Kuolonklaanin tarinat

Huokailin itsekseni laahustaessani Virtaviiman johtaman partion hännillä. Jostain syystä myös naaraan sisko, Kyyhkypyrähdys, oli päästetty samaan partioon, ja kaksikko kulki joukon kärjessä kylki kyljetysten, supatellen toisilleen selvästi mitä hauskimpia juttuja.
Partiossa mukana oli myös Susimieli, joka oli minulle vieraampi tuttavuus. En tiennyt kollista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että tämä ei osannut puhua änkyttämättä. Päätellen siitä, miten Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys hihittelivät keskenään ja vilkuilivat välillä taakseen laikukkaaseen kolliin, he taisivat pitää tätä ominaisuutta hupaisana. Susimieli käveli eteenpäin korvat luimussa ja surkean näköisenä.
En pitänyt itseäni hirveän ulospäinsuuntautuneena. Silti jotenkin löysin itseni usein tilanteista, joissa olin aloittamassa keskustelua jonkun puolitutun kanssa. Puolustuksekseni sanottakoon, että valikoin puolituttuni huolella, ja jokin Susimielessä veti minua puoleensa. Ehkä se oli se jokin selittämätön piirre, joka meitä molempia yhdisti, mutta teki meistä klaanitoverien silmissä jotenkin kummallisia. Hylkiöitä.
“Kiusaavatko he sinua usein?” kysäisin luisevalta soturilta, jonka pään kokoon suhteutettuna ylisuuret korvat ponnahtivat pystyyn naukuni kuullessaan. Pidin katseeni menosuunnassa, vaikka olin siirtynyt kävelemään hänen vierelleen.

//Susi?

//Tarinassa Tuhkajuovan mielessä sekoittuvat nykyhetki ja menneisyys. Sen vuoksi tarinassa esiintyy kuolleita kissoja ja vuodenaika vaihtelee. Kaikki nämä ovat vain Tuhkajuovan kuvitelmaa ja muistihäiriöiden aiheuttamia harhoja.

Olin menettänyt tyystin ajantajuni saalistaessani. Niin kävi usein, sillä saalistaminen oli jotain sellaista, mihin minun ei tarvinnut käyttää lainkaan ajatuksiani. Jo pienestä saakka isä oli sanonut, että olin luonnostani etevä saalistaja. Se oli asia, josta olin ja olisin ylpeä aina. Ajatukseni harhailivat isäni tummanharmaaseen turkkiin. Jyrkänneloikka oli ollut sellainen soturi, jota nykyinen Kuolonklaani olisi kaivannut. Klaani oli joutunut tuuliajolle, mutta uskoin, että Pimentotähti saisi sen takaisin raiteilleen.
“Oliko saalisonni myötä?” kysymys sai minut säpsähtämään. Käännyin silmät leimuten tulijaa kohti, luullen sitä tunkeilijaksi tai joksikin Kuolonklaanin häiriköksi. Mutta kun kohtasinkin edessäni Lammikkoloikan, sisälläni hetkellisesti roihahtanut raivo laantui. Lihakseni rentoutuivat, kun muistin odottaneeni Lammikkoloikkaa tässä. Hän ei ollut seurannut minua, hän oli tullut tänne minun kanssani. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin.
“Tämä viherlehti on yksi parhaista, jota Kuolonklaanissa on nähty koko elinaikanani”, kerroin ja nyökkäsin kohti kahta hiirtä ja oravaa, jotka lojuivat maassa takanani. Harmaaraidallinen naaras kohotti yllättyneenä kulmiaan.
“Vau! Minähän sanoin, että sinä olet parhaita sotureita mitä Kuolonklaanissa on nähty. Ei Kuolonklaani pärjäisi ilman sinua”, Lammikkoloikka naukui silmät innosta loistaen. Se ei kuitenkaan tehnyt minuun vaikutusta. Minä tiesin olevani loistava saalistaja, enkä kaivannut muita kertomaan sitä minulle. En myöskään pitänyt siitä, miten Lammikkoloikka tuntui nostavan minut aivan liian korkealle jalustalle ja muiden yläpuolelle aivan turhaan.
“Minä kyllä tiedän olevani hyvä”, vastasin ilmeettömänä ja käännyin saaliideni puoleen, valmiina kantamaan ne leiriin, “mutta kyllä tämä klaani pärjäisi ilman minuakin. Yhden soturin panos ei vaikuta, kun klaanissa on paljon saalistajia.”
Lammikkoloikan ilme vakavoitui. Hän nyökkäsi. Nopeasti tilanne alkoi vaikuttaa siltä, kuin minä olisin ollut mestari ja naaras oppilas, joka kuunteli ja yritti opetella kaiken, mitä minä hänelle kerroin.
“Ei sen väliä”, tokaisin yhtäkkiä ja valmistauduin lähtöön, “palataan takaisin leiriin, jotta auringonnousun partioihin lähtevät soturit saavat vatsoilleen täytettä ennen partiota.”
Ennen kuin ehdin lähteä, Lammikkoloikka kiiruhti sanomaan:
“Minä voin auttaa sinua saaliidesi kantamisessa. En saanut kuin tämän yhden, joten minä voin kantaa ainakin yhden sinulta.”
Vilkaisin soturia ja kohautin lapojani.
“Jos vaadit, niin mikäs siinä”, nau’uin ja nappasin saaliistani vain kaksi suuhuni ja lähdin kulkemaan kohti leiriä, odottamatta Lammikkoloikan saavan saaliinsa kantoon.

Kun aamu oli valjennut ja kovin tohina leirin pääaukiolla lakannut, minä viipyilin yhä aukion varjoissa ja silmäilin leirissä oleskelevia kissoja. Odotin näkeväni Pimentotähden, jotta pääsisin hänen juttusilleen mahdollisimman pian. Mitä pidempään painajaiset jatkuisivat, sitä vaikeampaa niistä olisi toipua niiden loputtuaan. Olin varma, että olin ratkaissut ongelmien aiheuttajan. Henkäystähti vihasi minua, hän vihasi minua, koska hän oli rakastanut minua, mutta minä en koskaan ollut rakastanut häntä.
Enkä tämän jälkeen tulisi rakastamaankaan. Vaikka hän oli usean vuodenajan päällikköni, tätä minä en hänelle antaisi anteeksi. Hän oli kertakaikkiaan pilannut elämäni hetkellisesti kokonaan. Koko soturiuteni ja suoritukseni olivat kärsineet tavalla, jota en voisi antaa anteeksi. Inhosin sitä, miten puolet kuolonklaanilaisista pitivät minua varmasti mielipuolena. En halunnut olla mielipuoli. Halusin olla soturi, joka pystyi antamaan klaanilleen kaikkensa.
Vaivuin ajatuksiini, enkä huomannut mustaturkkisen kissan astelevan esiin kaatuneen kuusen takaa. Pimentotähti ehti jo kävellä tuoresaaliskasalle vain muutaman ketunmitan päähän minusta, kun havahduin ajatuksistani ja nousin välittömästi ylös. Kävelin päällikön luokse.
“Minulla on sinulle asiaa. Se on tärkeää”, ilmoitin vakavalla äänellä niin hiljaa kuin suinkin pystyin. Pimentotähti katsoi minua yllättyneenä. Hänen tavallisesti niin ilmeettömissä silmissään käväisi huolen häivähdys. Vai oliko se sittenkin sääliä? En ollut varma, mutten pitänyt siitä lainkaan. Tiesinhän minä, että Pimentotähtikin piti minua tätä nykyä kahjona.
Sitten päällikön siniharmaa katse kääntyi tuoresaaliskasaan.
“Auringonnousun partion jäsenet veivät juuri kaiken, sinä myöhästyit”, ilmoitin kylmäkiskoisesti ja katsoin päällikköä odottava ilme kasvoillani.
“Kiitos vain, huomasin sen kyllä. Tule, mennään puhumaan pesääni”, Pimentotähti naukui vilkaisemattakaan minuun päin. Seurasin häntä kaatuneen kuusipuun taakse. Kuljimme lammen ohi hänen pesälleen, joka sijaitsi kahden suuren kiven raossa aivan putouksen liepeillä. Pesään kantautuva vesiputouksen pauhu sai minut huonovointiseksi. Se häiritsi keskittymistäni, minua alkoi ärsyttää. Hännänpääni nyki, enkä enää saanutkaan ajatuksistani otetta. Pauhu oli kuin portti, joka imaisi minut sisäänsä toiseen ulottuvuuteen.

“No, mitä asiasi koskee?” mustaturkkinen kissa kysyi ja katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Katsoin häntä kummastunut ilme kasvoillani ja kallistin päätäni. Jokin kissan siniharmaissa silmissä oli tuttua, mutten saanut päähäni, missä olin tämän naaraan aiemmin tavannut. Katselin ympärilleni ja tarkkailin ympäristöäni. Olin jonkinlaisessa luolassa. Kuulin voimakasta kohinaa. Se tuli luolan ulkopuolelta. Tämän oli oltava edessäni istuvan kissan pesä, sillä hän seisoi niin omistajan elkein sammalvuoteen edessä, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ollut. Yllemme laskeutui hiljaisuus, kun tuijotimme hetken toisiamme. Tai ei sitä hiljaisuudeksi voinut kutsua, sillä ulkopuolelta kantautuva kohina ei jättänyt tilaa hiljaisuudelle.
“Tuhkajuova?” sanat osuivat minuun kuin salamanisku, joka kulki koko vartaloni läpi.

Säpsähdin. Pimentotähti katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Olimme juuri saapuneet pesään ja nyt hän jo oletti, että minä aloittaisin keskustelun. Pidin kasvoni ilmeettöminä, mutta murruin ensimmäisenä. En kestänyt katsoa Pimentotähden kasvoilta paistavaa ilmettä, kuin hän olisi odottanut vastausta esittämättömään kysymykseensä jo kuiden ajan.
“Sinun on tavattava Henkäystähti”, menin suoraan asiaan, sillä niin se oli helpointa tehdä. Pimentotähti kurtisti kulmiaan. Sitten hänen kasvoillaan käväisi taas kerran ilme, joka muistutti sääliä tai huolestuneisuutta. Tajusin virheeni, aloitukseni oli mennyt mönkään. Nyt Pimentotähti tietysti ajatteli, että tarkoitin, että hänen pitäisi tavata Henkäystähti täällä, elävien kissojen joukossa. Paransin ryhtiäni ja karaisin kurkkuani saadakseni sanat helpommin ulos suustani.
“Sinun on mentävä Kuuluolalle ja keskusteltava esi-isiemme kanssa”, tokaisin, kun viimein sain asian järkevästi muotoiltua mielessäni, “olen aika varma, että olen suututtanut entisen päällikkömme. Henkäystähti piinaa minua joka yö, eikä hän jätä minua rauhaan, ennen kuin joku puuttuu siihen ja pakottaa hänet lopettamaan.”
Pimentotähti katsoi minua hetken aikaa aivan hiljaa suoraan silmiini.
“Onko hän puhunut sinulle unissasi?” päällikkö esitti kysymyksen rauhallisella äänellä. Pudistin päätäni.
“Ei varsinaisesti, mutta minä olen päässyt hänen jäljilleen. Nämä painajaiset pahenivat heti, kun hän kuoli. Kyllä sinä tiedät, että hän ei voinut sietää… No, joitakin tekemiäni ratkaisuja. Sinun on puhuttava hänen kanssaan, Pimentotähti”, rauhallisuus oli kadonnut äänestäni ja muuttunut epätoivoon. Pimentotähti oli hetken hiljaa. Hänen siniharmaa katseensa harhaili hetkeksi minusta leirin uloskäynnille. Sitten hän veti syvään henkeä ja katsahti taas minuun.
“Hyvä on. Minä yritän, mutten lupaa mitään. En voi valita, keitä minä tapaan, kun käyn tapaamassa esi-isiämme”, mustaturkkinen naaras lupasi ja räpäytti silmiään. Katseeni oli vaativa, kun se porautui Pimentotähden silmiin.
“Sinun on edes yritettävä. Milloin aiot tavata heitä seuraavan kerran?” kysyin uhmakkaasti. En halunnut, että päällikkö keksisi mitään tekosyitä viivyttää vierailuaan esi-isiemme luona. Hänen olisi hoidettava asia pois päiväjärjestyksestä heti kuin vain mahdollista. Olin varma, että Pimentotähti huomasi ahdinkoni. Yllättävää kyllä, en ollut edes kovin pahoillani näyttäessäni tämän tilani päällikölle. Pimentotähti oli yksi harvoista kissoista, joihin saatoin oikeasti luottaa.
“Yritän päästä sinne heti ensi yönä”, mustaturkkinen naaras lausahti, “tulen puhumaan kanssasi vierailun jälkeen auringonnousun aikaan.”
Pudistelin päätäni kiivaasti.
“Älä. Kun palaat leiriin, minä odotan sinua täällä. En aio nukkua ennen kuin Henkäystähti lupaa olla häiritsemättä uniani”, sihahdin ja nousin ylös lähteäkseni. Keskustelu oli päättynyt, eikä minulla ollut enempää sanottavaa Pimentotähdelle.

Päivä kulki eteenpäin hitaasti. Väsymys alkoi tuntua kehossani. Jalkojen nostaminen tuntui raskaalta ja silmien auki pitäminenkin teki pahaa. Siitä huolimatta pysyttelin visusti leirin pääaukiolla. Sotureiden pesä oli viimeinen paikka, jonne juuri nyt halusin. Jos nukahtaisin, joutuisin taas Henkäystähden riepoteltavaksi. En kestäisi sitä enää. Mutta unen vastustelu tuntui vaikealta. Kun istuin leirin pääaukiolla, koko muu maailma katosi ympäriltäni. Olin vain minä ja minun ajatukseni. Minä ja väsymys, jota vastaan taistelin. Leirin pääaukion äänet sekoittuivat päässäni yhdeksi kovaksi huminaksi. Ravistelin päätäni ajaakseni huminan pois, mutta mitään ei tapahtunut. Se hetki tuntui siltä kuin olisin sukeltanut taas pois täältä, jonnekin todella kauas.

Ravistelin jälleen päätäni, jolloin äänet alkoivat taas liukua kauemmaksi toisistaan, aivan omille paikoilleen. Vesiputouksen kohina ja kissojen puheensorina eivät enää olleet takertuneet toisiinsa kuin takiainen kissan turkkiin. Mieleni sai viimeinkin hetken rauhan, jota se oli kaivannut.
Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä mustaturkkinen naaras lähestyi minua. Hän oli nuori, mutta siniharmaista silmistä paistoi päättäväisyys.
“Meidän on mentävä, muut odottavat meitä”, naaras sanoi kylmällä äänellä ja viittoi minua leirin uloskäynnille. Säpsähdin, kun huomasin, miten moni kissa uloskäynnillä katseli minuun päin. Tunsin häpeän kuumottavan korviani, kun sanaakaan sanomatta seurasin naaraskissaa leirin uloskäynnille muiden joukkoon.
Partiota johtava punaturkkinen kissa ohjasi meidät heti leirin uloskäynniltä oikealle. Suuntasimme kohti Hehkulampea. Katselin lammen jäistä pintaa. Lehtikato oli saapunut nopeasti tänä vuonna. Olimme matkalla jonnekin. Minne me olimme menossa? Ilmassa leijaili vieraiden kissojen tuoksut.
“Ettäs kehtaavatkin merkata meidän maitamme!” valkoturkkinen kolli sähähti, ja se sai partionjohtajan pysäyttämään koko partion. Keskustelun soljuessa eteenpäin, aloin ymmärtää mistä oli kyse. Erakot olivat yrittäneet viedä reviirimme, he olivat siirtäneet rajamerkkinsä meidän reviirillemme. Me olimme lähteneet kostoretkelle. Kuolonklaani ei antaisi vihollisten noin vain tunkeutua omalle reviirilleen ilman oikeita seuraamuksia. Tunsin, kuinka halu puolustaa klaaniani ja sen reviiriä alkoi kasvaa sisälläni. Olin juuri astelemassa kenties ensimmäiseen oikeaan taisteluuni. Vilkaisin vierelläni seisovaa mustaturkkista naaraskissaa.
“Luuletko, että syntyy taistelu?” kysyin naaraalta. Kissa katsoi minua kuin kajahtanutta. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan.
“Taistelu?” naaras kysyi. Räpyttelin silmiäni. Eikö Pimentotassu tiennyt, mihin hän oli lähtenyt?
“Niin, sehän on aivan mahdollista, ehkä jopa todennäköistäkin”, vastasin niin rauhallisesti kuin suinkin vain saatoin. En halunnut hermostua, vaikka Punatähti olikin valinnut partioon niinkin pihalla olevan tapauksen kuin Pimentotassun. Toivoin todella, ettei naaras pilaisi koko mahdollista taistelua sillä, ettei ollut lainkaan valmistautunut.
“Parempi toivoa, että niin ei tapahdu. Ei Kuolonklaani kaipaa lainkaan yhtään taisteluita”, naaras murahti ja pudisteli päätään. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun kuljimme lumihangen poikki kohti Kuolonklaanin oikeita rajamerkkejä. Pimentotassu eli selvästi maailmassa, jossa tällaiset asiat hoituivat puhumalla. Hänen olisi pitänyt kohdata todellisuus ja valmistautua taisteluun, eikä viimeiseen saakka toivoa, ettei sellaista syttyisi.
Olin juuri vastaamassa Pimentotassulle, kun kovaääninen rasahdus keskeytti minut.

Säikähdin ja säpsähdin, kääntyen vaistomaisesti rasahduksen suuntaan. Sydämeni laukkasi rinnassani, olin varma, että erakot olivat tehneet yllätyshyökkäyksen. Mutta takana oli vain harvakseltaan kasvavia puita ja jänis, joka pinkoi kovaa vauhtia pakoon kohti nummia.
“Se oli vain jänis, rauhoitu”, kipakka ääni vierelläni käski. Säpsähdin uudestaan, mutten tällä kertaa jäniksen vuoksi, vaan vieressäni olevan kissan. Se oli Pikiturkki, Kuolonklaanin soturi. Olin varma, että olin hetki sitten jutellut Pimentotähden kanssa. Väsymys sai minut kuvittelemaan asioita. Pimentotähden oli mentävä tapaamaan esi-isiä niin pian kuin mahdollista. Tilanne alkoi todella ahdistaa minua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vierelläni seisoi joku aivan muu kuin aluksi olin luullut. Tämä oli syy, miksi halusin Henkäystähden jättävän minut rauhaan. Hän oli ajamassa minut hulluuden partaalle.

Partion jälkeen väsymys sai minusta vallan ja minun oli siirryttävä sotureiden pesään lepäämään. Se tuntui pelottavalta, mutta todellinen soturi ei voinut pelätä unia. Mutta minun uneni eivät olleet tavallisia unia. Pelkäsin, että jos Henkäystähti päättäisi unissani satuttaa minua, minuun sattuisi oikeasti. En tiennyt, millaiset voimat hänellä oli käytössään esi-isiemme luona. Jos vahingoittuisin unessani, saattaisin vahingoittua oikeastikin.
“Aivan pienet unet vain”, mutisin itsekseni, kun kävelin miltei tyhjään sotureiden pesään. Asetuin omalle vuoteelleni sydän pamppaillen. Mukavan asennon löytäminen kesti hetken aikaa. Olin kuolemanväsynyt, mutta nukahtaminen tuntui vaikealta. Katselin pesän kattoa ja kuuntelin, miten pesässä nukkuvat soturit tuhisivat rauhallisina nähdessään kaiketi mitä mukavimpia unia. Olin katkera ja kateellinen heille. En uskonut, että kukaan tässä maailmassa osasi arvostaa hyviä yöunia yhtä paljon kuin minä tällä hetkellä. Jos olisin saanut edes yhden yön ilman tätä piinaa, olisin ollut maailman kiitollisin kissa. Vielä juuri ennen kuin nukahdin, rukoilin esi-isiäni auttamaan minua. Rukoilin jopa Henkäystähteä, jotta hän antaisi minun olla edes pienen hetken aivan rauhassa. Minun oli nukuttava.. Edes pieni hetki…

Varjoissa piileskeli jokin, jota en nähnyt, mutta kuulin. Sydämeni pamppaili sitä mukaa yhä kovemmin, mitä kovemmaksi ahdistukseni paisui. Sysimusta taivas roikkui matalalla, eikä sen mustalla pohjalla näkynyt ainuttakaan tähteä. Tiesin, että pian painajainen alkaisi.
“Henkäystähti!” nau’uin päättäväisenä kollin nimen ja kutsuin häntä luokseni. Mutta mitään ei tapahtunut. Näkymättömät voimat eivät tarttuneet minuun, ne eivät alkaneet riepotella minua kuten aina ennen. Oli vain aivan hiljaista, lukuun ottamatta raskasta hengitystäni ja sitä, että joku vaani minua aluskasvillisuuden seassa. Yritin pitää katseeni koko ajan kiinni siellä, mistä rapina kantautui, mutta se oli lievästi sanottuna vaikeaa. Se, mikä ikinä minua vaani, liikkui nopeasti. Olin satavarma, että kyseessä oli Henkäystähti. En suostunut pelkäämään häntä enää. Kun olin kerännyt rohkeuteni ja lähdin lähestymään aukion laidalla olevia aluskasvillisuuspöheikköjä, tunsin jonkun tarttuvan takajalkaani. Suustani pakeni ulvahdus, kun minut taas revittiin näkymättömän voiman riepoteltavaksi.

Silmäni rävähtivät jälleen kerran auki. Tällä kertaa painajainen oli päättynyt ennen sen varsinaista alkua, josta olin kiitollinen. Nieleskelin ja yritin tasata hengitystäni hetken, ennen kuin nousin ylös ja poistuin hämärästä pesästä.
Leirin pääaukiolla minua ei tervehtinytkään odottamani kirkkaus. Aurinko oli jo laskenut, ja hämärä oli hiipinyt Kuolonklaanin reviirin ylle. Olin nukkunut pidempään kuin olin osannut edes toivoa. Siitä huolimatta väsymys tuntui yhä uuvuttavalta. Monen kuun huonot unet olivat tehneet tehtävänsä. En tiennyt, montako kuuta minun pitäisi nukkua putkeen, jotta univelkani olisi kuitattu ja voisin taas olla vanha oma itseni.
Leirin pääaukiolla oleskeli edelleen muutamia kuolonklaanilaisia, mutta enemmistö oli jo vetäytynyt lepäämään pesiensä suojiin. Minä en tekisi sitä virhettä tänään. Päätin odottaa tässä niin kauan, kunnes Pimentotähti palaisi. Jos hän siis oli edes lähtenyt tapaamaan esi-isiämme kuten oli luvannut. Nyrpistin nenääni mietteliäänä. Päätin käydä varmistamassa, että päällikkö oli varmasti tehnyt kuten sovimme ja lähtenyt matkaan ajoissa. Siispä kuljin taas putouksen takana sijaitsevan pesän sisäänkäynnille.
“Pimentotähti?” huhuilin naarasta, mutta vastausta ei kuulunut. Siispä omin lupineni työnsin kuononi sisään hämärään pesään. Silmäilin tyhjää pesää ja tunsin helpotusta. Pimentotähti oli pitänyt lupauksensa. Hän oli lähtenyt tapaamaan Henkäystähteä. Ongelmani oli lähellä ratkaisua, oloni oli huojentunut. Lysähdin voipuneena istumaan pesän sisäänkäynnille ja nostin katseeni taivaalle. Ummistin silmäni ja annoin itselleni luvan vain olla hetken aikaa paikoillani miettimättä mitään.
Kun olin aikani siinä istuskellut, nousin ylös ja suuntasin takaisin aukion paremmalle puolelle, jossa suurin osa klaanin jäsenistä vietti päivisin aikaansa. Nyt aukio oli lähes tyhjillään. Suuntasin tuoresaaliskasalle, sillä tajusin ruokailujen jääneen tänään kokonaan väliin. Vatsani suorastaan karjui ruokaa, kun aloin miettiä asiaa. Nykyisin liian usein kävi niin, että ahdistus peitti nälän tunteen alleen. Tiesin laihtuneeni edellisten kuiden aikana enemmän kuin soturin pitäisi laihtua viherlehtisin. Viherlehtenä sotureiden pitäisi tankata, sillä lehtikato tarkoitti lähes aina vähempää tuoresaalismäärää ja siispä myös laihtumista. Loppuviherlehden ajan minun olisi tankattava vatsani täyteen joka päivä, jotta saisin kerättyä riittävästi painoa lehtikatoa varten.
Silmäilin hetken ajan hieman karun näköistä tuoresaaliskasaa. Auringonlaskun partioiden jälkeen kuolonklaanilaiset olivat kaiketi vieneet päältä parhaimmat ja jättäneet jäljelle vain rippeet, jotka eivät muille kelvanneet. En nirsoillut tänään, joten nappasin vain tuoresaaliskasasta rähjäisen hiiren, jonka kannoin lähelle piikkihernetunnelia. Halusin olla siinä ja nähdä heti, kun Pimentotähti palaisi takaisin leiriin.

