Kuolonklaanin tarinat

Susimieli hölkötteli Uiveloyön sukulaisten, Aaltosalaman ja Tattihallan kannoilla. Kollia hermostutti. Aaltosalama vaikutti hänestä oikeastaan todella pelottavalta, vaikka naaras ei ollut mitään verrattuna Varissulkaan, tuon kumppaniin. Susimieli muisti joskus jekuttaneensa Salamasielun kanssa Varissulkaa. He olivat pudottaneet lumet harmaaturkkisen kollin niskaan eikä Varissulka ollut varsinaisesti asiasta ilahtunut. Kolli katseli Aaltosalamaa varovaisesti kulmiensa alta. Olikohan naaras kuullut kumppaniltaan siitä? Ei Susimielen ollut tarkoitus pahoittaa Varissulan mieltä, hän oli luullut kollin olevan asiassa ihan mukana. Susimieli kuunteli puolella korvalla Aaltosalaman ja Uiveloyön keskustelua. Naaraan vastaukset kuulostivat lyhyiltä. Susimieli ei kuitenkaan jaksanut keskittyä muihin kissoihin täysillä, vaan antoi ajatustensa vaellella tuntemattomilla mailla.
“Tu- tuolta minä ne yrtit löysin”, Susimieli naukaisi eleettömästi ja osoitti Huomenkyyhkyn entistä piilopaikkaa. Uiveloyö vastasi taas jotain, mutta Susimielen nenään oli leijaillut jokin mehevä tuoksu; jänis.
“Täällä jossain on jänis. Miminä voin etsiä sen”, kolli sopersi hiljaa ja katsahti muihin kissoihin ystävällinen, mutta hieman hukassa oleva ilme kasvoillaan. Aaltosalama vilkaisi kollia hieman tylysti ja sai Susimielen korvat painumaan luimuun. Olikohan hän keskeyttänyt jotain vai oliko Aaltosalama ehtinyt haistaa sen jäniksen ensin?
“Jo-jos si-siis vain sopii…”, Susimieli naukui lähes kuiskaten. Kollista monet soturit olivat vain niin pelottavia! Uiveloyö oli yksi harvoista kissoista, joka ei ollut niin pelottava. Hassua kyllä, Salamasielu oli myös toinen sellainen kissa. Kolli oli varsin mukava! Hän ei ehkä aina ymmärtänyt Salamasielun kaikkia juttuja, muttei kolli vaikuttanut niin tuomitsevalta.

//Uikku? 😮

Lammikkoloikka jollain tapaa pystyi hyvin ymmärtämään Apilatassua. Naaraalla oli tarmoa ja hän halusi päästä kehittymään hyväksi soturiksi. Mutta sen sijaan naaras joutui homehtumaan parantajanpesässä haistelemassa yrttejä ja kuuntelemassa Sumutuulen todennäköisesti aivan tajuttoman tylsiä tarinoita. Naaraan viikset värähtivät. Olikohan hän ollut nuorena yhtä innokas tapaus? Tuskin, Tuhkajuova olisi varmaan antanut korvilleen… Mutta nyt, nyt ei ollut enää Tuhkajuovaa joka muistuttaisi käytössäännöistä. Naaras säpsähti ajatuksistaan, kun oppilas naukui jotain Mäntyviiksestä ja puhumisesta. Lammikkoloikka kosketti naarasoppilasta nopeasti hännällään ja tassutteli leirin suuaukosta ulos. Olikohan Apilatassu päässyt vielä näkemään ruskaista metsää?
“Kaikki on hyvin, ei hätää. Arvostan kuitenkin, että sinä kysyit. Minä pidän tuon mielessä. Kertoiko Sumutuuli milloin sinä pääset jatkamaan harjoittelua?” Lammikkoloikka vaihtoi nopeasti aiheen oppilaan harjoituksiin. Apilatassu katsoi vanhempaa naarasta kulmat kurtussa ja harmaaturkkinen epäili, että hän ei uskonut kaiken olevan hyvin.
“Haluaisitko sinä harjoitella?” naaras virnisti. Hän ei todellakaan ollut varma mitä Lätäkkölempi ajattelisi siitä, että hän veisi tuon toipilaana olevan oppilaan harjoituksiin, mutta onneksi hänen siskonsa oli aina niin hillitty. Tuskinpa tuo siis räjähtäisi!
“Voisin opettaa sinua piiloutumaan. Niin haavasi saisivat olla rauhassa eikä sinun tarvitsisi juosta”, Lammikkoloikka ehdotti Apilatassulle ja jopa väläytti tuolle pienen hymyn. Apilatassu vaikutti olevan oikeastaan todella mukavaa seuraa. Naaras oli jopa ystävällinen ja se, jos jokin oli Kuolonklaanissa harvinaista. Mutta Lammikkoloikka ei pistänyt sitä lainkaan pahitteeksi. Hänestä Kuolonklaani tarvitsi muutosta isolla tassulla. Ja yksi sopivista muutoksista olisi ollut se, että Jääviilto ei enää olisi varapäällikkö. Hän kunnioitti Pimentotähteä täysin – kuten kunnon soturin kuului -. mutta Jääviiltoon hän ei luottanut tippaakaan. Kolli oli eppäluotettava, ilkeä ja hyvin viekas…

//Apila? 🙂

Nyökkäsin ja kasvoilleni nousi pienoinen hymy. Lammikkoloikka oli heti mukavan oloinen ja tajusin tämän olevan mestarini sisko.
Kävelimme rauhassa ulos leiristä. Tuulen vire sai karvani taas liehumaan ja sotkeentumaan toisiinsa.
”Mitä hyvää pitkästä turkista on!?” parkaisen ja katson kysyvästi Lammikkoloikkaan.
”Se lämmittää lehtisateina ja lehtikatoina!” naaras vastasi.
Vastaus turhautti minua. Mielestäni se oli pieni hyöty! Tarvoimme rauhassa aina lehtikuusilaaksoon, jossa olin sattumoisin itseni loukannut.
”Sumutuuli on tylsää seuraa! Ja minua ärsyttää hirveästi! Minusta ei ole klaanille hyötyä kun toheloin näin!” sanon yllättävän avoimesti ja yllätän itsenikin.
Potkaisen punaista lehteä maassa. Kaikki ärsytti paitsi Lammikkoloikka. Lammikkoloikka oli mukava ja tällä vaikutti olevan kaikki hyvin. Paitsi, että naaras vajosi ajatuksiinsa täysin.
”Hei Lammikkoloikka onko kaikki hyvin?” Kysyin ja katsoin naaraaseen nyt lievästi huolestuneena. En ollut koskaan nähnyt ketään niin ajatuksissaan.
Jouduin tökkäämään naarasta hellästi kylkeen ja toistamaan sanani ennen kuin Lammikkoloikka edes huomasi minua.
”Ei sinun ole pakko kertoa, mutta se helpottaa oikeasti! Joskus kerroin Mäntyviikselle asioista kun siskolle puhuminen ja muille läheisille puhuminen ei tuntunut oikealta! Tai noh Mäntyviiksi oli minulle sillä tapaa ihan läheinen, mutta ei kuitenkaan! Ehkä sinua auttaisi jos kertoisit minulle mikä painaa voin luvata etten kerro eteenpäin!” sanon ja katson Lammikkoloikkaan ilmeellä joka kaikin puolin vahvistaa sanaani.

//Lammikko? 🙂

Lammikkoloikka istuskeli Hilleripilven seurassa aukiolla. Kolli oli huomauttanut hänelle, että hän ei ollut viettänyt tarpeeksi aikaa kumppaninsa seurassa ja pian muut kissat alkaisivat epäilemään heitä. Lammikkoloikka järjesteli kynnellään edessään olevia pikkukiviä vakava ilme kasvoillaan. Tuhkajuovan kuolema oli jättänyt häneen jälket. Lätäkkölempi oli yrittänyt auttaa häntä, samoin Lampiväre. Naaras ei vain osannut ottaa apua vastaan. Hän ei ollut saanut suutaan auki eikä se auttanut siihen, että hän tunsi itsensä todella ulkopuoliseksi omassa perheessään. Ja nyt oli jo liian myöhäistä, häpeällistä, madella heidän luokseen ja kertoa kaikesta. Siispä naaras oli keskittynyt siihen mihin naaras olisi halunnut halunnut hänen keskittyvän; soturiuteen ja Kuolonklaanin palvelemiseen. Naaras muistutti, että hänellähän oli asiat hyvin. Hänellä oli hyvämaineinen kumppani, Hilleripilvi. Heidän suhde ei perustunut millekään rakkaudelle, joten tunteet eivät tulisi tielle ja sotkisi asioita. He olivat alkaneet suunnitella perhettä ja he olivat tulleet siihen tulokseen, että hankkisivat pentuja mahdollisimman pian. Sekin olin jotain mitä kunniallinen soturi tekisi. Antaisi hyvän sukunsa jatkua. Sen lisäksi Lammikkoloikka oli keskittynyt hoitamaan soturien tehtäviään mahdollisimman hyvin. Tosin hänen omituiset pakkoliikkeet olivat välillä häirinneet häntä eikä naaras ymmärtänyt miksi hänen piti koko ajan järjestellä kaikkia löytämiään asioita. Lammikkoloikka ei kuitenkaan pystynyt vastustamaan ahdistustaan, joten hän vain antautui tekemään mitä hänen mieli pyysi. Lammikkoloikka vilkaisi vierelleen ja oli avaamassa suunsa, mutta hetkinen. Mihin Hilleripilvi oli kadonnut? Täplikästä kollia ei näkynyt enää missään. Harmaaturkkinen naaras kohautti olkiaan ja huomasi aukiolla hieman tympääntyneen oloiseen oppilaan. Sehän oli hänen siskonsa oppilas, Apilatassu. Naarassoturi muisteli kuulleen, että hän oli tippunut puusta ja loukkaantunut, jonka johdosta hän oli joutunut asuttamaan parantajanpesää. Mahtoi olla tylsää. Ehkä hän voisi yrittää piristää nuorukaista.
“Hei, Apilatassu. Haluaisitko sinä lähteä kanssani kävelylle?” Lammikkoloikka kysyi. Ehkä hän voisi yrittää keksiä naaraalle jotain tekemistä tai harjoiteltavaa, joka olisi turvallista toipuvalle kissalle. Lammikkoloikka ei ollut vielä päässyt kouluttamaan omaa oppilasta, joka oli naaraasta todella sääli.

//Apila? 🙂

Istuin aukiolla sukien paksua turkkiani turhautuneena. Olin jäljessä ja pahasti! Havutassu oli saanut joka päivä opiskella saalistusta ja taistelua ja minä vain könötin leirissä. Haavani olivat tulehtuneet hoidosta huolimatta, mutta viimein olin taas paremmassa kunnossa ja haavani olivat enää rupia. En vieläkään ollut tyytyväinen siihen töppäilyyn mitä oli käynyt. Miksi olin yrittänyt hypätä puunoksalta toiseen puuhun. Havutassu oli kuulemma onnistunut ensimmäisellä kiipeilykerralla hyvin ja loukkaamatta itseään. Sisareni oli myös kokenut minua enemmän. Kuten ketun reviirillä, ja en edes ollut kunnossa silloin! Toisaalta tuskin minun apuani oltaisiin edes pyydetty. Olinhan vain pahainen typerä oppilas, joka ei totellut ohjeita ja loukkaantui sen takia. Kun sain vihdoinkin ensimmäisen takun suoraksi kuului leirinsuuaukolta rapinaa ja Havutassu astui Katajanoen kanssa sisään. Siskolla oli varpunen suussaan ja hän näytti todella tyytyväiseltä. Olin samaan aikaan harmistunut ja iloinen siskon puolesta. Oli lehtisade ja riistaeläimet olivat enemmän valppaina ja laihempia kun ruokaa alkoi löytyä vähemmän. Se minua myös ärsytti että sisko oli metsästyksessä niin paljon parempi. Katsoin sisareeni pettyneenä ja kun taas käänsin katseeni takaisin etsiäkseni toista takkua. Katseeni pysähtyi kesken kaiken, joku oli tulossa minua kohti!

//Lammikko? 🙂

“Haluaisin kovasti nähdä sen paikan.” Ilmeestäni ei ehkä olisi voinut päätellä sitä, mutta olin oikeasti innoissani Susimielen salaisesta kätköstä, jonka tämä oli luvannut näyttää minulle. Susimieli ja Susimielen perhe eivät olleet niin kuin muut kuolonklaanilaiset – he eivät olleet lainkaan niin kuin vanhempani, joiden tärkein tavoite elämässä oli olla arvostettuja sotureita. Sitä he varmaan toivoivat minultakin, mutta minussa oli jokin sisäänrakennettu ominaisuus, joka esti minua olemasta sitä, mitä muut halusivat minun olevan.
“Voimme lähteä sitten kun olemme syöneet”, naukuni pysyi edelleen rauhallisena eikä suupielilläni näkynyt hymynkarettakaan, mutta niskakarvani aaltoilivat malttamattomasti.
Olin aikeissa kysyä Susimieleltä kaksijalkojen kasvattamista yrteistä, jotka kolli oli maininnut, mutta meidät keskeytettiin.
“Uiveloyö! Susimieli!” Käänsin katseeni Aaltosalamaan, joka hölkytti meitä kohti enoni Tattihalla kannoillaan. “Olemme lähdössä saalistamaan. Tulisitteko mukaan?” Emoni pysähtyi eteemme ja katseli meitä odottavasti oransseilla silmillään.
Totta puhuen minua ei olisi kiinnostanut pätkääkään mennä. Mutta toisaalta, osa minusta halusi nähdä, miten Aaltosalama suhtautuisi Susimieleen kun viettäisimme aikaa yhdessä. Emoni oli yrittänyt lähestyä minua asiasta jo pariin kertaan, ja joka kerralla hän oli yrittänyt urkkia, mikä minun suhteeni Susimieleen oikein oli. Kenties naaras lopettaisi typerän kyselemisen, jos saisi nähdä itse.
“Mitä sanot?” Vilkaisin Susimieleen ja odotin hänen sanovan mielipiteensä.

//Susi?!?

