetkeksi, mutta pikkuhiljaa aloin erottaa tarkasti ympäristöäni. Emo seisoi edessäni pää kallellaan, naamallaan samanaikaisesti hellä ja huvittunut ilme.
”Voi sinua”, tuo naukaisi hellivään sävyyn. ”Samanlainen unikeko sinä olet kuin minäkin pentuna!”
”E-enpäs ole”, naukaisin unisesti ja yritin miettiä, oliko emon sanoma ollut kohteliaisuus vaiko ei.
”Ja mistä lie olet itsepäisyytesi perinyt”, emo vain jatkoi saaden naukuunsa kiusoittelevan soinnin. Yritin katsoa häntä tuimasti, mutta hänen suupielensä vain kohosivat ylöspäin. Ihan sama. Istuin sammalpedilleni ja aloin nuolemaan turkkiani. Emo oli kääntynyt juttelemaan jollekin klaaninvanhimmalle, jolla oli oudon näköiset silmät. Pesin itseäni niin kauan, että emo ja klaaninvanhin varmasti näkivät, että osasin pestä itse itseni. Minähän olin jo niin iso! Emo puhui vielä hetken vanhuksen kanssa, mutta käveli sitten luokseni ja istui viereeni alkaen nuolemaan tassuaan.
”Emo?” kysyin odottavasti.
”Hm… Mitä?” emo vastasi poissaolevasti. Hän katseli pesän kattoon unelmoiva ilme naamallaan, miettien jotain.
”Enkö minä pääsekin pian oppilaaksi?”
”Pian, pian.” Emo ei selvästikään ollut kuullut, mitä olin sanonut.
”Montako kuuta vielä?” Olin toistanut tuon kysymyksen joka aamu siitä lähtien, kun olin kuullut pääseväni joskus oppilaaksi. Eilen vastaus oli ollut neljä kuuta. Mutta ehkä nyt se olisikin kolme kuuta? Tai peräti kaksi? Jospa olinkin nukkunut jo kuun? Tai enemmän! Sittenhän minut voisi jo nimittää oppilaaksi!
”Neljä kuuta.” emon vastaus keskeytti mietteeni. ”Neljä kuuta siihen, että sinusta tulee oppilas.”
”Mutta kun se on niin kauhean kauan!” aloitin purnaamisen, niin kuin joka aamu olin tehnyt monen, monen kuun ajan. (Siis tasan yhden ja puolen kuun ajan) ”Enkö voisi päästä oppilaaksi etuajassa?”
”Et.” emon vastaus oli tiukka ja ehdoton, kuten aina. ”Ehkä erityistapauksessa voisi joskus joustaa neljänneskuun, mutta tämä ei ole erityistapaus ja neljä kuuta on aivan liikaa.” Voi että kun minä inhosin noita emon selostuksia!
”Sitten kun minusta tulee päällikkö, niin minä annan pentujen mennä oppilaiksi sitten, kun he haluavat!” kiljaisin päättäväiseen sävyyn. Emo puisteli päätään naamallaan se sama, ärsyttävän huvittunut ilme.
”Niin tietysti”, hän naukaisi.
”Ei kun ihan oikeasti minusta tulee päällikkö!”
”Joo, niinpä niin. Mentäisiinkö ulos?” emo ehdotti. Pesässä oli kieltämättä tunkkaista, joten päätin suostua ehdotukseen.
”Hyvä on.” Kävelin emon perässä pesästä ulos kylmään aamuilmaan. Hyytävä tuuli puski turkkini läpi ja sai minut hytisemään. Tummia pilviä oli kerääntynyt hieman taivaalle, mutta ilma ei tuoksunut raikkaalle, niin kuin se ennen sadetta teki. Keskityin niin tarkasti haistelemaan mahdollisia sateen merkkejä, etten huomannut emon heittämää sammalpalloa ennen kuin se lätsähti turkkiini.
”Heitä takaisin!” emo pyysi vähän matkan päästä.
”En.”
”No mikäs sinulla nyt on?” emo käveli viereeni niin, että hänen turkkinsa hipaisi hieman minun turkkiani.
”Minä en halua pelata sammalpalloa! Minä haluan tehdä oppilaiden juttuja!” ärähdin.
”Mitäs oppilaat sitten tekevät?” emo kysyi. Kylmyys haihtui kehostani kokonaan unohtaessani sen ja keskittyessäni miettimään klaaninvanhimpien kertomuksia heidän elämästään sotureina ja oppilaina. Sitten muistin oppilaiden puheet ”suurista harjoituksista”.
”Leikitään, että me ollaan oppilaita, jotka on suuressa harjoituksessa!” innostuin. ”Minä olen Sammaltassu ja sinä olet Mäntytassu!” Emon kasvoille nousi pieni hymyntapainen ja hän nyökkäsi.
”Selvä on. Mistäs me kilpailemme?” emo uteli. Mieleeni ei tullut mitään. Miten oppilaat kilpailisivat harjoituksissa?
”Öh… Saalistuksessa?” vastasin kysyvään sävyyn. Emo kallisti päätään tyytyväisen oloisena. Keskityin tarkasti ja muistelin, kuinka jotkut oppilaista olivat esitelleet oppimiaan saalistusliikkeitä. Laskeuduin matalaksi maahan ja hiivin hitaasti eteenpäin. Katseeni harhaili ympäriinsä, kunnes tarkentui ohueen kuusenoksaan vähän matkan päässä. Siristin silmiäni katsoen tiukasti oksaa ja loikkasin sen päälle. Poimin havun tassuni alta suuhuni ja käännyin emoa päin.
”Katso! Minä sain jäniksen!” hihkaisin. ”Nyt on sinun vuorosi!” Emo nyökkäsi ja näytti hänkin saalistusasentonsa, käyttäen sitä lehtikasaan. Vaikka tuo väittikin omansa olevan oikeaoppinen, mielestäni omani oli hienompi. Minä olin saanut myös isomman saaliin! Voittaja oli selvä.
”Jippii!” hihkuin ja hyppelin kummastuneen emon ympäri. ”Minä voitin!”
”Jaa”, emo kuulosti hämmästyneeltä tapahtumien nopeasta kulusta. ”Onnea vain.” Hypin vielä hetken silkasta ilosta, mutta rauhoituin pikku hiljaa. Istahdin maahan emon viereen juuri kun mahani päästi valtavan murahduksen.
”Mennään syömään”, emo ehdotti kuullessaan mahani protestin. Aioin ensin väittää vastaan, mutta kun vatsani murahti vielä uudelleen, päätin silti seurata emoa takaisin pesään.

***

Makoilin selälläni sammalilla silmät kattoa tarkastellen. Emo tuhisi vieressäni sikeässä unessa. Tuhahdin itsekseni. Emo ja klaaninvanhimmat vain nukkuivat päivät pitkät! Ja sitten vielä kehtasivat löpistä: ”Sammalpentu on pieni, ja tarvitsee unta”. Itsepähän täällä koisivat! Kierähdin kyljelleni ja vääntäydyin mahalleni. Yhä tylsää. Vein tassuni naamani eteen ja tarkastelin sitä. Musta karva ei ollut samanlaista kuin vanhemmilla, oppilailla ja sotureilla. Se oli pörheää ja pehmeää, pentukarvaa. Tuhahdin taas – inhosta. Miksi minulla oli tyhmää pentukarvaa, kun muilla oli kiiltävät ja sileät turkit? Epäreilua! Liu’utin kynteni ulos ja vedin ne saman tien sisään. Jatkoin samaa monta kertaa. Sisään – ulos. Sisään – ulos. Sisään – ulos. Lopulta laskin tassuni maahan ja kiepahdin kyljelleni. Mäntyviiksen suuri, musta vatsa kohoili edessäni tuon hengittäessä rauhallisesti. Suupieleni kohosivat väkisinkin ylöspäin ajatuksen pälkähtäessä päähäni. Ojensin tassuani varovasti ja työnsin kynteni ulos. Tökkäisin napakasti emon kylkeä kynnelläni. Nyt tuo heräisi, ja voisimme leikkiä!
”Hmh…” emo murahti kääntäen kylkeään. Voi ei. Mäntyviiksi sen kuin nukkui! Minä olin liian iso nukkumaan. Tai en ehkä ihan. Minua oikeastaan väsytti aika paljonkin ja vähän enemmänkin kuin paljon. Silmäni alkoivat pikku hiljaa lupsahdella ja vaivuin uneen. En syvään – päiväuneen kuitenkin.

Kirjoittaja: Elandra

Olimme palanneet leiriin auringonlaskun aikaan. Liekkihäntä oli kehottanut minua syömään, sillä saalista oli päivä päivältä enemmän. Soturi aterioi nyt parhaillaan Ruusutuikkeen kanssa sotureiden pesän edustalla. Olin ollut nälkäinen, joten tuoresaaliskasasta mukaani oli lähtenyt hiiri. Leirissä oli paljon kissoja tällä hetkellä. Partiot olivat palanneet leiriin, eikä auringonlaskun rajapartiota ollut tänään. Auringonnousun ja aurinkohuipun partiot olivat kiertäneet koko rajan, ja kuuhuipun aikaan lähtisi vielä yksi rajapartio. Huomisaamu olisi minun osaltani vapaa. Vasta aurinkohuipun hetkellä Liekkihäntä veisi minut metsään harjoittelemaan kiipeilemistä.
Kun olin syönyt hiireni, aloin pestä turkkiani. Taisteluharjoituksissa olin onnistunut sotkemaan sen, joten pitkät nuolaisut olivat tarpeen. Pesun jälkeen turkkini oli sileä ja kiiltävä, aivan kuten halusinkin sen olevan. Olin juuri menemässä lepäämään, kun Punatähti asteli leirin keskustaan. Päällikkö kutsui klaanin koolle ulvaisullaan. Menin vain vähän lähemmäksi, mutta en halunnut olla eturivissä. Mitäköhän asiaa päälliköllä oli? Kenties hän nimittäisi oppilaita soturiksi. Toisaalta, myös Haahkapennun oppilasnimityksetkin olivat edessä. Vai oliko joku tunkeilija taas eksynyt klaanimme reviirille? Arvailut loppuivat lyhyeen, kun punaruskea päällikkö naukui:
“Nimitän nyt kaksi oppilasta soturiksi.” Katseeni kiersi kissoissa, kunnes se pysähtyi Minttutassuun. Arvelin, että hän ja Turmatassu olisivat klaanin uusimmat soturit.
“Turmatassu ja Minttutassu, astukaa eteen”, päällikkö käski. Tabbykuvioinen Turmatassu asteli ylväästi päällikön eteen. Vaalean punaruskea Minttutassu hymyili leveästi, kun hän pääsi itseään vanhemman Turmatassun vierelle.
“Turmatassu, sinun soturinimesi on Turmaloikka. Minttutassu, sinun soturinimesi on Minttuvarjo”, kokous päättyi lyhyeen. Kuolonklaanin päälliköt eivät turhia höpötelleet kokouksissa. Kaikki oleellinen tuli sanotuksi ja se oli tärkeintä. Seuraavaksi klaani alkoi hurrata kahden tuoreen soturin nimeä, mutta minä pysyin vaiti. En pitänyt kummastakaan kissasta, joten katsoin turhaksi onnitella heitä. Olin varma, että minä olisin paljon parempi soturi kuin he yhteensä.
Nyt minä olin oppilaiden pesän vanhin oppilas. Olin siitä hyvilläni. Tavoitteeni oli tulla soturiksi ennen muita oppilaita. Seuraavat soturinimitykset olisivat minun.

