Kuolonklaanin tarinat

Siristin silmiäni hieman, kun emoni sisar selitti jotain siitä, että minun kannattaisi kuitenkin ennemmin hankkia kumppanikseni kolli. Ei kai sillä minulle niin kovasti ollut väliä, mutta jokin hänen äänensävyssään häiritsi minua. Oli vaikeaa vain sivuttaa ajatus siitä, että hän ei arvostanut minun mielipiteitäni. Kuitenkin annoin asian olla. En ollut varma mikä hänen aito mielipiteensä oli, joten oli parempi olla olettamatta mitään.
Rosmariinikynnen ehdottaessa, että juttelisi Kuolonklaanin nuorille kolleille siinä toivossa, että heidän tilanteensa olisi samankaltainen sai kiinnostukseni kasvamaan. En ollut suoranaisesti parhain sanojeni kanssa, joten toinen kissa tiedustelussa kelpasi minulle paremmin kuin hyvin.
“Kyllä kiitos”, naukaisin edelleen mielissäni tätini ehdotuksesta. “Haluatko minut mukaasi?”
Katsoin naarasta häntä tassujeni ympärille käärittynä. Mielelläni olisin pysytellyt vain sivummalla, koska en halunnut, että kohta koko klaani tietäisi minun vaativan kumppania itselleni, vaikka se periaatteessa ei olisi ollut niin paha asia. En vain arvostaisi, että helposti useat kissat alkaisivat katsoa minua vinoon, koska ajattelisivat, että minulla olisi jokin pakkomielle kumppanuuteen.

//Rosmy?

Katseeni kiersi aukiossa, joka oli tosiaankin hälyinen. Mistä nämä kaikki kissat olivat yhtäkkiä ilmestyneet tähän? Pudistelin päätäni. Joku heistä saattaisi vaikka olla Kaamoskukan kätyri. En lainkaan yllättyisi, jos rakas kumppanini olisi lahjonut jonkun minun vahdikseni. Yhtäkkiä leiri tuntui painavalta ja sydämeni alkoi takoa ahdistuksesta. Oli kuin olisin jäänyt kahden puunrungon väliin puristukseen. Minun oli päästä pois – nyt.
“Lähdetään”, kuiskasin ja kosketin kollia hännälläni. Lähdin kiiruhtamaan Pyräkkäpirun edellä, mutta lyhyiden koipien suoma kirous auttoi Pyräkkäpirua saamaan minut kiinni. Kollin kasvoilla oli kysyvä, hieman huolestunut ilme.
“Sanoinko tai teinkö jotain väärää?” kollikissa supatti korvaani ja ravistelin päätäni vastaukseksi. Miten Pyräkkäpiru voisi ikinä tehdä mitään väärää? Hän oli niin hyväsydäminen, niin lempeäluonteinen… Suorastaan Pimeyden metsän lahja metsälle. Välillä minun oli vaikea käsittää, että Pyräkkäpiru ja Kaamoskukka olivat täysverisiä veljeksiä. En ollut koskaan tavannut yhtä erilaisia pentuetovereita. Saavuimme rinta rinnan auringonsäteiden halkaisemalle aukiolle. Siristelin hieman silmiäni. Ilta-aurinko häikäisi aina kaikista kirkkaimmin. “Viherlehti todella hemmottelee meitä”, mutisin Pyräkkäpirulle ja olin painautumassa kolliin, mutta yhtäkkiä tabbykuvioinen kollikissa jäykistyi ja työnsi minut kauemmaksi. Korvani painuivat päälakeani vasten. Ehkä Pyräkkäpiru ei tuntenutkaan samoin. Ehkä minä olinkin vain kuvitellut kaiken ja kollisoturi näki minut vain ystävänään.
“Kaamoskukka”, Pyräkkäpiru sihahti ja painoi minut maata vasten. Nielaisin. Jos kumppanini huomaisi meidät yhdessä, me olisimme mennyttä. Kaamoskukka saattaisi vaikka repiä Pyräkkäpirun silmieni edessä kappaleiksi ja jättää minut keräilemään hänen verentahrimia ruumiinosia maasta. Sydämeni hakkasi ja korvissani kohisi kuin hiirenkorvan paisuttamassa tulvassa. En uskaltanut hengittää. Jokainen sydämenlyönti tuntui kaikuvan leiriin asti. Pidin katseeni tiukasti maassa. Näin vain pitkät ruohonkorret ja Pyräkkäpirun etutassut, jotka jäykistyneet valmiiksi joko pakenemaan tai taistelemaan.

//Pyrtsi? D:

”Hyvä”, Lätäkkölempi vastasi Apilatassulle ja nyökytteli päätään tyytyväisenä, ”voit mennä nyt syömään ja lepäämään. Pidämme huomenna vapaapäivän.”
Apilatassu nyökkäsi väsyneenä mutta kiitollisena ja jatkoi matkaansa kohti tuoresaaliskasaa. Hopeanharmaa soturi jäi vielä hetkeksi istumaan leirin pääaukiolle ennen kuin päätti siirtyä sotureiden pesään nukkumaan. Hän oli väsynyt päivän askareista ja kaipasi kipeästi hyviä yöunia.

Noin neljäsosakuuta myöhemmin, Lätäkkölempi seisoi sisarustensa ja klaanipäällikön vierellä Hehkulammen rannalla. Tabbykuvioinen naaras piti visusti katseensa Hehkulammen vedessä hieman kauempana. Siellä vesi pärskähteli sinne tänne, kunnes pärskintä lakkasi. Vedenpinta väreili jonkin aikaa, kunnes hopeinen karvamytty vajosi hiljalleen pois näkyvistä. Huomaamattaan Lätäkkölempi oli pidättänyt hengitystään. Vasta kun hän kuuli Lampiväreen nyyhkäisyn, soturi muisti vetää itsekin keuhkonsa täyteen ilmaa. Ilmaa, jolla hänen emonsa ei enää koskaan saisi täyttää keuhkojaan. Tähän saakka Lätäkkölempi oli pidätellyt kyyneleitään emonsa vuoksi, mutta enää sille ei ollut tarvetta. Hän antoi periksi ja antoi silmiensä kostua polttelevista kyyneleistä.
”Hän on poissa”, naaras kuiskasi hiljaa, ”esi-isiemme luona.” Perhe oli soturille kaikki kaikessa, joka teki asiasta niin vaikean. Hän kääntyi katsomaan sisaruksiaan.
”Meidän on haettava hänen ruumiinsa”, Lätäkkölempi naukaisi ääni väreillen. Olo oli ristiriitainen. Samaan aikaan Lätäkkölempi oli kiitollinen siitä, ettei hänen emonsa joutunut enää kärsimään, mutta kuitenkin aivan palasina, koska oli menettänyt toisenkin vanhempansa. Nyt hänellä oli jäljellä sisarensa ja veljensä.

//Pimento, Lammikko, Lampi tai Varis?

//Tuhkajuova kärsii muistihäiriöistä, jonka vuoksi tarinassa esiintyy kuolleita hahmoja ja menneen ajan tapahtumia.

Kun aurinko laskee, menetämme otteen kuluneesta päivästä. Emme saa sitä takaisin, vaikka mitä tekisimme.
Juuri sillä tavalla on käynyt minullekin. Aina näkymättömän verhon laskeutuessa katseeni peitteeksi, pieni osa minua katoaa, eikä sitä saa takaisin. Sitä ei voi estää, niin esi-isämme ovat asian järjestäneet. Pienen hetken ajan ajatukset virtaavat mielessäni hyvin kirkkaina vesiputouksen lailla, taukoamatta hetkeksikään. Pienen hetken tunnen olevani täysin ajan tasalla, tietoinen olemassaolostani ja juuri tästä hetkestä. Vesiputous, sen pauhu täytti korvani, ja hetkessä näkymätön verho saapui taas. Huomaamattani kadotin otteeni tästä hetkestä, vajoten jonnekin kaukaisuuteen muistojeni solaan.

“Miksi sinä tahdot minun surevan?” hopeanharmaa soturi esitti kysymyksen valkoturkkiselle kollille, joka seisoi aivan toisen lähellä. Valkea kolli joutui miettimään hetken, ennen kuin kykeni antamaan vastauksensa pienelle soturille.
“Koska minä tiedän, mitä surun hautominen saa aikaan”, kollikissa sanoi, pitäen lempeän katseensa visusti naaraassa, “minä välitän sinusta, Tuhkajuova. Minä tahdon auttaa sinua.” Silloin tajusin tuntevani nämä kissat. En saanut päähäni, miksi Tuhkajuovan nimi oli niin tuttu, mutta olin varmasti nähnyt hänet ja valkoturkkisen kissan joskus jossain. Olivatko he klaanitovereitani? Mutta en tiennyt, miksi minä tarkkailin heitä täältä, jostain aluskasvillisuuden seasta. En uskaltanut liikahtaakaan, sillä hetki oli taianomainen. Kaksikon välillä niin voimakkaina lepattavat tunteet saattoi aistia tänne saakka. He katsoivat toisiaan siten, miten rakastuneet kissat katsoivat. Mutta hetki rikkoutui, kun hopeanharmaan kissan silmissä välähti pelon häivähdys. Hänen katseensa kääntyi pois toisen kasvoilta, kuin hän ei olisi saanut olla siinä missä oli. Tuhkajuovan sydän pehmittyi, kun hän avautui hiljaisella äänellä toiselle kissalle. Soturi oli menettänyt isänsä, eikä hän tiennyt miten voisi päästä siitä eteenpäin. Tunsin myötätuntoa nuorta soturia kohtaan, joka kamppaili niin suurten tunteiden parissa.
Kun keskustelun viimeiseksi jääneet sanat jäivät leijailemaan kaksikon välille, hopeanharmaa naaras astui lähemmäs kollia ja painoi pienen kehonsa vasten tämän valkeaa turkkia. Se oli rakkautta, minä olin varma siitä. Nämä kissat tulisivat rakastamaan toisiaan kuolemaansa saakka.

Ja niin myös tapahtui. Nielaisin, kun lähestyien askeleiden ääni sai minut palaamaan takaisin tähän maailmaan, tähän päivään. Joinain hetkinä muistot olivat voimakkaita. Minä muistin kaikki ne tunteet, joita menneisyydessäni olin kokenut. Se oli pelottavaa, miten toisessa hetkessä kaikki ne muistot katosivat kuin tuhka tuuleen. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun kykenin muistamaan sen hetken, kun uskalsin ensimmäistä kertaa antautua tunteilleni ja päästin Väärävarjon lähelleni. Olin laittanut soturiuden kaiken sen edelle, vain voidakseni kuolinvuoteellani ymmärtää tehneeni valtavan virheen.
“Olisinpa saanut enemmän aikaa”, kuiskasin hiljaa, kyyneleet silmissä kimmeltäen, kun Pimentotähti astui vuoteeni eteen. En olisi halunnut kuolla, mutta tiesin elämäni olevan ohi. Kuun kuluttua tuskin muistaisin Väärävarjoa, Pimentotähteä tai pentujani. Minun olisi päätettävä tämä nyt, kun se oli vielä mahdollista.
Pimentotähden katse oli myötätuntoinen. Sisältäni kumpusi rohkeutta, jota en koskaan aiemmin ollut löytänyt. Olin löytänyt rohkeuteni liian myöhään.
“Pimentotähti, olen valinnut väärin”, kuiskasin hiljaa, lähestyvä itku sai ääneni säröilemään. Pimentotähti kurtisti kulmiaan, hänen suunsa oli kiinni, huulet painautuneet visusti yhteen. Tämä taisi olla vaikea paikka myös klaanipäällikölle.
“Oletko muuttanut mielesi?” mustaturkkinen naaras kysyi. Pudistelin nopeasti päätäni.
“En. Minä en muuta mieltäni”, vastasin napakasti, jatkaen sitten taas ääni väreillen, “minun olisi pitänyt valita rakkaus.”
Huomasin, miten jokin näytti liikahtavan Pimentotähden mielessä. Olin tuntenut päällikön niin kauan, että hänen kasvoillaan vain sadasosasilmänräpäyksen ajan käyvät mikroilmeetkään eivät jääneet minulta huomaamatta. Musta naaras oli tunnettu vakavailmeisestä katseestaan, ja tuskin tavallinen kissa olisikaan huomannut muutosta hänen ilmeessään. Minä kuitenkin huomasin, tiesin sanojeni merkitsevän hänelle enemmän kuin hän koskaan voisi minulle myöntää.
“Mutta sinä valitsit soturiuden”, Pimentotähti naukui. Suustani karkasi hermostunut naurahdus.
“Väärävarjo oli ollut oikeassa”, tuhahdin päätäni pudistellen, “minä olisin voinut saada molemmat, enkö olisikin?”
Päällikkö katsoi minua hetken aikaa silmiin sanomatta mitään. Olisin halunnut hoputtaa häntä puhumaan, sillä pelkäsin uppoutuvani taas muistoihini hetkenä minä hyvänsä. En jälkikäteen muistanut niin tapahtuvan, mutta uskoin niin käyvän yhä vain useammin ja useammin.
“En usko, että Henkäystähti olisi niellyt asiaa mukisematta, mutta tuskin hän soturiuttasi olisi voinut viedä”, Pimentotähti sanoi lopulta. Hän oli oikeassa, ja minä inhosin sitä. Olin ollut nuori ja typerä, kun olin kuvitellut rakkauden estävän soturiuteni. Kenties maineeni olisi hetkellisesti kärsinyt, jos olisin jättänyt silloin varapäällikön asemassa olevan kumppanini, mutta loppupeleissä se ei olisi ollut niin iso asia. Rakkaus ei poistanut uskollisuutta klaaniaan kohtaan. Rakkaus lisäsi sitä entisestään. Kun rakasti, klaani oli entistä merkityksellisempi, sitä oli puolustettava suuremmista syistä, enkä minä ollut tajunnut sitä. En, ennen kuin oli ollut liian myöhäistä.
En ollut varma, kauanko hiljaisuus oli kestänyt, vai oliko se todellisuudessa ollut edes hiljaisuutta. Minusta oli tullut vainoharhainen. Todellisuudessa hetken kestänyt hiljaisuus oli saattanut olla kokonainen keskustelu, enkä tiennyt siitä mitään.
“Minä löysin sen, mitä pyysit”, Pimentotähti ilmoitti ja rikkoi hiljaisuuden. Keskustelu oli selvästi päättynyt, oli aika palata oikeisiin asioihin. Kehoni valpastui, väsyneet lihakseni jännittyivät ja katseeni kirkastui. Pimentotähti puhui kuolonmarjoista. Hän oli löytänyt ne, nyt kaikki oli selvää.
“Olen miettinyt”, ilmoitin vakavalla äänellä ja katsoin Pimentotähteä suoraan tämän siniharmaisiin silmiin, “tiedän, miten haluan tehdä sen.”
Pimentotähti katsoi minua kulmiaan kohottaen, kehottaen minua jatkamaan.
“En halua kuolla leirissä, haluan kuolla Hehkulammella. Klaanin on luultava, että se oli onnettomuus. Minä syön kuolonmarjat ja menen veteen, jolloin muut luulevat minun hukkuneen”, selitin rauhallisella äänellä. Pimentotähden ilme ei värähtänytkään. En halunnut klaanin tietävän, miten epätoivoiseen ratkaisuun olin päätynyt. Halusin lähteä mahdollisimman kunniakkaasti. Ihanteellinen tilanne olisi ollut klaanini puolustaminen, mutta en kykenisi sellaiseen enää. Hukkuminen muistisairaana olisi paras vaihtoehto, olin varma siitä.
“Tahdon pentujeni tulevan mukaan”, lisäsin vielä ennen kuin Pimentotähti ehti sanoa mitään. Päällikkö katsoi minua pienen hetken ennen kuin nyökkäsi. Olin kiitollinen Pimentotähdelle siitä, mitä hän oli valmis tekemään vuokseni. En ollut varma kertoiko tämä siitä, että elämäni oli hänelle yhdentekevää vai siitä, että hän välitti minusta riittävän paljon auttaakseen minut pois tuskistani, muttei sillä oikeastaan ollut väliä. Minä välitin Pimentotähdestä ja se riitti. Koko elämäni ajan hän oli ollut minun tukenani. Ystävyyden merkitys ei koskaan ollut täysin auennut minulle, ei ennen tätä hetkeä. Nostin katseeni mustan soturin kasvoihin.
“Kiitos, Pimentotähti. Sinä olet ollut hyvä toveri, ja minä arvostan sitä todella”, naukaisin ja väläytin naaraalle hennon hymyntapaisen. Päällikkö nyökkäsi.
“Niin sinäkin”, arvostuksen saattoi kuulla naaraan äänestä. Minä tulisin ikävöimään Pimentotähteä, kunnes tapaisimme taas Pimeyden Metsässä.

