Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuudon oli vaikeaa sanoa hyvät yöt takaisin Rosmariinitassulle, kun hän kosketti kollin korvaa. Se sai Lepakkohuudon sydämen pamppailemaan ja kehon jännittymään. Oli vaikeaa olla rento ja hieman äreäkin, kun hän teki sellaista. Kuitenkin naaraan poistuessa pesästä hän päästi pitkän huokauksen ja laski päänsä.
*Miten hän saattaa olla niin ihana ja ärsyttävä samaan aikaa?* kolli mietti, mutta pudisteli päätään. *Lopeta jo! Miksi ajattelet tällä tavalla, minä?*
Lepakkohuuto sivuutti ajatuksensa ja painoi silmänsä kiinni nukahtaen parissa silmänräpäyksessä.

Lepakkohuudon herätessä hän oli lähes unohtanut olevansa parantajan pesällä. Hän haukotteli ja venytteli välttäen kipeän tassunsa liikuttamista. Sitä oli alkanut yöllä yhtäkkiä kolottaa ja hän oli herätessään siihen joutunut syödä unikonsiemenen nukahtaakseen uudelleen.
“Hyvää huomenta, hölmö karvapallo!” Rosmariinitassun ääni säikäytti Lepakkohuudon. Hän ei ollut edes tajunnut naaraan istuneen vieressään ja hän räpytteli hetken silmiään, kuin ei olisi uskonut hänen olevan siinä.
“Hyvää huomenta, höpsö pikkupentu!” hän naukaisi leikkisästi ja nousi jotenkuten istumaan. “Mitäs haluaisit tehdä? Minulle kelpaa nyt lähes mikä vaan, jota pystyn tehdä, kun joudun kerta olemaan täällä pesässä ja leirissä koko päivän.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin hyväksyvästi. Tulisin mielelläni katsomaan ystävääni aamulla.
“Ei minulla pitäisi olla mitään aamulla. Vähintään harjoitukset noin aurinkohuipun aikaan”, nau’uin. Mietin hetken. Voisin herätä aikaisemmin ja tulla katsomaan itsensä loukannutta kollia.
“Hyvää yötä sitten”, sanoin ja kosketin Lepakkohuudon korvaa nenälläni. Lepakkohuuto jähmettyi ja naukui kankeat hyvät yöt. Naurahdin ja poistuin pesästä. Kävelin omalle makuusijalleni oppilaiden pesään. Käytyäni makuulle pesin vielä käpäliäni, koska homma oli jäänyt kesken. Sain samalla aikaa pohtia tunteitani. Olin aika varma pitäväni kollista muutenkin kuin vain ystävänä. Toisaalta voisin antaa itselleni ja tunteilleni aikaa, koska olin vielä oppilas eikä minulla ollut kiire hankkia kumppania. ROSMARIINITASSU MITÄ SINÄ AJATTELET? EI HÄN TYKKÄÄ SINUSTA TAKAISIN! Huokaisin. Se oli totta. Ei Lepakkohuuto pitänyt minunlaisestani oppilaasta. Painoin pääni käpälilleni. Ei voinut olla totta. Mitä minä oikein hourin. Olenkohan sairas?

Heräsin aikaisin kuten olin suunnitellut ja nousin hiljaa. Hiivin ulos pesästä ja livahdin parantajan pesään. Lepakkohuuto nukkui vielä. Istahdin todella hiljaa Lepakkohuudon pedin viereen ja katsoin kuinka tämän keho liikkui tasaisesti hengityksen tahtiin. Koitin mukauttaa oman hengitykseni hänen hengityksensä tahtiin. Kolli näytti niin rauhalliselta.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Kun Lepakkohuuto ja Rosmariinitassu pääsivät viimein parantajan pesälle, kolli oli niin huojentunut, että pääsi viimein nöyryytyksestään, kun joutui nojata Rosmariinitassuun.
Hän istuskeli siinä odottamassa, kunnes parantaja Hehkuaskel saapui paikalle. Hän katsoi kolliin ja mitään sanomatta Lepakkohuuto nosti etutassunsa lähemmäs parantajaa. Hän tutkaili sitä hetken.
“Pystytkö laskea sille painoa?” hän kysyi. Lepakkohuuto pudisti päätään. “Entä sattuuko siihen, vaikka siihen ei koske?”
“Ei juurikaan”, kolli naukui. Hän katsoi muualle ja säpsähti yllätyksestä ja kivusta, kun yhtäkkiä Hehkuaskel kosketteli hänen tassuaan.
“Sattuuko siihen, kun kosken?” hän kysyi.
“Joo! Nyt päästä irti!” Lepakkohuuto sihahti kivusta ja veti tassunsa lähemmäs. Parantaja nyökytteli hitaasti.
“Sinun täytynee jäädä leiriin pariksi päiväksi. En usko, että tällä tassulla voit tehdä arkiaskareitasi”, hän naukui ja katosi. Lepakkohuuto katsoi hänen peräänsä hetken ja pian Hehkuaskel asteli takaisin yrttejä mukanaan.
“Minun täytyy laittaa siihen salvaa. Olen jo valmiiksi pahoillani, se tulee sattumaan hieman”, musta naaras naukui ja alkoi jauhaa salvaa. Lepakkohuuto katsoi häntä jo valmiiksi varautuneena.
Kun Hehkuaskel alkoi laittaa salvaa Lepakkohuudon haavoivin, hänen piti pidätellä jatkuvia tuskan sihahduksia ja hänen täytyi keskittyä vain hengittämiseen. Kuitenkin se oli jo pian valmista ja hän pääsi laskemaan tassunsa pois parantajan ulottumattomilta.
“Voisit nukkua täällä seuraavan yön, ihan vain varmuuden varaksi”, Hehkuaskel naukui. “Nyt menen nukkumaan, kuitenkin tässä on unikonsiemen, mikäli kipu on sietämätöntä tai et saa unta. Hyvää yötä!” hän naukui vielä tassullaan tökäten siementä lähemmäs ja sitten kadoten syvemmälle pesään. Lepakkohuuto siirsi katseensa Rosmariinitassuun.
“Ellei sinulla ole aamupartioita, voisimme jutella taas aamulla. Muuten tulen kuolemaan tylsyyteen”, kolli naukaisi naaraalle lyhyesti ja asettui yhdelle pedeistä parantajan pesässä.

