Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta naurahti kevyesti kuullessaan Kylmäliekin vitsailevan. Hän ei ollut kuvitellut harmaaturkkisen soturin osaavan moista, joten se oli todellakin positiivinen yllätys raidalliselle soturinaaraalle! Hän piti Kylmäliekistä koko ajan vain enemmän. Koskaan aiemmin Sulkavirta ei ollut päässyt näkemään, että savunharmaa kolli oli paljon muutakin kuin vain hiljainen hissukka, jolla ei ollut omaa ääntä lainkaan.
”Hmm… Etsitään jonkin eläimen laimea hajujälki ja seurataan sitä!” Sulkavirta ehdotti innostuen. Kylmäliekki kurtisti kulmiaan ja kallisti kysyvästi päätään.
”Ai.. Kyllä se käy, mutta miksi ihmeessä?” vanhempi kolli kysyi silmiään vilpittömänä räpytellen. Sulkavirta käsitti nopeasti, että oli käynyt suunnitelman läpi vain ja ainoastaan omassa päässään kertomatta siitä sen kummemmin Kylmäliekille.
”Jos kohtaamme partion Eloklaanin reviirillä, voimme kertoa seuranneemme sitä hajujälkeä. Silloin kukaan tuskin suuttuu meille rajan ylittämisestä”, Sulkavirta virnisti hyväntuulisesti ja viittoi Kylmäliekin jo perässään syvemmäs Eloklaanin reviirille. Harmaanruskean naaraan katse seilasi halki nummien, joita Eloklaanin reviirillä piisasi. Soturitar alkoi nopeasti haistella ilmaa, mutta kuten arvata saattoi, oli laimean hajujäljen etsiminen hänelle helpommin sanottu kuin tehty. Sulkavirran hajuaisti lieni yksi Kuolonklaanin surkeimmista, joten oli hyvä että hän löysi edes tuoreita hajujälkiä saalistaessaan.
”Tuota noin, taisin löytää pienen haasteen”, Sulkavirta naurahti ja katsahti Kylmäliekin suuntaan. Savunharmaa kolli oli keskittynyt haistelemaan ilmaa, mutta tämä käänsi kysyvän katseensa Sulkavirran puoleen:
”Niin?”
”Minusta tuntuu, että en minä löydä laimeita hajujälkiä. Hyvä että haistan edes partion, joka on kulkenut tästä ohi viimeksi”, Sulkavirta myönsi kiusaantuneesti irvistäen. Hän toivoi, että Kylmäliekin hajuaisti olisi hänen hajuaistiaan edes hieman parempi..

//Kylmä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleritassu oli ollut sukimassa turkkiaan oppilaiden pesällä, kun Kaamoskukka oli tupsahtanut paikalle ja kutsunut hänet mukaansa. Oppilas ei ollut odottanut kollin pyytävän häntä seuraansa enää tänä iltana, sillä he olivat olleet jo aiemmin päivällä taisteluharjoituksissa. Ei sillä suinkaan, että hän olisi valittanut – päinvastoin. Hän eli soturin huomiosta, ja juuri nyt hän tunsi olevansa taas elossa enemmän kuin koskaan.
Kaamoskukka oli johdattanut hänet soturien pesään. Matkalla tänne kolli oli napannut leirin sisäänkäynnin tuntumasta joltakin kaiketi siivouksen yhteydessä lojumaan unohtuneita piikkejä. Hilleritassu oli aluksi ihmetellyt, mitä varten Kaamoskukka tarvitsi piikkejä, kunnes he olivat saapuneet tämän veljen, Pyräkkäpirun, vuoteen luo, ja ajatus oli valjennut hänelle. Klassikko jekku – Kaamoskukalla oli makua!
Hilleritassu hiipi Kaamoskukan ojentamien piikkien kanssa tämän veljen nukkumapaikan ääreen, vilkaisi vaivihkaa lapansa yli pesän suulle varmistaakseen, ettei jekun kohdetta näkynyt, ja ryhtyi sitten piilottamaan piikkejä sammalten sekaan. Hän peitteli tekonsa jäljet huolella, jotta Pyräkkäpiru ei tajuaisi kepposta ennen kuin ehtisi langeta siihen, ja kääntyi sitten Kaamoskukan puoleen.
”Mestarillista työtä, vaikka näin itse sanonkin”, oppilas virnisti tyytyväisenä. ”Olen oppinut parhaalta.” Hän siristi silmiään Kaamoskukalle edelleen virnuillen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi uneksinut. Kaamoskukan kanssa vietetty vapaa-aika oli hänen unelmiensa täyttymys!

//Kaamos?

Kirjoittaja: Aura

Sulkavirran kysymys Eloklaanin reviiristä hätkähdytti. Mitä Sulkavirta oikein tarkoitti? En ollut varma uumoilinko oikein, ehdottiko naaras Eloklaanin reviiriin tutustumista? Syvennyin miettimään naaraan kysymystä. Taistelua lukuunottamatta olin ainoastaan tyytynyt katselemaan Kuolonklaanin puolelta Eloklaania. Se olisi ollut rajarike, jos olisin käynyt tutustumassa mitä toiselta puolelta löytyy. Nyt tilanne oli kuitenkin erilainen, sillä osa Kuolonklaanin sotureista asui Eloklaanin reviirillä ja Eloklaani oli meidän klaanin vallan alla. Olisiko se siis niin iso rike käydä hieman tutustumassa? Uteliaisuuteni Eloklaania kohtaan oli viime aikoina kasvanut ja todella tahdoin käydä katsomassa, mitä toiselta puolelta löytyi..
“En ole, oletko sinä?” naukaisin Sulkavirralle ja hymyilin pienesti. En olisi yllättynyt, vaikka Sulkavirta olisi käynyt lukemattomia kertoja vihollisklaanimme reviirillä.
“En tarpeeksi. Kerta sinä kaipaisit seikkailuja, niin seuraa minua! Minä näytän sinulle mistä niitä löytää”, harmaanruskeaturkkinen naaras naukaisi iloisesti ja korvani nousivat pystyyn. Olin todella utelias näkemään mitä toisella puolella oli ja kerta Jääviiltokaan ei ollut katsomassa perääni, kuka minua estäisi? Ei kukaan! Lähdin tassuttelemaan Sulkavirran perässä iloisesti hölkötellen. Rajamerkit löyhkäsivät nenääni vahvasti ja nostelin varovaisesti käpäliäni päästessäni Eloklaanin reviirille. Olemukseni ei kuitenkaan ollut erityisen jännittynyt, vaan enemmän utelias ja hyväntuulinen. Noniin, mitähän seuraavaksi, ajattelin uteliaana ja katsahdin vaihteeksi klaanitoveriini. Olisiko Sulkavirralla jonkinlainen suunnitelma tähän retkeen?
“Mitä sitten? Minne jatkamme tästä? Heh, toivottavasti me emme törmää Jääviiltoon, siitä kohtaamisesta tulisi.. jäinen”, naukaisin hieman vitsaillen ja hymyilin varovaisesti. Oli pienoinen uhka vitsailla Jääviillon kustannuksella, sillä tiesin, että veljeni ei sulattaisi sitä. Tunsin jo pistoksen sydämessäni, Jääviilto oli aina niin hyvä minulle ja ajatteli parastani.. Noh, ainakin sukumme parasta. Tai ainakin sitä mikä olisi hänelle paras.

//Sulkkis??

Kirjoittaja: Elandra

Aaltosalama: 5kp –

Hiljaisuuspentu: 21kp! – Oppilaan pisteet ja pentuna kirjoitetut tarinat kasassa! Mikäli oikein ymmärsin, oli aikeenasi nimittää Hiljaisuuspentu vasta Höyhenhallan pentujen jälkeen, joten sovitaan mestari kun se on ajankohtaista.

Rosmariinipentu: 8kp –

Pyräkkäpiru: 4kp –

Lepakkopentu: 23kp! –

Tuhkajuova: 11kp –

Kaamoskukka: 34kp! –

Susitassu: 23kp! –

Kirjoittaja: Aura

Viikseni värähtelivät innostuksesta, kun Kamomillapentu loikkasi niskaani. En pitänyt erityisemmin taisteluleikeistä, joten pyristelin nopeasti pennun alta pois ja hain taas jalansijaa käpälilläni. Katsoin Kamomillapentua suoraan silmiin hyväntuulisena ja väläytin naaraspennulle veikeän hymyni. Pentu vaikutti minusta todella mukavalta kissalta. Pidin pennuista erityisen paljon, koska he tuntuivat olevan niin selkeitä eikä heidän sanoissaan ollut piilomerkityksiä. Olin oppinut sen, että erityisesti aikuiset kissat olivat hyviä kiertelemään sanoissaan ja he harvoin tarkoittivat sitä, mitä sanoivat. Minusta sellainen oli outoa eikä sopinut minun ajatusmaailmaani sitten lainkaan. Minä tarkoitin sitä mitä sanoin. Minusta oli kummallista, että pitäisi sanoa jotain kivaa vain, jotta se olisi kohteliasta. Sehän olisi valetta enkä minä tosiaankaan halunnut valehdella kenellekään. Sehän olisi todella rumaa! Kamomillapentu meni houkuttelemaan emoaan mukaan leikkiin ja ilahduin. Piilonenhan oli ihan paras leikki! Naaras ei kuitenkaan halunnut leikkiä, vaan tarjoutui opettamaan taisteluliikkeitä. Iloinen ilmeeni vaihtui hieman pettyneeseen ja sen huomasi. En pitänyt taisteluliikkeiden opettelusta, vaan tahdoin tehdä jotain rauhallista.
“Joo!! Näytä minulle jokin siisti taisteluliike, emo!” Kamomillapentu kiljaisi innoissaan ja hymyili.
“Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, vastasin ja ravistelin päätäni. Kamomillapentu polkaisi jalkaa itsepäisesti.
“Minä tahdon, että emo näyttää taisteluliikkeitä. En tahdo kuulla tarinaa!” naaraspentu miukaisi itsepäisenä ja yritti loikata emonsa hännän kimppuun. Minä tuijotin pentua takaisin, en aikonut pyörtää minun päätöstäni.
“Taisteluliikkeet ovat ihan tyhmiä, minä en tahdo taistella. Tehdään jotain muuta”, kinasin vastaan ja suuret korvani heilahtivat ravistellessa päätäni. Kamomillapentu saisi luovuttaa.
“Älkäähän nyt kinatko”, Höyhenhalla rauhoitteli tilannetta lempeällä äänellä ja sukaisi tyttärensä selkää rauhallisesti. En vastannut valkoturkkiselle naaraalle mitään, odotin vain että Kamomillapentu luovuttaisi.
“Minähän voin kertoa teille tarinan ja voimme harjoitella taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” naaras ehdotti lempeällä ja sovittelevalla äänellä. Nyökkäsin, se sopi minulle mainiosti! Minä rakastin tarinoiden kuuntelua yli kaiken ja Höyhenhallalla olisi varmasti loistavia tarinoita kerrottavana.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, naukaisin vanhemmalle soturille, joka kohotti kulmaansa hieman kysyvänä. En ymmärtänyt mitä naaras tarkoitti. Liian epäselvää, ajattelin.

“Näinkö, Loiskevarjo?” kysyin mestariltani, kun olin pudottautunut vaanimisasentoon. Loiskevarjo nyökkäsi minulle kannustavasti.
“Aika hyvä vaanimisasento puoliveriseltä”, kolli maukaisi minulle ja siirsi hieman tassuani, jotta asentoni olisi vielä parempi. Taas, en ymmärtänyt mikä siinä puoliverisyydessä oli niin kovin ihmeellistä. Pidin suurinta osaa kissoja outona ja minusta tuntui väliltä siltä, että olin aivan yksin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minua ja minä en ymmärtänyt muita. Muut kissat olivat liian epäselkeitä ja -loogisia minun makuuni. Puoliverisyys oli yksi asia mitä en vain ymmärtänyt. Minä olin aiemmin vuotanut verta ja se oli näyttänyt aivan samalta, kuin muiden kissojen veri. Mitä ihmeen väliä sillä oli, vaikka emoni emo oli ollut erakko. No ei sitten yhtään mitään väliä! Siksi en ymmärtänyt miksi muut kissat jaksoivat vouhottaa siitä. En kuitenkaan kysynyt Loiskevarjolta, koska kysyminen tuntui turhalta. En minä kuitenkaan voisi ymmärtää mitä toinen haki sillä puoliverisyydellä. Ehkä minun ei tarvitsisikaan ymmärtää.
“Kiitos, Loiskevarjo! Mitä minä teen seuraavaksi?” kysyin mestariltani uteliaasti ja räpäytin jäänsinisiä silmiäni. En uskaltanut kysyä Loiskevarjolta mitään siitä, että todellako hän oli miettinyt, että minä en saisi soturinimeäni. Kaamoskukka oli vannonut, että en saisi kertoa siitä kenellekään. Mutta Loiskevarjohan tiesi siitä jo, joten..? No, sama se, ajattelin. Olin jo luvannut Kaamoskukalle ja en voisi pettää sitä. Kaiken lisäksi kolli vaikutti niin siistiltä! Hänellä oli paljon arpia sun muita turkissaan, ne olivat kyllä minun makuuni jopa hieman pelottavia..
“Sitten sinä lähdet saalistamaan. Katson ovatko taitosi siinä kehityksessä missä niiden pitäisi olla. Minä katselen sinua hieman kauempaa”, vanhempi kollikissa nyökkäsi ja antoi minulle luvan lähteä saalistamaan. Loikkasin pystyyn ja lähdin jäljittämään hiirtä. Olin saanut siitä hajujäljen mestarini puhuessa ja minulta olikin mennyt osa kollin sanoista ohi. Ainoa mitä minä muistin oli, että olin saanut saalistaa. Keskustelut muiden kissojen kanssa tuntuivatkin usein hankalilta, sillä harvoin jaksoin keskittyä muiden sanomisiin. Itse kyllä tykkäsin höpöttämisestä, mutta kuunteleminen oli aika usein turhan tylsää. Olinkin saanut muilta huomautuksia, että minä puhuin päälle. Askelsin metsässä pienillä askelilla ja nautin siitä tunteesta, kun ruohikko osui anturoihini. Se tuntui minusta kivalta. Hiekalla tassuttelu sen sijaan tuntui ihan hirveältä ja siitä syystä välttelin alueita, mistä saatoin löytää hiekkaa. Miten kukaan kissa ikinä saattoi kestää sitä tunnetta, kun hiekka rapisi vasten anturoita? Värähdin pelkästä karmaisevasta ajatuksesta ja pieni haukotus pyrki kidastani ulos. Kun pääsin tarpeeksi lähelle hiirtä, hiljensin vauhtia ja laskeuduin vaanimisasentoon. Pieni harmaanruskea saaliseläin söi pähkinöitä pensaan juurella. Minua jopa hieman suretti saalistaa, sillä nuokin olivat eläimiä, kuten minä! Minä olin vain isompi tapaus. Ehkä jos en saalistaisi tätä yksilöä, hänestäkin kasvaisi iso? Loiskevarjo oli kuitenkin pyytänyt minua tuomaan saalista ja olin luvannut. Entä jos en löytäisi mitään muuta? Loikkasin hiiren kimppuun ja katkaisin pienen eläimen niskat yhdellä puraisulla. Veri valahti suuhuni ja laskin hiiren maahan. Inhosin sitä tunnetta, kun lämmin veri purskahti suuhuni. Se tuntui turhan kuumalta näin valmiiksi lämpimänä päivänä. Riittäisiköhän tämä Loiskevarjolle? Muistelin aiempaa keskustelua, mutta en muistanut oliko kolli pyytänyt tuomaan useampaa saalista. Ei se varmaan olisi niin tarkkaa, kai? Tassuihini särki jo valmiiksi ja minua väsytti. Tahdoin takaisin leiriin lepäämään. Ehkä Höyhenhalla voisi jopa kertoa uuden tarinan? Muistelin hyvällä eilistä, jolloin Höyhenhalla oli kertonut minulle ja tyttärelle Kamomillapennulle varsin hauskan tarinan seikkailuistaan. Pidin Höyhenhallasta ja Kamomillapennustakin, mutta en pitänyt siitä, että Kamomillapentu halusi leikkiä taisteluleikkejä. Ehkä pyytäisin naarasta leikkimään jonain päivänä taas piilosta, se ainakin oli ollut hauskaa. Nappasin jo hieman kylmettyneen hiiren leukoihini ja lähdin etsimään Loiskevarjoa. Olin aika kelpo jäljittäjä ja sain napattua ilmasta kollisoturin tutun hajujäljen. Päivä oli ihanan aurinkoinen, vaikka olikin turhan kuuma saalistamiseen. Toivottavasti Loiskevarjo voisi viedä minut myöhemmin illalla saalistamaan eikä tarvitsisi enää tällä säällä huhkia.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Istuin Hehkulammen rannalla ja suin ah niin “rakkaan” kumppanini Hämärähallan turkkia. Minua ärsytti, eikö naaras osannut pitää turkkiaan lainkaan siistinä? Että naaraat olivat sitten typeriä! Hämärähalla saisi ottaa Hilleritassusta mallia. Oppilaani turkki oli aina niin siistinä, sain olla leopardikuvioisesta kollista ylpeä. Sen sijaan kumppanini tuntui olevan varsin toivoton tapaus. Olimme nykyään julkisesti kumppanit, joten naaraan olisi opittava käyttäytymään arvokkaasti.
“Milloin sinä opit pitämään turkkisi siistinä?” tiuskaisin naaraalle ärsyyntyneenä ja kiskaisin kepin naaraan niskaturkista turhankin voimalla pois. Hämärähallan suusta pääsi pieni, avuton vinkaisu. En kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Naaraiden kuului kestää kipua.
“Anteeksi, en minä tarkoittanut! Voisinko minä tehdä jotain sinun hyväksesi? Rakastan sinua, Kaamoskukka! Ihan todella rakastan, en halua olla ärsyttävä”, naaras naukaisi hädissään ja sukaisi minua muutaman kerran poskeen huolestuneena. Hämärähallan käytös todella tympi, vaikka nautinkin siitä, että toinen oli aivan täysin minun omani. Naaras tekisi mitä tahansa minun hyväkseni ja se teki tästä tilanteesta täydellisen. Sen takia jaksoinkin olla niin ällöttävän rakastunut aina välillä. Jos Hämärähallasta ei olisi minkäänlaista hyötyä, olisin heittänyt toisen elämästäni jo aikoja sitten pois. Oikeastaan, en olisi edes avannut naaraalle ovea elämääni.
“Häiritset turkkini sukimista, olisit joskus edes hetken hiljaa. Saisit olla kiitollinen siitä, että olen sinun kumppanisi. Kukaan muu ei sinua huolisikaan, tuollaista hölösuuta”, tuhahdin äkäisenä ja jätin vastaamatta Hämärähallan kysymykseen. En kaivannut juuri nyt mitään, ehkä ainoastaan Hilleritassun seuraa. Kolli oli ainoa, kenen seura oli oikeasti hyvää. Ehkä Pimentovarjon seura oli myös hyvää, mutta en pitänyt siitä kuinka Salamatassu tuntui olevan hänen suosikki. Se paikka kuului minulle ja aioin ottaa sen takaisin. Minä olin paras, minua kuului arvostaa. Minä ansaitsin kaiken rakkauden, koska rakkaus merkitsi minulle sitä, että muut olivat valmiina tekemään minun hyväkseni jotain. Antamaan sitä minä minä halusin. Ja oikeastaan, oli jotain mitä minä Hämärähallalta todella tahdoin. Nimittäin pentuja. Kuolonklaani tarvitsisi minun jälkikasvuani. Kasvattaisin pentuni kurilla minun alaisikseni ja pitäisin huolen, että he kunnioittaisivat minua. Minä en todellakaan hyväksyisi pennuiksini ainuttakaan niskuroijaa. Hämärähallan luonne oli turhan pehmeä ja nössö, joten minun pitäisi kasvattaa pennut yksin. Tosin, Hämärähallan luonne oli täydellinen kumppanille. Nöyrä ja pienellä koulutuksella naaras nykyään piti myös kuononsa ummessa. Kenties he voisivat oppia myös jotain Hilleritassulta. Olinhan niin kiireinen, että tarvitsisin pentuvahdin enkä antaisi kyllä kenen tahansa katsoa pentujeni perään. Oppilaani olisi siihen tehtävään oikein passeli valinta. Mikäli Pimeyden metsä kiroaisi minut kelvottomilla pennuilla, saisi Hämärähalla pitää niistä huolen. Vaikka olin kyllä ajatellut, että voisin hankkiutua niistä eroon omin tassuin, mutta en ollut varma miten se onnistuisi.. En halunnut ongelmia itselleni. Sellaiseen minulla ei ollut varaa. Tahdoin pitää maineeni puhtoisena ja kiiltävänä, kuten turkkini oli. Vaikka en täysin ymmärtänyt mitä väärää olisi hankkiutua virheellisistä kappaleista eroon. Voisin aina saada uusia pentuja niin halutessani.
“On jotain mitä minä haluan. Minä haluan pentuja ja mahdollisimman pian”, naukaisin naaraalle hieman lempeämmällä ja huomasin soturittaren innostuvan välittömästi. Hämärähalla kyllä välitti pennuista, sen olin huomannut.
“Oi, pentujako? Sehän on, sehän olisi ihanaa, rakas! Meillä olisi oma pieni perhe. Olen haaveillut omasta perheestä koko ikäni, vanhempani kun kuolivat minun ollessani pikkuinen pentu. Totta kai me hankimme pentuja, rakkaani! Mitä vain sinulle”, Hämärähalla henkäisi ja heittäytyi selälleen ihailemaan pilviä. Minusta naaraan into oli typerää. Pentujen hankkiminen ja kasvattaminen oli vakavaa touhua. Onneksi naaraalla oli minut, en antaisi tuon kasvattaa pentuja huonolla tapaa. Ah, Kuolonklaani oli kyllä maailman onnekkain klaani omistaessaan minut soturina, ajattelin tyytyväisenä.
“Rakas, minä tiesin, että voisin luottaa sinuun. Olet mitä parhain kissa, siis tietenkin kun olen kumppanisi ja teen sinusta parhaimman”, naukaisin maireana ja sukaisi toista varovaisesti käpälään. En antaisi naaraan suistua turmioon.

