Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu pyristeli veden alla viimeisillä voimillaan. Hän ei ollut suunnitellut kuolevansa näin, ja se tympi häntä suunnattomasti. Lokkitassulla ei ollut enää mitään tietoa sen mokoman eloklaanilaisen olinpaikasta, mutta kolli epäili, että tämä oli jättänyt hänet kuolemaansa. Miten säälittävää, kolli ajatteli, antaa veden tappaa vihollinen omien kynsien sijaan. Ja hän kun oli vielä ollut itse niin lähellä tehdä kummankin eloklaanin oppilaan elämästä loppu. Toisaalta Lokkitassu ei uskonut, että Sadetassusta olisi ollut tappajaksi alkuunkaan. Itsehän Lokkitassu oli jatkanut taistelua syvemmässä vedessä, vaikka oli tiennyt sen olevan riski – hän kun ei osannut uida. Eloklaanilaisten täytyi yksinkertaisesti olla paennut paikalta, mikä oli Lokkitassusta vielä säälittävämpää. Vain heikot jättivät taistelun kesken.
Lokkitassu sai välillä kuononsa pinnan ylle, jolloin hän ehti vetää nopeasti happea keuhkoihinsa. Lokkitassu tiesi, että hänen olisi keksittävä jokin strategia nyt, ennen kuin hän ei enää palaisi pinnalle. Hän oli kuitenkin täysin virran vietävissä. Juuri tällaista tilannetta harmaavalkoinen kolli vihasi eniten; sellaista, jossa hän oli menettänyt kaiken kontrollin. Kuolemaa Lokkitassu ei pelännyt ollenkaan. Ei hän kyennyt sellaiseen. Hän oli ainoastaan vihainen siitä, miten paljon suunnitelmia häneltä jäisi toteuttamatta, jos hän hukkuisi nyt, ja siitä, miten säälittävällä tavalla hän kuolisi. Hänen potentiaalinsa jäisi kaikilta näkemättä. Lokkitassu ei suostunut siihen.
Pelottomuus auttoi häntä kuitenkin ajattelemaan loogisesti. Kun hänen päänsä seuraavan kerran käväisi pinnalla, yritti hän etsiä ympäriltään jotakin, mihin tarttua. Kaikki mitä hän näki edessä päin oli kuitenkin vettä. Hänen vasen takajalkansa alkoi krampata, mikä vaikeutti nyt pinnalle pääsemistä. Lokkitassu tiesi jo kuolevansa jokeen. Vain hiirenaivo olisi elätellyt toivoa selviytymisestä tässä vaiheessa.
Lokkitassu kauhoi kolmella käpälällään vielä hetken. Sitten hän lopetti, kun totesi uppoavansa. Mutta se ei tuntunut miltään. Valo ylhäällä päin alkoi himmetä. Yhtäkkiä kaikki pimeni.

”Lokkitassu, herää! Ole kiltti, älä jätä minua!”
Lokkitassu räväytti silmänsä auki. Hän haukkoi happea kuivalla maalla. Hengitys vinkui ja kesti tovin, että Lokkitassu sai hengenvetonsa hidastumaan. Maiseman esteenä hänen edessään liikkuivat hermostuneena tutut, rusehtavan harmaat jalat valkeilla tassuilla.
”Voi Lokkitassu rakas, oletko kunnossa?” Sulkavirta mourahti niin huolestuneen ja pelokkaan kuuloisena, että olisi voinut luulla metsän palavan tai jotakin muuta maailmaa järkyttävää tapahtuneen. Lokkitassu ei voinut ymmärtää, miksi joku reagoisi noin voimakkaasti. Näkihän emo, että hän oli kunnossa…
Sulkavirta painoi kuononsa Lokkitassun lapaan ja alkoi sukia kollin turkkia vimmatusti. Lyhyen yskäkohtauksen jälkeen valkoharmaa kolli nousi istumaan, estäen emoaan lipomasta turkkiaan enempää.
”Olen kunnossa, älä huoli, emo”, Lokkitassu sanoi, mutta joutui näkemään suunnattoman vaivan pitääkseen kasvonsa tyynenä. Lokkitassu ei aikonut näyttää vihaansa Sulkavirralle, vaikka hänen sisällään leiskui. Oliko emo pelastanut hänet? Sulkavirran turkki oli kauttaaltaan märkä. Naaraan katse oli edelleen kauhistunut ja hän näytti tärisevän.
”Mitä tapahtui?” Lokkitassu kysyi. Hän katseli ympärilleen; sota jatkui edelleen, mutta he olivat kaksin kauempana taistelutantereelta. Hän yllättyi tajutessaan, että Sulkavirta tosiaan oli pelastanut hänet yksin; tämän täytyi olla käsittämättömän hyvä uimari.
”Uin luoksesi niin nopeasti kuin pystyin, mutta ehdit vajota syvälle ja menettää tajusi ennen kuin sain sinusta otteen… Luulin jo sinun kuolleen!” Sulkavirta naukui järkyttyneenä, ääni väristen. Lokkitassu muisteli nopeasti, miten oli nähnyt klaanitoveriensa lohduttavan toisiaan menetyksen jälkeen.
”Olen tässä, ei hätää emo. Olen elossa”, Lokkitassu maukui rauhoittavasti ja painoi päänsä Sulkavirran lavalle. Sulkavirta sukaisi hänen lapaansa kahdesti, ennen kuin painoi päänsä häntä vasten.
”Kiitos. Minäkin olin jo varma, että kuolisin”, Lokkitassu huokaisi liioitellun tunteellisesti. Hänen oli pakko esittää, että hän tunsi jotakin. Mitä ikinä siinä tilanteessa kuuluisikaan tuntea. Helpotustako?
”Olet niin rakas minulle, en kestäisi menettää sinua”, Sulkavirta kuiskasi. Lokkitassu sukaisi emonsa lapaa kielellään samaan tapaan, kun tämä oli hetki sitten tehnyt. Sitten hän astui taaemmas.
”Miten oikein päädyit jokeen?” Sulkavirta kysyi.
”Et siis nähnyt? Ne kaksi Eloklaanin oppilasta hyökkäsivät kimppuuni samaan aikaan ja ajoivat minut jokeen!” Lokkitassu selitti valehdellen, mutta antoi tällä kertaa vihansa näkyä. ”He puhuivat vain, miten halusivat tappaa minut.”
Sulkavirran ilme pysyi edelleen järkyttyneenä, mutta Lokkitassu oli erottavinaan siinä myös jotain muuta. Vihaa? Epäuskoa?
”Ketkä? Minkä näköisiä he olivat? Näytä heidät minulle, niin-” Sulkavirta aloitti, mutta Lokkitassu keskeytti hänet.
”Älä huoli, minä kostan heille vielä”, Lokkitassu sanoi itsevarmana. Miten naurettavaa olisikin, jos hänen emonsa kostaisi hänen puolestaan. Ei. Lokkitassu hoitaisi koston itse. Kolli yskäisi jälleen ja hänen kurkustaan lorahti ulos vettä.
”Nyt sinun täytyy kuitenkin mennä parantajalle ja ottaa lepoa”, Sulkavirta maukui huolestuneena, mutta emollisen lempeästi. Lokkitassua otti päähän se. Ei hän ollut enää mikään pentu. Hän oli pian soturi, eikä tarvinnut mitään hoivausta.
”Olen kunnossa, ihan tosi”, Lokkitassu vakuutti. Sulkavirta pudisteli päätään ja huokaisi.
”En voi levätä nyt. Taistelen klaanini riveissä loppuun asti”, Lokkitassu maukui päättäväisesti. Hän katsoi kuitenkin Sulkavirtaa silmiin ja hymyili pienesti. Huoli paistoi emon silmistä. Elämän täytyi olla vaikeaa, kun koki noin paljon tunteita, Lokkitassu ajatteli. Tunteet tekivät kissan heikoksi. Lokkitassu oli pannut merkille, että tämä näkyi etenkin naaraissa.
”Pärjään kyllä, pidä vain huoli itsestäsi”, kolli sanoi ja puski emonsa lapaa hellästi. Sekin oli kuitenkin vain opittu maneeri. Lokkitassu ei välittänyt emostaan sen enempää, kuin muistakaan kissoista. Tai no, ehkä ihan vähän enemmän. Olihan Sulkavirrasta ollut tänäänkin suuri hyöty. Mikään ei olisi korvannut sitä. Lokkitassua ei kuitenkaan kiinnostanut mikään muu kuin se, että hän oli elossa, mikä tarkoitti, että hän saisi raadella lisää eloklaanilaisia. Hyvästeltyään emonsa Lokkitassu pudotti hymyn kasvoiltaan ja kylmä, tunteeton katse palautui hänen silmiinsä.

Juostuaan keskelle taistelutannerta, Lokkitassu otti kohteekseen pienehkön eloklaanilaissoturin, joka näytti olevan jo hyvin heikossa hapessa. Lokkitassu etsi silloin tällöin katseellaan Sadetassua ja Varjotassua, mutta kaksikosta ei näkynyt häntääkään. Kolli kynsi eloklaanilaista tovin, kunnes kyllästyi heikosta vastuksesta ja siirtyi taistelemaan oppilasikäiseltä näyttävää eloklaanilaista vastaan. Lokkitassu ei kuitenkaan ollut enää täysissä voimissan ja hän huomasi jäävänsä jatkuvasti alakynteen. Hän ei ollut syönyt ikuisuuteen ja joki oli vienyt ainakin puolet hänen voimistaan. Lokkitassu halusi kuitenkin näyttää jaksavansa taistella sodan loppuun saakka. Hänen mielestään vain heikot luovuttivat nälän tai kipujen takia.

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (922 sanaa = 9 TaP) //
Aaltosalama ei vastannut. Tuntui siltä, kuin kylmä kivi olisi pudonnut vatsaani, kun katsoin, miten naaraan silmät hitaasti sulkeutuivat. Hänen kaulansa haavoista vuosi tummaa verta vuolaasti maahan sotkien matkallaan soturin punaruskean turkin. Hänen hengityksensä oli muuttunut vaivalloiseksi ja rohisevaksi.
”Hei! Nyt heräät”, huudahdin hätääntyneenä ja kun en muutakaan keksinyt, ravistin soturia napakasti. En ollut parantaja, mutta sen verran tiesin, ettei olisi ollenkaan hyvä, jos hän tähän tuupertuisi. Aaltosalama ei kuitenkaan näyttänyt eleelläkään edes kuulevansa minua. Epätoivo alkoi tosissaan saada minusta vallan.
”Herää, Aaltosalama”, kehotin soturia uudelleen, mutta en taaskaan saanut vastausta. ”Heräisit nyt! Kehtaatkin tehdä minulle näin.”
Olin liian keskittynyt elvyttämään Aaltosalamaa, jotta olisin huomannut takanani lähestyvän vaaran. Sama kolli, joka oli aiemmin aiheuttanut naaraalle nämä vammat, oli viimein saanut itsensä ylös ja lähestyi minua määrätietoisesti. Vilkuilin juuri ympärilleni siinä toivossa, että Hehkuaskel olisi lähellä, kun tunsin yhtäkkiä viiltävää kipua kasvoissani. Päästin tuskaisen karjaisun ja käännyin ympäri iskun suuntaan. Kenties kipu kasvoissani ja pelko Aaltosalaman selviämisestä olivat sumentaneet järkeni, sillä en harkinnut hetkeäkään seuraavaa liikettäni vaan syöksyin raivokkaasti eloklaanilaissoturin kimppuun. Verta valui toiseen silmääni ja heikensi näkökenttääni, mutta jotenkin onnistuin lyömään kollia napakasti poskelle. Hän horjahti taaksepäin ja antoi minulle tilaisuuden kääntyä takaisin Aaltosalaman puoleen. Olin hiukan naiivisti uskaltanut toivoa, että kääntyessäni ympäri soturi olisi noussut ylös ja hymyilisi minulle tuttuun leikkisään tapaan, vitsaillen siitä, miten huolestunut olin ollut. Mutta Aaltosalama makasi edelleen siinä, mihin olin hänet jättänyt.
”Uskallakin kuolla tänne”, kirosin ja kumarruin kuuntelemaan hänen sydämensä sykettä. Pelkäsin kuollakseni, että painaessani korvani hänen edelleen lämpimään turkkiinsa en kuulisikaan naaraan tasaisesti jyskyttävää pulssia. Suureksi helpotuksekseni sain kuitenkin todeta, että hänessä edelleen henki pihisi. Tiesin kuitenkin, että jos hän jäisi tänne, ei Aaltosalama todennäköisesti selviäisi. Minä en voinut auttaa häntä, joten oli löydettävä joku, joka siihen kykeni.
Tartuin varovasti soturin niskanahkaan kohdellen häntä kuin kukkaa käpälällä. En halunnut lisätä hänen kipuaan enempää tai pahentaa jo valmiiksi vakavia vammoja. Kun varmistin, ettei kukaan typerä eloklaanilainen ollut sillä hetkellä syöksymässä kimppuumme, lähdin raahaamaan toveriani pois taistelukentältä. Aaltosalama oli kuitenkin minua kookkaampi ja näin melko raskas, enkä minäkään ollut enää ollenkaan täysissä voimissani. Toivoin, ettei matka Hehkuaskeleen luokse olisi pitkä. Missä ihmeessä parantaja oikein luuhasi, kun häntä tarvittiin?
”Jaksa vielä hetki”, mumisin punaruskean turkin vaimentaessa ääntäni. Olimme melkein aukion reunalla. Onneksemme kukaan ei näyttänyt huomaavan meitä, tai kenties eloklaanilaiset olivat vain niin armollisia, etteivät hyökänneet loukkaantuneen kissan kimppuun.
”Jos selviät tästä, lupaan etten enää ikinä kiusaa sinua. Minusta tulee oikein kiltti kissa. Mutta sinun on ensin selvittävä.”
Huokaisin helpotuksesta, kun viimein saavuimme aukion reunalle turvaan. Vilkuilin ympärilleni samalla, kun raahasin Aaltosalamaa pensaikon suojiin. Voimani olivat kuitenkin selvästi kuluneet ja väsymys painoi liikaa, sillä en huomannut silmäkulmassani jonkun syöksyvän kohti. Seuraavana hetkenä tunsin viiltävää kipua kaulassani. Verta ryöpsähti maahan ja Aaltosalaman turkille vuolaana suihkuna, ja yhtäkkiä en tuntenut voivani hengittää. Käytin kaikki viimeiset voimani rippeet siihen, että pysyin pystyssä huojuvilla jaloillani, mutta verenvuoto ei loppunut ja pian päässäni alkoi toden teolla pyöriä. Vaikka kuinka halusin antaa takaisin sille pirulaiselle, joka oli selvästikin nyt antanut minulle iskun, joka tulisi tappamaan minut, katseeni oli edelleen kiinnittynyt Aaltosalamaan. En voinut jättää häntä tähän; hän tarvitsi kipeästi parantajan apua. Minä olin ainoa, joka ehtisi pelastamaan hänet. Siksi en vilkaissutkaan hyökkääjäni suuntaan, kun kumarruin jälleen naaraan ylle ja yritin viimeisillä voimillani tarttua hänen niskaansa. Minun oli vietävä hänet pois täältä.
En kuitenkaan enää jaksanut. Maailma keikahti ja yhtäkkiä makasin maassa kyljelläni Aaltosalaman vieressä. Näkökenttäni tuntui sumenevan, mutta erotin edelleen hänen kasvonsa edessäni. Oliko soturi edes enää elossa? Toivoin hartaasti, että oli, ja lohdukseni kuulinkin hänen vetävän vielä rohisten henkeä. Hänellä ei kuitenkaan olisi enää paljoa aikaa, eikä minullakaan päätellen sen verilammikon koosta, joka koko ajan laajeni allani. Tähänkö me kuolisimme? Kuinka julmaa. Kaduin sillä hetkellä kaikkea sitä aikaa, jonka olin hukannut käyttäytymällä kuin mikäkin idiootti. Olisin jo kuita sitten voinut tunnustaa Aaltosalamalle, että hän oli minulle muutakin kuin toveri, enemmänkin kuin ystävä. Nyt oli kuitenkin myöhäistä. Katsoin soturia vielä viimeisen kerran, ennen kuin annoin silmiäni täplittävän pimeyden ottaa minut hellään huomaansa. Ainakin olin saanut kuolla tehden jotain arvokasta.

Pimeyden Metsässä oli valoisampaa kuin olin kuvitellut. Ainakin maailma silmäluomieni takana oli kirkas, enkä mielelläni avannut vielä silmiäni. Olin nimittäin edelleen kuolemanväsynyt – heh – eikä kipu kaulassani ja kasvoissani ollut kadonnut minnekään. Raajani tuntuivat raskailta kuin lyijy ja jouduin ponnistelemaan pelkästään vetääkseni henkeä. Ehkei tämä sitten ollutkaan Pimeyden Metsä; miksi kukaan olisi uskonut Pimeyden Metsään, kun olo siellä oli näin kurjaa? Kenties tämä oli se paikka, johon uskottomat kissat kuten minä jouduimme.
Äänet ympärilläni kuulostivat vaimeilta, mutta jotain minä kyllä kuulin. Kahden kissan äänet, joista kumpikin kuulosti etäisesti tutuilta. Viikseni värähtivät, kun joku kosketti leukaani. Samassa tunnistin Aaltosalaman hajun, ja onnen ja surun sekainen tunne valtasi minut. Hän oli kanssani edelleen, mutta Pimeyden Metsässä. Soturi ei siis ollut selvinnyt.
Raotin varovaisesti silmiäni. Sain nopeasti huomata, että en ollutkaan Pimeyden Metsässä: olin edelleen siellä, missä olin muka kuollut! Taisteluhuudot kaikuivat jossain kauempana ja veren haju leijaili ilmassa. En voinut uskoa tuuriani, olin kuin olinkin selvinnyt hengissä. Hädin tuskin: en jaksanut hievahtaakaan ja hengitykseni rahisi. Kaulassani ja kasvoilla silmäni yläpuolella oli jotain kosteaa, ja kun huomasin Hehkuaskeleen hiukan kauempana päättelin, että kyseessä oli varmaankin parantajan antama rohdos tai jotain.
”Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä.”
Aaltosalaman sanat saivat minut aukaisemaan silmäni kokonaan. Naurahdin heikosti, ja nauruni muuttui loppupäässä rohisevaksi yskänpuuskaksi. Se näytti kuitenkin olevan soturille todiste siitä, että en ehkä kuolisikaan tänne, sillä näin hänen silmissään toiveikkuutta, joka lämmitti sydäntäni.
”Älä kuvittelekaan”, sanoin hiljaisella äänellä. Jouduin vetämään henkeä pari kertaa, ennen kuin pääsin jatkamaan. ”Et sinä minusta niin helposti eroon pääse. Enkä minäkään selvästi sinusta.”

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (236 sanaa = 2TaP)¨

Taistelu oli kestänyt yön yli, ja suoraan sanottuna olin jo alkanut kyllästyä koko touhuun. Tietenkin nautin siitä, että sain rääkätä eloklaanilaisia oikein luvan kanssa, mutta turkkini näytti siltä kuin olisin pulahtanut vereen. En ollut edes uskaltanut vilkaista kuvajaistani joen pinnasta käytyämme aiemmin juomassa Kyyhkypyrähdyksen ja Matotaiston kanssa.
Olin yrittänyt kääntää ajatukseni ruhjotusta ulkomuodostani taisteluun, ja tähän asti se oli toiminut ihan hyvin. Juuri tälläkin hetkellä koin suurta nautintoa saadessani iskeä kynteni erään solakan eloklaanilaiskollin turkkiin; käsittelyni jälkeen hän tulisi näyttämään kymmenen kertaa hirveämmältä kuin miltä itse näytin tällä hetkellä.
Tämä kolli oli ärsyttävän suulas tapaus, luuli itsestään liikoja. Ihan kuin hänestä olisi muka ollut vastusta minulle, yhdelle Kuolonklaanin suurimman suvun jäsenistä? Nämä Eloklaanin raukat kuvittelivat olevansa jotenkin erityisiä, vaikka todellisuudessa he olivat vain joukko likaisia kulkukatteja leikkimässä klaanikissoja.
Livoin suupieliäni lähestyessäni maahan potkaisemaani kollia. Kävin mielessäni läpi eri tapoja, miten voisin panna hänet katumaan sitä, että oli koskaan avannut typerän suunsa. Nousin ensin takajaloilleni saadakseni lisää voimaa iskuuni ja iskin sitten etukäoäläni kynnet paljastetuna hänen lapoihinsa, painaen hänet tiukemmin maata vasten.
Kolli räpytteli silmiään sen näköisenä, ettei tämä ollut varmaan vieläkään toipunut edellisestä potkustani. Hmph, mikä säälittävä surkimus. Kukaan ei varmasti tulisi kaipaamaan tällaista mitätöntä rääpälettä. Tappamalla hänet tekisin vain palveluksen kaikille.
Yhtäkkiä tunsin kynnet alavatsassani, kun soturi onnistui iskemään takakäpälillään. Ilma pakeni hetkeksi keuhkoistani, ja horjumiseni tarjosi kollille tilaisuuden livahtaa kauemmaksi. Käheä ärinä kohosi kurkustani samalla kun haukoin henkeä ja yritin paikantaa kollin uudestaan katseellani.