//Rosmy?
//Voit aikaskippaa suoraan seukkaan aamuun

Kirjoittaja: Saaga

Tuhahdin vastaukseksi ystäväni tyhmiin sanoihin ja kiusoitteluun. Kolli siis tiesi etten pitänyt parantajasta tai hänen hoidettavana olemisesta.
“En minä mököttäisi siitä! En ole enää mikään pentu”, sanoin mutta äänessäni ei ollut pelkää kiusoittelevuutta vaan myös haikeutta. Toisaalta pentuna oli ollut mukavaa, koska silloin ei ollut mitään huolenaiheita – tai olihan minulla vaikka mitä mutta eivät ne oikeita huolenaiheita olleet.
“Mennään”, sanoin ja lähdin kävelemään nopeaan tahtiin kohti parantajan pesää.
“Hei. Viitsitkö hidastaa?” Lepakkohuuto naukaisi.
“Anteeksi, hidas etana”, sanoin ja palasin hänen rinnalleen.
“Haluatko nojata minuun?” kysyin tarjoten lapaani nojattavaksi.
“Kyllä tämä hidas etana pärjää, olet vain kärsimätön katin kuvatus”, Lepakkohuuto tuhahti. Naurahdin mutta olin silti hiukan huolissani. Musta kolli alkoi puuskuttaa, kun olimme kulkeneet vain puolet matkasta.
“Oletko varma ettet halua apua? Autan kyllä mielelläni ei se siitä voi olla kiinni” kysyin mutta nyt Lepakkohuuto nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään vain nojasi minuun hiukan kunnes pääsimme sisään parantajalle. Annoin Lepakkohuudon istuutua ja menin hakemaan parantajaa.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuutoa nolotti, kun hänen piti koko ajan kysyä mitä Rosmariinitassu oli sanonut. Jotenkin hänen sanansa vain katosivat kaukaisuuteen, kun Lepakkohuuto katsoi häntä tai edes ajatteli häntä. Hän luimisti korviaan nolona ja liikautteli tassujaan.
“Jos sinulla ei parempaakaan tekemistä ole kuin lähteä mukaani parantajalle, niin voithan sinä tulla. Mutta muista, en määrännyt sinua mukaani”, hän sanoi vielä ja virnisti. “Enhän minä äyskeää hölmöä karvapalloa mukaani raahaisi pakolla”, hän sanoi vielä ja tökkäsi hännällään naaraan nenää samalla, kun onnahteli tämän ohitse kohti parantajan pesää.
“Hei! Itsehän sinä olet äyskeä hölmö karvapallo! Sinähän sen tassusi sille fasaanille syötit”, Rosmariinitassu naukui muka loukkaantuen, mutta hänen virneestään saattoi tietää, että hän vain leikitteli. Lepakkohuuto kehräsi haluamattakin.
“Mutta tämä hölmö karvapallo sentään suostuu lähteä parantajan pesälle helpolla, eikä alkaisi mököttää kuin pikkupentu, jos pyydettäisiin näyttämään tassua edes parantajan pesää päin”, kolli naukaisi virnistäen. Hän tykkäsi vähän härnätä naarasta. Se sai hänen olonsa naaraan luona mukavemmaksi, eikä kivettänyt häntä samalla lailla kuin aikaisemmin.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Kehräsin Lepakkohuudon sanoille. Vanhuksetko eikät olisi vanhuudenhöperöitä? Miksi he muuten olivat vanhuksia?
“Pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Voimme jutella taas aamulla”, kolli naukui. Hyökkäsin ja nöusin pystyyn. Auringon viimeiset säteet häikäisivät minut. Ne suuntasivat suoraan minuun ja tunsin kuinka ne saivat turkkini kiiltämään. Luimistelin korviani hieman nolona.
“Pitäisikö sinun käydä parantajalla ennen nukkumaan menoa? Et varmaan voi osallistua partioon tuolla käpälällä”, sanoin ja katsoin ystäväni tassua, joka jätti pienen verivanan maahan.
“Mitä?” Lepakkohuuto kysyi räpytellen silmiään kiivaasti. Hän oli ollut ajatuksissaan.
“Siis kysyin, että pitäisikö sinun käydä parantajalla ennen nukkumaan menoa, koska et varmaan voi huomenna osallistua partioon tuon käpälän kanssa”, sanoin uudestaan.
“Voin tulla mukaasi”, tarjouduin vääntelehtien hieman nolona paikallani.
“No kaippa se on ihan viisas ajatus”, Lepakkohuuto myöntyi. Hän harvoin myöntyi pyyntöihini näin mutta tämä oli ehkä hyvä tilanne aloittaa sekin tapa. Minun täytyi kuitenkin, että minä olin vain oppilas ja Lepakkohuuto jo soturi.
“Tulenko mukaasi?” kysyin epäröiden hiukan.
“Mitä? En kuullut”, Lepakkohuuto sanoi ja kiinnitti taas katseensa minuun.
“Onko kuulosi jo tullut huonoksi? En tiedä haluanko kuitenkaan tulla soturiksi”, tuhahdin leikitellen.
“Että haluatko, että tulen mukaasi?”
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

“Vai että klaaninvanhimpien taru… on kyllä päättömin juttu mitä olen kuullut. Miten korvien peseminen myrskyä ennustaa? Ovatko he jo aivan vanhuudenhöperöitä, kun tuollaisesta puhuvat?” Lepakkohuuto totesi. Hän siirteli tassujaan hieman ja nousi seisomaan edelleen etutassuaan hieman roikottaen.
“Pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Voimme jutella taas aamulla”, hän totesi ja katsoi Rosmariinitassuun. Kun laskevan auringon säteet osuivat hänen turkkiinsa, hän näytti hätkähdyttävän lumoavalta. Hänen turkkinsa näytti hehkuvan ja hänen silmänsä kimmelsivät. Hän näytti kuin taivaalta laskeutuneelta kyyhkyseltä. Niin ylväältä ja kauniilta. Se sai Lepakkohuudon hengen salpautumaan ja hänen täytyi kiskoa katseensa toisaalleen voidakseen taas edes hengittää kunnolla.
*Mitä minulle tapahtuu?* hän ajatteli paniikissa sydän rinnassa pamppaillen. Lepakkohuuto katsoi vaivaantuneena tassuihinsa ja yritti parhaansa saada niitä liikkumaan, jotta voisi palata sotureiden pesälle, kuten hänen oli tarkoituskin. Mutta hänen tassunsa eivät liikkuneet, tuntui kuin hänen jalkansa olisivat juurtuneet maahan. Jokin siinä kaikessa sai Lepakkohuudon mielen sekoamaan. Mikä se tunne oli? Miksi Rosmariinitassun kanssa oli yhtäkkiä niin mukavaa olla? Mikä häntä vaivasi?