“Väistä, sinä olet tielläni!” sähähdin ruipelolle oppilaalle ja tuuppasin toisen tahallani kumoon. Henkäystähti oli määrännyt minut saalistuspartioon ja olin saanut parikseni Susitassun. En ymmärtänyt miten oppilas oli edes elossa. Olin juuri palannut Hilleritassun kanssa taisteluharjoituksista ja sen takia tuntuikin niin typerältä lähteä heti partioimaan. Katselin oppilasta silmät sirrillään. Kolli oli säälittävän pienikokoinen, mutta toisella oli kuitenkin hillittömän suuret korvat. Ne saivat Susitassun näyttämään todella typerältä. En kehtaisi näyttäytyä ulkona, jos näyttäisin tuolta. Mittailin kollia katseellani ja siristin uudelleen silmiäni.
“Ai, anteeksi Kaamoskukka! Mutta etkö sinä olisi voinut kiertää minut, täällähän on paljon tilaa”, Susitassu kysyi iloisesti. Typerän ulkonäkönsä lisäksi toinen taisi olla myös typerä? Miten Henkäystähti edes viitsi pitää tämänlaisia kissoja joukossaan, noloa. Onneksi minä en ollut saanut oppilaakseni tälläistä toivotonta tapausta. Minulla olikin ollut tylsä päivä ja olin aika ärtynyt, sillä tuoresaaliskasassa ei ollut lainkaan myyriä ja mieleni oli tehnyt tasan vain myyriä. Kerta kukaan ei ollut näkemässä, päätin höykyttää kollia oikein olan takaa. Halusin saada Susitassun tuntemaan itsensä mitättömäksi kuin pieni hiiri, sillä sitä toinen oli.
“Jos ajattelit olla yhtä hiirenaivo lopun elämääsi, et tule pääsemään mihinkään. Sitä paitsi minä kuulin, että Loiskevarjo aikoo kysyä Henkäystähdeltä voiko sinut pitää koko elämäsi ajan oppilaana, joten kannattaa varautua”, naukaisin toiselle viekkaalla äänellä ja henkäisin huolestuneena. Esitin totta kai, mutta kolli vaikutti olevan tarpeeksi hölmö uskoakseni minun jokaisen sanani. Susitassu pyllähti maahan istumaan huolestuneena ja toisen korvat lerpahtivat sivuille.
“Mitä, eihän niin voi tehdä! Vai voiko oikeasti? Ja ei minulla ole hiiren aivoja, vaan kissan. Minä en ymmärrä, mitä sinä haet takaa?” kolli naukaisi huolestuneella äänellä ja näytti pohtivalta. Minun teki mieli nauraa, Susitassu todellakin oli aivan naurettava tapaus!
“Kyllä voi, olen kuullut kissasta, joka oli oppilas koko ikänsä, koska häntä pidettiin niin typeränä. Mutta huoh, hyvä on. Minä autan sinua, koska olen kiva kissa ja oikeastaan paras. Se mestarisi on pilipalisakkia, pakko sanoa. Mutta autan sinua vain yhdellä ehdolla ja se ehto on, että sinä et kerro tästä kenellekään.. Jos kerrot, niin se tuo huonoa onnea soturiudellesi enkä sitten myöskään auta sinua” uhkasin toiselle ja katsoin toista tuimasti. Susitassu nousi ylös ja kurottautui katsomaan minua.
“Okei, Kaamoskukka! Sinä olet tosi kiva, kun tahdot auttaa minua. Mitä minun pitää tehdä?” Susitassu kysyi minulta iloisemmalla äänellä ja rapsutti kylkeään takatassullaan. Tämähän oli aivan liian helppoa hommaa!
“Hm, ihan ensimmäiseksi sinun täytyy saalistaa minulle. Katsos siten minä voin mitata taitojasi saalistajana ja miettiä mihin täytyy tehdä parannuksia. Etsi minulle ainakin myyrä, mutta tuo mahdollisimman paljon saalista”, käskytin Susitassua, joka nyökkäsi kömpelösti ja lähti etsimään saalista. Itse istahdin alas ja aloin sukimaan turkkiani. Minä inhosin saalistamista enkä tasan alentuisi tekemään sitä itse. Susitassu voisi hoitaa sen puolestani ja sitten nappaisin saaliit kollilta, ja veisin ne itse leiriin. Helppoa kuin mikä, naurahdin itsekseni.

Matkalla leiriin suustani roikkui kaksi hiirtä ja erityisen pulska myyrä. Susitassulle olin jättänyt vain yhden hiiren kannettavaksi. Ei kukaan muutenkaan olettaisi, että tuonlainen kissa osaisi saalistaa. Enemmänkin kolli näytti saaliilta ja siltä, että päätyisi hetkenä minä hyvänsä pedon saaliiksi. Heikko mikä heikko, ajattelin. Laskin saaliseläimet tuoresaaliskasaan ja kohotin kuonoani. MIssähän se Hilleritassu mahtoi oleilla? Heilautin hännälläni hyvästit partion muille jäsenille ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Kun kurkistin oppilaiden pesään, näin Hilleritassun sukimassa turkkiaan omilla sammalillaan.
“Erinomaista työtä, Hilleritassu”, naukaisin virnuillen ja iskin oppilaalleni silmää. Huomatessani minut kolli nousi nopeasti pystyyn ja kohotti häntäänsä.
“Kiitos, Kaamoskukka. On tärkeää näyttää hyvältä ja siistiltä, eikö?” leopardilaikukas kissa naukaisi hakien minulta hyväksyntää sanoillaan. Olin mahdottoman ylpeä toisesta, toinen oli niin kunnollinen ja kelvollinen kissa. Partion ajan minä olin miettinyt jotain hauskuuksia iltapäivälle. Harjoittelu oli päivästä toiseen niin puuduttavaa ja kaipasin toimintaa. Siispä olin keksinyt, että voisimme hieman jekuttaa Pyräkkäpirua. Kolli oli minulle niin rakas velikulta, mutta ah, niin tylsä joskus!
“Tulehan, keksin jotain”, naukaisin oppilaalleni matalalla äänellä ja peruutin oppilaiden pesästä takaisin aukiolle. Hilleritassu seurasi minua kuuliaisesti perässään ja katsoi omiin silmiini silmät säihkyen.
“Minne me olemme menossa, harjoittelemaan varmaan?” oppilaskissa naukaisi ja hymyili minulle. Pudistin päätäni ja kumarruin oppilaan tasolle.
“Me menemme pitämään hauskaa. Pidän hauskaa vain harvojen ja valittujen kissojen kanssa, mutta sinä vaikutat kissalta, joka osaa todella pitää hauskaa ja heittää tylsät velvollisuudet nurkkaan. Olenko oikeassa, hm?” kuiskutin Hilleritassun korvaan ja lähdin Hilleritassu perässäni soturien pesän puolelle. Ensimmäiseksi pitäisi vain löytää piikkejä. Pälyilin ympärilleni varmistaakseni, että tabbykuvioinen kissa ei ollut pesässä. Pyräkkäpiru kokisi kyllä yllätyksen, hah! Olisi pidettävä huoli, että näkisin veljeni ilmeen. Nappasin sisäänkäynnin viereltä muutaman piikin. Oletin että ne olivat unohtuneet petejä vaihtaneilta kissoilta, täydellistä.
“Katso, tuo tuolla on Pyräkkäpirun sammalpeti. Arvaatkos jo mitä me olemme menossa tekemään?” kysyin oppilaaltani viekkaasti ja Hilleritassu nyökytteli päätään innostuneena. Ojensin piikit oppilaalle ja lähdin hiipimään kohti Pyräkkäpirun petiä. Olisi pidettävä kiirettä, ettei kolli ilmestyisi vain kesken kaiken paikalle!

//Hilleri? 😉

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Taas kerran väsymys oli vahvasti läsnä, kun raahauduin ulos paahtavan kuumasta ja nihkeästä sotureiden pesästä. Pesän ilma oli niin tukahduttavaa, että pääaukiolle päästyä tuntui kuin olisin saapunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Leirin pääaukiolla ilma oli huomattavasti raittiimpaa kuin pesässä, jossa se ei juurikaan päässyt vaihtumaan.
Vedin keuhkoni täyteen raitista ulkoilmaa ja astuin sivuun pesän sisäänkäynniltä tehdäkseni tilaa perässäni ulos astelevalle Varissulalle. Ilokseni poikani jättäytyi minun seuraani oma-aloitteisesti. Tummaturkkinen kollikissa käveli ohitseni ja otti paikan oikealta puoleltani. Hän istuutui vierelleni ja tervehti minua päätään nyökäyttäen.
”Huomenta, Varissulka”, nau’uin ja avasin suuni isoon haukotukseen.
”Huomenta”, kolli tervehti matalalla äänellä. Pieni pilke hänen silmäkulmassaan kertoi, että kollilla oli jotain mielen päällä. Soturi näytti tavallista tyytyväisemmältä, aivan samalta kuin silloin soturinimityksensä jälkeen.
”Onko jotain sattunut?” kysyin ikään kuin ohimennen, tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa. Varissulka oli pennuistani ainoa, jonka asiat minua oikeasti kiinnostivat – siis muutkin asiat kuin ne, jotka liittyivät soturiuteen.
”Itse asiassa on”, kollikissa myhäili ja paransi ryhtiään. Kiinnostukseni heräsi viimeistään nyt ja kohtasin taas poikani harmaan katseen.
”Voin kertoa sinulle lisää kävelyllä, jos se sopii”, Varissulka jatkoi sitten neutraalimmalla äänellä ja loi minuun kysyvän katseen.
”Se sopii”, tokaisin päätäni nyökytellen ja nousin ylös. Poikani tapansa mukaan antoi minun mennä ensin, aivan kuten olin hänelle opettanut: vanhemmat ja arvostetummat kissat kulkivat nuorempien edellä. Tassutin häntä pystyssä ryhdikkäästi aurinkoisen aukion halki kohti piikkihernetunnelia. Sen edustalla seisoivat vartiossa Sähkötuho ja Tattihalla. Katsahdin vuorotellen molempia sotureita silmiin, ja he antoivat meille tietä päästäen meidät ulos leiristä. Leirin sisäänkäynnin jatkuva vartiointi oli kuolonklaanilaisille jo arkipäivää. Harva enää kapinoi uusia sääntöjä vastaan, sillä klaani oli todennäköisesti ymmärtänyt niiden tärkeyden. Vihollinen vaani meitä yhä klaanissamme.

Kävelimme Varissulan kanssa peräkkäin jonkin matkaa aivan täydessä hiljaisuudessa. Jalkani johdattivat meitä kohti Hehkulampea.
*Voisimme pulahtaa veteen paluumatkalla*, ajattelin hiljaa mielessäni. Aurinko porotti jo melko korkealta taivaalta. Se tuntui suorastaan paahtavan hopeista turkkiani, enkä osannut edes kuvitella kuinka kuuma Varissulalla oli tumman turkkinsa kanssa. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Kivikukkula häämötti edessämme. Emme olleet menossa kukkulalle, vaan ajatuksenani oli kiertää Hehkulampi ja kulkea kohti Eloklaanin rajaa. Voisimme ihan hyvin tarkastaa hieman rajoja kävelymme aikana. Koskaan ei voinut olla liian valppaana vihollisten varalta.
”Sinulla oli jotain kerrottavaa”, rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin takanani kävelevää kollisoturia. Varissulan katse oli kääntynyt jonnekin kaukaisuuteen, mutta avattuani suuni hän kohdisti sen nopeasti minuun.