Yö oli saapunut ja viimeisetkin leirin soturit olivat siirtyneet pesiinsä yöpuulle. Vain vartioon määrätty kissa oli jäänyt oleskelemaan pääaukiolle ja valvomaan muiden unta. Huomasin, että hänen kävellessään välillä ympäri leiriä, hänen katseensa käväisi vähän väliä minussa. En saanut mieleeni nuorehkon soturin nimeä, eikä sillä ollut minulle oikeastaan edes merkitystä.
Olin istunut ajatuksiini uppoutuneena ties kuinka kauan. Tuijottanut vain tyhjyyteen, ajattelematta mitään. Se oli rentouttavaa.
“Apua! Tulkaa auttamaan!” ulvaisu kaatuneen kuusen takaa sai minut valpastumaan. Korvani nousivat välittömästi pystyyn ja yritin etsiä katseellani huutajaa, mutta mitään ei näkynyt. Avunhuuto kuitenkin toistui, joten nousin ylös ja empimättä suuntasin kaatuneen kuusen taakse. Lumisessa maassa erottui kolmet pienen pienet jalanjäljet. Kaksi pientä pentua seisoi lammen edessä selkä minuun päin. Siinä ei ollut mitään järkeä. Kolmet jäljet, mutta vain kaksi pentua… Kunnes se iskeytyi tajuntaani. Kolmas pentu oli pudonnut lampeen. Katseeni osui lammen veteen. Pikkuruiset, valkoiset käpälät ja pennun pää nousivat ajoittain pintaan, mutta pentu ei osannut uida. En aikaillut, vaan syöksyin pentujen ohi ja loikkasin empimättä jääkylmään veteen.
Kun sukelsin hallitusti pinnan alle, vesi ei tuntunut niin kylmältä kuin olin odottanut. Pennun räpiköinti oli lakannut, se oli alkanut vajota kohti pohjaa putouksen luoman liikkeen voimasta. Sukelsin uudelleen ja hapuilin pennun pientä kehoa. Vasta kolmannella yrityksellä sain kiinni pennun niskanahasta ja revin hänet mukanani takaisin lammen pinnalle. Onnistuin viimeisillä voimillani nostamaan märän karvamytyn leirin kiviselle maalle.
“Taivaspentu!” jostain kantautui huolestunut huudahdus. Pentu vietiin pois, mutta minä en jaksanut edes avata silmiäni. Olin niin väsynyt, uiminen ja pennun pelastaminen olivat vieneet paljon voimiani. Odotin maassa maaten niin kauan, että hengitykseni oli kutakuinkin tasaantunut. Pakotin itseni nousemaan ylös, sillä en voisi jäädä tähän makaamaan.
“Oletko kunnossa?” pelottavan tuttu ääni kysyi. Se sai minut säpsähtämään. Harmaaraidallinen kolli seisoi vierelläni, hänen lämmin kehonsa oli saapunut vierelleni ja kolli antoi minun nojata häneen.
“Miksi en olisi?” tiuskaisin Henkäysvarjolle irrottautuessani hänen kehonsa lämmöstä. Ravistelin läpimärkää turkkiani, jolloin pisarat lensivät ympäriinsä, myös raidallisen kollin päälle. Henkäysvarjo kavahti taaemmas ja käänsi päätään pois, kun pisarat lensivät hänen kasvoilleen. En aikonut jäädä tähän tuon kollin seuraan, joten lähdin kävelemään poispäin lammelta.
“Sinun kannattaisi käydä parantajan luona”, Henkäysvarjo sanoi seuratessaan minua. Pudistelin päätäni.
“Ei käy”, nau’uin päättäväisesti ja kävelin pois Henkäysvarjon luota. Hän seurasi minua kuin korppikotka loukkaantunutta kissaa. Oloni tuntui väsyneeltä, enkä jaksanut toisen kissan seuraa juuri nyt. Askeleet seurasivat minua yhä.

Minua turhautti se, miten Henkäysvarjon täytyi kulkea perässäni ja kytätä minua aina, sama mitä tein. Kun askeleet eivät lakanneet, käännähdin ympäri valmiina sanomaan kollille suorat sanat. Mutta kun käännyin ympäri, näin takanani vain pimeän, tyhjän leirin. Hämmennys ja pelko saivat märät niskavillani nousemaan pystyyn.
“Henkäysvarjo?” nau’uin hiljaisella äänellä, varoen herättämästä läheisissä pesissä nukkuvia kissoja. Mutta soturia ei näkynyt missään. Henkäysvarjo oli tiessään. Sillä välin kun tuijotin typeränä tyhjää leiriä, en huomannut lähestyviä askeleita takanani. Siispä kun tuttu ääni kantautui takaani, säikähdin ja loikkasin ilmaan, kääntyen samalla ympäri valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun.
Karvat pystyssä ja hampaat paljastettuina käännyin kohti vihollista, joka ei ollutkaan vihollinen. Mustaturkkinen Pimentotähti katsoi minua silmät suurina.
“Putositko lampeen?” hän kysyi ja katsoi minua hieman yllättyneen oloisena. Kurtistin kulmiani ja olin osoittamassa hännänpäälläni pentutarhalle, jonne kaksi muuta pentua olivat lähteneet, mutta kun käänsin katseeni sinne, huomasin pesän edustan olevan tyhjä. Selkäpiitäni karmi, jotain outoa oli meneillään. Mutta en halunnut näyttää aivan kahjolta Pimentotähden edessä, joten kohautin vain huolettomasti lapojani.
“Kävin uimassa odotellessani sinua”, valehtelin ja sipaisin kielelläni yhä märkiä rintakarvojani. Pimentotähti siristi hieman silmiään, näytti kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Mutta sen sijaan että hän olisi jatkanut asiasta puhumista, hän nyökkäsi pesäänsä kohti.
“Tule, minä kerron sinulle uutiset”, mustaturkkinen naaras lupasi ja viittoi hännän heilautuksella minut perässään kaatuneen kuusipuun taakse.
Kun kuljimme pentutarhan ohi, katseeni käväisi sen sisäänkäynnillä. Olin ollut varma, että vielä hetkeä aiemmin pennut olivat oleskelleet sen sisäänkäynnillä.

“En tavannut häntä”, Pimentotähti ilmoitti, kun olimme istuneet alas vastakkaisille seinustoille hänen pesässään. Pesä ei ollut kooltaan erityisen suuri, mutta me kaksi pienikokoista kissaa mahduimme aivan vaivatta sinne kahdestaan. Mukaan olisi mahtunut vielä muutama kissa, mutta tähän keskusteluun emme kaivanneet ulkopuolisia korvia. Katsoin Pimentotähteä epäuskoisena.
“Miten niin et tavannut häntä?” kysyin, “kävitkö sinä edes Kuuluolalla?”
Pimentotähden katse oli terävä, hän pudisteli pienesti päätään ja päästi suustaan epäuskoisen huokauksen.
“Epäiletkö sinä minun valehtelevan sinulle?” naaras kysyi nyt aavistuksen verran kireämmällä äänellä. Ellen olisi tuntenut päällikkö niin hyvin kuin tunsin, en varmasti olisi huomannut hänen ärsyyntymistään. Mutta olin tuntenut naaraan lähestulkoon koko ikäni. Olin oppinut tulkitsemaan hänen ilmeitään ja eleitään ja tiesin, milloin kannattaisi olla hiljaa ja milloin ei. Mutta tällä kertaa minä en välittänyt siitä, että olin ajamassa päällikköäni tilanteeseen, jossa hän saattaisi ärsyyntyä tai jopa suuttua. Tämä oli kenties ensimmäinen kerta, kun uskalsin puhua päällikölle tähän tapaan saati sitten epäillä hänen sanojaan. Kohotin hieman leukaani ennen kuin rikoin yllemme laskeutuneen kireän hiljaisuuden.
“Valehteletko sinä?” esitin vastakysymyksen ja loin haastavan katseen päällikön siniharmaisiin silmiin. Pimentotähti ei irrottanut katsettaan silmistäni, kun hän vastasi ilmeettömän:
“En.”
“Miten niin et sitten tavannut Henkäystähteä?” kysyin irrottamatta edelleenkään katsettani Pimentotähdestä. Olin ollut varma, että tämä olisi ollut hetki, joka ratkaisisi kaiken, joka soisi minulle viimeinkin rauhan. Olin uskonut Pimentotähden olevan ainoa kissa, joka saattaisi pystyä auttamaan minua. Nyt huomasin, miten hirvittävän väärässä olin ollut.
“Yritin kysyä sitä Punatähdeltä, mutta Henkäystähti ei saapunut tapaamaan minua. Näyttää siltä, ettei hän tahdo puhua kanssani”, mustaturkkinen naaraskissa naukui ja kohautti lapojaan, kuin olisimme puhuneet siitä, että saalis oli päässyt häneltä karkuun. Hermoni alkoivat kiristyä ja purin hampaitani tiukasti yhteen. Pudistelin epäuskoisena päätäni.
“Sitten sinun on yritettävä uudelleen”, ääneni oli kylmä, tunteeton. Se ei ollut kysymys. En koskaan kohdellut päällikköäni näin epäkunnioittavasti, mutta en ollut pahoillani teostani. Olin vihainen, enkä saanut pidettyä tunteitani kurissa. Pimentotähti irrotti katseensa silmistäni ensimmäisenä. Hän huokaisi ja vilkaisi pesän kattoa. Oliko pyyntöni liikaa vaadittu?
“En usko, että siitä on mitään hyötyä. Jos hän ei tahdo tavata minua, mitä minä voin tehdä asialle?” päällikkö kysyi.
“Yrittää uudelleen. Jos koko metsän ainoa saalis pääsee sinulta kerran karkuun, annatko sen mennä ja jäät odottamaan nälkäkuolemaa vai lähdetkö sen perään uudelleen?” esitin Pimentotähdelle kysymyksen, yrittäen saada hänet ymmärtämään typeryytensä.
“Tietenkin lähtisin sen perään uudelleen, mutta paremmalla ajalla. Säikähtänyt saalis on varovaisempi niin kauan, että uskoo uhan olevan tiessään”, mustaturkkinen naaras vastasi. Hänen äänensä oli kylmä, enkä käsittänyt, miten hän saattoi olla tuollainen. Mikä Pimentotähteen oli oikein mennyt?
“Eli sinä yrität uudelleen”, vastasin, enkä antanut Pimentotähdelle aikaa vastaväitteisiin, “jos sinä oikeasti koskaan olet ollut minun toverini, sinä teet niin. Jos jätät minut pulaan, sinä olet vastuussa minun kuolemastani.”
Enempää minä en sanonut. Raivo kupli sisälläni, minun oli lähdettävä. Jos olisin jäänyt, en olisi välttämättä kyennyt hillitsemään itseäni. Olisin käynyt kiinni Pimentotähden kurkkuun, vaikka tiesinkin sen todennäköisesti johtavan omaan kuolemaani. Pimentotähti ei ehtinyt vastata mitään, kun olin jo lähtenyt hänen pesästään. Kirosin mielessäni kaikki kiroukset, mitä suinkin osasin. En uskonut Pimentotähden seuraavan minua, mutta päädyin kuitenkin lähtemään ulos leiristä. En suostunut siihen, että hän olisikin saapunut pian luokseni käymään keskustelun loppuun asti.

Suorastaan kihisin kiukusta. Rauhoittuminen tuntui vaikealta. Jopa korvissa humiseva tuuli ärsytti minua, vaikka tavallisesti se sai minut rentoutumaan. Mitä kovempaa juoksin, sitä kovempaa tuuli humisi korvissani ja sitä enemmän raivoissani olin. Saavuin joelle ja pysähdyin sen eteen. Joen virtaus oli tässä kohdassa heikkoa. Taivaan pilvipeite oli alkanut rakoilla ja kuu sekä tähdet heijastuivat joen veden pinnalle. Sitä mukaa kun vesi virtasi eteenpäin, taivaalta heijastuvat kuvajaiset väreilivät. Laskin katseeni aivan alaspäin, omiin kasvoihini. Kuvajaiseni näytti oudolta. En osannut sanoa, mikä siinä oli väärin, mutta jotain siinä oli. Kallistin hieman päätäni ja yritin keksiä ongelman, mutta mitään varsinaista vikaa en itsestäni löytänyt. Jokin tuntui muuttuneen, kasvoni eivät enää näyttäneet omiltani.
“Tuhkajuova!” ulvahdus sai minut säpsähtämään. Minusta oli tullut säikky kuin hiirulainen. Jokainen epämääräinen rasahdus ja yllättävä huudahdus sai minut säikähtämään. Vilkaisin taakseni, josta ääni oli kuulunut. Järkytyksekseni erotin edessäni Henkäystähden. Nielaisin ja käännyin ympäri, jotta seisoimme kasvotusten metsässä. Välissämme oli ainakin neljä ketunmittaa, mutta Henkäystähti se tosiaankin oli. Olisin tuntenut tuon harmaaraidallisen turkin ja siniset silmät jopa unissani. Näinkö minä unta? Olinko todella nukahtanut metsään huomaamattani? Mutta tällä kertaa emme olleet pimeän taivaan varjostamassa metsässä, vaan Kuolonklaanin reviirillä. Henkäystähti oli ovela. Hän yritti harhauttaa minua näin, mutta minä en mennyt hänen harhautukseensa. Käännyin nopeasti ympäri ja loikkasin suoraa päätä veteen. Pääni upposi pinnan alle, mutta potkin taitavasti itseni takaisin pinnalle. Uin vastarannalle vaivatta ja vilkaisin taakseni.
“Ei”, epätoivoinen parahdus pakeni suustani tuijottaessani typötyhjää vastarantaa. Henkäystähti oli kadonnut. En voisi jäädä tähän. Minun oli paettava. Paettava jonnekin, mistä hän ei löytäisi minua. Valtava ahdistus kaihersi mieltäni, se teki ajattelemisesta vaikeaa, lähestulkoon mahdotonta. Ainoa keinoni päästä pakoon oli juosta. Ja niin minä juoksin.
Juoksin.
Juoksin.
Ja juoksin.
Minulla ei ollut aavistustakaan, minne väsyneet jalkani minua veivät. Minun oli löydettävä tieni ulos tästä labyrintista, johon Henkäystähti oli minut ajanut. Pimentotähdestä ei ollut apua, joten minun oli selvittävä yksin.
Joka ikinen lihakseni tuntui olevan tulessa, kun minä vain juoksin ja juoksin ilman päämäärää. Vilkuilin kaiken aikaa epäluuloisesti ympärilleni, yrittäen selvittää seurasiko Henkäystähti minua. Saisiko hän minut kiinni? Jos saisi, pelini olisi pelattu. En saisi kuolla Pimeyden Metsään.

En ollut varma, kuinka kauan olin juossut. Se saattoi olla vain pieni hetki tai puoli päivää, mutta olin aivan loppu.
Mutta pysähtyminen ei ollut ratkaisu. Minä en voisi pysähtyä, en ennen kuin heräisin tästä painajaisesta. Jos pysähtyisin nyt, olisin vainaa.
Olin kuulevinani Henkäystähden naukaisun. Se sai minut tolaltani. Katseeni alkoi kiertää välittömästi pimeää metsää, mutta en nähnyt häntä missään. Ja se jos jokin koitui kohtalokseni. Keskellä kulkemaani polkua oli maan pinnan alta esiin puskeva juurakko, jonka huomasin vasta, kun jalkani oli osunut siihen ja olin lentänyt kaaressa naama edellä multaiseen maahan.
“Auh”, voihkaisin surkeana, kun sain kasvoni irti märästä maasta. Kipu vihlaisi poskeani ja jalkojani, kun nousin ylös jatkaakseni matkaani.
“Hei! Pysähdy!” ääni kuului jostain läheltä. Ei. Minä en voisi pysähtyä. Mutta jalkojani särki liikaa. Vaikka yritin pinkoa pakoon, pako jäi vain yritykseksi. Henkäystähti astui esiin aluskasvillisuuden seasta. Olimme saapuneet tutulle aukiolle. Taisteluaukiolle. Aukio oli sama, johon Henkäystähti johdatti minut joka yö. Nyt olimme täällä taas.
“Tuhkajuova”, Henkäystähti naukui nimeni, kuin olisi yllättynyt tavatessaan minut. Hänen vierellään seisoi kolme muuta kissaa. Tunnistin heistä jokaisen. Valkoturkkinen Liekkihäntä, tummanharmaa Jyrkänneloikka ja punaturkkinen kissa: Punatähti.
“Ei voi olla”, henkäisin epäuskoisena. Oliko Henkäystähti puhunut jokaisen minulle tärkeän kissan minua vastaan? Kohtasin entisen mestarini, isäni ja entisen päällikköni katseet epäuskoisena, pettyneenä. Pimeyden Metsä oli pettynyt minuun. En ollut täyttänyt vaatimusta, jonka esi-isät olivat niskoilleni langettaneet. Minä olin epäonnistunut.
“Sinun ei pitäisi olla täällä”, Henkäystähti naukui matalalla äänellään ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs minua. Kavahdin taaksepäin, sillä vaikka olinkin epäonnistuja, en suostuisi kaatumaan näin. Henkäystähti oli piinannut minua kuiden ajan, mutta tämä ei olisi minun tarinani loppu. Minun oli voitettava Henkäystähti ja näytettävä kaikille, että olin kaikkien aikojen paras soturi.
“Ja silti sinä aina vain tuot minut tänne”, sähisin hampaideni välistä, pelkäämättä entisen kumppanini katsetta. Henkäystähden ilme ei yllätyksekseni ollut lainkaan vihainen. Se suorastaan pursusi rakkautta, aivan kuten aina. Mutta minä en langennut moiseen ansaan. Tiesin, että se oli vain ansa, jonka Henkäystähti oli virittänyt minulle. Hän yritti saada minut pehmenemään, jotta hän saisi sittemmin nauraa, miten helppo olin ollut.
“Tuhkajuova, en ymmärrä mistä sinä puhut”, harmaaraidallinen kolli esitti ja katsoi minua kuin kajahtanutta. Purin hampaitani yhteen niin kovaa, että tunsin veren rautaisen maun suussani.
“Mitä me teemme tuolle?” Punatähti kysyi ja vilkaisi Henkäystähteä. Minut todellakin oli petetty. Kun Henkäystähden katse kääntyi Punatähden suuntaan, tilaisuuteni koitti. En epäröinyt, toimin vain täysin alkukantaisten vaistojen varassa: ole saalis tai saalistaja. Minä olin saalistaja.
Kynnet ojossa syöksyin kohti Henkäystähteä, kun hän oli vähiten sitä odottanut. Hampaideni upotessa edesmenneen päällikön pehmeään kaulaan, ilmoille kajahti veret seisauttava huudahdus. Kuten arvelin, Henkäystähti ei kaatunut noin vain. Hän kierähti ympäri ja painoi minut alleen. Pakotti minut irrottamaan otteeni.
“Ei! Pysykää kaukana!” kolli ulvahti kolmelle muulle Pimeyden Metsän jäsenelle, jotka kaiketi olivat rynnistämässä auttamaan toveriaan.
“Tuhkajuova, lopeta”, Henkäystähti naukui ja kohtasi katseeni. Lakkasin rimpuilemasta, ja katsoin kolli suoraan silmiin. Hetken ajan olimme siinä. Vain me kaksi, koko muu maailma jossain kaukaisuudessa. Henkäystähti nousi hitaasti pois päältäni, pitäen katseensa visusti silmissäni. Kun hän näytti olevan varma siitä, etten enää yrittäisi mitään typerää, minä tein liikkeeni. Nopea kierähdys pois selältäni ja syöksy kohti kaulaa, johon olin onnistunut jo aiemmin saamaan aikaiseksi vertavuotavan haavan. Se oli siinä. Puraisu, riuhtaisu.
Minä voitin.
Minä. Voitin. Alkoi kuulua korinaa, kun veri pulpahteli punaisena lähteenä ulos Henkäystähden kurkusta.
“Minä voitin”, henkäisin ja katsoin epäuskoisena edessäni makaavaa kollia. Henkäystähti aukoi suutaan. Aluksi en saanut selvää hänen sanoistaan. Viimeisillä voimillaan kolli toisti sanan niin monta kertaa, että viimein sain siitä selvää:
“Pakene.”

Henkeä haukkoen räväytin silmäni auki. Happi ei tuntunut kulkevan, joka paikkaa särki. Olin tottunut siihen, miten eläviltä unet tuntuivat, mutta tämä olo oli eri kuin koskaan aiemmin. Hiljalleen unen tapahtumat alkoivat palata mieleeni. Minä olin tappanut Henkäystähden. Liekkihäntä, Jyrkänneloikka ja Punatähti olivat kääntyneet minua vastaan. Esi-isäni vihasivat minua.
Minä olin epäonnistuja. Olin uskonut, että tässä tilanteessa olisin voinut olla helpottunut. Piinaajani oli saatu pois kuvioista, mutta oloni oli kaikkea muuta kuin helpottunut. Henkäystähti oli käskenyt minun paeta. Mutta paeta mitä ja miksi? Ahdistus tuntui lamaannuttavalta. Jalkani eivät suostuneet tottelemaan, en päässyt ylös, vaikka yritin.
Vasta jonkin ajan päästä havahduin siihen, etten ollut sotureiden pesässä. Olin luullut lähistöltä kantautuvaa pauhua vesiputoukseksi, mutta se ei ollut sitä. Se oli joki, jonka rannalla minä makasin. Minä olin metsässä, en leirissä. Mieleeni muistui se, miten olin viime yönä lähtenyt leiristä sen jälkeen, kun olin keskustellut Pimentotähden kanssa. Olin nukahtanut metsään.
Yritin nousta, mutta jalkani eivät suostuneet toimimaan. Minua paleli, sillä turkkini tuntui läpimärältä. Oliko tämä Pimeyden Metsän tapa kostaa minulle? Aikoivatko esi-isäni tappaa minut metsään, joka oli pyhä koko klaanilleni, kaikille esi-isilleni? Yritin moneen kertaan, mutta jalkani eivät totelleet. Siispä tyydyin katselemaan ylleni avautuvaa maisemaa.
Kuusien latvat kurkottelivat kohti taivasta, ja suoraan yläpuolellani näkyi kirkkaansininen, pilvetön taivas. Aurinko ei näyttänyt olevan kuin vasta noussut, sillä sen säteet heijastuivat sen noususuunnasta, ainakin oletin niin. Saattoi se olla auringonlaskukin, mutten uskonut voineeni nukkua metsässä kokonaista päivää ilman, että yksikään partio olisi löytänyt minua. Jostain kaukaisuudesta korviini kantautui rauhoittavaa lintujen laulua. Toisinaan laulun katkaisi variksen ruma raakunta.
Annoin silmieni sulkeutua ja vajosin jälleen uneen.
Tällä kertaa uni ei ollut painajainen, se oli vain pimeyttä, joka oli imenyt minut sisäänsä. Se ei ollut lepoa, vaan jatkuvaa ahdistusta, tuskaa..

“Tuhkajuova!” huuto tunkeutui tiedottomuuteni tielle. Se pakotti minut pois pimeydestä, joka oli nielaissut minut sisäänsä. Olin liian väsynyt avatakseni silmiäni tai vastatakseni huutoon, joka toistui uudelleen, mutta tällä kertaa lähempää.
“Hän on täällä!” ääni huusi, yhä vain lähempää, “tulkaa äkkiä! Hän on haavoittunut!”
En edelleenkään jaksanut avata silmiäni. Kuulin askeleita, useita askeleita. Sitten puhetta, josta tunnistin vain yksittäisiä sanoja.
“Maannut tässä… Kylmettynyt… Leiriin välittömästi… Ota kiinni…”
En ollut varma, olinko yhä unessa vai jo herännyt. Joka paikkaa särki, olo oli epätodellinen. Olin voittanut, Henkäystähti oli kuollut. Minä olin voittaja.
Pimeyden metsä vihasi minua. Olin tuottanut pettymyksen kaikille.
Mutta miksi? Mitä minä olin tehnyt väärin?
Niin tietysti.
Minä olin rakastunut Väärävarjoon. Olin pettänyt läheiseni.
En ollut antanut elämääni soturiudelle. Olin ollut heikko, olin edelleen heikko.
Edelleen, sydämeni kuului hänelle. Virheelle, jonka ei koskaan pitänyt saapua elämääni.
Minä olin ansainnut tämän.
Raotin hitaasti silmiäni. Oli liian kirkasta, minun oli suljettava silmäni välittömästi uudelleen. Siispä ummistin silmäni taas ja vajosin pimeyteen.