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Vaivuimme molemmat ajatuksiimme pitkäksi aikaa. Oli hiljaista ja ehkä vähän vaivautunutta istua siinä hiljaa. Pesin edelleen rintaani, koska se ei ollut vielä tarpeeksi siisti. Vaivuin ajattelemaan, että kun olin sanonut pitäväni harvoista ja valituista ja todennut niiden kissojen olevan kuin Lepakkohuuto olinko oikeasti vain tajunnut olevani ihastunut häneen. Se ei vaikuttanut ihan mahdottomalta mutta en halunnut olla väärässä. Olin kyllä aina ihaillut kollia suuresti mutta oliko tunne ihastumista? En ollut ikinä ihastunut keneenkään, joten mistä minä tietäisin milloin sitten olin.
“No meidän välimme ovat ainakin perjaatteessa sovitut. En ole varma antoiko hän minulle todella anteeksi”, nau’uin. En ollut jutellut siskoni kanssa taas pitkään aikaan. Siirryin pesemään korviani.
“Oletko kuullut sen klaaninvanhimpien tarun, että kun kissa pesee korviaan hän odottaa myrskyä? Minä en usko siihen mutta joskus pohdin mistä he oikein keksivät sellaista”, kysyin ihan mielenkiinnosta. Tämä oli pisin keskustelu Lepakkohuudon kanssa, minkä olimme käyneet ilman jatkuvaa kiusaamista ja jekkuilua. En tiennyt mitä ajatella. Toisaalta pidin normaalista keskustelusta mutta mieluummin kiusoittelisin vain Lepakkohuudolle tämän soturintaidoista.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto piti siitä, että Rosmariinitassu yhtyi Eloklaanilaisten mollaamiseen. Mikä idea oli osata uida. Eivät kissat kuuluneet veteen vaan maalle.
Hän vilkuili loppuun varikseen, johon kumpikaan heistä ei enää koskenut ja Rosmariinitassu sanoi, että hän voisi ottaa sen. Lepakkohuuto katsoi häneen, mutta naaraan katseen kohdatessaan käänsi sen pois.
“Jaa, kaipa minä voin vielä vähän ottaa”, hän tokaisi ja otti variksesta vielä yhden ison palan ja katseli edelleen muualle.
Lepakkohuuto pohti mitä naaraan mielessä saattoi kulkea ja hänen mielessään alkoi kaikua Rosmariinitassun aikaisemmin toteamat sanat. Se miten hänelle kelpaisi vain harvat ja valitut… Millaisia he mahtoivat olla? Voisiko hän olla sellainen?
*Miksi edes ajattelen tuollaista? En minä halua olla hänen valittunsa muutenkaan… enhän. Hänhän on ärsyttävä karvapallo, eikä mikään ihana ja rohkea kumppaniehdokas… tai ehkä sittenkin-*, Lepakkohuuto pudisteli päätään. Miksi hän ajatteli sillä tavoin? Hänen pitäisi keskittyä johonkin muuhun.
“Miten Kamomillatassun kanssa menee? Tai siis, kun onhan siitä jo jokunen kuu, kun tappelitte, mutta en minä tiedä miten teidän suhteenne kulkee”, Lepakkohuuto kysyi, koska halusi päästä eroon ajatuksistaan.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

