Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Huomasin, että toisella oli hieman vaikeuksia pitää keskustelua yllä. En antanut sen häiritä vaan hymyilin vain tuon sanoille “lurpallaan” olevasta korvastani. Sanat olivat selvästi tarkoitettu ystävällisiksi mutta, joku itsestään enemmän epävarmempi kuin minä olisi voinut ottaa ne haukkuina. Itse en välittänyt, koska tiesin että Susitassu tarkoitti niillä hyvää. Olin kuitenkin hiljaa ja annoin kollin pohtia seuraavaa lausettaan rauhassa. Minulla kun ei ollut kiire minnekään.
Susitassu päätyi kysymään olinko taitava soturi. Päätin itsekin pohtia vastaustani hetken ajan.
“No miten sen nyt ottaa. Olen kohtalaisen hyvä saalistamaan mitäpäs sitä muuta. Toivoisin kyllä, että saisin oppilaan jossain kohtaa”, naukaisin. Sanani olivat totuuden mukaiset, sillä olin Henkäystähden luottamuksen ansaitsemisesta saakka toivonut saavani oppilaan mutta pelkäsin, ettei se ollut mahdollista taas kuihin, kun joutuisin jumiin pentutarhalle pentujeni kanssa. Häntäni laskeutui automaattisesti peittämään vatsani, kun epämukava tunne valtasi minut. En halunnut pentuja. Untuvatassu, Hahtuvatassu, Black ja Nopsatassu olivat merkki siitä, ettei minun ollut tarkoitus hankkia pentuja ennen kuin olin aivan varma siitä mitä halusin. Olin Leppävarjolta kuullut, että Salamanteri oli nykyään Nopsatassu. En tiennyt muuta Eloklaanissa elävästä pojastani. Hyväksyin hänen päätöksensä Eloklaaniin liittymisestä, sillä se oli hänen elämänsä. Halusin vain, että hän oli onnellinen.
“Minä olin tänään saalistusharjoituksissa”, Susitassu sanoi nopeasti empien hiukan. Nyökkäsin.
“Haluatko kertoa mitä olet oppinut? Voin myös kertoa sinulle jostain, jos tahdot”, sanoin ja katsahdin leirin ylitse. Muistin kuinka olin joutunut kaksijalkojen kaappaamaksi. Sen kautta olin tavannut Jupiterin. Toinen epämukavuuden tunteen aalto loiskaisi ylitseni kovalla voimalla. Ikävöin Jupiteria niin suuresti. Voisinko vain lähteä? Jättää pennut tänne ja lähteä pois. Ehkä voisin mutta pystyisinkö siihen henkisesti? Päätin miettiä noita juttuja myöhemmin ja käänsin taas huomioni Susitassuun.
//Susi?

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka nyökäytti Hilleritassulle päätään. Oppilas oli oikeassa, taisteleminen ei ollut Hilleritassun ominta alaa, mutta kolli ei tuhlaisi aikaa liian helppojen harjoitusten kanssa. Hilleritassu oppisi kyllä, Kaamoskukka oli siitä varma. Sen lisäksi hän halusi opettaa Hilleritassulle kuinka taistelut hoidettaisiin tyylikkäästi ja komeasti.
“Ajattelin opettaa sinulle tänään ensiksi hyppää ja tarraudu -nimisen liikkeen. Olet minua pienikokoisempi, mutta sinulla on jaloissa paljon voimaa, joten uskon, että tällä on hyvä aloittaa. Me siirrymme tämän jälkeen paljon vaativampiin liikkeisiin, mutta aluksi on hyvä lämmitellä helpoimmilla liikkeillä. Aion myös opettaa sinulle kuinka taistellaan tyylikkäästi ja näyttävästi”, Kaamoskukka kertoi Hilleritassulle ja vinkkasi vielä harmaansinistä silmäänsä viekkaasti oppilaalleen. Leopardikuvioinen kissa oli hänestä paras oppilas mitä mestari voisi vain toivoa. Tabbykuvioinen kolli meni hieman kauemmaksi nuoresta kissasta ja asettautui aloitusasentoon. Hän asettautui leveään asentoon, jotta Hilleritassun olisi helppo loikata hänen selkäänsä.
“Sinä yksinkertaisesti vain hyppäät selkääni ja tarraat siihen. Oikeassa taistelussa tarrautuisit kynsillä, mutta me emme ainakaan toistaiseksi käytä niitä”, Kaamoskukka selitti harjoituksen idean. Häntä houkutti ajatus kynsien käyttämisestä taisteluharjoituksissa. Hän uskoi, että Hilleritassu voisi olla järkevä kissa ja ymmärtää miksi niitä käytettäisiin. Kaamoskukka halusi kouluttaa Hilleritassusta mahtavimman soturin. Hilleritassu nyökkäsi päättäväisesti ja katsoi mestariaan silmät säihkyen. Kolli oli oikeassa, hänen oppilaassaan oli asennetta.
“Kunhan sinä vain olet valmis, niin voit hyökätä. Katsotaan miten se sujuu, mutta uskon sinuun. Sinussa on asennetta ja särmää”, soturi ohjeisti Hilleritassua, joka katsoi mestaria arvioiden. Kaamoskukka katsoi tarkasti oppilaansa eleitä ja kolli huomasi, että Hilleritassun kauniit silmät olivat tarkasti hänen häntänsä tienoilla. Kaamoskukka arvioi, että toinen harkitsi tarraavansa kollin häntään ja Kaamoskukasta hänen oppilaansa suunnitelma oli hyvä, jos hän arvasi sen oikein. Harmi vain, että Hilleritassun silmät olivat paljastaneet hänen aikeensa. Pian Hilleritassu ponnisti loikkaan, mutta juuri toisen käpälien hipaistessa hänen selkäänsä, kierähti Kaamoskukka pois toisen alta ja virnisti heidän, kun heidän katseensa kohtasivat.
“Komeat silmäsi paljastivat aikeesi. Älä katso sinne minne aiot hyökätä. Suunnitelmasi oli kuitenkin muuten hyvä”, Kaamoskukka selitti ja virnisti leikkisästi. Kolli syöksähti sitten kohti oppilastaan ja odotti jännityksellä miten toinen vastaisi hänen yllätyshyökkäykseensä. Kaamoskukka halusi suunnitella harjoituksensa niin, että niissä olisi aina jotain yllättävää tai jännittävää. Ainakin jos hänellä olisi hänen aikansa arvoinen oppilas. Turhanpäiväisille vätyksille hän ei järjestäisi kaikkea niin kivaa, mutta Hilleritassu oli jotain muuta; potentiaalinen ja upea kissa. Kolli oli erilainen. Kaamoskukka ei edes osannut selittää sitä kunnolla itselleen, mutta Hilleritassusta hän ei päästäisi ikinä irti. Leopardikuvioinen ja sulavaliikkeinen kolli oli nyt hänen. Aina ja ikuisesti.

//Hilleripilleri?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Siirtelin kiusaantuneena tassullani mutaista maata. Asiat eivät olisi voineet kääntyä huonompaan suuntaan: nyt jouduin olemaan hänen kanssaan kahden! Tiesin jo, että tulisin varmasti möläyttämään jotain typerää. Kieleni tuntui jo valmiiksi olevan tiukalla solmulla, sydämeni hakkasi rinnassani tarpeettoman nopeasti.
Kun Aaltosalama kysyi, minne lähtisimme, huokaisin syvään. Minun olisi selvittävä vain tästä yhdestä partiosta, ja sitten voisin taas palata selvittelemään sekavia ajatuksiani ja tunteitani turvallisen välimatkan päässä punaruskeasta soturista. Sitä paitsi metsästyspartioissa ei onneksi joutunut paljoa juttelemaan, kun molemmat keskittyisimme saalistamiseen. Minä etenkin, surkeine taitoineni.
”Lähdetään vaikka tuonne”, rykäisin ja heilautin häntääni suuntaan, josta arvelin riistaa löytyvän. Aavistukseni perustui puhtaasti intuitioon, mutta intuitioni olikin usein oikeassa. Toivottavasti myös tällä kertaa, jotta riista pitäisi meidät molemmat kiireisinä, eikä minun tarvitsisi puhua pukahtaa Aaltosalamalle.
Soturitar nyökkäsi lyhyesti ja lähti astelemaan perässäni osoittamaani suuntaan. Yritin parhaani mukaan keskittyä mieluummin ilmassa leijuviin hajuihin kuin välillämme vallitsevaan painavaan, kiusalliseen hiljaisuuteen. Tavallisesti partioissa vitsailisimme ja kiusoittelisimme toisiamme; tuntui oudolta olla sanomatta toverilleni sanaakaan. Hetken harkitsin aloittavani jonkin keskustelun, vaikka kiusallisenkin, ihan vain hiljaisuuden rikkoakseni. En kuitenkaan saanut sanaa suustani: kieleni tuntui todellakin olevan umpisolmussa. Pelkäsin, että mitä tahansa sanoisin, Aaltosalama pääsisi perille tunteistani eikä enää haluaisi olla kanssani missään tekemisissä.
”Varissulka”, Aaltosalama sanoi ja vilkaisin häneen hiukan yllättyneenä siitä, että soturi oli sanonut minulle yhtään mitään. Samalla vihasin ja rakastin sitä sydäntäni puristavaa tunnetta, joka otti minusta vallan, kun hän sanoi nimeni.
”Mitä?” kysyin hiukan kömpelösti. Aaltosalama näytti jotenkin vakavalta. Vaikka en osannut oikein lukea hänen tämänhetkisiä tuntemuksiaan, aavistin, että jokin vaivasi häntä. Kun Aaltosalama pysähtyi, minäkin seisahduin polulle ja katsoin häntä sydän pamppaillen. Oliko hän päässyt perille minun tunteistani? Ehdin jo alkaa pohtimaan, miten kummassa hän oli arvannut salaisuuteni, kun naaras esitti kysymyksen, joka sai minut hetkellisesti sanattomaksi.
”Inhoatko sinä minua?”
Räpäytin hämmästyneenä silmiäni pari kertaa uskomatta korviani. Minäkö? Inhoaisin Aaltosalamaa? Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Tietysti naaras kävi joskus hermoilleni, mutta hyvällä tavalla. Viime kuina olin jopa oppinut pitämään siitä, miten hän sai toisinaan vereni kiehumaan. En uskonut, että Aaltosalamassa oli mitään, mitä inhosin. Pidin hänestä läpikotaisin.
Huomasin, että vastauksellani oli kestänyt hiukan liian kauan, kun Aaltosalama yhtäkkiä näytti melko kiusaantuneelta. Kiirehdin antamaan hänelle jonkinlaisen vastauksen.
”En minä sinua inhoa”, vastasin ja kohtasin naaraan oranssit silmät. En kuitenkaan kyennyt pitämään hänen katsettaan kauan, ja pudotin omani maahan. Mitä ihmettä voisin sanoa hänelle? En halunnut tunnustaa mitään vielä: omat tunteeni hämmensivät minuakin, ja Aaltosalaman, joka varmasti näki minut enimmillään pelkkänä ystävänä, ne löisivät ällikällä. Minun olisi kuitenkin jotenkin pystyttävä selittämään kömpelö käytökseni, joka luultavasti oli antanut Aaltosalamalle aihetta esittää kysymyksensä.
”Sinä vain… hämmennät minua. Mutta se ei johdu sinusta mitenkään. Tai no, tavallaan johtuu. Et kuitenkaan voi asialle mitään. Minun olisi varmaan vain parempi pysyä sinusta erossa jonkin aikaa…”