//Hile?

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu kävi edelleen raivoisaa taistelua Sadetassua vastaan. Taistelu oli yllättävänkin tasainen, mistä Lokkitassu ei pitänyt. Hän ei ollut odottanut tuon säälittävän eloklaanilaisnaaraan osaavan niin taitavia liikkeitä etenkään sen jälkeen, kun tämä oli typeränä avautunut hänen kuullensa siitä, miten paljon naaras välitti ystävästään, Varjotassusta. Lokkitassu arvioi, että Sadetassun oli oltava häntä pidemmällä koulutuksessaan; ei tuollainen herkkä naaras olisi selvinnyt Lokkitassulle alkuunkaan, jos heillä olisi ollut saman verran kokemusta, kolli ajatteli.
Lokkitassu huitaisi Sadetassun korvaa kohti kynsillään, mutta naaras väisti liikkeen ketterästi ja syöksähti Lokkitassun kimppuun. Lokkitassu kiemurteli pois Sadetassun käpälien otteesta, mutta tunsi samalla hampaiden uppoavan kivuliaasti lapaansa. Kolli ei päästänyt ääntäkään – sen sijaan hän tunsi, kuin olisi saanut kivun mukana vain lisää voimaa. Jokainen kivulias isku sai Lokkitassun raivostumaan lisää. Häntä ei kiinnostanut tippaakaan se, miten monta tippaa verta hän menetti. Häntä kiinnosti ainoastaan se, miten pahasti hän onnistui vahingoittamaan vastustajaansa.
Harmaavalkoinen kolli heittäytyi raivokkaasti sähisten vihollisen päälle. Sadetassu sai kuitenkin kiepautettua Lokkitassun allensa jollakin tekniikalla, mitä Lokkitassu ei ollut ennen nähnyt. Hän painoi sen kuitenkin hyvin mieleensä; seuraavalla kerralla hän olisi valmistautunut. Harmaa eloklaanilainen alkoi kynsimään Lokkitassun vatsaa. Kolli huitoi etutassujaan Sadetassun päätä kohti, kunnes hetken päästä sai otteen tämän niskasta kummallakin etutassulla. Lokkitassu painoi kyntensä kiinni naaraan niskanahkaan ja veti tämän sitten kuristusotteeseen. Sadetassu potki hänen takajalkojaan omillaan niin, ettei Lokkitassu päässyt raastamaan naaraan vatsaa omillaan. Lokkitassu puri Sadetassun harmaata korvaa raivoissaan, kaikilla voimillaan. Samassa Lokkitassu tunsi hampaat rinnassaan ja hänen otteensa hellitti refleksinomaisesti.
He kiepahtivat pian ympäri, kun Sadetassu sai päänsä pois Lokkitassun käpälien välistä. Kaksikko jäi painimaan maassa rajusti. Lokkitassua otti niin paljon päähän se, ettei hän enää onnistunut saamaan Sadetassua pysymään alakynnessä, että hän päätti vaihtaa strategiaa. Lokkitassu päätti kohdistaa hyökkäyksensä suoraan Sadetassun heikkoon kohtaan.
Kun Lokkitassu kohta pääsi kiepahdettua naaraan päälle, hän läimäisi kaksi nopeaa käpäläniskua naaraan kasvoille, hyppäsi pois tämän päältä ja otti muutaman juoksuaskeleen loitommas. Kolli piiloutui pensaan taakse, ettei Sadetassu lähtisi hänen peräänsä heti.
Lokkitassu skannasi ympäristöään jäisellä, terävällä katseellaan. Hän näki kermanvärisen oppilaan kipittämässä vatsa ja häntä maata viistäen poispäin taistelun keskuudesta, kohti jokea. *Täydellistä. Rääpäle luulee saavansa juomatauon.*
Epäröimättä Lokkitassu lähti juoksemaan Varjotassun perässä kohti jokea. Puurajan loputtua Lokkitassu hidasti tahtiaan. Hän vilkaisi taakseen; kukaan ei seurannut häntä, mutta kauempana, noin puunmitan päässä Sadetassu pyöri ympäriinsä hämmentyneenä. Lokkitassu kuitenkin halusi Sadetassun näkevän tulevan esityksen; hän tappaisi Varjotassun tämän silmien edessä. Äkkiä Sadetassun katse kohtasi Lokkitassun katseen. Nyt olisi kiirehdittävä.
Lokkitassu lähti kipittämään vaitonaisin askelin kermanvärisen kollin suuntaan. Varjotassu oli kyyristynyt lipittämään vettä itsensä kokoisen kiven viereen. Mikä hiirenaivo. Luuliko eloklaanilainen tosiaan, että hän maastoutuisi kiveen? Kun Lokkitassun etäisyys Varjotassun selkään oli enää kaksi ketunmittaa, hän pysähtyi. Juuri silloin kermanvärisen oppilaan korvat värähtivät ja kääntyivät taaksepäin. Varjotassu kiepahti nopeasti ympäri, mutta Lokkitassu oli valmistautunut. Hän ponnisti ilmaan ja kaatoi Varjotassun vedenrajaan. Lokkitassu nautti siitä, miten järkytys ja pelko paistoivat eloklaanilaisen harmaista silmistä; ne olivat lasittuneet ammolleen. Kollin kermanvärisessä turkissa oli jo runsaasti kuivunutta verta, mutta Lokkitassu halusi tahria sen loppuun asti. Hän yritti painaa vihollisen päätä veden alle, mutta tämä rimpuili sitkeästi. Lokkitassu kuitenkin onnistui painamaan Varjotassun kuonon hetkeksi veden alle niin, että tämä alkoi yskiä ja haukkoa henkeä äänekkäästi. Silloin hän alkoi raastamaan Varjotassun vatsapuolta takajalkojensa kynsillä raivokkaasti, käyttäen kaikkia jäljellä olevia voimiaan. Hänellä oli myös kiire ehtiä saamaan tämä Sadetassun ystävä tarpeeksi heikkoon happeen, ennen kuin Sadetassu ehtisi paikalle. Hän kuuli kuitenkin jo juoksuaskelten lähestyvän. Nyt oli toimittava.
Lokkitassu lopetti raastamisen, mutta kun Varjotassu nosti päänsä ylös vedestä, hän painoi molempien etutassujen kynnet tämän kaulaan. Vastustaja päästi säälittävän avunhuudon ja potki Lokkitassua kaikilla käpälillään. Hän loikkasi sivuun ja asteli matalaan veteen toiselle puolen Varjotassua, pitäen otteensa tämän kaulassa. Juuri silloin Sadetassu pysähtyi kiven päälle, ketunmitan päähän heistä, järkyttyneen, mutta vihaisen näköisenä.
”Tervetuloa. Onko viimeisiä sanoja ystävälle?” Lokkitassu maukui, venyttäen viimeistä sanaa ivallisesti.
Hän painoi Varjotassun pään kokonaan veden alle ja alkoi vedellä syviä viiltoja tämän kaulaan toisella etutassullaan. Lokkitassu ei ollut koskaan nauttinut mistään näin paljon. Hän kuvitteli, miten heittäisi molempien eloklaanilaisten ruumiit jokeen sen jälkeen, kun heiltä olisi viilletty kurkut auki. Kaikki muu oli kadonnut hänen mielestään. Edes sodan syy ei kiinnostanut häntä enää. Juuri nyt hän ainoastaan himosi tappaa. Pelkkä vahingoittaminen ja veren vuodatus ei riittänyt hänelle enää. Lokkitassun oli pakko saada kokea, miten hyvältä tuntuisi tappaa joku. Hän vain sivalsi Varjotassun kaulaa, joka alkoi värjätä joen veden punaiseksi ja odotti, että tämä lopettaisi kiemurtelun.

//jatkuu Varjon tarinassa

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (500 sanaa = 5 TaP)
Salamatassun innostus vain yltyi Kaamoskukan julistuksesta.
”Joo! Tästä saat!” hän hihkaisi ja loikkasi toisen kissan selkään. Sähkötuho oli opettanut Salamatassulle, että suuremman vastustajan selkään oli helppo kiivetä. Maan tasolla Salamatassu – vaikka ikäisekseen kookas olikin – ei olisi kenties pärjännyt suuremmalle kissalle. Eloklaanilaisen turkissa roikkuessaan hän saattoi jaella iskuja sinne tänne, vaikka oppilaan harmiksi useat niistä eivät joko osuneet kohteeseensa tai sitten olivat täysin tehottomia. Selvästi hänellä oli vielä paljon harjoiteltavaa.
Muistettuaan veljensä olemassaolon valkoinen kolli vilkaisi tämän suuntaan. Ei kai joku vain ollut hyökännyt Loskatassun kimppuun? Kun hänen katseensa osui mustaan kolliin, sai Salamatassu todeta pelkonsa olleen täysin turhaa. Loskatassun kimpussa ei nimittäin ollut ketään, eihän tämä ollut edes taistelussa mukana! Pienempi kollioppilas näytti vain seuraavan tilannetta. Kun hänen ruskeat silmänsä kohtasivat Salamatassun epäilevästi siristetyt siniset, Loskatassu kuitenkin näytti havahtuvan ja liittyi taistoon. Hän puri kiinni sen soturin häntään, jonka selässä Salamatassu roikkui. Tuolloin eloklaanilainen kuitenkin reagoi Loskatassun teräviin hampaisiin pyörähtämällä nopeasti ympäri, jolloin Salamatassu putosi tämän selästä yllättyneen huudahduksen kera. Hän tömähti aika nolosti mutaiseen maahan ja katsoi tuikeasti Loskatassua, joka vain pyöräytti silmiään. Kauhukseen Salamatassu kuitenkin huomasi, että eloklaanilaissoturin kookas käpälä lähestyi uhkaavalla vauhdilla hänen veljeään, eikä Loskatassu tietenkään ollut tarpeeksi tietoinen ympäristöstään sitä väistääkseen. Salamatassu hypähti nopeasti jaloilleen ja syöksähti veljensä avuksi. Hän ponnisti loikkaan ja kaappasi Loskatassun samalla mukaansa. Eloklaanilaissoturi ehti kuitenkin antamaan tassullaan hiukan vauhtia kaksikolle, kun se osui Salamatassun selkään. Veljekset lennähtivät pienen matkan päähän ja pyörivät hetken maassa mustavalkoisena karvamyttynä, kunnes heidän vauhtinsa pysähtyi. Salamatassun pää tuntui pyörivän, mutta muuten hän oli kunnossa. Vierestään hän kuuli ärtyneen tuhahduksen.
”Ei sinun olisi tarvinnut auttaa. Olisin pärjännyt aivan hyvin itse”, Loskatassu murahti ja nousi ylös. ”Älä leiki sankaria.”
Salamatassu kömpi koivilleen veljensä perässä ja virnisti.
”En minä mitään leiki. Olen sankari ihan oikeasti.”
Musta kollioppilas pyöräytti silmiään samalla tavalla, kuten Salamatassu oli nähnyt emon tekevän. Hänen viiksensä värisivät huvituksesta. Valkoinen kollioppilas kuitenkin muisti tilanteen nopeasti: hehän olivat taistelussa, tällaiselle rupattelulle ei ollut aikaa!
”Mennään takaisin, Kaamoskukka tarvitsee apuamme!” Salamatassu naukui urhoollisesti ja pinkaisi juoksuun luottaen Loskatassun seuraavan. Ja niin tämä seurasikin, vaikkakin hapan ilme kasvoillaan. Salamatassu ei ollut varma, oliko ollut oikea päätös pelastaa Loskatassu. Kenties kolli ei olisikaan tarvinnut hänen apuaan. Sitä paitsi hänen veljensä tuntui tarvitsevan häntä enemmän hetkiä, joina loistaa. Kamppailu eloklaanilaista vastaan olisi voinut olla sellainen. Salamatassu oli kuitenkin suojelevana kissana evännyt sen veljeltään, mikä häntä nyt hiukan nolotti. Toisaalta Loskatassun taistelutaidoissa ei ollut kehumista, eikä ollut ollenkaan varmaa, että hän olisi selvinnyt soturin iskusta ehjin nahoin.
Salamatassu päästi ilmoille taisteluhuudon ja loikkasi jälleen aiemman vastustajansa kimppuun. Nyt veljesten yhteistyö tuntui onnistuvan: Salamatassu puri kiinni soturin korvaan ja veti, jolloin Loskatassulle aukesi mahdollisuus iskeä hampaansa ja kyntensä tämän jalkoihin. Eloklaanilainen sihahti enemmän ärsyyntyneenä kuin kivuissaan, mutta ainakin kaksikko sai jotain aikaan!
”Kaamoskukka! Nyt sinä voit tehdä tästä hiirenaivosta selvää!” Salamatassu huusi toiselle veljelleen ja virnisti tyytyväisenä tarjoten tummalle soturille uutta uhria. Sähkötuho olisi varmasti tyytyväinen kuullessaan nuoren kollin urotöistä. Selättää nyt häntä paljon vanhempi Eloklaanin soturi! Tietysti Loskatassukin oli mukana, ja Salamatassu aikoi varmistaa hänen veljensä saavan hänen ansaitsemansa kunnian.

//Kaamos?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (408 sanaa = 4TaP)

Aaltosalaman tajunta häilyi todellisuuden rajamailla. Varissulan syöksyttyä urhoollisesti hänen avukseen kahta eloklaanilaista vastaan, hän oli hetken ajan tuntenut helpotusta. Sitten aiemmin hänen jalkaansa hampaansa iskenyt soturi olikin yllättäen hyökännyt hänen kaulaansa kohti Varissulan taistellessa vähän matkan päässä tämän toverin kanssa, ja Aaltosalama oli taas saanut kamppailla henkensä puolesta.
Vaikka hän kuinka kynsi, potki ja raateli, sillä ei tuntunut olevan kummoista vaikutusta eloklaanilaiseen, joka jatkoi itsepintaisesti hyökkäyksiään. Lopulta kissan onnistui saada ote hänen kaulastaan, ja Aaltosalama kakoi kauhistuneena samalla kun yritti työntää tätä etutassuillaan kauemmaksi.
Punaruskean soturittaren näkökenttä muuttui sumeaksi, ja elämä vilisi hänen silmissään. Hän pelkäsi tämän olevan loppu, mutta eritoten hän pelkäsi sitä, ettei näkisi enää Varissulkaa. Hänellä oli liian paljon keskeneräisiä asioita elävien parissa, ettei hän ollut vielä valmis liittymään esi-isiensä joukkoon. Hän halusi kerrankin elää.

Jotakin märkää tipahti hänen kuonolleen. Naaras räpäytti silmänsä auki, eikä ensin tiennyt, missä oli, ennen kuin näki Hehkuaskelen tutut kasvot. Hän ei ollut enää aukiolla taistelussa vaan parantajan luona jossain päin metsää. Parantajanaaras roikotti vettä tippuvaa sammalmyttyä hänen yllään.
”Sinä heräsit!” Hehkuaskel kuulosti yllättyneeltä, ja se sai Aaltosalaman epäilemään, kuinka kauan hän oikein oli ollut tajuttomana. Oliko taistelu jo ohi? Entä missä Varissulka oli?
Hän yritti nostaa päätään, mutta vihlaiseva kipu kaulassa pakotti hänet laskemaan sen heti takaisin. Hänen mieleensä alkoi palautua vähitellen kuvia taistelusta ja kahdesta eloklaanilaiskollista, jotka olivat saaneet ahdistettua hänet nurkkaan. Sitten Varissulka oli tullut auttamaan häntä, ja hän oli joutunut taistelemaan yksin toista niistä eloklaanilaisista vastaan, ja sen jälkeen kaikki oli pimennyt. Varissulka oli jäänyt taistelemaan yksin kahta soturia vastaan, mutta hänen oli täytynyt selviytyä. Kuka muukaan olisi voinut tuoda hänet Hehkuaskeleen luo?
Tiedottomuus soturin kohtalosta poltteli häntä niin kovin, ettei hän kyennyt pysymään paikallaan pitkään. Välittämättä kaulassaan vihlovasta kivusta hän nosti päätään ja katseli ympärilleen varvikossa, jossa makasi muitakin loukkaantuneita. Hänen silmiinsä osui tummanharmaa karvakasa vähän matkan päässä, ja hän tunnisti sen oitis Varissulaksi.
”Varissulka!” Hän tunsi sydämen hyppäävän kurkkuunsa, ja hän yritti epätoivoisesti mönkiä lähemmäksi kyljellään makaavaa soturia. Kollin turkki oli rähjääntynyt ja veren peitossa, mutta hänen hengityksen tahtiin kohoileva kylkensä kertoi hänen olevan vielä elossa.
”Varissulka”, Aaltosalama kumartui huolestuneena soturin pään yläpuolelle. Varissulan silmät olivat kiinni. Hän nielaisi ja tuuppasi hellästi kuonollaan kollin leukaa. ”Hei hiirenaivo, herätys.” Ei mitään. ”Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä.” Aaltosalama painoi kuononsa vasten kollin lapaa ja imi tämän tuoksua. Hän rukoili Pimeyden Metsää pelastamaan soturin, sillä jos se ei pelastaisi, itse esi-isät saisivat kohdata hänen raivonsa.