Kun seuraavana päivänä tarvittavat järjestelyt oli tehty, viiden kissan joukko lipui hiljaisuudessa kauemmas leiristä. Minä olin yksi heistä, minä kuljin joukon keskellä, sillä Pimentotähti ei luottanut minua porukan johtoon saati sitten peränpitäjäksi. Jokainen elävä Kuolonklaanissa asuva jälkeläiseni oli suostunut mukaan saattelemaan minut viimeiselle matkalleni, vaikkei sillä enää pian olisikaan merkitystä, ei ainakaan minulle. Pimentotähti oli ottanut kuolonmarjat mukaansa ja kantoi parhaillaan niiden varpua suussaan. Päällikkö piteli kiinni mahdollisimman kaukaa marjoista, jotta sellainen ei vahingossakaan olisi joutunut hänen suuhunsa.
Kukaan ei sanonut mitään, ja minun oloni oli täydellisen tyyni. Se oli tyyni kuin Hehkulammen kirkkaansinisen vedenpinta, joka nyt peilasi eteemme korkealle kohonneen auringon kuvajaisen.
Vaikka yritin estellä, mieleeni alkoi pulpahdella muistoja menneistä ajoista, kun olin harjoitellut uimista lammen rannassa, kun olin opettanut jälkeläisiäni uimaan ja kun Väärävarjo oli ollut täällä kanssani. Muistin myös ne muutamat hetket Henkäystähden kanssa, mutta niitä en halunnut muistella. Kolli oli ollut kenties elämäni suurin virhe, enkä juuri nyt halunnut ajatella häntä.
Halusin mieleni täyttyvän hyvistä muistoista, jotka voisivat kannatella minut elämän ja kuoleman rajan yli.
Tunsin hennon kosketuksen lavallani. Vilkaistessani Lammikkoloikan suuntaan, tämän silmät kyynelehtivät, mutta tiesin soturin tekevän kaikkensa pysyäkseen kovana. Minä en aikonut itkeä, en enää.
“On toimittava nopeasti. Fyysinen rasitus voi laukaista muistikatkon”, Pimentotähti toisteli Sumutuulen sanoja laskiessaan kuolonmarjat hiekkaiselle rannalle. Katseeni kohdistui punaisiin marjoihin. Niiden punainen väri veti minua jollain sairaalla tavalla puoleensa. Ehkä se oli vain hyvä, sillä marjat tulisivat olemaan viimeinen ateriani. Ne olisivat pelastukseni, joiden avulla pääsisin pois mieleni vankilasta esi-isieni joukkoon, Väärävarjon luokse. Ajatus kuolleesta soturista sai sydämeni pamppailemaan holtittomasti, tai sitten se saattoi vain johtua rasituksesta ja sairaudestani, mutten välittänyt.
Vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan pentujani. Kasvoilleni piirtyi aito, lämmin hymy.
“Minä menen nyt”, totesin nelikolle silmiäni räpäyttäen, “pitäkää huolta itsestänne ja muistakaa, että minä katson teitä Pimeyden Metsästä. Olen ylpeä teistä.”
En jäänyt aikailemaan ja odottamaan pentujeni vastausta, en kestäisi, jos he murtuisivat ja alkaisivat itkeä. Sitten käännyin Pimentotähden puoleen. Päällikkö nyökkäsi syvään ja nosti sitten siniharmaan katseensa minuun. Hetken ajan me vain hymyilimme vienosti toisillemme, eikä sanoja tarvittu. Minä tiesin, että välillämme oli kunnioitus, jota harva kissa kykenisi koskaan ymmärtämään.
“Kiitos”, henkäisin lopulta, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi. Astuin päällikön ohi ja kumarruin kuolonmarjavarvun ylle. Nappasin suuhuni kaksi marjaa, mutten pureskellut niitä aivan vielä. Taakseni vilkaisematta lähdin kävelemään päättäväisin askelin kohti Hehkulammen rantaa.
Päivä oli kaunis, Hehkulammen pinta oli kirkkaansininen, aivan kauneimmillaan. Kuin se olisi kutsunut minua luokseen, minä astuin viileään veteen ja kuljin varmoin askelin eteenpäin.
Kun vesi kosketti vatsakarvojani, suljin silmäni ja puraisin marjat rikki suussani. Vedin syvään henkeä, tässä se siis oli, minun loppuni.
Elämäni oli päättynyt keskeneräisenä, mutta ratkaisu oli ainoa oikea. Tunsin, kuinka kouristukset alkoivat. Vajosin pinnan alle, kykenemättä kuulemaan muuta kuin pauhaavan sydämeni ja korvissani kohisevan veden pauhun. Pauhun, joka laski jälleen verhon ja palautti minut viimeistä kertaa muistojeni syövereihin.

“Tule Tuhkajuova”, ääni kutsui noustessani hetkeksi pinnalle, “ui minun luokseni.”
Raottaessani silmiäni, erotin tutun hahmon syvemmällä vedessä. Jyrkänneloikka ui sulavaliikkeisesti minua kohti, kannustaen minua uimaan vastaan. Jalkani löysivät oikean rytmin ja aloin uida isääni kohti. Minä uin, kunnes viimein saavutin tutun ja turvallisen hahmon. Hän katsoi minua vakava, mutta ylpeä ilme kasvoillaan.
“Minä tiesin, että sinä pystyt siihen.”
Olin oppinut uimaan.

Itkin kuunnellessani Tuhkajuovaa. Syvä rauha tuntui laskeutuvan ylleni, sillä viimein emoni sanoi kaiken, mitä olinkin aina halunnut kuulla. Joku tunnisti, miltä minusta tuntui tässä klaanissa, enkä kokenut oloani enää niin yksinäiseksi. Ja viimein Tuhkajuova pyysi anteeksi, hän oli pahoillaan siitä, että anasti minulta mahdollisuuden kasvaa kokonaisessa perheessä. Minä näin, että hän suri kohtaloani.
Lopulta Tuhkajuova myös teki jotain, mikä yllätti minut täysin. Hän pyysi minua rikkomaan Kuolonklaanin lakeja ja puhumaan Pohjaharhalle. Se jos mikä vahvisti minulle, että emoni oli valmis kuolemaan. Tämä oli hänen viimeinen tahtonsa ja aioin täyttää sen.
Istuimme hiljaa hetken, keräsin itseäni ja pohdin sanojani. Väittelystä ei olisi hyötyä. Sanoillaan Tuhkajuova oli onnistunut sammuttamaan katkeruutta sisälläni, enkä halunnut enää tapella hänen kanssaan. Halusin olla emoni lähellä sen aikaa, minkä vielä pystyin. Isää minulla ei koskaan ollut, mutta emo minulla oli aina ollut. Tuhkajuova, joka oli kärsivällisesti opettanut minua uimaan, joka oli jaksanut patistaa minua kouluttautumaan eteväksi soturiksi ja joka oli aina kuunnellut asioitani. Kohta häntä ei enää olisi.
“Suren kyllä sitä, ettei perheeni ollut tavallinen. Mutta minulla oli aina sinut. Olet auttanut minua niin paljon elämäni aikana. Ja siksi sattuu niin paljon menettää sinut”, selitin ja kurkkuani kuristi. “Kiitos Tuhkajuova, että sain elää kanssasi Kuolonklaanissa. Kiitos, kun olit emoni. Ja anteeksi kaikesta vaivasta, minkä olen sinulle aiheuttanut. Tiedän, että olen ollut joskus hankala.”

Valhe oli livahtanut suustani noin vain, sillä halusin tehdä vaikutuksen uuteen tuttavuuteeni. Hymyilin leveästi, kun Lillukkatassu toivoi voivansa myös oppia uimaan. Samaan syssyyn oppilas pohdiskeli, miksi uintitaito oli klaanissamme niin harvinainen. En ollut tullut ajatelleeksi sitä lainkaan, että tosiaankaan moni kuolonklaanilainen ei osannut uida. Puheenvuoronsa oppilas oli päättänyt pohtien, pitäisikö kuolonklaanilaisten alkaa järjestämään uintiharjoituksia. Minä pudistelin nopeasti päätäni, ja soturioppilaan kasvoille ilmestyi hieman hämmentynyt ilme. Hän kallisti päätään, muttei sanonut mitään vaan antoi minulle aikaa kertoa ajatukseni ääneen.
”Uiminen on hyvin vaarallista, joskus sitä yritettiin opettaa Kuolonklaanissakin, mutta liian moni oppilas kuoli. Klaani oli vuodenaikojen ajan ongelmissa, kun suurin osa nuorista jäsenistä oli kuollut. Sen vuoksi sitä ei opeteta enää, jotta vastaavaa ei sattuisi uudelleen. Meitä kaikkia ei vain ole luotu uimaan”, selitin lapojani kohauttaen. Tietenkään se ei ollut totta, mutta halusin kuumeisesti Lillukkatassun pitävän minua viisaana kissana, joka tiesi paljon klaanimme historiasta. Lillukkatassu katsoi minua yllättyneenä.
”Ihanko totta?” hän kysyi yllättyneenä. Nyökyttelin päätäni.
”Kyllä vain. Se oli niin noloa, ettei siitä puhuta, mutta totta se on”, valehtelin, ”enkä suosittele, että loikkaisit suinpäin veteen ja menisit uimaan. Se voi olla sinulle vähän vaarallista.”

//Lillukka?

Olin ollut hetken ajan kiitollinen siitä, että Lammikkoloikka oli päättänyt kunnioittaa päätöstäni. Varissulan reaktio sen sijaan yllätti minut täysin. Olisin uskonut hänen käyttäytyvän tilanteessa välinpitämättömästi ja kylmästi, ei näin. Nyt kolli oli kuitenkin alentunut matelemaan edessäni, pyytämään minua muuttamaan mieleni. Muttta hän ei tiennyt, että päätökseni oli jo tehty, eikä pentuni anelu muuttanut tilannetta kuin huonompaan suuntaan. Katseeni oli kylmä, kun kohtasin Varissulan epätoivoa hohkavan katseen. Hän oli tosissaan, minä näin sen hänen katseestaan. Minua alkoi ärsyttää, sillä kolli oli itse päättänyt olla monta kuuta puhumatta minulle. Hetken ajan yritin hillitä sanojani, mutta lopulta murruin ja päädyin ripittämään poikaani:
”Älä ole itsekäs, Varissulka. Tahtoisitko tosiaankin ottaa sen riskin, että jollekulle klaanitovereistamme kävisi kuten Väärävarjolle? Minulla ei ole enää aikaa jäljellä, minun elämäni on tässä. Ja vaikka en tekisikään tätä päätöstä nyt, emme me ehtisi puhua. Sumutuuli arveli, että kuun kuluttua muistini saattaisi jo heiketä huomattavasti. Olisit puhunut silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Mutta ei, sinä päätit olla hiljaa ja mököttää.”
Minun katseeni leimusi. Ellen olisi ollut niin väsynyt, olisin varmasti huutanut kovemmin ja sanonut pahempia asioita Varissulalle. Kolli katsoi minua, hän avasi suunsa, mutta sulki sen taas. Olin varma, että hän pillahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä.
”Minusta sinun päätöksesi on klaanin kannalta oikea”, Lätäkkölempi rikkoi hiljaisuuden ja kohtasi katseeni, ”minä jään ikävöimään sinua, enkä tahtoisi tämän päättyvän näin, mutta tässä ei tunteilu auta. On oltava järkevä.”
Sanat oli selvästi osoitettu Varissulalle, joka ei edes vilkaissut nuorempaa sisartaan. Lampiväre pysyi yhä hiljaa, hänellä ei kaiketi ollut mitään sanottavaa.
”Lampiväre, Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi, tahtoisin jäädä hetkeksi kahden Varissulan kanssa”, nau’uin, kun hiljaisuus ei tuntunut loppuvan itsekseen. Kolmikko katsoi ensin minua, sitten toisiaan, ennen kuin he hyvästelivät minut ja poistuivat pesästä, jättäen minut kahden Varissulan kanssa. Kolli ei kohdannut katsettani. Hän näytti olevan vain varjo entisestä itsestään.
”Varissulka”, nau’uin nyt hiljaisemmalla äänellä, vaikkei lähistöllä ollutkaan muita. Kolli nosti hitaasti katseensa minuun. Hänen silmänurkkiinsa oli ilmestynyt kimmeltäviä kyyneliä. En ollut mikään tunteilija, mutta tilanne sai minutkin alakuloiseksi. Nousin varovaisesti ylös ja lähestyin poikaani.
”En ole koskaan kertonut sinulle, mitä oikeasti tapahtui”, nau’uin hiljaisella äänellä. Varissulka kohtasi viimeinkin katseeni. Hänen katseestaan kuulsi hienoinen hämmennys.
”Sinä olit ainoa asia, mitä minulla oli jäljellä sinun isästäsi”, kuiskasin hiljaa, tuntien palan nousevan kurkkuuni. Silmiäni alkoi kirvellä, kun kyyneleet löysivät tiensä myös omiin silmiini.
”Minä rakastin sinun isääsi ihan oikeasti. Et tiedäkään kuinka toivon, että olisin valinnut toisin. Olen pahoillani, Varissulka, sinä jouduit varttumaan ilman isää, minä vein sinulta oikean perheen. Mutta minä tiedän, että sinun isäsi rakasti sinua aina, hän olisi takuulla ylpeä sinusta”, itkun pyrskähdys vaimensi minut siihen kohtaan. Painoin pääni alas ja annoin kyynelten pudota silmäkulmastani suoraan pesän kiviselle lattialle. En koskaan ollut tajunnut, miten paljon minun päätökseni olivat vaikuttaneet Varissulan elämään. Hän oli joutunut kasvamaan ulkopuolisena, ymmärtämättä koskaan täysin miksi. Kissa, jota hän oli aina luullut isäkseen, oli inhonnut häntä hänen syntymästään saakka. Kun itku hellitti, nostin taas kyyneleistä kimaltelevan, sumean katseeni Varissulkaan.
”Väärävarjo teki kaikkensa minun vuokseni. Hän oli valmis jäämään, mutta kun valitsin soturiuden, hän oli valmis lähtemään. Ellei Henkäysvarjo olisi ollut siinä, minä olisin estänyt häntä lähtemästä”, nau’uin hiljaa päätäni pudistellen palatessani muistoissani hetkeen, jolloin olin synnyttänyt kaksi pentua leirin ulkopuolella. Väärävarjo oli vienyt Pohjaharhan Eloklaaniin, hän oli kasvattanut pennusta hyvän soturin.
”Minä tiedän, että sinä koet olosi ulkopuoliseksi”, kuiskasin ja yritin epätoivoisesti tavoittaa kollin katsetta. Vihdoinkin Varissulka nosti päänsä ylös ja suostui katsomaan minua suoraan silmiin. Hänen poskilleen oli ilmestynyt märkä kyynelten vana.
”En saisi edes ehdottaa tätä sinulle, tämä on kaikkien periaatteideni vastaista, mutta Varissulka, sinulla on veli Eloklaanissa. Pohjaharha on samaa lihaa ja verta kuin sinä. Ole kiltti ja puhu hänelle. Kerro hänelle, että minä olen pahoillani kaikesta. Ja että jos voisin, toimisin nyt toisin, enkä luopuisi hänestä”, nyt ääneni oli niin hiljainen, etten ollut varma kuuliko Varissulka sitä edes. Pyyntöäni ei ehdottomasti saisi kuulla kukaan, sillä se oli vastoin kaikkia lakeja. Tiesin, että pyyntöni saattoi ajaa Varissulan rikkomaan lakeja, mutta halusin Pohjaharhan tietävän totuuden ja Varissulka oli ainoa, joka voisi lähestyä veljeään. Kolme muuta pentuani eivät tienneet toteutta, eikä Pimentotähti koskaan suostuisi pyyntööni.

//Varis?

