Kuolonklaanin tarinat

Katsoin iloisesti hymyillen Lillukkatassua, joka oli juuri ehdottanut kolmen oravan saalistamista. Nuori naaras oli ehdottanut, että kiipeäisin puuhun ja ajaisin oravat maahan Lillukkatassun kynsiin. En tietenkään voinut myöntää sitä, etten oikeastaan osannut kiipeillä juuri lainkaan, joten minun oli keksittävä jotain ja äkkiä. En todellakaan halunnut Lillukkatassun pitävän minua mitättömyytenä!
”Itse asiassa”, naukaisin ryhtiäni suoristaen, ”olen erinomainen kiipeilijä, mutta olen kuullut huhuja, että niin olet sinäkin!”
Lillukkatassun silmät suurenivat hämmennyksestä. Minä vain hymyilin leveästi, uskoen sataprosenttisesti itsekin valheeseeni. Todellisuudessa en ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan mitään Lillukkatassun kiipeilytaidoista, mutta uskoin hänen olevan siltikin hyvä.
”Ihanko totta?” Lillukkatassu kysyi yllättyneenä. Nyökkäsin innoissani.
”Ehdottomasti! Kuulin siitä jokin aina sitten leirin pääaukiolla. Siksi minä ehdottaisin, että sinä saat kunnian kiivetä puuhun ja ajaa oravat alas. Minä sitten nappaan ne kiinni”, nau’uin. Lillukkatassu mietti hetken aikaa ja mittaili puuta katseellaan. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.
”No, kai se sopii”, ruskeankirjava naaras tokaisi lapojaan kohauttaen. Minä hymyilin tyytyväisesti ja todella uskoin, että Lillukkatassu onnistuisi.
”Mene vain, kiipeä rohkeasti!” kannustin oppilasta iloisesti. Lillukkatassu lähestyi puuta ja loikkasi ketterästi sen runkoon kiinni, lähtien kiipeämään ylöspäin. Minä jäin odottelemaan alas. Lillukkatassu kiipesi huomattavasti nopeammin kuin minä, olin huojentunut, etten ollut joutunut menemään puuhun. Toki olisin kyllä vaikka väittänyt jalkojeni olevan kipeät, jos hän olisi kehottanut minua kiipeämään hänen sijastaan. Mutta minä totisesti pidin Lillukkatassusta. Olin varma, että minusta, hänestä ja Maatuskasta voisi tulla vielä erittäin hyvät ystävät! En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään Lillukk- ajatukseni keskeytyivät.
”Nyt ne tulevat!” Lillukkatassu huudahti yläilmoista. Säpsähdin ja näin, miten kolme oravaa rynnisti puunrunkoa pitkin alas suoraan kohti minua! Hiirenpapanat! Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut muistanut koko saalistusoperaatiotamme! Onnekseni yksi oravista loikki suoraan minua kohti, joten ei se paljoa työtä vaatinut, kun loikkasin sen kimppuun ja katkaisin sen niskat. Kaksi muuta oravaa juoksivat tiehensä metsän siimekseen. Lillukkatassu laskeutui alas puusta luokseni.
”Pääsivätkö muut karkuun?” hän kysyi ja katseli ympärillemme. Nyökkäsin.
”Joo, ne olivat aivan liian nopeita jopa minulle”, huokaisin.

//Lillukka?

Järjestelin aukiolta löytyneitä pikkukiviä hermostuneena. Kun yksi jäi vinoon, siirsin sitä. Sitten sen vieressä oleva kivi näytti vinolta, joten siirsin sitäkin. Lopulta koko rivi oli taas väärässä. Ahdistus nousi kurkkuuni ja meinasin oksentaa. Räpyttelin silmiäni ja yritin korjata ryhtini. Mikään asento ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Kun suoristin selkäni, hartioitani alkoi painaa särky. Kun kumarruin, hengittäminen tuntui mahdottomalta. “Yksi, kaksi, kolme”, laskin ääneen ja häntäni tärisi. Vilkuilin puolelta toiselle kuin saalis saalistajansa edessä. Koko maailma tuntui jahtaavan tai vähintäänkin katsovan minua. En ollut missään turvassa. Tuhkajuovan kuolema, vastahan minä olin valvonut naaraan kylmenneen ruumiin vierelle. Vastahan naaras oli vetäissyt viimeisen hengenvetonsa. Sama pala tuntui jälleen takertuvan kurkkuuni. En kuitenkaan halunnut itkeä. Tuhkajuovakaan ei olisi halunnut, että minä itken hänen peräänsä. Sen sijaan järjestelin kiviä. Kiviä. En minä ollut mikään kivikokoelmia harrasteleva kissa, mutta leirissä oli sattumalta ollut kasa pieniä kiviä ja en ollut voinut ohittaa niitä. Ne olivat olleet ihan sekalaisessa järjestyksessä ja minua oli alkanut ahdistaa. Saatoin vain toivoa, että Tuhkajuova oli tällä hetkellä Pimeyden metsässä liian kiireinen eikä hänellä ollut aikaa katsoa miten hänen tyttärensä tuhlasi aikaa. Häntäni kiemurteli kuin käärme. Lopulta paikoillaan istuskelu alkoi poltella tassujani ja minun oli pakko paeta leiristä. Pinkaisin juoksuun ja nelistin ulos leiristä. En välittänyt edes siitä, että joku saattaisi mitää käytöstäni huonotapaisena. Minun oli pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa. Keuhkoni suorastaan huusivat sitä. Hiljensin vauhtiani ja pysähdyin. Mutta vaikka kuinka yritin haukkoa happea, tunsin silti tukehtuvani. Mikään ei auttaisi. Tuhkajuova ei tulisi takaisin. Happi ei kulkisi paremmin. Sisäinen ääneni käski minua saalistamaan tai tekemään jotain hyödyllistä, mutta minä en voinut. Olin ajatellut, että kun Tuhkajuova kuolisi, keskittyisin vain täysillä olemaan hyvä soturi. Mutta en minä voinut.
“Kuinka sinä saatoit jättää minut?” rääyin tyhjään metsään. Säikähtäneet linnut pyrähtivät lentoon ja katosivat johonkin kaukaisuuteen. Siinäkin olisi voinut olla jonkin kissan ateria. Oli minun syytäni, jos joku jäisi tänä iltana nälkäiseksi. Haukoin happea ja lopulta purskahdin itkuun. Hallitsemattomat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. En voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että tämän jälkeen Tuhkajuova ei olisi minusta enää ylpeä. Hautasin kyyneleeni sammaliin ja huutoitkin täyttä kurkkua. “Sinun olisi pitänyt taistella, sinä lupasit”, nyyhkytin ja tärisin kylkieni kohoillessa epätasaisesti. Harmaaturkkinen naaras ei tulisi enää koskaan takaisin. En saisi enää koskaan nähdä häntä saalistamassa tai taistelemassa Kuolonklaanin puolesta. Kukaan ei voisi olla naaraan kaltainen soturi.
“Tule takaisin, minä pyydän. Teen ihan mitä tahansa, että saan nähdä sinut vielä kerran”, kyynelehdin. Ääneni hiljeni loppua kohden jättäen lauseen lopun säälittäväksi pihahdukseksi. En osannut edes itkeä oikein. Odotin kuulevani oksien rasahduksen. Odotin naaraan ilmestyvän jostain ja komentavan minut tekemään jotain, joka palvelisi Kuolonklaania. Sen sijaan hiljaisuus oli ympäröinyt minut lopullisesti.

Pyräkkäpiru mulkaisi minua ja katosi Hämärähallan perään. Olin todella pettynyt Hämärähallaan, naaraan taso oli todellakin laskenut kerta hän oli Pyräkkäpiruun sortunut. Olin antanut naaraalle aivan liian paljon siimaa, kun hän oli tällaisen leikin keksinyt. Kun kaksikko katosi lopullisesti näköpiiristämme, vilkaisin salarakastajaani tyytyväisenä. “Hämärähalla pelasi tämän täydellisesti meidän tontillemme. Hän ei kerro meistä ja Pyräkkäpiru haluaa pitää hänet tyytyväisenä, joten hän pitää myös suunsa kiinni. Sitä paitsi keille he edes kertoisivat? Pimentotähdelle ja Jääviillolle? Onnea vain siihen”, naurahdin pilkallisesti ja hinkkasin omaa poskeani Hilleripilven omaan. Vaikka kaksikko oli yrittänyt pilata meidän hetkemme, he eivät olleet onnistuneet. Aurinko paistoi, ruohikko oli pehmeää ja Hilleripilvi oli käyttänyt taitojaan saalistamisessa. Hänellä ei ollut lainkaan valitettavaa.
“Miten sinä hyödyntää tietoa Pyräkkäpirun ja Hämärähallan suhteesta? Tai kai sinä aiot? En olisi heistä uskonut!” Hilleripilvi uteli käydessään minun viereeni makaamaan. Aloin sukimaan kumppanini turkkia saadakseen Pyräkkäpirun katkun katoamaan. Kolli ei tainnut koskaan pestä turkkiaan tai sitten nenäni oli aivan liian herkkä Pyräkkäpirun hajun tanssiessa nenässäni.
“Voi Hilleriseni, kaikki aikanaan. Pitää saada heidät uskomaan, että he ovat meitä askeleen edellä. Sitten me iskemme”, minä naukaisin viekkaasti ja kehräsi. Saatoin jo kuulla sodanhuudot korvissani ja nautin siitä aivan täysin siemauksin. Ainoa mitä minä kaduin oli se, että en ollut ärsyttänyt Pyräkkäpirua sen enempää. Nautin siitä kun sain nähdä veljeni sihisevän liskojensa lailla. Osa kollista taisikin olla peritty liskoilta.
“Sinun suunnitelmastasi tulee varmasti mitä mainioin”, Hilleripilvi hykerteli ja tarjosi hiirtään Kaamoskukalle. Siimahäntäisestä lähti niin houkutteleva tuoksu, että olisin voinut hotkaista sen yhtenä suupalana. Työnsin sen kuitenkin takaisin Hilleripilvelle. “Komeat saalistajat ensin”, iskin silmääni ja venyttelin kaulaani. ”Ei anneta tämän pienen välikohtauksen pilata meidän muuten täydellistä päiväämme. Miten sinulla ja Lammikkoloikalla muuten menee? Onko hänen ajatukset pennuista muuttuneet yhtään?” kysyin kumppaniltani. Olin nähnyt hänet ja Lammikkoloikan usein yhdessä. Naaras vaikutti onneksi ihan tottelevaiselta ja kelvolliselta. He olivat tehneet hyvän valinnan.

//Hiltsuuu?? 😮

Katselin hätääntyneenä riiteleviä kolleja. Kaikista pahin oli käynyt toteen. Kaamoskukka oli saanut tietää minusta ja Pyräkkäpirusta. Kaamoskukan, Pyräkkäpirun ja Hilleripilven keskustelu oli yltynyt todella nopeasti sanaharkaksi. Yritin irrottautua Kaamoskukan katseesta, mutta jokin minussa palasi aina soturin ylimielisten silmien luokse. “Lopettakaa!” parkaisin ja luimistin korviani.
“Te kaksi olitte tauolla, minä ja Pyräkkäpiru olimme vain kävelyllä. Pyräkkäpiru, Kaamoskukka ja Hilleripilvi ovat vain ystäviä. He ovat vain entinen mestari ja oppilas, ei mitään sen ihmeellisempää. Tule, mennään”, naukaisin ja katsoin kaikkia kolmea kissaa tiukasti. Tabbykuvioisen kollin siniharmaat silmät tuikkivat omahyväisesti. Kolli oli selvästi tyytyväinen vastaukseeni. Sen sijaan minua satutti se, että vaikka kolli oli vihastunut, hän ei tuntunut aidosti välittävän minusta ja Pyräkkäpirusta. Kosketin kumppaniani hännälläni ja käännyin. Miksi Pyräkkäpirunkin oli pitänyt alkaa väittää Kaamoskukalle vastaan? Eikö kolli ymmärtänyt miten vaarallinen Kaamoskukka saattaisi olla? Häntä ei kannattanut suututtaa. Kuulin veljesten naukuvan vielä jotain keskenään, mutta en saanut heidän sanoistaan selvää. Inhosin riitelyä eikä mikään ollut yhtä ahdistavaa. Vilkaisin vielä nopeasti taakseni. Kaamoskukan korvat olivat edelleen painuneet vasten takaraivoaan. Hän oli edelleen vihainen. Hän tiesi. Minun oma katseeni oli paljastanut minun ja Pyräkkäpirun salaisuuden. Sydämeni jätti lyönnin välistä.

Pyräkkäpiru loikki minut kiinni ja katsoi minua hieman hämmentyneenä. Kollin silmät olivat anteeksipyytelevän näköiset.
“Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi. Mutta jonkun on laitettava heille vastaan! Sitä paitsi ethän sinä oikeasti ole sitä mieltä, että he olivat vain ystäviä. Näithän sinä heidät-!” Pyräkkäpiru naukaisi, mutta hiljensin hänet ulvahduksella.
“Kuten Kaamoskukka sanoi, he olivat vain tauolla. He pitivät vain hauskaa. Ystävinä”, sihahdin korvat luimussa. Olin tullut petetyksi. En tiennyt, että se olisi näin häpeällistä. Jouduin kääntämään katseeni pois, että kolli ei näkisi silmiini kihonneita kyyneleitä. Aloin sukimaan rintaturkkiani hermostuneena. “Sinä et usko tuota itsekään”, Pyräkkäpiru naukaisi ja käännyin hänen puoleensa tulistuneena. “Kaamoskukka ei valehtele! Hän ei pettäisi minua”, tiuskaisin kollille ja kiihdytin askeliani.