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Susitassu saapui harjoituksista mestarinsa Loiskevarjon kanssa. He olivat harjoitelleet saalistamista, joka oli sujunutkin ihan hyvin. Susitassu toivoi, että hän pääsisi pian soturiksi, mutta hänen taitonsa olivat kehittyneet paljon hitaammin mitä Räntätassun tai Kettutassun. Savutassua kolli ei halunnut edes ajatella. Parantajaoppilaan kuolema oli vaikuttanut pilkulliseen oppilaaseen syvästi ja välillä kollista tuntui, että missään ei ollut enää järkeä.. Savutassu oli ollut hänen paras ystävänsä, ainoa johon hän saattoi luottaa täysillä. Räntätassu tuntui olevan aika usein ihan eri mieltä hänen kanssaan eikä kolli kokenut yhteyttä veljeensä. Kettutassusta kolli kyllä piti ja paljon. Mutta Savutassu oli siitä huolimatta ollut hänelle se kaikista tärkein kissa. Susitassu lysähti oppilaiden pesän eteen surumielisenä. Harjoituksien jälkeen hän oli lähtökohtaisesti aina niin uupunut, että ei jaksanut lepäämisen lisäksi tehdä oikein mitään muuta. Susitassu toivoi Pimeyden metsältä, että jonain päivänä hän olisi yhtä vahva, kuten Kettutassu ja Räntätassu. Kolli jäi aina muiden oppilaiden jälkeen, jopa nuorempien. Susitassu ajatteli, että voisi mennä nukkumaan ja unien jälkeen harjoitella vaikkapa Neilikkatassun kanssa liikkeitä, jos naaras vain olisi vapaana. Juuri kun kolli oli nousemassa mennäkseen pesään nukkumaan, kantautui hänen korviinsa hellän tuttavallinen ääni. Susitassu piti naaraan äänenpainosta, joten hänen kasvoilleen piirtyi ilahtunut hymy.
“Saat!” Susitassu naukaisi pirteämmin ja teki toiselle tilaa. Hän ei tunnistanut naarasta saatika toisen nimeä. Kolli joutui pohtimaan oikein kunnolla, sillä huonon muistinsa takia nimet eivät vain pysyneet siellä.
“Höyhenhalla”, naaras auttoi lempeästi huomatessaan nuoren kollin joutuneen tukalaan tilanteeseen. Niin, Höyhenhallahan se. Olisihan hänen pitänyt muistaa se!
“Hieno tuo sinun toinen korvasi, kun se on lurpallaan”, Susitassu naukaisi, mutta tajusi heti kehujensa kuulostavan hieman typerältä. Tummanharmailla laikuilla varustettu kissa tunsi nolostumisen inhan punan nousevan hänen kasvoilleen. Kolli mumisi pahoittelunsa turkkiin ja mietti sitten miten jatkaisi keskustelua. Kissojen kanssa kommunikoiminen oli sosiaalisesti kömpelölle kollille vaikeaa. Vaikka hän kuinka yritti, hänen kurkustaan ei vain kummunnut järkeviä sanoja tai kysymyksiä. Kevyiden kuulumisten vaihto ei oikein ollut Susitassun juttu. Ennemmin hän viihtyi hiljaa tehden jotain. Paitsi jos toinen kissa oli sosiaalisesti taitava, se antoi nuorelle oppilaalle helpotusta.
“Ömm. Öh.. Oletko sinä taitava soturi?” Susitassu kysyi toiselta ja toivoi, että Höyhenhalla týkkäisi puhua soturiudestaan. Susitassu oli huomannut, että monet kissat pitivät, mutta usein sellaiset olivat hieman tyhjäpäisiä. Susitassukin oli, ei kolli sitä kieltänyt. Hän oli vain hieman eri tavalla tyhjäpää, kuin ylimieliset ja itserakkaat kissat olivat. Ylimielisten ja itserakkaiden kissojen päässä pyöri vain heidän oma kuvansa. Susitassun päässä ei vain pyörinyt yhtään mitään ja jos pyöri, niin hänen ajatuksensa olivat.. kirjaimellisesti tyhjiä ja typeriä.

//Höyhen?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuhkajuovan vastaus oli yhtä piikikäs kuin olin olettanutkin sen olevan. Naaras oli tunnettu terävästä kielestään ja kivikasvoistaan. Sen sijaan Latvaruusu ryhtyi irvailemaan kustannuksellani, mikä ei myöskään tuntunut olevan vanhemman soturin mieleen. Kun Tuhkajuova oli vaientanut tylysti Latvaruusun, hänen vihreät silmänsä vilkaisivat taas suuntaani. Hän arvatenkin odotti minulta yhä vastausta aiempaan kysymykseensä siitä, tiesinkö, millaista tuhoa juuri kohtaamamme peura olisi voinut aiheuttaa, jos olisin yrittänyt haastaa sitä tappeluun.
Tuhahdin hiljaa. Tyhmä kysymys. Tietenkin tiesin – vain tyhmä olisi aliarvioinut sen kokoisen eläimen piilevät tuhovoimat.
”Minulla ei ole mikään tarve haastaa peuroja taisteluun”, niiskautin nenääni. ”Itse asiassa minulla ei ole tarve haastaa ketään taisteluun. Mutta ettehän te kokeneet taistelukonkarit sellaista ymmärrä, vai mitä? Aina pitää olla tappamassa, repimässä ja raatelemassa jotakin. Verenvuodatus ei ikinä lakkaa. Elämä on ikuista sotaa, eikä siinä ole voittajia.” Pidin katseeni puhuessani jossain kaukaisuudessa.
Takaani kiven alla olevasta onkalosta kuului aivastus. Käänsin toista korvaani äänen suuntaan, mutta muuten pysyin paikallani. Elämä ei tosiaan ollut reilua. Joko sitä eli kastin alimpaisena jonkun psykopaatin johtamassa kultissa, tai sitten sitä lojui pimeässä onkalossa panttivankina sen psykopaatin voitettua taiston, jossa ei ollut ollut alunperinkään päätä eikä häntää. Ei kovin häävit vaihtoehdot.

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Kun kuulin Pyräkkäpirun murahduksen, terävä katseeni kääntyi oitis hänen suuntaansa. En ollut varma, yrittikö nuorempi kollikissa vain ärsyttää minua vai oliko hän todella niin naiivi mitä antoi olettaa. Siristin silmiäni ja ravistelin päätäni.
”Mikäli luulet Eloklaanin olevan tänä päivänä meidän ainoa vihollisemme, olet todella unohtanut miten tämä maailma toimii”, lausahdin kylmällä äänellä ja käänsin katseeni eteenpäin, jotten keskittyisi liikaa turhaan keskusteluun, ”tiedätkö millaista tuhoa tuo eläin olisi saanut aikaan, jos olisit lähtenyt haastamaan sitä taisteluun?”
Pyräkkäpiru ei ehtinyt vastata, kun toisella puolellani istuva Latvaruusu tuhahti ennen häntä:
”Heh, ei olisi tuosta kissaraasusta ollut sen jälkeen mitään jäljellä. Paitsi eihän sitä tiedä, ehkä Pyräkkäpiru osaakin puhua metsäneläimille. Kenties hän olisi usuttanut sen meidän kimppuumme.”
Raidallinen naaraskissa naurahti itsekseen pari kertaa, mutta minä pysyin vakavana. En ymmärtänyt, mitä hauskaa entinen oppilaani tilanteessa näki. Tuntui siltä, että minut oli laitettu vartioon kahden aivan aivottoman kissan kanssa. Kumpikaan ei tuntunut ottavan riittävän vakavasti työtä, jonka olimme päälliköltämme saaneet. Joskaan se ei tullut minulle yllätyksenä. Nuoret soturit olivat usein välinpitämättömiä ja huolimattomia, he eivät ymmärtäneet sitä, millaisia aidot soturit olivat.
”En kysynyt sinulta, Latvaruusu”, nau’uin vilkaisten terävästi entistä oppilastani. Naaras siristi inhoten silmiään, mutta vaikeni. Sentään naaras oli oppinut kunnioittamaan minua edes sen verran, ettei alkanut vänkäämään vastaan, kuten hänellä oli oppilasaikoinaan ollut tapana tehdä. Vilkaisin taas odottavasti Pyräkkäpirua, joka ei edelleenkään ollut vastannut kysymykseeni.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin, kun Leppävarjon hännän pää katosi leirin ulos käynniltä. Henkäisin hieman apeasti. Alituinen yksinäisyys painoi mieltäni ikävästi. Kaiken lisäksi oli voinut hieman huonosti viimeisen parin päivän aikana. En tiennyt yhtään mistä oli kyse mutta, jos se oli joku kuolemantauti en kai piittaisi sen enempää. Kuoleminenkin huvitti tällä hetkellä enemmän kuin leirissä homehtuminen. Huokaisin pitkään ja hartaasti. Minulla oli ikävä Jupiteria. Vaikka olin vihdoin löytänyt rinnalleni kumppanin en ollut unohtanut sielun kumppaniani. Tunsin pientä liikettä vatsassani kuin siellä olisi lepatellut perhosia mutta minua ei jännittänyt. Mietin hetken mistä voisi olla kyse kunnes palaset kohtasivat toisensa päässäni ja todellisuus iski tajuntaani kuin kynnet kuonolle. Olin tuntenut tämän tunteen aikaisemmin mutta siitä oli aikaa. Ravistin päätäni ja nuolaisin käpälääni hämilläni. Silotin karvoja pääni päällä ja koitin saada ajatuksen mielestäni. En minä voinut odottaa pentuja. En edes halunnut pentuja vielä. Tämä koko sota hässäkkä oli jo tarpeeksi stressaavaa. Mitäköhän Leppävarjo sanoisi? Tuntui väärältä odottaa toisen kollin kuin Jupiterin pentuja. Nousin pystyyn. Minun piti saada jotain muuta ajateltavaa tai pyörtyisin pian ajatusten määrään. Äkkäsin Susitassun yksin aukiolla. Susitassu oli edes menneen parhaan ystäväni pentu. Tuon pentueesta Savutassu – Kuolonklaanin parantajaoppilas – oli kuollut sodassa. Susitassu varmasti suri sisartaan vielä joten päätin olla varovainen, kun juttelisin tuolle. Astelin istuvan kollin luokse.
“Saanko liittyä seuraan?” kysyin hellän tuttavallisella äänellä. Viimeiseksi tahdoin säikäyttää kollin hengiltä. En tietenkään pitänyt tuota pelkurina mutta en voinut tietää miten hän suhtautuisi minuun.
//Susi?

