Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ampiainen

“Auh!” hiljaisuuspentu kiljahti ja muksahti maahan etutassuillaan kuonoaan pidelleen. Juoksin nopeasti kollin luo huolestuneena ja kumaruin kollin vierelle. Olimme leikkineet hippaa mutta nähtävästi se oli ollut huono ajatus… Hiljaisuuspentu oli nimittäin kaatunut ja ilmeisesti satuttanut kuononsa…
”Oletko kunnossa hiljaisuuspentu? Näyttät melko järkytyneeltä… Minä osaan vähän yrttejä ja parannusta joten voin varmasti auttaa jos tarvitsee…” Kysyin huolestuneena.
”E- ei tarvitse. Olen ihan kunnossa”, hiljaisuuspentu vaakuuti.
”Oletko varma? Tuo näyttää aika ikävältä…” Kysyin osoittaen kollin kuonoa.
”Joo. Älä sinä minusta turhaan huolehdi”, hiljaisuuspentu vaakuuti että oli kunnossa.
”O-okei… Leikkitäisiinköö sitten piilosta? Siinä ei voi sattua…” Kysyin hymyillen vieläkin vähän huolestuneena kollista.
”Joo, todellakin!” Hiljaisuuspentu vinkaisi.
”Minä lasken ensin!” Vinkaisin innoissani. Hiljaisuuspentu alkoi hölköttä pois päin ja minä käännyin kiviseinät päin ja aloin laskemaan. Kun viimein olin saanut laskettua niin hihkaisin ja lähdin innoissani etsiskelemään hiljaisuuspentua. Vilkuilin ympärilleni ja tassutin lopulta pentutarhan taakse kurkistamaan mutta kolli ei ollut siellä… Katselin hetkisen ympärilleni kunnes katseeni pysähtyi kaatuneeseen kuusipuuhun jonka lehdet Havisivat ja lopulta huomasin vilaukselta kollin hännän heilahtavan lehtien seassa. Lähdin oitis kipitämään kuusipuuta päin ja aloin rämpimään ylös. Lopulta kun olin päässyt ylös niin läimäytin leikkilisesti hiljaisuuspenun häntää ja vinkaisin.
”Kiinni jäit!” Vinkaisin leikkilisesti. Kolli nosti päänsä ylös ja katsahti minua hetkisen pölämystyynenää ja tyrkkäsi minua leikkilisesti tassullaan, minä liukastuin ja horjahdin tyrmistyneenä.
”iiiiiiiiiiiiiiiiiik!!!!!” Räkääisin kauhuissani ja tömähdin maahan. Hiljaisuuspentu kurkisteli kuusipuun päällä, loikkasi alas pyöri kauhistunut ilme kasvoillaan ympärillään kunnes lopulta pysähtyi ja kumartui viiereeni vinkaisten kauhistuneena
”Kamomillapentu! Kamomillapentu, oletko sinä kunnossa! Tuo oli ihan kamala pudotus!” Hiljaisuuspentu vinkui kauhistuneena ja jatkoi sitten tramaatista pyörimistään. Pääni oli pyörällä ja silmäni olivat aivan sumeat…
”T-tuota… O-olen Ihan kunnossa…”, vinkaisin tukahtuneesti. Yritin nousta pystyyn mutta lysähdin taas maahan ja tunsin kipua koko kehossani…
”Äh… Hyvä on… En taida olla ihan kunnossa…” Vinkaisin ja kampesin itseni vaivalloisesti parempaan asentoon ja ähkäisin kivuliaasti.
”Meidän täytyy mennä parantajalle! Heti!” Hiljaisuuspentu panikoi.
”Älä nyt viitsi… Tarvitsen vain lepoa…” Vinkaisin närkästynyt ilme kasvoillaani.
”Ei ei. Tarvitset kunnon tarkastuksen ja hoidon!” Hiljaisuuspentu väitti vastaan. Pyörittelin silmiäni ja lopulta nyökkäsin pienesti ja sitten kolli alkoi tuupimaan minua parantajan pesään… Lopulta kun olimme perillä niin hehkuaskel tutki minut.
”Sinussa ei ole mitään haava tai mitään muutakaan jonka voisi hoitaa, tarvitset oikeastaan vain leppoa mutta voin antaa sinulle unikkonsiemeniä jos tarvitset.
”Ei kiitos tulen myöhemmin takaisin jos tarvitsen”, vinkaisin. Nousin vaivalloisesti seisaaleni ja lähdin hoiperellen ulos pesästä mutta lyyhistyin pian kivusta takaisin maahan. Hiljaisuuspentu tuli viereeni ja katseli minua huolestuneena. Nostin päätäni huomatesani sisareni joka tuli luokseni nyrpeän näköisenä.
”Hei sisko….”, vinkaisin ja sitten ähkäisin kivuliaasti ja yritin nousta istumaan mutta lysähdin uudelleen maahan ja yritin muistaa että minun piti levätä.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään?” Rosmariinipentu kysyi.
”Tuota… minä olin leikkimässä hiljaisuuspenun kanssa… Ja sitten putosin… Kaatuneesta Kuusipuusta mutta siitä ei tullut mitään vakavaa vamaa mutta minä en edes pysty kunnolla seisomaan… Ehkä olisi pitänyt ottaa ne unikkonsiemenet…. No ehkä sitten kohta…”, vastasin vähän vastahakoisesti. Rosmariinipentu katseli minua järkyttyneenä.
Oletko varma, että olet kunnossa? Ei vaikuta kauhean hyvältä, jos et pysty seisomaankaan.” Rosmariinipentu vastasi huolestuneena ja järkyttyneenä.
”Tuota noin…. Hehkuaskel sanoi niin ja uskon että en kykene nousemaan koska minua saatuu niin paljon… Olen varma että se typerä unikkonsiemen olisi auttanut mutta en sitten tajunnut ottaa sitä!” Vastasin ja lopun sihahdin vihaisesti.
”Pyydänkö sinulle sellaisen?” Rosmariinipentu kysyi huomestuneesti.
”Kyllä kiitos sisko!” vinkaisin hyvilläni. Vilkaisin hiljaisuuspentuun joka oli ilmiselvästi Huolissaan minusta.
”Hiljaisuuspentu… Tuota… Voisitko mennä pois… Haluan olla rauhassa sitten kun saan ne unikkonsiemenet… Joten voisitko ehkä mennä…? Toivottavasti en pahoitanut sinun mieltäsi…” Naukaisin takellelen epävarmasti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja kipiti pois luotani vieläkin huolestuneena ja Ilmiselvästi vastahakoisesti. Lopulta kun Rosmariinipentu toi unikkonsiemenet minulle.
”Kiitos Rosmariinipentu!” Vinkaisin ja popsin siemenet. ”Voisitko muuten lähteä…? Haluan olla Rauhassa nyt…” Kysyin jo vähän unenpöperöisenä. Rosmariinipentu nyökkäsi ja tassuti pois. Nukahdin unikkonsiementen voimasta.

Puoli kuuta myöhemmin… Tänään minusta ja minun siskoni Rosmariinipentu nimitettäisiin. Katsahdin sisareeni, joka istui vierelläni, kun kissat kokoontuivat aukiolle Henkäystähden kutsun jälkeen.
*Kunpa emo olisi tullut katsomaan kun meidät nimitetään… toivotavasti hän vaivautui tulemaan pimeyden metsäsästä tai Edes katselisi meitä sieltä…* Huokaisin toiveikaasti unelmiassani. olin kyllä hiljattain tippunut puusta ja olin alkanut epäilemään että pimeyden metsän kissat eivät varjelisi meitä mutta olihan emon pakko? Kyllähän hän rakasti meitä!
“Rosmariinipentu tule eteen”, Henkäystähti maukui malttamattomasti. Vilkaisin ylpeänä sisareeni ja kuiskasin vielä hänelle kun hän vilkaisi vielä minuun.
“Onnea Rosmariinipentu”, Kuiskasin sisareni pentunimen viimeistä kertaa iloisena ja ylpeänä . Henkäystähden katse kulki yleisössä ja värähdi. Kun kollin katse kävi minussa ennen kuin se siirtyi siskonii.
*En ikinä tule luottamaan sinuun tai pitämään sinusta pätkänkään vertaa! Sinähän tapoit emoni! Ilman sinua emo saataisi vielä olla täällä…”, ajattelin henkäystähden katseen sokaisemana. Kuitenkin lopulta sain synkkät ajatukset juuri ennen kuin sisareni olisi nimetty.
“Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinitassuksi ja mestarinasi toimii Sulkavirta”, kolli naukui koruttomasti. Silmiini tuli hämmentynyt katse
*Henkäystähden tytärestä tulee minun sisareni mestari!?* Ajattelin tyrmistyneenä.
“Kamomillapentu sinun vuorosi”, päällikkö naukui ja sai minut säpsähtämään säikähdyksestä.
“Onnea sinullekkin Kamomillapentu”, sisareni lausui pentunimeni vielä kerran ennen kuin minä saisin oppilasnimeni.
”Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Kamomillaitassuksi ja mestarinasi toimii kylmäliekki”, henkäystähti sihahti yhtä korutomasti kuin äskenkin…
*Näinkö me saamme muka oppilas ja soturinimemme…* Ajattelin tyrmistyneenä. Lyhyen seremonian jälkeen klaani hurrasi meille.
“Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu!” he huusivat uusia nimiämme.
Huutamisen jälkeen saimme tilaisuuden onnitella toisen kerran.
“Onnea”, sisareni sanoi hymyillen.
“Olen pahoillani, jos olen kohdellut sinua huonosti. Ei ole ollut tarkoitus”, nau’kui hieman apeana.
”Ei se mitään… Ymmärrän miksi teit niin… Mutta ei se silti tuntunut hyvältä… Ja onnea Rosmariinitassu!” Vinkaisin alun mutta loppun sain ulos urheana huudahkusena. ”Mutta sinä olet todellakin onnekas sinähän sait itse päällikkön tytären!” Lisäsin hihkaisten.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Suuni avautui, kun olin sanomassa jotain mutta päädyinkin miettimään oppilaan sanoja pidempään kuin vain hetken. En todella ollut ajatellut, että kolli nimenomaan kiusasi minua mutta kiusoittelua se ainakin oli ollut. En tiennyt miten vastaan ottaa Salamatassun viimeisimpiä sanoja. Eihän itkeminen siis tosiaan hyödyttänyt ketään mutta se tuntui vaaputtavalta.
“No joo. Ehkä olet oikeassa mutta etkö voi silti antaa minun elää omaa elämääni kuten haluan”, sanoin ja nousin ylös. Pidin kiveäni edelleen käpäläni alla ja suojelin sitä oppilaan katseelta.
“Jos nyt suot anteeksi menen tekemään jotain *järkevää*”, lisäsin hieman vihaisesti ja nappasin kiveni hampaisiini. Tassutin suoraan pentutarhaan pohtimatta mitään muuta vaihtoehtoa. Laskin minun ja Kamomillapennun makuusijan makuualusiin minun puolelleni oman rakkaan kiveni. Oli jo ilta joten päätin käydä makuulle ja koittaa saada unta.

Olin ollut juuri katsomassa Kamomillapentua, joka oli tippunut puusta. Olin hakenut tälle unikonsiemeniä Hehkuaskeleelta. Hän oli pyytänyt minua lähtemään ja olin hyväksynyt kohtaloni ja mennyt aukiolle etsimään seuraa mutten ollut löytänyt ketään uhria, joten olin mennyt pentutarhaan etsimään Kivimyrskyä. Löysin hänet tavanomaiselta paikaltaan ja istuuduin juttelemaan hänelle. Sentään oli joku, jolle puhua omista murheista.

Tänään oli jännittävä päivä, sillä minut ja minun siskoni Rosmariinipentu nimitettäisiin. Katsahdin Kamomillapentuun, joka istui vierelläni, kun kissoja kokoontui aukiolle Henkäystähden kutsun jälkeen. Kamomillapentu oli hiljattain tippunut puusta mutta oli ehtinyt toipua juuri sopivasti nimitykseen.
“Rosmariinipentu tule eteen”, Henkäystähti naukui malttamattomasti. Nousin ja vilkaisin vielä siskooni.
“Onnea Rosmariinipentu”, kuulin pentunimeni viimeistä kertaa siskoni suusta vielä ennen kuin astelin päällikön luokse. Henkäystähden katse kulki yleisössä ja kääntyi sitten minuun.
“Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinitassuksi ja mestarinasi toimii Sulkavirta”, kolli naukui koruttomasti. Nyökkäsin ja lähdin takaisin paikalle, missä olin istunut.
“Kamomillapentu sinun vuorosi”, päällikkö naukui ja kävelimme toistemme ohi siskoni kanssa.
“Onnea sinullekkin Kamomillapentu”, minäkin lausuin siskoni nimen vielä kerran ennen kuin hänestä tuli oppilas.