//Pyrtsi? 🙁

Poppelipompun antama tuki kihelmöi Lillukkatassun turkissa. Naaraasta oli outoa, yllättävää, villiä, että Poppelipomppu käyttäytyi noin. Hänen perhessään ei toisia tuettu. Lopulta Lillukkatassu hymyili, vaikkakin hämmentyneenä. Poppelipomppu oli niin erilainen ja se kiehtoi naarasta.
“Kiitos, oikeasti”, naarasoppilas naukaisi silmät hieman pöllämystyneinä. Polku tuli päätökseensä ja Lillukkatassu loikkasi ketterästi kivilohkareen päälle. Naaras hymyili.
“Minusta olisi todella mukava jakaa saalista sinun ja Maatuskan kanssa. Te taidattekin olla läheisiä?” ruskeankirjava naaras naukaisi hieman surumielisesti. Jokaisella kissalla tuntui olevan joku. Kumppani, läheinen ystävä, sisar… Lillukkatassulla ei ollut ketään. Hän kyllä kävi harjoittelemassa perheensä kanssa, mutta kaikki käyttäytyivät jotenkin oudosti heidän ollessa yhdessä. Vanamotassu mielisteli isäänsä, Puhuritassu ja Käkitassu taas kisailivat keskenään. Kaamoskukka taas piikitteli kaikkiaan ja Hämärähalla antoi hänelle harjoituksia harjoituksen perään, jos hän ei onnistunut. Lillukkatassu inhosi heidän yhteisiä taisteluharjoituksia. Hänestä ei taistelijaa tulisi eikä naaras ymmärtänyt miksi kukaan muu ei voinut sitä ymmärtää. Hänen vanhempansa olivat typeriä kun eivät osanneet luovuttaa.
“Olen tuntenut Maatuskan pennusta asti, me olemme erottamattomat”, ruskea kolli kertoi iloisesti. Naarasoppilas hymyili jälleen. Hän oli iloinen kollin puolesta, tuo oli varmasti hieno tunne.
“Pitäisiköhän meidän sitten saalistaakin jotain, jotta emme palaisi aivan tyhjin tassuin leiriin?” Lillukkatassu ehdotti ja mietti hetken. “Pitäisikö meidän saalistaa yhdessä? Nimittäin katso tuonne”, naaras naukaisi ja osoitti tassullaan läheistä tammipuuta. “Sen koloon luikahti juuri kolme oravaa. Ehkä toinen meistä voisi hätistää ne alas ja toinen ottaa ne kiinni? Miten on, oletko Kuolonklaanin paras kiipeilijä?” Lillukkatassu virnisti leikkimielisen kilpailuhenkisesti. Nyt oli aika laittaa kollin taidot koetukselle! Ruskeaturkkinen kolli vaikutti olevan taitava monessakin asiassa, joten nyt oli aika selvittää olisiko kolli hyvä kiipeilemisessäkin.

//Popsu?

Jäänsiniset silmäni seurasivat kauhistuneina tappeluksi yltynyttä tilannetta. En tiennyt miten reagoida, aivoni eivät työskennelleet tarpeeksi nopeasti selvittääkseen tilannetta. Tärinä vavisutti kehoani ja halusin paeta – juosta leiriin, käpertyä pesäsammalilleni pieneksi keräksi ja nukahtaa. En kuitenkaan voinut. Tassuni olivat kuin maahan liimattu ja ilma ei kulkenut keuhkoihini asti. Ja Uiveloyö oliminun klaanitoverini ja vielä ilmeisen mukava sellainen. En voisi jättää häntä pulaan, mutta en myöskään tiennyt miten auttaa. Naaraat jakelivat toisilleen ilkeitä sanoja ja paniikki tuntui luovan sisälleni tyrskyjä. “E-ei ole kilttiä puhua noin, lo-lopettakaa”, minä yritin keskeyttää tilanteen, mutta kolmikosta yksikään ei edes huomioinut pyyntöäni. Vilkaisin Kyyhkypyrähdyksen kasvoja aneleva ilme koristaen omiani, mutta naaras seurasi kaksikon taistelua virne omillaan. Vetäisin häntäni lähemmäksi kehoani ja menin maahan makaamaan pieneksi, säälittäväksi kasaksi. Suuret korvani peittivät osan näkökentästäni ja se oli hyvä. En kestänyt katsoa noin väkivaltaista tappelua. “O-oikeasti, lopettakaa!” vinkaisin. “Me vo-voidaan olla kavereita, kaikki”, yritin, mutta en tiennyt voisinko minä olla Virtaviiman ja Kyyhkypyrähdyksen ystävä. Molemmat naaraista vaikuttivat todella hurjaluonteisilta ja ikäviltä. En tiennyt miten sellaisten kissojen kanssa edes kuului olla. Monet kuolonklaanilaiset tuntuivat pitävän minun puhetyyliäni omituisena tai luonnettani jotenkin liian pehmeänä. Kylmäliekki oli sanonut minun olevan hyvä juuri sellaisena kuin olin, mutta sitä oli välillä vaikea uskoa. Miksi niin moni muu kissa oli sitten sitä mieltä, että minä en riittänyt? Nyt kun isäni oli kuollut, minulla ei enää ollut ketään keneltä kysyä asiaa. Harmaaturkkinen kolli oli ollut aina kärsivällinen ja ystävällinen. Hän oli myös tiennyt mitkä asiat ahdistivat minua ja mitkä helpottivat oloani. Kukaan muu kissa ei ollut tuntenut minua yhtä hyvin. Kylmäliekki ei ollut myöskään pistänyt pahakseen, vaikka olin joskus makoillut hänen päällään. Mukavan muiston ansiosta korvani nousivat hieman pystymmäksi ja ahdistukseni helpottui. Kylmäliekki olisi varmasti tiennyt mitä tällaisessa tappelutilanteessa kuului tehdä. Kaivelin muistojeni sokkeloa. Osa muistoista oli harmaan sumun peitossa. Kylmäliekki oli sanonut, että jotkut kissat olivat toisia huonomuistisempia ja minä ilmeisesti kuuluin siihen kategoriaan, vaikka kolli ei ollut koskaan sanonutkaan sitä suoraan. Kallistin päätäni. Kylmäliekki oli kyllä aina painottanut, että muita piti puolustaa, vaikka se joskus vaatisi suuriakin uhrauksia. En ollut aivan varma mitä ne suuret uhraukset olivat, mutta meneillään oleva tilanne vaikutti juuri sellaiselta. Harmaavalkoinen naaras oli kaatanut tummemman naaraan maahan ja hänen kiiltävistä kynsistään päätellen tilanne oli eskaloitumassa. Syöksyin hieman kompuroiden väliin ja kiilasin kaksikon väliin. Tuijotin Virtaviimaa suoraan silmiin mahdollisimman hurjana.
“Virtaviima, lo-lopeta! Sinä e-et saa kiusata muita. Päästä Uivelo-y-yö menemään”, huohotin. Naaras nosti tassuaan, päästi Uiveloyön pakenemaan ja vilkaisi sitten minua hymyillen. Hymyilin takaisin. Kaikki oli nyt hyvin! Virtaviima oli varmasti ymmärtänyt, että kiusaaminen ei ollut kenellekään hyväksi. Naaras nosti käpälänsä tutkailtavaksi, hänen kynnet kiiluivat pelottavasti. En pitänyt väkivallan käyttämisestä, mutta saalistamisessa kynnet olivat pakollisia. “Toinen toiveesi toteutui”, Virtaviima naukaisi salamyhkäisesti ja samassa iski kyntensä kasvoihini. “Toinen ei.” Vinkaisin ja otin muutaman askeleen taaksepäin. Miksi Virtaviima oli toiminut noin? Luimistin korviani ja vilkaisin Uiveloyöhön. “Sa-sattuiko sinuun?” kysyin varovaisesti ja nostelin hermostuneena käpäliäni. Ahdistus tuntui ottavan minusta taas valtaa. Minä en tiennyt miten tämänlaisessa tilanteessa kuului toimia ja erityisesti Virtaviiman tapa kommunikoida oli todella epäsuoraa. Miksi he eivät voineet vain puhua suoraan? Nielaisin. Mitä jos Virtaviima hyökkäiis uudelleen? Oliko minun edes kuulunut mennä väliin? Olisiko minun pitänyt hyökätä? Päässäni oli liian paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia.

//Uivels? 🙁

Kolli oppilas vaikutti aika ilkeältä kertoessaan nimekseen Häivyreviiriltäni-tassu, nimi johon en uskonut pätkääkään. Hän selvästi yritti ärsyttää ja emme edes olleet heidän reviirinsä puolella! Katsoin oppilaaseen pettyneenä. Vaikka en ollut puheliasta sorttia, olin aloittanut asiallisen keskustelun.
”Rajutassu, älä ala kinaamaan!”, joku partion jäsenistä, oletan Rajutassun mestari sanoi.
Tuhahdin harmistuneena ja katsoin kollia silmiin tiukasti.
”Vai on nimesi Rajutassu, et vaikuta rajulta.” Sanoin niin hiljaa, että tuskin kukaan muu kuin Lätäkkölempi kuuli.
Mestarini katsoi minuun ilmeellä, jota en osannut tulkita, mutta oletin sen tarkoittavan sitä, että mestarini tosiaan kuuli mitä olin sanonut.
”Hei Mustikkapyörre”, Rosmariinikynsi vastasi naaraalle, joka oli meitä tervehtinyt.
Kävelin taas lähemmäs Rajutassua pysyen visusti omalla puolella.
”Yritä ensi kerralla olla asiallinen tai tuotat klaanillesi pettymyksen!” sanon pilkesilmäkulmassa niin kovaa, että vain oppilas kuulee.
Peruutan takaisin kauemmas ja jään katsomaan Rajutassua kiinnostuneena. En tosiaan ole varma mitä kolli ajattelee sanomisistani, mutta ei tämä tyytyväiseltä vaikuttanut. Poljin maata jännittyneenä. Tämä oli minulle uusi tilanne. En ollut koskaan tavannut toista partiota, joka olisi tullut meitä vastaan kun merkitsimme rajaa.

//Raju?

Hilleripilvi hymyili viileästi, mutta ilmeen taakse kätkeytyi pistelevä kiukku. Nämä kaksi urkkijaa olivat yllättäneet hänet ja Kaamoskukan kesken täydellisen hetken, ja tunnelma oli pilattu. Kaamoskukka sentään näytti nauttivan kaksikon narauttamisesta.
“Minulla ei ole aavistustakaan, mistä puhut”, Pyräkkäpirun nauku sai Hilleripilven siirtämään huomionsa Kaamoskukan vähemmän komeaan veljeen. Raidallinen soturi katsoi pentuetoveriinsa silmissään päättäväinen kipinä. “Me olimme Hämärähallan kanssa vain kävelyllä. Te sen sijaan puuhailitte jotain aivan muuta.” Hilleripilvi tunsi lihastensa jännittyvän, kun soturi kääntyi katsomaan häntä viekkaasti.
“Me olimme tauolla”, Hilleripilvi kiirehti vastaamaan napakasti ja yritti estää hermostumistaan näkymästä ulospäin.
“Vai tauolla? Minusta kun näytti, että te kaksi suorastaan kuhertelitte tuolla”, Pyräkkäpiru tuhahti halveksuntaa äänessään. Sitten tämä katsahti Kaamoskukkaan terävästi. “En olisi uskonut, että kaiken lisäksi olet vielä pettäjä. Miltähän Hämärähallasta mahtaa tuntua, kun sinä makaat täällä lemmikkisi kanssa kuin häntä tai yhteisiä pentujanne ei olisi olemassakaan?”
Sanat satuttivat Hilleripilveä enemmän kuin hän halusi itselleen myöntää. Niinkö kaikki näkivät hänet – Kaamoskukan lemmikkinä? Hän tiedosti olevansa hyvin kiintynyt kolliin ja viettävänsä tämän kanssa poikkeuksellisen paljon aikaa, mutta niin alentavassa asemassa hän ei ollut uskonut näyttäytyvänsä muiden silmissä.
“Uhkaile miten paljon haluat, mutta me tiedämme pikku salaisuutenne”, Pyräkkäpiru sihisi silmät viiruina.
Hilleripilvi vilkaisi salarakkaaseensa hieman huolestuneena. Mitä Kaamoskukka aikoisi tehdä? He eivät voisi listiä kumpaakaan varjellakseen salaisuuttaan, sillä joku epäilemättä saisi sen ennen pitkää selville. Ja nyt kun Kaamoskukan kumppani tuntui virallisesti tietävän hänen ja kollin jutusta – vaikkakin Hilleripilvi epäili naaraalla olleen asiasta vihiä jo aiemmin -, asiat tulisivat jatkossa olemaan mutkikkaampia.

//Kaamos tai Hämärä!?

Lätäkkölempi istui hiljaa Tuhkajuovan elottoman ruumiin luona. Ensin hämärä oli laskeutunut Kuolonklaanin reviirin ylle, kunnes oli saapunut pimeys. Vain tähdet ja sirppimäinen kuu loivat loistollaan valoa leiriin, jossa vallitsi raskas tunnelma. Moni klaanin jäsenistä oli päättänyt valvoa ja kunnioittaa edesmenneen Tuhkajuovan elämää. Lätäkkölempi oli aivan Tuhkajuovan ruumiin vierellä, hän saattoi haistaa emonsa turkista nousevan kalmanhajun. Kuolema jätti nopeasti jälkensä kissan ruumiiseen. Jo nyt Tuhkajuova löyhkäsi kuolemalta. Seuraavana aamuna hänen ruumiinsa vietäisiin haudattavaksi, ja pikkuhiljaa klaani unohtaisi, että hopeanharmaata soturia oli koskaan edes olemassa. Ajatus puistatti Lätäkkölempeä. Oli karua, miten nopeasti yhden kissan elämä saatettiin unohtaa. Muutaman vuodenajan kuluttua klaanissa olisi sotureita, jotka tuskin edes olisivat tietoisia siitä, että klaanissa oli koskaan elänyt Tuhkajuova-nimistä kissaa. Lätäkkölempi vannoi, ettei hän unohtaisi emoaan koskaan. Eikä isäänsä tai sisaruksiaan, jotka olivat kuolleet aiemmin. Hän aikoi pitää huolta siitä, että hänen tulevat jälkeläisensä tulisivat tietämään Tuhkajuovan nimen. Vaikkei soturi sitä koskaan ollutkaan sanonut ääneen, oli Tuhkajuova ollut hänelle itselleenkin esikuva. Soturi oli antanut koko elämänsä klaaninsa puolustamiselle, joka oli tänä päivänä arvostettava teko. Liian moni kissa Lätäkkölemmenkin mielestä keskittyi nykyään enemmän siihen, että heillä oli paljon ystäviä ja paljon tunnepitoista elämää. Tunteet olivat toissijainen asia, jos halusi olla hyvä soturi. Hyvä soturi ei voinut itkeä vihollisensa ruumiin edessä tai jättää klaaniaan löytääkseen ”tosirakkauden.” Moinen ajatus puistatti Lätäkkölempeä. Hänen emonsa oli elänyt oikein, kuten oikean soturin oli määrä elää. Lätäkkölempi vannoi, että hän tulisi elämään vielä paremmin kuin hänen emonsa.
Kun Lätäkkölempi kuolisi, hänet muistettaisiin kautta aikojen parhaana soturina.