//Varis?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

// Taitelutarina = 7 TPA

Kaamoskukka paini punaruskean ja tabbykuvioisen kollikissan kanssa. Tummaturkkisen kissan hampaat välkkyivät taistelun tuoksinnassa ja kollin eleet olivat sulavia. Kaamoskukka loikkasi vaivattomalla, ketterällä ja elegantilla liikkeellä kauemmaksi tuntemattoman kissan käpälistä. Toisen taistelutaidot olivat Kaamoskukan omiin verrattuina suorastaan umpisurkeat! Se ei yllättänyt ylvästä kuolonklaanilaiskissaa, olihan hän ehdottomasti paras.
“Yrittäisit edes! Sinun kanssasi taisteleminen on turhankin helppoa”, kollikissa sanahti leikkisällä ja itsevarmalla äänellä. Eihän hänen tarvinnut edes yrittää. Kaamoskukka voisi koska tahansa upottaa terävät hampaansa tabbykuvioisen kollin niskaan ja viedä toisen hengen.. Sellainen kohottaisi kummasti päivää, Kaamoskukka tuumaili ja venytteli pikaisesti kaulaansa. Tämän vastuksen jälkeen Kaamoskukka kaipailisi hieman vettä, syötävää ja jonkun sukimaan hänen turkkiaan. Kenties Hämärähalla voisi saalistaa hänelle. Siihen hommaan Kaamoskukka itse ei ainakaan ryhtyisi.
“Kannattaisi ehkä katsoa taakseen ja keskittyä taisteluun, hiirenaivo!” kuului huudahdus Kaamoskukan takaata ja pian kolli löysi itsensä maasta makaamasta. Mustaturkkinen eloklaanilaisnaaras oli hyökännyt Kaamoskukan kimppuun ja nyt naaras piti Kaamoskukkaa maassa. Pian punaruskea kolli ottikin jalat alleen ja häipyi kollin harmaansinisestä näkökentästä. Tuntemattoman naaraan ele sai Kaamoskukan raivostumaan toden teolla. Kuinka toinen KEHTASI pilata hänen vaivalla mietityt suunnitelmat? Kaamoskukka kiepsahti toisen otteesta irti ja iski kyntensä naaraan silmiin.
“Hei, halpamaista!” naaras rääkäisi ja yritti pyristellä solakan kissan otteesta irti. Kaamoskukka tunsi kuinka vihan ja raivon täyttämä adrenaliini vilisi hänen suonissaan. Kaamoskukka tönäisi naaraan kauemmaksi hänestä ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Jos tuo kuvitteli pääsevänsä elävänä tästä taistelusta, oli naaras hyvin väärässä. Kaamoskukan häntä huiski vihaisena ja hän väisti ketterästi naaraan hyökkäysyritystä. Kaamoskukan yrittäessä iskeä toista kuonoon, onnistui naaras väistämään myös häntä. Kyllästyminen ajoi Kaamoskukan iskuja yhä kylmemmäksi ja kollin koko olemus tuntui muuttuvan sekunti sekunnilta etäisemmäksi. Impulsiivisuus, kyllästyminen ja raivo ohjasi nyt Kaamoskukkaa. Mustaturkkinen naaras ponnisti Kaamoskukan kimppuun ja pian kissat kieriskelivät taisteluaukiolla yhtenä karvapallona.
“Miltähän sinun niskojesi katkeaminen kuulostaa?” tabbykuvioinen kolli kuiskasi naaraan korvaan ja potkaisi toisen kauemmaksi. Kaamoskukka ei ollut voimalla siunattu, joten hänen potku tuskin tuntui paljoa missään. Ennen kuin naaras ehti nousta, kolli loikkasi selällään makaavan kissan päälle ja katsoi toista kylmästi virnuillen.
“Ole huoleti. Se ei kuulemma satu niin paljoa mitä saattaisi luulla”, Kaamoskukka naukaisi itsevarmasti myhäillen ja heilautti häntäänsä. Olisipa hänellä enemmän aikaa tähän. Mustaturkkisen kissan silmissä välähti pelko, mutta toinen ei ehtinyt reagoida sen enempää. Kaamoskukka upotti hampaansa naaraan niskaan ja mielihyväntunne ravisteli hänen kroppaansa, kun lämmin veri valahti hänen suuhunsa. Naaraan kroppa nytkähteli ja toisen kurkusta kuului korinaa.
“Närhilaulu!” taistelevien kissojen joukosta kuului äänekäs naukaisu ja Kaamoskukka tajusi naaraan olevan Närhilaulu. Närhilaulu. Varsin kaunis nimi, jos kollilta kysyttäisiin. Kolli oli livistämässä paikalta, sillä hän oli todennut Närhilaulun kuolleen ja hauskuus oli loppunut siihen paikkaan. Mitä hän kuolleella kissalla tekisi? Kaamoskukka tarvitsi seuraansa jonkun joka voisi kuunnella hänen sulosointujaan.
“Kaamoskukka varo!” Hämärähalla varoitti kumppaniaan kimakalla naukaisulla ja Kaamoskukka kiepsahti ympäri. Hän näki edessään kaksi eloklaanilaista. Säälittävää hyökätä noin surkealla joukolla, kolli ivasi mielessään. Hän voittaisi muutaman eloklaanilaisen kuvotuksen vaikka toinen tassu selän taakse sidottuna ja silmät kiinni. Siispä Kaamoskukka silmäili kaksikkoa rennosti ja antoi häntänsä heilahdella leppoisasti. Noista kahdesta olisi mitään vastusta! Vaaleanruskea, töpöhäntäinen kollikissa syöksähti Kaamoskukan häntään ja toinen taas loikkasi hänen selkäänsä. Kaamoskukka ärähti kaksikolle ja parhaansa mukaan yritti pysyä pystyssä, mutta raskasrakenteisen kissan johdosta hän kaatui. Tummaturkkinen kolli potkaisi hänen kylkeä raapivaa kissaa takajaloillaan ja tunsi kuinka veri värjäsi hänen turkkinsa punertavaksi. Kaamoskukka onnistui livahtamaan kaksikon otteen hellitettyä ja loikkasi suurella loikalla kauemmaksi. Vaikkei kolli halunnut myöntää sitä, hän tarvitsisi pian lepotauon ja parantajaa. Kaamoskukka jakeli kaksikolle iskuja, mutta hänen keskittymisensä herpaannutti naukaisu, joka kuului hänen pikkusiskolleen.
”Taidat olla vähän pinteessä, Kaamoskukka”, Salamatassu naukaisi korkealle veljelleen, joka oli näyttämässä nyrpeää naamaa sisarelleen, mutta väläyttikin pienen hymyn. Rooli, kolli muistutti itseään. Olisi saatava Salamatassu suorastaan rakastamaan häntä!
“Nitistetään nämä kurjat eloklaanilaiset!” Kaamoskukka naukaisi matalalla äänellä valkoiselle kollille. Kaamoskukka väisti töpöhäntäisen kissan iskun ja sukelsi toisen vatsan alta kollin toiselle puolelle. Se sai vaaleanruskean kissan kasvoille hämmentyneen hymyn ja Salamatassu loikkasi vankkarakenteisemman kissan kimppuun. Kaamoskukka ei ehtinyt kauaa silmäillä velipuolensa taistelutaitoja, mutta kolli toivoi toisen olevan edes keskiverto taistelija. Kuolonklaani ansaitsi vain parasta ja taistelutaidottomista kissoista ei ollut sotakentällä mitään hyötyä. He olivat vain tiellä ja kelpasivat korkeintaan saalistajiksi. Nopeista kissoista voisi olla hyötyä myös viestien viejinä. Kaamoskukka nousi kahdelle käpälälleen ja yritti näyttää mahdollisimman korkealta vihollisensä silmissä. Korkeus, se oli monelle pelottavaa. Kolli ei ollut kovin voimakas ja jykevä, joten hänen pitäisi ottaa kaikki hyöty hänen korkeista koivistaan. Nyt oli hänen aika loistaa.

// Salami??

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA 600 sanaa = 6 TaP //

Yö oli vaihtunut aamuksi ja minä ja Aaltosalama olimme taas päätyneet taistelukentälle. Lepo oli tehnyt hyvää, olin nyt paljon virkeämpi ja valmis antamaan kaikkeni taistelussa Eloklaania vastaan. Toivoin silti, ettei taistelu kestäisi enää useampaa päivää. Kaikki olivat varmasti väsyneitä. Vaikka tietysti halusinkin Kuolonklaanin voittavan, en myöskään halunnut klaanimme kokevan liian suuria menetyksiä. Henkäystähden olisi kenties viisaampaa vetäytyä, jos kahakalla ei näkyisi loppua. Sitä paitsi Kuolonklaani ei ollut häviämässä tässä sodassa mitään. Me olimme hyökkääjiä ja Eloklaani oli puolustavassa asemassa. Jos häviäisimme, kaikki palaisi vain ennalleen.
Kun astelimme takaisin aukiolle, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin minä ja Aaltosalama olimme erkaantuneet toisistamme. En ollut enää aivan yhtä huolissani hänestä kuin aiemmin taistelussa, sillä olin jo monta kertaa todistanut, miten punaruskea soturi selvisi vaikeastakin pinteestä. Siltikin toivoin löytäväni hänet mahdollisimman pian: Aaltosalama ei ollut mitään taistelijoiden kermaa, ja olisi huonompi juttu, jos hän joutuisi olemaan taistelussa yksin.
En ehtinyt lähteä etsimään Aaltosalamaa, kun joku eloklaanilainen naaras päätti ottaa minut kohteekseen. Valkoinen soturi loikkasi minua kohti kuin tyhjästä ja katkaisi reittini. Sain kuitenkin väistettyä häntä nopealla liikkeellä ja annoin takaisin sivalluksella naaraan kaulaan. Viilto ei ollut kuitenkaan syvä, joten palkkioksi sain vain äkäisen sihahduksen. Valkoinen naaras – jonka nimen muistin olevan Korppisiipi – syöksähti salamana minua kohti, ja jos en ollut niin virkeä nokosiltani enkä niin kunnioitettavan nopea, hän olisi kenties saanut minut kampattua maahan. Loppujen lopuksi naaras päätyi loikkaamaan selkääni, mutta sain karistettua mokoman kierähtämällä selälleni. Korppisiipi ähkäisi allani, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Nousin nopeasti ylös ja ennen kuin naaras saattoi kerätä itsensä takaisin kokoon, painoin häntä rinnastaan maahan. Aloin raapia nopein liikkein hänen vatsansa turkkia valkoisten karvatukkojen lennellessä sinne tänne. Korppisiipi sätki ja pyristeli allani yrittäen päästä vapaaksi, mutta otteeni piti. Minun suurempi kokoni ja voimakkuuteni olivat minulle eduksi; eloklaanilainen tulisi selviämään tästä vain, jos joku eksyisi auttamaan häntä tai minä päästäisin hänet vapaaksi. Ja sitä en todellakaan tulisi tekemään, nyt kun olin näin selvästi voittamassa hänet.
Olin jo kumartumassa hänen niskaansa kohti, kun yllättäen kuulin aivan liian tutun äänen vääristyvän tuskaiseen parkaisuun. Katseeni siirtyi salamana Korppisiivestä äänen suuntaan. Aukion toisella puolella näin Aaltosalaman, jonka kimpussa oli kaksi eloklaanilaista soturia. Toinen iski juuri hampaansa kiinni punaruskean soturin niskaan, valmiina antamaan tälle kuolettavan iskun.
Hetkeäkään miettimättä hylkäsin Korppisiiven ja lähdin juoksemaan Aaltosalaman luo. Sydämeni jyskytti korvissani epämiellyttävän kovasti. Pelkäsin kuollakseni, että en ehtisi paikalle ajoissa ja joutuisin katsomaan, miten Aaltosalama kuolisi. En halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta ja onnekseni en ehtinytkään: pingoin vain minkä jaloistani pääsin, enkä ollut koskaan ollut niin kiitollinen nopeudestani.
Ulvaisu vasemmalla puolellani sai huomioni kuitenkin hetkeksi herpaantumaan Aaltosalamalasta. Se nimittäin ei kuulunut kellekään muulle kuin isälleni, joka nyt oli jäämässä kahden eloklaanilaisen uhriksi. Toinen oli Hiilihammas, yksi Eloklaanin kokeneimmista sotureista ja tunnetusti hyvä taistelija, toista en tunnistanut, mutta hän ei selvästi jäänyt toverilleen kakkoseksi. Henkäystähti oli auttamattomasti alakynnessä ja jo sillä hetkellä tiesin, että hän tulisi menettämään yhden hengistään. Kukaan muu ei nähnyt tilannetta ja minä olin jo päättänyt, että valitsisin Aaltosalaman hänen sijastaan. Tulisin aina valitsemaan.
Isäni ja minun katseet kohtasivat silmänräpäyksen ajaksi, mutta en pysähtynyt vaan jatkoin matkaani. Hetken päästä olin saavuttanut Aaltosalaman ja hänen eloklaanilaiset vastustajansa. En epäröinyt kun syöksyin kohti sitä kollia, jolla oli ote naaraan niskasta, ja sain hänet kaadettua maahan. Iskin tätä kuonoon pari kertaa. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, mutta vihani häntä kohtaan kalpeni vain Aaltosalamaa kohtaan tuntemani huolen rinnalla. Kun mielestäni olin tehnyt tarpeeksi, jotta kollilla kestäisi hetki kammeta itsensä maasta, käännyin punaruskean soturin puoleen.
”Aaltosalama? Oletko kunnossa?” kysyin hätäisellä äänellä ja astuin naaraan luo. Tietysti hän oli kunnossa, pakkohan hänen oli olla. Olisi Pimeyden metsältä aivan liian julmaa viedä hänet nyt, kun viimein olin tajuamassa, mitä soturi oikein merkitsi minulle.

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (637 sanaa = 6TaP)

Kaksi kissaa oli kyyristynyt joen rantaan juomaan, arvatakseni eloklaanilaisia. He olivat autuaan tietämättömiä läsnäolostani, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä tarkkailupaikkani oli korkealla heidän yläpuolellaan. Puun oksat tarjosivat suojan vihollisen katseilta, ja sain lepuuttaa rauhassa rasittuneita lihaksiani. Olin onnistunut asettumaan oksalle niin mukavasti, että olin jopa saanut nukuttua hetkisen. Uni oli todellakin tullut tarpeeseen, ja oloni oli heti virkeämpi, vaikka aukiolla odottavan verilöylyn ajatteleminen uuvutti minut nopeasti uudestaan. Kauanko tämä piina vielä jatkuisi?
Höristin korviani joen rannassa oleskelleiden kissojen tehdessä lähtöä. Viimeinkin! Jano poltteli jo kurkkuani, ja halusin sammuttaa sen ennen kuin palaisin takaisin taisteluun, jossa ainoa saatavilla oleva neste oli maahan lammikoiksi valunut veri. Jaiks.
Nousin varovasti seisomaan oksalla ja hivuttauduin lähelle puun runkoa. Kurkotin ensin etutassuni rungon ympärille ennen kuin lähdin laskeutumaan perä edellä alas. Lopulta kun matkaa oli jäljellä enää vaivaisen ketunmitan verran, päästin irti puusta ja pudottauduin pehmeästi kimmoisalle lehtimullalle. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, ettei lähettyvillä ollut vihollisia, ja loikin vasta sitten rantaan.
Upotin kuononi viileään veteen, ja tunsin ajatusteni kirkastuvan joka kulauksella enemmän. Join ehkä vähän turhankin ahnaasti, sillä kohta vedin vahingossa vettä väärään henkeen ja aloin yskiä ja pärskiä. Köhin niin kauan kunnes sain taas hengitykseni kulkemaan normaalisti. Miten noloa, onneksi kukaan ei ollut nähnyt –
“Mitäs meiltä täältä löytyy?” Kylmät väreet kulkivat lävitseni kuullessani hiljaista hihitystä takaani. Kiepahdin ympäri sydän lyöntejään kiihdyttäen, mutta en nähnyt ketään. Sitten läheisestä koivusta kuului rapinaa, ja alas laskeutui valkoturkkinen naaras, jonka turkissa risteili lukuisia arpia. Hätkähdin nähdessäni tämän punaiset silmät, jotka kiiluivat pahaenteisesti. Muistin nähneeni hänet aiemmin kujakissojen joukossa. Mehän olimme siis samalla puolella, eikö? Naaraan olemus viesti kuitenkin jotakin ihan muuta.
“Me olemme samalla puolella”, naukaisin nopeasti, kun naaras lähti lähestymään minua pelottavan harkitunnäköisesti. Tällä oli selvästi jotakin mielessään.
“Tietenkin olemme, olemmehan ystäviä”, kissa virnuili. Nielaisin hermostuneena ja yritin perääntyä, mutta huomasin pian joen tulevan vastaan. Kurkistin lapani yli tummaan, pyörteilevään veteen. Uimataitoni olivat ihan hyvät, mutta pelkäsin, että taistelun uuvuttamat lihakseni eivät kykenisi juuri nyt moiseen ponnistukseen.
“Älä pelkää, pikkukissa”, naaras lirkutti, ja kun käännyin katsomaan taas hänen suuntaansa, sydämeni hyppäsi kurkkuuni huomatessani, miten lähelle tämä oli ehtinyt sillä välin. Välillämme oli enää muutama hännänmitta. “Minä autan sinua pääsemään kivuistasi.”
“Kiitos mutta ei kiitos”, purin hammasta ja nappasin kynsieni väliin maasta irtokiviä ja hiekkaa ja viskasin ne naarasta kohti. Kissa sähähti yllättyneenä ja käänsi päätään suojatakseen kasvonsa, jolloin minä ampaisin hänen ohitseen karkuun. Tämä tokeni kuitenkin harhautuksesta nopeasti ja juoksi minut kiinni. Ei mitään parhaimpia ideoitani.
Naaras jakeli minulle iskuja kuin mielipuoli. Yritin taistella vastaan, mutta se oli toivotonta – en ollut mikään taistelija, en todellakaan. Olin enemmän etäistä tarkkailijatyyppiä, joka pysytteli kohteliaan välimatkan päässä tarkkailun kohteesta. Mutta sen tietäminen tuskin olisi saanut kimppuuni käynyttä naarasta muuttamaan yhtäkkiä mieltään ja jättämään minut rauhaan. Oli selvää, että tällä oli isoja ongelmia.
Lopulta minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää paeta jokeen ja toivoa, että kissa ei pystynyt seuraamaan perässä. Muussa tapauksessa siitä tulisi vetinen hautani, sillä vedessä taistelemisessa olin vielä huonompi kuin maalla taistelemisessa.
Keräsin kaikki voimani ja potkaisin naaraalta ilmat pihalle. Onnistuin pyristelemään irti tämän kynsien raastavasta otteesta ja pinkomaan takaisin rantaan. Syöksyin veteen pää edellä ja hulahdin pinnan alle. Sen sijaan, että olisin taistellut virtaa vastaan, annoinkin sen kuljettaa itseäni mukanaan jonkin matkaa, kunnes koin turvalliseksi kauhoa takaisin pintaan ja kurkistaa ympärilleni.
Näkökenttäni oli yhä vedestä sumea, mutta erotin kauempana rannalla valkoisen hahmon, joka ramppasi edestakaisin veden rajassa. Kissa ei ollut uskaltanut loikata perässäni – mikä helpotus. Oli minun onneni, että turkkini oli niin tumma, että se sulautui joen sävyihin, eikä ilmiantanut minua rannalla vartovalle kissalle.
Uin virran mukana niin kauan että valkoinen naaras katosi näkyvistä ja nousin vasta sitten rantaan. Hyinen vesi oli saanut adrenaliinin virtaamaan suonissani, ja yhtäkkiä tunsin palavaa halua palata takaisin taistelukentälle. Päällimmäisenä syynä innokkuudelleni oli kylläkin se, että kujakissanaaraan oli vaikeampi löytää minut, kun ympärillä oli muitakin.
Niinpä ravistelin enimmät vedet turkistani ja lähdin sitten suunnistamaan takaisin taistelupaikkaa kohti.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (365 sanaa = 3TaP)

Kerta toisensa perään Aaltosalama ja Varissulka sukelsivat takaisin taisteluun, ja joka kerta he palasivat yhä uupuneempina ja rähjäisempinä pensaiden suojiin parantelemaan haavojaan. Aaltosalama ei tiennyt, kuinka pitkään hän jaksaisi tällaista edestakaisin juoksemista. Ensin hänen oli annettava kaikkensa taistelukentällä ja sen jälkeen pingottava viimeisillä voimillaan kauemmaksi metsään lepäämään seuraavaa koitosta varten. Häntä kolotti joka paikkaan, ja hänestä tuntui, että hänen jalkansa saattaisivat pettää alta koska tahansa.
Aamuyön himmeä valo tunki jo yön pimeyden tilalle, kun Aaltosalama seuraavan kerran avasi silmänsä. Varissulka makasi hänen vieressään korvat valppaasti pystyssä ja käänteli päätään tarkkaillessaan ympäristöä. Kolli oli pitänyt vahtia sillä välin kun hän oli nukkunut.
“Näkyykö vihollisia?” Aaltosalama haukotteli ja nuolaisi rintaansa unisena. Kuivunut veri – niin oma kuin vihollistenkin – oli kovettanut isoja alueita karvaa, ja menisi ikuisuus, ennen kuin hän saisi siistittyä turkkinsa entiselleen. Juuri nyt hän ei jaksanut nähdä sitä vaivaa, sillä se sottaantuisi kuitenkin, kun he palaisivat taas kohta aukiolle.
Varissulan harmaa katse siirtyi metsästä häneen, ja tämä pudisteli päätään. “Tässä osassa metsää on ollut toistaiseksi hiljaista.”
Aaltosalama nyökkäsi. “Haluatko nukkua vielä ennen kuin mennään?” hän kallisti kysyvästi päätään.
“Olen jo saanut levättyä tarpeeksi”, kolli murahti noustessaan ylös, eikä Aaltosalama osannut sanoa, puhuiko tämä oikeasti totta vai vain esitti urheaa. Hän ei kuitenkaan aikonut vängätä vastaan asiasta, vaan punnersi itsensä tassuilleen ja pujahti – tai enemminkin könysi – Varissulan perässä ulos suojaisasta pensasrykäelmästä.
Lähestyessään taistelualuetta Aaltosalama luimisti vaistomaisesti korviaan suojatakseen niitä hirvittäviltä huudoilta, jotka täyttivät aukion sekä hänen päänsä. Hänen oli jo ihan tarpeeksi vaikea keskittyä taisteluun ilman jatkuvia tuskaisia ulvahduksia taustalla sumentamassa ajatuksia.
Heti kun kaksikko pöllähti aluskasvillisuuden seasta taistelun melskeeseen, he joutuivat erilleen toisistaan väistäessään maassa kierivää karvamyrskyä, joka piti pahempaa ääntä kuin Ukkospolulla ärisevät hirviöt. Aaltosalama tempaistiin saman tien mukaan taisteluun, kun taistelevien kissojen mukana häntä kohti rynnisti kaksi eloklaanilaista. Hänen kimppuunsa kävi kaksi kollia, joista ensimmäinen oli valkoinen ruosteen värisillä merkeillä ja toinen pienempi, punaruskeanvärinen tabbykuvioinnilla. Kollit yllättivät oranssisilmäisen soturittaren, ja hän huomasi pian makaavansa maassa selälleen ahdistettuna ja huitovansa hädissään sotureita kauemmaksi kynsillään.
Toinen kissoista tarttui häntä takajalasta kiinni hampaillaan, ja Aaltosalaman suusta purkautui tuskaisa parkaisu. Hän yritti kurkottaa iskemään kollia kuonoon, mutta silloin toinen eloklaanilaisista upotti hampaansa hänen niskaansa. Hän keskeytti hyökkäyksensä eikä uskaltanut enää liikahtaakaan, sillä pelkäsi sen jäävän hänen viimeiseksi teokseen.