Kirjoittaja: Elandra

Höyhenhalla: 12kp –

Lepakkopentu: 30kp! –

Varissulka: 11kp –

Hilleritassu: 14kp –

Aaltosalama: 11kp –

Leimusilmä: 9kp –

Kaamoskukka: 16kp –

Tuhkajuova: 12kp –

Pyräkkäpiru: 9kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ylväs, sarvipäinen jättiläinen asteli esiin kivien takaa. Tuhkajuova ja Latvaruusu painuivat maata vasten toisella puolellani, mutta minä en hievahtanutkaan. Jouduin kallistamaan pääni hieman kenoon voidakseni ihailla uljasta eläintä koko sen komeudessa. Se oli upea!
Kuljetin katsettani sen vahvaa kaulaa pitkin sen jykevään päähän, jota koristi vaarallinen mutta kaunis sarvipari. Peura laski päätään alemmaksi ja nuuhkaisi meidän suuntaamme. Sen suuret sieraimet värisivät, kun se haisteli ilmaa. Olisin halunnut mennä lähemmäs, mutta jalkani olivat kuin juurtuneet niille sijoilleen, joten saatoin vain katsella, miten sarvipää heilautti isoja korviaan, nosti päätään ja löntysti sitten matkoihinsa. Sydämeni hakkasi vielä silloinkin, kun se oli kadonnut näkyvistä.
Tuhkajuova ja Latvaruusu olivat uskaltautuneet nousemaan maasta eläimen mentyä. Katsahdin heidän suuntaansa aivan täpinöissäni, osittain odottaen heidän jakavan kokemuksen aikaansaaman innostuksen kanssani, mutta sen sijaan naaraskaksikon naamoilla oli yhä hieman epäluuloinen ja nuiva ilme.
Tukahdutin huokauksen. Olisihan se pitänyt arvata – kukaan muu Kuolonklaanissa ei osannut arvostaa luonnon kauneutta. Muita kiinnosti vain sotiminen, tappaminen, saalistaminen ja typerien panttivankien vartioiminen. Kaikki olivat liian keskittyneitä pönkittämään omaa asemaansa, että unohtivat oikean paikkansa luonnonjärjestyksessä. Me kissat olimme vain pieni hippu suuremmassa hiekkarannassa.
Osasimme vain tuhota kaiken, mitä tiellemme eksyi. Sen sijaan, että olisimme puhuneet asioista niin kuin järkevät olennot, käytimme kynsiämme ja hampaitamme. Jos vain Henkäystähti ei olisi ollut sellainen hiirenaivo kuin oli, Lumikkoviiksi olisi yhä elossa, aivan kuten monet muutkin, joiden henki oli riistetty sodassa pari kuuta sitten.
Aluksi olin ollut surullinen, täysin murtunut. Elämässä ei ollut ollut mitään hyvää. Kuitenkin ajan kuluessa suru oli muuttanut muotoa, ja siitä oli tullut kytevä kipinä, joka poltti sisimpääni. Janosin oikeutta, janosin muutosta. En jaksanut enää myötäillä muita ja antaa kaiken kamalan tapahtua silmieni edessä. Henkäystähti oli kaiken pahan alku ja juuri. Hän oli kaivautunut syvälle klaanimme ytimeen, kuin loinen, ja saastutti sitä sisältä käsin, eikä kukaan muu tuntunut tajuavan sitä.
Vilkaisin vieressäni istuvaan Tuhkajuovaan – naaras oli päällikön kumppani, emoni hyvä ystävä. Tuhkajuovaa pidettiin yhtenä klaanimme arvostetuimmista sotureista, ja kerran olin minäkin pitänyt, kunnes olin avannut silmäni ja nähnyt korruption ympärilläni. Hän, Pimentovarjo ja kaikki muut Henkäystähden uskolliset lakeijat kannattelivat kollin luomaa umpimätää systeemiä. Oli mahdoton luottaa enää kehenkään, sillä päälliköllä oli korvia ja silmiä joka puolella.
”No, se ei ollut vihollinen”, murahdin Tuhkajuovalle. ”Ellei Eloklaani ole värvännyt peuraa puolelleen ja pannut sitä vakoilemaan puolestaan.” Väräytin viiksiäni hieman halveksivasti ja käänsin sitten katseeni sinne suuntaan, mihin peura oli jatkanut matkaa.

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Väsymys painoi jo raskaita silmäluomiani, mutta minun oli pysyttävä hereillä. Aikaisin herääminen oli ollut virhe tänä aamuna, sillä tietysti Henkäystähti oli määrännyt minut alkuyöksi eloklaanilaisten vartijaksi.
Olimme voittaneet sodan kaksi kuuta sitten ja elämä Kuolonklaanissa oli melko nopeasti palannut entisiin uomiinsa. Poikkeuksellista elämästämme teki kuitenki se, että leirin ulkopuolelle oli sijoitettu kolme eloklaanilaista ja osa kuolonklaanilaisista oli muuttanut elämään Eloklaanin leiriin. Henkäystähti oli päättänyt säästää Mesitähden, Liljatuulen ja Leimusilmän henget ja ottaa kolmikon panttivangiksi. Tällä tavalla hän sai eloklaanilaiset tottelemaan itseään ja noudattamaan uusia sääntöjä, jotka Kuolonklaanin päällikkö oli itse ladellut.
Täytyi myöntää, että olin ollut hieman harmissani kuultuani Pimentovarjon siirtyvän asumaan Eloklaanin leiriin. Naaras tuntui olevan yksi niistä harvoista kuolonklaanilaisista, jonka seuraan lyöttäydyin vapaa-ajallani jopa melkein mielelläni. Hän osasi olla hiljaa ja puhua vain silloin, kun siihen oli aihetta. Lisäksi hänen kanssaan keskustelu oli helpompaa kuin muiden, sillä koin Pimentovarjon ymmärtävän minua jollain tavalla enemmän kuin muut.
Suuni aukesi ties kuinka monetta kertaa haukotukseen. Kun haukotus oli ohi, ravistelin päätäni työntääkseni väsymyksen tiehensä. Minun oli pysyttävä skarppina, sillä panttivankeja ei saisi päästää pakoon. Tämä oli ensimmäinen kerta kenties koskaan, kun toivoin ilman olevan hieman viileämpi. Lämmin viherlehden yö oli juuri sellainen, joka sai minut entistä väsyneemmäksi. Oli niin rauhallista, että edes pieni tuulenvire ei käynyt metsässä. Minun oli kärsittävä ja yritettävä keskittyä tehtävääni. Korvani värähtivät joka kerta, kun jostain metsästä kuului rasahdus. Jokaiseen rasahdukseen oli reagoitava, sillä emme voineet sulkea pois sitä mahdollisuutta, että eloklaanilaiset olisivat aloittaneet kapinan leirissään, tappaneet siellä elävät kuolonklaanilaiset ja suunnanneet pelastamaan panttivankejamme. Mutta nyt rasahdus oli isompi. Se ei kuulunut oravalle tai muullekaan pienelle metsäneläimelle. Valpastuin hetkessä ja viritin jokaisen aistini. Mikä ikinä metsässä talloikaan oli lähellä. Yritin etsiä katseellani kivikkoisen metsän seasta merkkejä lähestyvästä vihollisesta, muttei ketään tai mitään näkynyt. Ilma oli lähestulkoon paikoillaan, joten tuuli ei tuonut mukanaan metsässä rämpivän otuksen hajuja.
“Meidän pitäisi varmaan käydä katsomassa, että mikä siellä on”, vierelläni seisova Pyräkkäpiru naukaisi vaihtaessaan asentoaan mukavampaan. Vilkaisin nopeasti Pimentovarjon poikaa, mutta käänsin nopeasti katseeni takaisin äänen suuntaan. Eläin liikkui edelleen, muttei tullut näkyviin. Vilkaisin toisella puolellani ketunmitan päässä seisovaa Latvaruusua, joka oli myös nostanut päänsä ylös ja etsi katseellaan äänen pitäjää.
Ravistelin päätäni vastaukseksi Pyräkkäpirulle:
“Ei, meidän on pysyttävä vartiossa. On liian iso riski lähteä liikkeelle. Jos se on vihollinen, ei ole mitään järkeä näyttäytyä ensin.”
Pyräkkäpiru ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kurtisti epäilevästi kulmiaan ja käänsi katseensa takaisin yhä jatkuvien äänten suuntaan.
“Eikö kuitenkin olisi järkevämpää käydä katsomassa? On hiirenaivoista odottaa tässä että vihollinen löytää meidät, jos tuolla todella on jokin oikea uhka”, kolli tokaisi selkä minuun päin. Siristin silmiäni hiukan ärsyyntyneenä. Kolli oli selvästi perinyt emonsa sinnikkyyden, mutta eräs tärkeä ominaisuus oli jäänyt perimättä Pimentovarjolta: kunnioitus vanhempaa soturia kohtaan.
“Minä sanoin, että me pysymme tässä”, kuiskasin terävällä äänellä tummaturkkiselle kollille. Enempää emme ehtineet puhua, kun kivien takaa käveli esiin suuri, ruskeaturkkinen ja sarvipäinen otus. Lihakseni jännittyivät ja painauduin maata vasten. Samoin teki myös Latvaruusu, mutta Pyräkkäpiru pysytteli visusti istuma-asennossa. Tunnistin eläimen peuraksi; niitä ei liiemmin ollut Kuolonklaanin reviirillä näkynyt, mutta jostain syystä tämä yksilö oli päättänyt eksyä metsäämme. Eläin oli minulle varsin tuntematon, enkä ollut täysin varma oliko se uhka vai ei. Siksi oli parasta pysyä aloillaan ja odottaa, että se jatkaisi matkaansa ja menisi pois.