Kamomillapentu sai mestarikseen Kylmäliekin ja loppuliitteekseen -tassun. Lyhyen seremonian jälkeen klaani hurrasi meille.
“Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Rosmariinitassu!” he huusivat.
“Kamomillatassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu!”
Huutamisen jälkeen saimme tilaisuuden onnitella toisiamme.
“Onnea”, sanoin katsoen siskoani. Olin kohdellut tätä hiukan ikävästi viime päivät, sillä olin todella koittanut olla tuntematta ikäviä tunteita, jotka tulivat aina, kun muistin emon. En halunnut jäädä huonoihin väleihin Kamomillatassun kanssa varsinkaan nyt, kun emme saisi viettää niin paljoa aikaa yhdessä, kun kuvioihin tulisivat partiot ja harjoitukset, sekä muut oppilaan velvollisuudet.
“Olen pahoillani, jos olen kohdellut sinua huonosti. Ei ole ollut tarkoitus”, nau’uin hieman apeana vaikka juuri oli tapahtunut yksi elämäni kohokohdista. Ei se silti ollut sama ilman emoa ja kaiken lisäksi, kun omisti siskon, joka muistutti luonteeltaan ja teoiltaan emoa ja hänen tekojaan ainakin jollain tasolla.

Kirjoittaja: Auroora

Salamatassu oli hiukan yllättynyt siitä, että pentu edes uskalsi sanoa mitään häntä vastaan. Niiskuttava karvapallo ei hänen mielestään ollut vaikuttanut kissalta, joka kykenisi siihen. Ehkä tämä ei sitten ollutkaan aivan menetetty tapaus.
”Jos sinä kuvittelet, että minun käyttäytymiseni on kiusaamista, et tule selviämään elämästä”, valkoinen kollioppilas tokaisi huvittuneena. ”Jotkut kissat ovat oikeasti ilkeitä. Minä vain tein havainnon.”
Salamatassu ei ollut moksiskaan pennun sanomisista. Sen sijaan hän silmäili tätä aavistuksen verran kiinnostuneena. Olisiko hän itse käyttäytynyt näin, jos Pimentovarjo olisi kuollut? Tuskin. Kenties Loskatassu olisi tirauttanutkin kyyneleen tai pari emonsa vuoksi, jos ylipäätään välitti tästä tarpeeksi, mutta Salamatassu tiesi olevansa vahva. Hän ei vollottaisi keskellä leirin aukiota, siitä hän oli varma.
”Eli emosi on kuollut?” oppilas kysyi kallistaen päätään utelias hymy kasvoillaan. ”No, ei itku paljoa auta, ei hän ole tulossa takaisin. Toivottavasti et luule toisin… En ole aivan varma, mitä pentutarhalla teille oikein opetetaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Joka tapauksessa, miksi itkisit, kun siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, kaikista vähiten itsellesi?”

//Rosma?

Kirjoittaja: Saaga

Pyörittelin kiveäni edelleen käpälissäni. Salamatassu katsahti käpäliäni mutta katsoi sitten silmiini. En itkenyt enää mutta nenäni oli tukkoinen itkemisen jäjiltä.
”Mitä sinä oikein itket?” kolli murahti virnistäen ylimielisesti. Tyrmistynyt katseeni varmaan ruokki kollin kiusanhalua. Ihan kuin kolli olisi oikeasti ollut kiinnostunut lohduttamaan minua tai jotain vastaavaa. Olin ollut typerä ajatellessani niin.
”Sinun pitäisi mennä leikkimään tai jotain, niin kuin pentujen kuuluu. Säälittävää.”
Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, sillä Salamatassu oli tullut luokseni vain kiusaamaan minua. Tunteeni olivat jo valmiiksi pinnassa, joten en pystynyt peittämään närkästystäni. Silmäni kaventuivat viiruiksi, kun olisin halunnut repiä ylimielisen oppilaan silmät päästä. Sana “säälittävää” kaikui päässäni ja sai vihani vain nousemaan ja veren kiehumaan suonissani.
“Eikö sinun pitäisi olla tekemässä jotain mitä nyt oppilaat yleensä tekevät, eikä kiusata nuorempiasi. Raukkamaista!” nau’uin takaisin ehkä vähän liiankin kiivaasti.
“Sitä paitsi minun emoni siirtyi pimeyden metsään”, jatkoin vähän rauhallisemmin, “kyllä minä saan häntä surra. Miksi en saisi?”
En aikonut jäädä vanhemman kissan silmissä puolustuskyvyttömäksi pennuksi mutta en halunnut vaikuttaa ilkeäluonteiseltakaan. Puristin kiveäni tiukemmin kynsissäni. Ainakin minulla oli Kivimyrsky, joka ymmärsi minua. En päästäisi sitä koskaan hukkaan.
//Salami?

Kirjoittaja: Auroora

Salamatassu oli suorastaan loistanut tämänpäiväisissä harjoituksissaan. Sähkötuho oli aamulla ilmoittanut pitävänsä kollioppilaalle saalistusharjoitukset, mikä oli ansainnut hänelle happaman mulkaisun Salamatassulta. Oppilas tiesi itsekin, ettei mitenkään loistanut metsästämisessä. Se ei kuitenkaan haitannut häntä, sillä saalistaminen oli turhaa. Miksi hänen edes pitäisi käydä metsästyspartioissa soturina, kun Salamatassu teki jo pelkällä läsnäolollaan enemmän kuin suurin osa muista kuolonklaanilaisista? Hän sentään oli klaanin parhaita taistelijoita.
Salamatassua ei siis harmittanut se, ettei hän osannut saalistaa. Hänen mielestään metsästysharjoitukset olivat yksinkertaisesti ajanhaaskausta ja ennen kaikkea mitä tylsintä ajanvietettä. Harjoitukset olivat kuitenkin olleet aiemmista poikkeavat, sillä Sähkötuho oli vienyt hänet nummille. Hänen mestarinsa oli ilmoittanut, että tänään hän oppisi ottamaan kiinni jäniksiä. Ja kun soturi mainitsi, että pitkäkorvien kiinni ottamisessa keskeisintä oli nopeus, oli Salamatassu viimein höristänyt korviaan ja osoittanut hiukan kiinnostusta kollin opetukseen.
Loppujen lopuksi Salamatassulla oli ollut jopa hauskaa. Hän oli nopea, sen hän oli aina Pimentovarjon kehuista tiennyt, mutta vasta nummilla kanien perässä juostessaan, tuulen iskiessä kasvoihin ja ulistessa korviin, oli hän saattanut tuntea oman nopeutensa. Hänen jalkansa olivat voimakkaat, ne rummuttivat maata kuin ukkosenjyrähdykset, kun kollioppilas jolkotti saaliinsa perässä. Hänen mielensä oli tuntunut tyhjentyvän, eikä hän ollut kuullut muuta korvissaan kuin veren kohinan ja kiihtyvän sykkeensä. Lopulta Salamatassu oli harjoituksissa saanut kiinni peräti kaksi jänistä, minkä Sähkötuho oli sanonut olevan suuri saavutus hänen ikäiselleen kissalle. Selvästi mestari oli huomannut Salamatassun rinnan röyhistyvän ylpeydestä, sillä hän kiiruhti huomauttamaan, ettei tämän metsästysonnessa yleensä ollut paljoa kehumista. Kolli ei voisi tulevaisuudessa partioidessaan turvautua vain nopeuteensa: hänen olisi hiottava muitakin taitojaan.
Salamatassu ei kuitenkaan välittänyt Sähkötuhon sanoista. Leiriin astellessaan hänen mielialansa oli korkealla: saalistaminen ei ollut vaikeaa ollenkaan! Nopeudestahan kaikki oli kiinni, muidenkin kuin jänisten tapauksessa. Hänen oli vain oltava saalistaan nopeampi. Kolli oli kovin ylpeä nakatessaan kaksi jänistään tuoresaaliskasan päälle. Salamatassu olisi voinut jäädä kerskumaan saavutuksestaan paikalle sattuneille sotureille, mutta sen sijaan jokin aukion laidalla kiinnitti hänen huomionsa. Kookas kolli siristi silmiään kuunnellessaan, miten joku pentu nyyhkytti maassa vähän matkan päässä.
”Hei”, valkoinen kollioppilas sanoi töksähtävästi asteltuaan pennun luo. Hän katsoi tätä kulmat kurtussa: mitä ihmettä pennulla muka oli märistävänä? Pentujen elämä oli huoletonta: he saivat vain nukkua ja syödä koko päivän, eikä kukaan valittanut asiasta. Salamatassu ei jaksanut kuvitella, että tälläkään yksilöllä olisi ollut mitään hyvää syytä itkeskellä tällä tavalla.
”Mitä sinä oikein itket?” Salamatassu murahti virnistäen, mutta ei oikeastaan osoittanut sanojaan kysymykseksi. Aivan kuin häntä kiinnostaisi. ”Sinun pitäisi mennä leikkimään tai jotain, niin kuin pentujen kuuluu. Säälittävää.”

//Rosma?

Kirjoittaja: Käärmis

Kamomillapennun vastaus oli hieman epämääräinen ja Hiljaisuuspentu vain sanoi, että hänen pitäisi lopettaa huolehtiminen. Naaras kuitenkin suuttui tästä. Hiljaisuuspennun into lopahti ja hän ehdotti häipymistä kuitenkaan Kamomillapentu ei halunnut hänen lähtevän vaan ehdotti että he voisivat leikkiä ja lopettaa asian ajatteleminen. Hiljaisuuspentu oli tietenkin heti mukana. He leikkivät ensin sammalpallolla ja sitten he leikkivät hiirtä ja soturia. Hiljaisuuspentu sai olla soturi ja kun hän sai Kamomillapennun napattua he ryhtyivät nauramaan. Kamomillapentu sanoi jotain, mutta Hiljaisuuspentu ei kuullut mitä hän sanoi nauramisen yli joten Kamomillapentu loikkasi hänen päälleen ja toisti kysymyksensä.
“Eikös ollutkin hauskaa?”
“Joo tietenkin! Sinun kanssasi on aina hauskaa”, kolli kehräsi ja pukkasi Kamomillapennun päältään. “Ja tiedätkös mitä? Hippa!” Hiljaisuuspentu hihkaisi vielä ja kosketti hännällään Kamomillapennun lapaa hellästi. Hän lähti ravaamaan täyttä vauhtia kohti leirin toista laitaa yrittäen parhaansa mukaan päästä Kamomillapentua karkuun. Matkallaan hän huomasi Lepakkotassun, joka tuijotti häntä arvostelevasti.
Hiljaisuuspentu vain näytti tälle kieltä ja jatkoi juoksemista. Hän antoi vastatuulen pörröttän turkkiaan ja hän sulki silmänsä iloisesti. Kuitenkin silmien sulkeminen osoittautui huonoksi ratkaisuksi, sillä Hiljaisuuspentu juoksi suoraan leirin kiviseen seinään.
“Auh!” hän kiljahti ja muksahti maahan etutassuillaan kuonoaan pidelleen.

//kamo?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu ilmeisesti loukkaantui kollin sanoista, sillä hän yritti vielä nokkelasti pistää takaisin ja lähti sitten pois. Lepakkotassu vain kohautti lapojaan hyväntuulisesti. Hän oli onnistunut ärsyttämään Rosmariinipentua, joten kolli sai hieman hyvää mieltä.
“Mitäs sitä sitten tekisikään?” hän pohti ääneen. Kolli nousi ylös ja tassutti oppilaiden pesälle.
“Haluaisiko joku harjoitella taisteluliikkeitä minun kanssani?” Lepakkotassu kysyi ja muutaman oppilaan päät kääntyivät häntä kohden. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut innostuneen. Kolli tuhahti ja tassutti pois.