Käkitassun kuoleman ja Puhuritassun nimitysten viivästymisen jälkeen Lillukkalempi oli huomannut arkensa muuttuneen toden teolla. Kaamoskukka… Lillukkalempi olisi voinut hypätä turkistaan ulos Kaamoskukan eksyessä hänen ajatuksiinsa. Kuinka yksi kissa saattoikin aiheuttaa niin paljon tuhoa pelkästään olemalla olemassa? Ruskeankirjava vilkasi aukiolle. Kaamoskukka valmistautui johtamaan saalistuspartiota ja oletettavasti partion lähtöä odottelevat kissat kuuntelivat kollin juttuja rentoina. Naaras kadehti heitä ja heidän tietämättömyyttään. Jos hän olisi ollut yhtä tietämätön, hän voisi nukkua yönsä niin paljon paremmin. Mutta Lillukkalemmelle oli joutunut hetki sitten myöntämään sen, että hänen isänsä ei ollut normaali. Kaamoskukassa oli jotain yhtä synkkää kuin yötaivaassa ilman tähtiä. Heidän ero oli vain se, että Kaamoskukka oli paljon lähempänä ja paljon todellisempi. Siinä missä tähdetön taivas tuntui jopa hieman epätodelliselta ja vain joltain, joka nyt kuului maisemaan – oli sivualalla. Kaamoskukka taas oli hänen maisemansa. Vaikka Lillukkalempi ei olisi halunnut sen olevan niin. Ennemmin hän olisi katsellut Poppelipomppua. Kollin oli ruskeine turkkeineen varsinkin komea ja kaiken lisäksi mukava! Ehkä hänen jutut olivat hieman korkealentoisia ja osa kissoista olisi voinut niiden väittää olevan täynnä pieniä ja vähemmän pieniä valheita, mutta mitä väliä? Vain sillä oli väliä, että Poppelipomppu ei ainakaan vaikuttanut sadistiselta ja mielenvikaiselta tapaukselta. Yhtäkkiä naaraan näkökentässä vilahti jotain tuttua! Hänen siskonsa, Puhuritassu. Jostain syystä naaras ei ollut vielä saanut omaa soturinimeään ja se harmitti Lillukkalempeä todella paljon. Hän halusi kertoa naaraalle, että tuo ei ollut lainkaan muita huonompi, vaikka joutuikin odottamaan nimeään niin kauan.

“Puhuritassu?” Lillukkalempi nousi nopeasti neljälle käpälälleen ja riensi siskonsa perään. Puhuritassu oli muuttunut nimityksensä viivästymisen jälkeen paljon etäisemmäksi ja naaras epäili, että tabbykuvioisella kollilla oli käpälänsä pelissä. Heidän isänsä oli aina lietsonut pentujensa välistä kilpailua. Ehkä Puhuritassu tunsi itsensä huonommaksi, kun oli vielä vailla omaa soturinimeään. Lillukkalempi oli aina pitänyt heidän mummiaan reiluna, mutta miksi Puhuritassu joutui odottamaan näin kauan?
“Puhuritassu, odota minua!” ruskeankirjava naaras aneli siskoltaan. Naaras kiristi tahtiaan, mutta nopeana kissana Lillukkalempi sai siskonsa kiinni ja kosketti häntä varovaisesti hännällään. Puhuritassu vilkaisi soturia happamana.
“Mitä asiaa?” naaras murahti ja vastausta odottamatta hän jatkoi matkaansa kohti oppilaiden pesää. Lillukkalempi kipitti siskonsa perään ja kosketti toista uudelleen. Puhuritassu ei kuitenkaan edes vilkaissut naaraaseen.
“Ajattelin vain vaihtaa kuulumisia. Olisitko sinä halunnut hakea jotain riistaa ja viettää siskosaikaa? Siitä on ikuisuus, kun olemme viettäneet aikaa toistemme kanssa! Kuulitko, että Vanamovirta-”
Puhuritassu mulkaisi pälättävää Lillukkalempeä.
“Ei sanaakaan Vanamovirrasta. Minulla on kiire, etkö sinä sitä näe? Ja eikö sinunkin kuuluisi hoitaa soturien tehtäviä eikä lorvia täällä täyttämässä vatsaasi riistalla, joka voisi ruokkia jonkun hommansa kunnialla hoitaneen soturin vatsan?” Puhuritassu tuhahti ja nosti häntänsä pystyyn. Sen sanottuaan Naaras marssi Lillukkalemmen ohitse mutisten epäselviä kirosanoja. Lillukkalempi ei kuitenkaan halunnut luovuttaa siskonsa suhteen. Naaras oli varma, että Puhuritassun ilkeä suhtautuminen johtui vain ja ainoastaan siitä, että Kaamoskukka halusi tarkoituksella lietsoa heidän välistä vihaa. Ehkä kolli oli levittänyt valheita siitä, että Lillukkalemmellä olisi osansa Puhuritassun nimitysten myöhästymisessä tai jotain muuta yhtä älytöntä.
“Puhuritassu, oikeasti. Minä haluan puhua sinun kanssasi. Hei, me olemme systereitä. Meidän kuuluu pitää yhtä, eikö? Mehän voimme mennä yhdessä puhumaan Pimentotähdelle ja pistää hänet koville!” Lillukkalempi ehdotti naaraalle. Todellisuudessa soturi ei tiennyt uskaltaisiko hän painostaa Pimentotähteä tai edes kysyä naaraalta asiasta… Naaras vaikutti hienolta päälliköltä ja Lillukkalempi ihaili mustaturkkista naarasta koko pienestä sydämestään. Hän ei kuitenkaan tiennyt saattoiko Pimentotähteen luottaa. Lillukkalempi oli oppinut, että hänen sukunsa oli täynnä kieroilijoita. Hämärähalla… Lillukkalempi nielaisi. He olivat olleet niin läheisiä. Mutta sitten jokin oli muuttunut. Hämärähallan ruskeankirjavan turkkin ylle oli laskeutunut varjo eikä Lillukkalempi tiennyt miten hän voisi läpäistä sen. Yhtäkkiä Hämärähallastakin oli tullut kumppaninsa tapaan vaativa. Lempeät harjoitukset olivat vaihtuneet ankariksi ja armottomiksi. Kehut olivat muuttuneet pieniksi nyökkäyksiksi ja hymyiksi. Hämärähallasta oli tullut myös todella varovainen. Hämärähallan herskyvä nauru oli kantautunut soturien pesästä, mutta nyt naarassoturi ei enää edes muistanut miltä se kuulosti. Muistikohan Hämärähalla enää itsekään miltä hänen naurunsa kuulosti saati tuntui? Puhuritassun katseessa pilkahteli muutamia väripilkkuja ja naaras aukoi suutaan varovaisesti. Mutta sitten hänen silmänsä taas kapenivat viiruiksi. Naaraan teki vaistomaisesti mieli ottaa muutama askel taaksepäin.
“Isä ei pidä siitä, että vietän kanssasi aikaa”, naaras tokaisi ja kohautti olkiaan, “olet kuulemma huonoa seuraa.”
Lillukkalempi puuskahti. Että heidän isällään oli otsaa! Kuinka kolli kehtasi puhua hänestä tuollaisia asioita? Kaamoskukanhan olisi pitänyt varoittaa itsestään. Ei hänestä. Lillukkalempi tunsi itsensä petetyksi. Mitä ihmettä hänen perheessä tapahtui? Miten kaikki tuntui olevan niin sekaisin? Lillukkalemmellä ei ollut ketään kenelle hän olisi voinut puhua. Poppelipomppu oli todella mukavaa seuraa ja Lillukkalempi toivoi voivansa kutsua kollia edes jonkinlaiseksi kaverikseen. Mutta hän ei kuitenkaan ollut varma voisiko hän Poppelipompulle puhua tällaisista asioista. Naaras nielaisi. Ei hän olisi uskaltanut. Koskaan ei tiennyt milloin joku kissa kääntyisi häntä vastaan. Mitä jos Poppelipomppukin oli vain jokin Kaamoskukan sätkynukke, joka odotti oikeaa hetkeä iskeä? Kylmät väreet kulkivat pitkin naaraan kehoa ja naaras yritti ravistaa ikävät ajatukset pois. Poppelipomppu oli ollut niin mukava. Eihän Pimeyden Metsäkään ollut niin julma, että heittäisi hänen tielleen pelkkiä julmia tuttavuuksia?
“Ota itse selvää olenko huonoa seuraa”, Lillukkalempi kuiskasi haastavasti. Puhuritassu saisi oppia, että mielipiteet kannatti perustaa itse. Puhuritassu puhalsi nenästään tuhahduksen verran ilmaa.
“Minä luotan Kaamoskukkaan. Ja Hämärähallaan.”
Naarasoppilaan sanat iskivät kovempaa, kuin mikään ennen aiemmin. Eikö tämä ollutkaan pelkästään Kaamoskukan ajatuksia? Vihasiko Hämärähallakin häntä? Olivatko he yhdessä juonitelleet Puhuritassun ja varmaan Vanamovirrankin häntä vastaan? Kaiken tämän ajan Lillukkalempi oli kuvitellut, että Hämärähalla oli vain hieman hukassa, mutta he olivat kuitenkin samalla puolella. Mutta taisi naaraskin olla aivan yhtä paha. Tietenkin! Miksi hyvä ja mukava kissa päätyisi tapailemaan Kaamoskukan kaltaista kollia? Kaamoskukka oli paha, niin vaarallinen. Eivätkö juuri sellaiset kissat päätyneet tapailemaan kaltaisiaan? Lillukkalempi piti itseään niin tyhmänä.
“Selvä kai sitten. Kannattaa kuitenkin puhua Pimentotähdelle, ehkä hän on unohtanut nimittää tuollaisen hiirulaisen”, ruskeankirjava naaras tiuskaisi tuohtuneena ja peruutti oppilaiden pesästä. Jos Puhuritassu halusi todella leikkiä jotain sokeaa pentua, joka seurasi vanhempiaan kuin soturi riistaa, niin siinähän leikki! Lillukkalempi leikkisi mieluummin jotakin aivan muuta. Naaras päivitteli mielessään miten hänen siskonsa saattoikin olla tuollainen… No, tuollainen hiirenaivo!

Epäonninen keskusteluyritys Puhuritassun kanssa oli saanut naarassoturin todella pahalle tuulelle. Lillukkalempiä pelotti, mutta hän oli myös vihainen. Millaiseen perheeseen hän oli oikein syntynyt! Kaikki vain valehtelivat ja kieroilivat. Naaraan katse osui aukiolla ruokailevaan Vanamovirtaan. Naaras oli Kaamoskukan ja Hilleripilven seurassa. Kateus kalvoi Lillukkalemmen vatsaa kuin toukat variksenruoan sisälmyksiä. Miksi Vanamovirta sai kaiken sen mistä naaras itse oli haaveillut? Se oli niin – argh – epäreilua! Hänen perheenjäsenensä kohtelivat häntä kuin riistan jämiä. Hyödyn jälkeen hänet saattoi vain heittää pois. Aikansa Vanamovirtan lellimistä katseltua, naaras lopultakin käänsi päänsä pois. Jos Vanamovirta halusi olla osa Kaamoskukan peliä, siinähän hän oli! Lillukkalempi ainakin oli fiksumpi, ainakin sillä naaras yritti itseään lohduttaa. Hän ei koskaan suostuisi tottelemaan Kaamoskukkaa, ainakin niin naaras itselleen uskotteli. Todellisuudessa ajatus Kaamoskukan huomiosta sai hänet kiemurtelemaan ärsyyntyneesti. Vaikka Kaamoskukka oli ehkä koko maailman alhaisin kissa, hän osasi antaa huomota juuri oikealla tavalla. Lillukkalempi oli huomannut miten muut kissat halusivat päästä hänen lähelleen ja kuulla juuri ne oikeat sanat. Mutta jos joku ei kuulunut tähän Kaamoskukan niin sanottuun lähipiiriin, sai tuo kuulla sellaiset sanat, jotka saivat hänet toivomaan kuolemaa. Ja Lillukkalempi oli niin kovasti yrittänyt olla parempi kissa! Hän oli ajatellut, että hän ainakaan ei kuolaisi joidenkin sanojen tai lahjusten perään. Mutta tässä hän istui. Tietäen kollin petollisuudesta ja silti kaivaten tuon perään. ‘Lillukkalempi, sinun pitäisi todella hankkia elämä. Sellainen hieno ja itsenäinen’, naaras sätti itseään mielessään. Mutta hän oli aivan täysin oikeassa. Hän oli aikuinen kissa. Hänen pitäisi alkaa seistä omilla käpälillään eikä ruikuttaa petollisten kattien perään.

