Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleritassu kuljetti arvostellen katsettaan Pyräkkäpirussa, joka oli juuri juossut partion kiinni ja vajonnut heti sen jälkeen uudestaan ajatuksiinsa. Oli vaikea uskoa, että tämä kolli oli sukua Kaamoskukalle – vieläpä niinkin läheistä kuin pentuetoveri. Tämä ei ollut läheskään yhtä hyvännäköinen saati karismaattinen kuin velipoikansa. Hilleritassun mielestä kollia parhaiten kuvasi “tylsän tavanomainen”.
LITS. Hän tunsi astuvansa jonkin märän ja limaisen päälle ja katsahti tassuihinsa silmät leviten. Hänen jalkansa alle oli liiskautunut märkä, haiseva sieni.
“Hyi ällö!” hän ähkäisi ja ravisteli tassuaan niin että lemuavat rippeet lentelivät ympäriinsä. Hän nuuhkaisi tassunpohjaansa ja melkein yökkäsi.
“Hei, katso vähän, mihin tähtäät!” Pyräkkäpirun närkästynyt murahdus kuului jostakin Hilleritassun sivusta, mutta hän oli liian järkyttynyt sottaantuneesta käpälästään, ettei hän vähät välitti siitä.
Hän yritti lipoa muussaantunutta sientä pois, mutta oli jälleen vähällä antaa ylen jo pelkästä hajusta.
Pyräkkäpiru huokaisi. “Tuolla on lammikko, käy pesemässä tassusi siinä”, soturi opasti.
Hilleritassun silmät kirkastuivat ja hän vaappui hieman kummannäköisesti lätäkön luokse, sillä hänestä tuntui epämiellyttävältä kävellä sillä jalalla, joka oli ollut kontaktissa sienen kanssa. Hän upotti tassunsa veteen ja pyöritteli sitä siinä hyvän tovin, kunnes se tuntui puhtaalta.
“Paljon parempi”, kolli puhisi huojentuneena.
“Hilleritassu, mitä ihmettä sinä puuhaat?” Kuuraturkin ärtynyt ääni sai Hilleritassun säpsähtämään. Hän kiepahti ympäri ja huomasi muun partion pysähtyneen odottamaan häntä. “Tuollaiset lätäkköleikit kuuluisi jättää pentutarhan väelle.”
Hilleritassu olisi halunnut vajota maan alle. Hän kipitti kiireesti takaisin muiden luokse korvat luimussa ja häntä riipuksissa. Onneksi Kaamoskukka ei ollut paikalla näkemässä hänen nöyryyttävää hetkeään.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Surumielinen laulu kajahti taivaalta muuttolintuparven lentäessä partion ylitse. Nostin katseeni taivaalle ja ehdin nähdä, miten parvi katosi kuusen latvojen taa. Niiden töräyttelevä ääntely kuului yhä jossakin kaukaisuudessa.
“Pyräkkäpiru, pane vauhtia niihin käpäliin äläkä vain töllistele taivaalle kuin mikäkin idiootti!” Kuuraturkki murahti jostain edestäpäin. Siirsin huomioni vastahakoisesti taivaalta takaisin maan tasalle ja huomasin muun partion ehtineen useamman hännänmitan päähän. Hölkkäsin heidät kiinni.
Metsä oli saanut lehtisateen myötä aivan uuden ilmeen. Lehtipuiden lehdet olivat vaihtaneet väriään ja niitä tipahteli tasaiseen tahtiin koristamaan metsänpohjaa. Maasta oli noussut monenlaisia sieniä, joista jotkut haisivat niin tymäkälle, että se sai minut nyrpistämään nenääni.
Vuodenajan vaihtuminen merkitsi myös tietysti muuttolintujen lähtöä. Jo useiden päivien ajan olin seurannut taivaankannen halki matkustavia äänekkäitä lintumuodostelmia. Niiden näkeminen aiheutti minussa haikeutta – ja tavallaan myös tietynlaista katkeruutta. Joka hiirenkorva ne tulivat vain lähteäkseen heti viherlehden loputtua. Ihan kuin ne eivät olisi voineet sitoutua pidemmäksi aikaa.
Sellaisten olentojen kanssa ystävystyminen oli silkkaa masokismia. Hädin tuskin ehdit oppia tuntemaan tyyppejä, kun ne jo kohta ovat lentämässä kauas pois luotasi.
Tavallaan minusta oli kuitenkin lohdullista tietää, että ne palaisivat taas ensi hiirenkorvana. Mutta toisaalta se oli vasta monen kuun päästä ja paljon asioita ehtisi tapahtua siinä välissä.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//PANTTIVANKI

Vaikka kiven alla olevassa onkalossa oli hiljaista, Leimusilmän päässä pauhasi. Kuolonklaanilaiset olivat vieneet hänen mestarinsa muutama päivä sitten eikä naaraasta ollut kuulunut sen koommin. Hänen vatsansa oli murehtimisesta kipeä. Mitä he Liljatuulesta halusivat? Minne hänet oli viety? Oliko hän ylipäätään enää elossa?
Mesitähti oli parhaansa mukaan yrittänyt lohduttaa häntä, mutta suurin osa kollin rohkaisevista sanoista oli mennyt hänen toisesta korvastaan sisään ja tullut toisesta ulos. Positiivisena pysyminen tuntui turhalta, kun heillä kummallakaan ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonklaanilaiset olivat saattaneet tehdä parantajanaaraalle. Epätietoisuus söi parantajaoppilasta sisältä päin.
“Muistan edelleen kuin eilisen sen päivän, kun saavuit Eloklaaniin.” Leimusilmä käänsi ahdistuneen katseensa Mesitähteen, joka katseli häntä vihreillä silmillään. Päällikön naamalla oli lämmin hymy. “Muistatko sinä mitä silloin tapahtui?”
Kysymys avasi jonkin oven Leimusilmän muistoihin: hän näki mielessään välähdyksiä ketusta, yhteen louskuvista pedonleuoista. Veden kohinaan yhdistyi lähestyvän vaaran uhkaava murina. Kun hän jo luuli olevansa mennyttä, pelastus saapui paikalle hurjan kissajoukon muodossa.
“Pakenin kettua”, Leimusilmä naukui hiljaa uppoutuessaan muistojen virtaan. “Se haavoitti minua jalkaan, mutta sinä ja muut eloklaanilaiset pelastitte minut. Tarjositte minulle apua – sanoitte teillä olevan kissa joka osaa parantaa haavat. Niinpä minä lähdin mukaanne, ja perillä tapasin Liljatuulen.” Hänen kurkkuunsa nousi pala, kun hän muisteli kokemaansa ystävällisyyttä ja huolenpitoa ensimmäisenä päivänään Eloklaanissa. Se oli ollut aivan uutta hänelle.
“Muistan etten ollut uskoa sinua ja Liljatuulea pentuetoveruksiksi, kun kuulin Liljatuulen kertovan siitä minulle ensimmäisen kerran”, hän naurahti käheästi ja vilkaisi Mesitähteen huvittunut ilme naamallaan. “Näytätte ihan erilaisilta. Mutta sydämiltänne olette molemmat epäilemättä samasta puusta veistettyjä.”

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

//PANTTIVANKI

Liljatuuli oli viety aivan noin vain. Kuolonklaanilaiset olivat tulleet ja pakottaneet sisareni mukaansa. Salaa toivoin, että hänet olisi vapautettu koska Eloklaani tarvitsi parantajaa, mutta tiesin, ettei se voinut olla totta. Siitä oli jo ainakin useampi päivä, kun Liljatuuli oli viety. Kukaan ei ollut kertonut meille, mitä sisarelleni oli tehty. Kuolonklaanilaiset taisivat nauttia siitä, kun he pitivät meitä pimennossa ja salasivat meiltä mitä ulkopuolisessa maailmassa tapahtui. Minä olin äärettömän huolestunut. Pelkäsin, että olin nähnyt Liljatuulen viimeistä kertaa elossa.
Huomasin, että Liljatuulen lähtö oli vaikuttanut myös Leimusilmään. Yritin olla kollin tukena, vaikka se olikin vaikeaa. En tiennyt arvostiko Leimusilmä minun läsnäoloani tai sanojani, mutta en halunnut olla hiljaa. En halunnut, että vajoaisimme epätoivoon ja surkeuteen. Meidän oli uskottava, että vielä jonain päivänä pääsisimme pois täältä. Jonain päivänä kuolonklaanilaiset ymmärtäisivät, miten suuren virheen he olivat tehneet. Olin varma, että niin kävisi vielä. Eivät kuolonklaanilaisetkaan voineet olla niin pahoja, että he jatkaisivat tätä loputtomuuksiin.
”Muistan edelleen kuin eilisen sen päivän, kun saavuit Eloklaaniin”, yritin aloittaa keskustelua Leimusilmän kanssa. Käänsin vihreän katseeni kolliin ja hymyilin lämpimästi:
”Muistatko sinä mitä silloin tapahtui?”

//Leimu?

Kirjoittaja: Elandra

Hilleritassu: 4kp –

Lepakkotassu: 20kp! – Lepakkotassu on nyt kerännyt vaadittavat pisteet ja tarinat tullakseen soturiksi. Voit hoitaa nimityksen kun tahdot.

Aaltosalama: 16kp –

Rosmariinitassu: 6kp – Soturin pisteet kasassa, oppilaana vielä 3 tarinaa ja harjoitukset kirjoittamatta ennen kuin Rosmariinitassu voi ansaita soturinimensä.

Sulkavirta: 12kp –

Kaamoskukka: 5kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lepakkotassu ei malttanut leikkiä hengetöntä tarpeeksi pitkään ja raotti silmiään hitusen, mikä riitti Aaltosalamalle paljastamaan kollin bluffin. Hetkessä hän oli jo kiinni oppilaan kurkussa, hampaat kevyesti tämän pehmeään nahkaan upotettuna.
”Kuolit”, hän naukaisi suu täynnä karvaa, irrotti otteensa ja vetäytyi sitten vähän kauemmaksi, jotta oppilas pääsi nousemaan ylös. Lepakkotassu kömpi käpälilleen hännällään äkäisesti viuhtoen, samalla mutisten jotakin epämääräistä.
Kun Lepakkotassu pyysi saada koittaa uudestaan, Aaltosalama vilkaisi jälleen taivaalle. Taivaanrannassa näkyi vielä heikko kajo, mutta muuten oli jo ihan pimeää.
”Hyvä on, kokeillaan vielä kerran, mutta sitten meidän on palattava”, soturitar päätti lopulta ja käski sen jälkeen Lepakkotassua ottamaan paikkansa.
Kun kolli oli asemissa, Aaltosalama hyökkäsi jälleen häntä päin. Lepakkotassu yritti harhauttaa, aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla, mutta Aaltosalama osasi ennakoida hänen liikkeensä ja pääsi iskemään puolustuksen läpi.
Ei aikaakaan, kun vanha asetelma oli taas kohdillaan. Aaltosalama painoi Lepakkotassua maata vasten ja samassa tämä valahti hervottomaksi hänen otteessaan. Aaltosalama odotti hännänpää keskittyneesti heiluen. Hän oli valppaana viiksikarvankin nykäisyn varalta, ihan minkä vain pikkueleen, joka olisi voinut paljastaa oppilaan esityksen.

//Lepakko?