Lepakkotassun tassuja kihelmöi. Hän kulki mestarinsa Aaltosalaman perässä kohti paikkaa, jossa heidän oli määrä pitää harjoitukset.
Lepakkotassu olisi halunnut, että ne olisivat olleet taisteluharjoitukset, mutta sen sijaan Aaltosalama oli sanonut, että aluksi saalistuksen opetteleminen oli tärkeämpää. Kolli ei kuitenkaan aloittanut valitusta vaan pysyi suu kiinni. Nyt hän oli valmis harjoituksiin.
Aaltosalama pysähtyi.
“Tässä on hyvä”, hän totesi kääntyen Lepakkotassun puoleen. “Sinun täytyy vaan toistaa perässä. Ja tietysti, kuten saatoit arvatakin, aloitamme saalistusasennon harjoittelulla”, kollin mestari selitti. Lepakkotassu nyökkäsi itsevarmasti, silmät kimmeltäen. Aaltosalama asettui kyyryyn häntä vain hieman irti maasta. Naaras pysyi taitavasti liikkumatta ja kun hän liikkui, hänen liikkeensä olivat sulavia ja hiljaisia.
Lepakkotassun yrittäessä samaa, hänen asentonsa tuntui kankealta ja hankalalta. Aaltosalama tuli kuitenkin auttamaan ja korjaili kollin asentoa. Lepakkotassun teki mieli ärähtää, mutta tiesi hyvin itsekin tarvitsevansa apua.
Kun Aaltosalama oli hieman auttanut, asento tuntui Lepakkotassusta jo paljon paremmalta. Hän yritti hiipiä, mutta se ei meinannut aluksi millään onnistua. Kuitenkin monen yrittämän jälkeen se alkoi jo onnistua paljon paremmin. Kolli virnisteli itsekseen voitonriemuisesti ja nousi ylös.
“Voimmeko yrittää saalistaa nyt?” Lepakkotassu pyysi poliittisesti Aaltosalamalta. Hänen mestarinsa nyökkäsi silmiään hieman siristäen.
“Tule, näytän sinulle paikan, jossa me saalistamme”, naaras naukaisi ja Lepakkotassu loikki hänen perässään. Lyhyillä jaloillaan kolli ei päässyt erityisen nopeasti, mutta yritti kuitenkin pysyä mestarinsa vauhdissa ilman, että tämä joutuisi hidastamaan.
Kun he viimein pääsivät perille, he kertasivat vielä nopeasti saalistusasennon ja sitten Lepakkotassu lähti pyyhältämään metsään. Hän yritti löytää parhaimman riistan, mitä koko metsässä olisi. Hän juoksi hetken ajan ja pysähtyi sitten nostaen kuononsa ilmaan. Hän haisteli ilmaa yrittäen löytää jotain mehevän hajuista. Lepakkotassu haistoi linnun, variksen. Vesi kihosi nuoren kollin kielelle ja hän lähti heti jahtaamaan hajua innoissaan. Hän kulki pensaiden läpi ja puiden ohitse ja seurasi hajua tarkkaan. Kolli hiippaili eteenpäin pitkin askelin ja pian haju voimistui.
Lepakkotassu siirtyi lähemmäs lintua, joka kyyhötti nyt hänen edessään. Hän piti katseensa tarkasti saaliissaan ja hivuttautui vähitellen lähemmäksi. Kolli heilautti lyhyttä häntäänsä ja loikkasi kohti varista. Hänen liikkensä olivat kuitenkin liian hitaat ja loikassa ei ollut tarpeeksi voimaa. Kolli loikkasi hännänmitan päähän siitä, missä lintu oli vielä vähän aikaa sitten ollut. Se lensi korkealle varoitukset rääkäisten.
Pensaasta kuului räsähdys ja Aaltosalaman punaruskea hahmo syöksyi varikseen kiinni. Tämä laskeutui varis siististi tapettuna alas ja katsoi Lepakkotassua vakaasti.
“Sinun täytyy olla nopeampi ja arvioida saaliin etäisyys paremmin ensi kerralla”, tämä naukaisi.
“Ihan kuin en olisi itsekin sitä jo tajunnut”, Lepakkotassu jupisi hiljaa. Aaltosalama heilautti häntäänsä.
“Lähdetään. Voimme harjoitella lisää muualla”, naaras naukaisi.
“Miksemme jää tänne”, Lepakkotassu murahti. Häntä ei huvittanut liikkua enää yhtään.
“Koska tämä varis ilmoitti juuri koko metsälle, että täällä saalistetaan”, Aaltosalama selitti. Lepakkotassua nolotti, että hän ei ollut ajatellut asiaa. Hän ei sanonut enää mitään vaan lähti vaan tottelevaisesti seuraamaan mestariaan.

Lepakkotassu lyyhistyi sammalpedilleen. Hän oli aivan puhki. Kolli oli yrittänyt kovasti oppia saalistamista, mutta oli napannut vain vanhan ja heiveröisen myyrän.
“Hei vaan Lepakkotassu!” kollin pesätoveri Neilikkatassu tervehti. “Miten ensimmäinen harjoitustuokio meni?”
“Ole hiljaa”, Lepakkotassu murahti turhautuneena. Naaras näytti säpsähtävän hieman vihaista äänensävyä ja jätti kollin omaan rauhaan. Lepakkotassu käpertyi pieneksi keräksi ja yritti saada unta. Kuitenkin jonkun toisen oppilaan häntä laskeutui kollin kyljelle ja heilui rauhalliseen tahtiin.
Lepakkotassu ponkaisi pystyyn vihaisesti. Kissa oli Turhamyrskyn oppilas Aamutassu.
“Lopeta typerys! En voi nukkua kun sinä häiriköit tuolla hännälläsi!” Lepakkotassu kivahti. Aamutassu katsoi häntä silmät suurina.
“Ai anteeksi. En tarkoittanut häiritä”, naaras sanoi lempeästi. “En häiriköi uniasi enää.”
“Parempi olisi”, Lepakkotassu murahti. Kolli käpertyi taas omille sammalilleen ja sulki silmänsä.
Kuitenkaan yrittämisestä huolimatta kolli ei saanut unta. Muut oppilaat juttelivat keskenään ja kulkivat pesästä ulos ja sisään, eikä Lepakkotassu saanut siten yhtään rauhaa. Lopulta hän vain nousi ylös ja tassutti aukiolle.
Lepakkotassu piti pitkän venyttelytuokion ja meni sitten aukion laitaan kippuraan yrittäen saada edes hieman unta. Hän puristi silmiään kiinni ja luimisti korvansa. Tummanharmaa kolli halusi juuri nyt vain rauhaa ja unta enemmän kuin mitään. Hänen oli vaikea nukahtaa, sillä kissat kulkivat jatkuvasti ohitse, mutta lopulta hän lipui unen maailmaan.

Lepakkotassu huomasi valkoisen turkin vilahtavan sisäänkäyntitunnelista ulos. Hän ei tunnistanu tätä kissaa ja epäröi mitä tekisi. Kuitenkin kolli keräsi rohkeutensa ja päätti seurata.
Lepakkotassu seurasi hiljaa toista kissaa muutaman ketunmitan päästä. Hän ei varsinaisesti edes tiennyt miksi oli lähtenyt tämän kissan perään, mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä.
Hän seurasi kissaa ja huomasi pian, ettei ollut enää tutussa kuolonklaanin reviirin metsässä. Lepakkotassun ympärillä oli ensin sankka kuusimetsä, jonka jälkeen hän päätyi aukiolle. Kolli juoksi lähimpään puskaan, jotta valkoinen kissa ei huomaisi häntä.
“Mihin ihmeeseen tämä kissa on matkalla?” tummanharmaa oppilas mutisi itsekseen ja heilautti lyhkäistä häntäänsä. Pian hieman kauempaa tuli paikalle toinen kissa. Tämä oli pullea ruskea naaraskissa jonka kaulan ympärillä oli säihkyvillä kivillä koristeltu kaulapanta.
Lepakkotassun karvat sojottivat pystyssä, kun hän katsoi miten kaksi kissaa vaihtoivat kieliä yhdessä leppoisasti ja viettivät aikaa yhdessä. Kollin viha kiehui korvissa ja hän loikkasi ulos pensaasta, jossa hän oli ollut piilossa.
“Mitä ihmettä te teette!” hän rääkyi vihaisesti. Molemmat kissat käänsivät katseensa pelokkaasti nuoreen oppilaaseen.
“Emme me mitään-” ruskea kissa aloitti.
“Ei. Henkäystähti kuulee tästä varmasti mielellään. Saatte säästää selityksenne sinne”, Lepakkotassu sanoi katsoen kahta kissaa pupillit pieninä viiruina.
Lepakkotassu kiepahti ympäri ja lähti juoksemaan takaisin. Hänen täytyisi päästä kertomaan tästä Henkäystähdelle. Kolli ravasi kovaan tahtiin eteenpäin ja hän tunsi korvissaan kuumotuksen. Jännitystä?
Kun hän vilahti leirin sisäänkäynnistä sisään,hän pyyhälsi heti kohti Henkäystähden pesää. Kuitenkaan hän ei kerennyt sisälle asti, ennen kuin hän säpsähti hereille jonkun heilutellessa häntä.
“Mit- mitäh?” Lepakkotassu kakisteli katsoessaan unenpöpperöisesti kissaan, joka oli hänet herättänyt.
“Sinä nukuit levottomasti, joten ajattelin herättää sinut”, puhui kollin ääni. Syöksytassu!
“Äh, anna minun olla”, Lepakkotassu tiuskaisi ja nousi istumaan. Hän alkoi heti sukimaan tummanharmaata turkkiaan tarkoin kielenvedoin ja varmisti, ettei jättäisi mihinkään yhtäkään takkua.
“Miksi olet aina niin äreä?” Syöksytassu kysyi ja istahti nuoremman oppilaan vierelle. Lepakkotassu ei vastannut. Hän nuolaisi pari kertaa mustaa etutassuaan ja veti sillä päänsä yli. Kumpikaan oppilaista ei sanonut enää mitään ja Syöksytassu lopulta vain lähti. Lepakkotassusta tuntui kuin hän olisi juuri voittanut kollin, vaikka heillä ei mitään varsinaista kilpailua ollut ollutkaan. Hän suki turkkiaan vielä hetken, ennen kuin nousi ja lähti tepastelemaan ympäri leiriä tylsistyneenä.

Kirjoittaja: Auroora

Kylmäliekki: 6kp –

Hilleritassu: 4kp –

Sulkavirta: 5kp –

Varissulka: 7kp –

Tuhkajuova: 10kp –

Pimentovarjo: 17kp –

Rosmariinipentu: 29kp! – Voit nyt nimittää Rosmariinipennun oppilaaksi. Hänen mestariksi tulkoon Sulkavirta.

Kamomillapentu: 57kp! Oppilaan tarinat ja pisteet kasassa! Kamomillapennun mestariksi tulkoon Kylmäliekki, kun aika koittaa ja päätät hänet nimittää.