//Pyräkkäpiru?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kaamoskukan kehut olivat mannaa nuoren Hilleritassun korville. Hän oli haljeta ylpeydestä ja ihastuksesta, kun soturi povasi hänestä suurta soturia. Kaamoskukan opissa hänestä varmasti tulisikin sellainen, mutta se vaati Hilleritassulta kovaa työtä ja kuria. Hänen olisi oltava täydellinen, kaikin puolin!
”Tarvitsen harjoitusta monessakin asiassa, mutta erityisesti taistelutaitoni kaipaisivat vielä hiomista”, oppilas tuumasi ääneen, ja tutkaili samalla mestarinsa ilmeitä ja eleitä. Oliko soturi tyytyväinen vai pettynyt? Olisiko hänen sittenkin pitänyt sanoa kaipaavansa enemmän harjoitusta saalistamisessa taistelemisen sijaan?
Lopulta Kaamoskukka nyökäytti päätään. ”Taistelutaitoja siis.” He olivat juuri astuneet ulos leiristä, ja Hilleritassu oli ottanut paikkansa kollin perässä, niin kuin oppilaan kuului. Hän nosti häntänsä pystyyn ja kohotti leukaansa ja yritti kävellä ryhdikkäästi, kuten Kaamoskukka oli aiemmin häntä valistanut.
Hän otti mallia edellään kevyin askelin astelevasta soturista, jonka liikkeissä oli sellaista eleganssia, johon kukaan muu klaanissa ei yltänyt. Kaamoskukka oli aivan omaa luokkaansa, ja kaikki muut saattoivat vain unelmoida hänen tasollaan olemisesta, mukaan lukien Hilleritassu. Hänpä ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton tapaus kuin klaanitoverinsa, sillä hänen opettajanaan toimi Kaamoskukka itse, ja tabbykuvioinen kolli oli henkilökohtaisesti sanonut, että hänessä oli potentiaalia suuruuteen.
*En tuota sinulle pettymystä*, Hilleritassu ajatteli katsellessaan lumoutuneena Kaamoskukan taivasta kohti kurkottelevaa viuhkahäntää.
Yhtäkkiä hännän hienoinen heiluva liike pysähtyi, ja Hilleritassu meinasi kompastua omiin käpäliinsä tehdessään äkkijarrutuksen ollakseen törmäämättä mestarinsa takapäähän. Se vasta olisikin ollut noloa…
He olivat saapuneet pienelle aukealle metsässä, jota ympäröivät tummat kuusipuut. Kuivat neulaset pistelivät Hilleritassun tassunpohjia. Kaamoskukka oli varmaankin valinnut tämän paikan heidän harjoitusalueekseen täksi päiväksi. Hilleritassu korjasi ryhtiään mestarinsa kääntyessä kasvotusten hänen kanssaan. Oppilaan vatsanpohjassa kihelmöi, kun hän yritti keskittyä kuuntelemaan kollin sanoja, mutta unohtui tuon tuosta katselemaan soturin harmaansinisten silmien syövereihin.
”Harjoittelemmeko tänään kenties jotakin hieman haastavampaa liikettä?” Hilleritassu kysyi mestariltaan päätään aavistuksen kallistaen. Hän ei todellakaan loistanut taistelemisessa millään muotoa, mutta hän halusi yrittää tehdä vaikutuksen Kaamoskukkaan keinolla millä hyvänsä, joten hän oli valmis hyppäämään syvään päätyyn vaikka saman tien.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka paimensi Hämärähallaa hännällään hiljaisena ja vakavana. Kolli nuolaisi huuliaan ja värähti, kun hänen kielensä lipaisi nenäänsä. Kolli oli saanut eloklaanilaisia vastaan taistellessa nenäänsä arven, jota hän kantoi ylpeydellä. Osa ajatteli, että arvet rumistivat kissoja, mutta Kaamoskukka oli toista mieltä. Hänestä ne olivat merkki siitä, että oli ollut urhea. Arvet olivat hänelle voitonmerkkejä. Hämärähalla katseli maisemia hiljaisena, mutta kollin katse oli aivan jossain muualla. Ruskeankirjavan naaraan niskassa näytti olevan epäsiistin näköinen takku.
“Hävettää kulkea seurassasi, kun olet tuollainen takkuturkki. Siistisit joskus itsesi, niin olisit kunniaksi minulle”, Kaamoskukka naukaisi viileällä äänellä ja työnsi naaraskissan hieman kauemmaksi itsestään. Hämärähallan katse synkkeni hieman ja hän luimisti varovaisesti korviaan.
“Kultaseni, haluan vain sinun parastasi. Haluan, että näytät hyvältä, enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, enhän? Vai pidätkö sinä minua pahansuopana, hm?” Kaamoskukka naukaisi lempeällä äänellä ja kosketti toisen selkää hännällään. Naaras ei vastannut heti, mutta lopulta pudisteli päätään hiljaa.
“En tietenkään pidä”, Hämärähalla sai naukaistua ja väläytti pienen hymyn kumppanilleen. Naaraan hymy oli epävarma, siitä puuttui naaraalle ominainen tarmo. Mahtavaa, kollikissa ajatteli ja myhäili tyytyväisenä, kun naarassoturi ei katsonut.
“Niin. Ei ole minun tehtäväni huolehtia sinun edustuskelpoisuudesta, eihän? En minä turhasta huomauttaisi, mutta jos on aihetta, niin-” tummaturkkinen kissa jatkoi ja räpäytti silmiään. Oli todella raskasta huomauttaa Hämärähallalle aina kaikesta. Milloin toinen söi väärin tai milloin toisessa oli vain jotain vialla. Raivostuttavaa, Kaamoskukka mietti ja tunsi ärsyyntyvänsä miettiessään ruskeankirjavan kissan vikoja. Ja Hämärähallalla olikin pitkä vikalista. Suorastaan laittoman pitkä. Mutta Kaamoskukka oli täällä korjatakseen sen ja tehdäkseen naaraasta paremman kissan. Siinä olikin tehtävää ja paljon, mutta Kaamoskukka tarvitsi itselleen edustuskelpoisen naaraan. Huoh, kuinka vaikeaa olikin löytää kunnollinen naaras. Hilleritassu oli ainoa, joka tuntui omaavan järkeä päässään. Kaamoskukka saattoi kiittää itseään, että Henkäystähti oli huomannut hänen erinomaisuuden ja antanut hänelle Hilleritassun oppilaakseen. Hän oli ainoa joka saattoi voida kouluttaa nuoresta kissasta kunnollisen. Leiriin päästyään Hämärähalla oli livistämässä Kaamoskukan seurasta, mutta kollin äänekäs rykäisy sai naaraan pysähtymään.
“Mitä? Teinkö minä jotain väärin?” Hämärähalla piipitti hiljaa ja katsoi kollia kulmiensa alta varovaisesti.
“Et, kunhan halusin vain ihailla sinun kauneuttasi”, Kaamoskukka imarteli toista ja sai taas hymyn naaraan kasvoille.
“Mutta oli minulla asiaakin. Pidäkin huoli, että sinä et puhu muille kolleille ilman minun lupaani. Näin sinun puhuvan Tattihallalle eilen enkä pidä, että vietät aikaa mokomien höyhenaivojen kanssa. Olen sinun kumppanisi, joten ymmärtänet varmaan, että minulla on tässä asiassa sanavaltaa. Etsi seuraksesi vaikkapa, hm. No, joku vähemmän typerä kissa. Jos se on kolli, oletan että se on sinulle tästä edes itsestään selvää hakea hänen kanssaan keskusteluun minulta lupa”, Kaamoskukka naukaisi ja vilkaisi kumppaniaan viileällä katseella.
“Tiedäthän, en halua, että kukaan tulee meidän väliimme. Ethän sinäkään, kultaseni?” tabbykuvioinen kolli kysyi vielä ja otti muutaman askeleen koskettaakseen naaraan päälakea. Hämärähalla pudisteli heti päätään ja sukaisi kumppaninsa rintaa hellästi.
“En tietenkään, rakas. Olet minun kaikkeni enkä halua menettää sinua. Anteeksi, että minä toimin väärin. Lupaan olla jatkossa parempi kumppani”, Hämärähalla naukaisi hiljaa ja Kaamoskukka tyytyi vain nyökkäämään toiselle. Sanaakaan sanomatta hän lähti kohti oppilaiden pesää ja jätti ruskeankirjavan naaraan yksin aukiolle. Oli aikakin etsiä Hilleritassu hänen käpäliinsä ja katsoa mitä kollikissa osasi. Aamuiset kävelyt eivät olleet hänen juttunsa, mutta silloin oli vähemmän silmäpareja katsomassa häntä ja Hämärähallaa.
“Huomenta”, Kaamoskukka naukaisi virnuillen ja väläytti tyytyväisen hymyn, kun oppilas naukaisi olevansa valmiina harjoituksiin. Hilleritassu oli myös sukinut turkkinsa siistiksi, joka teki Kaamoskukkaan vaikutuksen. Harva kissa välitti turkkinsa kunnosta ja sen kyllä huomasi. Niin moni näyttäisi paremmalta turkki suittuna.
“Niin sitä pitää. Olet oppilaiden pesän nuorin kissa, mutta kaikista oppilaista kyllä lupaavin. Suurimmasta osasta tuon pesän kissoista ei tule mitään. Sinulla kävi tuuri, kun sait minun mestariksesi ja minulla tuuri, kun oppilaani ei ole mikään kelvoton”, raidallinen kolli naukaisi tyytyväisenä ja kohotti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että olisi aika lähteä harjoittelemaan.
“Moni mestari keskittyy opettamaan vain jotain surkeita taitoja, minä en ole sellainen. Aion kouluttaa sinusta kenties minun veroiseni soturin. Sen lisäksi opetan myös tärkeitä juttuja, kuten että kun poistumme leiristä, emme kulje ryhdittömänä. Pää ylös, katse eteen ja häntä kohti taivasta. Ryhti koholle ja korvat hörölle. Näin näytät heti soturilta. Katso nyt vaikka tuotakin, kompuroi minkä kerkeää. Miten hänestä voisi koskaan tulla meidän kaltaistamme kissaa?” Kaamoskukka naukaisi ja osoitti Susitassua, joka leikki aukiolla kömpelösti. Toisesta suorastaan huokui kuraverisyys Pimeyden metsään asti.
“Mitä sinä haluaisit harjoitella tänään? Missä koet, että tarvitset harjoitusta?” Kaamoskukka kysyi toiselta samalla, kun he tassuttelivat ulos leiristä.