Seuraavat puoli kuuta kuluivat nopeasti. Harjoittelin paljon Liekkihännän kanssa asioita, joita soturin tuli osata. Olin käynyt harjoituksissa Pimentotassun sekä Karhutassun kanssa. Jyrkänneloikka oli palannut taas soturin tehtäviin. Emme olleet paljoa puhuneet isäni kanssa, sillä tämä vaikutti kiireiseltä Kuuratassun kouluttamisessa. Henkäysvarjo oli häärännyt ympärilläni päivä päivältä enemmän. Minua alkoi ärsyttää jo pelkkä soturin olemus. Hän halusi syödä kanssani ja käydä saalistamassa kanssani, mutta minä en suostunut. Toisinaan kolli yritti vain jutella. Hän puhui säästä ja Pihkatassun koulutuksesta. Välillä raidallinen soturi oli yrittänyt kysellä minulta jotakin, mutta tuima katse oli lähettänyt selvän viestin: en halunnut jutella.
Nyt istuin tavalliseen tapaani leirin pääaukiolla ja katselin kissojen arkisia toimia. Aurinko oli korkealla, se lämmitti päivä päivältä enemmän. Minulla oli vapaapäivä, joten olin vain laiskotellut leirissä koko aamun. Tarkoituksenani oli harjoitella itsekseni oppilaiden pesän takana, jossa harvemmin oli kissoja. Siellä vesiputouksen ääni oli kaikista voimakkainta. Juuri kun olin suuntaamassa kaatuneen kuusen taakse, Punatähti käveli leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle. Jäin paikoilleni melko lähelle piikkihernetunnelia.
“Tämän kokouksen aihe koskee lähinnä oppilaita. Kuten kaikki tietävät, järjestämme Hiirenkorvan alussa aina suuret harjoitukset kaikille oppilaille. Oppilaat on jaettu ryhmiin, ja kaikki ryhmät ovat aika lailla tasavertaisia toisiaan vastaan. Ryhmistä ei voi enää valittaa”, päällikkö lausui. Suuri osa oppilaista astui lähemmäksi päällikköä kuullakseen paremmin. Minä sen sijaan pysyttelin paikallani. Täältä kuuli ihan tarpeeksi hyvin, olihan Punatähdellä kantava ääni.
“Tänäkin hiirenkorvana meillä on erilaisia tehtäviä, joista osa on yksilötehtäviä ja osa joukkuetehtäviä. Joukkueet ilmoitetaan vasta harjoituksissa, koska jokaisen on tultava toimeen myös kissojen kanssa, joita he eivät tunne. Harjoitukset järjestetään neljäsosakuun kuluttua. Ensimmäinen osio kestää auringonlaskusta noin kuuhuippuun, jonka jälkeen oppilaat nukkuvat leirin ulkopuolella yön yli. Auringon noustessa harjoitukset jatkuvat aina auringonlaskuun saakka”, Punatähti päätti kokouksen hännän heilautuksella. Yö leirin ulkopuolella ei oikein houkutellut. Toki paikalla olisi myös ainakin suuri osa mestareistamme, mutta siitä huolimatta ajatus kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Leirin ulkopuolella meillä ei olisi samanlaista suojaa, mitä leirissä oli. Mikä tahansa petoeläin voisi käydä kimppuumme ja tappaa meidät.
“Jännittääkö?” Henkäysvarjon ääni sai minut havahtumaan ajatuksistani. Käänsin kylmän katseeni kohti raidallista soturia.
“Ei”, vastasin kylmästi.
“Haluatko kuulla salaisuuden?” kolli kysyi varovasti ja vilkaisi ympärilleen. Siristin silmiäni, mutta pidin katseeni kollin sinisissä silmissä.
“En”, lausahdin ja käänsin katseeni poispäin soturista.
“Olisin vain kertonut, kuinka voit valmistautua harjoituksiin”, soturi naukui muka väliinpitämättömästi ja oli jo lähdössä luotani. Käännähdin nopeasti Henkäysvarjon puoleen.
“Kerro”, äänensävyni oli enemmän käskevä kuin pyytävä. Soturi virnisti.
“Et halunnut tietää”, hän yritti ärsyttää, mutta virne hänen kasvoillaan kertoi, ettei soturi ollut tosissaan. Pyöräytin silmiäni turhautuneesti. En jaksanut tällaista pelleilyä. Soturi huomasi sen, ja totesi pian:
“Lähdetään kävelylle. Voin kertoa sinulle omista kokemuksistani ja toki hieman salaisia tietoja.” Nyökkäsin vastaukseksi. Liekkihäntää tuskin haittaisi, jos poikkeaisin soturin kanssa leirin ulkopuolella. Henkäysvarjo ei tehnyt elettä lähteäkseen, joten käännyin ensin kohti piikkihernetunnelia ja pujahdin sisään. Tunnelin toisessa päässä Ruostekukka ja Kylmätassu olivat juuri astumassa tunneliin, mutta he väistivät kuullessaan meidät. Ruosteenruskea naaras vilkaisi minua ja sitten perässäni tulevaa Henkäysvarjoa, mutta soturi pysyi vaiti. Kylmätassu sen sijaan istui rauhassa paikallaan ja hymyili minulle.
“Hei”, kolli tervehti pehmeällä äänellään, mutta en vastannut. Käänsin katseeni pois Jäätassusta ja astelin vähän matkan päähän leiristä, kunnes pysähdyin. Henkäysvarjo otti paikan viereltäni ja lähti johdattamaan meitä kohti kuusimetsää.
“Minä olin sinua vähän nuorempi, kun osallistuin kaksi hiirenkorvaa sitten järjestettyihin harjoituksiin”, kolli kertoi. En kääntänyt katsettani soturiin, vaan pidin sen edessäpäin.
“Harjoitukset jäivät kylläkin minun osaltani kesken, kun putosin jäihin”, Henkäysvarjo vastasi murahtaen pienesti. Käänsin yllättyneen katseeni kohti soturia.
“Kai sait kuulla kunniasi joukkuetovereiltasi?” kysyin vakavana. Jos joku joukkueestani menisi ja putoaisi jäihin, en antaisi sitä ikinä anteeksi. Yksikin epäonnistuminen voisi tuoda häviön.
“Kyllähän he siitä jaksoivat pari päivää jauhaa, mutta en jaksanut kuunnella sitä. Joukkueemme ei voittanut, mutta koska vilustuin, en joutunut siivoamaan pesiä”, kolli virnisti. En vastannut mitään.
“Tämän hiirenkorvan harjoitukset pidetään metsässä. Oppilaat rakentavat pesät yöksi ja nukkuvat niissä. Punatähti halusi lisätä sen tehtäviin, koska soturin täytyy osata rakentaa pesä suojakseen jos leiri jostain syystä täytyy hylätä. En ymmärrä hänen ajatuksiaan aina”, vaaleanharmaa raidallinen kolli pudisteli päätään hieman ärsyyntyneenä.
“Sehän vie kamalasti aikaa!” parahdin ärsyyntyen, “harjoitusten pitäisi keskittyä järkeviin asioihin, ei mihinkään oksien kantamiseen.” Henkäysvarjo nyökkäili.
“Mutta Punatähti sen loppujen lopuksi päättää. Vain puolet mestareista osallistuu harjoituksiin, koska joidenkin täytyy vahtia leiriäkin”, soturi tokaisi katkerana.
“Osallistutko sinä?” kysyin ja kohtasin nyt soturin siniset silmät. Näin, miten Henkäysvarjon pupilli laajeni hieman. Soturin kasvoille levisi lämmin hymy. Se sai minut kurtistamaan kulmiani, koska en ymmärtänyt hymyn tarkoitusta.
“Osallistun”, soturi säpsähti, vastasi nopeasti ja käänsi katseensa poispäin minusta. En vastannut taaskaan mitään. Olin tullut siihen tulokseen, että aina Henkäysvarjokaan ei ollut kamalinta seuraa mitä tarjolla oli. Joskus soturilla oli ihan hyviäkin juttuja, mutta toisaalta enemmän sellaisia muka-hauskoja, joille kolli nauroi yksinään.
“Oliko sinulla vielä jotakin kerrottavaa, vai palataanko leiriin?” kysyin pitäen katseeni maassa.
“Palataan vain”, hän vastasi. Teimme loivan käännöksen kiertäen erään kuusen ympäri ja lähdimme kävelemään kohti leiriä.

// 1075 sanaa

Kirjoittaja: Kahvikuppi

Pääni kääntyi salamana viereiseen puskaan, sieltä kuului rasahdus. Yritin haistella ilmaa yrittäen täten tunnistaa mikä puskassa liikkui, mutta turhaan. Pieni jännitys alkoi hiipiä mieleeni, jos pusikossa olisikin Tuhkatassu? Uusi rasahdus, mutta eri suunnasta. Käännyin ympäri niin nopeasti kuin vain pystyin. Nopeuteni ei ollut tarpeeksi, nimittäin välittömästi käännyttyäni kimppuuni iskeytyi Tuhkatassu. Tämän voimakas ponnistus kaatoi meidät molemmat maahan, tästä alkoi raivokas painiottelu. Tuhkatassu yritti saada minusta otetta, minä taas tein parhaani yrittäessä saada häntä pois kimpustani. Lähdin kierimään sivuttain toivoen että Tuhkatassun ote lipeäisi. Sain kierittyä noin yhden ketunmitan jolloin Tuhkatassun ote irtosi. Yritin nousta ylös, tätä yrittäessäni tunsin vastustajani tassun iskeytyvän päähäni painaen pääni ja samalla koko kehoni maihin. En ollut tarpeeksi nopea noustessa ja tällä välin Tuhkatassu oli saanut itsensä ylös ja kimppuuni.
“Taisit voittaa.” Ähkäisin.
“Niin tein.” Tuhkatassu tokaisi ja nosti käpälänsä pois päältäni. Keräsin itseni ylös ja pudistin päätäni hieman. Ravistimme turkeistamme suurimmat roskat irti mitä oli kertynyt ja palasimme mestariemme luokse.
“Noh, mitenkäs meni?” Liekkihäntä kysyi.
“Minä voitin.” Tuhkatassu maukaisi voitokkaana. Liekkihäntä näytti tyytyväiseltä oppilaaseensa.
“Seuraavaksi Haaskatassu toimii hyökkääjänä.” Ruusutuike ilmoitti. Aloitimme välittömästi, hopeanharmaa naaras lähti nyt vuorostaan kävelemään lehtikuusikkoon. Odotin että Tuhkatassu pääsisi tarpeeksi pitkälle. Madalsin asentoani ja lähdin hiipimään tämän perään. Kiipely ei tulisi kuuloonkaan, joten hyödynsin turkkini tummaa väriä ja hiivin varjosta toiseen mahdollisimman äänettä. Pidin askeleeni keveinä ja tein parhaani välttääkseni etten astuisi mihinkään mikä saattaisi pitää ääntä. Minua selvästikin onnisti, tuuli kääntyi vastatuuleksi eli hajuni ei ainakaan kantautuisi Tuhkatassulle. Tuhkatassun eteminen ei ollut kovin nopeaa, päätin hyödyntää tätä ja koukata tämän edelle. Nopeutin askeltahtiani silti pysyen matalana, tarkoitukseni olisi päästä Tuhkatassun edelle ja yllättää hänet sieltä. Oli alkanut jo hieman hämärtää ja varjoja oli kaikkialla. Olin päässyt jo hyvin Tuhkatassun edelle, naaras oli useasti luonut katseensa puihin yrittäen havaita minua oksistosta. Sujahdin korkeahkon kiven taakse piiloon, olin nyt Tuhkatassun reitillä suoraan hänen edessä. Kuuntelin tarkkaan askelien lähestyvän, jähmetyin paikoilleni odottamaan sopivaa hetkeä hyökätä kiven takaa. Askeleet olivat aivan kohdalla, ponnistin itseni kiven päälle. Näin nyt Tuhkatassun selkeästi, tosin tämä oli tietysti nähnyt minut. En jäänyt aikailemaan kivelle vaan syöksyin edessäni olevan vastustajani kimppuun. Tuhkatassu oli nopea ja väisti hyökkäykseni, tassuni tömähtivät maahan. Naaras kävi nopeasti vastahyökkäykseen yrittäen osua minuun tassullansa. Väistin hänen lyöntinsä ja peräännyin muutaman askeleen, jäin aloilleni odottamaan seuraavan iskun tuloa. Toinen isku tuli nopeasti, onneksi olin varautunut ja vedin pääni pois iskun tieltä juuri ajoissa. Kun olin varma että Tuhkatassun isku oli mennyt ohitse iskin itse. Huitaisin tassullani Tuhkatassua kohti, tassuni iskeytyi naaraan poskeen. Vastustajani reagoi tähän nopeasti ja ponnisti itsensä takajaloillaan kimppuuni. Aivan kuin viimeksi, Tuhkatassu sai minut kaadettua. Tiesin että peli olisi menetetty jos antaisin tämän saada otteen niskastani, joten käännähdin selälleni. Tuhkatassu oli heti kimpussani, kannattelin osaa hänen painosta etujaloillani. En ollut ajatellut suunnitelmaani täysin loppuun, nyt Tuhkatassulla oli täydellinen tiliasuus iskeä kasvojani mielin määrin. Isku iskun jälkeen iskeytyi kasvoihini, pitäisi keksiä ratkaisu ja nopeasti. Huomasin että takajalkani pääsivät liikkumaan hyvin vaikka Tuhkatassu olikin päälläni, sain heti ajatuksen. Koukistin takajalkani ja painoin tassuni vankasti naaraan vatsaa vasten, jos taistelu olisi oikea niin Tuhkatassu pulassa. Nyt kykenisin raapaisemaan takajalkojeni voimalla naaraan vatsaa, en näin tietenkään tehnyt sillä siitä aiheutuvat vammat voisivat olla vaarallisia. Tuhkatassu lopetti naamani hakkaamisen tajutessaan tilanteen. Hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisin:
“Taisin voittaa.” Tuhkatassu nyökkäsi samalla poistuen päältäni. Jälleen kerran palasimme mestariemme luokse.
“Mitenkä kävi tällä kertaa?” Liekkihäntä kysyi saavuttuamme.
“Minä voitin.” Raakuin vastaukseksi. Liekkihäntä näytti hieman yllättyneeltä. Oli alkanut jo hämärtämään reilusti joten joukkiomme suuntai takaisin leiriin. Matka leiriin sujui hiljaisesti, en vaihtanut sanaakaan Tuhkatassun kanssa. Tiesin etten ole kovin pidetty, jo pennusta pitäen olin oppinut pitämään suuni kiinni etten olisi suututtanut sisaruksiani.
Saavuimme leiriin ja Ruusutuike kehoitti minua mennä syömään jotain. En ollut hirveän nälkäinen mutta en halunnut väittää vastaan. Suuntasin tuoresaaliskasalle ja valikoin sieltä laihan hiiren. Istahdin tuoresaaliskasan lähistölle ja aloin syömään hiirtä, tunnelma leirissä oli rauhallinen. Oppilaat ja soturit rauhoittuivat päivän toimien jälkeen. Äkkiä tunsin jonkun astuvan häntäni päälle, säpäsähdin mietteistäni ja mulkaisin hännälleni astunutta kissaa. Kyseinen hännäntalloja oli Hiutaletassu, valkea naaras oli yksi oppilastovereistani.
“A-anteeksi, astuin hännällesi aivan vahingossa. Ei ollut tarkoitus.” Hiutaletassu pahoitteli jopa vähän hätääntyneenä. Hymähdin ja olin kääntämässä katsettani hänestä pois kunnes tämä avasi suunsa:
“Nyt kun vihdoin törmäsin sinuun, saanko kysyä jotain?”
“Mitä haluat?” Kähisin epäluuloisena.
“Tämä on melko henkilökohtainen kysymys mutta jos et pane pahaksesi saanko kysyä?” Hiutaletassu takerteli.
“Kakista ulos.” Totesin tympääntyneenä.
“Miksi olet noin… Miten tämän nyt sanoisi? Palanut?” Naaras maukui empien. Moni ei tunnu tietävän taustaani kovinkaan hyvin, jotkut ovat vain kuulleet että olin tulipalossa tai onnettomuudessa. Tuijotin tyhjyyteen päästämättä pihaustakaan hetkeen.
“Pitkä tarina. Sitäpaitsi, miksi se sinua kiinnostaa?” Sanoin totisena, ääneni muuttui jopa vähän kireäksi.
“Ei ollut tarkoitus loukata, minua vain sattuu kiinnostamaan menneet ajat.” Hiutaletassu vastasi. En mielelläni muistele menneisyyttä, varsinkaan omaani. Muistot ovat vieläkin liian tuoreita, pelkkä savun hajun muistelu saa vatsani vääntymään.
“Kotini paloi.” Tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen. Katseeni pysyi visusti etutassujeni juuressa makaavaan puoliksi syödyssä hiiressä.
“Kamalaa. Miten päädyit Kuolonklaaniin? Elitkö yksin? Vai minne perheesi lähti palon jälkeen?” Valkea oppilas naukui varovasti.
“Kuolleita. Kaikki, paisi minä ja yksi muu.” Vastasin yksiselitteisesti. Äänensävyni oli muuttunut rauhallisen monologiseksi. Vastaukseni takia Hiutaletassun kasvoille levisi pieni järkytys, sekä naaras meni täysin hiljaiseksi. Olin mielestäni kertonut jo aivan liikaa, onneksi keskustelumme näytti päättyvän. Haukkasin viimeisetkin palat hiirestäni ja hautasin loput, oli jo ilta.
“Sait kuulla mitä halusit, menen nyt nukkumaan. Öitä.” Huikkasin Hiutaletassulle vielä ennen kuin suuntasin kohti oppilaidenpesää. Tämä jäi vielä miettimään kertomaani ja syömään lähtiessäni. Suuntasin suorinta tietä nukkumaan. Nukahtaminen oli hankalaa, kehoni oli väsynyt mutta mieleni ei ollut levollinen.
// 902 sanaa.