Kirjoittaja: Käärmis

Aaltosalama myöntyi, mutta päätti ensin kuitenkin viimeistellä ateriansa. Lepakkotassu seurasi hieman sivummalta hänen ateriointiaan ja ryhtyi sukimaan omaa turkkiaan tarkasti odotellessa. Tumma kolli halusi pitää sen siistinä ja hyvännäköisenä.
Pian Lepakkotassu huomasi turkissaan kamalan takun, ja alkoi heti ratkoa sitä kiivaasti. Hän ei halunnut sellaisia kamalia takkuja turkkiinsa, varsinkaan silloin, kun oli juuri lähdössä harjoituksiin mestarinsa kanssa!
Kolli sai juuri ja juuri turkkinsa suittua, kun Aaltosalama saapui takaisin hänen luokseen viedäkseen tämän nyt harjoittelemaan. Lepakkotassu loikkasi pystyyn ja seurasi tynkä häntä pystyssä naarasta.
He kulkivat metsässä hetken, kunnes Aaltosalama pysähtyi pienelle aukiolle ja kääntyi oppilastaan kohden, ilmeisesti merkiksi, että tämä oli se paikka, jossa he tulisivat tänään harjoittelemaan. Naaras kertoi, että he harjoittelisivat, jotain liikettä, joka voisi joissain tilainteissa pelastaa jopa kollin hengen.
Lepakkotassu vilkaisi Aaltosalaman ohitse nopeasti, mutta höristi sitten korviaan kuunnellen mestariaan tarkkaan. Hän halusi nyt todella osata. Hän halusi näyttää, että hänessä oli ainesta Kuolonklaanin tulevaksi päälliköksi!
Kuitenkaan Aaltosalama ei kertonut hänelle miten liike toimisi, vaan määräsi vain Lepakkotassun hyökkäämään kimppuunsa ja saamaan hänet maata vasten. Kolli ei täysin ymmärtänyt mikä oli juonen juju, mutta antoi silti olla. Hän ryhdistäytyi ja heti merkistä syöksyi suoraan kohti mestariaan.
Lepakkotassu hämmästyi omista taidoistaan, kun hän onnistuikin horjuttamaan mestariaan, ja lopulta vielä kaatamaan tämän. Naaras pyristeli hänen allaan ja kolli tunsi suurta mielihyvää ajatellessaan, että oli voittanut oman mestarinsa.
Kuitenkin asiat kääntyivät päälaelleen, kun Aaltosalama yhtäkkiä valahti veltoksi. Hän hellitti otettaan hämmentyneenä ja ajatteli, että ehkä naaras oli luovuttamassa? Mutta sen sijaan hänen mestarinsa olikin vetänyt häntä nenästä. Soturitar ponkaisi ylös ja sai Lepakkotassun lentämään nurin. Kolli päästi pienen pihahduksen tömähtäessään yhtäkkiä kovalle maalle, ja tuntiessaan Aaltosalaman laskevan tassunsa hänen rinnalleen.
Lepakkotassu tunsi suunnatonta ärtymystä ja noloutta siitä, että oli ollut niin hölmö. Hän tuhahti vihaisesti ponnistaessaan itsensä takaisin jalkeille Aaltosalaman samalla selittäen liikettä. Naaras kertoi, miten liike toimi ja myös, että hänen pitäisi olla mestariaankin uskottavampi.
*Minusta tuo oli jo melko uskottavaa. Miten minä muka pystyn parempaan? Tai siis tietenkin minä pystyn!* kolli ajatteli mielessään.
“Haluatko kokeilla liikettä itse?” Aaltosalaman nauku keskeytti Lepakkotassun ristiriitaiset ajatukset. Kolli nyökkäsi tarmokkaasti ja meni asemiin. Aaltosalama hyökkäsi häntä kohti ja kolli koetti väistää parhaansa mukaan. Hänen hitautensa oli suuri este ja Aaltosalama sai hänet nopeasti tömäytettyä maahan. Lepakkotassu tiesi, että tämä oli se tilaisuus.
Heti maan hivellessään hänen turkkiaan kolli muuttui veltoksi kuin isku olisi vienyt hänestä kaiken elollisen. Hän yritti pysyä hengittämättä ja täysin liikkumatta, mutta ei ollut tarpeeksi kärsivällinen ja yritti nähdä Aaltosalaman ilmeen. Kolli liikahti vähäsen ja raotti silmiään ja heti Aaltosalama oli hampaat hänen kurkullaan, kuin hän olisi aikonut repäistä sen auki.
“Kuolit”, naaras naukaisi ja päästi Lepakkotassun nousemaan pystyyn. Kolli tuhahti taas kerran ärtyneesti. “Epäreilua”, hän mumisi ja viskoi häntäänsä hetken vihaisesti.
“Voinko koittaa tuota uudelleen? Tällä kertaa yritän sinnitellä pidempään!” Lepakkotassu pyysi äänessään pieni katkeruuden kaiku. Hän ei halunnut hävitä! Hän ei suostunut näyttämään häviäjältä!

//Aalto?

Kirjoittaja: Aura

Väläytin hampaitani klaanitoverilleni Susimielelle, jonka suusta roikkui pulska ja mehevä hiiri. Tuo hiiri kuului minulle, minä olin nähnyt sen ensin ja se oli ainoa minkä haluaisin syödä.
“Se on minun, minä näin sen ensin”, murisin suurikorvaiselle kollille ja loksautin hampaani yhteen Susimielen kuonon edessä. Jostain syystä kolli ei pudottanut hiirtä heti käpäliini ja luikkinut tiehensä, vaan soturi katsoi minua edelleen hämmentyneenä.
“Ei se ole sinun, kun se on jo minulla. Mutta me voimme kyllä jakaakin”, Susimieli tarjoutui hieman epäselvästi maukuen, mutta hänen kasvoilleen piirtyi aurinkoinen hymy. Meinasin revetä nauruun, oliko toinen tosissaan? Että minä jakaisin oppilaalta tuoksuvan puoliverisen kanssa yhtään mitään? Pah, ehkä Susimielen unissa korkeintaan!
“Luuletko, että minulla on aikaa jakaa riistaa alempiarvoisen kanssa? No, hiiri tänne vai eikö sana kuulu”, tiuskahdin ja tartuin hiirtä hännästä. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla..
“Ei käy, se on minun!” Susimieli piipitti, mutta sain hiiren itselleni yhdellä riuhtaisulla. Pah, se oli ollut vähän liiankin helppoa.. Kuin olisi vienyt pennulta sammalpallon.
“Minä olen sinua ylempänä, luuletko että sinä todella saat viedä jotain mikä kuuluu minulle? Jos vielä kerrankin uhmaat minua, pidän huolen että sinä et syö päiväkausiin mitään”, nau’uin toiselle matalalla äänellä ja sanojeni vahvisteeksi tuuppasin toista hieman. Pitäisi pyytää Hilleritassua pitämään Susimieltä silmällä ja raportoimaan minulle, jos Susimieli uhmaisi häntäkin..

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta istui leirin pääaukiolla ja silmäili malttamattomana leirin sisäänkäynnin suuntaan. Sen edustalla seisoi kaksi kuolonklaanilaissoturia vartiossa. Harmaanruskea naaras tunnisti kaksikon vaivatta olevan Pikiturkki ja Matotaisto. Sulkavirta ei suinkaan tarkkaillut leirin sisäänkäyntiä vartioivia kissoja, vaan hän odotti Lokkimielen saapuvan leiriin. Siitä oli jo aivan liian kauan aikaa, kun naaras oli edellisen kerran nähnyt niin rakkaan poikansa. Ikävä oli jo hellittänyt otettaan Sulkavirrasta edes vähän. Hän kykeni elämään tavallista elämää, vaikka Lokkimieli elikin tätä nykyä Eloklaanin reviirillä eikä Kuolonklaanissa. Sulkavirta oli tyytyväinen siitä, että poika oli ansainnut Henkäystähden luottamuksen. Lokkimieli oli hyvä soturi, josta koko Kuolonklaani sai olla ylpeä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, vaikkei kolli ollutkaan täysin puhdasverinen kuolonklaanilainen.
Sulkavirta valpastui, kun sisäänkäynniltä kantautui askeleita. Naaras nousi seisomaan, sillä hän ei innostukseltaan malttanut istua rauhassa paikoillaan. Kun tuttu, harmaavalkoinen kissa asteli ulos piikkihernetunnelista, Sulkavirta lähti ripein askelin kävelemään häntä kohti. Leveä hymy piirtyi naaraskissan kasvoille, kun tämä kohtasi poikansa pitkästä aikaa.
”Voi Lokkimieli! Et arvaakaan miten paljon olen kaivannut sinua! On niin ihana nähdä sinut taas. Miten sinä voit? Onko Eloklaanissa ollut rauhallista?” Sulkavirta kysyi kovaäänisesti kehräten. Hän antoi pojalleen tilaa astua pois leirin sisäänkäynniltä ja kaksikko siirtyi hieman kauemmas sitä vartioivista sotureista.
”Ihana nähdä emo, minäkin olen kaivannut sinua”, Lokkimieli naukui lempeästi hymyillen, kunnes vakavoitui, ”työtä riittää kyllä, mutta olen saanut pidettyä eloklaanilaiset hyvin kurissa. Henkäystähden pelottelu toimi myös. Viime päivät ovat olleet aiempaa rauhallisempia.”
Sulkavirta katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa, josta hän oli ylpeämpi kuin kenestäkään.
”Olen niin ylpeä, että sinulta löytyy tuollaista auktoriteettia. En ihmettelisi, jos sinusta tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö”, Sulkavirta kehräsi iloisesti. Vaikkei soturi pitänyt siitä, että eloklaanilaisia alistettiin, Sulkavirta rakasti nähdä poikansa onnistuvan ja olevan tyytyväinen itseensä.
”Niin, eihän sitä tiedä jos niin tapahtuukin”, Lokkimieli naukaisi lapojaan kohauttaen. Sulkavirta oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei ollut olemassakaan yhtä hienoa soturia mitä Lokkimieli oli.
”Miten sinä olet viihtynyt Eloklaanissa? Oletko tutustunut eloklaanilaisiin?” raidallinen naaraskissa vaihtoi aihetta. Lokkimieli katsahti emoonsa ja kohautti taas lapojaan.
”Olisin minä ennemmin täällä kotona sinun kanssasi, jos saisin itse päättää. Toisaalta olen oppinut Eloklaanissa eläessäni paljon hyödyllisiä asioita kurinpidosta ja muusta tärkeästä”, Lokkimieli kertoi tyytyväisesti. Hän piti pienen tauon ennen kuin vastasi emonsa toiseen kysymykseen:
”En sen enempää kuin on ollut pakko. Tunnen suurimman osan kyllä nimeltä, mutta se siitä.” Sulkavirta nöykkäsi. Hän oli iloinen, ettei Lokkimieli näyttänyt vihaavan eloklaanilaisia yhtä verisesti kuin Henkäystähti ja moni muu kuolonklaanilainen. Sulkavirta ajatteli, että nyt olisi hyvä hetki kertoa Lokkimielelle siitä, että hänen isänsä veljet asuivat tänäkin päivänä Eloklaanissa. Hän ei ollut varma oliko kolli kuullut siitä jotain kautta jo, mutta naaraan mielestä oli tärkeää, että Lokkimieli tiesi enemmän tausastaan. Eivät Eloklaanissa elävät Haavemuisto ja Uskolintu oikeasti olleet sukua Ruskalinnulle, mutta kahden eloklaanilaissoturin vanhemmat olivat kasvattaneet Ruskalinnun omana poikanaan, kun tämä oli pentuna viety pois Kuolonklaanista. Ruskalintu oli aina pitänyt kaksikkoa veljinään.
”Tiedätkö sinä Eloklaanista soturit nimeltään Uskolintu ja Haavemuisto?” Sulkavirta kysyi ja kallisti pienesti päätään. Lokkimieli nyökkäsi empimättä päätään:
”Tiedän. Haavemuiston on aiheuttanut viime aikoina paljon ongelmia.” Sulkavirran kasvoille piirtyi hitusen pettynyt ilme. Lokkimieli ei ehkä pitäisi siitä, kun kuulisi Haavemuiston olevan isänsä veli.
”Tiesitkö sinä, että he ovat sinun isäsi Ruskalinnun veljiä? Erityisesti Uskolintu oli minun tukenani silloin, kun sinun isäsi kuoli”, Sulkavirta kertoi lämpimästi hymyillen. Hän toivoi, että Lokkimieli voisi tutustua edes jotenkuten isänsä puolen sukulaisiin, vaikka ystävystyminen eloklaanilaisten kanssa olikin kiellettyä. Sulkavirta uskoi, että Uskolintu voisi kertoa Lokkimielelle enemmän Ruskalinnusta ja siitä, millainen kolli oli ollut Lokkimielen ikäisenä.

//Lokki?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama vilkaisi oravaa viimeistelevien ystäviensä suuntaan, kun Lepakkotassu esitti toiveen päästä harjoittelemaan. He näyttivät jättäneen hänelle rippeet, niin kuin hän oli pyytänytkin. Totta puhuen naaras olisi paljon mieluummin jäänyt loppuillaksi leiriin odottamaan Varissulan vapautumista velvollisuuksistaan voidakseen viettää aikaa tämän kanssa kuin lähtenyt uudelleen ulos oppilaansa kanssa. Mutta toisaalta hänellä oli myös omat velvollisuutensa Lepakkotassua kohtaan, ja enemmän kuin mitään muuta hän halusi olla hyvä mestari ja soturi ja välittää nämä ominaisuudet myös holhokilleen.
”Hyvä on, lähdetään ulos kunhan olen syönyt loppuun”, hän suostui lopulta ja viittasi oppilastaan menemään odottamaan leirin sisäänkäyntitunnelin lähelle. ”Minulla ei kestä kauaa.”
Hän palasi takaisin Sulkavirran ja Tattihallan luo ja rouskutteli oravan rippeet menemään. Sen jälkeen hän hyvästeli nopeasti ystävänsä ja lähti Lepakkotassun luo.