Tuhkajuovan valvojaisia seuraavana aamuna hänen ruumiinsa vietiin pois. Lätäkkölempi katsoi rauhallisen ilmeettömänä, miten hänen emonsa hopeanharmaa ruumis kannettiin ulos leiristä. Pian sen jälkeen valvojaisiin osallistuneet kissat lähtivät omille teilleen, palasivat takaisin omiin elämiinsä. Lätäkkölempi tunsi olonsa ristiriitaiseksi. Hän oli surullinen emonsa kuoleman vuoksi, mutta hän halusi myös jatkaa elämäänsä tavalliseen tapaan. Hänellä oli oppilas koulutettavana, eikä koulutusta voinut laittaa tauolle oman elämän kriisin kanssa. Lätäkkölempi päätti, että hän sysäisi muiston emostaan ja tämän kuolemasta syrjään soturin velvollisuuksia suorittaessaan. Vapaa-ajallaan hän voisi palata muistelemaan kuollutta soturia ja kunnioittaa hänen liian lyhyeksi jäänyttä elämäänsä.
Raidallinen naaras vilkaisi Lampivärettä, joka istui yhä samassa paikassa ja katseli tyhjää kohtaa, jossa Tuhkajuova oli hetkeä aiemmin maannut. Lammikkoloikka oli lähtenyt omille teilleen, Lätäkkölempi oli hieman huolissaan pentuetoveristaan. Juuri kun Lätäkkölempi oli kävelemässä Lampiväreen luokse, hän huomasi Jääviillon lähestyvän naarasta. Lätäkkölemmen harmiksi Jääviilto passitti Lampiväreen saman tien partioon, eikä sisarukset saaneet tilaisuutta jutella kahdestaan. Lätäkkölempi seurasi, miten Lampiväre poistui leirin uloskäynnille häntä maata pitkin laahaten.

Oli kulunut jo neljäsosakuu Tuhkajuovan kuolemasta, ja kuten Lätäkkölempi oli arvannut, ei klaanissa enää juurikaan puhuttu asiasta. Oli kuin Tuhkajuovaa ei olisi koskaan ollutkaan. Lätäkkölemmen onneksi hän ei ollut ollut kovin läheinen emonsa kanssa, sillä arjen totaalinen muuttuminen olisi ollut järkyttävää. Hän arveli, että Lammikkoloikan elämä oli muuttunut kaikista eniten. Sisko oli aina janonut emon huomiota ja tehnyt kaikkensa ollakseen hänen arvostuksensa arvoinen. Nyt emo oli poissa, eikä Lammikkoloikalla ollut ketään ketä miellyttää. Lätäkkölempi oli yrittänyt lähestyä pentuetoveriaan, mutta hänellä oli aina ollut jotain, jonne hänen oli kiirehdittävä.
Lätäkkölempi silmäili ympäristöään. Jääviilto oli määrännyt hänet partion johtoon. Hän oli jättänyt Apilatassun leiriin, sillä naaras oli harjoitellut kovasti viime päivien aikana ja tämä oli ansainnut vapaapäivän. Lätäkkölemmen partioon osallistuivat hänen lisäkseen Lepakkohuuto ja tämän oppilas Käkitassu, Maatuska ja Säihkysielu. Jääviilto oli määrännyt heidät saalistamaan reviirin eteläisille osille.
Jokin aika sitten partio oli lähtenyt eri suuntiin. Lätäkkölempi oli määrännyt kaikki muut paitsi Lepakkohuudon oppilaineen eri suuntiin. Itse soturi oli lähtenyt kohti Hehkulampea, muttei aikonut mennä aivan sen välittömään läheisyyteen. Soturi maisteli ilmaa saadakseen vainun saaliista. Ei mennyt kauaakaan, kun hän löysi tuoreen jäniksen hajujäljen. Naaras lähti seuraamaan sitä toivoen, että saisi vietyä edes jotain viemistä leiriin. Hän ei ollut luonnostaan mikään paras saalistaja, mutta tämä viherlehti oli ollut hyvä saalisonnen suhteen. Jopa Lätäkkölempi oli saanut usein kiinni yhden tai kaksi saalista partion aikana. Harva soturi oli palannut metsästyspartion jälkeen leiriin tyhjin käpälin.
Edettyään riittävän pitkästi hajujäljen perässä, Lätäkkölempi näki vanhanpuoleisen jäniksen kököttävän erään pensaan suojissa jonkin matkan päässä. Lätäkkölempi pidätti hetken hengitystään hiipiessään vielä muutaman askeleen lähemmäs eläintä. Kun välimatka oli riittävän lyhyt, hän teki nopean syöksyn eteenpäin. Jänis huomasi kimppuunsa hyökkäävän kissan liian myöhään, ja Lätäkkölempi onnistui vaivatta upottamaan hampaansa kookkaan eläimen niskaan. Hetken aikaa jänis rimpuili, ja Lätäkkölemmellä oli vaikeuksia pitää otteensa sen niskassa. Vaikka jänis oli vanha, sillä oli paljon voimaa jäljellä. Vaati melkoisesti ponnisteluita, että Lätäkkölemmen onnistui viedä henki pitkäkorvalta. Soturi jäi huohottamaan hetkeksi jäniksen ruumiin ylle tasatakseen hengitystään. Hän oli iloinen siitä, että saisi leiriin viemistä. Jäniksestä vatsansa täyttäisi useampi kissa. Tänä viherlehtenä klaani ei tosiaankaan kärsinyt nälänhätää. Lätäkkölempi vilkaisi taivaalle pitääkseen silmällä laskevan auringon matkantekoa. Partion johtajana olisi noloa, jos hän myöhästyisi sovitulta taapamiselta. Soturi arvioi, että hän ehtisi aivan hyvin yrittää etsiä vielä jotain saalistettavaa.

Naaras oli peitellyt jänistä hieman oksilla ja lehdillä, muttei vaivautunut kaivamaan sille kuoppaa. Se olisi vienyt liikaa aikaa, ja hän oli päättänyt pysytellä saaliinsa lähellä varmistaakseen, ettei kukaan varastaisi sitä. Soturi oli saanut vainun peltomyyrästä, jota hän parhaillaan jäljitti. Kuitenkin kuin tyhjästä, ilmaa halkoi vertahyytävä parkaisu. Sitä seurasi hirviön ujellus. Lätäkkölemmen niskavillat nousivat pystyyn. Hän ei ollut tajunnut tulleensa niin lähelle ukkospolkua. Naaras unohti saaliinsa välittömästi ja lähti nelistämään kohti ukkospolkua. Joku oli huutanut, oliko joku loukkaantunut?
Lätäkkölempi saapui hengästyneenä ukkospolulle. Ilmassa leijaili hirviöiden katku ja rautainen veren tuoksu. Hän hidasti tahtiaan nähdessään tummaturkkisen Lepakkohuudon raahaavan pienempää kissaa pois ukkospolulta. Lätäkkölempi henkäisi huomatessaan, että kissa jota Lepakkohuuto kiskoi polun pientareelle, oli Käkitassu. Oppilaan tumma keho oli liikkumaton ja tämän suusta valui verinoro. Käkitassun pää oli luonnottamassa asennossa, epäilemättä soturioppilas oli kuollut.
”Mitä tapahtui?” Lätäkkölempi kysyi ja käveli ilmeettömänä Lepakkohuudon luokse. Kolli nosti harmaansinisen katseensa Lätäkkölempeen ja pudisteli päätään äreä ilme kasvoillaan.
”Hän meni ja juoksi saaliin perässä ukkospolulle, ei kuullut kun käskin pysähtyä”, tummanharmaa kissa ilmoitti ja räpäytti silmiään. Lätäkkölempi ei sanonut mitään, katsoi vain hetken ajan Käkitassun elotonta ruumista ja tämän avonaisia vaaleansinisiä silmiä, jotka tuijottivat tyhjyyteen. Lätäkkölempi huokaisi. Kuolonklaani oli menettänyt jälleen yhden jäsenen.
”Hänet on vietävä leiriin. Sinä voit kantaa Käkitassun ruumiin ja palata leiriin meitä muita aiemmin. Saitteko saalista kiinni? Minä voin huolehtia ne ja muut kissat leiriin”, Lätäkkölempi naukaisi vakavailmeisenä ja kohtasi taas hetkeksi Lepakkohuudon katseen. Kolli pudisteli jälleen päätään.
”Emme ehtineet saalistaa vielä mitään”, hän ilmoitti. Lätäkkölempi nyökkäsi ja katsoi hetken, miten Lepakkohuuto tarttui taas edesmenneen oppilaansa niskasta kiinni ja lähti viemään ruumista kohti leiriä. Lätäkkölempi seisoi hetken aloillaan ja silmäili Lepakkohuudon menoa. Hän kuuli, miten hirviö nelisti hänen ohitseen ukkospolkua pitkin. Hirviön menosta syntyvä tuulahdus toi mukanaan yhä voimakkaammin ukkospolun katkun. Taas yksi turha kuolema, jonka olisi voinut välttää. Lätäkkölempi mietti, oliko vika ollut Lepakkohuudossa. Hän ei ollut kuullut kollin huutavan oppilastaan, joten joko hän oli huutanut liian hiljaa tai sitten ei ollenkaan. Vai saattoiko olla, että Lätäkkölempi oli ollut liian keskittynyt omaan saalistamiseensa? Naaras pudisteli turhautuneena päätään. Juuri nyt hän ei halunnut rasittaa aivojaan moisella ajattelulla, vaan päätti hakea saaliinsa ja palata muiden luokse.

Kohotin kasvojani ylös puiden latvojen lomasta pilkottavalle taivaalle, josta tipahteli kuonolleni pienen pientä terävää tihkua. Viherlehti oli ollut poikkeuksellisen kuiva, joten sade oli jopa ihan kaivattua tai enemmänkin se oli kaivattua viilentämään porottavan kuumaa ilmaa. Mielestäni viherlehti oli kaikista vuodenajoista vastenmielisin, enkä ymmärtänyt miten joku saattoi pitää siitä pelkästään kelien puolesta. Toki riistan määrän kasvun takia pidin siitä itsekin, mutta itse vallitsevasta ilmasta en. Tummempien pilvien luoma varjo oli enemmän kuin paikallaan ja se sai metsiköstä siedettävämmän paikan saalistaa. Olin lähtenyt tällä kertaa metsästysreissulle yksin, sillä koin omien saalistustaitojeni vetreyttämisen hyväksi oppilaani koulutusta varten. Onneksi klaanista kuitenkin löytyi taitavia saalistajia ja ajattelinkin käyttää sitä heti seuraavana päivänä hyödyksi. Kukaan mestari ei ollut täydellinen kaikessa, ja mielestäni oli hyvän mestaruuden merkki kompensoida heikompia taitoja jonkun toisen paremmalla osaamisella. Taisteluliikkeiden parissa kanssani pääsi hifistelemään todella pitkälle, mutta oppilaan kehityksen kannalta oli vain järkevää hakea perustaitojen lisäksi tietotaitoa joltain etevältä saalistajalta. Etevä saalistaja sai minut ajattelemaan oitis Tuhkajuovaa, jonka loppu oli vaikuttanut tulleen hänenlaiselleen soturille liian nopeasti. Olin aina kunnioittanut vanhempaa naarasta ja sitä kuinka paljon hän teki Kuolonklaanin hyväksi. Ei minulla ollut hänen poismenostaan sen ihmeellisempää ajatusta kuin että Kuolonklaani menetti yhden kelvollisimmista sotureistaan. Olin aina kokenut jonkinlaista kunnioitusta vanhempia ja kokeneempia sotureita kohtaan, mutta niitä tuntui olevan aina vain vähemmän, mitä useampi vuodenaika ehti lipua ohitse. Minusta alkoi tuntumaan siltä, ettei minun tarvinnut pian arvostaa muita kuin päällikköä. Harmikseni Pimentotähti oli valinnut Jääviillon varapäällikökseen ja olin käyttänyt paljon aikaa siihen, että oppisin kunnioittamaan kyseistä kollia. Se ei vain ollut niin yksinkertaista. Jääviilto oli… noh, hän oli Jääviilto. Kunnioitin kyllä Pimentotähden valintaa, mutta yksilönä Jääviilto ei mielestäni ollut sopiva asemaansa. En kuitenkaan jakanut ajatuksiani kenellekään ja otin varapäällikön käskyt vastaan mukisematta ja nakkelematta niskojani. Niin sen kuului olla. Yhtä lailla miten Pimeyden metsän valitsema päällikkö ansaitsi aina kunnioitukseni, ansaitsi sen myös päällikön valitsema varapäällikkö. Mutta itse henkilöstä itsessään minun ei tarvinnut erityisemmin pitää.

Havahduin siihen kun leukapieliini lehahti tuttu haju. Haju oli tuore ja se kuului selkeästi päästäiselle, joka oli varmasti vasta hiljattain kulkenut samasta kohdasta. Tihku oli jo ehtinyt onnekseni loppumaan, sillä muuten olisin voinut helposti kadottaa näinkin tuoreen hajujäljen. Aluskasvillisuus oli kuitenkin märkää ja ehtinyt jo muuttua hivenen liukkaaksi, mikä osin hankaloitti ainakin omaa saalistamistani.
Ei ollut aikaa turhalla aikailulle, joten lähdin suupielet raollaan seuraamaan hajuvanaa toivon mukaan oikeaan suuntaan – se ainakin vaikutti oikealta suunnalta. Askeleeni olivat mahdollisimman hiljaisia, mutta edelleen määrätietoisia. Vasta hajun voimistuessa aloin hiljentämään tahtia ja keventämään käpälän iskujani, jotteivat ne rummuttaneet liikaa maata. Muuten päästäinen olisi voinut kuulla minut jo liian kaukaa ja piiloutua johonkin piilopaikkaansa, ja sitten minun olisi ollut mahdotonta saada sitä enää kiinni.
Askeleeni olivat ehtineet jo muuttua hiljaisista suorastaan vaanimiseksi, kun olin nähnyt edessäpäin pilkahduksen päästäisestä. Hieman lähempää erotin sen suipon kuonon, jolla se nuuhki ilmaa ja välillä tuntui katoavan puoliksi kasvillisuuden joukkoon. Oli jo työvoitto löytää riista, sillä jäljityksessä olin huonompi mitä vaanimisessa.
Askel askeleelta pääsin lähemmäs. Hento tuulen vire puhalsi vasten kasvojani. Siitä tiesi, ettei riista tulisi todennäköisesti huomaamaan hetkeen minua, sillä minä haistoin sen, mutta se ei minua. Oli ihmeellistä miten paljon pelkästään tuuli ja sen suunta vaikutti metsästyssuoritukseen. Sen olin opettanut Puhuritassullekin jo heti ensimmäisellä kerralla, kun hän oli oikeasti yrittänyt saalista kiinni. Oli se ehkä ensin helppo unohtaa, mutta kuiden mittaan siihen kuitenkin oppi – vaikka sitten erehdysten kautta.
Salamannopeasti hyökkäsin pienen harmaanruskean elukan kimppuun ja nopealla puraisulla niskaan se valahti hampaissani veltoksi. Kas niin. En minä mikään loputon surkimus saalistamisessa ollutkaan. Edellisen saalistuspartion jätin kokonaan ajatuksissa taka-alalle, jossa olin päästänyt ties mitä kaikkea karkuun. Onnistumisiahan sitä kannatti muistella.