“En minäkään lähde, tai ainakaan ei ole sanottu, että lähtisin mukaan. Ei sillä että minua haittaisi. En halua tavata yhtäkään niistä ketunmielisistä Eloklaanilaisista ellen saa upottaa heihin kynsiäni. Haluan tehdä heistä itselleni raapimapuun, kun pääsen heidän lähelleen, joten en usko, että olisi järkeä edes ottaa minua mukaan. Ei minua muutenkaan edes kiinnosta miten heillä menee. He aina esittävät muutenkin, että elämä on vain kukkia ja sateenkaaria”, Lepakkohuuto kertoi. Kohautin lapojani. En itsekään mitenkään mielinyt kokoontumiseen menoa. Ehkä parempi vain etten minäkään joutunut menemään, sillä olisin varmaan repinyt jonkun korvat irti.
“Niin. En tajua mikä tarkoitus esimerkiksi uimaan opettelulla. He ovat täysiä hiirenaivoja”, sanoin yhtyen Eloklaanin mollaamiseen. Lepakkohuuto tuhahti hyväksyen. Haukkasin viimeisen palani variksesta ja nielaisin nopeasti. Lepakkohuuto pesi etukäpäläänsä. Aloin pestä rintaani pitkillä kielen vedoilla. Mietin hetken, miten Lepakkohuuto näki minut. Näytinköhän hänestä rumalta vai ihaliko hän jotain piirteitäni? Miksi edes mietin sellaista? Hän oli *ystäväni*.
“Syö toki viimeinen pala. Eikö varis ollutkin lempiruokaasi?” kehotin, kun näin Lepakkohuudon katselevan varista. Hän vilkaisi minuun mutta käänsi katseensa heti, kun näki minun katsovan takaisin. Käänsin itsekin katseeni pois ja jatkoin rintani sukimista.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto kehräsi Rosmariinitassun sanoille. Ei hän kyllä toivonutkaan, että Hiljaisuustassu kelpaisi Rosmariinitassulle. Kolli ei tiennyt täysin miksi, mutta jokin ajatuksessa sai hänet tuntemaan olonsa kummaksi. Kun Rosmariinitassu oli sanonut sanottavansa, ei Lepakkohuuto keksinyt mitään sanottavaa ja hetken ajan he vain istuivat ja söivät kiusallisessa hiljaisuudessa.
“Jaa… no, mitä olet tehnyt viimepäivinä? Kokoontuminen on myös kait kohta, lähdetkö sinä sinne?” hän kysyi naaraalta. Rosmariinitassu ei katsonut häneen vaan katseli tassujaan.
“En. Minä en lähde, mutta Kamomillatassu ilmeisesti lähtee”, naaras naukui katsellen edelleen tassujaan.
“En minäkään lähde, tai ainakaan ei ole sanottu, että lähtisin mukaan. Ei sillä että minua haittaisi. En halua tavata yhtäkään niistä ketunmielisistä Eloklaanilaisista ellen saa upottaa heihin kynsiäni. Haluan tehdä heistä itselleni raapimapuun, kun pääsen heidän lähelleen, joten en usko, että olisi järkeä edes ottaa minua mukaan. Ei minua muutenkaan edes kiinnosta miten heillä menee. He aina esittävät muutenkin, että elämä on vain kukkia ja sateenkaaria”, Lepakkohuuto sihahti ja alkoi taas nuolla haavoittunutta tassuaan.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Lepakkohuutoa hiljaisena. Hänen pieni vitsailunsa sai ahdistukseni kaikkoamaan. Kyllä hän haluaisi olla kanssani vaikka saisikin oppilaan. Miksi hän nyt oli tässä, jos ei pitänyt minusta lainkaan?
“No. Haluan käydä partiossa *ilman* Sulkavirtaa. Se on varmana aika selvää. Toisaalta toivoisin, että saisin osallistua johonkin oikeaan taisteluun. Törmäsin silloin koiraan mutta minun ei annettu antaa sille kynsistä vain, koska olen tyhmä oppilas”, sanoin muistellen koiran näkemistä. Totuus oli etten olisi edes uskaltanut hyökätä sen kimppuun mutta haaveilin silti.
“Mitä Hiljaisuustassuun tulee… minusta tuntuu, että sisareni on sitä tyyppiä, joka alkaa flirttailemaan heti, kun pääsee soturiksi eli vinkkaa Hiljaisuustassulle hänet ja sano pysymään kaukana minusta, koska vain harvat ja valitut kelpaavat minulle”, nau’uin kiusoitteleva pilke silmissäni. Toivoin todella, että Lepakkohuuto ei ymmärtäisi väärin. Kyllä minulle kelpasivat muutkin kuin harvat ja valitut mutta Hiljaisuustassu ei ollut minun makuuni. Pidin enemmän kissoista, joiden kanssa oli hauskaa ja joiden kanssa voi kiusoitella menemään eikä tarvitse pelätä, että toinen ottaa vahingossa tosissaan. Kylmät väreet kulkivat turkkini alla, kun tajusin, että Lepakkohuuto oli molempia noista kriteereistä. En kyllä ollut ihastunut häneen. En voinut. Hän oli ystäväni. Unohduin hetkeksi katsomaan käpäliäni.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto kehräsi hieman, kun Rosmariinitassu sanoi olevansa vastuullisempi kuin kaikki nuoret soturit yhteensä. Tietysti hän sanoisi niin. Ja kun tämä kysyi uskoiko hän todella saavansa jo pian oppilaan Lepakkohuuto puhahti hieman.
“En oikeasti ole varma, mutta toivoisin. Haluaisin jo pian oman oppilaan, sillä normaalit soturin tehtävät alkavat käydä tylsäksi. Mutta mikäpä siinä, kyllä minä vielä jotain itselleni keksin”, kolli naukui ja heilutteli hieman häntäänsä. Hän kyyristyi ottamaan taas palan variksesta ja nieleskeli sen nopeasti.
“Mutta mitä ajattelit tehdä ensimmäiseksi, kun sinusta tulee soturi – ja Kamomillatassusta tietenkin?” Lepakkohuuto kysyi katsoen Rosmariinitassua silmiin. Naaraan silmät olivat kauniit ja siniset. Myöskin hänen turkkinsa oli sileä ja kiiltävä. Koskaan kolli ei ollut oikein huomioinut niitä asioita hänessä. Hän tuntui punastuvan ja käänsi katseensa pois.
“Hiljaisuustassu ainakin tietää… hän on vain kälättänyt siitä, miten hienoa olisi viimein mennä itsekseen ulos tutkimaan paikkoja joissa ei ole vielä käynyt. Myös veikkaan, että hänen tehtävänsä on yrittää hurmata mahdollisimman monta kissaa, joten varo vain tai hän on pian sinunkin perässäsi”, kolli naurahti edelleen toisaalle katsellen.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Jäin hetkeksi katselemaan ystävääni. Yritin olla huomioimatta kylkeäni, jota soturi oli tökännyt kipeällä käpälällään. Siihen oli jäänyt hieman verta Lepakkohuudon haavasta. En vaivautunut putsaamaan sitä vaan haukkasin ensimmäisen haukkunu variksesta. Tiesin sen olevan Lepakkohuudon lempiruokaa joten en valittanut vaikka en ollut mikään isoin variksenrakastaja.
“Älä ole niin vaatimaton. Etkö haluaisi rehennellä soturin roolillasi edes hieman? Annan sinulle nyt mahdollisuuden”, sanoin hiljaa. Haluisin todella kuulla edes pienen lauseen siltä Lepakkotassulta, jonka kanssa leikin aina leikkejä jotka olisivat nyt liian pentumaisia varsinkin leikkiä koko klaanin edessä.
“Kaippa se on ihan hienoa. Ei varmaankaan kestä kauaa, että saan myös itselleni oppilaan. Ja onhan soturina olossa omat hyvät puolensa. Toki vastuuta on enemmän, ja en tiedä kuinka paljon sinulle uskaltaa antaa”, kolli kiusoitteli ja virnisti. Sydämeni hakkasi lujempaa ja virnistin takasin.
“Minä olen vastuullisempi kuin kukaan teistä nuorista sotureista yhteensä”, sanoin muka loukkaantuneena. Tiesin, että lauseeni oli valtava valhe, koska minä en todellakaan ollut vastuullinen.
“Luuletko oikeasti saavasi oppilaan pian? Tuiskupentu, Säröpentu ja Lainepentu ovat kyllä varmaan yhtä pian oppilaita kuin minä olen soturi”, sanoin ja katsoin Lepakkohuutoa. Pelkäsin, että jos kolli saisi oppilaan hän jättäisi minut eikä vaivautuisi edes syömään kanssani näin. Ehkei hänellä edes olisi aikaa siihen. Haukkasin taas palan variksesta vaikka nieleminen tuntuikin hankalalta ahdistavien ajatusten takia.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto jännittyi ja sirren hymähti, kun Rosmariinitassu sanoi olevansa hieman kateellinen siitä, että hän oli jo soturi. Tummanharmaa kolli otti vain heille jaettavaksi tuodusta variksesta palan.
“Vai niin. Ei sinun soturinimityksiisi varmasti niin kauaa ole”, hän vain murahti, kun oli saanut suunsa tyhjäksi. Hän huomasi, että Rosmariinitassu ei ollut vielä ottanut edes pientä haukkua variksesta.
“Syö nyt sinäkin, vai yritätkö pulskistaa minua kuin kotikisua”, Lepakkohuuto kiusasi ja tökkäsi naarasta hellästi kipeällä etutassullan ja sävähti, kun kipu tulvahti haavoihin. Hän myös huomasi, että verta oli taas levinnyt turkille haavojen ympärille ja alkoi siistiä sitä pois. Rosmariinitassu katsoi häneen hetken ja otti sitten palan variksesta.
“Älä ole niin vaatimaton. Etkö haluaisi rehennellä soturin roolillasi edes hieman? Annan sinulle nyt mahdollisuuden”, naaras naukaisi hiljaa. Lepakkohuuto siristi hieman silmiään ja kohautti lapojaan.
“Kaippa se on ihan hienoa. Ei varmaankaan kestä kauaa, että saan myös itselleni oppilaan. Ja onhan soturina olossa omat hyvät puolensa. Toki vastuuta on enemmän, ja en tiedä kuinka paljon sinulle uskaltaa antaa”, kolli naukaisi hieman piikittelevästi naarasoppilaalle ja virnisti.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Saalistuspartio saapui leiriin, joten pyyhälsin heti tuoresaaliskasalle. Lepakkohuuto ontui yhtä tassuaan joten päätin kysyä mitä hän oli mennyt tekemään. Kehräsin huvittuneesti kollin vastaukselle. Hilleripilvi lähestyi meitä.
“Minusta sinun pitäisi mennä parant-” hän aloitti. Keskeytin soturin tyystin.
“Minulla on hirveä nälkä! Syödään jotain yhdessä”, sanoin kovalla äänellä Lepakkohuudolle. Musta kolli kääntyi valitsemaan meille saalista ja minä huiskaisin häntääni saadakseni Hilleripilven huomion.
“Minä hoidan tämän”, kuiskasin, koska tiesin ettei ylpeä ystäväni suostuisi ikinä menemään parantajalle jonkun Hilleripilven käskystä. Kolli tuhahti ja lähti. Huokaisin helpotuksesta ja katselin sitten kuinka Lepakkohuuto tassutti aukion laidalle raahaten varista vaikean näköisesti. Kiirehdin perään ja istuuduin kollin viereen, kun tämä oli saanut saaliin tarpeeksi syrjään. Hymyilin kollille mutta tuo ei vaikuttanut olevan tarpeeksi iloinen hymyilemään.
“Saitte kuitenkin fasaanin kiinni. Se on minusta aika hienoa. Kaiken lisäksi olen jopa hieman kateellinen, että olet soturi”, huokaisin. Lepakkohuuto jännittyi. Olin kollille todella kateellinen mutta koko totuutta en ollut valmis myöntämään. Yritin vain saada kollin paremmalle mielelle.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto tuhahti, kun Hilleripilvi kysyi pystyikö hän kävellä haavoittuneella tassullaan. Tummanharmaan kolli nousi seisomaan.
“Tietysti pys-”, hänen lauseensa jäi kesken, kun hän laski tassulle painoa ja kipu lähti aaltojen lailla tassusta aina hännänpäähän ja korvannipukkoihin asti. Lepakkohuuto joutui nostamaan tassuaan hieman ilmaan ja katsoi ärtyneenä löyty katse naamallaan toiseen soturiin, joka katsoi häneen.
“No ehkä en”, Lepakkohuuto tuhahti ja katsoi nolona toisaalle. Hän ei pitänyt siitä, että joutui myöntämään asian. Se tuntui kollista naurettavalta ja heikkouden näyttämiseltä.
“Silloin on varmaan parempi palata”, Hilleripilvi totesi. Lepakkohuuto nyökkäsi ja antoi kollin ottaa fasaanin oteeseensa. Sen suurta ruumista oli varmasti hankala kantaa yksin ja Lepakkohuudon kipeällä jalalla sitä olisi vaikeaa kantaa, joten Hilleripilven tulisi raahata sitä mukanaan, kunnes Hiljaisuustassu ja Lehtituuli voisivat tapaamispaikalta auttaa häntä kuljettamaan sen.
“Minä haen sen oravan aiemmalta ja tulen tapaamispaikalle. Lähde sinä vain edeltä, tuota fasaania on varmasti vaikea kantaa yksin”, Lepakkohuuto naukaisi ja lähti palaamaan paikkaan, jossa he olivat oravan napanneet.
Jonkin aikaa tummanharmaan soturin kesti sinne ontua, mutta lopulta hän pääsi hakemaan oravan. Hän nappasi sen mukaansa ja lähti kohti paikkaa, johon muut olivat varmasti jo kokoontuneet.
Lepakkohuudon arvaus osui oikeaan. Kun hän pääsi viimein tapaamispaikalle, kaikki – jopa Hilleripilvi fasaanin kera – olivat päässeet paikalle.
“Kaikki ovat viimein paikalla, lähdetään”, Lehtituuli naukui vilkaistessaan paikalle tulleeseen Lepakkohuutoon. Kaikki lähtivät siis liikkeelle ja Hiljaisuustassu jopa hidasti Lepakkohuudon vierelle.
“Haluatko nojata minuun?” oppilas kysyi saaliinsa takaa mumisten ja nyökäten kohti soturin haavoittunutta tassua. Lepakkohuuto pudisti tietenkin päätään. Ei hän missään nimessä halunnut näyttää heikolta.