Myrskymahti: 5kp. –

Kettutassu: 5kp –

Roihumarja: 3kp –

Sähkötuho: 4kp –

Lepakkotassu: 19kp –

Pyräkkäpiru: 4kp –

Aaltosalama: 7kp –

Leimusilmä: 5kp –

Hiljaisuuspentu: 8kp –

Kirjoittaja: Ampiainen

Jäin hetkeksi tuijotaman tyrmistyneenä sisareni perään ja miltein purskahdin itkuun mutta koska isä oli lähellä niin pidätellin itkua ja käänähdin nopeasti taas isään päin mutta en nähnyt häntä missään kunnes yhtäkkiä huomasin kollin hännän pään katoavan leiriin sisäänkäynnistä ulos… Silloin purskahdin hillittömään itkuun ja ajattelin että isä ei välittänyt minusta ja sisarestani yhtään hän välitti vain emosta ei meistä… Yhtäkkiä tunsin hännän selkääni päällä ja käänsin pääni kohti valkoista kollia ruskeilla raidoilla…
”Älä itke Kamomillapentu… Se mitä sitten emosi tekikään ei ole sinun vikasi eikä sisaresi suutumus ja isäsi poissaolo”, Syöksytassu rauhoiteli. ”Haluaisitko kuulla mitä sain juuri saalistuspartiossa?” Syöksytassu lisäsi hymyillen. Nyökkäsin jo hiukan hymyillen…

Pari päivää myöhemmin siitä kun Syöksytassu oli lohdotutanut minua. Olin taas syöksytassun kanssa täysin samassa paikkasaa kuin silloin aiemmin. hän kertoi minulle tällä kertaa taisteluharjoituksesista joissa hän oli oppinut uuden liikkeen: takapotkun liikeen jossa voi yllättää vastustajan, joka on takana. Otaen vastustajan etäisyys tarkasti huomioon ja potkaisemalla vastustajaa takajaloilla siirtämällä painopisteen etutassuille. Silmäni laajenivat innosta kuunelessani kollin selitystä ja samalla ihailin kuinka Syöksytassu selittämisen ohessa näytti liikeen. Hetkisen kuluttua Syöksytassu kysyi olinko iloisempi kuin silloin aikaisemmin emosta ja isästä sekä sisarestani. Silmäni laajenivat tyrmistyksestä ja silmiini alkoi tulla kyyneleittä ja sitten purskahdin hiljaiseen itkuun. Syöksytassu näytti tyrmistyneeltää ja yritti saada minut rauhoittumaan mutta minä en voinut… minä nopeasti hillitsin itkuni ja lähdin juoksemaan itkukurkkussa pois Syöksytassun luota ja kun huomasin Syöksytassun juoseen perääni mutta minä pysähdyin ja sihahdin hänelle että turha yrittää lohduttaa… kun syöksytassu tuntui luovutaan lähdin etsimään hiljaisuuspentua etsimään toivoen että hän saisi ajatukseni muualle kuin perheeni ongelmiin… Tassutelin aukiolla itkukurkkussa Kunnes lopulta huomasin kollin ja tassutin lähemmäs häntä ja vinkaisin vaivalloisesti rauhallisella äänellä:
”Hei hiljaisuuspentu!” Vinkaisin vaivalloisesti rauhallisella äänellä. Kolli nousi salamana seisomaan ja kiepsahti ympäri ja katseemme kohtasivat. punastuin hetkeksi mutta sain kaikki ajatuksen taka-alalle sillä hiljaisuupentu oli, kellahtanut uudestaan istuma-asentoon. Minä purskahdin hillittömään nauruun.
“Tervehdys Kamomillapentu. Näytät erittäin kauniilta tänään. Kuinka olet voinut?” hiljaisuuspentu sanoi hymyillen leveästi silmänsä kiinni puristaen. Minä yritin hillitä hetkisen naurua kunnes lopulta onnistuin.
”k-kiitos. ja… No ihan hyvin… Tai ehkä vähän huonosti… Tai… Kyllä hyvin tai ei… Kovinkaan hyvin…”, takelsin etsiskelen sanoja sekavin ajatuksin kunnes miltei purskahdin hiljaiseen itkuun. ajatukseni olivat aivan kamalan sekavia ja niissä poukoili ajatukset katseideme kohtamisesta ja emon kuolema ja isän… En kyennyt enään edes ajattelemaan kunnolla asioita sillä minun itkuni yltyi yhä vain kovemmaksi…
”Turhaan sinä edelleen murehdit. Minä olen täällä, joten heitä huolesi syrjään”, hiljaisuuspentu naukaisi hymyillen. Jäin siihen tuijotamaan kollia tyrmstyneenää ja ikävää oloni oli tiesään mutta sen tilalle hiipi suutumus.
”Ai että heitä huolesi syrjään?! No sitähän minä yritän! Ja tottakai minä murehdin minun emonihan kuoli!!” Sähähdin suutuneenaa.
”Yritän vain lohduttaa. En tarkoita mitään pahaa”,
Hiljaisuuspentu sanoi pettyneenä. ”Haluaisin vain viettää aikaa kanssasi normaalisti, mutta jos seurani ei kelpaa voin aina lähteäkin.” Hiljaisuuspentu lisäsi. Silmäni laajenivat kauhusta ja silmiini miltei tuli kyyneleet mutta sain ne tukahdutettua.
”Ei… Ei… En halua että lähdet… Voitaisiinko vain olla puhumatta ikävistä asioita ja leikkiä vaikka sammalpalloa?” Kysyin hymyillen mutta pelkäsin että kolli ei suostuisi ja vihaisi minua nyt tämän tähden…
”Tietysti. Leikkiminen kelpaa aina”, hiljaisuuspentu hihkaisi innoissaan. Katselin kolli iloisena ja etsiskelin hetkisen katsellaani sammalpalloa kunnes huomasin yhden napasin sen hampaisiini ja viskasin sen nopeasti eteenpäin ja lähdin juoksemaan sitä päin liukastelen ja lopulta kaduin maahan. Pääni oli aivan pyörällä kaatumisen myötä mutta kun huomasin hiljaisuuspenun saaneen sammalpallon niin nousin nopeasti pystyyn ja lähdin juoksemaan kolli kohti ja loikkasin hänen päälleen. Kun olin saanut kaadettua kollin niin naurahdin ja napasin hiljaisuuspenulta pudonneen sammalpallon maasta ja lähdin nopeasti juoksemaan toiselle puolelle leiriä naurahtaen huvitunenaa mutta yhtäkkiä tunsin jotain selässäni ja kaaduin maahan ähkäisten hiljaisesti ja yritin päästä irti hänestä mutta en päässyt irti. Katselin vain avuttomana nuorta kollia kun hän nappasi sammalpallon.
”Leikkitäisinkö ennemmin vaikka hiirtä ja soturia? En nimittäin haluaisi että kumpakaan meistä sattuisi… tietenkin sillä ehdolla että sinä voit olla ensin soturi!” Hihkaisin ja lähdin nopeasti juoksemaan pois päin ja tunsin vapauden kaikista murheistani. Huomasin että hiljaisuuspentu oli vain parin hännän mittan päässä minusta joten juoksin yhä vain nopeammin kunnes liuskastuin ja pylähdin istualleni. Hiljaisuuspentu jarrutti ja napasi minut nopeasti. Minua ei oikeastaan harmittanut minua vain nauratti ja purskahdin hillittömään nauruun.
”Tuo oli hauskaa! Oliko sinustakin?”, kysyin innoissani. Hiljaisuuspentu ei kuitenkaan ollut kuullut joten loikkasin hänen päälleen, toistin saman kysymyksen.

//Hiljukka

Kirjoittaja: Saaga

Sekoilin jotain yksin aukion laidalla. Pyörittelin kiveä käpäläni alla ja leikin puhuvani sille.
“Mitä sinulle kuuluu, Kivi-” lauseeni tyssäsi nimen keksimiseen.
“Kivimyrsky tarkoitin sanoa”, jatkoin lauseen loppuun, kun keksin nimen. Otin inspiraatiota Kärppämyrskyn nimestä, sillä se oli minusta hyvin voimakas nimi. Toivoin todella, että minullekin tulisi jokin hyvä nimi kuten hänelle. Vaikka Rosmariinivoima tai Rosmariiniliekki! Ne ovat ainakin voimakkaita nimiä. Tai ehkä minusta tulisi Rosmariinihalla emoni mukaan tai Rosmariinivarjo isäni mukaan. Kohautin lapojani ja jatkoin leikkiä. Kivimyrsky kertoi minulle, että hän oli juuri ollut partiossa. Kyselin millaista ulkona oli ja Kivimyrsky vastasi. Hymyilin Kivimyrskylle.
“Minun nimeni on Rosmariinihalla”, kerroin Kivimyrskylle ja silitin sitä. Yhtäkkiä tunteet purkautuivat sisälläni ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaipasin emoa niin paljon. Painoin pääni ja katselin tassujani kyyneleistä sumeilla silmillä.
“Hei”, kuulin itselleni tuntemattoman äänen. Nostin katseeni ja räpyttelin kyyneleet silmistäni nähdäkseni edessäni kookkaan vaalean raidallisen kollin.
“Hei”, vastasin hieman hämmentyneenä yhtäkkisestä lähestymisestä. Kuinkakohan kauan kolli oli katsellut puuhiani? Tajusin hetken päästä, että kolli joka oli tullut luokseni oli Salamatassu. Olin nähnyt hänet pari kertaa aukiolla. Naamani pysyi ilmeettömänä, kun yritin lukea Salamatassun olemusta. En ollut varma oliko kolli luonani hyvillä aikeilla.
//Salama?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuuspentu loikki Neilikkatassun ympärillä kikatellen iloisesti. Kolli oli täynnä virtaa ja päätyi vain loikkimaan naaraan ympärillä.
“Tiesitkös Neilikkatassu”, kolli aloitti, kun viimein pysähtyi oppilaan eteen ”olet minun paras ystäväni!”
“Voi kiitos, mikä kunnia”, Neilikkatassu naukaisi hymyillen. Hiljaisuuspentu heilutti pörröistä häntäänsä innoissaan ja hymyili.
“Kun minusta tulee päällikkö, minä teen sinusta varapäällikköni!” Pieni kolli naukui innokkaasti.
“Huomaavaista”, Neilikkatassu naukaisi ja nousi ylös. “Minun täytyy nyt kuitenkin mennä. Minulla on tänään partiointia.”
“Nähdään!” Hiljaisuuspentu vinkaisi ja loikki pois. Hän heilutteli pörröistä häntäänsä tasaisesti kulkiessaan.
“Hiljaisuuspentu, tuleppas päiväunille”, Mäntyviiksi naukaisi lempeästi. Kolli ravasi sisään innoissaan ja meni makuulle heti, vaikka ei ollut millään aikeissa mennä unille; hänellä oli aivan liikaa virtaa.
“Voitko kertoa minulle jonkun tarinan. En saa unta, jos et kerro”, Hiljaisuuspentu pyysi. Mäntyviiksi huokaisi, mutta istuutui kuitenkin tämän vierelle.
“Jos kertoisin vaikka tarinan kissasta, jolla oli leijonan voima?” naaras ehdotti lempeästi. Hiljaisuuspentu oli kuullut Lepakkotassun arvostelleen tarinaa ja sanonut sen täyttä tarua, mutta Hiljaisuuspentua se ei kiinnostanut. Kunhan tarina olisi kiinnostava, hän kuuntelisi mielellään.
“Joo, kerro!” kolli hihkaisi. Mäntyviiksi hymyili ja alkoi kertoa tarinaa kissasta, jolla oli voimaa kuin leijonalla. Kissa oli suuri ja vahva ja lähes voittamaton. Kuitenkaan hän ei ollut kuolematon. Hän kaatui suojellessaan klaaneja tuholta.
Hiljaisuuspennun silmät laajenivat. Hän innoistui tarinasta ja loikkasi pystyyn.
“Joskus minäkin kuolen klaanini puolesta”, hän julisti. Mäntyviiksi laski häntänsä kollin selälle.
“Rauhoitupas nyt. Lupasit mennä päiväunille, kai muistat sen?” naaras sanoi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja meni taas makuulle. Hän yritti nyt nukahtaa parhaansa mukaan, kuten Mäntyviiksi oli määrännyt. Pian kolli onnistui nukahtamaan ja vaipui leppoisaan uneen.

Hiljaisuuspentu loikki edestakaisin leirissä. Hän oli koko päivän yrittänyt löytää Kamomillapennun. Kolli halusi jutella kauniin naaraspennun kanssa. Hän ei ollut saanut tähän aikaisemmin mahdollisuutta, koska naaras oli viettänyt ennemmin aikaa yksin tai kaksin sisarensa kanssa, koska oli surrut edesmennyttä emoaan. Nyt hän oli ehkä hieman enemmän toipunut ja vietti ehkä myös vähäsen enemmän aikaa muidenkin kanssa.
“Kamomillapentu! Oletko täällä!” kolli huusi epätoivoisesti. Hän lysähti istumaan ja katsoi apeasti maahan. “Hän ei varmaan halua olla kanssani”, Hiljaisuuspentu mutisi.
“Hei Hiljaisuuspentu”, kuului Kamomillapennun ääni. Hiljaisuuspentu nousi salamana taas seisomaan kiepsahti ympäri ja kohtasi nuoren naaraan ruskean katseen.
Hiljaisuuspentu punastui niin, että kellahti taas istuma-asentoon.
“Tervehdys Kamomillapentu. Näytät erittäin kauniilta tänään. Kuinka olet voinut?” kolli sanoi hymyillen leveästi silmänsä kiinni puristaen.