“Hei, Lillukkalempi. Jääviilto määräsi sinut partioon. Me menemme katsomaan rajat.” Naaras säpsähti ja oli hypähtää turkistaan ulos. Vaaleaturkkinen kolli, mutta mikä tuon nimi nyt olikaan… Säihkysielu, sehän se oli. Naaras nyökäytti pienesti, lähes huomaamattomasti päätään. Säihkysielu ainakin oli hymyileväisen, lämpimän oloinen. Kissat kuitenkin osasivat huijata, sen naarassoturi tiesi vähän liiankin hyvin. Naaras ei kuitenkaan halunnut antaa hänen vanhemmilleen sitä iloa, että hän vain sulkeutuisi kokonaan omaan kuoreensa ja vetäytyisi kaikista sosiaalisista tilanteista. Oli kuitenkin hyvä olla varovainen.
“Säihkysielu”, hän naukaisi hiljaa ja seurasi vanhempaa soturia kuuliaisesti. Joskus Lillukkalempi tykkäsi tarkkailla muita kissoja. Olihan se hieman outoa ja tietyllä tapaa se tuntui myös todella kielletyltä. Kissoilla oli niin paljon salaisuuksia ja omia yksityisiä asioita, joista he eivät halunneet huudella koko klaanille. Mutta naaras oli kovin utelias ja toisaalta hän halusi tietää, jos muut kissat olivat yhtä petollisia kuin hänen perheensä. Joten käytännössähän naaras vain suojeli itseään. Säihkysielu oli ollut Särösärinän kumppani, mutta hän oli nähnyt kollin usein myös siskonsa seurassa. Joskus heidän seuranaan oli ollut myös Loskalauha ja Salamasielu, hänen enonsa. Lillukkalempi ei tuntenut heitä kunnolla, mutta hän muisteli viettäneensä jonkin verran aikaa Loskalauhan kanssa pentuna. Salamasielu oli hänelle paljon tuntemattomampi kissa, mutta Lillukkalempi oli huomannut Salamasielussa jotain omituista. Kenties se oli se itsevarmuus. Hänestä sellainen oli todella outoa. Salamasielu oli liian itsevarma. Peitteliköhän kolli jotain? Ihan varmasti peitteli eikä Lillukkalempi pitänyt siitä.
“No, oletko sinä viihtynyt soturina? Se taitaa olla aika erilaista kun oppilaana vai mitä?” Säihkysielu viritteli keskustelua partion lähdettyä matkaan. Lillukkalempi katseli maisemia ja punnisti sanojaan tarkkaan.
“Se on ainakin raskaampaa. Mutta kyllä minä siis pärjään, älä siitä huolehdi. Soturina on ihan mukavaa”, naaras vastasi lopulta. Puiden lehdet olivat maalautuneet kauniin värisiksi. Ja rapeiksi! Naaraasta oli mukavaa, kun pudonneet lehdet pitivät käpälien alla ääntä. Lillukkalempi ei ollut koskaan ennen nähnyt metsää tällaisena. Pentuna ollessa metsä oli ollut lumivaipan peitossa ja sen jälkeen puihin oli ilmestynyt kauniita nuppuja. Pian kaikki oli ollut vihreää ja täynnä kukkasia. Siitä Lillukkalempi oli todella pitänyt. Mutta nyt kaikki oli taas muuttunut, mutta vihreys oli vaihtunut oranssin ja punaisen kauniisiin sävyihin. Mutta Lillukkalempi piti siitäkin. Kohta metsä olisi paljas, aito. Vihreät lehdet ja ruoho eivät voisi piilotella enää mitään. Oikeastaan siinä jopa jotain lohdullista. Säihkysielu hymyili.
“Onpa mukava kuulla! Soturien arki saattaa olla joskus raskasta, mutta siihen kyllä tottuu. Toivottavasti ei tule liian raskasta lehtikatoa”, kolli naukaisi ystävällisesti. Naaras kohautti olkiaan.
“Minä jaksan kyllä”, Lillukkalempi naukaisi nopeasti ja lyhyesti. Hän selviäisi kaikesta. Kylmä lehtikatokaan ei häntä kaataisi.
“Minä huomaan jo nyt, että sinä olet erinomainen lisä Kuolonklaanin riveihin!” Säihkysielu totesi kannustavasti ja tähyili Eloklaanin reviirin puolelle.
“Oletko sinä nähnyt eloklaanilaisia? Toivottavasti välillemme ei vain synny mitään sen suurempaa riitaa…” kolli naukaisi hieman huolestuneesti ja väräytti viiksiään. Naaras nyökäytteli päätään miettiväisenä. Eloklaanilaiset kyllä osasivat välillä aiheuttaa ongelmia.
“En hetkeen, mutta olen kieltämättä hieman huolissani, että ne kaksi Eloklaanin tomppeliä tekevät taas rajarikkeen! Mitkä niiden nimet nyt taas olikaan?” Lillukkalempi huokaisi. Viherlehden loppuvaiheilla kaksi eloklaanilaista oppilasta oli siirtänyt Eloklaanin rajaa oma-aloitteisesti. Kuulopuheiden mukaan Korppitähti oli sanonut, että hänellä ei ollut mitään hajua kaksikon tempauksesta, mutta naaras ei ollut varma… Eloklaanilaisista ei nimittäin ikinä tiennyt, he vaikuttivat epäluotettavilta kissoilta. Melkein kaikki kissat olivat.
“He saattavat kyllä keksiä mitä tahansa. Eivätkö he olleet Pörriäistassu ja Helletassu? Korppitähti ja Käärmekulta eivät taida osaa pitää klaanitovereitaan aisoissa. Kuolonklaani saa olla ylpeä, että meillä on Pimentotähden kaltainen päällikkö”, kollisoturi naukui ja antoi katseensa harhailla kauas Eloklaanin reviirin syvyyksiin. Tuokin osa voisi kuulua Kuolonklaanille, Lillukkalempi ajatteli. Oli kuitenkin hyväksyttävä, että he jakoivat metsän Eloklaanin kanssa. Naaras ei myöskään kannattanut turhaa taistelua tai oikeastaan taistelua lainkaan. Hän kyllä puolustaisi Kuolonklaania kaikelta pahalta, mutta naaras ei pitänyt taistelemisesta. Osittain siihen saattoi vaikuttaa hänen omat taistelutaidot, mutta osittain myös se, että hän ei halunnut satuttaa muita. Muut kissat satuttivat läheisiään jo aivan tarpeeksi eikä siihen tarvittu tuntemattomia kissoja.
“Pörriäistassu ja Helletassu… Pitää pitää niiden nimet mielessä”, Lillukkalempi naukui mietteliäänä. Hän ei halunnut törmätä heihin. He kuulostivat sellaisilta kissoilta, jotka saattaisivat hyökätä kimppuun ilman mitään syytä. Eivät sellaiset kissat syitä tarvinneet. Heille riitti vain se, että he halusivat kokea hetken ajan olevansa vallassa. Aika halpamaista, jos Lillukkalemmeltä kysyttiin. Ruskeankirjava naaras merkkasi reviirin rajat ja kiiruhti sitten Säihkysielun perään. Hän ei halunnut jäädä yksin tai juuri nyt tutustua muihin klaanitovereihin. Kolli vaikutti sopivan rauhalliselta ja ystävälliseltä, mutta kuitenkin hieman hiljaiselta. Se sopi naaraalle paremmin kuin hyvin. Lillukkalempi kosketti kollia varovaisesti hännällään, jotta ei säikäyttäisi tuota yhtäkkiä ilmestymällä takaisin hänen vierelleen. Naaras puntaroi hetken mitä hän sanoisi, mutta Säihkysielu jatkoikin keskustelua:
“Tiesitkö sinä, että aikoinaan Kuolonklaani ja Eloklaani tapasivat aina täysikuun aikaan? Se on lukemattomia kuita vanha perinne ja sitä koskivat tietyt säännöt, kuten sotarauha ja riitelemättömyys. Suuren sodan jälkeen sitä ei kuitenkaan jatkettu. Minä olin viimeisessä kokoontumisessa, olin silloin oppilas.” Kollin pehmeä tapa puhua sai naaraan hieman rentoutumaan ja kiinnostava tarina sytytti Lillukkalemmen silmiin uteliaan tuikkeen. Hän ei ollut ikinä ennen kuullut tuosta, kuinka mielenkiintoista! Naaraasta oli kuitenkin hieman surullista, että enää kissat eivät kyenneet tapaamaan sopuisissa merkeissä. Suuri taistelu oli tainnut jättää syvät, lopulliset arvet klaanien väleihin. Henkäystähti ei ollut muiden mukaan todellakaan helpoin päällikkö ja nykyinen varapäällikkö, Jääviilto, vaikutti vähintäänkin yhtä pelottavalta kuin tarinat Henkäystähdestä. Lillukkalempi ei tiennyt millainen paikka Kuolonklaanista tulisi, kunhan vain oranssiturkkinen varapäällikkö perisi tittelin Pimentotähdeltä. Pimentotähtikin oli Lillukkalemmen mielestä tiukka, mutta ei kuitenkaan ilkeä. Naaras oli kuitenkin iloinen, että hän ei ollut mustaturkkisen naaraan vihamiesten puolella. Naaras nimittäin vaikutti juuri siltä, että hän repisi vihollisensa kappaleiksi.
“Oikeasti? Millaista siellä oli? Millaisia eloklaanilaiset olivat? Oliko Mesitähti vielä silloin päällikkö?” Lillukkalempi tykitti kysymyksiään vanhemmalle soturille, joka vastasi niihin lyhyellä naurahduksella. Yllättävä puhetulva taisi tulla kollille tuon ilmeestä päätellen pienenä yllätyksenä. Mesitähti. Tuo joidenkin kissojen mukaan jopa legendaarinen päällikkö. Kuolonklaanilaisten mielestä ei ehkä niin hyvällä tapaa, mutta olipa kuitenkin! Olihan Mesitähti sentään ollut Liljatuulen kanssa Eloklaania perustamassa ja oli sekin jotain. Ainakin enemmän mitä suurin osa kissoista elämänsä aikana saavutti. Mutta kollistakin liikkui ties millaisia tarinoita. Suuressa sodassa kollin pentuna kaapattu tytär oli palannut muiden kanssa ja he olivat yrittäneet tappaa kollin. Vanhoja kalavelkoja, muut kissat olivat naaraalle kertoneet. Yllättävän moni tuntui vihaavaan Mesitähteä. Mutta ehkä siihen oli syynsä. Ehkä kolli oli vain todella epäluotettava eikä häneen ollut luottamista. Naaras tapitti klaanitoveriaan suoraan silmiin, valmiina kuulemaan kaikki kokoontumisissa tapahtuneet käänteet.
“No, tunnelma ainakin oli hieman jäykkä. Me emme tosiaan olleet parhaita ystäviä, vaikka osasimmekin olla tappelematta. En minä liiemmin eloklaanilaisiin tutustunut, kaipa hekin kissoja ovat. Ja oli kyllä, Mesitähti eläköityi vasta hetki sitten. En olekaan vielä törmännyt Korppitähteen päällikkönä”, Säihkysielu kertoi hetken miettimisen jälkeen. Lillukkalempeä kuitenkin hieman harmitti, että kollilla ei ollut kertoa mitään sen mielenkiintoisempaa heistä. Joskus naaraasta tuntui, että hän oli hieman liiankin utelias tähän maailmaan.
“Mitä luulet, tulemmekohan me vielä pitämään klaanien välisiä kokoontumisia? Olisi mielenkiintoista päästä tapaamaan joku eloklaanilainen neutraalissa tilanteessa. Rajatapaamiset ei ole koskaan täysin rauhanomaisia. Kaikki haluavat puolustaa omaansa ja rajan toiselta puolelta katseleva kissa koetaan uhkana”, Lillukkalempi pohti. Pimentotähti toisaalta vaikutti kissalta, joka halusi oman edun vuoksi pitää edes jonkinlaiset välit Eloklaaniin. Sitten voisi tarpeen tullen puukottaa selkään ja se tulisi yllätyksenä, eikö se niin mennyt? Lillukkalemmen viikset värähtivät. Säihkysielun kasvoilla oli hieman epävarma ilme. Kolli ei vaikuttanut pitävän asiaa kovin varmana.
“En minä oikein osaa sanoa. Pimentotähtikään ei erityisemmin pidä heistä, Jääviillosta puhumattakaan. Mutta en minä sitä kuitenkaan täysin mahdottomana pidä. Oli kokoontumisissa oma mielenkiintonsa, voisihan se olla ihan hauska päästä pitkästä aikaa tapaamaan eloklaanilaisia ja kuulemaan heidän ajatuksiaan. En ole kuitenkaan ihan varma onko se Pimeyden metsän tahto, että me pysymme sellaisissa yhteyksissä heidän kanssaan. Toisaalta, kovinkaan moni meistä ei halua uutta suurta taistelua. Sen takia onkin parempi pysyä heidän kanssaan edes jonkinlaisissa väleissä, eikö?” Säihkysielu naukaisi ystävällisesti ja nosti päätään jonkun huutaessa hänen nimeään. Vaistomaisesti naaraskin siirsi katseensa huudon suuntaan. Se oli Verivarjo, kollin sisko. Ja Verivarjon kannoilla roikkui Salamasielu. Lillukkalemmen korvat painuivat luimuun ja hän toivoi, että olisi voinut vain muuttua näkymättömäksi.
“Siellähän sinä olet! Luulin, että meidän piti lähteä saalistamaan yhdessä”, Verivarjo huohotti tasatessaan hengitystään. Naarassoturin katse liikkui hänelle vieraan kissan turkilla. Hiestä ja kiihtyneestä hengityksestä päätellen naaras oli juossut – kenties jo käynyt saalistamassa. Lillukkalemmen katse siirtyi Salamasieluun, jonka suusta roikkui hiiri. Jep, he olivat jo hoitaneet oman osuutensa klaanin ruokkimisesta.
“Anteeksi, minut määrättiin yllättäen partioon”, Säihkysielu pahoitteli ja kosketti sisarensa käpälää omallaan.
“Huoh, Jääviilto. Aina kyykyttämässä muita”, Lillukkalempi kuuli jonkun partion jäsenen mutisevan ja sen mutinan ruskeankirjava naaras allekirjoitti. Kolli tuntui suorastaan nauttivan siitä, että hän sai pilata muiden kissojen suunnitelmat lähettämällä ne partioon. Ja kaiken huippuna Jääviilto oli hänen isänsä entinen mestari. Ei tarvinnut kahdesti miettiä miksi Kaamoskukasta oli tullut tuollainen. Naaras epäili, että tabbykuvioinen kolli olisi käyttäytynyt ihan samalla tapaan, jos tuosta olisi tullut varapäällikkö. Lillukkalempi oli vain iloinen, että hänen oma mestarinsa ei ollut yhtä ilkeä ja epämiellyttävä persoona. Olihan Kyyhkypyrähdyskin ollut oma – ylimielinen – persoonansa, mutta ei sentään mikään hirviö! Harmaaturkkinen naaras oli myös ollut hyvin läheinen Virtaviiman, siskonsa kanssa ja sitä Lillukkalempi oli aina kadehtinut. Mutta nyt Virtaviima oli kuollut, haudattu ja kuopattu. Ei ollut mitään kadehdittavaa, korkeintaan Kyyhkyprähdyksen kokemat kokemukset. Ainakaan naaraan ei tarvinnut huolehtia siitä, että hänen pitäisi joskus käydä läpi samanlainen suru. Jotain hyötyä perheettömyydestä.
“Oletteko te matkalla leiriin? Sinähän voisit nyt liittyä seuraamme?” Verivarjo naukaisi veljelleen. Kolli nyökkäsi ja Lillukkalempi pettyi jälleen. Naaraasta oli ollut todella mukava jutella kollin kanssa ja heidän juttu oli jäänyt aivan tyystin kesken. Kateus. Se nosti jälleen päätään ja tökki hänen sydäntään inhottavan piikikkäillä kynsillään. Kun kukaan ei nähnyt, hän vilkaisi Verivarjoa hapan ilme kasvoillaan.
“Lillukkalempi, tuletko? Jatkamme matkaa, niin Jääviilto ei turhaan odottele päiväraporttiamme”, partion johtajaksi määrätty Pikiturkki huikkasi nuoremmalle soturille ja Lillukkalempi lähti laahustamaan muiden perässä. Yhtäkkiä partioinnista oli muuttunut todella epämukavaa ja tylsää, eikä asiaa auttanut kauempaa kantautuvat äänet. Säihkysielulla, Verivarjolla ja Salamasielulla taisi olla mukavaa yhdessä. Hyvät heille, Lillukkalempi ajatteli hieman tympeästi. Iloinen puheensorina kuitenkin vain muistutti naarasta siitä kuinka yksinäinen hän todellisuudessa oli. Se sai vain naaraan katkeruuden ja kostonhimon heräämään.