Taisteluliikkeet eivät kuuluneet Aaltosalaman erikoisosaamiseen. Hän oli kyllä kehittynyt niissä jonkin verran, kiitos Varissulan erityisopetuksen, mutta hän oli kaukana mestarista. Kuitenkin Lepakkotassun mestarina yksi hänen tehtävistään oli välittää kollille tietonsa tästä jalosta lajista, ja niin hän myös aikoi tehdä.
”Tänään harjoittelemme liikettä, joka parhaimmillaan voi pelastaa jopa henkesi”, hän naukui kääntyessään kasvotusten Lepakkotassun kanssa heidän saavuttuaan pienelle metsäaukiolle. Tummaturkkinen oppilas höristi korviaan keskittyneesti. ”Aloitetaan sillä, että sinä hyökkäät kimppuuni ja yrität saada minut maata vasten.”
Mestarinsa merkistä oppilas syöksähti itseään huomattavasti kookkaampaa kissaa kohti. Aaltosalama puolustautui tahallaan kelvottomasti antaakseen kollille mahdollisuuden kaataa hänet.
Kun hän lopulta makasi maassa kollin alla, ensin muka yrittäen tempoilla itsensä irti, hän valahtikin veltoksi. Tuntiessaan Lepakkotassun otteen höllentyvän hiukan, hän ponnisti itsensä täydellä voimalla ylöspäin, pudottaen nuoren kollin päältään. Samassa hän kiepsahti ympäri oppilasta kohti ja painoi tassunsa tämän hännän päälle.
Kyseessä oli liike, jonka Varissulka oli opettanut hänelle joitakin kuita sitten. Siitä oli ollut hänelle iso apu taistellessaan sodassa eloklaanilaisia vastaan.
”Kuolleen esittäminen on tehokas tapa hämätä vastustajaasi löysäämään otettaan, jotta pystyt yllättämään hänet ja pääsemään irti jäädessäsi puristuksiin”, Aaltosalama ravisteli turkkiaan ja katsahti tyynesti oppilaaseensa, joka oli juuri päässyt takaisin tassuilleen. ”Oikeassa taistelussa sinun on oltava vakuuttavampi kuin minä olin nyt, jotta se onnistuu varmasti. Pienikin lihaksen värähdys voi paljastaa aikeesi vastustajallesi, ja siinä tapauksessa sinä olet oikeasti kuollut.” Hän vilkaisi hämärtyvälle taivaalle mietteliäänä. Heillä olisi vielä aikaa harjoitella. ”Haluatko kokeilla liikettä itse?”

//Lepakko?

Kirjoittaja: Saaga

Kuljin Sulkvirran perässä metsikössä. Minulle oli kerrottu, ettei metsästyspartion aikana saisi höpöttää liikaa, joten koitin parhaani mukaan pitää suuni kiinni. Sulkavirta pysähtyi ja seisahduin hänen vierelleen. Muu patio jatkoi matkaa.
“Mitä me teemme?” kysyin todella hiljaa. Sulkavirta vaiensi minut hännän heilautuksella. Kun muut klaanitoverimme olivat kuulomatkan päässä meistä, Sulkavirta avasi taas suunsa. Hän selitti, että voisimme erkaantua nyt muista ja lähteä etsimään jotain jolla harjoittaa minun saalistustaitojani.
“Haluan myös, että kehität kärsivällisyyttäsi ja opit siihen, ettet kysele vaan odotat rauhassa ohjeita. Niistä taidoista on tulevaisuudessa vain hyötyä”, Sulkavirta naukui ja lähti kävelemään varovaisesti toista polkua pitkin. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan mestariani.

Hetken kuljettuamme – hiljaisina tietysti – Sulkavirta pysäytti minut taas. Olin pysynyt hiljaisena sen voimalla, että sain tilaisuuden muistaa jokaisen käännöksen minkä olimme tehneet.
“Haistatko jotain erityistä?” mestari naukui nenä väristen. Päättelin sanoista, että minun pitäisi haistaa jotain erityistä. Maistelin ilmaa tarkkaillen. Erotin hajuista yhden, jonka olin haistanut ennenkin ja tunnistin sen tuoreeksi oravaksi. Emo oli joskus pentuna tuonut minulle sellaisen!
“Haistan oravan!” hihkaisin mutta en kovaa.
“Hiljempaa!” Sulkavirran sähähdys oli terävä ja hieman ärsyyntynyt. Huomasin ympäristöä tarkkailevan oravan juuri ajoissa ja rymistelin sitä päin vauhdilla. Se lähti kohti puuta mutta päätin riskeerata ja loikata sitä päin. Kynteni tavoittivat juuri otuksen pörröisen hännänpään ja viskaisin eläimen maahan. Onneksi Leppävarjo oli opettanut minulle kuinka tappaa saaliseläin juuri edellispäivänä, joten sain oravalta hengen pois nopealla ja kohtalaisen sulavalla puraisulla.
“Hyvä”, Sulkavirta naukui. En saanut ilmeestä tai äänestä mitään vihjettä siitä oliko naaras ylpeä vai ei, mutta se ei nyt ollut suurin asia mielenipäällä. Roikotin ylpeydestä pahkahtuen ensimmäistä saalistani hampaistani ja hymyilin.
“Ensikerralla voisit kuitenkin kuunnella ohjeitani”, Sulkavirta naukui. Nyökkäsin ja laskin oravan maahan hieman pettyneenä. Olisin halunnut oikeita kehuja tai jotain mutta Sulkavirran äänensävy ei kuulostanut kehuvalta.
“Anteeksi.”

Kirjoittaja: Käärmis

Aaltosalama johdatti oppilaansa sivummalle ja kysyi oliko tällä jokin hätänä. Lepakkotassu ei tiennyt miettikö naaras tätä oikeasti vai kysyikö hän sitä vain muodon vuoksi, mutta ei jäänyt asiaa pohtimaan saatika selvittelemään.
“Eihän minulla toki mikään ole varsinaisesti hätänä, mutta halusin tiedustella, miksi minä en ole päässyt Eloklaaniin vartioimaan? Ja myös haluaisin mielelläni lähteä, vaikka taisteluharjoituksiin, jos se olisi millään mahdollista”, kolli naukui kunnioittavaan sävyyn, vaikka ei mestariaan sen suuremmin kunnioittanut kuin muitakaan. Hän halusi olla kunnioittava naarasta kohtaan, jotta saisi tahtonsa läpi hieman suuremmalla mahdollisuudella.
Lepakkotassu katseli Aaltosalamaa ja pohti, mitä tämä mahtoi miettiä. Hän ei osannut tulkita hänen ilmettään kamalan hyvin, mutta toivoi jotain hänelle positiivista tulevan ulos naaraan suusta.
“Minä en päätä siitä kuka menee Eloklaaniin ja kuka jää tänne. Sinun täytyisi sopia asiasta Henkäystähden kanssa”, punaruskea soturi naukaisi. Lepakkotassua pisti vihaksi, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin.
“Vai niin. No, kuitenkin toivoisin edelleen, että voisimme mennä harjoituksiin, sillä minun tekisi kovasti mieli saada jotakin tekemistä”, tummanharmaa oppilas naukui antaen itsensä kuulostaa poliittisemmalta ja järkevämmältä, mitä hän tosiasiassa oli. Hän piti katseensa koko ajan tarkasti Aaltosalaman silmissä ja yritti näyttää mahdollisimman vakavalta ja totiselta.

//Aalto

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama oli ollut nautiskelemassa metsästyspartiossa nappaamaansa oravaa yhdessä Tattihallan ja Sulkavirran kanssa, kun hänen oppilaansa Lepakkotassu marssi heidän luokseen. Oppilas pyysi häntä tulemaan sivummaksi juttelemaan, sillä tällä oli kuulemma hänelle hieman asiaa.
Aaltosalama kohotti vähän ihmeissään kulmiaan, mutta vääntäytyi sitten ylös. Hän katsahti kahteen toveriinsa ja nyökkäsi heille. ”Säästäkää minulle rippeet.” Sitten hän viittoi Lepakkotassun peräänsä ja johdatti tämän leirin reunalle, jossa ei näkynyt muita kissoja.
Hän käännähti oppilaansa puoleen ja katsoi tätä odottavasti. ”Onko jokin hätänä?” Hän kallisti kysyvästi päätään.
Lepakkotassu oli ollut hänen oppilaansa jo jonkin aikaa, mutta eipä siinä sen ihmeellisempää: hän oli yhtä lailla nuori ja toisinaan hoppuileva aivan kuten hänen ikäiset kissansa yleensä. Joskus se meni iän myötä ohi, joskus se oli pysyvä piirre persoonallisuudessa. Joka tapauksessa Aaltosalama aikoi tehdä parhaansa Lepakkotassun koulutuksen kanssa kuten oli tehnyt Narsissikajonkin kanssa.
Hänen oli myönnettävä, että oppilaan kouluttaminen tavallisten soturin velvollisuuksien rinnalla vei paljon hänen ajastaan Varissulan kanssa, mikä harmitti häntä kovasti, mutta hän kestäisi sen kyllä.

//Lepakko?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkotassu tassutti sisään leiriin varpunen hampaissaan. Hän kantoi saalistaan ylpeästi rintaansa röyhistäen. Se oli vielä pullea ja aika isokin. Kollista se oli mainio saalis, kun ajatteli miten nopeasti lehtisade eteni.
Hän kulki lyhyillä jaloillaan äkkiä tuoresaaliskasalle ja laski linnun siihen ylpeänä. Lepakkotassu katsoi ympärilleen toiveikkaasti etsien kissaa, jolle olisi voinut pröystäillä nappaamastaan linnusta.
Kuitenkaan aukiolla ei ollut yksittäisiä kissoja juurikaan, tai jos olia, he eivät olleet ketään, joiden kanssa kolli olisi halunnut jutella. Hän siis vain tyytyi olemaan hiljaa ja menemään oppilaiden pesälle. Siellä oli muutama oppilas – Loskatassu ja Neilikkatassu, – mutta muuten siellä oli tyhjää.
Kaksikko ei kauheammin jutellut, ehkä sanoivat pari sanaa toisilleen. Neilikkatassu nyökkäsi Lepakkotassulle tervehdykseksi ja kolli teki samoin. Hän meni omalle sammalpedilleen makaamaan tassut muun kehonsa alle käärien.
Oli hiljaista. Kukaan pesässä ei oikein puhunut ja ainoa ääni oli tuulen kevyt humina ja leirissä oleskelevien kissojen äänet.
Pian pesään tuli Hilleritassu. Lepakkotassu antoi tälle vain pienen vilkaisun ja nousi ylös. Kolli tallusteli arvokkaasti ulos ja haravoi katseellaan leiriä. Hän halusi harjoittelemaan, vaikka olikin jo käynyt saalistuspartiossa. Kollia nimittäin turhautti kököttää sisällä pesässä, kun olisi voinut tehdä myös jotain järkevää.
Siinä hetkessä Tuimakatse tuli sisään leiriin. Kolli ilmeisesti tuli viettämään vapaa-aikaa. Silloin muisti kolli taas, että sotureita oli Eloklaanin leirissä valvomassa. Hän oli niin tottunut siihen, että oli unohtanut asian täysin.
*Miksen minä saa mennä Eloklaaniin vartijaksi? Olisi vain kaikin puolin reilua, että saisin kurittaa heitä kostoksi perheeni kohtalosta!* tummanharmaa oppilas ajatteli katkerana. Hän huiskaisi lyhyttä häntäänsä ja lähti etsimään Aaltosalamaa.
Naaras löytyi pian ruokailemasta muutaman muun soturin kanssa. Lepakkotassu asteli sotureiden luokse varmoin askelin ja pysähtyi heidän eteensä.
“Aaltosalama, minulla olisi sinulle hieman asiaa”, nuori kolli sanoi asiallisella äänellä. “Voisimmeko siis puhua hieman kahden?”