Päästyään leiriin Lepakkohuuto vei oravan tuoresaaliskasaan muiden partion jäsenten kanssa. Hän laski oravan sinne ja lähes loikkasi ilmaan, kun Rosmariinitassu olikin yhtäkkiä hänen vierellään seisomassa ja katsomassa heidän tuomiaan saaliita.
Lepakkohuudon oravan lisäksi Hilleripilvi oli tuonut heidän nappaamansa fasaanin, Lehtituuli oli tuonut pulun ja hiiren ja Hiljaisuustassu pienen jäniksen.
Tummanharmaa kolli oli juuri lähdössä, kun Rosmariinitassu esittikin kysymyksen: ”Mitä olet mennyt tällä kertaa tekemään, hiirenaivo?” hän naukaisi nyökäten kohti Lepakkohuudon etutassua.
“En mitään! Fasaani vain nokki ja kynsi sen haavoille”, Lepakkohuuto tokaisi yrittäen esittää, ettei se ollut mitään tai, että tassuun ei edes sattunut.

//Rosmy?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Fasaanit olivat Hilleripilven mielestä komeita lintuja. Niiden kirjava sulkapeite oli vaikuttava näky, ja ne liikkuivat metsässä ylväästi tepastellen kuin olisivat omistaneet koko paikan. Harmi vain, että kissat olivat ravintoketjussa niitä ylempänä; niiden kauniit sulat päätyisivät aterian jälkeen jonkun petiin pehmukkeiksi.
Hilleripilvi hiipi ketterästi ja ääneti aukion toiselle puolelle käyttäen maaston kohoamia ja puita suojanaan. Fasaani ei tuntunut aistivan vaaraa, sillä se vain jatkoi aukion kiertämistä nostellen elegantisti teräväkyntisiä jalkojaan.
Lepakkohuudon tummasta turkista näkyi vain pieni palanen alas kurkottelevien tuuheiden kuusenoksien lomasta. Hilleripilvi oletti kollin olevan valmiina ja aloitti suunnitelmansa ensimmäisen vaiheen. Hän syöksähti esiin mättään takaa hurjasti ulvoen ja sähisten ja yritti huitoa käpälillään fasaania kohti, jotta se olisi lähtenyt juoksemaan Lepakkohuudon piilopaikkaa kohti.
Parin silmänräpäyksen ajan vaikutti siltä, että kukko oli aikeissa vastata laikukkaan soturin haasteeseen, mutta sitten se käännähtikin kannoillaan ja lähti viilettämään kohti Lepakkohuutoa. Hilleripilvi liukui pysähdyksiin ja seurasi sivusta, kun tumma kolli loikkasi fasaania kohti kynnet ojossa. Fasaani pani kampoihin ihan kunnolla, mutta Lepakkohuuto osoittautui lopulta tilanteen voittajaksi.
Hilleripilvi tassutti lähemmäs häntä tyytyväisesti selän ylle kaartuen. Hänen suunnitelmansa oli ollut kerrassaan loistava! Kun hän siirsi ylpeyttä paistavan katseensa maassa retkottavasta kuolleesta eläimestä Lepakkohuutoon, hän huomasi soturin loukkaantuneen.
Näytti siltä, että fasaani oli onnistunut antamaan kollille kunnolla köniin, ennen kuin oli potkaissut tyhjää. Hilleripilvi irvisti nähdessään verta tihkuvat haavat klaanitoverinsa etutassussa.
“Tuo ei näytä hyvältä”, hän tokaisi ja kumartui tutkailemaan jalkaa, jota Lepakkohuuto pesi kielellään. “Pystytkö kävelemään sillä?”
Jos haavat olivat este liikkumiselle, heidän saalistuksensa jäisi tähän. Toisaalta, hämärä oli jo alkanut laskeutua metsään, ja heidän oli määrä tavata Lehtituuli oppilaineen sovitussa paikassa ennen pimeää, joten he voisivat yhtä hyvin hakea saamansa saaliit mukaan ja palata odottamaan muita.