//Varis?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkopentu avasi silmänsä, mutta ei nähnyt mtään. Kolli yritti räpytellä silmiään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän alkoi hätääntyä, mutta yritti peittää sen parhaansa mukaan.
Kolli nousi pystyyn ja hieroi tassullaan naamaansa, jos jotain olisikin hänen silmissään, ja se olisi syy hänen näkökykynsä katoamiselle. Mutta vaikka kuinka kovaa kolli yrittikin hangata, mitään ei tapahtunut. Hän kuitenkin tajusi, ettei ollut sokea sillä hän näki tassunsa.
“Missä ihmeessä minä olen”, hän mumisi ja katseli ympärilleen hämmennyksen vallassa. Kollilla ei ollut hajuakaan siitä, missä hän oli ja miten hän oli sinne päätynyt. Hänestä tuntui kummalta ja yhtäkkiä paikalle alkoi saapua kirkkaita ja valoisia kissojen hahmoja. Ne ympäröivät kollin hitaasti ja hän katseli näitä hiljaa.
“Mitä haluatte?” kolli ärähti, kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Kissat katsoivat toisiaan hiljaa ja katsoivat sitten tummaan kolliin.
“Käytöksesi on törkeää etkä osaa kunnioittaa muita. Olemme tulleet rankaisemaan sinua teoistasi ja käytöksestäsi”, kissoista lähin sanoi vahvalla äänellä.
Lepakkopentu siristi silmiään ja kyyristyi valmiina hyökkäykseen. Kuitenkin kissoja oli niin paljon, että hän säikähti ensimmäistä hyökkäystä ja hätkähti valvemaailmaan.
“Typerää”, hän tuhahti ja nousi ylös pesemään turkkiaan. Kollia ei jäänyt enää millään lailla kaivertamaan hänen unensa, sen sijaan hän mietti, missä kaikki muut pennut olivat.
Lepakkopentu hiippaili kevein askelin ulos ja huomasi muiden pentujen tekevän kukin jotain. Kolli tuhahti hiljaa.
“Olisimpa jo oppilas. Olisi niin paljon enemmän tekemistä eikä aina niin tylsää”, hän mumisi.
“Ei sinun oppilasnimityksiin kauaa voi kestää”, Mäntyviiksi – joka oli juuri tullut kollin vierelle – naukaisi.
“Toivottavasti”, Lepakkopentu murahti “en jaksa odottaa turhia kuita. Olisin valmis jo nyt. Jos Henkäystähti ei pistä töpinäksi jo pian niin lupaan, että ersytän jokaista kissaa koko klaanissa.”
“Silloin nimitystäsi lykättäisiin vain entistäkin enemmän”, Mäntyviiksi totesi. Pientä kollia ärsytti. Ei se, että hän joutuisi odottaa kiltisti tai se, että hän ei saisi ärsyttää kaikkia odotellessa, vaan se, että Mäntyviiksi oli täysin oikeassa.
“Mmh. En ymmärrä miksi koskaan halusit ryhtyä hoitamaan orpopentuja. Et enää tee kiinnostavia juttuja, kökötät vain pentutarhalla”, Lepakkopentu sihahti.
“Se oli minun päätökseni, ja etkö ole kiitollinen, että edes sait kasvatusta?” Mäntyviiksi vastasi rauhallisesti ja lähti paikalta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Lepakkopentu raahasi oravaa pentutarhaan ja Hiljaisuuspentu pörräsi hänen ympärillään. Lepakkopentu oli useaan kertaan kieltäytynyt jakamasta, mutta se ei vain selkeästi uponnut toisen kollin tajuntaan.
“Minä haluan kyllä tuon kohdan!” Hiljaisuuspentu ilmoitti osoittaen pöyheällä hännällään oravan kylkeä, “Se näyttää niin mehevältä!”
“Kuinka monta kertaa joudun sanomaan, ettet saa tätä oravaa! Et edes pienen pientä palaa! Et saa edes tähteitä! Jätä minut vain rauhaan!” Lepakkopentu ärjyi.
“Lepakkopentu, opettele jakamaan. Tuo on hyvin epäkohteliasta ja itsekästä käytöstä”, Mäntyviiksi puuttui peliin.
“Niin juuri! Muukin klaani täytyy ruokkia ja minä kuulun muuhun klaaniin. Haluan palan oravaa ja sen minä myös saan”, Hiljaisuuspentu naukui itsevarmasti. Lepakkopentu mulkaisi kollia.
“Kun minusta tulee soturi, ei vaan kun minusta tulee päällikkö, kaikkien täytyy metsästää oma riistansa ja mikäli joku muu ei suostu itse syöttämään sinua, kun et itse voi ruokaasi hankkia, näännyt!” tummanharmaa pentu julisti ärtyneesti ja heilautti lyhkäistä häntäänsä.
“Tuo on aivan kamala idea!” Mäntyviiksi henkäisi. Lepakkopentu pyöräytti silmiään.
“Ehkäpä, mutta ainakin antaisin pentujen halutessaan metsästää oman riistansa!” kolli ilmoitti.
“Tuskimpa vain. Se on soturilakia vastaan”, Mäntyviiksi tokaisi ja näpäytti Lepakkopennun nenää hännänpäällään.
“Millä tavalla?” kolli vänkäsi.
“Pennusta voi tulla oppilas vasta 6 kuun iässä”, naaras naukaisi.
“Mutta pennut olisivat pentuja. He saisivat lähteä sotureiden valvonnassa ulos etsimään riistansa itselleen”, Lepakkopentu julisti.
“Saa nähdä tuleeko sinusta koskaan edes klaaninpäällikköä. Minä en nimittäin ainakaan tee sinusta minun varapäällikköäni”, Hiljaisuuspentu otti nyt puheenvuoron.
“Miten niin sinä et tee se on sinä et tekisi. Ei sinusta koskaan tule klaaninpäällikköä”, Lepakkopentu haastoi.
“Kylläpäs tulee. Ja silloin kun tulee, teen sinusta ikuisen oppilaan!” Hiljaisuuspentu julisti vihaisesti.
“Et uskaltaisi. Repisin sinulta korvat päästä!” Lepakkopentu huusi ja astui vatoittavasti eteenpäin. Mäntyviiksi heilautti häntänsä kahden pennun väliin.
“Suut suppuun ja syökää. Jos kuulen täältä pihahdustakaan koko ruokailun aikana, olette arestissa pesässä kaksi päivää”, naaras naukaisi tiukasti.
“Mutta kun-” Hiljaisuuspentu aloitti, mutta ilman minkäänlaista toivoa. Mäntyviiksi vain mulkaisi kolliin ja tämä oli jo alistunut naaraan tahtoon.
*Tämä on naurettavaa! Hiljaisuuspentu kaiken aloitti vaatimalla minun oravaani!* Lepakkopentu ärisi mielessään. Kuitenkaan kolli ei ryhtynyt enää vänkäämään Mäntyviiksen kanssa. Kaksi päivää jumissa pentutarhalla ei kuulostanut kollin korvissa kauhean mukavalta.
Lepakkopentu ahmi suuria haukkuja, jotta hän lerkeäisi syödä enemmän kuin Hiljaisuuspentu. Toinen kollipentu kuitenkin huomasi hänen yrityksensä ja heillä alkoi kunnon kisa. He tuuppivat toisiaan ja haukkoivat suut täyteen oravaa ja nielivät nopeammin kuin olisi kenellekään hyväksi. He ahmivat niin että puoliksi syötyjä oravan palasia lenteli ympäriinsä.
“Lopettakaa tuo on kuvottavaa!” Rapakynsi huudahti yhtäkkiä. Pienet kollit säpsähtivät ja tuijottivat klaaninvanhinta molemmat silmät suurina.
Vanha valkea naaras räpäytti silmiään ja painoi katseensa.
“Yrittäkää syödä hieman nätimmin”, tämä pyysi nyt nätillä ja lempeällä äänellä. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja Lepakkopentu vain kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
Kun kaksikko oli saanut oravansa kaluttua, Hiljaisuuspentu ponkaisi seisaalleen.
“Lähdemme ulos leikkimään!” tämä vain ilmoitti ja pukkasi Lepakkopennun ulos. Tummanharmaa kolli sähähti.
“Osaan minä itsekin kävellä!”
“Älä raivoa”, Hiljaisuuspentu tokaisi ja jäi seisomaan parin hännänmitan päähän pentutarhan suusta.
“Mitä me edes aiomme tehdä?” Lepakkopentu tuhahti.
“En tiedä. Hippaa? Piilosta? Sammalpalloa? Kopittelua? Leikkitappelua?” Hiljaisuuspentu ehdotteli. Lepakkopentu viskasi lyhkäistä häntäänsä.
“Leikitään vaan sitä typerää piilostasi. Minä etsin ja sinä menet piiloon”, Lepakkopentu tuhahti. Hiljaisuuspentu loikkasi innosta ja ryntäsi ympyrää.
“Laske pentutarhan vieressä”, kolli sanoi, kun oli viimein pysähtynyt. Lepakkopentu vain nyökkäsi ja meni vasten pentutarhan seinää ja alkoi huudella numeroita.
Kolli kuunteli, miten toisen pennun askelet kaikkosivat ja katsoi sitten ympärilleen. Huomatessaan, että tämä ei ollut enää lähistöllä, hän vain tassutti muualle.
*Typerys.*

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aurinko porotti läkähdyttävän kuumasti taivaalta. Metsästyspartio oli ollut hukkareissu, sillä näin lämpimällä ilmalla suurin osa riistasta oli kaivautunut maan alle koloihinsa vilvoittelemaan. Hellettä oli jatkunut jo useita päiviä, mutta tänään poikkeuksellisen painostavalta tuntuva ilma vaikutti lupailevan ukkosta ja sen mukana sadetta.
Kävin sammuttamassa janoni kaatuneen kuusen takana olevassa lammessa, ennen kuin suuntasin leirin reunalle varjoon. Asetuin pitkäkseni kivistä seinämää vasten, ja nautin siitä hohkaavasta viileydestä. Ummistin silmäni hetkeksi, ja kun hetken päästä avasin ne, huomasin Myrskymahdin tassuttavan minua kohti.
”Hei”, heilautin häntääni laiskasti siskolleni tervehtiessäni tätä.
”Hei vain!” Myrskymahti tuli viereeni varjoon, lipaisi tassuaan pari kertaa ja pyyhki sillä sitten kasvojaan.
”Kamalan kuuma”, huokaisin ja kellahdin kyljelleni. Laskin pääni maahan ja siristelin silmiäni voipuneena. ”Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kysyin sitten pentuetoveriltani kääntäen päätäni sen verran, että näin hänet.
”Tulin juuri panttivankivartiosta”, sisareni vastasi.
”Se se vasta onkin pitkästyttävää puuhaa”, puhahdin, ja mieleeni muistui väkisinkin se eräs kerta, kun olin joutunut istumaan vartiossa Tuhkajuovan ja Latvaruusun kanssa. Sentään olin nähnyt peuran, mutta yleinen tunnelma oli pysynyt latistavana koko vuoron ajan.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu sanoi, että Hiljaisuuspentu voisi toki mennä nukkumaan ja kolli lähti naarasta kiittäen pois paikalta. Hän tunkeutui sisään pentutarhaan ja asettui omille makuualusilleen. Kolli tunsi lämmön valvaatan hänen kehonsa saman tien.

Hiljaisuuspentu katseli pientä luolaa, jossa hän oli. Hänellä ei taaskaan ollut muistikuvaa ulos lähtemisestä, joten hän päätteli nopeasti sen olevan unta.
Pieni kollipentu kampesi itsensä pystyyn ja tunsi itsensä jotenkin hieman kummaksi. Hän lähti kömpimään ulos luolasta ja hänellä oli jotenkin outo tunne.
Kolli mietti tovin mikä oli nurin ja huomasi pian muita kissoja. Näitä hän ei kuitenkaan tuntenut.
Hän koitti huutaa näille heidän olevan Kuolonklaanin reviirillä luvatta, mutta nämä lähtivätkin vaanimaan häntä. Kolli katsoi suurempia kissoja samaan aikaan hämmentyneesti ja pelokkaasti. Hän katsoi heitä ja he katsoivat häntä. Hiljaisuuspentu kuuli näiden puhuvan, mutta ei ymmärtänyt yhtään mitään.
“Mitä sanoitte!” nuori kolli huusi siinä toivossa, että kissat oikeasti kertoisivat hänelle. He kuitenkin katsoivat vain häntä kuin raivohullu ja mumisivat lisää.
Hiljaisuuspentu lähti juoksemaan kissoja kohti ja huomasi heillä täydellisesti yllättyneet ilmeet. Toinen kissoista nousi seisomaan ja Hiljaisuuspennun päästessä lähelle läimäisi tämän kumoon.
Hiljaisuuspentu oli ihmeissään huomatessaan hänen tassujensa näyttävän täysin eriltä kuin ennen. Kolli ponkaisi pystyyn ja ravasi karkuun. Hän yritti löytää vettä, jotta voisi katsoa itseään veden pinnasta.
Nuori kollipentu huojentui huomatessaan lyhyen matkan päässä vettä. Hän asettui sen vierelle ja katsoi omaa kuvajaistaan sen väreilevästä pinnasta. Hän päästi kauhistuneen henkäisyn nähdessään itsensä. Hän ei ollut enää oma itsensä, hän oli muuttunut jänikseksi! Kollin valtasi paniikki, mutta hän muistutti itselleen sen olevan vain unta ja yritti saada asioista vallan.
Kolli yritti kuvitella itsensä suurena soturina, Kuolonklaanin voittamattomana ja ylväänä pällikkönä. Hänen parantajanaan jo hieman harmahtanut Hehkuaskel ja varapäällikkönä Kamomillapentu. Hän hymyili ajatellessaan asiaa, mutta mikään unessa ei muuttunut. Kolli heitti maata ilmaan kankeasti jäniksen etutassuillaan ja katsoi sen lentoa ärtyneenä. Hän lähti heti sen jälkeen loikkimaan taas kauheaa vauhtia eteenpäin ilman minkäänlaista määränpäätä. Hän vain toivoin löytävänsä jonnekin, jonnekin, jossa hän voisi olla rauhassa ja purkaa raivoaan.
Hiljaisuuspentu joutui räpytellä silmiään yhtäkkisessä valossa, kun hän saapui suurelle niitylle. Kolli katsoi sitä ihmeissään silmät suurina. Se näytti maagiselta. Muutkin jänikset loikkivat siellä pienissä ryhmissä ja kutsuivat häntä mukaansa.
“Hiljaisuusloikka, tule mukaan.”
“Hiljaisuusloikka, liity seuraamme.”
“Hiljaisuusloikka mitä oikein vitkastelet siinä?”
Hiljaisuuspentu naurahti ja liittyi muiden jäisten seuraan. Kuitenkin, mitä lähemmäs hän pääsi, sitä järkyttyneemmiltä muut jänikset näyttivät. Hiljaisuuspentu mietti, mitä hän oli muka tehnyt väärin, kunnes joku kuiskasi. “Hiljaisuusloikka, sinähän olet kissa!”
Hiljaisuuspentu katsahti tassuihinsa ja häntäänsä ja tajusi muuttuneensa takaisin. Hän katsoi jäniksiä vino hymy kasvoillaan hetken ajan ja lähti sitten juoksemaan näitä kohti.
“Teistä saa ruokaa koko klaanille kuuksi!” nuori kolli ulvoi ja juoksi jänisten perässä niin lujaa kuin vain suinkin pystyi. “Ei ole enää Hiljaisuusloikkaa, vaan Hiljaisuustuho ha ha haa!” Hiljaisuuspentu huusi ja loikkasi jahtaamansa jäniksen kimppuun ja taittoi tältä nopeasti niskat. Kolli kuitenkin jätti jäniksen maahan ja lähti jahtaamaan seuraavaa jänistä.
Kuitenkin yhtäkkiä pensaikosta loikkasi paikalle valtava mustavalkoinen otus. Hiljaisuuspentu oli kuullut niistä, se oli suuri nappisilmäinen mäyrä.
Pieni kolli tärisi hetken paikoillaan ja lähti sitten kiitämään pitkin avointa nummea yrittäen päästä karkuun. Hän tunsi pörröisessä hännässään jättimäisen otuksen raskaan ja lämpimän hengityksen.
Kolli vinkaisi ja sulki silmänsä ja puristi niitä tiukasti yhteen. Hän säpsähtikin seuraavana hetkenä hereille huojentuneena.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Hiljaisuuspentu naukui haluavansa leikkiä mutta häntä silti väsytti hiukan. Ymmärsin täysin, jos häntä kerta väsytti.
“Mitä, jos leikitään myöhemmin? Sitten voisit mennä nyt nukkumaan eikä sinun tarvitsisi pahoitella turhia”, naukaisin. Selviäisin kyllä yksinkin vaikka olisi kiva leikkiä nyt. En kuitenkaan haluaisi leikkiä umpi väsyneen kissan kanssa. Sehän olisi ihan tylsää!
“Joo. Tehdään niin. Kiitos”, Hiljaisuuspentu naukui ja lähti.
“Hyviä unia”, huikkasin hänelle vielä. En itse menisi päiväunille vielä hetkeen. Aloin kävelemään ympäriinsä hieman tylsistyneenä.

Käperryin emon, minun ja siskon makuusijalle. En ollut keksinyt mitään tekemistä aiemmin, joten olin hipsinyt itsekkin lepäämään. Nukahdin vahingossa vaikka minun tarkoitus oli vain levätä.

Seisoin keskellä tummaa metsää. Taivasta peittivät oksat ja ympäristö oli täynnä sankkaa sumua. Ilmapiiri oli uhkaava. Astuin hiljaa askeleen eteenpäin tarkkaillen kokoajan ympäristöäni. Yhtäkkiä maa lähti repeämään altani ja tipuin maahan sytyneeseen rakoon. Huusin tippuessani pelosta.

“Rosmariinipentu? Rosmariinipentu?” Mäntyviiksi kutsui minua. Kohdistin katseeni häneen.
“Huusit unissasi”, ikikuningatar naukui huolissaan.
“Näin pahaa unta siinä se”, naukaisin kireänä. Mistäköhän äkillinen paha uni oli johtunut?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu sanoi kysyneensä, mitä he voisivat tehdä ja ehdotti, että he voisivat leikkiä sammalpalloa.
Hiljaisuuspentu oli asiasta saman tien aivan intona ja he aloittivat leikin. Rosmariinipentu nappasi sammalpallon valmiina heittämään sen kollille ja Hiljaisuuspentu kyyristyi valmiina hyppäämään. Kuitenkin Rosmariinipentu vain kääntyi ja lähti karkuun.
Hiljaisuuspentu innostui ja lähti nopeasti tämän perään. Hän ravasi niin lujaa kuin vain pääsi ja syöksähti naarasta kohti innoissaan. Rosmariinipentu kaatui kumoon ja Hiljaisuuspentu mätkähti hänen vierelleen naureskellen.
“Nappasinpas sinut”, kolli nauroi. Hän kuitenkin myös haukotteli väsyneesti. “Anteeksi, päiväunet ovat jääneet välistä”, kolli pahoitteli ja nousi maasta.
“Ei se mitään. Turhaan sinä pyytelet anteeksi”, Rosmariinipentu naukaisi hymyillen. Hiljaisuuspentu punastui ja painoi päänsä nolostuneena..
“No kun, en haluaisi, että pieni väsymykseni häiritsisi leikkejämme”, kolli naukui tassujaan tuijotellen. “Haluan leikkiä kanssasi ja viettää aikaa yhdessä”, hän sanoi vaivaantuneena tassujaan siirrellen. Kollia nolotti olla heidän leikkinsä esteenä, joten hän ei uskaltanut nostaa missään kohtaa katsettaan taas Rosmariinipentuun, peläten, että naaras toruisi häntä jostain syystä.