//Kamo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//PANTTIVANKI

Leimusilmä oli niin uppoutunut kuuntelemaan Mesitähden muistelmaa, että hän pääsi hetkeksi mielessään pakenemaan ahtaasta kolosta muinaisten klaanien reviireille, joissa viisi klaania olivat aikanaan eläneet sovussa rinta rinnan. Ajatus kuulosti miltei utopiselta – miten niin monen eri klaanin kissat pystyivät rauhanomaiseen yhteiseloon, kun Eloklaani ja Kuolonklaanikaan eivät kyenneet siihen kovasta ponnistelusta huolimatta?
”Kenties, jos klaaneja olisi edelleen yhtä monta kuin muinaisina aikoina, emme olisi koskaan ajautuneet tähän tilanteeseen”, Leimusilmä pohti ääneen.
”Kyllä muinaisetkin klaanit taistelivat keskenään”, Liljatuuli huomautti. ”Mutta voit vain kuvitella, millainen kaaos siitä syntyy, kun niin monen eri klaanin kissat ottavat yhteen taistelutantereella.” Parantajan ilme oli muuttunut synkäksi. ”Sellaisesta verenvuodatuksesta voi joko ottaa opikseen, tai sitten sitä voi jatkaa, kunnes mitään ei ole enää jäljellä.”
Kylmät väreet kulkivat Leimusilmän turkin alla. Hän näki yhä kirkkaasti mielessään aukion taistelun aikana, kissoja taistelemassa viimeiseen hengenvetoon, väsyneitä ja verisiä. Hän oli yrittänyt pelastaa mahdollisimman monta klaanitoveria, mutta monien kohdalla oli ollut jo liian myöhäistä.
”Muinaiset klaanit eivät ole ikiajoiksi kadonneet”, Mesitähden nauku veti parantajaoppilaan ulos synkästä muistosta. Leimusilmä katsahti päällikköönsä, ja hän haki turvaa tämän rauhallisesta olemuksesta, kun tämä jatkoi: ”Heidän muistonsa elää yhä Eloklaanissa. Me olemme heidän perillisiään, ja toivoa paremmista ajoista on niin kauan kuin Eloklaani pysyy käpälillään.”
Mesitähden sanat tarjosivat Leimusilmälle lohtua. Jos Eloklaani kerran oli se, mitä oli jäljellä muinaisista klaaneista, sitä oli vaalittava kaikin keinoin. Niin kauan kuin hänessä henki pihisisi, Eloklaani jatkoi elämistä. Se jatkaisi elämistä jokaisessa eloklaanilaisessa, ja ennen pitkään se olisi tarpeeksi vahva näyttämään Kuolonklaanille, ettei kukaan voinut sammuttaa sen kipinää.

Kirjoittaja: Saaga

Ilmeeni valahti ja sisälläni oleva into lopahti miltei heti, kun kollin ylimielinen hymy osui katseeni alle. Tuhahdin halveksivasti kohti Lepakkotassua. En jaksanut juuri nyt tuon ylimielisyyttä. Olisin halunnut iloista en ylimielistä ja tympeää seuraa.
“Ei sitten”, sanoin ja koitin keksiä jotain nokkelaa.
“Ajattelin, että olisit halunnut jakaa jotain siitä mutta harmi jos sinulla oli niin tylsää ettei kerrottavaa jäänyt”, nakkasin takaisin ja aloin nuolemaan käpälääni. Lepakkotassu tiuskaisi jotakin ilkeää mutten välittänyt. Ei varmaankaan menisi kauaa ennen kuin minusta nimitettäisiin oppilas, koska olinhan minä melkein saman ikäinen kuin Lepakkotassu. Toivoin kaikista eniten, että Kamomillapentu ja minä saisimme hyvät mestarit ja he olisivat myös sujut toistensa kanssa ja saisimme olla yhdessä partioissa ja harjoituksissa. Havahduin ajatuksistani, kun näin Kärppämyrskyn kävelevän rauhassa ulos pentutarhasta.
“Minäpä taidan jättää sinut yksin omaan seuraasi, kun noin pidät siitä”, murahdin ja tassutin pois. Kolli oli saanut mieleni vain pahemmaksi.
“Kärppämyrsky?” nau’uin naaraalle. Tuo kääntyi kohti minua ja hymyili vähän.
“Olin juuri menossa syömään jotakin”, hän naukui.
“Saanko tulla mukaan?” kysyin anelevasti.
“Etkö löytänyt leikkiseuraa?” Kärppämyrsky kysyi hieman huolissaan.
“Löysin kyllä mutta olisin paljon mieluummin sinun kanssasi. Sitä paitsi minulla on nälkä”, naukaisin ja jatkoin kävelyä saaden Kärppämyrskyn myöntymään.
“Selvä sitten.”

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viime päivinä Aaltosalama oli elänyt omassa kuplassaan, joka oli täynnä auringonpaistetta, sateenkaaria ja höttöisiä ajatuksia. Hän oli ollut aivan onnensa kukkuloilla siitä asti, kun he jokin aika sitten olivat ryhtyneet kumppaneiksi tummanharmaan kollin kanssa. Elämä ei ollut koskaan ennen tuntunut näin hyvältä, ja hän olisi halunnut pitää tästä tunteesta kiinni lopun ikänsä.
Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Hän oli liian realistinen voidakseen nauttia edes rakkauden huumasta täysin rinnoin, sillä pelkäsi koko ajan alitajuntaisesti jotakin pahaa tapahtuvan. Aina kun tapahtui jotakin hyvää, sitä seurasi yleensä jokin kamala, joka romutti kaiken. Se oli melkein kuin jokin katala, kosminen sääntö, jota tapahtumat noudattivat.
Aaltosalama oli ollut istuskelemassa aukion reunalla omiin ajatuksiinsa uppoutuneena ja auringonpaisteesta nautiskellen, kun Kettutassu yllättäen loikki hänen luokseen ja haastoi hänet juoksukilpailuun. Aaltosalama räpytteli silmiään hiukan häkeltyneenä oppilaan odottamattomasta kysymyksestä, mutta nyökäytti kuitenkin lopulta päätään suostumisen merkiksi.
”Otetaan vain”, hän vastasi ja levitti naamalleen leikkisän virneen. ”Häviäjän täytyy hakea voittajalle tuoresaaliskasta jotakin.”
”Sovittu!” Kettutassu huiskautti häntäänsä.
Aaltosalama katseli ympärilleen aukiolla. Leirissä oli melko hiljaista tähän aikaan, joten tuskin ketään kovin paljon haittaisi, jos he kisaisivat vähän ajankuluksi.
”Hyvä on, juostaan kaatuneen kuusen ympäri ja palataan tähän”, soturitar naukaisi ja taputti toisella etutassullaan maata. ”Ensimmäisenä perille ehtinyt voittaa.”
Oppilas nyökytteli sen merkiksi, että oli ymmärtänyt kisan säännöt. He asettuivat kumpikin lähtöpaikoilleen, ja laskettuaan yhtä aikaa ääneen kolmeen, he ampaisivat matkaan. Aaltosalama tiesi olevansa nopea, mutta ei ollut varma serkkunsa taidoista. Siksi hän ei aikonut hidastella säälistä vaan laittoi kaikkensa peliin.
Kisa olikin äkkiä ohi. Aaltosalama saapui ensimmäisenä maaliin, ja Kettutassu luisui kohta pysähdyksiin hänen viereensä. Aaltosalama oli hädin tuskin ehtinyt hengästyä, sillä oli tottunut juoksemaan metsässä paljon pitempiä matkoja. Hän katsahti oppilaaseen ja nyökäytti tälle päätään hyväksyvästi.
”Hyvä kisa”, hän hymähti. ”Kyllä sinussakin vauhtia piisaa. Jos jaksat vain harjoitella, sinusta tulee taatusti hyvä juoksija.”

//Kettu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsahdin pentuetoveriini hiukan yllättyneenä, kun hän pyysi minua opettamaan häntä uimaan. Sisaruksistani olin ainoa uintitaitoinen, vaikkakaan en ollut täysin varma, miksi niin oli. Minua kiinnosti ainoastaan tietää se, että osasin jotakin, mitä ylimielinen veljeni Kaamoskukka ei. Sen ajatteleminen sai väkisinkin hymyn kirpoamaan suupielille.
”Mikä jottei”, vastasin miettimättä kahta kertaa. Vanha Pyräkkäpiru olisi varmaankin stressanut itsensä kaljuksi tällaisen vastuun ottamisesta, mutta ei enää. Sota oli muuttanut sitä Pyräkkäpirua tavalla, joka oli tehnyt hänestä vahvemman. Enää en ollut se sama itkevä räkänokka, joka pahan paikan tullen luikki karkuun. Uusi minä söi vaaroja aamupalaksi.
”Kastuminen viilentää muutenkin mukavasti”, tokaisin noustessani ylös venytyksen kautta ja lähtiessäni tassuttamaan muutaman hännänmitan päässä vartovan lammen suuntaan. Kuulin Myrskymahdin kierähtävän äkkiä tassuilleen ja lähtevän perääni.
Pysähdyin veden ääreen odottamaan, että siskoni sai minut kiinni. Kun naaras oli päässyt viereeni, vilkaisin häneen mietteliäänä. ”Kerropa minulle, mitä sinä tiedät uimisesta?” utelin häneltä. Halusin tietää, millä tasolla pentuetoverini taidot olivat. Jos ne olivat aivan nollatasoa, minun olisi varmaankin järkevintä kertoa hänelle ensin vedestä elementtinä yleisellä tasolla, ennen kuin veisin oppitunnin konkreettiselle tasolle.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkopentu kuunteli hiljaa pentutarhan suulla, miten jotkut sotureista juttelivat Höyhenhallan teloituksesta. Kolli tiesi tapahtuneesta jo vähäsen, mutta ei ollut ollut paikalla tämän tapahtuessa. Mäntyviiksi oli ollut ulkona pesästä, ja juuri kun hän oli Hiljaisuuspennun kanssa menossa ulos katsomaan mitä oli tekeillä, naaras oli tullut estämään ja käskenyt heitä pysymään pentutarhalla. Lepakkopentu oli vaatinut saada tietää, mitä oli tekeillä, mutta Mäntyviiksi oli vain sanonut olevan parempi, jos he eivät tietäisi. Hiljaisuuspentu oli totellut nurisematta, mutta Lepakkopentu oli vielä yrittänyt mennä katsomaan. Kolli oli kuitenkin epäonnistunut yrityksessään ja hänet oli huomattu ja viety takaisin.
Lepakkopentu heilautti korvaansa. Hän sulki silmänsä kuvitellessaan, miten Höyhenhalla raakalaismaisesti teloitettiin Henkäystähden toimesta. Kolli avasi silmänsä ja katseli ulos hämärtyvään päivään. Hän ei ollut pitänyt Höyhenhallasta, mutta ei ollut varma oliko tämä ansainnut kuolemaa. Olihan naaras ollut kuitenkin hänen klaanitoverinsa. Toki kolli ei tiennyt syytä tämän teloitukseen, jos se vaikka olikin jotain erittäin pahaa.
Lepakkopentu nousi tuhahtaen ylös. Hän askelsi kohti omaa sammalvuodettaan sulkien kaiken muun ympäriltään. Kolli ei edes huomannut Hiljaisuuspentua, joka oli tullut hänen vierelleen. Lepakkopentu oli kompastua tähän.
“Mitä haluat?” tummanharmaa kolli äyskäisi.
“Halusin vain kysyä haluatko leikkiä huomenna”, Hiljaisuuspentu vastasi. Lepakkopentu heilautti lyhyttä häntäänsä.
“Ole hiljaa, äänesi on ärsyttävä”, hän tokaisi ja meni äkkiä makuulle omalle vuoteelleen. Kolli veti henkeä hiljaa ja sulki silmänsä. Hänestä tuntui kummalta, kun nyt Mäntyviiksi ei hoitanut vain häntä ja Hiljaisuuspentua, vaan naaraalla oli myös Rosmariinipentu sekä Kamomillapentu hoidettavanaan.
Lepakkopentu työnsi raskaat ajatukset taka-alalle ja lipui hiljaiseen rauhaisaan uneen. Äänet hänen ympärillään kaikkosivat ja kuvat pentutarhasta muuttuivat kuin usvaksi.
Lepakkopennun taas herätessä, hän huomasi auringonsäteiden yrittävän tunkea sisään pentutarhaan. Hän siristi silmiään väsyneenä. Kolli veti tassujaan lähemmäs kehoaan ja kiersi häntäänsä niiden ympärille, niin pitkästi kuin vain pystyi.
“Lepakkopentu? Ai sinä heräsit viimein. Nukuit ikuisuuden!” Lepakkopentu kuuli Hiljaisuuspennun äänen takaansa. Valkoruskea kolli tuli hänen luokseen innokkaasti.
“Voidaanko nyt leikkiä? Ennen ku-”
“Ei”, Lepakkopentu keskeytti ja nousi ylös makeasti venytellen. “En leikkisi kanssasi, vaikka elämäni riippuisi siitä.”
“Olet ihan tylsä”, Hiljaisuuspentu tuhahti ja lähti pois Lepakkopennun luota, ulos pentutarhasta. Lepakkopentu pyöräytti silmiään. Hän lähti nuoremman kollipennun vanavedessä ulos ja hengitti raikasta ulkoilmaa.
Aurinko paistoi lämpimästi hänen turkilleen ja kollille alkoi tulla kuuma. Hänen tumma turkkinsa imi auringon tuottamaa lämpöä niin, että hänestä alkoi tuntua tukalalta. Lepakkopentu tassutti ympäriinsä yrittäen löytää varjoisaa paikkaa ja alkoi turhautua, kun sellaista ei meinannut löytyä.
“Mikä hätänä? Miksi sinä tuolla lailla kieriskelet?” kuului lempeä ääni hänen takaansa. Lepakkopentu kääntyi salamannopeasti ympäri vihaisesti kissaa mulkoillen. Kissa oli valkoinen kolli ruskeilla raidoilla. Lepakkopentu muisteli nähneensä Hiljaisuuspennun tämän kissan kanssa muutaman kerran. Tämä kissa oli oppilas joka ei kauheasti – ainakaan Lepakkopennun mielestä – poikennut muista kissoista.
“Ei sinulle minun tekemiseni kuulu!” Lepakkopentu tiuskaisi. Oppilaan silmissä näytti välähtävän yllätys.
“Enhän minä mitään pahaa ajatellut. Mietin vain jos tarvitsisit kenties apua. Aloitetaanpas alusta. Hei minä olen Syöksytassu”, oppilas naukui.
“Ei minua kiinnosta kuka sinä olet! Jätä minut vain rauhaan!” Lepakkopentu sihahti ja käänsi Syöksytassulle selkänsä. Kolli tunsi suuremman kollin tuijotuksen selässään, kunnes kuuli tämän askeltavan kauemmas.
Lepakkopentu huokaisi lyyhistyessään leirin reunaan. Se ei ollut erityisen varjoisa, mutta kuitenkin viileämpi ja se oli kollille enemmän kuin tarpeeksi. Hän tuijotti maata nuutuneena ja antoi lämmön tuudittaa hänet uneen.