//Lepakko?

Kirjoittaja: Saaga

Huohotin väsyneenä leikistä. Pieni kehoni ei ollut yhtä kestävä kuin ison soturin.
“Oletko jo väsynyt?” Tulisielu kysyi lempeästi. Nyökkäsin.
“Voisin ottaa tähän väliin nokoset. Kiitos, kun leikit minun kanssani”, sanoin ja nyökkäsin taas nyt kunnioittavasti esittääkseni samalla hyvästit.
“Hei sitten”, soturi naukui iloisen oloisena ja lähti. Minäkin lähdin omaan suuntaani, nimittäin suoraan pentutarhaan. Tassutin makuusijalle, jolla nukuin joka yö ja käperryin levolle. En yleensä ottanut tähän aikaan päivä unia mutta tänään olin noussut aikaisin. Pesässä oli oudon hiljaista, kun siellä ei ollut ketään mutta hiljaisuus auttoi minua nukahtamaan.

Herätessäni tiesin, että olin nukkunut pitkään. Tiesin sen siitä, että Lainepentu nukkui sikeästi Tuiskupentu päällään. Nostin päätäni ja koitin tähyillä ulos. Se oli turhaa sillä pentutarhan sisäänkäynti oli niin syrjäisessä kohtaa ettei siitä päässyt edes valoa sisään kuin vain valoisimpina päivinä. Nuuskin ilmaa sen toivossa, että haistaisin oliko yö vai päivä. Ei tulosta. Tyhmä ajatus. Työnsin kuononi takaisin käpälieni alle ja koitin saada unta.

Ilmeisesti onnistuin, koska heräsin uudelleen vasta päivällä. Tällä kertaa tiesin, että oli päivä, koska Mäntyviiksikin oli hereillä ja hän ei ollut koskaan hereillä yöllä ellei ollut hätätilanne. Pyysin ikikuningatarta leikkimään ja hän vei minut ulos. Sisareni jäivät nukkumaan pesään. Leikin hetken Mäntyviiksen kanssa sammalpallia ja pyyhälsin sitten jonnekin muualle. Kävelin ympäri leiriä tekemisen puutteessa. Lopulta päätin mennä syömään hieman aamiaista. Oppilaat aterioivat jonkin matkan päässä ja salakuuntelin hetken heidän keskusteluaan. He puhuivat harjoituksista ja mestareistaan. Syötyäni istuskelin (lumi)sateen suojassa ihan leirin laidalla pienessä kolossa. Katselin lumihiutaleiden leijailua. Ne kasautuivat maahan ohueksi peitteeksi. Mäntyviiksi oli kertonut, että jokainen niistä oli erilainen. Myös jokainen kissa oli erilainen. Se oli aika hienoa. Jokainen oli omanlaisensa. Toisaalta jotkut kissat näyttivät ihan identtisiltä vanhempiinsa verrattuna. Olin siis ikikuningattaren sanoista hieman hämilläni. Katselin, kun Rosmariinitassu käveli ohitseni. Hän seurasi soturia nimeltä Kärppämyrsky. Kärppämyrsky oli – minun näkökulmastani – kuin Rosmariinitassun isosisko tai ottoemo. Olisin halunnut itsellenikin emon. Ihan oman emon. Oma emoni kun siirtyi jonnekin elämän jälkeiseen maailmaan synnyttyäni. Toivoin todella, että tämä oli siirtynyt henkineen päivineen Pimeyden Metsään. Näkisin hänet ehkä sitten, kun kuolisin. Toivottavasti tapaisin silloin isänikin. Kumpikaan heistä tai kukaan meistä pennuista, kun ei ollut ikinä tavannut heitä tai tuntenut heitä. Se suretti minua hiukan mutta ei liikaa. Elämän ehdoilla mennään ja sitä rataa. Tosi optimistista. Tuhahdin.

Kirjoittaja: Käärmis

Lainepentu jakoi saaliin sisarensa kanssa ja pian sen jälkeen poistui parantajan pesästä tämän pyynnöstä, vaikka olisikin halunnut jäädä vielä vahtimaan tätä ja varmistamaan, että kaikki oli hänellä hyvin.
Nuori siniharmaa naaras antoi katseensa haravoida leiriä, mutta ei keksinyt mitään tekemistä itselleen. Hän olisi todella halunnut olla jo oppilas. Se olisi ollut niin paljon mielenkiintoisempaa.
Huokaisten hän kuitenkin suuntasi kohti pentutarhaa. Eihän hänellä oikein muutakaan tekemistä ollut. Ainoa asia, mitä pentu kuten hän saattaisi tehdä leirissä oli joko leikkiä tai nukkua, eikä häntä huvittanut muiden seura.
Lainepentu asettui makuulle pentutarhaan makuusammalille. Hän painoi päänsä etutassujensa päälle, sulki silmänsä ja asetti häntänsä kuonolleen. Se oli siniharmaan naaraan mielestä rennoin ja paras asento nukkua, joten hän nukkui monesti sillä tavoin.