//Aalto

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleritassu hillitsi kielensä ja yritti pitää naamallaan kylmän kohteliaan hymyn kuunnellessaan, miten alentavasti Salamatassu puhui hänen mestaristaan. Kaamoskukka oli kaikkea muuta kuin tavallinen rivisoturi! Jostain syystä Salamatassu ei kuitenkaan tuntunut tajuavan sitä. Tätä olisi voinut luulla jopa tyhmäksi väittäessään jotain niin höyhenaivoista, mutta selvä arvostus emonsa varapäällikön asemaa kohtaa viesti että tällä oli sentään jonkinasteinen käsitys ylemmyydestä ja siitä, mitä se tarkoitti. Vain hölmö ei olisi tajunnut iloita siitä, että omasta suvusta löytyi niin tärkeässä asemassa oleva kissa.
Siitäkin syystä Hilleritassu päätti antaa oppilastoverilleen toisen mahdollisuuden ja auttaa tätä näkemään, miten onnekas tämä oli saadessaan kutsua Kaamoskukkaa veljekseen. Oli ihan mahdollista – vaikka uskomatonta kylläkin – ettei Salamatassu ollut tietoinen soturin saavutuksista.
”Kaamoskukkaa parempaa mestaria saa hakea”, Hilleritassu vastasi liioittelematta. ”Olen oppinut häneltä paljon ja vähän enemmän kuluneina kuina, ja hänen ansiostaan minusta tulee taatusti yksi klaanin parhaimmista sotureista – aivan kuten hänkin on!” Hänen katseensa harhautui muutaman hännänmitan päässä edellään kulkevaan soturiin. Kaamoskukka näytti niin elegantilta astellessaan kepeästi eteenpäin, häntä heiluen rytmikkäästi askelten tahtiin. Kun Hilleritassu huomasi jääneensä tuijottamaan mestariaan, hän ravisteli nopeasti päätään ja kääntyi takaisin Salamatassuun päin, karaisten nopeasti kurkkuaan ennen kuin jatkoi: ”Kai sinä tiedät kaikista niistä uroteoista, joita veljesi on tehnyt? Ilman häntä Kuolonklaani olisi varmastikin hävinnyt sodan.”

//Salama?

Kirjoittaja: Auroora

Lepakkotassu: 41kp!

Hiljaisuustassu: 60kp!

Salamatassu: 17kp Soturionnittelut! (kiitos)

Rosmariinitassu: 23kp!

Kamomillatassu: 20kp!

Hilleritassu: 4kp

Tulisielu: 40kp!

Kirjoittaja: Käärmis

Tulisielu ei vaikuttanut täysin uskovan Hiljaisuustassua ja uhosi kertoa Kamomillatassulle, mitä hän oli sanonut. Hiljaisuustassu kuitenkin piti edelleen esityksen yllä ja leikki kovaa. Hän sanoi, että se ei häntä haittaisi, vaikka tiesi sen tosiasiassa olevan vale.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Tulisielu ehdotti, että he eivät enää ajattelisi asiaa ja ehdotti, että kaksikko puhuisi jostain muusta. Hiljaisuustassu suostui, mutta kun he eivät keksineet puheenaihetta, he siirtyivät taas harjoittelemaan.
Tulisielu opetti kollille miten “ote hampailla” niminen liike toimi ja Hiljaisuustassu yritti sitä heti. Kolli onnistuikin siinä ja Tulisielu vaikutti olevan kovin ihmeissään.
“Tulisielu? Kannattaisiko minun mennä kysymään Lehtituulelta, milloin aloitamme harjoitukset? Tai siis, kun en ole vielä kerennyt edes käydä hänen luonaan sitten nimitykseni”, Hiljaisuustassu mutisi.
”Kyllä voit, mutta tulethan sinä vielä takaisin?” Tulisielu naukaisi vaisusti.
“Joo, tulen minä kyllä, mutta menen nyt käväisemään hänen luonaan”, Hiljaisuustassu sanoi leppoisasti ja lähti jo tassutamaan pois. “Nähdään taas kohta!”
“Hei hei!” kolli kuuli Tulisielun vielä huutavan hänen peräänsä, kunnes naaras oli poissa hänen näkökentästään.
Hiljaisuustassu loikki sotureiden pesälle ja laittoi päänsä sisään.
“Onko Lehtituuli täällä?” hän huhuili. Kuului ääntä pesästä ja pian kollin mestarin hahmo tuli hänen eteensä.
“Olen”, tämä sanoi hiljaa ja katsoi Hiljaisuustassua odottavasti.
“Ajattelin vain kysyä, milloin olisi ensimmäinen harjoitustuokiomme?” kolli naukui innokkaasti ja katsoi Lehtituulta sävähtämättä.
“Oletpas sinä innokas vaihtamaan makuualusia pentutarhalla”, naaras naukaisi hiljaa. “Se on ensimmäinen tehtäväsi, tule ilmoittautumaan minulle huomenna auringon sarastaessa, niin pistän sinut suoraan hommiin”, Hiljaisuustassun mestari naukaisi. Kolli nyökkäsi latteasti. Hän olisi toivonut jotain kiinnostavaa, kuten rajakierros tai saalistamista ei, jotain tylsää makuualusten vaihtamista.
Hiljaisuustassu nyökkäsi heipat ja lähti takaisin etsimään Tulisielun. Matkalla soturin luokse hän kuitenkin nappasi mukaansa tuoresaaliskasasta pienen jäniksen.
“Haluaisitko jakaa tämän jäniksen kanssani, Tulisielu?” kolli kysyi iloisesti päästessään takaisin soturittaren luokse.
”Kyllä oikein mielelläni! Oletko napannut sen itse?” Tulisielu naukaisi. Hiljaisuustassu naurahti hieman.
“En toki. Kävin vain hakemassa sen tuoresaaliskasasta. Jänikset ovat minun lempiriistaani, mikä on sinun?” kolli naukui.
“Selvä, ja no minun lempiriistaani ovat oravat, minusta ne vain maistuvat niin hyvältä”, naaras kertoi kepeästi. Hiljaisuustassu nyökkäsi kehräten ja asettui syömään jänistä. Hän huomasi, miten Tulisielukin asettui syömään oman osuutensa jäniksestä. Naaras oli vanhempana kissana nopeampi syömään oman osuutensa, joten Tulisielu oli ensimmäisenä valmis.
Hiljaisuustassu nuoleskeli huuliaan ja puhdisti viiksensä, syötyään viimein jäniksen. Hän nousi istumaan ja kääntyi sitten Tulisielun puoleen.
“Noh, mitäs me nyt tekisimme, vai olisiko vain aika mennä nukkumaan?” kolli kysyi.

//Tuli

Kirjoittaja: Auroora

Salamatassu päästi vähättelevän tuhahduksen.
”Kaamoskukkako? Hänhän on vain tavallinen rivisoturi”, valkoinen kolli sanoi ja heitti nopean vilkaisun veljensä suuntaan. Hänen oli myönnettävä, että oli hienoa, miten Kaamoskukka oli keplotellut itsensä Henkäystähden suosioon puoliverisyydestään huolimatta. Nuori kolli ei kuitenkaan nähnyt kollissa mitään erikoista. Toisaalta Pimentovarjo oli yleensä kärkäs kehumaan tätä.
”Tiedäthän, että emoni on varapäällikkö? Se se vasta hienoa on”, Salamatassu sanoi ja röyhisti rintaansa. ”Ehkäpä hän tekee minusta varapäällikkönsä, sitten kun aika joskus jättää Henkäystähdestä.”
Salamatassu katsahti vierellään kulkevaan kollioppilaaseen. Hän ei oikeastaan ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota Hilleritassuun: toisaalta, ei hän ollut kiinnittänyt huomioita oikeastaan keneenkään muista oppilaista. Lepakkotassu osasi olla melko raskasta seuraa, Rosmariinitassu ja Kamomillatassu taas olivat tylsiä nössöjä. Hiljaisuustassu oli tyhmä ja hyväuskoinen. Neilikkatassun ujossa luonteessa oli jotain Salamatassua viehättävää, mutta ei hänestäkään seuraksi ollut. Joten, koska kollin oppilasseura nyt oli mitä oli, ei hän usein vaivautunut kiinnostumaan muista.
Hilleritassusta hän ei kuitenkaan tuntunut tietävän paljoakaan. Ainoastaan sen, että oppilas viihtyi mestarinsa seurassa.
”Onko veljeni hyvä mestari?” Salamatassu kysyi ennemminkin vain keskustelua virittääkseen kuin oikeasta kiinnostuksesta. Toisaalta hän oli myös hiukan utelias tietämään, osasiko Kaamoskukka hoitaa tehtävänsä.

//Hilleri?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Ja pyh! En minä hänestä pidä! Hän on vain yksi muista ja Neilikkatassu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampi ja mukavampi”, Hiljaisuustassu naukui minulle leuka pystyssä.
”ai et pidä hänestä ja muka täysin samanlainen kuin neilikkatassu ja muut ystäväsi? En kyllä usko… Ja ei hän voi sille mitään että ei tunne sinua kohtaan mitään… Mutta kyllä hän joskus voi! Ja ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu kuulla että kamomillatassu ei rakasta sinua… Mutta hän välittää sinusta ystävänä! Sinun täytyy hyväksyä se että hän ei rakasta sinua…” Vastasin harmissaani.
”En pidä hänestä, enkä ole koskaan pitänytkään sen erityisemmin!” hiljaisuustassu tiuskaisi.
”ai no ehkä sitten kerron hänelle että hän oli väärässä kun luuli sinun välittävän hänestä erilailla kuin muista” naukaisin vieläkin vähän harmistunenaa.
”Senkun kerrot! Ei häntä se varmasti haittaa”, hiljaisuustassu vaakuuti minulle että se ei haittaisi.
*Hän taitaa olla tosissaan… No ehkä kerron kamomillatassulle sitten kun näen hänet seuraavan kerran…? Se kyllä olisi väärin hiljaisuustassua kohtaan jos hän vain yrittää vakuuttaa minua mutta kuitenkin välittää hänestä enemmän kuin myöntää?* Ajattelin. Käperyin noin hiirenmitan päähän hiljaisuustassusta ja aloin sovitella.
”Ehkä sinun ei kannattaisi ajatella tätä? Tai… Häntä… Mutta jutellaan jostain muusta… Joohaan?” Yritin sovitella tätä asiaa jonka olin Ilmiselvästi aloittanut.
Katselin hetkisen hiljaisuustassua joka näytti edelleen hiukan närkästynenää ja suutuneenaa.
*Pilasinko juuri mahdollisuuteni olla hänen ystävänsä…? Ehkä hän ei enään pidä minusta kuten ystävistä…? Ehkä… Minun pitäisi hyväksyä se että hän vihaa minua? Vain koska yritin lohduttaa häntä siinä että kamomillatassu ei rakasta häntä…* Ajattelin surulisena. Ajattelin hetkisen että luovuttaisiin kollin ja minun välisen ystävyyden saamisessa mutta kuitenkin lopulta lupasin itselleni että ainakin yritän korjata tämän.
”Joo jutellaan jostain muusta”, Hiljaisuustassu sanoi lopulta hiljaa.
”Mistä…?” Kysyin vieläkin hitusen huolestuneena.
”En oikein tiedä… Mistä sinä haluaisit jutella?” Hiljaisuustassu vastasi.
”Hmm ehkä… En tiedä…” Vastasin harmissaani.
”No… entä, jos jatkaisimme harjoittelua?” Hiljaisuustassu ehdoti.
”Vaikkapa Ote hampailla. Tämä isku on helpointa tehdä kun vastustajasi ei ole vielä huomannut sinua tai olette vastustajasi kanssa kaukana toisistanne. Seuraavaksi sinun pitää valita yksi kohde vastustajastasi esimerkiksi vasen etukäpälä sinun täytyy myös tarauttua lujaa etkä päästä irti. Voit myös käyttää kynsiäsi apuna mutta älä missään nimessä katso suoraan kohtaan johon olet iskemässä, jotta vastustajasi ei osaa torjua hyökkäystäsi!” Kerroin samalla liikeen tarkoituksen kun näyttin. Hiljaisuustassu näytti kiinostuneelta ja alkoi yrittää liiketa ja onnistuikin täydellisesti!
”Menikö hyvin?” Hiljaisuustassu kysyi.
”se meni… Täydellisesti!” Vastasin hämmästyneenä sillä olin uskonut että tämä olisi melko vaikea liike. Hiljaisuustassu näytti yhtä ylätyneeltä onnistumisestaan kuin minä olin…
*Hän on todella hyvä… Olen ylpeä hänestä vaikka hän ei olekaan oma oppilaani… Mutta onhan hän ystäväni… Onhan?” Ajattelin mielessäni oppilaan täydellisestä onnistumisesta.

//Hilju?

