Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Pohjaharha ei kyselyistäni huolimatta kertonut minulle mitään emostaan. Aloin jo uskoa, ettei hän tosissaan tiennyt mitään. Väärävarjokin oli sanonut, ettei ollut kertonut pojalleen mitään hänen emostaan. Tietty oli mahdollisuus, että hän oli valehdellut minulle, mutta Pohjaharha vaikutti olevan tosissaan vakuutellessaan, ettei tosissaan tiennyt muuta kuin sen, että tuo kyseinen naaras oli kuolonklaanilainen.
Kuljin turhautuneena eloklaanilaissoturi kintereilläni metsän halki. En tiennyt, mihin olin suuntaamassa, ja miksi edes juoksutin Pohjaharhaa enää mukanani. Olin liian mietteisiini uppoutunut. Pohjaharhan emon oli todennäköisesti oltava joko Pikkukaaos tai Pikiturkki, mutta kumpi? Melkein toivoin, että hän olisi Pikkukaaos, sillä Pikiturkista ei olisi minulle kerta kaikkiaan mitään hyötyä. Pikkukaaoksella sen sijaan oli vaikutusvaltainen kumppani: Kalmakuusta voisi jopa olla jotain hyötyä minulle. Tietenkään en mielelläni kiristäisi ketään, kaikista vähiten ikätovereitani, joita ei enää klaanissa ollut montaa: tilaisuus olisi kuitenkin liian hyvä tuhlattavaksi.
Haistoin yhtäkkiä ilmassa Kuolonklaanin tutun tuoksun ja huomasin, että olimme kävelleet rajalle asti. Valpastuin hiukan: olisi parempi, jos kukaan klaanitovereistani ei näkisi minua Pohjaharhan seurassa. Kahden keskiset kävelyt kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen soturin välillä olivat vähintäänkin epäilyttäviä. Klaanien rajat ylittävä ystävyys oli nimittäin ankarasti kielletty. En halunnut kenenkään kuolonklaanilaisen kuvittelevan, että kyse oli mistään sellaisesta.
Olin kummallisesti sekä helpottunut että jännittynyt tunnistaessani ilmassa Tuhkajuovan tuoksun. Luotin naaraaseen ja hän luotti minuun: Tuhkajuova ei varmasti olisi kuvitellut minun veljeilevän vihollisen kanssa. Toisaalta kukaan ei ollut tarkempi sääntöjen suhteen kuin hän. En mielelläni antaisi naaraalle mitään syytä kieliä minusta kumppanilleen.
Haistoin myös toisen kuolonklaanilaisen: Varissulka. Tunsin kollia sen verran, että tiesin, ettei häntä kiinnostanut tippaakaan, vaikka Pohjaharha olisi näyttäytynyt kumppaninani. Toisaalta soturilla oli aina tuntunut olleen jokin tarve todistaa itsensä, ja nyt kun hänen isänsä oli viimein saavuttanut klaanin johtoaseman, oli Varissulka entistä kärkkäämpi osoittamaan uskollisuutensa.
Olin siis vähintäänkin epävarmoilla vesillä. Olisin kenties voinut kääntyä takaisin, mutta se se vasta epäilyttävältä olisi vaikuttanut. Etenkin, kun harmaa naarassoturi oli jo huomannut minut. Huokaisin syvään ja lähdin astelemaan soturikaksikkoa vastaan. Tuhkajuovakin oli epäilty, vaikka ei missään nimessä ollutkaan todennäköisin syyllinen. Hän kuului samaan ikäluokkaan kuin Pikkukaaos ja Pikiturkki. Tuhkajuova oli kuitenkin Väärävarjon Kuolonklaanissa vietettyihin aikoihin ollut Henkäystähden kumppani, ja naaras oli varmasti viimeinen kissa, joka kykenisi pettämään kumppaniaan. Sitä paitsi, hän oli juuri niihin aikoihin, kun Väärävarjo oli lähtenyt, saanut Varissulan, joten hän ei yksinkertaisesti voinut –
Hetkinen. Varissulka oli syntynyt silloin, kun Väärävarjo oli jättänyt Kuolonklaanin, jos muistini ei aivan pettänyt. Jos en olisi ollut niin kyyninen kissa kuin nyt satuin olemaan, olisin voinut kuvitella ajoituksen olevan vain sattumaa. Suuri sattuma se olisi ollutkin. Vilkaisin vaivihkaa Pohjaharhasta Varissulkaan. He eivät olleet erityisen samannäköisiä, mutta jos joku olisi kertonut minulle kaksikon olevan veljeksiä, olisin varmaankin uskonut. Sitä paitsi Varissulassa mikään ei muistuttanut Henkäystähdestä, nyt kun asiaa mietin.
En osoittanut päälle päin mitenkään päätyneeni siihen tulokseen, että Pohjaharhan emo oli mitä todennäköisimmin Tuhkajuova. Kun satuimme viimein kaksikon kohdalle, ilmeeni oli tyyni. Seurasin tarkasti naarassoturin reaktiota Pohjaharhaan. Kuvittelinko vain, vai oliko Tuhkajuova hiukan jännittynyt?
”Hei”, soturi tervehti viileästi ja siristin silmiäni.
”Hei vain.”
Nyt minulla olisi oiva tilaisuus saada totuus selville. En tietenkään voisi vain suoraan kysyä asiaa Tuhkajuovalta, sillä ei hän tietenkään mitään myöntäisi, edes minulle. Minun olisi pakotettava tieto hänestä ulos.
Käännyin Pohjaharhan puoleen.
”Jättäisitkö meidät hetkeksi?” kehotin soturia, joka nyökättyään asteli kauemmas epäluuloinen ilme kasvoillaan. Kun valkoinen kolli oli tarpeeksi kaukana, vilkaisin Varissulkaa.
”Minulla on sinulle tehtävä”, sanoin ilmeettömänä. Keinoni olivat ehkä likaiset, mutta olin minä pahempaakin tehnyt. ”Tämä soturi, Pohjaharha, yritti hyökätä minun kimppuuni. Hän ansaitsi itselleen kuolemantuomion. Ole siis hyvä ja tapa hänet.”
Varissulka katsoi minua hölmistyneenä.
”Miksi minä? Ensinnäkin, eikö se ole Henkäystähden homma? Ja jos ei hänen, niin sitten sinun”, harmaa soturi vastusteli ja vilkaisi epävarmasti kauempana seisovaa Pohjaharhaa. Pudistin vain päätäni.
”Minä haluan – ja isäsi varmasti myöskin haluaa – että todistat itsesi Kuolonklaanille. Voit tehdä sen nyt tappamalla hänet. Vai haluatko, että kerron Henkäystähdelle, ettet kyennyt siihen?”
Varissulka vilkuili minusta Pohjaharhaan ja takaisin. Välillä hänen katseensa kävi Tuhkajuovassa etsien emostaan tukea pennun lailla. Minun katseeni oli nauliutunut hopeanharmaaseen soturiin. Miten hän reagoisi, jos Pohjaharha olisi vaarassa kuolla?

//Tuhka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Varissulan uutinen sai minut toden totta ilahtuneeksi, vaikka sitä tuskin ulospäin huomasi. Olin onnellinen, että poikani oli löytänyt rinnalleen kumppanin – vieläpä sellaisen, joka tuli yhdestä Kuolonklaanin arvostetuimmasta suvusta. Olin aina toivonut kollin löytävän itselleen sellaisen kumppanin, jonka kanssa hän voisi saada klaanillemme lisää erinomaisia sotureita.
Kasvoillani käväisi hento hymynkaltainen, joka kuitenkin katosi nopeasti, kun tuuli toi mukanaan kissojen tuoreita tuoksuja rajan toiselta puolen. Rentouduin kuitenkin nopeasti, kun tunnistin toisen tuoksuista kuuluvan Pimentovarjolle. Vihreä katseeni oli kääntynyt pois Varissulasta Eloklaanin reviirin suuntaan. Kaksi kissaa kulkivat meitä vastaan, mutta välimatkaa oli vielä useiden ketunmittojen verran. Pimentovarjon seurassa oli vain yksi eloklaanilainen, joka oli valkoturkkinen kolli. Hetken luulin varapäällikön vierellä tepastelevan Väärävarjon, joka sai aikaan muljahduksen vatsassani. Helpotus oli valtava, kun nopeasti tajusin, ettei tulija suinkaan ollut Väärävarjo, vaan hänen poikansa – meidän poikamme – Pohjaharha. En voinut olla miettimättä, mitä ihmettä varapäällikkö teki täällä juuri Pohjaharhan kanssa.
”Mitä siihen sanot? Toivon, että olet tyytyväinen. Toivon, että isä on myös”, Varissulan naukaisu sai ajatukseni katkeamaan. Käänsin rauhallisesti katseeni poikaani ja nyökkäsin.
”Uskon, että Aaltosalama on juuri sopiva kissa sinun kumppaniksesi. Tulette varmasti saamaan hienoja pentuja, joista koko klaani saa olla ylpeä”, nau’uin äänellä, jossa oli vivahde ylpeyttä. Tunsin kuitenkin pienen piston rinnassani. Varissulka oli lähes koko elämänsä ajan yrittänyt miellyttää Henkäystähteä, eikä kolli luonnollisestikaan tiennyt, ettei päällikkö ollut hänen oikea isänsä. Henkäystähti oli ollut aina kylmä ja etäinen poikaani kohtaan, enkä toisaalta voinut syyttää häntä siitä. Päällikkö oli pelastanut koko elämäni lupautuessaan esittämään Varissulan isää.
Ajatukseni palasivat takaisin kahteen meitä vastaan kävelevään kissaan. Tunsin lihasteni jännittyvän, kun Pohjaharhan vaalean meripihkainen katse kohdistautui minuun ja Varissulkaan. Toivoin Pimentovarjon jatkavan matkaansa, mutta kun kaksikko saapui kohdallemme, varapäällikkö hidasti selvästi tahtiaan. Hän otti kanssani katsekontaktin, eikä minulla tainnut olla vaihtoehtoja, joten hidastin myös itse tahtiani ja Varissulka teki samoin.
”Hei”, tervehdin kylmänviileästi varapäällikköä, pyrkien peittämään kaikki merkit jännittyneisyydestä. Pakotin lihakseni rentoutumaan ja välttelin katseellani mustan naaraan vierelle pysähtynyttä valkoturkkista eloklaanilaissoturia. En pitänyt siitä, että Varissulka kohtasi Pohjaharhan. Vaikkei heitä yhdistänytkään mikään muu kuin sama veri, en halunnut kollien olevan missään tekemisissä toistensa kanssa.