//Uni//
Lainepentu katsoi Henkäystähteen. Hän katsoi pentua arvioivin katsein ja heilautti häntäänsä.
“Tule. Lähdet ulos kanssani. Sillä tavoin arvioin olisiko sinusta minun oppilaakseni”, päällikkö naukui. Lainepennun tassuja kutkutti, kun hän katsoi päällikköön. Hän heilutti häntäänsä innoissaan, mutta yritti muuten peittää intonsa.
“Mainiota, kiitos”, hän naukaisi yrittäen kuulostaa järkevältä soturilta eikä innokkaalta pikkupennulta. Henkäystähti lähti siis johdattamaan häntä ulos leiristä metsään. Lainepentu keskittyi koko ajan vain Henkäystähteen. Jos tällä olisi hänelle jotain tärkeää asiaa, hän ei halunnut haaveilla ja ohittaa hänen puheitaan täysin.
“No niin. Lainepentu, sinun tehtäväsi on näyttää mitä sinä jo osaat. Näytä mihin pystyt ja mitä olet saanut opittua ollessasi pentu”, Henkäystähti naukui pysähtyen. Lainapennun piti pinnistellä, ettei törmännyt suoraan päällikköön tämän pysähtyessä. Hän väisti hänet ja kiersi hänen vierelleen.
“Mitä teen ensiksi?” Lainepentu kysyi arvokkaalla äänellä katsoen klaaninpäällikköön. Hän yritti näyttää arvokkaalta ja vahvalta hänen edessään. Henkäystähti katsoi häneen hievahtamatta.
“En tiedä. Etsi vaikka jotain riistaa. Sinun piti näyttää taitojasi, joten näytä jotain”, päällikkö naukui pitäen katseensa koko ajan Lainepennussa. Pentu nyökkäsi ja asettui vaanimisasentoon. Hän haisteli ilmaa ja pian löysi hiiren.
Hän nappasi sen nopeasti ja toi sen päällikön luokse. Pian hän nappasi myös oravan ja sen jälkeen linnun. Henkäystähti näytti yllättyneeltä. Hän katsoi vaikuttuneesti Lainepentuun.
“Mainiota, tämä riittää”, hän naukaisi, nappasi oravan ja lähti suuntaamaan taas kohti leiriä. Lainepentu ahtasi linnun ja hiiren suuhunsa ja loikki päällikkönsä perään.

Lainepentu katsoi leirin laidalla kohti päällikön pesää. Olisipa hän oikeasti päässyt todistamaan itseään. Olisipa hän jo oppilas. Hänellä oli niin kamalan tylsää. Muut sentään pääsisivät kokoontumiseen, mutta hän ei. Tai ei kyllä monet muutkaan päässeet, mutta silti. Se ei muuttanut asiaa!

//Joku?

Kirjoittaja: Elandra

Olin nauttinut omasta rauhastani leirin pääaukiolla, kun huomasin Loskalauhan lähestyvän minua. Olin jopa hieman harmissani ja ärsyyntynyt, kun huomasin mustaturkkisen nuoren kollin tulevan juttelemaan minulle. Hän avasi keskustelun tervehtimällä, jonka jälkeen hän kysyi miten minulla ja tyttärilläni meni. Lampiväre, Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi olivat palanneet muiden mukana takaisin Kuolonklaaniin Eloklaanista jo kuita sitten. Kaikesta päätellen Loskalauha ei ollut vaihtanut kuulumisia itseään hieman vanhempien sotureiden kanssa, kun tämä ei ollut tietoinen siitä, miten he olivat kotiutuneet. Mutta toisaalta, en ollut minäkään. Lammikkoloikka oli ainoa pennuistani, jonka kanssa olin edes viime aikoina keskustellut. Varissulka edelleen kiukutteli, enkä tätä nykyä vaivautunut edes laskemaan kollia pojakseni. Jos hän todella inhosi minua niin paljon, ettei halunnut olla kanssani tekemisissä, niin ongelma oli hänen, ei minun. Olin tehnyt kaikkeni hänen eteensä ja hän kiitti minua siitä tällä tavalla, joten hän oli omillaan.
”Hyvin”, vastasin lyhytsanaisesti entiselle oppilaalleni. ”Mutta jos tahdot tietää mitä tyttärilleni kuuluu, on sinun kysyttävä sitä heiltä itseltään. Kenties sinun pitäisikin tutustua heihin paremmin, eikä olla täällä juttelemassa minun kanssani. Tiedät kai, että klaani tarvitsee uusia jäseniä, kun Pimeyden Metsä ei ole suonut uusia pentujakaan sitten lehtisateen.”

//Loska?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkölempi nyökytteli päätään.
”Oli suuri kunnia saada niin iso tehtävä isältä”, naaras naukui rauhallisella äänellä ja viittasi heidän tehtäväänsä Eloklaanin vartijoina, ”mutta kieltämättä kotona oleminen on ollut mukavaa. Toki siihen meni hetki totutella, ettei meidän täytynytkään enää tarkkailla muita taukoamatta. Olen yrittänyt keskittyä itseeni ja itseni kehittämiseen. On hyvä kehittää omia heikkouksiaan, jotta pärjää elämässä paremmin.”
Lätäkkölempi vilkaisi sisartaan, joka vuorostaan nyökytteli hitaasti päätään.
”Se kuulostaa ihan hyvältä”, Lampiväre tokaisi ja väläytti sisarelleen hymyn.
”Niinpä. Oletko sinä ajatellut, että yrittäisi kehittää esimerkiksi taistelutaitojasi? Siitä voisi olla hyötyä, jos klaanit ajautuvat uudelleen sotaan tai joku petoeläin käy kimppuun kesken partion”, Lätäkkölempi naukui mietteliäänä. Hän tiesi, ettei hänen sisarensa ollut edes keskivertotason taistelija, joten Lampiväreen olisi ollut hyvä panostaa enemmän heikkouksiinsa.
”Luuletko sinä, että uusi sota olisi tulossa?” Lampiväre kysyi ja siristi silmiään. Lätäkkölempi kohautti lapojaan.
”Minä luulen, että se tulee vielä joskus. Isä inhoaa eloklaanilaisia. Miten sinä luulet, että hän voisi lopun ikäänsä elää sovussa vihollistensa kanssa?” Lätäkkölempi kysyi, mutta jatkoi ennen kuin Lampiväre ehti vastata, ”mutta se ei ollut se pointti, vaan kysyin sinulta aivan muuta.”

