Kuolonklaanin tarinat

Kävelin hieman väsyneenä eteenpäin. Aurinko oli tuskin noussut ja jouduin jo harjoituksiin. Lätäkkölemmen mukaan vain sen takia, että meillä olisi metsästyspartio myöhemmin auringonlaskun aikaan ja minun pitäisi kuulemma harjoitella. Haukotus karkasi suupielestäni ja silmäni lipsuivat hetkeksi kiinni. Pudistelin päätäni ja yritin saada keskittymiseni ja kaiken energiani palaamaan, sillä halusin olla kunnollinen oppilas ja Kuolonklaanin täysi soturi. Lätäkkölempi kulki edelläni ja en huomannut naaraassa tippaakaan väsymystä. Lopulta pysähdyimme lehtikuusilaaksossa olevalle aukiolle.
”Keskity tunnistamaan useita hajuja, mieti mikä olisi lähimpänä ja näin ollen helpoin napata ja yritä saada se”, mestarini ohjeet kuultuani nyökkäsin ja aloin haistella ilmaa ja maaperää.
Erotin useita tuttuja tuoksuja. Myyrän voimakas tuoksu tunki nenääni houkuttelevana. Laskeuduin vaanimisasentooni, jota olin eilen harjoitellut Havutassun kanssa. Laskin tassuni niin pehmeästi maahan kuin osasin ja aloin seurata mehukasta tuoksua. Tunsin mestarini katseen, vaikka en sitä nähnytkään. Olin kehittynyt taistelussa paremmin, mutta aioin kehittyä metsästäjäksi, joka toisi aina Kuolonklaanin nälkäisille suille ruokaa. Ajautuessa kuvitelmiini keskittymiseni hieman herpaantui ja olin lähellä astua pienen risun päälle. Onnistuin välttämään kohtalokkaan virheen vain niukin naukin. Lopulta näin pienen otuksen joka söi pientä siementä ja ei keskittynyt tarkasti ympäristöönsä. Hiivin vielä muutaman askeleen lähemmäs myyrää ja loikkasin suoraan eteenpäin. Laskeuduin myyrän päälle ja tapoin sen nopealla puraisulla.
Siirsin nopeasti katseeni perässäni tulleeseen Lätäkkölempeen, joka vain nyökkäsi hyväksyvästi.
”Voisimme keskittyä loikkaasi ja sen ajoittamiseen vielä lisää”, naaras totesi.

Kannoin suussani hiirtä myyrän lisäksi. Aurinko oli noussut korkeammalle, kun palasimme takaisin leiriin. Etsin katseellani vaistomaisesti siskoni. Huomasinkin tämän turkin oppilaiden pesän edustalla. Hän söi oravaa. Laskin saaliini riistakasaan ja kävelin Havutassun luo. Heilautin häntääni tervehdykseksi ja vaistomaisesti siskoni teki samoin. Ei voinut sille mitään vaan suustani karkasi pieni hiljainen tyrskähdys, jonka yritin peittää hännälläni.
”Oliko aikainen herätys?” Havutassu kysyi ja hänen naamallaan oli erikoinen ilme, jota en osannut tulkita.
”Oli. Lätäkkölempi herätti minut auringon ensisäteiden pilkistäessä puiden takaa” sanoin tuhahtaen.
Sanoin asiani kuitenkin äänellä, jonka yritin saada kuulostamaan vitsikkäältä. Arvostin mestariani valtavasti ja hän oli mielestäni paras hoitamaan koulutukseni. Oikeastaan halusin olla hänenlaisensa todella loistava soturi.
”Katajanoki antoi minulle päivän muuten vapaaksi, mutta joudun auringonlaskun metsästyspartioon”, siskoni sanoi.
Sydämeni alkoi läpättää jonkunlaisesta innosta. En saanut viettää riittävästi aikaa siskoni kanssa, koska satuimme aina eri partioihin ja Lätäkkölempi ei ollut pitänyt vielä Katajanoen kanssa meille yhteisharjoituksia.
”Olen samassa partiossa!” Kerroin ja silmäni kiilsivät innosta.
Myös Havutassun ilme muuttui ja tämän naamalle nousi aito hymy, jollaista en ollut pitkään aikaan nähnyt.

Kävelin siskoni vieressä metsässä. Katajanoki kulki takanamme kai varmistaakseen, että pysyimme varmasti mukana. Lätäkkölempi johti joukkoa. Kuljimme kohti lehtikuusilaaksoa – tai niin ainakin oletin koski olin menettänyt suuntavaistoni jatkuvassa pölpötyksessä siskoni kanssa.
”Sitten Katajanoki sanoi ’Ei Havutassu vaan sinun täytyy tehdä se toiselta puolelta!’ Olin ihan raivona ja en suostunut seuraavana auringonnousuna taisteluharjoituksiin!” Havutassu kertoi juuri täysin epäonnistuneesta taisteluharjoituskerrastaan, joka oli kuulemma tapahtunut neljännesosakuu sitten.
Tahtomattani tyrskähdin hiljaa ja aloin nauraa. Yleensä olin muiden seurassa hiljainen kuuntelija, mutta siskoni seurassa olin ehdottomasti erilainen. Itse en keksinyt hauskoja juttuja omista harjoituksistani, koska keskityin aina täysillä vain harjoitteluun ja ohjeiden noudattamiseen. Lätäkkölempi pysähtyi ja ehdin hidastaa vain niukin naukin, etten törmännyt mestariini.
”Nyt kun ollaan saalistamassa jakaudutaan! Havutassu ja Apilatassu menkää Lehtikuusilaaksoon yhdessä saalistamaan ja yrittäkää molemmat napata vähintään kaksi saalista, voitte tehdä myös yhteistyötä.” Mestarini ääni sanoi hetken kuluttua.
Mielestäni oli mahtavaa päästä saalistamaan siskon kanssa yhdessä, mutta minusta oli samalla myös outoa, olimmehan olleet vasta vajaan puolentoista kuun ajan oppilaina jos sitäkään! Nyökkäsin kuitenkin ja lähdin Havutassu ripeästi perässäni Lehtikuusilaaksoon.
”Onko tämä sinustakin hieman erikoista?” Supatin Havutassun korvaan.
Siskoni nyökkäsi nopeasti. Samalla vatsassani velloi kuitenkin jännitys. Aloin haistella ilmaa ja tunsin useiden hajujen syöksyvän nenääni. Annoin epäilysten kadota mieleni perukoille ja aloin seuraamaan oravan hajua. Näin siskoni vain ketunmitan päässä itsestäni vaanimisasennossa. Yritin sysätä kaikki ajatukset pois ja keskittyä tehtävänantoon kuten normaalisti pystyin tekemään. Menin itsekin vaanimisasentoon ja toivoin punaruskean otuksen olevan maankamaralla, sillä puihin kiipeily ei houkutellut. Lätäkkölempi ei nimittäin vielä ollut opettanut minulle kiipeilemisen alkeita kuin teoriatasolla, yksien taisteluharjoitusten päätteeksi.
Lopulta näin oravan syömässä kyyryssä, mutta ympärillä oli useita puita, joihin otus kiipeäisi välittömästi, jos tekisin pienenkin virheen. Jännittyneenä ja hermostuneena astuin pienen risu päälle. Orava valpastui ja katseli ympärilleen. Olin kuitenkin tuulen alapuolella ja se ei nähnyt minua. Huokaisin varovaisesti helpotuksesta. Hiivin pari askelta eteenpäin ja loikkasin oravaa kohti. Hyppyni jäi kuitenkin piirun verran liian lyhyeksi ja orava pinkoi puuhun varoitusäännähtelyn saattelemana.
”Hiirenpapanat soikoon!” Huudahdin harmissani.
Pian pusikko rasahti ja siskoni tuttu naama pilkisti esiin puiden välistä.
”Voisitko olla säikyttelemättä riistaa olin juuri nappaamassa varpusta, kun sinun eläimesi ääni sai sen lentämään pois!” Siskoni turhautunut ääni sai minut voimaan pahoin. En tajunnut olleeni niin lähellä häntä. Yleensä Havutassu rentoutui ja rauhoittui nopeasti, mutta nyt tämän silmät kiiluivat raivosta.
”Anteeksi” Mumisin vaikka se ei selvästi hyödyttänyt tilannetta yhtään.
Havutassu katosi yhdessä silmänräpäyksessä pois näköpiiristäni. Ajatukseni harhailivat ja sain vain yhden hiiren loput säikähtelivät ja kuulin välillä sisareni sihahdukset, jotka saivat minut vain huonolle tuulelle. Emme olleet koskaan riidelleet ja vielä näin pienestä asiasta. Tunsin Havutassun hyvin ja tiesin, että hän edistyi saalistuksessa loistavasti ja oli minua rutkasti parempi.

Palasin paikalle josta hajaannuimme. Havutassu kulki edelläni katsomatta suuntaani lainkaan, Hän oli selvästi hyvin vihainen ja painavan häpeän ja surun alla minuakin alkoi raivostuttaa. Että hän olikin niin pikkumainen!
Olin saanut vain kaksi saalista kaksi hiirtä. Havutassu oli kaikesta töppäilystäni huolimatta napannut kolme pulskaa saalista. Kun yritin katsoa siskooni päin tämä käänsi päänsä vastakkaiseen suuntaan. Lätäkkölempi ja Katajanoki palasivat ja molemmilla oli suussaan yksi saalis.
”Hyvää työtä” Lätäkkölempi kehui minua, kehut tuntuivat kuitenkin hyödyttömiltä, sillä minulla oli niin paha mieli.
Matka takaisin leiriin sujui hiljaisuudessa minun ja Havutassun osalta. Katajanoki ja Lätäkkölempi vaihtoivat pari sanaa keskenään, mutta muuten hekin olivat hiljaa. Leiriin päästyämme Havutassu pudotti nopeasti saaliinsa kasaan ja lähti oppilaiden pesälle. Nyt surun tilalle oli tullut raivoa, Havutassu oli pärjännyt hyvin ja kehtasi olla minulle silti vihainen!
Laskin myös hiireni kasaan, mutta jäin aukiolle vielä hetkeksi. Olin tottunut siihen, että Lätäkkölempi kertoi huomisen suunnitelmat suurin piirtein aina edellisten lopussa.
”Huomenna aurinkohuipun aikaan on taisteluharjoitukset ja ehkä illalla voimme harjoitella kiipeilyn alkeita”, mestarini totesi.
Nyökkäsin ja livahdin itsekin oppilaiden pesään. Halusin puhua asiat selviksi Havutassun kanssa, jotta kaikki olisi huomenna kunnossa. Kun astuin pesään siskoni makasi kerällä omalla paikallaan.
”Havutassu? Voimmeko puhua?” Kysyin yrittäen pitää ääneni rauhallisena.
Siskoni nosti katseensa minuun. Tämän kasvoihin leimahti heti kiukku, joka sai minutkin suuttumaan uudelleen.
”Ei” Siskoni vastasi lyhyesti.
”Havutassu oikeasti, et voi olla noin vihainen noin pienestä!” Sanoin jo äänellä, joka oli sävyltään harmistunut.
”Mi-minä en puhu sinun kanssasi, kun yrität pilata maineeni ja saada minut näyttämään sen takia huonolta!” Havutassun ääni ja jokainen sana tihkui raivoa, joka sai minut kyynelehtimään.
”E-en koskaan yrittäisi mitään sellaista olen siskosi!” sanoin itkuisella äänellä.
”Etkä ole! Olet vain pakkomielteinen siitä että saat olla klaanin paras soturi ja yrität siksi saada minut huonoon valoon! Minä en ole sinulle mitään etkä tosiaankaan ole siskoni!” Havutassun sanat saivat minut lähes ulvomaan tuskasta.
Olin aika varma, että hän vain puhui mitä sattui harminsa takia.
”Si-sinä olet hirveän pikkumainen toheloin saalistaessa, selvä! Mutta pärjäsit silti minua paremmin!” sanoin silmät kyynelissä.
Vastausta odottamatta juoksin pois pesästä aukiolle raittiiseen ilmaan. Silmäni olivat kyynelissä ja itkin. Havutassu ei ollut koskaan suuttunut niin ei koskaan suuttunut niin turhasta ja pienestä asiasta. Kosketus lapaani sai minut kääntämään katseensa Mäntyviikseen. Naaras oli kasvattanut minut ja Havutassun emomme kuoltua. Hän oli aina ollut minulle tuki ja turva, mutta niin oli Havutassukin, ja hän oli saanut minulle pahan olon oman pahanmielensä takia.
”Apilatassu, mikä hätänä?” Mäntyviiksi kysyi.
Katsoin tätä tietämättä, mitä sanoa. Riita jossa olin siskoni kanssa oli täysin typerä ja lähtenytkin liikkeelle typerästä asiasta.
”Saalistaessa ei mennyt kamalan hyvin” kerroin ja niiskutin.
”Mutta näin kun toit kaksi saalista leiriin, mikä vika siinä on?”
”Säikäytin hyvin monta riistaa ja my-myös Havutassun omia. Hän suuttui minulle ja olemme nyt riidelleet täysin turhasta” Kerroin ja kyyneleet valuivat vuolaina poskilleni.
”Apilatassu, sinun ei tarvitse olla surullinen Havutassulla on vain huono päivä ja hän purki asiat väärällä tavalla auringonnousun jälkeen kaikki on hyvin sinunkin pitäisi mennä nukkumaan!” Mäntyviiksi sanoi käskevällä äänellä.
Nyökkäsin ja tungin takaisin pesään. Painauduin omalle paikalleni, mutta en millään meinannut saada unta. Riitely oli kyllä uuvuttavaa ja tunsin väsymyksen, mutta en vain päässyt unimaailmaan.