Nautin hiljaisuudesta, jonne olin vajonnut. Niin monen kuun ajan pääni oli ollut täynnä jatkuvaa meteliä ja rauhattomuutta, että jopa tämä ahdistava pimeys tuntui helpottavalta.
“Tuhkajuova”, ääni tunkeutui hiljaisuuteeni. Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni, varautuen eteeni avautuvaan kirkkauteen. Mutta kirkkautta ei tullut. Oli hämärää, erotin yläpuoleltani tummaharmaan kallioseinämän. Väsymys tuntui lamaannuttavalta, joten vaikka olisin halunnut silmäillä leposijaani tarkemmin, silmäni painuivat väsymyksestä kiinni.
“Oletko sinä hereillä?” tuttu, rauhallinen naukaisu kysyi. Vedin syvään henkeä ja raotin taas silmiäni. Käänsin hitaasti päätäni kohti puhujaa.
Pimentotähden ilme oli synkkä. Näin naaraan ensimmäistä kertaa koskaan sellaisena. Hänen siniharmaista silmistään paistoi sääli. Syvä, inhottava sääli. Mutta enää se ei tuntunut niin pahalta, sillä minä tiesin, mistä se johtui. Hän oli päällikkö, hän tiesi sen. Kenties hän oli tiennyt jo pitkään, että minä olin pelkkä nolla. Pimeyden Metsän silmissä epäonnistuja, jota täytyikin sääliä.
“Miltä näyttää?” tuhahdin rohisevalla äänellä. Kurkkuni oli karhea, olin todella janoinen. Kohotin hieman päätäni ja yritin pyytää vettä, mutta kurkustani ei lähtenyt enää sanoja. Pimentotähti nousi ylös.
“Tässä on vettä”, hän ilmoitti ja laski eteeni läpimärän sammaltupon. Tyydyin siihen, ja kostutin kurkkuani oikein antaumuksella kylmällä vedellä.
Pimentotähden suusta pääsi huokaus, kun olin saanut juotua ja laskin pääni takaisin sammaliin. Vasta nyt havaitsin ympärilläni leijailevat kitkerät yrttien hajut. Olin parantajan pesässä. Mutta miksi? Enhän minä ollut tietääkseni loukkaantunut, vain väsynyt ja uupunut jatkuvasta valvomisesta.
“Tuhkajuova”, mustaturkkinen päällikkö lausui nimeni hiljaisella äänellä. Ääni ei ollut kylmä, se oli enemmänkin tuskainen. Jo yksi sana ja tuo katse paljastivat, että jotain pahaa oli tapahtunut. Siristin silmiäni.
“Mitä?” kysymys tuli suustani turhan äkäisesti, mutta Pimentotähti ei näyttänyt piittaavan siitä. Hänen ilmeensä ei muuttunut kireäksi kuten aiemmin, vaan pysyi juuri sellaisena kuin se oli koko tämän pienen kohtaamisen ajan ollut.
“Sinä et taida olla aivan kunnossa”, naaras päästi sanat suustaan raskaan huokauksen kera. Päällikkö pudisteli päätään. Kurtistin kulmiani.
“Minä olen vain väsynyt”, vastasin niin rauhallisesti kuin vain pystyin. Jos nyt päästäisin raivoni vapaaksi, kukaan ei takuulla uskoisi minun olevan kunnossa.
“Ei se ole vain sitä”, Pimentotähti sanoi vaimealla äänellä. Pudistelin päätäni. Mieleeni palasi viimeöinen uni. Minun oli kerrottava Pimentotähdelle tapahtuneesta. Hänen oli saatava tietää. Vaikka ehkä hän tiesikin sen jo. Ehkä siksi hän kuvitteli, etten minä ollut kunnossa. Olivatko esi-isät kertoneet Pimentotähdelle Henkäystähden kuolemasta jo näin pian?
“Kuuntele”, ärähdin ja löysin jostain voimaa nousta istumaan. Halusin olla samalla tasolla Pimentotähden kanssa, eikä se onnistuisi maaten. Pimentotähti näytti valpastuvan, mutta hän pysyi vaiti.
“Minä tein sen”, sain sanotuksi. Katseeni leimusi, se oli nauliintunut Pimentotähteen kuin mielipuolella. Tiedostin sen itsekin, mutten voinut sille mitään. Mustaturkkinen naaras siristi silmiään:
“Mitä sinä teit, Tuhkajuova?”
Pimeyden Metsän esi-isämme eivät siis olleet päässeet vielä kertomaan asiasta päälliköllemme. Vedin syvään henkeä, kun paljastin tekoni:
“Minä kohtasin Henkäystähden. Pimentovarjo, minä tapoin Henkäystähden. Hän on poissa. Hän ei piinaa minua enää.”
Jokin muuttui naaraan katseessa. Hän ummisti hetkeksi silmänsä ja veti syvään henkeään. Soturin kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme.
“Ei, Tuhkajuova, ei siinä niin käynyt”, naaras sanoi hiljaa päätään pudistellen.
En peitellyt hämmennystäni. Kulmani kohosivat ja silmäni laajenivat. Oliko Pimentovarjo sittenkin jutellut esi-isiemme kanssa? Tiesikö hän, että olin vihattu kaikkien Pimeyden Metsän jäsenten keskuudessa?
“Mistä sinä tiedät mitä on käynyt ja mitä ei?” kivahdin ja olin vähällä horjahtaa. Kimpaantuminen sai aikaan huonon olon ja huimauksen. Koko maailma tuntui heittävän kuperkeikkaa, minun oli palattava makuulleen, etten olisi päästänyt koko vatsani sisältöä Pimentovarjon päälle.
“Korppitähti kävi aamulla vierailulla leirissä”, mustaturkkinen soturi lausui. Hänen äänessään oli jotain outoa, hyvin epä-Pimentovarjomaista. Kurtistin kulmiani, suustani pääsi epäuskoinen naurahdus.
“Ja hänkö tietää, mitä viime yönä tapahtui Pimeyden Metsässä”, lausuin silmiäni pyöritellen. Pimentovarjo pudisti päätään.
“Tuhkajuova, sinä et taistellut viime yönä Pimeyden Metsässä”, naaras naukui ääni väreillen. Hän veti syvään henkeä ja nosti katseensa hetkeksi pesän kiviseen kattoon, ennen kuin lausui:
“Sinä tunkeuduit Eloklaanin reviirille ja kohtasit heidän partionsa. Sinä tapoit Väärävarjon.”
Ne sanat saivat vereni seisahtumaan. Katsoin epäuskoisena Pimentotähteä. Yritin saada kiinni tapahtumista, joita en muistanut tapahtuneen.
“Ei”, yritin vastustella kireällä, epäröivällä äänellä, “eikä, ei se niin mennyt. Se oli Henkäystähti. Minä olin unessa. Ei, miksi sinä kerrot minulle valheita, Pimentotähti?!”
Päällikön katse oli nyt epätoivoinen, kun hän pudisteli pahoitellen päätään.
“En minä sinulle valehtele. Sumutuuli epäilee, että sinun muistisi on pätkinyt jo pidempään”, päällikkö huokaisi, aidosti pahoillaan. Tämä puoli Pimentotähdestä oli sellainen, jota en ollut tottunut näkemään. Hänen sanansa iskeytyivät mieleeni hyökyaallon lailla. Se vetäisi matalaksi kaiken muun.
Epäuskoinen ilme kasvoillani, täysin jähmettyneenä katsoin päällikköäni. Sanat yrittivät paeta suustani, mutta suuni vain aukeni ja sulkeutui taas. Mitään ei tullut ulos. Tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat kirvellä silmiäni.
“Ei.. Ei..”, sain vain sanottua, kun viimein kykenin puhumaan. Väärävarjo oli kuollut.
Se ei ollutkaan ollut unta. Minä todella olin seonnut. Olin ollut sekaisin jo kauan. Ei minua kukaan piinannut, minä olin sekaisin. Olin kuvitellut kaiken. Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen, pienen hetken ajan ajatus oli hyvin selkeä. Viimein syy kaikelle sille, mitä olin kokenut viimeisten vuodenaikojen saatossa, oli selvinnyt. Ei se johtunut väsymyksestä, vaan jostain aivan muusta. Ymmärsin nyt, miksi olin liian usein nähnyt kissoja, jotka olivatkin hetkessä kadonneet aivan toisaalle.
Se ei ollutkaan väsymystä. Minun mieleni oli sammumassa. Jokin oli mennyt vikaan.
“Emo?” hiljainen kuiskaus kantautui Pimentotähden takaa. Neljä hahmoa astelivat sisään pesään. Nelikko pysytteli hieman etäämmällä, mutta tunnistin heidät vaivatta.
Varissulka, Lampiväre, Lätäkkölempi ja Lammikkoloikka. Kaikki elossa olevat pentuni. Minun lihaa ja verta. Kaikki se, mitä minusta jäisi jäljelle, kun elämäni maan päällä olisi ohi. Tai ei aivan kaikki. Ajatukseni siirtyivät Pohjaharhaan. Valkoturkkiseen kolliin, joka eli Eloklaanille henkeen ja vereen. Kissa, joka oli vereltään puoliksi kuolonklaanilainen ja puoleksi eloklaanilainen. Minun lihaa ja vertani. Poika, johon en koskaan saanut tutustua. Ummistin hetkeksi silmäni. Ajatukset tuntuivat liian kivuliailta.
“Tietävätkö kaikki?” epätoivo valtasi minut, kun esitin kriittisen kysymyksen Pimentotähdelle. Pelkäsin, että maineeni kunniallisena soturina oli pilattu lopullisesti. Minä itse olin pilannut sen teoillani. Pimentotähti pudisteli päätään rauhallisena. Hän näytti nyt huomattavasti tyynemmältä kuin aiemmin. Kenties se johtui paikalle saapuneista jälkeläisistäni tai sitten hän oli vain saanut kerättyä itsensä.
“Eivät. Minun lisäkseni vain Jääviilto, Sumutuuli ja pentusi tietävät”, Pimentotähti ilmoitti vakaalla äänellä ja lisäsi nopeasti, “kielsin heitä kertomasta tästä vielä kenellekään.”
Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. Ei ollut mitään sanottavaa.
“Voiko sitä parantaa?” kuulin Lammikkoloikan kysyvän hiljaisella äänellä. Katseeni siirtyi Pimentotähden ohi hänen takanaan seisoviin pentuihini. Kaikki olivat vakavailmeisiä, mutta kukaan ei itkenyt. Se oli hyvä. En olisi kestänyt, jos joku olisi tullut luokseni vuodattamaan turhia kyyneleitä. Minun vuokseni ei pitänyt itkeä.
Pimentotähti pudisteli päätään.
“Sumutuuli sanoi, että ei voi. Hän voi parantaa unen laatua yrteillä ja antaa mieltä vahvistavia yrttejä, mutta hänen mukaansa muistia ei voi korjata”, Pimentotähti ilmoitti ja katsoi minua suoraan silmiin, eikä kääntänytkään katsettaan pentujeni puoleen. Se oli pieni ele, josta olin hyvin kiitollinen. Hän puhui suoraan minulle, eikä pennuilleni. Minä olin yhä tässä, ja hän tunnusti sen.
Kuulin Lammikkoloikan parahtavan jotain, kiroavan hieman ja sitten katsovan minuun epätoivoisena. En pitänyt siitä, että hän näytti tunteitaan siihen tapaan. Lampiväre laski lohduttavasti häntänsä pentuetoverinsa lavoille, eikä itsekään näyttänyt kovin hyvältä. Lätäkkölempi sen sijaan istui vakavailmeisenä sisarustensa vierellä ja katsoi minuun päin. Hän ei näyttänyt olevan iloinen, muttei myöskään surullinen. Juuri sellaisen reaktion olisin kaivannut kaikilta. Varissulan ilme oli vaikealukuisempi. Suoraan sanoen en tiennyt, mitä hänen päässään liikkui. Kun hän katsoi minuun, jokin epämiellyttävä olo kulki lävitseni. Näin hänen kasvoillaan häivähdyksen Väärävarjosta. Kollista, jota olin rakastanut enemmän kuin ketään, hänen isästään. Väärävarjo.. Hän oli kuollut, minä olin riistänyt hänen henkensä.
“Olen väsynyt”, ilmoitin nopeasti, kun ajatukset lähtivät liikkeelle mielessäni sellaisella voimalla, etten kykenisi kauaa enää hallitsemaan niitä. En kaivannut seuraa. Minun oli saatava miettiä tätä asiaa hetken aikaa aivan yksin. Pimentotähti nyökäytti päätään.
“Tulen käymään taas illalla”, naaras ilmoitti ja nousi ylös. Hän kohtasi ensimmäistä kertaa pentujeni katseet ja viittoi heitäkin poistumaan pesästä. Jäin yksin yrttien katkuiseen pesään.

Kaikki tapahtunut tuntui epätodelliselta. Kuitenkin jokin oli loksahtanut kohdilleen. Koko tämän ajan olin ollut sairas, mutten ollut tajunnut sitä. Nielaisin ja vaihdoin kylkeäni niin, että katsoin pesän kivistä seinämää. Mietin viimeisten vuodenaikojen tapahtumia, tai ainakin niitä mitä mieleni antoi minun muistaa. Kaikki oli niin sekavaa. Vaikka yritin muistella, en ollut lainkaan varma, milloin oireeni olivat alkaneet. Pudistelin turhautuneena päätäni.
Ajatukseni harhailivat aina vain Väärävarjoon, vaikka yritin estellä niitä. Yritin muistaa hetken, jolloin olin taistellut hänen kanssaan. Mutta se ei onnistunut. Näin vain mielessäni Henkäystähden silmät ja katseen, korvissani kaikuivat Henkäystähden suusta päässeet sanat. Olin ollut aivan varma taistelleeni Henkäystähteä vastaan. Se olikin ollut Väärävarjo. Kyynel vierähti poskelleni, vaikka yritin olla itkemättä.
Hän ei ollut edes yrittänyt puolustautua. Viimeisillä voimillaan hän oli käskenyt minun paeta. Hän oli halunnut minun pelastuvan, pääsevän pakoon Eloklaanin sotureiden kynsistä. En muistanut, miten olin paennut tai miten olin päässyt takaisin Kuolonklaanin reviirille. Jos suruun olisi voinut kuolla, olisin varmastikin kuollut nyt. Edes Jyrkänneloikan kuolema ei ollut saanut mielessäni aikaan tällaista sekasortoa, tällaista tunnemyrskyä.
Olin surmannut kissan, joka oli aina rakastanut minua, vaikka minä olin ajanut hänet pois. Ainoan kissan, jota koskaan olin rakastanut.
“Tuhkajuova?” varovainen naukaisu pesän sisäänkäynniltä keskeytti ajatukseni. Minusta tuntui, että tätä nykyä joku oli koko ajan häiritsemässä rauhaani. Aina kun yritin ajatella, joku keskeytti minut. Käännyin katsomaan tulijaa, joka oli savunharmaa naaraskissa.
“Voitaisiinko jutella hetki?” kissa kysyi rauhallisella äänellä ja saapui luokseni, pysytellen kuitenkin ketunmitan päässä kuin odotellen lupaani saapua lähemmäs. Siristin epäluuloisena silmiäni.
“Oletko sinä Eloklaanista?” kysyin, sillä en keksinyt muuta syytä, miksi tuntematon kissa olisi lähestynyt minua. Hänen täytyi olla joku eloklaanilainen, joka oli lähetetty selvittämään tilannetta. Kenties se Korppitähti, josta Pimentovarjo oli puhunut. Naaraskissan kasvoille piirtyi pahoitteleva hymyntapainen.
“Ei, minä olen Kuolonklaanista. Olen Kuolonklaanin parantaja, Sumutuuli”, naaras esittäytyi rauhallisella, lempeällä äänellä. Katsoin häntä epäilevä ilme kasvoillani ja pudistelin päätäni.
“Sitä minä en usko, Hehkuaskel on Kuolonklaanin parantaja”, ilmoitin terävällä äänellä. Yrittikö tämä kissa huiputtaa minua ja pelleillä kustannuksellani? Katseeni kääntyi yrttivaraston suuntaan, jossa parantaja yleensä nukkui. Hehkuaskeleesta ei näkynyt jälkeäkään.
“Hehkuaskel siirtyi joitain vuodenaikoja sitten klaaninvanhimpien pesään”, Sumutuuli naukaisi rauhallisella äänellä ja istahti varovaisesti alas. Hän liikkui hitaasti ja harkitun oloisesti, joka rauhoitti mieltäni. Pudistelin päätäni, kaikki tuntui liian sekavalta.
“Ei se voi olla mahdollista… Hehkuaskelhan oli täällä vain neljäsosakuu sitten.. Silloin, kun Jyrkänneloikka kuoli”, tiuskaisin. Sumutuuli pudisti päätään.
“Muistatko sinä, kun Pimentotähti kertoi sinulle niistä muistihäiriöistä?” naaras vaihtoi aihetta ja katsoi minua lempeillä silmillään suoraan omiin, kylmiin silmiini. Taas tuntui kuin jokin olisi loksahtanut paikoilleen mielessäni. Sain kiinni muistosta, jolloin Pimentotähti oli seissyt vuoteeni vierellä. Se oli tapahtunut tänään. Tai eilen. Mutta entä Jyrkänneloikan kuolema? Ei, kyllä se oli tapahtunut. Päässäni risteili lukuisia sekavia ajatuksia, kun yritin laittaa tapahtumat oikeille kohdille päässäni pyörivää aikajanaa. Koin oloni ahdistuneeksi ja epävarmaksi.
“Muistan, tietysti minä muistan!” kivahdin, sillä en pitänyt siitä, että naaras tuntui olettavan, etten muistaisi. Sumutuuli ei säikähtänyt tiuskimistani, vaan katsoi minua yhä rauhallisesti.
“Se ei haittaa, vaikket muistaisikaan. Tahdotko kuulla, millainen sairautesi on?” Sumutuuli kysyi yhä hieman varuillaan, kuin tunnustellen reaktiotani. Siristin silmiäni. En olisi halunnut olla täällä. Halusin pois. Mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten nyökkäsin. Sumutuuli väläytti minulle lämpimän hymyn.
“Usein muistihäiriöt alkavat vanhoilla kissoilla, mutta jostain syystä sairaus on iskenyt sinuun jo noin nuorella iällä. Olen pahoillani, se on todella harvinaista. Hehkuaskelkaan ei ole aiemmin tavannut ikäistäsi kissaa, joka olisi sairastunut muistihäiriöihin. Olen pahoillani, mutta parannuskeinoa ei ole. Voimme helpottaa oloasi yrteillä, mutta sanon tämän suoraan: Tilasi johtaa kuolemaan. Olen ehdottanut Pimentotähdelle, että siirtyisit klaaninvanhimpien pesään tämän vuoksi, sillä kykysi toimia soturina on heikentynyt ja heikentyy päivä päivältä vaan enemmän”, Sumutuuli päätti puheensa pahoitteleva ilme kasvoillaan. Katsoin häntä epäuskoisena. Se, mitä tämä niin sanottu parantaja kertoi, oli pahempaa kuin teloitetuksi joutuminen. Se olisi ohi nopeasti, mutta minulle Pimeyden Metsä oli langettanut tuomion, joka repisi minut hiljalleen irti tästä maailmasta ja tekisi minusta kahelin.
“Ehei, sellaiseen minä en suostu”, ilmoitin terävällä äänellä ja nousin ylös. Nopea ylösnouseminen sai aikaan huimauksen, mutten antanut sen häiritä. Katsoin parantajaa uhkaavasti, syyttäen juuri nyt häntä minun tilanteestani. Oli saatava joku, jota syyttää ja jolle huutaa. Tiesin, ettei se ollut reilua, mutta juuri nyt minulla ei ollut voimia hillitä itseäni. Sumutuuli otti askeleen taaemmas ja katsoi minua vakava ilme kasvoillaan.
“Jos tahdot, voin pyytää Pimentotähden luoksesi keskustelemaan”, naaras naukaisi silmiään hitaasti räpytellen. Se ei kuulostanut hyvältä ajatukselta. Otin huterin jaloin askeleen pois vuoteeltani lähteäkseni pois pesästä.
“Hei, en suosittelisi rehkimistä juuri nyt. Fyysinen rasitus voi heikentää oloasi ja aiheuttaa huimausta ja pahoinvointia. Jos rehkit liikaa, sydämesi ei välttämättä kestä”, savunharmaa parantaja naukui ja kiiruhti vierelleni saadakseen vauhtini hidastumaan. Känsin murhaavan katseeni häneen. Jos katseella olisi voinut murhata, minun katseeni olisi takuulla murhannut tämän ärsyttävän kissan.
“Minähän en sinulta lupia kysele”, sihahdin ja kuljin hänen ohitseen ulos pesästä.
Yllätyksekseni pääaukiolla vallitsikin rauha ja hiljaisuus metelin sijasta. Taivas oli tummunut ja ilta oli saapunut, aurinko laski parhaillaan taivaanrannan taakse. Kun olin lähdössä kohti päällikön pesää, kun katseeni pysähtyi pesän edustalla seisovaan kissaan. Se oli harmaa raidallinen naaras, Lammikkotassu, minun tyttäreni.
“Lammikkotassu”, kohtasin oppilaan katseen ja lausuin hänen nimensä terävällä äänellä. Naaras näytti hätkähtävän, mutta hän hymyili minulle vaivihkaa.
“Lammikkoloikka”, hän korjasi varovaisesti hymyillen ja jatkoi, “miten sinä voit?”
Siristin silmiäni. En niinkään välittänyt siitä, että olin onnistunut muistamaan kissan olevan vielä oppilas vaan siitä, minkä kysymyksen hän minulle esitti. Kuolonklaanilaisten luonteeseen ei sopinut kysellä toisten vointia. Se, että olisi ensinnäkään myöntänyt voivansa huonosti, oli heikkouden merkki.
“Hyvin”, vastasin itsepintaisesti ja katsoin välinpitämättömästi tyttäreni silmien sijaan hieman ohi hänestä. Lammikkoloikka ei näyttänyt loukkaantuvan käytöksestäni, vaan hänen kasvoilleen piirtyi pieni hymynkare.
“Sepä hyvä kuulla. Oletko sinä syönyt jo?” naaras kysyi ja vilkaisi tuoresaaliskasan suuntaan, “saalistuspartio toi juuri täytettä tuoresaaliskasaan.”
Pyöräytin turhautuneena silmiäni ja päätin puhua naaraalle suoraan.
“Kuulepas”, nau’uin kireällä, turhautuneella äänellä, “minä en ole mikään pentu. Minä osaan huolehtia itsestäni. Aivan sama mitä te olette suunnitelleet, minä en ole siirtymässä klaaninvanhimpien pesään. Minä en aio viettää ankeaa loppuelämääni hyödyttömänä riippakivenä, joka hädin tuskin muistaa edes omaa nimeään.”
Lammikkoloikka katsoi minua pahoitellen, korvat hieman luimuun painautuneina. Hän kuitenkin nyökäytti ripeästi päätään.
“Niin tietysti, kyllä minä sen tiedän. Tahdon vain auttaa, jos millään voin”, naaras naukaisi ja katsoi minua totinen ilme kasvoillaan. Tiesin, ettei Lammikkoloikka tarkoittanut pahaa, mutta en pitänyt tästä ollenkaan. Halusin, että minua kohdellaan kuten ketä tahansa, eikä tällä tavalla. Mutta toisaalta, ei tämä niin pahalta tuntunut, kun kyseessä oli juuri Lammikkoloikka. Hän oli aina ollut hieman omalaatuinen, tyrkyttänyt apuaan minulle aivan kaikessa, joten sinänsä tässä hänen käytöksessään ei ollut mitään outoa. Siitä huolimatta tämä kaikki suututti minua, koska tiesin jokaisen kuolonklaanilaisen säälivän minua aivan pian, kun tieto muistisairaudestani alkaisi levitä. En halunnut sitä, en voisi sietää sellaista.
“Minä pärjään kyllä”, tiuskaisin päätäni pudistellen ja kävelin Lammikkoloikan ohi. Onnekseni hän ymmärsi olla seuraamatta minua. Minun oli päästävä pois täältä, saatava tuulettaa ajatuksiani aivan rauhassa. Siispä kävelin leirin uloskäynnille lähteäkseni pienelle kävelylle. Huomasin Jääviillon punaruskean turkin uloskäynnin lähettyvillä, mutta pyrin parhaani mukaan välttelemään kollin jäistä katsetta. Tiesin hänen olevan yksi niistä harvoista, jotka tiesivät nykyisestä tilastani – ellei hän ollut siis ehtinyt jo juoruamaan siitä jokaiselle vastaantulijalle, mikä Jääviillon tapauksessa oli erittäin mahdollista, ellei jopa todennäköistä.
Vedin syvään henkeä ja pujahdin piikkihernetunneliin. Juuri kun luulin selvinneeni, takaani kuului huudahdus:
“Hei, Tuhkajuova! Pysähdy!”
Ääni kuului Jääviillolle. Kirosin mielessäni kollin kaikilla osaamillani nimityksillä ja kiristin tahtiani. Minuahan ei leirissä voitaisi väkipakolla pitää. Juoksin niin kovaa ulos piikkihernetunnelista, että sen oksat raapivat ohutta turkkiani. Tunsin huimauksen yltyvän, mutta jatkoin juoksemista siitä huolimatta. Samalla tajusin, että todennäköisesti tämä kirottu sairaus oli ollut syy lukuisille huimauskohtauksille, joita olin saanut viimeisten kuiden aikana erityisesti niinä hetkinä, kun olin juossut saaliin perässä pidempiä matkoja.
Vihasin koko elämääni tällä hetkellä niin paljon, että minuun sattui. Elämä oli epäreilua. Halusin vain huutaa ja itkeä. Minusta piti tulla koko metsän paras soturi. Kaikki oli pilalla, koko elämäni oli pilalla. Olin varma, että tämä oli Pimeyden Metsän ylleni langettama kirous. Olin rakastunut ja antanut tunteideni ohjata minua, ja nyt se kostautui. Minulta vietiin elämä. Minulta yritettiin viedä se, mitä rakastin kaikista eniten ja minkä vuoksi minä elin. Minä en ollut mitään, jos en saanut olla soturi.
Huimaus voimistui, ja maailma alkoi keikahdella ympäri. Tasapainon ylläpitäminen oli vaikeaa. Yritin parhaani mukaan loikkia eteeni tupsahtavien kivien ja juurakkojen yli, mutta hetki hetkeltä se kävi vaikeammaksi. Vauhtini hidastui, ja lopulta lensin kuonolleni maahan. Koko maailma pyöri yläpuolellani. Kyyneleet kirvelivät silmiäni, kun katselin yläpuolellani pyörivää taivaan ja kuusten latvojen karusellia.
“Eiih”, voihkin hiljaa, kun tunsin jonkun koskettavan kylkeäni, “älä vie minua sinne.. Minä en tahdo tätä..”
Ääneni hiipui olemattomiin, sillä hengittäminen oli raskasta. Olin niin väsynyt, olin aivan loppu.
“Ei mitään hätää”, tuttu ääni naukui viereltäni. Tunsin, kuinka aivan turkkiani vasten ilmestyi lämmin kissan keho. Joku kyyristyi vierelleni ja sipaisi kielellään turkkiani. Se tuntui lohdulliselta. Edes jotain lohduttavaa tässä pimeässä maailmassa. Ummistin silmäni, sillä niiden auki pitäminen aiheutti kasvavaa pahoinvointia. Nyyhkytin onnettomana maassa kuin mikäkin pieni pentu. Olin todellakin luuseri, aivan kaheli. Inhosin itseäni.
“Jos en saa olla soturi, minä halua olla mitään”, kuiskasin hiljaa ääni säröillen ja raotin silmiäni. Vierelläni kyyhötti kilpikonnalaikukas soturi.
“Tuhkapentu, sinä et voi luovuttaa noin helposti”, naaras naukui päätään pudistellen. Räpyttelin kyyneleitä pois silmistäni.
“Mutta emo… Ei minusta ole tähän”, ääneni oli vain pientä, onnetonta piipitystä. Halusin vain käpertyä emoni viereen ja saada häneltä lohtua. Mutta emo ei antanut minulle lohtua. Hän pudisteli päätään.
“Jos suhtaudut asiaan noin, niin ei tietenkään ole. Nouse ylös ja yritä uudelleen. En minä ole kasvattanut sinusta mitään nyhveröä, joka luovuttaa ensimmäisen vastaantulevan ongelman kohdalla, enhän?” naaras kysyi terävällä äänellä. Pudistelin päätäni. Emo oli oikeassa. Minä en saanut luovuttaa.
“Kiitos emo”, kuiskasin hiljaa, ennen kuin väsymys sai taas vallan ja vajosin pimeyteen.