Leiriin päästyään naaras katosi partion seurasta sanaakaan sanomatta. Mitä sanottavaa hänellä olisi enää ollut? Ei hän kuitenkaan ollut se kissa, joka sai (lue: joutui) kertoa Jääviillolle partiossa tapahtuneet asiat. Onneksi. Oli siitäkin jotain hyötyä, että hän oli vasta kokematon soturi. Ja Kaamoskukan puheista päätellen kollin välit Jääviiltoon eivät olleet mitkään parhaat. Tuskin Jääviilto olisi edes antanut Kaamoskukan jälkikasvulle partioita johdettaviksi. Naaras oli siis turvassa Jääviillon kohtaamiselta, ainakin toistaiseksi. Lillukkalempi suuntasi soturien pesälle ja käpertyi sammalilleen. Olisihan hän voinut lähteä vaikkapa saalistamaan tai harjoittelemaan, mutta siellä saattoi törmätä epämieluisiin kissoihin.
“Ottiko partio koville? No, ymmärtäähän sen. Sen takia isä valitsi minut.”
Ääni oli Lillukkalemmelle hieman liiankin tuttu. Puhuja oli nimittäin Vanamovirta, heidän isän todellinen suosikki. Kaamoskukka oli kohdellut Vanamovirtaa aina niin kauniisti, naaras oli saanut aina eniten kehuja. Ainakin muiden kissojen seurassa.
“Mitä sinäkin haluat?” Lillukkalemmen sanat maistuivat kirpeiltä ja katkeran suolaisilta. Juuri sellaisilta mitä Vanamovirta oli toivonut saavansa. Taas muut saivat haluamansa ja Lillukkalempi jäi ilman. Koko päivä oli ollut niin surkea eikä hän tarvinnut hänen inhokkisiskonsa kuittailuja.
“Kunhan vain yritän viettää aikaa kanssasi”, Vanamovirta kohautti olkiaan ja jatkoi turkkinsa sukimista. Naaraan katse kierteli toisen turkilla ja hän kuvitteli miten Vanamovirta oli saanut loputtomasti kehuja kauneudestaan. Oi Vanamovirta, olet upein kissa johon olet koskaan törmännyt!, muut kissat kommentoivat. Se sai Lillukkalemmen nostamaan ylähuultaan huomaamattomasti. Kirottu systeri, saisi todella painua kauas Kuolonklaanista.
“No, minuapa ei huvita viettää aikaa sinun kanssasi”, Lillukkalempi mutisi ja tömisteli soturien pesästä takaisin aukiolle – kiroten Vanamovirran ja Kaamoskukan Tähtiklaaniin asti.

Lillukkalempi kuitenkin unohti katsoa eteensä ja törmäsi johonkin pehmeään. Naaras pyllähti maahan ja meinasi pillahtaa itkuun.
“Oho, mihinkäs se sinulla on kiire?” kolli kysyi lempeästi ja ojensi käpälän auttaakseen naaraan ylös. Lillukkalempi niiskaisi ja lopultakin katsoi kehen hän oli törmännyt. Sehän oli Pyräkkäpiru. Kenties hänen ainoa vähänkin luotettava sukulainen. Heitä molempia nimittäin yhdisti yksi asia. Molemmat olivat joutuneet Kaamoskukan silmätikuiksi. Lillukkalempi huomasi, että Pyräkkäpirun suusta oli pudonnut myyrä. Naaras tarttui Pyräkkäpirun käpälään ja nosti tuoresaaliin varovaisesti ylös. Hän pudisteli siitä ylimääräiset roskat ja muut pölyt, jotka siihen oli tarttunut. Sen jälkeen hän ojensi sen takaisin sedälleen.
“Pois Vanamovirran luota”, Lillukkalempi tuhahti niin hiljaa, että Pyräkkäpirun lisäksi muut kissat eivät saattaneet kuulla sitä. Voi pyhä Pimeyden metsä, jos esimerkiksi Kaamoskukka olisi saanut kuulla, että hän ei halunnut viettää aikaa tuon suosikkikissan kanssa. Silloin Lillukkalemmen turkki se olisi vasta pöllynnyt, kuin kirppuinen kettu. Pyräkkäpirun katseessa oli jotain myötätuntoista. Taisi kollikin tietää miltä tuntui, kun ei halunnut viettää aikaa sisarensa kanssa.
“Sinä taidatkin tarvita tätä myyrää enemmän kuin minä. Lähtisitkö aterioimaan kanssani? Voit kertoa minulle koko jutun, minä kuuntelen kyllä”, Pyräkkäpiru ehdotti ja heilautti häntäänsä kohti leirin suuaukkoa. Vastahan naaras oli sieltä tullut… Entä jos he törmäisivät Säihkysieluun kavereineen ja Lillukkalempi saisi taas muistutuksen yksinäisyydestään? Naaras kuitenkin nyökkäsi hieman epäröiden. Partioidessa oli kieltämättä tullut kova nälkä eikä hyvä seurakaan olisi pahitteeksi. Ja jos Pyräkkäpiru todella oli Kaamoskukan kiusaama, ei kolli kantelisi kaikesta heti veljelleen, eihän?
“Minä tiedän yhden hyvän paikan”, Lillukkalempi naukaisi hiljaa ja lähti johdattamaan vanhempaa kollia kohti metsää. Muutamia auringonnousuja sitten naaras oli löytynyt yhden myrskyssä kaatuneen puun ja huomannut sen olevan ontto. Naaras oli käynyt siellä viettämässä aikaa ja jopa tehnyt itselleen sammalista pienen pesän. Siellä ei ollut edes hiirten tuoksuja, joten kukaan muu ei vaikuttanut käyvän siellä.
“Vanamovirta on aivan hiirenaivo”, Lillukkalempi puuskahti, kun he olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän leiristä. Hän olisi halunnut vuodattaa Pyräkkäpirulle kaiken mikä hänen mieltään painoi, mutta hän ei pystynyt. Yksikään kissa tässä leirissä ei ollut ainakaan vielä niin turvallinen, että naaras olisi saattanut jakaa kaikki ajatuksensa. Mutta kun hän katseli Pyräkkäpirua, hän löysi kollista jotain niin lempeää, että hän uskaltautui avautumaan:
“Hän on Kaamoskukan suosikki ja Kaamoskukka on pitänyt huolen, että kukaan siskoistani ei halua viettää kanssani aikaa. Ja jopa Hämärähalla on ottanut etäisyyttä.”
Kun Lillukkalempi mainitsi emonsa, kollin katseessa häivähti jotain uutta ja outoa. Pyräkkäpiru ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan antoi Lillukkalemmen jatkaa.
“Vanamovirtakin vain vihjasi, että minä olen ihan surkea eikä kukaan kaipaa minua”, naaras huokaisi hiljaa.
“Ja Hämärähallakin. Jossain vaiheessa oppilasaikaani hänestä tuli ihan outo. Hän alkoi piti minulle ikuisuuden kestäviä taisteluharjoituksia ja vältteli minua leirissä. Ja nyt hän ei edes puhu minulle”, Lillukkalempi naukaisi hiljaa. Olisipa hän voinut kysyä mikä hänessä oli vialla. Mutta tuskin Hämärähalla olisi vastannut. Kuinka hän edes olisi voinut saada yhteyden kissaan, joka ei suostunut puhumaan hänelle? Lillukkalempi olisi halunnut vihata emoaan, olla hänelle kaikista vihaisin ikinä. Kissa, jonka olisi pitänyt olla ainakin hänen puolellaan, ei ollut. Naaras oli kuvitellut, että he kaksi nimenomaan vastustivat Kaamoskukkaa. Joskus Lillukkalempi oli yön pimeimpinä tunteina haaveillut, että he nousisivat kollia vastaan ja kukistaisisivat hänet yhdessä – kuin emo ja tytär. Mutta nyt siitä suunnitelmasta oli jäljellä vain tytär. Hämärähalla nimittäin todella tuntui menettäneen järkensä ja siirtyneen Kaamoskukan puolelle. Ruskeankirjava naaras vilkaisi Pyräkkäpirua, joka oli syventynyt miettimään. Naaraan rintaa kouraisi. Entä jos kollikin piti häntä aivan kahjona? Tai mitä jos Pyräkkäpiru todella oli Hämärähallan ja Kaamoskukan sätkynukke, joka oli määrätty selvittämään Lillukkalemmen todelliset ajatukset vanhemmistaan. Yhtäkkiä naarasta alkoi kaduttamaan, että hän oli avautunut näin voimakkaasti. Hän ei kuitenkaan voinut enää vetää sanojaan takaisin, vaan hänen olisi seistävä niiden takana. Ainakin siihen Lillukkalempi kykeni. Hän nimittäin vastusti epärehellisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Ja hänen vanhemmat edustivat molempia sanoja oikein esimerkillisesti. Naaras johdatti isänsä veljen puunrungon sisäänkäynnille ja loikkasi itse ensin. Puu oli jäänyt osittain nojaamaan kiveä vasten, joten naaras liukui hieman ennen kuin pääsi rungon pohjalle.
“Ei ehkä kaikista mukavin, mutta ainakin rauhaisa”, Lillukkalempi totesi ja vetäisi syvään henkeä. Edes kaikki metsän tavanomaiset äänet, kuten linnunlaulu tai tuulen suhina eivät kuuluneet tänne. Puun paksu kuori eristi ne taitavasti. Tämänkö takia oravat valitsivat asua puissa? Kätevää! Lillukkalempi teki Pyräkkäpirulle tilaa ja vetäisi häntänsä käpäliensä suojaksi. Hän yritti tarkkailla Pyräkkäpirun kaikkia mahdollisia eleitä katseellaan. Oliko kolli vihainen, hermostunut? Vaiko kenties myötätuntoinen tai yllättynyt? Vai oliko kaikki naaraan kertoma Pyräkkäpirulle niin tavanomaista, että se oli sama kuin olisi rajapartiosta puhunut? Lillukkalempi ei tiennyt, Pyräkkäpirun kasvoilla ei nimittäin näkynyt oikein mitään. Kolli luisui myös rungon pohjalle ja laski myyrän naaraan käpäliin. Lillukkalempeä ei kuitenkaan enää nälättänyt. Ei ainakaan nyt, kun hän odotti kollin vastausta niin kuumeisesti. Naaras työnsi myyrän kollisoturin käpäliin ja hymyili vinosti.
“Aloita sinä vain, sinun se alunperin oli”, Lillukkalempi naukaisi mahdollisimman kohteliaasti ja vilkuili ympärilleen hieman hermostuneesti. Mikäköhän myrsky tämänkin puun oli saanut kaatumaan? Se oli kaatunut juuri sopivasti niin, että sen alla oleva puska toi pientä suojaa. Jos Lillukkalempi olisi ollut erakko, olisi hän saattanut rakentaa oman pesänsä tänne. Ehkä se olisi ollut muiden erakoiden mielestä liian ilmiselvä ja hän olisi tullut salamurhatuksi, mutta sitten niin olisi käynyt. Naaras yritti ajatella, että kaikkea ei voinut ennakoida ja joskus vain piti nauttia siitä mistä piti. Ja tästä paikasta hän todella piti, vaikka ei täällä asunutkaan. Lillukkalempi hymyili itsekseen.

Pyräkkäpiru ei kuitenkaan ollut kommentoinut Lillukkalemmelle mitään. Kolli tuntui vain miettivän ja olevan todella kaukana omissa ajatuksissaan. Naaras vain saattoi miettiä missä ihmeessä Pyräkkäpiru mahtoikaan ajelehtia.
“Minä kuulin Myrskymahdilta, että sinä pidät sisiliskoista. Onko se totta? Minä en ole kuullut kenenkään pitävän sisiliskoista. Mikä juuri niissä kiehtoo? Minä näin viherlehden harjoituksissa yhden, mutta Kaamoskukka tappoi sen”, ruskeankirjava naaras kertoi. Hän ymmärsi, että Pyräkkäpirusta saattoi tuntua ikävältä kuulla jotain tuollaista lempieläimestään. Mutta Lillukkalempi kertoi sen tarkoituksella. Hän halusi tietää oliko tuo ollut ensimmäinen kerta. Lillukkalempi oli nimittäin maininnut Kaamoskukalle jotain Pyräkkäpirusta ja sen sanottuaan kolli oli päästänyt pienen otuksen hengiltä. Silloinen Lillukkatassu ei ollut ajatellut mitään, mutta nyt kasvettuaan hän osasi yhdistää palaset yhteen. Kaamoskukka oli tehnyt sen tarkoituksella. Ehkä kolli oli jopa toivonut, että hän kertoisi asiasta Pyräkkäpirulle ja saisi kollin tuntemaan pahaa mieltä. Lopulta tabbykuvioinen kolli avasi suunsa ja Lillukkalempi valmistautui kuuntelemaan mitä Pyräkkäpirulla oli sanottavana.