Havahduin hereille kun Havutassu nousi ylös, tämä oli yhä äkäinen ja vaikka toivotin hyvät huomenet siskoni ei vastannut mitään. Olin nukahtanut ja aurinko loisti kun astelin ulos pesästä. Vielä ei kuitenkaan ollut aurinkohuipun hetki. Huonosti nukutun yön jälkeen Havutassun edelleen jatkuva mökötys sai minut entistä enemmän surulliseksi. Kaikki mihin olin tottunut heitettiin syrjään Havutassun pahan olon toimesta. Harmissani päätin mennä hakemaan aamupalaa. Kasasta otin itselleni päästäisen ja aloin syömään sitä. Ruokahaluni oli kuitenkin kadoksissa, joten närpin ruokaani haluttomana. Ajatukset vyöryivät ja aloin muistella yhteisiä minulle rakkaita muistoja, joissa Havutassukin oli mukana. Muistot tekivät kipeää, mutta en pystynyt lopettamaan. Vasta nähdessäni Lätäkkölemmen tulevan luokseni, nousin seisomaan ja aloin vahvoin kielenvedoin puhdistaa turkkiani, jossa minulla oli taas ahdistavan kuuma. Naaras kuitenkin oli nopea ja turkkini oli avain sammalhipuissa ja takussa hänen saavuttuaan paikalle.
”Huomenta” tervehdin vaitonaisena ja olin yhä ajatuksieni tuskan alla.
”Apilatassu onko kaikki hyvin?” Yllätyin mestarini kysymyksestä, mutta kai olemukseni paljasti, että jokin oli pahasti pielessä.
”Ei” totesin hiljaa, kun en halunnut alkaa selostaa riitaa minun ja Havutassun välissä.
”Mitä on tapahtunut?” Lätäkkölempi kuitenkin kysyi.
Minua alkoi harmittaa, enkä millään olisi jaksanut selostaa tapahtumia mestarilleni. Lopulta päätin, että se oli ainut vaihtoehto ja aloin selostaa nolostuneena minun ja Havutassun riitaa. Lätäkkölempi kuunteli ja hiljaisuus sanojeni loputtua alkoi vaivata minua. Miksi olin mennyt kertomaan tilanteesta, koska nyt harjoitusaikani lyheni aurinkohuippu oli mennyt jo! Kaikki oli Havutassun syytä ja minulla oli sen takia niin paha mieli, johon en osannut vaikuttaa millään keinolla.
En kuullut kunnolla, mitä mestarini puhui, mutta seurasin tätä yhdessä sumussa pois leiristä. Korvissani kohisi ja tajusin vain hämärästi että olimme vedenäärellä. Join vettä pienen hetken, mutta aivoni olivat sumussa, eikä veden virkistävä maku saanut tilannetta muuttumaan.
”Maa kutsuu Apilatassua!” Mestarini ääni sai minut vihdoin avaamaan silmäni ja sumu mielestäni haihtui pois.
”A-anteeksi Lätäkkölempi” sanoin ja katsoin tätä pettyneenä itseeni.
Lätäkkölempi heilautti korvaansa.
”Nyt harjoittelemme kiipeilyä tiedät alkeet teoriassa, mutta et ole kokeillut käytännössä” tajusin pettyneenä, että taisteluharjoitukset oli sivuutettu, mutta en viitsinyt kysyä miksi.

Tartuin kynsilläni puun kaarnaan ja yritin kiivetä ylöspäin. Ensimmäinen tukeva otsa oli hiirenmitan päässä minusta ja todella lähellä maata. Irrotin yhden tassuistani irti puusta vain upottaakseni kynnet ylemmäs. Tein jokaisella tassulla niin vuoron perään.
Kaikki Lätäkkölemmen ohjeet unohtuivat, ja tajusin etten osaa yhtään nousta oksalle ja laskeutuminen ei ollut vaihtoehto, sillä minua olisi nolottanut tulla alas ilman, että pääsisin oksalle ja lisäksi en osannut laskeutua. Kurotin tassullani oksaan ja sain puristettua kynteni sen päälle. Siirsin seuraavan ja tunsin kuinka kynnet puris-
Otteeni lipesi ja pian roikuin yhdellä tassulla puun oksalta. Pudotus ei ollut pitkä, mutta silti paniikki iski minuun. Otteeni kirposi ja putosin maahan reilusti alle ketunmitan verran, mutta kuitenkin yli hännänmitan verran.
Tunsin kipua siinä tassussa jonka varassa roikuin, tunsin kipua kyljessäni ja päässäni, joka tömähti myös. Haistoin veren ja katsoin tassuani. Kynsi oli irronnut ja kynnen paikalta vuoti verta. Lätäkkölempi tuli luokseni ja nosti minut pystyyn.
”Anteeksi kun aiheutan turhaa vaivaa.” Mutisin hiljaa ja tuijotin Lätäkkölempeä pettyneenä itseeni.

//Hupsista unohdin äsken lisätä nimeni

Pidin katseeni tunkeilijassa, kun tuo ylitti rajan. Pidin silmäni tiukasti kiinni tuon tumman punaisessa hännässä, joka liehui kollin perässä aluskasvillisuuden seassa.
Rentouduin ja lysäytin lapani rennoiksi. Muukalainen olisi jo tiessään, mutta voisin yhtä hyvin valvoa tässä vielä hetken ja varmistaa ettei hän yrittäisi samaa tietä takaisin. Kuulin rasahduksen sivultani ja siirsin katseeni siihen. Jokin pieni lintu oli pyrähtänyt lentoon keskeltä puskia.
Ennen kuin ehdin rekisteröidä sitä reviirilleni tunkeutuneen kissan naama oli omassani kiinni. Hän juoksi pää edellä päin rintaani heittäen minut selälleni. Onneksi olin nopeasti jaloillani. Soturikoulutukseni oli valmistellut minua tähän – puolustamaan reviiriäni. Nyt voisin todistaa sen kaiken olleen hyödyksi.
Nousin takajaloilleni ja löin toisen nenää molemmin käpälin. Nuorempi kissa ei selvästi ollut saanut samaa koulutusta kuin klaanikissat, sillä kuka tahansa olisi tiennyt yrittää seuraavaksi kaataa vastustajansa vatsaan hyökäten.
Kolli kuitenkin odotti, että laskeuduin ja suhahti ohitseni viiltäen matkallaan lapaani. Älähdin kivusta ja näytin hampaitani käännyttyäni taas vastakkain toisen kanssa. Hengitimme molemmat raskaasti vain mulkoillen toisiamme.
Tiesin että minun olisi tehtävä seuraava liike, tai kipu yltyisi liian kovaksi. Käytin koko painoani loikatessani erakon niskaan. Kiljahdin kovaa ennen kuin tartuin hänen selkäänsä hampaillani. Purin niskanahkaa niin kovaa kuin hampaistani lähti, jotta kolli tietäisi mitä vastaan kävi uhmatessaan Kuolonklaania ja sen reviiriä.
Toivoin huutoni kuuluneen mahdollisimman kauas, jotta klaanitoverini voisivat tulla tuekseni. En haluaisi saada itseäni täyteen vammoja vain tälläisen surkimuksen pois häätämisen takia.
Vastustajani puhti palasi ja tämä heilautti itsensä maahan niin kovaa kuin sai lennättäen minut kauemmas. En ehtinyt reagoimaan, kun kolli oli jo päälläni ja mäiskäissyt korvallistani kamalalla voimalla. Ähkäisin ja työnsin takajaloillani muukalaisen irti minusta.
Tummankirjava kolli hoiperteli taaksepäin pitäen kuitenkin katseensa minussa. En halunnut hyökätä enää uudestaan, koska toisen kissan tappaminen olisi hyödytöntä. Tuo saisi itse tajuta oman henkensä arvon ja lähteä tai veisin hänet leiriin.
“Oletko nyt valmis lähtemään?” puuskahdin hampaat irvessä. Lavassani sekä korvassani tykyttävä kipu yltyi hetki hetkeltä eikä toisesta varmasti tuntunut paljoakaan paremmalta.

//Sirpale?

Arki oli jatkunut normaalina Tuhkajuovan kuolemasta huolimatta. Menetyksen paino oli päivä päivältä keventynyt ja nyt jo vakiintumassa. Kykenin tehtäviini ja jopa keskittymään, mutta ystäväni jättämä aukko oli silti tuntuva eikä sitä kukaan voisi koskaan täyttää. En jaksanut uskoa, että enää tämän elämän aikana tapaisin ketään, jonka kanssa voisin jakaa samanlaisen keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen. Kaipasin toveriani, mutta samalla olin hyväksynyt tapahtuneen ja parhaani mukaan siirtänyt huomioni muihin asioihin. Nyt murheitakin oli yksi vähemmän.
Halusin Turmaloikan takaisin. Eloklaanin reviirin valloitus saisi odottaa nyt kun Tuhkajuova oli pilannut suunnitelmamme. Sitä paitsi, olin vartonut jo liian kauan. Varapäällikkönä olin luvannut itselleni ja entiselle kumppanilleni, että toisin hänet takaisin heti kun voisin. No, olin voinut jo kauan. Olin epäröinyt, koska samalla minun olisi kerrottava totuus klaanille. Olin paitsi valehdellut heille ja Henkäystähdelle, myös ollut liian heikko noudattamaan päällikköni käskyä. Oli vaikea ennustaa, kuinka suuresti valheeni paljastaminen vaikuttaisi kuolonklaanilaisten käsitykseen minusta sekä heidän tarjoamaansa luottamukseen. Positiivista vaikutusta oli kuitenkin turha odottaa.
Päätökseni olin kuitenkin tehnyt. Turmaloikka palaisi klaaniin ja minä keplottelisin itseni selville vesille tästä tilanteesta. Sen minä osasin.
Odotin Jääviiltoa partiosta hieman hermostuneena. Olin päättänyt kertoa hänelle ensin, enkä pelkästään siksi, että kolli oli varapäällikköni. Jotenkin minusta tuntui, että Jääviillolla oli oikeus tietää ensin, jopa ennen pentujani. Tunsin outoa syyllisyyttä. Hänestä oli tullut viime kuiden aikana eräänlainen luotettuni. Pohdimme suunnitelmia Kuolonklaanin tulevaisuutta varten päällikön pesän hämärissä tai kahdenkeskisillä kävelyillä metsässä. Tuhkajuovan järjen hämärtyessä Jääviilto oli elämässäni asettunut osin naaraan jättämään rooliin, mutta nyt tuon roolin ottaisi Turmaloikka. Hänelle minä kertoisin ensimmäisenä suunnitelmistani ja murheistani. Tavallaan Jääviilto tulisi korvatuksi.
En ymmärtänyt, miksi minä hänen tunteistaan välitin, tai miksi kuvittelin häntä kiinnostavan. Jääviilto olisi varmasti vain tyytyväinen, kun joutuisi viettämään kanssani vähemmän aikaa – ja tämäkin ajatus hieman harmitti. Olinkohan minäkin tullut höperöksi?
Nousin venytellen jaloilleni, kun punaruskea kolli harppoi leiriin partionsa keulassa. Kiirehdin hänen luokseen ennen kuin varapäällikkö ehti omille teilleen.
“Haluan puhua kanssasi”, sanoin vakavana ja Jääviilto näytti kiinnostuvan. Soturi lähti jo astelemaan luolaa kohti, mutta pudistin päätäni.
“Mennään leirin ulkopuolelle. Asia on melko… arkaluonteinen”, lisäsin hiljaisella äänellä.

“No, mitä sinulla on mielen päällä? Aiotko viimein ryhdistäytyä ja jatkaa suunnitelmiamme?”
Leiri oli jäänyt taakse ja edessämme siinsi Hehkulammen kirkkaansininen pinta. Tänä päivänä lampi oli kaksijaloista hiljainen, vaikka sää oli kaunis. Seisahduin rannalle ja odotin, että jonkin matkan päässä kulkeva partio kaarsi kauemmas. Sitten katsoin varapäällikköäni hieman jännittyneenä.
“Minun on tunnustettava sinulle jotain. Toivon, ettei tämä vaikuta siihen, miten minut näet, mutta se on varmaankin väistämätöntä…”
Kurtistin kulmiani – ilmassa leijaili outo haju. Outo ja vaarallinen. Jääviiltokin näytti huomanneen saman ja tähyili nyt ympärilleen varautuneena. Haju ei ollut tuntematon, vaikka siihen harvoin törmäsinkin. Ahma? Vai… Mäyrä?
Takanani kaislojen seasta kuului kahinaa ja ehdin juuri kääntyä ympäri, kun esiin syöksähti raivokas mäyrä. Epäröimättä se suuntasi minua kohti ja seuraavana hetkenä vahvat leuat lukittuivat kurkkuni ympärille. Korahdin vaimeasti kun hampaat painuivat nahastani läpi, henkeni oli salpautunut. Rimpuilin kuitenkin villisti samalla kun mäyrä retuutti minua pitkin karheaa nurmea.
Yhtäkkiä leuat vapauttivat minut ja jäin maahan haukkomaan henkeä. Haistoin veren metallisen tuoksun, sitä oli nurmella pieninä lammikoina. Olin kuitenkin elossa, toistaiseksi. Katseeni sumeni ja räpyttelin silmiäni pöllämystyneenä. Jääviilto taisteli mäyrän kanssa, punaruskean sekä valkomustan kirjava sähisevä karvakasa kieri vaarallisen lähellä lampea. Taistelupari erkani toisistaan ja Jääviilto jäi mäyrän ja veden väliin. Räpiköin hengästyneenä ja huimausta vastaan taistellen jaloilleni, ja kun peto säntäsi uudelleen varapäällikköä kohti, ehdin syöksyä kiinni sen kylkeen ja estää otusta heittämästä Jääviiltoa veteen. Kumpikaan meistä ei osannut uida, mikä teki taistelusta meille erityisen vaarallisen.
Kauaa en jaksanut roikkua mäyrän karheassa turkissa. Peto ulvahti ja heitti minut selästään kuin olisi hätistellyt kärpästä. Veri jatkoi vuotamistaan ja maanpinta keikkui yhä villimmin näkökentässäni. Pääsin vaivoin jaloilleni, mutta muuhun minusta tuskin olisi. Jäisi Jääviillon tehtäväksi taltuttaa tämä peto.