Kirjoittaja: Untuva

Lumihangessa tarpomisen jälkeen tassuni olivat aivan liian väsyneet mihinkään ylimääräiseen tekemiseen. Silti kun olimme hyvästelleen Taivastassun kanssa mestarimme, ja ystäväni oli painellut oppilaiden pesään, minä päätin vielä tehdä jotain muuta. Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta tämä oli sentään ensimmäinen päiväni oppilaana. Halusin tehdä vielä jotain. Jäin katselemaan leiriä kuin etsien itselleni seuraa. Meripihkainen katseeni kiersi läpi leirin vaimentuneen hulinan. Huomasin vaalean punaruskean naarasoppilaan syömässä pulleahkoa hiirtä tuoresaaliskasan läheisyydessä. Hän oli yksin, ja koska en edes muistanut kissan nimeä, päätin astella hänen luokseen. Kävelyni näytti varmasti ulospäin raskaalta, mutta se johtui vain painavista tassuista pitkän reviirin tutkimisreissun jälkeen. Vaaleanruskeasilmäinen naaras kohotti katseensa puoliksi syödystä hiirestään ja kohdisti katseensa minuun. Väläytin ystävällisen hymyn hänelle ja istahdin naarasta vastapäätä.
“Hei! Olen Pikkutassu, pääsin vasta tänään oppilaaksi”, naukaisin toiselle oppilaalle. Olin valmis lähtemään, jos naaras ai haluaisi minua seuraansa. En tietenkään halunnut piinata toisia seurallani, jos joku niin ei oikeasti halunnut. Oli kohteliasta jättää kissa rauhaan, jos hän sitä tahtoi. Kissan ilmeestä päätellen hän taisi vain ilahtua tulostani.
“Hei, Pikkutassu. Minä olen Minttutassu”, punaruskea oppilas vastasi ja huomasin hänenkin huulillaan jonkun hymyntapaisen. Minttutassuksi esittäytynyt kissa vaikutti ystävälliseltä, ainakin näin pienellä tutustumisella.
“Haluatko jakaa tämän?” Minttutassu kysyi ja nyökkäsi puoliksi syödyn hiirensä suuntaan. Vatsani oli kuitenkin täysi, minulla ei ollut ollenkaan nälkä, vaikka olinkin kuluttanut paljon energiaani tänään. Pudistelin ensin päätäni.
“Olen syönyt jo, ei tällä kertaa. Kiitos kuitenkin”, vastasin kohteliaasti naarasoppilaalle, joka haukkasi heti seuraavaksi hiirestä palasen nyökkäillen.
“Oletko varma? Tämä on herkullinen”, Minttutassu sanoi huvittuneena. Nyökkäsin tälle. Katsoin kuinka hiiri katosi hänen suuhunsa, ja kun hän hautasi jäänteet ja luut, joita ei aikonut syödä.
“Tule, näytän sinulle missä voit nukkua!” punaruskea naaras naukaisi, nousi ylös ja lähti oppilaiden pesän suuntaan. Minä lähdin hänen perässään. Minttutassu vaikutti ihan mukavalta kissalta ja häneen olisi kiva tutustua paremmin. Minttutassu taisi olla yksi vanhemmista oppilaista. Sujahdin hämärään pesään. Erotin Taivastassun jo nukkumassa. Hän oli ilmeisesti jo löytänyt itselleen vapaan vuoteen. Minttutassu asettui parin vuoteen päähän ystävästäni.
“Tuo on vapaa”, naaras sanoi hiljaa ja nyökkäsin Taivastassun vieressä olevan vuoteen suuntaan. Pääsisinpä nukkumaan ystäväni viereen. Heti kun pääsin makuulleni ja sulkemaan silmäni, nukahdin.

// 344 sanaa
// toi loppu töksähti ku tuli kiire 🙁

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olimme kiertäneet pienen palan Kuolonklaanin reviiriä mestariemme kanssa. Nähtävää oli ollut niin paljon, että pääni oli suorastaan pyörällä kaiken sen jälkeen. Nyt taivalsimme kohti leiriä ja aurinkokin oli alkanut laskea. Aurinko laski takanamme, ja varjomme liikkuivat hämärästi sulavan lumen pinnalla. Tämä reissu leirin ulkopuolella oli imenyt kaikki mehut minusta, enkä edes jaksanut höpöttää tavalliseen tapaani Pikkutassun kanssa. Olin lopen uupunut ja sain juuri ja juuri nostettua tassujani. En ollut kuvitellut ensimmäisen oppilaspäiväni olevan näin väsyttävä. Olihan se kuitenkin ymmärrettävää, sillä tuohan oli ollut ensimmäinen hieman pitempi matka, jonka olimme kävelleet. Leiri sisäänkäynti alkoi häämöttää edessämme ja tunsin helpotuksen valtaavaan mieleni. Leiri taisi vetää minua puoleensa, sillä askeleni muuttuivat entistä ripeimmiksi. Käännyin Pikkutassun puoleen väsyneesti.
“En taida jaksaa tehdä tänään enää mitään. Kerrotaan huomenna Haahkapennulle ja Pihkapennulle minkälaista on olla oppilas. Jos jatkan vielä vähänkin, lysähdän lumihankeen ja kaikki astuvat päälleni kun maastoudun niin hyvin”, naurahdin uupuneesti. Pikkutassu hymyili minulle. Hänestä oli tullut yksi parhaista ystävistäni. Työnnyimme leiriin, jonka jälkeen hyvästelin mestarini, Huurreliljan ja Pikkutassun. Tummanruskea oppilas oli sanonut vielä käyvänsä jossain. Otin suunnakseni oppilaiden pesän, jossa uusi nukkumapaikkani olisi. Toivon, etten joutuisi nukkumaan Jäätassun lähellä, sillä hän sai vereni kiehumaan, eikä nukkumisesta tulisi silloin mitään. Työnnyin sisälle pesään ja onnekseni kukaan oppilaista ei ollut vielä pesässä. Haistelin nukkumapaikkoja, jotta tiesin mitkä makuualustoista olisi varattu ja kellekin. Pian bongasin Jäätassun alustan ja valikoin itselleni mahdollisimman kaukaisen vapaan pedin. Käperryin pehmeälle sammalpedille siten, että häntäni suojasi kasvojani vielä taivaalta tulevilta laskevan auringon säteiltä. Suljin silmäni ja rentoutin jokaisen lihakseni, eikä kestänyt kauaakaan kun olin jo unten mailla.

255 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Taivastassu: 22kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Pikkutassu: 22kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Pimentotassu: 49kp! –

Pihkatassu: 14kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Haahkapentu: 42kp! – Voit nimittää itsesi oppilaaksi. Mestarisi tulee olemaan Hopeaputous. Ilmoita nimityksistä ilmoituksiin.

Tuhkatassu: 39kp! –

Karhutassu: 10kp –

Kuuratassu: 10kp – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Haaskatassu: 9kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Sammalpentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Kirjoittaja: Elandra

Punatähti oli juuri kysynyt oppilaaltaan, mitä tämä haistaa. Pimentotassu oli kertonut haistavansa jäniksen ja ketun tai koiran. Sitten päällikkö oli pyytänyt minua ja Kuuratassua tarkentamaan oppilaansa vastauksia. Maistelin ilmaa, ja haistoin jänikset ja eläimen, joka oli ehkä ennemmin koira kuin kettu, mutten ollut varma. Lisäksi ilmassa oli joku haju, jonka olin joskus haistanut, mutten saanut päähäni, mikä se oli.
“Se ei ollut kettu, vaan koira”, Kuuratassu kertoi nopeasti. Punatähti nyökkäsi.
“Kaksijalka”, vastaus tuli ulos suustani sillä hetkellä, kun oivalsin sen. Päällikkö nyökkäsi taas.
“Niistä ei ole mitään harmia, sillä kaksijalat koirineen viihtyvät reviirillämme toisinaan. Hiirenkorvan edetessä täytyy olla varovainen, sillä koirat saattaavat olla vapaana. Viherlehden aikaan kaksijalan pennut saattavat käydä Hehkulammen rannassa”, punaruskea kolli kertoi. Liekkihäntä oli kertonut minulle kaksijaloista. Ne asuivat Ukkospolun takana sijaitsevassa kaksijalkalassa. Mestarini oli kertonut myös kotikisuista, jotka elivät kaksijalkojen kanssa ja söivät outoa ruokaa. Kuivat nappulat eivät kuulostaneet erityisen houkuttavilta. Olin sitä mieltä, että jokainen kissa tarvitsi oikeaa tuoresaalista elääkseen.

Partion jälkeen palasimme leiriin. Aurinko oli korkealla ja lämmitti jo vähän enemmän. Pakkasta ei tainnut olla lainkaan. Astelin oppilaiden pesälle ja jäin istumaan kaikessa rauhassa hieman etäämmälle Jäätassusta ja Kylmätassusta. Huomasin myös klaanin tuoreimman oppilaan, Haaskatassun istuvan etäämmällä. Entinen erakko oli tullut klaaniin jokin aika sitten. Hänen kasvonsa ja oikea jalka olivat palaneet pahasti tulipalossa. En ollut koskaan jutellut kollille, eikä totta puhuen kyllä kamalasti huvittanutkaan. Suoraan sanoen kissa näytti rumalta. Jotkut pennut saattaisivat jopa säikähtää arpeutuneita kasvoja. Koko olemus oli muutenkin melko rähjäinen.
Hetken kuluttua huomasin Liekkihännän lähestyvän minua. Käännyin kohti mestariani rauhallisesti. Valkea soturi pysähtyi, muttei istunut alas.
“Lähdelle harjoitteleman taistelua Ruusutuikkeen ja Haaskatassun kanssa”, soturi ilmoitti rauhallisella äänellä. Kuin vaistomaisesti katseeni liukui Liekkihännästä Haaskatassun suuntaan. Tumma oppilas huomasi sen, mutta käänsi päänsä poispäin.
“Milloin?” kysyin, koska en jaksanut alkaa väittämään vastaan. Taisteluharjoitukset olivat aina hyvästä, vaikka vastustaja olisikin tuollainen. Pystyikö Haaskatassu edes taistella vammojensa vuoksi? Toisaalta, vastustajaansa ei ikinä saanut aliarvioida. Haaskatassu saattoi olla hyväkin taistelija, sillä ulkokuori ei koskaan kertonut mitään.
“Nyt heti”, Liekkihäntä sanoi heilauttaen oranssia häntäänsä. Huomasin Ruusutuikkeen kävelevän oppilaansa luokse. Naaras kertoi tuolle uutiset, ja Haaskatassu vilkaisi minua. Hän nyökkäsi ja seurasi mestariaan meidän luoksemme. Kukaan ei sanonut mitään. Ruusutuike katsoi kumppaniaan lämmin hymy kasvoillaan. Vakava Liekkihäntä nyökkäsi ja johdatti meidät ulos leiristä. Kävelin Haaskatassun edellä, ja Ruusutuike piti perää. Mestarini lkiristi tahtia heti ulos päästyämme. Pysyin hänen perässään ongelmitta, mutta olin välillä vähällä upota hankeen. Aurinko teki lumesta pehmeämpää ja sitä myötä myös upottavampaa.
“Harjoittelemme Lehtikuusilaaksossa”, Liekkihäntä vastasi niin kovaan ääneen, että myös Ruusutuike saattoi kuulla sen. Soturi johdatti meidät Lehtikuusilaaksoon.
Laakson reunat olivat melko loivat, joten ongelmia alaspääsyssä ei ollut. Lumi oli tosin paikoin liukasta, mutta laskeutuminen kävi sulavasti. Liekkihäntä pysähtyi alas päästyämme ja kääntyi minun ja Haaskatassun puoleen. Ruusutuike asettui kumppaninsa vierelle.
“Harjoittelemme tänään ihan helppoja asioita, koska mukana on kokematon oppilas”, Liekkihäntä naukui viitaten Haaskatassuun. Joku olisi voinut ottaa tuon loukkauksena, mutta tottahan hän vain puhui. Haaskatassu ei ollut ollut kauaa oppilaana.
“Niin, käymme läpi taistelutilannetta, jossa toinen ei tiedä missä hyökkääjä on”, Ruusutuike selitti lämpimämmällä äänellä. Ruusutuike oli aina ollut mukava, mutta mestarikseni häntä en ikipäivänä olisi halunnut. Naaras oli liian pehmeä. Osasiko hän pitää kuria ollenkaan? Toisaalta, pentutarhalla hän osasi komentaa pentuja ihan hyvin.
“Tarkoituksena on, että vuorotellen toinen oppilas lähtee kävelemään Lehtikuusilaakson halki. Sillä välin me ja toinen teistä pysyttelee piilossa ja seuraa toista. Hyökkääjä saa hyökätä koska vain, jonka jälkeen alkaa taistelutilanne. Saatte käyttää kynsiänne, mutta meidän käskystämme irrottaudutte toisistanne heti”, Liekkihäntä naukui ja painotti viimeistä sanaa. Nyökkäsin merkiksi siitä, että ymmärsin tehtävän.
“Haaskatassu, sinä voit olla ensin se, joka joutuu havainnoimaan ympäristöä. Emme ole vielä harjoitelleet toisen kissan hiljaista seuraamista, joten annetaan Tuhkatassun yrittää sitä ensin”, savunharmaa soturi naukui. Haaskatassu vastasi nyökäten. Liekkihäntä antoi kollille merkin aloittaa. Musta oppilas lähti kävelemän eteenpäin lehtikuusien lomassa. Kun hän oli päässyt tarpeeksi kauas, Liekkihäntä antoi minulle merkin aloittaa. Lähdin ripeästi hiipimään eteenpäin Haaskatassun perään. Pidin huolta siitä, että minusta ei lähtenyt ääntä. Pidin häntäni hieman ylhäällä niin, että se ei koskettanut maata. Pakotin sen kuitenkin niin alas, ettei Haaskatassu voisi nähdä minua sen perusteella. Tiesin, että laakson keskustassa lehtikuuset olivat hyvin lähellä toisiaan. Päätin kiivetä puuhun ja yrittää kulkea niitä pitkin yläilmoissa. Haaskatassu tuskin osaisi odottaa sitä. Valitsin sopivan puun ja kiipesin noin ketunmitan korkeudelle. Huomasin Haaskatassun kävelevän kauempana, joten laskeuduin vähän alaspäin. Kun kolli katosi näkyvistäni, kiipesin nopeasti oksien suojaan. Kampesin itseni paksulle oksalle ja tasapainottelin sitä pitkin eteenpäin. Näin Haaskatassun edessäpäin. Hän katseli ympärilleen, mutta ei tajunnut katsoa korkealle. Vedin syvään henkeä ja ponnistin itseni pois oksalta. Pudottauduin yllättävän sulavasti toisen kuusen oksalle. Oli vähällä, että olisin pudonnut maahan, mutta onnistuin tarttumaan tulevasti oksaan. Se heilui hetken ilmassa, kunnes liike tasaantui. Lähdin kulkemaan eteenpäin kohti puun runkoa. Kiersin sen muiden oksien avulla ja katselin Haaskatassua. Kolli liikkui eteenpäin koko ajan. Seurasin häntä ja loikin puusta puuhun hieman epävarmasti. En ollut koskaan ennen kokeillut tätä, mutta olin ylpeä suorituksestani. Liekkihäntä ja Henkäysvarjo olivat sanoneet, että minulla oli lahjoja kiipeilemiseen. Kun olin aivan Haaskatassun kohdalla, löysin erään ongelman. Minun täytyisi päästä alas ilman ääntä. Päätin lopulta käyttää puunrunkoa suojanani. Asetuin puuhun niin, että Haaskatassu ei näkisi minua, mutta saattaisi kyllä kuulla. Toisaalta samanlaiset äänet kuuluivat myös oravien kiivetessä, joten kolli saattaisi tulkita sen siksi. Laskeuduin niin alas, että saattaisin loikata oksalta Haaskatassun kimppuun. Se olisi erinomainen yllätyshyökkäys. Kolli katseli ympärilleen ja yritti löytää minua. Hän katsoi ensin hetken ajan kuusta, mutta käänsi sitten selkänsä minulle. Kolli käännähteli ympäri nopeasti. Kuin tilauskesta, joku eläin liikahti vastapäisessä puskassa. Se sai Haaskatassun huomion. Pujahdin rungon toiselle puolelle ja hiivin oksaa pitkin. Lopulta ponkaisin itseni ilmaan kohti Haaskatassua. Kolli kääntyi ympäri, mutta vähän liian myöhään. Laskeuduin kissan päälle ja lähdimme kierimään maassa. Yritin saada otetta oppilaasta, mutta turhaan. Haaskatassu kiemurteli hurjasti, mutta minä tein samoin. En halunnut hävitä tätä taistelua minua paljon kokemattomammalle oppilaalle! Olin harjoitellut jokaista liikettä niin paljon, että minun oli pakko voittaa.