//Pimento tai Varis?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Olin suorastaan onneni kukkuloilla. Aaltosalama ja minä olimme nyt kumppaneita, olimme olleet jo muutaman päivän. Mikään ei ollut parempaa kuin herätä hänen vierestään aamuisin. Olin helpottunut siitä, että vaikka olimmekin nyt kumppaneita, paljon ei ollut muuttunut välillämme: kiusoittelimme toisiamme aivan kuten ennenkin, vitsailimme ja nauroimme.
Kenties siksi olin niinkin hyvällä tuulella, että olin pyytänyt Tuhkajuovaa kanssani kävelylle. Tietysti vietin emoni kanssa paljon aikaa, mutta yleensä hänen aloitteestaan. Nyt paloin kuitenkin halusta päästä kertomaan Aaltosalamasta. En muusta halunnutkaan puhua kuin hänestä ja kuinka mahtava hän oli. Aaltosalama oli koko pakkaus: hän oli kaunis, älykäs, taitava soturi, hauska, rohkea, vahvatahtoinen, nokkela, vahva ja kaunis. Tuhkajuova olisi varmasti tyytyväinen siihen, että hän oli kumppanini. Kenties siksikin, että Aaltosalama oli kunnioitettujen sotureiden tytär. Ja itsekin hieno soturi.
Olimme juuri kulkemassa kohti Eloklaanin rajaa. Tuhkajuova oli valppaana, kuten kunnon soturin kuului: koskaan ei voinut olla liian varovainen, etenkään näinä aikoina. Itse en kuitenkaan jaksanut keskittyä rajan valvomiseen, mitä muka voisi sattua? Eloklaanilaiset olivat liian pelkureita hyökkäämään.
Kun Tuhkajuova muistutti minua siitä, että olin aikonut kertoa hänelle jotain, käännyin naaraan puoleen myhäillen.
”Ajattelin vain kertoa, että minä ja Aaltosalama olemme nykyään kumppaneita”, kerroin muka muina miehin. ”En voisi toivoa parempaa kumppania.”
Oksan rasahdus toisella puolella rajaa sai katseeni kääntymään emoni hopeisesta turkista vihollisklaanin reviirin puolelle. Kun kuuntelin tarkemmin, erotin parin kissan askeleet. Ne eivät kuitenkaan soittaneet mitään hälytyskelloja, sillä haistoin myös Kuolonklaanin tutun tuoksun. Toinen kissoista oli yksi Eloklaanin leiriin sijoitetuista vartijoista, joten vaaraa yllätyshyökkäyksestä ei ollut.
”Mitä siihen sanot? Toivon, että olet tyytyväinen”, sanoin vilkaisten soturinaarasta. ”Toivon, että isä on myös.”

//Tuhka? sori tlnkkö ja huono :((

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta naurahti kevyesti kuullessaan Kylmäliekin vitsailevan. Hän ei ollut kuvitellut harmaaturkkisen soturin osaavan moista, joten se oli todellakin positiivinen yllätys raidalliselle soturinaaraalle! Hän piti Kylmäliekistä koko ajan vain enemmän. Koskaan aiemmin Sulkavirta ei ollut päässyt näkemään, että savunharmaa kolli oli paljon muutakin kuin vain hiljainen hissukka, jolla ei ollut omaa ääntä lainkaan.
”Hmm… Etsitään jonkin eläimen laimea hajujälki ja seurataan sitä!” Sulkavirta ehdotti innostuen. Kylmäliekki kurtisti kulmiaan ja kallisti kysyvästi päätään.
”Ai.. Kyllä se käy, mutta miksi ihmeessä?” vanhempi kolli kysyi silmiään vilpittömänä räpytellen. Sulkavirta käsitti nopeasti, että oli käynyt suunnitelman läpi vain ja ainoastaan omassa päässään kertomatta siitä sen kummemmin Kylmäliekille.
”Jos kohtaamme partion Eloklaanin reviirillä, voimme kertoa seuranneemme sitä hajujälkeä. Silloin kukaan tuskin suuttuu meille rajan ylittämisestä”, Sulkavirta virnisti hyväntuulisesti ja viittoi Kylmäliekin jo perässään syvemmäs Eloklaanin reviirille. Harmaanruskean naaraan katse seilasi halki nummien, joita Eloklaanin reviirillä piisasi. Soturitar alkoi nopeasti haistella ilmaa, mutta kuten arvata saattoi, oli laimean hajujäljen etsiminen hänelle helpommin sanottu kuin tehty. Sulkavirran hajuaisti lieni yksi Kuolonklaanin surkeimmista, joten oli hyvä että hän löysi edes tuoreita hajujälkiä saalistaessaan.
”Tuota noin, taisin löytää pienen haasteen”, Sulkavirta naurahti ja katsahti Kylmäliekin suuntaan. Savunharmaa kolli oli keskittynyt haistelemaan ilmaa, mutta tämä käänsi kysyvän katseensa Sulkavirran puoleen:
”Niin?”
”Minusta tuntuu, että en minä löydä laimeita hajujälkiä. Hyvä että haistan edes partion, joka on kulkenut tästä ohi viimeksi”, Sulkavirta myönsi kiusaantuneesti irvistäen. Hän toivoi, että Kylmäliekin hajuaisti olisi hänen hajuaistiaan edes hieman parempi..

//Kylmä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleritassu oli ollut sukimassa turkkiaan oppilaiden pesällä, kun Kaamoskukka oli tupsahtanut paikalle ja kutsunut hänet mukaansa. Oppilas ei ollut odottanut kollin pyytävän häntä seuraansa enää tänä iltana, sillä he olivat olleet jo aiemmin päivällä taisteluharjoituksissa. Ei sillä suinkaan, että hän olisi valittanut – päinvastoin. Hän eli soturin huomiosta, ja juuri nyt hän tunsi olevansa taas elossa enemmän kuin koskaan.
Kaamoskukka oli johdattanut hänet soturien pesään. Matkalla tänne kolli oli napannut leirin sisäänkäynnin tuntumasta joltakin kaiketi siivouksen yhteydessä lojumaan unohtuneita piikkejä. Hilleritassu oli aluksi ihmetellyt, mitä varten Kaamoskukka tarvitsi piikkejä, kunnes he olivat saapuneet tämän veljen, Pyräkkäpirun, vuoteen luo, ja ajatus oli valjennut hänelle. Klassikko jekku – Kaamoskukalla oli makua!
Hilleritassu hiipi Kaamoskukan ojentamien piikkien kanssa tämän veljen nukkumapaikan ääreen, vilkaisi vaivihkaa lapansa yli pesän suulle varmistaakseen, ettei jekun kohdetta näkynyt, ja ryhtyi sitten piilottamaan piikkejä sammalten sekaan. Hän peitteli tekonsa jäljet huolella, jotta Pyräkkäpiru ei tajuaisi kepposta ennen kuin ehtisi langeta siihen, ja kääntyi sitten Kaamoskukan puoleen.
”Mestarillista työtä, vaikka näin itse sanonkin”, oppilas virnisti tyytyväisenä. ”Olen oppinut parhaalta.” Hän siristi silmiään Kaamoskukalle edelleen virnuillen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi uneksinut. Kaamoskukan kanssa vietetty vapaa-aika oli hänen unelmiensa täyttymys!

//Kaamos?

Kirjoittaja: Aura

Sulkavirran kysymys Eloklaanin reviiristä hätkähdytti. Mitä Sulkavirta oikein tarkoitti? En ollut varma uumoilinko oikein, ehdottiko naaras Eloklaanin reviiriin tutustumista? Syvennyin miettimään naaraan kysymystä. Taistelua lukuunottamatta olin ainoastaan tyytynyt katselemaan Kuolonklaanin puolelta Eloklaania. Se olisi ollut rajarike, jos olisin käynyt tutustumassa mitä toiselta puolelta löytyy. Nyt tilanne oli kuitenkin erilainen, sillä osa Kuolonklaanin sotureista asui Eloklaanin reviirillä ja Eloklaani oli meidän klaanin vallan alla. Olisiko se siis niin iso rike käydä hieman tutustumassa? Uteliaisuuteni Eloklaania kohtaan oli viime aikoina kasvanut ja todella tahdoin käydä katsomassa, mitä toiselta puolelta löytyi..
“En ole, oletko sinä?” naukaisin Sulkavirralle ja hymyilin pienesti. En olisi yllättynyt, vaikka Sulkavirta olisi käynyt lukemattomia kertoja vihollisklaanimme reviirillä.
“En tarpeeksi. Kerta sinä kaipaisit seikkailuja, niin seuraa minua! Minä näytän sinulle mistä niitä löytää”, harmaanruskeaturkkinen naaras naukaisi iloisesti ja korvani nousivat pystyyn. Olin todella utelias näkemään mitä toisella puolella oli ja kerta Jääviiltokaan ei ollut katsomassa perääni, kuka minua estäisi? Ei kukaan! Lähdin tassuttelemaan Sulkavirran perässä iloisesti hölkötellen. Rajamerkit löyhkäsivät nenääni vahvasti ja nostelin varovaisesti käpäliäni päästessäni Eloklaanin reviirille. Olemukseni ei kuitenkaan ollut erityisen jännittynyt, vaan enemmän utelias ja hyväntuulinen. Noniin, mitähän seuraavaksi, ajattelin uteliaana ja katsahdin vaihteeksi klaanitoveriini. Olisiko Sulkavirralla jonkinlainen suunnitelma tähän retkeen?
“Mitä sitten? Minne jatkamme tästä? Heh, toivottavasti me emme törmää Jääviiltoon, siitä kohtaamisesta tulisi.. jäinen”, naukaisin hieman vitsaillen ja hymyilin varovaisesti. Oli pienoinen uhka vitsailla Jääviillon kustannuksella, sillä tiesin, että veljeni ei sulattaisi sitä. Tunsin jo pistoksen sydämessäni, Jääviilto oli aina niin hyvä minulle ja ajatteli parastani.. Noh, ainakin sukumme parasta. Tai ainakin sitä mikä olisi hänelle paras.

//Sulkkis??

Kirjoittaja: Elandra

Aaltosalama: 5kp –

Hiljaisuuspentu: 21kp! – Oppilaan pisteet ja pentuna kirjoitetut tarinat kasassa! Mikäli oikein ymmärsin, oli aikeenasi nimittää Hiljaisuuspentu vasta Höyhenhallan pentujen jälkeen, joten sovitaan mestari kun se on ajankohtaista.

Rosmariinipentu: 8kp –

Pyräkkäpiru: 4kp –

Lepakkopentu: 23kp! –

Tuhkajuova: 11kp –

Kaamoskukka: 34kp! –

Susitassu: 23kp! –

Kirjoittaja: Aura

Viikseni värähtelivät innostuksesta, kun Kamomillapentu loikkasi niskaani. En pitänyt erityisemmin taisteluleikeistä, joten pyristelin nopeasti pennun alta pois ja hain taas jalansijaa käpälilläni. Katsoin Kamomillapentua suoraan silmiin hyväntuulisena ja väläytin naaraspennulle veikeän hymyni. Pentu vaikutti minusta todella mukavalta kissalta. Pidin pennuista erityisen paljon, koska he tuntuivat olevan niin selkeitä eikä heidän sanoissaan ollut piilomerkityksiä. Olin oppinut sen, että erityisesti aikuiset kissat olivat hyviä kiertelemään sanoissaan ja he harvoin tarkoittivat sitä, mitä sanoivat. Minusta sellainen oli outoa eikä sopinut minun ajatusmaailmaani sitten lainkaan. Minä tarkoitin sitä mitä sanoin. Minusta oli kummallista, että pitäisi sanoa jotain kivaa vain, jotta se olisi kohteliasta. Sehän olisi valetta enkä minä tosiaankaan halunnut valehdella kenellekään. Sehän olisi todella rumaa! Kamomillapentu meni houkuttelemaan emoaan mukaan leikkiin ja ilahduin. Piilonenhan oli ihan paras leikki! Naaras ei kuitenkaan halunnut leikkiä, vaan tarjoutui opettamaan taisteluliikkeitä. Iloinen ilmeeni vaihtui hieman pettyneeseen ja sen huomasi. En pitänyt taisteluliikkeiden opettelusta, vaan tahdoin tehdä jotain rauhallista.
“Joo!! Näytä minulle jokin siisti taisteluliike, emo!” Kamomillapentu kiljaisi innoissaan ja hymyili.
“Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, vastasin ja ravistelin päätäni. Kamomillapentu polkaisi jalkaa itsepäisesti.
“Minä tahdon, että emo näyttää taisteluliikkeitä. En tahdo kuulla tarinaa!” naaraspentu miukaisi itsepäisenä ja yritti loikata emonsa hännän kimppuun. Minä tuijotin pentua takaisin, en aikonut pyörtää minun päätöstäni.
“Taisteluliikkeet ovat ihan tyhmiä, minä en tahdo taistella. Tehdään jotain muuta”, kinasin vastaan ja suuret korvani heilahtivat ravistellessa päätäni. Kamomillapentu saisi luovuttaa.
“Älkäähän nyt kinatko”, Höyhenhalla rauhoitteli tilannetta lempeällä äänellä ja sukaisi tyttärensä selkää rauhallisesti. En vastannut valkoturkkiselle naaraalle mitään, odotin vain että Kamomillapentu luovuttaisi.
“Minähän voin kertoa teille tarinan ja voimme harjoitella taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” naaras ehdotti lempeällä ja sovittelevalla äänellä. Nyökkäsin, se sopi minulle mainiosti! Minä rakastin tarinoiden kuuntelua yli kaiken ja Höyhenhallalla olisi varmasti loistavia tarinoita kerrottavana.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, naukaisin vanhemmalle soturille, joka kohotti kulmaansa hieman kysyvänä. En ymmärtänyt mitä naaras tarkoitti. Liian epäselvää, ajattelin.