//Varis?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (600 sanaa = 6 TaP)//

Olin kuvitellut olevani jo tuhon oma, kun kaksi eloklaanilaista oli hyökännyt kimppuuni. Jostain puskista paikalle oli kuitenkin ilmestynyt Jääviilto, joka oli pelastanut nahkani, vaikka en sitä tietenkään hänelle ääneen myöntäisi. Soturi oli ottanut hoitaakseen suuremman kollin retuuttamisen, jolloin vain toinen eloklaanilaisista jäi minun kontolleni.
Sähisin, kun kissa lähestyi kynnet paljastettuina. Olin edelleen huonossa kunnossa, minua heikotti ja tuntui, että olisin saattanut pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. En kuitenkaan aikonut antaa tämän typerän katin viedä henkeäni, joten hengitin syvään ja keskityin seuraamaan hänen liikkeitään. Kun kolli loikkasi uuteen hyökkäykseen, väistin nopealla liikkeellä vasemmalle ja sain viillettyä tätä kylkeen. En hukannut hetkeäkään vaan purin kiinni hänen jalkaansa, joka sattui olemaan sopivan lähellä. Eloklaanilainen ulvahti kivusta ja heilautti voimalla jalkaansa. Hän oli tarpeeksi vahva, jotta tuo liike horjautti minut taaksepäin ja menetin tasapainoni. Kun tömähdin kyljelleni maahan, päässäni alkoi jälleen pyöriä ja pelkkä ylösnouseminen oli taistelua. Kun viimein sain kammettua itseni horjuville jaloilleni, eloklaanilaissoturi oli jo hyökkäämässä ja hänen hampaansa pureutuivat kaulaani. Sätkin kauhuissani hänen otteessaan samalla, kun hänen hampaansa tunkeutuivat syvemmälle lihaani. Henkeni muuttui hetkessä raskaaksi ja pihiseväksi, enkä pystynyt tekemään muuta kuin huitomaan säälittävästi tassuillani. Kollin sihinästä päätellen jotkut iskuni osuivat, mutta ne eivät riittäneet saamaan häntä pois kimpustani. Mustat pisteet täplittivät näkökenttääni ja kuvittelin jo kuolevani, kun yhtäkkiä paine kaulani ympärillä hellitti. Haukoin hetken maassa henkeäni ja kun viimein katsoin taakseni, näin Tuhkajuovan. Eloklaanilainen kolli oli jolkottamassa pois toverinsa kanssa.
”Oletko kunnossa?” harmaa naaras kysyi huomatessaan haavani ja raskaan hengitykseni.
”Hädin tuskin”, tokaisin pihisevällä äänellä. Vatsani haavoja kirveli edelleen ja päässäni pyöri eloklaanilaissoturin iskun jäljiltä. Kaiken lisäksi turkkiani koristivat uudet naarmut ja viillot. En uskonut kuolevani näihin haavoihin – jos niin olisin uskonut, olisin jo ollut etsimässä Hehkuaskelta – mutta en varmasti jaksaisi enää hetkeen taistella. Olin väsynyt enkä luottanut siihen, että pysyisin edes jaloillani.
Siristin silmiäni, kun Jääviilto asteli lähemmäs. Hän oli kenties koko klaanin – tai pikemminkin koko metsän – viimeinen kissa, jonka pelastamaksi halusin tulla. En varmasti kiittäisi häntä. Tuttuun tapaansa kolli alkoi heti kettuilemaan minulle. Kun hän tarjoutui vartioimaan untani, kohotin kulmiani hiukan yllättyneenä; ei ollut ollenkaan Jääviillon tapaista tarjoutua tekemään yhtään mitään muiden kissojen takia. Ellei hän sitten itse saanut siitä jotain hyötyä… Epäilinkin, ettei kollilla varmastikaan ollut puhtaat jauhot pussissa. Kenties hän suunnitteli murhaani. Kun minä olisin poissa pelistä, hänen polkunsa varapäällikön paikalle olisi vapaa. Ja jos hän tappaisi minut nyt, hän voisi syyttää kuolemastani vain haavojani tai kenties jotain keksittyä eloklaanilaista soturia, joka olisi muka sattunut paikalle. Jääviilto olisi viimeinen kissa, jonka voisin luottaa puolustavan minua nukkuessani.
Ennen kuin ehdin ilmaista ajatuksiani, läheisestä pensaikosta kuului kahinaa. Pian Kalmakuun pää pisti läpi lehtien seasta. Hän vilkuili kissasta toiseen, kunnes hänen katseensa pysähtyi Tuhkajuovaan.
”Tarvitsemme kaikkia kunnossa olevia sotureita taisteluun”, punaruskea kolli ilmoitti. ”Henkäystähti tarvitsee apua.”
Päällikön maininnasta Tuhkajuova höristi korviaan ja lähti oitis Kalmakuun perään. Kaksikko katosi paikalta ja minä jäin yksin Jääviillon kanssa. Hienoa. Käännyin katsomaan kollia inhoten.
”Noh, minulle ei selvästi jää muuta vaihtoehtoa kuin suostua ehdotukseesi”, murahdin soturille kylmästi ja katsoin tätä terävästi silmiin. ”Mutta en luota sinuun. Jos annat minulle syytä epäilläkään, että saattaisit satuttaa minua nukkuessani, olet vainaa.”
Astelin aika vaivalloisen näköisesti läheisen männyn juureen. Olisi ollut hyvä, jos Hehkuaskel olisi tässä välissä tarkistanut haavani, mutta naaras ei tainnut olla lähettyvillä. Sitä paitsi hänellä oli varmasti tassut täynnä töitä paljon vakavammin haavoittuneiden kanssa. Pahinta, mitä minulle voisi tapahtua, olisi haavojen tulehtuminen. Minä kyllä pärjäisin, vaikka sitten joutuisinkin joksikin aikaa parantajan pesälle taistelun jälkeen.
”Sinun ei olisi tarvinnut tulla auttamaan minua”, tuhahdin Jääviillolle, kun pyyhkäisin tassullani silmäni päällä olevaa haavaa. ”Minä olisin pärjännyt aivan hyvin itsekseni, kiitos vain. Joten turha kehuskella kellekään, että pelastit minut – sinä pidät pääsi kiinni asiasta.”

//Jää?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

// TAISTELUTARINA

Lätäkkötassu alkoi käydä väsyneeksi ja tehdä typeriä virheitä, muttei hän ollut valmis luovuttamaan. Hän oli vannonut taistelevansa Kuolonklaanin puolesta täysillä, eikä suostunut häviämään edessään seisovalle, aivan kokemattomalle eloklaanilaisoppilaalle. Kuolonklaanilaisnaaras piti päänsä kylmänä. Häntä ärsytti suunnattomasti se, miten vihollinen yritti kaiken aikaa päättää taistelun Lätäkkötassun kanssa. Oppilas ei voinut käsittää, mitä vaaleanruskea naaras edes teki taistelussa, ellei välittänyt taistella ja puolustaa klaaniaan.
*Sellaisia eloklaanilaiset ovat, heikkoja*, Lätäkkötassu mietti hiljaa mielessään. Vihollinen oli saanut Lätäkkötassun hetkeksi maahan ja onnistunut jakamaan tälle muutaman väsyneen iskun, mutta kuolonklaanilaisoppilaan onnistui irtaantua toisen otteesta vapaaksi ja kammeta itsensä pystyyn. Hänen terävä katseensa kohdistautui suoraan vihollisen harmaanvihreisiin silmiin. Naaras ei yllättynyt lainkaan kuullessaan ruskeaturkkisen vihollisensa seuraavat sanat:
“Joko riittää?”
Vastustajan katse oli hiukan väsynyt, mutta tyyni. Lätäkkötassukin piti ilmeensä hänelle tyypilliseen tapaan melko ilmeettömänä ja kylmänä. Naaras ei tuntenut lainkaan myötätuntoa edessään seisovaa vihollista kohtaan.
”Ei, tämä ei riitä minulle alkuunkaan”, Lätäkkötassu naukaisi kylmänviileästi silmiään haastavasti siristellen, ”minä olen todellinen kuolonklaanilainen, enkä aio luovuttaa.”
Lätäkkötassu ei jaksanut jäädä jaarittelemaan vihollisensa kanssa kauemmaksi aikaa. Jokainen paikoillaan vietetty hetki oli lepoaikaa vaaleanruskealle eloklaanilaiselle, eikä Lätäkkötassu voinut antaa vihollisen levätä kesken taistelun. Tabbykuvioinen soturioppilas loikkasi varoittamatta, kynnet ojossa kohti vihollista. Siihenpä ei eloklaanilainen ollut varautunut, joten Lätäkkötassu pääsi ketterästi yläkynteen. Juuri kun Lätäkkötassu oli saanut kiepautettua vihollisen sopivasti selälleen maahan iskeäkseen hampaansa tämän pehmeään vatsaan, joku keskeytti taistelun. Toinen – oletettavasti eloklaanilainen – iskeytyi voimalla vasten oppilaan kylkeä. Lätäkkötassun suusta pääsi pihahdus, kun hän iskeytyi voimalla vastustajansa edellä vasten pehmeää maata. Naaras oli valmis taistelemaan vihollista vastaan, mutta taistelemisen sijaan hyökkääjä irtaantuikin hopeisesta oppilaasta ja loikkasi taaemmas. Hyökkääjä oli ollut punertavaturkkinen kuolonklaanilaiskolli, joka omasi vihreät silmät. Kissa oli Lätäkkötassua hieman suurikokoisempi ja selvästi myös jonkin verran vanhempi, muttei se saanut oppilasta pelkäämään. Hän kampesi itsensä nopeasti pystyyn ennen kuin vastustaja ehti hyökätä uudestaan ja valmistautui vastaanottamaan tämän hyökkäyksen.
Viha ja pettymys sekoittuivat toisiinsa Lätäkkötassun mielessä, kun punaturkkinen eloklaanilainen käänsikin hopeanharmaalle naaraskissalle selkänsä. Soturioppilas joutui näkemään vaivaa pysyäkseen rauhallisena. Hänen vihansa eloklaanilaisia kasvaan vain voimistui. Nämä kissat olivat pelkureita. Soturitkin väistelivät pientä oppilasta minkä kerkesivät!
”Lätäkkötassu! Täällähän sinä olet!” Lammikkotassun tuttu ääni kantautui oppilaan ympärillä raivoavien taistelun äänien ylitse. Soturioppilas käännähti ilahtuen siskonsa puoleen. Kun hän tunnisti myös Lampitassun toisen pentuetoverinsa vierellä, hymy sen kuin vain levisi. Naaras oli onnellinen, että hänen sisarensa olivat selvinneet hengissä taistelusta tabbykuvioista eloklaanilaiskollia vastaan.
”Pahoitteluni, että jätin teidät ilmoittamatta”, Lätäkkötassu naukui kohteliaasti, vilkuillen samalla ympärilleen. Vaaleanruskea naaraskissa oli kadonnut tiehensä, muttei se tullut yllätyksenä Lätäkkötassulle. Tietysti eloklaanilainen oli paennut heti, kun oli saanut tilaisuuden.
”Ei se mitään”, Lampitassu vastasi ja loikkasi eteenpäin väistellessään kissoja, jotka holtittomasti riehuivat toistensa kimpussa aukiolla. Kolmikko päätti taistella taas yhdessä, sillä he tiesivät olevansa voimakkaampia yhdessä kuin erikseen. Samalla Lätäkkötassu voisi pitää huolta pentuetovereistaan, jotka olivat naaraalle kultaakin kalliimpia.

Seuraava taistelupäivä oli koittanut, eikä taistelua oltu saatu vieläkään päätökseen. Lätäkkötassu sisaruksineen olivat joutuneet jossain vaiheessa edellisenä päivänä isänsä pelastamaksi, ja harmaaturkkinen kolli oli ohjannut pentunsa nopeasti lepäämään. Isän mukaan väsyneet ja nälkäiset taistelijat eivät olisi hyödyksi Kuolonklaanille, eikä Lätäkkötassu halunnut olla isälleen pettymys. Kolmikko oli luvannut lähteä lepäämään ja niin he olivat tehneetkin. Lätäkkötassu oli nauttinut täysin rinnoin joka hetkestä, jonka hän sai viettää metsässä sisarustensa kanssa. He olivat yhteistuumin siirtyneet saalistamaan ja onnistuneetkin saamaan kiinni kaksi hiirtä Kuolonklaanin rajan tuntumasta. Syömisen jälkeen pentuetoverit olivat käyneet lepäämään. Vuorotellen jokainen vartioi kahden sisarensa unia, kunnes kaikki olivat levänneet riittävästi.
”Oletteko te valmiita?” Lätäkkötassu kysyi pentuetovereiltaan päättäväisellä äänellä, ”mennään näyttämään kaikille, mistä todelliset kuolonklaanilaiset on tehty!”

//Lampi tai Lammikko saa halutessaan jatkaa

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA 620 sanaa = 6 TaP //

Salamatassu seurasi aukiolla vallitsevaa kaaosta hiukan jännittyneenä. Mutta vain hiukan: oppilaalla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän selviäisi tästä taistelusta ehjin nahoin. Hän ei ollut kauaa ehtinyt olla vielä oppilaana, mutta Sähkötuhon mukaan Salamatassu oli jo taitava taistelija. Hän pärjäsi jo hyvin myös vanhemmille oppilaille harjoituksissa, vaikka heille hän yleensä hävisikin. Hänet voitettiin kuitenkin koko ajan pienemmällä ilmavaralla, ja Salamatassu oli melko toiveikas sen suhteen, että pian hän olisi kaikista oppilaista paras taistelija.
Loskatassusta hän sen sijaan oli huolissaan. Salamatassu vilkaisi vierellään seisovaa veljeään. Tämä oli paitsi melko kehno taistelija, myös rakenteeltaan piskuinen ja siro. Vaikka hänen taitojaan ei otettaisi huomioon, suuremmat kissat voisivat vain tallata hänet taistelun myllerryksessä. Salamatassu pelkäsi toverinsa puolesta: kuinka Loskatassu ikinä voisi selvitä tästä taistelusta hengissä? Hän toivoi, ettei Henkäystähti olisi laittanut heitä vielä mukaan taisteluun, nuoria kun kumpikin olivat, mutta jokaista taistelemaan kykenevää tarvittiin Eloklaanin kukistamiseen.
Ainakin heitä ei ollut ohjeistettu syöksymään suoraan taistelun sydämeen. Heidän mestarinsa olivat neuvoneet kaksikolle, että heidän tulisi pysytellä aukion laidoilla, missä he olisivat ainakin hiukan paremmassa turvassa. Lisäksi – etenkin Salamatassulle tätä seikkaa oli teroitettu paljon – he eivät missään nimessä saisi taistella sotureiden kanssa. Eivät ainakaan yksin. Ei ollut väliä sillä, että Salamatassu oli ikäisekseen taidokas, sotureilla oli kyvyistään huolimatta aina enemmän kokemusta – sekä tietysti kokoa. Kollioppilas ei ollut vielä valmis sankariksi.
”Pelottaako sinua?” Loskatassu kysyi hänen viereltään, ja Salamatassu virnisti hetken mietinnän jälkeen.
”Ei tietenkään. Mitä minulle muka voisi sattua?” hän kysyi rintaansa röyhistäen. Nuoren kollin ilme vakavoitui kuitenkin nopeasti. ”Sinusta minä olen huolissani. Älä vain katoa silmistäni.”
Loskatassu siristeli hänelle silmiään hapan ilme kasvoillaan.
”Osaan pitää itsestäni huolta, kiitos vain. Jos en taistelemalla, niin sitten juoksemalla vaaraa pakoon. En aio kuolla täällä tänään.”
Salamatassu nyökytteli helpottuneena. Ainakin hänen veljensä oli järkevä, eikä uhkarohkea kuten vaikkapa Myrskymahti.
”Hyvä. En antaisikaan niin tapahtua.”
Veljekset eivät kauaa ehtineet seisoskella jutustelemassa, kun joku eloklaanilainen oppilas eksyi heidän eteensä. Ruskea naaras näytti säikähtäneeltä: hän ei kaiketi ollut tarkoittanut päätyä tilanteeseen, joka oli hänelle näin epäedullinen. Salamatassu lipoi huuliaan; yhdessä he voisivat helposti peitota oppilaan. Siitä he myös varmasti saisivat kehuja, joita erityisesti Loskatassu vaikutti tarvitsevan.
Salamatassu ei aikaillut, vaan loikkasi naarasta kohti. Hän heilautti tassuaan ilmassa, ja virnistin tyytyväisenä, kun se osui naaraan kylkeen. Hänen viiltonsa jäi kuitenkin melko kevyeksi, kun naarasoppilas yllättäen väisti pois tieltä. Salamatassu murahti ärsyyntyneenä, mutta ennen kuin hän ehti iskeä uudelleen, eloklaanilainen oli jo livistänyt tiehensä.
”Pöh. Pelkuri!” Salamatassu huusi naaraan perään ja kääntyi tuhahdellen veljensä puoleen. ”Tuollaisia eloklaanilaiset sitten ovat. Juoksevat karkuun heti tiukan paikan tullen.”
Loskatassu ei vastannut. Hän näytti pikemminkin epäileväiseltä, kuin hän olisi tuominnut Salamatassun sanoja. Salamatassu ei ollut koskaan pitänyt siitä, miten hänen veljensä tuntui analysoivan kaikkea, mitä hän sanoi. Valkea kolli ei kuitenkaan kauaa joutunut kärsimään mustan kollin tuomitsevan katseen alla, kun hän huomasi eräät tutut kasvot. Kaamoskukka oli hiukan pinteessä, kolli taisteli juuri yksin kahta eloklaanilaista vastaan. Toinen oli se naarasoppilas, joka oli juuri karannut Salamatassun luota. Toinen oli valkoinen soturi, jonka kasvoja koristivat ruosteen väriset merkit. Salamatassu ei osannut sanoa paljoakaan kummankaan eloklaanilaisen taistelutaidoista, mutta sen hän tiesi, ettei klaanitoveria jätetty yksin. Varsinkin, kun kyseessä oli hänen veljensä.
”Loskatassu! Mennään auttamaan Kaamoskukkaa”, valkoinen kollioppilas huikkasi veljelleen, joka näytti enemmän tylsistyneeltä kuin jännittyneeltä taistelunkin keskellä. Tämä seurasi Salamatassun katseen linjaa ja lähti sitten veljensä perässä harppomaan kohti Kaamoskukkaa. Salamatassu oli kuullut, että Kaamoskukka oli taitava taistelija, ja kolli kenties pärjäisi kahdelle vastustajalleen yksin. Salamatassu myös tiesi, ettei hänen veljensä arvostaisi sitä, että häntä tultiin auttamaan: Kaamoskukka vaikutti kissalta, joka halusi aina selvitä yksin kaikesta ja saada kaiken kunnian itselleen. Mutta Salamatassukin halusi olla kunnioitettu soturi, ja kunnioitettu soturi auttoi tovereitaan!
”Taidat olla vähän pinteessä, Kaamoskukka”, Salamatassu sanoi, kun ehti kollin luo. Naarasoppilas ei ollut huomannut häntä, ja valkoinen kolli sai läimäistyä tätä tassullaan. ”Kaipaatko apua, isoveli?”

//Kaamos?