Seuraavat päivät olivat hieman rauhallisempia. Muistikatkoja ja -häiriöitä tuli ja meni, mutta yöt sujuivat hieman paremmin. Sumutuulen yrttien ansiosta painajaiset olivat pysyneet poissa. Mieltäni kalvoi jatkuvasti epämiellyttävä ajatus siitä, että pian tilani olisi yleinen puheenaihe koko Kuolonklaanissa. Minusta puhuttaisiin, minua halveksittaisiin tai säälittäisiin. En kestäisi sellaista. Pimentotähti oli ilmoittanut, että hän siirtäisi minut klaaninvanhimpien joukkoon heti, kun pääsisin pois parantajan pesältä. Olin tiukasti ilmoittanut, etten hyväksynyt hänen päätöstään. Hän ei vastavuoroisesti hyväksynyt minulta kieltäytymistä. Yritin ymmärtää Pimentotähteä, mutta hän ei yrittänyt ymmärtää minua ollenkaan. Hänen jos jonkun olisi täytynyt tietää, ettei minusta ollut klaaninvanhimman elämään. Minä aloin itse hiljalleen ymmärtää, ettei sellainen kissa voinut toimia soturina, joka saattaisi käydä klaanitoverinsa kimppuun luullessaan tätä viholliseksi.
Pentuni sekä Pimentotähti olivat vierailleet luonani useita kertoja päivässä. Olin ehkä hieman huono emo, mutta koin, että paikalla olivat kaikki ne pennut, joista minä aidosti välitin ja joilla oikeasti oli väliä. Koko ensimmäinen pentueeni oli mennyt ja kuollut, mutta heidän läsnäoloaan en oikeastaan edes kaivannut. Sähkötuho oli ollut heistä aivan kelposoturi, mutta Sinilintu ja Sulkavirta olivat olleet hyvän soturin vastakohta.
Vaikka Sumutuulen lääkeyrtit turruttivat oloani jonkin verran, koin jatkuvasti oloni ahdistuneeksi. Lammikkoloikka istui vuoteeni vierellä ja katseli minua hieman varovainen katse kasvoillaan. Hän oli oppinut, ettei jatkuva avun tyrkyttäminen saanut oloani lainkaan paremmaksi. Siitä huolimatta naaras kuskasi minulle tuoresaalista useaan kertaan päivässä.
“Sinun ei pitäisi kuluttaa niin paljon aikaa täällä”, murahdin, kun maistelin hänen tuomaansa hiirtä. Näin sivusilmällä, miten harmaa naaras kohautti lapojaan.
“Minä tahdon viettää aikaa kanssasi, ettei sinun tarvitse olla täällä yksin”, naaras naukui ja nosti sinivihreän katseensa minuun. En kohdannut sitä, sillä ajatus tyttäreni katsomisesta silmiin tuntui juuri nyt epämiellyttävältä. Tiesin, että vaikka hän sanoikin asiansa noin, todellisuudessa hän oli tarkoittanut: tahdon viettää aikaa kanssasi vielä kun olet edes vähän selväjärkinen. Niinpä. Sitten, kun mieleni murenee pala kerrallaan ja unohdan oman nimenikin, kukaan ei tahdo nähdä minua. Minä homehdun klaaninvanhimpien pesällä toistellen samoja kysymyksiä. Tiesin, etten aikonut ryhtyä sellaiseen. Minä en kyennyt sellaiseen. Maineeni menisi, jos klaani näkisi minut sellaisessa heikkoustilassa. Halusin olla soturi, joka muistettaisiin taidoistaan eikä siitä, että hänen kuolansa valui yötä päivää ja kasteli koko klaaninvanhimpien pesän lattian. Vedin syvään henkeä, kun olin saanut syötyä ruokani. Nostin katseeni Lammikkoloikkaan. Tällä kertaa minä kohtasin tyttäreni sinivihreän katseen. Hänen ryhtinsä parani ja soturin ilme kirkastui. Tämä naaras todella eli minun huomiostani. Tuntui, että mitä enemmän huomiota annoin Lammikkoloikalle, sen enemmän virtaa hän sai. Osa minusta ei pitänyt hänen luonteestaan, mutta oli sitä myös arvostettava. Sentään edes joku kunnioitti minua yhä, vaikka olinkin tällaisessa alemmuustilassa.
“Sinähän sanoit, että autat minua kaikessa missä voit”, aloitin rauhallisella, mutta kenties tarpeettoman kylmällä äänellä. En ollut emo, joka osasi puhua pennuilleen lempeästi lässyttäen, en osannut puhua kenellekään sillä tavalla. Lammikkoloikka nyökytteli rivakasti päätään.
“Tietysti, pyydät vain ihan mitä vain”, raidallinen soturi vastasi ja kannusti minua jatkamaan. Ilmeeni pysyi vakavana.
“Etsi minulle kuolonmarjoja”, pyysin, eikä ilmeenikään värähtänyt. Lammikkoloikka sen sijaan näytti hetkellisesti menettävän kontrollinsa omista kasvoistaan. Hänen kasvonsa vääristyivät järkyttyneeseen ilmeeseen. Meni hetki, ennen kuin soturi sai kontrollinsa takaisin. Hänen kasvoilleen jäi kuitenkin surumielinen, järkyttynyt katse.
“Mitä sinä oikein puhut?” Lammikkoloikka sai vaivoin sanottua, hän takelteli sanoissaan ja ravisteli päätään. Minä pysyin ilmeettömänä ja toistin pyyntöni. Lammikkoloikka värähti ja pudisteli päätään.
“Kuule, minä tiedän, että sinun tilanteesi on vaikea, mutta ei Pimeyden Metsään ennen aikoja siirtyminen ole ratkaisu”, soturi naukui ääni väristen. Hänen katseensa oli laskeutunut maahan. Eikö hän uskaltanut kohdata katsettani? Leukapieleni kiristyivät.
“Sinä lupasit auttaa minua”, sihahdin nyt äänellä, josta kumpusi ärtymys. Lammikkoloikka katsoi minua kulmiensa alta varuillaan.
“Anteeksi, emo”, hän kuiskasi hiljaa, “mutta minä en vain pysty siihen.”
Olin vihainen. Olin pyöritellyt asiaa päässäni siitä saakka, kun Pimentotähti oli kertonut tilanteestani. Kuolema oli ainoa keino välttyä se kamala kohtalo, joka muussa tapauksessa odottaisi minua klaaninvanhimpien pesällä. Minä en suostunut tähän. Raivo kupli koko kehossani. Korvani painuivat luimuun, kun katsoin tytärtäni.
“Petturi”, sähähdin hampaat irvessä ja painoin kynteni sammalvuodettani vasten. Lammikkoloikka näytti säikähtäneeltä, anteeksipyytävältä. Mutta se ei auttanut. Hän oli vienyt minun mahdollisuuteni kuolla kunniallisesti.
“Häivy täältä”, käskin muristen. Kahta kertaa ei tarvinnut pyytää, sillä Lammikkoloikka luikki anteeksi pyydellen vaivihkaa ulos pesästä. Jäin jälleen kerran yksin. Rojahdin vuoteelleni onnettomana. Olin ollut aivan varma, että Lammikkoloikka olisi auttanut minua. Hän väitti välittävänsä minusta, mutta se kaikki oli valhetta. Hän välitti vain itsestään. Hän ajatteli vain itseään, eikä sen vuoksi kykenisi tappamaan minua. Se olisi hänelle liian vaikeaa. Viis siitä, miten vaikeaa minulla tulisi olemaan loppuaikoinani. Raivo vain kasvoi. Vannoin, että jos joku saapuisi häiritsemään minua, raapisin tulijalta silmät päästä!

Illan tullen päädyin poistumaan parantajan pesästä. Olin vältellyt leirin pääaukiota, sillä uskoin muiden pitävän minua sekopäänä. Muutama kissa vilkuili nytkin minun suuntaani, mutta he käänsivät nopeasti katseensa pois, kun väläytin heille murhaavan katseen. Päivä oli pilvinen ja ilmassa leijaili pian saapuvan sateen tuoksu. Paksut, tummat pilvet olivat peittäneet sinisen taivaan alleen.
Lammikkoloikkaa ei näkynyt, joka oli hyvä. En kaivannut häntä näköpiiriini juuri nyt. Sen sijaan etsin katseellani jotakuta muista jälkeläisistäni. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi Lätäkkölemmen hopeiseen turkkiin, kun hän saapui partion johdossa leiriin. Annoin partion hajaantua, ennen kuin lähdin hakemaan katsekontaktia soturin kanssa. Se onnistui vaivatta, sillä Lätäkkölempi ilmeisesti oli aikeissa saapua parantajan pesälle minua katsomaan. Hän huomasi minun tuijotukseni lähes välittömästi ja saapui luokseni. Soturin kasvojen ilmettä oli vaikeaa tulkita. Hän kohtasi katseeni empimättä ja nyökäytti päätään.
“Hei, Tuhkajuova”, soturi naukaisi ja väläytti minulle pienen hymyntapaisen. Olin päättänyt, etten luovuttaisi. Pyytäisin Lätäkkölemmeltä samaa palvelusta, jota olin pyytänyt Lammikkoloikaltakin ja toivoin, että toinen tyttäreni olisi hieman järkevämpi kuin toinen. Kenties Lätäkkölemmen tunteettomuus ja kylmyys olisivat tässä asiassa edukseni. Toisaalta tiesin, että naaras välitti perheestään enemmän kuin mistään. Oli vain toivottava, että hän jakaisi saman käsityksen välittämisestä kuin minä. Välittämistä ei ollut se, että jätti toisen kärsimään heikkenevän muistin ja voinnin kanssa kuiden ajaksi klaaninvanhimpien pesään.
“Minulla on sinulle pyyntö”, päätin mennä suoraan asiaan. Lätäkkölempi kohotti kulmiaan.
“Millainen pyyntö?” hän kysyi. Oli helpointa kysyä suoraan. Inhosin kiertelyä ja turhaa jaarittelua. En ollut vastuussa siitä, jos Lätäkkölempi järkyttyisi kuten hänen sisarensakin oli tehnyt.
“Minun on saatava kuolonmarjoja. Hae niitä minulle metsästä”, käskin. En vaivautunut pyytämään, sillä koin, että emona minulla oli oikeus käskeä pentuni auttamaan minua. Heidän tehtävänsä oli auttaa minua, sillä se oli pentujen osuus vanhempiensa suhteen. Jos Jyrkänneloikka olisi pyytänyt minulta tällaista, olisin tietysti auttanut häntä.
Lätäkkölemmen ilme ei muuttunutkaan. Hän katsoi minua hetken hiljaa, mutta pudisti sitten päätään.
“Aiot siis riistää oman henkesi?” hän kysyi, vaikka varmasti tiesi vastauksen.
“Se on ainoa ratkaisu. En suostu elämään loppuelämääni muiden passattavana. Minä olen soturi, en mikään klaaninvanhin”, vastasin kylmällä äänellä, yrittäen saada soturin ymmärtämään asian ja auttamaan minua.
“Käsitätkö lainkaan, miten itsekkäästi sinä toimit? Ei perheenjäsen pyydä toiselta tuollaista. Ymmärrän ahdinkosi, mutta minä myös rakastan sinua. En voi, enkä tahdo olla vastuussa sinun kuolemastasi”, Lätäkkölempi ilmoitti vakavailmeisenä. En voinut uskoa, että jo toinen tyttäreni petti minut.
“Te kaikki olette samanlaisia”, sähisin hampaideni välistä, kun äkillinen kiukunpuuska sai minut otteeseensa, “muka välitätte, mutta todellisuudessa ajattelette vain itseänne. Sinä et voi olla vastuussani minun kuolemastani, mutta miksi? Siksi, ettei sinun olosi pahenisi. Käsitätkö lainkaan, mitä sinä teet minulle?! Pakotat minut vankilaan, josta en voi päästä pois vaikka haluaisin! Minun oma mieleni tuhoaa minut, te kaikki tuhoatte minut! Häivy silmistäni!”
Lätäkkölempi ei säikähtänyt, vaan katsoi minua vakavailmeisenä.
“Hyvä on”, hän naukui, eikä jäänyt väittämään vastaan. Se oli oikea ratkaisu. Jos hän olisi jäänyt, en välttämättä olisi voinut hillitä itseäni.

Jäljellä oli ollut enää kaksi vaihtoehtoa, joista molemmat osoittautuivat yhtä valtaviksi pettymyksiksi kuin kaksi ensimmäistäkin. Varissulka ja Lampiväre kieltäytyivät Lammikkoloikan ja Lätäkkölemmen tavoin. Mieltäni piinasi epätoivo, pelko ja raivo. Perheeni oli pettänyt minut, kaikki olivat kääntyneet minua vastaan. He halusivat minun kuolevan sairaana, muiden passattavana klaaninvanhimpien pesässä.
Kaksi päivää oli kulunut, enkä ollut suostunut tapaamaan pennuistani yhtäkään. Kun he olivat saapuneet pesän sisäänkäynnille, olin häätänyt heidät pois huutaen. Nyt pesän sisäänkäynnille oli taas ilmestynyt kissa. Käänsin katseeni tulijaan ja tunnistin hänet Pimentotähdeksi. Päällikkö kohtasi katseeni ja käveli luokseni. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kieli pettymyksestä. Siristin silmiäni turhautuneena, taasko joku oli tulossa arvostelemaan minua?!
“Kuulin, että olet käynyt keskusteluita pentujesi kanssa”, Pimentotähti aloitti istuessaan alas.
“Mitä sitten? Se ei taida olla sinun asiasi”, sähähdin turhautuneena ja vihaisena. Jos Pimentotähti oli tullut tänne saakka ilkkumaan, hän saisi häipyä saman tien. Naaras kohautti lapojaan.
“Ei olekaan, mutta toverinasi minun on pakko kysyä: käsitätkö lainkaan, miten itsekäs sinä olet? Yrität vierittää omien pentujesi harteille taakan, jota kenen tahansa on raskas kantaa”, mustaturkkinen naaras naukui kylmällä äänellä. En pitänyt tästä lainkaan. Mielessäni alkoi taas kiehua.
“Se ei ole sinun asiasi”, sähisin hampaideni välistä ja kohtasin päällikön kylmän katseen. Pimentotähti kohautti jälleen lapojaan.
“Mitä sinä aiot nyt?” Pimentotähti kysyi ja vaihtoi aihetta. Sitä minä olinkin miettinyt viimeiset päivät taukoamatta. Välillä toki ajatukseni olivat harhailleet toisaalle ja olin saattanut havahtua siihen, että aamu oli vaihtunut aurinkohuippuun, enkä musitanut sen välisestä ajasta mitään.
Viime aikoina tunteeni olivat tulleet ja menneet, niiden kontrollointi oli suorastaan mahdotonta. Siispä nytkin, aivan yllättäen raivoni laantui ja muuttui epätoivoon. Ryhtini lysähti ja laskin epätoivoisen katseeni maahan.
“En tiedä muuta kuin sen, etten aio elää loppuelämääni klaaninvanhimpana”, vastasin kylmällä äänellä ja nostin katseeni Pimentotähteen. Hän kallisti hieman päätään.
“Tuo minulle kuolonmarjoja”, käskin nyt epätoivoisella äänellä. Pimentotähti pysyi hetken hiljaa. Yllemme laskeutui hiljaisuus, jota oli vaikeaa sietää. En ollut varma, miettikö Pimentotähti sanoja kieltäytymiseen, vai harkitsiko hän auttavansa minua. Kynteni painautuivat läpi sammalista, kun naaras pysyi edelleen vaiti. Liian pitkän ja painostavan hiljaisuuden päätteeksi Pimentotähti lopulta sanoi:
“Entä jos minä en tuo?”
“Sitten minä pyydän jotakuta muuta. Pyydän niin kauan, että joku suostuu auttamaan. Luulisi sinun ymmärtävän, etten minä ole mikään klaaninvanhin. Minä olen soturi”, vastasin kylmällä äänellä, lähestulkoon huutaen viimeisen lauseen. Pimentotähti nyökkäsi.
“En minä sinua väkisinkään voi hengissä pitää”, päällikkö vastasi vakavailmeisenä. Helpotus roihahti mielessäni. Silmäni sulkeutuivat ja happi tuntui kulkevan hetken ajan helpommin. Olisin voinut vaikka itkeä onnesta. Helpotuksen tunne oli niin valtava, etten koskaan ollut kokenut sellaista. Minä pääsisin pois. Ei olisi enää muistikatkoja, enkä joutuisi kärsimään kuutolkulla puolitiedottomassa, ahdistuneessa tilassa klaaninvanhimpien joukossa. Katsoin Pimentotähteä kiitollinen ilme kasvoillani.
“Kiitos, Pimentotähti”, henkäisin silmät kostuneina. Pimentotähti silmäili minua kuin arvioiden.
“Jos kyse olisi sinusta, minäkin auttaisin sinua. En jättäisi sinua pulaan. Milloin sinä voit hakea kuolonmarjat?” kysyin, kiirehtien jo kohti kuolemaani. Mitä pidempään viettäisin täällä, sitä pidemmiksi muistikatkot voisivat venyä. En uskonut, että voisin tehdä päätöstä itseni tappamisesta, jos en muistanut nykyistä tilaani.
“Niiden löytämiseen kuluu varmasti jonkin verran aikaa”, Pimentotähti ilmoitti vakavana, “tahdon tehdä selväksi, etten tarjoudu auttamaan sinua, koska uskoisin sinun olevan oikeassa. Autan sinua, koska minä kunnioitan sinua. Teen tämän palveluksen vain sen vuoksi.”
Se riitti minulle. Pimentotähti oli ainoa, joka oli suostunut auttamaan minua. En välittänyt siitä, miksi hän teki sen vaan siitä, että hän suostui tekemään sen.
“Sillä ei ole merkitystä miksi sinä teet sen. Tämän myötä sinä ansaitset kiitollisuuteni ja ikuisen kunnioitukseni”, lausuin rauhallisella äänellä. Mieleni oli hiljentynyt. Kaikki jatkuvasti mieleni perukoilla huutavat ajatukset olivat vaienneet. Olin päässyt rauhaan.