Tuhkajuova oli sairas, hyvin sairas. Eräänä aamuna Pimentotähti oli koonnut minut ja siskoni päällikön pesään ja kertonut, että viime yönä emoni oli tappanut isäni. Uutinen oli alkuun ollut käsittämätön, mutta silti iskenyt ilmat keuhkoistani. Siskoillani ei ollut mitään aavistusta tapahtumien painosta minun kannaltani, vaikka hekin olivat järkyttyneet emomme sekoamisesta. Yhden yön aikana olin menettänyt molemmat vanhempani.
En ymmärtänyt itseäni. Miksi edes välitin Väärävarjon kuolemasta? En ollut koskaan tuntenut häntä, emme olleet keskustelleet. Tiesikö hän edes minusta? Viime aikoina olin yksinäisyyttäni ajautunut kuvittelemaan, millaista olisi kohdata hänet. Aaltosalama kantoi edelleen vihaa tekoani kohtaan, enkä ollut koskaan kokenut oloani yhtä yksinäiseksi. Uiveloyö minulla sentään oli. Silti sydämessäni halusin kuulua johonkin ja jollekin.
Ja aivan kuin en olisi jo menettänyt tarpeeksi, Tuhkajuova ilmoitti haluavansa kuolla. Olin viime päivät elänyt niin sankassa sumussa, että emoni päätös tuntui vain pieneltä lisältä tähän mustaan todellisuuteen. En ollut vielä täysin käsittänytkään, että hän oli murhannut isäni: miten kykenisin nyt suremaan myös häntä? Niinä harvoina hetkinä, kun maailma ei tuntunut kaatuvan päälleni, oloni oli vain turta ja harmaa.
Perheenikään ei tarjonnut lohtua. Aaltosalama oli pimennossa, sillä en ollut hänelle asiasta kertonut. En myöskään Uiveloyölle, jota halusin suojella. En halunnut näyttäytyä hänen silmissään näin rikkinäisenä, minunhan tuli toimia hänen oppaanaan elämässä. Ystäviä minulla ei ollut, mitä tällaisina aikoina surinkin. Oikeastaan koko Kuolonklaani tuntui etäiseltä ja vieraalta. Tunsin nämä kissat, mutta en kuulunut heidän joukkoonsa.

Nyt istuin Tuhkajuovan edessä parantajan pesässä. Emoni perusteli käsittämätöntä päätöstään ja vaikutti nyt enemmän omalta itseltään kuin pitkään aikaan. Hänen äänensä oli tasainen ja varma, eikä katse enää harhaillut jossain todellisuuden ja unen rajamailla. Hän näki minut ja siskoni ja puhui suoraan meille. Ja siltikään minä en ymmärtänyt häntä. Tuhkajuova halusi kuolla soturina. Minä halusin kuolla rakastamieni kissojen kanssa vasta sitten, kun olisi aivan pakko.
Tietysti Lammikkoloikka, lipevä mielistelijä, kertoi kunnioittavansa Tuhkajuovan päätöstä. Kunnia oli itsemurhasta kaukana: sen sijaan, että emomme olisi jaksanut taistella pidempään, hän päätti lähteä nyt kun vielä kykeni. Minun oli vaikea uskoa, että hän tosissaan rakasti minua. Olisihan hän muuten halunnut jäädä luokseni.
“Tässä ei ole mitään kunnioitettavaa”, sihahdin Lammikkoloikalle ja käänsin katseeni Tuhkajuovaan. Toivoin, että hän näkisi silmissäni tämän tunteiden kuohunnan ja tulkitsisi sen minulle puolestani.
“En halua, että kuolet. Etkö voisi viettää kanssani, perheesi kanssa, sitä aikaa mikä sinulla on jäljellä? Olet tehnyt tehtäväsi. Voisit levätä nyt. Meillä olisi vielä niin paljon puhuttavaa.”
Inhosin sitä, miten ääneni murtui epätoivosta. Miksi olin näin surkea ja heikko? En minä pystyisi kääntämään Tuhkajuovan päätä. Olin jo kokenut soturi, enkä silti tiennyt paikkaani maailmassa. En tiennyt, miksi palvelin klaaniani ja mitä minä oikeastaan elämältäni halusin. Tuhkajuova oli aina tiennyt. Me emme seisseet samalla tasanteella, eikä tällaisella keskeneräisellä kissalla voinut olla hänen kaltaiselleen mitään arvokasta sanottavaa.

//Tuhka? ynnä muut

Kaksijalat mesosivat lammen rannalla. Ne repivät turkkeja päältään ja kävivät kokeilemassa sinisenä hehkuvaa vettä omituisilla lättätassuillaan. Aaltosalamasta näytti siltä kuin ne olisivat kokeilleet minkä lämpöistä vesi oli. Olettamus oli osunut oikeaan, sillä kohta ensimmäinen kaksijalka loikkasi veteen ulinan kera, ja vettä roiskui sen rannalla olevien toverien päälle. Kaksi muuta kaksijalkaa mölisivät ja hypähtelivät kauemmaksi kuin kylmissään, kunnes toinen niistä rohkaistui ja seurasi ensimmäisen perässä. Lopulta kaikki kolme kaksijalkaa polskivat lammessa edelleen mekastaen. Niiden uintityyli oli niin omituisen näköinen, että Aaltosalama ei ollut varma, räpistelivätkö ne henkensä edestä vai nauttivat olostaan.
Niiden leiri oli jäänyt vartioimatta. Nyt voisi olla tilaisuus ottaa selvää, miten monta kaksijalkaa paikalla oikeasti oli ja vaikuttivatko ne olevan jäämässä heidän reviirilleen pidemmäksi aikaa. Aaltosalama viittasi hännällään Harakkahaaveta tulemaan perässä, kun hän kiiti vatsakarvat ruohikkoa viistäen lähimmän kirjavan nahkapesän luokse, josta hän oli aiemmin nähnyt kaksijalkojen tulevan ulos.
Pesiä oli kaksi kappaletta ja niiden edustalla lojui monennäköistä rompetta. Ne olivat jättäneet tuoresaaliidensa rippeitä lojumaan valkoisten alustojen päälle. Aaltosalama nyrpisti nenäänsä kulkiessaan yhden alustan ohi. Hän ei olisi osannut pitää sitä ruokana, ellei olisi nähnyt selviä aterioimisen jälkiä.
“Tämä pesä on ainakin tyhjä”, Harakkahaave huikkasi kurkistettuaan sisälle yhden nahkapesän suuaukosta. Aaltosalama tassutti varovasti lähemmäksi ja kurkotti kaulaansa pitemmälle nähdäkseen paremmin. Pesän sisältä huokui tukahduttavaa lämpöä, johon sekoittuva kaksijalkojen etova löyhkä sai Aaltosalaman voimaan pahoin. Hän peruutti kauemmaksi karvojaan pörhistellen.
“Tarkistetaan tuo toinenkin.” Hän vilkaisi nopeasti rannan suuntaan – kaksijalat uiskentelivat edelleen lammessa. Kaipa ne hakivat vedestä viilennystä kun niiden pesät olivat niin tukahduttavia.
Toista pesää lähestyessään Aaltosalaman niskakarvat nousivat pystyyn, kun paha-aavistus juoksi hänen selkäpiitään pitkin. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut pesässä liikettä. Hän oli aikeissa kehottaa edellä kulkevaa Harakkahaavetta olemaan varovainen, kun pesän seinään repesi ympyrän muotoinen aukko ja sisältä pisti esiin kaksijalan naama.

//Harakka?

Koska Jääviilto itse ehdotti, että pitäisi suunsa supussa vierailun ajan, saatoin luottaa hänen sanaansa. Olin helpottunut siitä, että saatoin ottaa kollin mukaani: näyttihän Kuolonklaani paljon uskottavammalta, jos myös varapäällikkö saapui paikalle. Meidän oli annettava vahva, itsevarma vaikutelma, ja keskinäisen luottamuksemme oli näytettävä aukottomalta. Uskoin, että pystyisin tähän Jääviillon kanssa. Hymyilin kollille tyytyväisenä.

Auringon heikko, kultainen kajastus loi lämpimiä sävyjä kallioon. Joka aamu sain herätä hämärässä, sillä tänne säteet eivät suoraa reittiä kulkeutuneet. Ne heijastuivat lammen pinnasta ja sirosivat luolan suuaukosta. Sotureiden pesään aurinko oli tunkeutunut oksien ja lehtien väleistä, häikäissyt silmiin jos sattui loikoilemaan sopivassa kohtaa. Lukuisat kerrat olin herännyt aamupartioon silmiäni siristellen ja mielessäni valoa sadatellen vaikka auringosta muulloin nautinkin.
Tuijottelin hetken seinämää, jolle heijastuivat lammen levottomat liikkeet. Vesiputouksen pauhu ei lakannut koskaan, vaan leiri pysyi aina hieman rauhattomana sen jylyn vuoksi. Oli vaatinut kuun jos toisenkin tottua meteliin ja kyetä nukkumaan läpi yön siihen heräämättä. Nyt uneni olivat olleet katkonaisia aivan muista syistä.
Tuhkajuova, Eloklaani, Turmaloikka. Siinä kolme mieltäni painavaa asiaa.
Eloklaanin suhteen tiesin, mitä tehdä, enkä kokenut epävarmuutta tai pelkoa. Silti jännitin: jos reviirin laajentaminen olisi ollut helppoa, olisi siihen jo aiemmin ryhdytty. Tulisimme menettämään joitain sotureistamme, kenties hyökkäys koituisi tappioksemme, ehkä minä itse menettäisin jok’ikisen yhdeksästä elämästäni samalla kertaa. Paljon saattoi mennä pieleen. Olin kuitenkin varma päätöksestäni.
Turmaloikan tilanne oli alkanut toden teolla vaivaamaan minua nyt, kun saatoin asialle jotain tehdäkin. Halusin hänet takaisin. En pelkästään itseni vaan myös pentujeni vuoksi. Ja hänen itsensä vuoksi. Kuolonklaani oli Turmaloikan koti, ja jos hän vain haluaisi palata, aioin toivottaa hänet tervetulleeksi. Tähän mennessä ei kolli ollut kuitenkaan palannut, joten kuten olin odottanutkin, minun olisi lähdettävä häntä etsimään.
Asia ei kuitenkaan ollut suoralinjainen ollenkaan. Minun olisi selitettävä klaanille, että oikeastaan en ollut tappanut Turmaloikkaa, eikä hän ollut petturi. Oikeastiko myöntäisin heille, että rakkauden vuoksi en ollut suostunut kumppaniani tappamaan? Minullehan naurettaisiin. Jokin tarina oli keksittävä, eikä Turmaloikan nouseminen kuolleista oikein sopisi. Sitä paitsi, minunhan oli ensin ylipäätään löydettävä hänet – jos kolli ylipäätään oli enää elossa.
Ja viimeisimpänä huoleenaiheenani oli Tuhkajuova. Olin tuntenut naaraan koko elämäni, joten muutokset naaraan käytöksessä eivät olleet jääneet minulta huomaamatta. Hieman omituiselta hän oli vaikuttanut jo pidempään, mutta viime kuina soturin vointi tuntui vain syöksyneen alaspäin. En ollut varma, nukkuiko hän öisin. Joskus heräsin liikkeisiin leirin aukiolla yösydännä, ja vatsaani kylmäsi aina, kun tunnistin kulkijan Tuhkajuovaksi. Hänen katseensa ei oli menettänyt terävyytensä, se harhaili ja tarkentui jonnekin, minne muut eivät nähneet. Kun puhuin hänelle, kesti välillä aikansa, että naaras ylipäätään ymmärsi missä ajassa ja paikassa olimme. Sitten hän siirtyi pohtimaan, kuka minä olin. Tähän mennessä olin aina päässyt noiden muurien läpi ja lopulta erottanut Tuhkajuovan vihreissä silmissä ymmärryksen. Jännitin kuitenkin sitä päivää, jolloin hän näkisi minut itsenäni viimeisen kerran.
Jännitin, koska välitin. Hän oli luotettu toverini, ainoa kissa, jonka koin olevan samalla aallonpituudella kanssani. Meilläkin oli erimielisyytemme, mutta luotin hänen arvostelukykyynsä. Ei suhteemme mitään lämmintä ystävyyttä ollut, mutta pidin siitä, että meillä oli liittolaisuutemme. Lisäksi arvostin häntä soturina: Tuhkajuova oli kenties klaanin paras saalistaja ja kaikenkaikkiaan hieno soturi.
Puuskahdin keuhkoni tyhjäksi ja vedin sisään raikasta aamukasteista ilmaa. Tulisin hulluksi, jos murehtisin tätä kaikkea yhtä aikaa. Halusin keskittyä nyt reviirin laajentamiseen ja tulevaan tapaamiseen Korppitähden kanssa. Tuhkajuova ja Turmaloikka saisivat odottaa.

Ehdin ottaa vain muutaman askeleen pesän ulkopuolella, kun päätökseni jo kaatui itsestäni riippumattomista tekijöistä. Tuhkajuovan päättäväiset askeleet veivät huomioni kurisevasta vatsastani ja odottamastani aamiaisesta. Toisaalta kasa oli tällä hetkellä olematon, aamupartiot olivat vieneet riistan jo parempiin suihin. Kohotin katseeni ja niskani jännittyi soturin silmät kohdatessani.
“Minulla on sinulle asiaa. Se on tärkeää.”

Pesässäni Tuhkajuova kertoi murheistaan ja sai minut jokaisella lauseella jännittymään yhä enemmän. Hän pyysi minua tapaamaan Henkäystähden Kuuluolalla, sillä kuvitteli entisen päällikön piinaavan uniaan. Soturi oli tosissaan, näin sen hänen silmiensä palosta. En ollut koskaan todistanut häntä tällaisena: aina niin hillitty ja viileä Tuhkajuova vaikutti nyt epätoivoiselta.
Hänen unille oli kaksi mahdollista selitystä. Ensinnäkin, Tuhkajuovan järkkynyt mielentila saattoi hyvinkin vaikuttaa myös unimaailmassa. Tämä vaihtoehto tuntui niin järkeenkäyvältä ja varmalta, että toista harkitsin vain oman toiveikkuuteni vuoksi. Jos nimittäin Henkäysvarjo todella piinasi Tuhkajuovan unia, tämä saattoi tarkoittaa kahta hyvin tervetullutta seikkaa: Tuhkajuova ei sittenkään olisi pahemman kerran pyörällä päästään ja Henkäysvarjo olisi kuollut. Minua hermostutti tietämättömyys entisen päällikön olinpaikasta ja tilasta. Hän saattaisi tälläkin hetkellä suunnitella paluuta Kuolonklaaniin, minun murhaani tai jotain muuta perin epätoivottavaa. Varmuus siitä, ettei kolli enää ollut elävien kirjoissa, olisi yksi piikki vähemmän lihassani. Toisaalta en jaksanut uskoa, että juuri Tuhkajuovaa Henkäysvarjo haluaisi rankaista. Jos hän jonkun unia kummittelisi, niin minun tai Jääviillon. Ei sentään uskollisen kumppaninsa.
En kuitenkaan jakanut ajatuksiani Tuhkajuovalle. Lupasin yrittäväni saada yhteyden Henkäysvarjoon – sillä oikeasti yrittäisinkin – mutta jätin itselleni pakotien siinä todennäköisessä tapauksessa, etten häntä kohtaisi. Kerroin, etten voisi valita, keitä Pimeyden Metsässä tapaan. Helppo tekosyy minulle, kun en häntä tulisi tapaamaan.

Kun aurinko illalla laski, minä aloitin matkani Hehkulammelle. Yö kertoi tulostaan viileydellään, ja puiden langettamat varjot hälvenivät hiljalleen metsän harmaan hämärän joukkoon. Askelsin pienen joen viertä, kuuntelin sen liplatusta ja lähetin murheeni sen virrassa matkaavien lehtien kuljetettaviksi. Auringonlaskun partio lähti liikkeelle jossain takanani, valitettavasti hieman myöhässä. Jääviilto nuhtelisi heitä mielellään seuraavana aamuna, jos vain saisi tietää.
En ollut vieraillut Kuuluolassa päälliköksi astumiseni jälkeen. En ollut kokenut sitä tarpeelliseksi: minulla oli omat suunnitelmani ja näkemykseni Kuolonklaanin tulevaisuudesta, enkä kaivannut esi-isieni neuvoa klaanin suunnasta. Lisäksi arkailin heidän tapaamistaan, etenkin Punatähden. Olimme tappaneet hänet raukkamaisella tavalla, josta päällikkö ansaitsisi useiden mielestä tulla kostetuksi.
Hehkulampi oli päivisin häikäisevän kirkkaansininen, mutta yön laskeuduttua sen pinta oli tummentunut. Jossain loiskahti, kun kala hypähti uskaliaasti saaliinsa perään. Kaislat keinuivat hellässä tuulenvireessä suhisten hiljaa. Kun astelin mutaisella nurmella lammen viertä, raotin suutani erottaakseni kaksijalkojen hajut. Näinä lämpiminä päivinä nekin kokoontuivat joskus lammelle viettämään aikaa pentuineen ja äänekkäine kapistuksineen. Olinpa usein todistanut niiden uivankin, mikä oli minusta yllättävä kyky niin kookkaille ja kömpelöille otuksille. Nyt hiekkaranta oli hiljainen, kaksijalatkin nukkuivat öisin.
Kivikukkulan juurella työnsin pääni onkaloon, joka johdattaisi minut Kuuluolaan. Ilma oli tunkkaista ja ikivanhaa. Pujahdin rohkeasti sankkaan pimeyteen ja lähdin seuraamaan esi-isieni lukuisia vuodenaikoja sitten löytämää polkua. Viikseni hipoivat kallionseinämiä ja värähdin kylmästä ilmasta. Asetin luottoni hajuaistiini ja muistiini, jotta en eksyisi näihin sokkeloihin. Kenties minun olisi pitänyt pyytää Sumutuulta mukaani. Lopulta näin kuitenkin kallioon heijastuvat hailakan siniset kuviot, jotka kimposivat Kuuluolan lammen pinnasta. Huokaisin syvään ja astelin lammen ääreen. Kallio tuntui kylmältä allani, kun asetuin makoilemaan valmiina vaipumaan uneen.