//Haaskatassu? Voit ite päättää miten tässä käy ja kirjottaa sit vaik siitä ku on Haaskan vuoro kulkee tuolla huomaamatta :’D
// 959 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Punatähti oli kertonut meille juuri oppilaiden hiirenkorvan harjoituksista. Tarkoituksena oli juhlistaa luonnon heräämistä henkiin lehtikadon kylmistä ajoista kisaamalla joukkueissa. Tuhkatassu kysyi tehtävien luonteesta.
”Samaa luokkaa mitä aiempina Hiirenkorvina. On joukkuetehtäviä ja yksilötehtäviä, joihin valitaan tekijä ryhmän kesken. On saalistamista, taistelemista, kiipeilemistä ja muuta kilpailtavaa”, Punatähti selitti tuttuun rauhalliseen ja viisaalta kuulostavaan tapaansa. Irvistin sisäisesti kiipeilemisen kohdalla, sillä se oli asia, jonka osasin kenties heikoiten. Ja toisin kuin saalistaminen, kiipeilyä oli hankalampi kehittää; en voinut paljoakaan sille, että en ollut metsän ketterin kissa. Taistelemisessa sen sijaan varmaankin pärjäisin.
En kuitenkaan voinut miettiä, missä pärjäisin yksin. Harjoituksissa kisattiin joukkueissa, mistä en ollut kovin innoissani. Toimin parhaiten yksin, kun en joutunut huolehtimaan muista. Joukkueissa meidän pitäisi miettiä muidenkin liikkeitä, ei vain omia. Kaikkien vahvuudet ja heikkoudet olisi otettava huomioon. Jokainen noudattaisi yhteistä suunnitelmaa, eikä oma ajattelu käynyt päinsä. Ja joukkueessa en pääsisi loistamaan samalla tavalla kuin yksin.
Jos minun oli pakko olla osa jotain joukkuetta, toivoin vain jonkun, joka pystyisi korvaamaan puutteelliset kiipeily- ja metsästystaitoni. Tiesin Karhutassun olevan hyvä saalistaja, joten hän olisi hyvä vaihtoehto. Salaa toivoin myös, että Tuhkatassu oli samassa joukkueessa kanssani, sillä hänet tunsin oppilaista parhaiten. Emme tietenkään olleet mitään ystäviä, mutta mieluummin olisin jonkun puolella, jonka tunnen. En kuitenkaan myöntäisi sitä hänelle ikinä.
Kaaostuho ja Liekkihäntä ilmoittivat saaneensa rajat merkittyä ja Punatähti lähti taas johtamaan partiota kohti Hehkulampea. Kuljin oppilaista etummaisena ja keskityin vain tarkkailemaan ympäristöäni. Toivoin hartaasti, ettei takanani kulkeva Kuuratassu alkaisi puhua minulle. Aiemmin kolli oli törmännyt minuun, mikä oli hiukan ärsyttävää. Ei kuitenkaan niin ärsyttävää, että olisin hyökännyt hänen kimppuunsa, mitä Kuuratassu oli näyttänyt pelkäävän minun tekevän. Hän ei tuntenut minua selvästi tarpeeksi tietääkseen, ettei se ollut tapaistani. Oli kuitenkin tuntunut hyvältä olla pelätty, edes hetken ajan. *Mieluummin pelätty, kuin pidetty.*
”No, Pimentotassu, mitä haistat?”
Säpsähdin ajatuksistani kuullessani Punatähden puhuttelevan minua. Hän katsahti taakseen kysyvästi. Keskityin hetken ajan haistelemaan ilmaa.
”Näillä main on kulkenut jäniksiä. Melko vastikään. Sitä aiemmin kettu… tai ehkä koira.”
Mestarini nyökkäsi hieman ja katsahti sitten kahteen muuhun oppilaaseen.
”Entä te? Pystyttekö tarkentamaan Pimentotassun havaintoja?”

//Kuura? Tuhka? Sori tää on vähän kömpelö
//332 sanaa

Kirjoittaja: Sinna

”Sammalpentu kulta. Tulisit nyt jo ulos”, Mäntyviiksi pyysi. Puristin huuleni (Onko kissoilla ’huulia’? XD) tiukasti yhteen ja pudistin päätäni.
”Itsepäisyytesi on naurettavaa!”
”No sitten se on!” Olin tiukasti päättänyt, etten menisi ulos vaikka mikä olisi! Itse asiassa olisin hyvin voinut mennäkin, mutta en tahtonut tehdä emon mielen mukaan.
”Menen sitten yksin”, emo puhahti ja rämisteli kiukkuisen kuuloisesti ulos pentutarhan oviaukosta. Suupieleni nousivat väkisinkin ylöspäin, koska olin saanut yleensä niin rauhallisen Mäntyviiksen menettämään malttinsa. Asetuin makaamaan sammalille ja yritin saada aikani kulumaan. Oikeastaan voisinkin mennä ulos. Siellä ei olisi näin TYLSÄÄ! Nousin hitaasti ylös ja rapisutin makuualusia kävellessäni oviaukolle. Työnsin pääni ulos ja aivastin, kun kuonolleni tipahti räntää. Emoni loikoili vähän matkan päässä nauttimassa auringon viime säteistä.
”Tulithan sinä sittenkin”, hän naukaisi. Käänsin katseeni pois. Tyhmä Mäntyviiksi, joka komenteli! Tyhmä aurinko, joka paistoi silmiin! Tyhmä hiirenkorva, joka aiheutti räntäsateita! Tyhmä maailma, joka ärsytti minua!
”Niin?” emo kysyi vaativasti.
”Öö, mitä?” Oliko hän kysynyt minulta jotain?
”Eikö aurinko paistakin ihanasti?”
”Ei.” Katsoin keltaista palloa, joka painui hiljalleen taivaanrannan taakse häikäisten silmiäni. Mitä hyvää tuossa oli?
”Onko sinulla ärsytyspäivä?” emo kysyi. Tyhmää! Miksi hän puhui minulle kuin pikkupennulle, vaikka olin jo KAKSI kuuta?
”EI OLE!”
”No taitaapa olla…”
”TYHMÄ!”
”Hys hys”, emo puhahti. ”Äläpäs huuda.”
”No kun sinä olet TYHMÄ!” karjaisuni sai soturien pesän luona kävelevät kissat kääntämään päänsä meitä kohti. Emo näytti vaivaantuneelta.
”Ei noin saa puhua, Sammalpentu. Kyllä sinun pitäisi se jo tietää.”
”Pah. Pöh. Höh.”
”Leikitäänkö jotain?” emo kysyi. Mitä hän oikein luuli? En minä halunnut hänen kanssaan leikkiä, en ollenkaan.
”Ei.”
”No sitten saat kyllä mennä nukkumaan!” emon kärsivällisyys alkoi selvästi loppua.
”ENPÄS!” Vesi kihosi silmiini huutoni seurauksena. Miksi emo oli koko ajan niin tyhmä!
”Sitten leikitään.”
”Eikä leikitä! Minä menen sitten nukkumaan!” päätin. En minä halunnut leikkiä Mäntyviiksen kanssa enää KOSKAAN! Tömistelin soturien pesään leuka itsepäisesti koholla. Kaikki oli niin TYHMÄÄ! Käperryin sammalissa valmiiksi olevaan painaumaan ja suljin silmäni. Emo tuli vielä nuolaisemaan minua korvasta, mutten viitsinyt avata silmiäni. Minähän en nukahtaisi! En ikinä! Valvoisin vielä silloinkin, kun kuu kohoaisi taivaalle ja… *kuorsausta*

//332 sanaa

Kirjoittaja: Kahvikuppi

**Uni**
Jokainen hengenveto polttaa, on pimeää sekä tuskallisen kuuma. Hoipertelen säkkipimeässä vailla suuntaa samalla kun tajuntani alkaa heiketä. Raivoavien tulenlieskojen ääni voimistuu hetki hetkeltä kuumentaen ilmaa entisestään. Nyt kykenen jo erottamaan lähestyvät liekit savun seasta. Menin mihin suuntaan tahansa, oli siellä heti tulta tukkimassa tieni.
“Ole kiltti ja kuole…” Isäni sanat alkoivat kaikumaan liekkien seasta. Ennen kuin edes kerkiän tajuta mistään mitään ovat lieskat jo ympäröineet minut. Polttava kuumuus käristää karvojani samalla kun tulirengas alkaa supistumaan ympärilläni. Yskin savua kahuissani, kyyneleet valuvat silmistäni.
“Ei… Ei! Apuaa! Polttaa!” Kiljun epätoivoisesti. Viimein tulirengas sulkeutuu nielaisten minut. Lieskojen korventaessa nahkaani, päästän viimeisen pitkän kiljaisuni joka puolivälissä muuttuu karheaksi korinaksi ja yskimiseksi.
**Todellisuus**
Säpsähdän hereille huohottaen. Nousen istumaan ja kerään itseäni, hengitän syvään kolmesti ja nielaisen. Sydämeni lyönnit alkavat tasaantumaan. Muut oppilaat näyttävät nukkuvan vielä, oppilaiden pesässä tunnelma on rauhallinen ja uninen. Naamaani ja jalkaani polttaa että pistelee, päätän mennä haukkaamaan happea. Ulkoilma on ihanan virkistävää ja sopivan viileää, vedän sitä keuhkoni täyteen. Viileä ilma lievittää arpieni pistelyä, istahdan oppilaidenpesän suuaukon lähistölle. Suljen silmäni ja yritän tyhjentää mieleni, mutta särky ja katkeruus pysyivät silti mielessäni. Istun oppilaiden pesän suuaukon läheisyydessä ties kuinka pitkään, miettien kaikkea maan ja taivaan välistä sekä nuollen haavojani. Hiljalleen oppilaiden pesästä alkoi valumaan oppilaita ulos, toinen toistaan väsyneemmän näköisinä. Ohitseni kulkevat oppilastoverini eivät kiinnittäneen minuun juurikaan huomiota, sain vain muutaman oudoksuvan mulkaisun. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli noussut jo hieman taivaanrannan ylle, valoisuus tulee nopeasti. Päätin nousta ja venytellä, venyttely tuntui mukavalta sillä arpeutunut iho oikeassa jalassani tuntuu siltä kuin se olisi jatkuvasti puristuksissa. En voisi vain maleksia koko päivää, joten lähdin etsimään mestariani. Etsintäni loppui lyhyeen huomatessani mestarini Ruusutuikkeen suunnistavan luokseni ilmaannuttuaan soturien pesästä.
“Huomenta Haaskatassu! Saitko nukuttua hyvin?” Savunharmaa soturi kysyi päästyään luokseni.
“Huomenta. Nukuin ihan hyvin.” Vastasin. Ruusutuike näki selvästi etten ollut nukkunut levollisesti, mutta jätti tämän mainitsematta.
“Minulla oli mielessä että menisimme harjoittelemaan taistelua tänään. Miltäs kuulostaa?” Naaras maukui.
“Hyvältä kuulostaa.” Rahisin vastaukseksi. En halua vastata tai edes puhua pitkästi, jokainen leukani liike pistelee naamani arvissa.
“Sopiiko sinulle myös että käyn kysymässä jos joku toinen soturi haluaisi tulla oppilaansa kanssa harjoittelemaan seuraamme? Haluaisin nähdä miten pärjäät toista oppilasta vastaan.” Ruusutuike ehdotti. Jäin hetkeksi miettimään ehdotusta, en ole tutustunut yhteenkään oppilastoveriini aikanani klaanissa.
“Miten vain.” Vastasin monotonisesti. Ruusutuike nyökkäsi ja ilmoitti lähtevänsä nyt kyselemään, ja että minun pitäisi odottaa tässä. Tein työtä käskettyä ja jäin odottamaan.
//Joku?