//Jää? D:

Tuhkajuova oli kuollut. Oikeastaan hän oli kuollut jo hyvän aikaa sitten, mutta oloni oli lähes sama kuin tuona päivänä, kun olin noutanut emoni elottoman ruumiin Hehkulammesta. Milloin kaikki palautuisi normaaliksi? Milloin rintaani lakkaisi kivistämästä ja sumu mielessäni hälvenisi? Miksi ylipäätään välitin näin paljon, Tuhkajuova oli kaivettu maahan jo päiviä sitten, ja minä olin sentään kuolonklaanilainen. Lätäkkölempi, Lammikkoloikka ja Lampiväre kävivät kenties läpi omaa surunsa polkua, mutta päällepäin sitä ei heistä nähnyt. Minä olin surkea ja saamaton ja ainoa pelastukseni oli, että passiivisuuteni saattoi laittaa laiskuuteni piikkiin. Se oli parempi kuin totuus: olin herkkä ja heikko mieleltäni, en kyennyt kuolonklaanilaiseen välinpitämättömyyteen. Kenties nimenomaan eloklaanilainen vereni teki minusta tällaisen nyhverön.
Ja mitä minä olinkaan mennyt lupaamaan, pohdin Eloklaanin reviirille tuijottaessani. Tuhkajuova oli halunnut minun tapaavan Pohjaharhan. Oli kummallista miten mielelläni hänen pyyntönsä olin toteuttamassa. Jokin rajan toisella puolella veti minua puoleensa samalla kun oma klaanini tuntui turhalta, harmaalta massalta. Sen keskeltä paistoivat oranssine silmineen kumppanini ja tyttäreni, jotka vielä toistaiseksi ankkuroivat minua kotiini. He Kuolonklaanista tekivätkin kotini, niin kuin Tuhkajuovakin oli tehnyt. Mutta muista klaanin kissoista en välittänyt: en kylmistä siskoistani enkä minulle tuntemattomiksi jääneistä soturitovereista enkä todellakaan koppavasta päälliköstä, joka tunteettomuudessaan oli suostunut auttamaan emoani kuolemaan.
Kylmä tuuli osui turkkiini ja värähdin. Pari sadepisaraa laskeutui kokeilevasti turkilleni, sankat harmaat pilvet lipuivat lähemmäs. Metsä ympärilläni oli hiljainen rajan molemmin puolin. Mitä minä oikein tein täällä? Mitä minä ylipäätään elämälläni tein? Olinko tarpeeksi melodramaattinen ja säälittävä jäädäkseni sateeseen seisomaan elämän tarkoitusta pohtien?
“Mitä sinä täällä teet?”
Tuttu ääni ja tutut askeleet. Muut kissat olisin jättänyt huomiotta, mutta Aaltosalaman kohdalla en edes ehtinyt tehdä päätöstä asiasta: kuin vaistomaisesti käännyin naaraan suuntaan. Punaruskea turkki liekehti vihreää aluskasvillisuutta vasten ja oransseissa silmissä hohti huoli.
Tunnustus sekä välttelevä tiuskaisu kohosivat yhtä aikaa kurkussani äänestäni kilpaillen. Lopulta Aaltosalama sai kysymykseensä vastauksena vain epämääräisen korahduksen ja syvän hengenvedon. En ollut tukeutunut häneen Tuhkajuovan kuoleman jälkeen, vaikka tiesin, että olisin voinut. En halunnut olla heikko tai ainakaan näyttää siltä. Nyt Aaltosalama oli yllättänyt minut enkä ehtinyt suojautua hänen lämmöltään ja rakkaudeltaan. Suru näkyi kasvoistani eikä kielelläni ollut valmiina nokkelaa heittoa.
“Oletko kunnossa?” Aaltosalama kysyi ja kiirehti lähemmäs. Lysähdin istumaan ja heti kun etäisyys oli tarpeeksi lyhyt, painoin pääni hänen turkkiinsa.
“Olen väsynyt”, sanoin hiljaa.

//Aalto? :c

Uiveloyön katseeseen oli ilmestynyt jotain uutta. Jotain mitä Susimieli ei ollut kertaakaan heidän keskustelunsa aikana havainnut. Oikeastaan kun Susimieli mietti, hän ei muistanut oliko kukaan katsonut häntä noin. Ehkä Huomenkyyhky joskus hänen ollessa aivan pentu? Siitä oli kuitenkin niin pitkä aika, että ei Susimieli muistanut. Hänen muistinsa oli jo valmiiksi todella huono. Kylmäliekki oli lohduttanut häntä, että hän oli vain erilainen. Susimieli ei kuitenkaan ymmärtänyt. Miksi hänen piti olla jokaisessa asiassa erilainen? Hänen erilaisuutensa tuntui olevan vieläpä jotain sellasta, joka pisti muiden kissojen silmiin. Kaksikon onneksi Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys katosi näkyvistä. Kolli oli kuitenkin todella huolissaan Uiveloyön voinnista. Virtaviima oli kuitenkin hyökännyt hänen kimppuunsa. Susimieli ei ollut varma olisiko heidän syytä raportoida tapahtumista Pimentotähdelle? Tummaturkkinen päällikkö oli Susimielestä kuitenkin todella viileä ja jopa aika ilkeä. Tuskin hän edes uskaltaisi ja vaikka uskaltaisikin, niin kiinnostaisiko Pimentotähteä? Kolli arveli, että naaras vain suuttuisi siitä, että häntä oli häiritty. Uiveloyöhön ei ollut kuitenkaan sattunut, joten ehkä he voisivat antaa tämän olla. Kollista se oli kuitenkin epäreilua, mutta niin taisi moni asia ollakin.
”Minä, urhea?” Susimieli henkäisi ihmeissään. Oliko hän tummaturkkisen mielestä oikeasti sellainen? Kolli oli aina katsonut kaikkia sankareita ylöspäin ja haaveillut, että hän voisi jonain päivänä tehdä itse jotain hienoa.
”Minä… Minä en vain halunnut, että sinuun sattuu. Vi-virtaviima oli niin ilkeä”, Susimieli sopersi.

//Uikku?

Jääviilto katsoi, kun partio suuntasi leirin uloskäynnille ja katosi piikkihernetunnelin uumeniin pois Jääviillon näköpiiristä. Soturi oli määrännyt partion vahtimaan Eloklaanin rajaa. Hän oli viime aikoina järjestänyt yhä vain useamman partion naapuriklaanin rajalle, sillä luotto eloklaanilaisiin oli vähentynyt niin, että Jääviilto halusi huolehtia vihollisklaanin tietävän, että Kuolonklaani ei hyväksyisi minkäänlaisia rajanylityksiä tai edes sitä, että eloklaanilaiset katselivat väärällä tavalla heidän reviirilleen. Soturi inhosi sitä, miten eloklaanilaiset uskoivat voivansa tehdä mitä tahansa. Hänen onnekseen Pimentotähti oli hyväksynyt hänen tapansa toimia, mutta vaikkei olisi hyväksynytkään, Jääviilto olisi todennäköisesti silti toiminut näin. Jos hän olisi antanut eloklaanilaisten rellestää miten sattuu heidän rajansa tuntumassa, Kuolonklaani olisi pian vain häilyvä muisto eloklaanilaisten menneisyydessä. Ei Jääviilto tietystikään oikeasti uskonut, että naapuriklaani olisi koskaan voinut taistelussa voittaa Kuolonklaania, mutta yllätyshyökkäys oli aina yllätyshyökkäys. Mitä useampi sellainen pääsisi tapahtumaan, sitä heikommassa asemassa Kuolonklaani olisi.
Klaanien välit olivat kiristyneet, tai ainakin Jääviilti uskoi niin. Hän oli yrittänyt painostaa Pimentotähteä toimimaan ja hyökkäämään naapuriklaaniin, muttei päällikkö ollut aikonut toteuttaa suunnitelmaa – ei ainakaan vielä.
”Jääviilto”, naukaisu kantautui varapäällikön takaa. Hän kääntyi katsomaan taakseen ilmestynyttä Lätäkkölempeä. Soturi katsoi häntä suoraan silmiin. Se sai Jääviillon ärsyyntymään. Siis ihan pelkkä soturin läsnäolo, ei siihen enempää vaadittu. Hän tunsi hopeanharmaan soturin siitä, että tällä oli aina jotakin epämääräistä sanottavaa aivan kaikkeen, eikä Lätäkkölempi antaisi periksi, ennen kuin oli saanut mielipiteensä kuulumaan. Jääviilto siristi silmiään ja katsoi soturia halveksien.
”No?” hän tiuskaisi ja nosti leukansa ylös. Lätäkkölemmen katse pysyi vakavana, eikä hän reagoinut mitenkään varapäällikön ylimieliseen elehdintään.
”Olet laittanut minut taas partion johtoon, vaikka minulla on oppilas”, tabbykuvioinen soturi ilmoitti vakavailmeisenä.
”Niin?” Jääviilto murahti, ei se hänen ongelmansa ollut. Hän määräsi, kuka partioita johti, eikä häntä vähääkään kiinnostanut, oliko oppilaita koulutettavana vai ei. Lätäkkölempi piti ilmeensä vakavana.
”Minun on vaikea opettaa Apilatassua, jos joudun samalla vahtimaan muita sotureita. Johdan partioita mielelläni, mutta mielelläni opettaisin partiointia myös oppilaalleni, josta on tulevaisuudessa tulossa Kuolonklaanin täysivaltainen soturi”, naaras ilmoitti ja katsoi Jääviiltoa suoraan silmiin. Viha kuohahti kollin sisällä. Oliko Lätäkkölempi nyt tosissaan?! Hän ei voinut olla tosissaan. Jääviilto oli antanut soturille kunnian johtaa partiota, ja hän tosiaankin valitti siitä.
”Kyllä kai sinun oppilaasi osaa olla mukana partiossa, vaikket selitä hänelle yksityiskohtaisesti kaikkea, mitä tapahtuu”, varapäällikkö ärähti, yrittäen jättää keskustelun siihen. Lätäkkölempi ei kuitenkaan luovuttanut, vaan astui lähemmäs varapäällikköä, estäen tämän poistumisen tilanteesta. Jos Jääviilto ei olisi oppinut hillitsemään raivoaan, hän olisi iskenyt jo aikaa sitten kyntensä soturin kasvoihin.
”Apilatassu on vielä nuori. Jos tahdot klaanille tulevaisuudessakin päteviä sotureita, nykyisten sotureiden on kyettävä kouluttamaan heitä kunnolla”, Lätäkkölempi ilmoitti raivostuttavan rauhallisesti, ”en voi opettaa Apilatassulle kaikkea, mitä partioissa tulee ottaa huomioon, jos joudun olemaan aina partion johdossa.”
Jääviilto siristi uhkaavasti silmiään, muttei se näyttänyt tehoavan Lätäkkölempeen. Kolli tunsi inhonsa naarasta kohtaan voimistuvan. Hän aikoi pitää huolen, että naaras saisi pysyä kaukana partioiden johdosta seuraavien kuiden ajan. Ottakoon kaiken ilon siitä, mitä hän oli juuri toivonut.
”Sinä johdat sitä partiota, mitä minuä sinun määrään johtavan”, Jääviilto ilmoitti sihahtaen. Hän ei aikoisi muuttaa nykyisiä partioita vain jonkun typerän soturin mieliksi, mutta jatkossa hän pitäisi huolen, ettei Lätäkkölempi johtaisi enää yhtäkään partioita. Ottakoon siitä, jos kerta koki partion johtamisen liian raskaaksi oppilaan kouluttamisen ohessa. Lätäkkölempi nyökkäsi.
”Hyvä on, mutta mikäli asia ei muutu, aion käydä Pimentotähden puheilla. Minun mielestäni sinun varapäällikkönä on kyettävä huolehtimaan, että mestari saa kouluttaa oppilastaan asianmukaisesti”, hopeanharmaa soturi ilmoitti.
”Katoa silmistäni”, Jääviilto sihisi hampaidensa välistä naaraalle. Lätäkkölempi piti kasvoillaan tavanomaisen vakavan ilmeensä ja nyökkäsi.
”Hyvää päivänjatkoa vain sinullekin”, soturi ilmoitti ja lähti tiehensä. Jääviillon sisällä kiehui. Hän olisi halunnut käydä hänelle selän kääntäneen soturin kimppuun, mutta koska hän seisoi parhaillaan klaanin pääaukiolla muiden kissojen silmien edessä, hänen oli hillittävä itsensä. Ei varapäällikkö voinut käydä klaanitovereidensa kimppuun noin vain.
Jääviilto nosti katseensa kirkkaalle taivaalle. Vain muutama pilvenhattara leijaili auringon lähettyvillä, mutta muuten taivas oli väriltään kauniin kirkkaansininen. Jääviilto veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Varapäällikkö laski katseensa alas ja näki, miten muutama hänen klaanitoverinsa tuijotti häntä. Hän aikoi kostaa Lätäkkölemmelle, se oli varmaa. Lätäkkölempi ei voisi kohdella häntä noin, ei kukaan voisi. Kenties naaras oli mennyt sekaisin siitä, että hänen emonsa, joka ikävä kyllä edelleen tunnettiin Kuolonklaanin arvostettuna, edesmenneenä soturina, oli vastikään kuollut. Kai Lätäkkölempi ajatteli, että hänen emonsa asema oli siirtynyt hänelle.
”Hiirenaivo”, Jääviilto sihahti puoliääneen ja nyrpisti nenäänsä. Vaikka Jääviilto rakastikin varapäällikkyyttään enemmän kuin mitään, hän inhosi joitain asemansa huonoja puolia. Niihin kuuluivat typerät klaanitoverit. Kuinka hiirenaivoisia he kaikki saattoivatkaan olla, kun kuvittelivat, että Jääviilto pystyi toteuttamaan heidän toiveensa kuin mikäkin taikuri?! Varapäällikkö toden totta oli lähellä kiehumispistettä. Hänen oli päästävä ulos, ennen kuin hän kävisi jonkun vielä kerran häntä väärällä tavalla katsovan klaanitoverinsa kimppuun. Soturi nousi ylös ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä, jota hän oli hetki sitten tuijottanut. Hän kirosi mielessään jokaisen klaanitoverinsa, Pimentotähteä lukuun ottamatta. Jostain syystä klaanipäällikkö oli tehnyt vaikutuksen Jääviiltoon. Kenties se oli hänen karismansa tai se, miten viileästi Pimentotähti suhtautui kaikkeen. Toki päälliköllä oli myös heikkouksiaan, mutta Jääviilto jostain syystä ei juuri nyt välittänyt niistä. Ihme kyllä, hän olisi halunnut juuri tällä hetkellä keskustella Pimentotähden kanssa. Kertoa mustalle naaraalle, miten hiirenaivoisia heidän klaaninsa jäsenet osasivatkaan olla. Mutta ikäväkseen hän arveli, että Pimentotähti toppuuttelisi häntä ja ilmoittaisi, että Jääviillon olisi rauhoituttava. Ettei varapäällikkö saanut näyttää noin vain tunteitaan klaanitovereilleen, vaikka he osasivatkin olla raivostuttavia.
Jääviilto juoksi kohti Kuolonmetsää, joka tuntui ainoalta paikalta, joka juuri nyt saattoi rauhoittaa hänen mieltään. Hän ärähteli itsekseen, päsästi ilmoille epämääräistä murinaa ja sähähdyksiä, kun oksat raapivat hänen punaruskeaa turkkiaan. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut näin raivoissaan, mutta nyt Lätäkkölemmen kanssa käyty keskustelu oli ollut viimeinen niitti. Hänen tosiaan olisi käytävä keskustelu asiasta Pimentotähden kanssa. Heidän olisi yhdessä laitettava kuolonklaanilaiset kuriin. Jos soturit hyppivät tällä tapaa varapäällikön silmille, oli asialle epäilemättä tehtävä jotain. Ja jos Pimentotähti ei suostuisi auttamaan häntä, Jääviilto ottaisi oikeudet omiin käsiinsä.
Punaturkkinen kolli pysähtyi joen ääreen. Hän katsoi virtaavaa vettä, yritti tasata raskaaksi muuttunutta hengitystään. Hän sulki silmänsä ja hengitti. Raivo alkoi laantua, juokseminen oli auttanut. Ajatukset alkoivat hiljalleen kirkastua. Hän selviäisi, yksi hengenveto kerrallaan, hän selviäisi. Kolli koki, että raivo oli tehnyt hänestä taas hieman vahvemman. Hän oli yhä vain itsevarmempi siitä, että hän oli oikeassa. Kuolonklaanilaiset olisi laitettava kuriin.