//Pyrtsi? 😮

Susimieli nyökäytti päätään muutaman kerran. Uiveloyö oli oikeassa. Pian heillä ei olisi enää tuoreita yrttejä mitä tutkia. Kolli oli joskus kuullut Sumutuulen mainitsevan kaksijalkojen osaavan kasvattaa yrttejä lehtikadonkin aikaan. Ajatus oli kollista jokseenkin luonnoton, mutta kiehtova. Mitenköhän he tekivät sen? Kaksijalat olivat kyllä muutenkin omituisia, kolli pelkäsi heitä. Kylmäliekkikin oli kuollut heidän vuokseen. Ajatus isästä nosti palan Susimielen kurkkuun. Harmaaturkkinen olisi varmasti pitänyt Uiveloyöstä. Suurikorvainen käänsi kuitenkin katseensa taas toverinsa puoleen ja hymyili kömpelöä, omintakeista hymyään.
“Muistatko kun kerroin emoni Huomenkyyhkyn kätköstä?” Susimieli kysyi Uiveloyöltä. Naaras mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Susimielen korvat liikkuivat varovaisesti. Hänestä tuntui hyvältä, että tummaturkkinen oli muistanut hänen kertomia asioita. Monet kissat tuntuivat unohtavan Susimielen pulinat heti. Mutta Uiveloyö oli kuunnellut häntä.
“Sinä lupasit viedä minut sinne.”
Niin Susimieli oli todella luvannut ja kolli ei myöskään ollut sellaista sorttia, joka pettäisi lupauksensa. Paikka oli soturille tärkeä ja hän oli pelännyt, että naaras paljastuisi samanlaiseksi kuin muutkin – naureskelevaksi ja halveksuvaksi. Mutta nyt kun hän oli oppinut tuntemaan naaraan, hän tiesi ettei Uiveloyö tekisi ikinä mitään niin julmaa. Naaras oli todella erilainen ja ainoastaan hyvällä tapaa.
“Ne lö-löytyivät sen puun juurelta”, Susimieli paljasti ja kompuroi sanoissaan, “veisin sinut sinne ilomielin, jos haluat tulla kanssani.”
“J-ja tiesitkö, että kaksijalat osaavat kasvattaa yrttejä milloin vain? Sumutuuli kertoi! Olisi hienoa nähdä ne le-lehtikadon aikaan”, kolli lisäsi vielä. Ei hän kyllä varmaan uskaltaisi käydä kaksijalkalassa, sehän voisi olla vaarallista. Ja Jääviilto varmaan teloittaisi veljenpoikansa, jos saisi hänet kiinni retkiltään. Silti Susimieli ei saanut sammutettua ajatusta lehtikadon aikaisten yrttien näkemisestä. Oli hänelläkin haaveet.

//Uikku? 😀

Noustuani maasta ketun lyönneistä toivuttuani. Katajanoki huolehti oppilaansa turvaan omin päin, kun en ollut ollut mukana tappelussa. Nyt kuitenkin voisin taas auttaa.
Pinkaisin kohti punaruskeaa otusta ja heittäydyin sen selkään kaikin voimin. Toivoin, että painoni horjuttaisi sen tasapainoa. Saisin varmasti vastustajan katumaan reviirillemme tukeutumista! Kettu kiljahti ja kierähti kyljelleen heittäen minut eroon luisevasta kehostaan. Tämän yksilön täytyi olla nuori, sillä jokainen muukin laji oli varmasti saanut syödäkseen antoisan viherlehden aikana.
Pörröinen häntä heiluen ja pitkät korvat luimussa suippoa päätä vasten kettu ulahti ja kävi itse hampaillaan kiinni Katajanokeen. Naaraan suusta pääsi vinkaisu ja kivun täyteinen ulahdus, kun ketun hampaat pureutuivat ihoon. Odotin kunnes vastutaja höllensi otettaan ja hyökkäsin sitten uudelleen. Tällä kertaa sain ketun maahan melko vaivattomasti. Painoin kropallani sen alas ja paljastin sen aran alueen sen kaulalta pakottamalla sen pään taakse.
En ikinä satuttanut huvikseen, mutta tämä otus oli liian syvällä Kuolonklaanin reviirillä ja saisi nyt asianmukaiset jäähyväiset. Purin lujaa ketun kaulaa ja katselin, kun sen silmissä katse muuttui pelokkaaksi. Veri valui tekemästäni haavasta tassuilleni ja tahmasi turkkini nopeasti. Se oli kummallisen lämmintä. Kettu kiljui ja rimpuili. Päästin sen jaloilleen ja pian se painuikin jo pois.
Onneksi en itse ollut haavoittunut juurikaan, mutta Katajanoen saama purema tulisi näyttää parantajalla niin pian kuin mahdollista. Voisimme tulla myöhemmin takaisin varmistamaan, että peto pysyisikin poissa.
Nostaessani katseeni Katajanokeen oli Havutassukin jo kiivennyt puusta alas. Nuoren naaraan silmät loistivat innokkaasti kun taas Katajanoki näytti puhtaasti kiitolliselta. Soturitar näytti selvinneen vain yhdellä syvemmällä haavalla. Havutassu taas oli täysin naarmuton.
“Lähdetään takaisin leiriin. Sinun on käytävä parantajalla tuon kanssa”, ilmoitin ja vilkaisin etukäpälää, jota Katajanoki nuoli nyt tajuttuaan sen vuotavan edelleen hiukan. Tassutin rauhassa tarkistamaan vielä luuloni Katajanoen vammoista. Hän pystyisi varmastikin kävelemään takaisin.

//Kataja?

Tuuli varisteli keltaisen ja oranssin kirjavia lehtiä puista Aaltosalaman ja Varissulan päälle. Punertavan ruskea soturitar istui kumppaninsa vieressä ryhdikkäänä, suojaamassa tätä tuulelta. Hän nojasi hellästi rakastamaansa kollia vasten, jonka tavanomaisesti terävä katse oli nyt sumuinen.
Siitä oli jo jonkin aikaa, kun Varissulan emo, Tuhkajuova, oli kuollut. Aaltosalaman välit Varissulan kanssa olivat tuohon aikaan olleet jokseenkin vaivaannuttavat, koska hän oli ollut yhä vihainen kumppanilleen tämän valehdeltua Sulkavirran kuolemasta. Mutta kun hän oli tajunnut, miten paljon Varissulka kärsi emonsa menetyksestä, hän ei ollut pystynyt kääntämään selkäänsä kumppanilleen vihoittelustaan huolimatta. Loppujen lopuksi Varissulka oli hänen elämänsä rakkaus sekä tukipilarinsa, eikä hän kestänyt ajatella menettävänsä tätä.
“Oletko huomannut, miten Uiveloyö ja Susimieli katsovat toisiaan?” Aaltosalama hieraisi Varissulan poskea kuonollaan ja yritti johdatella kollin jonnekin kauas pois vaeltaneet ajatukset takaisin hänen luokseen. “Minulla on kutina, että Kuolonklaanissa on pian uusi pariskunta. En kuitenkaan olisi uskonut, että kaikista Kuolonklaan kolleista Uiveloyö valitsisi… no, Susimielen.”
Aaltosalama oli yrittänyt olla hienotunteinen puhuessaan tyttärensä uudesta ystävästä. Uiveloyö oli erityinen tapaus itsekin, mutta hän pelkäsi, että Susimielen outolinnun maine tekisi Uiveloyöstä pahemman silmätikun. Hän oli kuitenkin onnellinen, jos hänen tyttärensä oli onnellinen.

//Varis??

Lepakkohuuto mulkoili ohitse kävelevää partiota oman partionsa johdosta. Häntä inhotti naapuriklaanin kissat edelleen niin suunnattomasti. Etenkin, kun hän oli kuullut satunnaisen nokkavan kissan kysyvän toiselta, mitä oppilas teki partion johdossa. Lepakkohuuto oli soturi! Hän oli ollut soturi varmasti jo paljon kauemmin kuin se kovakalloinen kalan mussuttaja!
“Viattomia murhaavat pentuvarkaat”, Lepakkohuuto sihisi hiljaa itsekseen muistellen vanhempiensa ja sisarustensa kohtaloa. Toki edelleen hänen rajalla nähneensä erakot olivat näyttäneet hänen sisaruksiltaan, joka tarkoittaisi sitä, ettei Eloklaani olisi kaapannut heitä, mutta mahdollisuuksia oli lukemattomia! Ehkä he olivat karanneet sieltä! Tai Eloklaanilaiset olivat jättäneet heidät heitteille, koska he eivät olleet olleet tarpeeksi vahvoja heidän mielestä tai jotain muuta samansuuntaista!
Katkerana kolli kuitenkin jatkoi partionsa johtamista eteenpäin. Hän antoi häntänsä huiskia sivulta toiselle aina kävellessään eteenpäin ja odottaessaan, että muut olivat saaneet hajumerkkinsä asetetuksi. Aina Eloklaanilaiset jaksoivat väittää, että halusivat kaikille pelkkää hyvää, mutta silti yhtälailla heistäkin löytyi teräväkielisiä ja pahantahtoisia kissoja. Ne vain olivat piilossa sen kaiken muun takana.
“Palataan takaisin”, Lepakkohuuto murahti perässään tulevalle partiolle, kun he pääsivät rajan päähän. Hän kulki edelleen inho kasvoillaan odottaen vain, että pääsisi takaisin leiriin kumppaninsa vierelle. Rosmariinikynnen kanssa kaikki tuntui ainakin siedettävältä. Naaraan tuoma energia paransi päivää kummasti ja oli helpompi olla.
Juuri leirin kohdalle päästessään kuitenkin vastaan tuli partio, jossa Rosmariinikynsi oli mukana. Naaras nyökkäsi kumppanilleen ja Lepakkohuuto nyökkäsi takaisin, mutta kirosi hiljaa itsekseen sitä, että naaras oli saanut huonoimman mahdollisen ajan lähteä.
Kolli vain asteli siis leiriin tekemään raporttinsa partiosta ja suuntasi sitten sotureiden pesään. Sama hänen olisi silloin odottaa kumppaninsa paluuta.

Harakkahaave ehdotti yhdessä hyökkäämistä. Tai ei se oikeastaan ehdotus ollut. Nyökkäsin hänelle, vaikka ääni sisälläni huusi minua pakenemaan. Minun kuului olla se rohkea soturi, joksi isäni minua kutsui! Minun kuului näyttää, että minussa oli paljon muutakin kuin tämä hiljainen ulkokuori!
Harakkahaave hyökkäsi ensiksi ja vei ketun huomion. Minä lähdin petoa kohti toisesta suunnasta samalla hieman ihaillen pesätoverini rohkeutta. Pelottikohan häntä ollenkaan käydä niin ison ja vaarallisen otuksen kimppuun sillä tavoin? Hän ei ainakaan näyttänyt suoranaisesti pelokkaalta. Oliko hän sellainen kissa, josta Uiveloyökin oli puhunut? Kolli, joka pelastaisi minut romanttisesti pulasta, jonka jälkeen emme osaisi muuta kuin rakastua toisiimme? Sitä en tiennyt, mutta ajatukselle ei ollut nyt aikaa.
Kettu horjui minua kohti ja loikkasin sitä päin korvat luimussa, kynnet ojossa ja hampaat auringonvalossa kiiluen. Iskin hampaani sen lihaan ja potkin petoa voimakkailla takajaloillani. Se päästi kovaäänisen parahduksen.
“Minun oppilaaseeni sinä et koske!” sihahdin kovaan ääneen samalla, kun kettu heitti minut kauemmas itsestään heilauttamalla kehoaan voimakkaasti. Onnistuin putoamaan tassuilleni ja katsoin taas Harakkaahaaveeseen ja sitten Havutassuun, jolle viitoin hännälläni merkiksi kiivetä läheiseen puuhun. Oppilas teki työtä käskettyä – vaikka en minä häntä ollut ääneen käskenytkään. Jos tulisi tarve, hän voisi vaikka pudottautua puun oksalta ketun niskaan. Saisi hänkin hieman taisteluharjoitusta tämän ohessa.

//Harakka hyvä herra?

Oli kohtaloa, että minä ja Susimieli olimme löytäneet toisemme. Parisen kuuta sitten hän oli pelastanut minut Virtaviiman kynsistä, ja sen jälkeen huomasin hakeutuneeni hänen seuraansa yhä useammin. Susimieli kiehtoi minua aivan uudenlaisella tavalla – en ollut koskaan tuntenut näin ketään toista kohtaan.
Lokkimielen ja Katajanoen lisäksi en tiennyt muita kissoja, joiden kanssa viettää aikaa. Kaikki oli muuttunut, kun Susimieli oli astunut kuvioihin. Meissä oli yllättävän paljon samaa, mitä ei olisi päältä päin uskonut.
Nytkin suurikorvainen kolli oli etsiytynyt seuraani mukanaan tuomisia. Ihan vesi kihosi kielelle, kun tuoreen varpusen haju leijaili nenääni. Sen lisäksi Susimieli oli tuonut kiinnostavan oloisen lehtikäärön, jonka sisällä hajusta päätellen oli jonkinlaisia yrttejä. Melkein olin hyrähtää kehräämään – Susimieli tiesi minut niin hyvin.
“Kernaasti”, vastasin hermostuneesti paikallaan steppaavalle toverilleni. “Nämä alkavat olla viimeisiä yrttejä ennen routaa. Mistä löysit ne?” Kumarruin nuuhkimaan lehtikääröä tarkemmin ja raotin sen reunaa nähdäkseni, mitä se piti sisällään. Susimieli oli niitä harvoja kissoja – Sumutuulen lisäksi tietty – joka ymmärsi yrttien päälle. Noissa hentoisissa lehdissä oli yllättävän paljon voimaa oikeissa käpälissä.