// 391 sanaa

Kirjoittaja: Frankie

Kun aurinko oli eräänä iltana laskemassa taivaanrannan taakse, ei Haahkapentu millään malttanut mennä nukkumaan. Hän katsoi pentutarhan suuaukolta haikaillen Kuolonklaanin leiriä, missä kissat elivät klaanin arkea täysin rinnoin. Osa sotureista vetäytyi pesiinsä yöunille, mutta Jäätassu mestarinsa Varjokarvan kanssa suuntasivat leirin suuaukosta ulos, luultavimmin öiseen metsästystuokioon. Haahkapentu toivoi niin kovasti pääsevänsä itsekin jo metsästämään ja taistelemaan. Hän kuvitteli itsensä kaikessa rauhassa Kuolonklaanin reviirillä metsästämässä, missä kukaan ei häntä häiritsisi. Toisaalta hänen unelmiinsa mahtui myös klaanilaisten arvostus ja kunnioitus hänen kävellessään soturina leirissä kaikkien silmien edessä.
Hän tunsi itsensä vieläkin haikeammaksi ajatellessaan hiirenkorvan alussa pidettäviä suuria harjoituksia, joista hän oli kuullut klaanissa puhuttavan nyt viime aikoina. Hän ei tiennyt niistä paljoa muuta kuin sitä, että kaikki oppilaat tulisivat kilpailemaan toisiaan vastain jossain Punatähden päättämässä sijainnissa. Ajatus kuulosti todella hauskalta, mutta hän ei takuulla ehtisi oppilaaksi ennen niitä.
Hän pohti kovasti syytä sille, miksi Punatähti ei ollut nimittänyt häntä vielä oppilaaksi. Taivastassun, Pikkutassun ja Pihkatassun nimityksistä oli vierähtänyt jo aikaa, ja hän oli saavuttanut oppilaan koon jo yli kuu sitten. Hän pelkäsi Jäätassun olevan oikeassa. Punaruskea kolli oli muutama auringonnousu sitten pilkannut häntä siitä, kuinka häntä ei ikinä nimitettäisi oppilaaksi, vaan sen sijaan hän saisi viettää koko loppuelämänsä klaaninvanhimpien kanssa.
’’Mitä mietit Haahkapentu?’’ kuului Sumusilmän ääni hänen takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki sokean klaaninvanhimman pari ketunmittaa hänestä makaamassa omalla makuualustallaan, korvat kuitenkin tarkkaavaisesti höröllä. Haahkapentu ei tällä kertaa hätkähtänyt. Hän oli viime päivinä tottunut klaaninvanhimman seuraan ja piti sitä jopa hieman lohduttavana, vaikkei vieläkään mielellään rupatellut paljoa.
’’En mitään’’, hän tokaisi tökerösti. Hän ei halunnut avata sydäntään juuri nyt, vaikka hänen vastauksensa tulikin vahingossa hieman liian tiukkaan sävyyn.
’’Aavistan kyllä, että jotain on mielessäsi. Ethän vain jätä minua arvailemaan?’’ Sumusilmä kysyi haikea sävy äänessään.
Haahkapentu empi hieman, mutta antoi periksi. ’’Mietin vain, miksi Punatähti ei ole nimittänyt minua vielä oppilaaksi.’’
’’Vai oppilaaksi jo haluat?’’ kysyi Naarmunenä, joka istui lähellä Sumusilmää. Kollin kylki oli märkä siitä, kuinka hän vain hetkeä aiemmin oli pessyt itseään. ’’Et ole ainut pentu, joka haluaisi oppilaaksi jo ennen aikojaan.’’
’’Kyllä sinut varmasti pian nimitetään. Ei ole kauaa siihen, kun täytät kuusi kuuta’’, lohdutti Sumusilmä.
’’Tästä muistuukin mieleeni tarina eräästä pennusta, joka unissaan eksyi Pimeyden metsään ja toivoi siellä olleilta kissoilta kykyä kasvaa niin suureksi, ettei päälliköllä olisi muuta mahdollisuutta kuin nimittää pentu jo oppilaaksi.’’ Naarmunenän tummanvihreät silmät muuttuivat viiruiksi valmiina ryhtymään tarinankertojaksi.
Haahkapentu ei sanonut mitään, mutta asteli Naarmunenää pari askelta lähemmäs kuullakseen paremmin. Hän ei voinut olla myöntämättä pitävänsä klaaninvanhimman kauhutarinoista aavistuksen verran, vaikka ne usein veivätkin hänen yöunensa.
Sumusilmä huokaisi makuusammalillaan, muttei sanonut mitään vastaan. Naaras tiesi olla kieltämättä toverinsa tarinankertomista liikaa.
’’Tarinan mukaan pentu oli eräänä päivänä vinkunut emoltaan lupaa päästä jo oppilaaksi, mihin emo oli tietenkin vastannut kieltäväksi. Pentu oli tehnyt sitten pentutarhassa kunnon kiukkukohtauksen ja kieltäytynyt menemästä nukkumaan, niin kuin monilla tottelemattomilla ja kurittomilla pennuilla on tapana.’’ Naarmunenä virnisti Haahkapennulle kuin olisi viitannut sanomassaan juuri häneen. Haahkapentu tuhahti, sillä eihän hänellä ollut koskaan tapana kiukutella!
Klaaninvanhin kuitenkin jatkoi ennen kuin Haahkapentu ehti sanoa mitään: ’’Kun emo oli lopulta saanut pennun aloilleen ja pentu oli laittanut silmänsä kiinni, avasi hän ne uudestaan Pimeyden metsässä. Ympärillään pentu näki sumua ja puiden lomassa kiiluvia silmiä.’’ Naarmunenän ääni muuttui matalammaksi.
’’Sumun seasta astui esiin hahmo. Pentu oli itse liian nuori muistaakseen tätä arvostettua soturia, joka oli kuollut kunniakkaasti ja eli nyt ikuisen elämän muiden kuolleiden kuolonklaanilaisten kanssa. Nimi ei valitettavasti tule minunkaan mieleeni, mutta se tässä tarinassa ei ole tärkeintä’’, Naarmunenä piti pienen tauon, jonka jälkeen hän jatkoi ääni yhä matalana. ’’Tärkeintä on, että pentu tiesi Pimeyden metsän kissojen olevan maagisia. Kuolleen soturin esiteltyä itsensä pentu aneli oppilaaksi pääsyä samalla tavalla kun oli valveilla ollessaan anellut emoltaan. Kuollut soturi varoitti pentua siitä, että pennun nimittämisestä oppilaaksi ennen oikeaa aikaa ei seuraisi mitään hyvää. Pentu tiesi olevansa vielä liian pieni, joten pyysi soturilta kasvupyrähdystä. Tähän soturi vastasi, että pennut toiveet toteutuisi, mikäli pentu ne ansaitsisi. No, ansaitsiko pentu toiveita? Pienokainen valehdellen vastasi myöntävästi, vaikka olikin hereillä ollessaan osoittanut olevansa vielä hyvinkin epäkypsä.’’
Naarmunenän silmissä oli ilkikurinen pilke. ’’Osaatko sanoa mitä seuraavaksi sitten tapahtui?’’
Haahkapentu ei vastannut, mutta hänen jäänsiniset silmänsä odottivat uteliaasti tarinan seuraavaa käännettä. Sumusilmän silmät olivat kiinni ja tämä näytti nukkuvan, mutta höröllä olevasta korvasta tiesi tämän kuuntelevan.
’’Kun pentu heräsi seuraavana auringonnousuna, huomasi hän kasvun kehossaan heti. Luut hänen raajoissaan kasvoi pituutta kivuliaasti, ja selkänikamia poksahti tyhjästä lisää. Hännästä tuli pikkuhiljaa pidempi, samoin korvista ja kuonosta. Hampaat muuttuivat kellertäviksi ja veitsenteräviksi. Pian ne hädin tuskin mahtuivat pennun suuhun. Kivusta huolimatta pentu huomasi pian olevansa oppilaan kokoinen ja ei voinut hillitä riemuaan. Mutta kasvu ei kuitenkaan loppunut siihen, ja pennun riemu jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Kivuliaan kasvun lisäksi pennun turkki vaihtoi väriään kellanpunaiseen ja hännänpää muuttui valkeaksi. Pennusta oli tullut oppilaan sijasta suuri kammottava kettu! Kun pennun emo heräsi, näki hän ketun suuret hampaat ja kiiluvat silmät. Kauhusta emo kirkaisi ja raapaisi ketun silmän irti. Kettu oli nyt suuri, vihainen ja nälkäinen. Ennen kuin hän ehti tajutakaan, hän oli syönyt oman emonsa!’’
Haahkapennun silmät suurenivat, mutta siitä huolimatta hän halusi kuulla tarinan loppuun.
’’Kettu pakeni emonsa syötyään kauas metsän uumeniin. Pienestä pennusta jäljellä ei enää ollut muuta kuin muisto. Tarina ei kerro kuinka ketulle lopulta sitten kävi, mutta joidenkin mukaan Kuolonklaanin reviirillä elää vieläkin jättiläismäinen yksisilmäinen kettu, joka silloin tällöin haukkaa metsästämässä tai partiossa olevia sotureita kitaansa.’’
Naarmunenä lopetti tarinansa hiljaisuuteen.
’’Minä en ole kyllä ikinä kuullut juttua siitä, että Kuolonklaanin reviirillä olisi kuvailemaasi jättiläiskettua. Tänne eksyy silloin tällöin vain yksittäisiä kettuja, joista suurin osa on normaalikokoisia ja joilla on molemmat kaksi silmää’’, Sumusilmä huomautti makuupaikaltaan. ’’Luulen, ettei sinulla Haahkapentu ole syytä huoleen.’’
’’Se, ettei kukaan ole nähnyt tätä kettua, ei tarkoita, ettei tätä olisi lainkaan olemassa. On hyvä pitää itsensä varuillaan varmuuden vuoksi’’, Naarmunenä sanoi ilkikurisesti. Vaalea kolli oli hyvin tyytyväisen oloinen tarinaansa.
’’Oli miten oli, on sinun aikasi mennä nukkumaan Haahkapentu.’’ Sumusilmä ohjasi Haahkapennun omaan nukkumapaikkaansa. Haahkapentu ei väittänyt vastaan, vaikkei ollutkaan yhtään väsynyt.
Hän ei lähes oppilasikäisenä mitään kuvitteellista kettua pelkäisi, hän sanoi itselleen laittaessaan silmiä kiinni. Siitä huolimatta kesti kauan aikaa, ennen kuin hän sai kunnolla nukahdettua.

//994 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Soturit ja Punatähti merkkasivat yhä rajoja, ja me kolme oppilasta tarkkailimme ympäristöä. Tunnelma oli lievästi sanottuna kireä. Montaa sanaa ei oltu vaihdettu, mutta Pimentotassu ja Kuuratassu tuntuivat käyttäytyvän kuin mitkäkin pennut. Olimme saavuttaneet kaksi kukkulaa ja kiersimme niitä parhaimmillaan.Huomasin Punatähden vilkaisevan meidän suuntaamme. Päällikkö takuulla aisti kireän ilmapiirin. Hän sanoi jotakin kahdelle soturilleen ja asteli meidän luoksemme.“Oletteko valmistautuneet Hiirenkorvan suuriin taisteluharjoituksiin?” päällikkö kysyi kuin ohimennen. Harjoituksista oli puhuttu jonkin verran Liekkihännän kanssa. Jokainen oppilas osallistuisi, ja kaikki jaettaisi joukkueisiin. Mestarini mukaan juhlimme luonnon heräämistä ja Hiirenkorvan alkua.Häviäjäjoukkueet joutuisivat siivoamaan pesiä seuraavan kuun ajan, kun taas voittajajoukkue saisi keskittyä koulutukseensa.“Miten niihin voisi valmistautua?” tuhahdin, sillä en todella ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta.“No vaikka kertaamalla liikkeitä”, Pimentotassu vastasi hieman piikikkäästi. Vilkaisin naarasta silmiäni pyöräyttäen.“Osaan jo kaikki harjoittelemani liikkeet. Ei ole syytä kerrata niitä”, selitin viileästi.“Miten joukkueet jaetaan?” Kuuratassu keskeytti minun ja Pimentotassun alkavan kinan. Käännyin Punatähden puoleen kiinnostuneena. Harjoituksista ei oltu vielä pidetty virallista tiedotustilaisuutta. Kaikki tiesivät harjoituksien olevan joka hiirenkorva, jonka vuoksi siitä puhuttiin jo nyt. Liekkihäntä oli kertonut, että tapahtuma järjestettäisiin kuun sisällä.“Mestarit sopivat siitä. Pyrimme tekemään joukkueista tasavertaisia”, päällikkö selitti rauhallisella äänellä ja vilkaisi yhä rajoja merkkaavia sotureita. Olisin halunnut joukkueiden tulevan ikäryhmän mukaan. Sillä periaatteella minä kuuluisin vanhimpien oppilaiden ryhmään.“Millaisia tehtävät ovat?” kysyin ja pidin ilmeeni tasaisena. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, vaikka kilpailuhenkinen tapahtuma saattoi olla koko oppilasajan kohokohta.“Samaa luokkaa mitä aiempina Hiirenkorvina. On joukkuetehtäviä ja yksilötehtäviä, joihin valitaan tekijä ryhmän kesken. On saalistamista, taistelemista, kiipeilemistä ja muuta kilpailtavaa”, punaruskea päällikkö selitti sulavasti. Hänen ei pitänyt miettiä sanojaan, sillä päällikkö taisi todella tietää, mistä hän puhui. Toivoin kiipeilemiseen liittyvän tehtävän olevan yksilötehtävä. Minulla olisi vielä aikaa kehittää kiipeilytaitojani, jolloin voisin voittaa kyseisen lajin. Liekkihäntä oli kertonut, että aiemmin kilpailussa oli lähes aina nopeutta kaipaavia tehtäviä, sekä tehtäviä, joissa järkeä tarvittiin. En ollut kovinkaan nopea, jonka vuoksi toivoin saavani joukkueeseeni jonkun nopean juoksijan. Kenties Kuuratassun. Oppilaalla oli pitkät jalat, joten arvelin hänen olevan nopea. Lisäksi kissa kävelikin nopeasti. Joukkueen yhteishengen täytyisi myös olla ihan hyvä. Siksi toivoin, että Jäätassu ei tulisi minun joukkueeseeni. Oppilas toki oli isokokoinen ja vahva, mutta hänen kanssaan ei tullut toimeen takuulla kukaan.