//Rosmy

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Juttelimme jotain mukavia ja juuri, kun aloin selittää jotakin aivan typerää Hiljaisuuspentu alkoi näyttää siltä ettei hän kuunnellut enään. Tökin ja kutsuin toista, kun tuo oli vaipuneena ajatuksiinsa. Kolli hätkähti ja katsahti minuun.
“Ai anteeksi mitä? Olin ajatuksissani enkä kuullut”, kollipentu kysyi hieman surullisen näköisesti. Pudistin päätäni ja koitin hymyillä mahdollisimman nätisti.
“Ei se mitään”, vastasin ja hymyilin edelleen. Tiesin, miltä tuntui vaipua välillä ajatuksiinsa. Se oli minusta ihan okei.
“Olin vain kysymässä, että tehtäisiinkö jotain? Pelataan vaikka sammalpalloa tai jotain”, sanoin innostuneesti. Paloin halusta päästä näyttämään sammalpallonpeluutaitojani jollekulle. Sitä paitsi, jos saisin hänestä nyt ystävän minulla olisi vieläkin enemmän ystäviä! Iloitsin jo pelkästä ajatuksesta päässäni.
“Joo pelataan vaan!” Hiljaisuuspentu vastasi miltei yhtä innoissaan kuin minäkin. Lähdin hyppelehtien hakemaan sammalpalloa. Hiljaisuuspentu seurasi hetken perässäni ja jäi sitten odottamaan, että heittäisin pallon hänelle. En tehnyt sitä vaan nappasin sen käpäliini.
“Tule hakemaan!” huudahdin kiusoittelevasti ja lähdin juoksemaan karkuun. Sammalpallo heilahteli hampaissani, kun kipitin karkuun. Sammalpallon pelaaminen miten päin vaan oli hauskaa.
//Hilju?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuuspentu istuskeli vielä hetken aukiolla ja Rosmariinipentu tuli hänen luokseen kollia iloisesti tervehtien.
Hiljaisuuspentu loikkasi ylös iloisesti hymyillen ja häntä innokkaasti taivasta kohti sojottaen.
“Hei vaan, Rosmariinipentu! Miten voit?” kolli kysyi iloisesti ja ääni täynnä intoa. Hän halusi todella tutustua Rosmariinipentuun, ehkä heistä voisi tulla läheisiä ystäviä? Kolli oli toiveikas, hän todella halusi lisää ystäviä.
*Mutta entä jos Rosmariinipentu ei pidäkkään minusta?* hän mietti ja hänen turkkiaan syyhysi. Hän kiemurteli paikallaan ja heilutteli häntäänsä. *Entä jos hän pitää minua typeryksenä! Mitä minä silloin teen!* Hiljaisuuspentu ajatteli hädissään. *En halua, että hän vihaa minua!*
Hän uppoutui ajatuksiinsa ja alkoi miettimään mitä kävisi, jos naaras alkaisi vihata häntä. Vihaisiko silloin hänen siskonsa Kamomillapentukin Hiljaisuuspentua. Nuori kolli värähti hieman ja antoi itsensä miettiä syitä, miksi häntä vihattaisiin.
“Hiljaisuuspentu?” Rosmariinipennun ääni havahdutti kollin ajatuksistaan. Hän huomasi naaraan myös tökkäävän häntä.
“Ai anteeksi mitä?” nuori kolli kysyi. “Olin ajatuksissani enkä kuulut.”
*Nyt hän ainakin vihaa minua, kun en edes keskity hänen juttuihinsa! Olen surkea ystävä!*

//Rosmis

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalaman sydän tuntui sulavan kuullessaan kollin sanat. Hän painautui varovasti soturia vasten kehräten onnellisena. Hetki tuntui miltei unelta – se oli liian hyvä ollakseen totta.
”Ja minä aion tehdä vähintään yhtä paljon ollakseni parhain mahdollinen kumppani sinulle”, hän kuiskasi takaisin hymyillen.
”Pitäisiköhän meidän palata jo leiriin?” Varissulka kysyi kotvan kuluttua, mutta Aaltosalama huomasi hänen olemuksestaan, ettei kollilla oikeasti ollut kiire takaisin. Totta puhuen tällä hetkellä Aaltosalamaa ei huvittanut mennä takaisin ollenkaan – hän olisi halunnut pysyä täällä metsässä Varissulan kanssa kahdestaan, ikuisesti.
”Mitä jos mentäisiin maisemareittiä?” Aaltosalama ehdotti siristäen silmiään lempeästi, eikä Varissulalla vaikuttanut olevan vastaväitteitä siihen.

Seuraavana aamuna – tai paremminkin aurinkohuippuna – Aaltosalama heräsi poikkeuksellisen hyvin nukutun yön jälkeen vuoteestaan. Hänen katseensa hakeutui automaattisesti hänen viereensä, johon Varissulka oli raahannut oman vuoteensa eilen illalla heidän palattuaan ulkoa. He olivat viettäneet koko päivän aamun vahtivuoron jälkeen yhdessä ja käyneet nukkumaan vasta iltamyöhään, vaikka olivat käytännössä valvoneet kokonaisen päivän verran. Rakastuneena väsymyksellä ei ollut kuitenkaan tuntunut olevan väliä.
Nyt kollin vuode oli kuitenkin tyhjä. Aaltosalama tunsi pienen pettymyksen tunteen läikähtävän sisällään, mutta aavisteli soturin joutuneen aamupartioon. Hän nousi haukotellen istumaan ja huojui hetken tokkuraisena paikallaan, ennen kuin ryhtyi siistimään punertavaa turkkiaan sammal- ja lehtisilpusta.
Siinä samalla turkkiaan sukiessaan hänen mieleensä juolahti, ettei ollut vielä kertonut uutisia kumppanuudesta Sulkavirralle, parhaalle ystävälleen. Sen muistaminen sai naaraaseen uutta puhtia, ja hän lipoi äkkiä viimeiset sojottavat karvat sileiksi ja livahti sitten aukiolle etsimään ystäväänsä.

//Sulka (sitten kun ehtii)?

Kirjoittaja: Elandra

Kamomillapentu: 4kp –

Tuhkajuova: 166kp! –

Mesitähti: 8kp –

Aaltosalama: 6kp –

Salamatassu: 21kp! –

Hiljaisuuspentu: 115kp! –

Lepakkopentu: 4kp –

Höyhenhalla: 8kp –

Rosmariinipentu: 9kp –

Varissulka: 6kp –

Kylmäliekki: 9kp –

Sulkavirta: 8kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta nautti Kylmäliekin seurasta erityisesti nyt, kun Jääviilto ei ollut lähettyvillä. Harmaanruskealla naaraalla ei koskaan ollut mitään itseään vanhempaa kollikissaa vastaan, mutta Jääviillon läsnäolo oli selvästi saanut Kylmäliekin aina varutuneeksi. Kollin kanssa jutustelu oli aiemmin päättynyt lyhyeen, mutta nyt kaksikko oli vartiovuoron jälkeen päättänyt lähteä kaksistaan kävelylle. Kuolonklaanilaisten juttu luisti yllättävänkin hyvin. Harmaaturkkinen kolli puhui enemmän kuin Sulkavirta oli odottanut, muttei se haitannut lainkaan. Sulkavirta piti jutustelusta ja klaanitovereihinsa tutustumisesta. Oli mukavaa kerrankin puhua ihan vain niitä näitä ja tutustua toiseen kissaan ilman mitään suorituspaineita.
”Kyllä, olen harjoitellut uimista ihan pienestä saakka”, Sulkavirta naukaisi iloisesti ja väläytti klaanitoverilleen veikeän hymyn, ”jos sinäkin olisit aloittanut harjoittelun nuorempana, osaisit varmasti. Eikä nytkään ole liian myöhäistä opetella sitä taitoa. Minä olen sitä mieltä, että kuka tahansa kyllin motivoitunut oppii kyllä uimaan.”
Kylmäliekin kasvoille piirtyi lämmin hymy, mutta jokin kollissa viesti, ettei tämä ollut halukas ainakaan nyt uintiharjoituksiin. Sulkavirta ymmärsi sen kyllä, ei uiminen ollut kaikkia varten.
”Pitäisikö meidän myös saalistaa, mehän voisimme vaikka kisata? Tai seikkailla? Jos täällä nyt on jotain seikkailtavaa”, Kylmäliekki ehdotti sen jälkeen. Sulkavirran mielestä oli huvittavaa, miten niin hiljainen kissa oli yhtäkkiä yhtä innoissaan kuin pikkupentu. Menneisyydessään Sulkavirta ei olisi hetkeäkään aikaillut vastauksensa kanssa, mutta nyt hänen oli harkittava päätöstään tarkkaan. Seikkailu houkutteli, mutta voisiko se johtaa rangaistukseen? Naaras harkitsi kuumeisesti mitä tekisi. Saalistaminen ei houkutellut tällä hetkellä lainkaan, vaan seikkailu vei voiton. Hän uskoi Henkäystähden kyllä ymmärtävän, vaikka Sulkavirran seikkailu taas kerran ajaisi hänet rikkomaan sääntöjä – niin isä oli aina ymmärtänyt.
”Seikkailu löytyy aina, kun vain osaa etsiä oikeasta paikasta”, Sulkavirta huomautti terävällä äänellä ja alkoi oitis tarkkailemaan ympäristöään. Kaksikko ylitti joen ja jatkoi matkaansa kohti Eloklaanin rajan tuntumaa samalla pohtien ääneen, mistä seikkailu voisi löytyä.
Kun raja häämötti heidän edessään, Sulkavirta keksi:
”Oletko sinä koskaan päässyt oikeasti tutustumaan Eloklaanin reviiriin?”
Sulkavirta tiesi, että hänen ideansa oli taas kerran menossa pahasti sääntöjen rikkomisen suuntaan, mutta naaras ei voinut pidätellä itseään. Hän oli lievästi sanottuna kyllästynyt tasapaksuun, harmaaseen arkeen Kuolonklaanissa ja kaipasi vaihtelua. Nyt kun Eloklaani oli Kuolonklaanin vallan alla, tuskin rajojen noudattaminenkaan oli niin tärkeää. Sulkavirta oli kyllä oppilasaikoinaan saanut rangaistuksen käytyään Sähkötuhon kanssa seikkailulla Eloklaanin reviirillä, mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Tuskin Henkäystähti heille suuttuisi, jos he kertoisivat jahdanneensa vaikka vain jänistä rajan yli aivan sattumalta…

//Kylmä?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki ei varsinaisesti yllättynyt Sulkavirran vastauksesta. Olihan naaras lähtenyt aiemmin erakoksi päästäkseen tutkimaan vierasta, klaaneja ympäröivää maailmaa. Sulkavirta oli aina vaikuttanut kollin silmiin uteliaalta kissalta.
“Millaista se muuten oli? Siis se, kun sinä lähdit tutkimaan maailmaa. Mikä oli mielenkiintoisin asia mihin törmäsit? Entä jännittävin?” savunharmaa kissa kysyi leppoisalla ja ystävällisellä äänellä, josta kuitenkin hehkui pieni uteliaisuus. Kylmäliekki uskoi, että hän ei uskaltaisi ikimaailmassa lähteä tutkimaan vierasta, kylmää ja tuntematonta maailmaa. Tiedä mitä sieltä löytyisi.. Mutta jollain tapaa hän kyllä ihaili raidallisen naaraan kykyä heittäytyä tuntemattomaan ja palata sieltä ehjin nahoin. Kylmäliekki piti myös Sulkavirran uteliaisuutta positiivisena ja kiehtovana asiana. Hänestä oli hienoa, ettei kissa aikuisenakaan kadottanut uteliasta tapaa katsoa maailmaa. Savunharmaan kollin ajatukset harhailivat Huomenkyyhkyyn. Naaras ei ollut paras soturi, niin Jääviilto oli saanut Kylmäliekin uskomaan ja kolli oli kadottanut todelliset mielipiteensä naarasta kohtaan. Kuitenkin valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras oli ollut aina hyvin utelias kissa, jolla oli ollut omintakeinen tapa katsoa ja ihailla maailman kauneutta. Kaikki pienetkin hyvät ja iloiset asiat olivat saaneet edesmenneen naaraan räpättämään linnun lailla. Jollain tapaa Kylmäliekki kaipasi rinnalleen kissaa, jossa olisi edes ripaus Huomenkyyhkyn positiivisuutta. Kolli tunsi itsensä usein yksinäiseksi ja toivoi löytävänsä joskus rinnalleen kissan, joka olisi aina hänen puolellaan. Huomenkyyhky oli ollut, Kylmäliekki oli taas kääntynyt naarasta vastaan. Kolli halusi kuitenkin uskotella itselleen, että niin oli parempi. Huomenkyyhky ei ollut hyvä kissa sukunsa vuoksi, Kylmäliekki muistutti itselleen. Kylmäliekki ja Sulkavirta jatkoivat vartion loppuun, rupatellen välillä niitä näitä. Vartion päätyttyä kaksikko lähtivät suorinta tein kohti Eloklaanin rajaa. Kylmäliekin kita avautui suureen haukotukseen, tuntui niin hyvältä päästä verryttelemään jähmeitä koipia! Että vartiointi olikin rankkaa puuhaa ja paikallaan pönöttäminen tuntui kyllä kollin tassuissa! Kylmäliekin keltavihreät silmät katsoivat kaunista, viherlehden värittämäää maisemaa haltioituneena. Viherlehden kauneus lumosi kollin kerta toisensa jälkeen. Kaikki tuntui silloin niin levolliselta. Kolli jolkotteli Sulkavirran kanssa joelle ja kastoi kuononsa siihen. Viileä vesi tuntui niin hyvältä ja raikkaalta vartioinnin jälkeen. Kylmäliekki latki vettä ahnaasti ja kääntyi sitten Sulkavirran puoleen ystävällinen hymy kasvoillaan.
“Sinähän osaat uida, etkö vaan? Se on varmasti hieno taito. Itse en pysyisi pinnalla hetkeäkään, vaan uppoaisin kiven lailla pohjaan”, kolli naukaisi vitsaillen ja katseli tyyntä jokea levollisena. Se oli niin kaunis ja joen liplatus sai Kylmäliekille hyvän olon.
“Pitäisikö meidän myös saalistaa, mehän voisimme vaikka kisata? Tai seikkailla? Jos täällä nyt on jotain seikkailtavaa”, savunharmaa ehdotti klaanitoverilleen ja heilautti häntäänsä hyväntuulisena. Kylmäliekki asettautui leikkimieliseen asentoon ja odotti naaraan vastausta toiveikkaana.

//Sulka?

Kirjoittaja: Auroora

Päässäni tuntui lyövän tyhjää, kun kuulin noiden sanojen pääsevän Aaltosalaman suusta: hän oli rakastunut minuun. Minulla kesti hetki rekisteröidä se, mitä hän sanoi sen jälkeen. Tyydyin tuijottamaan soturia räpytellen hitaasti silmiäni yrittäen käsittää onneani. Tietysti olin ajatellut, että saattaisi olla pieni mahdollisuus, että Aaltosalama tuntisikin samoin minua kohtaan. Mutta kovin pieneksi olin tuon mahdollisuuden kuvitellut. Hetken ajan tilanne ei tuntunut todelliselta: kuvittelin, että ehkä olin vain syvällä ajatuksissani, tai etten ollutkaan herännyt unestani tänä aamuna.
”Haluan aina olla ystäväsi – ja kenties enemmänkin, jos sinä vain tahdot.”
Jo tuo ensimmäinen lause teki minut onnellisemmaksi kuin olin koskaan ollut. Toinen taas sai sydämeni hakkaamaan kohtuuttoman lujasti silkasta onnesta. Hiljalleen kasvoillani ollut typerä, hölmistynyt ilme muuttui leveäksi hymyksi.
”Tietysti tahdon”, vastasin epäröimättä, ja kun Aaltosalamankin kasvoille piirtyi pieni hymy, tunsin vain rakastuvani häneen yhä enemmän. ”Mitään muuta en voisi toivoa. Et tajuakaan, miten onnelliseksi minut juuri teit.”
Epäröin hetken, ennen kuin puskin soturitarta hellästi. En ollut aivan varma, miten minun nyt kuului käyttäytyä hänen kanssaan, mutta tiesin, että naaras hyväksyi minut juuri tällaisena. Minusta oli tuntunut jo pitkään siltä, että hän oli ainoa asia, johon saatoin luottaa näinä epävarmoina aikoina. Kuolonklaani saattaisi luhistua, isäni ehkä alkaisi taas vihata minua, mutta Aaltosalama ei koskaan katoaisi mihinkään.
”En voisi toivoa parempaa kumppania”, sanoin hymyillen lämpimästi, ilmeeni kaukana tavallisesta virneestäni. ”Ja aioin tehdä kaikkeni ollakseni sinun arvoisesi kumppani.”

//Altto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Nukahdin emoni vatsan vierelle turkki hänen turkkiaan hipoen. Minulla ei mennyt pitkään nukahtamisen kanssa, sillä olin niin väsynyt päivän touhuista. Olin kuitenkin äärimmäisen kiitollinen jokaisesta hetkestä ja tekemisestä tänään.