Kuin tyhjästä, mieleeni nousi muisto eiliseltä. Se sai sydämeni pamppailemaan, kun kävin mielessäni läpi tapahtumat, jotka olivat saaneet minut tuntemaan suurempia tunteita kuin kenties koskaan.
“Tahdon näyttää sinulle jotakin”, Väärävarjo oli naukunut ja katsonut minua meripihkaisilla silmillään. Ne olivat täynnä tunnetta, enkä ollut kyennyt kohtaamaan hänen katsettaan kuin vain hetkeksi. Aluksi olin epäröinyt, sillä leiristä lähteminen kollin seurassa voisi näyttää epäilyttävältä klaanitovereideni mielestä. Minulla oli jo kumppani, enkä voisi antaa muiden epäillä, että minun ja Väärävarjon välillä olisi mitään toveruutta suurempaa. Valkoturkkinen kolli oli keksinyt tekosyyn, jonka varjolla pääsimme ulos leiristä ilman, että muut alkaisivat epäillä mitään. Siispä väitimme lähtevämme saalistamaan ja olimme poistuneet leiristä. Jotta emme joutuisi valehtelemaan klaanitovereillemme, sovimme saalistavamme myös jotain ennen paluuta leiriin.
Väärävarjo oli vienyt minut joelle.
“Toitko sinä todella minut katsomaan vettä?” olin kysynyt voimatta uskoa sitä, miten minua oli huijattu sillä tavalla.
“Ei, vaan katso veteen”, kolli oli pyytänyt ja astellut itse esimerkkiä näyttäen joen törmälle. Siinä me olimme seisseet ja tuijottaneet hitaasti virtaavaa jokea kuin typerykset.
“Ei siellä näy mitään”, olin todennut. Väärävarjo oli hymyillyt minulle. Hänen lämmin hymynsä oli jäänyt mieleeni niin elävästi, enkä varmasti unohtaisi sitä koskaan.
“Näkyypäs. Katso vaikka, sinä olet siellä”, kollin ääni oli ollut rauhallinen. Hänen turkkinsa oli hiponut omaani.
“En ymmärrä”, olin vastannut rehellisesti vakava ilme kasvoillani.
“Tahdoin vain esitellä sinulle kissan, jonka ansiosta minusta tuli kuolonklaanilainen. Kissan, josta minä ihan oikeasti pidän. Kiitos, Tuhkajuova. Minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että kuulun jonnekin. Se on pelkästään sinun ansiotasi”, soturin katse oli nauliintunut silmiini ja samoin kävi omalleni. En saanut silmiäni irti hänen meripihkaisista silmistään. Se oli ollut taianomainen hetki, jonka Väärävarjo oli rikkonut kääntäessään katseensa takaisin vedenpintaan.
Hetki oli kadonnut ja olin särkenyt viimeisenkin taian rippeen sivuuttamalla tunteeni täysin ja lähtenyt paikalta saalistamaan.
Nyt kehoni kaipasi Väärävarjon läheisyyttä. Se suorastaan janosi sitä, huusi kuin nälkäinen linnunpoika huusi vanhempiaan tuomaan ruokaa. En ollut nähnyt valkoturkkista soturia sen jälkeen. Koko kehoani kihelmöi, kun ajattelin Väärävarjon meripihkaisia silmiä ja sitä, miten hänen turkkinsa oli koskettanut omaani. Tiesin, että Henkäysvarjo oli kumppanini, mutta tunteeni Väärävarjoa kohtaan tuntuivat voittamattomilta. Minun täytyi saada olla hänen kanssaan. Koskaan aiemmin en ollut rakastanut ketään tällä tavalla. Jokin sisälläni oli muuttunut. Ajatus siitä, että isä pettyisi minuun ja Henkäysvarjo alkaisi vihata minua, ei tuntunut enää miltään sitä vastaan, jos saisin olla Väärävarjon kanssa. Vedin syvään henkeäni. Olin tehnyt päätökseni. Jos Väärävarjo tuntisi samoin minua kohtaan, minä olisin valmis. Olisin valmis jättämään Henkäysvarjon ja perustamaan perheen Väärävarjon kanssa. Sydämeni huusi häntä lähelleni. En koskaan aiemmin ollut toiminut sydämeni mukaan, mutta tämä olisi poikkeus.
Katsahdin edessäni olevaa Pimentovarjoa. En ollut varma kauanko hän oli seissyt siinä, mutta hän kohtasi katseeni nostettuani omani hänen silmiinsä. Pimentovarjo oli jo pidempään tuntunut kissalta, johon voisin luottaa. Välillemme oli muodostunut toveruuden kaltainen suhde, mutta en minä hänelle salaisuuttani ehkä uskaltaisi vuodattaa.
“Oletko nähnyt Väärävarjoa?” kysyin mustaturkkiselta soturilta. Pimentovarjo katsoi minua outo ilme kasvoillaan. Sitten hänen katseensa pehmeni hieman. Soturi oli juuri vastaamassa jotain, kun pesän sisäänkäynniltä kuului kissan askeleet. Tummanharmaa turkki ilmestyi pesän sisäänkäynnille.
“Isä”, naukaisin ja katsoin kollia hieman varautuneesti. Minun olisi päästävä puhumaan Väärävarjolle pikimmiten, mutta halusin kertoa päätöksestäni isälleni ensimmäisenä. Siirsin katseeni takaisin Pimentovarjoon.
“Voisitko poistua, minulla on asiaa Jyrkänneloikalle”, ilmoitin lainkaan pahoittelematta sitä, miten keskustelumme jäi kesken, enkä antanut naaraalle edes aikaa vastata kysymykseeni. Pimentovarjon silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi.
“Hyvä on. Palaan myöhemmin”, hän naukui ja kääntyi ympäri. Huomasin, että hän ja isä katsahtivat toisiaan ennen kuin Pimentovarjo poistui pesästä. Jyrkänneloikka istahti eteeni ja kohtasi katseeni epäröimättä.
“Isä”, aloitin syvään hengittäen. Isän arvostus oli soturiuden lisäksi oli tärkeintä, mitä minulla koskaan oli ollut. Tiesin, että Jyrkänneloikka pettyisi valtavasti kuullessaan uutiseni. Mutta minun oli kuunneltava sydämeni ääntä. En antanut hänelle aikaa vastata mitään, kun jatkoin jo:
“Minä luulen, että et tule pitämään tästä.. Mutta minun on kerrottava sinulle, että minä olen rakastunut. En ole rakastunut Henkäysvarjoon, vaan toiseen kissaan. En tiedä, rakastitko sinä koskaan emoa tällä tavalla, mutta tämä on aivan kamalaa. Toivottavasti voit joskus antaa minulle anteeksi, mutta minun on jätettävä Henkäysvarjo. Minä ihan oikeasti rakastan Väärävarjoa ja tahdon perustaa hänen kanssaan perheen. Hän on hyvä kissa, hänestä tulee erinomainen soturi. Olen pahoillani isä, mutta minun on tehtävä näin, jotta voin olla paras mahdollinen soturi Kuolonklaanille.”
Jyrkänneloikka katsoi minua vaikeasti luettava katse kasvoillaan. Hänen kulmansa olivat kurtistuneet, mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei näyttänyt vihaiselta. Minä tunsin olevani pieni pentu, joka oli juuri jäänyt isälleen kiinni jostain kielletystä.

“Emo”, Varissulka naukui lähes kuiskaten. Säpsähdin pois ajatuksistani ja katsoin kollia hämmentyneenä. Olin aivan varma, että äskettäin edessäni oli ollut Pimentotähti. Olinko kokenut taas muistikatkon, vai pätkikö muistini näin paljon?
“Mihin Pimentotähti meni?” kysyin ja silmäilin hämärää parantajan pesää. Varissulka kohautti lapojaan.
“En tiedä”, hän vastasi matalalla äänellään.
“Kertoiko hän sinulle keskustelustamme?” kysyin. Olin jo ehtinyt unohtaa, että olin vielä äskettäin ollut vihainen Varissulalle. Pimentotähden lupaus oli saanut vihan pentujani kohtaan haihtumaan. Varissulka katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja pudisteli päätään.
“Ei, en minä ole puhunut hänen kanssaan”, tumma soturi naukaisi. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
“Voisitko kerätä sisaresi kasaan ja hakea heidät tänne? Minulla on teille kaikille asiaa”, sanoin rauhallisella äänellä ja väläytin kollille hennon hymyntapaisen. Uutinen oli minulle iloinen, mutta uskoin, ettei se olisi sitä pennuilleni. He olivat tiukasti kieltäytyneet auttamasta minua, joten voi olla, että he suuttuisivat kuullessaan, että klaanipäällikkö oli suostunut avustamaan minua siirtymään Pimeyden Metsään. Varissulka oli hetken vaiti, mutta hän nyökkäsi.
“Hyvä on, jos todella tahdot sitä”, hän vastasi ilmeettömänä ja nousi ylös. Ennen kuin soturi poistui, hän katsoi minua hetken aikaa outo ilme kasvoillaan. Sitten hän lähti ulos pesästä ja jätti minut yksin sammalvuoteelleni. Syvä, helpottunut huokaus pakeni ulos suustani. Enää minun ei tarvitsisi kärsiä kauaa.

En ollut varma kauanko Varissulka oli poissa, mutta palatessaan häntä seurasi kolme muuta kissaa. Lammikkoloikka, Lätäkkölempi ja Lampiväre kulkivat vanhemman veljensä perässä sisään hämärään parantajan pesään. Sumutuuli hääri jotain yrttivarastossa, mutta hän poistui vaivihkaa pesästä huomatessaan nelikon saapuvan. Pentuni istahtivat vuoteeni äärelle riviin, kukin katsoen minua odottava ilme kasvoillani.
“Teidän ei tarvitse hakea minulle kuolonmarjoja”, ilmoitin kylmällä äänellä, sillä epäilin heidän odottavan minun pyytävän asiaa uudelleen. Lammikkoloikan kasvoilla välähti helpottunut ilme, joka kuitenkin katosi nopeasti.
“Pimentotähti on nimittäin luvannut tehdä sen. Kunhan hän löytää marjat, hän tuo ne minulle ja minä siirryn esi-isiemme joukkoon. En usko, että te pystytte ymmärtämään päätöstäni, mutta yrittäisitte edes ymmärtää”, nau’uin terävällä äänellä ikään kuin vaatien ymmärrystä pennuilta, jotka eivät välttämättä kykenisi siihen.
“Viimeinen asia, mitä minä elämältäni koskaan halusin, on se, että makaisin klaaninvanhimpien pesässä tietämättä itse edes missä olen. Minä haluan lähteä nyt, kun kunniastani on jäljellä vielä edes sen rippeet. Minä olen soturi ja soturina aion kuolla. En ehkä klaanini puolesta taistellen kuten olin toivonut, mutta minä kuolen Kuolonklaanin soturina, enkä aio jäädä taakaksi teille saati muulle klaanille”, sanoin vakavailmeisenä. En kaivannut sääliä, halusin vain kertoa asian niin kuin se oli ja halusin pentujeni ymmärtävän. Lammikkoloikka oli jo avaamassa suutaan, kun keskeytin hänet haluamatta kuunnella, mitä hänellä oli sanottavana:
“En hyväksy ensimmäistäkään vastalausetta. Jos yritätte estää minua tai kääntä päätäni, voitte poistua saman tien. Jos aiotte hyväksyä päätökseni, voimme viettää loppuaikani yhdessä perheenä, sillä te olette ainoa perhe mitä minulla täällä on.”

//Varis, Lammikko tai Lampi voi jatkaa tästä

Kuusta toiseen minua tuntui piinaavan sama ongelma, joka oli oikeastaan ongelma vain muiden silmissä: Minulla ei ollut vielä kumppania tai jälkikasvua. Viime aikoina se oli alkanut häiritä minua itseänikin, vaikkakaan ei niistä syistä kuin olisi voinut luulla.
Molemmat vanhempani olivat kuolleet joitakin kuita sitten, ja vaikka isäni ei ollutkaan koskaan painostanut minua hankkimaan perhettä, en voinut lakata ajattelemasta, olisiko hän tahtonut minun saavan pentuja. Sähkötuho oli ollut – sisareni Kyyhkypyrähdyksen lisäksi tietysti – minulle rakkain kissa koko Kuolonklaanissa, ja tuntui kamalalta ajatella, että olisin jotenkin pettänyt hänet.
Niinpä nykyisin löysin itseni tiirailemasta klaanimme kolleja. Kukaan heistä ei vaikuttanut minusta tarpeeksi kiinnostavalta, että olisin voinut ajatella heitä kumppanikseni. Ja kun edes yritin ajatella asioita niinkin pitkälle kuin että kenen kanssa haluaisin perustaa perheen – eli hankkia pesueen kiittämättömiä, rääkyviä kakaroita -, iljetys puisteli minua niin lujasti, että se ei taatusti jäänyt huomaamatta muilta.
Toistaiseksi olinkin tehnyt itseni kanssa kompromissin, että keskittyisin palvelemaan klaaniani hyvänä soturina, vaikka sitten ilman kumppania ja pentuja, ja jos joku kolli päättäisi lähestyä minua asiasta tehden, voisin harkita kumppanin ottamista uudestaan vasta sitten.

Hämärähallan hännän kietoutuessa omani ympärille oli kuin kehoni läpi olisi kulkenut pieniä sähköiskuja. Ne eivät tuntuneet ikäviltä, itse asiassa päinvastoin. Kun vilkaisin naaraan suuntaan, sydämeni alkoi takoa rinnassani nopeammin. *Tuntuukohan Hämärähallastakin samalta?* minä mietin, mutta pudistelin sitten ajatuksen pois mielestäni, kun muistin kenen kumppani naaras todellisuudessa oli. Jos Kaamoskukka näkisi heidät näin lähellä toisiaan, hän takuulla hurjistuisi.
“Eihän Kaamoskukka ole häirinnyt sinua muilla tavoin?” Hämärähalla kysyi ja katsoi minua kauniilla sinisillä silmillään, joiden katse tuntui olevan yhtä syvä kuin Hehkulammen vesi. Olisin halunnut painautua hänen turkkiinsa kiinni ja hakea lohtua hänen lämmöstään. Täällä leirissä, klaanitoverien valvovien katseiden alla, se ei kuitenkaan ollut mahdollista.
Pudistelin päätäni. “Olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttelemään hänen seuraansa viime päivinä. Olimme tänään ensimmäistä kertaa samassa partiossa puolen kuun sisällä.”
“Se on hyvä.” Hämärähallan katseesta kuvastui helpotus.
En kuitenkaan voinut sanoa samaa omasta puolestani; Hämärähalla jos kuka joutui kärsimään Kaamoskukan oikukkaasta luonteesta. Olin varma, että naaras ei kertonut edes minulle kaikkea sitä, mitä hän joutui käymään läpi joka päivä Kaamoskukan kumppanina.
“Mentäisiinkö ulos kävelylle?” ehdotin ja kumarruin lähemmäksi ystävääni. “Täällä on aika… täyttä.” Viittasin hännälläni aukiolle, jolle oli kerääntynyt klaanitovereita ruokailemaan ja vaihtamaan kieliä keskenään. Paikalla oli liikaa silmä- ja korvapareja, jotka olisivat saattaneet huomata meidät keskustelemassa, ja jotakin kautta tuo tieto olisi saattanut kantautua myös Kaamoskukalle.

//Hämärä??

Hilleripilven kauniiksi suittu turkki kimmelsi Kaamoskukan vieressä. Hilleripilvi näytti kaikessa komeudessaan täydellisyyden ruumiillistumalta. Kaamoskukka olisi ajatellut Hilleripilveä omana Jumalanaan, jos hän ei olisi itse sellainen. Leopardilaikkuinen kolli oli kuitenkin hyvin lähellä sitä, vaikka Kaamos ei halunnutkaan muuttaa heidän roolejaan. Hän oli palvottaja ja Hilleripilvi palvoja, vaikka tuolla ulkonäöllä palvojia olisi ollut jonoksi asti. Kollisoturi oli kuitenkin vain hänen ja yksin hänen. No, ehkä heidän klaanitoveriensa mielestä myös Lammikkoloikan. Olihan kollikaksikolla nerokas juoni siitä miten he saisi Hilleripilven jalon suvun jatkumaan. Kaamoskukasta oli sääli, että se ei onnistunut hänen avullaan, mutta Lammikkoloikka oli ihan kelvollinen valinta. Naaraalla oli hyvä suku, isänä edesmennyt Henkäystähti ja emonaan Tuhkajuova, joka oli jopa kenties Kuolonklaanin arvostetuin soturi. Se titteli olisi kuulunut oikeasti Kaamoskukalle, mutta minkäs sille mahtoi, että kuolonklaanissa oli niin paljon sokeita kissoja. He eivät vain nähneet hänen todellista potentiaaliaan. Kuinka julmaa, törkeää! Sitten kun hänestä tulisi päällikkö, hän kyllä keksisi epälijöilleen kaikenlaista puuhaa eikä yksikään niistä hänen keksimistään tehtävistä olisi kovinkaan mukavaa suoritettavaa.
“Muruseni, oletko sinä puhunut Lammikkoloikan kanssa pennuista?” Kaamoskukka kysyi ja hieroi kuonoaan toisen poskeen. Hilleripilvi venytteli niskaansa ja venytystuokionsa jälkeen lopultakin nyökkäsi oikealle kumppanilleen.
“Kaamokseni, olen minä. Lammikkoloikka ei millään ole meinannut lämmetä sille ajatukselle, että pentuja voisi hankkia nopeamminkin, kuin ikuisuuden kestäneen yhdessäolon jälkeen. Mutta nyt minusta tuntuu, että olen saanut pehmitettyä hänet. Hän on jopa muutaman kerran puhunut siitä, että hänestä olisi mukavaa, jos Tuhkajuova ehtisi nähdä hänen pennunpennut. Se naaras tuntuu kyllä kuukahtaneen, joten ehkä hän on lähellä loppuaan? Lammikkoloikka on niin kiinni emossaan, että haluaa taatusti hänen näkevän ihanat pienet pentunsa ennen poismenoaan”, Hilleripilvi kertoi ja loppua kohden tuon ääni muuttui sarkastiseksi. Kaamoskukka virnisti, Lammikkoloikan heikko kohta oli ollut todella helppo löytää. Hilleripilven juoru Tuhkajuovasta oli kuitenkin jotain mistä Kaamoskukka ei ollut ennen kuullut ja kolli suorastaan rrrrakasti meheviä juoruja, joista hän voisi kenties itsekin hyötyä. Kolli ei hirveästi kiinnittänyt huomiota epäkiinnostaviin klaanitovereihinsa ja kaikessa epäystävällisyydessään Tuhkajuova oli juuri sellainen. Naaraasta ei yleensä saanut irti juurikaan mitään. Hän keskittyi vain soturiuteen eikä Kaamoskukka ollut varma oliko Tuhkajuova edes kuullut hauskanpidosta. Tuskin, kolli epäili ja kietaisi häntänsä niin tiukkaan Hilleripilven omaan, että he saattaisivat jäädä toisiinsa kiinni loppuelämäksi.
“Kiinnostavaa, oletko huomannut Tuhkajuovan olevan väsyneempi vai kertoiko Lammikkoloikka sinulle tästä?” tabbykuvioinen kissa uteli salarakkaaltaan ja hänen siniharmaa katse siirtyi metsän kasvustoon. Viherlehti oli jälleen värjännyt puut ja kasvit vihreiksi. Joku olisi voinut kommentoida maisemaa kauniiksi, mutta Kaamoskukkaa ei erityisesti sellainen kiinnostunut. Hänen seuransa oli komeaa, joten millään muulla ei ollut mitään väliä. Hilleripilvi kohautti olkiaan.
“Eikö hän ole aina vakava ja jäykkä? Kaipa hän on ollut tavallista kireämpi, yritin jutella hänelle partiossa enkä saanut vastaukseksi oikein mitään. Mutta eipä hän yleensäkään ole mikään päivänpaiste, joten siinä ei ole mitään uutta. Mutta voitko kuvitella, Lammikkoloikka jopa hieman avautui minulle! Hän kertoi, että Tuhkajuova on vaikuttanut väsyneemmältä, mutta mitään muuta en saanut hänestä irti. Mutta sen jälkeen hän alkoi lämpenemään niille pennuille, joten ehkä Tuhkajuova on sairastunut?” Hilleripilvi selitti. Kaamoskukan kulmat kohosivat yllättyneinä. Kun Lammikkoloikka ja Hilleripilvi olivat aloittaneet suhteensa, naaraasta ei ollut saanut mitään irti. Ehkä Tuhkajuova oli oikeasti huonovointinen. Mutta kun kolli todella mietti asiaa, hän ei keksinyt yhtään keinoa miten hän voisi siitä hyötyä. Tuskin se hyödyttäisi Hilleripilveäkään. Lammikkoloikka saattaisi korkeintaan takertua kolliin entistä tiukemmin, mutta sehän ei Kaamoskukalle sopinut! Vaikka nuo kaksi pariskuntaa esittivätkin, kolli halusi pitää Hilleripilven mahdollisimman paljon itsellään. Kunhan he saisivat pennut tehtyä, he voisivat yhdessä keksiä keinon kuinka he hankkiutuisivat Lammikkoloikasta eroon. Se ei kuitenkaan ollut tämän päivän murhe. Teki Hilleripilvenkin maineelle hyvää, että hänellä oli kumppaninaan maineikkaan suvun tytär. Kaamoskukka kohensi ryhtiään ja haukotteli kita ammollaan. Kaikki tämä pohtiminen ja asioiden venkslaaminen sai hänet uneliaaksi. Kollin yöunet olivat jääneet aivan liian lyhyiksi, sillä Jääviilto oli jälleen laittanut hänet aamupartioon. Eikö kolli ymmärtänyt mitä tuollainen aamuherääminen teki hänen silmilleen? Kuinka ne voisivat nyt tuikkia tähtien kanssa kilpaa, jos niitä koristi väsymys? Niinpä, Jääviilto ei todellakaan ymmärtänyt tärkeistä asiosita yhtään mitään. Kuolonklaani oli täynnä muitakin kissoja, jotka varmasti heräisivät onnellisina uuteen aamuun vain palvellakseen Jääviiltoa ja Pimentotähteä. Kaamoskukka ei kuitenkaan kuulunut niihin kissoihin. “Hilleripilvi, kultaseni. Nyt on nokosten aika”, Kaamoskukka totesi kumppanilleen ja kääriytyi pieneksi keräksi. Soturien velvollisuudet eivät kuitenkaan loppuisi koskaan, joten miksi suorittaa loputtoman pinon tehtäviä, kun voisi nauttia auringosta kumppaninsa kanssa? Se oli todella hyvä kysymys eikä Kaamoskukka todellakaan tiennyt miksi niin moni kissa päätti siitäkin huolimatta valita velvollisuuksien suorittamisen. Hilleripilvikin kääräytyi pieneksi, somaksi keräksi ja kävi Kaamoskukan vierelle makaamaan.
”Sinä se sitten tiedät kuinka kissan kuuluu viettää aikaa.”

Korvani nuupahtivat, kuin vettä vailla olevat kukat. Olin pitänyt ideaani suorastaan aukottomana, mutta kai se sitten todellakin oli niin, että tavallinen (vaikka Tuhkajuova todellisuudessa oli tavallisesta kaukana!) ei päässyt Pimeyden Metsän asukkeja tapaamaan. Naaras oli taatusti lähempänä esi-isiään, kun vaikkapa Jääviilto. Epäilin, että punaturkkinen ei ollut elämässään kunnioittanut heitä hetkeäkään. Hiirenaivo, ajattelin happamana, kuin Jääviilto olisi vienyt Tuhkajuovan mahdollisuuden Pimeyden Metsän kissojen tapaamiseen. Kun naaraan turkki kosketti omaani, tunsin olevani lähempänä Tuhkajuovaa kuin ikinä, vaikka turkkimme olivat hädin tuskin koskeneet. Silti pidin sitä suurimpana läheisyydenosoituksena, mitä naaras oli minulle eläissään antanut.

Tuhkajuovan ehdotuksesta leirissä seisoskelu ja ongelmien pohtiminen oli vaihtunut saalistamiseen. En ollut yllättynyt, mitä muutakaan klaanin tehokkaimmalta saalistajalta saattoi odottaa? Olin kuitenkin otettu. Tuhkajuova ei ihan ketä tahansa pyytänyt seurakseen öillisille retkilleen. En kuitenkaan ollut perinyt emoni erinomaisia saalistustaitoja, vaan isäni taistelutaidot. Saatoin vain rukoilla Pimeyden Metsältä, että minä saisin jotain saaliiksi. Muuten näyttäisin Tuhkajuovan silmiin hyödyttömältä kissalta. Oppilaatkin saivat minua enemmän saalista! Naaras näytti saaneen oman hajujäljen ja sanaakaan sanomatta heilautti häntäänsä pienesti sen merkiksi, että lähtisi jäljittämään sitä. Kaarsin toiseen suuntaan ja maistelin ilmaa epätoivoisena. Nenääni leijaili kaikenlaisia hajujälkiä, mutta en tuntunut saamaan mistään otetta. ‘Lammikkoloikka, keskity. Metsä on täynnä riistaa, kotikisukin saisi vatsansa täyteen’, hoin mielessäni ja häntäni piiskasi turhaumastani johtuen ilmaa. Nyt oli näytönpaikkani! Jos saisin edes muutaman saaliin kasaan, naaras pitäisi minusta varmankin enemmän. Sydäntäni lämmitti, kun ajattelin miten soturi oli avautunut minulle. Yhtälailla myös huoli kaivoi rintaani. Olikohan Henkäystähti jopa kironnut Tuhkajuovan? Vaikka kuinka yritin yhdistellä ajatuksiani yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi, en onnistanut. En ymmärtänyt miksi isä olisi tehnyt niin. Emo oli ollut loistava kumppani, emo ja samalla myös Henkäystähden alainen. Ei se vain käynyt järkeen! Mutta Tuhkajuova oli suoraan epäillyt Henkäystähden olevan kirouksen takana. Naaras tiesi jotain mitä minä en tiennyt. Ehkä tiedustelisin asiaa Tuhkajuovalta myöhemmin. Jos vaihtaisin saalistamisen kyselytuntiin Tuhkajuovan yksityisasioista, en ainakaan saisi emoni arvostusta. Pitäisi vain olla hiljaa ja odottaa, odottaa, odottaa… Lopulta sain vesimyyrän houkuttelevasta hajujäljestä kiinni ja lähdin parhaani mukaan jäljittämään sitä. Se osoittautui ajattelua vaikeammaksi tehtäväksi. Myyrän hajujälki risteili jokaisen mahdollisen puun ja puskan välistä. Tuhahdin turhautuneena, mutta muistutin itseäni, että olin suorittamassa soturin jalointa tehtävää – nälkäisten suiden ruokintaa. Se ajatus antoi minulla lisää kärsivällisyyttä jatkaa. Lopulta näkökenttääni osui ruskeaturkkinen saaliseläin, joka nakersi jotain minulle tuntematonta, kellertävää kasvia.Laskeuduin kömpelöön saalistusasentoon ja kirosin oman kömpelyyteni. Tavassani liikkua tai vaania ei ollut mitään sulavaa tai kaunista. Lähdin kuitenkin askel kerrallaan hiipimään otusta kohti. ‘Keskity Lammikkoloikka, keskity! Sinä pystyt siihen’, kannustin itseäni. Raukkamaista, että edes kaipasin kannustusta itseltäni. Luottoni omiin saalistustaitoihin lähenteli nollaa. Lopulta pääsin tarpeeksi lähelle, paljastin kynteni ja loikkasin myyrän päälle. Upotin kynteni saaliseläimen lihaan ja katkaisin sen niskat yhdellä puraisulla. Lopputulos ei ollut erityisen siisti, mutta olin kuitenkin saanut saalista!
“Pimeyden Metsän kiitos”, naukaisin hiljaa ja vilkaisin taivasta, joka oli jo alkanut vaihtamaan väriään aamun kauniisiin sävyihin. Nappasin vesimyyrän suuhuni ja lähdin etsimään emoani. Pienen hapuilun jälkeen emoni tuttu turkki osui silmiini ja kiiruhdin naaraan luokse. Laskin vesimyyrän suustani ja hymyilin kömpelön varovaisesti.
“Oliko saalisonni myötä?” kysyin naaraalta enkä tiennyt pitäisikö minun piilotella saalistani vai olla ylpeä. Olihan yksi myyrä viherlehden runsaiden antimien aikaan aika säälittävä saalis, mutta minun taidoillani sekään ei ollut mikään itsestäänselvyys. Ehkä minä vielä joskus oppisin saalistamaan emoni lailla.