Ärtymykseni kipinöi suuntaan, jos toiseen. En voinut ymmärtää miksi Pyräkkäpiru ei ymmärtänyt minua. Tämä tilanne oli jo tarpeeksi vaikea ilman Kaamoskukan petoksia. Oli paljon helpompaa sulkea itsensä niiden ulkopuolelle. En minä halunnut tulla petetyksi. En vaikka pettäminen ei ollut todellakaan Kaamoskukan pahin virhe. Oikeastaan, se oli varmaan kollin koko elämän pienin virhe. Tiesin, että Kaamoskukan käpälät olivat tahriutuneet vereen ja minä myös pelkäsin, että pahin oli vasta edessä. Kumppanini oli vaarallinen. Hän kykenisi mihin tahansa. Tulevaisuudessa Kaamoskukka ei pelkästään värjäisi tassujaan vereen, vaan pahimmillaan hän hukkuisi siihen. Ja minä pelkäsin, että tulisin olemaan entistä tiiviimmin osa kollin suunnitelmia. Painoin korvani aivan päälakeeni kiinni ja puristin silmäni kiinni estääkseni kyynelten tulon. Katosin saniaisten joukkoon, mutta takaatani kuuluvasta kahinasta päätellen Pyräkkäpiru seurasi minua.
“Etkö sinä ymmärrä”, ulvahdin ja jatkoin: “Ei tässä ole kyse siitä viihdynkö minä suhteessa Kaamoskukan kanssa vai jakaisinko pesäsammaleeni mieluummin jonkun toisen kanssa.” Pudistelin päätäni tuohtuneena. Eihän se ollut kollin vika, että hän ei pystynyt lukemaan minun ajatuksiani. Tässä hetkessä kaikki kuitenkin ärsytti minua. Kaikki tuntui niin väärältä! Miksi minä jouduin kärsimään siitä, että Kaamoskukka oli valinnut minut pelinappulakseen omaan sairaaseen peliinsä? Muut kissat sanoivat aina, että jokainen kissa saattoi päättää omasta elämästään ja tehdä siitä juuri sellaisen, kun halusi. No, minä pystyin omasta kokemuksestani kertomaan sen olevan täyttä puppua! Jokin Pimeyden Metsän keksimä valhe. Suuttumus roihahti uudelleen liekkeihinsä ja marssin saniaisten joukosta takaisin metsäpolulle. Metsä oli kuitenkin poikkeuksellisen hiljainen. Yleensä tähän aikaan vastaan tuli ainakin yksi partio. Nyt metsässä ei kuitenkaan näkynyt muita kissoja heidän lisäkseen. Sentään heillä oli vähän onnea puolellaan. Muussa tapauksessa joku juorukello olisi saattanut kuulla heidän keskustelunsa ja kiinnostua siitä turhankin paljon. Etenkin kun minä en varsinaisesti edes yrittänyt pitää äänentasoaan matalana. Lopulta Pyräkkäpiru naukui jotain, joka sai minun askeleeni pysähtymään, kuin minun tielleni olisi yhtäkkiä ilmestynyt kokonainen puu. Oma suuttumukseni hieman laski. Minä en todellakaan kuitenkaan halunnut, että Pyräkkäpiru pitäisi itseään jonain leluna, johon pakenin omaa surkeaa elämääni. Pyräkkäpiru todellakin oli pakotieni johonkin toiseen. Kollin kanssa minusta tuntui siltä, että olisin hypännyt jonkun toisen kissan tassuihin ja löytänyt vapauden. Pyräkkäpiru oli avaimeni onneen, mutta kolli oli paljon muutakin. En ollut kuitenkaan voinut kertoa Pyräkkäpirulle miten vaikeaa oma elämäni oli. Se johtui tasan vain siitä, että minä en osannut kertoa. Oli niin vaikeaa pistää elämäni sanoiksi, kun Kaamoskukka vaikutti joka hetki taustalla ja ohjaili sanomisiani, vaikka hän ei olisi ollut itse tilanteessa lainkaan mukana. Huokaisin. Kun minusta tuntui itsevarmalta ja manasin kollin tuonpuoleiseen, jokin käänsi aivoni eri asentoon ja pakotti minut pyytelemään anteeksi, toistelemaan kuinka mahtava Kaamoskukka olikaan… Voi millainen surkimus minusta olikaan tullut! Ja en halunnut myöntää tätä Pyräkkäpirulle, sillä oli tarpeeksi vaikeaa myöntää se ihan vain itselleni. Olin kuitenkin osaltani vain alistunut Kaamoskukan vallalle. Syytin itseäni siitä niin paljon. Jos minä olisin vain taistellut tieni ulos kollin lirkutteluista, olisin ehkä eri tilanteessa. Mutta minä olin vain kuunnellut kollin kauniita sanoja ja nuuhkutellut hänen tuomia kukkasiaan. Minä itse olin osasyy siihen, että joidenkin kissojen elämät olivat tuhoutuneet. Kaamoskukka oli kohdellut niin huonosti meidän pentujamme. Lillukkatassu, voi minun oma kukkaseni. Naaraan itsetunto oli kokenut niin suuren kolauksen, kun Kaamoskukka oli pakottanut hänet harjoittelemaan taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Optimistipuoleni ajatteli, että soturikolli oli ajatellut Lillukkatassun oppivan. Että Kaamoskukka oli halunnut naaraan oppimaan taistelemaan ja puolustamaan itseään. Realistipuoleni tiesi, että Kaamoskukka oli vain halunnut nöyryyttää ruskeankirjavaa naarasta. Lillukkatassu oli nimittäin epäonnistunut yhä uudelleen ja uudelleen. Pienet arvet ja huono itseluottamus olivat ainoat asiat mitä naaraalle oli jäänyt tassuihinsa. Ja mitä minä olin tehnyt? Olin vain katsonut vierestä, raahannut Lillukkatassua harjoituksiin ja pakottanut hänet harjoittelemaan. Olin itsekin vienyt naarasta taisteluharjoituksiin. Minun oli ollut pakko yrittää jotain. Oli ollut pakko yrittää saada Lillukkatassu onnistumaan ja oppimaan taistelemaan. Minä nimittäin pelkäsin, että naaraan isä saattaisi tehdä jotain pahaa hänelle eikä Lillukkatassu voisi taistella vastaan – hän ei osaisi taistella vastaan. Nielaisin ja siirtelin tassujani hermostuneena. Lillukkatassu, Vanamotassu, Puhuritassu ja Käkitassu saisivat pian soturinimensä. Kaikki kolme muuta pentua osasivat taistella Lillukkatassua paremmin. Naaras oli jäänyt pahnan pohjimmaiseksi. Mutta hänessä oli myös jotain sisukkuutta, mitä Vanamotassulla taas ei ollut. Lillukkatassu oli sisimmältään taistelija, vaikka hänen taitonsa taas… No, mitäpä minä enää niillä päätäni vaivaisin. Minulle Lillukkatassu oli täydellinen, vaikka hän ei sitä itse tiennytkään. Taas yksi syy miksi minä olin huono emo. Niitä syitä minulla riittikin. Ehkä se oli yksi syy miksi minä olin välillä niin vihainen. Olisi ollut todella helppoa väittää Kaamoskukan olevan tarinan ainoa pahis. Että minä olisin ollut vain se avuton naaras, joka oli manipuloitu ja pakotettu jäämään suhteeseen. Mutta en minä ollut. Minullakin oli omat huonot puoleni. Ja minä pelkäsin niin paljon, että jos Pyräkkäpiru näkisi ne, hän pettyisi minuun ja jättäisi minut. Sitten Kaamoskukka iskisi ja olisin entistä syvemmin hänen pelissään mukana. Ehkä minun itse luottamuksen viimeisetkin rippeet katoaisivat ja luovuttaisin elämisen suhteen. Vilkaisin kolliin katse hieman avuttomana. Taas kerran minä toivoin, että kollisoturi olisi voinut lukea ajatukseni ja tietää, että en minä tarkoittanut mitään pahaa, vaikka suutahdinkin tuon tuosta. Ja että en minä oikeasti syvällä sisimmälläni välittänyt Kaamoskukasta, vaikka välillä muuta väitinkin. Ja vaikka en tiennyt uskaltaisinko minä koskaan erota kollista. Pelkkä ajatuskin tuntui itsemurhalta. Saman tien minä olisin vain voinut vetää kuolonmarjoja. Se olisi ollut kivuttomampi tapa lähteä.

“Pyräkkäpiru, tämä on vain niin vaikeaa. Et sinä ja minä. Tai siis se vasta onkin vaikeaa, mutta en tarkoita meidän välejämme.. Vaan koko elämääni. En minä tiedä miten mistään voi tulla mitään, kun hän on koko ajan täällä”, puuskutin ja osoitin päätäni. Ajatukseni ja mielipiteeni poukkoilivat sitä rataa, että en itsekään pysynyt niiden perässä. Tabbykuvioinen kollikissa katsoi minua suoraan silmiin korvat vääntyillen, hämmentyneenä. Voi Pyräkkäpiru, näytin aivan yhtä hämmentyneeltä sisältäpäin. Olisin halunnut sanoa Pyräkkäpirulle vaikka ja mitä. Olisin voinut aloittaa vaikkapa siitä, että sydämeni todellisuudessa kuului hänelle eikä todellakaan Kaamoskukalle. Mutta minä olin saaliseläin ja Kaamoskukka saalistaja. Ja vaikka todellisuudessa Kaamoskukka ei saanut yleensä mitään saalista kiinni, niin tässä toisessa todellisuudessa hän oli verenhimoinen susi ja minä vain pienen pieni hiiri. Värähdin. Otin muutaman askeleen kohti Pyräkkäpirua ja rykäisin kurkkuani, mutta sanat jäivät kurkkuuni, kuin sitkeä lihanpalanen. Suuni avautui raolleen, mutta sanat meinasivat tulla ulos pelkkänä huutona, joten suljin suuni ja puhumisen sijaan painauduin Pyräkkäpirun kaulaa vasten.
“Rakastan sinua, Pyräkkäpiru”, kuiskasin kollin korvaan. Tällä kertaa sanani olivat tarkoitettu vain Pyräkkäpirun omille korville. Kukaan muu ei saisi kuulla niitä – varsinkaan Kaamoskukka.

//Pyrtsipoju? 🙁

Voi Lillukkatassua, hän oli menettänyt pentuetoverinsa hetki sitten. Olin ollut pahoillani hänen puolestaan ja ottanut osaa hänen suruunsa. Itse olin menettänyt vain emoni, mutta siitäkin oli niin kauan, etten kamalasti enää edes miettinyt asiaa. Maatuska oli ollut ainoa perheeni niin kauan, etten osannut kaivata mitään muuta. Paitsi kenties saisin nyt uuden jäsenen niin sanottuun perheeseeni, Lillukkatassu vaikutti niin hienolta kissalta!
Kun Käkitassun kuolemasta oli kulunut muutama päivä, Lillukkatassu onnistui säikäyttämään minut leirin pääaukiolla. Säpsähdin nauttiessani kaikesta rauhasta auringonvalossa, kun oppilas yllättäen tervehti minua. Hän alkoi oitis kysellä, voisinko jo näyttää hänelle kalastamista. Mutta valitettavasti Jääviilto oli määrännyt minut partioon, enkä millään ehtisi juuri nyt näyttämään Lillukkatassulle kalastusta. Kasvoilleni piirtyi pahoitteleva hymy.
”Anteeksi, olen ihan pian menossa partioon”, kerroin ollen kerrankin rehellinen. En minä koskaan tahallani valehdellut tai pahuuttani, mutta elämä oli kovin tylsää, jos aina kertoi tylsääkin tylsemmän totuuden! Lillukkatassu näytti pettyneeltä, mutta hän nyökkäsi sen merkiksi, että ymmärsi.
”Voisimmeko kokeilla uudelleen huomenna? Silloin voin vaikka sanoa Jääviillolle, etten aio osallistua yhteenkään partioon”, ilmoitin leuka pystyssä. Lillukkatassu katsoi minua silmät suurina.
”Kyllä se sopii”, hän naukaisi pienesti päätään nyökäyttäen.