Päästäisen roikkui ohuesta hännästään hampaissani ja heijasi puolelta toiselle, kun kiikutin sitä ripein askelin kohti leiriä. Tuoresaaliskasa ei paljoa yhdestä päästäisestä kasvaisi, mutta minun täytyi kiiruhtaa ehtiäkseni rajapartioon. Jäljitys oli vienyt oman aikansa, enkä olisi enää ehtinyt jäljittämään toista ilman myöhästymistä partioinnista. Ja sellaistahan virhettä en itseltäni sallisi. Sitä paitsi, minun tulisi vielä löytää eräs soturi käpäliini.
Pudotin päästäisen jopa melko runsaamman puoleiselta näyttävään tuoresaaliskasaan. Kuolonklaani ainakin sai tänä viherlehtenä reilusti syödäkseen. Pääsi ainakin kunnolla kerryttämään massaa lehtikatoa varten. Nostettuani katseen tuoresaaliskasasta aloin tähystelemään leirin aukiota ja etsimään katseellani pienikokoista tummanruskeaa naarasta, jonka turkkia värittivät valkoiset kohdat. Sitten katseeni pysähtyi juurikin itseäni vanhempaan soturiin ja lähdin askeltamaan tyynin askelin tuota kohti. Pian Pikkukaaos nosti ateriointinsa lomasta meripihkanväriset silmänsä minuun.
“Tuimakatse”, tuo aloitti, “olen varma, että sinulla on ihan asiaakin.”
“Olet oikeassa. Ehtisitkö tulemaan seuraamaan huomenna Puhuritassun saalistusharjoituksia? Haluaisin käyttää hyväksi toista silmäparia”, maukaisin asiani ytimekkäästi sen enempää kiertelemättä. Olin aina ollut sitä mieltä, että kaikki minkä pystyi sanomaan suoraan, kuului sanoa suoraan. Turhassa kiertelyssä tuhlasi vain sanoja ja muiden aikaa.
“Toki tulen!” Pikkukaaos sanoi kohteliaasti hyväksyen tarjouksen. Pian hän kuitenkin vielä jatkoi: “Jos saan vapaasti antaa vinkkejä ja korjauksia. Siinä ehdot.”
“Siitä vain. Ei se minulta ole pois. Puhuritassua tässä vain ajattelin”, hymähdin. Vinkkejä ja korjauksia vartenhan minä naarasta pyysinkin mukaan.
“Ei sitten mitään ongelmaa. Minä tulen! Voisin miettiä jo valmiiksi hyviä harjoitteita, niin koko sessiosta saisi enemmän kerralla irti”, naarassoturi naukaisi ponnekkaasti.
“Hyvä. Nähdään huomenna aurinkohuipun aikaan uloskäynnin luona”, sanoin ja jäin vielä hetkeksi odottamaan vastalausetta, jos naaraalla olisikin ollut jotain muuta menoa antamani ajankohdan aikaan. Vastalausetta ei kuitenkaan kuulunut, vaan soturi oli taas ponnekkaana vastaamassa, että olisi siihen aikaan huomenna valmiina. Nyökkäsin vain tälle vastaukseksi, käännyin kannoillani ja suuntasin piikkihernetunnelin liepeille odottelemaan rajapartion lähtöä. Pikkukaaos oli melko helppo saada avuksi, sillä olin huomannut vanhemman soturin suostuvan ties mihin hommaan, kunhan sai olla klaanitovereilleen avuksi. Naaras oli makuuni ehkä turhan liian paljon kohteliaisuuteen ja kaikkien miellyttämiseen pyrkivä persoona, vaikkei hän mikään imelän lempeän ystävällinen ollutkaan. Tällaiseen apuun hän oli kuitenkin hyvä valinta. Ei hyppinyt nenälle ja osasi asiansa eli kaikkea sitä, mitä odotinkin.

Rajapartio oli kulunut rauhallisissa merkeissä Pikiturkin johdolla. Ei jäänyt mitään erikoisempaa raportoitavaa, joten jatkoin matkaani muiden luota suoraan sotureiden pesän hämäryyteen. Sammalvuode oikein veti puoleensa pitkän päivän jälkeen ja tuntui jopa oikein hyvältä oikaista itsensä ensiksi pitkälleen sekä sen jälkeen käpertyen keräksi tuhisemaan. Mielestäni parhainta oli pitää itsensä kiireisenä, ja ainakin sellainen ainainen kiireen tuntu sai unohtamaan kaiken muun soturiuden ja mestaruuden ohella. En ehtinyt sulkemaan silmiäni kauhean pitkäksi aikaa, kun muiden sotureiden rauhallinen tuhina jo hiljensi taka-alalla jylläävät ajatukset, jotka olisivat kovasti halunneet pyrkiä esille. Uni tuli nopeasti niin kuin monena muunakin yönä.

Aurinkohuipun aikaan olin jo valmiina Puhuritassu vierelläni piikkihernetunnelin edustalla odottamassa Pikkukaaoksen saapumista seuraamme. Olin ehtinyt jo selittää oppilaalleni päivän ohjelmasta sekä siitä, miksi vanhempi soturi tuli mukaamme. Savunharmaa oppilaani oli jo lähes kyseenalaistanut päätöstäni, mutta lopulta tyytynyt sitten, kun aukaisin asiaa enemmän. Suoraan ja seuraamuksia kaistelematta naaras aina laukoi suustaan kaikkea, mitä toki osittain arvostin, mutta turhuuksilla pyörittely taas oli eri asia. Jos näkemykseni oli, että Pikkukaaos avartaisi Puhuritassun ajatuksia saalistukseen liittyen, hän oppisi uusia tekniikoita etevän saalistajan vinkkien avulla ja pystyisi hiomaan taitojaan paremmiksi, niin en tiennyt miksi niin selkeän kuuloisesta asiasta olisi tarvinnut kaivaa jotain epäselvää.
“Kas hei! Olittekin jo täällä!” Pikkukaaos naukaisi aluksi tervehdyksen häntäänsä samalla heilauttaen ja sitten totesi hyvin ilmiselvän asian.
“Niin olemme. Voimmekin sitten heti lähteä”, tokaisin naarassoturille vastaukseksi.
“Oletko sinä sitten edes hyvä saalistaja?” Puhuritassu päästi suustaan kysymyksen heti ensimmäisenä, kun olimme kaikki kolme ehtineet sujahtamaan ulos piikkihernetunnelista.
“En kai minä ketään kehnoa sinua ottaisi neuvomaan”, murahdin ja kiristin käpälieni vauhtia. Tiesin Pikkukaaoksen olevan nopeampi, jonka takia yritin pitää tahtia yllä.
“Kiitos Tuimakatse”, naarassoturi naukui kohteliaasti kiitoksensa, johon en enää reagoinut mitenkään. Siispä soturi alkoi puhumaan suoraan oppilaalleni.
“Onnistumiseen vaikuttaa monikin tekijä. Onhan Tuimakatse jo kertonut sinulle, miten erilaiset sääolosuhteet vaikuttavat saalistuksen onnistumiseen?” kuulin, kuinka Pikkukaaos selitti toiselle naaraalle.
“Ainakin jotain tuulesta… ja sitten myös sateesta”, Puhuritassu mietiskeli samalla puhuessaan. “Tuulen suunta kertoo riistalle missä olet tai vastaavasti se ei huomaa sinua. Rankempi sade tekee jäljityksestä haastavampaa, koska hajujälki voi kadota sen seurauksesta. Porottava helle voi saada riistan sinne, missä on lähellä enemmän vettä tai hakeutumaan varjoisampiin paikkoihin. Riippuen riistasta.”
Puhuritassu selitti oppimaansa varmalla äänensävyllä.
“Oikein hyvä. Sinähän sitten osaat jo paljon. Tuimakatse antoi minulle valtuudet kehitellä pääsi menoksi muutamaan harjoitteen, joten voimme aloittaa heti niistä. Mutta varoitan jo etukäteen, että niissä tarvitaan kärsivällisyyttä”, Pikkukaaos sanoi.
Melkein teki mieli huokaista ääneen. Mutta vain melkein. Kärsivällisyyttä todellakin välillä tarvittiin Puhuritassun kanssa. Saipa nähdä millaisia harjoituksia vanhempi soturi oli kehittänyt ja miten oppilaani jaksoi keskittyä niihin.

“Nyt ponnista takajaloilla kuin räjähtäisit eteenpäin ja nappaa tuo harjoitushiiri kiinni”, Pikkukaaos ohjeisti. Seurasin etäämmällä istuen, kun kokenut naaras teki sitä mitä osasi hyvin. En kokenut haluavani puuttua kesken kaiken mihinkään, kun homma oli selkeästi hallussa. Kävisin vielä harjoitusten loppuun keskustelun Puhuritassun kanssa, että miltä hänestä oli vaikuttanut tällainen harjoittelutapa ja mitä kaikkea hän vielä muisti harjoituksen päätteeksi. Pyrin painamaan itsekin mieleeni, että mitä kaikkea harjoitteita Pikkukaaos kävi läpi, jotta voisin palautella muistijälkeä vielä kahdenkeskisissä harjoituksissa.
Kun hiomista oli tapahtunut tarpeeksi, en voinut olla kuin tyytyväinen siihen, että Puhuritassu oli jaksanut olla kärsivällinen, kuunnella ohjeita ja oli sanonut epäkorrektisti vanhemmalle soturille vain kerran. Kaikessa savunharmaan naaraan tekemisessä kuulsi ylpeys hänen oppimiinsa taitoihinsa ja olin varma, että ne veisivät oppilaan pitkälle myös soturina.
“Eiköhän päästetä Pikkukaaos jo jatkamaan askareitaan”, sanoin. Tummanruskea naaras käänsi meripihkaisen katseensa minuun.
“Ei minulla mikään kiire ole, mutta ehkä tässä oli jo tarpeeksi tälle päivää. Puhuritassu, minä haluaisin sanoa vielä muutaman sanasen tuosta sinun hännän käytöstä näiden tekniikoiden yhteydessä, eli…”, Pikkukaaos selitti pitkän kaavan mukaisesti kaikkea olennaista oppilaalleni. Kuuntelin tämän ohjeistuksia, vinkkejä ja huomautuksia, ja olin entistä varmempi päätöksestäni pyytää naaras harjoituksiin mukaan. Matkalla leiriin ilmaisinkin, että mikäli naaras tarvitsisi vastapalvelusta niin olin käytettävissä. Pikkukaaos vaikutti otetulta, vaikka ihan niin suureksi eleeksi en ollut tarkoittanut sanojani. Leirissä naarassoturi katosi omille teilleen ja jäin Puhuritassun kanssa vielä käymään harjoituksia paremmin läpi. Hän vaikutti ihan nauttineen erilaisesta kokemuksesta. Ehkäpä vastaavaa olisi hyvä harjoittaa useamminkin.

Hilleripilven suusta roikkui hiiren pitkä ja ohut häntä, joka heilahteli kollin sulavien liikkeiden mukana kutsuvasti. Sisäinen pentuni ei voinut vastustaa kiusausta, vaan pakotti minut ponkaisemaan ylös ja läpsäisemään houkuttelevaa häntää. Päivän päätteeksi minä olin vain kissa ja kissat nauttivat leikkimisestä.
“Voi Hilleriseni”, kehräsin ja kolli loikkasi takavasemmalle leikkisästi. Vai halusi Pilveni päästä minua karkuun? Sehän ei käynyt päinsä! Kellahdin pehmeään ruohikkoon selälleni ja potkin takajaloillani vauhtia päästäkseni lähemmäksi Hilleripilveä. Olin aivan liian laiska jahtaamaan kollia, mutta käpäläni suorastaan janosivat pientä leikkihetkeä. Metsä sitä paitsi kuhisi saalista, kyllä siitä riitti leikkikaluksi astikin. Suurin osa klaanitovereistani oli kuitenkin niin ankeita ja tylsiä, että eivät hyväksyneet saaliilla leikkimistä. Kuinka tylsää! Onneksi Hilleripilvi osasi pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Jaoimme Hilleripilven kanssa tavanomaiset hellyydenosoituksemme – kolli vain komistui päivä päivältä. Hilleripilvi oli onnekas saadessaan jakaa tämän hetken minun kanssani. Asetuimme pieneen, somaan kasaan ja Hilleripilvi alkoi sukimaan kaulaturkkiani, johon oli muodostunut ikäviä, pieniä takkuja. Onneksi täplikäs kolli tiesi kuinka pitää minut tyytyväisenä. Oli niin tärkeää näyttää hyvältä. Sukaisin itsekin Hilleripilven turkkia muutaman kerran ja olin avaamassa suuni, mutta kolli sulki sen hännällään ja elehti jonkin olevan pielessä. Korvani värähtivät. Metsä oli hiljainen, mitä Hilleripilvi nyt horisi? Väräytin korviani uudelleen. Ehkä metsä oli liiankin hiljainen. Nousin varovaisesti ylös ja viitoin kollia menemään toiseen suuntaan. Tuttu hajujälki leijaili nenääni. Olimme saaneet seuraa, ajattelin ja pahaenteinen virne muotoili suupieleni uuteen asentoon. Annoin salarakkaalleni merkin yllättää tunkeilijat takaa ja hiivin itse sopivan matkan päähän estääkseni heidän pakenemisen. Vai oli Pyräkkäpiru lopultakin onnistunut sekoittamaan Hämärähallaseni pään? Hmph. Olinhan minä huomannut miten Hämärähalla pikkuveljeäni katsoi, mutta olin kuvitellut naaraan olevan tarpeeksi fiksu hillitäkseen itsensä ja halunsa. Olin selvästikin ollut liian kiltti ja yliarvioinut Hämärähallan kyvyn käyttää aivojaan. Voi minua poloista, pitäisi olla jatkossa tarkempi.
“On aika epäkohteliasta keskeyttää ahkerien ja Kuolonklaanin eteen raataneiden soturien tauon”, totesin viileästi ja astuin itsekin esiin. Silmäni nauliutuivat Hämärähallaan, joka oli painautunut pieneksi keräksi vasten maaperää. Naaras näytti niin säälittävältä yrittäessään silmillään anella minua unohtamaan tämän kaiken. Mutta kuinka minä voisin unohtaa näin suuren petoksen! Oma kumppanini oli pettänyt minua oman veljeni kanssa. Verisukulaisuuskaan ei tainnut merkitä Pyräkkäpirulle yhtään mitään.
“Voi Pyräkkäpiru, taisit eksyä. Leiri ei ole täälläpäin. Vai syötitkö liskosi Hämärähallalle?” kysyin pää kallellaan ja siniharmaat silmäni hennosti viiruilla.
“Kaamoskukka, anna minä selitän!” ruskeankirjava naaras kiirehti naukaisemaan ja nousi ylös. Laskin päätäni, jotta kuonomme voisi koskettaa ja sain naaraan värähtämään. Hiljaisuuden katkaisi kuitenkin korppi, joka lehahti lentoon komean raakunnan kera.
“Taisi korppi kertoa jonkun klaanitoverimme kohtalon”, hymyilin ja vilkaisin Pyräkkäpiruun. “Voitte sitten keskenänne miettiä oliko teidän juttunne sen arvoista.”