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (317 sanaa = 3 TaP)//

Istuuduin alas ja huokaisin syvään. Olimme kulkeneet Aaltosalaman kanssa kauemmas taistelukentältä hengähtämään hetkeksi, ja pientä hengähdystaukoa minä totisesti tarvitsinkin. En ollut vakavasti haavoittunut, en sinne päinkään. Pahimmat taistelussa saamani vammat olivat vain pieniä naarmuja, jotka paranisivat parissa päivässä. Olin kuitenkin väsynyt. Pelkkä jatkuva liikkeessä oleminen oli jo raskasta, mutta oli myös uuvuttavaa olla niin monen kissan keskellä. Samaan aikaan minun piti pitää silmällä eloklaanilaisia, omia klaanitovereitani ja tietenkin Aaltosalamaa. Kaipasin vain hetken rauhaa.
Nostin katseeni Aaltosalamaan, kun hän kysyi minulta mielipidettäni taistelun kestosta. Kohautin lapojani.
”En osaa ollenkaan arvioida”, sanoin huokaisten ja nuolaisin rinnassani olevaa naarmua. ”Minusta tuntuu, että kumpikin puoli jaksaisi taistella hamaan loppuun asti. Jotain on tapahduttavat, jotta taistelu päättyy. Tai sitten tosiaan taistelemme vain siihen asti, ettei kukaan ole enää tolpillaan.”
Sitä en toivonut, eikä toivonut varmaan kukaan muukaan. Molemmat puolet olivat kuitenkin määrätietoisia ja halusivat voittaa. Taistelussa oli kuitenkin kyse metsän kohtalosta, ei mistään vähemmästä. Saattaisi käydä niin, että taistelu loppuisi vasta sitten, kun kaikki olisivat tappaneet toisensa. Tai, tajusin, kun Mesitähti olisi kuollut: sehän oli Keijukaisen tavoite. Kenties olisi kaikille helpompaa, jos Mesitähti antautuisi tapettavaksi. Silloin säästyisimme liialta veren vuodattamiselta.
Lepäsimme vielä hetken, ennen kuin lähdimme kulkemaan takaisin. Olisin hyvin mielelläni jäänyt vielä aloilleni, mutta velvollisuus kutsui. Sitä paitsi Aaltosalama ei ollut ainoa kissa tässä taistelussa, josta välitin. Halusin myös varmistaa, että Tuhkajuova ja Henkäystähti olivat kunnossa.
Tuntui, kuin olisimme astuneet toiseen maailmaan kävellessämme takaisin aukiolle. Taisteluhuudot ja villi sähinä täyttivät ilman. Siellä täällä makoili sekä eloklaanilaisten että kuolonklaanilaisten ruumiita, ja verilammikot täplittivät maata. Olisin voinut vain paeta paikalta ja unohtaa koko taistelun, mutta en ollut aivan niin kunniaton.
Käännyin Aaltosalaman puoleen, mutta huomasin, että naaras olikin jo kadonnut jonnekin huomaamattani. Vilkuilin ympärilleni etsien naaraan tuttua, punaruskeaa turkkia, kun huomasin hänet kauempana jonkun eloklaanilaissoturin hyökkäyksen kohteena. Olin jo lähdössä naaraan suuntaan, kun valkoinen eloklaanilaiskolli, jonka tunnistin Väärävarjoksi, pysähtyi eteeni. Tuhahdin ärsyyntyneenä ja valmistauduin taistelemaan. Samalla vilkuilin punaturkkisen naaraan suuntaan. Pärjäisikö Aaltosalama yksin?

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu oli syöksynyt taistelun keskelle hullunkiilto silmissään heti, kun oli tullut tilaisuus hyökätä. Hän ei ollut malttanut odottaa pääsevänsä raatelemaan eloklaanilaisten nahkoja irti. Kaikista eniten oppilas oli kuitenkin odottanut sitä, miten hän näkisi veren pulppuavan vastustajiensa suonista. Hyökätessään harmaan, paikallaan möllöttäneen eloklaanin oppilaan kimppuun Lokkitassu ei ollut pettynyt. Hän oli taistellut tätä Sadetassuksi esittäytynyttä naarasta vastaan jo tovin ja innostunut vihollisen raatelemisesta vain entisestään joka kerta, kun eloklaanilaisen turkki värjäytyi punaisemmaksi.

Juuri, kun Lokkitassu oli ollut lähellä saada tilaisuuden tehdä eloklaanilaisnaaraasta loppu, oli toinen eloklaanin oppilas saapunut tämän avuksi. Tämä lisäsi Lokkitassun raivoa entisestään. Tässä hetkessä hän ei himoinnut mitään muuta niin paljon, kuin noiden kahden eloklaanin oppilaan tappamista. Sadetassu oli kääntynyt kiittämään pelastajaansa, jolloin Lokkitassu sai kuulla kermanvärisen kollin olevan nimeltään Varjotassu. Lokkitassu hämmentyi hetkeksi, kun Sadetassu alkoi maukua Varjotassulle jotakin idioottimaisen tunteellista kesken taistelun. Lokkitassu ei voinut käsittää, miksi joku tekisi niin. Hän ehti iloita vastustajansa heikkouden paljastumisesta vain silmänräpäyksen, ennen kuin tunsi terävän viillon kasvoillaan. Kolli oli sulkenut vaistomaisesti silmänsä, mutta kun hän avasi ne, toinen puoli näkökentästä oli musta. Hän yritti räpytellä veriä pois silmästään onnistumatta. Samassa valkoharmaa kolli kaatui selälleen.
Sadetassu ehti raastaa hänen vatsaansa takajaloillaan vain hetken, ennen kuin Lokkitassu potkaisi eloklaanilaisen raivolla pois päältään sivuun, päästäkseen ylös. Lokkitassu sihahti raivokkaasti ja syöksyi harmaansinisen naaraan kimppuun tähdäten sekä kyntensä että hampaansa tämän kaulaan. Kolli ei edelleenkään nähnyt toisella silmällään, mikä vaikeutti toiselta puolen tulevien käpäläniskujen väistämistä. Lokkitassun alla kiemurteleva eloklaanilainen vaikutti käyttävän tätä hyväkseen, sillä Lokkitassun oli pakko nostaa hampaansa irti naaraan niskasta tuntiessaan tassun iskeytyvän jälleen samalle puolelle kasvoja. Lokkitassu sähähti ja loi uhkaavan katseen Sadetassuun, upottaen kyntensä yhä syvemmälle harmaaseen turkkiin naaraan rintakehällä, jonka veri oli koristellut. Eloklaanilainen näytti hätääntyneeltä, mistä Lokkitassu tunsi mielihyvää. Juuri tällaisesta vallasta hän oli haaveillut. Kollin silmäluomet eivät värähtäneetkään, kun hän laski kasvojaan vielä hivenen lähemmäs Sadetassua silmät viiruina, toinen silmä edelleen punaisena. Hän alkoi hiljalleen erottaa punaista valoa vasemmassa silmässään; viilto ei ollut tuhonnut silmää ja veri alkoi valua pois poskea pitkin. Siitä huolimatta kolli oli raivoissaan eloklaanilaisnaaraan tempusta. Lokkitassun leuasta tippui veripisaroita Sadetassun kuonolle, mutta tämä ei hievahtanutkaan. Pelkäsikö naaras häntä? Juuri sitä Lokkitassu toivoi. Valkoisen ja harmaan kirjava kolli asetti toisen etutassunsa kynnet naaraan kurkkua vasten jatkaen uhkaavaa tuijotustaan.
”Yritäkin vielä sokaista minut, niin pidän huolen, että näet minun tappavan Varjotassun hitaasti ja tuskallisesti!” Lokkitassu sihisi melkein kiinni Sadetassun kuonossa, viha ja kylmyys silmistään paistaen ja veri huuliltaan roiskuen. Seuraavaksi hän alkoi vetää eloklaanilaisen kaulalle asetettuja kynsiään hitaasti alaspäin. Lokkitassu tiesi, että olisi miellyttävämpää tappaa tämän tunteellisen eloklaanilaisen säälittävä ystävä ensin, mutta hänen oli silti erittäin vaikea vastustaa himoa tappaa tämä Sadetassu siihen paikkaan.

//Sade?

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Jääviilto oli siirtynyt hämärän tullessa kauemmas taistelukentästä lepuuttamaan hieman väsyneitä silmiään ja lihaksiaan. Kuolonklaanilainen oli siirtynyt Kuolonklaanin rajalle saakka, sillä hän tiesi metsän kuhisevan taistelusta väsyneitä vihollisia, joihin hän ei juuri nyt halunnut törmätä. Kun kolli oli saalistanut, syönyt itsensä kylläiseksi ja nukkunut pienen hetken, hän tunsi olevansa taas täynnä virtaa. Punaturkkinen kolli pesi hieman turkkiaan, joka oli sotkuinen armottoman taistelun jäljiltä. Jääviilto oli taistellut niin montaa kirppuista eloklaanilaista vastaan, ettei enää edes pysynyt laskuissa. Kun soturi oli saanut turkkinsa siistittyä, hän nousi ylös makoisasti venytellen. Metsä oli pimeä, sillä yö oli saapunut. Oli hiljaista, sillä aukiolta kantautuvien taistelun äänet eivät saavuttaneet tätä osaa metsästä.
Jääviilto lähti tassuttelemaan aluskasvillisuuden seassa eteenpäin takaisin taisteluaukiota kohti. Hän tunsi olonsa voittamattomaksi. Hänen suunnitelmansa oli tappaa jokaikinen eloklaanilainen joka hänen tielleen uskalsi asettua. Itsevarma virnistys hiipi punaturkkisen soturin kasvoille tämän kävellessä eteenpäin syvemmälle metsään.
Jääviilto hidasti tahtiaan kuullessaan lähettyviltä puhetta. Hän pysähtyi paikoilleen tunnistaessaan puhujat Pimentovarjoksi ja Tuhkajuovaksi. Kolli painautui nopeasti maata vasten ja toivoi, ettei naaraskaksikko ollut huomannut häntä. Ei siinä olisi ollut mitään pahaa, mutta soturi halusi kuulla, mistä häntä muutaman kuun vanhemmat kissat puhuivatkaan. Jääviillon nenään tulvahti terävä, rautainen tuoksu; verta. Jompi kumpi naaraista oli haavoittunut, muttei punaturkkinen kolli erottanut pimeässä ja aluskasvillisuuden takaa, että kumpi oli ottanut osumaa. Soturi pidätteli hengitystään, kun kuolonklaanilaiskaksikko kulki hänen ohitseen. Jääviillon edessä kasvava pensas ja naaraiden suunnalta käyvä tuuli olivat selviä vastauksia kollin rukoukseen. Noin vain Pimentovarjo ja Tuhkajuova kulkivat hänen ohitseen parin ketunmitan päästä tietämättä, että Jääviilto edes oli paikalla. Naaraskaksikko pysähtyi läheisen männyn juureen ja Pimentovarjo lysähti maahan makaamaan. Kun Tuhkajuova ilmoitti lähtevänsä saalistamaan, Jääviilto arveli haavoittuneen kissan olevan Pimentovarjo.
Kieltämättä maahan makaamaan käyneen naaraan olemus oli väsynyt ja heikko. Se sai Jääviillon pään täyteen houkuttelevia ajatuksia. Jos Pimentovarjo löydettäisiin tuosta kuolleena, kaikki syyttäisivät hänen kuolemastaan eloklaanilaisia. Jääviilto saisi lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla; hän saisi kostettua Pimentovarjolle ja samalla tulisi takuuvarmasti valituksi seuraavan varapäällikön virkaan. Mutta jokin kollisoturin päässä huusi ajatusta vastaan: ei, se ei ole hyvä ajatus.
Harkinta-aika päättyi viimeistään silloin, kun raskaat askeleet kantautuivat Jääviillon korviin. Hän oletti näkevänsä pimeässä metsässä Tuhkajuovan hopeisen turkin, mutta sen sijaan kissoja olikin kaksi. Tuuli toi mukanaan eloklaanilaiskissojen kuvottavan löyhkän. Oli Jääviillon onni, etteivät kissat olleet saapuneet paikalle hänen takaansa. Hän oli ollut niin keskittynyt suunnitelmiinsa tappaa Pimentovarjo, ettei olisi takuulla huomannut vihollisia ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä..
Jääviilto oli huomannut lähestyvät kissat yhtä aikaa Kuolonklaanin varapäällikön kanssa. Haavoittunut naaras kampesi itsensä pystyyn ja alkoi käydä kylmää keskustelua vihollisten kanssa. Nämä eloklaanilaiset olivat kaikkea muuta mihin Jääviilto oli tottunut. Kunnioittava, ystävällinen ja rauhanomainen puhe puuttui tyystin. Puhuva kollikissa oli tyly, inhottava ja selvästi yritti tarkoituksella ärsyttää Pimentovarjoa. Vaikkei tummaturkkinen naaras kuulunutkaan Jääviillon suosikkikissoihin, jostain syystä kollin mieleen nousi vahva ajatus: ei ole oikein, että kapiset eloklaanilaiset puhuvat Pimentovarjolle noin.

Jääviilto seurasi pensaikon takaa kolmen kissan juttuhetkeä – tai oikeastaan kahden, sillä toinen eloklaanilaiskolli seisoi aloillaan toisen vieeessä aivan tuppisuuna. Keskustelu oli kaikkea muuta kuin lämminhenkinen kuulumisten vaihto, ja Jääviillon oletuksen mukaan se päättyikin nopeasti, kun kolmikko ajautui taistelemaan kaksi yhtä vastaan. Jääviilto painoi kyntensä maahan, häntä inhotti katsoa miten eloklaanilaiset riepottelivat Kuolonklaanin varapäällikköä. Kun Pimentovarjo makasi maassa kahden vihollisen armoilla, Jääviilto seisoi yhä paikoillaan ja katseli tilannetta pensaikon oksien takaa. Tämä olisi hänen mahdollisuutensa päästä lopullisesti eroon Pimentovarjosta. Jääviilto voisi vain liueta paikalta ja leikkiä, ettei ollut koskaan edes ollut näkemässä tätä tilannetta.
Mutta se taisi olla ainoa hetki koskaan, kun Jääviillon omatunto sanoi toisin. Kun soturi näki vihollisten hyökkivän vuorotellen Pimentovarjon kimppuun ja Pimentovarjon yrittävän epätoivoisesti väistellä vihollistensa ylivoimaisilta näyttäviä iskuja, jokin tuntui heräävän Jääviillon sisällä. Sellaista tunnetta tai tarvetta hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, eikä kolli itsekään tiennyt, mitä se tarkoitti. Jokin hänen sisällään vain sanoi, että hänen oli toimittava, hänen oli pelastettava Pimentovarjo ja oltava sankari.
Kolli nousi seisomaan ja loikkasi pois pensaikon takaa. Viholliset olivat niin keskittyneitä Pimentovarjon riuhtomiseen, etteivät he huomanneet takaansa hyökkäävää soturia. Jääviilto loikkasi pienemmän kollikissan selkään, estäen tämän hyökkäyksen Pimentovarjon kimppuun. Kissa päästi ilmoille säikähtäneen karjaisun. Ruskeaturkkinen kolli oli Jääviiltoa melko paljon pienempi, joten kissa lyyhistyi maahan suurikokoisemman soturin painosta.
”Kieroarpi!” kolli ulvahti jäädessään Jääviillon painon alle. Ennen kuin Jääviilto ehti tehdä mitään, Kieroarveksi kutsuttu kollikissa oli muuttanut lennosta suunnitelmaansa ja syöksyi parhaillaan kohti klaanitoveriaan ja hänen kimpussaan olevaa Jääviiltoa. Toinen taistelija oli Jääviiltoa niin paljon suurempi, ettei häntä kiinnostanut kokeilla, voisiko ottaa vaivatta soturin iskun vastaan. Siispä punaturkkinen kolli loikkasi pois vastustajansa selästä ja nelisti Pimentovarjon taakse. Varapäällikkö oli päässyt nousemaan ylös ja näytti olevan valmis taisteluun. Jääviilto katsoi epäillen mustaturkkista naaraskissaa, joka näytti suorastaan kammottavalta. Ilmassa leijaili voimakas veren lemu, joka kaikesta päätellen tuli Pimentovarjosta.
”Aika epäreiluja nämä sinun kaverisi, kun taistelevat kaksin haavoittunutta kissaa vastaan”, Jääviilto tokaisi Pimentovarjolle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saamaan varapäälliköltä vastausta, sillä viholliset aloittivat uuden hyökkäyksen. Kissoista suurempi oli ottanut kohteekseen Jääviillon, kun taas pienikokoisempi hyökkäsi kohti Pimentovarjoa. Jääviilto kääntyi nopeasti ympäri ja pinkaisi juoksuun vihollinen perässään seuraten. Kolli juoksi läheisen männyn ympäri ja kääntyi yllättäen ympäri kohti vastustajaansa. Vihollinen ei selvästikään ollut varautunut takaa-ajon jäävän niin lyhyeksi, ja Jääviilto onnistui aloittamaan vaivatta hyökkäyksensä. Hän loikkasi kynnet ojossa kohti Kieroarpea. Kaksikko heittäytyi toistensa kimpussa aluskasvillisuuden sekaan. Jääviilto ei sitä itse suostunut myöntämään, mutta vihollinen oli häntä selvästi kokeneempi ja jokseenkin myös taitavampi taistelija. Punaturkkisen soturin tehtäväksi jäi vain pitää kollin kynnet ja hampaat kaukana kriittisistä paikoista, eli hänen vatsastaan ja kaulastaan. Jääviilto ja Kieroarpi riehuivat maassa toistensa kimpussa pienen hetken, ennen kuin he heittäytyivät molemmat kauemmas toisistaan. Molemmat asettuivat toisiaan vastakkain ja selät köyristettyinä. Molempien turkit olivat pystyssä ja hännät tavanomaista kaksi kertaa paksummat. Jääviilto kohtasi vihollisen ruskean, tuiman katseen. Hän yritti löytää kollista merkkejä pelosta, muttei mitään sen kaltaista näkynyt..
”No, väsyttääkö sinua vai miksi ihmeessä pysähdyit?” Jääviilto ärsytti vihollistaan parhaansa mukaan, mutta toinen kolli pysyi edelleen tuppisuuna.
”Jaa, siellä Eloklaanissako ei kakaroille opeteta edes käytöstapoja”, kuolonklaanilaiskolli tuhahti ärsyyntyneenä ja kyllästyi odotteluun. Hän syöksähti taas kynnet ojossa vastustajaansa kohti, vaikka tiesikin sen olevan riski. Kolli oli vain niin raivoissaan, ettei välittänyt. Tämä kapinen eloklaanilainen ansaitsi kuolla, kaikki eloklaanilaiset ansaitsivat. He olivat pilanneet Kuolonklaanin elämän ja kaiken, mitä oli ollut ennen vihollisten saapumista. Oli vain kaikille parasta, että jokaikinen eloklaanilainen hävitettäisiin maan päältä!
”Kieroarpi! Lähdetään!” parahdus keskeytti Jääviillon hyvin alkaneen hyökkäyksen. Punaturkkinen soturi oli juuri saanut otteen vastustajan niskavilloista, kun toinen eloklaanilaiskolli viiletti heitä kohti. Jääviilto ei ehtinyt väistää, kun pakeneva kolli oli jo hyökännyt hänen selkäänsä. Hyökkäys ei saanut Jääviiltoa kaatumaan, mutta hänen leukojensa ote löystyi niin, että vihollinen pääsi repäisemään itsensä irti hänen otteestaan. Nopealla loikalla Jääviillon selkään loikannut eloklaanilaissoturi loikkasi takaisin maahan ja lähti nelistämään poispäin hänestä.
”Pelkurit! Te kuolette vielä kaikki!” Jääviilto ärjyi raivoissaan kaksikon perään, kun he katosivat pimeän metsän syövereihin. Kolli oli aivan valmis lähtemään kaksikon perään, mikäli Pimentovarjokin olisi lähtenyt. Mutta mustaturkkinen soturi ei juossut Jääviillon ohi, joten kolli luopui ajatuksesta ja kääntyi varapäällikön puoleen. Yllätyksekseeen Jääviilto huomasi, ettei musta naaras ollut yksin. Hänen vierellään seisoi Tuhkajuova. Kaikesta päätellen hopeanharmaa soturi oli saapunut oivaan aikaan paikalle ja naaraat olivat saaneet ajettua vihollisen tiehensä.
Punaturkkinen soturi käveli itsevarmoin askelin, samalla niskavillojaan silotellen klaanitovereidensa luokse.
”Pyh, oli sinun onnesi, että saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan. Ilman minua olisit kuollut noiden hiirenaivojen kynsiin”, Jääviilto puuskahti ylimielisesti Pimentovarjolle. Kollin kasvoilla oli hänelle tavanomainen kylmä ja ilkeä katse, jota täydensi ilkeämielinen virnistys. Mutta kun kuolonklaanilainen muisti Pimentovarjon heikon kunnon, hänen ilmeensä muuttui tavanomaista neutraalimmaksi – ei ystävälliseksi tai huolestuneeksi, vaan sellaiseksi ilkeän ja neutraalin välimaastoksi.
”Näytät olevan aika heikossa hapessa. Pystytkö palaamaan vielä taisteluun, vai tokenetko lepäämällä tuosta ennen aamua? Jos vaadit, minä kyllä voin jäädä vartioimaan sinun untasi ja huolehtia, etteivät viholliset käy kimppuusi kuten äsken”, Jääviilto tuhahti hieman piikitellen. Sanat olivat kuitenkin sellaisia, jotka eivät olleet tälle soturille tyypillisiä. Liekö se johtui siitä, että kolli oli jo kuiden ajan pyrkinyt pääsemään varapäällikön suosioon tai sitten soturi oli kehittämässä tunteita naarasta kohtaan, mutta jokin tarve hänellä oli jäädä Pimentovarjon luokse. Tämä oli ensimmäinen kerta koko taistelun aikana, kun Jääviilto halusi ennemmin seistä vartioimassa klaanitoverinsa unta kuin palata raatelemaan eloklaanilaisia. Kun kolli itse tajusi sen, häntä alkoi kuvottaa. Kolli olisi perunut sanansa ja ilmoittanut lähtevänsä takaisin taisteluun, ellei Pimentovarjo olisi jo avannut suutaan vastatakseen.