Heräsin kylmyyden tunteeseen. Siinä kohtaa missä emo oli ollut, kun nukahdin oli vain tyhjä paikka. Nostin pääni ja katselin ympärilleni. Siskokaan ei ollut tavanomaisella paikallaan. He varmaan olivat jo ulkona tekemässä jotain. Minua ärsytti. En halunnut jäädä paitsi mistään mitä sisareni teki! Muutenhan minusta ei koskaan tulisi koko klaanin parasta soturia. Henkäisin ja nousin istumaan. Turkkini oli ihan sotkussa, joten päätin siistiä sitä hiukan. Nypin hampaillani etutassuistani sammalhippusia ja sitten aloin peseytyä.

Saatuani turkkini hieman paremman näköiseksi nousin ja tassutin ulos pentutarhasta. Niinpä tietenkin… Siellä emo, Kamomillapentu ja joku tyhmä oppilas juttelivat. Minua alkoi taas ärsyttää ihan suunnattomasti. Teki mieli tehdä jotain rajua ja vaikka viiltää tuota oppilasta kuonoon perheeni huomion varastamisesta. Olisin halunnut saada edes vaikka yhden ystävällisen sanan siististä turkistani tai jotain. Ei sitten… hoksasin Kärppämyrskyn aukion laidalla yksin. Voisin ehkä koittaa saada naaraalta jotain tarvitseemaani huomiota. Tepastelin vielä ihan hiukan närkästyneenä täplikkään naaraan luo. Pidin häntääni arvokkaasti pystyssä. Jäin seisomaan Kärppämyrskyn eteen.
“Hei”, sanoin lyhyesti. Naaras käänsi päänsä minua kohti ja hymyili hieman.
“Hei Rosmariinipentu”, Kärppämyrsky naukui ja taputti hännällään paikkaa vierellään.
“Tule istumaan.” Nyökkäsin ja istuuduin.
“Minua kiukuttaa yksi juttu”, sanoin ärsyyntyneesti. Antaisikohan naaras minun purkaa raivoani?
“Mikä juttu, voinko minä auttaa jotenkin?” täplikäs kissa kysyi kiinnostuneesti. Iloitsin sisälläni siitä, että sentään joku jaksoi antaa huomiota minulle.
“Olisin halunnut leikkiä siskon kanssa mutta hän meni tuonne tuon harmaan oppilaan luokse ja nyt emokin on siellä! Olisin halunnut olla heidän kanssa mutta tuo oppilas vain ikäänkuin varasi heidät!” kiukuttelin hieman liian kovaäänisesti mutta tiesin, ettei emo tai sisko kuulisi minua.
“Voi kurja. No tuo oppilas on Susitassu mutta tiedän, ettei hän koita varata perheenjäseniäsi. Tiedän että siskosi ja Höyhenhalla kyllä viettävät taas aikaa sinunkin kanssasi. Mutta haluatko tehdä jotain minun kanssani nyt?” Kärppämyrsky vastasi. Hänen äänensävynsä oli rauhoittava ja sain rauhoituttua hiukan.
“Ei kiitos. Menen tuonne Hiljaisuuspennun luo nyt. Haluan tutustua häneen. Jos siis se ei haittaa!” sanoin ja vilkaisin Hiljaisuuspentua kohti.
“Ei haittaa mene vain”, Kärppämyrsky naukui. Nousin ja lähdin kohti aukion laidalla istuskelevaan Hiljaisuuspentua kohti.
“Hei Hiljaisuuspentu. Miten menee?” kysyin ja aloitin keskustelun. Istuuduin hänen viereensä. Ehkä Kamomillapentu tulisi edes hieman kateelliseksi siitä, että minulla oli kaksi juttukaveria eri paikoissa ja näytti siltä etten osannut päättää kenen kanssa olisin. Kaduin kyllä ajatusta heti. En halunnut hänelle pahaa tai pahoja tunteita.
//Hilju?

Kirjoittaja: Saaga

Rosmariinipentu kipitti luokseni turkki sekaisin ja väsyneen näköisenä. Hän oli varmasti ollut ulkona hieman liian pitkään.
“Kultaseni. Mitä sinulle on käynyt?” kysyin kehräten hieman huvittuneena, kun naaraspentu kompasteli sen makuusijan luo, jolla lepäilin.
“Leikin ulkona tosi pitkään. Me juoksimme, kiipeilimme ja jopa vaanimme kilpaa. Nyt minua väsyttää tosi kovasti”, pentu naukui ja haukotteli päälle oikein makeasti. Olin päättänyt, etten lähtisikään klaanista. Tämä elämä menetteli kuitenkin ja halusin nähdä pentujeni kasvavan klaanissa. Joskus kuitenkin Henkäystähti kävi kovasti hermoilleni.
“Leikitkö siis Kamomillapennun kanssa? Missä hän on?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni etsiskellen toista pentuani. Rosmariinipentu pudisti päätään.
“Ei en leikkinyt hänen kanssaan. Enkä tiedä missä hän on”, Rosmariinipennun koko olemus muuttui hiukan. Salailiko naaras jotain? Jos niin oli hän oli varsin huono siinä.
“Kenen kanssa sitten leikit?” kysyin varovaisesti. En halunnut pelästyttää naarasta mutta toisaalta en suuttuisi vaikka hän olisi leikkinyt itse Henkäystähden kanssa. Kunhan hän ei hankkiutuisi vaikeuksiin.
“Lepakkopennun”, Rosmariinipennun äänen sävy muuttui uhmakkaaksi. Ihan kuin hän arvelisi, että kieltäisin pennun kanssa leikkimisen siksi, että pentuni olivat viimeksi saaneet häneltä epämukavan ja jopa ilkeän vastauksen oltuaan vain ystävällisiä.
“Toivon todella ettei hän anna sinulle huonoja vaikutteita”, sanoin hieman nyreänä. En toki aikonut kieltää kollin kanssa olemista tyttäreltäni mutta en voinut sanoa pitäväni tuon seuran valinnasta.
“Kerrotko minulle tarinan? Haluan nukkua mutta haluan ensin kuulla tarinan”, pentu kysyi ja kävi kippuralle viereeni. Tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja joten valitsin nopeasti yhden monista tarinoistani ja kertoilin sen hänelle. Lyhyen tarinatuokion jälkeen Rosmariinipentu jo veti sikeitä vierelläni. Laskin pääni käpälilleni ja suljin itsekkin silmäni.

Tassutin ulos pentutarhasta raukeana. Kirkas päivän valo tunkeutui silmiini epämukavasti. Olin jo ehtinyt tottua pentutarhan hämärään mutta olihan kuningattarenkin joskus pakko käydä ulkona pesästä.
”Emo! Emo! Tule mukaan! Leikin Susitassun kanssa piilosta!” Kamomillapentu kipitti minua kohti hihkuen innoissaan.
“Voin tulla tekemään jotain muuta mukavaa mutta en oikein ole leikkituulella juuri nyt”, naukaisin, kun Susitassukin loikki lähemmäs minua. Katselin kaksikkoa hetken pohtien mitä voisimme tehdä.
“Miten olisi, jos opettaisin teille, joitakin taisteluliikkeitä?” kysyin rauhallisella äänen sävylläni. Panostin tällä kertaa täysin siihen mitä sanoin enkä ajatellut muuta, jotta lause tulisi järkevästi ulos. Olin viime kerralla, kun olin jutellut Kärppämyrskyn kanssa takellellut sanoissani aivan liikaa. Jäin odottamaan, mitä kaksikko vastaisi. Voisin myös vaikka kertoa heille tarinan tai vain jutella.
//Susi tai Kamo?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu ehdotti, että he leikkisivät sammalpalloa ja leveili olevansa siinä erittäin hyvä. Lepakkopentu ei ollut koskaan aiemmin pelannut sitä, mutta totta puhuen häntä ei hyvittanut pelata sitä juuri sillä hetkellä.
“Ehkä joku toinen kerta. Ei oikein tee mieli pelata sammalpalloa”, hän tokaisi ja puhdisti pöyheää kaulaturkkiaan tarkasti. “Voisin mennä kyllä lepäämään. Tämän juoksun jälkeen päiväunet lämpimässä pentutarhassa kelpaavat oikein mainiosti”, kolli sanoi rauhallisella äänellä, joka sai hänet kuulostamaan hetken verran viisaammalta, mitä hän oikeasti oli.
Rosmariinipentu nyökäytti päätään. “Minäkin olen totta puhuen hieman väsynyt”, naaras myönsi. “Kiitos seurasta”, hän jatkoi vielä kankeasti ja lähti takaisin pentutarhalle.
Lepakkopentu jäi vielä aukiolle hetkeksi katsomaan miten hän katosi pentutarhaan. Kollilla oli hieman omituinen mieliala. Hän mietti olisiko hänen pitänyt näyttää naaralle vähemmän kunnioitusta ja olla tälle töykeämpi, mutta samaan aikaan tuntui ihan hyvältä olla naaraalle hieman mukavampi vaihteeksi.
Kolli nousi kuitenkin ylös ja lähti itsekin viimein pentutarhaan lepäämään. Heidän leikkinsä oli voenyt hänestä kaikki mehut ja hän vaipui nopeasti uneen.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Seisoin Sähkötuhon vierellä katsellen, kuinka oppilaamme kamppailivat toisiaan vastaan parin ketunmitan päässä. Olimme päätyneet pitämään taisteluharjoitukset yhdessä, sillä Loskatassu ja Salamatassu olivat pentuetovereina saman ikäisiä, jonka vuoksi uskoimme yhteisten harjoitusten olevan hyvä idea. Oppilaiden oli tosiaankin hyvä harjoitella taistelua myös itsensä ikäisiä vastaan, sillä sotureina me olimme ymmärrettävästi huomattavasti kokeneempia ja taitavampia taistelijoita.
Katseeni oli tarkkaavainen, mutta kylmä kuin kivi tarkkaillessani Loskatassun ja Salamatassun liikkeitä. Valkoturkkinen Salamatassu tai hänen tapansa taistella eivät olleet minulle tuttuja ennestään, sillä nämä olivat ensimmäiset harjoituksemme yhdessä. Oletin Sähkötuhon seuraavan siis tarkemmin oman oppilaansa liikkeitä, virheitä ja onnistumisia, sillä tämä tiesi parhaiten missä kollilla oli kehitettävää. Katseeni pysyttelikin siis lähinnä Loskatassun mustassa turkissa. Seurasin tarkkaavaisesti soturioppilaan jokaista liikettä havaitakseni niissä jotain kehuttavaa tai valitettavaa. Taistelu ei koskaan ollut kuulunut Loskatassun vahvuuksiin, joten kehitettävää hänellä oli ja paljon. Hän ei aina tuntunut ymmärtävän sitä, miten voisi hyödyntää parhaiten pientä kehoaan ja kuinka hänen tulisi taistella itseään suurempaa vastustajaa vastaan. Loskatassu oli lähinnä taistellut vain minun kanssani, joka poikkesi täysin kookkaamman Salamatassun kanssa taistelemisesta. Olin positiivisesti yllättynyt, kun Loskatassu onnistui kuitenkin voittamaan veljensä. Se näytti liiankin helpolta, mutta kenties Salamatassun huomio oli herpaantunut tai kolli oli muuten vain hitaalla päällä.
Mustaturkkinen Loskatassu onnistui kaatamaan itseään suuremman veljensä maahan ja täten voitti taistelun tätä vastaan, kun Salamatassu ei päässyt rimpuilemaan irti kollikissan otteesta. Kuulin Salamatassun kehuvan veljeään, mutta Loskatassun ilme pysyi yhtä neutraalina kuin aina. Musta kolli ei näyttänyt iloiselta, mutta olin jo tottunut siihen, ettei Loskatassusta juurikaan saanut irti hymyjä tai ilahtuneita kiljahduksia. Eikä se haitannut minua lainkaan, päinvastoin. Pidin siitä, että oppilaani oli hillitty ja rauhallinen. Kun oppilaat asettuivat eteemme, he hiljenivät ja jäivät odottamaan kommenttejamme. Päätin aloittaa ennen Sähkötuhoa:
”Hyvä Loskatassu, osasit hyödyntää hyvin Salamatassun hitautta reagoida hyökkäykseesi. Erityisesti suurempaa ja liikkeiltään hitaampaa vastustajaa vastaan taistellessasi sinun on hyödynnettävä ketteryyttäsi. Nopeat liikkeet ja hyökkäykset ovat sinun etusi taistelussa, jos vain opit käyttämään niitä.”
Loskatassu kuunteli ilmeettömänä, mutta näytti kuuntelevan tarkasti. Musta kolli nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Käänsin vihreän katseen Sähkötuhoon, antaen tälle tilaisuuden kommentoida oman oppilaansa suoritusta.
”Olen nähnyt sinun pystyvän parempaankin, Salamatassu”, raidallinen kolli lausui matalalla äänellä ja siristi aavistuksen verran sinivihreitä silmiään, ”sinun olisi hyvä muistella, miten vihollisen liikkeitä ennakoidaan. Et saa jäädä paikoillesi noin pitkäksi aikaa taistelukentällä tai vihollinen tekee sinusta hetkessä silppua.”
En antanut oppilaille liiemmin aikaa reagoida kommentteihimme, vaan päätin siirtyä nopeasti seuraavaan taisteluun. Taisteluharjoituksia ei ollut hyvä venyttää liian pitkiksi, jotta saisimme kaikki riittävästi lepoa ennen illan viimeisiä askareita.
”No niin, sitten vain uudestaan”, nau’uin terävästi kaksikolle, patistaen heidät taistelemaan toisiaan vastaan.

//Salamí?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuuspentu heitti käpäliään. Hän hapuili ympäristöään silmät vielä puristuksissa. Kolli ei ollut ottanut tilaisuutta aukaista silmiään aiemmin vaan oli selkeästi tyytynyt kohtaloonsa kuuntelemisessa. Hän oli kuunnellut aina millainen ympäristö oli ja päättänyt itsekseen avaavansa silmänsä vasta, kun oli varma, ettei järkyttyisi näkemästään.
Nyt hän puristi niitä ensin yhteen ja sitten raotti ne auki. Hänen vierellään Mäntyviiksi – tai niin hän oli kuullut muiden häntä puhuttelevan – katsoi häntä silmät kimmeltäen.
“Avasit siis viimein silmäsi”, naaras sanoi lempeästi. Hiljaisuuspentu kuuli äänekästä tömistelyä, joka läheni ja Mäntyviiksi kietaisi häntänsä nuoren kollin ympärille.
“Minut määrättiin takaisin”, kuului nuoren kissan ääni. Hiljaisuuspentu tunnisti tämän äänen. Tämä oli toinen pentu, josta Mäntyviiksi piti yleensä huolta. Kollipennun nimi oli Lepakkopentu. Hän vaikutti melkoisen äreältä ja koppavalta tapaukselta sen mukaan mitä Hiljaisuuspentu oli heitä kerennyt kuunnella.
“Miksi he niin tekivät?” Mäntyviiksi kysyi hieman varautuneella äänellä. Ja Lepakkopentu vastasi heti epäröimättä. “He eivät pitäneet siitä, miten tutkin paikkoja.”
“Jaahas. Oletko jo syönyt? Sinun olisi parempi olla sillä käskin sinua syömään jo kauan aikaa sitten”, Mäntyviiksi kysyi. Hiljaisuuspentu kurotti kaulaansa nähdäkseen häntä hieman vanhemman pennun. Lepakkopentu katsoi uhmakkaasti sinisillä silmillään kuningatarta ja lampsi sitten ulos pesästä. Mäntyviiksi päästi pitkän huokauksen ja veti häntänsä pois. Hiljaisuuspennun ympäriltä. Pieni kolli katsoi häneen hämmentyneenä.
“Hän on hieman äreä. Älä välitä hänestä”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään hitaasti ja katsoi sitten taas toisen pennun perään. Hän siristi silmiään ja yritti katsella ulos kaulaansa kurottaen. Hän ei kuitenkaan nähnyt vanhemmasta kollista enää vilaustakaan.
“Saanko minä mennä tutkimaan leiriä?” pieni kolli kysyi toiveikkaasti.
“Et vielä. Tuskin sinä osaat seistä.” Huomatessaan Hiljaisuuspennun epäilevän katseen Mäntyviiksi jatkoi, “oletko kokeillut?”
Hiljaisuuspentu mönki pois Mäntyviiksen suojista ja yritti pysyä tasapainossa. Hän otti haparoivia askelia ja yritti pysyä parhaansa mukaan tasapainossa. Kun kolli kuitenkin tasapainonsa menettäen tömähti maahan, Mäntyviiksi kehräsi huvittuneena ja nosti kollin pystyyn tassullaan auttaen.
“Et lähde ulos ennen kuin olet oppinut kunnolla kävelemään, juoksemaan ja hyppimään, niin et jää sotureiden jalkoihin saman tien”, kuningatar sanoi lempeästi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi hieman apeasti ja ryhtyi sitten harjoittelemaan tasapainoaan.

Hiljaisuuspentu temmelsi ympäri pentutarhaa. Hän halusi todella näyttää Mäntyviikselle pysyvänsä pystyssä. Kolli loikki ja juoksi ja tasapainoili jopa kahdella tassulla – vaikka ei siinä kauhean hyvin siinä onnistunu. Mäntyviiksi vain nauroi ja tassutti pentutarhan suulle.
“Mene vain, mutta älä jää kenenkään jalkoihin”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu hypähti ilosta ja ravasi ulos.
Ulkona Hiljaisuuspentu huomasi pesätoverinsa Kamomillapennun kauempana jonkun toisen kissan seurassa. Hän oli aina pitänyt naarasta nättinä ja halusi kovasti olla tämän ystävä, mutta häntä kuitenkin ujostutti vähän, mikä ei ollut yleensä aivan hänen tapaistaan.
Hetken verran Hiljaisuuspentu harkitsi mennä tämän luokse toisesta kissasta huolimatta, mutta päätti sittenkin olla häiriköimättä häntä.
Hiljaisuuspentu lähti tepastelemaan takaisin pentutarhalle. Nuorella kollilla ei ollut mitään tekemistä. Hän oli ajatellut aukiolle pääsemisen olevan vieläkin hauskempaa ja siistimpää.