//Hiltsu tai Pyrtsi? 😉

Olimme päättäneet lähteä kävelylle Katajanoen kanssa jatkamaan keskusteluamme naaraan tulevasta kumppanuudesta. Olin puhunut Harakkahaaveelle ja kolli oli vaikuttanut ilmeisen avoimelta kumppanuuden suhteen. Hänellä ei ollut mielessään ketään, joten olin johdatellut kollia hiukan katsomaan Katajanoen suuntaan ja hän oli hyväksynyt tarjouksen.
“Harakkahaave oli kiinnostunut sinusta. En tiedä, oliko kiinnostus kumppanimielessä vai ystävänä, mutta joka tapauksessa voit hyötyä hänen seurastaan. Hän on mukava ja ulospäinsuuntautunut”, kerroin naaraalle, joka vaikutti tänään hieman poissa olevalta. Harmikseni hän ei vaikuttanut innostuvan kamalasti, nyökkäsi vain ja naukaisi ottavansa kyseisen kollin harkintaansa.
Jatkoimme matkaa hiljaisina. Katajanoki ei ollut puhelianta sorttia ja epävarmuuteni pistivät esiin erityisesti hiljaisten kissojen seurassa. En ollut ihan varma pitikö toinen minun puheliaisuudestani vai halusiko tämä minun olevan hiljaa, joten käyttäydyin aina heidän seurassaan hiukan tönkösti.
“Tuolla on joku”, kuiskasin naaraalle, jonka huomio oli kuitenkin toisaalla. Kurkotin selkääni ja kaulaani, kun nostin etutassuni suurelle kivelle nähdäkseni tunkeilijan paremmin. Kissa ei kuulunut Kuolonklaaniin enkä mielestäni ollut nähnyt tuon ikäistä ja näköistä kissaa myöskään Eloklaanin riveissä.
“Mitä teet Kuolonklaanin reviirillä?” naukaisin kovaan ääneen vieraalle kissalle. Tuo tummansävyinen muukalainen nosti korvansa pystyyn ja näin hänen asettautuvan puolustamaan itseään.
Tajuttuaan meitä olevan vain kaksi hän istahti maahan ja alkoi pestä tassuaan kuin mikäkin metsän kuningas! Hän ei omistanut tätä reviiriä eikä hänellä silloin ollut myöskään oikeutta oleskella täällä. Muukalainen selitti jotain saalistamisesta ja kysyi sitten mitä asia minua liikutti.
Miten hän kehtasi? Tottakai se minua liikutti, kun tämä reviiri kuului minulle eikä tuolle kapiselle otukselle.
“Te ette vie minua minnekään.. tai muuten saastutatte reviiriänne kahdella kissanraadolla. Minä saalistan missä haluan. Minä nukun missä haluan. Ne ovat minun sääntöni.”
“Pyh, ovatko aivosi täynnä mehiläisiä, kun luulet että saat tuollalailla tunkeilla toisten reviireille?” kysyin ja tökkäsin hellästi Katajanokea auttamaan. Hän saisi asettua puolelleni, jotta meillä olisi ylivoima tuota yksinäistä kollia vastaan. Tämä näytti valitettavasti hyvin syöneeltä ja vahvalta, joten en ensimmäiseksi olisi halunnut lähteä taistelemaan tätä vastaan.
“Ehdotankin nyt, että lähdet mukaamme ja matkaat auringonlaskuun saakka mahdollisimman kauas reviiriltämme, sillä Kuolonklaanilla on mahtavat rivit sotureita jotka kaikki komennetaan tappamaan sinut mikäli sinua vielä täällä näkyy”, lausuin sanat nyt itsevarmemmin. Olin varma, että kolli pystyi aistimaan minusta hienoisen innokkuuteni näyttää kuka tämän reviirin omisti. Toivoin, että se ja minun uhkaavuuteni vanhempana kissana pelottelisi hänet mukaamme ja pois reviiriltä.

//Sirpa tai Kataja?

Pimeyden Metsä sentään, mikä soppa Tuhkajuovan toilailuista oli syntynyt. Ensin soturi oli mennyt ja tunkeutunut Eloklaanin reviirille, pilannut Jääviillon ja Pimentotähden suunnitelmat ja samalla vielä aivan pikkiriikkisen tappanut yhden kissan. Kuultuaan asiasta, Jääviilto oli tuntenut kasvavaa inhoa ja vihaa hopeanharmaata soturia kohtaan. Pimentotähti oli toiminut tilanteessa aivan väärin, sillä hän oli alkanut hyssyttelemään ja käskenyt Jääviiltoa pitämään kuononsa kiinni asiasta ja Tuhkajuovan muistisairaudesta!
Jos pyytäjä olisi ollut kuka tahansa muu, ei punaturkkinen soturi olisi edes harkinnut noudattavansa käskyä. Mutta koska pyytäjä oli ollut Pimentotähti, Jääviilto oli purrut hammastaan ja kerrankin nöyrtynyt, pitänyt suunsa kiinni – ainakin suunnilleen. Olihan hän heitellyt sinne tänne heittoja arvostetun soturin sekopäisyydestä, mutta muuten hän oli ollut aivan täydellisesti Pimentotähden luottamuksen arvoinen.
Mutta tapahtumat eivät olleet suinkaan loppuneet siihen. Varapäällikkö oli aiemmin tänään huomannut, miten Pimentotähti, Tuhkajuova ja tämän neljä pentuaan olivat lähteneet ulos leiristä. Jääviilto piti silkkana hulluutena sitä, että sellainen arvaamaton, muistinsa menettänyt kissa päästettiin edes ulos leiristä. Kollin mielestä Tuhkajuova olisi pitänyt teloittaa saman tien, muttei kolli ollut viitsinyt toteuttaa suunnitelmaansa. Se olisi aiheuttanut hänelle itselleen vain ongelmia. Mutta kuinka ollakaan, hänen toiveensa oli toteutunut! Aivan äskettäin Jääviilto oli ollut aterioimassa Virtaviiman kanssa, kun leiriin oli saapunut viisi kissaa, ei; neljä kissaa. Hämmennys oli paistanut kollin kasvoilta, kun hän oli nähnyt, miten Varissulka kantoi emonsa elotonta ruumista hampaissaan. Varapäällikön kasvoille oli oitis piirtynyt tyytyväinen virne.
”Päästiinpä tuostakin”, Jääviilto oli tokaissut puoliääneen. Virtaviima oli luonut terävän katseensa punaturkkiseen soturiin ja jättänyt Jääviillon omiin oloihinsa. Tyytyväisesti myhäillen Jääviilto katsoi, miten Pimentotähti ja Tuhkajuovan jälkeläiset kantoivat pienen ruumiin leirin keskustaan. Soturi ei ymmärtänyt, miksi pääaukiolle oli niin yhtäkkiä saapunut raskas, surun ilmapiiri. Hän pudisteli turhautuneena päätään. Riippakivi oli kuollut, ei Kuolonklaani ollut menettänyt mitään – päinvastoin. Jos Tuhkajuova olisi jäänyt henkiin, hän olisi ollut vain yksi lisäsuu ruokittavaksi, eikä hänestä olisi ollut kuin haittaa. Kunhan valvojaiset olisi hoidettu pois alta, Jääviilto aikoi laittaa tämän klaanin takaisin ruotuun. Yhden kissan kuolemaa ei saanut jäädä suremaan – paitsi tietenkin Jääviillon kuolemaa, se tulisi olemaan koko klaanille katastrofi.

Aaltosalama oli painautunut ruohikkoon niin matalaksi kuin vain fyysisesti kykeni. Hän oli juuri todistanut, miten hänen nuori soturitoverinsa oli pujahtanut kaksijalan jalkojen välistä sisälle nahkapesään ja jäänyt sinne vangiksi, kun kaksijalka oli tullut ulos ja tukkinut suuaukon mennessään. Sen sijaan että jäisi ällistelemään ja kiroamaan tämän typeryyttä, Aaltosalama yritti keskittyä miettimään, miten saisi kollin ulos kaksijalkojen huomaamatta.
Neljäs kaksijalka oli lampsinut lammen rantaan ja huuteli sieltä jotakin uimassa oleville kaksijalkatovereilleen. Toistaiseksi niiden huomio oli muualla, mutta hetken kuluttua tilanne voisi olla aivan toinen. Siispä Aaltosalaman oli oltava ripeä.
Hän syöksähti vauhdilla pesän tukitun suuaukon eteen ja koetti sitä tassuillaan. Pinta oli oudon joustava ja liukas ja se piti hampaita vihlovaa ääntä kun sitä yritti kynsiä.
“Harakkahaave!” Aaltosalama sihahti ja vilkaisi taas lammen suuntaan. Kaksijalat mölysivät yhä siellä päin. “Oletko kunnossa?”
Kului pieni hetki, ennen kuin vastaus kuului: “Olen. Yritän kaivaa reittiä ulos!” Aaltosalama painoi korvansa pesän seinää vasten ja kuuli sisältä raaputtamisen ääniä. Hän ei uskonut, että heillä riittäisi aika tehdä pesään reikää, etenkin kun se oli niin kimmoisaa materiaalia.
Naaras peruutti vähän ja tutkaili nahkapesän etuseinää silmät sirrillä. Miten kaksijalka oli oikein sulkenut sen? Hän henkäisi tajutessaan että ylempänä pesän seinä oli vähän raollaan, kuin rungosta repsottava kaarnanpala. Voisikohan hän suurentaa sitä jotenkin?
Aaltosalama koukisti takajalkansa ja ponnisti ylöspäin. Hänen onnistui huitaista leparetta tassullaan, mutta aukko ei näyttänyt suurentuvan. Hän koetti uudestaan pariin otteeseen, ennen kuin tajusi tarrautua kynsillään pesän nahkaan. Se oli liukasta, mutta hänen onnistui jotenkuten roikkua siinä kiinni. Lopulta hän sai kurkotettua kynsillään otteen lepareesta, ja hän antoi itsensä liukua alaspäin painonsa voimalla, repien seinässä olevaan aukkoa isommaksi ja isommaksi. Pesän seinä piti omituista ääntä kun se avautui, ja Aaltosalama yritti irrottaa kynsiään siitä samalla kun Harakkahaave kurkisteli ulos oviaukosta yllättyneen näköisenä.
“Kaksijalat!” Harakkahaave huudahti yhtäkkiä. Aaltosalama kurkisti lapansa yli ja tajusi äänten hiljentyneen. Kaksijalat olivat varmaankin nousemassa juuri vedestä!
Hän nyhti kynsiään irti nopeammin ja raivokkaammin, paniikin tunteen kasvaessa sisällään. Lopulta ne irtosivat kivun ryöpsäyksen kanssa. Hän irvisti tuskaisesti ja ampaisi juoksuun Harakkahaave kintereillään. He olivat juosta pahki pesiään kohti löntystäviin kaksijalkoihin, jotka alkoivat mölistä hämmästyneinä kissat nähdessään. Aaltosalama teki äkkikäännöksen ja vei heidät kauemmaksi kaksijalkojen leiristä.
Kun he olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän, Aaltosalama pysähtyi vetämään henkeä. Hän tunsi kuumaa tykytystä varpaassaan ja huomasi yhden kynsistään irroneen.
“Kauanko ne aikovat olla tuolla vielä?” Harakkahaave katseli hermostuneesti nahkapesien suuntaan. “Näitkö niiden leirissä mitään sellaista, mistä olisi voinut päätellä, mitä ne tekevät täällä?”
“En”, Aaltosalama tunnusti ja lipoi varovasti verta tihkuvaa tassuaan, “mutta jos ne syövät niin paljon kuin niiden jätteet antavat uskoa, en usko niiden viipyvän kauan. En nähnyt missään tuoresaaliskasaa.”
Harakkahaave nyökytteli vähän, mutta kollin katseessa näkyi pieni epäilys.
“Meidän on palattava leiriin raportoimaan tästä. Pimentotähti tietää, mitä tehdä.” Punertavaturkkinen naaras nousi seisomaan ja lähti nilkuttamaan kolmella jalalla sinne päin, missä he olivat erkaantuneet muusta partiosta. Harakkahaave seurasi ajatuksiinsa uppoutuneena hänen perässään.