Tunsin saapuneena Pimeyden Metsään jo ennen kuin avasin silmäni. Tunnelma oli niin kylmäävä ja kolkko, että saatoin tuntea sen luissani. Oli hämärää, kuten Pimeyden Metsässä aina. Korkeat puut ympäröivät minua ja olin varma, että minua tarkkailtiin. Lopulta Punatähti astui esiin aluskasvillisuuden seasta ja käveli verkkaisesti luokseni. Hän seisoi edessäni ylväänä, eivätkä parantumattomat haavat heikentäneet kollin arvokkuutta. Melkein tuntui, että minun olisi kuulunut kumartaa ja tehdä hänelle kunniaa.
“Tervehdys, Punatähti”, sanoin tyynesti, vaikka oloni olikin hieman levoton. Miksi olin tavannut juuri hänet?
“Pimentotähti”, punaturkkinen kolli murahti. “Tiedän, miksi olet täällä. Et voi tavata Henkäysvarjoa, minkä tiedät vallan hyvin.”
Aivan. Olin ehtinyt unohtaa, että minua tarkkailtiin joka hetki, aivan kuten kaikkia muitakin kuolonklaanilaisia. Pitivätköhän esi-isämme meitä viihteenä, vai kokivatko aitoa huolta vaikeuksia kohdatessamme? Todennäköisesti molempia kissasta riippuen.
“Niin. Niin minä arvelinkin. Halusin varmistaa asian.”
Punatähti nyökkäsi. Hiljaisuus laskeutui välillemme, entinen päällikkö huokaisi vanhan, viisaan kissan henkäyksen. Aistin tulevan saarnan.
“Kenties asiaa olisi kannattanut harkita ennen kuin päätit karkottaa Henkäysvarjon. Et varmastikaan nuku hyvin.”
Heikommin kuin soturina, paremmin kuin olin kuvitellut. Ehkä olin joka ilta niin väsynyt huolien, juonien ja vastuun kantamisesta, että kehoni otti kaiken unen minkä tarvitsi.
“Tarpeeksi hyvin. Henkäysvarjo ei uhkaa minua tai klaaniamme.”
“Toivosi mukaan.”
“Niin. Tai parhaimman arvaukseni.”
Punatähden ilme tyyntyi aiemmasta kireydestä. Hän katsoi minua mietteliäänä, mittaili ja arvioi. Tiesin hänen tekevän niin, olihan tunne tuttu. Punatähti oli entinen mestarini vuodenaikojen takaa. Hiljaisuus tuntui tykytyksenä rinnassani ja päätin katkaista sen.
“Olen pahoillani siitä, mitä teimme sinulle.”
Punatähti hymähti.
“Niinkö? En oikein usko tuota, Pimentotähti. En arvosta sitä, että sanot noin vain minua miellyttääksesi.”
“No, olen pahoillani siitä, että petin juuri sinut.”
Sitä minä tarkoitin. Punatähti oli johtanut klaania arvokkuudella ja viisaudella. Hän oli ollut osaava ja omistautunut mestari. En muistanut hetkeä, jolloin hän olisi valinnut itsensä klaaninsa ylitse. Hän oli esikuvani monilta osin, mutta hänelläkin oli puutteensa.
Punatähti ei vastannut mitään. Katsoimme toisiamme vielä hetken, sitten metsä ympärilläni alkoi haalistua kuin sumun ympäröimänä. Ehdin nähdä Punatähden kääntyvän ja katoavan takaisin tummien pensaikkojen sekaan.

Tuhkajuova ei tulisi pitämään uutisista, tuumin jolkottaessani takaisin leiriin. Naaraan aiemmasta epätoivoisuudesta päätellen hän kenties kehottaisi minua yrittämään uudelleen. Pohdin, olisiko parempi vain valehdella hänelle, ettei Henkäysvarjo ollut hänelle vihainen. Kenties sillä tavoin hän saisi mielenrauhan ja minä taas voisin jälleen keskittyä Eloklaanin hyökkäyksen suunnitteluun. En kuitenkaan halunnut valehdella naaraalle, kun ei ollut pakkokaan. Tuhkajuova vain alkaisi vaikeaksi kun huomaisi näiden hourailujensa kuitenkin jatkuvan.
Leiriin saapuessani näin pienen kissan hahmon piirtyvän hämärässä lampea vasten. Tuhkajuova ei tosiaan ollut pelkästään uhonnut, vaan oli oikeasti valvonut tähän asti. Harmittavaa, etten voisi palkita hänen sinnikkyyttään. Lähemmäs astellessani huomasin naaraan turkin kiiltävän ja pisaroiden tippuvan vanana hänen vatsakarvoistaan maahan. Tuhkajuova kuuli tuloni ja käännähti ympäri karvat pystyssä ja korvat luimussa selvästikin valmiina tappamaan minut. Jähmetyin paikoilleni enemmän hämmästyksestä kuin pelosta. Näin, miten ymmärrys hiljalleen hiipi harmaan soturin kasvoille. Karvat tasoittuivat ja lihakset rentoutuivat.
“Putositko lampeen?” kysyin suoraan ja tarkkailin tiiviisti soturin ilmettä. Tuhkajuova näytti hämmentyneeltä itsekin, hän katseli ympärilleen selitystä etsien. Hän seisoi yksin edessäni ja vaikutti kahjommalta kuin koskaan. Rintaani kivisti ja toivoin, että naaras antaisi minulle jonkun uskottavan syyn sekoilulleen. Viimein hän kohautti lapojaan muina kissoina.
“Kävin uimassa odotellessani sinua”, hän sanoi ja alkoi sukia märkää turkkiaan. Hain Tuhkajuovan katsetta, mutta naaras seisoi itsepintaisesti sanojensa takana. Muuta selitystä hänen käytökselleen en saisi. No, tietysti Tuhkajuova pitää uimisesta, joten miksi ei.
“Tule, minä kerron sinulle uutiset”, mutisin viimein ja johdatin soturitoverini pesääni.

Tuhkajuova ei tietenkään ollut tyytyväinen. Hän intti kuin uhmaikäinen oppilas, yritti kaivella minusta vastausta, jota en voinut hänelle tarjota. Olin kuulemma valehdellut, ja tuntui oikeastaan helpottavalta, että sain rehdisti kumota soturin syytökset. Pimitinhän minä häneltä tietoa, mutta en valehdellut kun sanoin etten ollut Henkäystähteä tavannut. Jälkeenpäin tämä tuntuisi laihalta lohdulta. Tuhkajuova vihaisi minua, jos koskaan saisi tietää Henkäystähden todellisesta kohtalosta. Mutta tuona hetkenä turvauduin mihin tahansa oljenkorteen, jolla voisin uskotella itselleni syyttömyyteni.
Kuten odotin, Tuhkajuova pyysi minua käymään Kuuluolalla uudelleen. Sitä en ollut tekemässä. En voinut suostua soturin oikkuihin, kun olin jo kerran toteuttanut hänen pyyntönsä. Minä en voisi tarjota hänelle apua enkä vastauksia. Tuhkajuova näytti kiihtyvän hetki hetkeltä, näin miten hänen niskansa jännittyi ja hampaansa kiristyivät. Hän ei ollut koskaan aiemmin vaatinut kärsivällisyyttäni näin, ja oli Tuhkajuovalta kummallista asettaa päällikölleen vaatimuksia. Olin hänen toverinsa, jopa ystävänsä, mutta aiemmin soturi oli kunnioittanut asemiamme. Hän oli tarpeeksi toivoton hylätäkseen periaatteensa. Lopulta tilanne laukesi, kun Tuhkajuova riensi ulos pesästäni puuskahtaen vihaisesti. En lähtenyt hänen peräänsä, minua ärsytti, turhautti ja väsytti. En halunnut ajatella, joten asetuin levolle ja nukahdin hämmästyttävän nopeasti.

“Pimentotähti! Korppitähti on matkalla tänne!”
Pikkukaaoksen huudahdus riuhtaisi minut hereille. Räpyttelin hetken silmiäni hämmentyneenä ja unenpöpperöisenä. Olin äsken ollut Pimeyden Metsässä ja onnistunutkin tapaamaan Henkäysvarjon. Hän myönsi kiusanneensa Tuhkajuovan unia ja sovimme, ettei hän enää tekisi niin.
Jokin päällikön vaisto otti minut valtaansa, sillä vaikka hitaasti käynnistyvä mieleni vasta pyrki ymmärtämään soturin lauseen sisältöä ja sen merkitystä, suustani purkautui terävien kysymysten sarja:
“Kuinka kaukana hän on? Onko hänen mukanaan sotureita? Missä Jääviilto on?”
Pikkukaaos selitti kärsivällisesti, että hän oli aamupartioineen nähnyt Eloklaanin päällikön ylittämässä rajaa, ja oli nopeimpana ottanut asiakseen toimittaa tiedon minulle. Korppitähden mukana oli varapäällikkö Käärmekulta sekä kaksi soturia, joten jotain oli selvästi tapahtunut. Vastauksen viimeiseen kysymykseeni sainkin Pikkukaaoksen selonteon keskellä, kun Jääviilto ampaisi luolaan.
“Miten he kehtaavat saapua reviirillemme kutsumatta?” soturi tiuskaisi vihaisesti, selvästi äsken herätettynä. Yritin keksiä vastausta varapäällikön kysymykseen, mutta en kertakaikkiaan voinut ymmärtää, mitä asiaa Korppitähdellä voisi olla näin aikaisin aamulla. Sen tiesin, ettei hän ollut tullut kuulumisia vaihtamaan. Oliko mahdollista, että päällikön korviin olisi kantautunut huhuja tulevasta hyökkäyksestämme?
“En tiedä, mutta vakavaa tämän on oltava”, tuumin ja astelin ulos pesästä Jääviilto ja Pikkukaaos kannoillani. “Herättäkää muutama kokeneimmista sotureista, mutta älkää tehkö tästä mitään meteliä. Parempi, että toistaiseksi klaani on pimennossa.”

Korppitähti asteli klaaniin synkin kasvoin. Hän oli vierailla mailla, mutta leirimme ei onnistunut viemään hänen kiinnostustaan käsiteltävästä asiasta, joka valkenisi minulle pian. Käärmekulta ja kaksi soturia pälyilivät epäluuloisina heitä ympäröivää sotureiden joukkoa. Kun Korppitähti huomasi minun ja Jääviillon lähestyvän, hänen silmänsä siristyivät vihasta.
“Huomenta, Korppitähti”, sanoin tyynesti, vaikka hengenvetoni olivat tiheät jännityksestä. “Mikä tuo teidät reviirillemme ja leiriimme tähän aikaan päivästä, täysin kutsumatta ja ilman ilmoitusta?”
“Huomenta ja huomenta”, valkomusta naaras murahti kireästi. “Sinulla on paljon selitettävää.”
Tarrasin kynsilläni maahan. Hän siis tiesi suunnitelmistani.
“Jutellaan pesässäni. Soturisi saavat luvan odottaa ulkopuolella”, sanoin ja vilkaisin Jääviiltoa kehottaen häntä mukaani. Nyt jos koskaan toivoin, että kolli osaisi varoa sanomisiaan.