Lepakkotassu seisoi ryhdikkäästi klaanin edessä. Henkäystähti oli juuri nimittänyt hänet oppilaaksi ja nyt klaanitoverit onnittelivat häntä iloisesti. Kolli tunsi suurenmoista intoa sisällään ajatellessaan kaikkea mitä hän viimein saattoi tehdä.
Nuori oppilas oli saanut mestarikseen Aaltosalaman. Kolli ei juuri tuntenut tuota kissaa, joten hän ei myöskään tiennyt ollakko iloinen vai vihainen.
Lepakkotassu pudisti päätään. Ei hänellä ollut aikaa ajatella tuollaista. Hän saisi asian muutenkin ennemmin tai myöhemmin selville. Nyt kollista tuntui kaksi kertaa enemmän tärkeältä. Hän oli päättänyt tehdä koko klaaniin heti ensi kerralla vaikutuksen ja siis napata kaikki eteen tuleva riista. Kolli oli varma siitä, että hän tulisi olemaan koko klaanin paras oppilas ja hän aikoi toteuttaa tämän.
Lepakkotassu nousi ylös ja tassutti oppilaiden pesälle. He olivat Aaltosalaman kanssa pikaisesti sopineet aloittavasta koulutuksen seuraavana auringonnousuna partiolla. Partion oli ilmeisesti tarkoitus olla vain tavallinen rajapartio, jotta ei tarvitsisi pitää erillistä rajakierrosta. Tosin Lepakkotassu ei tiennyt vielä yhtään taisteluliikettä, mikäli niitä tarvittaisiin partion aikana.
“Tervehdys Lepakkotassu. Onnittelut uudesta nimestä”, joku pesässä makoileva oppilas naukaisi. Lepakkotassu vain hymähti ja asettui istumaan oppilaiden pesän suulle arvioiden tätä.
“Onko täällä vapaita makuusioja?” hän murahti ja oppilas nousi ylös.
“Tuo on ainakin vapaa”, oppilas naukaisi viitaten kohti tyhjää makuusijaa. Lepakkotassu nyökkäsi ja tassutti nuuhkimaan sitä. Se ei enää haissut sen entiseltä omistajalta. Lepakkotassu hymähti ja asettui siihen makuulle.

Lepakkotassu tassutti uuden mestarinsa perässä ulos. Hän heilutti hännänpäätään innoissaan sivulta sivulle. Kolli oli röyhistänyt rintansa näyttääkseen suurelta ja vakuuttavalta. Kuitenkin kollin astuttua ulos, hän ei voinut pitää innostustaan. Hän töllisteli silmät suurena ulkomaailmaa. Leirin ulkopuolella oli jättimäistä!
Lepakkotassu katseli hetken ajan liikkumatta, kunnes muu partio murahti hänelle, että hänen pitäisi pistää hieman vipinää kinttuihin. Lepakkotassu lähti muiden perään ärtyneenä. Hän ei tykännyt siitä, että häntä käskytettiin, mutta seurasi silti mukisematta.
Kierros oli muuten tylsä, mutta Lepakkotassua oli kiinnostanut kovin nähdä reviiriä. Kuitenkaan he eivät kiertäneet kuin vain rajat. Lepakkotassu viskasi häntäänsä tunkiessaan takaisin sisään leiriin.
“Olisin halunnut tutkia reviirin”, hän mutisi ärtyneenä puoliääneen ja tallusti kauemmas. Kolli tuskin kerkesi edes asettua istumaan, kun Rosmariinipentu pyyhälsi hänen luokseen innoissaan kysyen millaista ulkona oli. Lepakkotassun pupillit muuttuivat pieniksi viiruiksi.
“Saat nähdä, kun itse viimein pääset oppilaaksi”, kolli virnisti ylimielisesti. Hän istahti alas ja alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi pitkin kielenvedoin.

//Rosmy

Kirjoittaja: Lonkero

Kolme kissaa tassutti väljänä rintarinnan kulkevana joukkiona. Sähkötuho, Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys olivat menossa joelle uimaan. Päivä oli lämmin ja vesi tuntui pelkästään ajatuksenakin virkistävältä.
Kuolonklaanissa elämä oli jatkunut pitkälti hyvin normaalisti ja menneisyyteen painunut verilöyly tuntui vain kuumeiselta unelta. Sähkötuhosta kuitenkin tuntui, että vaikka näennäisesti kaikki olikin hyvin, se kaikki vuodatettu veri ja kehoistaan paenneet henget olivat näkymättömästi läsnä ja jatkuvasti hyvin lähellä.
Sähkötuhosta tuntui pahalta kuinka etäinen hahmo hän oli viime aikoina ollut tyttäriensä elämässä. Se oli hyvin suuri synti, oikeastaan jopa anteeksiantamaton sellainen. Sähkötuho ei sallisi itseltään moista.
Hän oli muutenkin ollut viime aikoina aivan liian huolimaton ja alisuoriutunut velvollisuuksistaan. Hänen olisi parannettava suorituksiaan ennen kuin aiheuttaisi perheelleen yhtään enempää häpeää.
“Miten te voitte?” Sähkötuho kysyi. Hän rakasti tyttäriään valtavasti ja halusi tarjota heille ansaitsemansa huomion. Oikeastaan asia oli liian kylmästi ilmaistu; Sähkötuho halusi aivan oikeasti kuulla Virtaviiman ja Kyyhkypyrähdyksen elämistä, eikä kyse ollut mistään korvauksista menetetyistä hetkistä tai muusta vastaavasta.
Tämä voisi olla heidän kolmen välinen hetki rentoutua ja viettää aikaa yhdessä.

//Virta?
Tästä tuli vähän kiusallinen tarina, kirjoitus terässä oli jotain vikaa ja niin edelleen

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Huokaisin ärsyyntyneenä. Vilkaisin isääni ja katseemme osuivat hetkeksi yhteen. Käänsin katseeni äkkiä pois. Kollin suu kävi kokoajan, mikä oli minusta aivan suunnattoman ärsyttävää.
“Te selvästi haluatte puhua ja surra mutta minua ei kiinnosta puhua emosta tai ajatella mitään häneen liittyvää juuri nyt, joten menen etsimään seuraa, jossa saan unohtaa kaiken hetkeksi”, tiuskaisin, kun tilanne alkoi käydä liian tukalaksi hermoilleni. Juuri, kun olin lähtemässä Kamomillapennun järkyttynyt ja surullinen katse osui minuun. Nielaisin pahan olon ja kyyneleet sisääni ja lähdin pois häntä huiskien mielenosoituksellisesti mutta heti, kun pääsin pentutarhaan lysähdin nyyhkyttämään omalle makuusijalleni.

Kuulin askelia takaatani ja minua alkoi ahdistamaan. En halunnut, että kukaan näkisi minua itkemässä ja sitä paitsi halusin vain surra rauhassa. Itkemisen jälkeen tuli rauhallinen ja hyvä olo, kuin olisi vapautunut surustaan ainakin hetkeksi. Tunnistin Kärppämyrskyn hajun ja käänsin päätäni häntä päin.
“Hei, mikä hätänä?” Kärppämyrsky naukui hiljaisesti ja istuutui hännän mitan päähän minusta.
“Haluan emon tänne”, nyyhkäisin ja koitin pyyhkiä kyyneliä naamaltani makuualusiin haistellen samalla jo hiljalleen haihtunutta emon tuoksua.
“Ymmärrän”, Kärppämysrkyn ääni ei värähtänytkään.
“Miten voit olla niin rauhallinen? Eikö emo ollut paras ystäväsi?” naukaisin surkeana ja katsoin naarasta. Ehkä hänkin oli vain yksi valehtelija eikä hän koskaan ollut ollutkaan emon paras ystävä.
“On hän”, Kärppämyrskyn kasvoille nousi vieno hymy. Miten hän voi hymyillä ja puhua emosta kuin hän olisi elossa?!
“Meillä on monia hyviä muistoja. Rakastan häntä koko sydämestäni ja tulen kaipaamaan häntä mutta koitan silti pysyä positiivissa asioissa kuten muistoissa”, naaraan äänen sävy oli lempeä muttei oikein iloinen. Nyökkäsin. Tosiaan voisi miettiä myös hyviä puolia. Olihan minullakin hyviä muistoja emon kanssa, kun olimme yhdessä ulkona ja leikimme ja juttelimme yhden illan, kun Kamomillapentu oli jo nukkumassa mutta minä en saanut unta. Pieni hymy nousi myös minun kasvoilleni.
“Juuri noin. Meneppä nyt ulos ja etsi itsellesi leikkiseuraa.”
Nyökkäsin ja nousin ylös piristyneempänä. Työnsin synkät ajatukset syrjään ja tassutin ulos pesästä. Näin aukion laidalla Lepakkotassun. Hänet oli nimitetty viime auringon nousun aikaan ja hän oli ilmeisesti palannut jo ensimmäisestä partiostaan. Tassutin kollin luo kepein askelin.
“Lepakkotassu! Kerro minulle millaista oli leirin ulkopuolella!” hihkaisin ja istuuduin kollin viereen innoissani. Silmäni tuikkivat taas ja minulla oli paljon parempi olo. Kiitos Kärppämyrsky. Kiitin naaras mielessäni ja päätin mennä vielä juttelemaan hänelle myöhemmin.
//Lepa?

Kirjoittaja: Ansku

Roihumarja oli tarkkailut panttivankeja kunnes tämä poistui katsomaan mitä muut klaanissa touhusivat, tämä koko sota oli typerää naaraan mielestä mutta hän ei mitään aikoisi sanoa koska siitä ei seuraisi yhtään mitään hyvää Roihumarjan mielestä klaanit olisivat voineet lopettaa sodan ja alkaa olemaan keskenään että ei tarvitsi enää olla vihamielisiä kummallekaan rauha olisi ollut paras ratkaisu mutta ei nyt eloklaani joutuu kärsimään siitä todella paljon. Eikä se ole oikein naaran mielestä mutta katsoen klaaniaan niin he ovat vain voiton riemuisia kun voittivat koko sodan, väkivalta ei ole koskaan ratkaisu tähän sotaan ja häpeää sitä mitä on tapahtunut vaikka naaras on syntyjään kuolonklaanilainen niin ei halusi tällaista teurastusta mitä on nyt tapahtunut. Roihumarja katsoi lampea joka oli keskellä leiriä ja mietti oikeasti mitä tällä sodalla muka saavutettiin, tumma naaras nosti katseensa ja näki Kylmäliekin ja meni tämän luokse ”kuule olen utelias mitä tällä sodalla sinun mielestä oikein saavutettiin Kylmäliekki?” Roihumarja katsoi kollin silmiin.