//Hilleri?

Kirjoittaja: Käärmis

Naaras ryhtyi uhkailemaan tekevänsä Lepakkopennulle jotain ellei tämä käyttäytyisi, mutta kollia ei uhkailut hetkauttaneet. Hän edelleen väitti kivenkovaan asian olevan naaraan ihan oma vika. Naaras kuitenkin suuttui ja väitti vastaan. Hän väitti Lepakkopennun tehneen myös väärin ja, että hän muka olisi muistisairas.
Kolli heilautti korvaansa ärtyneenä.
“Sinun kaltaisella rumalla vanhuksella ei taidakaan olla aivoja. On vain reilua, että latelen sinulle hieman totuuksia, kun itse sitä minun päälleni mätkähdit. Jos nyt neiti äkäpussi suo, minä tästä lähden pentutarhalle aterioimaan”, Lepakkopentu nälvi.
Hän ei jäänyt enää kuuntelemaan, joten jos naaras sanoi vielä jotain, tummanharmaa kolli ei kuullut.

Lepakkopentu kulki tyhjässä leirissä. Leirin yllä kulki samea kylmä utu. Kolli askelsi varovasti vaikkakin itsevarmasti ympäriinsä.
*Missä kaikki ovat?* hän pohti siristellen silmiään. Kolli hiipi pentutarhalle. Utu ei ollut päässyt pesään sisään, mutta sielläkin oli viileää. Kolli etsi katseellaan Mäntyviikseä aikeenaan kysyä mihin kaikki olivat kadonneet, mutta kuningatarkaan ei ollut paikalla.
*Eiväthän he ole taistelussa, josta en tiedä?* kolli mietti *minäkin haluan mukaan!*
Lepakkopentu pyyhälsi ulos leiristä ja hänen ympärillään aukesi suuri maailma. Hän tapitti ympäristöään katse täynnä ihmetystä.
*En tiennytkään täällä olevan tällaista!* tummanharmaan kollin mielessä pyöri. Hän kuitenkin pudisteli päätään. Hänellä olisi tehtävä, joka pitäisi suorittaa. Hänen täytyi etsiä klaanitoverinsa.
Lepakkopentu harhaili ympäri metsää. Hän ei löytänyt hajun häivähdystäkään klaanitovereistaan, mutta ei luovuttanut. Hän huomasi maastossa kuitenkin jo muutoksia. Kollin itsevarmuus oli hetkessä tiessään.
*Missä minä oikein olen?*
Lepakkopentu oli päätynyt havumetsästä täysin tuntemattomaan sekametsään. Kylmät väreet kulkivat pienen kollin lävitse, kun hän tajusi, missä hän olikaan.
*Olenko eloklaanin reviirillä? Minuthan listitään, jos jään kiinni!*
Lepakkopentu oli jo kääntymässä pois, kunnes tajusi erään asian. Hänhän voisi viimein kostaa eloklaanilaisille!
Löydettyään tiensä viimein eloklaanin leiriin, Lepakkopentu syöksyi kynnet esillä sisään. Sisällä leirissä ei kuitenkaan ollut ketään. Pieni kolli oli närkästynyt.
*Missä kaikki oikein ovat! Mitä tämä pelleily oikein on!*
Tummanharmaa kolli alkoi huitoa kynsillään ilmaa ärtyneenä ja pian hän tunsi lämpimän veren roiskahduksen. Veren lemu levisi ja hän tunsi kipua takatassussaa.

Lepakkopentu nosti päätään sammalilla hän oli pentutarhassa. Sisään tuli kelmeää päivänvaloa. Hän kurkkasi takatassuunsa ja huomasi, että oli onnistunut sivaltamaan siihen pienen haavan. Hän sihahti harmistuneena ja puri hammasta tuskasta. Haava ei ollut ehkä kamalan iso, mutta se vuosi ikävästi ja kirveli kamalasti.
Lepakkopentu nousi seisomaan kolmelle tassulle ja lähti loikkimaan kohti parantajan pesää.
Tummanharmaa kolli työntyi parantajan pesään. Hän nyrpisti nenäänsä, kun väkevä ja pistävä yrttien haju tunkeutui hänen sieraimiinsa.
Kuolonklaanin parantaja – Hehkuaskel – tuli hänen luokseen.
“Mikä hätänä pikkuinen?” parantaja kysyi lempeällä ja rauhallisella äänellä. Lepakkopentu heilautti takatassunsa paremmin näkyviin. Hehkuaskel tuli lähemmäs tutkimaan haavaa.
“Mistä sinä tällaisen sait?” pikimusta naaras kysyi.
“Ei sillä sen väliä. Hoida se nyt vain!” Lepakkopentu kivahti ja parantaja näytti hieman yllättyneeltä. Kuitenkaan naaras ei alkanut valittaa pennun terävästä kielestä vaan ryhtyi töihin.
Sillä välin, kun Hehkuaskel työskenteli, Lepakkopentu siisti turkkiaan ja haavaa takatassussaan. Kollia ei huvittanut jutella parantajalle. Tämän täytyisi keskittyä työhönsä tai saisi Lepakkopennulta varmasti huudot.
“Ojennappa sitä tassua.”
Nuori kolli säpsähti ja nosti päätään. Hehkuaskel oli hänen edessään jonkinlainen salva mukanaan. Ärtyneenä tuhahtaen tummanharmaa kolli ojensi tassuaan naarasta kohti, joka alkoi heti hoitamaan sitä.
Kaksikko vain oli painostavassa hiljaisuudessa eikä kumpikaan aloittanut keskustelua. Lepakkopentu tosiasiassa piti tästä hiljaisuudesta.
“No niin. Nyt et sitten riehu, jotta salva ei lähde leviämään joka paikkaan”, Hehkuaskel naukui, kun oli viimein valmis. Lepakkopentu vain nousi sanaakaan sanomatta ylös ja askelsi pois kärttyisänä.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//PANTTIVANKI

Onkaloon lankeava valo häilyi tummien hahmojen liikkuessa sen edestä. Ulkoa kuului vaimeaa puheensorinaa, ja loittonevat käpälänaskelet kertoivat, että vartijoiden vuoro oli päättynyt ja uudet olivat tulleet juuri tilalle.
Sama kuvio oli toistunut jo lukemattomia kertoja niiden päivien aikana, jotka Leimusilmä oli viettänyt tässä kirotussa onkalossa kuin myyrä konsanaan. Hän ei itse asiassa ollut täysin varma siitä, kuinka pitkään he olivat jo olleet Kuolonklaanin panttivankeina. Kuun? Kaksi? Joka tapauksessa aika tuntui matelevan, ja hän tunsi mielensä murenevan vähitellen kuin auringon polttaman hiekan. Kuinka pitkään hän pysyisi järjissään?
Liljatuuli liikahti hänen vieressään. Tummanharmaa naaras oli vetänyt käpälät alleen, ja hänen päänsä nuokkui hieman. Parantajan toisella puolella Mesitähti kyyhötti kasassa vähintäänkin yhtä apaattisen näköisenä. Leimusilmän mieli synkkeni – kuinka pitkään kukaan heistä pysyisi järjissään?
Aluksi he olivat jaksaneet pitää toivoa yllä ja uskoa pelastukseen, mutta päivien kuluessa kaikki oli alkanut näyttää harmaalta, toivottomalta. Kukaan ei ollut tulossa. Oikeastaan ei ollut mitään takeita siitä, että muut olivat edes elossa. Henkäystähti saattoi pitää heitä täällä vankeinaan silkkaa julmuuttaan, vain katsellakseen, miten he hiljaa hiipuivat pois.

Leimusilmä uneksi olevansa pesässään Eloklaanin leirissä. Hän lajitteli yrttejä varastonsa seinän vieressä, kun yhtäkkiä hänen takaansa kuului käpälänaskelia. Parantajaoppilas käännähti ympäri ja ilahtui nähdessään Lieskakajon.
Roteva, punertava raidallinen kolli seisoi pesän suusta tulvivaa valoa vasten, ja hänen turkkinsa näytti aivan siltä kuin se olisi roihunnut liekeissä. Soturin vihreissä silmissä oli lämmin katse.
”Minulla on ollut kamala ikävä sinua”, Leimusilmä henkäisi ja kiiruhti kollia vastaan. Hän painoi kuononsa vasten Lieskakajon poskea ja hengitti tämän tyynnyttävää tuoksua. Se oli vahva ja metsäinen.
Yhtäkkiä kollin tuoksun läpi pisti mädän löyhkä. Leimusilmä avasi silmänsä ja järkyttyi nähdessään Lieskakajon tilalla Henkäystähden synkän hahmon. Kuolonklaanin päällikön silmät paloivat kylmän murhanhimoisesti, ja hänen turkkinsa oli veren tahrima. Leimusilmä perääntyi henkeä haukkoen.
Hänen takajalkansa osui johonkin, ja hänen suustaan pääsi tukahtunut huuto, kun hän tajusi tuijottavansa Lieskakajon raadeltua ruhoa.
”Ei, ei, ei…” Paniikki laajeni hänen sisällään, ja hän tunsi hukkuvansa siihen.
”Leimusilmä?”

Parantajakolli räpäytti silmänsä auki vapisten. Häntä ympäröi taas onkalon tuttu multainen tuoksu. Liljatuulen meripihkasilmät kiiluivat huolestuneesti hämärässä, ja Mesitähden lämmin hengitys värisytti hänen viiksiään. Leimusilmä nielaisi. Hänen kurkkunsa tuntui rutikuivalta.
”Oletko kunnossa?” päällikkö kysyi.
Leimusilmä ummisti hetkeksi silmänsä, uni oli jo hälvenemässä hänen mielestään. Lopulta hän nyökäytti päätään.
”Olen minä.”
”Täällä on ruokaa, jos maistuu.” Liljatuulen kuono osoitti onkalon pohjalla lojuvaa oravaa, josta kukaan ei ollut vielä ottanut. Leimusilmällä oli etova olo, eikä hänen tehnyt mieli syödä.
”Syön myöhemmin.” Hän laski leukansa käpäliensä päälle ja suuntasi katseensa onkalon suulle. Ulkoa kajasti heikko valonkajo.

//Mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama meni peruuttamalla sisälle kahden kiven välissä olevaan koloon. Hän raahasi maata pitkin kookasta jänistä, josta riitti syötävää sekä pentutarhan että klaaninvanhimpien pesän väelle – he kaikki kun sattuivat sopivasti sijaitsemaan samassa osoitteessa. Hänen turkkiaan kihelmöi vaivaantuneesti tuntiessaan kaikkien pesässäolijoiden katseiden kääntyvän häneen, mutta hän pakotti karvansa pysymään sileinä kiepahtaessaan ympäri ja kohdatessaan heidät.
“Toin ruokaa.” Vasta kun sanat olivat jo livahtaneet hänen kieleltään, hän tajusi, miten typerältä ilmoitus oli kuulostanut. Kyllä kai he näkivät ihan omin silminkin, että hän oli tuonut ruokaa.
Hämypilvi tuhautti nenäänsä vuoteessaan, ja hänen harmaansiniset silmänsä kiiluivat arvostelevasti, kun hän katsoi Aaltosalamaan ja tämän tuomaan jänikseen. “Siltä näyttää.”
Aaltosalama tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, mutta hän onnistui keräämään jostakin itsehillintää ja sivuuttamaan vanhan naaraan nyrpeän kommentin. “Hyvää ruokahalua”, hän vain toivotti ja kiirehti sitten ulos tunkkaisesta onkalosta, ennen kuin möläyttäisi jotakin tökeröä.
Kaikki oli Varissulan syytä. Aina siitä asti, kun he olivat taistelun viimehetkinä käyneet kuoleman partaalla, Aaltosalama oli vihdoin tajunnut omat tunteensa tummanharmaata soturia kohtaan. Varissulka oli hänelle enemmän kuin pelkkä ystävä, ja ajatus vuoroin raastoi hänen vatsanpohjaansa tai sai hänen sydämensä pamppailemaan ilosta.
Tilanne ei olisi ollut niin kamala, jos Varissulka ei olisi muuttunut yhtäkkiä ihan kummalliseksi heidän päästyään pois parantajan pesältä taistelussa saamiensa haavojen viimein parannuttua. Soturin olisi voinut nimittäin luulla välttelevän häntä, ja Aaltosalama pelkäsi, että hänen omat tunteensa olivat olleet niin selvästi luettavissa, että kolli oli säikähtänyt ja halunnut ottaa häneen etäisyyttä, koska ei tuntenut samoin. Epätietoisuus roikkui hänen ajatustensa yläpuolella raskaana kuin sadepilvet, ja se näkyi ulkopuolisille voimakkaana ailahteluna hänen käytöksessään.
Aaltosalama astui juuri ulos pesästä, kun kyseinen kolli tupsahti kuin tyhjästä hänen eteensä ja ilmoitti, että hänen pitäisi mennä partioon tämän kanssa. Sen sanottuaan soturi kääntyi saman tien ympäri ja jolkotti leirin uloskäynnille, jossa Tattihalla ja Tummasielu näyttivät odottelevan tätä. Aaltosalaman häntä riipahti – Varissulka taisi todellakin inhota häntä.
Huolimatta palasiksi räsähtelevän sydämensä äänistä taustalla punaruskea soturitar lähti kollin perään. Ruostekukka ei ollut kasvattanut hänestä luovuttajaa; joskus teki kipeää, mutta siitä selvittäisiin. Tosin Aaltosalama ei ollut varma, miten särkynyttä sydäntä hoidettaisiin. Hehkuaskelelta tuskin löytyisi yrttiä, joka olisi voinut viedä sellaisen kivun pois.
Linnut liversivät puiden latvustossa, kun Varissulka pysäytti heidät syvemmällä metsässä. “Meidän kannattaisi jakaantua pareihin”, kolli ehdotti ja vilkaisi muihin. Aaltosalaman kurkkua kuristi, kun soturin katse pyyhkäisi suoraan hänen ohitseen.
“Hyvä idea.” Tummasielu heilautti häntäänsä ja katsahti viereensä seisahtaneeseen Tattihallaan. “Minä ja Tattihalla voimme lähteä joen suuntaan.”
Aaltosalaman sisällä läikähti pelon ja toivon sekainen tunne – se tarkoittaisi, että hän ja Varissulka olisivat pari. Varissulka näytti kuitenkin epäröivän, eikä tämä suostunut katsomaankaan hänen suuntaansa.
Tummasielun häntä nytkähti närkästyneesti. “Vai onko siinä joku ongelma?” tämä tivasi tummanharmaalta soturilta, joka vaikutti olevan aikeissa väittää vastaan.
Varissulka sulki lopulta suunsa ja pudisti päätään. Tummasielu tiirasi kollia hetken silmiään siristäen, ennen kuin kutsui Tattihallan hännänheilautuksella mukaansa ja katosi puiden sekaan. Ja näin he olivat jääneet kaksin keskelle metsää – voisiko enää huonommaksi päivä mennä?
Aaltosalama työnsi tunteensa syrjään ja yritti keskittyä saalistamiseen sen sijaan. Hänellä olisi aikaa surkutella lisää omalla ajallaankin. “Mihin suuntaan haluat lähteä?” hän kysyi Varissulalta, ja hänen äänensä oli kylmempi kuin hän oli tarkoittanut sen olevan.

//Varis?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleritassu siristeli silmiään räikeässä auringonpaisteessa. Leirin kivinen pohja huokui lämpöä, ja paikoin se oli niin kuuma, että hän tunsi sen polttelevan tassujaan. Mutta ei sillä niin väliä; hän oli vain onnellinen, että se pitkä ja inhottava, lumen ja loskan vuorottelema hiirenkorva oli viimein ohi. Viherlehti oli todellakin hänen juttunsa.
Täplikäs kolli asteli leiriaukion poikki kaatuneelle kuuselle ja asettui odottamaan sen eteen mestariaan. Hän oli joutunut repimään itsensä ylös pehmeästä pedistään väkisin, jottei vain olisi myöhästynyt. Hän halusi olla parhaimmillaan, erityisesti nyt, kun hänen mestarinsa oli itse suuri sotasankari, Kaamoskukka.
Kuolonklaani oli voittanut pari kuuta sitten Eloklaania vastaan käydyn sodan, johon Hilleritassu ei harmikseen ollut päässyt osallistumaan, sillä ei ollut saanut tuolloin vielä oppilasnimeään. Hän ei kuitenkaan ollut epäillyt heidän pärjäämistään taistelutantereella hetkeäkään, olihan Kuolonklaanilla sentään ollut puolellaan legendaarinen Kaamoskukka. Tummaturkkisen soturin ansiosta he olivat peitonneet eloklaanilaiset, ja nyt armas naapuriklaani eli uuden vallan alaisena – Kuolonklaanin vallan alaisena.
Jotkut vanhemmista oppilaista olivat päässeet Eloklaanin leiriin vartijoiksi vanhempien soturien kanssa, mutta Hilleritassu oli tyytyväinen saatuaan jäädä heidän omaan leiriinsä. Hän ei erityisemmin olisi välittänyt haistella eloklaanilaisten löyhkää päivästä toiseen täysin vieraassa paikassa. Sitä paitsi hän ei olisi kestänyt ajatusta joutua olemaan erossa Kaamoskukasta.
Kuusenoksat heilahtivat, ja Hilleritassu kohensi ryhtiään odottaen jo malttamattomana näkevänsä mestarinsa. Hänen lapansa lysähtivät, kun ulos tassuttikin vain Tattihalla. Vaalean punaruskean soturin pelokkaat, keltaiset silmät käväisivät hänessä nopeasti, ennen kuin tämä tepasteli kiireesti kauemmaksi pesän suun luota. Hilleritassu pyyhkäisi maata hännällään turhautuneena.
”Huomenta.” Nuoren kollin sydän pompahti, kun hän kuuli yhtäkkiä vierestään veikeän naukaisun. Hän katsahti silmät hämmästyksestä pyöreinä Kaamoskukkaan, joka oli hiipinyt ulos pesästä sillä välin, kun hän oli keskittynyt katselemaan Tattihallan perään myrtyneenä. Hänen vatsassaan lepatteli perhosia – miten viekas ja sulava kolli olikaan liikkeissään.
”Huomenta! Olen valmiina harjoituksiin”, hän suoristautui istuessaan ja katsoi mestariaan silmiin leukaansa kohottaen. Hän toivoi, että oli onnistunut siistimään turkkinsa tarpeeksi hyvin, eikä mistään sojottanut kiusallisia karvatuppoja.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Auroora