Seuraavana päivänä Aaltosalama joutui jäämään leiriin lepäämään aamupäiväksi. Verenvuoto irronneen kynnen kohdalta ei ollut tyrehtynyt kunnolla, vaikka Sumutuuli oli käärinyt sen ympärille paksun hämähäkinseittikerroksen. Parantaja oli käskenyt häntä pitämään tassua hieman koholla. Aaltosalama oli aamuun mennessä kyllästynyt pesässä makoilemiseen ja oli päättänyt tulla aukiolle seuraamaan klaanitoverien ahkerointia.
Oli melkein aurinkohuipun hetki, kun Jääviillon aikaisemmin aamulla lähettämä tiedustelupartio tupsahti aukiolle. Heidän mukanaan olivat Latvaruusu ja Harakkahaave, jotka olivat olleet eilen samassa partiossa Aaltosalaman kanssa kun kaksijalat olivat löytyneet heidän reviiriltään. Aaltosalama höristi korviaan kiinnostuneena nähdessään Latvaruusun suuntaavan päällikön pesälle – oliko kaksijalkojen tilanteeseen tullut muutosta?
“Ne ovat lähdössä.” Harakkahaava tuli hänen luokseen. Aaltosalama huokaisi helpottuneena.
“Kaikkiko?”
“Kaikki neljä. Seurasimme niiden puuhia etäämmältä jonkin aikaa ja huomasimme niiden olevan purkamassa leiriään.”
“Se on hyvä. Toivottavasti ne eivät suunnittele leiriytyvänsä jonnekin muualle meidän maillamme”, Aaltosalama tuhahti ja huiskaisi hännällään. “Menisivät vaikka mieluummin Eloklaanin puolelle. Ehkä ne voisivat häätää eloklaanilaiset tiehensä.”

//Harakka?

Lätäkkölemmen uintitaitoiset sisarukset hakivat heidän emonsa ruumiin Hehkulammesta harmaaturkkisen soturin katsellessa rannalta. Emo oli aina paasannut uintitaidon tärkeydestä, mutta Lätäkkölempi ei koskaan ollut oppinut uimaan. Pennusta saakka hän oli tiennyt, ettei aikoisi harjoitella kyseistä taitoa. Tämä oli ainoa hetki, kun hän tunsi pientä katumusta siitä, ettei ollut suostunut sellaiseen. Nyt hän tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi, mutta tyynnytteli tunteen tiehensä nopeasti. Hän ei suostuisi koskaan astumaan veteen vapaaehtoisesti, se ei vain ollut hänen juttunsa.
Soturi liittyi Lampiväreen perässä nuolemaan emonsa turkkia karhealla kielellään. Siten enimmät vedet saataisiin pois, ja emon turkki voitaisiin siistiä tulevia valvojaisia varten. Lätäkkölempi oli musertunut, kun hän näki ja tunsi emonsa elottoman ruumiin edessään. Hopeisen soturin kasvoilla oli levollinen ilme, Tuhkajuova oli lähtenyt lopulta rauhallisesti, aivan kuten hän oli halunnut. Kielenvetojen lomassa Lätäkkölempi kosketti emonsa poskea kuonollaan ja hiljaa mielessään lausui kiitokset emolleen.
Sitten soturi vilkaisi Pimentotähteä, joka ilmoitti valvojaisten olevan seuraavana yönä.
”Se on hyvä”, hopeanharmaa naaras vastasi päällikön viittaukseen yön kirkkaudesta, ”kaatosateella tuskin kovin moni olisi halukas muistelemaan emomme elämää.”

Kun Tuhkajuovan turkki oli kutakuinkin kuiva, Varissulka otti kiinni emostaan ja lähti kantamaan tämän pientä ruumista kohti Kuolonklaanin leiriä. Lätäkkölemmen rinnassa muljahteli. Hänellä ei ollut enää vanhempia. Hän joutui purra huultaan, jottei olisi pillahtanut itkuun. Sellaiseen hän ei kuitenkaan suostunut, sillä tunteiden näyttäminen oli heikoille. Jos Pimentotähti ja Varissulka eivät olisi olleet paikalla, hän olisi saattanutkin itkeä, mutta kaksikon vuoksi ajatuskin itkemisestä oli mahdoton.

Leiriin saavuttuaan elottoman soturin ruumis kannettiin leirin pääaukiolle. Tuhkajuova aseteltiin leirin keskustaan asentoon, jossa hän näytti vain nukkuvalta. Ruumiin ympärille kerääntyi kissoja, Lätäkkölempi kuuli uteliaat nau’unnat, muttei vaivautunut nostamaan katsettaan emonsa hopeisesta turkista. Pimentotähti ilmoitti klaanille onnettomuudesta, joka oli johtanut Tuhkajuovan kuolemaan. Hiljaa mielessään Lätäkkölempi kiitti päällikköä siitä, että hän oli toteuttanut heidän emonsa toiveen. Pimentotähti ansaitsi hieman enemmän Lätäkkölemmen luottamusta moisella teolla. Se oli osoitus uskollisuudesta Tuhkajuovaa kohtaan, ja Lätäkkölempi arvosti sitä. Hän oli päättänyt, ettei poistuisi emonsa rinnalta ennen tämän hautaamista. Hän halusi muistella itsekseen sekä perheenjäseneidensä kanssa emonsa elämää, saattaa hänet viimeiselle matkalleen esi-isien joukkoon.

Pudistin päätäni ja nousin käpälilleni. Katajanoki katsoi minuun odottaen.
“Voin tehdä sen itse. Menen heti tutkailemaan tilannetta”, nau’uin ja kosketin hellästi sisarentyttäreni lapaa, “Nähdään myöhemmin.”
Tassutin pois varjoisasta nurkasta ja suuntasin Lepakkohuudon luokse. Kolli oli juuri tupsahtanut ulos soturien pesästä.
“Lepakkohuuto, missä Hiljaisuusvarjo on?” kysyin kollilta pikaisesti. Tumman soturin katse muuttui hiukan, kun hän kohautti lapojaan.
“Partiossa tai jotain. Miksi niin?”
“Minun täytyy kertoa hänelle jotain”, vastasin ja vilkuilin ympärilleni, “Oletko varma, ettei hän ollut pesässä?”
“Olen. Mikä on noin tärkeää, että sinun täytyy päästä hänen luokseen juuri tällä silmänräpäyksellä?” Lepakkohuuto vastasi kiusoittelevasti. Mulkaisin häntä moittivasti ja huokaisin kärsimättömästi. Halusin kertoa Hiljaisuusvarjolle Syöksyaskeleesta, mutta jos hän oikeasti oli partiossa minun täytyisi sitten odottaa.
“Kerro nyt, sait kiinnostukseni heräämään”, Lepakkohuuto sanoi silmät kimmeltäen tuttua ilkikurista tiedonjanoa. Pudistin päätäni. Jotain asioita minun oli pakko pitää kumppaniltani ja hänen täytyisi ymmärtää se.
“Olen pahoillani.”
“Ei se mitään. Uskon, että sinulla on syysi siihen”, Lepakkohuuto myöntyi vihdoin tappioonsa ja lähti sitten omille teilleen. Minusta tuntui ikävältä jättää asioita kertomatta varsinkin kun oli kyseessä paras ystäväni, mutta tämä olisi Kamomillapyörteelle parhaaksi.
Suunnitelmamme ei saisi missään nimessä paljastua ennen sen toteuttamista.

Sydämeni hakkasi rinnassani tuhatta ja sataa. Olin tehnyt hätäisen ratkaisun ja asettunut Hämärähallan päälle painaakseni hänet alemmaksi ruohikkoon, piiloon Kaamoskukalta. Enää en voinut muuta kuin rukoilla, että veljeni ei haistaisi meitä. Hämärähalla värähti allani, kun Kaamoskukan pehmeä nauku kuului ihan läheltä.
“Mihin sinä jäit?”
“Täältä tullaan! Nappasin meille vähän illallista.”
“Sinä se osaat aina ajatella tarpeitani.”
Pitkien, huojuvien heinänkorsien väleistä näin vilauksia Kaamoskukan tummasta turkista, jonka rinnalle ilmestyi kohta Hilleripilven vaalean kirjava hahmo. Nenääni lehahti hiiren mehukas tuoksu.
“Tässä on täydellinen kohta pitää taukoa, vai mitä tuumit?” Hilleripilvi kurnutti. Näin selvästi, miten tämä painautui Kaamoskukan kylkeä vasten ja hieroi päätään kollin kaulaan. Kaamoskukka vastasi eleeseen nuolemalla toisen soturin korvia.
“Mitä…?” Minun oli vaikea käsittää näkemääni. Tiesin, että Kaamoskukka ja Hilleripilvi olivat läheiset, mutta että tällä tavalla? Sydäntäni riipaisi kun tajusin veljeni pettäneen Hämärähallaa todennäköisesti koko sen ajan, kun nämä olivat olleet kumppaneita. Rakastiko Kaamoskukka Hämärähallaa edes oikeasti? Entä sitten Hilleripilvi? Kolli oli vastikään ruvennut kumppaneiksi Lammikkoloikan kanssa, mutta en ollut tainnut koskaan nähdä häntä näin tyytyväisenä naarassoturin kanssa. Oliko sekin pelkkää esitystä – kulissi jota kollit pitivät yllä yhdessä?
*Meidän on päästävä täältä pois*, ajatus hiipi mieleeni pahan aavistuksen kutitellessa niskassani. Meidän ei olisi pitänyt olla täällä näkemässä tätä. Tämä vaikutti sellaiselta salaisuudelta, jonka Kaamoskukka halusi pitää piilossa muilta hinnalla millä hyvänsä.
Siirryin varovasti pois Hämärähallan päältä. Naaras nosti päätään ja katsahti minuun silmät kimmeltäen. Pelko kuvastui hänen kasvoiltaan. Viittilöin hänelle hännälläni, että meidän piti liikkua hiljaa. Naaras nyökkäsi hädin tuskin hengittäen.
“Eikö teille ole opetettu, että tirkistely ei ole soveliasta?”
Kaikki karvani nousivat kauhusta pystyyn, kun käännyin katsomaan ärtyneen oloista Hilleripilveä, joka oli ilmestynyt taaksemme. Soturin siniharmaat silmät olivat painuneet kapeiksi viiruiksi ja tämä nytkytteli häntäänsä uhkaavasti.
Hämärähalla vieressäni jäykistyi, ja katsahdin lapani yli vain nähdäkseni Kaamoskukan varjon kohoavan korkeana yläpuolellamme.

//Hämärä tai Kaamos?! D:

Seurasin vanhempaa soturia merkistä ja seisoin selkä pesää kohti katse vedessä riehuvissa kaksijaloissa, kun Aaltosalama tarkisti ensimmäisen pesän. En ollut ihan varma mitä pesistä täytyi löytää jotta saisimme tietoja kaksijalkojen aikeista, mutta luotin kokeneemman soturin sanaan.
Kaksijalat vaikuttivat typeriltä, eivätkä huomanneet meidän puuhiamme. Aaltosalaman käskystä lähdin seuraavalle pesälle, ehkä voisin kurkistaa sinne itse. Pesä oli suippomainen ja nahasta tehty. Tarkkailin sitä, kun kuljin matalana lähemmäs. Koitin olla mahdollisimman ripeä liikkeissäni.
Pysähdyin äkisti, kun pesän sisäänkäynti repesi ja kaksijalan litteä ruma naama ilmestyi eteeni. Painuin kyyryyn, mutta ei mustalla turkillani ollut toivoakaan sulautua vihreään ruohikkoon. Anelin hiljaa mielessäni, että kaksijalka olisi yhtä sokea kuin muutkin.
Se avasi suunsa ja päästi ääniä sisältään. Se ei ollut ihan vielä huomannut minua, joten koitin hiipiä sen jalkojen välistä sisälle pesään. Tiesin sen olevan huono idea, mutta mieluummin joutuisin sinne omin päin huomaamattomasti kuin vastentahtoani kaksijalan käpälissä.
En ehtinyt kuin vilkaista nopeasti taakseni ennen kuin pesän huumaava kuumuus nielaisi minut. Olin nopeasti ehtinyt nähdä vilauksen Aaltosalaman huolestuneesta ilmeestä ennen kuin pesän hämärä sulki minut sisäänsä. Kaksijalka oli sittenkin lähtenyt ulos pesästä!
Purin hampaitani yhteen ja viuhdoin häntääni edes takaisin, kun pelko alkoi asettua lavoilleni. Aaltosalaman kävisi köpelösti, jos hän aikoisi edes yrittää auttamaan minua. Kaavin tassuillani pesän reunaa yritykseksi auttaa itseäni. Tunsin maan sen alla. Ehkä voisin rikkoa nahan sen päältä ja päästä sitä kautta ulos.

//Aalto?

Tuhkajuova oli lipunut veteen viimeiselle matkalleen. Odotimme, minä ja hänen pentunsa, kaikki jännittyneinä sitä hetkeä, kun pyristely lakkaisi ja sielu pääsisi vaeltamaan kylmenevästä ruumiista. Vesi loiskui, ja koko tilanne alkoi tuntua vastenmieliseltä. Käänsin katseeni pois. Kun viimein lampi hiljeni, suljin silmäni ja vedin värähtäen henkeä. Noin vain oli Tuhkajuova menehtynyt, tänä viherlehden päivänä, tuosta vain. Taivas ei ollut revennyt eikä aika ollut pysähtynyt. Ystäväni oli ohikiitävässä hetkessä muuttunut lihasta ja luusta rakkaaksi muistoksi.
En itkenyt, en suostunut. Itkisin myöhemmin yksin pesässäni. En kokenut, että minulla oli mitään oikeutta itkeä Tuhkajuovan pentujen keskellä. Olin ulkopuolinen tähän suruun. Samalla hekään eivät ymmärtäneet omaani.
Lätäkkölempi rikkoi ensimmäisenä hiljaisuuden toteamalla ääneen sen, minkä olimme kaikki huomanneet. Naaraan silmissä kyyneleet odottivat putoamista. Lammikkoloikka oli viileä, puhui vain jonkun oppilaan koulutuksesta, oppilaan, joka ei edes ollut hänen. Varissulka istui hiljaa, ei itkenyt, mutta näytti surussaan vanhemmalta kuin olikaan. Lampiväre katsoi muita eksyneenä.
Jokaisella oli oma tapansa surra, enkä minä lähtenyt heitä tuomitsemaan. Oma mieleni täyttyi minun ja Tuhkajuovan yhteisistä muistoista, soturikoulutuksesta, Eloklaanin synnystä, ensimmäisistä rakkauksistamme ja sodasta. Kurkkuani kuristi; räpäytin ujostelevat kyyneleet silmistäni ja rykäisin itsekseni. Samalla kolme harmaata kissaa lipui veteen. Lätäkkölempi oli ainoa neljästä, joka ei osannut uida. Hän seurasi tyynenä rannalta, miten Lammikkoloikka ja Lampiväre saavuttivat emonsa ruumiin ensimmäisenä. Hieman verkkaisempaan tahtiin uiva Varissulka saavutti heidät pian.
Kolmikko kuljetti pientä, harmaata ruumista riipaisevalla hellyydellä. Tuhkajuova oli varmasti ylpeä heidän uimataidostaan. Harva siihen Kuolonklaanissa kykeni, ja vanhan toverini julistukset uimisen tärkeydestä kaikuivat mielessäni. Kenties oli aika muutoksen. Kyllähän hän oli aina ollut oikeassa.
Lammikkoloikka ja Varissulka voimakkaampina kapusivat rantaan nostamaan Tuhkajuovan ruumiin. Lampiväre hypähti heidän perässään nurmelle. Hän tuumi hetken, antoi veden valua turkistaan, ja alkoi sitten sukia emonsa harmaata turkkia kuivaksi.
“Pidämme valvojaiset seuraavana yönä”, sanoin vain jotain sanoakseni. Tokihan he tiesivät. Aurinko lämmitti turkkiani: Tuhkajuova oli valinnut kauniin päivän kuolla.
“Yöstä taitaa tulla kirkas.”