Hiljaisuuspentu kulki hipihiljaa pimeässä leirissä. Hän oli hiippaillut ulos pentutarhasta muiden nukkuessa. Hän hiipi tarpeidentekopaikalle ja katseli ympärilleen. Ei hän aikonut hiippailla ulos, mutta joku voisi luulla niin. Hiljaisuuspentu ravasi tarpeidentekopaikalle ja teki äkkiä tarpeensa. Hän kuoputti vielä jätöstensä päälle maata ja lähti vasta sitten takaisin. Hän talsi kohti pentutarhaa, mutta joku tuli hänen tielleen.
“Oletko karannut leiristä? Tiedät kai, että pennut eivät saa poistua leiristä?” soturi – jota Hiljaisuuspentu ei tunnistanut pimeässä – kysyi.
“En minä lähtenytkään. Kävin vain tarpeillani”, Hiljaisuuspentu naukaisi neutraalisti. Soturi katsoi häntä hetken ja väisti sitten.
“Jos saan selville sinun valehdelleen ole pulassa”, tämä naukaisi tiukasti, mutta myös osin lempeästi. Hiljaisuuspentu vain nyökkäsi tälle ja loikki pois.
Päästessään taas takaisin sisälle nuori valkoruskea kolli käpertyi hänen muutama auringonnousu sitten tehneelle makuusijalleen. Hän oli päättänyt alkaa nukkua yksin, koska alkoi olla jo niin iso, että Mäntyviiksen vieressä ei ollut kauhean tilavaa nukkua.
Kolli laski päänsä tassuilleen ja laittoi häntänsä nenälleen ja sulki silmänsä. Parhaansa mukaan hän yritti nyt vain saada unta.

Hiljaisuuspentu näki edessään usvaisia kissan hahmoja. Ne supisivat keskenään häntä halveksivasti tuijottaen. Kolli oli hämmentynyt ja pyöri ympäriinsä vain huomatakseen enemmän ja enemmän kissoja halveksuvin katsein.
“Mitä nyt? Mitä minä tein? Kertokaa minulle!” Pienen kollin sanat kaikuivat heidän ympärillään, mutta kukaan ei vastannut.
Pian paikalle tuli joku. Kissa oli suuri kaikkia muita isompi naaras. Tämän turkki oli tummaa ja hänen silmänsä hehkuivat hämärässä punaisina.
Hiljaisuuspentu tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen naaraan katsoessa häntä suoraan silmiin. Pieni kolli ei pystynyt liikkua. Hän halusi juosta, mutta tuntui kuin hänen tassunsa olisi sidottu maahan kiinni.
“Mitä sinä haluat minusta! En ole tehnyt mitään pahaa!” Hiljaisuuspentu vikisi. Suuri naaras vain tuijotti häntä silmiään räpäyttämättä. Hiljaisuuspentu tunsi kylmän ilman ympäröivän hänet ja pian maa katosi hänen altaan ja hän lähti tippumaan tyhjään pimeyteen.
Kolli oli hätääntynyt. Hän huusi apua ja hapuili voimattomasti ympärilleen. Pian hän näki valon edessään. Hän yritti räpiköidä sitä kohti parhaansa mukaan, mutta ei huomannut lähenevänsä sitä lainkaan.
“Auttakaa! Onko siellä joku!” kolli vikisi ja yritti edelleen hapuilla valoa. Yhtäkkiä joku tuli valon kohdalle. Hahmo oli pieni, mahdollisesti pentu hänkin.
“Hei! Voisitko auttaa?” Hiljaisuuspentu pyysi. Kissa katosi taas valoon ja kolli oli lähellä luopua toivosta, mutta sitten hahmo tuli takaisin. Se raahasi mukanaan pitkää kepakkoa, jota se sohi kohti Hiljaisuuspentua. Pieni valkoruskea kolli yritti parhaansa mukaan saada kepakosta otteen.
Kun hän tunsi oksan kynsissään, kolli tunsi helpotuksen kulkevan lävitseen. Hän tunsi, miten hän kissa kepin toisessa päässä kiskoi parhaansa mukaan saadakseen nuoren kollin pois pimeästä tyhjyydestä.
“Kiitos”, Hiljaisuuspentu henkäisi päästessään maan takaisin pinnalle. Hän nosti katseensa ja näki viimein pelastajansa. Se oli Kamomillapentu. Kollin pupillit laajenivat suuriksi palloiksi hänen katsoessaan naarasta kirkasta valoa vasten. Naaras näytti aivan säihkyvän.
“Oletpas sinä kauniina tänään”, kolli sanoi karismaattisesti, mutta Kamomillapentu ei reagoinut mitenkään. Naaras vain lähti pois ja Hiljaisuuspentu jäi vain töllistelemään hänen peräänsä.
“Kyllä minä vielä joku päivä kaadan sinulta jalat alta”, kolli mumisi itsevarmasti.

Hiljaisuuspentu säpsähti hereille. Koko uni pimeydestä ja valosta sai hänen päänsä sekaisin. Hän katsoi ympärilleen pesässä. Hän oli ainoa siellä. Kolli vain kohautti lapojaan ja tassutti ulos pesästä.
Oli jo melkein auringonhuippu. Kissoja kulki leirissä sinne ja tänne ja Hiljaisuuspentu ei meinannut pysyä perässä. Hän olisi halunnut juuri nyt seuraa, mutta lähistöllä ei ollut ketään hänelle puoliksikaan tuttua kissaa. Hän huokaisi ja lähti vain lähintä oppilasta kohti.
“Terve! Haluaisitko leikkiä kanssani?” Hiljaisuuspentu kysyi mustalta naarasoppilaalta. Hän käänsi katseensa pieneen kolliin säikähtäen ja räpytteli silmiään.
“Toki”, naaras naukaisi. “Muuten, nimeni on Neilikkatassu, mikä on sinun?”
“Minä olen Hiljaisuuspentu”, nuori kolli kertoi iloisesti hymyillen. Neilikkatassu nyökkäsi. “Ihana nimi.”
“Niin. Voidaanko liekkiä vaikka sammalpalloa tai piilosta tai voitko opettaa minulle joitain taisteluliikkeitä?” Hiljaisuuspentu ehdotteli. Neilikkatassu naurahti lempeästi.
“Olet ehkä hieman liian pieni taisteluliikkeille, mutta voimme tietenkin leikkiä. Ajattelin kylläkin ennemmin vaikka hippaa, miltä se kuulostaisi?” täplikäs oppilas naukui.
“Käy!” Hiljaisuuspentu kiljahti innoissaan. Hän pyörähti pari kertaa ympäri ja katsoi sitten häntää innokkaasti heiluttaen Neilikkatassua.
Naaraan viikset väpättivät huvittuneesti, kun hän katsoi pientä kollia.
“Lähde sinä karkuun niin minä otan sinut kiinni”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu nyökytti raivokkaasti ja lähti sitten juoksemaan niin lujaa, kun vain pienillä pentujaloillaan saattoi. Hiljaisuuspentu kuuli, miten hänen tassunsa rummuttivat kivistä maata ja, miten hänen takanaan Neilikkatassu juoksi ottaakseen hänet kiinni.
Pian Hiljaisuuspentu tunsi hännän kosketuksen kyljessään ja hän hidasti tahtia.
“Oletpas sinä nopea”, Neilikkatassu naukui hymyillen. Hiljaisuuspenyu hymyili takaisin ja sitten kiepsahti ympäri. Kolli löi Neilikkatassua varovasti ja lähti taas juoksemaan.
“Ha haa hippa sinä jäit!” kolli huusi onnellisesti. Neilikkatassu naurahti ja hetken ajan seisoi vain paikallaan. Hiljaisuuspennun juostua hetken hän kuuli taas Neilikkatassun askelet. Kolli lähti kaartamaan sivuun ja yritti karistaa naaraan perästään, mutta epäonnistui. Naaras oli pian taas hänen vierellään ja kosketti häntä hännänpäällään kylkeen.
“Sinä… olet… kauhean… nopea”, Hiljaisuuspentu läähätti. Hän oli juossut niin kovaa, että oli nyt aivan puhki. Neilikkatassukin näytti hieman väsyneeltä.
“Kiitos”, naaras kuitenkin kiitti ilman minkäänlaista väsymyksen kajastusta äänessään. “Minun täytyy kuitenkin nyt mennä. Minulla on saalistuspartio”, naaras selitti ja heilautti häntäänsä.
“Heippa!” Hiljaisuuspentu naukui.
“Hei hei!” Neilikkatassu hyvästeli ja lähti sitten pois.
Hiljaisuuspentu katsoi naaraan perää hiljaa ja lähti sitten kohti klaaninvanhimpien pesää. Hän ajatteli käydä kysymässä, jos he suostuisivat kertomaan nuorelle kollille jonkun tarinan.
Päästessään klaaninvanhimpien pesään, Hiljaisuuspentu räpytteli silmiäänyhtäkkisessä hämärässä. Klaaninvanhimmat kun asuivat samassa pesässä kuin pennut ja kuningattaret, Hiljaisuuspentu oli jutellut näiden kanssa muutaman kerran. Hän näki kaikki kolme klaaninvanhinta juttelemassa yhdessä vierekkäin pesässä.
*Milloinkohan he tänne kerkesivät?* pieni kolli mietti, mutta kohautti sitten vain lapojaan.
“Hei voitteko kertoa minulle jonkun tarinan?” Hiljaisuuspentu pyysi klaaninvanhimmilta. Kaikkien kolmen klaaninvanhemman katseet kääntyivät häneen.
“Mitä sanoit?” Rapakynsi-niminen klaaninvanhin kysyi.
“Hän pyysi meitä kertomaan tarinan!” Luminenä huusi toverilleen.
“Kerrotaan hänelle vanhemmistaan”, Hämypilvi sihahti. Luminenä antoi klaaninvanhimmalle varoittavan katseen ja sihahti hänelle. “Mitä tuo pentu on muka sinulle tehnyt?”
“Ei mitään. Hänellä on vain oikeus tietää”, naaras naukui ja Luminenä pyöräytti silmiään.
“Haeppas meille jotain herkullistä syötävää niin me kerromme sinulle jonkun aivan mahtavan tarinan”, Luminenä naukaisi lempeästi ja hätyytti Hiljaisuuspentua ulos.
Pieni kolli lähti loikkimaan kohti tuoresaaliskasaa. Hän yritti löytää mehukkaimman riistaeläimen kasasta, mutta se osoittautuikin vaikeammaksi, kuin hän oli olettanut.
Kasassa oli paljon hyvännäköisiä saaliita ja Hiljaisuuspennun oli vaikeaa päätellä, mikä kelpaisi klaaninvanhimmille parhaiten. Hän katseli niitä silmiään siristäen ja lopulta nappasi sen, minkä olisi itse ottanut mieluiten. Se oli pulsa ja mehevä jänis.
Hiljaisuuspentu lähti ravaamaan takaisin kohti
klaaninvanhimpien pesää – joka oli myös pentutarha.
“Tässä teille mehevin jänis jonka saatoin tuoresaaliskasasta löytää!” Hiljaisuuspentu huusi suorituksestaan ylpeänä sisälle saapuessaan.
“Mahtavaa. Voisinkin kertoa tästä hyvästä sinulle tarinan vaikkapa siitä, kun Henkäystähdestä tuli päällikkö”, Luminenä tarjoutui. Hiljaisuuspentu työnsi jäniksen lähemmäs klaaninvanhimpia ja meni sitten hyvään asentoon kuuntelemaan Luminenän tarinaa.

Hiljaisuuspentu heitteli itsekseen sammalpalloa leirin laidalla. Kolli oli saanut sammalpallon ja koska hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli päätynyt itsekseen leikkimään sillä.
“Mitä sinä oikein teet?” kolli kuuli Lepakkopennun ivallisen äänen.
“Leikin. Ei minulla parempaakaan tekemistä ole”, Hiljaisuuspentu naukaisi hymyillen, “haluatko sinäkin?”
“Minäkö leikkisin sinunnkanssasi? Ei ikinä! Olet aivan liian heikko seuralleni”, Lepakkopentu sylkäisi. Hiljaisuuspentu vain kohautti lapojaan. “Ei sitten.”
Hiljaisuuspentu kääntyi taas sammalpallonsa puoleen ja jätti Lepakkopennun huomiotta. Hän ryhtyi viskelemään ja mätkimään sitä ympäriinsä ja juoksi sen perässä kuin hullu.
Kollin leikki loppui, kun Lepakkopentu varasti nuoremman pennun sammalpallon.
“Hei! Anna se takaisin!” Hiljaisuuspentu kivahti. Lepakkopentu vain virnisti. “Tule hakemaan.”
Vanhempi tummanharmaa kolli lähti juoksemaan sammalpallo suussaan karkuun ja Hiljaisuuspentu lähti takaa-ajoon.
Lepakkopentu ei ollutkaan niin nopea kuin valkoruskea kolli oli luullut ja tämä saikin hänet kiinni. Hiljaisuuspentu loikkasi Lepakkopennun niskaan ja painoi tätä maahan kynnet tietenkin sisällä. Lepakkopentu huudahti ja ryhtyi räpiköimään Hiljaisuupennun otteessa.
“Päästä minut irti senkin kapinen kirppusäkki!” tummanharmaa kolli sähisi.
“Nytpä nähdään kumpi on oikeasti vanhempi!” Hiljaisuuspentu julisti. Hänestä tämä oli vain hauskaa leikkiä, eikä hän ottanut tätä millään oikeana taippeluna hieman vanhempaa kollia vastaan.
Lepakkopentu onnistui räpiköimään pystyyn kollin alta ja loikkasi tämän kimppuun. Kaksikko pyöri maassa toisissaan kiinni, kunnes Hiljaisuuspentu tunsi hampaat niskanahassaan. Hänet nostettiin kauemmas Lepakkopennusta ja sitten tämä kissa tuli kahden pennun väliin. Hiljaisuuspentu nosti katseensa ja huomasi sen olevan Kalmakuu.
“Klaanitovereiden kimppuun ei hyökätä!” tämä sanoi tiukasti.
“Sehä oli vain leik-” Hiljaisuuspentu keskeytettiin.
“Hiljaisuuspentu hyökkäsi päälleni ilman syytä!” Lepakkopentu naukui ja näytti Kalmakuulle apeaa naamaa. Kuitenkin soturin kääntäessä katseensa Hiljaisuuspentuun, tummanharmaan pennun kasvoilla oli omahyväinen katse.
“Hiljaisuuspentu, selitä miksi teit niin”, Kalmakuu määräsi.
“No Lepakkopentu vei sammalpalloni, kun leikin sillä ja lähdin sitten takaa-ajoon. Ajattelin että koko tappelu olisi vain leikkiä”, Hiljaisuuspentu naukui apeana tassujaan katsellen.
“Ja teillä molemmilla oli kynnet sisällä?”
“Kyllä”, Hiljaisuuspentu vastasi.
“Siinä tapauksessa katson tämän vielä läpi sormien, mutta jos edes leikkitappelette, älkää tehkö sitä keskellä leiriä, kiitos”, Kalmakuu sanoi vielä lempeästi ja lähti sitten pois.
Hiljaisuuspentu huokaisi helpotuksesta, mutta Lepakkopentu katsoi häntä vain vihaisesti. Hiljaisuuspentu kohautti lapojaan ja lähti taas hymyillen nappaamaan sammalpallonsa mukaansa.