Seuraavana päivänä nukuin pitkään. Heti aamusta Pimentotähti yllätti kaikki ja kutsui koko klaanin koolle. Olin kovin yllättynyt, kun hän nimitti Lillukkatassun ja hänen pentuetoverinsa Vanamotassun sotureiksi. Olin todella innoissani ystäväni uudesta nimestä, joka oli Lillukkalempi. Taisin huutaa hänen uutta nimeään kovempaa kuin kukaan muu Kuolonklaanin pääaukiolla. Pian nimitysten jälkeen riensin Lillukkalemmen luokse, mutta hänen ympärillään oli muita kissoja. Odottelin hetken aikaa, että pahin ruuhka väheni ja Lillukkalempi jäi istuskelemaan yksinään. Loikin iloisena hänen luokseen.
”Onnea! Vau, sait hienon nimen!” nau’uin iloisesti, ”no, tahtooko tuore soturi lähteä nyt kalastusretkelle?”

//Lillukka?

Valmistauduin jo tuntemaan Virtaviiman kynnet poskessani, kun yhtäkkiä Susimieli tuli väliimme. Änkyttävä kolli asettui suurempaa soturia vastaan tyhmänrohkeasti – vastakkainasettelu oli yhtä järjetön kuin jos hiiri olisi yrittänyt tapella kissaa vastaan. Silti en voinut olla ihastelematta tuota järjetöntä sankaria.
Olin ollut liian keskittynyt ällistelemään odottamatonta väliintuloa, että vasta Susimielin tuskaisa vinkaisu sai minut tajuamaan, että Virtaviima oli suunnannut minulle tarkoitetun iskunsa kollia päin. Susimieli hoiperteli taaksepäin, ja veren tuttu metallinen löyhkä täytti nenäni.
“Rääpäle”, Virtaviima tuhahti ja käänsi meille selkänsä. Kyyhkypyrähdys vilkaisi meihin päin äänettömästi virnistäen ja lähti siskonsa perään.
“Sa-sattuiko sinuun?” Susimieli keinutteli painoaan tassulta toiselle. Soturin ääni värisi, mutta hän katsoi minua silmiin. Se sai vatsani heittämään kuperkeikkaa.
“Ei sattunut, kiitos sinun”, vastasin hymyttömästi, mutta katseestani paistoi ihailu. Nousin seisomaan ja astelin lähemmäksi kollia tarkastellakseni jälkiä hänen naamassaan tarkemmin. “Virtaviima on oikea mäntti. Mutta sinä olit urhea. Urheampi kuin useimmat tässä kurjassa klaanissa.”
Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys kulkivat jo kaukana edellämme, kun käännyin mulkoilemaan siihen suuntaan, mihin kaksikko oli lähtenyt.

//Susi?

Kuljin oppilaani Havutassun sekä erään toisen soturin, Harakkahaaveen, kanssa kohti lehtikuusilaaksoa. Olin pyytänyt mustaa kollia auttamaan oppilaani harjoitusten kanssa. Rosmariinikynsi oli ehdottanut kollia mahdolliseksi kumppanikseni, joten uskoin, että olisi helpompi pyytää häneltä kumppanuutta, mikäli emme olisi vain sotureiden pesässä sattumalta samaan aikaan, jossa kaikki muut saattoivat kuulla meidät. Se nimittäin saattaisi johtaa siihen, että kolli ei suostuisi.
“Harakkahaave, ryhtyisitkö kumppanikseni?” kysyin kollilta pitkän hiljaisen kävelyn jälkeen. huomasin, kuinka takana kulkevan oppilaani korvat käännähtivät meitä kohden, kun hän kuuli yllättävän pyyntöni. Harakkahaave näytti vähintäänkin yhtä yllättyneeltä kysymyksestä kuin oppilaani. Tiesinhän minä, että emme olleet juuri jutelleet, mutta ei se olisi estänyt kumppanuutta. Etenkään kuin minkä vain lainen kumppanuus kelpasi minulle sillä hetkellä, jotta saisin isäni iloiseksi.
“Anteeksi? Voisitko toistaa?” kolli sanoi ja saatoin päätellä, että hän epäili kuulleensa väärin.
“Pyysin sinua kumppanikseni”, totesin vain asian kuin itsestäänselvyyden. Harakkahaave katsoi minua hämmentyneenä, joten päättelin, että hänelle tällaiset tilanteet eivät olleet kovin tuttuja. En asiaa ihmetellyt. Harvoin joku tuli noin suoraan pyytämään jotakuta kumppanikseen.
“Tarvitsen kumppanini, jotta voin jatkaa perhettäni. Isäni vuoksi”, selitin hänelle ja vilkaisin taakseni Havutassuun, joka selvästi yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei salakuunnellut keskusteluamme.

//Haarukka?

Keskustelin Havutassun kanssa vielä tylsistä partioista. Olisin halunnut jo harjoittelemaan, mutta Lätäkkölempi aikoi pitää harjoitukset vasta illalla.
”Minun pitää mennä harjoitukset kutsuu!” Siskon ääni saa minut valpastumaan ja nyökkään.
Havutassu kipittää Katajanoen luo ja lähtee leiristä harjoituksiin.

”Apilatassu, keskity!” mestarini suusta pääsee käskevä naukaisu.
Nyökkään ja hiivin taas eteenpäin. Lopulta loikkaan mutta laskeudun huonosti alas ja kaadun vatsalleni maahan.
Auringon viimeiset säteet on jo laskemassa, mutta omat harjoitukseni ovat vasta alkaneet.
Lätäkkölemmen mielestä olimme saaneet hyvää jälkeä vaanimisasentoon, mutta viimeisessä loikassa minulla oli paljon petratavaa. Olisin halunnut taas vain taistella ja taistella, sillä se olisi tärkeää, muita petoja kuten kettuja vastaan. En halunnut taistella muita kissoja vastaan, sillä en pitänyt siitä. Saalistus oli kuitenkin aivan yhtä tärkeää, ja halusin kehittyä siinä. Menin taas vaanimisasentoon ja aloin hiipiä pari askelta eteenpäin. Hetken kuluttua hyppäsin mahtiloikan suoraan eteenpäin pienen risun päälle. Risu katkesi rusahtaen painoni alla. Kehräsin tyytyväisenä ja siirsin katseeni mestariini.
”Voinko yrittää vielä napata jotain?” kysyin ja silmissäni kiilsi into.
Lätäkkölempi nyökkäsi.
Innoissani aloin haistella ilmaa ja maata ja erotin useita tuoksuja! Päästäisen, hiiren ja oravan! Lopulta päädyin seuraamaan hiiren hajua. Menin tarkkaan vaanimisasentoon ja aloin hiipiä tarkkailen maaperää etten missään vaiheessa astuisi lehtien tai oksanpätkien päälle.
Yritin hillitä itseäni ja onnistuinkin pitämään häntäni aloillaan. Mitä enemmän liikuin, sitä enemmän haju voimistui.
Korvissani kohisi ja tarkkailin ympäristöä niin hyvin kuin osasin. Lopulta näin pienen pulskan ja ruskean otuksen joka piteli käpälissään pähkinää.
Hiivin muutaman askeleen päähän hiirestä pitäen huolen siitä, että olin tuulen alapuolella.
Lopulta loikkasin suoraan eteenpäin hiiren päälle. Se päästi pienen Vinkaisen joka katkesi nopeasti kun pyrin sen niskan poikki.
Käännyin silmät onnesta kiiltäen Lätäkkölempeen päin hiiri hampaissani keikkuen.
”Hyvä voimme palata leiriin on jo myöhä, huomenna on harjoitukset aurinkohuipun aikaan” mestarini sanoi.
Nyökkäsin ja lähdin kulkemaan eteenpäin kohti leiriä.

Väsyneenä ja jalat kipeinä raahustin sisään leiriin. Kiikutin hiiren kasaan ja painuin nukkumaan.

Kun Lillukkatassun ja Poppelipompun partio oli saapunut leiriin, siellä oli ollut todellinen tohina päällä. Kolli kiinnostui välittömästi meneillään olevista tapahtumista, mutta naaras jäi tarkkailemaan hieman varautuneesti. Lopulta hälinän syy selvisi. Aukiolla makasi elottoman näköinen kissa, joka näytti erehdyttävästi Kaamoskukalta. Naarasoppilas kiinnostui heti ja ravasi sen luokse. Vaikka kenenkään kuolemaa ei saanut toivoa, naaraan päässä käväisi toiveikas ajatus. Oliko Kaamoskukka vihdoin kompastunut omaan erinomaisuuteensa? Nähdessään kissan ruumiin lähempää, hän jähmettyi ja naaraan silmät pyöristyivät järkytyksestä. Käkitassu. Hänen veljen keho oli vääntynyt luonnottomaan asentoon ja kollin turkilla oli ruhjeita. Kuka tämän oli tehnyt? Lillukkatassu katsoi ympärilleen epätoivoisena ja erotti jostain kauempaa sanat “Hirviö”, “Mitään ei ollut tehtävissä”. Lillukkatassu kurottautui koskettamaan menehtyneen veljensä otsaa nenällään.
“Hyvää ja turvallista matkaa Pimeyden Metsään”, oppilas naukaisi ja madalsi ääntään: “Toivottavasti viimeistään siellä sinä tajuat, että Kaamoskukan palvominen ei ollut paras idea.”

Kuu oli noussut taivaalle Käkitassun valvojaisten alkamisen merkiksi. Pieni tuuli väreili ilmassa ja hämärä oli pidentänyt varjoja. Lillukkatassu katsoi hieman kauempaa, kun Kaamoskukka suki Käkitassun turkkia. Hänen ainoa veli oli joutunut kohtaamaan maailman kovan kulman ja jäänyt hirviön alle. Naaras oli melkein oksentanut nähdessään kollin murjoutuneen ruumiin. Vielä aamulla kolli oli ollut elossa ja nyt… Lillukkatassu laski päätään. Hän olisi halunnut hyvästellä veljensä, mutta Kaamoskukka oli kieltänyt häntä tulemasta lähemmäksi. Naaras ei voinut ymmärtää miten tällaisellakin hetkellä kolli halusi riidellä ja jakaa perhettään kahtia. Hämärähalla silmäili välillä Lillukkatassun puoleen, mutta hän vältteli emonsa katsetta. Siinä oli aina jotain tulkittavaa eikä Lillukkatassu halunnut miettiä naaraan kryptisiä viestejä. Lopulta naaras vetäisi käpälät tiiviiseen pakettiin ja kävi makaamaan. Hän ei ollut läheinen Käkitassun kanssa, mutta kolli oli kuulunut hänen perheeseensä. Hänestä olisi kasvanut taatusti hieno soturi. Lillukkatassun korvat värähtivät, kun hän kuuli jonkun lähestyvän. Naaraan kiilamainen pää kääntyi ja hän kohtasi ruskeaturkkisen kollin kellertävät silmät.
“Poppelipomppu”, Lillukkatassu sopersi yllättyneenä ja vetäisi syvään henkeä. Naaras oli luullut Poppelipompun olevan jo nukkumassa.
“Halusin vain sanoa, että olen pahoillani Käkitassusta”, nuori soturi tokaisi hiljaa ja vilkaisi Käkitassua. Lillukkatassu nyökäytti päätään. Hän ei oikein tiennyt miten reagoida. Kaamoskukan keskittyminen oli onneksi Käkitassussa. Naaraasta kolli vaikutti reagoivan kaikkiin Lillukkatassun suhteisiin negatiivisesti eikä naaras halunnut riskeerata mahdollista ystävyyttä kolliin.
“Mene”, naaras sanoi hiljaa saaden Poppelipompun hämmästymään.
“Minä siis tarkoitin, että sinun kannattaa mennä nukkumaan, jotta saat hyvät unet”, Lillukkatassu lisäsi.
“Ei minun tarvitse, minä en oikeastaan nuku. Mutta hyvä on”, Poppelipomppu naukaisi. Poppelipompun sanat kaikuivat naaraan päässä. Kolli oli luvannut, että hänen seurassaan Lillukkatassu ei joutuisi ongelmiin. Voisiko se olla totta? Huolehtisiko Poppelipomppu hänestä?

Käkitassun kuolemasta oli kulunut muutama päivä. Sinä aikana Kaamoskukka oli vain koventanut jälkikasvunsa harjoituksia ja Lillukkatassukin oli taas päässyt mukaan. Naaras ei voinut olla epäilemättä pitikö Kaamoskukka häntä vain veljensä korvikkeena, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä. Lillukkatassu oli nauttinut siitä, että hänen ei tarvitsisi kuulla isänsä solvauksia, mutta se oli saanut hänet tuntemaan riittämättömyyden tunnetta. Nyt Kaamoskukka halusi taas hänet mukaan. Lillukkatassu oli jollain tapaa iloinen, että hänen isänsä taas uskoi häneen. Naaras saapui turkki pörhössä leiriaukiolle. Kaamoskukan järjestämistä taisteluharjoituksista hänelle oli jäänyt käteen muutamat uudet arvet ja pölyiset tassut. Lillukkatassu kuitenkin kaipasi jotain mukavampaa seuraa. Olisikohan Poppelipomppu jossain? Siitä oli hetki, kun he olivat viimeksi keskustelleet ja naaras toivoi, että kolli ei ollut unohtanut häntä aivan täysin! Lillukkatassun kasvoille piirtyi ilahtunut hymy. Ruskeaturkkinen kollisoturi kylpi auringonsäteissä ja naaras kipitti reippaalla ravilla klaanitoverinsa seuraan. Nau’uttuaan tervehdyksensä Poppelipomppu vaikutti hieman säikähtäneeltä, mutta pian hänkin hymyili. Oliko kollikin toivonut näkevänsä hänet?
“Minäkin olen odottanut, että pääsisin taas viettämään aikaa sinun kanssasi! Ajattelitko sinä näyttää miten kissankokoinen kala kalastetaan? Minä en sitten tyydy mihinkään pieneen sinttiin!” ruskeankirjava naaras vitsaili hyväntuulisesti. “Mutta oikeasti, olen valmis! Nyt kun Tuhkajuova on menehtynyt, klaanissamme on yksi kalastustaitoinen kissa vähemmän. Mutta sinun opeillasi minustakin tulee taituri!” Lillukkatassu julisti ja katsoi ystäväänsä odottavaisena – valmiina ryntäämään ulos leiristä.