Kirjoittaja: Käärmis

Tulisielu kertoi olevansa Hiljaisuustassusta ylpeä, mutta kysyi, miksi hän tuli juuri puoliverisen naaraan luokse. Hän myös sopersi samaan soppaan, että haluaisi toki olla Hiljaisuustassun ystävä, jos se olisi hänen puoliverisyydestään huolimatta mahdollista. Hiljaisuustassu selitti, että piti naaraasta niin kovin, koska tämä oli mukava ja tästä syystä tuli tämän luokse, ja sanoi ottavansa tämän mielellään ystäväkseen. Tulisielu vaikutti olevan ihmeissään Hiljaisuustassun sanoista. Kolli mietti, miksi asia oli naaraalle niin iso. Hän vain ryhtyi Hiljaisuustassun ystäväksi, ei siinä kait ollut mitään ihmeellistä?
Kollin ajatukset katkesivat, kun Tulisielu kysyi haluaisiko hän, että naaras opettaisi hänelle joitain taisteluliikkeitä. Hiljaisuustassu innoistui ja hymyili innostuksissaan. Hän oli täysillä mukana ja sanoi, että he voisivat harjoitella vaikka heti. Tulisielu ilahtui ja kysyi, mitä Hiljaisuustassu haluaisi harjoitella. Kolli kuitenkin sanoi, että mikävain kelpaisi, kunhan se ei olisi liian vaikeaa. Tulisielu mietti hetken ja päätti sitten, että he harjoittelisivat etukäpäläiskua. Naaras selitti sen käyttötavan ja miten se tehdään samalla, kun näytti sitä nuorelle kollille.
Hiljaisuustassu nousi heti ylös ja viuhtoi käpälillään Tulisielun ohjeiden mukaisesti. Kolli lateli parit iskun kohti kuvitteellista vastusta ja laskeutui hieman tökerösti maahan. Tulisielu yritti selittää Hiljaisuustassulle, mitä hän voisi laskeutua sulavammin. Kolli katsoi naarasta hiljaa ja yritti uudestaan.
Hän käytti häntää tasapainon pitämiseen ja jakoi muutamat iskut. Kun hän lopetti, hän laskeutui maahan, mutta edelleen hänen laskeutumisensa oli hidas ja tökeröinen. Hänestä tuntui, että hän lämähtäisi vielä maahan kasvoilleen, jos hän yrittäisi muuttaa alastuloaan. Vaikka alastulon olisi kuulunut olla helppoa, kolli ei jotenkin ymmärtänyt, miten tassut laitettaisiin.
“Antaa olla”, Hiljaisuustassu sihahti ja jäi naaraan eteen jököttämään. “Voidaanko harjoitella nyt jotain muuta, tai vaikka puhua jostain?” nuori kolli kysyi silmät kimmeltäen. Hän istahti maahan ja alkoi sukimaan sekaisin mennyttä turkkia. Tulisielu oli hänestä ihan kelpo kissa ja hänen seurassaan oli ihan mukavaa olla.
”Hmm, kyllä mutta mistä haluaisit jutella tai mitä harjoitella? Ja pyydän älä tiuski yritän vain auttaa…” Tulisielu vastasi.
“Onko sinulla kumppania?” Hiljaisuustassu kysyi kepeästi ja meni maahan makuulle. Hän katsoi ylös Tulisieluun kiinnostuneena.
“Ei minulla ole kumppania”, soturitar naukaisi. Hiljaisuustassu katsoi häntä hetken ihmeissään.
“Miksei sinulla ole kumppania?” kolli kysyi naarasta sinisillä silmillään tapittaen.
“En vain usko, että kukaan haluaisi puoliveristä kumppania tai puoliverisiä pentuja”, Tulisielu selitti Hiljaisuustassulle. Kolli kallisti päätään, mutta sai sitten ajatuksen.
“Entä jos minä ryhdyn kumppaniksesi, kun minusta tulee soturi!” Hiljaisuustassu ehdotti innoissaan häntäänsä ilmassa vispaten.
”Sopisihan se muuten, mutta uskon, että sinulla on jo eräs toinen naaras mielessäsi” Tulisielu naurahti huvittuneena. Hiljaisuustassu punastui. Hän mietti ketä Tulisielu mahtoi tarkoittaa. Olisiko se kenties Neilikkatassu? Tai Rosmariinitassu? Tai entä, jos naaras oli tajunnut nuoren kollioppilaan pitävän Kamomillatassusta!
“Ei minulla ketään ole!” Hiljaisuustassu naukaisi hätääntyneenä ja yritti vaikuttaa mahdollisimman uskottavalta, vaikka ei siinä nyt kamalan hyvä ollutkaan.
”No en ole varma… Mutta ehkäpä kamomillatassu? Hän on Kertonut minulle jotain siihen suuntaan viittaavaa, vaikka hän ei taida itse tuntea sinua kohtaan mitään”, soturitar naukaisi. Hiljaisuustassu tunsi kumman jysäyksen sisässään. Kamomillatassu ei pitänyt hänestä? Nuori naaras ei välittänyt kollista? Hiljaisuustassu tunsi sydämensä menevän sirpaleiksi. Hän ei saisi koskaan Kamomillatassusta itselleen kumppania. Kolli pudisteli päätään.
“Ja pyh! En minä hänestä pidä! Hän on vain yksi muista ja Neilikkatassu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampi ja mukavampi”, Hiljaisuustassu naukui kivi sydämellään leuka pystyssä.

//Tuli

Kirjoittaja: Ampiainen

Vilkuilin ympärilleni ja mietin voisiko joku ystävällisesti viedä minut ulos haukaamaan vähän raikasta ilmaa mutta kaikkilla näytti olevan kiire… Käänähdin nopeasti ja etsiskelin katseellani ystäviani Kamomillapentua ja syöksytassua… Ja lopulta huomasinkin heidät juttelemassa yhdessä, lähdin oitis heidän luo koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin mennä jutelemaan näiden kahden minua nuorenan kissan kanssa. Kun olin viimeinkin perillä niin kuulin kuinka Syöksytassu kertoi kun oli napannut saalistuspartiossa kaksi oravaa ja yhden myyrän. Häntä paljon nuorempi naaras kuunteli hämillään oppilaan tarinoita. Pudistelin päätäni hitusen sillä olin varma että kolli vain ylpeilli… Tassutin heidän luokseen ja kysyin haluaisivatko he kuulla Tarinan. Kamomillapentu vilkaisi minua ja pudisteli päätän.
”Mikset haluaisi kuulla tarinaa?” Kysyin hämillääni.
”Koska minä olen menossa tutustumaan hiljaisuuspentuun! Emme olekaan vielä tutustuneet… Ja se on ihan mukavaa saada uusia ystäviä ainakin nyt kun emo on poissa ja isä varmaan niin surulinen ettei enään välitä minusta ja sisarestani!” Vinkaisi nuori naaras hymyillen mutta tuntui surumieliseltä vähän kun mainitsi emonsa ja isänsä… Nyökkäsin hymyillen ja käänsin katseeni hymyillen syöksytassuun ja kysyin haluaisiko hän tehdä jotain kanssani… Kolli nyökkäsi.
”Ehkä voisimme vähän tehdä jekkuja? Vaikka tehdä jekun Kamomillapenulle joka voisi piristää häntä?” Ehdotin. Syöksytassu näytti hetkisen mieteliäältä ja lopulta hän nyökkäsi.
”Ehkä voisimme piilottaa ohdakeita hänen maakualusiinssa? Tai no Se on vähän hankalaa koska hän nukkuu samoilla maakualusilla kuin sisarensa…” Syöksytassu ehdoti mutta alkoi miltei heti epäröimään. Pudistelin päätäni ärtyneenä ja sihahdin:
”Ihan sama kyllä se varmaan häntäkin piristäisi!” Sihahdin kipakkasti. Syöksytassu mulkaisi minua närkästynyt ilme kasvoillaani mutta nyökkäsi pienesti.
”No, onko sinulla niitä ohdakeita??” Sihahdin melkoisen tylysti. Kolli vain nyökkäsi ja kipiti nopeasti pesäälleen ja tuli piakkoin takaisin tukku sammalia joissa oli kyllä huomattavasti monta ohdaketta hymyilin ja kävin nopeasti hakemassa vähän sammalia joissa ei ollut ohdakeita. Kun olimme pesässä niin tiputtin sammalet mäntyviiksen ja hiljaisuuspenun maakualusten vierelle ja vein nopeasti kaikki likaiset sammalet pois ja palasin takaisin syöksytassun luokse autamaan häntä vaihtamaan maakualusia ja salaa ujutimme aika monta ohdaketta kamomillapenun ja hänen sisarensa maakualusille. Kun valmistuimme niin menimme ulos pesästä ja jäimme odottelemaan pentutarhan lähettyville juttelemaan täysin tavallisista asioista eli minä kuuntelin kun Syöksytassu kertoili oppimisestaan ja onistumisitaan oppilaana. Pyörittelin silmiäni kun oppilas alkoi kehuskelemaan että oli napannut saalistuspartiossa kolme Pulskaa kania! Siis se ei voinut olla totta koska ei edes paras saalistaja ole onnistunut nappaamaan kolmea kania yhdessä ja samassa partiossa! Ajattelin närkästynyt ilme kasvoillaani lopulta huomasin Kamomillapennun istuskelemassa leirin reunalla.
Syöksytassu jäi katselemaan Kamomillapentua joka ei ilmiselvästi ollut löytänyt hiljaisuuspentua. Yhtäkkiä nuori naaras kipiti pentutarhaan mutta vinkaisi miltei heti kauhistuneena, hän tassuti ulos pentutarhasta ja sihisi minulle ja syöksytassulle.
”Kumpi teistä laittoi ohdakeita minun ja Rosmariinipenun maakualusille?!” Kamomillapentu ärisi. Heilutelin häntääni Syöksytassua kohden mutta Kamomillapentu vain pyoriteli silmiään ja niissä näkyi ymmärrys.
”Tietenkin te molemmat!” Kamomillapentu sihahti ja ryntäsi pentutarhaan jättäen meidät yksin.

Kuu myöhemmin… Katselin hymyillen Kamomillaitassua ja Rosmariinitassua jotka oli juuri nimitetty oppilaiksi.
*Toivottavasti hän on jo antanut minulle ja syöksytassulle anteeksi sen ohdake jekun…* Ajattelin huolestuneena. Kun kaikki olivat Huutaneet naaraiden nimiä niin yritin päästä naaraiden luokse onnittelemaan… Mutta en päässyt… Klaanin vyöry veti minut mukanaan ja heti sen jälkeen minut passitettiin saalistuspartioon…

Seuraavana päivänä etsiskelin Kamomillatassua mutta en nähnyt nuorukaista missään… Missä hän oli…? Kuitenkin lopulta huomasin Hiljaisuuspenun joka leikki lehdillä. Katselin hetkisen kuinka hän hyppäsi lehden kimppuun. Hän nappasi sen suuhunsa ja kehräsi iloisesti laskeutuessaan taitavasti takaisin maahan mutta hitusen horjahdellen.
“Jos tuo olisi ollut laskeutuva lintu, se olisi karannut, mutta hyvä yritys”, naukaisin pennulle hitusen hymyillen. Kolli katsoi minua suoraan silmiin omilla sinisillä silmillään…
“Kuka olet?” nuori kolli kysyi kiinnostuneena. Aloin oitis hymyilemään hieman enemmän.
“Olen Tulisielu”, hän sanoi naukaisin hiljaisella mutta vähän kipakalla äänen sävyllä. Hän katsoi minua taas kerran suoraan silmiin… Hymyillin ja heilutelin vähäsen häntääni huvitunenaa.
“Miten tämä pitäisi tehdä?” pikku kolli kysyi ja meni kyykkyyn.
“Älä heiluta takapäätäsi – ainakaan hirveästi – ja pidä häntä irti maasta”, selittin ja istahdin hymyillen hänen vierelleen.
Hiljaisuuspentu kääntyi taas lehtien puoleen. Kolli halusi yrittää uudelleen, nyt ilmiselvästi käyttäen ohjeitani. Hän kaappasi niitä mukavan määrän ja viskasi ne ilmaan. Hän keikutteli takapäätään pienesti ja heilautti häntäänsä pienin heilautuksin pitäen tätä koko ajan irti maasta. Hän ponkaisi kohti tipahtavaa lehteä ja läimäisi sen tassullaan maahan. Kun hän oli onnistunut hän röyhisti rintaansa ja kehräsi voitonriemuisesti.
“Paljon parempi”, naukaisin hivenen ylpeyttä äänessäni hymyilin taas hitusen voimakaamin Hiljaisuuspennulle. “Voisit toki poistaa hännän ja takapään heiluttelun. Se voi paljastaa sinut, jos olet liian tiheässä maastossa”, hymyilin ja selittin. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja sitten kolli kääntyi lehtiä päin. Hän oli ilmiselvästi juuri kauhaisemassa lehtiä käpäläänsä, kunnes vedinnkin lehdet kollin edestä.
“Anna kun minä, niin sinä saat keskittyä hyökkäykseen”, tarjouduin ja viskasin lehdet nopeasti korkealle ilmaan. Hiljaisuuspentu näytti aivan kivettyneeltä ja näytti odottavan oikeaa hetkeä loikkaa. Hän odotti niin kauan, että lehdet olivat jo miltei hiirenmitan päässä maasta. Lopulta kolli loikkasi ja yritti kaapata lehden, mutta se kerkesi tipahtaa maahan asti niin, että kollin täytyi repiä se kynsin maasta.
“Hieman liian hidas, mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu!” kannustin hymyillen ja miltein jo keräten huvituneena. Hiljaisuuspentu nyökkäs minulle ja kyyrityi taas merkiski, että olisi valmis taas uuteen iskuun.
Juuri kun Hiljaisuuspentu hyökkäsi ilmaan heittämieni lehtien kiimpuun, Kolli luimisti korvansa ja vingahti. katsahdin hämillääni taivaalle korvat luimistettuna ja karvat pörrössä huomatakseni mitä kolli oli huomannut kunnes yhtäkkiä tajusin miksi m… Täällähän satoi… Sihahdin turhautuneena ja katselin Taivaalla olevia tummia pilviä, jotka ripottelivat kylmiä sadepisaroita vähitellen leiriin eli toisin sanoen meidän niskaamee!
“Parempi varmaan mennä pesään turvaan, ennen kuin sade yltyy ja me molemmat kastumme”, Hiljaisuuspentu naukaisi minulle ja minä nyökkäsin myöntävästi vaikka olisikin halunnut olla vielä kollin kanssa…
“Leikitään taas pian!” Hiljaisuuspentu hihkaisi vielä taakseen samalla, kun hyppi kohti pentutarhaa suojaan sateelta.
*Todellako? Mutta entä jos hohtosulka tai mäntyviiksi kertovat puoliverisyydestäni hän varmaankin muuta mielensä…” Ajattelin samalla kun juoksin lämpimärkänä soturien pesään. Ravistelin nopeasti turkkini ja pujahdin vuoteseeni nukkumaan.
*Toivon todella että hän ei ole samanlainen kuin osa kuolonklaanin kissoista…. Toivottavasti meistä voisi tulla ystävät puoliverisyydestäni huolimatta!* Ajattelin hymyillen unisesti. Lopulta minä nukahdin.