Ei Korppitähti ollutkaan kuullut suunnitelmistani. Viime yönä eloklaanilainen partio oli kohdannut Kuolonklaanin soturin, jonka hekin osasivat nimetä, olihan hän Eloklaaniakin vanhempi. Korppitähti kertoi uutisensa lyhyesti ja koruttomasti: Tuhkajuova oli tappanut Väärävarjon. Päällikkö ei antanut minulle aikaa märehtiä mielessäni tapahtunutta, vaan vaati selitystä tässä ja nyt.
Hännänpääni vääntyili levottomana, kun yritin keksiä jotain peitetarinaa. Pitkästä aikaa olin neuvoton. Pääni löi tyhjää, eikä mikään orastava selityksen tapainen pysynyt tassuissani. Jääviilto näytti vihaiselta, kun katseemme kohtasivat. Tästä sotkusta emme selviäisi juonitteluilla ja narutuksilla. Lopulta päätin, että tässä tapauksessa totuus olisi parempi kuin hätäisesti kokoon heitetty peitetarina.
“Tämä ei ollut Kuolonklaanin hyökkäys”, sanoin ensimmäisenä sen, mitä Korppitähti eniten halusi saada tietää. “En tiennyt tästä. Ei kukaan uskoakseni tiennyt. Tuhkajuova ei voi hyvin, hänen mielensä on järkkynyt. Sinä tiedät, millainen soturi hän on, ei hän järjissään tekisi tuollaista.”
Varsinkaan Väärävarjolle. En halunnut pohtia asiaa, en halunnut asettaa itseäni Tuhkajuovan asemaan. En tiennyt heidän suhteensa yksityiskohtia, mutta läheisiä he olivat olleet, kun pentujakin saivat. Paljon kertoi se, että suoraselkäinen Tuhkajuova oli rikkonut klaanimme perustavanlaatuisimpia sääntöjä tuon kollin vuoksi.
Korppitähti katsoi minua selvästi puntaroiden oliko minua uskominen. Lopulta hän hymähti lyhyesti pitäen tiukan, hillityllä tavalla armottoman katseensa minussa.
“En tunne häntä. Mutta tiedän, että Tuhkajuova on kokenut, Kuolonklaanin arvostama soturi. Olisi häneltä harkitsematonta hyökätä yksin kokonaisen partion kimppuun”, hän myönsi. “Sitä paitsi, te vaikutatte itsekin yllättyneiltä.”
Olin yrittänyt pitää ulkokuoreni värittömänä selvästi siinä onnistumatta. Tällainen uutinen sai minutkin rakoilemaan.
“Tämä ei tarkoita, että annamme tapahtuneen anteeksi. Vaikka Väärävarjo kuoli Tuhkajuovan kynsissä, hän on silti klaaninne soturi. Tämä on teidän vastuullanne. Ja muistakaakin, että ette enää uudelleen tule yllättämään meitä.”
Korppitähti nousi jaloilleen ja katsoi painavasti minua ja Jääviiltoa. Käärmekulta hänen vierellään pysyi vaiti, mutta teki katseellaan selväksi mielensä liikkeet. Sitten kaksikko asteli ulos pesästä taakseen katsomatta.
Loin katseeni kattoon ja suljin silmäni. Syvä huokaus poistui keuhkoistani, oloni oli yhtäkkiä vanha ja väsynyt.
“Se siitä hyökkäyksestä!” Jääviilto sihahti. “Nyt Eloklaani on pelokas, eikä meille takuulla avaudu tilaisuutta iskeä. Kaikki tämä sen sekopään takia!”
Jääviilto oli oikeassa, mutta en jaksanut nyt kuunnella hänen raivoamistaan.
“Ota Pikkukaaos ja Tuimakatse mukaasi ja saatelkaa heidät reviiriltä. Kerro Korppitähdelle, että tapaaminen on peruttu, minulla on nyt muuta ajateltavaa. Puhutaan tästä myöhemmin”, sanoin voimattomalla äänellä. “Älä puhu tapahtuneesta kenellekään. Tämä pysyy ainakin toistaiseksi vain meidän tiedossamme.”
Kolli näytti siltä, että olisi vielä halunnut sanoa jotain, mutta lähti sitten hiljaa tuhahtaen keräämään saattuetta kasaan.
Tuhkajuova oli mennyt pilaamaan kaiken. Klaanimme ei ollut Eloklaania suurempi, joten reviirin laajentamisessa luotimme yllätyksen tuomaan etuun. Nyt se oli poissa. Korppitähti lisäisi varmasti partioiden määrää rajallamme. Pakkohan hänen oli, jos keskellä yötä klaanimme jäsenet saattoivat noin vain tulla riehumaan heidän reviirilleen. Kestäisi kauan, ennen kuin he taas uskaltaisivat luottaa rauhan pysyvyyteen.
Turhautuneena astelin leirin aukiolle.
“Haluan puhua Tuhkajuovalle. Kehottaisitko häntä pesääni”, sanoin Varissulalle, joka oli kokeneena soturina herätetty vastaanottamaan eloklaanilaiset. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
“Selvä”, harmaa kolli murahti ja katosi sotureiden pesään. Olin juuri astumaisillani luolaan, kun Varissulka sai minut kiinni. Tuhkajuova ei seurannut häntä, katsoin kollia kysyvästi.
“Hän ei ollut siellä.”
Kallistin päätäni yllättyneenä.
“Vai niin.”
“Mitä on tekeillä?” Varissulka kysyi hienoinen huolen sävy äänessään. Katsoin häntä hetken kivikasvoisena ja pohdin, kuinka paljon voisin soturille kertoa. Päätin, että Tuhkajuovasta en mitään. Se olkoon naaraan oma asia.
“Älä kysele”, vastasin tiukasti. “Eloklaanilaisten huolet eivät olleet sellaisia, että meidän kuuluisi jakaa ne heidän kanssaan. Voit kertoa saman kaikille muille uteliaille.”
Tuhkajuova ei siis ollut palannut leiriin Eloklaanin reviirille eksyttyään. Oletettavasti hän ei siellä enää ollut, muuten Korppitähti olisi tuonut hänet mukanaan.
“Herätä kymmenkunta soturia. Tuhkajuova on ollut kauan leirin ulkopuolella ja olen huolissani hänen voinnistaan. Meidän on löydettävä hänet.”
Varissulka teki työtä käskettyä yllättävän totteliaasti, kun hänen emonsa oli kyseessä. Pian soturit valuivat leirin aukiolle. Jääviilto oli vielä saattamassa eloklaanilaisia, joten järjestäisin partiot itse.
“Tuhkajuova on kadonnut reviirillemme. Pidän todennäköisenä, että hän on melko heikossa kunnossa. Hänet on löydettävä nopeasti.”
Jaoin partiot ja jäin itse odottamaan Jääviillon paluuta. Toivoin, että Tuhkajuova ylipäätään olisi vielä reviirillämme. Tietysti oli mahdollista, että hän olisi hortoillut teille tietymättömille. Hän saattoi myös olla haavoittunut, vaikka ilmeisesti olikin selvinnyt taistelusta niinkin hyvässä hapessa, että oli kyennyt vielä pinkaisemaan karkuun.
Jääviilto saapui pian takaisin. Hän uhosi lähtevänsä itse etsimään Tuhkajuovan, jotta voisi olla ensimmäisenä tätä läksyttämässä, mutta samalla kuulimme kiireisten askelten lähestyvän leiriä.
Neilikkasydän ja Myrskymahti roikottivat välissään hervotonta naaraskissaa. Tuhkajuova näytti elottomalta ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Myrskymahti ja Neilikkasydän kuitenkin suuntasivat suoraan parantajan pesälle, joten kyllä soturissa vielä henki pihisi. Seurasin kolmikkoa yrtintuoksuiseen pesään, jossa Sumutuuli jo hääräsi sammalille lasketun Tuhkajuovan ympärillä. Varissulka ja Lammikkoloikka kuikuilivat pesän suulla. Tiesin, ettei Tuhkajuova kaivannut pesuettaan tähän häärimään, joten komensin kaksikon pois.
“Miten hän voi?” kysyin topakasti parantajanaaraalta, joka paraikaa kohenteli sammalia harmaan soturin ympärille.
“Kylmettynyt… Mutta ei mitään sen vakavampaa. Ainakaan fyysisesti.”
Tuhkajuova oli selvinnyt yllättävän ruhjeetta ottaen huomioon, mitä oli viime yönä tehnyt. Onni meille.
Sumutuuli siirtyi rohtojensa ääreen ja loi merkitsevän katseen minuun.
“Tiedätkö sinä jotain, mitä et ole kertonut? Missä Tuhkajuova oli yön, mitä hänelle on tapahtunut?”
Istahdin lysähtäen alas. Halusin pitää totuuden mahdollisimman pienen joukon tiedossa, mutta Tuhkajuovan terveyden kannalta minun oli kerrottava Sumutuulelle. Selitinkin asian kiertelemättä: oli parempi, että parantajalla olisi kaikki faktat. Vain hän voisi auttaa Tuhkajuovaa.
“Vai niin”, Sumutuuli hymähti, kun lopetin. “Olen minäkin huomannut, että hänessä on ollut jotain kummallista viime aikoina. En tiennyt, että tilanne on näin paha.”
“Paha? Sinä pidät tilannetta pahana?” kysyin hieman huolestuneena. Sumutuuli kurtisti kulmiaan.
“Hän tappoi viime yönä kissan. On se aika paha.”
“Niin tietenkin… Mutta kai tälle silti voi tehdä jotain?”
Sumutuuli näytti hieman säälivältä, mikä sai minut vain ärsyyntymään. Hän sujautti nukkuvan Tuhkajuovan kielelle epämääräisen näköistä rohtoa ja keskitti sitten huomionsa minuun. Parantajan äänensävy oli kuin emon, joka joutuu selittämään pennulleen, ettei viherlehti kestä ikuisesti ja pian on taas lehtikato.
“Ei oikeastaan, ainakaan sillä tavalla kuin oletan sinun tarkoittavan… Tuhkajuova kärsii muistihäiriöstä.”
Kurtistin kulmiani epäileväisenä.
“Muistihäiriöstä? En usko, hänhän on vasta nuori. Ainakin liian nuori sellaiseen. Muistihäiriöitä on höperöillä vanhuksilla.”
“Niin se yleensä menee”, Sumutuuli huokaisi. “Tuhkajuova on poikkeus. En minäkään ole kuullut, että muisti voisi alkaa pätkiä noin nuorella kissalla. Mutta oireet sopivat. Lisäksi hän on kärsinyt tästä jo pitkään, joten mistään vammasta tämä ei voi johtua.”
Puuskahdin ja levottomana upotin kynteni hetkeksi sammaliin. Niin, Tuhkajuova oli käyttäytynyt kummallisesti jo pitkään. Ehkä tämä selittäisi kaiken.
“Sanoit, ettei tälle voi tehdä mitään”, muistutin ja katsoin parantajaa terävästi. “Oletko aivan varma?”
“No, kyllä me jotain voimme. On yrttejä, joiden avulla Tuhkajuova voi saada paremmin unta. Ja hänet voidaan tehdä hieman, noh, rauhallisemmaksi.”
Pudistin päätäni vihaisesti.
“En minä halua häntä huumata. Haluan, ettei hän käyttäydy noin.”
“Sitä me emme voi estää.”
“Miten niin? Kyllähän sinulla nyt jokin yrtti on oltava.”
Ääneni oli kohonnut turhautumisesta. Ehkä Sumutuuli ei vain tiennyt, mistä hän puhui. Olihan hän vielä nuori.
“Kun ei ole”, savunharmaa naaras vastasi ja kuulosti toivottomalta. “Ei muistia voi saada takaisin. Tällaista elämä on.”
“Älä saarnaa minulle”, tiuskaisin kireästi. “Mitä mieltä Hehkuaskel on?”
Sumutuuli näytti hivenen loukkaantuneelta, mutta ymmärsi hillitä sanojaan päällikkönsä edessä.
“Voin kysyä, mutta hän tulee olemaan samaa mieltä kanssani. Mutta ehkä hän on kohdannut aiemmin vastaavan tapauksen, ja tietää kertoa lisää.”
“Teeppä se”, tuhahdin piikikkäästi ja Sumutuuli lipui paikalta ääneti. Järki päässäni kolkutti, että tulisin katumaan purkaustani.
Kului hetki jos toinenkin istuessani yrtin katkujen keskellä. Tuhkajuova nukkui, hän näytti levolliselta yrttien vaikutuksesta. Nousin venytellen seisomaan ja päätin oikoa jalkojani pesän ulkopuolella. Kun astuin ulos, Tuhkajuovan pentujen huolestuneet katseet muistuttivat ajan kuluneen parantajan pesän ulkopuolella. Epätietoisuus painoi Varissulkaa, Lätäkkölempeä, Lammikkoloikkaa ja Lampivärettä, joista kukin osoitti eriasteista pelkoa emonsa tilasta.
“Sumutuuli osaa kertoa teille paremmin mikä Tuhkajuovalla on”, selitin vakavana. Ilmeistä päätellen sanomani ei helpottanut neljän soturin huolia. He tuskin olivat ihanteellisessa mielentilassa vastaanottamaan totuutta viime yöstä, mutta minusta oli parempi, että he saisivat tietää. Tuhkajuova tulisi tarvitsemaan heidän apuaan ja tukeaan.

Nelikon kasvoilla sekoittuivat säikähdys, sääli, huoli ja hämmennys. Olimme Sumutuulen kanssa kertoneet heille viime yön tapahtumista kaikkine yksityiskohtineen. Katseeni viipyili erityisesti Varissulassa. Kollin kasvot olivat synkät ja katse liimautunut maahan. Lysähtänyt ryhti kertoi, että soturi oli jossain määrin välittänyt eloklaanilaisesta isästään.
“Mitä seuraavaksi tapahtuu?” Lätäkkölempi, kenties järkevin Tuhkajuovan jälkeläisistä, kysyi. Minä ja Sumutuuli katsoimme toisiimme: ymmärsin hänen päätyneen samaan ratkaisuun, vaikka emme olleet asiasta keskustelleet. Parantaja nyökkäsi ja osoitti sanansa neljälle soturille.
“Tuhkajuovan olisi parempi muuttaa klaaninvanhimpien pesään.”
Lammikkoloikan katse kääntyi minuun epävarmana.
“Se olisi parempi meille kaikille”, vahvistin parantajan sanat. “Tuossa tilassa hän voi olla vaaraksi myös oman klaaninsa jäsenille.”
“Ja hänen tilansa on siis mikä?” Varissulka kysyi äksysti. Sumutuuli nousi jaloilleen; hänen savunharmaa turkkinsa näytti uppoavan ympäröivään kallioon.
“Muistihäiriö. Olette varmasti huomanneet muutoksia Tuhkajuovan käytöksessä”, parantaja selitti ja alkoi suunnata ulos pesästä. “Parempi, että näette itse. Voimme mennä tapaamaan häntä, jos hän on herännyt.”
Seurasin joukkiota leirin aukiolle, jossa meitä odottivat uteliaat katseet. Ärsytti kun muistin, että minun pitäisi vielä puhua klaanille Korppitähden vierailusta. Sopivaa selitystä pohtiessani katselin, miten Sumutuuli valmisteli Tuhkajuovan pentuja kohtaamaan emonsa parantajan pesän ulkopuolella. Koipiini tuli liikettä, kun tajusin yhtäkkiä jotain.
“Minusta on parempi, jos menen ensin ja selitän Tuhkajuovalle mitä on tapahtunut.”
Kukaan muu ei saisi olla paikalla näkemässä soturin reaktiota Väärävarjon kuolemaan. Kehotin joukkion kauemmas kuuloetäisyyden ulkopuolelle ja astuin sisään. Sumutuuli oli sanonut, että Tuhkajuova oli heräilemässä, ja näinkin hänen korviensa nykivän. Hiivin lähemmäs ja valmistauduin kertomaan kamalat uutiseni.

Päivät kuluivat yllättävän tavalliseen tahtiin. Maailma, elämä ja Kuolonklaani eivät olleet pysähtyneet, vaikka yksittäisen kissan elämä oli kääntynyt päälaelleen. Olin selittänyt klaanille, että Korppitähti oli vieraillut varoittaakseen koirista Eloklaanin reviirillä. Tämänkin uutisen alun perin aiheuttama varautuneisuus vaikutti jo haihtuneen ilmaan. Jääviilto oli kireä: hän oli vihainen Tuhkajuovalle, joka oli pilannut suunnitelmamme Eloklaanin varalle. Kollin mielestä meidän oli päästävä eroon “siitä harhaisesta hiirenaivosta”.
Samankaltaiset solvaukset värittivät myös omia pohdintojani, sillä Tuhkajuova ei suostunut siirtymään klaaninvanhimpien pesälle. Hänen uppiniskaisuutensa ja itsekkyytensä kävivät hermoilleni. Ei ollut mitenkään mahdollista, että naaras enää toimisi soturina, mutta hän ei halunnut hyväksyä totuutta. Pakottaisin Tuhkajuovan vanhusten joukkoon ja laittaisin Kalmakuun häntä vartioimaan, jos ei hän vapaaehtoisesti siirtyisi eläkkeelle.
Oli ikävä Turmaloikkaa. Kaipasin jonkun kolkkoa luolaani lämmittämään ja tarjoamaan pakopaikan kaikilta päällikön velvollisuuksilta. Että minua koeteltiin! Sentään saatoin luottaa Jääviillon kykyyn pitää soturit ruodussa sillä aikaa kun heidän päällikkönsä pähkäili näitä sydäntään raastavia ongelmiaan. Tälläkin hetkellä punaturkkinen kolli tiuski jollekin nuorelle soturille, joka oli kehdannut huomauttaa, miten hänellä olisi tänä päivänä kaksi partiota. Pieni hymy piirtyi kasvoilleni.
Vakavoiduin kuitenkin pian, kun näin kolmen harmaan naaraskissan kuiskivan keskenään kaatuneen kuusen luona. Minun oli myönnettävä, että oli vaikeaa muistaa sotureiden nimet: Tuhkajuovan kolmannen pentueen tyttäret muistuttivat niin paljolti toisiaan. Samalla ei ollut epäilystäkään siitä, keiden pentuja he olivat: Lätäkkölempi, Lammikkoloikka ja Lampiväre muistuttivat kukin sekä isäänsä että emoaan.
Olin pistänyt merkille, ettei kolmikkoa ollut viime päivinä sallittu parantajan pesälle. Eikä Varissulka ollut poikkeus: juuri tänä aamuna olin todistanut, miten hänet oli häädetty parantolasta ikävin tiuskauksin. Jotain oli tapahtunut Tuhkajuovan ja tämän pentujen välillä. Minua hän ei ollut pesältä karkottanut, mutta ei hän ollut minulle uskoutunutkaan. Olisi siis yritettävä nyhtää tietoa toisesta päästä. En sallinut kokevani tässä asiassa tietämättömyyttä.
Vaikken näitä kolmea naarasta hyvin tuntenutkaan, osasin silti iskeä silmäni oikeaan kohteeseen, heikoimpaan lenkkiin. Se olisi Lampiväre, hiljaisin ja arin, kehonkieleltään pienin. Naarassoturin vihreät silmät laajentuivat hetkeksi, kun hän huomasi pistävän tuijotukseni. Hermostunut katse yritti paeta, mutta ehti kuitenkin nähdä kutsuni. Lampiväre asteli pian alistuneena luokseni. Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi aikoivat seurata, mutta päättelivät siristetyistä silmistäni aivan oikein, että halusin puhutella vain heidän siskoaan.
“Ette ole käyneet Tuhkajuovan luona pariin päivään. Miksi?”
Lampiväre katsoi arasti minua ja vilkaisi sitten avuttomasti siskojaan. Jos paikkamme olisivat vaihtuneet, minä olisin kyllä keksinyt jonkin hyvän peitetarinan. Mutta Lampiväre oli aivan liian selkärangaton ja miellyttämishaluisuudessaan pelokas puhuakseen mitään muuta kuin totta.
“Tuhkajuova on vihainen meille”, harmaa naaras sanoi vaisusti.
“Miksi?”
Lampiväre oli hiljaa. Huomasin, ettei se johtunut pelkästään arkuudesta tai pelokkaasta kunnioituksesta päällikköään kohtaan: naaraan välttelevässä katseessa istui syvä kipu.
“Emo pyysi meitä etsimään hänelle kuolonmarjoja. Hän haluaa kuolla.”
Peitin vain vaivoin hämmästykseni ja suruni. Tiesin, ettei tässä ollut kyse melodramaattisuudesta tai mielenosoittamisesta. Tuhkajuova ei koskaan alentuisi sellaiseen. Hän oli tosissaan. Oli myös hänen tapaistaan pyytää pentujaan itsemurhan avustajiksi: Tuhkajuova ei ollut koskaan ollut rakastavaisin emo. Tunsin äkkiä suurta sääliä kolmikkoa ja Varissulkaa kohtaan.
“Ja te ette suostuneet.”
Lampiväre pudisti päätään yllättävän tarmokkaasti. Tämä oli hänelle tärkeää.
“Emme tietenkään.”
Nyökkäsin ja päästin nuoremman naaraan kynsistäni, hän asteli siskojensa luo häntä maassa. Nousin määrätietoisena ja hieman raivoissani seisomaan ja lähdin marssimaan parantajan pesää kohti. Nyt ymmärsin, miten vastenmielistä klaaninvanhimpana elo tulisi Tuhkajuovalle olemaan. Hän oli klaanin paras metsästäjä: hän saattoi parhaina päivinä yksin tuoda yhtä paljon saalista kuin koko muu partio. Tuhkajuova halusi palvella klaaniaan soturina. Ei hän halunnut vastaanottaa sen palveluksia, jonkun muun metsästämää riistaa. Katsella klaania kuin ulkopuolisena, seurailla arkea vain kuolemaansa odottaen. Minä tunsin Tuhkajuovan, ja hän oli aina ollut ensimmäisenä soturi. Sitten vasta kumppani, emo tai ystävä. Hän oli syntynyt soturiksi ja aikoi myös kuolla soturina: aivan kuin minä aioin kuolla päällikkönä.
Astuin pistävän tuoksuiseen parantajan pesään ja kohtasin tutun vihreän, äksyn katseen. Istuin alas, kuuntelin, haastoin vain vähän. Ja kun Tuhkajuova pyysi minua etsimään hänelle kuolonmarjoja, minä suostuin.