//Tuhka?

Jännitin takajalkojani ja ponnistin voimakkaaseen loikkaan seuraavalle puunoksalle ja tarrasin siihen kynsilläni, kuin hukkuva oljenkorteen. Vaikka en ollut päässyt kovin korkealle, niin alas tuiskahtaminen tuntuisi ikävältä. Hymyilin hieman ja vilkaisin maankamaralle, jossa katseeni kohtasi Susimielen kanssa. Suurikorvainen katseli minua epäluuloisena ja yritin hymylläni kannustaa kollia yrittämään.
Susimieli ei ollut minulle mitenkään tuttu kissa. Kolli oli edesmenneiden Huomenkyyhkyn ja Kylmäliekin ainut elossa oleva poika. Ja vaikka minä en halunnut sääliä ketään, niin kolli tuntui hieman surulliselta tapaukselta. Susimieli tuntui kompastelevan elämän jokaiseen vaiheeseen, joten kun kolli oli pyytänyt minua pitämään hänelle kiipeilyharjoitukset, en ollut epäröinyt hetkeäkään. Kaamoskukkakin oli lähtenyt hetkeä aiemmin partioon, joten hyvällä tuurilla minun ei tarvitsisi selitellä kumppanilleni yhtään mitään. Tabbykuvioinen tuskin arvostaisi hänen mielestään mitättömälle ja hyödyttömälle kissalle pidettyjä harjoituksia. Vaikka en jakanutkaan hänen kanssaan samaa arvomaailmaa, jokin minussa arvosti sitä miten vahvasti kolli puolusti omia ajatuksiaan. Joku kuitenkin saattaisi kysyä oliko Kaamoskukan ajatukset puolustamisen arvoisia ja se oli aivan toinen tarina, mutta pidin kollin vahvasta luonteesta. Se oli ollut yksi niistä asioista mihin minä olin Kaamoskukassa aikoinaan ihastunut. Kolli ei epäröinyt ottaa itselleen sitä minkä hän halusi. No, asiassa oli hyvät ja huonot puolensa.
“Sinä pystyt siihen!” naukaisin kannustavasti ja lopulta suurikorvainen kolli lähti kapuamaan puunrunkkoa pitkin hieman haparoivalla, kömpelöllä otteella. Nostin katseeni Susimielestä ja katselin edessäni siirtävää reviiriä. Olin kuitenkin niin matalalla, että maisemat eivät olleet kovinkaan hulppeat. Pitäisi siis vain kiivetä korkeammalle! Lopulta Susimieli oli saavuttanut saman oksan, kuin minä.
“Hienoa! Kyllä sinusta vielä etevä kiipeilijä saadaan”, kehaisin Susimieltä ja lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin. Vedin itseäni ylöspäin ja käytin häntääni hyödykseni pitääkseeni tasapainoni. Yksi oksa kerrallaan saavutimme huippua. Kiipeily oli minulle keino tuulettaa päätäni ja tunsin korkeat paikat turvapaikoikseni, vaikka näkymät hieman huimasikin päätäni. Rakas kumppanini oli kuitenkin yksi metsän surkeimmista kiipeilijöistä, joten pääsisin aina halutessani pakenemaan kollia latvustojen suojiin.
“Minkä takia sinä haluat oppia paremmaksi kiipeilijäksi?” utelin Susimieleltä, joka oli jälleen kerran saavuttanut minut. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Olin iloinen, että Susimieli oli pyytänyt minua kiipeilyseurakseni. Kolli oli ehkä sosiaalisesti kömpelö ja ajatuksiltaan hieman hidas, mutta muuten oikein mukavaa seuraa. Ainakin hän osaa kunnioittaa muita ja kohtelee kissoja kauniisti, ajattelin ja osoitin ajatukseni Kaamoskukalle. Olisinpa voinut lähettää ne telepaattisesti. Ajattelu ei kuitenkaan toiminut niin ja ehkä ihan hyvä niin. Olisin jo nimittäin menettänyt henkeni, jos Kaamoskukka olisi tiennyt millaisia suunnitelmia minun sydämelläni oli Pyräkkäpirun varalle… Ja ne suunnitelmat olivat täynnä rakkautta ja haavekuvia, ehkä jopa Pyräkkäpirun näköisiä pentuja.
“Tä-tämä voi kuulostaa hölmöltä, mutta…” Susimieli takelteli ja haki kömpelösti sanojaan. En vastannut mitään, mutta yritin rohkaista hymylläni kollia jatkamaan. Tunsin jollain tapaa emollista suojelunhalua kollia kohtaan, vaikka Susimieli ei minua paljoa nuorempi ollutkaan.
“Huomenkyyhky jätti isälleni perinnöksi puussa sijaitsevan pesän, jossa oli kaikenlaisia aarteita. S-se on kuitenkin niin korkealla, että minua hieman pelottaa kiivetä sinne”, Susimieli tunnusti ja kosketin kollia lempeästi hännälläni.

Olimme jutelleet Susimielen kanssa kiipeilemisestä ja aarteiden keräilemisestä pitkään. Pitkästä aikaa minä olin tuntenut olevani elossa ja vailla murheita. Lopulta minä olin palannut leiriin ja Susimieli oli jäänyt saalistamaan. Riistaonnen toivottelun jälkeen olin palannut leiriin ja onnekseni olin törmännyt kolliin leirin suuaukolla. Kolli oli ollut Hilleripilven kanssa ja kaksikko oli poistunut erittäin läheisissä tunnelmissa metsän siimekseen. En ollut varma oliko Kaamoskukka vain erittäin huono salaisuuksien pitämisessä vai nauttiko kolli siitä, että minä tiesin hänestä ja Hilleripilvestä. Todennäköisesti jälkimmäinen. Oppilaiden pesäkin oli ollut tyhjillään, joten pentunikin olivat omilla tehtävillään. Pentujen kasvaminen oli outo konsepti. Ensin sinä kannoit niitä pentuja muutaman kuun omassa vatsassasi ja siitä muutaman vuodenajan jälkeen kaikilla pennuilla oli jo oma elämä. Kun oppilaiden pesän tutkiminenkaan ei tuottanut tulosta, olin jo hakeutumassa soturien majapaikkaan, kunnes silmäni hakeutuivat tutun kollisoturin turkkiin. Pyräkkäpiru oli palannut leiriin! Ilahtunut hymy levisi koko kroppaani ja kiiruhdin kollin luokse iloisena. Pyräkkäpiru vaikutti kuitenkin vaisulta ja harmistuneelta. Töytäisin kollia lempeästi poskeen ja pian kolli avautuikin partiossa tapahtuneesta. Vaikka olinkin järkyttynyt, en ollut yllättynyt. Tuo oli juuri Kaamoskukan tapaista käyttää omaa valtaansa noin julmasti, sillä me kaikki tiesimme kuinka paljon Pyräkkäpiru liskoistaan välitti. Minusta se oli suloista. Olimme kollin kanssa käyneet aina välillä ihailemassa liskoja ja tutkimassa niiden elämää. Itse en ollut yhtä perillä liskojen sielunelämästä, mutta Pyräkkäpiru tuntui tietävän niistä kaikenlaista. Varovaisesti kitaisin oman häntäni kollin oman ympärille.
“Haluaisin tulla lähemmäksi ja lohduttaa sinua, mutta en uskalla”, supatin kollin korvaan. Minä pelkäsin, että joku leirissä oleva kissa raportoisi Kaamoskukalle ja sitten me molemmat olisimme todella pahassa pulassa. Olisi parempi pysytellä hieman kauempana toisistaan.
“Kaamoskukka.. hän teki sen taas. Hän tietää miten satuttaa meitä pahimmilla tavoilla. Miten hän onkin niin luova siinä mitä tekee? Mutta olen varma, että se pieni lisko löysi tiensä Pimeyden Metsään tai mihin liskot nyt meneekään”, yritin tukea Pyräkkäpirua. Olin varma, että metsän pienillä asukeilla oli omat kuolemanjälkeinen elämänsä. Jos ei Pimeyden Metsässä, niin jossain muualla. Joskus Pyräkkäpiru vielä tapaisi kaikki Kaamoskukan kaltoinkohtelemat liskot.
“Eihän Kaamoskukka ole häiriköinyt sinua muilla tavoin?” varmistelin kollilta. Kaamoskukka oli kuitenkin vaikuttanut kiireiseltä Vanamotassun ja Hilleripilven kanssa. Kolli selkeästi suosi naarasta ja Vanamotassu taas oli aivan isänsä pauloissa. Mutta en minä voinut tytärtäni siitä syyttää. Kolli osasi sanoa juuri sen mitä vastapuoli halusi kuulla. Ja Kaamoskukka oli manipuloinut naarasta aivan pienestä pennusta asti.

//Pyrtsi? 🙁

Jäädyin totaalisesti, kun Vanamotassu nelisti minua kohti. Yritin saada koipeni tottelemaan minua, että voisin edes juosta karkuun, mutta olin kuin maahan liimattu. Päästessään tarpeeksi lähelle Vanamotassu ponnisti loikkaan ja kaatoi minut näppärästi yhdellä iskulla. Suustani pääsi vain säälittävä kirkaisu ja yritin potkia naaraan päältäni, mutta Vanamotassu iski kyntensä kylkiini ja loikkasi sitten taitavasti kauemmaksi. Pystyin jo näkemään mielessäni isäni hyväksyvät nyökkäykset Vanamotassun suuntaan ja sitten taas kuulemaan kollin solvaukset siitä miten surkea taistelija olin. Ja minä tiesin sen. Olimme kohtalaisen lähellä soturinimityksiäni eivätkä taistelutaitoni olleet lähteneet menestyksekkäästi lentoon, vaikka takana oli lukuisia ja lukuisia taisteluharjoituksia. Jokainen niistä oli päättynyt yhtä suureen epäonnistumiseen ja olin kerran kuulleen Kaamoskukan ärjyneen Hämärähallalle siitä, että huonot taistelutaidot olivat emoni syytä. Hämärähallan omat taistelutaidot eivät ehkä olleet isäni veroiset, mutta ei se kuitenkaan ollut naaraan vika. Olin kuitenkin oppinut, että Kaamoskukkaa vastaan ei kannattanut nousta. Elämä oli sen jälkeen nimittäin hyvin vaikeaa. Nousin ähkäisten ylös ja pudistelin turkkiini tarttuneita hiekkapölyjä takaisin sinne minne ne kuuluivatkin. Vanamotassu katsoi minua ylimielisesti virnuillen ja vastasin naaraalle kylmällä katseella.
“Olet yhtä vaikea vastus, kuin kaksi kuuta vanha pentu. Ethän sinä edes yritä!” Vanamotassu naukaisi hieman kummastellen ja kohautin olkiani. En halunnut selittää isäni lempipennulle miksi minä jäädyin. Vihasin taistelutilanteita.
“Vahvuuteni ovat muualla”, mutisin siskolleni vastaukseksi ja kävelin naaraan ohitse hieman ärtyneenä. Turha minun olisi enää edes yrittää, ihan sama! Ei minusta taistelijaa tulisi.
“Noilla taidoilla ei Kuolonklaania puolusteta”, Vanamotassu ulvaisi perääni, mutta en edes katsonut naaraan suuntaan. Vanamotassun kynsien tekemiä haavoja kirveli, mutta kliseisesti henkiset haavat tekivät kipeämpää. Laskin päätäni häpeissään ja yritin juosta leiriin mahdollisimman nopeasti. Halusin välttyä Vanamotassun kohtaamiselta. Naaras todennäköisesti vain toistaisi Kaamoskukalta opittuja pilkkaavia lauseita. Lopulta leirin tuttu suuaukko häämötti silmissäni ja päästessäni leiriin uskalsin huokaista helpotuksesta. Naaras ei ollut ainakaan tarkoituksella seurannut minua.

Kohtasin aukiolla mestarini Kyyhkypyrähdyksen katseen ja nyökäytin naaraalle harjoitusten päättymisen merkiksi. Oli ollut Kyyhkypyrähdykseltä ystävällistä päästää minut harjoittelemaan Vanamotassun kanssa kaksin. En kuitenkaan saanut hetkeäkään lepotaukoa, sillä samassa muistin Jääviillon komentaneen minut auringonhuipun partioon. Kuinka noloa, että olin unohtanut sen aivan tyystin! Kolli olisi varmasti repinyt turkkini irti, jos en olisi muistanut asiaa ja olisin ollut metsän siimeksessä harjoittelemassa taistelutaitojani, jotka eivät siitä parantuisi. Tervehdin partion johtoon määrättyä Latvaruusua ystävällisesti ja pysähdyin odottamaan partion viimeistä jäsentä. Kun näin Poppelipompun loikkivan kohti partiota, kallistin varautuneena päätäni. Olin kuullut Poppelipompusta kaikenlaisia juttuja. En kuitenkaan ollut kovinkaan syvällä klaanien juoruissa, mutta jos sisaruksiani oli uskominen, Poppelipomppu oli kova kissa keksimään tarinoita. Nyökäytin kuitenkin päätäni kohteliaasti ja jopa soin kollille pienoisen hymyn. Lähdin jolkottelemaan partion jäsenten kissojen perässä rennosti ja nautin lämpimästä ilmasta. Elämä lehtikadon aikaan oli ollut kovaa, joten nautin täysin rinnoin Pimeyden Metsän siunaamista ilmoista. Poppelipompun äkillinen kysymys hätkähdytti ja katsoin kollia suu hieman rauollaan. Minulta oli melkein mennyt kollin kysymys kokonaan ohi, mutta Poppelipompun vastatessa omaan kysymykseeni yhdistin palaset ajatukseksi.
“Kalastaa? Ei, en minä osaa”, kohautin olkiani ja mietin. Missä Poppelipomppu oli edes oppinut kalastamaan?
“Mutta minä olen kyllä hyvä jahtaamaan jäniksiä-” “Minäkin olen. Olen oikeastaan yksi klaanin nopeimmista”, Poppelipomppu keskeytti minut ja naurahdin hyväntahtoisesti.
“No sinähän se olet aikamoinen tapaus. Minkä kalan sinä nappasit?” kysyin ruskeaturkkiselta uteliaana. Poppelipomppu saisi vielä todistaa kalastustaitonsa!
”Olen kyllä aina halunnut maistaa kalaa. Voisitkohan sinä ystävällisesti kalastaa minulle sellaisen kissan kokoisen?” kysyin kulmat koholla.

//Poppeli?

Oikeastaan ensimmäistä kertaa moneen kuuhun, oloni tuntui edes hieman kevyemmältä. Olin ollut niin väsynyt, ettei moiset ajatukset olleet käyneet lähelläkään mieltäni. Mutta tiesin, että Lammikkoloikan kauniissa ehdotuksessa oli suuri aukko: Vain päällikkö saattoi tavata esi-isiään oman tahtonsa mukaan. Minun olisi joko kerrottava Pimentotähdelle tai kärsittävä kenties lyhyt loppuikäni tätä kurjuutta, joksi Henkäystähti oli elämäni muuttanut kuolemansa jälkeen.
”Ajatus olisi kyllä hyvä”, sanoin tuhahtaen, ”mutta toimimaton. Tavalliset kissat eivät voi mennä tapaamaan Pimeyden Metsää. Vain päällikkö voi tehdä niin.”
Lammikkoloikka katsoi minua hieman pettyneenä. Jokin minussa piti siitä, miten kovasti tyttäreni halusi huolehtia minun hyvinvoinnistani. Se sai minut tuntemaan, että kaikki saattoikin järjestyä parhain päin. Ehkä elämäni ei ollutkaan vielä ohi, enkä sekoaisi lopullisesti. Saattoi olla keino, jolla nämä painajaiset saisi loppumaan pysyvästi.
”Pimentotähti tuntee minut liian hyvin. Jos menen hänen puheilleen ja pyydän häntä selvittämään asiaa, hänen on saatava tietää kaikki yksityiskohdat. Mutta ei se mitään, minä luotan Pimentotähteen enemmän kuin muihin kuolonklaanilaisiin. Ehkä ongelmani onkin ratkaistavissa”, tokaisin lapojani kohauttaen, mitäänsanomaton ilme kasvoillani. Tämä ei ollut lainkaan minun tapaistani, mutta kallistin päätäni hieman niin, että se kosketti lähelläni seisovan tyttäreni turkkia. Jokin kehossani kaipasi toisen kissan läheisyyttä. Painajaisten luoman vankilan yksinäisyys tuntui toisinaan raastavalta. Nyt minulla oli vihdoinkin joku, joka oli kuunnellut minua ja jolle olin saattanut kertoa ajatukseni valehtelematta. Pimentotähti oli yrittänyt tietysti urkkia ongelmiani joitain kuita sitten, mutta hänkin tuntui luovuttaneen. Kai päällikön velvollisuudet menivät yhden soturin edelle.
”Voinko minä auttaa sinua jotenkin?” Lammikkoloikka kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun olin nostanut taas pääni pystyyn ja sumea katseeni oli kohdistunut jonnekin kaukaisuuteen.
Minulta meni hetki käsittää tyttäreni sanojen merkitys. Olin niin vaipunut omiin ajatuksiini, että tähän todellisuuteen palaaminen oli hieman hidasta väsymyksen vuoksi. Pudistin päätäni. Kuitenkin, aluksi hyvin utuinen ajatus hiipi mieleeni, mutta kirkastui nopeasti.
”Lähde saalistamaan kanssani.”
Lammikkoloikka katsoi minua silmiään muutaman kerran räpäyttäen, kuin ei olisi uskonut korviaan.
”Nytkö?” hän varmisti. Minä nyökkäsin, johon Lammikkoloikka vastasi myös nyökkäämällä. Nousin ylös sen kummempia odottelematta ja lähdin sanaakaan sanomatta tyttäreni edellä kohti leirin uloskäyntiä. Pieni happihyppely tekisi hyvää, sillä nukkumisesta ei enää tulisi mitään tänä yönä.

//Lammikko?

Säikähdin, kun Tuhkajuova ajatteli, että pidin häntä säälittävänä. En koskaan ajattelisi hänestä niin, naaras oli minusta koko metsän ja Kuolonklaanin historian paras soturi. En kuitenkaan voinut ilmaista asiaa niin, sillä emoni ei erityisesti pitänyt mielistelystä ja hirveästä ylistämisestä. Epäilin, että juovaturkkinen naaras piti sellaista turhamaisena enkä minä halunnut olla turhamainen. En ainakaan Tuhkajuovan silmissä, muiden kissojen ajatuksista minä en niinkään piitannut. Katsoin Tuhkajuovaa suoraan silmiin merkityksellisellä katseella. Vaikka en halunnut epäillä emoani valehtelusta, en ollut aivan varma puhuiko hän totta. Ainoastaan väsynyt? Mutta mistä ne jatkuvat painajaiset sitten saattoivat johtua? Meinasin taantua vanhoihin tapoihini ja anella soturia kertomaan minulle totuuden, mutta minun ei tällä kertaa tarvinnutkaan.

Leukani putosi maahan asti ja pelko alkoi pistellä turkkiani, kuin siellä olisi kipitellyt sadoittain muurahaisia. Henkäystähti piinasi Tuhkajuovaa Pimeyden Metsästä?!!? Ajatusteni myötä myös katseeni siirtyi väkisin tuikkivalle tähtitaivaalle. Olin kuullut joidenkin Eloklaanilaisten puhuvan Tähtiklaanista, mutta en itse pitänyt sitä hölynpölyä minään. Sen takia en katsonutkaan tähtiä, vaan synkkää taivasta. Jossain sen varjoissa Henkäystähti lymyili ja teki emoni elämästä silkkaa kauhua. Lausuin mielessäni kiroukset isälleni ja käännyin taas Tuhkajuovan puoleen. Otin muutaman varovaisen askeleen eteenpäin ja laskin häntäni naaraan lavoille. Emme olleet koskaan olleet erityisen läheisiä fyysisesti, mutta ehkä tässä tilanteessa naaras saattoi hyväksyä kosketukseni. Tai sitten ei, varauduin koko ajan siihen, että Tuhkajuova peruuttaisi pois ja musertaisi itsetuntoani taas. Sellainen naaras oli, häntä tai hänen arvostustaan ei koskaan voinut saada kokonaan.
“En tietenkään kerro tästä kenellekään!” sanoin säikähtäneenä ja lisäsin: “Turha huolia, en minä ole läheinen siskojeni kanssa.”
Kurja totuus, en minä edes muistanut milloin viimeksi olisin viettänyt heidän kanssaan kunnolla sisarusaikaa. Sen sijaan heidät kaksi näki kyllä yhtenään yhdessä. Onnekkaat, kai.
“Mutta tälle on tehtävä loppu, ei Henkäystähden voi antaa piinata sinua loputtomiin. Olet vahva, vahvin kaikista. Sinä et sekoa”, yritin rauhoitella Tuhkajuovaa, mutta totuus oli, että minulla ei ollut aavistustakaan mitä naaras voisi tässä tilanteessa tehdä. “Ehkä Pimentotähti voisi auttaa sinua saamaan yhteyden esi-isiin? Pääsisit puhumaan Henkäystähdelle ja tekemään lopun painajaisillesi. Eikä sinun tarvitse kertoa Pimentotähdelle minkä takia haluat tavata heidät?” ehdotin varovaisesti, vaikka en ollutkaan aivan varma toimisiko se näin.

//Tuhka?