Tassutin oudossa sakeassa pimeydessä kunnes yhtäkkiä pysähdyin kun joku tai jokin törmäsi minuun.
”Tulisielu? Kivaa! Leikkitönkö taas uudestaan?” Se oli hiljaisuuspentu joka hyppi riemuissaan. Nyökkäsin hymyillen helpotuksesta. Mutta kun olimme aloittamassa leikkitaistelua jotta hiljaisuuspentu oli halunnut leikkiä niin hän vain loikkasi päälleni kynnet esillä ja alkoi äristä minulle
”Sinä olet pelkä hyödytön puoliverinen katti! kunpa olisin tiennyt sen jo ensimmäisellä kerralla kun tapasin sinut! Olisin tappanut sinut heti!” Hiljaisuuspentu ärisi minulle halveksiva ilme kasvoillaan.
”Anna olla!”kamomillatassu huudahti. olin jo helpotua kun luulin naaraan olevan puolellani ja aloin pyristellemään hellemin mutta kuitenkin kamomillatassu vain hyökkäsi kimppuun ja sihahti.
”Minä en olisi voinut antaa sinun tappaa häntä… Ilman minua en vieläkään ymmärrä kuinka minä saatoin olla puoliverisen turhuuden ystävä!” Kamomillatassu ärähti halveksuvasti. Pyristelin yhä vain raivokaaamin kunnes yhtäkkiä tunsin kurkkusani hampaat ja sitten kuulin ällöttävän rusahduksen äänen sekä vertahyytävän rääkäisyn omasta suustani. Yhtäkkiä vain se kaikki oli kuitenkin ohi… Onneksi…

Katselin ylpeänä hiljaisuustassua joka oli juuri nimitetty ja hän oli saanut mestarikseen lehtituulen kuitenkin ylötyksekseni kolli tulikin minua päin huutaen minulle
”Tulisielu, täällä! Oletko ylpeä minusta?” Hiljaisuustassu huusi juostessaan minua kohti.
”Totta kai olen! Mutta entäs miksi ihmeessä juoksit juuri minun luokseni? Minähän olen puoliverinen enkä ole sinulle sukua tai kovinkaan tärkeä… Mutta haluaisin kyllä sinusta ystävän… Olisikohan Se mitenkään mahdollista?” Kysyin hymyillen väkinäisesti.
”Minä pidän sinusta kovasti, olet niin mukava. Siksi tulin luoksesi. Ja tietenkin haluan olla ystäväsi, se olisi mahtavaa!” Hiljaisuustassu hihkaisi innokasti.
”Oikeasti?” Kysyin hymyillen iloisena.
”Kyllä aivan oikeasti!” Hiljaisuustassu hihkaisi.
”Tuota haluaisitko että autan sinua taisteluliikeiden harjoittelussa joskus? Se olisi mahtavaa autaa jotta kutta oppilasta vaikka hän ei olisikaan minun… Sopiihan?” Kysyin hymyillen.
Tietysti! Olisi mukavaa, jos voisit opettaa minulle muutaman taisteluliikkeen vaikka heti!” Hiljaisuustassu vastasi hymyillen. Hymyilin ylätyneenä ja jopa vähän ylpeänä siitä että saisin oppetaa tätä oppilasta ja vieläpä saan hänestä jopa ystävän!
”Sopiihan se! Minkä taisteluliikeen haluat oppia ensimmäisenä?” Kysyin hymyillen vieläkin hitusen yllätyneenä.
”Mikä vain kelpaa, kunhan se ei ole heti liian hankalaa”, hiljaisuustassu vastasi.
”Selvä miten olisi hmm”, jäin hetkeksi miettimään kunnes lopulta jatkoin. ”Etukäpäläisku? Se on varmaan tarpeeksi helppo sinulle”, jatkoin lausettani.
”Tässä liikkeessä hyökätään suoraan edestä lyödään ylhäältä päin kovasti kynnet sisäänvedetyttyinä vastustajaasi päähän. Sitä voidaan käyttää aloitusiskuna tai kesken kamppailun”, selitin samalla kun näyttin. Hiljaisuustassu alkoi oitis yrittää ja onnistuikin ensi yrittämällä melko hyvin vaikkakin kömpelöä alas tuloa pitäisi vielä harjoitella. Hymyillin ja näytin miten voisi laskeutua paremmin ja se onnistuikin paremmin kuin olisin voinut uskoakaan mutta siltikään kollin laskeutuminen ei oikein onnistunut joten selitin miten hän voisi kömpelön laskeutumisen sijasta laskeutua taidokkaasti ja siisti. Kolli yritti koko ajan ja olin varma että hän onnistuisi Aivan varmasti! Hymyilin ylpeähkö ilme kasvoillani.
*Olikohan hän yhtä innostunut pentuna? Tai no… Hänhän oli vasta äsken vielä pentu*, ajattelin huvitunenaa.

//Hiljukka? :]

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleritassu luimisti korviaan vesipisaroiden läiskähdellessä turkilleen. Partio oli lähtenyt leiristä vasta kotva sitten, ja tietenkin taivaalla koko päivän ajan häilyneet tummat pilvet olivat päättäneet tiputtaa sisältönsä heidän niskaansa juuri silloin. Hilleritassu oli vieläpä sukinut turkkinsa ennen lähtöä, ja nyt se menisi aivan pilalle!
Hän huokaisi ja nosti katseensa maasta edessään kulkeviin sotureihin. Hänen itsensä ja mestarinsa Kaamoskukan lisäksi partiossa olivat Roihumarja, Sähkötuho sekä Sähkötuhon oppilas, Salamatassu. Komea ja kookas valkoinen kolli ei ollut paljonkaan Hilleritassua vanhempi, ja tämä sattui vieläpä olemaan Kaamoskukan velipuoli. Hänellä ei ollut ollut ennen aikaa rupatella oppilastoverinsa kanssa, mutta kenties nyt olisi aika korjata se.
Hilleritassu kiri siirtyi kävelemään lähemmäksi Salamatassua, joka kulki vähän matkan päässä hänestä. Hän muisti Kaamoskukan opetukset ja korjasi ryhtiään näyttääkseen arvokkaammalta. ”Hei”, hän huiskautti häntäänsä tervehdykseksi. ”Mahtaa olla hienoa, kun on mestarina Sähkötuhon kaltainen soturi. Hän on tosi arvostettu kissa.” Hänen katseensa harhautui Kaamoskukkaan, ja hän tunsi sydämensä alkavan tykyttää nopeammin. ”Eipä sillä, minunkin mestarini on korkealle arvostettu klaanin jäsen. Ja sinä onnenpekka olet hänelle sukua! Sinun on täytynyt tehdä edellisessä elämässäsi jotakin tosi hienoa, kun sinulle on suotu näin avokätiset lähtökohdat.” Pieni kiusoitteleva virne nousi Hilleritassun suupielille, kun hän kääntyi taas toista oppilasta kohti.

//Salami?

Kirjoittaja: Käärmis

Kamomillapentu tuli varmistamaan, että Hiljaisuuspentu oli kunnossa ja kolli tunsi pienen punastuksen puskevan lävitse. Hän ei mahtanut asialle mitään. Kolli kuitenkin väitti kiven kovaan olevansa kunnossa. Ei hänellä ollut mikään hätänä, vaikka hänen nenäänsä hieman kivisti seinään törmääminen.
Kamomillapentu lopulta lopetti ylimääräisen huolehtimisen ja ehdotti, että he leikkisivät piilosta. Hiljaisuuspentu oli heti täysillä mukana. Kolli oli ensimmäinen piiloutuja ja hän etsi kiihkeästi itselleen piiloa.
Hiljaisuuspentu pyöri hetken ajan ympyrää, kunnes keksi itselleen mahtavan piilon. Hän loikki kaatuneen kuusipuun luokse ja kapusi sen runkoa pitkin varovasti ylös.
*Kamomillapentu ei koskaan löydä minua täältä!* nuori kolli ajatteli voitonriemuisesti myhäillen.
Hiljaisuuspentu otti itselleen hyvän asennon ja jäi sinne kököttämään. Hän kehräsi hieman, kun Kamomillapentu kulki etsimässä häntä eikä naaras edes katsonut häneen päin. Kolli laski päänsä ja sulki silmänsä. Hän heilutti häntäänsä rauhalliseen tahtiin ja rentoutui. Puu notkahti yllättäen ja Hiljaisuuspentu kurkkasi taakseen. Kamomillapentu läimäytti yhtäkkiä hänen häntäänsä iloisesti; merkiksi siitä, että hänet oli löydetty.
Hiljaisuuspentu tuijotti naarasta ja nousi sitten ylös leikkisästi tätä hieman tuupaten. Kuitenkin nauramisen sijaan Kamomillapentu kiljaisi ja hän horjahti rungolla niin, että se nuokkui hieman. Hiljaisuuspentu yritti napata naaraasta kiinni, mutta tämä tipahti alas. Hetken ajan kolli tuijotteli tyrmistyneenä alas naaraaseen ja sitten hän äkkiä kapusi alas puusta. Kolli pyöri pesäkumppaninsa ympärillä huolestuneena ja kysyi tältä hätäisesti oliko hän kunnossa.
Hiljaisuuspentu ei aivan vakuuttunut, kun Kamomillapentu yritti väittää olevansa kunnossa. Naaras yritti nousta ylös, mutta lyyhistyi lähes saman tien takaisin maahan. Silloin hän myönsi, että ei välttämättä ollutkaan aivan kunnossa. Huoli kulki Hiljaisuuspennun lävitse aaltoina. Häntä huolestutti kovin, että Kamomillapentu oli satuttanut itsensä pahoin. Hän määräsi naaraan lähtemään parantajalle, mutta naaras yritti väittää, että hän tarvitsisi vain lepoa. Kuitenkaan tästäkään Hiljaisuuspentu ei vakuuttunut. Hän todella määräsi naaraan lähtemään parantajalle ja lähti jopa tuuppimaan häntä eteenpäin, jotta Kamomillapentu todella menisi parantajan pesälle.
Hiljaisuuspentu katseli, miten Hehkuaskel tutki Kamomillapennun tarkasti läpi. Naaras tutki sieltä täältä ja ilmeisesti kokeili, että mikään luu ei ollut mennyt poikki. Kun parantaja oli tutkinut Kamomillapennun, hän sanoi, että hänellä ei ollut mitään pinnallisia haavoja joita hoitaa vaan hän vain tarvitsisi lepoa, ja jos kipu olisi liian suuri, hänen täytyisi vain tulla hakemaan joitain yrttejä Hehkuaskeleelta.
Hiljaisuuspentu tassutti pesätoverinsa kanssa ulos pesästä ja piti huolta, että tämä pysyisi varmasti pystyssä. Heidän mennessä eteenpäin naaras kuitenkin lyysähti maahan. Hiljaisuuspentu pyöri hänen ympärillään huolissaan. Rosmariinipentu ilmestyi yhtäkkiä heidän luokseen ja kysyi saman tien mitä oli tapahtunut. Kamomillapentu selitti sisarelleen miten he olivat leikkineet piilosta ja hän oli tipahtanut kuusipuusta alas. Sen jälkeen Rosmariinipentu tarjoutui hakemaan Kamomillapennulle unikonsiemenen, kun tämä kertoi, että se olisi varmasti auttanut hänen kipuunsa.
Hiljaisuuspentu katsoi harmaan naaraan menoa hiljaa ja kääntyi sitten taas katsomaan Kamomillapentua. Naaras pyysi Hiljaisuuspentua poistumaan ja jättämään hänet rauhaan. Kolli nyökkäsi hivenen ja lähti vastahakoisesti pois.
Hänen tassujaan kihelmöi, kun hän tassutti leirin poikki kohti pentutarhaa.
*Minä tiputin hänet. Kaikki tämä on minun syytäni. Hän ei varmasti enää pidä minusta. Siksi hän ei halua olla enää seurassani…* kolli ajatteli ja kyynelet yrittivät puskea hänen silmäkulmiinsa. Hän ei kuitenkaan halunnut itkeä. Hän räpytteli silmiään ja hengitti syvään. Olisiko sillä edes väliä, jos Kamomillapentu vihaisi häntä? Ei hän kuitenkaan koskaan pitäisi kollista sillä tavalla, kuin hän piti naaraasta.