“Näinkö, Loiskevarjo?” kysyin mestariltani, kun olin pudottautunut vaanimisasentoon. Loiskevarjo nyökkäsi minulle kannustavasti.
“Aika hyvä vaanimisasento puoliveriseltä”, kolli maukaisi minulle ja siirsi hieman tassuani, jotta asentoni olisi vielä parempi. Taas, en ymmärtänyt mikä siinä puoliverisyydessä oli niin kovin ihmeellistä. Pidin suurinta osaa kissoja outona ja minusta tuntui väliltä siltä, että olin aivan yksin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minua ja minä en ymmärtänyt muita. Muut kissat olivat liian epäselkeitä ja -loogisia minun makuuni. Puoliverisyys oli yksi asia mitä en vain ymmärtänyt. Minä olin aiemmin vuotanut verta ja se oli näyttänyt aivan samalta, kuin muiden kissojen veri. Mitä ihmeen väliä sillä oli, vaikka emoni emo oli ollut erakko. No ei sitten yhtään mitään väliä! Siksi en ymmärtänyt miksi muut kissat jaksoivat vouhottaa siitä. En kuitenkaan kysynyt Loiskevarjolta, koska kysyminen tuntui turhalta. En minä kuitenkaan voisi ymmärtää mitä toinen haki sillä puoliverisyydellä. Ehkä minun ei tarvitsisikaan ymmärtää.
“Kiitos, Loiskevarjo! Mitä minä teen seuraavaksi?” kysyin mestariltani uteliaasti ja räpäytin jäänsinisiä silmiäni. En uskaltanut kysyä Loiskevarjolta mitään siitä, että todellako hän oli miettinyt, että minä en saisi soturinimeäni. Kaamoskukka oli vannonut, että en saisi kertoa siitä kenellekään. Mutta Loiskevarjohan tiesi siitä jo, joten..? No, sama se, ajattelin. Olin jo luvannut Kaamoskukalle ja en voisi pettää sitä. Kaiken lisäksi kolli vaikutti niin siistiltä! Hänellä oli paljon arpia sun muita turkissaan, ne olivat kyllä minun makuuni jopa hieman pelottavia..
“Sitten sinä lähdet saalistamaan. Katson ovatko taitosi siinä kehityksessä missä niiden pitäisi olla. Minä katselen sinua hieman kauempaa”, vanhempi kollikissa nyökkäsi ja antoi minulle luvan lähteä saalistamaan. Loikkasin pystyyn ja lähdin jäljittämään hiirtä. Olin saanut siitä hajujäljen mestarini puhuessa ja minulta olikin mennyt osa kollin sanoista ohi. Ainoa mitä minä muistin oli, että olin saanut saalistaa. Keskustelut muiden kissojen kanssa tuntuivatkin usein hankalilta, sillä harvoin jaksoin keskittyä muiden sanomisiin. Itse kyllä tykkäsin höpöttämisestä, mutta kuunteleminen oli aika usein turhan tylsää. Olinkin saanut muilta huomautuksia, että minä puhuin päälle. Askelsin metsässä pienillä askelilla ja nautin siitä tunteesta, kun ruohikko osui anturoihini. Se tuntui minusta kivalta. Hiekalla tassuttelu sen sijaan tuntui ihan hirveältä ja siitä syystä välttelin alueita, mistä saatoin löytää hiekkaa. Miten kukaan kissa ikinä saattoi kestää sitä tunnetta, kun hiekka rapisi vasten anturoita? Värähdin pelkästä karmaisevasta ajatuksesta ja pieni haukotus pyrki kidastani ulos. Kun pääsin tarpeeksi lähelle hiirtä, hiljensin vauhtia ja laskeuduin vaanimisasentoon. Pieni harmaanruskea saaliseläin söi pähkinöitä pensaan juurella. Minua jopa hieman suretti saalistaa, sillä nuokin olivat eläimiä, kuten minä! Minä olin vain isompi tapaus. Ehkä jos en saalistaisi tätä yksilöä, hänestäkin kasvaisi iso? Loiskevarjo oli kuitenkin pyytänyt minua tuomaan saalista ja olin luvannut. Entä jos en löytäisi mitään muuta? Loikkasin hiiren kimppuun ja katkaisin pienen eläimen niskat yhdellä puraisulla. Veri valahti suuhuni ja laskin hiiren maahan. Inhosin sitä tunnetta, kun lämmin veri purskahti suuhuni. Se tuntui turhan kuumalta näin valmiiksi lämpimänä päivänä. Riittäisiköhän tämä Loiskevarjolle? Muistelin aiempaa keskustelua, mutta en muistanut oliko kolli pyytänyt tuomaan useampaa saalista. Ei se varmaan olisi niin tarkkaa, kai? Tassuihini särki jo valmiiksi ja minua väsytti. Tahdoin takaisin leiriin lepäämään. Ehkä Höyhenhalla voisi jopa kertoa uuden tarinan? Muistelin hyvällä eilistä, jolloin Höyhenhalla oli kertonut minulle ja tyttärelle Kamomillapennulle varsin hauskan tarinan seikkailuistaan. Pidin Höyhenhallasta ja Kamomillapennustakin, mutta en pitänyt siitä, että Kamomillapentu halusi leikkiä taisteluleikkejä. Ehkä pyytäisin naarasta leikkimään jonain päivänä taas piilosta, se ainakin oli ollut hauskaa. Nappasin jo hieman kylmettyneen hiiren leukoihini ja lähdin etsimään Loiskevarjoa. Olin aika kelpo jäljittäjä ja sain napattua ilmasta kollisoturin tutun hajujäljen. Päivä oli ihanan aurinkoinen, vaikka olikin turhan kuuma saalistamiseen. Toivottavasti Loiskevarjo voisi viedä minut myöhemmin illalla saalistamaan eikä tarvitsisi enää tällä säällä huhkia.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Istuin Hehkulammen rannalla ja suin ah niin “rakkaan” kumppanini Hämärähallan turkkia. Minua ärsytti, eikö naaras osannut pitää turkkiaan lainkaan siistinä? Että naaraat olivat sitten typeriä! Hämärähalla saisi ottaa Hilleritassusta mallia. Oppilaani turkki oli aina niin siistinä, sain olla leopardikuvioisesta kollista ylpeä. Sen sijaan kumppanini tuntui olevan varsin toivoton tapaus. Olimme nykyään julkisesti kumppanit, joten naaraan olisi opittava käyttäytymään arvokkaasti.
“Milloin sinä opit pitämään turkkisi siistinä?” tiuskaisin naaraalle ärsyyntyneenä ja kiskaisin kepin naaraan niskaturkista turhankin voimalla pois. Hämärähallan suusta pääsi pieni, avuton vinkaisu. En kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Naaraiden kuului kestää kipua.
“Anteeksi, en minä tarkoittanut! Voisinko minä tehdä jotain sinun hyväksesi? Rakastan sinua, Kaamoskukka! Ihan todella rakastan, en halua olla ärsyttävä”, naaras naukaisi hädissään ja sukaisi minua muutaman kerran poskeen huolestuneena. Hämärähallan käytös todella tympi, vaikka nautinkin siitä, että toinen oli aivan täysin minun omani. Naaras tekisi mitä tahansa minun hyväkseni ja se teki tästä tilanteesta täydellisen. Sen takia jaksoinkin olla niin ällöttävän rakastunut aina välillä. Jos Hämärähallasta ei olisi minkäänlaista hyötyä, olisin heittänyt toisen elämästäni jo aikoja sitten pois. Oikeastaan, en olisi edes avannut naaraalle ovea elämääni.
“Häiritset turkkini sukimista, olisit joskus edes hetken hiljaa. Saisit olla kiitollinen siitä, että olen sinun kumppanisi. Kukaan muu ei sinua huolisikaan, tuollaista hölösuuta”, tuhahdin äkäisenä ja jätin vastaamatta Hämärähallan kysymykseen. En kaivannut juuri nyt mitään, ehkä ainoastaan Hilleritassun seuraa. Kolli oli ainoa, kenen seura oli oikeasti hyvää. Ehkä Pimentovarjon seura oli myös hyvää, mutta en pitänyt siitä kuinka Salamatassu tuntui olevan hänen suosikki. Se paikka kuului minulle ja aioin ottaa sen takaisin. Minä olin paras, minua kuului arvostaa. Minä ansaitsin kaiken rakkauden, koska rakkaus merkitsi minulle sitä, että muut olivat valmiina tekemään minun hyväkseni jotain. Antamaan sitä minä minä halusin. Ja oikeastaan, oli jotain mitä minä Hämärähallalta todella tahdoin. Nimittäin pentuja. Kuolonklaani tarvitsisi minun jälkikasvuani. Kasvattaisin pentuni kurilla minun alaisikseni ja pitäisin huolen, että he kunnioittaisivat minua. Minä en todellakaan hyväksyisi pennuiksini ainuttakaan niskuroijaa. Hämärähallan luonne oli turhan pehmeä ja nössö, joten minun pitäisi kasvattaa pennut yksin. Tosin, Hämärähallan luonne oli täydellinen kumppanille. Nöyrä ja pienellä koulutuksella naaras nykyään piti myös kuononsa ummessa. Kenties he voisivat oppia myös jotain Hilleritassulta. Olinhan niin kiireinen, että tarvitsisin pentuvahdin enkä antaisi kyllä kenen tahansa katsoa pentujeni perään. Oppilaani olisi siihen tehtävään oikein passeli valinta. Mikäli Pimeyden metsä kiroaisi minut kelvottomilla pennuilla, saisi Hämärähalla pitää niistä huolen. Vaikka olin kyllä ajatellut, että voisin hankkiutua niistä eroon omin tassuin, mutta en ollut varma miten se onnistuisi.. En halunnut ongelmia itselleni. Sellaiseen minulla ei ollut varaa. Tahdoin pitää maineeni puhtoisena ja kiiltävänä, kuten turkkini oli. Vaikka en täysin ymmärtänyt mitä väärää olisi hankkiutua virheellisistä kappaleista eroon. Voisin aina saada uusia pentuja niin halutessani.
“On jotain mitä minä haluan. Minä haluan pentuja ja mahdollisimman pian”, naukaisin naaraalle hieman lempeämmällä ja huomasin soturittaren innostuvan välittömästi. Hämärähalla kyllä välitti pennuista, sen olin huomannut.
“Oi, pentujako? Sehän on, sehän olisi ihanaa, rakas! Meillä olisi oma pieni perhe. Olen haaveillut omasta perheestä koko ikäni, vanhempani kun kuolivat minun ollessani pikkuinen pentu. Totta kai me hankimme pentuja, rakkaani! Mitä vain sinulle”, Hämärähalla henkäisi ja heittäytyi selälleen ihailemaan pilviä. Minusta naaraan into oli typerää. Pentujen hankkiminen ja kasvattaminen oli vakavaa touhua. Onneksi naaraalla oli minut, en antaisi tuon kasvattaa pentuja huonolla tapaa. Ah, Kuolonklaani oli kyllä maailman onnekkain klaani omistaessaan minut soturina, ajattelin tyytyväisenä.
“Rakas, minä tiesin, että voisin luottaa sinuun. Olet mitä parhain kissa, siis tietenkin kun olen kumppanisi ja teen sinusta parhaimman”, naukaisin maireana ja sukaisi toista varovaisesti käpälään. En antaisi naaraan suistua turmioon.