Hiljaisuuspentu istui pentutarhan suulla. Hän odotti, että Neilikkatassu tulisi takaisin. Kolli oli jo muutaman kerran leikkinyt naaraan kanssa ja aikoi tällä kertaa pyytää tätä opettamaan hänelle muutaman saalistus- tai taisteluliikkeen.
“Hiljaisuuspentu! On aika mennä nukkumaan!” Mäntyviiksi kutsui. Hiljaisuuspentu katsoi pesään surullisena.
“Mutta kun haluan vielä leikkiä Neilikkatassun kanssa”, pieni kolli valitti. Mäntyviiksi katsoi häntä tuimasti.
“Sinun täytyy saada unta ja Neilikkatassu on varmasti palatessaan niin väsynyt, että hän tuskin jaksaisi enää leikkiä. Tule nyt voit leikkiä huomenna”, Mäntyviiksi naukui käskevästi, mutta lempeästi.
Hiljaisuuspentu nousi ylös ja meni sisälle.
“Hyvä on”, hän huokaisi ja asettui omille sammalilleen, mutta ei kuitenkaan mennyt nukkumaan. Kolli jäi odottamaan, että muut pesässä nukahtaisivat ja aikoi sitten mennä taas odottamaan Neilikkatassua.
Kollilla alkoi tulla tylsää, kun tuntui siltä, että Mäntyviiksi ei menisi ikinä nukkumaan. Hän jutteli koko ajan joidenkin muiden kanssa tai yritti löytää hyvää asentoa. Hiljaisuuspentu oli jo luovuttamaisillaan, kun tajusi viimein Mäntyviiksen hiljenneen ja menneen nukkumaan.
Nuori kolli nosti päätään ja katsoi ympärilleen korvat pystyssä. Hän huomasi kaikkien käpertyneen omille sammalilleen ja menneen nukkumaan. Hiljaisuuspentu innostui ja ponkaisi pystyyn. Hän ravasi hiljaa ulos ja räpytteli silmiään illan hentoisessa valossa.
Kolli arveli Neilikkatassun jo menneen oppilaiden pesään ja hiipi siis sinne. Hän tunsi joka karvaansa kihelmöivän hänen hiipiessä koko ajan vain lähemmäs oppilaiden pesää.
“Neilikkatassu? Neilikkatassu oletko siellä? Nukutko sinä?” Hiljaisuuspentu huhuili oppilaiden pesän suulta. Hetkeen ei kuulunut mitään ja Hiljaisuuspentu oli aikeissa mennä taas odottamaan leirin uloskäynnille, mutta sitten Neilikkatassu asteli oppilaiden pesän suulle väsyneenä.
“Hiljaisuuspentu, mitä ihmettä sinä teet ylhäällä vielä näin myöhään!” naaras vaati saada tietää.
“No siis halusin vain leikkiä vielä kanssasi. Halusin että opettaisit minulle metsästys- tai taisteluliikkeitä”, Hiljaisuuspentu naukaisi innoissaan.
“En minä enään tähän aikaan sinua voi opettaa! Mene nukkumaan niin aamulla voin ehkä opettaa sinulle jotain”, Neilikkatassu naukaisi väsyneenä. Hiljaisuuspentu katsoi tassuihinsa.
“Anteeksi. Olin vain innoissani”, hän naukui ja lähti takaisin pentutarhaan.
Kolli potkaisi maata juuri ennen pentutarhaan menemistä.
“Mäntyviiksi oli siis oikeassa”, hän mumisi.
“Niin minä olinkin”, Mäntyviiksen ääni säikäytti Hiljaisuuspennun. “Heräsin ja huomasin, ettet ollut pedilläsi. Aluksi säikähdin ja aioin lähteä etsimään sinua, mutta sitten arvelin sinun menneen hätyyttelemään Neilikkatassua. Hän sanoi, ettei jaksaisi enää leikkiä eikö vaan?”
“Joo. Niin hän sanoi”, Hiljaisuuspentu vastasi ja asettui pää painuksissa omalle sammalpedilleen.

Hiljaisuuspentu ravasi ulos pentutarhasta. Hän juoksi tuoresaaliskasalle, otti sieltä oravan ja lähti sitten raahautumaan oppilaiden pesälle.
“Neilikkatassu! Tule nyt leikkimään!” kolli huusi. Eräs toinen oppilas – valkoinen kolli ruskeilla raidoilla – tuli hänen luokseen.
“Hän lähti aamupartioon jonkin aikaa sitten. Ei pitäisi kestää enää kauhean kauaa, että he saapuvat”, oppilas kertoi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi.
“Selvä. Minä odotan”, hän totesi ja lähti nyökäten pois.
Hiljaisuuspentu istahti leirin uloskäynnille ja jäi odottamaan Neilikkatassun tuloa.
Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen Neilikkatassu saapui leiriin.
“Neilikkatassu täällä!” Hiljaisuuspentu huusi, “haluaisin jakaa oravani kanssasi!”
“Voi miten huomaavaista”, Neilikkatassu naukaisi hymyillen ja istahti pienen pennun vierelle.
Hiljaisuuspentu jakoi oravan tasaisesti Neilikkatassun kanssa. Naaraalle samalla jutellen.
“Millaista on käydä aamupartiossa?” Hiljaisuuspentu kysyi Neilikkatassulta kiinnostuneena, kun he olivat syöneet oravansa. Naaras katsoi häntä hymyillen.
“No välillä se on kyllä ärsyttävää herätä aikaisin aamulla vain partioon, mutta onhan se ihan mukavaa, kun pääsee auttamaan klaania ja varmistaa, että emme ole minkään uhkan alla”, Neilikkatassu selitti. Hiljaisuuspentu nyökytti päätään ja ponkaisi sitten ylös.
“Näyttäisitkö nyt jotain saalistustekniikoita ja taisteluliikkeitä, jooko”, pieni kolli aneli. Neilikkatassu naurahti ja kömpi pystyyn.
“No ehkä minä voin jotakin näyttää”, naaras kehräsi ja meni hieman kauemmas tilavammalle alueelle. Hiljaisuuspentu loikki hänen peräänsä.
“Voisimme harjoitella vaanimisasentoa”, Neilikkatassu ehdotti ja meni Hiljaisuuspennun vierelle. “Mene sellaiseen asentoon, millaisen uskot vaanimisasennon olevan ja minä korjaan sen”, naaras ehdotti ja nuori pentu teki työtä käskettyä. Hän meni kyykkyyn ja lähti kulkemaan huterasti eteenpäin.
“No niin, katsotaanpas”, Neilikkatassu naukaisi ja meni pienen kollin vierelle ja auttoi tätä korjailemaan asentoaan.
“Muista pitää häntä ilmassa, mutta ei liian korkealla, jotta sitä ei huomata. Muista myös aina varmistaa, ettet pidä ääntä. Vaikka saaliiseen täytyy keskittyä, sinun pitää myös huomioida mihin tassusi asetat”, naaras neuvoi. Hiljaisuuspennun pää meinasi mennä kaikesta tästä pyörälle ja hän vain nousi ylös.
“Harjoitellaan ennemmin taisteluliikkeitä”, kolli naukaisi. Neilikkatassu katsoi häntä hiljaa.
“Kuules, luovuttaminen on huono tapa. Et sinä opi vaanimaan ellet yritä uudelleen ja uudelleen niin kauan, että osaat. Niin minäkin sen opin”, naaras paasasi. Hiljaisuuspentu vain heilautti korvaansa, kuin ei olisi naarasta kuullutkaan.
“Haluan harjoitella taisteluliikkeitä”, pieni valkoruskea kolli vaati. Neilikkatassu huokaisi.
“Selvä, mutta myöhemmin opettelemme kyllä vaanimisasennon loppuun.”
Hiljaisuuspentu katsoi silmät säihkyen läikikästä oppilasta, kun tämä yritti näyttää jotain taisteluliikettä pienelle pennulle.
“Tämä on loikkaa ja roiku. Se on hyödyllinen etenkin pienille kissoille kuten sinulle”, Neilikkatassu aloitti, “siinä loikkaat vastustajasi selkään ja tartut tähän kynsilläsi. Vastustajasi ei voi nyt osua sinuun ja saat hyvin vahinkoa tämän selkään ja kylkiin tällä tavoin. Tämä liike ei ole vain yhtä tehokas, jos vastustajia on kaksi, sillä toinen voi vetää sinut vastustajan selästä pois”, kaunis oppilas seposti. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään ja katsoi, kun Neilikkatassu näytti kuvitteellisen vastustajan kanssa samaisen liikkeen.
“Nyt on sinun vuorosi yrittää. Hyppää minun selkääni ja tee kuten juuri näytin ja selitin. Muista, että vain tartut kynnet ulkona, mutta muut iskut täytyy tehdä kynnet visusti piilossa”, naaras naukaisi liikkeen näyttämisen jälkeen ja katsoi Hiljaisuuspentua rohkaisevasti silmiin. Hiljaisuuspentu tunsi punastuvansa hieman kohdatessaan toisen kissan katseen suoraan. Olihan hänellä tapana olla hieman ujo ja muuta, mutta aina hän ei kyllä punastellut pelkästä katsekontaktista. Naaraan kehut ja rohkaisu sai hänet aivan nolostumaan ja vaivaantumaan.
*Näytän hänelle olevani luonnonlahjakkuus ja teen häneen suuren vaikutuksen!* kolli päätti. Hän keräsi voimansa ja ponkaisi oppilaan selkään. Hän painoi pienet kyntensä naaraan selkään hennosti ja mätki takatassuillaan tämän selkää kynnet tietenkin piilossa, kuten Neilikkatassu oli käskenyt.
Liikkeen tehtyään Hiljaisuuspentu loikkasi pois naaraan selästä ja katsoi häntä rintaansa röyhistäen.
“Tuo oli mainio suoritus!” Neilikkatassu naukaisi iloisesti. Hiljaisuuspentu ryhtyi kehräämään kovaäänisesti itsestään ylpeänä.
“Voitko näyttää minulle vielä jonkun toisen liikkeen? Jonkun hieman haastavamman?” Hiljaisuuspentu pyysi kauniisti ja katsoi suurin silmin Neilikkatassua. Naaras hymyili ja naurahti hieman.
“No ehkä minä vielä yhden voin, mutta sitten menen muiden oppilaiden seuraan”, naaras naukaisi lempeästi. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään ja istahti maahan häntäänsä odottavasi heilutellen.
Neilikkatassu näytti pohtivan hetken ja otti sitten pari askelta taaemmas.
“Tämä liike on takapotku. Tarkoituksenasi on yllättää takaa tuleva vastus. Mikäli joku yrittää hiippailla kimppuusi takaa, arvioi tämän etäisyys tarkoin ja sitten potkaise. Tämä voi yllättää heidät hyvin ja tarpeeksi voimakas potkaisu saa vastustajan kaatumaan tai menettämään tasapainonsa. Silloin onkin hyvä aika hyökätä”, naaras kertoi. Sen jälkeen hän vielä näytti miten liike toimisi. Hän keräsi voimaa takajalkoihinsa, viljaisi sivusilmällä taakse ja potkaisi voimakkaasti.
Hiljaisuuspennun silmät säihkyivät ja hän yritti saman tien samaa. Hän koetti potkaista, mutta etutassut pettivät ja hän veti kuperkeikalla Neilikkatassun tassuihin. Naaras naurahti ja auttoi nolostuneen pennun taas pystyyn.
“Yritä olla hieman varovaisempi”, oppilas neuvoi rauhallisesti. Hiljaisuuspentu yritti taas uudelleen, mutta tällä kertaa hän rämähti vatsalleen takapotkun jäädessä matalaksi.
“Äh tämähän on mahdotonta!” kolli vikisi.
“Jos tämä on mahdotonta, et tule oppimaan muita tätäkin hankalampia liikkeitä”, Neilikkatassu huomautti. “Muista yritys ja erehdys. Sinun täytyy yrittää uudelleen niin kauan, että se toimii.”
“Joo joo muistan minä”, Hiljaisuuspentu tokaisi ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän melkein onnistui. Toinen takatassuista tuli myöhempään kuin toinen ja hän tiesi näyttävänsä erittäin hölmölle.
“Minun onkin aika mennä muiden luo. Voit jatkaa harjoittelua mikäli haluat”, Neilikkatassu totesi kesken kaiken ja lähti pois.

Hiljaisuuspentu raotti silmiään ja huomasi perhosen. Siinä silmänräpäyksessä kolli olikin pystyssä ja perhosen perässä.
Kolli oli lekotellut aukiolla auringon lämmittämässä kohdassa, sillä hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. Kaikki muut pennut olivat tekemässä omia juttujaan ja klaaninvanhimmilla oli tuskin hänelle mitään hauskaa tekemistä. Mäntyviiksikään tuskin haluaisi leikkiä nuoren valkoruskean pennun kanssa.
Hiljaisuuspentu loikki perhosen perässä ja yritti parhaansa mukaan napata tämän ilmasta.
“Tule takaisin!” kolli huusi ravatessaan mustaoranssin perhosen perässä. Hän huitoi etutassuillaan yrittäen saada perhosen mätkäistyä maahan. Perhonen kuitenkin vain lenteli hänen ulottumattomissaan eteenpäin. Hiljaisuuspentu ei kuitenkaan luovuttanut vaan kiihdytti vauhtiaan, ponkaisi ilmaan ja nappasi perhosen tassuihinsa.
Kolli ulvaisi voitonriemuisesti ja hymyili leveästi. Hän tiputti perhosen maahan ja tökki sitä tassullaan. Nyt se oli aivan ruhjottu. Kollia alkoikin yhtäkkiä säälittää perhosen puolesta. Eihän se ollut hänelle tehnyt mitään eikä sillä voisi edes ruokkia klaania, joten sen kuolema oli ollut turha.
Hiljaisuuspentu otti perhosen suuhunsa ja meni leirin laitaan. Kolli löysi pienen kohdan mihin hän kaivoi kuopan, laski perhosen ja hautasi sen. Hän katsoi hetken kohtaa johon oli perhosen haudannut ja tassutti sitten vain pois.

Hiljaisuuspentu kökötti pentutarhassa. Ulkona satoi rankemmin kuin moneen päivään. Kolli olisi halunnut mennä ulos leikkimään, mutta Mäntyviiksi ei antanut lupaa. Naaras oli sanonut, että jos hän menisi ulos hän vilustuisi ja, kun hän tulisi takaisin sisälle, hän kastelisi koko pentutarhan, kun olisi niin märkä.
Hiljaisuuspentu katseli ulos, missä sade hakkasi kovaäänisesti maata ja, missä kissat ravasivat litimärkinä edestakaisin. Hän olisi halunnut mennä leikkimään Neilikkatassun kanssa.
Oppilas oli hänelle hyvä ystävä, mutta kolli ei toki tiennyt oliko hän naaraalle tämän mielestä ystävä.
*Kysyn asiaa seuraavalla kerralla, kun juttelemme!* kolli päätti itsevarmasti.
“Mantyviiksi?” Hiljaisuuspentu naukaisi ja käänsi katseensa naaraaseen.
“Mitä?” Mäntyviiksi kysyi.
“minulla ei ole mitään tekemistä. Olisiko sinulla mitään ideaa mitä voisin tehdä?” kolli kysyi naarasta pyörein silmin tapittaen.
“Leiki vaikka Lepakkopennun kanssa. Jos osaatte käyttäytyä, en heitä teitä ulos täältä”, naaras naurahti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja meni sen sammalvuoteen viereen, jolla Lepakkopentu nukkui.
“Lepakkopentu, voisitko leikkiä kanssani. Minulla on niin tylsää”, kolli ruikutti. Lepakkopentu nosti päätään kasvoillaan uhkaava ja vihainen ilme.
“Jos et anna minun nukkua rauhassa, revin sinulta korvat päästä”, tummanharmaa pentu uhosi. Hiljaisuuspentu otti askeleen taaemmas.
“Ai anteeksi”, hän mumisi ja lähti pois Lepakkopennun luota.
Kolli istahti nurkkaan itsekseen ja siirteli tassujaan maassa yrittäen keksiä jotain tekemistä.
*Missäköhän vanhempani ovat? Miksen ole koskaan tavannut heitä tai miksi he eivät ole täällä pitämässä minusta huolta?* kolli pohti mielessään. *Ovatko he kuolleet? Se olisi ehkä järkevin selitys. Eihän nuorta pentua voi yksinkään jättää, se olisi karmea teko!*

Hiljaisuuspentu kuuli askelia ja tunsin jonkun pitävän häntä niskanahasta. Avatessaan silmänsä kolli tajusi olevansa jossain aivan muualla kuin leirissä. Hän yritti katsoa ylöspäin häntä kantavaan kissaan, mutta ei onnistunut saamaan katsettaan tähän.
Hiljaisuuspentu katsoi ympärilleen. Kolli ei ollut aivan varma mikä tämä paikka oli, mutta hän oli jonkinlaisessa metsässä kuitenkin.
Kolli kuuli takaansa rätinää ja siinä samassa hän läsähti maahan kissan päästäessä hänestä irti. Nyt kolli näki, että hänen kantajansa oli ollut Neilikkatassu. Naaras oli kylläkin suurempi, mitä hän oli muistanut.
Hiljaisuuspentu tuskin kerkesi suutaan avata, kun naaras oli jo kadonnut. Kolli kuitenkin näki jotain, joka sai hänet järkyttymään.
Koko metsä pienen kollipennun edessä oli ilmiliekeissä. Hiljaisuuspentu katsoi sinne kauhistuneena. Kissoja virtasi hänyä kohti ja hänen ohitseen ja heistä lehähti pelon löyhkä.
Hiljaisuuspentu tunsi miten paniikki alkoi vallata hänet. Hän vain katsoi pelosta jäykkänä miten tuli levisi vähitellen häntä kohti. Se rätisi ja tuhosi metsää kulkiessaan. Kolli luimisti korvansa ja kiepsahti ympäri. Hän lähti juoksuun, mutta tuntui kuin hän ei olisi päässyt lainkaan eteenpäin. Tuli levisi koko ajan vain lähemmäs ja lähemmäs kollia ja oli nielaista tämän.
Hiljaisuuspentu vinkaisi, kun hänen tassuunsa takertui köynnös. Hän potki ja riehtoi ja yritti parhaansa mukaan päästä irti, mutta mikään ei auttanut. Tuli rätisi väin hiirenmitan päässä hänen hännästään ja kolli vetäisi sen kauemmas.
“Auttakaa! Apuaa! Kuuleeko joku!?” Hiljaisuuspentu huuteli metsään, mutta kukaan ei tuntenut kuulevan. Pieni kolli alkoi jo menettää toivonsa, kun tulen kuumuus hohkasi hänen tassunsa juuressa.
Aivan yhtäkkiä köynnös irtosi hänen tassunsa ympäriltä. Liekit olivat ilmeisesti polttaneet sen katki. Kolli kömpi pystyyn ja lähti ravaamaan kohti turvaa.
Kuitenkaan Hiljaisuuspentu ei päässyt etsimäänsä turvaan vaan joutui aukiolle, jota ympäröi tuli. Hän oli loukussa.
*Tämäkö tosiaan on loppuni? Kuolen tulessa metsässä erossa klaanitovereistani. Miten typerää!* kolli ajatteli.
Yhtäkkiä häntä tönäistiin ja kolli sävähti hereille.
“Pidit ääntä kuin mikäkin hepulin saanut kettu!” Lepakkopentu sihisi hänen naamaansa.
Hiljaisuuspentu nousi pystyyn pitkin venyttelyin. Hänen turkkinsa sojotti takkuisesti joka suuntaan ja hän huomasi ensi kertaa koskaan Lepakkopennunkin turkin olevan sotkussa.
“Herätinkö minä siis sinut?” Hiljaisuuspentu pysyi viikset hieman huvittuneesti väpättäen.
“Sinä potkit minut hereille!” Lepakkopentu äyskäisi ja meni omalle sammalpedilleen pesulle. Hiljaisuuspentu katsoi häntä hetken hiljaa ja ryhtyi sitten itsekin pesulle.