Hiljaisuuspentu hurrasi muiden joukossa, kun Rosmariinipentu nimitettiin Rosmariinitassuksi ja Kamomillapentu nimitettiin Kamomillatassuksi. Hän hymyili ja yritti päästä lähemmäs onnittelemaan, mutta väkijoukko oli liian suuri ja hän kulki virran mukana kauemmas tuoreista oppilaista. Hän puuskahti ja yritti puskea näiden luokse, mutta kun hän pääsi takaisin sille kohdalle,jossa he olivat olleet. Molemmat oppilaista oli kadonnut. Hän niiskautti nenäänsä hieman harmistuneena ja laahusti pois pettyneenä. Hän suuntasi kohti pentutarhaa, mutta huomasi pian Lepakkotassun menevän valikoimaan itselleen tuoresaalista. Hiljaisuuspentu muisteli sitä, kun he olivat riidelleet vain muutama auringonnousu takaperin.
Lepakkotassu oli suuttunut, kun Hiljaisuuspentu oli yrittänyt pyytää tätä leikkimään ja kertonut tälle vihoissaan hänen olevan ei-toivottu pentu. Hiljaisuuspentu oli tuntenut itsensä loukkaantuneeksi hetken ajan, mutta nyt siitä tunteesta ei ollut enään edes pientä häivähdystä jäljellä. Miksi hän surisi sitä, että hänen vanhempansa olivat olleet typeriä? Oli heidän oma päätöksensä vihata häntä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hiljaisuuspentu kohautti lapojaan itseksiin ja lähti hiipimään Lepakkotassun taakse.
Hiljaisuuspentu sanoi Lepakkopennun olevan ahne, kun huomasi tämän ottavan pulskahkon pulun tuoresaaliskasasta. Vanhempi kolli oli saman tien mulkoilemassa häntä silmät leiskuen. Hän kertoi antavansa sen kuningattarille Mäntyviikselle ja Hohtosulalle. Tietenkään Hiljaisuuspentu ei uskonut ja tarjoutui siis viemään sen hänen puolestaan. Lepakkotassu kuitenkin kieltäytyi ja lähti viemään puluaan pentutarhaan. Hiljaisuuspentu oli hieman yllättynyt, että Lepakkotassu oikeasti lähti viemään pulua kuningattarille, mutta häntä ei kiinnostanut enää tarpeeksi, jotta hän olisi enää keskittynyt kollin tekemisiin.
Hiljaisuuspentu loikki kohti tipahtaneiden lehtien ryhmittymää. Hän läimi lehtiä ilmaan ja nappaili niitä, kun ne olivat leijailemassa maahan. Kolli otti kunnon tassullisen lehtiä ja heitti ne kaikilla voimillaan ilmaan. Hän kyyristyi ja katsoi lehtiä silmät sirillä ja pupillit pieninä viiruina. Aika tuntui hidastuvan hänen ympärillään, kun hän katsoi lehtien rauhaisaa laskua. Hän heilautti pari kertaa häntäänsä ja keikutti takapäätään ja sitten ponkaisi suurimman lehden kimppuun. Hän nappasi sen suuhunsa ja kehräsi iloisesti laskeutuessaan taitavasti takaisin maahan toki hieman horjahdellen.
“Jos tuo olisi ollut laskeutuva lintu, se olisi karannut, mutta hyvä yritys”, joku naukaisi hänen takanaan. Hiljaisuuspentu kääntyi katsomaan kissaa. Hän oli oranssin sävyinen naaras vaaleilla punaruskeilla kuvioilla. Kolli katsoi naarasta tämän tummanvihreisiin silmiin omilla sinisillä silmillään.
“Kuka olet?” nuori kolli kysyi kiinnostuneena soturilta. Naaras hymyili hieman.
“Olen Tulisielu”, hän sanoi neutraalilla äänellä hieman kollille edelleen hymyillen. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmiin taas. Naaraan silmissä loisti pieni määrä ystävällisyyttä.
“Miten tämä pitäisi tehdä?” hän kysyi ja meni kyykkyyn.
“Älä heiluta takapäätäsi – ainakaan hirveästi – ja pidä häntä irti maasta”, Tulisielu selitti ja istahti hänen vierelleen.
Hiljaisuuspentu kääntyi taas lehtien puoleen. Kolli halusi yrittää uudelleen, nyt Tulisielun ohjeita seuraten. Hän kaappasi niitä mukavan määrän ja viskasi ne ilmaan. Hän keikutteli takapäätään pienesti ja heilautti häntäänsä pienin heilautuksin pitäen tätä koko ajan irti maasta. Hän ponkaisi kohti tipahtavaa lehteä ja läimäisi sen tassullaan maahan. Ylpeänä itsestään hän röyhisti rintaansa ja kehräsi voitonriemuisesti.
“Paljon parempi”, Tulisielu naukaisi kepeästi ja hymyili taas Hiljaisuuspennulle. “Voisit toki poistaa hännän ja takapään heiluttelun. Se voi paljastaa sinut, jos olet liian tiheässä maastossa”, naaras selitti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja yritti keskittyä nyt paremmin. Hän oli jo valmis kauhaisemaan lehtiä käpäläänsä, kun Tulisielu ottikin lehdet hänen edestään.
“Anna kun minä, niin sinä saat keskittyä hyökkäykseen”, hän tarjoutui ja viskasi lehdet korkealle ilmaan. Hiljaisuuspentu kivettyi paikalleen katsellen lehtien hiljaista leijailua. Hän odotti ja odotti ja odotti, kunnes lehdet olivat noin hiirenmitan päässä maasta. Hän loikkasi ja yritti kaapata lehden, mutta se kerkesi tipahtaa maahan asti niin, että kollin täytyi repiä se kynsin maasta.
“Hieman liian hidas, mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu!” Tulisielu kannusti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi. Hän kyyrityi taas merkiski, että olisi valmis taas uuteen iskuun.
Juuri kun Hiljaisuuspentu meinasi iskeä. Hänen naamalleen läsähti suuri sadepisara. Kolli luimisti korvansa ja vingahti. Tulisielukin katsoi taivaalle korvat luimistettuna ja karvat pörrössä. Naaras ei ilmeisesti pitänyt sateesta. Taivaalla oli tummia pilviä, jotka ripottelivat kylmiä sadepisaroita vähitellen leiriin.
“Parempi varmaan mennä pesään turvaan, ennen kuin sade yltyy ja me molemmat kastumme”, Hiljaisuuspentu naukaisi Tulisielulle. Naaras nyökkäsi myöntävästi.
“Leikitään taas pian!” Hiljaisuuspentu hihkaisi taakseen samalla, kun hyppi kohti pentutarhaa suojaan sateelta.
Hiljaisuuspennun päästyä sisään pesään, hän päristeli turkkiaan yrittäen saada vähäiset sadepisarat siitä irti.
“En halua olla märkä”, hän mumisi ja meni omalle sammalaluselleen makaamaan.
“Oliko sinulla hauskaa ulkona?” Mäntyviiksi kysyi.
“Joo! Leikin Tulisielun kanssa!” Hiljaisuuspentu hihkaisi.
“Sen puoliverisen. Etkö parempaa seuraa osaa etsiä?” Hohtosulka sanoi töykeästi. Hiljaisuuspentu ei välittänyt.
*Tulisielu on siis puoliverinen? Mutta hän oli erittäin mukava kissa. En ymmärrä, mikä hänessä muka olisi vialla.*
Hiljaisuuspentu painoi päänsä sammaliin ja hengitti syvään. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten uni imaisi hänet sisäänsä kauas valvemaailmasta.

Hiljaisuuspentu tunsi kosketuksen turkillaan ja nosti päätään. Hän näki Kamomillatassun, joka tuijotti häntä tuimasti.
“En pidä sinusta, enkä todellakaan halua olla ystäväsi. Sinä tiputit minut siitä puusta ja olisi ollut sinun syysi, jos oppilasnimityksiäni olisi lykätty”, naaras sihisi. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmät suurina.
“En minä tarkoittanut”, hän piipitti.
“Ja sinä aina roikut minussa kuin pikkukakara. En minä ole mikään kiipeilypuu tai sinun yksityinen leikkitoveri”, yhtäkkiä tyhjästä Kamomillatassun vierelle saapunut Lepakkotassu naukui.
“Ei kun minä vain halusin leikkitoverin”, Hiljaisuuspentu mumisi katsellen tassujaan.
“Ja luulitko tosiaan, että pidin sinusta? Olet surkimus ja olin kanssasi vain koska en halunnut olla töykeä”, rivistöön ilmestynyt Neilikkatassu naukui. Hiljaisuuspentu tunsi itsensä normaalia pienemmäksi. Hänestä tuntui, että muut olisivat voineet liiskata hänet kuin ötökän.
Yhtäkkiä hänen kylkeensä hyökkäsi Henkäystähti. Päällikkö piti kollia maassa halveksiva katse silmissään.
“Ei ihme, että vamhempasi halusivat hylätä sinut. Olet heikko eikä sinusta koskaan voi tulla soturia”, Henkäystähti sihisi ja pisti hampaansa Hiljaisuuspennun kurkkuun. Nuori kolli puristi silmänsä kiinni ja juuri silloin, kun Henkäystähti repäisi hänen kurkkunsa auki, Hiljaisuuspentu hätkähti hereille. Hän katsoi vapisten pentutarhan seiniä ja sitten makuualusia, joilla kissat nukkuivat. Hän tunsi pelon väreinä.
*Eivät he minua vihaa. Se oli vain unta. He kyllä pitävät minusta… eikö niin?*

Mäntyviiksi talutti Hiljaisuuspennun ulos pentutarhasta. Kolli huomasi Henkäystähden tulevan klaanin keskelle ja kutsuvan kaikki kokoontumaan.
Hiljaisuuspentukatsoi heti suu ammollaan Mäntyviikseen. Hänet nimitettäisiin oppilaaksi! Hiljaisuuspentu loikki innoissaan eturiviin ja katsoi kissoja hänen ympärilleen innoissaan virnuillen.
“Olen kutsunut teidät tänne, koska on aika nimittää jälleen yksi pennuistamme oppilaaksi”, Henkäystähti naukui klaanille. Hän käänsi katseensa Hiljaisuuspentuun. Kolli tunsi innon ja jännityksen väreilevän turkissaan ja oli täysin valmis loikkimaan eteen.
“Hiljaisuuspentu tule eteen”, päällikkö sanoi ja heilautti häntäänsä. “Hiljaisuuspentu, tästä hetkestä eteenpäin nimesi olkoon Hiljaisuustassu. Sinun mestarinasi tomikoot Lehtituuli.”
Hiljaisuustassun silmät loistivat ja hän loikki uuden mestarinsa lähettyville. Hän toivoi, että pääsisi pian jo harjoituksiin. Henkäystähti näytti merkin, että kokous oli ohi. Klaani hurrasi uuden uutukaiselle oppilaalle ja hän tunsi olevansa unessa. Sellaisessa todella hyvällä epätodellisessa unessa.
“Milloin aloitamme?” Hiljaisuustassu kysyi Lehtituuleltu puskiessaan tämän luokse. Naaras katsoi häntä hetken arvioivasti ja kohautti sitten lapojaan. “Huomenna vaikka.”
“Selvä. Kiitos”, Hiljaisuustassu sanoi ja loikki taas pois. Hän huomasi Tulisielun. Naaras oli hieman kauempana ja kolli halusi olla tämän kanssa viimein uudelleen.
“Tulisielu, täällä! Oletko ylpeä minusta?” Hiljaisuustassu huusi juostessaan soturitarta kohden.