//Popsu?

Pysäytin hännälläni Katajanoen ja vilkaisin muukalaiseen, joka kulki edellämme. Tämä ei ollut huomannut pysähtymistämme.
“Mene tuohon suuntaan”, kuiskasin sihahtaen ja katsoin naarasta silmiin. Sain tältä sen verran vakuuttavan nyökkäyksen, että uskoin hänen tajunneen mitä tavoittelin suunnitelmalla. Jos erakko koittaisi palata reviirille toisesta suunnasta, saisi Katajanoki tästä vainun.
“Mikä kestää?” vieras kissa huikkasi taakseen nähtyään minun jääneen jälkeen. Loikin nuoremman kissan kiinni ja vilkaisin tähän tutkiskellen hänen olemustaan tarkemmin. Tumman turkin alta paistoivat lihakset. Pystyin vain arvaamaan kollin olevan vahva ja puolustuskykyinen. Olimme molemmat suurikokoisia, mutta toinen oli minua huomattavasti vankempi rakenteeltaan.
Tuon kehonrakenne muistutti minua hiukan Lepakkohuudosta enkä voinut kuin virnistää itselleni. Jos Lepakkohuuto olisi kasvanut suuremmaksi, olisi hän varmasti näyttänyt enemmän tältä kissalta. Pidättelin nauruani ja vilkaisin taas kissaan. Silmätkin olivat saman väriset.
“Noniin, pidäkin sitten huoli, ettet eksy tänne enää”, ilmoitin vahvasti. Jos äänensävyni kuulostaisi vähääkään epävarmalta, viesti ei ehkä menisi kollille tarpeeksi syvälle aivoon ja tuo voisi pahimmassa tapauksessa palata. En halunnut joutua kenenkään kyseenalaistamaksi, etenkään tuon kirpputurkin.

//Sirpa?

Kaamoskukka oli päästänyt Hämärähallan ja Pyräkkäpirun menemään, mutta Hilleripilvi ei ollut ruvennut kyseenalaistamaan sitä ääneen. Kaamoskukka jos kuka tiesi, mitä teki. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Hilleripilvellä olisi voinut olla omia ajatuksia asiasta.
Kollit palasivat nautiskelemaan ateriastaan sille samaiselle paikalle, josta heidät oli äskettäin yllätetty. Hilleripilvellä oli edelleen hieman epämukava olo Pyräkkäpirun sanoista – siitä, miten tämä oli kutsunut häntä Kaamoskukan lemmikiksi -, mutta ei antanut sen näkyä ulospäin. Hänen salarakkaansa oli kaikesta huolimatta hyvällä tuulella, eikä hän halunnut pilata sitä.
“Meillä menee hyvin”, hän vastasi Kaamoskukan kysymykseen siitä, miten hänellä ja hänen valekumppanillaan meni. He pelasivat edelleen Lammikkoloikan kanssa yhteen ja esittivät muun klaanin edessä toisilleen vannoutuneita kumppaneita. “Ja mitä tulee pentuihin… hän on tainnut alkaa lämmetä ajatukselle. Hänkin näkee sen hyödyn, mikä jälkikasvuista seuraa. Sitä paitsi, Lammikkoloikka varmasti haluaa tuoda suvulleen kunniaa, ja pennut ovat jokaisen kunniallisen soturin seuraava palvelus klaanilleen soturin velvollisuuksien jälkeen.”
Toisinaan Hilleripilvi yritti kuvitella, miltä hänen pentunsa näyttäisivät. Ne toivottavasti perisivät hänen kauniin täplikkään turkkinsa – mutta tietysti Hilleripilvi tulisi aina olemaan kaunein kaikista. Hän ei varsinaisesti kokenut olevansa isällisintä tyyppiä. Ei isänä oleminen varmastikaan niin vaikeaa ollut – piti vain huolehtia siitä, että pennut eivät joutuneet minkään elukan ateriaksi ennen täysi-ikäisyyttä.

//Kaamos?

Vilkaisin taakseni ennen kuin painuimme metsän hämärään kirkkaammalta joen rannalta. Kaikki mihin aurinko paistoi muuttui polttavaksi hyvin nopeasti. Metsän kaksijalattomuus sai minut rauhallisemmaksi.
Tasasin hengitystäni pysähdyttyämme jonkin matkan päähän kaksijalkojen leiristä. Aaltosalama ei vaikuttanut pelästyneen tai kokeneen tilannetta yhtä rankkana kuin minä vaan tähyili vain kaukaisuuteen oletettavasti etsien klaanitovereitamme.

Leiriin päästyämme lähdin muiden partion jäsenten kanssa Pimentotähden juttusille, kun Aaltosalama hoiti itsensä parantajan pesälle.
Tuon käpälä oli ottanut osumaa jostakin, en ollut itse pakenemisen yhteydessä ehtinyt huomata mistä. Saatoin vain toivoa, että se paranisi nopeasti sillä tunsin jo ilman hänen vammaansa erittäin huonoa omatuntoa pesän sisään pakenemisesta. Suunnitelma oli ollut mitä huonoin…
Pimentotähden lähetettyä meidät matkoillemme painuin suorinta tietä isäni luokse. Halusin kertoa kaiken seikkailustani hänelle.

Aikaisin aamulla Jääviilto oli lähettänyt Hiljaisuusvarjon hakemaan minut sekä Latvaruusun ulos pesästä. Aukio oli lähes tyhjä, sillä varapäällikkö haluisi jakaa meille kolmelle ohjeet sanatarkkaan eikä muun klaanin välttämättä kuulevan kaksijaloista sillä painolla kuin hän aikoi puhua.
Klaanin säikäyttäminen oli turhaa. Kaikkien tuli tietää vaarasta, mutta ei joutua paniikkiin. Johtavilla kissoilla oli siinä pähkinä purtavana, ajattelin kävellessämme.
Kuljin isäni rinnalla Latvaruusun perässä. Oli ollut kuulemma isän oma päätös tulla mukaan. Hänen kuultuaan vierailustani kaksijalan pesän sisään, oli hän kysellyt paljon ja huolestunut vasta jälkeenpäin. Tyypillistä isääni, niinpä niin. Aina roikkumassa turkissani kiinni. Osasin pitää itsestäni huolta ihan tarpeeksi hyvin…
Pian olimme jo samassa pusikossa, josta olimme ensi kertaa nähneet kaksijalat. Niiden pesät, jotka olimme eilen tarkistaneet eivät olleet enää pystyssä. Nyt maassa oli vain kasoina nahan palasia ja yksi kaksijaloista kasasi niitä pitkillä käpälillään hassuun kasaan. Muut kaksi kaksijalkaa seisoivat joessa pitkät takajalat vedessä.
“Ne näyttävät olevan lähdössä”, naukaisin ja käännyin kahta vanhempaa soturia kohti, “Palataanko ilmoittamaan Jääviillolle?”
“Hyst, hiirenaivo”, Latvaruusu sihahti ja piti katseensa kaksijaloissa. Loukkaannuin sanoista ja kurtistin kulmiani vilkaisten isääni. Hän kuitenkin vain kohautti lapojaan. Kai Latvaruusulla oli jokin ajatus.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Latvaruusu heilautti häntäänsä viitaten meidät mukaansa. Lähdimme takaisin leiriä kohti. Miksei Latvaruusu voinut vastata minulle asiallisesti ja kertoa mitä ajatteli?

Leiriin tullessamme huomasin uteliaan näköisen Aaltosalaman parantajan pesän lähistöllä. Nyökkäsin isälleni ja loikin punaturkkisen soturin luokse kertomaan uutiset. Latvaruusu saisi hoitaa raportoimisen varapäällikölle, sillä hän ei selvästi halunnut minua mukaansa.
Ilmoitin Aaltosalamalle kaksijalkojen olleen lähdössä.
“Menisivät vaikka Eloklaanin puolelle. Ehkä ne voisivat häätää eloklaanilaiset tiehensä”, naaras päivitteli pyöräyttäen silmiään. En halunnut ryhtyä naapuriklaanin mollaamiseen mukaan, joten vaihdoin puheenaihetta.
“Miten käpäläsi voi?” kysyin nyökäten kohti Aaltosalaman toista tassua, johon oli sidottu pari lehteä sekä hämähäkin seittiä. Se oli varmasti kipeä.
“Kynteni irtosi, se paranee kyllä. Eipä sen kummemmin”, soturitar naukui ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin ja vilkaisin taakseni. Voisin ehkä lähteä, jos ilmoittaisin meneväni syömään.
“Lupasin jakaa saalista ystävän kanssa, nähdään myöhemmin”, nau’uin ja vilkaisin vielä klaanitoverini tassua, “Paranemisia.”

Jääviilto katsoi inhoten Neilikkasydäntä, joka tallusteli aivan muina kissoina pääaukion halki hiiri suussaan. Varapäällikkö ei pitänyt mustasta naaraasta alkuunkaan. Hän teki kaikkensa, jotta soturin elämä olisi mahdollisimman epämiellyttävää. Nyt Jääviillolla ei kuitenkaan ollut aikaa härnätä Neilikkasydäntä, sillä hänen oli tehtävä omia töitään. Varapäällikkö järjesteli parhaillaan partioita.
”Tuimakatse, sinä johdat aurinkohuipun metsästyspartiota. Mukaasi lähtevät Matotaisto, Lampiväre, Salamasielu, Kamomillapyörre ja Puhuritassu”, punaruskea kolli ilmoitti. Se oli viimeinen partio, jonka hän tällä erää järjesti. Auringonlaskun partiot hän hoitaisi vasta myöhemmin, sillä juuri nyt partioiden järjesteleminen kyllästytti varapäällikköä. Hän halusi antaa sotureille hieman jännitystä siitä, pääsisivätkö he mukaan auringonlaskun partioihin vai saisivatko he loppupäivänsä vapaaksi. Moinen juonittelu oli pientä, mutta se piristi Jääviillon tylsääkin tylsempiä tavallisia päiviä kummasti. Jääviilto rakasti sitä pientä valtaa, minkä varapäällikkyys oli mukanaan tuonut. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi oikeaan asemaansa klaanipäällikkönä ja pääsisi näyttämään, mihin hän todella pystyi. Kun Jääviillosta tulisi päällikkö, kukaan ei uskaltaisi nousta häntä vastaan. Tyytyväinen virne oli piirtynyt kollin kasvoille, kun hän mietti asiaa. Hän pystyi näkemään mielessään, miten hän johti Kuolonklaania paremmin kuin yksikään päällikkö koskaan aiemmin. Kukaan ei epäilisi hänen sanojaan ja kaikki tekisivät tismalleen niin kuin hän käski. Se se vasta olisikin mainiota elämää.

Lätäkkölempi alkoi päivä päivältä olla enemmän huolissaan Lammikkoloikasta. Hän tiesi, että hänen olisi saatava sisko puhumaan, jotta voisi tarjota hänelle apuaan. Toisaalta olihan tällainen ollut odotettavissa, sillä Tuhkajuova oli ollut Lätäkkölemmen pentuetoverille kaikki kaikessa. Nyt emo oli kuollut, ja Lammikkoloikka koki varmasti olonsa hyvin yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. Siitä huolimatta Lätäkkölempi toivoi, että Lammikkoloikka voisi ryhdistäytyä. Hän rakasti sisartaan, mutta pian kaikki huomaisivat, miten sekaisin hän meni emonsa kuolemasta, eikä se olisi hyväksi hänen ja heidän sukunsa maineelleen. Tietysti Lätäkkölempi ensisijaisesti ajatteli Lammikkoloikan hyvinvointia, mutta oli myös totta, että tuollainen käytös voisi aiheuttaa ongelmia soturin tulevaisuutta ajatellen.
Lätäkkölempi huokaisi ja katseli, miten Jääviilto järjesteli tapansa mukaan ärhäkkänä partioita. Varapäällikkö tiuski, eikä vaikuttanut lainkaan hyväntuuliselta. Se olisi kylläkin ollut liikaa pyydetty Jääviillon kaltaiselta kollilta, mutta olisi hän voinut olla edes asiallinen.
”Lätäkkölempi”, punaturkkinen varapäällikkö murahti ja kohdisti jäisen katseensa hopeanharmaan soturinaaraaseen, ”sinä johdat aurinkohuipun partiota. Mukaasi lähtevät Aamuraita, Lammikkoloikka, Syöksyaskel ja Jurokynsi. Kiertäkää Eloklaanin raja ja jatkakaa eteläistä rajaa aina ukkospolulle saakka.”
Vastaukseksi Lätäkkölempi vain nyökkäsi, ja Jääviilto siirtyi heti seuraaviin partioihin. Rajapartio sopi Lätäkkölemmelle vallan hyvin. Hän kuitenkin huomasi, ettei varapäällikkö ollut nimennyt Apilatassua mukaan. Harmaaturkkinen soturi käänsi katseensa oppilaiden pesän edustalle, jossa Apilatassu istuskeli pentuetoverinsa kanssa. Soturi päätti, että he kävisivät oppilaansa kanssa harjoituksissa partion jälkeen. Siispä soturi nousi ylös ja käveli kahden nuoren oppilaan luokse. He kääntyivät katsomaan hieman yllättyneen oloisina Lätäkkölempeä, joka katsoi kaksikkoa vakavailmeisenä.
”Apilatassu”, naaras aloitti, ”siirrän harjoituksemme auringonlaskun hetkeen. Etsin sinut, kunhan palaan partiosta takaisin leiriin.”
Lätäkkölempi katsoi vielä hetken ajan Apilatassua silmiin. Oppilas nyökkäsi hyväksyvästi. Enempiä jaaritteluita Lätäkkölempi ei tahtonut, joten hän jätti oppilaskaksikon jälleen kaksistaan ja siirtyi takaisin samalle paikalle, jossa hän hetki sitten oli leirin arkea seuraillut.