Taistelu oli voitettu ja minä ja Aaltosalama olimme selvinneet kutakuinkin hengissä. Olimme kumpikin joutuneet olemaan parantajan pesällä toipumassa useita päiviä, sillä haavamme olivat niin syviä, että ne olivat tappaa meidät. Nyt, kaksi kuuta taistelun jälkeen, olin kuitenkin jo palannut soturin tehtäviini.
Eloklaanin leiriin oli lähetetty joukko kuolonklaanilaisia vartioon ja kiitin sekä jotain korkeampaa voimaa että isääni siitä, että en kuulunut noihin kissoihin. En pystynyt kuvittelemaan mitään pitkäveteisempää, kuin Eloklaanin leirissä notkuminen. Toisaalta kuulemani mukaan kuolonklaanilaiset saivat siellä paremmin syödäkseen.
Eräs asia sai minut kuitenkin välillä toivomaan, että minut olisikin lähetetty Eloklaaniin. Välimme Aaltosalaman kanssa olivat taistelun jälkeen olleet hiukan kiusalliset. Ainakin minun puolestani. Taistelussa, kun Aaltosalama ja minä olimme molemmat kuoleman partaalla, olin nimittäin tajunnut olevani korviani myöten rakastunut häneen. Toivoin kovin, että näin ei olisi ja taistelun jälkeen olinkin uskonut, että ajan myötä tunteeni haalistuisivat. Toisin oli kuitenkin käynyt, eikä Aaltosalama suostunut poistumaan mielestäni. En voinut itsepäisille tunteilleni mitään.
Ongelmana oli se, etten tiennyt ollenkaan, mitä Aaltosalama minusta ajatteli. Olin pitänyt häntä ystävänäni jo monta kuuta, ja ehkä Aaltosalamakin laski minut toverikseen. Sekin oli jo suuri ehkä. Olin toisinaan niin rasittava, ettei olisi ollenkaan kaukaa haetti ajatus, että soturitar salaa vihaisikin minua. Hyvällä tuurilla hän tosiaan piti minua ystävänään, mutta en voinut kuvitella todellisuutta, jossa hän olisi nähnyt minua yhtään enempänä.
Olin alkanut tunteideni ja epävarmuuksieni johdosta käyttäytymään Aaltosalaman seurassa kuin mikäkin idiootti. Koska pelkäsin, että hän pääsisi perille tuntemuksistani häntä kohtaan, olin alkanut hiukan välttelemään naarasta. En vain halunnut väliemme menevän lopullisesti pilalle.
Istuskelin juuri soturien pesän edessä – katsellen Aaltosalamaa, kuten yleensä – kun Henkäystähti asteli luokseni. Koska Pimentovarjo oli Eloklaanissa, oli päällikkö ottanut hänen tehtäviinsä kuuluneen partioiden jakamisen kontolleen. Isällisten neuvojen sijaan Henkäystähti lähestyikin minua juuri niissä asioissa.
”Varissulka”, päällikkö murahti. ”Johdat metsästyspartiota. Ota mukaasi Tattihalla, Tummasielu ja vaikkapa… Aaltosalama.”
Nielaisin hermostuneesti kun kuulin hänen nimensä.
”Eikö Aaltosalama ollut jo auringonnousun partiossa? Olisiko parempi, jos hän menisi partioon vasta myöhemmin?” ehdotin täysin viattomasti, ja Henkäystähti siristi silmiään.
”Ei huolta, osaan kyllä hoitaa hommani”, hän sanoi viileästi. ”Sitä paitsi Aaltosalama ei ole vielä tänään ollut missään partiossa. Mistä olet sen keksinyt?”
Pyöräytin silmiäni enkä enää jatkanut keskusteluamme. Kävin nopeasti hakemassa Tattihallan ja Tummasielun ja ”säästin” Aaltosalaman viimeiseksi. Löysin soturittaren astumassa ulos klaaninvanhimpien pesästä.
”Hei, sinun pitäisi tulla kanssani partioon”, sanoin hiukan kiusaantuneena, yritellen parhaani mukaan peitellä sitä. En jäänyt odottelemaan naaraan vastausta vaan jolkotin leirin uloskäynnille. Pian punaruskea soturi asteli paikalle enkä hukannut hetkeäkään vaan lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä. Ainakin Aaltosalama kulki jonon peräpäässä Tattihallan juostessa minun kintereilläni. Kenties emme joutuisi juttelemaan.

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Murina kumpusi kurkustani jostain erittäin syvältä. Vereni kiehui ja tunsin syvän vihan ja raivon nousevan sisälläni. Tuo pikku kolli oli ärsyttävin otus, johon olin hetkeen törmännyt. Harkitsin hetken, että sivaltaisin kollin kuonoa terävillä kynsilläni ja parhaassa tapauksessa jättäisin arvet muistuttamaan tästä hetkestä häntä ikiajoiksi mutta en voisi tehdä sitä. Hengitin syvään ja koitin rauhoittua. Kolli ei ansainnut reaktiotani, hän varmaan vain innostuisi siitä lisää.
“Kuule pikkuinen. Sinun aika siistiä suusi, ellet halua, että joku pahainen kissan kuvatus, kuten minua kutsut tekee jotain todella ikävää”, naukaisin ja käänsin katseeni pois. Aloin pikkuhiljaa poistua paikalta hakemaan sitä ruokaa itselleni mutta kolli vangitsi taas huomioni.
“Yritä vain. Enhän minä mitään tehnyt. Itsepähän kaaduit päälleni”, Lepakkopentu sylkäisi sanat suustaan kuin pahan makuisen saaliin palan. Nälkä kurni jo vatsassani ja halusin nukkumaan mutten voinut jättää tätä tähän.
“Ai et tehnyt mitään. Mietippä tarkemmin muuten alan jo luulla, että kärsit pentuajan muistinmenetyksestä”, tuhahdin halveksivasti. Kollilla oli todellakin jotain päässään viallaan mutta muistinmenetys se ei ollut ei suinkaan.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Naaras valitti siitä, ettei Lepakkopentu saisi puhua sillä tavalla sotureille, mutta kolli vain pyöräytteli silmiään.
“Ihme, että sinun kaltaisesi pulska laiska rumilus edes on päässyt soturiksi. Mikset vain etsi jotain leppoisaa kaksijalanpesää ja lähde täältä, tuskin sinua täällä kukaan edes kaipaisi”, kolli sihisi ilkeästi virnistellen. Naaras näytti loukkaantuvan ja ehkä hieman kiivastuvan.
“Pistä kielesi kuriin! Teidän nuorten kissojen pitäisi kunnioittaa meitä sotureita! Tiedätkö kuinka paljon olen tehnyt klaanisi hyväksi. Sinun pitäisi kiittää minua”, valkea naaras ärjyi kiivaasti. Lepakkopentu vain heilautti korvaansa.
“Älä yliarvioi itseäsi tomppeli. Et ole ainoa soturi täällä ja oletan, että olet muutenkin yksi surkeimmista sotureista”, kolli piikitteli ja tutki naarasta. “Ihme, ettet kuollut eloklaanin surkeimmalle oppilaalle taistellessa.”
Lepakkopentu nuoleskeli etutassujaan omahyväisesti ja ei enään huomioinut tätä naarasta.
“Tällä menolla sinusta ei koskaan tule soturia”, naaras tuhahti ja Lepakkopentu kurkkasi tähän välinpitämättömästi.
“Kyllä minusta soturi tulee ja parempi kuin sinusta. Silloin minä voin vain hymyillä ja katsoa miten sinä olet oppilaiden tehtävissä näiden ollessa vähissä.”

//höpö

Kirjoittaja: Saaga

Kompuroin seisomaan pudistellen turkkiani. Mustaturkkinen pennunrääpälekkin nousi mutta mulkoili minua varsin epäystävällisesti.
“Anteeksi”, nau’uin vielä hätäisesti ja koitin silotella sekaisin mennyttä turkkiani hiukan. Kolli oli murissut jotain solvauksia joutuessaan puoliksi alleni mutten välittänyt. Pentu nuoli itseään rivakasti tuhisten ja mutisten jotain samalla. Hän olikin varsin kiukkuinen tapaus.
“Jos menetän takatassuni, se on täysin sinun syytäsi senkin ylipainoinen katinkuvatus!” hän murisi. Katsellessani tarkemmin tajusin kollipennun olevan Lepakkopentu – orvoksi jäänyt pikku poloinen. En ollut huomannut häntä, koska en nähnyt eteeni tarpeeksi hyvin pimeässä. Toisaalta väsymyksenikin saattoi vaikuttaa asiaan.
“Tuo oli täysin tarpeetonta”, sanoin kipakasti. Ääneni oli aivan liian kimeä joten sitä ei varmasti voinut ottaa vakavasti. Ehkä pentu kumminkin oppisi pitämään suutaan soukemmalla jatkossa, jos häntä ojentaisi hiukan. Koitin keksiä sopivat sanat, jotta pentu ymmärtäisi ettei sotureille ilkeillä tuola tavoin.
“Et puhu soturille tuohon sävyyn, onko selvä”, sanoin koittaen nyt saada ääneni kuulostamaan tiukalta ja vaativalta. Taisin onnistua siinä aika hyvin ja juuri, kun tunsin itseni ylpeäksi itsestäni Lepakkopentu avasi taas suunsa.
//Lape?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkopentu pesi turkkiaan. Kolli oli juuri lopettanut leikkinsä sammalpallon kanssa ja nyt hänen piti puhdistaa turkkinsa takuista ja sammalhipuista. Hän tuhahti, kun löysi suuren takun turkistaan. *Ensi kerralla olen hieman varovaisempi.* hän ajatteli ja huiskaisi lyhyttä häntäänsä. Kollin pestessä itseään leirissä pentutarhan seinien toisella puolen kävi hetkellinen vilinä, kun kissoja kävi tapaamassa ystäviään tai perheenjäseniään tai lähtivät partioihin tai tekivät jotain muuta. Lepakkopentu tiesi, että hän ei tulisi koskaan tietämään varsinaisesti millaista oli viettää aikaa perheen kanssa, mutta sinäänsä häntä ei asia haitannutkaan. Kolli oli ajan mittaa tottunut siihen, että hän ei tulisi koskaan saamaan sisaruksiaan tai vanhempiaan takaisin. Lepakkopentu löi maata etutassullaan kynnet esillä. Kaikki tämä oli niiden ketunmielisten eloklaanilaisten syytä. Lepakkopentu oli satavarma, että eloklaanin kissat olivat vieneet hänen sisaruksensa ja murhanneet hänen vanhempansa.
*Joku päivä minä kostan vielä!*

Lepakkopentu ahmi hiirtä, jonka joku kissa jonka nimestä hän ei ollut vielä ihan varma oli tuonut pienelle kollille. Hän antoi hiiren maun levitä suuhunsa ja nautti jokaisesta murusesta.
Kun kolli oli viimeistellyt hiirensä, hän alkoi pestä turkkiaan tarkoin ja pitkin kielenvedoin. Pesässä oleva ikikuningatar – Mänyviiksi – tuijotti hänen pesutouhujaan.
Lepakkopentu oli alkanut jo tuntea tämän naaraan melko hyvin. Hän oli joutunut kestämään kuningattaren valitusta ja pölötystä joka päivä tämän pitäessään tummanharmaasta kollista huolta. Lepakkopentu ei huomioinut mustaa naarasta enää lainkaan. Kolli tunsi itsensä jo niin isoksi. Ei hänellä enää niin kauaa voinut kestää, että hänestäkin tulisi oppilas. Lepakkopentu oli eristäytynyt naaraasta hyvin ja nukkui aivan omalla vuoteellaan ja tarvittaessa meni parantajan pesälle ihan itse mitään Mäntyviikselle sanomatta. Naaras ehkä yritti olla mukava, mutta Lepakkopentu halusi vain viettää aikaa yksin, eikä tosiasiassa välittänyt kuningattaresta juuri lainkaan.
*Viis siitä, jos tämä on hoitanut minua. Itsepähän valitsi jäädä ikuisesti pentutarhalle!*
Lepakkopentu laski tassunsa maahan ja lopetti päälakensa putsaamisen. Kolli nousi ylös ja vain Mäntyviikseen nopeasti vilkaisten tunki ulos pentutarhasta. Naaras ei lähtenyt hänen peräänsä, joten ilmeisesti hän sai lähteä.
Kolli käveli leirin laitaa ja yritti keksiä tekemistä. Lepakkopentu pian istahti maahan ja jäi siihen sukimaan turkkiaan. Hän kuunteli itsevarmasti muiden kissojen jutteluita ja leikki, ettei kuullutkaan, sillä hänellä ei oikein ollut sen parempaa tekemistä.
Hän kuuli, miten jotkut puhuivat eloklaanin kissoista ja, miten he pitivät toista klaania valtansa alla.
*Mitä! Miksi minulle ei olla kerrottu? Olisin päässyt tuhoamaan eloklaania, ja saanut kostoni!* Lepakkopentu ajatteli ärsyyntyneenä. Kolli heilautti korvaansa ja ponkaisi pystyyn. Hän lähti tassuttamaan edestakaisin leirissä ja pohti eri tapoja kostaa kurjalle eloklaanille perheensä kohtalon.