//Pimento?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (327 sanaa = 3TaP)

Laikukas Eloklaanin soturi oli pakottanut Aaltosalaman perääntymään selkä vasten Varissulan selkää. Vaikka hän huomasi olevansa aika pahasti alakynnessä kollia vastaan, hän tunsi saavansa lisää voimaa Varissulan läheisyydestä.
“On sitä paremminkin mennyt”, hän urahti vastaukseksi tummanharmaan soturin kepeään tyyliin heitettyyn kysymykseen samalla kun huitaisi vasemmalla tassullaan laikukasta kollia kohti. “Mutta enköhän minä selviä.” Hän vilkaisi lapansa yli toveriinsa ja väläytti tälle veikeän hymyn.
Heti sen jälkeen heitä päin rysähti yllättäen taistelevien kissojen pyörre, joka pakotti heidät erkanemaan toisistaan. Varissulka jäi kellertävän kollin kanssa kissamyrskyn toiselle puolelle, mikä tarkoitti sitä, että Aaltosalama joutuisi pärjäämään omaa vastustajaansa vastaan omin päin. Ketunläjät.
Aluksi hän jopa uskoi pystyvänsä siihen, mutta hyvin pian hän sai huomata sen olleen pelkkää toiveajattelua. Huolimatta Varissulalta saamastaan lisäkoulutuksesta hän oli yhä selittämättömän surkea taistelija, eikä tällä menolla näkisi seuraavaa päivää. Syy, miksi hän oli pysynyt hengissä näin pitkään, oli varmastikin hänen suurikokonsa, joka hieman kompensoi taistelutaitojen puutetta.
Aaltosalama huomasi liikkeidensä muuttuvan hitaammiksi ja kömpelömmiksi sitä mukaa kun taistelu eteni. Jatkuva keskittyminen ja liikkeellä pysyminen alkoi jo tuntua jossakin, mutta hän ei voinut laskea suojaustaan hetkesikään, sillä se saattoi riittää eloklaanilaiselle tehdäkseen viimeistelyliikkeen. Oli vain yritettävä pysyä skarppina siihen asti, että kolli luovuttaisi – jos luovuttaisi.
Juuri kun hänen voimansa olivat käymässä vähiin, tummanharmaa salama viuhahti hänen ohitseen eloklaanilaisen kimppuun ja kaatoi tämän maahan. Aaltosalama tuijotti hiukan pöllämystyneenä Varissulkaa, joka oli saapunut hätiin juuri oikealla hetkellä. Hänen sydämensä sykähti ilosta soturin nähdessään.
“Tule!” Varissulka loikkasi pois Eloklaanin kissan päältä ja lähti nelistämään metsän suuntaan. Aaltosalama pakotti jalkansa tottelemaan ja kiiruhti kollin perään.
Hän seurasi Varissulkaa syvemmälle metsään pensaiden sekaan. Taistelu oli jäänyt kauemmaksi, mutta sen äänet kuuluivat yhä selvästi. Aaltosalama luimisti korviaan kuullessaan jonkun veret seisauttavan tuskanhuudon, joka katkesi kuitenkin lyhyeen. Hän siirsi katseensa Varissulkaan. Kolli näytti saaneen jonkin verran pintanaarmuja ja tämän turkista puuttui karvaa, mutta päällisin puolin soturi vaikutti kuitenkin olevan onneksi ihan kunnossa.
“Kauankohan tämä taistelu tulee kestämään?” Aaltosalama huokaisi uupuneena ja nosti tassuaan lipaistaakseen siihen saamiaan haavoja eloklaanilaisen hampaista. Veren metallinen maku jäi hänen kielelleen.

//Varis?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (638 sanaa = 6 TaP) //

Siristin silmiäni Tuhkajuovan ehdotukselle. Olisin halunnut jäädä taistelukentälle, sillä se oli minun tehtäväni. Varapäällikkönä minun oli seistävä klaanitovereideni rinnalla, eikä paettava heti, kun alkoi hiukan väsyttää. Sitä paitsi olin juuri päässyt hyvin vauhtiin! Kuitenkin kun katsoin maahan alleni, näin vatsani haavasta tippuneen veren muodostaneen jo pienen lammikon. Päätäni alkoi huimata veren hukasta ja kävi yhä vain vaikeammaksi tarkentaa katseeni Tuhkajuovan kasvoihin.
”Selvä sitten”, murahdin happamasti. Olisi varmasti parempi kaikille, jos en kupsahtaisi heti taistelun alkumetreillä. Mukaan lukien minulle itselleni: jos nyt kuolisin, minusta ei koskaan tulisi päällikköä. Mikä vielä pahempaa, Jääviillosta tulisi varmasti seuraava varapäällikkö, ja sekös olisi Kuolonklaanin loppu.
Tuhkajuova johdatti minut kauemmas taistelutantereesta. Taisteluhuudot ja tuskaiset ulvahdukset alkoivat hälventyä. Täällä metsän hiljaisuudessa maailma tuntui aivan eriltä. Linnut lauloivat kuten aina, mikään ei ollut pysähtynyt, vaikka metsän kohtalo selviäisi vain vähän matkan päässä. Lopulta saavuimme erään suuren männyn juureen, enkä hukannut aikaa vaan lysähdin maahan. Tuhkajuova katosi jonnekin metsästämään.
Olin kiitollinen naaraan avusta, vaikka Tuhkajuova todennäköisesti teki sen vain velvollisuudestaan soturina. Tietysti hän auttaisi klaanitoveriaan, oli se sitten kuka tahansa, sillä niin kunnon soturin kuului tehdä, eikä Tuhkajuovaa kunnollisempaa ollutkaan. Ystävyys oli varmasti hänen eleistään kaukana.
Hengitin syvään ja raskaasti. Varoen vilkaisin vatsassani olevaa haavaa; pelkäsin nähdä, kuinka syvä se oikeasti oli. Helpotuksekseni se ei ainakaan näyttänyt kuolettavalta, vaikka verta olikin paljon – en ollut parantaja, mutta kokemuksesta osasin hiukan arvioida tilannettani. Kunhan vuoto tyrehtyisi, olisin kunnossa. En kuitenkaan saisi enää antaa eloklaanisten satuttaa minua tämän pahemmin. En voinut uskoa, että olin antanut jonkun minua kokemattomamman ja kehnomman taistelijan haavoittaa minua näin.
Yhtäkkiä kuulin askelia lähettyviltä. Se ei ollut Tuhkajuova, sen verran osasin jo päätellä pelkästään askelten raskaudesta. Sitä paitsi tulijoita oli kaksi. Kun raotin suutani, erotin Eloklaanin tuoksun ja nousin salamana ylös. Missä Tuhkajuova viipyi? Jos eloklaanilaisia oli kaksi – tai mahdollisesti enemmänkin – hänen olisi parempi olla täällä auttamassa minua. Jos kyseessä olisi vain pari oppilasta tai kokematonta soturia, voisin selvitä yksinkin ehjin nahoin, mutta en välttämättä olisi niin onnekas.
Harkitsin jo paikalta pakenemista, mutta en välttämättä löytäisi Tuhkajuovaa, jolloin naaras saattaisi palata samalle paikalle ja joutua itse eloklaanilaisten kynsiin. Olisi parempi vain jäädä näille sijoilleni ja odottaa, että soturi palaisi, jolloin voisimme yhdessä taistella tätä kaksikkoa vastaan.
Odotin jännittyneenä katse nauliutuneena äänten suuntaan, ja pian pensaikon takaa astuikin esiin kaksi kissaa. Tunnistin heidät kasvoilta, mutta en tiennyt kummankaan nimeä enkä oikeastaan mitään muutakaan heistä. Toinen kolleista oli keskikokoinen, mutta toisen suuri rakenne huolestutti minua. He eivät vaikuttaneet nuorilta – päinvastoin, heillä molemmilla oli jonkinlainen kokeneen taistelijan aura. Kumpikin vaikutti rennolta ja itsevarmalta seistessään minua vastapäätä. Siristin silmiäni heitä katsoessani.
”Olisi aika raukkamaista taistella haavoittuneen kissan kanssa. Ja vieläpä kaksi yhtä vastaan”, murahdin kylmästi mittaillen kaksikkoa katseellani. Toinen kolleista siristi minulle silmiään.
”Raukkamaista on myös Kuolonklaanin toiminta. Ette pysty sotimaan rehellisesti, vaan joudutte turvautumaan valehteluun ja kieroiluun”, eloklaanilainen vastasi. Huomasin hänen toverinsa selvästi valmistautuvan hyökkäykseen. ”Ei kannattaisi vaellella yksin vieraassa metsässä. Et voi tietää, keihin oikein törmäät.”
Samassa suurempi kolli syöksähti minua kohti. Hän oli onneksi hidas, joten nopealla loikalla sivulle onnistuin väistämään hänet. Soturin tassu kuitenkin läimäisi kuononi läheltä, ja sen aiheuttama ilmavirta oli niin vahva, että säikähdin kollin voimakkuutta. Toinenkin liittyi mukaan taisteluun, ja yhtäkkiä minulla oli tassut täynnä heidän kanssaan. Olin selvästi alakynnessä: en ehtinyt ollenkaan antamaan heille iskujaan takaisin, vaan jouduin jatkuvasti väistelemään ja perääntymään. Silkan nopeuteni ansiosta minun onnistui jonkin aikaa vältellä heidän huitovia tassujaan, mutta viimein väsymys ja verenhukka sai minut kiinni. Ehdin nähdä vain nopean vilahduksen paljastetuista kynsistä, kun suuremman kollin tassu osui voimalla poskeeni. Horjahdin sivulle ja otin muutaman huojuvan askeleen ennen kuin kaaduin maahan silkasta iskun voimasta. Korvissani soi ja päässäni pyöri, eikä polttava kipu poskeni haavoista ainakaan helpottanut oloani. Yritin nousta horjuen takaisin jaloilleni, mutta nyt kun eloklaanilaiset viimein olivat saaneet minut kanveesiin, eivät he antaneet minulle hetkeäkään aikaa kerätä itseäni. Saatoin vain katsoa säikähtänein silmin, miten kaksikko syöksähti kohti. Missä ihmeessä Tuhkajuova oikein viipyi?

//Jää? Tuhka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Untuvatassu: 7kp – Huomasithan, että Kuolonklaanin jokainen oppilas ja soturi osallistuu lopputaisteluun, eikä sen aikana saa kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Nuppujuova: 7kp – Huomasithan, että Kuolonklaanin jokainen oppilas ja soturi osallistuu lopputaisteluun, eikä sen aikana saa kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Aaltosalama: 6kp + 2TaP –

Myrskymahti: 14kp + 6TaP –

Lätäkkötassu: 26kp! + 10TaP –

Loiskevarjo: 11kp + 5TaP –

Virtaviima: 23kp! + 10TaP –

Tuimakatse: 27kp! + 10TaP –

Pimentovarjo: 28kp! + 11TaP –

Tuhkajuova: 36kp! + 14TaP –

Varissulka: 8kp + 3TaP –

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (318 sanaa = 3 TaP) //

Katsoin huolestuneena, miten eloklaanilaiskolli syöksyi Aaltosalamaa kohti. En halunnut pitää häntä liikaa tassusta kiinni, sillä Aaltosalama oli kuitenkin aivan yhtä kokenut soturi kuin minä enkä millään halunnut käydä hänen hermoilleen – ainakaan tässä tilanteessa. Siltikin koin tarpeelliseksi pitää häntä jatkuvasti silmällä, jos naaraan vastustajaksi sattuisikin joku, jolle hän ei tulisi pärjäämään.
Pyörsin päätökseni antaa hänen taistella omin avuin kuitenkin sillä hetkellä, kun tuo eloklaanilaissoturi onnistui iskemään Aaltosalamaa leukaan. Isku ei vaikuttanut kovin voimakkaalta, mutta punaruskean naaraan älähdys sai minut salamana hylkäämään aiemman vastustajani ja rientämään toverini avuksi. Näytti siltä, ettei Aaltosalama onnistuisi reagoimaan ajoissa kollin seuraavaan liikkeeseen. Ennen kuin kolli ehti kuitenkin sivaltamaan häntä kynsillään, ehdin loikkaamaan tätä kohti ja sain soturin kaadettua maahan. Käännyin katsomaan Aaltosalamaa. Minulla ei kuitenkaan ollut syytä huoleen, soturitar näytti olevan kunnossa.
”Kenties minun täytyy pitää sinulle lisää harjoituksia”, sanoin kiusoitellen ja virnistin. Emme kuitenkaan kauaa ehtineet vaihtaa sanoja, kun laikukkaan kollin avuksi kiirehti joku kellertävä eloklaanilainen. Siristin silmiäni, kun kaksikko seisoi meitä vastakkain, kaiketi miettien seuraavaa liikettään. En tiennyt kummankaan tasosta yhtään mitään paitsi sen, että laikukas oli kaiketi hiukan Aaltosalamaa taidokkaampi. Toisaalta – enkä uskaltaisi sanoa tätä naaraalle ääneen – rima oli aika alhaalla, ja lähes kuka tahansa oli häntä parempi. Onneksi soturi kuitenkin korvasi hiukan nopeudellaan ja koollaan, joista molemmista oli hyötyä taistelussa.
Yhtäkkiä kellertävä kolli syöksähti minua kohti. Ehdin kuitenkin väistämään hänen paljastetut kynnet, jotka sivalsivat läheltä kuonoani. Samalla laikukas kolli oli kiirehtinyt takaisin Aaltosalaman kimppuun. Pärjäisikö naaras?
Jakelin iskuja samaa tahtia tai kenties nopeammin kuin raidallinen vastustajani, ja useammin kuin kerran osuinkin kohteeseeni. Hän oli nopea ja tarkka hyökkääjä, mutta kollin puolustuksessa oli epäilemättä aukkoja, joita voisin käyttää hyväkseni. Samalla kun väistelin itse soturin iskuja, tunsin jonkun läsnäolon takanani. Nopea vilkaisu paljasti, että Aaltosalama oli joutunut perääntymään lähemmäs minua, mikä oikeastaan sopi mainiosti. Voisimme taistella rinta rinnan ja samalla pääsisin varmistamaan, että soturi selviäisi tästä taistelusta.
”Kuinka sujuu? Tarvitsetko auttavaa tassua?” kysyin virnistäen, vaikka äänessäni erottuikin myös huolta.

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Taistelin sinnikkäästi klaanitovereideni rinnalla taistelussa, joka oli alkanut jo aamun koitteessa ja jatkunut taukoamatta aina siitä saakka. Olin pyrkinyt pysyttelemään Henkäystähden lähettyvillä koko ajan, mutta välillä päällikkö oli liuennut taisteluareenalta ja siirtynyt syrjemmäs lepäämään. Hän näytti hyväkuntoiselta siihen nähden, että hänen kimpussaan oli lähes koko ajan vähintään yksi – useimmiten ainakin kaksi – eloklaanilaissoturia. Autoin kumppaniani niin paljon kuin omilta taisteluiltani ennätin ja niin tekivät myös muut kuolonklaanilaiset. Minä en pelännyt kuolemaa, mutta välttelin turhia riskejä. Olin valmis kuolemaan tässä sodassa klaanini ja päällikköni tähden, jos tilanne todella sitä vaatisi. Olin valmistautunut siihen, että kun taistelu viimein päättyisi, joutuisimme hautaamaan klaanitovereitamme enemmän kuin koko viime lehtikadon aikana yhteensä.
Sellaista oli sota. Ei ollut olemassa sotaa, josta kaikki selviäisivät hengissä. Olin käynyt saalistamassa sekametsän siimeksessä ja syönyt ripeästi kiinnisaamani hiiren. Jos tahdoin puolustaa klaaniani henkeni uhalla, se olisi kannattavinta tehdä kylläisenä. Nälissään ja väsyneenä tuli tehtyä typeriä virheitä.
Kävelin hämärässä metsässä eteenpäin varuillani. Taistelun äänet voimistuivat mitä lähemmäs taisteluaukiota pääsin. Ilmassa tuoksui voimakkaana veren rautainen tuoksu ja taistelun äänet peittosivat alleen lintujen viserrykset ja kaikki muut metsän tavalliset äänet. Joku olisi saattanut kutsua tätä painajaisekseen, mutta minua ei pelottanut. Tätä varten minä olin syntynyt.
Kun aukio häämötti edessäni, huomasin kuinka kaksi eloklaanilaiskissaa syöksyivät kohti metsää joidenkin ketunmittojen päässä minusta. He huomasivat minut ja toinen heistä huudahti jotain toiselle. Aukiolta kantautuva sähinä, murina ja parahdukset estivät minua saamasta selvää kissan sanoista. Sen tiesin, etteivät he olleet jäämässä taistelemaan kanssani. Edellä juokseva kissa kiristi tahtiaan, mutta toinen – selvästi enemmän haavoittunut – ei saanut juurikaan vauhtia lisää. Olin juuri lähdössä eloklaanilaisten perään, kun vilkaisin varmuuden vuoksi aukiolle. Aikeeni muuttui hetkessä erottaessani tutun naaraan taistelevan kahta eloklaanilaista vastaan. Pimentovarjo oli pahasti alakynnessä, eikä tilanne ollut lainkaan reilu.
Mutta kun tunnistin naaraan kimpussa taistelevan valkoturkkisen kollin, koko maailma tuntui pysähtyvän. Miljoonat ajatukset ja tunteet alkoivat pörrätä päässäni. Hetken ajan pääni tuntui ampiaispesältä, jota joku oli käynyt käpälällään sohaisemassa. Olin minä tiedostanut Väärävarjon osallistuvan taisteluun, mutta jostain syystä tämä tilanne sai minut empimään. Se yllätti minut itsenikin. Rakastinko minä vieläkin Väärävarjoa? Ei, en saanut rakastaa. Hän oli minun viholliseni, Kuolonklaanin vihollinen. Hän uhkasi klaanini ja sen jäsenten turvallisuutta. Todellinen soturi ei voinut rakastaa kissaa, joka oli uhka hänen klaanilleen, ja minä olin todellinen soturi. Väärävarjo oli minun viholliseni.
Se pienen pieni hetki, kun seisoin aukion laidalla ja katselin kolmea toistensa kimpussa taistelevaa kissaa, tuntui ikuisuudelta. Todellisuudessa se oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan. En empinyt enää, minä tiesin vastuuni Kuolonklaanin soturina. Minun oli unohdettava kaikki se, mitä minun ja Väärävarjon välillä joskus oli. Sillä ei ollut enää väliä, kun taistelimme eri puolilla toisiamme vastaan.