“Väistä, sinä olet tielläni!” sähähdin ruipelolle oppilaalle ja tuuppasin toisen tahallani kumoon. Henkäystähti oli määrännyt minut saalistuspartioon ja olin saanut parikseni Susitassun. En ymmärtänyt miten oppilas oli edes elossa. Olin juuri palannut Hilleritassun kanssa taisteluharjoituksista ja sen takia tuntuikin niin typerältä lähteä heti partioimaan. Katselin oppilasta silmät sirrillään. Kolli oli säälittävän pienikokoinen, mutta toisella oli kuitenkin hillittömän suuret korvat. Ne saivat Susitassun näyttämään todella typerältä. En kehtaisi näyttäytyä ulkona, jos näyttäisin tuolta. Mittailin kollia katseellani ja siristin uudelleen silmiäni.
“Ai, anteeksi Kaamoskukka! Mutta etkö sinä olisi voinut kiertää minut, täällähän on paljon tilaa”, Susitassu kysyi iloisesti. Typerän ulkonäkönsä lisäksi toinen taisi olla myös typerä? Miten Henkäystähti edes viitsi pitää tämänlaisia kissoja joukossaan, noloa. Onneksi minä en ollut saanut oppilaakseni tälläistä toivotonta tapausta. Minulla olikin ollut tylsä päivä ja olin aika ärtynyt, sillä tuoresaaliskasassa ei ollut lainkaan myyriä ja mieleni oli tehnyt tasan vain myyriä. Kerta kukaan ei ollut näkemässä, päätin höykyttää kollia oikein olan takaa. Halusin saada Susitassun tuntemaan itsensä mitättömäksi kuin pieni hiiri, sillä sitä toinen oli.
“Jos ajattelit olla yhtä hiirenaivo lopun elämääsi, et tule pääsemään mihinkään. Sitä paitsi minä kuulin, että Loiskevarjo aikoo kysyä Henkäystähdeltä voiko sinut pitää koko elämäsi ajan oppilaana, joten kannattaa varautua”, naukaisin toiselle viekkaalla äänellä ja henkäisin huolestuneena. Esitin totta kai, mutta kolli vaikutti olevan tarpeeksi hölmö uskoakseni minun jokaisen sanani. Susitassu pyllähti maahan istumaan huolestuneena ja toisen korvat lerpahtivat sivuille.
“Mitä, eihän niin voi tehdä! Vai voiko oikeasti? Ja ei minulla ole hiiren aivoja, vaan kissan. Minä en ymmärrä, mitä sinä haet takaa?” kolli naukaisi huolestuneella äänellä ja näytti pohtivalta. Minun teki mieli nauraa, Susitassu todellakin oli aivan naurettava tapaus!
“Kyllä voi, olen kuullut kissasta, joka oli oppilas koko ikänsä, koska häntä pidettiin niin typeränä. Mutta huoh, hyvä on. Minä autan sinua, koska olen kiva kissa ja oikeastaan paras. Se mestarisi on pilipalisakkia, pakko sanoa. Mutta autan sinua vain yhdellä ehdolla ja se ehto on, että sinä et kerro tästä kenellekään.. Jos kerrot, niin se tuo huonoa onnea soturiudellesi enkä sitten myöskään auta sinua” uhkasin toiselle ja katsoin toista tuimasti. Susitassu nousi ylös ja kurottautui katsomaan minua.
“Okei, Kaamoskukka! Sinä olet tosi kiva, kun tahdot auttaa minua. Mitä minun pitää tehdä?” Susitassu kysyi minulta iloisemmalla äänellä ja rapsutti kylkeään takatassullaan. Tämähän oli aivan liian helppoa hommaa!
“Hm, ihan ensimmäiseksi sinun täytyy saalistaa minulle. Katsos siten minä voin mitata taitojasi saalistajana ja miettiä mihin täytyy tehdä parannuksia. Etsi minulle ainakin myyrä, mutta tuo mahdollisimman paljon saalista”, käskytin Susitassua, joka nyökkäsi kömpelösti ja lähti etsimään saalista. Itse istahdin alas ja aloin sukimaan turkkiani. Minä inhosin saalistamista enkä tasan alentuisi tekemään sitä itse. Susitassu voisi hoitaa sen puolestani ja sitten nappaisin saaliit kollilta, ja veisin ne itse leiriin. Helppoa kuin mikä, naurahdin itsekseni.

Matkalla leiriin suustani roikkui kaksi hiirtä ja erityisen pulska myyrä. Susitassulle olin jättänyt vain yhden hiiren kannettavaksi. Ei kukaan muutenkaan olettaisi, että tuonlainen kissa osaisi saalistaa. Enemmänkin kolli näytti saaliilta ja siltä, että päätyisi hetkenä minä hyvänsä pedon saaliiksi. Heikko mikä heikko, ajattelin. Laskin saaliseläimet tuoresaaliskasaan ja kohotin kuonoani. MIssähän se Hilleritassu mahtoi oleilla? Heilautin hännälläni hyvästit partion muille jäsenille ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Kun kurkistin oppilaiden pesään, näin Hilleritassun sukimassa turkkiaan omilla sammalillaan.
“Erinomaista työtä, Hilleritassu”, naukaisin virnuillen ja iskin oppilaalleni silmää. Huomatessani minut kolli nousi nopeasti pystyyn ja kohotti häntäänsä.
“Kiitos, Kaamoskukka. On tärkeää näyttää hyvältä ja siistiltä, eikö?” leopardilaikukas kissa naukaisi hakien minulta hyväksyntää sanoillaan. Olin mahdottoman ylpeä toisesta, toinen oli niin kunnollinen ja kelvollinen kissa. Partion ajan minä olin miettinyt jotain hauskuuksia iltapäivälle. Harjoittelu oli päivästä toiseen niin puuduttavaa ja kaipasin toimintaa. Siispä olin keksinyt, että voisimme hieman jekuttaa Pyräkkäpirua. Kolli oli minulle niin rakas velikulta, mutta ah, niin tylsä joskus!
“Tulehan, keksin jotain”, naukaisin oppilaalleni matalalla äänellä ja peruutin oppilaiden pesästä takaisin aukiolle. Hilleritassu seurasi minua kuuliaisesti perässään ja katsoi omiin silmiini silmät säihkyen.
“Minne me olemme menossa, harjoittelemaan varmaan?” oppilaskissa naukaisi ja hymyili minulle. Pudistin päätäni ja kumarruin oppilaan tasolle.
“Me menemme pitämään hauskaa. Pidän hauskaa vain harvojen ja valittujen kissojen kanssa, mutta sinä vaikutat kissalta, joka osaa todella pitää hauskaa ja heittää tylsät velvollisuudet nurkkaan. Olenko oikeassa, hm?” kuiskutin Hilleritassun korvaan ja lähdin Hilleritassu perässäni soturien pesän puolelle. Ensimmäiseksi pitäisi vain löytää piikkejä. Pälyilin ympärilleni varmistaakseni, että tabbykuvioinen kissa ei ollut pesässä. Pyräkkäpiru kokisi kyllä yllätyksen, hah! Olisi pidettävä huoli, että näkisin veljeni ilmeen. Nappasin sisäänkäynnin viereltä muutaman piikin. Oletin että ne olivat unohtuneet petejä vaihtaneilta kissoilta, täydellistä.
“Katso, tuo tuolla on Pyräkkäpirun sammalpeti. Arvaatkos jo mitä me olemme menossa tekemään?” kysyin oppilaaltani viekkaasti ja Hilleritassu nyökytteli päätään innostuneena. Ojensin piikit oppilaalle ja lähdin hiipimään kohti Pyräkkäpirun petiä. Olisi pidettävä kiirettä, ettei kolli ilmestyisi vain kesken kaiken paikalle!

//Hilleri? 😉

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Taas kerran väsymys oli vahvasti läsnä, kun raahauduin ulos paahtavan kuumasta ja nihkeästä sotureiden pesästä. Pesän ilma oli niin tukahduttavaa, että pääaukiolle päästyä tuntui kuin olisin saapunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Leirin pääaukiolla ilma oli huomattavasti raittiimpaa kuin pesässä, jossa se ei juurikaan päässyt vaihtumaan.
Vedin keuhkoni täyteen raitista ulkoilmaa ja astuin sivuun pesän sisäänkäynniltä tehdäkseni tilaa perässäni ulos astelevalle Varissulalle. Ilokseni poikani jättäytyi minun seuraani oma-aloitteisesti. Tummaturkkinen kollikissa käveli ohitseni ja otti paikan oikealta puoleltani. Hän istuutui vierelleni ja tervehti minua päätään nyökäyttäen.
”Huomenta, Varissulka”, nau’uin ja avasin suuni isoon haukotukseen.
”Huomenta”, kolli tervehti matalalla äänellä. Pieni pilke hänen silmäkulmassaan kertoi, että kollilla oli jotain mielen päällä. Soturi näytti tavallista tyytyväisemmältä, aivan samalta kuin silloin soturinimityksensä jälkeen.
”Onko jotain sattunut?” kysyin ikään kuin ohimennen, tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa. Varissulka oli pennuistani ainoa, jonka asiat minua oikeasti kiinnostivat – siis muutkin asiat kuin ne, jotka liittyivät soturiuteen.
”Itse asiassa on”, kollikissa myhäili ja paransi ryhtiään. Kiinnostukseni heräsi viimeistään nyt ja kohtasin taas poikani harmaan katseen.
”Voin kertoa sinulle lisää kävelyllä, jos se sopii”, Varissulka jatkoi sitten neutraalimmalla äänellä ja loi minuun kysyvän katseen.
”Se sopii”, tokaisin päätäni nyökytellen ja nousin ylös. Poikani tapansa mukaan antoi minun mennä ensin, aivan kuten olin hänelle opettanut: vanhemmat ja arvostetummat kissat kulkivat nuorempien edellä. Tassutin häntä pystyssä ryhdikkäästi aurinkoisen aukion halki kohti piikkihernetunnelia. Sen edustalla seisoivat vartiossa Sähkötuho ja Tattihalla. Katsahdin vuorotellen molempia sotureita silmiin, ja he antoivat meille tietä päästäen meidät ulos leiristä. Leirin sisäänkäynnin jatkuva vartiointi oli kuolonklaanilaisille jo arkipäivää. Harva enää kapinoi uusia sääntöjä vastaan, sillä klaani oli todennäköisesti ymmärtänyt niiden tärkeyden. Vihollinen vaani meitä yhä klaanissamme.

Kävelimme Varissulan kanssa peräkkäin jonkin matkaa aivan täydessä hiljaisuudessa. Jalkani johdattivat meitä kohti Hehkulampea.
*Voisimme pulahtaa veteen paluumatkalla*, ajattelin hiljaa mielessäni. Aurinko porotti jo melko korkealta taivaalta. Se tuntui suorastaan paahtavan hopeista turkkiani, enkä osannut edes kuvitella kuinka kuuma Varissulalla oli tumman turkkinsa kanssa. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Kivikukkula häämötti edessämme. Emme olleet menossa kukkulalle, vaan ajatuksenani oli kiertää Hehkulampi ja kulkea kohti Eloklaanin rajaa. Voisimme ihan hyvin tarkastaa hieman rajoja kävelymme aikana. Koskaan ei voinut olla liian valppaana vihollisten varalta.
”Sinulla oli jotain kerrottavaa”, rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin takanani kävelevää kollisoturia. Varissulan katse oli kääntynyt jonnekin kaukaisuuteen, mutta avattuani suuni hän kohdisti sen nopeasti minuun.