//Kylmäliekki?

Kirjoittaja: Ansku

Kettutassu oli saanut kuulla Kuuraturkilta toruja kun oli vähän ollut jääräpäinen joten nyt tämä oli saanut mestarilta käskyn hakea ruokaa ja jos edes kettutassu edes harkitsi välttää tätä niin kuule saisi kuulla kunniansa silloin, Kettutassu liikkui läheiselle joelle ja meni vaanimaan rantaan tulisiko kaloja ja niin näytti tulevan se oli hyvä, kettu tassu syöksyi veteen ja sai kalan kiinni tämä tappoi kalan ja laski sen viereensä. Kettutassu päätti kalastaa toisenkin kalan ja onnistui siinä tappaen senkin, naaras otti kalat tyytyväisenä suuhunsa ja lähti kävelemään takaisin kohti leiriä samalla muistaen sotaa joko oli ollut toki se oli tuonut kunniaa koko kuolonklaanille kun he olivat voittaneet. Kettutassu tosin mietti että pitäisikö sen pyytää Jääviilto sedältään opetusta taas vaihteeksi vai kiusaisiko vain setäänsä, ajatuksissaan kissa oli kävelynsä aikana päätynyt takaisin leiriin ja vei kalat ruoka paikalle jossa niitä otettiin yksi kissa tokaisin Kettutassulle ”ei uskoisi mutta uimisestasi on todella hyötyä että saadaan näin makoisia kaloja.” Kettutassu hymyili koska se oli kiva kuulla sellaiselta joka ei itse ui naaras käveli pois ja meni kauemmaksi ravisteli itsensä kuivaksi, Kettutassu nuoli tassujaan puhtaaksi ja näki Aaltosalaman naaras nousi seisomaan ja kipitti tuon luokse ja hymyili ”hei Aaltosalama mitä sinulle kuuluu? Haluaisitko ottaa juoksukilpailun?” Kettutassu tiesi että olisi hitaampi mutta halusi jotenkin saada viettää aikaa toisen kanssa.

//Aaltosalama?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskymahti oli samaa mieltä veljensä kanssa: mikään ei ollut tylsempää kuin pankkivankien vahtiminen! Tavallisetkin yövartiovuorot olivat tuskastuttavan pitkäveteistä hommaa, eikä Myrskymahti olisi oikeastaan välittänyt viettää yhtään enempää aikaa kököttäen jossain hyödyttömänä. Hän olisi mielellään viettänyt vahtivuoroissa haaskatun ajan vaikka metsästyspartiossa, jossa hän pääsisi tekemäänkin jotain.
”Sanopa muuta!” harmaa naarassoturi puuskahti ja lysähti maahan veljensä viereen. Varjossa jäähtynyt kallio hänen allaan tuntui viileältä; kylmän kiven päällä loikoilu virkisti tällä säällä. Etenkin tällaisina hetkinä Myrskymahti toivoi osaavansa uida. Mitään muuta hän ei olisi sillä hetkellä halunnut, kuin polskia leirin lammessa, kellua viileässä vedessä. Hänen epäonnekseen Henkäystähti ei kuitenkaan osannut myöskään uida, minkä vuoksi naaraan entinen mestari ei ollut tätä taitoa oppilaalleen välittänyt. Joskus Myrskymahti oli kerran pari yrittänyt uida – ”Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla, jos kalatkin siihen kykenevät” – mutta pettymyksekseen oli huomannut uppoavansa kohti pohjaa kuin kivi. Tuhkajuova oli pelastanut hänet toisella kerralla, ja Myrskymahti oli saanut kokeneemmalta soturilta sellaiset torut, että niiden jälkeen kuka tahansa muu olisi varmasti kiertänyt kaikenlaiset vesistöt hyvin kaukaa koko loppuelämänsä. Mutta ei Myrskymahti: häntä ei kukaan voinut kovistella pysymään poissa vaaroista!
”Pyräkkäpiru, opeta minut uimaan”, soturi sanoi yllättäen ja kierähti maassa toiselle kyljelleen niin, että kohtasi veljensä katseen. ”Sinä olet hyvä uimaan! Voisi sanoa, että on oikeastaan velvollisuutesi opettaa minua!”

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Ampiainen

”En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” Rosmariinipenun ääni särkyi kesken siskon lauseen ja hän purskahti hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“…m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, Rosmariinipentu huokaisi syvään ja naukaisi surullisesti. käänsin katseeni siskooni itkuiset silmät sumeina. Hän näytti hetkisen pelokaalta mutta pian sen jälkeen hänen kasvoilleen tuli ymmärtäväinen ilme.
”En jättäisi sinua missään tapauksessa… Ainakaan jos olet oikeassa ja isä ei enään rakastaisi meitä…” Nyyhkytin yhä mutta jo vähän rauhoituneena.
*Eihän sisko voi olla oikeassa… Eihän…?* Mietin pelokaasti. Lopulta päätin että kun isä taas tulee käymään niin kysyisin häneltä asiasta… Ja lopulta suljin silmäni ja nukahdin nopeasti toivoen että kaikki tämä olisi ollut vain pahaa unta ja että heräisin emon vierestä…

Heräsin aamulla kirkkaassa auringon valossa joka kylläkin tuntui aivan kylmältä ja välinpitämättömältä… Sillä emo ei ollut vieressäni ja maakualusilakin oli vain väljy haju emosta… Minun oli aivan pakko hyväksyä se että emo oli poissa… Kömin ylös maakualusilta sillä muistin että isä tulisi tänään vierailulle… Lähdin oitis kipitämään ulos pentutarhasta mutta kompastuin miltein heti matkaan lähdetyäni vinkahtaen pelästyksestä. Olin myös Herättänyt vahingossa mäntyviikseen ja Rosmariinipennun… Mäntyviiksi katseli minua vähäsen huolestuneena ja kysyi:
”Oletko kunnossa Kamomillapentu?” Naaras kysyi hitusen huolestuneena.
”Olen kunnossa! Mutta olen nyt menossa tapaamaan isää! Koska hän on tulossa tänään vierailulle! Ainakin hän sanoi niin aijemalla kerralla…” Vinkaisin innoissani ja kömin taas pystyyn ja kipitin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin isän edessäni! Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Rosmariinipenun vieressäni mutta hän näytti enemmän huolestuneelta kuin inokaalta… Yhtäkkiä huomasin että isä oli huomannut meidät ja alkoi tassutaa meitä kohti kysyvän ja iloisen näköisenä.
”Hei, rakkaat tyttäreni! Muuten missä höyhenhalla on? En ole nähnyt häntä vielä olenkaan vierailuni aikana…” Isä kysyi huolestuneen oloisena.
”Tuota… Emo… Kuoli…” Takeltelin Kauhistuneena. Leppävarjon silmät laajenivat kauhusta ja hän kysyi tyrmistyneellä äänellä:
”M-miten… H-hän kuoli…” Isä kysyi tyrmistyneellä äänellä.
”I-isä tuota… Henkäystähti… Teloitti emon… mutta emme tiedä syytä Rosmariinipennun kanssa…”, vinkaisin sydän syrjällään. Isän silmiin tulvii kyyneleitä ja hän kysyi tiesimmeko mihin hänet oli haudattu… Pudistelin päätäni ja purskahdin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun…
”M-miksi henkäystähden piti tapaa emo…?” Vinkaisin surkeana. Leppävarjo kohautti lapojaan ja nuolaisi päälakkeani ja sitten hän nuolaisi siskonikin päälakkea ja katseli meitä hetkiseen surulisena mutta rakastavana. Hän hymyili ja siveli kylkeäni hänällään sekä vilkuili haikeasti ulos leiristä.
*varmaan emoa ajatellen… Toivottavasti ei sen eloklaanin leiriin takia… Koska jos niin hän haluasi pois meidän luotamme…* Vinkaisin hiljaa mielessäni. Isä kosketi nopeasti meidän molempien neniä, katseli meitä ylpeänä.
//Rosmyliini?

Kirjoittaja: Saaga

Tuhahdin Kamomillapennun ajatuksille. Tahdoin rypeä surukuplassani vielä enkä antaisi kenenkään Leppävarjon pilata aikeitani! Halusin käsitellä surun loppuun ja sitä paitsi, jos saisin vähän huomiota sekään ei olisi pahitteeksi. En kyllä selviäisi kaikesta tästä surusta yksin tai siltä ainakin tuppasi tuntumaan.
“En halua toivoa turhia”, tuhahdin ja painoin pääni käpälilleni. Pesässä oli jotenkin tosi tyhjää ja tyhmää nykyään. Ennen lokoisa lämmin makuusija, jonka jaoimme emon kanssa, oli nyt vain meidän kahden. Kamomillapentu alkoi taas itkeä. Aluksi halusin hänen lopettavan mutta, kun itkua jatkui en voinut olla lohduttamatta. Silitin siskoni selkää rauhoittavin pitkin vedoin tassullani, kun hän makasi edessäni.
“En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” ääneni särkyi kesken lauseen ja purskahdin itsekin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“…m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, naukaisin karisteltuani kurkkuani parisen kertaa. Kamomillapentu käänsi katseensa minuun. Hetken ajan pelkäsin hänen sanovan jotain ilkeää tai, ettei hän haluaisi minulta tukea mutta sitten tajusin kuinka yksin hänkin olisi, jos hän nyt hylkäisi minut. Räpyttelin silmistäni kyyneleitä ja koitin kohdistaa katseeni siskooni.
//Kamo?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, susitassu vastasi emolleni ja ravisteli päätään.
“olisin halunnut opetella taisteluliikeittä… Mutta kyllä voimme jotain muutakin tehdä kunhan ei tarinaa”, miukaisin harmistunena ja yrittin loikata emon hännän kimppuun peiteläkseni harmistustani.
“Tehdään vain jotain muuta”, susitassu vastasi ja kollin suuret korvat heilahtivat hassun näköisesti. Kaalistin päätäni ja yritin peitellä nauramistani.
Emo hymyili vieressä rauhallisella ja lempeällä asenteella ja sitten hän sukaisi selkääni rauhallisesti.
“Mitä jos kertoisin teille tarinan ja sen jälkeen harjoitellisimme taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” emo ehdotti lempeällä äänellä. Asetuin vaanimisasentoon ja heilutelin hääntäni turhautuneena ilmassa.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, susitassu naukaisi emolleni ja häntä paljon vanhemalle soturille, ja emo kohotti kulmaansa hieman kysyvänä sillä taisi olla hämillään kollioppilaan sanoista. Kuitenkin emo näytti ensin vähän mieteliäältä ja sitten hän alkoi kertomaan tarinaa jossa hän toi aijeman pentueensa pennut tänne klaanin.klaanissa oli tosin vain yksi siitä pentueesta oleista pennuista… En ollut koskaan puhunut hänen kanssaan mutta ehkä pitäisi? Onhan hän sentään sisarpuoleni? Mietiskelin hetkisen ja ajattelin mitkä niiden pentujen nimet olivat…
*Olivatko he untuvapentu, katajapentu ja hahtuvapentu? Nykyään heidän nimensä kyllä ovat untuvasiipi ja hahtuvatassu en tiedä kyllä mikä katajapenun nykyinen nimi on… Mutta hän oli kadotessan katajatassu*, ajattelin mielessäni sisaruspuoliani. Yhtäkkiä heräsin aatooksistani ja tajusin emon lopetaneen tarinan.
”Näytä nyt niitä taisteluliikeitä!” Kiljaisin innostuneena.
”Minkä taisteluliikeen haluat oppia?” Emo naurahti huvitunenaa.
”Ai, no odottaa hetki niin mietin!” Sihahdin nolostunenaa. Emo pyöritteli Huvitunenaa päätään ja odoti.
”Opettaisitko minulle vaikka Kyyristy ja kieri liikeen?” Kysyin hymyillen ja etsiskelin susitassua katseellani mutta en nähnyt kollia. hän oli varmaan mennyt menojaan koska ei halunnut opetella taisteluliikeittä. En kyllä ymmärrä häntä… Taisteluliikeiden oppeteluhan on mahtavaa.
”Selvä Kamomillapentu”, emo Maukui iloisesti. ”Kun vastustajasi on syöksymässä sinua kohti, kyyristäydy vasten maata, kierähdä sivuttain ja loikkaa nopeasti takaisin jaloillesi”, emo selitti samalla kun näytti. Hymyillin ja tein liikeen miltein täydellisesti mutta jaloilleni loikkaamiisessa kompastuin jonka seurauksena kaadoin tömähtäen maahan vinkaisten kivusta. Emo oli vilauksessa vierelläni ja kysyi olinko kunnossa.
”Olen….”, vinkaisin turhautuneena epäonnistumisestani. Kompuroin hetkessä pystyyn ja halusin koetaa uudestaan mutta emo ei antanut… Emo vain kehotti minua menemään pentutarhaan kuuntelemaan vaikka Klaaninvanhimpien tarinoita. Myönnyin ja kipitin pentutarhaan ja etsiskelin katseellani klaaninvanhimpia. Ja lopulta huomasin raparuusun ja menin naaran luo.
”Hei, voitko kertoa minulle jonkin tarinan?” Kinusin naaralta innoissani. Naaras nyökkäsi ja alkoi kertoa tarinaa kumpaanistaan ja tyttärestään.