Liityin taisteluun hyökkäämällä kissan kimppuun, joka oli juuri aikeissa hyökätä Pimentovarjon päälle. Tunnistin punaturkkisen kollin Lieskakajoksi, joka oli ollut usein mukana kokoontumisissa. Hän saattoi olla kokenut soturi, mutta oli siitä huolimatta rutkasti minua ja Pimentovarjoa nuorempi ja kokemattomampi. Tämä lieni ensimmäinen kerta, kun olin vastakkain taistelussa Lieskakajoa vastaan. Irtaannuin nopeasti raidallisesta soturista ja kiepsahdin Pimentovarjon vierelle. Seisoimme nyt kaikki neljä vastakkain, valmiina taistelemaan toisiamme vastaan.
”Hyvä kun tulit. Kahdestaan pärjäämme varmasti”, Pimentovarjo lausahti, mutten vaivautunut kääntämään katsettani Väärävarjosta ja Lieskakajosta häneen – se olisi ollut typerä virhe, joka olisi antanut vastustajillemme helpon tilaisuuden hyökätä päällemme.
”En epäile sitä hetkeäkään”, vastasin klaanitoverilleni. Olimme taistelleet Pimentovarjon kanssa yhdessä lukemattomia kertoja, ja sen ansiosta minä koin, että osasimme lukea toisiamme ja aikeitamme hämmästyttävän hyvin. Ei ollut tarvetta sanoille, kun lähdimme jo yhteistuumin hyökkäämään kohti vihollisiamme. Pimentovarjo valitsi uhrikseen Lieskakajon, joten minulle ei jäänyt vaihtoehtoja; minun oli taisteltava Väärävarjoa vastaan. Valkoinen soturi väisti nopeasti hyökkäykseni loikkaamalla sivuun. Hetken ajan seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Väärävarjon katse oli kaikkea muuta kuin tyyni, jollaisena olin tottunut hänet näkemään. Kollin kasvoilla oli ilme, joka suorastaan huusi minua lopettamaan. Se oli minun etuni, ettei Väärävarjo halunnut taistella kanssani. Minä en epäröisi, jos saisin tilaisuuden riistää valkoturkkisen soturin hengen. En nähnyt kollia pentujeni isänä, elämäni suurimpana rakkautena tai entisenä kuolonklaanilaisena, vaan pelkästään vihollisenani. Juuri nyt hän ei merkinnyt minulle yhtään mitään.
Kun Väärävarjo ei tehnyt aloitetta, jouduin aloittamaan uuden hyökkäyksen. Onnistuin sivaltamaan kynsilläni sirorakenteisen kollin poskea. Hän kavahti taaemmas ja kauhun sekainen ilme vaihtui vihaiseen ja pettyneeseen, aivan kuin hän olisi herännyt jonkinlaisesta horroksesta. Väärävarjo valpastui ja teki nopean syöksyn minua kohti. Kollin hampaat havittelivat kaulaani, mutta onnistuin väistämään ne nipin napin. Loikkasin kohti hieman itseäni suurempaa kissaa, ja hän vastaanotti hyökkäykseni. Kun iskeydyin kollin rintakehää vasten, Väärävarjo heittäytyi hallitusti maahan ja kierähti ympäri niin, että sai painettua minut maata vasten. Mutta yllätyksekseni Väärävarjo pysähtyi. Hän ei havitellutkaan enää kaulaani, vaan painoi käpälänsä rintani päälle ja katsoi minua suoraan silmiini.
”En minä aio taistella sinun kanssasi, Tuhkajuova”, kolli lausahti kylmäkiskoisesti niin hiljaa, että hädin tuskin edes kuulin sitä. Vaikka hänen äänensä olikin niin koruton ja tunteeton, hänen katseensa viesti muuta. Kaiken sen pettymyksen, vihan ja epävarmuuden seasta olin näkevinäni jotain samaa kuin siinä, millä tavalla Väärävarjo oli minua ennen katsonut. Hän ei ollut unohtanut tai lakannut rakastamasta. Hän oli heikko ja kaikkea muuta kuin aito soturi. Väärävarjo oli erakko, ei sellaiset voineet ymmärtää, mitä klaanin puolustaminen merkitsi.
Makasin kollin painon alla liikahtamatta, odottaen hänen seuraavaa siirtoaan. En siinä hetkessä sitä tajunnut, mutta luotin sokeasti hänen sanoihinsa. Kenties minä tiesin sen, että hän puhui totta. Väärävarjo ei koskaan valehdellut minulle. Kun hän nosti käpälänsä pois rintani päältä ja oli lähdössä, minun tilaisuuteni tuli. Potkaisin takajaloillani kollin takajalkoja voimalla niin, että ainoa jalka jonka varassa hänellä oli painoa, oli pääni vieressä oleva etujalka. Kollin tasapaino petti ja hän mätkähti maahan päälleni. Kiedoin etukäpäläni Väärävarjon ympärille ja kierimme hetken maassa toistemme kimpussa, kunnes sain otteen hänen kaulastaan. Vaikka Väärävarjo olikin heikko ja alistui tunteidensa vietäväksi, minä en ollut. Jos Väärävarjon tappaminen auttaisi Kuolonklaania edes vähän, olin valmis tekemään sen. Otteen pitäminen oli vaikeaa, kun Väärävarjo kiemurteli niin kovasti. Tiesin, että hänen tavoitteensa oli vain päästä irti otteestani ja liueta paikalta. Niin hän taisi tehdä aina, kun kohdalle iski vaikea tilanne.
Harmikseni Väärävarjo oli minua ketterämpi, kokeneempi ja kaikin puolin taitavampi taistelija, joten hänen onnistui suorastaan naurettavan helposti irrottautua otteestani ja loikata taaemmas. Kampesin itseni nopeasti pystyyn tarkoituksenani hyökätä uudelleen kollin kimppuun. Seisoimme parin silmänräpäyksen ajan vastakkain katsoen toisiamme silmiimme samalla, kun taistelu raivosi ympärillämme. Jonkun toisen silmin se tilanne olisi saattanut olla raastavan tunteikas, surullinen ja kammottava, mutta minulle se oli vain hetki muiden joukossa samalla tavalla, kuin Väärävarjo oli eloklaanilainen siinä missä kuka tahansa muukin. Kolli pudisteli päätään, ja juuri kun olin hyökkäämässä häntä kohti, hän käänsi minulle tylysti selkänsä. Vilkaisemattakaan lapansa yli minuun, hän syöksyi kissajoukon sekaan ja pakeni luotani. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kirottu pelkuri.
Annoin kollin mennä tietäessäni, ettei taistelu häntä vastaan onnistuisi. Aina tilaisuuden tullen hän luikkisi häntä koipien välissä pakoon, eikä taistelusta tulisi mitään. Se olisi pelkkää ajan haaskausta.
”Pyh, juuri tuollaisia eloklaanilaiset ovat. Lieskakajokin livisti tiehensä”, Pimentovarjo oli ilmestynyt vierelleni kuin tyhjästä. Pimeyden Metsälle kiitos, onnistuin estämään säpsähtämisen. Olisi ollut kamalan noloa, jos naaras olisi huomannut minun olleen niin uppoutunut ajatuksiini Väärävarjon luikittua tiehensä. Hän olisi takuulla ymmärtänyt jotain väärin ja luullut minun haikailevan valkoturkkisen kollin perään tai jotain muuta vastaavaa. Kaikista vähiten minua juuri nyt kiinnosti selitellä kenellekään mitään.
Ennen kuin ehdin vastata mustaturkkiselle naaraalle mitään, jostain taistelun seasta meitä kohti nelisti eloklaanilaiskissa. Se ei selvästikään ollut suunnitellut kohtaavansa meitä, sillä naaraskissan katse oli kohdistettuna taaksepäin häntä takaa-ajavaan kujakissaan. Eloklaanilaisen huomatessa meidät, hän alkoi jarruttaa paniikinomaisesti. Multaa pöllähti ilmaan niin, että näkyvyys heikkeni pölypilven noustua ilmaan. Kissa onnistui pysähtymään juuri meidän eteemme, eikä Pimentovarjo aikaillut. Hän iski hampaansa hunajanvärisen naaraskissan niskaan. Jouduin loikkaamaan sivuun, kun eloklaanilaisen perässä juossut kujakissa oli vähällä juosta päälleni. Hän käänsi murhanhimoisen katseensa Pimentovarjon suuntaan.
”Irti siitä! Se on minun viholliseni”, ruskeaturkkinen kollikikissa vaati tiukasti. En nähnyt Pimentovarjon ilmettä, mutta naaras näytti empivän hetken. Hän irrotti otteensa eloklaanilaisnaaraasta ja tuhahti:
”Pidä hyvänäsi.”
Raidallinen kolli, jonka vasta tässä vaiheessa tunnistin Kuolonklaanissakin aikoinaan elelleeksi Tyrskytiikeriksi, nappasi kiinni vihollisestaan ja jatkoi taistelua, joka näytti kaikkea muuta kuin tasaväkiseltä. Viitoin Pimentovarjon perässäni kohti aukion laitaa. Hän näytti väsyneeltä ja haavoittuneelta. Naaraan kasvoissa oli yksi hieman isompi haava ja huomasin, kuinka soturin vatsasta tihkutti verta maahan.
”Oletko levännyt lainkaan koko päivänä?” kysyin naaraalta siirtyessämme läheisen kuusen oksien alle suojaan. Varapäällikkö katsoi minua kuin kysymykseni olisi ollut aivan järjetön.
”Ei täällä ole ehtinyt levätä”, naaras vastasi raskaalla äänellä.
”Et sinä voi tuossa kunnossa taistella. Tule, siirrytään sivummaksi lepäämään, niin minä käyn saalistamassa sinulle syötävää, jotta kykenet jatkamaan taistelua”, ei ollut lainkaan tapaistani jaella käskyjä korkeammassa asemassa oleville kissoille, jonka vuoksi tämä olikin enemmän pyyntö kuin käsky. Katsoin kysyvästi Pimentovarjoa toivoen, että hän ymmärtäisi itsekin mikä olisi hänen parhaakseen. Jos hän päättäisi jatkaa taistelua tuossa kunnossa, hän tapattaisi itsensä aivan turhaan.

//Pimento?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

//TAITELUTARINA (1100 sanaa = 11 TaP) //
Minua sapetti hiukan se, miten Keijukainen vain päätti aloittaa taistelun omin ehdoin. En pitänyt hänestä: naaraan ylimielinen asenne oli aina käynyt hermoilleni. Keijukainen oli aina vaikuttanut kuvittelevansa olevansa Henkäystähteäkin korkea-arvoisempi, vaikka hänen yhteisönsä oli suorastaan säälittävän pieni. Onneksi kaikki loppuisi tähän taisteluun ja – toivottavasti – pääsisimme tuosta erakosta viimein eroon.
Kun kujakissayhteisön jäsenet riensivät johtajansa perään taisteluhuutojen kaikuessa aukiolla, ei kuolonklaanilaisille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata heitä. Kun Henkäystähti syöksähti eloklaanilaisten joukkoa kohti, seurasin häntä empimättä. Muiltakaan kuolonklaanilaisilta ei kestänyt kauaa toipua kujakissojen äkkiliikkeestä, ja pian koko aukio oli sekamelskan vallassa. Tiesin, mikä tehtäväni oli: hankkiutua eroon mahdollisimman monesta elonklaanilaisesta. Se olisi parhaaksi Kuolonklaanille: kun Eloklaani viimein olisi kukistettu, metsä olisi jälleen yksin meidän, aivan kuten sen kuuluikin olla. Voisimme ottaa Eloklaanin reviirin viimeisetkin rippeet haltuumme, jolloin emme koskaan enää joutuisi kärsimään nälästä lehtikatona.
Ensimmäisenä tähtäimeeni joutui eräs vaaleanruskea kollikissa. Tunnistin hänet kasvoiltaan mutta en nimeltään, joten oletin soturin olevan tarpeeksi vanha, jotta olisin saattanut tavata hänet kokoontumisissa, mutta liian nuori, jotta hän olisi tarpeeksi merkittävä kissa painuakseen kunnolla mieleeni.
Eloklaanilaissoturi huomasi minut ja sähisi korvat luimussa. Luulin, että jos hän olisi tasoiseni taistelija ja voisi aiheuttaa minulle harmia, muistaisin kyllä hänet. En silti saanut koskaan aliarvioida vastustajaani: kenties hän yllättäisi minut. Kooltaan hän ainakin oli minua suurempi ja jykevähkö, mutta minä en ollut koskaan antanut pienikokoisuuteni toimia esteenä. Kun oli hetken mittaillut soturia katseellani ja arvioinut tilannetta, ponnistin loikkaan häntä kohti. Pidin katseeni visusti tämän vasemmalle puolella soturia harhauttaakseni, mikä onnistuikin hienosti. Soturi yritti ennakoida liikkeeni ja kääntyi vasemmalle, mutta minä laskeuduinkin hänen oikealle puolelleen ja onnistuin nopealla liikkeellä tarraamaan kiinni tämän niskaan. Kolli älähti sekä kivusta että säikähdyksestä, ja seuraavana hetkenä horjahti sivulle. Sain vedettyä hänet mukanani maahan, jolloin aloimme kieriä villisti sähisevänä paljastettujen kynsien ja hännänpäiden sekamelskana. Kerran hän onnistui lyömään minua poskelleni kipeästi, mutta muuten minä olin selvästi niskan päällä. Lopulta sain painettua kollin vasten maata. Seisoin koko painollani hänen päällään, jotta soturi pysyi aloillaan hänen villistä sätkimisestään huolimatta. Purin kiinni hänen kaulaansa, jolloin vastustajani sihahti kivusta. Kun hampaani upposivat hänen lihaansa, maistoin eloklaanilaisen veren kielelläni. Hänen sätkimisensä vain yltyi, kun kolli yritti epätoivoisesti päästä otteestani vapaaksi, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Vaikka joku olisi ehtinytkin hänen avukseen ja onnistunut saamaan minut pois soturin kimpusta, olivat haavat hänen kaulassaan liian syvät. Verta alkoi valua maahan tahraten matkallaan kollin vaaleanruskean turkin. Hänen liikkeensä alkoivat hidastua, kunnes lopulta soturin epätoivoisesti maata raapivien tassujen liike pysähtyi kokonaan. Kun vilkaisin hänen kasvojaan, huomasin kollin sinisten silmien muuttuneen tyhjiksi. Silloin hellitin otteeni ja aloin vilkuilla ympärilleni uutta uhria etsien. En kuitenkaan ehtinyt kauaa seistä toimettomana, sillä yhtäkkiä jokin paino vasemmalla kyljelläni lennätti minut maahan. Tömähdin multaan yllättyneenä älähtäen, ja kun kampesin itseni takaisin ylös, kohtasin Lieskakajon leimuavat vihreät silmät. Hänet minä sentään tunnistin: Lieskakajo oli kokenut soturi eikä tietääkseni hullumpi taistelija. Hänen kuolemansa olisi Eloklaanille menetys, joten kolli sopi oivasti seuraavaksi kohteekseni.
Lieskakajo ei näyttänyt keveältä kissalta ollenkaan, joten minun oli varmistettava, ettei hän pääsisi tilanteeseen, missä hän onnistuisi hyödyntämään massaansa ja voimaansa minua vastaan. Ensimmäinen liikkeeni olikin hypätä soturin selkään, mikä onnistui pienellä harhautusliikkeellä. Lieskakajo reagoi hitaasti, ja kun hän kääntyi sähähtäen minua kohti, olin jo tarrannut kynsilläni kiinni hänen nahkaansa. Aloin kynsiä raivokkaasti hänen punertavaa turkkiaan ja hapuilin hampaillani hänen niskaansa, mutta yhtäkkiä kolli tuntui kellahtavan allani sivulleen. Silmäni laajenivat säikähdyksestä kun tajusin, että jos en toimisi nopeasti, jäisin hänen alleen tukehtumaan. Jouduin irrottamaan otteeni ja nipin napin pääsin loikkaamaan pois tieltä, ennen kuin Lieskakajo mätkähti maahan. Kuvittelin, että minulle aukeaisi uusi tilaisuus päästä haavoittamaan häntä, mutta ennen kuin ehdin lähteäkään seuraavaan hyökkäykseen, oli kollisoturi jo takaisin jaloillaan.
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Tämä olikin turhan vaikeaa: olin kuvitellut, että pienellä vaivannäöllä voisin peitota mokoman, mutta Lieskakajo olikin osoittanut varteenotettavaksi vastukseksi. Hänen voimakkuutensa ja jykevyytensä oli epäilemättä kollille eduksi. Minun olisi hyödynnettävä nopeuttani. Siristin silmiäni kun puntaroin tilannetta. En kuitenkaan saisi miettiä seuraavaa liikettäni liian pitkään, jotta Lieskakajo ei ehtisi pyytää ketään apuunsa. Siinä missä Lieskakajo oli arvokas kohde, niin olin minäkin. En enää ollut pelkkä rivisoturi, vaan klaanin varapäällikkö, josta eloklaanilaiset varmasti halusivat tilanteen tullessa päästä eroon.
Syöksähdin jälleen Lieskakajoa kohti ennen kuin soturi ehti itse hyökkäämään. Tein saman minkä aiemmin: harhautin häntä ja hypähdin vastustajani selkään. Tällä kertaa en kuitenkaan jäänyt sinne. Lieskakajo reagoi nyt liikkeeseeni samoin kuin aiemmin ja oli kellahtamassa maahan, mutta minä pudottauduinkin pois hänen päältään sillä hetkellä, kun sinne laskeuduin. Päädyin Lieskakajon toiselle puolelle, jossa minulle aukesi mahdollisuus sivaltaa häntä kylkeen. Tartuin tähän tilaisuuteen ja kohotin tassuni, mutta ennen kuin paljastetut kynteni pääsivät viiltämään Lieskakajon nahkaa, tunsin jonkun purevan kiinni häntääni ja nykäisevän lujasti. Menetin tasapainoni ja kaaduin maahan potkien villisti sitä pirulaista, joka yritti vapauttaa minut hännästäni. Takajalkani kynnet sivalsivat poskeen soturia, jonka tunnistin nopeasti Väärävarjoksi. Olin kuullut, että hänkin oli taitava taistelija ja tajusin, että olin nyt ajanut itseni hiukan hankalaan tilanteeseen.
Väärävarjo vastasi nopeasti iskuuni ja pääsi sivaltamaan vatsaani. Parkaisin kivusta ja kierähdin nopeasti kauemmas. Kun nousin jaloilleni, huomasin olevani Lieskakajon ja Väärävarjon välissä. Mokomat olivat onnistuneet piirittämään minut. Jos soturit olisivat olleet hiukan huonompia taistelijoita tai kenties hiukan – tai oikeastaan aika paljonkin – pienempiä, minulla olisi voinut olla mahdollisuus. En kuitenkaan ollut niin typerän optimistinen, että olisin kuvitellut voivani yksin pärjätä kahdelle kokeneelle soturille. Tarvitsin kipeästi apua.
”Luulin, että eloklaanilaisille reiluus ja oikeudenmukaisuus on tärkeää”, sanoin viileästi vilkuillen samalla ympärilleni etsien jotakuta auttamaan. Yritin viivyttää kaksikkoa, mutta en ollut varma, toimisiko tämä heihin. ”Tämä tuntuu aika epäreilulta. Kaksi yhtä vastaan? Täysin kunniatonta, sanon minä.”
Väärävarjo tuhahti.
”Teillä kuolonklaanilaisilla ei ole varaa puhua kunniattomuudesta”, hän murahti ja huomasin kollin vilkaisevan taakseni Lieskakajoon. Suunnittelivatko he jotain? ”Olette raukkamaisia.”
En ehtinyt enää vastata valkoiselle soturille, kun Lieskakajo jo syöksähti minua kohti. Ehdin väistämään hänet, sillä en ollut niin tyhmä, että olisin jättänyt toisen soturin hetkeksikään huomiotta. Oli kuitenkin laiha lohtu, että Lieskakajo ei osunut minuun, kun Väärävarjo lähti jo uuteen hyökkäykseen minua kohti. Tällä kertaa en ehtinyt väistämään, vaan hän löi minua napakasti poskeeni. Horjahdin sivulle sadatellen, jolloin Lieskakajo tarttui tilaisuuteen ja loikkasi minua kohti. Sähisin soturille ja valmistauduin viemään näistä kahdesta typeryksestä ainakin toisen mukanani, jos tämä olisikin loppuni.
Onni oli kuitenkin kerrankin puolellani, sillä joku syöksähti Lieskakajoa kohti ennen kuin tämä ehti iskemään kyntensä minuun. Minulla kesti hetki tajuta, että pelastajani oli Tuhkajuova, mutta kun tunnistin naaraan kasvot, saatoin huokaista helpotuksesta. Hänen kanssaan voisimme pärjätä näitä kahta vastaan. En kuitenkaan pitänyt siitä, että soturi oli joutunut pelastamaan minut.
”Satuit paikalle juuri parahiksi”, sanoin pitäen katseeni kahdessa eloklaanilaiskollissa, jotka nyt seisoivat meitä vastapäätä. Silmäni päälle oli selvästi auennut haava, sillä veri tuntui vähän väliä sumentavan näkökenttäni. Viiltoa vatsassani kirveli hiukan, mutta selvästi se ei ollut kovin syvä, sillä olin edelleen tolpillani. Olin onneksi kutakuinkin kunnossa.
”Hyvä kun tulit. Kahdestaan pärjäämme varmasti.”