//Lapsoset

“Nuo kaksi ovat julmia seireeneitä”, kerroin Susimielelle ääntäni pienentämättä. Oli minulle yhdentekevää, kuulivatko kauhusiskokset sanojani vai eivät. “Heistä on hauskaa nauraa toisten kustannuksella, koska he ajattelevat olevansa muita ylempänä.” Siristin silmiäni paheksuvasti Virtaviiman vilkaistessa meihin päin selkänsä yli. Naaras nosti huultaan mutta ei sanonut mitään – jep, hän oli tainnut kuulla.
“N-nauravatko he minun ku-kustannuksellani?” Susimieli änkytti ihmeissään. “Mi-miksi he niin tekevät?” Kollin katse muuttui hämmentyneen sumeaksi.
“Kyllä he nauravat”, vastasin suoraan. En nähnyt mitään syytä pehmitellä asiaa. Syy sille, miksi Susimieltä kiusattiin, oli aivan yhtä päivänselvä kuin miksi monet pitivät minua kummajaisena. “Heistä sinun änkytyksesi on naurettavaa.” Kun Susimieli pyöristi silmiään, minä jatkoin: “Mutta se johtuu siitä, että he eivät näe omaa kuonoansa pidemmälle. He kun ovat yhtä harmaita ja latteita kuin Ukkospolku, että heidän ainoa hupinsa on piinata niitä, joilla oikeasti on persoonallisuutta. He kiusaavat sinua, koska olet erityinen – ja he eivät.”
Se oli selvästi viimeinen niitti Virtaviimalle. Suurikokoinen naaras käännähti kannoillaan ja tuli seisomaan nokat vastatusten kanssani. Naaraan silmissä oli vaarallinen kiilto, joka olisi kai pitänyt tulkita varoituksena pitää kieleni kurissa. Valitettavasti sellainen ei ollut tapaistani, ja vastasin vanhemman soturin haastavaan tuijotukseen röyhkeän välinpitämättömästi.
“On sinulla otsaa”, Virtaviima naurahti kolkosti. “Luuletko sinä tosiaan, että meitä kiinnostaa, mitä sinunlaisesi outolintu ajattelee meistä?”
Pääni kallistui sivulle vastatessani: “Jos sinulla ei olisi niin herkkä ego, ei se varmaan kiinnostaisikaan.”
Virtaviima tuijotti minua hetken hölmistyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi ollut varma, oliko vastaukseni tarkoitettu loukkaukseksi vai ei. Naamalleni levisi hivenen pirullinen virnistys.
“Älä huoli – on aivan normaalia, että pienet aivot joutuvat oikosulkuun kun niitä kuormitetaan liikaa. Taisin käyttää liian vaikeita sanoja ymmärryksellesi.” Toisinaan rakastin kerjätä verta nenästäni. Siinä oli jotain oikein kutkuttavaa, kun näki vastapuolen otsasuonen alkavan sykkiä raivosta, ja silloin sitä vasta tiesi, että oli onnistuneesti päässyt toisen ihon alle. Ikävä puoli olivat ainoastaan seuraamukset.
“Revin kielesi irti tuosta hyvästä, kakara!” Kierähdin Virtaviiman ensimmäisen iskun alta ketterästi sivuun. Naaras näytti yllättyvän vikkelyydestäni, mutta kävi uuteen hyökkäykseen raivopäisen mäyrän lailla.
Muut partion jäsenet joutuivat väistymään tieltämme, kun vyöryimme yhtenä ärisevänä kynsien ja häntien myrskynä ympäriinsä. Lokkimielen sadistisesta koulutuksesta oli kuin olikin ollut hyötyä, sillä en tuntenut olevani välittömästi avuton ja alakynnessä.
Kohta Virtaviiman onnistui kuitenkin painaa minut maata vasten alapuolelleen. Naaras rutisti rintalastaani toisella leveällä tassullaan samalla kun hän kohotti toista tassuaan yläpuolelleni.
“Olkoon tämä muistutuksena siitä, mitä liian suulaille kateille käy tässä klaanissa.” Virtaviiman silmät välähtivät, ja minä tuijotin henkeä pidättäen hänen esiin työnnettyjä kynsiään, jotka valmistautuivat lyömään minua kasvoihin.

//Susi?!?

Minua oli huvittanut se, miten Lillukkatassu oli törmännyt toisen kissan takamukseen. Kasvoillani oli hetken aikaa ollut huvittunut virne, mutta olin pyyhkinyt sen pois huomattuani, miten nolostunut Lillukkatassu oli ollut. Hän mutisi hiljaisella äänellä, että saisi varmaankin kuulla asiasta loppuelämänsä ajan. Se tuntui minusta hieman liioitellulta. Sehän oli ollut vain yksi epähuomiossa sattunut törmäys.
”Voi kuule, tietäisit vain miten Latvaruusukin on törmäillyt vaikka ja keneen”, yritin keventää tunnelmaa hiljaa kuiskaten, jottei kukaan muu kuin Lillukkatassu kuulisi sitä. Lillukkatassu katsoi minua nyt kulmiensa alta, mutta selkeästi kiinnostuneena siitä mitä minä olin juuri sanonut. Se toi lisää innokkuutta minulle jatkaa:
”Jos hän kertoo siitä muille, minä kyllä pidän sinun puoliasi. Voidaan vaikka sanoa, että Latvaruusu pysähtyi ja oli hänen vikansa, että sinä törmäsit häneen.”
Lillukkatassun ilmettä oli vaikeaa arvioida, mutta toivoin hänen tulevan pian paremmalle tuulelle. Minä yritin hymyillä hänelle niin leveästi kuin suinkin saatoin, sillä tiesin sen tekevän kissat yleensä iloisiksi. Kun näki iloa, se tarttui herkästi myös itseensä.
”Kuules Lillukkatassu, sinä vaikutat oikeastaan aika kivalta kissalta. Ehkä voisimme jakaa partion jälkeen tuoresaalista yhdessä? Jos käy hyvä tuuri, paras ystäväni Maatuska pääsee myös liittymään seuraamme”, ehdotin naaraalle toivoen, että viimeistään tämä kutsu saisi hänet paremmalle tuulelle. Itse en ainakaan tiennyt mitään parempaa kuin sen, että sai jakaa tuoresaalista muiden kissojen kanssa!

//Lillukka?

Heräsin huokaisten ja nousin välittömästi ylös. Aikaa oli kulunut jo neljännesosakuun verran ja klaanin jäsen Tuhkajuova oli kuollut hukkumalla Hehkulampeen. Harjoitukset Lätäkkölemmen kanssa olivat kuitenkin jatkuneet normaaliin tapaansa ja nytkin minulla oli harjoitukset. Venytin selkääni ja päästin ison haukotuksen karkaamaan suustani. Havutassu oli jo harjoituksissaan, joten en aikaillut enempää vaan loikin leiri aukiolle. Lätäkkölempi oli siellä minua odottamassa, kuten mestari aina teki.
”Huomenta mitä on tänään ohjelmassa?” Kysyin katsoen mestariini.
”Harjoittelemme lehtikuusilaaksossa yllätyshyökkäyksiä ja taistelemista.” Mestarini selitti ja katsoin tähän ilosta kiehuen.
Halusin olla todella hyvä ja todistaa, ettei koulutus ollut hukkaan mennyttä aikaa. Lätäkkölempi oli pitänyt useita taisteluharjoituksia kuluneen neljännesosakuun aikana ja olin joskus ehtinyt Havutassun kanssa harjoitella niitä keskenään. Seurasin Lätäkkölempeä syvälle lehtikuusilaaksoon. Aluskasvillisuutta oli metsässä paljon joten se oli paras paikka harjoiteluun. Lätäkkölempi pysähtyi pienelle avoimemmalle alueelle jonka ympärillä puut ja muu kasvillisuus kuhisi. Alue oli tallaantunut erilaisissa harjoituksissa joten siihen ei ollut ehtinyt kasvaa uusia kasveja.
”Saat luvan aloittaa, on sinun vuorosi yrittää tehdä yllätyshyökkäys minua vastaan”, mestarini selitti ja pujahdin heti puiden väliin piiloutumaan.
Aloin heti hiipiä hiljaa ettei Lätäkkölempi voisi löytää sijaintiani kuulemalla liikkeitäni. Päässäni raksutti erilaisia ideoita, joilla voisin mestarini yllättää ja voittaa taistelun. Mielestäni puuhun kiipeäminen pitäisi liikaa ääntä, enkä muutenkaan osannut kiivetä puihin. Lisäksi olisihan se ollut ilmiselvä paikka aloittaa hyökkäys. Mieleeni juolahti erilainen tapa hämätä vastustajaa ja hyökätä eri suunnasta mistä tämä oletti. Päätin kokeilla ideaani käytännössä.
Löysin pienen kiven jonka saattaisin onnistua potkaisemaan päin lähintä puuta. Toisaalta minun pitäisi olla myös nopea ja päästä toiseen suuntaan onnistuneesti. Olisiko suunnitelmani edes niin hyvä kuin aluksi ajattelin.
Siirsin katseeni mestariini ja tämän turkkiin. Lätäkkölemmen kaikki aistit olivat valppaana, mutta naaras oli juuri selkä minuun päin. Tein nopean ratkaisun ja juoksin niin äänettömästi kuin osasin ja loikkasin kohti mestarini selkää. Lätäkkölempi oli kuullut minut mutta myöhässä. Tassuni laskeutuivat täydellisesti kohteeseensa ja olin valmiina taisteluun. Refleksin omaisesti Lätäkkölempi kaatui selälleen mutta hyppäsin pois alta, muistaen liikkeen viime harjoituksista. En jäänyt odottamaan ja loikkasin päin mestariani. Naaras oli kuitenkin nopea ja nousi ylös välittömästi valmiina puolustamaan itseään. Jarrutin yllättyneenä vauhtini ja otin uudestaan syöksyn Lätäkkölempeä kohti. Mestarini väisti huonon iskuyritykseni nopealla liikkeellä ja alkoi hyökätä minua kohti. Loikkasin nopeasti sivuun ja tein vastahyökkäyksen. Tähtäsin mestarini kylkeen. Onnistuin saamaan heikon osuman, mutta taas minun oli väistettävä mestarini tassuja. Tällä kertaa emme taistelleet kynnet ulkona jottei vammoja tulisi. Lätäkkölempi oli kuitenkin varoittanut että saattaisimme kokeilla taistelua kynnet esillä.
Väistin nopeasti ja aloin juosta ympyrää niin nopeasti kuin pystyin, mikä ei ollut kauhean kovaa vauhtia. Välillä suuntasin lähemmäs mestariani jaellen iskuja tuon kylkiin tai päähän. Iskut olivat pehmoisia ja Lätäkkölempi torjui niitä taitavasti. Hidastin vauhtini hengästyneenä. Lätäkkölempi oli varoittanut ettei saa väsyttää itseään taistelussa, koska silloin vastustajalla on etulyöntiasema. Olin kuitenkin tehnyt niin harjoituksissa ja vielä Lätäkkölemmen naaman edessä!
Mestarini käytti hyödyksi hidastelujani ja hyökkäsi päin kylkeäni. Olin kuitenkin valmiina hienoisessa kyyryssä. Jalkani huojuivat Lätäkkölemmen iskun voimasta, mutta mestarini opit ensimmäisissä taisteluharjoituksissa olivat juurtuneet mieleeni.
Väistin sivuun ja tein uuden hyökkäyksen Lätäkkölemmen suuntaan viimeisillä voimillani hengitykseni rohisi niin hengästynyt olin.
Ei ollut lopulta yllätys tai mitään, että mestarini sai minut kaadettua maahan loistavan hyökkäyksen päätteeksi. Hengittelin syvään tietäen, että harjoitus jatkuisi, koska tekisimme saman niin, että minun piti päihittää Lätäkkölemmen yllätyshyökkäys.
”Taistelit hyvin ja silloin kun sinulla oli vaikeita hetkiä sait vielä pidettyä itsesi kasassa!” Mestarini kehui ja olin asiasta hyvin iloinen.
Lätäkkölemmeltä kun harvoin sai kehuja piti ottaa ilo irti niistä kehuista, mitä sai.
Asetuin valmius asemiin odottaen tarkasti, milloin Lätäkkölempi tekisi siirtonsa. Kaikki aistini olivat valmiita ja olin valmis väistämään mestarini iskun ja voittamaan taistelun. Olin joskus itselleni hyvin ankara oppimisen suhteen ja petyin itseeni jos asiat eivät sujuneet toivomallani tavalla.
Pitkään aikaan mitään merkkiäkään hyökkäyksestä ei tullut. Lopulta kun aloin jo turhautua pelkkään seisoskeluun, kuulin jotain ääntä. Kun katsoi selkäni taakse näin Lätäkkölemmen loikkaavan suoraan minua kohti. Yritin parhaan mukaan väistää ja onnistuinkin siinä osittain. Lätäkkölempi sai suuntaani kuitenkin iskun joka horjutti tasapainoani. Onnistuin pysymään pystyssä ja nopealla liikkeellä hyökkäsin mestarini kimppuun. Väsymykseni takia taistelu päättyi nopeammin ja olin taas maassa makaamassa.
”Aika palata leiriin pian meillä on rajapartio”, Lätäkkölempi totesi nousten pois päältäni.