//Varis?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkopentu avasi silmänsä, mutta ei nähnyt mtään. Kolli yritti räpytellä silmiään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän alkoi hätääntyä, mutta yritti peittää sen parhaansa mukaan.
Kolli nousi pystyyn ja hieroi tassullaan naamaansa, jos jotain olisikin hänen silmissään, ja se olisi syy hänen näkökykynsä katoamiselle. Mutta vaikka kuinka kovaa kolli yrittikin hangata, mitään ei tapahtunut. Hän kuitenkin tajusi, ettei ollut sokea sillä hän näki tassunsa.
“Missä ihmeessä minä olen”, hän mumisi ja katseli ympärilleen hämmennyksen vallassa. Kollilla ei ollut hajuakaan siitä, missä hän oli ja miten hän oli sinne päätynyt. Hänestä tuntui kummalta ja yhtäkkiä paikalle alkoi saapua kirkkaita ja valoisia kissojen hahmoja. Ne ympäröivät kollin hitaasti ja hän katseli näitä hiljaa.
“Mitä haluatte?” kolli ärähti, kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Kissat katsoivat toisiaan hiljaa ja katsoivat sitten tummaan kolliin.
“Käytöksesi on törkeää etkä osaa kunnioittaa muita. Olemme tulleet rankaisemaan sinua teoistasi ja käytöksestäsi”, kissoista lähin sanoi vahvalla äänellä.
Lepakkopentu siristi silmiään ja kyyristyi valmiina hyökkäykseen. Kuitenkin kissoja oli niin paljon, että hän säikähti ensimmäistä hyökkäystä ja hätkähti valvemaailmaan.
“Typerää”, hän tuhahti ja nousi ylös pesemään turkkiaan. Kollia ei jäänyt enää millään lailla kaivertamaan hänen unensa, sen sijaan hän mietti, missä kaikki muut pennut olivat.
Lepakkopentu hiippaili kevein askelin ulos ja huomasi muiden pentujen tekevän kukin jotain. Kolli tuhahti hiljaa.
“Olisimpa jo oppilas. Olisi niin paljon enemmän tekemistä eikä aina niin tylsää”, hän mumisi.
“Ei sinun oppilasnimityksiin kauaa voi kestää”, Mäntyviiksi – joka oli juuri tullut kollin vierelle – naukaisi.
“Toivottavasti”, Lepakkopentu murahti “en jaksa odottaa turhia kuita. Olisin valmis jo nyt. Jos Henkäystähti ei pistä töpinäksi jo pian niin lupaan, että ersytän jokaista kissaa koko klaanissa.”
“Silloin nimitystäsi lykättäisiin vain entistäkin enemmän”, Mäntyviiksi totesi. Pientä kollia ärsytti. Ei se, että hän joutuisi odottaa kiltisti tai se, että hän ei saisi ärsyttää kaikkia odotellessa, vaan se, että Mäntyviiksi oli täysin oikeassa.
“Mmh. En ymmärrä miksi koskaan halusit ryhtyä hoitamaan orpopentuja. Et enää tee kiinnostavia juttuja, kökötät vain pentutarhalla”, Lepakkopentu sihahti.
“Se oli minun päätökseni, ja etkö ole kiitollinen, että edes sait kasvatusta?” Mäntyviiksi vastasi rauhallisesti ja lähti paikalta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Lepakkopentu raahasi oravaa pentutarhaan ja Hiljaisuuspentu pörräsi hänen ympärillään. Lepakkopentu oli useaan kertaan kieltäytynyt jakamasta, mutta se ei vain selkeästi uponnut toisen kollin tajuntaan.
“Minä haluan kyllä tuon kohdan!” Hiljaisuuspentu ilmoitti osoittaen pöyheällä hännällään oravan kylkeä, “Se näyttää niin mehevältä!”
“Kuinka monta kertaa joudun sanomaan, ettet saa tätä oravaa! Et edes pienen pientä palaa! Et saa edes tähteitä! Jätä minut vain rauhaan!” Lepakkopentu ärjyi.
“Lepakkopentu, opettele jakamaan. Tuo on hyvin epäkohteliasta ja itsekästä käytöstä”, Mäntyviiksi puuttui peliin.
“Niin juuri! Muukin klaani täytyy ruokkia ja minä kuulun muuhun klaaniin. Haluan palan oravaa ja sen minä myös saan”, Hiljaisuuspentu naukui itsevarmasti. Lepakkopentu mulkaisi kollia.
“Kun minusta tulee soturi, ei vaan kun minusta tulee päällikkö, kaikkien täytyy metsästää oma riistansa ja mikäli joku muu ei suostu itse syöttämään sinua, kun et itse voi ruokaasi hankkia, näännyt!” tummanharmaa pentu julisti ärtyneesti ja heilautti lyhkäistä häntäänsä.
“Tuo on aivan kamala idea!” Mäntyviiksi henkäisi. Lepakkopentu pyöräytti silmiään.
“Ehkäpä, mutta ainakin antaisin pentujen halutessaan metsästää oman riistansa!” kolli ilmoitti.
“Tuskimpa vain. Se on soturilakia vastaan”, Mäntyviiksi tokaisi ja näpäytti Lepakkopennun nenää hännänpäällään.
“Millä tavalla?” kolli vänkäsi.
“Pennusta voi tulla oppilas vasta 6 kuun iässä”, naaras naukaisi.
“Mutta pennut olisivat pentuja. He saisivat lähteä sotureiden valvonnassa ulos etsimään riistansa itselleen”, Lepakkopentu julisti.
“Saa nähdä tuleeko sinusta koskaan edes klaaninpäällikköä. Minä en nimittäin ainakaan tee sinusta minun varapäällikköäni”, Hiljaisuuspentu otti nyt puheenvuoron.
“Miten niin sinä et tee se on sinä et tekisi. Ei sinusta koskaan tule klaaninpäällikköä”, Lepakkopentu haastoi.
“Kylläpäs tulee. Ja silloin kun tulee, teen sinusta ikuisen oppilaan!” Hiljaisuuspentu julisti vihaisesti.
“Et uskaltaisi. Repisin sinulta korvat päästä!” Lepakkopentu huusi ja astui vatoittavasti eteenpäin. Mäntyviiksi heilautti häntänsä kahden pennun väliin.
“Suut suppuun ja syökää. Jos kuulen täältä pihahdustakaan koko ruokailun aikana, olette arestissa pesässä kaksi päivää”, naaras naukaisi tiukasti.
“Mutta kun-” Hiljaisuuspentu aloitti, mutta ilman minkäänlaista toivoa. Mäntyviiksi vain mulkaisi kolliin ja tämä oli jo alistunut naaraan tahtoon.
*Tämä on naurettavaa! Hiljaisuuspentu kaiken aloitti vaatimalla minun oravaani!* Lepakkopentu ärisi mielessään. Kuitenkaan kolli ei ryhtynyt enää vänkäämään Mäntyviiksen kanssa. Kaksi päivää jumissa pentutarhalla ei kuulostanut kollin korvissa kauhean mukavalta.
Lepakkopentu ahmi suuria haukkuja, jotta hän lerkeäisi syödä enemmän kuin Hiljaisuuspentu. Toinen kollipentu kuitenkin huomasi hänen yrityksensä ja heillä alkoi kunnon kisa. He tuuppivat toisiaan ja haukkoivat suut täyteen oravaa ja nielivät nopeammin kuin olisi kenellekään hyväksi. He ahmivat niin että puoliksi syötyjä oravan palasia lenteli ympäriinsä.
“Lopettakaa tuo on kuvottavaa!” Rapakynsi huudahti yhtäkkiä. Pienet kollit säpsähtivät ja tuijottivat klaaninvanhinta molemmat silmät suurina.
Vanha valkea naaras räpäytti silmiään ja painoi katseensa.
“Yrittäkää syödä hieman nätimmin”, tämä pyysi nyt nätillä ja lempeällä äänellä. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja Lepakkopentu vain kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
Kun kaksikko oli saanut oravansa kaluttua, Hiljaisuuspentu ponkaisi seisaalleen.
“Lähdemme ulos leikkimään!” tämä vain ilmoitti ja pukkasi Lepakkopennun ulos. Tummanharmaa kolli sähähti.
“Osaan minä itsekin kävellä!”
“Älä raivoa”, Hiljaisuuspentu tokaisi ja jäi seisomaan parin hännänmitan päähän pentutarhan suusta.
“Mitä me edes aiomme tehdä?” Lepakkopentu tuhahti.
“En tiedä. Hippaa? Piilosta? Sammalpalloa? Kopittelua? Leikkitappelua?” Hiljaisuuspentu ehdotteli. Lepakkopentu viskasi lyhkäistä häntäänsä.
“Leikitään vaan sitä typerää piilostasi. Minä etsin ja sinä menet piiloon”, Lepakkopentu tuhahti. Hiljaisuuspentu loikkasi innosta ja ryntäsi ympyrää.
“Laske pentutarhan vieressä”, kolli sanoi, kun oli viimein pysähtynyt. Lepakkopentu vain nyökkäsi ja meni vasten pentutarhan seinää ja alkoi huudella numeroita.
Kolli kuunteli, miten toisen pennun askelet kaikkosivat ja katsoi sitten ympärilleen. Huomatessaan, että tämä ei ollut enää lähistöllä, hän vain tassutti muualle.
*Typerys.*

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aurinko porotti läkähdyttävän kuumasti taivaalta. Metsästyspartio oli ollut hukkareissu, sillä näin lämpimällä ilmalla suurin osa riistasta oli kaivautunut maan alle koloihinsa vilvoittelemaan. Hellettä oli jatkunut jo useita päiviä, mutta tänään poikkeuksellisen painostavalta tuntuva ilma vaikutti lupailevan ukkosta ja sen mukana sadetta.
Kävin sammuttamassa janoni kaatuneen kuusen takana olevassa lammessa, ennen kuin suuntasin leirin reunalle varjoon. Asetuin pitkäkseni kivistä seinämää vasten, ja nautin siitä hohkaavasta viileydestä. Ummistin silmäni hetkeksi, ja kun hetken päästä avasin ne, huomasin Myrskymahdin tassuttavan minua kohti.
”Hei”, heilautin häntääni laiskasti siskolleni tervehtiessäni tätä.
”Hei vain!” Myrskymahti tuli viereeni varjoon, lipaisi tassuaan pari kertaa ja pyyhki sillä sitten kasvojaan.
”Kamalan kuuma”, huokaisin ja kellahdin kyljelleni. Laskin pääni maahan ja siristelin silmiäni voipuneena. ”Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kysyin sitten pentuetoveriltani kääntäen päätäni sen verran, että näin hänet.
”Tulin juuri panttivankivartiosta”, sisareni vastasi.
”Se se vasta onkin pitkästyttävää puuhaa”, puhahdin, ja mieleeni muistui väkisinkin se eräs kerta, kun olin joutunut istumaan vartiossa Tuhkajuovan ja Latvaruusun kanssa. Sentään olin nähnyt peuran, mutta yleinen tunnelma oli pysynyt latistavana koko vuoron ajan.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu sanoi, että Hiljaisuuspentu voisi toki mennä nukkumaan ja kolli lähti naarasta kiittäen pois paikalta. Hän tunkeutui sisään pentutarhaan ja asettui omille makuualusilleen. Kolli tunsi lämmön valvaatan hänen kehonsa saman tien.