Marjat olivat punaisia ja vaarattoman oloisia. Silmäilin niitä epäluuloisesti parhaimman, eli hyvin vähäisen, yrttitietämykseni mukaan. Oli vaikeaa käsittää, että nämä marjat tulisivat pian tappamaan Tuhkajuovan. Asian raskaus asettui jälleen vatsanpohjaani ja tassuihini. Huokaukseni oli hento, kun istuin alas marjoja tuijottaen. En minä tätä mielelläni tehnyt, vaikka olinkin melko vähällä väittelyllä suostunut. Syntieni lista oli pitkä, mutta toverini avustaminen Pimeyden Metsään oli yksi vaikeimmista asioista, joita olin tehnyt. Yritin muistuttaa itselleni, että tein tämän hänen vuokseen. Auttaisin Tuhkajuovaa, koska kunnioitin häntä. Tätä hän halusi. Millä oikeudella minä häneltä kuoleman eväisin, kun en ollut edes hänen vertaan.
Päivä oli kaunis. Taivas oli pilvien laikuttama, mutta aurinko pääsi valaisemaan metsän kantta aika ajoin. Linnut visersivät ja lentelivät toisiaan jahdaten halukkaina luomaan uutta elämää. Täällä aluskasvillisuus oli runsasta, arat mustikan kukat puskivat jo nupuistaan. Lehtikuuset tavoittelivat kirkkaanvihreinä taivasta yläpuolellani.
En kokenut enää kuuluvani tähän maisemaan, tänne villien tuoksujen ja auringon täplien keskelle. Velvollisuudet painoivat väsynyttä niskaani enkä enää koskaan olisi vapaa. Olinko sitä ikinä ollutkaan? Kaiken aikani olin seurannut polkua päällikkyyteen. Nyt tämä metsä huokui elämää, jonka mukaan en kyennyt heittäytymään. Saatoin kuvitella nuoren parin juoksemaan tälle aukealle näiden puiden alle, kierimään pitkässä heinässä ja hengittämään viileää mullan tuoksuista ilmaa. Tämä hetki oli heille, eikä minun auttanut muuta kuin nousta ja kääntää selkäni.
Kumarruin kuolonmarjoja puskevan varvun ylle, katkaisin sen suuhuni ja suuntasin takaisin leiriin.

Partio oli alkanut varsin tavalliseen tapaan ja ehdin jo miettiä miksi joka päivä täytyi ylipäätään partioida, kun ikinä ei tapahtunut mitään jännittävää. Ajatukseni sai kuitenkin heittää suoraan jokeen, sillä päädyimmekin sopivasti todistamaan kaksijalkojen puuhastelua reviirillämme!
Innostuin, sillä kynteni olivatkin toivoneet pääsevänsä iskemään vastustajan ihoon. Väristytin häntääni ja kysyin voisimmeko ajaa ne pois. Sain kuitenkin varsin pilkallisen vastalauseen Latvaruusulta, jolle vastasin taas puolestani tympeällä vilkaisulla.
Aaltosalama pyysi minua turvaamaan selustansa, kun hän koittaisi lähestyä hiukan ja selvittää mistä oli kyse. Minulle kelpasi mainiosti, joten nyökkäsin ponnekkaasti ja lähdin naarassoturin kanssa matkaan. Hiivimme pensaikossa eteenpäin ja kurkotimme molemmat kaulamme pitkiksi. Arvioin riskiä, mutta en ehtinyt ajatella ajatustani loppuun asti, kun Aaltosalama ja suhahti seuraavaan pusikkoon.
Kaksijalat eivät huomanneet mitään, kun seurasin pesässä hiirenhiljaa. Vilkaisin oranssiturkkista toveriani, joka näytti hännällään minulle merkin odottaa.
En ollut varma mitä toinen tarkkaili, mutta oma huomioni kiinnittyi kaksijalkaan, joka oli miltei kauttaaltaan paljastanut vaalean kehonsa. Se näytti hyvin oudolta ilman värikästä turkkiaan. Olikohan sillä joku sairaus? Voisi hyvin ollakin, sillä en minä tiennyt kaksijaloista mitään. Hyvä kun olin sellaisia joskus nähnytkään. Klaanien reviirit olivat kuitenkin hyvän matkan päässä lähimmästä kaksijalkalasta.

//Aalto?

Poppelipompun ehdotus sai Lillukkatassun hämilleen, mutta muutaman viiksen värähdyksen päästä hämmennys muuttui ilahtumiseksi. Jos hänen perheensä lievästi erikoisia perhehetkiä ei laskettu, naaras vietti yleensä päivänsä joko mestarinsa seurassa tai sitten yksin.
“Lähtisin todella mielelläni”, Lillukkatassu lopulta naukaisi leveästi hymyillen. Poppelipomppu oli hänestä mukavan oloinen, vaikkakin naaras epäili joitain kollin kertomia asioita. Ei se häntä kuitenkaan haitannut. Poppelipomppu vaikutti harmittomalta ja kivalta.
“Osaatkohan sinä kenties uida?” naarasoppilas uteli ruskeaturkkiselta. Yleensä kissat, jotka osasivat kalastaa osasivat myös uida. Kuolonklaanissa uintitaito oli todella harvinainen, mutta Lillukkatassu halusi oppia uimaan. Jos hän ei voisi oppia taistelemaan Kaamoskukkaa vastaan, ainakin hän voisi uida kollia karkuun.
“Totta kai minä osaan!” Poppelipomppu vastasi välittömästi ja sai naaraan hymyn levenemään. Olikohan mitään mitä kolli ei osannut?
“Mahtavaa! Minä nimittäin haluaisin oppia uimaan. Minkäköhän takia se on Kuolonklaanissa niin harvinainen taito? Minä olen kuullut, että eloklaanilaiset taas osaavat uida. Ehkä Kuolonklaanissakin pitäisi järjestää uintiopetusta?” Lillukkatassu pohti ääneen ja meinasi törmätä partion muihin jäseniin unohtaessaan katsoa eteensä. Naaraan katse nimittäin harhaili Poppelipompun turkilla. Kolli tuntui vakaalta ja turvalliselta, kuin puu. Syy siihen saattoi tosin olla siinä, että Lillukkatassu ei muistanut milloin joku olisi puhunut hänelle mukavasti… Poppelipompun huolettomuus ja rentous taas kiehtoi Lillukkatassua. Oli suorastaan sääli, että Jääviilto ei ollut määrännyt heitä samaan partioon ennen tätä!

//Poppis?

Aaltosalamasta tuntui että hänen koko olemuksensa oli sulamassa hitaasti pois porottavassa auringonpaisteessa. Partio taivalsi Eloklaanin vastaista rajaa pitkin Hehkulammen suuntaan. Sinisellä taivaalla ei näkynyt pilvenhaituvaakaan, ja partiolla olisi vielä pitkä matka taivallettavana avomaastossa ennen kuin he voisivat palata varjoisaan metsän siimekseen.
Latvaruusu kulki joukon kärjessä närkästyneen oloisena. Heti tämän jäljessä tepsutteli varsin pirteän oloinen Harakkahaave, ja Aaltosalama piti partion perää veljensä Tattihallan kanssa. Aaltosalama ei ollut ollut erityisemmin juttutuulella, vaikka Tattihalla kovasti olikin yrittänyt aloittaa keskustelua ja kysellä hänen kuulumisiaan jo partion matkaan lähdöstä alkaen. Naaraan vähäsanaisuus ei johtunut mitenkään veljestä vaan asioista, jotka olivat painaneet hänen lapojaan alaspäin jo muutaman kuun ajan.
Lehtikadon aikaan, kun klaania oli piinannut viheryskäepidemia, Aaltosalama oli sairastanut. Saman taudin oli saanut myös hänen paras ystävänsä Sulkavirta. Aaltosalama ei kuitenkaan ollut tiennyt, että naaraan tauti oli edennyt sen vakavampaan muotoon, mustayskään, joka lopulta oli myös vienyt tämän hengen. Aaltosalaman kumppani Varissulka oli vakuutellut hänelle Sulkavirran olevan kunnossa ja että tuo oli siirretty toiseen pesään saamaan parempaa hoitoa, vaikka todellisuudessa Sulkavirta oli jo tuolloin ollut kuollut ja naaraan ruumista oli kannettu ulos haudattavaksi. Kun totuus lopulta oli valjennut hänelle, hän oli raivostunut kumppanilleen niin silmittömästi, että oli päätynyt pitämään tälle mykkäkoulua aina siitä asti.
Hänen päässään velloi paljon synkkiä ajatuksia, osa koskien hänen rakkaan ystävänsä menehtymistä ja osa Varissulkaa, joka oli pettänyt hänen luottamuksensa niin anteeksiantamattomalla tavalla. Partioissa käyminen ja soturin velvollisuuksien hoitaminen riittivät pitämään Aaltosalaman tarpeeksi kiireisenä päivisin niin ettei hän uppoutunut ajatuksiinsa liikaa, mutta iltaisin hänen mielensä oli täynnä melua joka esti häntä nukahtamasta.
“Mitä tuolla tapahtuu?” Latvaruusu oli pysähtynyt äkisti ja tuijotti jotakin selkäkarvat pystyssä. Muu partio asettui riviin tämän sivuille ja katsoi naaraan osoittamaan suuntaan.
Aaltosalama siristi silmiään nähdessään Hehkulammen rannalle ilmestyneen outoja rakennelmia, jotka näyttivät tavallaan pesiltä. Hänen arvauksensa oli osunut oikeaan: yhdestä pesästä könysi ulos omituisen näköinen otus kahdella jalallaan. Sitä seurasi kohta kaksi muutakin.
“Kaksijalkoja”, hän sihahti hampaittensa takaa ja pörhisti karvojaan. Nuo rumilukset olivat leiriytyneet heidän mailleen.
“Mitä ne täällä tekevät?” Tattihallan silmät kiilsivät huolestuneesti.
“Pitäisikö meidän ajaa ne pois?” Harakkahaave katseli kaksijalkojen suuntaan varsin kiinnostuneen oloisena.
Latvaruusu tuhahti pilkallisesti. “Ihan niin kuin me onnistuisimme pelottamaan niitä tiehensä. Ne ovat meitä monin verroin isompia.”
“Meidän täytyy selvittää, mitä ne täällä tekevät ja ovatko ne tulleet jäädäkseen”, Aaltosalama naukaisi päättäväisesti ja katsahti klaanitovereihinsa. “Minä menen lähemmäksi tiedustelemaan.” Hän tutkaili muita nopeasti katseellaan, ja pysähtyi sitten katsomaan Harakkahaavetta: “Harakkahaave, tuletko turvaamaan selustani?”

//Harakka?

Olin iloinen kun, sekä Lätäkkölempi, että Jääviilto suostuivat. Toisaalta Jääviilto omalla ilkeällä tyylillään. Mutta olin oppilas ja vaihtaisin kollin sammaleet, vaikkei minun ehkä tarvitsisi. Lätäkkölempi ohjasi minut paikkaan jossa oli hyvälaatuista sammalta. Kävelin ensimmäiselle kivelle ja aloin tasaisella liikkeellä nyhtää sammalta irti.
”Anna kun minä näytän, miten kerätään sammalta niin ettei mukana tule likaa.” Mestarini alkoi ohjeistaa.
Katsoin tarkasti kuinka tämä taittoi tassunsa oikeaan asentoon ja käytti kynsiään. Sammaleesta irtosi hieno puhdas suikale. Aloin heti yrittää samaa ja onnistuinkin pitämään mullat sun muut liat kiinni maaperässä. Suikaleeni oli kuitenkin pieni ja repaleinen sekä aika käyttökelvoton. Yritin uudestaan ja uudestaan ja suikaleet alkoivat olla paksuja ja siistin näköisiä.
”Hyvä ei kerätä liikaa kun leirissäkin on vähän.” Lätäkkölemmen ääni keskeytti tekemiseni.
Olin saanut paljon hyviä suikaleita ja nyt pyöritin niistä kaksi isohkoa sammalpalloa. Toki pallo näytti enemmän klöntiltä, mutta oli sitä helpompi kantaa kuin yksittäisiä suikaleita. Tartuin hampaillani molempiin sammalpalloihin.
”Mennään” Mestarini sanoi.

Kun pääsimme leiriin hämärä aukio oli aika tyhjän näköinen. Huomasin kuitenkin Jääviillon istuvan aukean varjossa.
”Teillä meni kauan haluan uudet sammaleet, jotta pääsen pian nukkumaan!” Kolli tuhahti.
En jaksanut enää kuunnella joten raahustin soturienpesään. Käytin hajuaistiani ja löysinkin Jääviillon petin nopeasti. Sammalet olivat tosiaan likaiset ja haisivat pahalle. Aloin repiä kasattuja sammaleita irti ja tein niistä helposti kannettavia suikaleita. Kun olin saanut siivottua vanhat sammaleet aloin levittämään uusia ja puhtaita mukavasti. Kun sain työni tehtyä otin likaiset suikaleet ja kannoin ne pois pesästä.
”Valmis”, sanoin Jääviillolle.
Varapäällikkö ei edes kiittänyt vaan meni soturienpesään.
”Menenkö nyt vaihtamaan klaaninvanhinten ja Mäntyviiksen petit pentutarhaan?” kysyin Lätäkkölemmeltä.
”Mene vain”

Väsyneenä harjoituksista ja partioinnista palasin pois pentutarhalta. Mukanani kannoin taas likaisia sammalia. Olin käynyt jo nopeasti vaihtamassa omatkin makuualuseni.
”Olen valmis”, sanoin Lätäkkölemmelle.

//Lätäkkö?

Partio oli sujunut moitteettomasti. Apilatassu oli oppinut nopeasti, kuinka rajat merkitään ja Lätäkkölempi oli yhä tyytyväinen oppilaaseensa. Nuori kermanvaalea oppilas oli keskittynyt tarkasti ympäristönsä tarkkailuun, joka oli saanut Jääviillon ärsyyntymään. Apilatassu oli kääntynyt mestarinsa puoleen ja kysynyt, oliko punaruskea varapäällikkö aina sellainen.
”Valitettavasti. Älä päästä häntä ihosi alle tai näytä hänelle, että hänen sanansa saavat sinussa aikaan mitään tunteita”, Lätäkkölempi oli ohjeistanut. Mitä vähemmän Jääviillon kaltaiselle öykkärille antoi huomiota, sen helpommalla itse pääsi.
Nyt partio oli palaamassa leiriin. Apilatassu rikkoi partion ylle laskeutuneen hiljaisuuden ja ehdotti vaihtavansa petinsä sammeleet uusiin. Samalla nuorukainen oli tarjoutunut vaihtamaan myös pentutarhan sammalia. Lätäkkölempi vilkaisi oppilastaan.
”Luulen, että leirissäkin on jonkin verran tuoretta sammalta valmiina, mutta mikäli Jääviilto uskoo partion pääsevän turvallisesti takaisin leiriin, voimme kerätä niitä lisää. Siitä tuskin on haittaa”, Lätäkkölempi naukaisi hieman kovempaan ääneen ja vilkaisi edellään kulkevia partion jäseniä. Jääviilto katsahti hyisellä katseellaan nuorempaan soturiin ja tämän oppilaaseen ja hidasti hieman tahtiaan.
”Kyllähän se sopii, mutta saatte sitten vaihtaa minunkin sammaleni, ne alkavat olla kuivia”, punaturkkinen kolli murahti ja katsoi Apilatassua. Lätäkkölempi nyökkäsi.
”Eiköhän se onnistu”, hän vastasi kylmällä äänellä ja hidasti tahtiaan jättäytyäkseen Apilatassun kanssa tarkoituksella jälkeen. Kun muu partio oli jatkanut matkaansa, soturi kääntyi oppilaansa puoleen.
”Suunnataan syvemmälle kuusimetsään, siellä olevista kivistä löytyy useimmiten parhaat sammalet”, hopeanharmaa soturi kertoi oppilaalleen ja viittoi tämän peräänsä häntäänsä heilauttamalla.