“Voin kyllä tehdä sen itsekin!” Lepakkopentu sihisi Mäntyviikselle. Naaras oli yrittänyt auttaa häntä sukimaan turkkiaan, kun se oli mennyt aivan pörröön kollin leikkiessä itsekseen.
“Älä viitsi. Minun piti pitää sinusta huolta, joten nyt pysyt paikallasi ja annat minun auttaa”, naaras ärisi. Hänellä selkeästi alkoi mennä kolliin hermot, joka vain kohotti hänen haluaan vängätä vastaan.
“Sinun henkesi löyhkää jätöksille enkä todellakaan aio antaa sinun sotkea turkkiani limaisella kuolallasi”, Lepakkopentu ärisi omahyväisesti. Mäntyviiksi pyöräytti silmiään ja tuuppasi pennun kauemmas.
“Tee mitä tahdot”, hän sihahti harmistuneena ja meni makuulle. Lepakkopentu tunsi voittaneensa ja lähti sintaansa röyhistäen kauemmas.
Lepakkopentu istahti omalle makuualuselleen ja ryhtyi tarmokkaasti putsaamaan turkkiaan. Hän puhdisti parhaiten tuuhean kaulaturkkinsa ja piti huolta, että se oli kiiltävä ja hyvännäköinen.
Pian kolli olikin jo valmis ja ponkaisi pystyyn. Hän kurkkasi taakseen ja näki Mäntyviiksen apeana omalla makuualusellaan. Kolli hymähti vahingoniloisesti ja lähti ulos.
Lepakkopentu seisoi nyt aukiolla ylväästi. Hän ajatteli olevansa tärkein kissa koko klaanissa. Yhtäkkiä joku tallasi kollin päälle, kirjaimellisesti! Tummanharmaa kolli päästi parahduksen ja hänen päälleen tullut kissa loikkasi ja sotkeutui tassuihinsa. Naaras rysähti maahan ja Lepakkopennun takapää jäin painavan soturittaren alle. Naaras pahoitteli ja yritti saada selkeästi tilanteesta selkoa.
“Murskaat minut typerys”, pieni kolli sihisi ärtyneenä ja ellei hän olisi ollut puolimurskattuna, hän olisi sivaltanut naarasta kuonolle piikinterävillä kynsillään. Valkea naaras nousi ylös vielä kerran pahoitellen. Lepakkopentu vain pyöräytti silmiään ja veti puutuneet takatassunsa kiinni muuhun kehoonsa. Hän alkoi pestä niitä voimakkain vedoin ja yritti saada niihin taas tuntoa.
“Jos menetän takatassuni, se on täysin sinun syytäsi senkin ylipainoinen katinkuvatus!” Lepakkopentu sihisi antamatta minkäänlaista myötätuntoa naaraalle.
*Ihan oma vikansa!* hän ajatteli katkerana.

//Höpö?

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin aukion laidalla väsyneenä. Leppävarjo oli lähtenyt Eloklaaniin vartiaksi. Minulla oli kova ikävä häntä. Viime kerran, kun näimme olimme riidelleet pahasti emmekä ehtineet sopia koko juttua. Minua harmitti niin paljon, ettemme olleet sopineet riitojamme mutta nyt oli näin ja sen kanssa oli elettävä. En tiedä miten edes onnistuimme riitelemään niin paljon ja niin tulisesti, että kipinät vain sinkoilivat ilmassa. Ehkä ensi kerran, kun vartioista osa tulisi käymään minulla kävisi tuuri ja kumppanini saapuisi heidän mukanaan. Olin äärimmäisen väsynyt päivän askareista mutta iltaa oli vielä jäljellä ja minun olisi syötävä jotain. Nousin hitaasti ylös istumasta ja ravistelin turkkiani. Lihakseni tuntuivat jäykiltä ja voimattomilta. Olimme rieppuneet ympäri reviiriä ja lisäksi käyneet harjoittelemassa yhdessä taistelua. Katseeni pyyhki leiriä hetken ennen kuin aloin laahustamaan kohti tuoresaaliskasaa. Haukottelin matkalla enkä siksi nähnyt mihin astuin. Kuulin hätkähdyttävän vinkaisun altani ja säpsähdin. Loikkasin taaksepäin ja tunsin, kun jotain sotkeutui käpäliini. Siinä kunnon rytäkässä, jonka olin saanut aikaan kellahdin kumoon mutta en nähnyt mitä toiselle kävi.
“Anteeksi!” henkäisin. Sekava tilanne sai väsymykseni katoamaan hetkeksi ja valppauden sen tilalle.
//Lepa?

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo: 31kp! + 12TaP –

Aaltosalama: 26kp! + 10TaP –

Jääviilto: 30kp! + 13TaP –

Lokkitassu: 46kp! + 20TaP – Soturin pisteet kasassa! Voit ansaita soturinimesi sodan jälkeen.

Varissulka: 47kp! + 17TaP –

Salamatassu: 25kp! + 10TaP –

Lätäkkötassu: 14kp + 5TaP –

Pyräkkäpiru: 14kp + 6TaP –

Kaamoskukka: 16kp + 7TaP –

Virtaviima: 5kp + 2TaP –

Tuimakatse: 10kp + 3TaP –

Kirjoittaja: Elandra

TARINAKIELTO!
Sota on päättynyt ja nyt tarvitsemme hieman aikaa selvittääksemme, mikä osapuoli sodan on voittanut. Tarinoiden lähettäminen on nyt siis toistaiseksi kielletty ja jokainen luvaton tarina tullaan ikävä kyllä poistamaan.
Kun ratkaisu on selvinnyt ja sodan lopetustarina kirjoitettu, blogista tulee löytymään lisäinfoa klaanien elämästä sodan jälkeen.

Kirjoittaja: Untuva

// TAISTELUTARINA

Taistelutanner vilisi silmissä etsiessäni uutta vastustajaa. Tuntui, että jokaista jäsentä koski saman aikaisesti jomottaen, ja samalla silti tuntui, ettei olisi ollut mikään vialla. Oli kuitenkin totuus, että aloin muuttumaan väsyneeksi, liikkeeni alkoivat muistuttamaan keskivertosoturia ja huomioni herpaantui täysin turhiin asioihin. Niinpä kiiruhdin syrjemmälle vetämään henkeä, jotta seuraava vastustaja ei saisi mitään armopaloja. Ihmettelin, kuinka sain olla rauhassa. Ehkä se johtui siitä, että jokaisella oli tassunsa täynnä muutenkin. Huomasin, kuinka kissoja raahattiin parantajan hoiviin jo, enkä voinut olla miettimättä minkälainen työmaa odottaisi, kun palaisimme kaikki leiriin. Kehossani oli naarmuja siellä täällä ja irronneita karvatuppoja näkyi ympärillä, mutten uskonut kenenkään vahingoittaneen kehoani sen pahemmin. Mitä pidempään olin paikallani, sitä enemmän naarmuja alkoi kirvelemään ja ne alkoivat ilmoittamaan polttavammalla jomotuksella itsestään. Päätin rykäistä itseni neljälle jalalle ja lähteä etsimään sitä miksi täällä oltiin.
Valkoinen kolli ilmestyi eteeni pysähtyen, melkein kuin hänet olisi pakotettu siihen töksähtämään, vaikka pysähdys oli muuten varsin sulava. Kollilla oli ruosteen värisiä merkkejä kasvoissa ja hännässä, tämän lisäksi korvakin oli saanut väriä. Eloklaanilaisen keltaisissa silmissä leiskui jokin, ja se jokin hyökkäsi kohti. Soturi vaikutti huomattavasti nuoremmalta, ja hänen taistelutaidoissaan ei ollut paljoa kehuttavaa. Pian keskikokoinen kissa huomasikin jäävänsä alakynteen, kun olimme ehtineet jo hetken ottaa mittaa toisistamme. Sähisten tuo taisteli, eikä ainakaan luovuttanut. Kenties pelkkä tarmo sai kollin pysymään taistelussa. Minä kuitenkin hieman jo väsyneenäkin jaksoin antaa toiselle kunnolla takaisin. Loikkasin tämän niskaan kiinni ja suorastaan retuutin eloklaanilaista hampaissani. Räpiköiden kissa yritti lopettaa toimeni – kuitenkin siinä onnistumatta. Riuhtaisten heitin soturin maahan ja olin lähtemässä tämän perään aikeinani iskeä tätä vatsaan, mutta toinen nousi salamannopeasti ylös ja samalla istumalta käänsi selkänsä lähtien pakoon. Murahtaen lähdin perään, eikä kolli ollut paljoa minua nopeampi. Sekametsässä tuo päätti paeta puuhun, mutta hän ei tiennytkään minun olevan ihan etevä kiipeilijä. Valkoturkkinen yritti kaikin voimin kivuta korkeammalle ja minä jahtasin hänen perässään kuin mitäkin pakoon yrittävää oravaa. Nopea lipsahdus yhdestä oksasta ja valkoisen ja ruosteen värinen sekamelska romahti ohitseni mätkähtäen maahan. Kovaääninen ulvaisu vihlaisi korviani, ja se herätti kollin eloklaanilaistovereiden huomion, sillä pian he olivat jo toista auttamassa.
”Se voi olla murtunut! Viedään Mehiläislento äkkiä syrjään!” eloklaanilainen jakeli kahdelle muulle ohjeita, jotka lähtivät kuljettamaan kollia poispäin taistelutantereelta. Mehiläislento piti toista etutassuaan hieman luonnottomassa asennossa ja ilmeestä päätellen mahtoi tehdä kipeää. Yksi eloklaanilaisista oli jäänyt puun alapuolelle vahtimaan ja minä kipusinkin alas hänen taisteluseurakseen. Kenties hän halusi myös samanlaisen käsittelyn.

KP-boosti käytössä