Hiljaisuuspentu katseli pientä luolaa, jossa hän oli. Hänellä ei taaskaan ollut muistikuvaa ulos lähtemisestä, joten hän päätteli nopeasti sen olevan unta.
Pieni kollipentu kampesi itsensä pystyyn ja tunsi itsensä jotenkin hieman kummaksi. Hän lähti kömpimään ulos luolasta ja hänellä oli jotenkin outo tunne.
Kolli mietti tovin mikä oli nurin ja huomasi pian muita kissoja. Näitä hän ei kuitenkaan tuntenut.
Hän koitti huutaa näille heidän olevan Kuolonklaanin reviirillä luvatta, mutta nämä lähtivätkin vaanimaan häntä. Kolli katsoi suurempia kissoja samaan aikaan hämmentyneesti ja pelokkaasti. Hän katsoi heitä ja he katsoivat häntä. Hiljaisuuspentu kuuli näiden puhuvan, mutta ei ymmärtänyt yhtään mitään.
“Mitä sanoitte!” nuori kolli huusi siinä toivossa, että kissat oikeasti kertoisivat hänelle. He kuitenkin katsoivat vain häntä kuin raivohullu ja mumisivat lisää.
Hiljaisuuspentu lähti juoksemaan kissoja kohti ja huomasi heillä täydellisesti yllättyneet ilmeet. Toinen kissoista nousi seisomaan ja Hiljaisuuspennun päästessä lähelle läimäisi tämän kumoon.
Hiljaisuuspentu oli ihmeissään huomatessaan hänen tassujensa näyttävän täysin eriltä kuin ennen. Kolli ponkaisi pystyyn ja ravasi karkuun. Hän yritti löytää vettä, jotta voisi katsoa itseään veden pinnasta.
Nuori kollipentu huojentui huomatessaan lyhyen matkan päässä vettä. Hän asettui sen vierelle ja katsoi omaa kuvajaistaan sen väreilevästä pinnasta. Hän päästi kauhistuneen henkäisyn nähdessään itsensä. Hän ei ollut enää oma itsensä, hän oli muuttunut jänikseksi! Kollin valtasi paniikki, mutta hän muistutti itselleen sen olevan vain unta ja yritti saada asioista vallan.
Kolli yritti kuvitella itsensä suurena soturina, Kuolonklaanin voittamattomana ja ylväänä pällikkönä. Hänen parantajanaan jo hieman harmahtanut Hehkuaskel ja varapäällikkönä Kamomillapentu. Hän hymyili ajatellessaan asiaa, mutta mikään unessa ei muuttunut. Kolli heitti maata ilmaan kankeasti jäniksen etutassuillaan ja katsoi sen lentoa ärtyneenä. Hän lähti heti sen jälkeen loikkimaan taas kauheaa vauhtia eteenpäin ilman minkäänlaista määränpäätä. Hän vain toivoin löytävänsä jonnekin, jonnekin, jossa hän voisi olla rauhassa ja purkaa raivoaan.
Hiljaisuuspentu joutui räpytellä silmiään yhtäkkisessä valossa, kun hän saapui suurelle niitylle. Kolli katsoi sitä ihmeissään silmät suurina. Se näytti maagiselta. Muutkin jänikset loikkivat siellä pienissä ryhmissä ja kutsuivat häntä mukaansa.
“Hiljaisuusloikka, tule mukaan.”
“Hiljaisuusloikka, liity seuraamme.”
“Hiljaisuusloikka mitä oikein vitkastelet siinä?”
Hiljaisuuspentu naurahti ja liittyi muiden jäisten seuraan. Kuitenkin, mitä lähemmäs hän pääsi, sitä järkyttyneemmiltä muut jänikset näyttivät. Hiljaisuuspentu mietti, mitä hän oli muka tehnyt väärin, kunnes joku kuiskasi. “Hiljaisuusloikka, sinähän olet kissa!”
Hiljaisuuspentu katsahti tassuihinsa ja häntäänsä ja tajusi muuttuneensa takaisin. Hän katsoi jäniksiä vino hymy kasvoillaan hetken ajan ja lähti sitten juoksemaan näitä kohti.
“Teistä saa ruokaa koko klaanille kuuksi!” nuori kolli ulvoi ja juoksi jänisten perässä niin lujaa kuin vain suinkin pystyi. “Ei ole enää Hiljaisuusloikkaa, vaan Hiljaisuustuho ha ha haa!” Hiljaisuuspentu huusi ja loikkasi jahtaamansa jäniksen kimppuun ja taittoi tältä nopeasti niskat. Kolli kuitenkin jätti jäniksen maahan ja lähti jahtaamaan seuraavaa jänistä.
Kuitenkin yhtäkkiä pensaikosta loikkasi paikalle valtava mustavalkoinen otus. Hiljaisuuspentu oli kuullut niistä, se oli suuri nappisilmäinen mäyrä.
Pieni kolli tärisi hetken paikoillaan ja lähti sitten kiitämään pitkin avointa nummea yrittäen päästä karkuun. Hän tunsi pörröisessä hännässään jättimäisen otuksen raskaan ja lämpimän hengityksen.
Kolli vinkaisi ja sulki silmänsä ja puristi niitä tiukasti yhteen. Hän säpsähtikin seuraavana hetkenä hereille huojentuneena.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Hiljaisuuspentu naukui haluavansa leikkiä mutta häntä silti väsytti hiukan. Ymmärsin täysin, jos häntä kerta väsytti.
“Mitä, jos leikitään myöhemmin? Sitten voisit mennä nyt nukkumaan eikä sinun tarvitsisi pahoitella turhia”, naukaisin. Selviäisin kyllä yksinkin vaikka olisi kiva leikkiä nyt. En kuitenkaan haluaisi leikkiä umpi väsyneen kissan kanssa. Sehän olisi ihan tylsää!
“Joo. Tehdään niin. Kiitos”, Hiljaisuuspentu naukui ja lähti.
“Hyviä unia”, huikkasin hänelle vielä. En itse menisi päiväunille vielä hetkeen. Aloin kävelemään ympäriinsä hieman tylsistyneenä.

Käperryin emon, minun ja siskon makuusijalle. En ollut keksinyt mitään tekemistä aiemmin, joten olin hipsinyt itsekkin lepäämään. Nukahdin vahingossa vaikka minun tarkoitus oli vain levätä.

Seisoin keskellä tummaa metsää. Taivasta peittivät oksat ja ympäristö oli täynnä sankkaa sumua. Ilmapiiri oli uhkaava. Astuin hiljaa askeleen eteenpäin tarkkaillen kokoajan ympäristöäni. Yhtäkkiä maa lähti repeämään altani ja tipuin maahan sytyneeseen rakoon. Huusin tippuessani pelosta.

“Rosmariinipentu? Rosmariinipentu?” Mäntyviiksi kutsui minua. Kohdistin katseeni häneen.
“Huusit unissasi”, ikikuningatar naukui huolissaan.
“Näin pahaa unta siinä se”, naukaisin kireänä. Mistäköhän äkillinen paha uni oli johtunut?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu sanoi kysyneensä, mitä he voisivat tehdä ja ehdotti, että he voisivat leikkiä sammalpalloa.
Hiljaisuuspentu oli asiasta saman tien aivan intona ja he aloittivat leikin. Rosmariinipentu nappasi sammalpallon valmiina heittämään sen kollille ja Hiljaisuuspentu kyyristyi valmiina hyppäämään. Kuitenkin Rosmariinipentu vain kääntyi ja lähti karkuun.
Hiljaisuuspentu innostui ja lähti nopeasti tämän perään. Hän ravasi niin lujaa kuin vain pääsi ja syöksähti naarasta kohti innoissaan. Rosmariinipentu kaatui kumoon ja Hiljaisuuspentu mätkähti hänen vierelleen naureskellen.
“Nappasinpas sinut”, kolli nauroi. Hän kuitenkin myös haukotteli väsyneesti. “Anteeksi, päiväunet ovat jääneet välistä”, kolli pahoitteli ja nousi maasta.
“Ei se mitään. Turhaan sinä pyytelet anteeksi”, Rosmariinipentu naukaisi hymyillen. Hiljaisuuspentu punastui ja painoi päänsä nolostuneena..
“No kun, en haluaisi, että pieni väsymykseni häiritsisi leikkejämme”, kolli naukui tassujaan tuijotellen. “Haluan leikkiä kanssasi ja viettää aikaa yhdessä”, hän sanoi vaivaantuneena tassujaan siirrellen. Kollia nolotti olla heidän leikkinsä esteenä, joten hän ei uskaltanut nostaa missään kohtaa katsettaan taas Rosmariinipentuun, peläten, että naaras toruisi häntä jostain syystä.

//Rosmy

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Juttelimme jotain mukavia ja juuri, kun aloin selittää jotakin aivan typerää Hiljaisuuspentu alkoi näyttää siltä ettei hän kuunnellut enään. Tökin ja kutsuin toista, kun tuo oli vaipuneena ajatuksiinsa. Kolli hätkähti ja katsahti minuun.
“Ai anteeksi mitä? Olin ajatuksissani enkä kuullut”, kollipentu kysyi hieman surullisen näköisesti. Pudistin päätäni ja koitin hymyillä mahdollisimman nätisti.
“Ei se mitään”, vastasin ja hymyilin edelleen. Tiesin, miltä tuntui vaipua välillä ajatuksiinsa. Se oli minusta ihan okei.
“Olin vain kysymässä, että tehtäisiinkö jotain? Pelataan vaikka sammalpalloa tai jotain”, sanoin innostuneesti. Paloin halusta päästä näyttämään sammalpallonpeluutaitojani jollekulle. Sitä paitsi, jos saisin hänestä nyt ystävän minulla olisi vieläkin enemmän ystäviä! Iloitsin jo pelkästä ajatuksesta päässäni.
“Joo pelataan vaan!” Hiljaisuuspentu vastasi miltei yhtä innoissaan kuin minäkin. Lähdin hyppelehtien hakemaan sammalpalloa. Hiljaisuuspentu seurasi hetken perässäni ja jäi sitten odottamaan, että heittäisin pallon hänelle. En tehnyt sitä vaan nappasin sen käpäliini.
“Tule hakemaan!” huudahdin kiusoittelevasti ja lähdin juoksemaan karkuun. Sammalpallo heilahteli hampaissani, kun kipitin karkuun. Sammalpallon pelaaminen miten päin vaan oli hauskaa.
//Hilju?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuuspentu istuskeli vielä hetken aukiolla ja Rosmariinipentu tuli hänen luokseen kollia iloisesti tervehtien.
Hiljaisuuspentu loikkasi ylös iloisesti hymyillen ja häntä innokkaasti taivasta kohti sojottaen.
“Hei vaan, Rosmariinipentu! Miten voit?” kolli kysyi iloisesti ja ääni täynnä intoa. Hän halusi todella tutustua Rosmariinipentuun, ehkä heistä voisi tulla läheisiä ystäviä? Kolli oli toiveikas, hän todella halusi lisää ystäviä.
*Mutta entä jos Rosmariinipentu ei pidäkkään minusta?* hän mietti ja hänen turkkiaan syyhysi. Hän kiemurteli paikallaan ja heilutteli häntäänsä. *Entä jos hän pitää minua typeryksenä! Mitä minä silloin teen!* Hiljaisuuspentu ajatteli hädissään. *En halua, että hän vihaa minua!*
Hän uppoutui ajatuksiinsa ja alkoi miettimään mitä kävisi, jos naaras alkaisi vihata häntä. Vihaisiko silloin hänen siskonsa Kamomillapentukin Hiljaisuuspentua. Nuori kolli värähti hieman ja antoi itsensä miettiä syitä, miksi häntä vihattaisiin.
“Hiljaisuuspentu?” Rosmariinipennun ääni havahdutti kollin ajatuksistaan. Hän huomasi naaraan myös tökkäävän häntä.
“Ai anteeksi mitä?” nuori kolli kysyi. “Olin ajatuksissani enkä kuulut.”
*Nyt hän ainakin vihaa minua, kun en edes keskity hänen juttuihinsa! Olen surkea ystävä!*

//Rosmis

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalaman sydän tuntui sulavan kuullessaan kollin sanat. Hän painautui varovasti soturia vasten kehräten onnellisena. Hetki tuntui miltei unelta – se oli liian hyvä ollakseen totta.
”Ja minä aion tehdä vähintään yhtä paljon ollakseni parhain mahdollinen kumppani sinulle”, hän kuiskasi takaisin hymyillen.
”Pitäisiköhän meidän palata jo leiriin?” Varissulka kysyi kotvan kuluttua, mutta Aaltosalama huomasi hänen olemuksestaan, ettei kollilla oikeasti ollut kiire takaisin. Totta puhuen tällä hetkellä Aaltosalamaa ei huvittanut mennä takaisin ollenkaan – hän olisi halunnut pysyä täällä metsässä Varissulan kanssa kahdestaan, ikuisesti.
”Mitä jos mentäisiin maisemareittiä?” Aaltosalama ehdotti siristäen silmiään lempeästi, eikä Varissulalla vaikuttanut olevan vastaväitteitä siihen.