//Pimento tai Kuura?
// 357 sanaa

Kirjoittaja: Siru

Olin tyytyväinen kuullessani, että Jyrkänneloikka olisi pian pääsemässä pois parantajan pesältä, ja kykenisi jatkamaan kouluttamistani. Tähän asti, lähes joka harjoituskerralla minua oli opettanut eri soturi, joista monella oli oma taktiikkansa ja näkemys siitä, kuinka mikäkin liike oli tehtävä. Pimeyden metsälle kuitenkin kiitos siitä, ettei Kaaostuho opettanut minua muutoin kun sen yhden kerran, jonka jälkeen olin valmis nukkumaan hiirenkorvan aikaan asti. Jouduin kuitenkin seuraavana aamuna heräämään aamun partioon, vaikka yritin puhua Hehkuaskeleen väittämään Surmakynnelle, että olisin saanut yskän.
Kiinnitin huomioni ympäröivään luontoon, jota laskeva kuu valaisi, saaden maan peittävän valkean hangen kimaltelemaan. Tuhkatassu oli kääntänyt kapseensa pois, eikä vaikuttanut järin kiinnostuneelta keskustelemaan. Raidallinen oppilas oli vain hieman minua vanhempi, mutta vaikutti hieman jäykältä, eikä tainnut juuri viettä aikaa muiden oppilaiden kanssa. Olin joskus nähnyt hänen harjoittelevan ja hän vaikutti tunnolliselta oppilaalta, mitä en ihmettele, sillä olihan Jyrkänneloikka hänen isänsä ja tällä oli tapana vaatia tyttäreltään paljon. Nytkin Tuhkatassu tarkkaili ympäristöä, kun Kaaostuho, Punatähti ja Liekkihäntä merkitsivät rajaa ukkospolun vierestä, mutta oma katseeni oli laskenut maahan niin, että juuri ja juuri näin mitä edessäni oli. Tyhjä vatsani kurni ja tunsin askelteni alkavan painaa aina vain enemmän, mutten vain kehdannut pyytää Punatähteä hidastamaan. Onnekseni päällikkö pysäytti partion hetkeä myöhemmin, haistaessaan lähistöllä jotakin. En kuitenkaan ollut varautun tähän ja väsyneenä törmäsin melko voimakkaasti edelläni kulkevaan Pimentotassuun. Mustan naaraan käänsi hitaasti päätään, jolloin tuon kylmä katse kohtasi omani, ja olin hetken aikaa varma, että oppilas kävisi kiinni kurkkuuni. Kohotin kulmiani arvelevasti, enkä viitsinyt pahoitella sanallakaan, vaan jäin odottamaan Pimentotassun reaktiota. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti sanoa mitään, Punatähden huuto herätti molempien huomion.
”Kaikki hyvin, voimme jatkaa matkaa”, päällikön käsky sai kaikki partiosta jälleen liikkeelle, mutta ennen kuin Pimentotassu kääntyi takaisin kulkusuuntaamme, hän paljasti nopeasti valkeat kulmahampaansa. Huokaisin mielessäni helpotuksesta ja koitin jättäytyä suosiolla partion perälle, kunnes hännillä oleva Punatähti kehotti minua siirtymään edemmäs, jolloin kuljin Tuhkatassun ja Pimentotassun välissä. Tunnelma ei ollut millään tapaa rento, eikä kukaan puhunut sanaakaan.
Ukkospolku oli jäänyt jo hetki sitten taaksemme ja olimme jälleen havumetsän ympäröimiä. Vauhtimme oli hidastunut, mikä taisi johtua siitä, että Punatähti oli huomannut monet yritykseni jäädä partion hännille ja tulkinnut sen väsymykseksi. Tosiasiassa halusin vain välttää Pimentotassua, eikä Tuhkatassukaan pahemmin tuntunut välittävän seurastani.
”Ihan kuin partiossa olisi klaanivanhin mukana”, kuulin mustan oppilaan mutinan. Pyöräytin silmiäni ja parilla pitkällä loikalla olin jo ohittanut hänet.
”Puhut varmaankin itsestäsi”, sanoin kylmästi ja siristin harmaita silmiäni. Olisin voinut olla piittaamatta Pimentotassusta ja antaa asian olla, mutta hän oli itse aloittanut.
”Ennemminkin kaksi pentua”, Tuhkatassun pisteliäs ääni kuului hieman takaamme. Päästin turhautuneen huokauksen ja vilkaisin lapani yli harmaata oppilasta, jonka tahti oli myös kiristynyt, joten otin jälleen pari pidempää harppausta, jotta saisin karistettua heidät aivan kannoiltani.

//436 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli vasta varhainen aamu. Istuskelin oppilaiden pesän edustalla, pitäen silmällä heräilevää leiriä. Aamupartioon lähtevät kissat könysivät ulos pesistään. Myhäilin itsekseni kun näin Surmakynnen astelevan turkki siistiksi suittuna aukiolle. Tänään hän ei joutuisi odottamaan minua tappiin asti, sillä olin jo valmiina.
Varapäällikön keltaisten silmien katse tavoitti minut ja vaistomaisesti korjasin hieman asentoani näyttääkseni edustavammalta. Naaras kohotti yllättyneen oloisena kulmiaan, vaihtoi muutaman sanan parin soturin kanssa ja lähti sitten tassuttelemaan minua kohti.
“Sitä ollaan jo jalkeilla?” hän murahti saavuttuaan kohdalleni.
Nyökkäsin ylpeänä. “Aivan, ja täysin valmiina päivän harjoituksiin”, lupasin.
Arpinen naaras tiirasi minua pitkään, mutta tuhahti sitten ja tokaisi vain:
“Hienoa. Voimmekin lähteä saman tien. Palat varmasti halusta päästä juoksemaan saaliin perässä.”
Katsoin häntä vuorostani yllättyneenä. Saaliin perässä? Enkö pääsisikään näyttämään Surmakynnelle uusia, hieman toispuoleisesti hiottuja taistelutaitojani?
Nielin pettymykseni ja kirin jo aukion toiselle puolelle asti ehtineen mestarini kiinni. Sentään osasin saalistaa. Pitkistä jaloista oli aina ollut etua, mikäli puhuttiin riistaeläimen perässä poukkoilemisesta tai pentutarhassa ajanvietteeksi pidetyistä nopeuskilpailuista. Minun pitäisi vain osata vakuuttaa Surmakynsi ilmiömäisistä taidoistani saadakseni häneltä edes jonkin sorttista kunnioitusta osakseni.
“Missä me saalistamme?” tiedustelin hänen viereltään. Naaras jatkoi matkaa, eikä vilkaisutkaan minuun päin. Otin hieman etäisyyttä tuohon ja huokaisin hiljaa.
Ehdittyäni jo luulla, ettei varapäällikkö vastaisi koskaan epätoivoiseen yritykseeni saada informaatiota tulevasta tehtävästäni, hän avasikin yllättäen suunsa ja puhui: “Menemme joelle. Sen lähellä on yleensä aina paljon riistaa, joten siitä ei pitäisi olla pulaa.”
Nyökkäsin ensin vähän, kunnes tajusin, ettei naaras näkisi minua selkänsä takaa ja ynähdin jotakin epämääräistä ilmoille viestittääkseni tuolle kuunnelleeni ja ymmärtäneeni yskän.
Saavuttuamme joen tuntumaan, Surmakynsi päätti laskea minut yksin liikkeelle painotettuaan ensin jyrkästi sitä, että minun pitäisi palata samaan paikkaan ennen aurinkohuipunhetkeä saaliin kanssa tai ilman. Jos se minusta oli kiinni, palaisin saaliin kanssa.
Olin hortoillut ympäriinsä jo hyvän aikaa, löytämättä yhtäkään eläintä. Kärsivällisyyteni oli kovalla koetuksella pahnatessani nietoksissa eteenpäin. Nälkäkin alkoi jo olla, eikä kestäisi kauaakaan kun aurinkohuipunhetkikin jo koittaisi. Tuottaisin taas pettymyksen mestarilleni.
Kuin itse Pimeyden Metsä oli vastannut rukouksiini törmätessäni tuoreisiin jäniksen jälkiin. Ehkä toivoa ei sittenkään olisi vielä menetetty. Kiristin tahtiani ja yritin saada jossakin edelläni pötkivän pitkäkorvan kiinni vielä ennen kuin minun pitäisi palata sovitulle tapaamispaikalle.
Lopulta löysin jäniksen kököttämästä pensaan juurella. Se nakerteli jotakin hyvin keskittyneen näköisenä, eikä tuntunut huomanneen saapumistani. Hyvä vain, tämä kävisi paljon helpommin niin minun kuin senkin kannalta.
Viritin aistini saalistusvalmiuteen ja lähdin liikkumaan saalistani kohti varovaisin, harkituin askelin. Juuri kun jänis tajusi valpastua, oli jo liian myöhäistä, sillä olin ehtinyt iskemään kynteni sen kylkiin. Se pyristeli hädissään ja yritti päästä karkuun, mutta lujitin mieleni ja iskin hampaani sen niskaan vääntäen ne nurin. Eläin lopetti rimpuilun ja valahti hampaisiini hervottomana.
Palasin Surmakynnen luokse raahaten saalistani silminnähtävän tyytyväisenä. Naaras nyökkäsi hyväksyvästi ja antoi minulle sitten luvan lähteä takaisin leiriin.
Leirissä laskin saaliini tuoresaaliskasaan ja katselin ympärilleni mietteliäänä, ehkä jopa vähän seurankaipuussa.

//Tällane pätkä, saa jatkaa xd
//456 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin noussut aikaisin ennen auringonnousua ja nauttinut rauhasta lähes tyhjässä leirissä. Olin myös käynyt tervehtimässä Jyrkänneloikkaa parantajan pesällä. Hän oli kertonut pääsevänsä pois pesältä huomenna. Isäni ei hädin tuskin ehtinyt aloittaa Kuuratassun koulutusta jouduttuaan parantajan pesälle. Muut soturit olivat pitäneet huolta muutaman päivän ajan nuoremman oppilaan koulutuksesta.
Olin palannut takaisin oppilaiden pesään vain makoilemaan ennen auringonnousun partiota. Ei kulunut kauaakaan, kun Punatähti tuli herättämään Pimentotassua, ja samalla myös minua ja Kuuratassua. Päällikön poistuttua, nousin ylös ja poistuin pesästä. Pääaukiolle saavuttuani, nostin katseeni taivaalle. Taivaalla leijailevat yksinäiset pilvenhattarat olivat muuttaneet väriään vaaleasta vaaleanpunaiseksi. Piikkihernemuurien takaa näkyvä taivaanranta oli värjäytynyt keltaiseksi nousevan auringon vuoksi. Kuljin kahden muun oppilaan kanssa leirin uloskäynnin liepeille odottamaan partion lähtöä. Punatähti otti paikkansa partion johdosta ja odotti, että kaikki olivat paikalla. Viimeisenä saapui Kaaostuho, joka asettui Punatähden taakse mulkaisten meitä ensin. Tuskin yksikään kuolonklaanilainen luotti Kaaostuhoon. Soturi oli hyvin äkkipikainen ja epäluuloinen. Hän oli se soturi, joka saattoi hyökätä kurkkuun kiinni, jos häntä katsoi edes silmänräpäyksen liian pitkään. Yleensä kaikki antoivatkin kollin olla rauhassa. Päällikkö heilautti häntäänsä lähdön merkiksi. Liekkihäntä otti paikkansa partion perällä ja antoi oppilaiden pujahtaa piikkihernetunneliin ensimmäisenä.
Ilma oli melko viileä, mutta lämpimämpi kuin aiempina päivinä. Raskas ja märkä lumi narahteli käpälieni alla kulkiessani eteenpäin partion hännillä. Punatähti johdatti partion leirin uloskäynnistä katsottuna oikealle. Kävisimme kiertämässä Ukkospolulta aina Hehkulammelle ja siitä eteenpäin. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ja se ei haitannut minua lainkaan. Keskityin kuuntelemaan ja katsomaan ympäristöämme. Jokin yksinäinen lintu visersi läheisessä puussa iloista sävelmää. Muuten oli hiljaista.
Saavutimme nopeasti ukkospolun. Sen pinta oli jäinen, mutta hirviöiden jalat olivat jättäneet jälkensä. Joistain kohdin lumen ja jään alta pilkisti polun tumma pinta. Edes Lehtikadon lumi ei peittänyt jäätävää katkua, joka ukkospolusta tuli. Polun piennar oli muuttunut harmaaksi. hirviöt sotkivat kai polun juostessaan sillä. En oikein ymmärtänyt hirviöiden tarkoitusperiä, mutta tuskin kukaan ymmärsi. Ne vain juoksivat polulla hurjaa vauhtia eteenpäin. Harvoin hirviöt poikkesivat ukkospolulta.
“Me merkitsemme rajat. Oppilaat tarkkailevat ympäristöä”, Punatähti jakoi ohjeita. Kukaan ei väittänyt vastaan. Kolme soturia merkkasivat rajaa läheltä ukkospolkua, ja me kolme tarkkailimme. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään. Kuljimme eteenpäin sitä mukaa, kun soturit saivat merkattua rajaa. Vauhti oli melko ripeää.
“Jyrkänneloikkahan on isäsi, eikö niin?” Kuuratassun kysymys hieman yllätti minut. Käänsin kuitenkin viileän katseeni kohti oppilasta.
“Joo”, vastasin hieman kysyvästi ja kehotin oppilasta jatkamaan. Käänsin katseeni poispäin Kuuratassusta, sillä tehtävämme oli tarkkailla ympäristöä.
“Osaatko sanoa, milloin hän pääsee pois parantajan pesältä?” mustavalkea soturioppilas kysyi rauhallisella äänellä.
“Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin hän pääsee takaisin soturin tehtäviin huomenna”, ilmoitin vilkaisematta oppilaan suuntaan.
“Hyvä. Pääsen ainakin aloittamaan harjoitukset kunnolla”, Kuuratassu totesi. En vastannut enää mitään. Halusin keskittyä partioon ja siihen, että en tekisi mitään väärin. Tarkkailin ympäristöä ja sillä siisti.