//Susi? 😀

Viimeiset pari kuuta Susimielen elämässä olivat olleet todella outoja, mutta hyvällä tapaa. Sen jälkeen kun hän oli auttanut Uiveloyötä Virtaviiman ja Kyyhkypyrähdyksen kanssa, naaras oli alkanut viettää aikaa hänen kanssaan. Susimielen oli edelleen todella vaikea käsittää sitä, että hän oli saanut ihan itse jonkinlaisen ystävän! Mutta nyt Susimielellä oli edessään aivan uudenlainen haaste. Kun hän katseli Uiveloyön säkenöivän tummaa turkkia tai kuunteli naaraan synkkiä, hieman omintakeisia juttuja, kolli tunsi jotain kuplivaa ja mukavalla tapaaa pistelevää tunnetta vatsansa pohjassa. Pelkkä ajatus naaraasta sai hänet hymyilemmään kömpelöä hymyään. Ja mikä parasta, Uiveloyö piti myös yrteistä! Harva soturi kiinnostui niistä ja vielä harvemmassa olivat ne, jotka jaksoivat kuunnella Susimielen juttuja niihin liittyen. Susimieli tallusteli leiriin suussaan pieni varpunen ja kasa lehteen käärittyjä yrttejä, jotka hän oli löytänyt. Ne olivat kollille tuntemattomia, mutta ehkä Uiveloyö tunnistaisi ne. Naaras oli niin taitava… Ja niin kolli katosi taas omiin haaveisiinsa! Olihan kollin isä, Kylmäliekki puhunut joskus ihastumisesta, mutta Susimieli halusi olla ajattelematta omia tunteitaan. Tuskin Uiveloyö ajatteli häntä samalla tapaa. Ei kukaan ajatellut Susimielestä niin. Kolli jäi seisomaan keskelle aukiota ja yritti löytää Uiveloyön muiden kissojen seasta. Toivottavasti naaras ei ollut partiossa. Susimieli oli nimittäin saalistanut tämän varpusen suoraan naarasta ajatellen. Lopulta naaras osui Susimielen silmiin ja suurikorvainen kolli kipitti häntä pystyssä klaanitoverinsa luokse. Susimieli laski tuomisensa naaraan käpälien juureen.
“Nä-nämä on sinulle. Ja.. ja minä a-ajattelin, että ehkä haluaisit ka-katsoa noita yrttejä yhdessä”, Susimieli takelteli hymyillen ja nosteli tassujaan hermostuneena. Mitä, jos Uiveloyö oli kiireinen? Tai ei ollut oikeasti kiinnostunut hänen seurastaan tai naaraalla oli jo jotain parempaa tekemistä?

//Uikku? 🙂

Lähdimme kulkemaan kohti huutoa huolimatta siitä, että se saattoi olla ansa. Parempi olla varma, että Havutassu oli turvassa kuin myöhemmin tulla katumapäälle ettei tarkistanut asiaa.
Loikin nopeaan tahtiin jopa Katajanoen edelle, mutta annoin soturin lähestyä silti oppilastaan ensin. Voisin pitää hänen selustansa, jos mahdollinen vihollinen olisikin päässyt livahtamaan Havutassun näkyviltä hyökätäkseen mieluummin meidän kimppuumme.
Nojauduin eteenpäin kurkkaamaan soturitoveriani. Saniaisten seasta näin ensin Katajanoen kauhistuneen ilmeen ja sitten ketun, joka läähätti Havutassun kasvoille. Pelon tunne humahti ympäri kehoani ja pakkautui sitten paineeksi päähäni.
Puristin hampaani yhteen ja rymistelin kohti petoeläintä. Sen huomio vaihtui oppilaasta suoraan minuun, suurempi kokoiseen ja aikuiseen kissaan. Sen silmissä leihahti pelko, kun yhtäkkiä helpon saaliin rinnalle oli astunut kaksi vähemmän helppoa saalista.
“Hyökätään yhdessä”, murahdin Katajanoelle ja viitoin hännälläni suunnan, josta aikoisin itse käydä kimppuun. Paljastin kynteni ja odotin, kunnes sain nyökkäyksen soturitoveriltani.
Kiljahdin varoittavasti ja iskin lapani vastustajan kylkeen kaikin voimin. Kettu horjahteli sivuun suoraan kohti Katajanokea. Nyt olisi hänen vuoronsa näyttää mistä kuolonklaanilaiset oli tehty.

//Kataja?

Napattuani myyrän laskin sen maahan ja käännyin katsomaan Harakkahaavetta. Olikohan hän vaikuttunut saalistustaidoistani? Kolli ei ainakaan sanonut siitä mitään, unelmoi vain, että saisi syödä nappaamani myyrän harjoitusten jälkeen.
Lähdimme suuntaamaan sivummalle, mutta emme ehtineet erityisen syvälle, kun kuulin oppilaani kovaäänisen huudahduksen. Karvani väreilivät hermostuneena. Toivoin, että hän oli kuitenkin kunnossa. Olin vastuussa hänestä ja en voisi antaa hänelle sattua mitään tai en saisi oppilasta enää koskaan uudelleen!
Ryhdyin ravaamaan kohti kuudon tulosuuntaa ja vilkaisin vielä taakseni varmistaakseni, että Harakkahaave oli mukanani. Hän juoksikin jo pian ohitseni ja minä olinkin se, joka tuli hänen perässään.
Pääsin pian oppilaani luokse heti Harakkahaaveen kintereillä ja silmäni levisivät suuriksi, kun näin ketun, joka murisi hampaat irvessä Havutassulle. Oppilas katsoi järkyttyneenä petoa. Hänen karvansa sojottivat pystyssä ja selkä oli köyryssä valmiina puolustautumaan petoa vastaan.
Vilkaisin Harakkahaaveeseen ja koetin peittää kauhuani. En tahtonut hänen näkevän paljonko minua oikeasti pelotti sillä hetkellä. Olin vahva ja nuori soturi, jolla kuului olla taitoa ja energiaa taistella jotain vaivaista kettua vastaan vaivatta.

//Harakka?

En muistanut paljoakaan illasta, jona olin kohdannut vihamielisen tunkeilijan reviirillämme. Pian tilanteen hälvettyä adrenaliini taistelun jäljiltä alkoi hiipua, mikä pisti pääni pyörälle kaikesta kivun määrästä. Pari seuraavaa auringonlaskua sujuivat aikalailla parantajan pesässä maatessa, sillä jotkut vammoistani vaativat tarkempaakin tarkkaa hoitoa.
Onneksi olin kuitenkin nopeasti taas käpälilläni ja sain jatkaa soturintehtäviäni. Vaikka olin saanut taistelusta parikin arpea, eniten muistelin kuinka taitavasti olin käyttänyt soturikoulutuksessa oppimiani taitoja hyväkseni. Tärkeintä kuitenkin oli, että tunkeilija oli tiessään eikä enää palaisi Kuolonklaanin reviirille.
Palattuani partiointiin myös Vaskitsatassun mentarointi sai jatkua. Olimme sopineet harjoitukset tälle auringonnousulle ja kukapas muukaan istui minua odottamassa leirin uloskäynnillä jo rutkasti ennen sovittua aikaa kuin oma oppilaani. Pidin hänen täsmällisyydestään, mutta joskus en pystynyt samaan mikä tietenkin oli aina suuri pettymys itselleni ja syy Vaskitsatassulle katsoa minua taas arvioivilla silmillään kuin roolimme olisivat vaihtuneet päittäin.
“Noniin, mistä haluat aloittaa?” nau’uin katsellen pilviä, jotka kiisivät taivaalla tuulen voimasta. Jossain kohtaa päivää saattaisi sataa, joten jos Vaskitsatassu haluaisi saalistaa voisi nyt olla otollisempi hetki helpoille nappauksille kun taas sateella sai mukavaa haastetta. Nuori kolli saisi kuitenkin päättää itse tämän päivän ohjelman, sillä en aikoisi arvioida häntä tänään lainkaan.
“Olisi järkevää saalistaa nyt, jos aurinkohuipun aikaan sataa taas”, Vaskitsatassu totesi miltei heti sanojeni jälkeen. Nyökkäsin hyväksyvästi, sillä en ollut ajatellut nuorukaisen ajattelevan moista itse. Sain kuitenkin huomata taas aliarvioineeni oppilastani.
“Otetaan mukaamme vielä kolmas. Luulen, että hyötyisit yksin saalistamisesta, joten etsin itselleni parin. Odota hetki”, päätin ja käännähdin selkä Vaskitsatassuun päin. Vain jokunen soturi oli vaivautunut nousemaan pediltään jo ennen aamupartioiden jakoa. Valitsin heistä nopeasti Hämärähallan, sillä en tuntenut juurikaan Jurokynttä enkä mielellään ottaisi saalistustoverikseni sisareni kumppania Syöksyaskelta.
“Hämärähalla”, huikkasin naaraalle heilauttaen häntääni kutsuvasti, “Lähdetkö mukaan saalistamaan?”

//Hämärä?

Katajanoen ohjeistus ennen harjoituksen aloittamista toi mieleeni Loiskevarjon. Naaras erosi kuitenkin paljon minun muistikuviini juurtuneesta kollista, jonka sanat olivat olleet vastahakoisia ja syyttäviä. Lähes aina syy oli heitetty minun lavoilleni, vaikka olinkin ollut vasta oppilas enkä voinut tietää etukäteen opetettavia asioita.
Tassutellessamme pois päin Havutassusta ehdin nähdä tämän pohtivan ilmeen. Nuorukainen keksisi varmasti hyvän suunnitelman meidän kiinni ottamiseksi. Kiristin tahtiani pysyäkseni Katajanoen rinnalla, kun tämä lähti nopeahtkoon harppailuun aluskasvillisuuden sekaan.
Tullessamme hieman aukeammalle alueelle vaistoni käskivät pysähtymään. Myös Katajanoki hiljensi kulkuaan, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt jo niityn toiselle puolen. Päätin etsiä itse jotain napattavaa, koska naarassoturi ei ollut maininnut tarvitsevansa apua enkä halunnut tunkeilla tämän nappaukseen turhaan etenkään hänen romanttisten aikeidensa torjumisen jälkeen.
Keskityin maistelemaan ilmaa, mutta lehtisateen märkyys tuntui ympärilläni niin voimakkaana etten juuri erottanut saaliseläinten jälkiä. En ollut mikään mahtisaalistaja. Ehkä minun pitäisi vain tyytyä kohtalooni ja odottaa Katajanoen paluuta.
Pian naaras jo palasikin pulska myyrä hampaissaan. Viherlehti oli tehnyt hyvää myös metsässä asustaville otuksille kissojen lisäksi ja sen huomasi. Myyrän mehukkaat aromit pyrkivät sieraimiini jopa sadetta enteilevän kostean ilman lävitse. Nuolaisin huuliani ja huokaisin.
“En ehtinyt napata mitään tuoresaaliskasasta aamulla. Luuletko, että voimme syödä tuon harjoitusten jälkeen?” haaveilin jo miltei maistaen lihan ja veren suussani. Mikään ei ollut parempaa kuin vasta napattu riista!
Katajanoki ei kuitenkaan vastannut. Hän heilautti häntäänsä merkiksi luikkia pakoon tiheämpään aluskasvillisuuteen. Seurasin naarasta kuuliaisesti ja vasta jälkeenpäin käännyin katsomaan ja näin Havutassun, joka kulki nenä maassa kiinni jälkiämme etsien.
Näin kosteana päivänä jäljet katoaisivat nopeasti etenkin, jos sade osuisi kohdallemme. Naaraan täytyisi siis olla nopea ja käyttää järkeään. Täydellinen haaste oppilaalle, ajattelin. Havutassu oppisi varmasti paljon Katajanoen käsittelyssä.
“Hiirenpapanat!” Havutassun kiljaisu kuului yhtäkkiä hyvinkin läheltä. Vilkaisimme toisiamme Katajanoen kanssa. Oliko naaras voinut asettaa meille ansan, jotta lähtisimme itse etsimään häntä? Se olisi kyllä kerrassaan oivallinen taktiikka!

//Kataja?

Seuraavan kerran heräsin Pimeyden Metsästä. Huimasi ja tuntui kuin peuralauma olisi juossut ylitseni, mutta kipu oli kadonnut. Ympärilläni pyöreili pimeys ja harmaa sumu, jonka keskeltä pian asteli esiin tuttu kissa. Punatähti oli antanut minulle ensimmäisen henkeni, ja nyt hän ottaisi sen takaisin. Siksihän minä täällä olin: olin juuri kuollut.
“Tervehdys jälleen”, Punatähti sanoi ja nyökkäsi kunnioittavasti. Entinen päällikkö oli aina käyttäytynyt kohteliaasti Pimeyden Metsässä tavatessamme, mutta hänen eleissään tai ilmeissään ei erottunut häivääkään ystävällisyyttä.
“Tervehdys, Punatähti.”
Vilkuilin ympärilleni. Toivoin, että saisin elää vielä pitkään, ennen kuin joutuisin näille kolkoille maille, jotka eivät koskaan nähneet aurinkoa.
“Kuolin siis”, tokaisin välinpitämättömästi. Asia painoi minua yllättävän vähän. Kenties ajan myötä ja henkieni hivutessa pitäisin elämästäni kiinni hieman tiukemmin ottein. Nyt sain kuolla vielä seitsemän kertaa.
“Niin teit”, Punatähti vastasi ilmeettömästi. “Päällikkönä voit kokea taipumusta asettaa itsesi vaaran tielle, sillä toisin kuin klaanitoverisi, tulet nousemaan takaisin elävien joukkoon. Sekään ei kuitenkaan kestä ikuisesti.”
Tuumin hetken. Oliko minun henkeni nyt arvottomampi kuin muiden? Yhdeksän kertaa arvottomampi? Vai tekikö asemani minusta jotain enemmän, olinko päällikkönä muiden elävien olentojen yläpuolella?
“Pitäisikö sinun mielestäsi päällikön uhrata itsensä klaanitovereidensa tähden? Olisiko se jaloa?” kysyin viimein. Punatähti oli hetken hiljaa, mutta tuskin asiaa pohtiakseen: hän oli kyllin viisas tietääkseen vastauksen. Ei, ennemmin hän taisi puntaroida, kuinka paljon minua ohjaisi.
“On totta, että joissain tilanteissa päällikön on suotavaa uhrata itsensä klaanin vuoksi. Klaani on tärkein tehtäväsi: sinun on suojeltava sitä hengelläsi. Ja jotkut soturit ovat klaanin selviytymisen kannalta kriittisiä. Mutta”, Punatähti jatkoi vakavana, “päällikkö on erityinen. Sinun tehtäväsi on ohjata ja inspiroida. Kuolonklaani tarvitsee johtajan, joka on vakaa ja pysyvä, joka kykenee näyttämään oikean suunnan myrskyn keskellä. Et ole pelkkä kissa, olet symboli. Nämä henget eivät ole sinun, vaan päällikön. Ja mitä kauemmin päällikkö pysyy vallassa, sen parempi klaanille.”
Selkeää vastausta en ollutkaan odottanut. Ymmärsin kuitenkin Punatähden sanoman: minä olin ensisijaisesti velvollinen klaanille. Minä palvelin klaania. Minun oli tehtävä jokainen valintani klaanin hyväksi, ja joskus tämä saattoi tarkoittaa henkeni uhraamista, joskus sen suojelemista. Luotin Punatähden kokemukseen, hänen pitkän valtakautensa aikana Kuolonklaani oli pysynyt yhtenäisenä ja vahvana. Henkäystähti oli säännöillään luonut epäluottamusta Kuolonklaaniin. Halusin mieluummin olla kuin Punatähti, vakaa ja luotettava.
“Kiitos”, sanoin ja painoin hieman päätäni kunnioitusta osoittaen. “Rakastan klaaniani ja aion tehdä kaikkeni sen hyväksi.”
Punatähti nyökkäsi, mutta ei sanonut enää mitään. Vähitellen maisema ympärilläni haaleni, kun aloitin matkani takaisin elävien joukkoon.