Hiljaisuuspentu juoksenteli aukiolla. Hänellä oli tylsää, koska Lepakkopentu ei suostunut tulla leikkimään hänen kanssaan.
Hiljaisuuspennusta tummanharmaa kolli oli tylsä. Hän ei koskaan tullut leikkimään, vaikka kuinka ruinasi ja vaati.
Hiljaisuuspentu törmäsi yhtäkkiä johonkuhun, joka tuli oppilaiden pesästä suoraan hänen eteensä. Kolli ei aikonut jäädä tuijottamaan kuin typerys, mutta juuri kun hän oli lähdössä taas raviin, oppilas laski häntänsä tämän selälle.
“Koettaisit olla hieman varovaisempi. Tuollaisella poukkoilulla sinä vielä satutat itsesi”, oppilas naukui. Se oli sama valkoinen ja ruskearaitainen kolli, joka oli kertonut, että Neilikkatassu oli aamupartiossa yksi päivä, kun Hiljaisuuspentu oli naarasta kysynyt.
“Joo, yritän olla hieman varovaisempi”, kolli ilmoitti ja oli taas lähdössä raviin. “Ai niin! Minun nimeni on Hiljaisuuspentu entä sinun?” hän sanoi ja jäi hyppelemään tassulta toiselle paikallaan.
“Minä olen Syöksytassu”, oppilas kertoi.
“Selvä!” Hiljaisuuspentu huudahti ja lähti juoksuun. Hän ei aikonut sen enempää jäädäkään jutustelemaan muiden kissojen kanssa. Ei hänellä olisi aikaa. Kolli oli nimittäin tuon välikohtauksen aikana päättänyt, että hän ryhtyisi koko kuolonklaanin parhaimmaksi juoksijaksi.
Hiljaisuuspentu pysähtyi käpälät liukuen, kun yhtäkkiä Lepakkopentu tulikin ulos pentutarhasta suoraan hänen tielleen. Kolli ei kuitenkaan saanut tarpeeksi jarrutettua sillä hän tömähti toisen kollin päälle ulahtaen. Lepakkopentu räpiköi hänen allaan sihisten.
“Pois päältäni senkin ketunmielinen kirppusäkki! Painat kuin mäyrä!”
“Anteeksi. Tulit tielleni, kun harjoittelin juoksemista”, Hiljaisuuspentu puolustautui, mutta puolustus ei estänyt tummanharmaan kollin vihaisia mulkaisuja.
Hiljaisuuspentu ei jäänyt kuuntelemaan kauempaa tämän valituksia vaan lähti taas jatkamaan ravaamista. Hän tunsi miten vastatuuli pörrötti hänen turkkiaan viileästi ja nautti siitä hyvin.
Aurinko porotti pilvettömällä taivaalla kuumasti hänen selkäänsä, joten tuuli tasapainotti kuumuuden hyvin.

Hiljaisuuspentu katsoi Neilikkatassua suurin pyörein silmin.
“Voitko jooko leikkiä kanssani sammalpalloa. En halua olla yksin ja Lepakkopentu ei suostu leikkimään sitä kanssani enkä halua kysyä Kamomillapentua tai Rosmariinipentua. He eivät kuitenkaan pitäisi minusta!” pentu vinkui vaativasti. Neilikkatassu katsoi häntä hieman kyllästyneenä, mutta silti lempästi.
“No ehkä tämän kerran. Mutta ensikerralla, älä ryhdy ruikuttamaan, kun yritän tehdä jotain muuta jooko?” Neilikkatassu naukui lempeästi.
Naaras istahti ja katsoi Hiljaisuuspentua rauhallisesti suoraan silmiin.
“Käyrkö pyytämässä Hehkuaskeleelta sammalta?” tämä pyysi. Nuori kollipentu nyökkäsi ja lähti loikkimaan kohti parantajanpesää.
“Tervehdys Hehkuaskel! Voisinko minä saada hieman sammalta, jotta voisin pelata Neilikkatassun kanssa sammalpalloa?” Hiljaisuuspentu pyysi kauniisti, päästyään parantajanpesään.
“Joo odota hetki”, Hehkuaskel naukaisi ja lähti syvemmälle pesään.
“Tässä ole hyvä”, parantaja naukui tiputtaessaan sammalpallon Hiljaisuuspennun tassuihin. Kolli katsoi sammalpalloa ja nosti sitten katseensa hymyillen Hehkuaskeleeseen.
“Suuret kiitokset!” kolli kiitti iloisesti ja lähti sammalpallon mukaansa noukkien takaisin Neilikkatassun luokse. Naaras katsoi häntä iloisesti.
“Voimmekin saman tien aloittaa!” naaras naukui iloisesti Hiljaisuuspennun päästessä hänen luokse. Pentu nyökäytti päätään iloisesti ja laski sen maahan.
“Sinun pitää saada pallo näiden kivien välistä”, kolli sanoi ja asetti kaksi kiveä maahan lähekkäin “ja minun kahden kiven välistä tuolla. Sinä voisitkin asettaa kaksi kiveä hyvin lähekkäin”, kolli jatkoi.
Neilikkatassu nyökkäsi ja lähti hakemaan kaksi kiveä. Naaras asetti ne hyvin ja tarpeeksi lähelle toisiaan ja nyökkäsi sitten Hiljaisuuspennulle merkiksi, että oli valmis. Kolli hihkaisi ja lähti juoksemaan palloa tassuillaan eteenpäin vierittäen. Hän lähestyi maalia kovaan tahtiin, mutta Neilikkatassu hyökkäsi sivusta ja kaappasi sammalpallon sulavalla liikkeellä.
Hiljaisuuspentu sihahti ja kaartoi tämän perään ja oli lähellä liukastua. Kolli kiihdytti vauhtiaan yrittäen parhaansa mukaan saada oppilaan kiinni. Hän juoksi ja juoksi, mutta naaras oli liian nopea hänelle.
“Voitko hidastaa! Olet niin paljon minua nopeampi!” Hiljaisuuspentu vinkaisi. Neilikkatassu kurkkasi taakseen hämmentyneenä, mutta kompastui sammalpalloon, kun ei voinutkaan vahtia missä tämä kulki.
Hiljaisuuspentu otti tilaisuudesta kaiken hyödyn ja kaappasi pallon itselleen. Hän lähti niin lujaan juoksuun kuin piennillä jaloillaan pääsi. Hän yritti parhaansa ja kun hän kuuli Neilikkatassun askelten töminän hän löi pallon kaikin voimin kohti maalia. Se lähti liitämään ilmassa ja pomppi maata pitkin maaliin.
Hiljaisuuspentu hypähti väsyneenä ilosta ja nauroi katketakseen.
“Tämä oli niin hauskaa!” kolli juhli.
“Niin kyllä oli. Olen sinäkin kunnon juoksia. Juoksit kuin tuuli tuon sammalpallon kanssa. Sinusta tulee varmasti mainio takaa-ajaja”, Neilikkatassu naukui hengästyneenä saapuessaan tomuisena Hiljaisuuspennun vierelle. Kolli hymyili kiitollisena kehuista ja punastui myös hieman.
“Kiitos. Sinäkin olit erittäin nopea. Oli hankaluuksia pysyä vauhdissa mukana”, Hiljaisuuspentu naukui takaisin hymyillen leveästi. Neilikkatassu hymyili takaisin.
“Neilikkatassu!” kuului huuto. Hiljaisuuspentu käänsi katseensa äänen suuntaan ja huomasi sen olevan Neilikkatassun mestari, Pikiturkki. “Sinä voisit käydä vaihtamassa makuualusia pentutarhalla. Vaihda sekä pentujen, kuningattarien ja klaaninvanhimpien”, soturi naukui. Neilikkatassu nyökkäsi kunnioittavasti ja kääntyi sitten taas Hiljaisuuspennun puoleen.
“Kuten kuulit minun täytyy mennä”, naaras sanoi pahoittelevasti.
“Ei se mitään, kyllä minä pärjään. Oli kuitenkin hauskaa leikkiä”, Hiljaisuuspentu naukui ja Neilikkatassu tassutti hymyillen pois.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Salamatassu kulki Sähkötuhon perässä kohti harjoituksiaan Loskatassu rinnallaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä: aivan liian harvoin pääsivät veljekset harjoittelemaan yhdessä, ainakin Salamatassun mieleen. Tänään Loskatassun mestari Tuhkajuova oli kuitenkin päättänyt, että kummankin olisi parempi taistella mestarin sijaan oppilastoveria vastaan. Sähkötuho oli selittänyt Salamatassulle jotain siitä, että oppilas ei välttämättä aina saanut paljoa irti taistelusta soturia vastaan, sillä eihän oppilaalla ollut oikeastaan mitään mahdollisuuksia päihittää tätä. Sitä paitsi kokoero rajoitti paljon mahdollisia taisteluliikkeitä. Salamatassu ei ollut varma, oliko aivan samaa mieltä, sillä hän oli mielestään aika taitava taistelija, ja lisäksi kookas ikäisekseen. Kenties nämä harjoitukset olisivatkin enemmän Loskatassulle.
Salamatassu vilkaisi vierellään kulkevaa mustaturkkista oppilasta. Loskatassu ei vaikuttanut aivan yhtä innostuneelta. Toisaalta hän ei koskaan mitenkään hyppinyt riemusta, kun kyseessä olivat taisteluharjoitukset. Salamatassu tiesi veljensä yrittäneen parantaa taitojaan tällä alueella, mutta harjoituksista huolimatta tämä ei ollut vielä koskaan onnistunut peittoamaan häntä. He molemmat tiesivät, että Loskatassun kehnot taistelutaidot olivat Pimentovarjolle pettymys. Salamatassu tiesi, että heidän emonsa erityisesti arvosti tätä taitoa: Pimentovarjo ei hukannut yhtäkään tilaisuutta muistuttaa heitä molempia siitä, että taistelemisen taitaminen oli kaikista tärkeintä, etenkin näinä epävakaina aikoina. Loskatassu osasi kyllä saalistaa, mutta emo oli kärkäs huomauttamaan, että metsästäminenkin oli oikeastaan vain taistelemista.
Salamatassu toivoi kovin, että Loskatassu kokisi jonkinlaisen ihmekehittymisen. Tietysti heillä oli vielä monta kuuta jäljellä soturikoulutustaan, mutta kollioppilas ei ollut tähänkään mennessä oikeastaan kehittynyt. Salamatassu alkaisi vaikka itse kouluttamaan Loskatassua, jos ei mikään muu auttanut.
Tuhkajuova johdatti heidät pienelle hiekkaiselle aukiolle jonkin matkan päähän Kuolonklaanin leiristä. Salamatassu hengitti syvään viherlehden rikasta tuoksua: ilmat olivat pysyneet lämpiminä jo pitkään, minkä ansiosta kukat pääsivät kukkimaan ja riistakin pulskistui. Toisaalta kelit olivat olleet hiukan kuivat, mikä näkyi ruohon ottamassa kellertävässä värissä. Nuori kolli ei paljoa ymmärtänyt luonnon toiminnasta, mutta hänkin tiesi, että sateellakin oli tarkoituksensa.
Tuhkajuova, joka selvästi oli ottanut roolin harjoitusten vetäjänä, asettui seisomaan kahta oppilasta vastapäätä. Salamatassu ei ollut koskaan oikein perustanut soturista: naaras oli tylsä, sääntöjä noudattava tosikko. Tuhkajuova oli kuitenkin kokenut ja taitava soturi, ja vakavuudessaan kenties täydellinen mestari Loskatassulle. Hänen veljensä ei ollut ainakaan koskaan valittanut mestarivalinnastaan, joten Salamatassukin oli tyytyväinen.
”Saatte taistella toisianne vastaan. Minä ja Sähkötuho annamme palautetta”, harmaa naaraskissa jakoi yksinkertaiset ohjeensa. ”Tunnette hyvin toisenne vahvuudet ja heikkoudet. Yrittäkää huomioida ne taistellessanne.”
Tuhkajuova astui taaksepäin ja nyökkäsi merkiksi aloittaa. Salamatassu vilkaisi virnistäen Loskatassua, joka oli yhtä kivikasvoinen kuin yleensä. Joskus häntä ärsytti, miten mikään ei tuntunut innostavan hänen veljeään. Toisaalta hänen tyyneytensä oli jotain, mistä Salamatassu erityisesti piti Loskatassussa: kolli toimi hyvänä vastapainona hänen omalle villille luonteelleen.
”Paras mies voittakoon”, Salamatassu tokaisi, ja syöksähti sitten odottamatta Loskatassua kohti. Pienempi kolli ei ehtinyt reagoida, kun valkoinen oppilas tarrasi hänen niskanahkaansa hampaillaan. He kierivät hetken maassa nujakoiden, kunnes Salamatassun onnistui painaa veljensä vasten tomuista maata. Hän virnisti voitonriemuisesti, kun Loskatassun ei pyristelyistään huolimatta onnistunut vapautua suuremman oppilaan otteesta. Lopulta mustaturkkinen kolli rentoutui luovuttamisen merkiksi. Salamatassu astui pois hänen päältään ja kääntyi ylpeänä kahden mestarin suuntaan.
”Hyvä, Salamatassu”, Sähkötuho sanoi ja nyökkäsi. ”Olet kehittynyt, liikkeesi ovat sulavampia kuin ennen. Hyvää työtä.”
Salamatassu röyhisti rintaansa kuullessaan mestarinsa kehut. Hän tuskin koskaan kyllästyisi kuuntelemaan niitä, vaikka tietysti hän tiesi jo arvonsa. Salamatassu oli oppilaista varmasti taitavin taistelija, ja hänestä tulisi soturina yksi klaanin parhaista. Siitä hän oli varma: Pimentovarjokin uskoi häneen.
”Loskatassu, sinun pitää olla enemmän hereillä”, Tuhkajuova naukui tiukasti oppilaalleen. ”Olisit helposti voinut väistää Salamatassun hyökkäyksen. Jos taas yritit ottaa sen vastaan, sellainen ei kannata suurempikokoisen vastustajan kanssa. Tällöin kannattaa vain tehdä nopea väistöliike ja pyrkiä yllättämään vastustaja.”
Loskatassu nyökkäsi ilmeettömänä. Salamatassu tiesi, ettei kritiikki ollut koskaan lannistanut hänen veljeään, mutta ei pienikokoinen kolli ainakaan yhtään innokkaammalta vaikuttanut. Salamatassu ei ollut koskaan nähnyt veljensä voittavan missään: jos Loskatassu päihittäisikin hänet, millaista ilmettä hän silloin näyttäisi? Hyppisikö hän riemusta? Kenties voitto antaisi hänelle itsevarmuutta ja ehkä sytyttäisi jopa innon taistelun harjoitteluun. Kenties se olisi tarvittava tönäisy oikeaan suuntaan.
Salamatassu vilkaisi veljeään salamyhkäisesti. Hän oli päättänyt antaa Loskatassulle kerrankin voiton. Kaksikko asettui jälleen toisiaan vastapäätä. Tällä kertaa olisi Loskatassun vuoro hyökätä. Hän pääsi yllättämään Salamatassun hyvin harvoin, mikä ehkä johtui siitä, että Loskatassu oli kovin hidas. Nyt Salamatassu aikoi kuitenkin pitää huolen siitä, että hänen veljensä saisi suoritettua onnistuneen yllätyshyökkäyksen.
Kun Loskatassu ponnisti loikkaan häntä kohti, Salamatassu ei hievahtanutkaan. Hän teeskenteli, ettei ehtinyt siirtyä syrjään, vaikka hyvin olisi kerennyt loikkaamaan sivuun. Loskatassu huitaisi häntä kuonoon laskeutuessaan melko kömpelösti suuremman kollioppilaan viereen, mutta iskussa ei ollut voimaa. Salamatassu kuitenkin teeskenteli horjahtavansa, jolloin Loskatassu pääsi hyppäämään jälleen häntä kohti. Valkeaturkkinen kolli antoi veljensä kaataa hänet maahan, ja hetken muka pyristeltyään hän rentoutui luovuttaen.
”Hyvin tehty!” Salamatassu kehui veljeään toivoen, että tämän ilme kirkastuisi. Loskatassu reagoi tilanteeseen kuitenkin täysin päinvastaisesti: hän ei suonut Salamatassulle muuta kuin vihaisen mulkaisun ja asteli sitten mestareiden eteen. Oliko Loskatassu huomannut, ettei Salamatassu taistellut tosissaan? Todennäköisesti kyllä: hän ei ollut tyhmä kissa ollenkaan, eikä kukaan tuntenut Salamatassua hänen veljeään paremmin. Salamatassu toivoi silti, että Loskatassu ottaisi voittonsa. Niin hän vaikuttikin tekevän, sillä mustan kollin ilme ei värähtänytkään, kun hän odotteli mestarinsa kommenttia kuin aidosti ansaitsisi kehuja. Salamatassu virnisti tyytyväisenä ja kömpi jaloilleen astellen sitten veljensä vierelle kuulemaan tuomionsa. Olivatko mestarit huomanneet mitään?

//Tuhka?

KP-boosti käytössä