//Kuura tai Pimento? En oikee osannu keksiä mistä nää vois jutella XD
// 438 sanaa

Kirjoittaja: Frankie

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun Taivaspentu oli pudonnut Kuolonklaanin leirillä jäiden alle. Nykyään hänet tunnettiinkin jo Taivastassuna. Naaras oli nimitetty muutama auringonnousu sitten oppilaaksi yhdessä Pikkutassun ja Pihkatassun kanssa. Pentutarhan vilinä oli jo menneisyyttä nyt kun pesää asutti ainoastaan Haahkapentu kahden klaaninvanhimman Sumusilmän ja Naarmunenän kanssa. Ruusutuikekin oli siirtynyt jo soturin hommiin hänen kolmen oikean pentunsa Jäätassun, Kylmätassun ja Hiutaletassun oppilaiksi nimittämisen jälkeen. Se ei Haahkapentua haitannut, sillä hän koki olevansa jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään.
Mutta vaikka pesän rauha tuntuikin aluksi hänestä lohduttavalta, alkoi se nyt jopa hieman turhauttaa. Hän ei voinut olla myöntämättä itselleen sitä, että ikävöi hieman muiden pentujen seuraa, etenkin Pikkutassun ja Taivastassun. Hän ei ollut kunnolla ehtinyt tutustumaan kahteen naaraaseen ennen kuin heidät nimitettiin oppilaiksi, mutta toivoi että siihen olisi mahdollisuus taas tulevaisuudessa. Jos hän siis ikinä rohkenisi avaamaan heille suutaan.
Hän istuskeli yksikseen omalla makuualustallaan pentutarhan nurkassa ja raapi kynsillään kuivaa maaperää. Oli hänestä outoa, kuinka makuualustoja oli hänen omansa lisäksi vain kaksi muuta, kun vain kuu aiemmin niitä oli ollut koko pesän täydeltä. Pihkatassun vanha sammalpallo oli jäänyt seisomaan yksikseen keskelle pentutarhaa. Kolli ei luultavimmin tulisi tarvitsemaan sitä enää oppilaana ollessaan. Haahkapentu asteli sen luokse varovasti ja kokeili sitä hieman kynsillään. Se oli jo kuivettunut ja menettänyt hieman muotoaan, mutta vieri silti tyydyttävästi hänen potkaistuaan sitä toisella etutassullaan.
Hän katsoi pallon vierimistä niin ajatuksissaan, ettei huomannut Sumusilmää astelemassa luokseen.
’’Haahkapentu’’, klaaninvanhin sanoi hänen lähellään. Vaikka naaraan ääni olikin rauhanomainen ja siinä oli ystävällinen sävy, se sai Haahkapennun silti hätkähtämään.
’’Ajattelin että haluaisit ehkä tulla kanssani tuoresaaliskasalle hakemaan riistaa. Minun olisi hyvä jaloitella hieman etenkin, kun nälkä kurnii jo vatsassani. Tarvitsen kuitenkin jonkun, joka auttaa minua kulkemaan leirissä’’, naaras jatkoi tietämättömänä siitä, että pentu oli säikähtänyt häntä.
Ajatus ei kuulostanut Haahkapennusta ollenkaan hassummalta. Hänen tunsi itsensä rentoutuvan hieman.
’’Selvä’’, hän vastasi yksinkertaisesti. Vaikka klaaninvanhin vaikuttikin hieman pelottavalta, hän oli helpottunut saadessaan jotain tekemistä. Leiriin meneminen kuulosti ihan mukavalta, kunhan he eivät menisi lähelle sitä lampea, minne Taivastassu oli melkein hukkunut.
’’Tuokaa minulle hiiri tai myyrä’’, sanoi Naarmunenä omalta makuualustaltaan. ’’Minä en missään nimessä halua tukehtua minkään linnun höyheniin.’’
’’Haahkapentu saa toimia silminäni’’, Sumusilmä sanoi pilke silmäkulmassaan. ’’Saa nähdä valitseeko hän sinulle lintua kaikkien niiden kauhutarinoiden jälkeen, joilla olet häntä ja muita pentuja pelotellut.’’
Naarmunenä hymähti, mutta ei kommentoinut asiaa sen enempää. Haahkapentu ei uskonut, että Sumusilmä antaisi hänen valita lintua ystävälleen syötäväksi. Hämärän ja hieman pelottavan ulkokuoren takaa Sumusilmä vaikutti Ruusutuikkeen tavoin hyvin lempeältä.
He kävelivät sammalverhon läpi Kuolonklaanin leiriin. Aurinko paistoi lämmittävästi ja Haahkapentu sai yllätyksekseen huomata, että leirin peittävä lumi oli märkää. Alastomista puista tippui pieniä vesipisaroita ja kauempana leirissä oleva putous tuntui kuohuvan entistä voimakkaammin.
’’Minä haistan hiirenkorvan alun. Tämähän on hyvä uutinen, lämpimämmät säät tekevät hyvää nivelilleni’’, Sumusilmä naukaisi tyytyväisen näköisenä.
Haahkapentu ei ollut ikinä nähnyt mitään muuta kuin lehtikadon. Hän oli syntynyt lehtisateen aikana, mutta ei muistanut tästä ajasta enää mitään.
Kaksikko kulki matkansa tuoresaaliskasalle mietteliäässä hiljaisuudessa. Aurinkoisen ilman takia moni klaanista oli aukiolla oleskelemassa ja tekemässä päivittäisiä askariaan. Osa Haahkapennulle vielä tuntemattomista kissoista tervehti Sumusilmää iloisesti ja vaihtoi muutaman sanan tämän kanssa. Haahkapentu pysyi keskusteluista hieman kauempana.
Kollin ei paljoakaan tarvinnut Sumusilmää heidän matkallaan opastaa, vaan naaras asteli varsin varmin askelin tuoresaaliskasalle. Nyt naarasta seuratessaan tämä ei vaikuttanut sokealta ollenkaan.
Tuoresaaliskasalla Sumusilmä haisteli klaanin antimia. Kasa vaikutti Haahkapennun mielestä todella isolta. Hän ei millään osannut päättää, mitä itselleen ottaisi.
’’Haistan nuorehkon jäniksen jossain tässä lähellä. Mitä jos ottaisit Naarmunenälle pikkujyrsijän ja osoitat minut jäniksen suuntaan? Voisimme jakaa sen yhdessä’’, Sumusilmä ehdotti.
’’Okei.’’ Haahkapentu valikoi herkullisen näköisen hiiren Naarmunenälle ja auttoi Sumusilmää paikantamaan pienen jäniksen. Naaras otti sen suuhunsa ja kaksikko lähti matkaamaan takaisin kohti pentutarhaa. Heidän matkansa pysäytti kuitenkin nuori Jäätassu, joka sattui heidän tielleen. Oppilas katsoi molempia ilkikurinen kiilto jäänsinisissä silmissä.
’’Kas, en tiennytkään, että pieni Haahkapentukin oli päässyt vihdoin oppilaaksi. Minä kun olin kuullut Punatähdeltä huhuja, ettei sinua nimitettäisi ollenkaan’’, Jäätassu maukui ivaten.
Haahkapentu oli ensin hämmentynyt, sillä ei muistanut Jäätassun tiedostaneen hänen olemassaoloaan koskaan aiemmin pentutarhalla. Punaruskea kolli oli ollut niin kiireinen kiusatessaan sisaruksiaan, että tuskin oli edes puhunut nuoremmalle Haahkapennulle. Hän siitä huolimatta tunsi niskavillojensa nousevan ja viiksensä värisevän vaivaantuneisuudesta. Eihän hän vielä ollut oppilas! Mitä Jäätassu oikein selitti?
’’En kyllä yhtään ihmettele sitä, että mestariksesi on nimitetty sokea klaaninvanhin Sumusilmä! Ehkä voitte opettaa toisillenne mitä mainioimpia asioita, kuten nukkumista ja nivelkivuista valittamista.’’ Jäätassu naurahti omalle kommentilleen kuin se olisi ollut jotenkin erityisen kekseliäs.
Haahkapentu tunsi suuttumuksen nousevan häpeän rinnalle. Vaikka Jäätassu olikin oppilas, tämä oli vain hiukan Haahkapentua isompi. Jos Haahkapentu ehtisi tarpeeksi nopeasti raapaista kiusaajan molempia silmiä, ehkä tästä tulisi sokea kuten Sumusilmästä.
’’Älä sinä hänestä välitä’’, klaaninvanhin rauhoitteli häntä. Se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Haahkapentu katsoi oppilasta murhanhimo silmissään.
’’Ehkä Punatähti päättääkin oppilaan sijasta nimittää sinut suoraan klaaninvanhimmaksi! Jäisit homehtumaan pentutarhaan koko loppuelämäksesi’’, Jäätassu räkätti.
Haahkapentu oli aikeissa laskea Naarmunenälle tarkoitetun hiiren maahan ja käymään häntä vanhemman oppilaan kimppuun, kunnes eräs pieni musta kolli asteli heitä lähemmäs.
’’Jäätassu, lopeta Sumusilmän ja Haahkapennun kiusaaminen nyt heti. Voin kyllä halutessani määrätä sinut vaihtamaan sotureiden pesän makuusammalet Hiutaletassun sijaan, vai miltä se sinusta kuulostaa?’’ kolli kysyi. Hän vaikutti suhteellisen rauhalliselta, mutta hänen äänensävynsä oli tiukka.
’’Anteeksi Varjokarva’’, Jäätassu sanoi huokaisten. Hän ei vaikuttanut yhtään katuvalta, mutta ei alkanut väittelemään soturin kanssa. Hän lähti Varjokarvan perässä pois Haahkapennun ja Sumusilmän luota, mutta käänsi vielä päätään ja näytti kieltä ennen kuin katosi näkyvistä.
Haahkapentu tunsi itsensä rauhoittuvan Jäätassun mentyä pois. Enää kuitenkaan oppilaaksi tuleminen ei kuulostanutkaan niin mahtavalta. Hän voisi jopa harkita pennuksi jäämistä sen sijaan, että joutuisi enää jakamaan samaa pesää kollin kanssa.

//909 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Aurinko ei ollut vielä noussut täyteen huippuunsa, kun pääsin ensimmäistä kertaa näkemään, miltä leirin ulkopuolella todella näytti. Leiri oli tuntunut minusta jo suurelta, mutta reviiri oli valtavasti suurempi. Tilaa. Sitä riitti. Silmäni olivat hämmästyksestä suuret, kun katselin ympärilleni tarkkaavaisena. Huomasin lumivaipan alle jääneitä havupuita, jotka notkuivat lumen painosta. Niiden latvat olivat melko käyriä, mutta mielestäni ne näyttivät vain hauskoilta. Kylmä tuuli pörrötti turkkiani, vaikka se olikin lyhyttä. Tuli myös rentoutunut olo kuunnellessa pienen joen liplatusta seuratessamme sitä. Olimme matkaamassa Hehkulammelle, joka oli Rapakynnen mukaan lähellä leiriä. Olikohan lampi isompi kuin leirissä oleva? Kevyesti hölkätessäni keskustelin samalla mestarini kanssa. Oli mukavaa, että Huurrelilja oli niin ystävällinen ja puhui kanssani. Rapakynsi, Taivastassun mestari, taas vaikutti hiljaisemmalta kissalta. Hän ei ollut paljon puhunut minun kuulteni. Uskoin kuitenkin Rapakynnen olevan hyvä mestari Taivastassulle ujoudestaan huolimatta, sillä eihän Punatähti olisi antanut Taivastassulle huonoa mestaria. Huurrelilja vaikutti juuri hyvältä mestarilta minulle. Varsinkin, kun hänkin oli pienikokoinen. Huurreliljalle liikkuminen hangessa ei tuottanut mitään ongelmaa, mutta minulle se kieltämättä tuotti. Oli vaikeaa liikkua nopeasti eteenpäin, kun upposi aina syvälle jokaisella askeleella. Leirissä liikkuminen oli tuplasti helpompaa, kun kissat olivat tampanneet lumen tasaiseksi ja matalammaksi, jolloin ei upottanut kamalasti. Ja vaikka reviiri näytti olevan täynnä polkuja, lunta satoi välillä lisää, jonka takia polut täyttyivät ja upottivat taas. Uskoin, että minun olisi helpompi liikkua sitten ilman lunta. Mutta siihen menisi tovi, kunnes lumi sulaisi ja paljastaisi maan. Kuolonklaanin reviiri mahtoi näyttää erilaiselta viherlehden aikaan.
“Saavumme pian Hehkulammelle”, tummanruskea naaras naukaisi edessämme ja vilkaisi meihin, jotka tulimme hänen perässään. Yritin kuikuilla Huurreliljan takaa ja puiden välistä, jotta näkisin lammen. Näytin varmaan typerältä ojennellessani kaulaani joka suuntaan, mutten välittänyt siitä, miltä näytin. Pääasia, että näkisin sen lammen! Pian huomasin todella suuren lammen, joka oli todella paljon suurempi, mitä leirissä oleva pieni lampi oli. Henkäisin ihastuneena. Vesi näytti niin kirkkaalta, eikä se ollut edes jäässä. Jäätä oli reunalla hivenen, muttei todellakaan paljoa. Näky oli niin upea, että huomasin pysähtyneeni ihmettelemään lammen kauneutta. Rapakynsikin asteli jo minusta ohi, vaikka oli pitänyt perää lähes koko matkan ajan. Havahtuen loikin takaisin Taivastassun rinnalle, ja pääsin lammen alkuihastuksesta ohi. Olin jälleen oma rauhallinen itseni.
“Vesi on kirkkaampaa viherlehden aikaan”, Rapakynsi totesi hiljaa takaani ja asteli ohitseni lähemmäs lammen reunaa. Huurrelilja nyökkäsi toisen soturin sanoille ja katsahti minun ja Taivastassun suuntaan.
“Mitä pidätte?” vihreäsilmäinen naaras kysyi hymyillen, sillä hän varmasti huomasi, kuinka ihailimme lampea.
“Täältäkö jotkut pyydystävät kaloja?” vastasin mestarini esittämään kysymykseen toisella kysymyksellä. En uskonut naaraan tarvitsevan vastausta, pidimmekö näkemästämme vai emme. Uskoin hänen itsekin tajuavan sen. Sitä paitsi, en halunnut unohtaa kalakysymystä, joka oli vasta pompannut mieleeni.
“Kyllä. Ne, jotka osaavat ja haluavat kastaa tassunsa”, Huurrelilja vastasi ja naurahti lopuksi. Hymähdin itse myös kohteliaana, sillä uskoin mestarini kertovan omasta mielestään hauskan asian tassujen kastelusta. Käännyin katsomaan Taivastassua, kun Huurrelilja oli tarponut hangessa Rapakynnen luokse.
“Eikö olekin mahtavaa!” hihkaisin iloisena ja katsoin leveä hymy huulillani puhtaanvalkeaa soturioppilasta. Kuolonklaanin reviiri oli niin mahtava ja jaksoin innostua jokaisesta näkemästäni asiasta. Varsinkin yläpuolellamme lentelevät linnut kiinnostivat minua kovasti. Odotin jo, milloin pääsisin itse hankkimaan tuoresaaliskasaan täytettä. Olisi varmasti mahtavaa päästä viemään saalis tuoresaaliskasaan kaikkien katsoessa. Silloin voisi olla hyödyksi klaanille! Enkä malttaisi odottaa, että pääsisimme kertomaan kaiken Taivastassun kanssa Haahkapennulle. Uskoin, ettei kellanpunaisen kollin nimitykseen olisi enää kauheasti aikaa. Oppilaana oli kyllä aivan mahtavaa!