//Lampi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto nyökkäsi, kun Hilleripilvi ehdotti tapaa saalistaa fasaanin. Hänelle suunnitelma siitä, että toinen soturi säiköyttäisi fasaanin häntä kohden ja hän nappaisi sen kuulosti hyvältä. Hän ajatteli jo mielissään muiden kissojen ilmeitä, kun he kantaisivat sen sisälle leiriin yhdessä. Siitä ainakin riittäisi heille syötävää hetkeksi.
“Lähdetään. Parempi pistää vauhtia, ennen kuin se fasaani päättää lähteä jonnekin, mistä emme sitä enää pääse nappaamaan”, tummanharmaa kolli naukaisi ja lähti seuraamaan Hilleripilveä, jonka hän antoi jäljittää fasaanin.
Hetken päästä Hilleripilvi pysähtyi ja nyökkäsi kohti läheistä pientä aukeaa. Lepakkohuuto tassutti varovasti kollin vierelle katsoen suuntaan, johon kolli oli viitannut. Siellä hän näki sen fasaanin. Hän vilkaisi Hilleripilveen, joka vilkaisi häneen.
“Lähden kiertämään sen taakse, joten ole valmiina”, kolli ilmoitti. Lepakkohuuto nyökkäsi ja asettui valmiiksi. Jos mikään menisi pieleen, – toivon mukaan kuitenkaan ei – tummanharmaa kolli olisi valmis syöksymään linnun perään. Kuitenkin sen suuri koko ja terävät kynnet ja nokka saivat kollin hieman hermostuneeksi – vaikka ei hän sitä koskaan olisi suostunut myöntämään.
Lepakkohuuto jännitti lihaksensa, kun huomasi Hilleripilven asettuneen valmiuteen ja antoi merkin, että oli valmis aloittamaan. Lepakkohuuto antoi hänkin merkin valmiudesta. Hän katsoi tarkkaan, kun Hilleripilvi päästi kovaäänistä ulinaa ja rynnisti lintua kohti. Aluksi se näytti harkitsevan hyökkäystä, mutta kurvasi sitten kauemmas kollista kohti piilossa kyyhöttävää Lepakkohuutoa.
Lepakkohuuto iski kyntensä suureen lintuun, kun se tuli vauhkoontuneena tarpeeksi lähelle. Se kuitenkin räpytteli siipiään ja heilutteli jalkojaan uhkaavasti. Se onnistui repimään hieman karvaa kollin kyljestä ja nokkimaan hänen tassuaan ikävästi. Kuitenkin vastustelusta huolimatta kolli onnistui lopulta tappamaan linnun niin, että sen liikkeet heikentyivät ja lopulta loppuivat täysin. Hän sihahti vielä linnun kuolleelle ruumiille ja alkoi nuolla nokittua ja veristä tassuaan. Se oli onnistunut saamaan haavoja kollin etutassuun ja haavoja kirveli suunnattomasti.

//Hilleri?

Kirjoittaja: Ampiainen

Makoilin sammalpedillä ja liikutelin kokeeksi vähän tassuani. Saisin mennä jo piakkoin takaisin pentutarhaan. Nousin Hitaanloisesti istumaan ja odotin lupaa lähteä takaisin pentutarhaan. Huomsin yllätäen sumutuulen ja päätin kysyä asiaa.
”Saanko mennä nyt takaisin pentutarhaan?”, kehräsin kysyvästi. Sumutuuli katseli minua hymyillen.
”Saat mennä kunhan et rasita sitä hetkeen”, sumutuuli myöntyi. Hihkaisin innokaasti ilosta ja laskeuduin sammalpediltä alas ja tassutin ulos pesästä ylpeänä. Tassutin kohti pentutarhaa ja sisälle päästyäni tassutin sammalpedille jonka jaoin pentuetoverieni kanssa, he kyllä taisivat olla jossain pesän ulkopuolella mutta minä halusin nyt nukkua joten käperyin maakualusilleni ja torkahdin oitis ja nukahdin.

Heräsin taas siinä pimeähkössä ja sumuisessa metsässä jossa syöksyaskel oli hyökkänyt kimpuuni. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin oitis edessäni kaikki kissat joiden kanssa olin läheinen ja joiden kanssa olin muutenkin puhunut. Kaikkien katseessa oli hullu katse ja jokaisella oli kynnet esillä tosin syöksyaskeleen turkki olikin jo veressä.. Se varmaan oli jäänyt viime yöltä minun vereni.. Kaikki kissat loikkivat päälleni näykien purien ja raapien kunnes he olivat nylkeneet minut yhteis voimin. Räpäytin silmäni peloissani auki ja päästin kovan uikutus äänen, onneksi pentutarhassa ei ollut ketään kuulemassa sitä.
*miksi.. Miksi..! Miksi näen nukkuesani unta missä kissoja joiden kanssa olen koskaan ikänäni juttustelut -tai ensimäisessä ainoastaan syöksyaskel. Hyökäävät kimpuuni ja tappavat minut?! Seuraavan kerran varmaan kaikki klaanin kissat tulevat ja tapavat minut!* kysyin hiljaa mielessäni sydän kurkussa ja itkuisena.

//joku saa tulla seuraa 😀

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuustassu tassutteli Aamuraidan vierelle. Hänet oli määrätty aamupartioon ja naaras sattui olemaan samassa partiossa. Se kelpasi valkoruskealle kollille hyvin. Aamuraita vaikutti hänestä ihan mukavalta kissalta.
“Huomenta Aamuraita!” kolli tervehti soturia kunnioittavasti ja nyökkäsi tälle. Aamuraita hymyili hänelle.
“Hyvää huomenta Hiljaisuustassu! Kuinka koulutuksesi on sujunut?” musta naaras kysyi.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Miten sinulla on mennyt, näin ihan yleisesti?”
“Minullakin on mennyt hyvin.”
“Mukava kuulla-” Hiljaisuustassu ei kerennyt jatkaa, kun hänen mestarinsa Lehtituuli saapui kaksikon luokse.
“Lähdetään. Matotaisto ei ole vielä täällä, mutta saa ottaa meidät kiinni. Omapahan on vikansa, kun on niin hidas”, naaras naukui ja lähti johtamaan oppilastaan ja Aamuraitaa ulos leiristä. Hiljaisuustassu pysytteli edelleen Aamuraidan vierellä.
“Lehtituuli on aina tällainen äkäpussi”, hän tuhahti hiljaa Aamuraidalle. Naaras vilkaisi häneen pieni huvittunut hymy naamallaan.
“Et saisi puhua noin mestaristasi”, hän naukaisi katsoen eteenpäin. Hiljaisuustassu vain puhahti hiljaa.
Hiljaisuus alkoi ympäröidä partiota, kunnes heidän takaansa alkoi kuulua ääniä. Partio pysähtyi ja kolmikko pörhisteli turkkejaan varautuneena. Kuitenkin esiin vain asteli Matotaisto.
“Tulithan sinä! Ihmettelin ajattelitko sittenkin vain jättää väliin”, Lehtituuli tuhahti ja lähti vain jatkamaan matkaa eteenpäin. Hiljaisuustassu töllisteli kollia vielä hetken ja lähti sitten mestarinsa perään Aamuraita edellään.

Hiljaisuustassu näki leirin jo lähenevän. Hän ravisteli tassujaan samalla, kun tepasteli ohuessa lumi ja kuura kerroksessa.
“Minusta oli mukavaa jutella ja partioida kanssasi, Aamuraita”, kollioppilas naukui kohteliaasti. Soturitar hymyili hänelle.
“Sinunkin kanssasi on oikein mukavaa olla”, hän vastasi samalla, kun asteli sisään leiriin. Hiljaisuustassu hymyili. Hän käänsi nyt katseensa muualle ja Aamuraita tassutti pois. Valkoruskea kolli huomasi Kamomillatassun. Tämä jutusteli hieman Syöksytassun kanssa, kunnes soturi tassutteli pois. Hiljaisuustassu tepasteli nopeasti tuoresaaliskasalle, nappasi sieltä oravan ja meni naaraan luokse.
“Hei Kamomillatassu! Saako tähän istua?” kolli kysyi viitaten hännällään naaraan viereen.

//Kamo?