Hetkisen päästä naaraan Tarinan jälkeen tassutin leiriin aukiolla etsien Syöksytassua.
”Hei! Syöksytassu!” Kiljaisin innostuneena huomatuani kollin mestarinsa tummasielun kanssa. Syöksytassu pudisti pahoitelevasti päättään ja kipiti nopeasti tummasielun perään ja sitten he katosivat leirin sisäänkäynti tunnelista ulos. Jäin siihen harmistunenaa ja tassutin ärsyntyneenä takaisin pentutarhaan ja päätin mennä nukkumaan. Huomasin Rosmariinipenun jo nukkuvan päiväunia emon vierellä. Kipitin innokkaasti emon luo ja käperyin emoon kiinni ja torkahdin.

Pari kuuta myöhemmin tassutin aukiolla kissojen takana ja kuulin kakomisen ääntä ja minua pelotti mutta en löytänyt rakoa mistä änkeä lähemmäs mutta aivan yhtäkkiä kuulin sisareni itkun sekaisen huudahduksen joten lähdin änkemään kissojen ohi ja huomasin Rosmariinipenun mutta kun huomasin kissan joka makassi maassa kuolenaa… Kiljahdin kauhun ja itkun sekaisella äänellä;
”Emoo!! Ei! Tämä ei saa olla totta!!!!” Kiljahdin itkun sekaisella äänellä ja juoksin emoa päin vinkkuen itkuisella äänellä. Kun olin viimein emon luona aloin heti itkemään vuolaasti ja en edes erottanut melkein mitään sumeilla itkuisilla silmilläni. Kun minun ja Rosmariinipenun Katseet kohtasivat niin joku soturi napasi minut pois emon luota ja sitten toinen kissa napasi siskoni. Lopulta luovutin ja jäin katselemaan kuinka emon rumis vietiin pois… En näkisi häntä enään koskaan… Hän oli poissa… Kun soturi pudoti minut sisareni viereen. Niin minä vain purskahdin vuolaaseen itkuun ja sitten kuulin sumeasti kuinka sisareni kysyi:
”Kamomillapentu?” Rosmariinipentu pentu kysyi ilmeetömänä.
”N-niin?” Kysyin vuolaasti itkien. Käperyin tuuhean häntäkin ja kuvittelin että se olisi emon lämmin turkki… Itkin niin paljon että en edes kuullut sisareni sanoja minä vain itkin..
”Miksi? Miksi voi miksi emon piti tehdä niin? – mitä sitten tekikään- voi miksi….” Kuiskailin surullisella ja itkuisella äänellä.
”En tiedä…” Rosmariinipentu vastasi ilmetöömästi.
*Eikö hän välittä?* Nyyhkytystin surun keskellä. Suljin silmäni ja ajattelin edessäni emon valkoisen turkkin ja lempeät siniset silmät…. Yritin päästä muistoon halusin vain emon takaisin… Nousin ylös ja tassutin pentutarhaan mutta odotin sisään käynnillä sisartani. Kun hän tuli viimein luokseni niin me kipitimme vuoteleeme… Siinä tuoksui emo… Mutta yritin olla välittämättä… Käperyin sisareeni ja nukahdin surullisena ja aloin taas itkemään.

Olin jossain päin leiriä… Katselin ympärilleni ja huomasin että koko klaani oli ympärilläni… Tunsin terävät kynnet Turkkissani ja yritin päästä irti mutten päässyt irti ja kun vilkaisin ylöspäin ja huomasin henkäystähden … Katselin ympärilleni ja lopulta huomasin siskoni veltonna vieressäni kurkku auki ja vuotavanna… Hän ei edes henkitänyt…. Oliko hän kuollut hän ei saanut olla! Heti kun aloin pyristellemään peloisani niin henkäystähti vain tiukensi otetaan ja ärähti vihaisena heti sen jälkeen hän kumartui lähemmäs naamaani ja sihahti minulle:
”Sinä saat kokea saman kuin emosi ja sisaresi”, henkäystähti sihahti. Aloin pyristellemään raivoisani mutta en päässyt irti ja lopulta luovutin ja sihahdin takaisin.
”Miksi!? Emme ole tehneet mitään Rosmariinipenun kanssa eikä emonkaan ollut varmasti tehnyt mitään väärää!” Raivosin mutta se oli virhe. Henkäystähden silmissä leimahti raivo ja sitten hän salaman nopeasti puri kurkuuni auki ja nousi ylös vihan kiltoo silmissään. Sitten hän rupesi selittämään klaanille miksi teki tämän minulle ja Rosmariinipenulle… Silmissäni alkoi sumeta ja kaikki alkoi pimettä mutta lopulta en nähnyt edes sitä… Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja aloin vapisemaan kauhusta, huomasin sisareni katselvan minua huolestuneena.
”Mikä hätänä?” Siskoni kuiskasi huolestuneena. Suljin silmäni ja purskahdin vuolaaseen itkuun ja aloin vapisevalla äänellä kertomaan:
”Näin pahaa unta! Siinä henkäystähti tappoi meidät syytä…”, selitin itku kurkussa. Rosmariinipentu pudisteli päätän ja oli tosi surulisen oloinen.
”En ymmärrä tätä. Toisaalta toivon, että unesi olisi ollut totta. En halua elää ilman emoa”, Rosmariinipentu huokaisi surulisena. Katselin sisartani silmät sumeina ja nyyhkytin yhä vain vuolaamin. En ymmärtänyt Rosmariinipentua… En minäkään kyllä haluaisi elää ilman emoa mutta minulla oli klaanissa niin paljon kissoja joista välitin… En voinut hylättä heitä…
”Kyllä en minäkään… Mutta… Entä meille tärkeät kissat? Enkä haluaisi hylättä leppävarjoa… Etkö varmaan sinäkään haluaisi hylättä isää ja muita tärkeitä kissoja…” Kysyin jo vähän rauhoituneena mutta silti itkin aivan hirveästi.
”Leppävarjokin on varmasti kauhean surullinen. Mitä, jos hän ei välitä meistä enään?” Rosmariinipentu vastasi. Katselin tyrmistyneenä siskoani ja käänyin pois päin siskoltani ja itkin vuolaasti enkä enään pystynyt lopettamaan itkemistä… Sisko ei varmasti tiennyt mistä puhui… Nyt leppävarjo varmaan olisi kanssamme enemmän…
”E-et ole oikeassa… Ei isä tekisi niin… Hän… Hän olisi varmasti enemmän kanssamme jos voisi…” Ääneni vapisi samalla kun itkin.
”Ei… isä voi olla kanssamme hän on eloklaanin leirissä ja on vain harvoin täällä”, Rosmariinipentu vaalaisti.
”Mutta kun hän pääse pois sieltä niin hän on varmasti paljon paljon enemmän meidän kanssamme!” Sihahdin surunmurtamana. ”ja… hän varmasti rakastaa meitä…”, kuiskasin.

//Rosmyliini

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kuulin aukiolta kiivaita naukaisuja ja tiesin heti, että jokin oli pielessä. Sydämeni tykytti korvissani asti, kun säntäsin pentutarhan pimeydestä aukion kirkkauteen. Silmäni tuntuivat palavan kuopistaan ulos mutta räpyttelin tunteen pois. Näin juuri parahiksi, kun emon valkoinen turkki vilahti vaaleanharmaan turkkisen kissan tuuppaamana maahan. Tunnistin vaaleanharmaan turkin Henkäystähdeksi. Mitä oli tapahtumassa? Näin kauhukseni, kun Henkäystähden kynnet viilsivät emon kaulaa. Emon silmät laajenivat, kun verta purskusi haavasta maahan, hänen vitivalkoiselle turkilleen ja hänen oman päällikkönsä käpälille.
“Ei! Et saa tappaa häntä!” huusin käheästi ja lähdin juoksuun kohti emoa ja päällikköäni. Juuri kukaan ei ollut kuullut huutoani Höyhenhallan kakomisen yli. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni. Ennen kuin ehdin kauhean pitkälle minut napattiin kiinni ja raahattiin takaisin aukion laidalle. Rimpuilin nähdäkseni emon taas mutta jähmetyin, kun ilmoille kajahti epätoivoisen kissan tuskan parkaisu. Mitä emo muka oli tehnyt ansaitakseen tämän kohtalon?
“Ei! Ei! Ei!” hoin hysteerisen itkuni ohella.
“Rauhassa nyt”, kuului Kärppämyrskyn tyhmän rauhallinen ääni. En vieläkään ymmätänyt mitä oli tapahtunut tai mitä juuri nyt tapahtui. Pääsin vihdoin seisomaan kunnon sekoiluasennosta maasta. Kakoin ja koitin räpytellä silmistäni kyyneleitä nähdäkseni eteeni. Päässäni kolisi ja korvissani kohisi veri ja koitin haukkoa henkeä. Hoipertelin lähemmäs emoa ja hänen vielä varmaan lämmintä ruumistaan mutta minut ohjattiin pois.
“Haluan emon luo! Emo! Vastaa!” huusin kivusta sokaistuneena. Kipu ei ollut fyysistä vaan täysin henkistä.
“Anna hänen hyvästellä emonsa”, joku ääni sanoi ja Kärppämyrsky käveli koko matkan rinnallani valkoisen ruumiin viereen. Muu maailma sumeni silmissäni näin vain emon ruumiin kunnolla. Laskin pääni hänen turkkiinsa ja kaivauduin kuonollani niin syvälle emon jo kylmenevään turkkiin. Emon tuoksu ympäröi minua ja aivan hetken ajan olimme vain kaksin. Kuulin Kamomillapennun itkun yhtäkkiä lähelläni. En pystynyt huolehtimaaan hänestä juuri nyt ainoa ajatukseni toistui päässäni monta monta kertaa. Emo oli kuollut. Tunsin kivun rinnassani. En tiennyt mistä se tuli. Ei ainakaan fyysistä haavoista mutta henkisistä varmaan. Hysteerinenn nyyhkytys ja kakominen olivat poissa mutta nyt kipu sisälläni yltyi. Olimme nyt orpoja.
“Noniin. Aika haudata hänet”, joku minulle vieras ääni kuului läheltäni ja minut revittiin irti emosta. Olin ollut painautuneena niin lähelle häntä kuin olin pystynyt mutta minun irti saamiseeni ei mennyt ilmeisesti paljon aikaa tai voimaa, koska se kävi aika helposti. Emon ruumis nostettiin klaanini toisten jäsenten selkiin heidän kannettavakseen. Tiesin, että soturit kantaisivat hänet nyt pois haudattavaksi enkä näkisi häntä enää koskaan. Koitin vielä tavoitella emoa mutta yritykseni teki tyhjiksi Kärppämyrskyn käpälät ympärilläni. Lysähdin maahan mutten nyyhkyttänyt enään.
“Kamomillapentu?” kähisin ja katselin sisartani ilmeettömänä.
//Kamo?