//Apila?

Olisin halunnut pysäyttää ajan. Kirkastuttaa Tuhkajuovan pään niin pitkäksi aikaa, että edes Pimeyden metsä ei ymmärtäisi kuinka pitkästä ajasta olisi kyse. Mutta ihmeisiin ei pystynyt kukaan, kaikista vähiten minä. Sen takia olimmekin nyt tässä. Naaras istui sammalilla edessämme vakavailmeisenä ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että kissa, joka katsoi minua silmiini, oli Tuhkajuova. Viime aikoina minusta oli välillä tuntunut, että naaraan sielu oli jo poistunut Pimeyden metsän varjoihin. Se valoi minuun ymmärrystä. Alkuun minun oli ollut todella vaikea käsittää miksi naaras haluaisi viedä oman henkensä, mutta nyt ymmärsin. Tuhkajuovan sairaus veisi hänen hengen ja sielun ennen kuin naaraan elintoiminnot lakkaisivat. Ennen pitkään Tuhkajuova menettäisi kaiken eikä olisi enää kenellekään läsnä, mutta vaeltaisi silti maan päällä tietämättä edes omaa nimeään. Tuhkajuovan päättäväinen ja vakava ilme vaihtuisi hämmennykseen ja elämänliekki katoaisi naaraan silmistä, mutta Tuhkajuova ei pääsisi pois.
“Minä… Minä kunnioitan päätöstäsi. Olet emoni eikä minulla ole oikeutta arvostella päätöstäsi”, lopulta vastasin ja kurottauduin koskettamaan naaraan korvaa omalla kuonollani.Tuhkajuova ei ollut fyysisen läheisyyden perään, mutta elimme hänen viimeisiä hetkiään. Ehkä se oli nyt sallittua. Kääntelin päätäni varovaisesti nähdäkseni sisarusteni ilmeet. Minä en tiennyt miten päin olla. Välillä minusta tuntui, että en tuntenut heitä ollenkaan. Kun Tuhkajuova lähtisi, minulla ei olisi ketään kehen tukeutua. Säälittävää, Lammikkoloikka. Niin säälittävää! Hetken ajan harkitsin jopa Hilleripilvelle avautumista. Lätäkkölempi ja Lampiväre vilkuilivat toisiaan. He olivat niin läheisiä, olin ollut aina kolmas pyörä heidän seurassaan. Tähän asti olin pärjännyt emoni avulla, mutta pian Tuhkajuovaa ei enää olisi ja minun olisi rakennettava oma elämäni. Ajatus tuntui kauhistuttavalta. Pian maa katoaisi jalkojeni alta ja minun olisi luotettava siihen, että jossain vaiheessa putoaisin käpälilleni ja säilyisin ehjänä. Pelkäsin kuitenkin, että helpon pudotuksen sijaan kuulisin luitteni murskaantumisen.
“Minä olen kunnioittanut sinua aina ja tulen kunnioittamaan. Koko metsä tulee muistamaan sinut kunniakkaana ja suurena soturina, joka teki kaikkensa palvellakseen Kuolonklaania. On sotureita ja sitten olet sinä, Tuhkajuoa. Tulen kaipaamaan sinua niin kauan, kun sydämessäni veri kiertää”, naukaisin yrittäen pitää ääneni tasaisena. Kyyneleet yrittivät löytää tiensä kasvoilleni, mutta en antanut niiden tulla. Tuhkajuova ei haluaisi sitä. Minulla olisi koko loppuelämä aikaa itkeskellä naaraan perään.

//Tuhka ja muut?

Kurtistin kulmiani. En erityisemmin ollut muodostanut mielipidettäni kissoihin, jotka pitivät saman sukupuolisista. He kuitenkin kammostuttivat minua hiukan. Miksi he haluaisivat kumppanikseen saman sukupuolisen kissan ja romahduttaa klaanin perinteet? Vierastukseni kumpusi jostain syvältä sisältäni, enkä oikein osannut pysäyttää sitä. Ajatukset muodostuivat toinen toisensa ympärille.
“Suosittelisin sinua kuitenkin ottamaan kumppaniksesi kollin. Luulen sinun ajattelevan noin vain, koska haluat naaraista ystäviäsi”, nau’uin miltei hätäisenä. Minua ärsytti ajatus, että oma sisarentyttäreni olisi yksi oudoista kissoista, jotka valitsivat uhmata perinteisiä perheitä ja kollien ja naaraiden pariutumisen kauneutta.
Katajanoki kohautti lapojaan mietteliään näköisenä. En halunnut sanoa mitään, koska minusta tuntui väärältä tukahduttaa sukulaiseni tunteet niinkin tyhmän asian takia. Eihän se minuun vaikuttaisi, jos hän valitsisi kumppanikseen naaraan, mutta silti ajatus kummastutti minua suuresti.
“Haluatko, että juttelen nuoremmille kolleille ja kyselen hiukan? Voin yrittää selvittää, jos jollain heistä olisi sama tilanne kuin sinulla”, nau’uin katsahtaen taas leiriä. Kissoja ei ollut paljoa, sillä iltapäivän partiot olivat juuri lähteneet metsään. Tiesin hyvin keneltä haluaisin kysyä ensimmäiseksi.

//Katanajoki?

Hiljaisuusvarjo hiipi ulos leiristä yön hämärässä Rosmariinikynsi sekä Kamomillapyörre mukanaan. Siskokset pysyttelivät hiljaa, kuten yllättäen kollikin. Hän johdatti kolmikkoa kauniissa jonossa kohti metsää, jossa he istahtivat pienelle aukealle istumaan. Siinä he voisivat huoletta juonia, mitä he tekisivät Syöksyaskeleen suhteen.
“Millä tavoin te uskotte hänen jättävän Kamomillapyörteen rauhaan?” Hiljaisuusvarjo aloitti vihjaten tietysti puheellaan Syöksyaskeleeseen. Siskokset vilkaisivat toisiaan hiljaa, mutta eivät sanoneet mitään. He taisivat tietää yhtä hyvin, kuinka jääräpäinen valkea kolli saattoi halutessaan olla.
“Selvä…” Hiljaisuusvarjo vain mutisi hiljaa. Hämärässä jokainen varjo tuntui tarkkailevan heitä ja tuntui siltä kuin kissan kiiluvat silmät vilahtaisivat pensaissa ja salaa seuraisi heidän ksekusteluaan.
“Voisimme johdattaa hänet pois leiristä ja yrittää pakottaa hänet päästämään Kamomillapyörteen otteestaan, mutta emme tiedä toimisiko se oikeasti. Hän saattaisi palata leiriin ja mennä kantelemaan tekosistamme suoraan Pimentotähdelle”, Rosmariinikynsi totesi laimeasti.
“Niin. Emme tiedä kuinka paljon se vie, mutta jos Kamomillapyörteelle se kelpaa, voisimme…” Hiljaisuusvarjon lause venyi ja jäi siihen, koska kaikki tiesivät hänen ehdotuksensa. He voisivat tappaa kollin ja väittää kaikki yhdessä, että hän oli kuollut jostain muusta syystä. Kukaan ei saisi koskaan tietää asiasta, mutta olisiko se oikein.
“Jos emme voi muuta, se voisi olla viimeinen oljenkorsi, mutta en halua, että asiat käyvät verisiksi”, oranssiturkkinen naaras naukui ja hänen ruskea katseensa laskeutui hänen tassuihinsa. Kaksi muuta soturia nyökkäsivät. Tämä oli siis heidän suunnitelmansa pohja. Enää tulisi vain hioa se täydelliseksi ja sitten suorittaa.

Lepakkohuuto makasi aukiolla kumppaninsa kanssa vaihtamassa kieliä. Aurinko paistoi mukavasti hänen tummalle turkilleen ja sai kollin olon kovin raukeaksi. Myös rauhallinen keskustelu Rosmariinikynnen kanssa oli rentouttava. He keskustelivat oppilaiden kouluttamisesta ja siitä, millaista heillä oli ollut oppilaina. Siitä tuntui olevan jo niin pitkä aika, vaikka samaan aikaan tuntui siltä, että heistä oli tullut sotureita ihan vasta.
“Minun täytyy lähteä nyt partioon. Puhutaan taas sen jälkeen”, Rosmariinikynsi naukaisi ja nousi tassuilleen venytellen makeasti. Lepakkohuuto katsoi häntä hetken aikaa hiljaa ja hieman pettyneenä, sillä olisi halunnut naaraan jäävän vielä. Hänellä oli mukavaa tämän kanssa.
“Selvä, nähdään!” kolli kuitenkin huikkasi harmaan naaraan perään ja nousi itse pustaamaan turkkiaan. Erityisesti hän piti huolta siitä, että hänen pörröinen kaulaturkkinsa putsaantuisi hyvin, sillä kolli oli aina ollut tarkka sen kanssa. Sen tuli näyttää hyvältä, jotta kolli olisi edes hieman enemmän tosissaan otettava kissa pienestä koostaan huolimatta.
“Lepakkohuuto, milloin lähdemme taas harjoituksiin?” Käkitassun nauku yllätti kollin. Hän katsoi oppilaaseensa hetken ja mietiskeli.
“Huomenna aikaisin aamulla. Nouset, kun aurinkokin nousee ja lähdemme hiomaan taistelutaitojasi”, kolli naukaisi ja jatkoi sitten turkkinsa putsaamista. Käkitassu seisoi paikalla vielä hetken ja lähti sitten takaisin muiden oppilaiden seuraan kauemmas.
Lepakkohuuto ei kiinnittänyt heihin huomiotaan sen enempää vaan siisti itsensä loppuun asti ja asteli sitten sotureiden pesälle. Sieltä Rosmariinikynsi osaisi kyllä hänet löytää, joten kollin oli turha jäädä aukiolle norkoilemaan naarasta odotellessa.

Rosmariinikynsi vaikutti yrittävän edes auttaa minua ongelmassani eli kumppanin etsimisessä, mutta se ei tuntunut vievän meitä kovinkaan pitkälle. Kumpikaan meistä ei tainnut oikein tietää, mitä me teimme.
“Olisiko vanhempi kolli liian paha? Tai nuorempi?” kysyin ja vilkuilin taas lisää klaanin eri jäseniä.
“Se kovasti riippuu paljonko hän on sinua vanhempi. Usein monet eivät välitä, jos kyse on aidosta rakkaudesta, mutta jotkut saattavat katsoa hieman vinoon, jos otat itseäsi huomattavasti nuoremman tai vanhemman kissan”, Rosmariinikynsi vastasi. Nyökkäsin hitaasti. Eli minun tuli kiinnittää huomiota siihen, ketkä olivat sukulaisiani, sekä siihen, kuinka vanha kukakin ehdokas oli.
“Jos totta puhutaan, olen yleensä katsonut ennemmin naaraita”, mumisin enemmän itselleni ja muistelin taasen Virtausklaania. Jos mielikuvituksissani elävät kissat olisivat olleet totta, olisin saanut kumppanin itselleni alta aikayksikön. Mutta tässä tapauksessa tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Minun tulisi vain sinnitellä asian kanssa.
Rosmariinikynsi katsoi minua kulmat koholla. Oliko tämä tieto yllättänyt tätiäni todella? En ollut koskaan ajatellut sen olevan mitenkään ihmeellistä. Luulin koko olemukseni huutavan, että pidin enemmän naaraista kuin kolleista. Olin itsekin tajunnut sen Virtausklaanin kauniiden naaraiden kautta.

//Rosmytäti

Hiljaisuusvarjo katsoi hiljaa Kamomillapyörrettä, joka tassutti hänen edellään partiossa. Kolli pohti pitäisikö hänen lähestyä naarasta vai ei. Hän tahtoi jutella ystävälleen, mutta samassa partiossa sattui myös olemaan hänen tyttärensä, Katajanoki oppilaansa Havutassun kanssa, eikä valkoruskea soturi ollut varma, kuinka hän suhtautuisi siihen.
Kolli puri hammasta ja asteli sitten eteenpäin. Mistä lähin hän oli muka miettinyt sitä, miten muut suhtautuivat hänen tekemisiinsä? Hän eli, kuten itse tahtoi, kukaan ei voisi estää häntä tekemästä, mitä itse halusi – lukuunottamatta tietysti päällikköä ja varapäällikköä.
“Hei, Kamomillapyörre”, kolli tervehti ystävälliseen sävyyn ja hymyili naaraalle.
“Hei, Hiljaisuusvarjo”, oranssi soturitar vastasi hiljaa ja vilkaisi kolliin nopeasti, ennen kuin käänsi taas katseensa eteenpäin.
“Kuinka olet voinut? Minulla on ollut ainakin asiat melko hyvin! Ajattelin lähteä tänään pienelle kävelylle illalla. Voisin ehkä ottaa jonkun seuralaisenkin”, kolli naukui vihjailevasti, joka sai Kamomillapyörteen taas vilkaisemaan häneen.
“Minulla on mennyt oikein hyvin, kiitos kysymästä. Syöksyaskel haluaa taas kuitenkin jutella kanssani partion jälkeen. Hän varmaankin suunnittelee myöskin pientä kävelyretkeä kaksin”, naaras naukui ja hänen äänestään saattoi kuulla kireyden.
“Oletko varma, ettet tahtoisi tulla minun mukaani? Voisimme käydä katsomassa reviirin kauneimpia kulmia”, Hiljaisuusvarjo maanitteli hiljaa.
“Enpä tiedä. Syöksyaskeleella tuntuu olevan niin paljon kiireitä tavallisesti, että hänellä ei kai yleensä ole aikaa viettää aikaa aivan kaksin, joten tämä tilaisuus olisi erityinen”, Kamomillapyörre naukaisi. Hiljaisuusvarjo ei ymmärtänyt, miksi naaras haluaisi ennemmin olla surkean kumppaninsa kanssa kuin hänen, jos hän inhosi tätä yhtälailla.
“Oletko varma? Me-” kolli aloitti taas, mutta Katajanoki astui eteenpäin.
“Hän sanoi ei”, naaras naukaisi tuimasti ja tuijotti murhaavalla katseellaan suoraan vanhempaa kollia, joka sai hänet hiljenemään. Kolli vain nyökkäsi pikaisesti ja jättäytyi hieman taaemmas. Katajanoki sen sijaan siirtyi emonsa vierelle ja painautui turkki turkkiin kiinni hänen kanssaan.

Leirissä istuessaan Hiljaisuusvarjo ei saanut millään ajatuksiaan pois Kamomillapyörteestä. Naaraan surkea tilanne kumppaninsa kanssa vaivasi kollin mieltä kovasti. Hän oli päivin ja öin yrittänyt keksiä suunnitelmaa, jolla voisi pelastaa naaraan sen julman kollin kynsistä, mutta edes Kamomillapyörteen sisaren, Rosmariinikynnen kanssa juonittelu ei johtanut paljoa mihinkään. Tähän mennessä kaksikko oli saanut vain ajatukseksi, että he voisivat lähteä kolmin partioon hänen kanssaan ja yrittää pakottaa hänet jättämään Kamomillapyörteen, mutta tuntien kollin jääräpäisyyden olisi kovin mahdollista, että hän ei suostuisi, vaikka kuinka paljon hänen kanssan yrittäisi keskustella sivistyneesti. Siksi viimeinen vaihtoehto olisi murhata Syöksyaskel ja väittää, että hän oli kuollut petoeläimen kynsiin.
“Kuunteletko sinä edes? Sinähän minulta kysyit tulevaisuuden suunnitelmia!” Harakkahaaveen ääni sai vedettyä kollin viimein takaisin ajatuksistaan. Hän katsoi poikaansa hämillään ja hiljaa hetken ajan, kunnes muisti tilanteen, jossa sillä samaisella hetkellä oli. Hän oli mennyt poikansa luokse ja – kuten kolli oli sanonut – kysynyt häneltä, millaisen tulevaisuuden hän tahtoi.
“Anteeksi, Harakanvarvas. Olin ajatuksissani”, valkoruskea kolli naukaisi ja puski poikaansa hellästi. Harakanvarvas oli lempinimi, jolla hän oli alkanut härnäämään poikaansa aina, kun sai tilaisuuden. Ei se tosissaan tainnut kuitenkaan häntä suututtaa, joten mikään ei estäisi häntä jatkamasta.
“No siltä se näyttikin, Huudahdusvarjo”, nuori soturi kiusoitteli ja tökkäsi isäänsä etutassullaan leikkien edelleen vihaista.
“Odotas vain niin kerron emollesi, että kiusaat vanhempiasi!” Hiljaisuusvarjo uhkasi ja virnisti pojalleen.
“Voi ei, mitä saatankaan tehdä! Tämä on varmaan kuolemani!” Harakkahaave vastasi dramaattisesti ja lyyhistyi maahan leikkien kuollutta. Hiljaisuusvarjo ei voinut estää itseään nauramatta poikansa leikille. Hän todella rakasti sitä, että hänellä oli Harakkahaaveen tapainen poika.