Kun aurinkohuipun hetki saapui, Lätäkkölempi oli ensimmäisenä leirin uloskäynnillä odottamassa muun partion saapumista. Hän toivoi voivansa keskustella partion aikana siskonsa kanssa, ja edes yrittää saada selville pentuetoverinsa tämänhetkistä mielenmaisemaa. Ensimmäisenä partion jäsenistä Lätäkkölemmen seuraan liittyi Jurokynsi. Kolli nyökkäsi hopeanharmaalle soturille tervehdyksen ja istahti alas odottamaan muita. Hiljaisuuden vallitessa myös Aamuraita ja Syöksyaskel saapuivat piikkihernetunnelin liepeille.
Lätäkkölempi alkoi käydä jo hieman hermostuneeksi, vaikkei sitä ulospäin näyttänytkään. Aikoiko Lammikkoloikka jättää partion väliin, tiesikö hän mitä Lätäkkölempi suunnitteli? Helpotus valtasi Lätäkkölemmen mielen, kun hän näki tutun harmaaraidallisen hahmon lähestyvän partiota. Hopeanharmaa soturi pyrki saamaan katsekontaktin Lammikkoloikan kanssa, mutta se jäi vain yritykseksi. Lammikkoloikka ei selvästikään ollut juttutuulella, vaikka hän olikin saapunut partioon.
”Hyvä on”, Lätäkkölempi naukui partiolle, ”voimme lähteä matkaan.”
Soturinaaras lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Hän odotti, että kaikki saapuivat ulos leiristä ennen kuin lähti kulkemaan kohti pohjoisrajaa, jonka kautta he pääsisivät Eloklaanin rajalle. Lätäkkölemmen harmiksi Lammikkoloikka päätyi ottamaan huolehtiakseen partion perän, eikä Lätäkkölempi viitsinyt pyytää soturia partion kärkeen. Siispä partio lähti matkaan kohti Kuolonmetsää.

Eloklaanin rajalla soturit alkoivat omatoimisesti merkkaamaan rajoja. Lätäkkölempi liittyi lupaa pyytämättä sisarensa seuraan. Lammikkoloikka vilkaisi häntä sivusilmällään ja pyrki välittömästi kauemmas, mutta Lätäkkölempi ei luovuttanut.
”Lammikkoloikka, odota nyt”, hän naukaisi ja loikkasi taas raidallisen soturin vierelle. Lammikkoloikka pysyi vaiti.
”Minä tiedän, että sinulla ei ole kaikki hyvin ja tahdon auttaa sinua. Ole siis kiltti ja ota apuni vastaan, sinun ei tarvitse selviytyä yksin. Tiedän sinun olevan surullinen emon kuoleman vuoksi, mutta usko minua, sinä et ole jäänyt yksin. Minä ja Lampiväre olemme aina sinun tukenasi”, Lätäkkölempi vakuutteli niin hiljaisella äänellä, että vain Lammikkoloikka saattoi kuulla hänen äänensä. Hän ei halunnut muiden partion jäsenten tietävän, että he käyttivät partiota omien asioidensa selvittelyyn.

//Lammikko?

Hämärähallan kielteinen reaktio yllätti minut täysin. En ollut osannut odottaa, että hän edelleen piti Kaamoskukkaa kunniallisena kissana, vaikka kolli kohteli häntä toisinaan enemmän henkilökohtaisena palvelijana kuin kumppanina. Miksi Hämärähalla ei pystynyt näkemään totuutta, joka oli suoraan hänen silmiensä edessä?
Hämärähalla oli ottanut minuun etäisyyttä ja käveli parin hännänmitan verran edelläni kiihtyneen oloisena. Luimistin korviani ja ravasin hänet kiinni. Minun olisi saatava hänet kuuntelemaan.
“Miksi sinä yrität kieltää sen?” tivasin naaraalta hölkätessäni hänen vierellään. Hämärähallan tuima katse oli nauliutunut eteenpäin, eikä häntä selvästikään huvittanut jutella asiasta. Minun oli kuitenkin pakko yrittää. “Minä luulin että sinä et viihdy Kaamoskukan kumppanina. Tai jos viihtyisit, et varmaankaan hakeutuisi minun seuraani aina kun hänen silmänsä välttää.” Hidastin vähän askeliani ja nau’uin hiljaisemmalla, haikeammalla äänellä: “Ellen minä sitten ole sinulle samanlainen väliaikaishupi kuten Hilleripilvi on Kaamoskukalle.”
Pysähdyin kokonaan, ja Hämärähallankin vauhti hiipui. Jäin katselemaan häntä hieman epätoivoisena. Toivoin naaraan kääntyvän katsomaan minua, jotta voisin lukea vastauksen hänen kasvoiltaan. Halusin tietää, oliko tuntemani kipinä välillämme jotakin aitoa vai pelkkä harhainen haave.

//Hämärä?

Käpäläni rummuttivat jänisjahdin tahtiin. Pitkäkorva teki äkkikäännöksen vasempaan ja jarruttaessani kuiva pöly pöllähti savuna ilmaan. Siristelin silmiäni ja yskäisin muutaman kerran. Tämä mokoma jänis ei minua voittaisi! Lopulta ruskeaturkkinen otus katosi rajan yli. Jarrutin ja turhautuneena näytin saaliseläimelle kieltä. Minua turhautti, olin vihainen. Ehkä jos Tuhkajuova ei olisi kuollut, en olisi näin huonossa hepssa, Nyt minä olin kuitenkin menettänyt otteeni tähän elämään enkä enää tiennyt miten sitä kuului pelata. Vielä hetki sitten olin ollut siskolleni, Lätäkkölemmelle kateellinen. Naaras oli saanut oppilaakseen reippaan oloisen Apilatassun. Naaraan koulutuksesta olisi kuitenkin tullut häpeällinen katastrofi, jos Pimentotähti olisi valinnut minut mestariksi. Nyt minä olin kateellinen ainoastaan siitä, että Lätäkkölempi ja Lampiväre olivat jatkaneet elämäänsä. Lätäkkölemmeltä sujui oppilaan koulutus ja Lampivärekin vaikutti suorittavan soturien tehtäviään mainiosti. Korvani painuivat päälakea vasten ja lähdin lompsimaan leiriä kohti. Ei minusta olisi mihinkään, olin turha. Vihasin itseäni ja erityisesti vihasin Tuhkajuovaa, että naaras oli jättänyt minut yksin. Ravistelin päätäni, jotta saisin kyynelkanavani sulkeutumaan. Jos Tuhkajuova ei olisi lähtenyt…. Murahdin. Joku toinen voisi sanoa, että ryhdistäydy Lammikkolempi, ryhdistäydy. Mutta kuinka minä saatoin, kun minun elämältäni oli kadonnut tarkoitus? Enkä minä edes onnistunut täyttämään sitä edellistä. Mitä jos Tuhkajuova oli aina hävennyt minua? Jos hän ei ollut hävennyt minua aiemmin, naaras taatusti häpesi minua nyt. Ja aivan oikeutetusti..

En ollut tullut lainkaan ajatelleeksi sitä, että meidän olisi täytynyt kertoa muulle partiolle jäävämme saalistamaan. Olimme vain jättäytyneet jälkeen ja päättäneet toteuttaa suunitelmamme. Lillukkatassu näytti olevan huolissaan, enkä aivan ymmärtänyt, että miksi. Tai no, olihan Lillukkatassu oppilas, kai hän pelkäsi saavansa rangaistuksen tai jotain. Mutta ei hän kuitenkaan ollut yksin jäänyt, sillä minähän olin koko ajan hänen kanssaan ja me saimme klaanille syötävää!
”Tuskin he suuttuvat, minä voin puhua heille”, naukaisin ja huiskautin hännälläni ilmaa, viittoen Lillukkatassun perässäni kohti suuntaa, jonne partio oli jatkanut matkaansa. Nappasin oravan suuhuni ja kuulin, kuinka ruskeankirjava oppilas lähti kulkemaan perässäni. Lillukkatassu oli silminnähden huolestunut. Emme puhuneet mitään, ennen kuin saavutimme muut partion jäsenet. Latvaruusu katsahti meitä tuima ilme kasvoillaan.
”Minne te oikein jäitte?” naaras tiuskaisi. Jos katse olisi voinut tappaa, niin Latvaruusun katse olisi varmasti tappanut meidät. En kuitenkaan halunnut välittää siitä, sillä minun oli puhuttava meidät pois ongelmista. En halunnut, että Lillukkatassu saisi rangaistuksen ja joutuisi jäämään leiriin. Olin innoissani uudesta mahdollisesta ystävästä, ja halusin todella näyttää hänelle kalastustaitojani myöhemmin.
”Jäin käpälästäni jumiin, yritin huutaa mutta te ette kuulleet meitä. Lillukkatassu auttoi minut pois jumista, ja sitten löysimme tämän oravan”, selitin epäröimättä lainkaan. Valhe lipsahti suustani ongelmitta, enkä pitänyt sitä lainkaan pahana asiana. Latvaruusu siristi epäluuloisesti silmiään. Sitten hän tuhahti ja pudisteli päätään.
”Jos vielä katoatte, ilmoitan tästä Pimentotähdelle”, naaraskissa tiuskaisi ja loi uhkaavan silmäyksen minuun ja Lillukkatassuun. Kun partio jatkoi matkaa, käännyin hymyissä suin oppilaan puoleen.
”Minähän sanoin, ei mitään ongelmaa”, kuiskasin hiljaa iloisesti, ”kun sinä olet minun kanssani, minä pidän huolen, ettet koskaan joudu ongelmiin.”

Kului pari päivää, enkä jutellut Lillukkatassun kanssa lainkaan sinä aikana. Olin ehtinyt kertomaan pikaisesti Maatuskalle uudesta tuttavuudestani. Hän oli hymyillyt, muttei vaikuttanut yhtä innostuneelta kuin minä.
Maatuska oli juuri äsken lähtenyt partioon, ja minä jäin yksikseni leirin pääaukiolle. Olimme aterioineet yhdessä, joten vatsani oli täysi. Nautin kirkkaalta taivaalta loistavan auringon lämpimistä säteistä, jotka osuivat suoraan minun turkkiini. Kurkustani kumpusi matalaa kehräystä, kun nautin viherlehden kauniista päivästä.
”Hei, Poppelipomppu”, kuulin hiljaisen naukaisun. Raotin silmiäni ja laskin katseeni alas Lillukkatassuun. Kehräys lakkasi kuin seinään, muttei Lillukkatassun vuoksi vaan siksi, että olin hieman säikähtänyt, vaikken sitä myöntäisikään ääneen. Kasvoilleni levisi välittömästi hymy, kun kohtasin nuoren naaraan katseen.
”No hei”, vastasin iloisesti, ”lähdetäänkö nyt kalastamaan? Olenkin toivonut tapaavani sinut taas!”

//Lillukka?

Lillukkatassun korvia kuumotti. Oliko joku oikeasti kehunut hänen kiipeilytaitojaan? Lillukkatassu kyllä mielellään hyödynsi kiipeilytaitojaan partioidessa. Ehkä joku kissa oli pitänyt häntä lupaavana! Naaras sai siitä uutta puhtia ja vaikka oppilas ei ollut kovinkaan kilpailuhenkinen, hän halusi nyt ehdottomasti päästä näyttämään taitonsa Poppelipompulle. Lillukkatassu kuitenkin hillitsi intonsa. Hän ei halunnut ruskeaturkkisen tietävän kuinka iso asia tämä hänelle oli. Naaras lähti kapuamaan ketterästi. Lillukkatassu tarrasi oksaan kynsillään ja henkäisi. Hänen otteensa oli meinannut livetä. Naaras vilkaisi maanpinnalle ja vastasi Poppelipompun hymyyn omallaan. Kollin ilmeestä päätellen tuo ei ollut huomannut hänen pientä kömmähdystään. Lillukkatassu hätyytti pörröhäntäiset pesästään ja kurkisti vielä sen sisään varmuuden vuoksi. Pesässä ei kuitenkaan ollut mitään naarasoppilasta kiinnostavaa, joten hän lähti laskeutumaan alas.

Lillukkatassu loikkasi viimeiseltä oksalta suoraan Poppelipompun vierelle. Kollin käpälien juuressa lojui vain yksi orava ja naaras tunsi pettyvänsä. Lillukkatassu kuitenkin ravisteli päätään karkottaakseen negatiiviset tunteensa ja muistutti itseään, että tuo oli vain hänen sisäinen Kaamoskukka, joka vaati jokaista kissaa suoriutumaan täydellisesti.
“Hieno nappaus!” Lillukkatassu kehaisi ja hymyili. Kuolonklaanilla ei ollut riistasta pulaa, joten muutama orava ei ollut suuri menetys. Naaras olisi vain halunnut saada vanhemmiltaan arvostusta… Toisaalta eihän hän edes olisi ollut se, joka ne oravat olisi napannut.
“Mihinköhän muu partio katosi? Pitäisiköhän meidän vain palata leiriin vai etsimmekö me heidät? Sehän voisi toisaalta olla hauskaakin. Sellainen etsintäleikki!” Lillukkatassu naukaisi iloisesti. Sääkään ei ollut lainkaan hullumpi pienelle metsäkierrokselle. Lillukkatassu tunsi häpeän polttelevan poskiaan. Olisiko heidän pitänyt sanoa partion muille kissoille, että he pysähtyivät saalistamaan? Vai huomasivatkohan he sen itsekin? Raportoisiko Latvaruusu asiasta hänen mestarilleen ja sitten Lillukkatassu saisi rangaistuksen? Naaraan vatsaa kouraisi. Jos Kaamoskukka saisi tietää hänen suoriutuvan näin aliarvoisesti… Voi, Lillukkatassu ei edes halunnut tietää mitä siitä voisi seurata. Naaras oli jo valmiiksi isänsä epäsuosiossa. Lillukkatassu tapitti Poppelipomppua hieman kysyvänä. ”Toivottavasti he eivät ole pahoillaan, että me jäimme jälkeen”, naaras naukaisi ääni värähdellen ja niiskaisi. Kolli oli vanhempi soturi, hän kyllä tietäisi!