Silmäni rävähtivät auki ja vedin kiihkeän hengenvedon, olin herännyt kuin valmiina taisteluun. Olin sekavana tempaisemassa itseäni ylös, mutta ankara tassu painoi minut lavastani alas. Hämmentyneenä räpyttelin silmiäni ja katsoin ympärilleni: olin parantajan pesässä. Sumutuuli piti minua aloillaan ja hänen takanaan istui Jääviilto. Hengitykseni tasaantui ja rentouduin sammalille, joille minut oli laskettu.
“Minkälainen olosi on?” harmaa parantajatar kysyi vakavana. Hän ei ollutkaan aiemmin todistanut henkiin heräämistä.
Kehoni tuntui normaalilta. Jyskytys päässäni oli hiljentynyt ja henki kulki vaivatta kuonosta keuhkoihin. Niskani ja kurkkuni tuntuivat hieman aroilta, mutta vain pintapuolisesti.
“Hyvä, tilanteen huomioon ottaen”, vastasin epämääräisesti. Sumutuulen harmiksi minua ei sen enempää kiinnostanut keskustella omasta olotilastani, vaan kiinnitin huomioni varapäällikkööni.
“Entä se mäyrä? Ajoitteko sen pois?”
Jääviilto tuhahti.
“Meillä oli hieman kiire tuoda sinut tänne. Joten ei, emme ajaneet. Se kuitenkin juoksi kohti reviirin rajaa. Lähetin partion varmistamaan tilanteen.”
“Hyvä”, huokaisin tyytyväisenä. Sitten vilkaisin Sumutuulta merkiksi häipyä pesästä: halusin jutella kahden Jääviillon kanssa.
“Entä muut? Huomasivatko he, että kuolin?”
Jääviilto näytti hieman ärsyyntyneeltä.
“Mistä minä tiedän? Näytit sinä totisesti aika kuolleelta, kun toimme sinua leiriin. Tuskin asiasta jäi mitään epäselvyyttä.”
Kurtistin harmistuneena kulmiani. Mitä vähemmän kuolonklaanilaiset tietäisivät minun henkieni määrästä, sen parempi. Klaanissa oli varmasti minun ja Jääviillon kaltaisia katalia kissoja, jotka odottivat tilaisuutta päästä minusta eroon. Minun olisi näyttäydyttävä mahdollisimman vahvana.
Kiinnitin sitten katseeni taas Jääviiltoon.
“Kiitos. Tilanne oli hankala, mutta suoriuduit erinomaisesti.”

//Jää?

Harakkahaave ei tuntunut aluksi lähes uskovan, että tosissani pyysin häntä kumppanikseni, mutta lopulta pyysi saavansa miettiä asiaa. Minulle sillä ei ollut niin väliä miettisikö hän asiaa vai eikö, sillä halusin vain vastauksen. Tarvitsin kumppanin isäni mieliksi ja toivoin kovasti, että Harakkahaave pohdintansa jälkeen päätyisi siihen tulokseen, että suostuisi ryhtyä kumppanikseni.
“No, oliko sinulla ajatuksia harjoituksillemme?” Harakkahaave kysyi viitaten Havutassuun, joka kulki edelleen vaitonaisena takanamme ja vilkuili puita ja taivasta kuin niillä olisi salaisuuksia. Olisin muuten pohtinut millaisia salaisuuksia puut todella pitäisivät, mutta ne eivät olleet eläviä olentoja, joilla oli tietoisuus, joten päätin olla syventymättä siihen ajatukseen.
Nyökkäsin vastaukseksi kollin kysymykseen. En kuitenkaan sanonut mitään, vaikka se oli varmaanki mitä minun olisi kuulunut tehdä. Jatkoin vain matkaa hiljaa kollin vierellä. Päästyäni lehtikuusilaakson rajalle pysähdyin ja käännyin Havutassun puoleen.
“Käyn nappaamassa saaliseläimen ja jään kuljeskelemaan sen lähistölle Harakkahaaveen kanssa. Leiki, että olemme kettuja. Tehtäväsi on etsiä meidät ja ajaa meidät tiehemme. Saat lisäpisteitä saaliin viemisestä kokonaisena”, sanoin oppilaalleni ja käänsin sitten katseeni Harakkahaaveeseen odottaen jotain myöntyvää vastausta sen merkiksi, että suunnitelma kelpasi hänelle. Olin ajatellut, että pieni leikki voisi olla hauska ajatus. Ketut olivat oikea uhka ja kaksi soturia olisi hyvä vertaus ketun kohtaamisen vaikeudesta. Saaliseläin oli mukana suunnitelmassani vain, koska ajattelin sen olevan hauska lisäys.
Käännyin heilauttaen häntääni Harakkahaavelle merkiksi seurata ja lähdin talsimaan sinne, missä haistoin myyrän tuoreen hajun.

//Harava?

Heräsin ja nousin varoen pystyyn omalla paikallani. Olin saanut kipuun helpottavia yrttejä ja oloni oli muutenkin rutkasti parempi kuin aiemmin, mutta uskoin sen johtuvan yrteistä joiden vaikutus ei ollut lakannut. Olin yrittänyt nukkua, mutta aukion äänet pitivät minut valppaana. Nousin lopulta seisomaan ja venytin raajojani varovasti. Sumutuuli hääri yrttivarastonsa uumenissa, mutta työnsi päänsä ulos ja katsoi suuntaani lempeästi.
”Millainen on olosi?” Naaras kysyi lempeällä äänellä.
”Helpottaa, uskon sen kuitenkin johtuvan yrteistä, on kuitenkin kamala nälkä joten käyn syömässä”, selostin ja yritin hymyillä takaisin.
Päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin kaikkea muuta kuin se hymyilevä ulkokuori, jota esitin. Hyvin epäonninen esitykseni ei näyttänyt uppoavan Sumutuulelle, mutta naaras vain nyökkäsi ja palasi takaisin hommiinsa. Tassutin aurinkoiselle aukealle, joka oli lähes täynnä klaaninjäseniä. Pari partiota lähti matkaan, mutta yksi partio palasi mukanaan Havutassu. Siskoni huomasi minut nopeasti ja alkoi juosta minua kohti. Tassutin tätä lähemmäs ja pian halasimmekin toisiamme.
”Onneksi voit jo paremmin!” Havutassu kuiskasi korvaani.
Nyökkäsin ja katsoin nälkäisenä riistakasaa, joka tyhjeni hieman klaanilaisten ottaessa oman osuutensa. Siskoni silmissä välähti ymmärrys ja tämä siirsi kulkunsa kasalle. Jäin itse istuskelemaan ja ihailemaan kaunista taivasta. Vaaleat pilvet leijuivat taivaalla hennosti luoden erilaisia kuvioita taivaalle. Silti aurinko pääsi loistamaan kirkkaasti aina aukiolle saakka.
Havutassu palasi mukanaan orava ja päästäinen. Myös siskoni katsahti taivaalle mietteliäänä. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä lumoutuneelta kauneudesta, mitä itse olin.
”Mikä hätänä?” Kysyin katsoen huolissani sisareni erikoista ilmettä.
”Pilviä ja se voi enteillä sadetta tai pahimmassa tapauksessa myrskyä” Havutassu aloitti ja vihdoin aloin käsittää sisareni huolen.
”Mäntyviiksihän on sanonut, että lehtisade lähenee!” Lopetin Havutassun puolesta muistaen selvästi keskustelun, jonka olin käynyt juuri ennen loukkaantumistani naaraan ja sisareni kanssa.
Havutassu nyökkäsi ja ojensi minulle oravan.
Puraisin pehmeää lihaa ja aloin keskustella siskoni kanssa tämän päivän harjoituksista, joissa hän oli jo käynyt.

Aurinko ei enää loistanut yhtä kirkkaasti kun lopettelin ateriani. Päätäni alkoi hieman jomottaa, kuin se haluaisi muistuttaa, etten ollut täysin kunnossa. Katsoin taivaalle vain huomaten, että Havutassu saattoi olla taas kerran oikeassa. Pilvet olivat tummempia ja peittivät auringon taakseen.
Nousin ylös ja suuntasin parantajanpesälle hyvästeltyäni sisareni.
Sumutuuli tuli minua vastaan ja katsoi hieman tiukemmin mihin en ollut tottunut.
”Missäs sinä viivyit? Sinun olisi parempi levätä että toipuisit!” Naaras sanoi kuitenkin lempeällä äänellään.
Nyökkäsin merkiksi, että olin kuullut ja asettauduin makaamaan pehmeille sammalille.

Sade oli viimein saapunut ja ärsytti korvaani. En tiedä mistä olin mielipiteeni saanut. Ehkä karvani pituuden takia. Vesi imeytyi turkkiini eikä sitä saanut millään keinolla kuivaksi. Muuten vesi ei häirinnyt. Kaikki muu vesi, joka ei tullut taivaalta sateena oli mielestäni miellyttävää, joka oli taas yksi omituisuuteni. Lisäksi se oli yksi asia jossa minä ja Havutassu erosimme toisistamme. Sisareni rakasti vesisadetta, mutta ei pitänyt siitä jos samalla ukkosti. Se oli yksi syy, mikä sai minut pohtimaan sisareni outoa huolestuneisuutta aikaisemmin. Olin lopulta päätellyt asian huolettavan häntä vain lehtisateen mahdollisen lähestymisen ja tulon kannalta. Nousin istumaan turhautuneena. Ropina, joka vesisateesta tuli sai minut pysymään hereillä. Aloin sukia paksua takkuista ja sammalhipun täyteistä turkkiani. Että vihasinkin kovaa työtä saada turkki näyttämään siistiltä. Uskoin päivä päivältä enemmän ettei turkistani ollut mitään hyötyä, kuin myös sen, että Mäntyviiksikin vihasi sitä, muttei kehdannut valittaa minulle asiasta koska enhän minä asialle mitään voinut. Havutassu asteli sisään pesään niin yllättäen, että hätkähdin.
Sisareni turkki valui vettä kuin hän olisi leikkinyt ja tämän hymyilevä veikeä ilme kertoi samaa tarinaa.
”Hei!” Hymyilin ja naurahdin kun siskoni oli kompastua käpäliinsä.
”Hei! Tuolla on mahtavaa voisitpa tulla kanssani vesisade virkistää”
”Olen toipilas”, totesin vihdoin kiitollisena toipilaana olostani.
En ikimaailmassa olisi mistään hinnasta mennyt vesisateen armoille ilman hyvää syytä, varsinkaan pelleilemään. Minulla olisi varmasti mennyt kuu saada turkkini kuivaksi ja se olisi ollut hirveää. Jos taas sataisi kun olisin harjoituksissa olisi se pätevä syy kastella turkkini.
Havutassu tuhahti hieman ja katsoi minuun, jonka jälkeen hän nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Toivottavasti toivut pian, minulla on tylsää!” Hän tokaisi.
”Kyllä minä toivun!” Yritin vakuutella, mutta en ollut itsekkään hirveän varma.
Sumutuuli saapui luoksemme katsoen siskooni hymyillen. Parantaja heilautti häntäänsä tervehdykseksi siskolleni ja kääntyi sen jälkeen nopeasti puoleeni.
”Muista levätä” tuo muistutti lempeästi.
Nyökkäsin ja käännyin taas siskoni puoleen.

Tartuin kynsilläni puunrunkoon ja aloin hilata itseäni ylöspäin kohti ensimmäistä oksaa. Olin harjoitellut usein leirissä vaanimisasentoa ja taistelua Havutassun kanssa, varsinkin typerän riitamme jälkeen, mutta kiipeilyä en voinut harjoitella kunnolla sisareni kanssa. Siksi panostinkin kunnolla yhteisiin harjoituksiin Lätäkkölemmen kanssa, että oppisin varmasti kiipeämään. Kaarna mureni hieman kynsieni alla, mutta yritin tukahduttaa pelon putoamisesta. Lopulta olin vain parin hännänmitan päässä ensimmäisestä oksasta. Kurotin etutassuani hieman ja ilokseni sain otteen oksasta. Aloin hilata itseäni ylös ja lopulta nökötin oksalla vajaan ketunmitan maan yläpuolella. Mielessäni pyöri yhä onneton putoamiseni puusta. Onneksi nyt asiat olivat toisin. Vieressä olevan puunoksa oli lyhyen hyppymatkan päässä ja tutkailin oksaa katseellani. Se vaikutti kestävältä ja vahvalta. Halu hypätä iski minuun kuin valtava hyökyaalto. Tiesin Lätäkkölemmen katsovan suoritustani ja hän odotti minun kiipeävän pääni yläpuolella olevalle oksalle. Jännitin lihakseni ja pidin tiukasti kynnet oksassa kiinni. Hivuttauduin hitaasti lähemmäs viereisen puun oksaa. Uskalsin mennä lähes oksan reunalle ja se alkoi huojua painoni alla. Tasapainoni horjui ja katsoin tiukasti hyppymatkaa. Sitä oli hännänmitan verran, joten uskoin suoriutuvani hypystä hyvin. Valmistaudun loikkaan ja hyppäsin eteenpäin kohti oksaa.
”Mitä sinä-”, mestarini aloitti lauseensa.
Pian tajusin tehneeni huonon päätöksen. Pääsin oksalle, mutta olin kaikin puolin liian reunalla ja jos ottaisin askeltakaan tasapainoni pettäisi ja saattaisin – aika todennäköisesti – pudota maahan. Seisoin kynnet tiukasti kiinni puussa järkytyksestä jäykkänä. Miksi en ollut noudattanut helppoa ohjeistusta? Sydämeni hakkasi kovempaa kuin aikoihin. Pian huomasin edessäni oksan tukevimman kohdan lähellä minua ja puunrunkoa.
Vedin etutassuni irti puusta varovasti ja laskin sen vajaan hiirenmitan päähän. Korvissani kohisi, kuulin Lätäkkölemmen epämääräisiä sanoja, joista en saanut selvää. Irrotin toisen tassuni, ja lopulta putosin alle ketunmitan korkeudesta. Pääni kolahti kovaa johonkin ja silmissäni tummeni.