Lepakkohuuto tassutti edestakaisin seuratessaan Käkitassun ja Vaskitsatassun taisteluharjoituksia. He olivat Rosmariinikynnen kanssa päättäneet mennä harjoittamaan oppilaitaan yhdessä nyt, kun naaras oli myös saanut oman oppilaansa. Kuitenkaan oppilaiden harjoitusten tulos ei ollut aivan sellainen, kuin Lepakkohuuto oli toivonut. Vaskitsatassu oli voitolla, eikä tilanne näyttänyt hyvältä Käkitassun puolesta!
“Käkitassu, ryhdistäydy! Olet Kuolonklaanilainen, joten taistele kuin yksi! Et voi antaa vastustajasi voittaa näin helposti! Kuvittele, että olisit oikeassa taistelussa, sellaisessa ei voi nössöillä tällä tavoin!” Lepakkohuuto huusi oppilaalleen. Rosmariinikynsi vilkaisi häneen katseella, jota kolli ei tilanteessa osannut lukea.
Käkitassu puski päällään olevan Vaskitsatassun pois päältään. Nuori kolli ynähti iskeytyessään maahan, mutta nousi pian tassuilleen jättämättä Käkitassulle aikaa hyökätä. Lepakkohuudon lyhkäinen häntä sivalsi ilmaa, kun hän katsoi silmä kovana kahden oppilaan taistelua. Hän todella tahtoi oman oppilaansa olevan voittaja. Jos Käkitassu häviäisi nuoremmalleen, tummanharmaa kolli tulisi pitämään huolta siitä, että hän harjoittelisi yhä ankarammin ensi kertaa varten.
Vaskitsatassu loikkasi taas Käkitassua kohden ja oppilas onnistui juuri ja juuri väistämään hyökkäyksen loikkaamalla sivummas. Sitten hän itse iski kohti Vaskitsatassua. Tilanne alkoi käydä jännittäväksi. Nuoret kollit löivät toinen toistaan etutassuillaan ja pian painivat maassa turkkien ja raajojen sekamelskana. Oli vaikeaa sanoa kumpi oli voitolla.
“Hyvää työtä, Vaskitsatassu! Pidä hänet maassa kaikin voimin!” Rosmariinikynsi huusi omalle oppilaalleen. Lepakkohuuto heilautti korvaansa.
“Sinun on parempi voittaa tämä, Käkitassu! Näytä mistä sinut on tehty! Näytä minulle, että olet todellinen kuolonklaanilainen!” tummanharmaa soturi huusi vuorostaan hänelle ja vilkaisi kumppaniaan haastavasti. Naaras vastasi katseeseen samalla tulella.
Vaskitsatassu painoi Käkitassun taas maata vasten, mutta oppilas pisti hanttiin. Hän huitaisi kohti nuoremman oppilaan kasvoja ja pyörähti sitten pois tämän otteesta. Vaskitsatassu peruutti kauemmas kuin varmistaakseen, ettei vanhempi oppilas loikkaisi hänen kimppuunsa heti, kun hän oli harhautunut.
“Hyvä Käkitassu! Nyt päälle!” Lepakkohuuto kannusti ja vilkaisi kumppaniinsa, joka katsoi häneen tyytymättömänä.
“Jatka vain samaan malliin, Vaskitsatassu! Pian se onnistuu!” Rosmariinikynsi huusi omalle oppilaalle ja Lepakkohuuto vilkaisi häneen silmät sirrillä.
Käkitassu loikkasi Vaskitsatassun niskaan, mutta nuorempi oppilas onnistui kierähtämään vauhdin mukana ja sai Käkitassun taas maata vasten kyljelleen. Nuorempi oppilas painoi häntä maahan ja Käkitassu rimpuili hetken ajan, mutta lopulta luovutti, kun ei näyttänyt siltä, että hän pääsisi enää ylös.
“Käkitassu! Sinun olisi pitänyt tietää, että hän pyörähtää ja loikata kauemmas ja sitten käydä hänen kimppuunsa, kun hän oli vielä maassa!” Lepakkohuuto naukui tiukasti oppilaalleen. Rosmariinikynsi tönäisi häntä kylkeen ja katsoi kumppaniaan tuimasti – hän ei selvästi arvostanut Lepakkohuudon tapaa opettaa.
“Hienoa työtä, molemmat! Muistakaa tämä harjoitus tulevaisuudessakin niin osaatte sanoa, mitä vastustaja voisi tehdä. Tämän kautta opitte erilaisia tapoja puolustautua ja hyökätä”, Rosmariinikynsi naukui oppilaille, jotka kuuntelivat harmaata naarasta tarkkaan.
“Niin. Teidän tulee hioa taitojanne. Olette vielä kaKäkitassu puski päällään olevan Vaskitsatassun pois päältään. ukana täydellisestä”, myös Lepakkohuuto naukaisi ja katsoi etenkin omaan oppilaaseensa. Tummanharmaa kolli tiesi, että hänen tulisi tiukentaa opetustaan, jotta Käkitassu ei häviäisi enää koskaan itseään paljon nuoremmille oppilaille samalla tavoin.
“Palataan leiriin. Ottakaa jotain syötävää itsellenne ja menkää lepäämään. Käkitassu, sinä lähdet vielä auringonlaskun partioon minun kanssani, joten pidä huolta siitä, että jaksat”, tummanharmaa soturi naukaisi oppilaalleen ja käännähti sitten johtamaan joukkiota takaisin leiriin.
“Ei sinun tarvitse aina huutaa Käkitassulle”, Rosmariinikynsi naukaisi hänelle hiljaa, mutta kolli vain tuhahti.
“Hän oppii sillä tavoin. Käkitassu muistaa virheensä, koska sätin häntä ja sitten hän osaa pistää paremmaksi ensi kerralla”, Lepakkohuuto tokaisi kohauttaen lapojaan. Hänen kumppaninsa hymähti siihen sävyyn, ettei arvostanut vastausta, mutta ei sanonut enää mitään.

Käänsin hiukan päätäni Katajanoen sanojen voimakkuudesta. Hän vaikutti olevan ihan tyytyväinen, jos joutuisi pariutumaan jonkun kanssa vain isäänsä miellyttääkseen. Kiersin häntäni käpälilleni ja viittasin Katajanoen istumaan.
“Onko sinulla ystäviä tai tunnetko jonkun, jota haluaisit lähestyä?” kysyin ja katsahdin leiriä. En nähnyt ketään, joka minua olisi henkilökohtaisesti kiinnostanut, mutta se saattoi johtua siitä etten koskaan ollut oikeasti ollut ihastunut keneenkään muuhun kuin Lepakkohuutoon. Lepakkohuuto oli aina ollut ainoa oikea ystävä, joka minulla oli ollut ja jos johonkuhun halusin luottaa, se oli hän.
“Ei”, naaras naukui. En ollut ihan varma, oliko hän oikeasti kiinnostunut jatkamaan aiheesta. Sitten hän kysyi itse kysymyksen ja varmuuteni tuntui tasoittuvan.
“Mistä edes tiedän, kuka olisi sopiva kumppani?” Katajanoki kysyi ja vilkaisi itsekin leiriä.
“No, minullekaan ei ollut koskaan selvää, että haluaisinko ylipäätään edes ajatella kumppanuutta. Luulen, että sinun tilanteessasi sinun kannattaa miettiä kenen kanssa tulet toimeen parhaiten”, nau’uin ja mietin Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen suhdetta. Jos Katajanoki oli tietoinen Syöksyaskeleen teoista, toivoin ettei hän luullut sitä oikeaksi kumppanuudeksi.
Kukaan ei ansainnut sellaista ilkeää tuittupäätä kuin Syöksyaskel oli. Jos siskontyttäreni hankkisi kumppanin, haluaisin sen olevan edes jokseenkin kunnollinen kolli.
Mietin edes jokseenkin naaraan ikäisiä kolleja, muttei mieleeni tullut muita kuin Harakkahaave, Säihkysielu ja Poppelipomppu.
Säihkysielulla oli ollut kumppani, Särösärinä, mutta tuo oli kuollut sairausepidemian aikana.
Harakkahaave taas oli hieman rasavilli, enkä tiennyt miellyttäisikö hän Syöksyaskeletta tai tulisiko hän toimeen Katajanoen kanssa.
Poppelipomppua en tuntenut juurikaan, mutta sen verran mitä hänestä olin kuullut hän oli juonitteleva ja valehteli usein.
“Auttaisin sinua mielelläni, mutta en ihan tiedä miten. Kerro toki, jos itse keksit jotakin.”

//kantajanakki?

Säikähdin hirveästi kuullessani, että klaanin varapäällikkö oli partiossa mukana. Kun muutkin partion jäsenet olivat paikalla Jääviilto lähti johdattamaan partiota. Lätäkkölempi selitti minulle nopeasti mitkä rajat kiertäisimme ja kuuntelin tätä tottelevaisesti. Ukkospolku tuli rivakasti reitillemme ja tiesin siitä heti, että reviirin raja oli siinä. Haistelin voimakkaita inhottavalle haisevia hajuja ja yritin erottaa kaiken mahdollisen tuoreen laimeiden hajujen ja vahvan ukkospolun hajun alta. Mitään tuoretta en kuitenkaan haistanut.
”Näin merkkaat rajan.” Mestarini esitteli ja tottelin perässä tämän ohjeita. Jääviilto kulki rivakasti eteenpäin, joten minulle tuli tunne, ettei minulla ollut riittävästi aikaa.
Kävelin muiden perässä haistellen ilmaa kaiken varalta.
”Etkö voi pistää töpinää tassuihisi?” Kuulin Jääviillon äänen.
Kolli ei vaikuttanut millään tasolla mukavalta, joten yritin olla välittämättä tuon löpinöistä. Varapäällikkö latisti intoani ensimmäisestä partiosta, mutten antanut sen haitata vaan tein parhaani noudattaen tiukasti Lätäkkölemmen ohjeita.
”Onko Jääviilto ollut aina tuollainen?” Kysyin mestariltani kuiskaten.

Rajojen merkkaaminen oli ollut mielestäni arvokas kokemus ja rakastin sitä jo nyt. Toivoin vain etten joutuisi Jääviillon kanssa hirveän moneen partioon. Kävelimme jo takaisin leiriin päin.
Eloklaanin partio oli ilmeisesti merkannut rajan hieman meitä aiemmin koska sen tuoksu oli ollut vahvana rajalla – toki omalla puolella.
”Lätäkkölempi haluaisin vaihtaa omat sammaleeni tänään niin voimmeko kerätä täältä tuoretta sammalta? Voin kyllä myös vaihtaa muihinkin kuten pentutarhaan sammalet!” Sanoin rauhallisella äänellä. Jos minun piti hoitaa jotain halusin hoitaa asiat kunnolla. Lisäksi minusta muiden auttaminen oli parasta.

//Lätäkkö?

Päivä oli kulunut tavallista nopeampaa. Lätäkkölempi ei ollut saanut oppilasta koulutettavakseen sitten Tuiskutuulen, jonka soturinimityksistä oli kulunut jo useampi vuodenaika. Myös soturin kuolemasta oli ehtinyt vierähtää aikaa. Vaikkei Lätäkkölempi ollutkaan erityisemmin kiintynyt entiseen oppilaaseensa, oli tämän kuolema saanut hänet harmistumaan. Naaras olisi mielellään nähnyt, miten hänen kouluttamastaan soturista olisi varttunut hyvä ja arvostettu soturi Kuolonklaanille. Mutta kenties Apilatassu voisi toteuttaa sen ja varttua erinomaiseksi soturiksi, ja klaani voisi kiittää siitä hänen mestariaan, eli tietysti Lätäkkölempeä.
Soturi oli jo ehtinyt tottua rauhalliseen elämään, johon kuuluivat vain tavalliset soturin tehtävät, mutta hän tiesi tottuvansa nopeasti siihen, että hänen vastuullaan oli nyt oppilas. Lätäkkölempi oli viettänyt harjoitusten jälkeen hetken emonsa kanssa. Tuhkajuova ei tuntunut olevan tässä ajassa saati edes tässä maailmassa, kun hopeanharmaa soturi oli käynyt tämän luona. Emo oli puhunut mitä sattuu, eikä ollut edes tunnistanut tytärtään. Se sai aikaan vihlaisun rinnassa. Naaras ei koskaan ollut ollut erityisen läheinen emonsa kanssa, mutta hän rakasti tätä syvästi, aivan kuten pentu emoaan rakasti. Sumutuulen mukaan sairaus oli alkanut etenemään vauhdilla. Tuhkajuova oli rasittanut kehoaan liikaa, joka oli ajanut hänen mielensäkin ahtaalle, aiheuttaen muistisairauden etenemisen. Juuri kun Lätäkkölempi oli lähtemässä emonsa luota, tämä oli palannut takaisin tähän todellisuuteen. Lätäkkölempi väläytti naaraalle lempeän hymyn ja toivotti tälle hyvää loppupäivää. Hän olisi mielellään jäänyt pidemmäksi aikaa, mutta hänen oli syötävä ja levättävä vielä ennen auringonlaskun partiota.

Lätäkkölempi käveli sotureiden pesästä aukiolle ja etsi katseellaan Apilatassun vaaleaa turkkia. Hän näki oppilaansa toisen oppilaan seurassa leirin uloskäynnin lähettyvillä. Lätäkkölempi tunnisti tummanruskean naaraskissan Apilatassun siskoksi, Havutassuksi. Kaksikko näytti keskustelevan keskenään, joten soturi käveli hieman etäämmälle aivan uloskäynnin liepeille. Apilatassu hyvästeli sisarensa ja kiiruhti mestarinsa luokse.
”Olen valmis! Keitä partioon tulee lisäksemme?” Apilatassu kysyi. Hänen äänestään kuulsi innostus, mutta sentään hän ei huutanut, kuten joillain liian innostuneilla kissoilla oli tapana tehdä. Lätäkkölempi kohtasi rauhallisena oppilaansa katseen ja istahti alas ennen kuin vastasi.
”Partiota johtaa Jääviilto. Lisäksemme siihen osallistuvat Myrskymahti ja Kamomillapyörre”, raidallinen soturinaaras ilmoitti. Apilatassu katsoi mestariaan yllättyneenä.
”Jääviiltohan on Kuolonklaanin varapäällikkö?” oppilas varmisti päätään aavistuksen verran kallistaen. Lätäkkölempi nyökkäsi.
”Ja hänestä sinun kannattaa pysyä kaukana, ellet tahdo joutua ongelmiin. Älä siis hakeudu hänen seuraansa oma-aloitteisesti”, naaras pyysi, mutta vaikeni huomatessaan suurikokoisen, punaturkkisen kollin lähestyvän heitä. Jääviillon kasvoilla oli inhottava, tyytyväinen virhe. Kolli sadatteli hetken aikaa sitä, miten Myrskymahti ja Kamomillapyörre eivät olleet saapuneet paikalle ja ettei kolli jäisi koko päiväksi heitä odottamaan.
”Me olemme etuajassa, eivät he vielä ole myöhässä”, Lätäkkölempi huomautti rauhallisella äänellä, kohdaten varapäällikön jäisen katseen. Jääviilto katsoi nuorempaa soturia ja väläytti tälle valkeita kulmahampaitaan. Kolli ei ehtinyt sanoa mitään, kun kaksi partion viimeistä jäsentä saapuivat jo uloskäynnille. Aikailematta Jääviilto komensi partion liikkeelle. Lätäkkölempi antoi Apilatassun mennä ensin piikkihernetunneliin. Jääviilto lähti johdattamaan heitä samaan suuntaan, missä Lätäkkölempi ja Apilatassu olivat aiemmin harjoitelleet.
”Partion tehtävänä on kiertää klaanin eteläraja ja osa Eloklaanin rajaa. Kuljemme siis ensin ukkospolulle, jossa merkkaamme hajujälkemme ja jatkamme matkaa etelärajaa pitkin Eloklaanin rajalle. Älä jää jälkeen tai ohittele muita luvatta. Näytän sinulle rajalla, miten rajojen merkkaaminen hoidetaan”, Lätäkkölempi ohjeisti oppilastaan hieman tavallista hiljaisemmalla äänellä, jottei hänen puheensa häiritsisi muita partion jäseniä. Oli tärkeää, ettei muiden tarkkaavaisuus heikentyisi sen vuoksi, että joku opetti oppilasta. Partio oli kuitenkin oikea partio, jonka määrä oli huolehtia siitä, että reviirillä ei liikkunut tunkeilijoita.

//Apila?