Kävelin partion perässä nopein askelin olimme lähellä Eloklaanin rajaa kun haistoin vahvemman hajun. Haju oli vahva joten en voinut sanoa varmasti kummalta puolelta rajaa se tuli. Kun kävelimme vähän matkaa eteenpäin vastaan tuli Eloklaanin partio, joka tuli meitä vastaan. Partion mukana kulki yksi oppilas joka sai kiinnostukseni kasvamaan.
”Hei!” Joku Eloklaanilaisista huudahti tervehdyksen.
Lätäkkölempi vastasi tervehdykseen vain nyökkäämällä. Vaikka en normaalisti ollut puheliaimmasta päästä toinen oppilas kiinnosti minua.
”Hei oletko sinäkin oppilas, minä olen Apilatassu. Mikä sinun nimesi on?”

//Raju?

”Onko tuo leppäkerttu?” Neilikkasydän kysyi.
Lokkimieli kääntyi katsomaan taakseen ilmeettömänä.
Neilikkasydän oli pysähtynyt erään koivun juureen. Naaraan kaunis tummankirjava turkki kiilsi auringonpaisteessa. Se auttoi Lokkimieltä erottamaan pienen punaisen pisteen lähellä naaraan oikeaa lapaa, vaikka kolli olikin ehtinyt kävellä jo viisi ketunmittaa edemmäs kapealla polulla.
Lokkimieli asteli Neilikkasydämen luokse.
”Siltä näyttää”, kolli tokaisi huvittuneen näköinen hymy kasvoillaan.
Neilikkasydän katsoi Lokkimieltä, sitten leppäkerttua, sitten valkeaa puuta. Lokkimieli erotti myös sen rungossa kaksi punaista ötökkää.
”Eivätkö ne olekin kauniita? Onneksi ne ovat niin pieniä, että meidän ei tarvitse syödä niitä”, Neilikkasydän maukui.
”Niin. Se olisi sääli”, Lokkimieli sanoi. ”Tosin valitettavasti jotkut pyydystävät ja syövät oikein värikkäitä perhosiakin.”
”Ketkä? Miksi ihmeessä?” Neilikkasydän kysyi.
”Sanopa muuta”, Lokkimieli tokaisi ja pudisti päätään kertaalleen antaen samalla sen vaikutelman, ettei halunnut paljastaa kyseisten klaanitovereiden nimiä.
Hän nosti tassuaan varovasti Neilikkasydämen selkää kohti ja otti pienen pilkullisen ötökän kynnelleen. Sitten kolli toi sen okein lähelle kuonoaan nähdäkseen sen paremmin.
Neilikkasydän katseli hymyillen. Tämän katseessa oli jotain… lämmintä. Se oli lupaava merkki, Lokkimieli päätteli tyytyväisenä.
Valkoharmaa soturi ojensi käpälänsä koivun runkoa vasten ja antoi leppäkertun kipittää kaikessa rauhassa takaisin puuhun. Neilikkasydän siirtyi lähemmäs katsomaan tuota turhanpäiväistä ötökkää, joka nyt vipelsi muiden leppäkerttujen joukossa selvästi tiedottomana siitä, että oli koskaan poistunutkaan puusta. Lokkimieli vaihtoi hymyjä Neilikkasydämen kanssa.
He jatkoivat matkaa, mutta polku oli niin kapoinen, että heidän piti kävellä peräkanaa. Lokkimieli antoi tietä naaraalle kohteliaalla eleellä, ja tämä siirtyi askeltamaan sievin liikkein kollin eteen.
”Minä en syö mitään lentävää muutenkaan. En muista, olenko kertonut”, Lokkimieli sanoi.
Neilikkasydän vilkaisi taakseen.
”Olen huomannut. Mistä se johtuu?” naaras kysyi uteliaana.
”Sulkavirta opetti minut niin. Se on eräänlainen suvun perinne. Sinilintu taisi aloittaa sen, jos muistan Sulkavirran kertoman oikein.”
Lamauttava tunne lävisti Lokkimielen kehon tassuista vatsanpohjaan hänen lausuessaan emonsa nimen.
Sulkavirta.
Sulkavirta oli kuollut, eikä kollilla ollut enää ketään, josta hän olisi oikeasti kyennyt edes karvan verran välittämään. Ei ketään, joka kehuisi häntä hänen onnistumisistaan tai osoittaisi sellaista rakkautta ja ihailua häneen kuin emonsa oli osoittanut.
Surun aalto pyyhkiytyi kuitenkin ohitse yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Lokkimieli keskitti huomionsa nyt Neilikkasydämeen. Hän oli päässyt jo lähelle naarasta, eikä hän saisi harhautua. Ei nyt. Eikä muulloinkaan. Kollilla oli tärkeitä asioita hoidettavana. Menneiden miettiminen ei auttaisi häntä tavoitteiden saavuttamisessa.
”Pidän siis lintuja niin arvokkaina, että kaikkien lintujen syöminen on mielestäni väärin. En oikeastaan edes näe niitä riistana.”
”Ymmärrän”, Neilikkasydän naukaisi hennosti.
Lokkimieli tarkkaili naaraan kehonkieltä tarkasti tämän astelessa hänen edellään.
”Vaikka en voikaan samaistua, arvostan tapaasi”, naaras lisäsi hetken kuluttua.
Polku loppui, ja jostain syystä naaras hidasti vauhtia niin, että Lokkimieli ehti hänen vierelleen. Neilikkasydän loi häneen ujohkon mutta ystävällisen hymyn. Valkoharmaa soturi vastasi hymyyn ja räpäytti silmiään, mutta ei päästänyt irti katsettaan naaraan puoleensavetävistä tummanvihreistä silmistä. Neilikkasydän näytti hämmentyvän, ehkä jopa punastuvan korvistaan, ja veti katseensa pian muualle.
Huomaamaton, vino virne syntyi Lokkimielen suupieleen.
He jatkoivat kävelyä hiljakseen sekametsän katveessa rehottavan aluskasvillisuuden joukossa. Vaikka puiden lehdet ja oksat peittivät ison osan auringon polttavasta paisteesta, ilma oli lämmin ja varsin hiostava.
Hetken kuluttua he saapuivat aukealle, jossa aurinko osui turkkiin. Lintujen laulu voimistui, ja Neilikkasydän katseli ylöspäin kuin ei olisi ennen västäräkkiä nähnyt. Silloin Lokkimieli käänsi nopeasti päänsä pois taivaalla lojuvan häikäisevän valopallon suunnasta.
Maassa hänen jaloissaan oli saniaispehkosta pudonnut leppäkerttu. Kolli nosti valkoista tassuaan. Terotetut kynnet työntyivät esille. Nopeasti ja sulavasti etummaisin kynsi litisti leppäkertun jäkäliin. Lokkimielen ilme ei värähtänytkään, vaan hän jatkoi kaunista kävelyretkeään tuon kirjavan naaraan rinnalla. Päivä tosiaan oli kaunis tänään.

Vesi alkoi tuntua yhtäkkiä koko metsän vaarallisimmalta elementiltä. Ei naaraalla ollut aavistustakaan, että Kuolonklaani oli menettänyt monia oppilaita kohtalokkaissa uintiharjoituksissa.
“Tiedätkö sinä niiden kuolleiden nimiä?” Lillukkatassu kysyi kollilta ja kolli nyökytteli pontevasti päätään. “Totta kai minä tiedän! Mutta minä en vain saa sanoa niiden nimiä. Katsos se on kiellettyä”, kolli kertoi sulavalla äänellä. Naarasoppilas kohautti olkiaan. Siihen oli varmasti syynsä miksi näistä tapahtumista ei saanut puhua. Lillukkatassu vilkaisi kollia ja tunsi kuinka hänen sydämensä jätti yhden lyönnin välistä. Poppelipomppu mahtoi olla niin fiksu, kun tiesi kaikkea sellaista mitä suuretkaan soturit eivät tienneet. Mistähän kolli oli oppinut kaiken tämän?
“Tietäisinpä minäkin asioista yhtä paljon kuin sinä”, Lillukkatassu huokaisi ja saadessaan partion johtajalta mulkaisun, naaras hiljeni. Naaraskissa
“Haluaisitkohan sinä saalistaa yhdessä? Olet varmasti todella taitava saalistajakin”, naarasoppilas supatti soturin korvaan ja väläytti ruskeaturkille lämpimän hymyn. Hän halusi päästä todistamaan kollin saalistustaidot! Lillukkatassu unohtui katselemaan Poppelipomppua ja lopulta tumpsahti johonkin pehmeään. Naaras pyllähti maahan ja ravisteli häpeissään hieman päätään.
“Lillukkatassu, enkö minä juuri äsken pyytänyt sinua keskittymään?” Latvaruusu naukaisi tylysti. Lillukkatassu mutisi jotain epäselvää ja nousi ylös. Kuinka noloa! Jos tieto hänen kompuroinnistaan päätyisi Kaamoskukan korviin, niin hän saisi kyllä selkäänsä. “Hajaannutaan”, Latvaruusu totesi lopulta ja Lillukkatassu vilkaisi uutta ystäväänsä kysyvänä.
“Saan varmaan kuulla tästä loppuelämäni ajan”, naarasoppilas mutisi kasvot punaisina.

//Poppis?

Lammikkoloikka kääntyi kannoiltaan ja aukiolle päästessään antoi kyynelten täyttää hänen silmänsä suolaisella vedellään. Emo oli valinnut Varissulan, tietenkin. Olihan kollisoturi hänen kultapoikansa – elossa olevistaan pennuistaan vanhin. Tuhkajuova oli Lammikkoloikasta aina tuntunut paljon läheisemmältä Varissulan kanssa eikä naaras voinut sille mitään, mutta hän oli tuhottoman katkera tummaturkille. Hän olisi halunnut olla Tuhkajuovan suosikki, mutta Varissulka oli ollut koko hänen elämänsä ajan tiellä. Naaras tuhahti ja asteli sanaakaan sanomatta siskojensa ohitse. Hän ei välittänyt olla kenenkään kissan seurassa. Hän tunsi epäonnistuneensa. Koko elämänsä ajan hän oli tähdännyt vain emonsa miellyttämiseen ja mikä oli lopputulos – epäonnistuminen. Kun Tuhkajuova kuolisi, hänellä ei olisi enää mitään minkä vuoksi aamuisin nousta. Häpeä levisi hänen sisällään kuin myrkky – melkein tukehduttaen hänet – ja kietoi köynnöksiä naaraan käpälien – saaden hänet lähes kompastumaan. Lammikkoloikka marssi leirin suuaukon lävitse ja hölkötteli metsään. Hänen oli päästävä pois. Leirissä hengittäminen tuntui aivan liian vaikealta, oikeastaan mahdottomalta. Pian Tuhkajuova olisi poissa. Mitä, jos naaraan sairaus olisikin ollut parannettavissa? Jos Sumutuuli ei vain osannut tehtäviään. Ehkä jossain kaukana olisi ollut jokin harvinainen yrtti mikä olisi saanut Tuhkajuovan mielen taas kirkastumaan ja Sumutuuli ei vain laittanut koko osaamistaan peliin-! Harmaaturkkisen sisällä kiehahti. Koko maailma tuntui epäreilulta. Ensin Varissulka oli varastanut hänen tilaisuutensa olla Tuhkajuovan suosikki ja sitten Sumutuuli vei häneltä oikeuden nähdä Tuhkajuovan vanhenevan. Lammikkoloikka marssi yhä syvemmälle metsään, kyyneleet kirveltäen silmiään. Lopulta Kuolonklaanin reviirin raja tuli vastaan. Tuon jälkeen olisi vain loputtomat maat, jotka eivät kuuluneet kenellekään. Lammikkoloikka lysähti rajalle ja antoi päänsä painua painokseen. Hänen ympärillään koko maailma jatkoi elämäänsä. Linnut lauloivat, muurahaiset rakensivat pesäänsä ja Eloklaanin kissat saalistivat ruokkiakseen toisensa. Kuinka ne kehtasivat jatkaa elämää, kun mitään ei olisi tapahtunut? Koko metsän olisi pitänyt pysähtyä suremaan Tuhkajuovaa. Hänen omansa tuntui pysähtyneen, tulleen päätökseen. Naaras kävi maahan makaamaan ja käpertyi pieneksi keräksi. Naaras ei halunnut palata leiriin ja kohdata sisarustensa katseita ja kysymyksiä. Jollain tapaa Lammikkoloikka jopa pelkäsi Tuhkajuovan kuoleman lähentävän heitä. Kun Tuhkajuova kuolisi, hänellä ei enää olisi kissaa, jonka huomiosta kilpailla. Se tarkoitti, että hänellä ei olisi enää syitä olla pitämättä yhteyttä sisaruksiinsa.

Lammikkoloikka tuijotti Hehkulampea tyhjällä katseella. Naaraan kärsimykset olivat nyt ohi. Tästä edespäin Tuhkajuova nauttisi ikuisesta leposijasta Pimeyden metsän varjoissa. Lammikkoloikka kuuli Lätäkkölammen naukaisevan jotain, mutta hän ei vastannut. Naaras halusi vain kääntyä, palata leiriin ja jatkaa elämäänsä. Sitä Tuhkajuovakin halusi. Naarassoturi ei olisi halunnut, että hän jäisi suremaan ja itkeskelemään. Ainakin sillä Lammikkoloikka oikeutti oman kylmyytensä. Tuhkajuova olisi toiminut ihan samoin. Naaras avasi suunsa, mutta sulki sen välittömästi. Naaras avasi suunsa uudelleen.
“Minä lupasin auttaa Hilleripilveä Vanamotassun koulutuksen kanssa tämän jälkeen. Haetaan Tuhkajuova ja palataan leiriin”, Lammikkoloikka naukaisi värittömällä äänellä. Todellisuudessa ei Hilleripilvi ollut pyytänyt häntä Vanamotassun harjoituksiin. Naaras ei ollut koskaan auttanut kumppaniaan oppilaansa kanssa.

//Sisarukset, Pimento?