Seuraavana aamuna – tai paremminkin aurinkohuippuna – Aaltosalama heräsi poikkeuksellisen hyvin nukutun yön jälkeen vuoteestaan. Hänen katseensa hakeutui automaattisesti hänen viereensä, johon Varissulka oli raahannut oman vuoteensa eilen illalla heidän palattuaan ulkoa. He olivat viettäneet koko päivän aamun vahtivuoron jälkeen yhdessä ja käyneet nukkumaan vasta iltamyöhään, vaikka olivat käytännössä valvoneet kokonaisen päivän verran. Rakastuneena väsymyksellä ei ollut kuitenkaan tuntunut olevan väliä.
Nyt kollin vuode oli kuitenkin tyhjä. Aaltosalama tunsi pienen pettymyksen tunteen läikähtävän sisällään, mutta aavisteli soturin joutuneen aamupartioon. Hän nousi haukotellen istumaan ja huojui hetken tokkuraisena paikallaan, ennen kuin ryhtyi siistimään punertavaa turkkiaan sammal- ja lehtisilpusta.
Siinä samalla turkkiaan sukiessaan hänen mieleensä juolahti, ettei ollut vielä kertonut uutisia kumppanuudesta Sulkavirralle, parhaalle ystävälleen. Sen muistaminen sai naaraaseen uutta puhtia, ja hän lipoi äkkiä viimeiset sojottavat karvat sileiksi ja livahti sitten aukiolle etsimään ystäväänsä.

//Sulka (sitten kun ehtii)?

Kirjoittaja: Elandra

Kamomillapentu: 4kp –

Tuhkajuova: 166kp! –

Mesitähti: 8kp –

Aaltosalama: 6kp –

Salamatassu: 21kp! –

Hiljaisuuspentu: 115kp! –

Lepakkopentu: 4kp –

Höyhenhalla: 8kp –

Rosmariinipentu: 9kp –

Varissulka: 6kp –

Kylmäliekki: 9kp –

Sulkavirta: 8kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta nautti Kylmäliekin seurasta erityisesti nyt, kun Jääviilto ei ollut lähettyvillä. Harmaanruskealla naaraalla ei koskaan ollut mitään itseään vanhempaa kollikissaa vastaan, mutta Jääviillon läsnäolo oli selvästi saanut Kylmäliekin aina varutuneeksi. Kollin kanssa jutustelu oli aiemmin päättynyt lyhyeen, mutta nyt kaksikko oli vartiovuoron jälkeen päättänyt lähteä kaksistaan kävelylle. Kuolonklaanilaisten juttu luisti yllättävänkin hyvin. Harmaaturkkinen kolli puhui enemmän kuin Sulkavirta oli odottanut, muttei se haitannut lainkaan. Sulkavirta piti jutustelusta ja klaanitovereihinsa tutustumisesta. Oli mukavaa kerrankin puhua ihan vain niitä näitä ja tutustua toiseen kissaan ilman mitään suorituspaineita.
”Kyllä, olen harjoitellut uimista ihan pienestä saakka”, Sulkavirta naukaisi iloisesti ja väläytti klaanitoverilleen veikeän hymyn, ”jos sinäkin olisit aloittanut harjoittelun nuorempana, osaisit varmasti. Eikä nytkään ole liian myöhäistä opetella sitä taitoa. Minä olen sitä mieltä, että kuka tahansa kyllin motivoitunut oppii kyllä uimaan.”
Kylmäliekin kasvoille piirtyi lämmin hymy, mutta jokin kollissa viesti, ettei tämä ollut halukas ainakaan nyt uintiharjoituksiin. Sulkavirta ymmärsi sen kyllä, ei uiminen ollut kaikkia varten.
”Pitäisikö meidän myös saalistaa, mehän voisimme vaikka kisata? Tai seikkailla? Jos täällä nyt on jotain seikkailtavaa”, Kylmäliekki ehdotti sen jälkeen. Sulkavirran mielestä oli huvittavaa, miten niin hiljainen kissa oli yhtäkkiä yhtä innoissaan kuin pikkupentu. Menneisyydessään Sulkavirta ei olisi hetkeäkään aikaillut vastauksensa kanssa, mutta nyt hänen oli harkittava päätöstään tarkkaan. Seikkailu houkutteli, mutta voisiko se johtaa rangaistukseen? Naaras harkitsi kuumeisesti mitä tekisi. Saalistaminen ei houkutellut tällä hetkellä lainkaan, vaan seikkailu vei voiton. Hän uskoi Henkäystähden kyllä ymmärtävän, vaikka Sulkavirran seikkailu taas kerran ajaisi hänet rikkomaan sääntöjä – niin isä oli aina ymmärtänyt.
”Seikkailu löytyy aina, kun vain osaa etsiä oikeasta paikasta”, Sulkavirta huomautti terävällä äänellä ja alkoi oitis tarkkailemaan ympäristöään. Kaksikko ylitti joen ja jatkoi matkaansa kohti Eloklaanin rajan tuntumaa samalla pohtien ääneen, mistä seikkailu voisi löytyä.
Kun raja häämötti heidän edessään, Sulkavirta keksi:
”Oletko sinä koskaan päässyt oikeasti tutustumaan Eloklaanin reviiriin?”
Sulkavirta tiesi, että hänen ideansa oli taas kerran menossa pahasti sääntöjen rikkomisen suuntaan, mutta naaras ei voinut pidätellä itseään. Hän oli lievästi sanottuna kyllästynyt tasapaksuun, harmaaseen arkeen Kuolonklaanissa ja kaipasi vaihtelua. Nyt kun Eloklaani oli Kuolonklaanin vallan alla, tuskin rajojen noudattaminenkaan oli niin tärkeää. Sulkavirta oli kyllä oppilasaikoinaan saanut rangaistuksen käytyään Sähkötuhon kanssa seikkailulla Eloklaanin reviirillä, mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Tuskin Henkäystähti heille suuttuisi, jos he kertoisivat jahdanneensa vaikka vain jänistä rajan yli aivan sattumalta…

//Kylmä?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki ei varsinaisesti yllättynyt Sulkavirran vastauksesta. Olihan naaras lähtenyt aiemmin erakoksi päästäkseen tutkimaan vierasta, klaaneja ympäröivää maailmaa. Sulkavirta oli aina vaikuttanut kollin silmiin uteliaalta kissalta.
“Millaista se muuten oli? Siis se, kun sinä lähdit tutkimaan maailmaa. Mikä oli mielenkiintoisin asia mihin törmäsit? Entä jännittävin?” savunharmaa kissa kysyi leppoisalla ja ystävällisellä äänellä, josta kuitenkin hehkui pieni uteliaisuus. Kylmäliekki uskoi, että hän ei uskaltaisi ikimaailmassa lähteä tutkimaan vierasta, kylmää ja tuntematonta maailmaa. Tiedä mitä sieltä löytyisi.. Mutta jollain tapaa hän kyllä ihaili raidallisen naaraan kykyä heittäytyä tuntemattomaan ja palata sieltä ehjin nahoin. Kylmäliekki piti myös Sulkavirran uteliaisuutta positiivisena ja kiehtovana asiana. Hänestä oli hienoa, ettei kissa aikuisenakaan kadottanut uteliasta tapaa katsoa maailmaa. Savunharmaan kollin ajatukset harhailivat Huomenkyyhkyyn. Naaras ei ollut paras soturi, niin Jääviilto oli saanut Kylmäliekin uskomaan ja kolli oli kadottanut todelliset mielipiteensä naarasta kohtaan. Kuitenkin valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras oli ollut aina hyvin utelias kissa, jolla oli ollut omintakeinen tapa katsoa ja ihailla maailman kauneutta. Kaikki pienetkin hyvät ja iloiset asiat olivat saaneet edesmenneen naaraan räpättämään linnun lailla. Jollain tapaa Kylmäliekki kaipasi rinnalleen kissaa, jossa olisi edes ripaus Huomenkyyhkyn positiivisuutta. Kolli tunsi itsensä usein yksinäiseksi ja toivoi löytävänsä joskus rinnalleen kissan, joka olisi aina hänen puolellaan. Huomenkyyhky oli ollut, Kylmäliekki oli taas kääntynyt naarasta vastaan. Kolli halusi kuitenkin uskotella itselleen, että niin oli parempi. Huomenkyyhky ei ollut hyvä kissa sukunsa vuoksi, Kylmäliekki muistutti itselleen. Kylmäliekki ja Sulkavirta jatkoivat vartion loppuun, rupatellen välillä niitä näitä. Vartion päätyttyä kaksikko lähtivät suorinta tein kohti Eloklaanin rajaa. Kylmäliekin kita avautui suureen haukotukseen, tuntui niin hyvältä päästä verryttelemään jähmeitä koipia! Että vartiointi olikin rankkaa puuhaa ja paikallaan pönöttäminen tuntui kyllä kollin tassuissa! Kylmäliekin keltavihreät silmät katsoivat kaunista, viherlehden värittämäää maisemaa haltioituneena. Viherlehden kauneus lumosi kollin kerta toisensa jälkeen. Kaikki tuntui silloin niin levolliselta. Kolli jolkotteli Sulkavirran kanssa joelle ja kastoi kuononsa siihen. Viileä vesi tuntui niin hyvältä ja raikkaalta vartioinnin jälkeen. Kylmäliekki latki vettä ahnaasti ja kääntyi sitten Sulkavirran puoleen ystävällinen hymy kasvoillaan.
“Sinähän osaat uida, etkö vaan? Se on varmasti hieno taito. Itse en pysyisi pinnalla hetkeäkään, vaan uppoaisin kiven lailla pohjaan”, kolli naukaisi vitsaillen ja katseli tyyntä jokea levollisena. Se oli niin kaunis ja joen liplatus sai Kylmäliekille hyvän olon.
“Pitäisikö meidän myös saalistaa, mehän voisimme vaikka kisata? Tai seikkailla? Jos täällä nyt on jotain seikkailtavaa”, savunharmaa ehdotti klaanitoverilleen ja heilautti häntäänsä hyväntuulisena. Kylmäliekki asettautui leikkimieliseen asentoon ja odotti naaraan vastausta toiveikkaana.

//Sulka?