//Tuli?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkotassu suki turkkiaan arvokkaasti. Hän tunsi kolean viiman lävistävän turkkinsa juuri siitä kohtaa mistä hän pesi. Kolli värähti kauttaaltaan. Miten lehtisade olikaan kerennyt hänet yllättää. Hän huokaisi hiljaa ja lampsi tuoresaaliskasalle.
“Turhaan sinä sinne menet. Ei tuoresaaliskasassa ole mitään”, Latvaruusun ääni yllätti Lepakkotassun. Kolli kääntyi ympäri ja kohtasi naaraan keltaisen katseen. “Jos sinua huvittaa syödä, liity metsästyspartioon äläkä vain tapita siinä kuin riista hyppäisi suoraan suuhusi”, naaras sylkäisi ja tallusteli pois. *Hän ei ole ilmeisesti saanut vielä mitään purtavaa*, Lepakkotassu ajatteli ärtyneenä. Kolli kääntyi kohti soturien pesää aikeenaan mennä pyytämään Aaltosalamaa viemää hänet metsälle, mutta Hiljaisuuspentu tuli hänen tielleen.
“Hei! Haluaisitko leikkiä kanssani?” nuorempi kolli kysyi viattomasti. Lepakkotassu katsoi tätä ärtyneesti.
“Anna kun kysyn, onko koskaan ollut hetkeä, jolloin olisin halunnut leikkiä kanssasi!” tummanharmaa oppilas huusi pennulle siniset silmät vihasta säihkyen.
“Ei, mutta-”
“Ole hiljaa! Miksi sinä aina häiriköit minua? Vaikka me molemmat olimme Mäntyviiksen kasvatuksessa, se ei tee meistä ystäviä, eikä varsinkaan veljeksiä!” Lepakkotassu sähisi korvat luimistettuna. Hiljaisuuspentu töllisteli vanhempaa kollia hetken, ja sitten siristi silmiään.
“Mistä sinä edes tietäisit, jos olisimme veljeksiä? Olemme molemmat orpoja, emmekä tunne vanhempiamme!” valkoruskea kolli huusi häntäänsä vihaisesti huiskien.
“Kyllä minä olen vanhempasi nähnyt. En ehkä muista kamalan hyvin miltä he näyttivät tai millaisia he olivat, mutta minusta heidän olisi pitänyt onnistua aikeissaan hylätä sinut yksin keskelle metsää!” Lepakkotassu rähisi ja tajusi pian millaisen pommin hän oli juuri suustaan pudottanut. Hiljaisuuspennun silmät levisivät. Hän katsoi Lepakkotassua suu ammollaan.
“Mi- mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi varovasti kallistaen päätään. Lepakkotassu siirteli tassujaan. Ensi kertaa koskaan hän tunsi pientä syyllisyyttä sanomisistaan. Hänen ei ollut tarkoitus paljastaa nuorelle kollille tämän vanhemmista. Se oli pidetty salassa, jotta Hiljaisuuspentu ei masentuisi.
“Kerro minulle! Mitä sinä tarkoitat!” Hiljaisuuspentu huusi ja katsoi tummanharmaata oppilasta silmät kostuen.
“Siis… ei minun ollut tarkoitus sanoa mitään”, Lepakkotassu mumisi.
“Minun täytyy saada tietää”, Hiljaisuuspentu kuitenkin vaati. Lepakkopentu suoristi selkänsä. Miksi hän muka yritti peitellä totuutta? Ei Hiljaisuuspentu hänelle oikeasti merkinnyt yhtikäs mitään.
“Olit ei-toivottu pentu. Vanhempasi vihasivat sinua jo ennen kuin synnyit. Heidän tarkoitus oli hankkiutua sinusta eroon, mutta he jäivät kiinni. Ja siitä syystä olen siis joutunut kestämään sinua”, Lepakkotassu sanoi kylmästi. Hiljaisuuspentu katsoi häntä hetken hiljaa. Lepakkotassusta hiljaisuus kahden kollin välillä oli painostava, joten hän vai tassutti pois hiljaa. Kolli oli täysin unohtanut koskaan olleensa edes nälkäinen ja hän vain kömpi petiinsä oppilaiden pesään. Hän sulki heti silmänsä ja yritti parhaansa mukaan nukahtaa. Siinä hän myös onnistui, vaikka se veikin melkoisen kauan.

Lepakkotassu tassutti leiriä ympäri. Häntä turhautti kovin. Kolli oli juuri katsonut, miten Rosmariinipentu ja Kamomillapentu oli nimitetty oppilaiksi. Nyt he siis olivat Rosmariinitassu ja Kamomillatassu. Hän oli ärtynyt siitä, että hän ei päässyt ulos tekemään mitään kiintoisaa. Hänet oltiin vain herätetty jo aikaisin aamusta hoitamaan klaaninvanhimpien punkit sekä putsaamaan sammalalusia pentutarhalta. Lepakkotassu ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hänet oltiin laitettu niin nöyryyttävään työhön. Ei hän mitään pahaakaan ollut tehnyt. Eihän?
Lepakkotassu heitti tassullisen maahan tipahtaneita lehtiä ilmaan vihaisesti.
“Miksi mitään kiinnostavaa ei voi tapahtua”, hän murisi häntäänsä huiskien ja istahti maahan. Hän kurkkasi kohti pentutarhaa, jonka suulla Veripentu leikki veljensä Säihkypennun kanssa. Kolli pohti menisikö hieman kiusaamaan kahta pentua, mutta päätyi siihen tulokseen, että oli aivan liian tympääntynyt ottamaan riskiä, että joku passittaisi hänet siitä syystä uudelleen hoitamaan klaaninvanhemmat. Hän nousi ylös ja tassutti tuoresaaliskasalle. Kolli katseli mitä siellä oli, ja löysi vain hiiren ja puolipaljaan pulun. Hän tuhahti ja otti pulun suuhunsa.
“Ollaanpas sitä tänään ahneena”, kollin taakse hiippaillut Hiljaisuuspentu härnäsi huvittuneena. Se aiempi kauhistus siitä, että hän oli ollut ei-haluttu pentu oli poissa. Lepakkotassusta asia oli harmillinen. Jos Hiljaisuuspentu olisi edelleen edes hieman hämmästynyt tai järkyttynyt asiasta, hän ei häiritsisi Lepakkotassua.
“En ole ahne. Olin aikeissa viedä tämän Mäntyviikselle ja Hohtosulalle”, Lepakkotassu valehteli.
“Minä voin viedä sen”, Hiljaisuuspentu naukaisi.
“Ei, ei. Minä teen sen. Minunhan ajatus se oli”, Lepakkotassu naukaisi ja lähti vastentahtoisesti kohti pentutarhaa. Säihkypentu katsoi kollin kantamaa pulua silmät suurina hänen mennessä ohi pennuista.
“Vautsi! Onko tuo meille?” pieni kollipentu kysyi iloisesti.
“Jos Mäntyviiksi ja Hohtosulka haluavat jakaa”, Lepakkotassu tokaisi pulun takaa ohimennen ja työntyi sisään. “Toin syötävää”, hän sanoi tiputtaessaan pulun Mäntyviiksen eteen. Naaras katsoi Lepakkotassuun ja näytti yllättyneeltä.
“Kiitoksia, meillä alkoikin jo olla hieman nälkä”, han naukaisi ja kääntyi Hohtosulan puoleen. Lepakkotassu ei jäänyt yhtään sen kauempaa kuuntelemaan kahden kuningattaren juoruilua vaan lähti heti ulos pesästä.
“Hei! Voitko opettaa meille taisteluliikkeitä?” Veripentu kysyi. Lepakkotassu pudisti päätään. Häntä ei huvittanut olla tekemisissä pentujen kanssa juuri sillä hetkellä.
“Jooko. Emme olisi vaivaksi. Kuuntelisimme tarkkaan ja tekisimme mitä käsket”, Säihkypentu maanitteli. Lepakkotassu pudisti päätään uudelleen ja käveli ripeästi kahden pennun ohi.
*Oi jättäkää minut rauhaan!* kolli ajatteli taakseen katsomatta. Hän ei tiennyt seurasivatko pennut häntä, mutta hän ei halunnut ottaa siitä selvääkään. Hän loikki äkkiä Aaltosalaman luokse ja pyysi tätä viemään hänet saalistamaan.

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin myöntyvästi. En kokenut itseäni erityisen onnekkaaksi, sillä Sulkavirta ei ollut ollut toivomani kissa mutta kai minä selviäisin hänenkin kanssaan. Olisin kovasti halunnut Kärppämyrskystä mestarini mutta kaikkea ei voinut saada. Sitä paitsi saisin kyllä varmasti viettää aikaa ystäväni kanssa vaikkei hän ollutkaan mestarini.
“Kylmäliekkikin on hyvä. Hänhän on emon isän veli, eikö?” vastasin vain muodon vuoksi vaikken edes tiennyt siskoni uudesta mestarista hölkäsen pöläystä.
“Niin hän on sukua meille. En malta odottaa, että pääsemme seikkailemaan reviirillä yhdessä! Ja haluan oppia saalistamaan”, Kamomilla tassu sanoi syventyen miettimään unelmiaan tarkemmin. Etsin katseellani aukion jo omiin pesiinsä ja tekemisiinsä vetäytyvistä kissoista Kylmäliekkiä ja Sulkavirtaa.
“Pitäisikö meidän mennä mestareidemme luo?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Sulkavirta osui silmiini vasta hetken katselun jälkeen. Hän jutteli jonkun toisen kissan kanssa mutta vilkaisi myös samaan aikaan minuun.
“Kyllä varmaan”, Kamomillatassu sanoi havahtuen ajatuksistaan.
“Nähdäänkö illalla?” kysyin toiveikkaana.
“Joo! Kerrot sitten kaiken päivästäsi niin minä kerron omastani”, Kamomillatassu vastasi ja kipitti sitten pois. Sulkavirta lopetteli juttunsa toisen kissan kanssa ja tuli sitten luokseni.
“Hei.”
“Hei. Lähdetäänpäs reviirikierrokselle”, Sulkavirta sanoi oudolla äänensävyllä, jota en osannut tulkita mutta jossain iloisen rajamailla se oli.

Seurasin Sulkavirtaa ulos leiristä. Reviiri avautui ympärilleni ja silmäni suurenivat. Näky oli ihmeellinen. Luonnon kauneus levittäytyi edessäni monine väreineen, muotoineen ja äänineen.
“Meillä ei ole koko päivää aikaa, tule sieltä”, mestarini kehotti kohtalaisen ystävälliseen sävyyn ja ryntäsin hänen peräänsä.
“Anteeksi”, sopersin, “Tämä on vain tosi hienoa.”
“Voin kuvitella”, Sulkavirta naukui mutta keskittyi silti kulkemaan eteenpäin. Seurasin häntä. Pitäisin vastaisuudessani suutani hiukan soukemmalla, jotten ärsyttäisi liikaa mutta ehkä oli vain hyvä, että ilmoitin itsestäni aina toisinaan.

Olimme kiertäneet jo puolet reviiristä ja Sulkavirran sanojen mukaan jäljellä oli vielä ukkospolku ja Hehkulampi. Lehtikuusilaaksosta lähdettyämme olin jo todella poikki mutta halusin nähdä Hehkulammen. Kävelin reippaasti vanhemman kissan perässä.
“Onko meilä vielä pitkä matka?” kysyin hengähtäen puuskahdusmaisesti.
“Ei liian pitkä. Sano vain, jos haluat hetken tauon. Ymmärrän kyllä”, mestari naukui. En alentuisi pyytämään taukoa – ainakaan vielä.

Ukkospolku oli ollut vaikuttava vaikkemme olleetkaan nähneet yhtäkään hirviötä. Nyt seisoimme Hehkulammen rannassa. Lampi oli kaunis mutta sen alla oli kuulemma vielä hienompaa. Nyökyttelin ja katselin nurmea ja Eloklaanin puolta hetken ennen kuin käänsin katseeni taas Sulkavirtaan.
“Lähdetään takaisin”, Sulkavirta naukui. Nyökkäsin.
“Saanko sitten syödä leirissä?” kysyin ja vatsani murahti sanojeni säestykseksi.
“Saathan sinä”, mestarini naurahti ja hymyili hiukan. Hymyilin takaisin ja seurasin häntä leiriin.

Leirissä menin oitis hakemaan tuoresaalista. Raahasin linnun aukion laidalle ja aloin syömään. Myöhemmin Kamomillatassu liittyi seuraani ja jaoimme kuulumisia ja päivän tapahtumia.
“Mitä tykkäsit reviiristä?” kysyin nielaistuani viimeiset palat linnustani. Kamomillatassu mietti hetkisen. Valmistelin omaa vastaustani jo päässäni. Minä olin pitänyt kaikesta. Paitsi ukkospolku oli ollut vähän karmiva jollain tapaa. Toivoin, etten joutuisi ylittämään sitä ikinä.
//Kamo?