// Taivas?
// 534 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

“Pennut, nyt olisi aika herätä”, Sumusilmän pehmeä ääni kantautui Pihkapennun uneen ja herätti hänet lempeästi. Kolli vingahti unisesti ja venytti nautinnollisesti pitkiä käpäliään niin hyvin kuin kolmen muun pennun välissä taisi. Muut tuntuivat olevan vielä unessa, vaikkakin he alkoivatkin liikehtiä pikku hiljaa. Uni painoi kuitenkin vielä Pihkapennun kehoa ja hän yritti käpertyä uudelleen nukkumaan. Pikkupentu oli kuitenkin kierinyt nukkuessaan niin, ettei Pihkapentu voinut liikkua sivusuunnassa, sillä hän oli jumissa Pikkupennun ja Taivaspennun välissä. Kollin suu avautui haukotukseen, kun hän yritti löytää mukavaa asentoa. Unisuus tuntui kuitenkin jo karisseen pois pennun harteilta, vaikka häntä väsyttikin yhä. Pihkapentu raotti silmiään aavistuksen ja nosti päänsä lämpimistä sammalista. Sumusilmän sokeudesta harmaantuneet silmät kiiluivat pentutarhan hämärässä, kun naaras katsoi suoraan häneen. Pihkapentu ei voinut olla värähtämättä. Vaikka Sumusilmä olikin paljon mukavampi kuin Naarmunenä, hänen sokeat silmänsä saivat kylmiä väreitä kulkemaan pitkin pennun selkää. Pihkapentu oli miettinyt useasti, millaista oli olla sokea. Hän ei ollut kuitenkaan ikinä viitsinyt kysyä sitä Sumusilmältä.
“Oletteko jo hereillä?” Sumusilmä kuiskasi. Pihkapentu harkitsi hetken, ettei vastaisi mitään, mutta hän oli varma että Sumusilmä aisti kollin olevan jo hereillä.
“Valitettavasti”, Pihkapentu tuhahti. Sitten hän kömpi istumaan ja työnsi etutassunsa pitkälle eteen nautinnolliseen venytykseen. Oranssinruskea turkki pörrössä kolli loikkasi sammalpediltä penutarhan maalle. Sumusilmä tassutti hänen luokseen ja alkoi sukia karhealla kielellään pennun turkkia. Pihkapentu säpsähti tuntiessaan klaanivanhimman kielen turkillaan, mutta pysyi kuitenkin paikallaan antaen Sumusilmän siistiä hänet. Koska Ruusutuike oli siirtynyt hiljattain pentutarhalta takaisin soturien pesälle, klaanivanhimmat olivat huolehtineet viime päivät neljästä pennusta. Vaikka Pihkapentu oli jo niin iso, että olisi osannut selvittää turkistaan takut itse, hän antoi Sumusilmän tehdä sen. Ehkä klaanivanhin halusi kerrankin huolehtia hänestä.
“No, jännittääkö sinua?” Sumusilmä kysyi nuolaisujen välissä. Pihkapentu vilkaisi nopeasti naarasta ja kurtisti kulmiaan. Miksi häntä olisi jännittänyt? Kolli oli juuri avaamassa suunsa terävään letkautukseen, kun hän muisti. Tänään oli hänen nimitysseremoniansa! Jännitys ja innostus nipistivät kollin vatsanpohjaa ja hän tunsi kylmien väreiden juoksevan selässään. Hän oli odottanut tätä päivää niin kovasti, ettei voinut uskoa sen olevan vihdoin käsillä.
“Eipä oikeastaan”, Pihkapentu vastasi viileästi peittäen jännityksen äänestään. Hän ei kuitenkaan enää malttanut pysyä paikoillaan klaanivanhimman vieressä.
“Kiitos, voin siistiä itseni loppuun itse”, kolli naukaisi ja livahti naaraan luota kohti pentutarhan suuaukkoa. Hän kuuli Sumusilmän tuhahtavan huvittuneesti takanaan.
Juuri silloin Pihkapennun korviin kantautui klaanin päällikön kokoontumiskutsu. Oranssinruskea kolli kipitti rivakasti sammalverhon luo ja pujahti siitä ulos. Myös muut pennut tulivat ulos pentutarhasta Pihkapennun jäljessä, turkit suittuina siisteiksi.
Kaikki kynnelle kykenevät kuolonklaanilaiset olivat kokoontuneet päällikön kutsusta leirin aukiolle. Pihkapentu ei ollut ikinä nähnyt niin paljon kissoja kerralla leirin aukiolla. Kolli arveli, että lähes kaikki oppilaiden pesän edustalle kerääntyneet kissat olivat oppilaita, mutta ainoa oppilas jonka Pihkapentu todella tunnisti oli Karhutassu. Kastanjanruskea kolli oli asettautunut lähelle tuoresaaliskasaa. Sotureita tuntui puolestaan olevan kaikkialla. Pihkapentu yritti arvuutella, kenestä tulisi hänen mestarinsa. Ehkäpä valkea naaras mustalla kilpikonnakuvioinnilla, joka istui Punatähden lähellä, olisi hänen tuleva mestarinsa.
“Taivaspentu, Pikkupentu ja Pihkapentu, astukaa eteen”, Kuolonklaanin päällikkö Punatähti naukaisi keskeyttäen Pihkapennun arvuuttelun. Kolli suoristi automaattisesti olemustaan ja tassutti mahdollisimman arvokkaan näköisesti Taivaspennun ja Pikkupennun kanssa punaruskean päällikön eteen. Punatähti vilkaisi jokaista pentua nopeasti kirkkaanvirheillä silmillään. Pihkapennun sydän hakkasi rinnassa lujempaa kuin hän olisi ikinä uskonut jännityksen kihelmöidessä tassunpohjissa. Hänestä tuntui, että kaikkien klaanin kissojen katseet olisivat polttaneet hänen turkkiinsa reikiä.
“Olette nyt kuuden kuun ikäisiä ja valmiita oppilaiksi”, Punatähti aloitti voimakkaalla äänellä, eikä Pihkapentu voinut olla värähtämättä.
“Taivastassu, saat mestariksesi Rapakynnen.” Pihkatassu näki, miten valkea naaras mustalla kilpikonnakuvioinnilla heidän lähellään heilautti häntäänsä ja nyökkäsi nopeasti Taivastassulle. Sitten Punatähti antoi myös Pikkutassulle mestarin. Hänen mestarikseen tuli Huurrelilja, pienikokoinen tummanruskea naaras, joka istui Rapakynnen vieressä.
“Pihkatassu”, Punatähti naukaisi. Pihkatassu kohtasi päällikön virheät silmät ja tunsi häntänsä heilahtavan innostuksesta ja hermostuksesta puolelta toiselle. “Sinä saat mestariksesi Henkäysvarjon.”
Pihkatassu tunsi väristysten juoksevan selkäänsä pitkin, kun hän vilkaisi sivulleen ja näki vaaleanharmaan kollin nyökkäävän hänelle. Kollin siniset silmät tarkastelivat häntä hyvin arvioivasti. Pihkatassu tiesi, ettei halunnut koskaan tuottaa pettymystä mestarilleen.

// 629 sanaa
// joku?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Lähdin loikkimaan tummanruskean Pikkutassuna nykyään tunnetun ystävättäreni perään. Minua vähän harmitti, että oppilaskoulutus veisi aikaa Haahkapennun ja Pihkapennun tapaamiselta, mutta päätin kuitenkin, että kun meillä olisi vapaa-aikaa ehdottaisin Pikkutassulle, että menisimme opettamaan heillekin oppilasjuttuja. Halusin, että pentutarhan toverini pääsisivät myös yksiksi parhaimmista sotureista! Saavuttaessani Pikkutassun käännyin tämän puoleen.
“Aivan mahtavaa, että olemme oppilaita! Nyt saamme alkaa tehdä osamme klaanin hyödyksi, emmekä ole vain pentutarhassa tyhjänpantteina”, naukaisin ja pörhistin turkkiani ylpeänä. Pikkutassu nyökkäsi ja otti pari harppovaa askelta, jotta saavuttaisi lähellämme olevan tuoresaaliskasan nopeammin. Kiristin myös itse tahtia ja pian edessämme oli maailman herkullisimman näköinen kasa. Vedin saaliseläinten herkullista aromia syvälle kuonooni ja tunsin, kuinka suuni kostui.
“Jaetaanko?” kysyin ja kiinnitin huomioni meripihkaiseen katseeseen vierelläni, joka tutkiskeli pieniä saaliseläimiä edessämme nälkäisenä. Naaras nyökkäsi.
“Mitä syötäisiin? Kävisikö hiiri?” Pikkutassu ehdotti ja osoitti kohtalaisen pitkällä hännällään kasan päällimmäisenä olevaa paksun talviturkin omaavaa saalista.
“Käy!” hymähdin ja nappasin saaliin Pikkutassun ja minun väliin. Söimme nopeasti hiiren puoliksi ja hautasimme syömisestämme tulleen jätteen.
“Mihinköhän Huurrelilja ja Rapakynsi menivät?” solakka naaras naukui ja tähyili ympärilleen. Pian huomasin hänen ilmeestään hänen bonganneen mestarimme.
“Tuolla!” hän hihkaisi ja osoitti tietä. Hän lähti rauhallisesti kävelemään naaraita kohti. En tajunnut miten Pikkutassu osasi olla noin rauhallinen! Pian minkin huomasin tummanruskean Huurreliljan ja pohjaväriltään valkean Rapakynnen, jonka turkkia koristi mustat ja ruskeat kilpikonnakuviot. Mielestäni mestarimme vaikuttivat oikein miellyttäviltä.
“Saitte syötyä?” Huurrelilja kysyi ja kun nyökkäsimme, hän jatkoi, “Eiköhän sitten lähdetä. Muistakaa pysyä koko ajan niin lähellä, että olemme näköetäisyydellä toisistamme. Emme halua hukata teitä.” Nyökkäsimme samaan aikaan naaraan tomeralle käskylle, jonka jälkeen lähdimme etenemään kohti uloskäyntiä. Sydämeni hakkasi todella kiivaasti ja aloin hermostua. Paniikki oli nousemassa valloilleen, sillä uudet tilanteet olivat joskus hieman ylivoimaisia. Vedin syvään henkeä ja puhalsin sen huuruna ulos. Olin ennenkin selvinnyt uusista tilanteista, miksen nytkään selviäisi? Kiinnitin huomioni Pikkutassun värisevään turkkiin ja huomioni muualle kiinnittäminen sai minut unohtamaan jännittyneisyyteni. Näin kuinka Pikkutassun tumman ruskeat kyljet kohoilivat hengityksen mukana. Ollessamme sisällä uloskäynti tunnelissa tunsin jo ulkoilman nenässäni. Perä pitävä Rapakynsi käveli rauhallisesti perässäni. Hän vaikutti hieman ujolta, mutta se sopi minulle. Kaikki saivat olla sellaisia, mikä tuntui heistä hyvälle. Pian koko maailma tuntui räjähtävän eteeni suuruudellaan, kun saavuin ulos. Silmäni pyöristyivät ja aistini valpastuivat kaikista uusista aistittavista asioista. Kuononi valtasi kokonaisvaltaisesti havupuiden vihreä tuoksu ja niiden runkojen pihkaisen puinen hajuyhdistelmä. Olin aivan pyörällä päästäni, aistini eivät voineet hallita tätä ylilatausta. Säpsähtelin ja korvani pyörivät ympäriinsä sen mukaan, minkälainen ääni mistäkin kuului. Kuului rasahduksia puiden oksista, lintujen siipien satunnaista kahinaa ja niiden rääkäisyjä niiden tapellessa luultavasti, jotain ruokapalasta ja tuulen humina, joka matkasi puusta puuhun ja heilutti niiden oksia niin kovasti. Huomasin, kuinka partiota johtava Huurrelilja oli jo jatkamassa matkaa eteenpäin, joten jätin ihmettelyn sikseen ja kuroin välimatkaa tummanharmaaseen naaraaseen. Hetken päästä Rapakynsi käveli melkein vierelläni.
“Mihin olemme menossa?” kysyin mestariltani ja katsoin tätä silmät säihkyen. Hän hieman hätkähti kysymyksestä, mutta vastasi kuitenkin.
“Menemme tänään katsomaan Hehkulampea, se on tarpeeksi lähellä leiriä ensimmäiseksi päiväksi”, naaras selitti, samalla kuin hänen katseensa loikki siellä täällä ujosti. Nyökkäsin kiitollisena. Sen jälkeen otin pari nopeampaa askelta ja saavutin Pikkutassun, joka rupatteli puheliaaseen tapaansa Huurreliljan kanssa. Kun tummanruskea soturi huomasi minut, hän naukaisi Pikkutassulle jotain, jonka jälkeen oppilas tassutti vierelleni.
“Me mennään katsomaan Hehkulampea, eikö kuulostakin hienolta?” tokaisin ja kuvittelin mistä lampi olisi saanut nimensä. *Hohtaisikohan se siten, että silmiin sattuisi ja ne vuotaisivat kuin vesiputoukset?*
“Kuulostaa. Siellä on varmaan kaunista”, Pikkutassu naukaisi mietteliäänä. Seurasimme leiristä lähtenyttä puroa ja kiinnostus pulppusi rinnassani katsellessani pienesti pulppuavaa puroa, joka ei kumma kyllä ollut jäässä. Veden liplatus sai mieleni kuplimaan iloisesti, pidin vedestä kaikesta huolimatta. Pieni pulahdus leirin lampeen ei ollut muuttanut kiinnostustani tähän kirkkaaseen nesteeseen, jonka avulla selvisimme hengissä. Miten yksi asia saattoi olla niin tärkeää?

//Pikku? Toivottavasti en hitannu liikaa c:
600 sanaa