Kirjoittaja: Auroora

Päässäni tuntui lyövän tyhjää, kun kuulin noiden sanojen pääsevän Aaltosalaman suusta: hän oli rakastunut minuun. Minulla kesti hetki rekisteröidä se, mitä hän sanoi sen jälkeen. Tyydyin tuijottamaan soturia räpytellen hitaasti silmiäni yrittäen käsittää onneani. Tietysti olin ajatellut, että saattaisi olla pieni mahdollisuus, että Aaltosalama tuntisikin samoin minua kohtaan. Mutta kovin pieneksi olin tuon mahdollisuuden kuvitellut. Hetken ajan tilanne ei tuntunut todelliselta: kuvittelin, että ehkä olin vain syvällä ajatuksissani, tai etten ollutkaan herännyt unestani tänä aamuna.
”Haluan aina olla ystäväsi – ja kenties enemmänkin, jos sinä vain tahdot.”
Jo tuo ensimmäinen lause teki minut onnellisemmaksi kuin olin koskaan ollut. Toinen taas sai sydämeni hakkaamaan kohtuuttoman lujasti silkasta onnesta. Hiljalleen kasvoillani ollut typerä, hölmistynyt ilme muuttui leveäksi hymyksi.
”Tietysti tahdon”, vastasin epäröimättä, ja kun Aaltosalamankin kasvoille piirtyi pieni hymy, tunsin vain rakastuvani häneen yhä enemmän. ”Mitään muuta en voisi toivoa. Et tajuakaan, miten onnelliseksi minut juuri teit.”
Epäröin hetken, ennen kuin puskin soturitarta hellästi. En ollut aivan varma, miten minun nyt kuului käyttäytyä hänen kanssaan, mutta tiesin, että naaras hyväksyi minut juuri tällaisena. Minusta oli tuntunut jo pitkään siltä, että hän oli ainoa asia, johon saatoin luottaa näinä epävarmoina aikoina. Kuolonklaani saattaisi luhistua, isäni ehkä alkaisi taas vihata minua, mutta Aaltosalama ei koskaan katoaisi mihinkään.
”En voisi toivoa parempaa kumppania”, sanoin hymyillen lämpimästi, ilmeeni kaukana tavallisesta virneestäni. ”Ja aioin tehdä kaikkeni ollakseni sinun arvoisesi kumppani.”

//Altto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Nukahdin emoni vatsan vierelle turkki hänen turkkiaan hipoen. Minulla ei mennyt pitkään nukahtamisen kanssa, sillä olin niin väsynyt päivän touhuista. Olin kuitenkin äärimmäisen kiitollinen jokaisesta hetkestä ja tekemisestä tänään.

Heräsin kylmyyden tunteeseen. Siinä kohtaa missä emo oli ollut, kun nukahdin oli vain tyhjä paikka. Nostin pääni ja katselin ympärilleni. Siskokaan ei ollut tavanomaisella paikallaan. He varmaan olivat jo ulkona tekemässä jotain. Minua ärsytti. En halunnut jäädä paitsi mistään mitä sisareni teki! Muutenhan minusta ei koskaan tulisi koko klaanin parasta soturia. Henkäisin ja nousin istumaan. Turkkini oli ihan sotkussa, joten päätin siistiä sitä hiukan. Nypin hampaillani etutassuistani sammalhippusia ja sitten aloin peseytyä.

Saatuani turkkini hieman paremman näköiseksi nousin ja tassutin ulos pentutarhasta. Niinpä tietenkin… Siellä emo, Kamomillapentu ja joku tyhmä oppilas juttelivat. Minua alkoi taas ärsyttää ihan suunnattomasti. Teki mieli tehdä jotain rajua ja vaikka viiltää tuota oppilasta kuonoon perheeni huomion varastamisesta. Olisin halunnut saada edes vaikka yhden ystävällisen sanan siististä turkistani tai jotain. Ei sitten… hoksasin Kärppämyrskyn aukion laidalla yksin. Voisin ehkä koittaa saada naaraalta jotain tarvitseemaani huomiota. Tepastelin vielä ihan hiukan närkästyneenä täplikkään naaraan luo. Pidin häntääni arvokkaasti pystyssä. Jäin seisomaan Kärppämyrskyn eteen.
“Hei”, sanoin lyhyesti. Naaras käänsi päänsä minua kohti ja hymyili hieman.
“Hei Rosmariinipentu”, Kärppämyrsky naukui ja taputti hännällään paikkaa vierellään.
“Tule istumaan.” Nyökkäsin ja istuuduin.
“Minua kiukuttaa yksi juttu”, sanoin ärsyyntyneesti. Antaisikohan naaras minun purkaa raivoani?
“Mikä juttu, voinko minä auttaa jotenkin?” täplikäs kissa kysyi kiinnostuneesti. Iloitsin sisälläni siitä, että sentään joku jaksoi antaa huomiota minulle.
“Olisin halunnut leikkiä siskon kanssa mutta hän meni tuonne tuon harmaan oppilaan luokse ja nyt emokin on siellä! Olisin halunnut olla heidän kanssa mutta tuo oppilas vain ikäänkuin varasi heidät!” kiukuttelin hieman liian kovaäänisesti mutta tiesin, ettei emo tai sisko kuulisi minua.
“Voi kurja. No tuo oppilas on Susitassu mutta tiedän, ettei hän koita varata perheenjäseniäsi. Tiedän että siskosi ja Höyhenhalla kyllä viettävät taas aikaa sinunkin kanssasi. Mutta haluatko tehdä jotain minun kanssani nyt?” Kärppämyrsky vastasi. Hänen äänensävynsä oli rauhoittava ja sain rauhoituttua hiukan.
“Ei kiitos. Menen tuonne Hiljaisuuspennun luo nyt. Haluan tutustua häneen. Jos siis se ei haittaa!” sanoin ja vilkaisin Hiljaisuuspentua kohti.
“Ei haittaa mene vain”, Kärppämyrsky naukui. Nousin ja lähdin kohti aukion laidalla istuskelevaan Hiljaisuuspentua kohti.
“Hei Hiljaisuuspentu. Miten menee?” kysyin ja aloitin keskustelun. Istuuduin hänen viereensä. Ehkä Kamomillapentu tulisi edes hieman kateelliseksi siitä, että minulla oli kaksi juttukaveria eri paikoissa ja näytti siltä etten osannut päättää kenen kanssa olisin. Kaduin kyllä ajatusta heti. En halunnut hänelle pahaa tai pahoja tunteita.
//Hilju?

Kirjoittaja: Saaga

Rosmariinipentu kipitti luokseni turkki sekaisin ja väsyneen näköisenä. Hän oli varmasti ollut ulkona hieman liian pitkään.
“Kultaseni. Mitä sinulle on käynyt?” kysyin kehräten hieman huvittuneena, kun naaraspentu kompasteli sen makuusijan luo, jolla lepäilin.
“Leikin ulkona tosi pitkään. Me juoksimme, kiipeilimme ja jopa vaanimme kilpaa. Nyt minua väsyttää tosi kovasti”, pentu naukui ja haukotteli päälle oikein makeasti. Olin päättänyt, etten lähtisikään klaanista. Tämä elämä menetteli kuitenkin ja halusin nähdä pentujeni kasvavan klaanissa. Joskus kuitenkin Henkäystähti kävi kovasti hermoilleni.
“Leikitkö siis Kamomillapennun kanssa? Missä hän on?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni etsiskellen toista pentuani. Rosmariinipentu pudisti päätään.
“Ei en leikkinyt hänen kanssaan. Enkä tiedä missä hän on”, Rosmariinipennun koko olemus muuttui hiukan. Salailiko naaras jotain? Jos niin oli hän oli varsin huono siinä.
“Kenen kanssa sitten leikit?” kysyin varovaisesti. En halunnut pelästyttää naarasta mutta toisaalta en suuttuisi vaikka hän olisi leikkinyt itse Henkäystähden kanssa. Kunhan hän ei hankkiutuisi vaikeuksiin.
“Lepakkopennun”, Rosmariinipennun äänen sävy muuttui uhmakkaaksi. Ihan kuin hän arvelisi, että kieltäisin pennun kanssa leikkimisen siksi, että pentuni olivat viimeksi saaneet häneltä epämukavan ja jopa ilkeän vastauksen oltuaan vain ystävällisiä.
“Toivon todella ettei hän anna sinulle huonoja vaikutteita”, sanoin hieman nyreänä. En toki aikonut kieltää kollin kanssa olemista tyttäreltäni mutta en voinut sanoa pitäväni tuon seuran valinnasta.
“Kerrotko minulle tarinan? Haluan nukkua mutta haluan ensin kuulla tarinan”, pentu kysyi ja kävi kippuralle viereeni. Tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja joten valitsin nopeasti yhden monista tarinoistani ja kertoilin sen hänelle. Lyhyen tarinatuokion jälkeen Rosmariinipentu jo veti sikeitä vierelläni. Laskin pääni käpälilleni ja suljin itsekkin silmäni.

Tassutin ulos pentutarhasta raukeana. Kirkas päivän valo tunkeutui silmiini epämukavasti. Olin jo ehtinyt tottua pentutarhan hämärään mutta olihan kuningattarenkin joskus pakko käydä ulkona pesästä.
”Emo! Emo! Tule mukaan! Leikin Susitassun kanssa piilosta!” Kamomillapentu kipitti minua kohti hihkuen innoissaan.
“Voin tulla tekemään jotain muuta mukavaa mutta en oikein ole leikkituulella juuri nyt”, naukaisin, kun Susitassukin loikki lähemmäs minua. Katselin kaksikkoa hetken pohtien mitä voisimme tehdä.
“Miten olisi, jos opettaisin teille, joitakin taisteluliikkeitä?” kysyin rauhallisella äänen sävylläni. Panostin tällä kertaa täysin siihen mitä sanoin enkä ajatellut muuta, jotta lause tulisi järkevästi ulos. Olin viime kerralla, kun olin jutellut Kärppämyrskyn kanssa takellellut sanoissani aivan liikaa. Jäin odottamaan, mitä kaksikko vastaisi. Voisin myös vaikka kertoa heille tarinan tai vain jutella.
//Susi tai Kamo?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu ehdotti, että he leikkisivät sammalpalloa ja leveili olevansa siinä erittäin hyvä. Lepakkopentu ei ollut koskaan aiemmin pelannut sitä, mutta totta puhuen häntä ei hyvittanut pelata sitä juuri sillä hetkellä.
“Ehkä joku toinen kerta. Ei oikein tee mieli pelata sammalpalloa”, hän tokaisi ja puhdisti pöyheää kaulaturkkiaan tarkasti. “Voisin mennä kyllä lepäämään. Tämän juoksun jälkeen päiväunet lämpimässä pentutarhassa kelpaavat oikein mainiosti”, kolli sanoi rauhallisella äänellä, joka sai hänet kuulostamaan hetken verran viisaammalta, mitä hän oikeasti oli.
Rosmariinipentu nyökäytti päätään. “Minäkin olen totta puhuen hieman väsynyt”, naaras myönsi. “Kiitos seurasta”, hän jatkoi vielä kankeasti ja lähti takaisin pentutarhalle.
Lepakkopentu jäi vielä aukiolle hetkeksi katsomaan miten hän katosi pentutarhaan. Kollilla oli hieman omituinen mieliala. Hän mietti olisiko hänen pitänyt näyttää naaralle vähemmän kunnioitusta ja olla tälle töykeämpi, mutta samaan aikaan tuntui ihan hyvältä olla naaraalle hieman mukavampi vaihteeksi.
Kolli nousi kuitenkin ylös ja lähti itsekin viimein pentutarhaan lepäämään. Heidän leikkinsä oli voenyt hänestä kaikki mehut ja hän vaipui nopeasti uneen.

KP-boosti käytössä