”Onko hän kunnossa?”
Kuulin epäselvästi jotain. Kurkkuani kuivasi ja päähäni sattui. En muistanut miten olin tilanteeseen päätynyt. Raotin hitaasti silmäni auki. Olin hämärässä pesässä, jossa haisi vahvat kirpeät yrtintuoksut. Päähäni alkoi sattua entisestään ja vinkaisin. Kuulin askeleiden ääntä ja tuttu tummanruskea turkki asettui näköpiiriini.
”Sumutuuli! Apilatassu on herännyt viimein!” Havutassu naukui kovalla äänellä.
Nopeasti parantajanaaras oli vierelläni ja tämä katsoi minuun huolestuneena.
”Mitä kaikkea muistat?” Tämä kysyi rauhallisesti ja tutki huolellisesti turkkini puolelta toiselle.
”Olin harjoituksissa. Me kiipeilimme ja jotain kävi en muista enempää kuin sen että olin puussa ja nyt heräsin täältä”, sanoin ääni käheänä.
”Putosit puusta! Onneksi et ollut korkealla.” Siskoni sähähti, mutta tiesin hänen olevan vain huolissaan.
Muistikuvat välähtivät mielessäni. Miksi olinkaan niin typerä!
Sumutuuli nousi ylös ja häipyi oletettavasti yrttivaraston uumeniin. Päätäni särki ja jomotti, kaiken kukkuraksi oloni oli kaamea. Havutassu asettui viereeni ja alkoi puhdistaa turkkiani hellästi.
Sumutuuli palasi mukanaan joitain yrttejä ja pieni musta siemen.
”Pureskele näitä voin tarkistaa onko päässäsi jotain haavoja tai ruhjeita. Lätäkkölemmen mukaan saatoit löydä pääsi johonkin terävään” parantaja ohjeisti.
Irvistin kivulle ja nousin istuma-asentoon. Otin yrtinriekaleen suuhuni ja pureskelin sen välittämättä kaameasta mausta.
”Ei ulkoisia vammoja, aivotärähdys olettaisin.” Sumutuuli totesi hetken kuluttua.
”Mikä olo on nyt?” Tämä lisäsi.
”Huono”, vastasin lyhyesti.
Sumutuuli nyökkäsi ja otti siemenen käpäläänsä.
”Ota tuokin. Unikonsiemenet auttavat nukahtamiseen”
Nuolaisin siemenen suuhuni ja painauduin takaisin makuuasentoon. Hetkessä vaivuin uneen.

Avasin silmäni. Oloni oli yhtä huono kuin aiemminkin, pääni oli kipeä tömäyksen takia. Sumutuuli katseli minua hymyillen.
”Sinulla on varmasti parempi kohentunut olo?” Parantaja kysyi.
Pudistin päätäni ja olin täysin hämmentynyt. Olisiko oloni pitänyt olla parempi. Nyt Sumutuuli näytti tyrmistyneelle, mutta laittoi pakotetun ilmeen kasvoilleen, pakotetun hymyn.
”Mikä olotila sinulla on tarkalleen ottaen?” naaras kysyi.
”Päätä särkee ja jomottaa tunnen vain kipua” Tiesin ylireagoivani sillä ääneni ei ollut enää käheä ja kipu oli yllättävän pientä eiliseen verrattuna.
Sumutuuli tutki minut ja tuli sitten eteeni.
”Hei voit kertoa minulle totuuden!” naaras sanoi rauhallisesti mutta painottaen viimeistä kahta sanaa.
Aloin selostaa olotilaani ja Sumutuulelle tuli aito hymy takaisin.
”Uskon että joudut olemaan täällä noin neljännesosakuun, ehkä jopa vähemmän todennäköisempää on vähemmän, mutta neljännesosakuuhun et saa rasittaa itseäsi harjoituksissa. Voisit nyt levätä niin toivut nopeammin.” Sumutuuli sanoi.

Pyyhin märkiä silmiäni tassullani. Aurinko paistoi oppilaiden pesään jonne olin mennyt yksinäni itkemään. Havutassu ei vieläkään puhunut minulle ja jatkoi mykkäkouluaan a meidän riitaamme. Minulla oli vapaapäivä eilisten rankkojen harjoitusten takia.
En olisi halunnut vapaapäiviä sillä ne olivat aikaa, jolloin olin jatkuvasti ajatuksissani ja nyt en olisi halunnut ajatella, sillä jotkin ajatukseni sattuivat.
”Tulkoon kaikki klaanikokoukseen!”
Menin aukiolle, mutta en keskittynyt kunnolla tapahtumaan. Sain ilmoituksesta juuri ja juuri irti, että Pikkukaaos siirtyi klaaninvanhimpiin. Olin niin tunteiden valassa ja ajatuksissani, että lopulta minua alkoi nolottaa, kun kokous päättyi ja muut häipyivät omiin hommiinsa.
Kosketus lavassani sai minut havahtumaan. Havutassu seisoi edessäni vaivaantuneen oloisena ja katsoi käpäliinsä.
”Mitä?” Suustani pääsi ynähdyksenä.
”Anteeksi, en olisi saanut suuttua sinulle niin! Luulin, että yritit viedä pois maineeni hyvänä saalistajana!” Siskoni alkoi uikuttaa ja katsoi yhä käpäliinsä.
Nostin katseeni yllättyneenä ja mieleni alkoi kirkastua. Painauduin vasten siskoni kylkeä ja halasin tätä tiukasti.
”Ei se haittaa. Minulle tärkeämpää on, että olet tukenani, eikä me riideltäisi”, kuiskasin siskoni korvaan.
Nyt myös Havutassu nosti katseensa ja molemmat hymyilimme aurinkoisella hymyllä. En olisi voinut olla onnellisempi.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että Jääviillon oli vaikeaa pysyä perillä kaikesta. Ensin Pimentotähti oli aivan oudon hermostuneena vaatinut Jääviiltoa mukaansa leirin ulkopuolelle, puhumaan jostakin arkaluontoisesta asiasta. Kun päällikkö oli viimein alkanut puhua, oli tilanne keskeytynyt tavalla, joka sai jopa Jääviillonkin järkyttymään. Mustavalkea mäyrä oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Se oli napannut vaivatta pienikokoisen päällikön leukojensa väliin.
Jääviilto ei kyennyt ajattelemaan selkeästi, hän toimi vaistojensa varassa. Vaistot laittoivat hänet välittömästi liikkeelle, päässä soi vain yksi ajatus: Pimentotähti on pelastettava.
Kun Jääviilto loikkasi kookkaan petoeläimen selkään ja iski terävät hampaansa sen turkkiin, mäyrä vingahti ja tämän suu avautui, jolloin Pimentotähti rojahti maahan. Kesken raivokkaan taistelun, Jääviilto ymmärsi virheensä. Hän ei ollut mikään pelastaja. Sivusilmällään hän erotti Pimentotähden makaavan yhä nurmella, alati kasvava verilammikko ympärillään. Jääviillon mahdollisuudet selvitä taistelusta hengissä pienenivät sitä mukaa, mitä suuremmaksi Pimentotähden alla oleva verilammikko suureni. Varapäällikkö kirosi valintansa samalla, kun hän kamppaili petoa vastaan. Kolli väisteli parhaansa mukaan mäyrän lapiomaisia käpäliä, joiden pitkät ja vahvat kynnet voisivat takuulla lävistää hänet vain yhdellä iskulla. Taistelu oli epätasainen, ja ikävä kyllä Jääviilto oli alakynnessä.
Kun tilanne alkoi näyttää todella pahalta ja mäyrä onnistui ajamaan Jääviillon kohti Hehkulammen kirkkaansinistä vettä, kolli huomasi mustan hahmon syöksyvän mäyrän kylkeen. Se sai kollille aikaa kiertää mäyrän toiselle puolen, jolloin vaara vedenvaraan joutumisesta pieneni. Jääviilto näki, miten mäyrä heitti vaivatta Pimentotähden selästään. Hänelle ei jäänyt aikaa seurata, oliko päällikkö kuollut siihen paikkaan vai nousisiko hän vielä ylös. Jääviilto tiesi, että hänen olisi voitettava tämä taistelu keinolla millä hyvänsä. Hän ei suostuisi kuolemaan tänään.

Kun taistelua oli takana jo hyvä tovi, Jääviilto tiesi, ettei Pimentotähti tulisi hänen apuunsa. Hän tiesi, ettei hän voisi voittaa mäyrää tällä tavalla. Elottoman oloinen musta ruumis lojui maassa Hehkulammen lähettyvillä. Inhottava olo täytti Jääviillon mielen, kun hän sivalsi käpälällään mäyrän kasvoja ja erotti sivusilmällään muutaman ketunmitan päässä makaavan Pimentotähden. Varapäällikkö tunsi väsyvänsä. Mäyrä sen sijaan oli saanut entistä enemmän puhtia, ja yritti taas käydä armottomaan hyökkäykseen kissaa kohti. Jääviilto syöksyi sivuun ja pakeni vähän matkan päähän, jolloin mustavalkea eläin seurasi häntä.
”Tännepäin! Tulkaa!” ulvahdus kantautui jostain etäämmältä. Kuin tyhjästä taisteluun liittyi neljä muuta kissaa. Jääviilto ei suostunut jättäytymään taistelun ulkopuolelle, vaikka apu olikin saapunut. Muiden perässä hän nelisti takaisin taisteluun. Kun mäyrä ymmärsi jäävänsä alakynteen, ei tarvittu kauaakaan siihen, että se otti jalat alleen ja lähti nelistämään kohti eteläistä rajaa. Kuolonklaanin soturit jäivät katsomaan pedon perään. Virtaviima oli vähällä lähteä sen perään, mutta Jääviilto pakotti hänet pysähtymään.
”Ei! Anna sen mennä. Lähetän partion myöhemmin varmistamaan, että se on varmasti paennut. Pimentotähti on vietävä parantajan pesälle”, Jääviilto ilmoitti ja kiiruhti päällikön luokse. Hän tarkasteli veristä ruumista, eikä löytänyt elonmerkkejä. Hän kirosi mielessään Pimentotähden. Miksi hänen oli pitänyt olla niin huolimaton, että oli ajanut itsensä tällaiseen tilanteeseen?

//Pimento?

Katajanoki oli pyytänyt minua mukaansa opettamaan oppilastaan. Olin innoissani suostunut, sillä pidin oppilaista. Nuorissa kissoissa oli jotakin spesiaalia, joka aikuisilta sotureilta puuttui. Tietty leikkimielisyys tai jotakin.
Tassutellessamme metsässä Katajanoki käytti hiljaisuuden hyväkseen ja avasi suunsa. Hän lausui ensin nimeni ennen kuin sanoi sanat, joita en ollut odottanut kuulevani tänään.
“Anteeksi, Katajanoki, voitko toistaa?” nau’uin hämmennyksestä ääni käheänä ja pieni vilunväre selkäpiitäni ravistellen. Minun täytyi olla väärässä, sillä ei naaras pyytäisi noin vain minua kumppanikseen kesken partion ja vielä oppilaansa edessä.
“Pyysin sinua kumppanikseni. Tarvitsen kumppanini, jotta voin jatkaa perhettäni. Isäni vuoksi”, naaras selitti edelleen tilanteeseen sopimattoman rauhallisella äänellä. Räpyttelin silmiäni pari kertaa ja seurasin toisen katsetta takanamme kulkevaan Havutassuun, joka oli yhtäkkiä kovin kiinnostunut etutassujensa tummanruskeasta kuvioinnista.
“Vitsailetko sinä? Seuraavaksi pyydät minua ryhtymään uuden klaanisi varapäälliköksi tai jotain!” heitin suustani ensimmäisen asian, jonka keksin. Vitsi ei ollut lähelläkään hyvää, mutta olin hyvin hämmentynyt enkä pystynyt parempaan ajattelutyöhön.
Katajanoki pudisti päätään, mikä sai minut yllättymään vielä enemmän. Minun täytyisi siis antaa ihan oikea vastaus pesätoverilleni, jota tuskin tunsin.
“Emme me edes tunne toisiamme. Voinko miettiä asiaa?” sanoin lopulta lyhyesti huokaisten. En halunnut torjua soturitarta kokonaan, mutta en myöskään voinut noin vain suostua kumppanuuteen hänen kanssaan! En minä tiennyt mitään Katajanoesta enkä voisi tehdä häntä iloiseksi, jos en ensin tuntenut häntä ja mitä sitten tuli minun omaan tyytyväisyyteeni?
“Selvä sitten”, naaras vastasi edelleen rauhallisen ja hyvin tunteettoman oloisena. Ilme sai minut pohtimaan välittikö hän ollenkaan sanomistaan sanoista vai oliko se vain ollut testi mihin kaikkeen lähden hänen kanssaan? Joka tapauksessa asia oli mennyt liian pitkälle. En koskaan ajatellut, että ryhtyisin kenenkään kumppaniksi enkä ollut yhdessä hetkessä valmis vaihtamaan mielipidettäni.
“No, oliko sinulla ajatuksia harjoituksillemme?” nau’uin ja viittasin pään heilautuksella Havutassuun, joka katseli meitä varovasti. Naaras näytti yhtä hämmentyneeltä kuin minusta tuntui. Yritin kuitenkin parhaani, etten näyttäisi hämmennystäni. Ehkä kumppanuus Katajanoen kanssa voisi olla hyvästä. Mistä minä sen tiesin?

//Kaapeli?