Pimentotähden puhuessa Jääviilto tunsi voimakkuuden tunteen ja kunnianhimon paisuvan hänen sisällään. Hänen kasvojaan koristi hieman yllättynyt, mutta innostunut virne Pimentotähden lopettaessa puhumisen.
”Kyllä me olemme hyökkäämässä”, naaras oli päättänyt puheenvuoronsa. Jääviilto oli alkanut pitää Pimentotähdestä aina vain enemmän. Hän piti siitä, että musta naaras tuntui kunnioittavan häntä. Se, että oli oletus, että Jääviilto lähtisi mukaan Eloklaanin leiriin, kohensi kollin loputonta itseluottamusta vain entisestään.
”Pakko myöntää, että suunnitelmasi on erinomainen”, punaturkkinen kolli nyökytteli päätään. Hän koki olevansa täynnä energiaa. Klaanin elämä olikin ollut jo kuiden ajan aivan liian tylsää. Jääviilto kaipasi toimintaa, perusarki ei vain tuntunut sopivan hänelle. Pieni taistelu vihollisklaanin kanssa toisi mukavaa vaihtelua harmaaseen arkeen. Kun kolli kävi mielessään läpi Pimentotähden aiempia sanoja, hänen ilmeensä vakavoitui.
”Minähän olen aina sanoissani tarkka”, kolli tuhahti, ”niin tarkka ainakin kuin tarvii. Miksi sanoa jotain, joka ei ole totta? Jos joku ei kestä kuulla totuutta, se ei ole minun ongelmani.”
Pimentotähti pudisteli päätään kasvoillaan mitäänsanomaton ilme.
”Jos aiot alkaa haastamaan Eloklaanin leirissä riitaa, en voi ottaa sinua mukaan”, päällikkö ilmoitti rauhallisella äänellä. Jääviilto kurtisti ärsyyntyneenä kulmiaan.
”Älä jaksa olla hiirenaivo. Sehän tekisi sinusta aivan typerän näköisen, jos lompsisit Eloklaanin leiriin yksin tai jonkun tavallisen, vähäpätöisen soturin kanssa. Sinä tarvitset minun silmiäni. Minä voin toimia silminäsi sillä välin, kun sinä juttelet Korppitähden kanssa. Voin vaikka pitää suuni kiinni, jos kukaan ei aloita keskustelua kanssani. Minä selvitän paljonko eloklaanilaisia on ja silmäilen heidän kuntoaan hieman”, Jääviilto murahti ja katsoi haastavasti päällikköään. Hän inhosi sitä, että joutui pidättelemään itseään ja omia sanojaan. Nykykissat olivat aivan liian herkkiä, kun eivät kestäneet kuulla totuuksia.

//Pimento?

Lähestyessäni Jääviiltoa ehdin havaita, miten Neilikkasydän poistui paikalta lyödyn näköisenä. Ehkä naarassoturi oli rohkaistunut pyytämään jotain palvelusta, jonka Jääviilto varapäällikkönä pystyisi toteuttamaan. Joitain kuita sitten olisin kehottanut kollia selittämään tapahtuneen, mutta viime aikoina olin alkanut luottaa häneen enemmän. Jääviilto osasi olla tyly, usein suorastaan ilkeä, mutta hän hoiti hommansa ja kantoi vastuunsa klaanin varapäällikkönä. Nytkin saatoin luottaa siihen, että hän torjui Neilikkasydämen hyvästä syystä. Toki olisin toivonut hänen käyttäytyvän hieman asiallisemmin ja kypsemmin, mutta olin jo kauan aikaa sitten luopunut ajatuksesta, että kolli voisi muuttua. Oikeastaan olin helpottunut siitä, että Jääviilto oli edelleen oma, kylmä itsensä. Olin menettänyt lähes kaikki läheiseni, Tuhkajuovakin oli alkanut höperöityä. Varapäällikköni tuntui pysyvältä, muuttumattomalta ja oudon varmalta.
Seisahtuessani Jääviillon eteen pyöräytin silmiäni hänen letkautukselleen.
”Minun korkeuteni pyytää sinua luolaansa juttelemaan”, sanoin kallistaen päätäni tyyni ilme kasvoillani. ”Jaoitko partiot?”
”Totta kai! Miksi en olisi jakanut?”
Olin jo kääntynyt kannoillani, enkä vaivautunut jäämään väittelemään kollin kanssa. Kehotin häntä seuraamaan hännän heilautuksella ja astelin lammen viertä kohti pesääni. Päällikön pesä aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita: yksinäisyys ja eristyneisyys muista klaanin kissoista herätti sekä kaipuuta että helpotusta. Olin tottunut nukkumaan yöni muiden sotureiden lämmön ympäröimänä sekä heräämään yöllisten kulkijoiden hiiviskelyyn. Arvostin omaa rauhaani, mutta osa minussa haikaili sotureiden tiivistä yhteisöä, jonka yläpuolella nyt olin.
Jääviilto astui perässäni sisään pesään, joka oli hänellekin tullut arkisen tutuksi viime aikoina. Kuolonklaanin leiri ei tarjonnut muita suojaisia paikkoja kahdenkeskisille keskusteluille, joita klaanin johtohahmoina jatkuvasti kävimme.
”Mitä olet tällä kertaa juoninut?” Jääviilto kysyi virnistäen. Hymyilin pienesti.
”Minusta tuntuu, että on korkea aika vierailla Korppitähden luona. Haluan nähdä, missä kunnossa Eloklaani on”, selitin mietteliäänä. ”Sinä tulet tietysti mukaan. Haluan, että olet tarkka sanoissasi. Haluamme välittää Korppitähdelle ja muulle klaanille, ettemme ole hyökkäämässä ja toivomme rauhaa. En halua, että he aavistavat mitään, sillä no… kyllä me olemme hyökkäämässä.”

//Jää?

Keskustelu Lampiväreen kanssa oli alkanut mukavan rentona. Se oli juuri sitä, jota Lätäkkölempi oli sisarensa seurasta alun perin hakenut. Sellaista mukavan rentoa keskustelua, joka veisi pois hänen omat vuortakin suuremmat murheensa. Usein he keskustelivat myös Lampiväreen murheista, joka sopi Lätäkkölemmelle oikein mainiosti. Hän piti siitä, kun sai jakaa mielipiteitään ja valistaa muita omalla osaamisellaan. Nyt sisar oli kuitenkin kääntänyt keskustelun aiheen sellaiseen seikkaan, joka sai Lätäkkölemmen vatsassa muljahtamaan. Omaksi onnekseen hän ei ollut juuri sisarensa tavoin syönyt, sillä muuten tuoresaalis olisi saattanut pian olla uudelleen hänen kasvojensa edessä – tällä kertaa syömäkelvottomana. Kun soturi oli menettänyt isänsä, oli pelko emon menetyksestä hiipinyt hiljaa hänen mielensä perukoille. Hän oli pyrkinyt pitämään ikävät ajatukset poissa, mutta emon tila oli totta tosiaan huolestuttanut häntä jo pidempään.
”Ei, en ole jutellut hänen kanssaan”, Lätäkkölempi vastasi rauhallisella äänellä, sillä ei halunnut paljastaa huolestumistaan sisarelleen. Hän pelkäsi, että se saattaisi murtaa Lampiväreen. Lätäkkölemmen oli pysyttävä kovana hieman liian pehmeän, mutta todella rakkaan sisarensa vuoksi.
”Mutta kyllä minä olen varmasti huomannut saman kuin sinäkin. Tuhkajuova ei ole useinkaan öisin vuoteessaan. Hän on poistunut usein öisin leiristä. Olen huomannut sen ollessani vartiossa, ja muut ovat kertoneet samaa. Hän tuo edelleen tuoresaaliskasaan valtavat määrät saalista, mutta jos olisin Pimentotähti, puuttuisin kyllä asiaan. Emohan aina opetti meille, ettei omia tunteitaan saanut paljastaa kenelle tahansa. Eräänäkin päivänä hän tiuski jollekin oppilaalle keskellä leirin pääaukiota. Minä luulen, että hän reagoi isän kuolemaan. He olivat niin kauan yhdessä, että kuka tahansa reagoisi sellaiseen”, Lätäkkölempi järkeili tapansa mukaan. Hän katsoi vakavana Lampivärettä ja odotti, että tämä sanoisi jotain. Isän mainitseminen sai jonkin liikahtamaan Lätäkkölemmen sisällä. Hän tunsi viiltävää ikävää Henkäystähteä kohtaan. Isä oli ollut hänelle tärkeä, aivan kuten jokainen hänen perheensä jäsen. Mutta vaikka ikävä tuntuikin pahalta, sitä tasapainottamassa oli hänen edessään istuva Lampiväre. Sisaren läsnäolo sai Lätäkkölemmen pysymään rauhallisena. Hän tiesi, että hänen tehtävänsä olisi tukea herkkää sisartaan, jos tilanne vaatisi. Nyt saattoi olla sellainen tilanne.

Lampiväre kulki hiljaa metsästyspartion hännillä. Partio oli jo matkalla takaisin leiriin, joten mitään vahinkoa ei aiheutunut siitä, että soturin huomio oli keskittynyt epäolennaiseen. Hänen edellään kulki nimittäin Salamasielu, hänen pitkäaikaisen (ainakin muutaman kuun) ihastumisensa kohde. Valkoinen kolli ei kantanut mukanaan saaliin saalista, ei laihintakaan hiirtä, vaikka viherlehden lämmin aurinko hipoi jo metsän kulkijoita houkutellen riistankin esiin piiloistaan. Lampivärettä eivät Salamasielun puutteet haitanneet, olihan kolli vastapainoksi taitava taistelija. Ja komea.
Valitettavasti kollin rinnalla käveli toinen naaras, jota Lampiväre yrittikin sinnikkäästi sumentaa näkökentästään. Verivarjon musta turkki kiilsi keskipäivän auringossa, ja Lampiväreen ajatukset lipuivat väkisinkin epävarmoina hänen oman turkkinsa kuntoon. Ei Verivarjo hänen mielestään ollut mitenkään erityisen kaunis, aika tavallinen klaanikissa ilman mitään erottuvaa piirrettä. Hän olisi aivan hyvin voinut olla naaraan paikalla. Jotain Salamasielu nuoremmassa naaraassa näytti kuitenkin huomaavan, sillä kaksikko vietti paljon aikaa yhdessä. Sen Lampiväre oli toki huomannut kollia usein tarkkaillessaan. Jos hän olisikin ottanut Verivarjon paikan jonon lähtiessä liikkeelle, olisiko Salamasielu katsonut häntä samoin silmin? Kenties… Ehkä ratkaisevaa ei ollutkaan erot kahden naaraan välillä, vaan se, kumpi oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Lampiväreen olisi oltava valppaampi.
Partio lipui pian leiriin ja Lampiväreen pieneksi helpotukseksi tuo mustasukkaisuutta herättelevä kaksikko erkani toisistaan. Hän tassutti tuoresaaliskasalle ja pudotti sen päälle melko säälittävän saaliinsa, yhden ainoan hennon varpusen. Hän noukkikin sen sitten ateriakseen hieman häpeissään, jotta kukaan muu ei siihen joutuisi tyytymään. Askeleet johtivat viileään varjoon kaatuneen kuusen huomaan.
Kauaa ei Lampiväre ehtinyt istuskella yksin, kun Lätäkkölempi tassutti hänen luokseen. Iloinen kehräys kumpusi hänen rinnastaan ja kuono kosketti kuonoa tervehdyksenä.
”Heipähei”, Lampiväre sanoi hymyssä suin nielaisten loput varpusestaan. ”Oletko jo partioinut tälle päivää?”
Lätäkkölempi venytteli ja kuusen oksat heittivät varjoja hopeanharmaalle turkille.
”Olen. Aamupartio, ei mitään kovin kiinnostavaa kerrottavaa.”
Lampiväre nyökkäsi. Hänellä ei ollut paljoa ystäviä, oikeastaan ei ainoatakaan, joten Lätäkkölemmen tarjoama sisarrakkaus oli kultaakin kalliimpaa. Oli mukavaa jutustella niitä näitä ilman huolta siitä, olivatko hänen kuulumisensa tarpeeksi kiinnostavia toiselle. Lätäkkölempi jaksoi kuunnella.
”Tulin juuri metsästyspartiosta. Sain vain yhden varpusen… Tuhkajuova ei olisi tyytyväinen.”
Lätäkkölempi kohautti lapojaan.
”Metsästäminen on tärkeä taito. Eihän se ole kaikkien vahvuus, mutta kyllä sinunkin kannattaisi sitä harjoitella.”
Lampiväre nyökkäsi. Jotain konkreettista ratkaisua hän olikin Lätäkkölemmeltä odottanut sen sijaan, että naaras olisi vain myötäillyt hänen murheitaan. Lampiväre ei tulisi harjoittelemaan saalistusta, mutta tällä hetkellä hän saattoi hieman valehdella itselleen ja tuumia, että voisikin seuraavana päivänä pyytää emoaan kouluttamaan häntä. Tuhkajuova oli taitava metsästäjä, yksi klaanin parhaista – kokemuksensa siivittämänä ehkä jopa paras. Lampiväre oli kuitenkin huomannut naaraan alkaneen käyttäytyä oudosti jo useita kuita sitten, eikä kehityssuunta ollut toiveita herättävä. Terävyys ja läsnäolo olivat alkaneet kadota Tuhkajuovan silmistä. Se pelotti Lampivärettä, vaikka hän ei kokenutkaan emoaan kovin läheiseksi. Oli karmivaa, että asiat muuttuivat – Tuhkajuova oli aina ollut eräänlainen vakio naaraan elämässä, jotain pysyvää ja varmaa.
”Oletko jutellut emon kanssa? Minua huolestuttaa hänen tilansa… Olethan sinäkin jotain huomannut?” Lampiväre varmisti siskoltaan otsa huolesta rypyssä.

//Lätäkkö?

Tyytyväinen virne oli hiipinyt Jääviillon kasvoille, kun hän katseli, miten Neilikkasydän lähti hänen luotaan häntä maata kohti laskeutuneena. Kolli oli näyttänyt typerälle naaraalle, kumpi heistä oli varapäällikkö ja kumpi vain typerä soturi. Neilikkasydän oli yrittänyt vaihtaa itsensä toiseen partioon, mutta Jääviilto ei kuunnellut moista hölynpölyä. Hän oli määrännyt partiot ja ne pitivät. Yksikään kissa ei noin vain vaihtanut partiosta toiseen ilman hänen lupaansa. Jääviilto tiesi, että valta sopi hänelle. Hänen katseensa siirtyi Neilikkasydämen laikukkaasta turkista toiseen mustaan naaraskissaan, joka käveli häntä pystyssä esiin kaatuneen kuusen takaa. Pimentotähti oli kerrassaan näyttävä ilmestys. Pystyt korvat ja ylväs ryhti olivat jo vuodenaikoja sitten tehneet vaikutuksen Jääviiltoon, vaikkei hän sitä edelleenkään halunnut myöntää ellei ollut pakko. Tietysti hän olisi halunnut päälliköksi, mutta yllättävää kyllä, punaturkkinen kolli oli aivan tyytyväinen nykyiseen asemaansa ja siihen, että Pimentotähti toimi Kuolonklaanin päällikkönä. Tietysti jotkut naaraan päätökset olivat kollin mielestä vääriä, mutta Pimentotähti oli suoriutunut tehtävistään kohtuullisen hyvin. Päällikkö näytti etsivän jotain. Hänen katseensa kierteli leirissä, kunnes pysähtyi Jääviiltoon. Kolli suoristi välittömästi tajuamattaan ryhtiään, vaikka istuikin aina lähestulkoon täydellisen ryhdikkäästi. Pimentotähti käveli pääaukion poikki varapäällikkönsä luo.
”No, mikäs ajaa teidän korkeutenne ulos luolastanne?” Jääviilto kysyi toverillisesti piikitellen.

//Pimento?

Lätäkkölempi ei pitänyt muutoksesta, mikä Kuolonklaanissa oli tapahtunut Henkäystähden kuoleman jälkeen. Hän kaipasi isäänsä. Henkäystähden kuolemasta oli jo kulunut aikaa, mutta Lätäkkölempi ajatteli isäänsä yhä päivittäin. Hän oli kokenut ristiriitaisia tuntemuksia, kun Pimentovarjo oli noussut valtaan ja antanut ei-puhdasverisille takaisin oikeudet, jotka Henkäystähti oli oikeutetusti heiltä vienyt. Päällikön mukaan he voisivat luottaa jokaiseen kuolonklaanilaiseen verestä tai sen laadusta huolimatta. Lätäkkölempi ei ollut varma, oliko asia todella niin. Hänen oli ollut vaikeaa suhtautua siihen, että kuraveriset kissat olivat saaneet samat oikeudet mitä hänellä itsellään, puhdasverisellä kuolonklaanilaisella oli. Mutta koska maailma muuttui koko ajan, hän tiesi, ettei hän voisi uida virtaa vastaan. Hänen oli mukauduttava uuteen tilanteeseen ja yrittää vain kestää.
”Mennään”, Virtaviima naukui ja viittoi partion ulos leiristä. Jääviilto oli järjestänyt partion, johon Lätäkkölemmen onneksi kuului vain puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Naaras ei pitänyt klaanin nykyisestä varapäälliköstä oikeastaan lainkaan, mutta hän tiesi punaruskean kollin jakavan kanssaan muutamia yhteisiä mielipiteitä.
Lätäkkölempi kulki Virtaviiman perässä ulos leiristä. Lätäkkölempi oli paiskinut paljon töitä viimeisten kuiden aikana. Hän halusi olla niin hyvä soturi kuin suinkin pystyi ja ansaita paikkansa Kuolonklaanin sotureiden joukossa. Salaa hän toivoi pääsevänsä vielä jonain päivänä asemaan, joka johdattaisi hänet Kuolonklaanin johtoon, aivan kuten hänen isänsäkin.

Pikkuinen sisilisko kipitteli sammaleisten kivien päällä. Se oli hupsu otus. Ei se tainnut edes huomata olevansa tarkkailun kohteena; sillä oli mielessä vain lämpöinen paikka auringossa. Seurasin sen vikkeliä liikkeitä kyyryssä, aluskasvillisuuden suojassa. Vaatimattomasta värityksestäni oli kerrankin hyötyä.
Yhtäkkiä auringon eteen lankesi varjo, joka nopealla iskulla lävisti sisiliskon keskeltä sen heiveröistä ruumista. Pomppasin tassuilleni järkyttyneenä – ja vihaisena. Kaamoskukan naamalla oli mairea ilme, kun hän ihasteli yhä kynsiinsä varrastettua liskoparkaa.
“Mitä sinä oikein teet?!” tiuskaisin veljelleni poissa tolaltani hänen katalasta tempustaan. Kaamoskukka jos kuka tiesi, miten paljon minä rakastin sisiliskoja.
“Hankin klaanille tuoresaalista”, Kaamoskukka heilutteli tassuaan, kunnes liskon ruumis irtosi hänen kynsistään ja mätkähti ruohikkoon väärinpäin. Sen vatsassa oli neljä syvää reikää, joista tihkui verta. “Sitähän me olemme täällä tekemässä, vai kuinka on, veliseni? Mitähän Pimentotähti mahtaisi ajatella, kun näkisi sinut täällä uneksimassa saalis suoraan nenäsi alla?” Korkeajalkainen soturi kumartui ylleni uhkaavana kuin vuori, mutta minä pakotin itseni kohtaamaan hänen kylmän tuijotuksensa sävähtämättä. En minä Kaamoskukkaa pelännyt. “Onneksi minä olin täällä pyydystämässä sen puolestasi. Ei kestä kiittää.”
Olin aikeissa äyskäistä veljelleni, että en ollut edes ollut aikeissa saalistaa sisiliskoa ruoaksi, mutta tulin äkkiä toisiin aatoksiin, kun tajusin, että veljeni ilman isompaa suostuttelua menisi kertomaan tästä emollemme. Minun ja Pimentotähden välit olivat hyvät, mutta se saattaisi muuttua, jos Kaamoskukka lavertelisi minun “haaskaavan” tuoresaalista. Epäilemättä kolli osaisi lisätä tarinaan sellaisia lisämausteita, jotka saisivat minut näyttämään huonolta.
“Kiitos suuresti”, tuhahdin ja levitin naamalleni ilottoman hymyn, josta Kaamoskukka kyllä osaisi lukea, mitä oikeasti ajattelin. Minulla oli aavistus, että juuri tällaista reaktiota velikultani oli minusta yrittänyt hakea. Hän nautti siitä kun sai aiheuttaa toisille kärsimystä. “Mitä minä tekisinkään ilman sinua, viisasta isoveljeäni.”
Kaamoskukan silmät siristyivät aavistuksen verran, mutta hänen naamallaan oli edelleen sama ärsyttävä virne. “Nimenomaan.” Sitten käänsi minulle häntänsä ja lähti pois paikalta, jättäen tapetun liskon lojumaan jalkojeni juureen.

Leirissä hakeuduin istumaan rauhaisaan aukion kolkkaan, jossa saisin kenenkään häiritsemättä murjottaa Kaamoskukan takia. Vaikka kuinka yritin, en voinut lakata ajattelemasta partiossa tapahtunutta ja sen surullisen pienen liskon kohtaloa. Mitä jos se oli nuori lisko ja kuoriutunut vasta tänä hiirenkorvana? Kaamoskukka oli vienyt sen mahdollisuuden maistaa aitoa liskon elämää. Tai entä jos sillä oli ollut joku toinen lisko, joka oli odottanut sitä kotiin mutta nyt ne eivät enää koskaan näkisi toisiaan?
“Hei”, hellä ääni johdatti katseeni tassuistani Hämärähallan suloisiin kasvoihin. Missä välissä naaras oli tuohon tupsahtanut?
Vaistomaisesti aloin etsiä katseellani Kaamoskukan tummaa turkkia leiristä. Jos kolli näkisi meidät yhdessä, siitä saattaisi koitua ongelmia Hämärähallalle. Veljeni oli tavattoman omistushaluinen kumppanistaan.
“Hän lähti juuri leiristä Hilleripilven kanssa”, Hämärähalla naukui selvästi ajatukseni lukien. Katsahdin häneen huojentuneena – Hämärähalla jos kuka osasi olla ajan tasalla. Soturitar istahti eteeni otsaansa rypistäen. “Näytät siltä kuin joku olisi vienyt sinulta sammalet vuoteestasi ja korvannut ne jätöksillä. Onko jotain sattunut?”
“Tänään aiemmin saalistuspartiossa törmäsin viherlehden ensimmäiseen sisiliskoon”, aloin avautumaan Hämärähallalle, “ja jäin tarkkailemaan sitä toviksi. Sitten Kaamoskukka ilmestyi paikalle kuin tyhjästä ja tappoi sen liskon naamani edessä. Kuulemma hän auttoi minua hankkimaan tuoresaalista – vaikka hän tietää ihan hyvin, että siitä liskosta on hädin tuskin syömistä yhdelle pennulle. Hän ei edes vaivautunut kantamaan sitä itse leiriin vaan minun oli tuotava se, jotta hän ei pääsisi syyttämään minua Pimentotähdelle tuoresaaliin haaskaamisesta.”

//Hämärä?

Voi Pimeyden Metsä sentään, miten tylsää kaikki oli aivan yksin. Tai no enhän minä aivan yksin ollut, mutta Maatuska oli poissa. Hän oli partiossa. Syvä huokaus pakeni suustani, yksin oleminen ei ollut mukavaa. Kaipasin kipeästi juttuseuraa, muttei sellaista näkynyt löytyvän. Olin lojunut leirissä koko alkupäivän, mutta onnekseni aurinkohuipun partio olisi pian lähdössä leiristä ja minä olin päässyt osaksi partiota. Toivoin, että voisin saada partiosta juttuseuraa. Enemmistö kuolonklaanilaisista tuntui karttavan minua kuin tautia. Uskoin sen johtuvan siitä, että he olivat niin syrjäytyneitä, etteivät vain osanneet keskustella muiden kanssa muuten kuin murahdellen ja tiuskien. Olin päättänyt saapua partioon tyylikkäästi hieman myöhässä. Siispä istuskelin kaatuneen kuusipuun takana ja katselin, kuinka vesiputous laski pauhaten lampeen. Harmittelin itsekseni sitä, ettei lammessa ollut kaloja. Ne olisivat olleet naurettavan helppoa saalista. Samassa mieleeni nousi ajatus, ja keksin uuden keskusteluaiheen partion ajaksi. Vilkaisin taivaalle huomaten, että aurinko oli jo kohonnut huippuunsa. Nousin ylös ja kävelin häntä pystyssä, rauhallisin askelin pääaukiolle. Sisäänkäynnillä oli neljä kissaa, jotka katselivat minun suuntaani odottavan oloisina. Se oli minun partioni, tiesin sen, vaikken muistanutkaan keitä Jääviilto oli partioon lisäkseni nimennyt.
”Poppelipomppukin suvaitsi saapua, niin voimme mennä”, tuhahti partion johdossa oleva Latvaruusu. Väläytin naaraalle vastaukseksi vain ystävällisen hymyn, ennen kuin pujahdin muun partion mukana ulos leiristä. Ilma leirin ulkopuolella oli lämmin, eikä ilmassa tuntunut ainuttakaan tuulenvirettä. En pitänyt seisovasta, kuumasta ilmasta lainkaan! Paksu turkkini oli ohentunut hieman viherlehden myötä, mutta siitä huolimatta kuumuus tuntui tukahduttavalta. En halunnut keskittyä kuumuuteen, joten aloin silmäillä partion muita jäseniä. Näin oppilaan, jonka nimen muistin olevan Lillukkatassu. Hän oli Kyyhkypyrähdyksen oppilas. Valpastuin välittömästi ja kiiruhdin ruskeankirjavan naaraan viereen. Hän vilkaisi minua kysyvästi.
”Osaatko sinä kalastaa?” kysyin mennen välittömästi asiaan, olettaen naaraan tuntevan minut ja tietäen nimeni. Tiesinhän minäkin hänen nimensä, joten miksi hän ei minua tuntisi. En malttanut edes odottaa soturioppilaan vastausta, kun jatkoin jo:
”Minä osaan, olen kerran kalastanut kalan joka oli… No, kyllä se sinun kokoisesi oli. Siitä söi kuusi kissaa.”