//Popsu?

Katsoin iloisesti hymyillen Lillukkatassua, joka oli juuri ehdottanut kolmen oravan saalistamista. Nuori naaras oli ehdottanut, että kiipeäisin puuhun ja ajaisin oravat maahan Lillukkatassun kynsiin. En tietenkään voinut myöntää sitä, etten oikeastaan osannut kiipeillä juuri lainkaan, joten minun oli keksittävä jotain ja äkkiä. En todellakaan halunnut Lillukkatassun pitävän minua mitättömyytenä!
”Itse asiassa”, naukaisin ryhtiäni suoristaen, ”olen erinomainen kiipeilijä, mutta olen kuullut huhuja, että niin olet sinäkin!”
Lillukkatassun silmät suurenivat hämmennyksestä. Minä vain hymyilin leveästi, uskoen sataprosenttisesti itsekin valheeseeni. Todellisuudessa en ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan mitään Lillukkatassun kiipeilytaidoista, mutta uskoin hänen olevan siltikin hyvä.
”Ihanko totta?” Lillukkatassu kysyi yllättyneenä. Nyökkäsin innoissani.
”Ehdottomasti! Kuulin siitä jokin aina sitten leirin pääaukiolla. Siksi minä ehdottaisin, että sinä saat kunnian kiivetä puuhun ja ajaa oravat alas. Minä sitten nappaan ne kiinni”, nau’uin. Lillukkatassu mietti hetken aikaa ja mittaili puuta katseellaan. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.
”No, kai se sopii”, ruskeankirjava naaras tokaisi lapojaan kohauttaen. Minä hymyilin tyytyväisesti ja todella uskoin, että Lillukkatassu onnistuisi.
”Mene vain, kiipeä rohkeasti!” kannustin oppilasta iloisesti. Lillukkatassu lähestyi puuta ja loikkasi ketterästi sen runkoon kiinni, lähtien kiipeämään ylöspäin. Minä jäin odottelemaan alas. Lillukkatassu kiipesi huomattavasti nopeammin kuin minä, olin huojentunut, etten ollut joutunut menemään puuhun. Toki olisin kyllä vaikka väittänyt jalkojeni olevan kipeät, jos hän olisi kehottanut minua kiipeämään hänen sijastaan. Mutta minä totisesti pidin Lillukkatassusta. Olin varma, että minusta, hänestä ja Maatuskasta voisi tulla vielä erittäin hyvät ystävät! En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään Lillukk- ajatukseni keskeytyivät.
”Nyt ne tulevat!” Lillukkatassu huudahti yläilmoista. Säpsähdin ja näin, miten kolme oravaa rynnisti puunrunkoa pitkin alas suoraan kohti minua! Hiirenpapanat! Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut muistanut koko saalistusoperaatiotamme! Onnekseni yksi oravista loikki suoraan minua kohti, joten ei se paljoa työtä vaatinut, kun loikkasin sen kimppuun ja katkaisin sen niskat. Kaksi muuta oravaa juoksivat tiehensä metsän siimekseen. Lillukkatassu laskeutui alas puusta luokseni.
”Pääsivätkö muut karkuun?” hän kysyi ja katseli ympärillemme. Nyökkäsin.
”Joo, ne olivat aivan liian nopeita jopa minulle”, huokaisin.

//Lillukka?

Järjestelin aukiolta löytyneitä pikkukiviä hermostuneena. Kun yksi jäi vinoon, siirsin sitä. Sitten sen vieressä oleva kivi näytti vinolta, joten siirsin sitäkin. Lopulta koko rivi oli taas väärässä. Ahdistus nousi kurkkuuni ja meinasin oksentaa. Räpyttelin silmiäni ja yritin korjata ryhtini. Mikään asento ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Kun suoristin selkäni, hartioitani alkoi painaa särky. Kun kumarruin, hengittäminen tuntui mahdottomalta. “Yksi, kaksi, kolme”, laskin ääneen ja häntäni tärisi. Vilkuilin puolelta toiselle kuin saalis saalistajansa edessä. Koko maailma tuntui jahtaavan tai vähintäänkin katsovan minua. En ollut missään turvassa. Tuhkajuovan kuolema, vastahan minä olin valvonut naaraan kylmenneen ruumiin vierelle. Vastahan naaras oli vetäissyt viimeisen hengenvetonsa. Sama pala tuntui jälleen takertuvan kurkkuuni. En kuitenkaan halunnut itkeä. Tuhkajuovakaan ei olisi halunnut, että minä itken hänen peräänsä. Sen sijaan järjestelin kiviä. Kiviä. En minä ollut mikään kivikokoelmia harrasteleva kissa, mutta leirissä oli sattumalta ollut kasa pieniä kiviä ja en ollut voinut ohittaa niitä. Ne olivat olleet ihan sekalaisessa järjestyksessä ja minua oli alkanut ahdistaa. Saatoin vain toivoa, että Tuhkajuova oli tällä hetkellä Pimeyden metsässä liian kiireinen eikä hänellä ollut aikaa katsoa miten hänen tyttärensä tuhlasi aikaa. Häntäni kiemurteli kuin käärme. Lopulta paikoillaan istuskelu alkoi poltella tassujani ja minun oli pakko paeta leiristä. Pinkaisin juoksuun ja nelistin ulos leiristä. En välittänyt edes siitä, että joku saattaisi mitää käytöstäni huonotapaisena. Minun oli pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa. Keuhkoni suorastaan huusivat sitä. Hiljensin vauhtiani ja pysähdyin. Mutta vaikka kuinka yritin haukkoa happea, tunsin silti tukehtuvani. Mikään ei auttaisi. Tuhkajuova ei tulisi takaisin. Happi ei kulkisi paremmin. Sisäinen ääneni käski minua saalistamaan tai tekemään jotain hyödyllistä, mutta minä en voinut. Olin ajatellut, että kun Tuhkajuova kuolisi, keskittyisin vain täysillä olemaan hyvä soturi. Mutta en minä voinut.
“Kuinka sinä saatoit jättää minut?” rääyin tyhjään metsään. Säikähtäneet linnut pyrähtivät lentoon ja katosivat johonkin kaukaisuuteen. Siinäkin olisi voinut olla jonkin kissan ateria. Oli minun syytäni, jos joku jäisi tänä iltana nälkäiseksi. Haukoin happea ja lopulta purskahdin itkuun. Hallitsemattomat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. En voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että tämän jälkeen Tuhkajuova ei olisi minusta enää ylpeä. Hautasin kyyneleeni sammaliin ja huutoitkin täyttä kurkkua. “Sinun olisi pitänyt taistella, sinä lupasit”, nyyhkytin ja tärisin kylkieni kohoillessa epätasaisesti. Harmaaturkkinen naaras ei tulisi enää koskaan takaisin. En saisi enää koskaan nähdä häntä saalistamassa tai taistelemassa Kuolonklaanin puolesta. Kukaan ei voisi olla naaraan kaltainen soturi.
“Tule takaisin, minä pyydän. Teen ihan mitä tahansa, että saan nähdä sinut vielä kerran”, kyynelehdin. Ääneni hiljeni loppua kohden jättäen lauseen lopun säälittäväksi pihahdukseksi. En osannut edes itkeä oikein. Odotin kuulevani oksien rasahduksen. Odotin naaraan ilmestyvän jostain ja komentavan minut tekemään jotain, joka palvelisi Kuolonklaania. Sen sijaan hiljaisuus oli ympäröinyt minut lopullisesti.

Pyräkkäpiru mulkaisi minua ja katosi Hämärähallan perään. Olin todella pettynyt Hämärähallaan, naaraan taso oli todellakin laskenut kerta hän oli Pyräkkäpiruun sortunut. Olin antanut naaraalle aivan liian paljon siimaa, kun hän oli tällaisen leikin keksinyt. Kun kaksikko katosi lopullisesti näköpiiristämme, vilkaisin salarakastajaani tyytyväisenä. “Hämärähalla pelasi tämän täydellisesti meidän tontillemme. Hän ei kerro meistä ja Pyräkkäpiru haluaa pitää hänet tyytyväisenä, joten hän pitää myös suunsa kiinni. Sitä paitsi keille he edes kertoisivat? Pimentotähdelle ja Jääviillolle? Onnea vain siihen”, naurahdin pilkallisesti ja hinkkasin omaa poskeani Hilleripilven omaan. Vaikka kaksikko oli yrittänyt pilata meidän hetkemme, he eivät olleet onnistuneet. Aurinko paistoi, ruohikko oli pehmeää ja Hilleripilvi oli käyttänyt taitojaan saalistamisessa. Hänellä ei ollut lainkaan valitettavaa.
“Miten sinä hyödyntää tietoa Pyräkkäpirun ja Hämärähallan suhteesta? Tai kai sinä aiot? En olisi heistä uskonut!” Hilleripilvi uteli käydessään minun viereeni makaamaan. Aloin sukimaan kumppanini turkkia saadakseen Pyräkkäpirun katkun katoamaan. Kolli ei tainnut koskaan pestä turkkiaan tai sitten nenäni oli aivan liian herkkä Pyräkkäpirun hajun tanssiessa nenässäni.
“Voi Hilleriseni, kaikki aikanaan. Pitää saada heidät uskomaan, että he ovat meitä askeleen edellä. Sitten me iskemme”, minä naukaisin viekkaasti ja kehräsi. Saatoin jo kuulla sodanhuudot korvissani ja nautin siitä aivan täysin siemauksin. Ainoa mitä minä kaduin oli se, että en ollut ärsyttänyt Pyräkkäpirua sen enempää. Nautin siitä kun sain nähdä veljeni sihisevän liskojensa lailla. Osa kollista taisikin olla peritty liskoilta.
“Sinun suunnitelmastasi tulee varmasti mitä mainioin”, Hilleripilvi hykerteli ja tarjosi hiirtään Kaamoskukalle. Siimahäntäisestä lähti niin houkutteleva tuoksu, että olisin voinut hotkaista sen yhtenä suupalana. Työnsin sen kuitenkin takaisin Hilleripilvelle. “Komeat saalistajat ensin”, iskin silmääni ja venyttelin kaulaani. ”Ei anneta tämän pienen välikohtauksen pilata meidän muuten täydellistä päiväämme. Miten sinulla ja Lammikkoloikalla muuten menee? Onko hänen ajatukset pennuista muuttuneet yhtään?” kysyin kumppaniltani. Olin nähnyt hänet ja Lammikkoloikan usein yhdessä. Naaras vaikutti onneksi ihan tottelevaiselta ja kelvolliselta. He olivat tehneet hyvän valinnan.

//Hiltsuuu?? 😮

Katselin hätääntyneenä riiteleviä kolleja. Kaikista pahin oli käynyt toteen. Kaamoskukka oli saanut tietää minusta ja Pyräkkäpirusta. Kaamoskukan, Pyräkkäpirun ja Hilleripilven keskustelu oli yltynyt todella nopeasti sanaharkaksi. Yritin irrottautua Kaamoskukan katseesta, mutta jokin minussa palasi aina soturin ylimielisten silmien luokse. “Lopettakaa!” parkaisin ja luimistin korviani.
“Te kaksi olitte tauolla, minä ja Pyräkkäpiru olimme vain kävelyllä. Pyräkkäpiru, Kaamoskukka ja Hilleripilvi ovat vain ystäviä. He ovat vain entinen mestari ja oppilas, ei mitään sen ihmeellisempää. Tule, mennään”, naukaisin ja katsoin kaikkia kolmea kissaa tiukasti. Tabbykuvioisen kollin siniharmaat silmät tuikkivat omahyväisesti. Kolli oli selvästi tyytyväinen vastaukseeni. Sen sijaan minua satutti se, että vaikka kolli oli vihastunut, hän ei tuntunut aidosti välittävän minusta ja Pyräkkäpirusta. Kosketin kumppaniani hännälläni ja käännyin. Miksi Pyräkkäpirunkin oli pitänyt alkaa väittää Kaamoskukalle vastaan? Eikö kolli ymmärtänyt miten vaarallinen Kaamoskukka saattaisi olla? Häntä ei kannattanut suututtaa. Kuulin veljesten naukuvan vielä jotain keskenään, mutta en saanut heidän sanoistaan selvää. Inhosin riitelyä eikä mikään ollut yhtä ahdistavaa. Vilkaisin vielä nopeasti taakseni. Kaamoskukan korvat olivat edelleen painuneet vasten takaraivoaan. Hän oli edelleen vihainen. Hän tiesi. Minun oma katseeni oli paljastanut minun ja Pyräkkäpirun salaisuuden. Sydämeni jätti lyönnin välistä.

Pyräkkäpiru loikki minut kiinni ja katsoi minua hieman hämmentyneenä. Kollin silmät olivat anteeksipyytelevän näköiset.
“Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi. Mutta jonkun on laitettava heille vastaan! Sitä paitsi ethän sinä oikeasti ole sitä mieltä, että he olivat vain ystäviä. Näithän sinä heidät-!” Pyräkkäpiru naukaisi, mutta hiljensin hänet ulvahduksella.
“Kuten Kaamoskukka sanoi, he olivat vain tauolla. He pitivät vain hauskaa. Ystävinä”, sihahdin korvat luimussa. Olin tullut petetyksi. En tiennyt, että se olisi näin häpeällistä. Jouduin kääntämään katseeni pois, että kolli ei näkisi silmiini kihonneita kyyneleitä. Aloin sukimaan rintaturkkiani hermostuneena. “Sinä et usko tuota itsekään”, Pyräkkäpiru naukaisi ja käännyin hänen puoleensa tulistuneena. “Kaamoskukka ei valehtele! Hän ei pettäisi minua”, tiuskaisin kollille ja kiihdytin askeliani.

//Pyrtsi? 🙁