//Lillukka?

Ärtymys sisälläni kupli, kun Lammikkoloikka häipymisen sijasta alkoikin puhua. Hännänpääni nytkähteli hermostuksen merkiksi.
”Minä olen aivan kunnossa”, tiuskaisin päätäni ravistellen, ”jos näen silloin tällöin painajaisia, tekeekö se minusta heti jotenkin huonon ja säälittävän?”
Väsymys sumensi ajatuksiani, eikä keskusteluun keskittyminen tuntunut sujuvan. Kesken lausetta katseeni kiinnittyi leirin sisäänkäynnille, jossa yksi klaanin nuorista sotureista seisoi vartioimassa klaanitovereidensa unta. Kun Lammikkoloikka ei vastannut, käännyin katsomaan häntä. Hänen katsettaan oli vaikea lukea, mutta inhosin sitä. Inhosin sitä, kun minua säälittiin. En kaivannut sääliä. En halunnut olla sellainen kissa, jota piti sääliä. Halusin olla itsenäinen ja tulla toimeen ilman muiden apua. Ei aito soturi kaivannut muita kuin oman itsensä tuen sekä klaanin, josta pitää huolta.
”Et sinä ole huono”, Lammikkoloikka sai lopulta sanottua, ”sinähän olet yksi parhaista sotureista.” Sen kuuleminen sai jonkin minussa lämpenemään. Sisälläni kytemään alkanut raivo laantui hetkessä. Suustani pääsi syvä huokaus.
”Minä olen vain väsynyt”, vastasin nyt huomattavasti rauhallisempana. Kohtasin tyttäreni katseen. Tiesin, etteivät sanani voisi vakuuttaa ketään, eivät etenkään Lammikkoloikkaa.
”Luulen, että Henkäystähti piinaa minua Pimeyden Metsästä käsin”, sain lopulta sanottua. Se ajatus oli pyörinyt mielessäni jo pidempään. Mitään muuta minä en ongelmani syyksi voinut keksiä. Hän lähetti minulle kerta toisensa jälkeen pahempia unia, joista minulla ei ollut ulospääsyä.
”Pelkään, että hän piinaa minua unissani niin kauan, että sekoan”, nyt äänestäni välittyi aito huoli. Samassa kuitenkin terästyin tajutessani, että olin puhunut aivan liikaa. Katseeni kovettui ja kohtasin vakavana Lammikkoloikan katseen.
”Sinä et saa kertoa tästä kenellekään”, sihahdin hampaideni välistä.

//Lammikko?

Korvien lisäksi myös sydäntäni repivä ääni havahdutti minut unimaailmasta todellisuuteen. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja annoin haukotuksen tulla ulos suustani. Tiesin jo näkemättäkin, että ääni oli lähtöisin rakkaasta emostani, Tuhkajuovasta. Naaras oli ollut jo pidempään väsynyt ja jotenkin.. outo, jos minulta kysyttiin. En osannut sanoa mistä se johtui, Tuhkajuova ei ollut mikään räpätäti kuka jakoi omat tunteensa muille. Tuhkajuovan hyvinvointi oli minulle tärkein asia klaanin hyvinvoinnin lisäksi. Tuhkajuova vaikutti kiukkuiselta kuin ampiainen, jonka pesään joku pahaa-aavistamaton kissa oli työntänyt käpälänsä. Vaikka naaras käski minua jatkamaan uniaan, en saanut enää lihaksiani rentoutumaan. Minun oli pakko selvittää mikä Tuhkajuovalla oli. Nousin ylös ja venyttelin koipeni nopeasti, jotta en häiritsisi höyhensaarilla olevia klaanitovereitani. Tiesin olevani aivan liian itsevarma, mutta en voinut estää itseäni ajattelemasta, että ehkä juuri minä voisin auttaa Tuhkajuovaa. Aukiolla leikkivä hento tuuli pörrötti kevyesti turkkiani ja kirkas tähtitaivas sai minut siristämään silmiäni. Pimeydestä valoon. Laskin päätäni kunnioittavasti ja pidin pienen välimatkan. Rakastin emoani, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Tuhkajuova oli minulle kaikki kaikessa ja tein hänen eteen kaikkeni. Välillä tuntui, että koko elämäni tarkoitus oli yrittää saada naaras ylpeäksi.
“Olet nähnyt painajaisia jo pidempään”, aloitin varovaisesti ja nostelin käpäliäni hieman hermostuneena. Tuhkajuova sai aina pasmani sekaisin. Hänelle oli niin vaikea puhua. “Minä haluan vain auttaa sinua, olet minulle tärkein kissa koko maailmassa ja teen kaikkeni sinun hyvinvoinnin eteen! Anna minun auttaa sinua pääsemään niistä eroon.” Sanat tulvivat suustani suorastaan epätoivoisina ja tiesin heti, että olisin voinut toimia toisin.
“Tarkoitan vain, että haluan sinun voivan paremmin”, nau’uin hiljaa, ääni väristen. Mutta kun vilkaisin vanhempaan soturiin, naaras ei vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä.

//Tuhka? D:

Minua riepoteltiin. Olin nukke, joka ei ollut vastuussa oman kehonsa toiminnasta. Huusin, mutta turhaan. Yritin rimpuilla vastaan, mutta kehoani liikuttava näkymätön voima oli liian vahva. Pakokauhu alkoi saada otteen minusta, hengittäminen muuttui hetki hetkeltä raskaammaksi. Olin menettänyt kontrollin, en voinut tehdä enää mitään. Näkymätön voima oli voittanut. Viimein annoin itselleni luvan lakata pyristelemästä vastaan. Väsymys oli kukistanut minut.
”Sinä voitit”, sain vain vaivoin kuiskattua rohisevalla äänelläni. Kurkkuni oli kuiva, kuin sinne olisi kaadettu hiekkaa. Viimein vastustajani höllensi otettaan minusta. Olin vapaa.
En tiedä kauanko makasin siinä, mutta tunsin voimieni kasvavan. Kun olin levännyt riittävästi, kampesin itseni varovasti pystyyn. Kokeilin huteria jalkojani, jotka kantoivat vain hädin tuskin. Minun oli päästävä pois. Oli liikuttava, ennen kuin näkymätön viholliseni palaisi taas.
Askel askeleelta horjuin kauemmas taisteluareenaksi muodostuneelta metsäaukiolta. Oli aivan pimeää. Edes tähdet eivät loistaneet ylläni avautuvalla mustalla taivaalla. Linnut eivät laulaneet, eivätkä eläimet liikkuneet aluskasvillisuuden seassa. Oli kuoleman hiljaista.
Kunnes viimein kuulin edestäpäin tutun pauhun. Vesiputous. Kuin tyhjästä kehoni löysi jostain uumenistaan voimaa liikkuakseen ripeämmin. Minun oli päästävä kotiin.
Erotin jo leirin tutu piikkihernemuurit. Mutta silloin, kuin tyhjästä, jokin tarttui taas kiinni jalkaani. Pimeyden voima lähti vetämään minua mukanaan taaksepäin. Enkä minä voinut tehdä mitään. Olin kuin saalis, joka joutui saalistajan hampaisiin. Kunnes vihollinen irrotti taas otteensa. Kierähdin selälleni kohdatakseni viholliseni silmästä silmään, vaikka tiesin, etten näkisi ketään. Niin kävi joka kerta. Joka ainut kerta, kun kamppailimme tällä aukiolla. Mutta tämä kerta oli erilainen.
”Ei”, korahdus pääsi kurkustani, kun erotin tutut kasvot edessäni.

”Ei”, ääni repi minut tähän todellisuuteen. Silmäni rävähtivät auki ja tunsin välittömästi, miten sydämeni takoi rinnassani kuin etsien pääsyä ulos. Huohotin raskaasti ja käännyin vatsalleni saadakseni hapen kulkemaan helpommin. Samat painajaiset olivat toistuneet kerta toisensa jälkeen.
”Tuhkajuova?” kuulin äänen hädin tuskin korvissani pauhaavan sydämen sykkeen läpi. Käänsin pääni kohti puhujaa. Lammikkoloikka oli nostanut päänsä ylös läheiseltä vuoteeltaan pesän reunalta ja katseli minua hämillään nukkuvien sotureiden yli.
”Jatka vain unia”, tuhahdin ja kampesin kiukkuisena itseni pystyyn. Tilanne oli kiusallinen ja häpeällinen minulle itselleni. Minun piti olla klaanin arvostettava soturi, eikä mikään hiirenaivo, joka herätti klaanitoverinsa yö toisensa jälkeen omiin painajaisiinsa. Se oli syy, minkä vuoksi olin viime aikoina viettänyt öitä useammin leirin ulkopuolella kuin pesässä. Yöt oli helpompi käyttää hyödyllisempiin puuhiin kuin nukkumiseen. Kun saalisti yöllä, ei tarvinnut kärsiä painajaisista.
Poistuin ripeästi sotureiden pesästä kulkien nukkuvien sotureiden yli. Leirin pääaukio oli tapansa mukaan hiljainen tähän aikaan yöstä. Kirkas tähtitaivas avautui koko Kuolonklaanin reviirin ylle valaisten sitä loistollaan. Oloni oli kerrassaan karmea. Lihaksiani särki, päätäni jomotti ja olin kiukkuinen kuin kiusattu ampiainen. Kiukku tuntui vain yltyvän, kun kuulin takaani lähestyviä askeleita. Vihreä katseeni käännähti välittömästi sotureiden pesän uloskäynnin suuntaan. Purin hampaitani yhteen erottaessani Lammikkoloikan hahmon. Syvä hengitys ei auttanut karkottamaan kiukkua. Olin aina, koko elämäni vältellyt tunteiden näyttämistä muiden kissojen läsnäollessa, mutta viime aikoina se oli tuntunut yhä vain haastavammalta. Jatkuva väsymys, painajaiset ja ruokahaluttomuus olivat tehneet minusta hermoraunion. Nytkin minun oli tehtävä kaikkeni, etten karjuisi tytärtäni täyttä kurkkua painumaan takaisin sotureiden pesään. Naaras katsoi minua hieman varovainen ilme kasvoillaan, kunnes istahti alas noin ketunmitan päähän minusta.
”Näin vain painajaisia, ihan turhaan sinä nousit ylös”, nau’uin niin rauhallisella äänellä kuin suinkin vain osasin ja toivoin, että Lammikkoloikka palaisi takaisin pesään ja jättäisi minut rauhaan.

//Lammikko?

Tuntui siltä, kuin koko elämäni olisi odotustilassa – ikuisessa sellaisessa. Olin vanki ja pahinta oli, että olin luonut vankilani itse. Ehkä Kaamoskukka oli rakentanut sen, mutta olin itse päättänyt kävellä sisään, sulkea oven ja luovuttaa ainoan avaimeni hänelle. Ainoa tapa päästä ulos oli surmata avaimenhaltija, mutta miten se onnistui, kun itse olin muurien seinien sisällä? Vastahakoisesti annoin kieleni puhdistaa Kaamoskukan pölyyntynyttä turkkia. Näin se oli mennyt jo pitkään, Kaamoskukka ei edes sukinut turkkiaan itse. Se oli minun tehtäväni, olinhan naaras. Alempaa kastia, kai? Oikeastaan minä en edes tarkalleen tiennyt mitä rakas kumppanini siitä ajatteli. Aina aiemmin olin ajatellut, että kolli piti naaraita heikommassa asemassa olevina, mutta sitten hän oli valinnut seuraajakseen Vanamotassun ja saanut ajatukseni sekaisin – taas. Aina kun tuntui, että olin saanut hieman kiinni siitä mitä kolli ajatteli, hän muutti reittiään. Kuin kolli olisi voinut lukea ajatuksistani sen, että yritin lukea hänen omiaan…

Vanamotassun valinta oli ollut minusta ensin hieman omituinen veto. Siinä missä muut pennut olivat pentutarhassa taistelleet ja leikkineet, oli naaras pysytellyt sivussa hieman hiljaisempana. Ei ensimmäinen valinta seuraavaksi raakalaiseksi, eihän? Mutta sitten olin ymmärtänyt tyttäreni olevan hieman tyhjä, hukassa oleva sielu ja olin tajunnut kuinka älykkään siirron Kaamoskukka oli tehnyt. Vanamotassuun oli paljon helpompi vaikuttaa, kuin hänen itsevarmoihin ja riehakkaisiin sisaruksiin.

Minun valintani oli ollut Lillukkatassu. Naaras oli osoittanut olevansa sisukas ja ymmärtäväinen, kuin myrsky. Vaikka Lillukkatassu ei vielä ymmärtänytkään mikä hänen tarkoituksensa oli, minä tiesin. Lillukkatassu tulisi yhdessä minun kanssani päättämään tämän kaiken julmuuden. Joku voisi sanoa, että ehkä hieman julmaa emolta laittaa omaa verta oleva pentu hengenvaaraan, mutta se joku ei ollut pelannut Kaamoskukan kanssa. Voittaakseen oli tehtävä koviakin siirtoja. Ja tiesin, että Lillukkatassu kestäisi. Hän oli jo nyt koetuksella, mutta hän ei murtaisi. Pitäisin siitä itse huolen, vaikka se vaatisikin pientä kajoamista naaraan mielentilaan. Ja vaikka Lillukkatassu olikin valittuni, rakkauteni jakautui silti -ainakin melkein- tasaisesti kaikille pennuilleni.

Kun sain Kaamoskukan turkin valmiiksi, painauduin kolliin ja ummistin silmäni. Me molemmat tiesimme, että pelasimme toisiamme vastaan. Ja että peli oli vasta alkamaisillaan, keräsimme vasta pelaajia tiimiimme. Kuin olisimme pentuja leikkimässä Eloklaania ja Kuolonklaania, sillä erotuksella, että kumpikaan ei ollut sydämeltään yhtä hyvä, kuin eloklaanilainen. Ehkä olin joskus ollut, mutta Kaamoskukan kumppanina ollessa kuka tahansa sekoaisi. Pidin synkkiä ajatuksiani täysin oikeutettuina.
“Voi rakas, en malta odottaa, että näen mitä hiirenkorvalla on meille tarjota”, naukaisin hieman väsyneellä, mutta yllättävän onnellisella äänellä. Tästä hiirenkorvasta tulisi nautinnollinen, mutta vain minulle. Sivelin hännälläni omistavasti kollin selkää ja painauduin tuota vasten entistä jyrkemmin. Kuvittelin, että silitin Pyräkkäpirun, Kaamoskukan veljen ja minun todellisen rakastettuni selkää. En malttanut odottaa, että vapautuisin kollin kahleista. Sen jälkeen olisin täysin vapaa tunnustamaan Pyräkkäpirulle kaiken mitä hänestä ajattelin. Sitten me voisimme rakastaa toisiamme.

“O-odota Aamuraita!” huudahdin ystäväni perään ja vikkelien koipieni ansiosta sain kurottua meidän välimatkan nopeasti umpeen. Tunsin pienen ylpeyden rinnassani, sillä olin tajunnut olevani Aamuraitaa nopeampi. Se tuntui hämmentävän hyvältä, vaikka en halunnutkaan kilpailla ystävääni vastaan. Halusin vain kerrankin olla jossain asiassa hyvä..
“En malta odottaa, että näen Huomenkyyhkyn vanhan piilopaikan! Miksi sinä et ole kertonut minulle aikaisemmin?” Aamuraita kysyi iloisesti ja naaraan leikkisän pukkaisun seurauksena tupsahdin melkein kuonolleni. En kuitenkaan valittanut, vaan korjasin asentoani. Ei Aamuraita varmastikaan pahalla tarkoittanut!
“Luulin, että ketään ei kiinnostaisi, heh”, takeltelin Aamuraidalle suoraan ja vilkaisin käpäliäni hieman häpeissään. Salamasielu oli yrittänyt opettaa minulle itsevarmuutta, mutta se kaikki tuntui olleen turhaa. Sanoin edelleen kaiken raatorehellisesti, mutta epävarmasti takellen. “Kyllähän sinun nyt pitäisi tietää, että minä en koskaan kieltäydy hyvästä seikkailusta! Tuossako se puu on?” Aamuraita kikatti lämpimästi ja osoitti tassullaan yläilmoihin. Siristelin hieman silmiäni, hiirenkorvan ensimmäiset auringonsäteet olivat aina kaikista kirpeimmät.
“Tu-tuohan se on! Se olikin korkeammalla, kuin muistin..” nielaisin ja seurasin naarassoturia puunrungon juurelle. Aamuraita naukaisi jotain rohkaisevan kuuloista, joka kuitenkin meni suurten korvieni ohitse. “Hoplaa!” naaras hihkui kavutessaan oksalta toiselle. Etenkin naaraan perässä hieman varovaisemmin. Oksat tuntuivat käpälieni alta huterilta ja ilma ohuemmalta. Lopulta minäkin saavutin kuolleen emoni vanhan pesäkolon ja kömmin Aamuraidan perässä sisään.
“Tä-tässä se nyt on! Täällä on jotain Huomenkyyhkyn vanhoja aarteita j-ja ehkä jotain Kylmäliekinkin keräämiä”, selostin ystävällisesti ja yritin pitää ääneni vakaana, kuten Salamasielun sanoin “oikean soturin kuului puhua”.
“Tämä on niin hieno, vau. Ne ovat säilyneet aika hienosti, vaikka Huomenkyyhkyn poismenosta on jo monta kuunkiertoa”, Aamuraita ihaili ja tutki pesän sisältöä hämmästyneenä.

Isäni lyönti sai minut lennähtämään kasvuston joukkoon heiveröisen hiiren lailla. Hiekka rapisi anturoideni alla ja raapi niitä ikävästi eikä laskukaan ollut kaikista pehmein. Makasin hetken maassa, hengitin katkeralta ja pettymyksiltä maistuvaa ilmaa. Lopulta tunsin kielelläni suolaisen kyyneleen mikä oli valunut poskeni kautta suoraan suuhuni. Häviö, tappio, kasvojen menetys. Kaikki maistui samalta; suolaiselta. Hiljainen nyyhkäisy pääsi suustani, mutta en ehtinyt halailla maata kauempaa, kun Kaamoskukka riuhtaisi minut ylös ja piteli minua niskanahastani kunnes seisoin tukevasti omilla tassuillani. Katsoin tummajuovaista kollia ilmeettömästi ja sivusilmällä vilkaisin emoni, Hämärähallan suuntaan. Kaamoskukan suhteen en tuntenut paljoa mitään, mutta viha meinasi ottaa minusta vallan, kun katseeni osui emooni. Naaras vain katsoi tyhjästi, kun Kaamoskukka pahoinpiteli meitä minkä kerkesi. Olisin voinut repiä Hämärähallan silmät päästä ja syöttää ne variksille, mutta en tehnyt sitä. En tehnyt mitään. Olin yhtä alhainen, kuin hän. Olinhan itsekin katsonut sivusta, kun Kaamoskukka oli hakannut sisaruksiani minkä kerkesi. Kukaan meistä ei ollut toista parempi, kiitos Kaamoskukan koko perhe oli täynnä madonsyömiä katteja ketkä olivat valmiina vaikenemaan oman etunsa vuoksi. Kukaan ei halunnut uhrata omaa henkeään pelastaakseen muut. Pitäisi varmaan opetella hoitamaan omat haavansa, jotta emme herättäisi epäilyksiä parantajanpesällä ravaamisen vuoksi.
“Harjoitukset jatkukoon. Lillukkatassu, yritä edes. Muuten tuoresaalis jää vain haaveeksesi”, Kaamoskukka vastasi hilpeästi.

Räpäytin silmiäni auringonsäteiden osuessa silmiini. Olinko nukahtanut aukiolle? Eilisen illan muistikuvat olivat hämärän peitossa, sitä se syömättömyys kai teetti. “Määräsikö isä sinut ulkoruokintaan?”
Käkitassu.
VIlkaisin veljeäni kyllästyneesti.”Kiusaisit vaikka Vanamotassua”, mutisin, mutta lopulta nousin käpälilleni. Vanamotassu olisikin ansainnut päästä ulkoruokintaan, vaikka ikuiseen sellaiseen. En olisi ollut siitä lainkaan pahoillani. Olinhan aivan yhtä syntinen kuin muut. Käkitassu halusi jotain, ei hän olisi muuten lähestynyt minua. “Eikö sinun pitäisi olla harjoittelemassa? Jos Kaamoskukka näkisi, että nukut tähän aikaan ja vieläpä aukiol-” “No eipä hän itsekään ole noussut, kun ei ole vielä huomannut!” sähähdin kollin sanojen päälle ja olin marssimassa pois, mutta Käkitassu kiilasi eteeni itsevarma virne kasvoillaan.
“Pennut hyvät, herätitte isäukkonne arvokkailta unilta. Mitä täällä meuhkataan?” Kaamoskukan jykevä ääni keskeytti taisteluasennossa olevan kinanne.
“Isä, minä halusin vain harjoitella”, Käkitassu mielisteli, kuin kissa kolme kertaa suuremman koiran edessä. Kuinka suloista, ajattelin iljettyneenä.
“Muta Käkitassu, miten se olisi harjoittelua, jos vastuksesi on.. Lillukkatassu. Tulehan, Hilleripilvi voi ottaa sinut mukaan Vanamotassun harjoituksiin”, kolli naukaisi pehmeästi jättäen minut täysin vaille huomiotaan. Jokin sisälläni jäi kuitenkin kaipaamaan sitä.. Pitäisi harjoitella kovempaa, kaikista eniten, ajattelin tyytymättömänä. Jonain päivänä olisin vielä kaikkia parempi. Sitten Kaamoskukalla ei enää olisi mitään valtaa minuun.

En ollut mahtava saalistaja, mutta ruuan hankkiminen oli välttämätöntä. Kävelin sateen jäljiltä märän aluskasvillisuuden seassa täysin omissa ajatuksissani, sillä minun ja Lepakkohuudon yhteenoton jälkeen olin saanut tietää siskoni menehtyneen eikä sellaista uutista ikinä voinut ottaa kevyesti. Lummelempi oli saanut sairaskohtauksen täysin odottamatta, enkä pystynyt työntämään asiaa mielestäni millään.
“Harakkahaave, oletko kunnossa?” Aamuraita naukui ja sai minut vilkaisemaan itseään. Emon vihreät silmät pilkehtivät hellää kunnioitusta, mutta myös huolta ja rakkautta.
“Kyllä, kaikki hyvin”, nau’uin ja katsahdin tassujani. En tiennyt onnistuisiko minulta mikään, kun mieleni antoi minulle tuskin hetkenkään rauhaa. Pohdin kulkiko Lummelemmen henki nyt jossakin tuon puoleisessa, johon klaanitoverit uskoivat vai oliko kuoleman jälkeen ylipäätään mitään.
“Autatko minua?” soturitar naukui nyt madaltaen ääntään. Hänen korvansa osoittivat puiden seasta erottuvaa kania. Nyökkäsin oitis.
Aamuraita osoitti minulle hännällään, mistä suunnasta säikäyttäisi kanin liikkeelle ja lähdin vaistomaisesti vastakkaiseen suuntaan. Olisi minun tehtäväni viimeistellä sen matka.
Emon askeleet vaimenivat enkä enää kuullut muuta kuin vienon tuulen vireen puissa ja oman tasaisen hengitykseni. Kani nuuskutti ilmaa takakäpälillään seisten. Aamuraidan hajun täytyi nyt kantautua sen nenään.
Pensaissa kahahti ja kani säntäsi minua kohti. Loikkasin ilmaan ja sain sen maahan kevyesti. Purin hampaani yhteen sen kaulalla ja katsoin, kun elämä pakeni sen pienestä kehosta. En tuntenut juurikaan myötätuntoa sitä kohtaan, mutta tiesin etten olisi tappanut sitä ellei se ollut välttämätöntä oman elämäni kannalta.
“Hyvä nappaus”, luokseni tassuttanut Aamuraita kehui. Hymyilin ja laskin saaliin jalkoihini.
“Emmeköhän ole saalistaneet tarpeeksi”, emo sanoi nyt hellemmin ja laski häntänsä lavalleni kutsuksi seurata itseään leiriin. Nyökkäsin ja loikin tuon perään nostettuani kanin takaisin hampaisiini.