//Tuhka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Untuva

// TAISTELUTARINA

Korvissa soi outo hiljaisuus. Se kuulosti enemmänkin kohinalta, vaikkei hiljaisuuden kuuluisi ääntä pitääkään. Minulle se nyt kuitenkin piti, ilmoitti itsestään jotenkin, vaikka vallitsikin läpinäkymättömänä ympärillä. Kohina jäljitteli samanlaista ääntä, minkä kuuli Kuolonklaanin leirissä, kun vesi virtasi leirin lampeen putouksen tavoin. Se teki olon melkein kotoisaksi vieraammalla maaperällä – mutta vain melkein. Kaikesta oli kuitenkin kotoisuus kaukana tässä tilanteessa, mikä välkkyi sekamelskana silmien edessä. Kohinan lisäksi kuulin myös sydämeni sykkeen. Se oli kiivas, mutta yllättävän tasainen. Kai kehoni yritti sulkea kaiken ylimääräisen pois ja keskittyä olennaiseen. Siitä sai kai olla kiitollinen. Tilanne vain oli niin absurdi. Nähdä, kuinka eloklaanilaiset ottivat yhteen kuolonklaanilaisten ja yhteisön kissojen kanssa. Kuinka kynnet viilsivät lihaa toisen eloisassa ruumiissa, hampaat iskeytyivät kurkkuun aloittaen loputtoman veren vuodatuksen ja silmät sakenivat harmaiksi ja elottomaksi viimeisen hengenvedon jälkeen. Sitä luulisi, että tällainen kauheus ympärillä järkyttäisi. Sitä luulisi, että kerran toisen elämän riistäneenä voisi sanoa, että nyt riittää. Astella pois ja jättää sota muiden hoidettavaksi, mutta se ei toiminut niin. Aito kuolonklaanilainen ei perääntyisi ikinä. Me jaksoimme taistella kuolemaamme asti. Me emme antaisi armoa. Pimeyden Metsä katseli meitä varmasti ylpeydellä. Sotaa ei pitänyt pelätä. Sitä piti elää, olla ja hengittää – kunnes ei enää voisi.
Mitä pidemmälle taistelu eteni, sitä raivoisammaksi se muuttui. Sen ei pitänyt olla mahdollista, kun kissat alkoivat väsymään jatkuvaan kamppailuun kynsin ja hampain. Kuitenkin tositilanne näytti tuovan energiaa monelle. Muutama tauko vetäen keuhkot täyteen happea ja oli taas valmis suorittamaan. Joku eloklaanilainen sujahti ohitseni yhteisön kissa perässään. Meillä oli pakko olla ylivoima. En olisi voinut uskoa Eloklaanilla olevan edes pienintäkään mahdollisuutta meitä vastaan. He olivat kaikki niin heikkoja. Yksilöitä, jotka eivät olleet pystyneet edes puolustamaan kapista kotiaan. He olivat alun alkaenkin näyttäneet sen, ettei heissä ollut tarpeeksi sisua tähän taisteluun, tähän sotaan. Mesitähti ja hänen variksenruokansa saisi jatkossakin pysytellä poissa. Heitä ei täällä kaivattu, eivät he koskaan olleet kovin tervetulleita olleetkaan. Kuolonklaani oli ehtinyt asustaa samalla paikallaan jo iät ja ajat. Eloklaani oli täysin untuvikko siihen verrattuna. Minua kahden klaanin elo vierekkäisillä reviireillä ei niinkään häirinnyt, mutta kyllä tuntui hyvältä antaa opetus siitä, kuka tätä metsää todella hallitsi – Kuolonklaani.
Oloni tuntui niin voimalliselta. Tiesin sen olevan typerää ja tiesin, ettei minun tulisi uhrata sille muutamaa ajatusta enempää. Olin vain koulinut itsestäni veren maku suussa loistavaa taistelijaa ja mitä pidemmälle elämässäni pääsin ja kehityin, sitä enemmän hyötyä huomasin kovasta työstäni olevan. Tiesin, että minullakin oli vielä paljon enemmänkin mahdollisuuksia kehittyä ja sain jatkuvasti uusia ideoita erilaisiin taisteluliikkeisiin ja halusin jatkuvasti hio jo aiempia tekniikoitani paremmiksi. Minä ymmärsin, ettei ikinä voinut olla paras. Sitä kohti pystyi vain pyrkimään, ja pääsemään lähemmäs. Täydellistä taistelijaa en uskonut saavan kenestäkään, mutta sitä titteliä pystyi hipomaan. Näin ainakin uskoin. Uskoin myös mentaliteetistani olevan hyötyä klaanille sen oppilaita kouluttaessa. Nyt kun minulle heitä suotiin, aioin tehdä parhaani, että jatkossakin Kuolonklaani sai riveihinsä mallikkaita uusia sotureita, joista oli sen tulevaisuuden ja loiston kannalta rutkasti hyötyä. Se auttoi tuomaan ajatuksen siitä, että todella osasin olla hyödyllinen klaanille. Jotain sellaista, mitä oppilasaikoina pystyi vain kuvitella.
Kaikki ajatukseni virtasivat salaman nopeudella aivoissani, eikä niistä saanut kunnolla kiinni tai ymmärrystä, miksi ne juuri tällaisella hetkellä ilmestyivät syvimmistä solukoista ilmoittamaan itsestään. Ravistelin päätäni saaden ajatukseni taas hiljaisiksi ja keskittymään olennaiseen. Äänet olivat palanneet takaisin, ja rauhoittava ja kotoisa kohina oli kadonnut korvieni välistä kokonaan. En enää kuullut sykkeeni pauhua, vaan sen kohoilu tuntui rinnassa. Sen tilalle oli vaihtunut hirveä meteli. Äänet sisälsivät murinaa, sihinää ja hyvin tuskallisia huutoja. Kuulosti siltä, että joku todella taisteli hengestään lähellä. Kun riistävä ääni hiljeni, olin varma, että kyseinen kissa oli jatkanut matkaansa eteenpäin seuraavaan paikkaan, pois keskuudestamme. Pakostikin ajatukseni kävivät nopeasti siellä, mitä kaikkea tuhoa sota saisi aikaan. Eloklaanin puolesta en välittänyt, mutta en voinut olla ajattelematta heikkotaitoisempia taistelijoita Kuolonklaanin puolelta. Toivoin heidän käyttävän järkeään ja valitsevan sopivia vastuksia – sodassa se ei vain aina ollut mahdollista. Sitä ei koskaan tiennyt millainen yksilö sattui omalle kohdalle. Minua ei pelottanut kukaan, vaikka aikaisemmin olin saanutkin vastaani eloklaanin puolelta epätyypillisen taitavan taistelijan. Tiesin kuitenkin, että yhtä vastustajaa vastaan minulla oli hyvät mahdollisuudet. Enkä uskonut minkään kissajoukon hyökkäyksen kohdistuvan minuun. Loppupelissä olin vain tavallinen kuolonklaanilainen, jonka hengellä ei ollut niinkään merkitystä vastustajan silmissä. Sitä paitsi Eloklaani näytti taistelevan puolustautuakseen. Eivät he halunneet tappaa. He olivat liian heikkoja siihen. Mitä nyt saattoivat vahingossa jotain, mutta en uskonut, että kukaan heistä pystyi ilmeen värähtämättä tuijottamaan toista silmiin tuon sielun lipuessa pois ruumiista. Samaisen yksilön, jonka oli saattanut joskus nähdä rajalla partioimassa tai samassa täysikuun kokoontumisessa kokoustamassa. Joistakin eloklaanilaisista käsitykseni oli ollut väärä, mutta yleisesti ottaen he olivat paljon heiveröisempi klaani vailla raivoa.
Olin huomannut taistelun siimeksestä karanneen eloklaanilaisnaaraan, jonka perään hyökkäsin silmän räpäyksessä. Toinen oli ilmeisesti ollut aikeissa hakeutua lepäämään ennen seuraavaa vastustajaa. Häneen olin törmännyt taistelukentällä jo aikaisemmin. Tuon tummansinisissä silmissä välkähti jokin, ehkä pelko ja valkea naaras lähti juoksemaan pakoon. Murahtaen lähdin tämän perään, vaikka yritykseni oli melko kömpelö ottaen huomioon kuinka hidas olin. Kirosin tätä piirrettä itsessäni, sillä se saattoi minut useasti tilanteisiin, jossa nopeudesta olisi ollut hyötyä, mutta jotka jouduin ohittamaan nöyrtyneenä tappiooni. Niinpä kaarsinkin sivulle suurikokoisen pitkäturkkisen kollin kimppuun, joka sattui vain olemaan lähellä hetken matkaa juostuani eloklaanilaisnaaraan perässä. Kolli oli punaruskea, ja tällä oli mustat raidat. Kääntäessään vihreän katseensa minuun irvistin, kun näin toisen leuan. Siitä puuttui puolet ja se teki kollista melko räjähtäneen näköisen. En kuitenkaan antanut toiselle liikaa aikaa ajatella vaan aloitimme kaksintaistelun. Loikkasin toisen rintaa vasten, mutta suurikokoinen kolli horjahti vain taaksepäin. Tuo loikkasi sivulleni ja yritti työntää minua nurin, mutta väistin tämän käpälien tieltä. Kynsi viilsi seuraavaksi ilmaa kasvojeni vierestä, mikä sai minut tuimentamaan katsettani ja nostattamaan murisevaa ääntä kurkustani. Eloklaanilaiskolli sihahti ja teki uuden hyökkäyksen, joka tällä kertaa sai minut hetkeksi rähmälleen maahan. Pöllämystyneenä nousin ylös, sillä en ollut nähtävästi keskittynyt kunnolla. Taistelu todella oli kuluttanut voimavarojani, vaikka mieleni pauhasikin edelleen energisenä. Taistelua suoritin kuitenkin melko tyyni ilme kasvoillani, sillä tiesin, ettei hosumisesta seuraisi mitään hyvää. Se saattaisi saada minut tekemään enemmän virheitä ja antamaan kollille liikaa siimaa tässä kaksintaistelussa. Sen ajattelu kuitenkin antoi toiselle aikaa iskeä kylkeeni niin, että meistä tuli karvamytty, joka lähti käpälät erinäisiin suuntiin huitoen muiden tielle. Kolli oli iskenyt kyntensä kiinni kylkeeni ja murahtaen repäisin tämän irti itsestäni. Läimäytin toista voimalla tämän iljettävään leukaan, joka sai eloklaanilaisen pysähtymään niille sijoilleen. Ja eipä aikaakaan, kun olin taas tutussa tilanteessa. Pahan paikan sattuessa paikalla tuntui aina olevan hiljainen eloklaanilainen, joka tuli pelastamaan klaanitoverinsa. Toki tämä oli vasta toinen kerta, mutta kolmatta ei tulisi. Siitä minä aion pitää huolen.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (1032 sanaa = 10TaP)

“Matotaisto, pidäkin huoli, että selustamme on turvattu.” Kuolonklaanilaisten rynnätessä kujakissojen – vastenmielisten kulkukissojen, jotka olivat tilapäisiä liittolaisiamme tässä sodassa – perässä eloklaanilaisten kimppuun, varmistin vielä, että siskoni heila, joka oli myös henkilökohtainen palvelijamme, oli perillä aiemmin leirissä laatimastani strategiasta. Minä ja Kyyhkypyrähdys hyökkäisimme edellä, ja Matotaisto pysyttelisi aivan kannoillamme ja huolehtisi, että kukaan ei päässyt yllättämään meitä takaapäin. Se oli niin virheetön taktiikka, etteivät eloklaanilaiset mahtaisi meille mitään.
Ensimmäinen kohteemme oli pienikokoinen, punaruskea tabbykuvioinen kolli, joka vaikuti olevan hieman hukassa keskellä taistelun melskettä. Minä ja siskoni jalomielisesti päätimme avittaa häntä pääsemään tilanteen tasalle ja ryhdyimme piirittämään häntä kuin saalista. Kolli köyristi selkäänsä ja vilkuili meitä keltaisissa silmissään tuikea polte, kun vuorotellen läpsimme häntä eri puolilta, melkein kuin kiusoitellen. Lopulta eloklaanilaisen mitta tuli täyteen ja hän hyökkäsi minua päin. Kissa oli paljon vikkelämpi kuin olin luullut, ja tämä loikkasi selkääni ja ryhtyi raastamaan kynsillään kylkiäni. Sihahdin kiukustuneena, kumarruin ja kierähdin, mutta kolli oli ennättänyt hypätä pois alta ja viiletti nyt jo puolessa välissä aukiota.
Piiskasin hännälläni turhautuneena ilmaa, harkiten jo perään lähtemistä, mutta sitten satuin huomaamaan Kyyhkypyrähdyksen taistelemassa melko kookasta kanelinruskeaa naarasta vastaan parin hännänmitan päässä. Vilkaisin ympärilleni nopeasti, ja huomasin, että Matotaistokin oli kiireinen oman vastustajansa kanssa. Mitä oli tapahtunut täydelliselle suunnitelmalleni yhdessä hyökkäämisestä? No, aivan se ja sama – kyllä minä yksinkin pärjäisin tällaisia nössöjä vastaan.
“Omenahuuma!” huomioni kiinnitti musta kolli, joka kiiti Kyyhkypyrähdystä ja eloklaanilaisnaarasta kohti käpälät hädin tuskin maata hipoen. Kissa oli niin pikkuruinen, että tämä olisi aivan hyvin voinut käydä oppilaasta. Silti tuo syöksyi urheasti kahden itseään huomattavasti suuremman naaraan kamppailun keskelle auttaakseen klaanitoveriaan. Ja joku vielä väitti, että sankarillisuus oli kuollut.
Siskoni oli ihan kelpo taistelija, mutta hänelläkin näkyi selvästi olevan vaikeuksia keskittyä taistelemaan kahta kissaa vastaan, joten päätin tarjota auttavaa käpälääni. Kiersin vaivihkaa eloklaanilaisten taakse näiden yhä jaellessa iskuja Kyyhkypyrähdys-raukalle. Tartuin mustaa kollia hännästä, riuhtaisin hänet äkisti kauemmaksi pentuetoveristani ja sivalsin häntä naamaan kynsilläni, kun tämä kääntyi katsomaan minua. Kollin suusta purkautui tuskaisa huuto, joka havahdutti myös eloklaanilaisnaaraan Kyyhkypyrähdyksen kimpusta.
“Jätä hänet rauhaan!” naaras sihahti hurjistuneena ja yritti rientää toverinsa avuksi, mutta siskoni oli nopeampi ja iski hampaansa tämän reiteen. Eloklaanilainen ärähti samalla kun pyrki epätoivoisesti maahan lyyhistynyttä kollia kohti huolimatta jalkaansa pureutuneesta Kyyhkypyrähdyksestä.
Naamalleni hiipi kylmä virnistys katsellessani jalkojeni juuressa kyyhöttävää kollia, joka yritti punnertaa itseään käpälilleen. “Omenahuuma, ei hätää”, kuulin tämän kähisevän naaraalle. Omenahuuma katsoi kollia silmissä leiskuen viha ja tuska, mutta niiden tunteiden takaa paistoi vielä jotakin vahvempi. Voi meitä onnekkaita – saimme todistaa rakastavaisten viimeisiä hetkiä yhdessä.
Painaessani pienikokoisen soturin maata vasten etutassuillani eloklaanilaisnaaras alkoi rimpuilla entistä vauhkommin sisareni otteessa. “Irrota likaiset käpäläsi hänestä heti paikalla, senkin kirpputurkki!” tämä sähisi sylki lentäen. Kyyhkypyrähdys riuhtaisi Omenahuuman jalkaa voimakkaasti, minkä seurauksena tämä mätkähti maahan vatsalleen, mutta se ei vielä riittänyt tukahduttamaan tämän taistelutahtoa.
Nojasin koko painollani allani pihisevään kolliin kumartuessani lähemmäksi tämän hennonnäköistä niskaa. Vilkaisin virnuillen Kyyhkypyrähdyksen pitelemään eloklaanilaiseen, jonka ammollaan olevissa tummanruskeissa silmissä välähti paniikki, kun tälle valkeni, mitä olin aikeissa tehdä.
“Ei, pyydän, älä -” Ennen kuin naaras ehti päättää lausettaan, olin jo iskenyt hampaani kollin niskaan ja repäissyt tältä niskat nurin niin että rusahti. Sitä seurasi Omenahuuman korvia vihlova ulina, kun tämä yritti aivan sekopäisenä riuhtoa itseään vapaaksi Kyyhkypyrähdyksen otteesta. Vauhkoontuneen naaraan hurjistuneet hyökkäykset olivat yllättävän tehokkaita, ja siskoni näytti ottavan osumaa oikein kunnolla. Lopulta hänen oli päästettävä tämä menemään.
En yllättynyt naaraan suunnatessa heti seuraavaksi minua kohti. Olin tappanut juuri jonkun hänelle tärkeän kissan. Voi nyyh – sellaista se elämä nyt vain oli. Kaikki eloklaanilaiset olivat silmissäni aivan yhdentekeviä, eikä minua olisi liikuttanut tippakaan, vaikka jok’ikinen heistä olisi lakannut olemasta tämän sodan lopputulemana. Itse asiassa se olisi ollut varsin ihanteellinen päätös tälle kaikelle, joten en nähnyt syytä olla avittamatta kyseisen toivekuvan toteutumista hoitamalla oman osuuteni muka-klaanikissojen hävittämisessä.
Ennen kuin Omenahuuma ehti kimppuuni asti Matotaisto ilmestyi jostakin ja jyräsi kanelinruskean naaraan päältä. Kaksikko jäi painimaan maahan parin hännänmitan päähän sillä välin kun itse nousin veltoksi valahtaneen kollin päältä ja tassutin katsomaan siskoani, jonka turkista eloklaanilainen oli nyhtänyt isoja tuppoja taistelun tuoksinnassa. Hänen rintansa oli värjäytynyt punaiseksi siitä kohtaa, mihin hampaat olivat pureutuneet.
“Tuo typerä katti saa kärsiä”, naaras murisi nostaessaan toista etutassuaan ja tarkastellessaan silmät viiruina repeytynyttä kynttään. Vilkaisin Matotaiston ja Omenahuuman suuntaan, ja näytti siltä, että kanelinruskeasta naaraasta ei olisi meille enää jatkossa riesaa, mikäli palvelijamme hoitaisi hommansa kunnolla.
“Käydään siistimässä nuo haavasi”, käännyin sitten naukumaan siskolleni. Kyyhkypyrähdyksellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja niinpä me puikkelehdimme vähin äänin taistelun läpi pois aukiolta syvemmälle metsään nuolemaan haavojamme.
Satuimme sopivasti löytämään pienen lammikon riistaeläinten käyttämän kapean polun varrelta. Kyyristyin veden äärelle juomaan. Kun olin sammuttanut janoni, ryhdyin käymään läpi omaa turkkiani. Minulla oli käynyt huomattavasti parempi onni kuin sisarellani, joka todellakin näytti saaneen kunnon löylytyksen. Olin sitä mieltä, että hänkin olisi voinut säästyä pahimmilta haavoilta noudattamalla hyökkäyssuunnitelmaani tunnollisemmin.
Kyyhkypyrähdys istuskeli levottoman näköisenä lätäkön vastakkaisella puolella ja tähysti sinne suuntaan, missä taistelu jatkui yhä. “Toivottavasti Matotaisto osaa tulla tänne”, hän mutisi.
Yritin olla pyörittelemättä silmiäni. “Matotaisto on iso kissa. Eiköhän hän pärjää omillaan hetken”, tuhahdin hieman tympääntyneenä. Nytkin sisareni ajatukset huitelivat vain mielitiettynsä perässä, vaikka meillä oli isompiakin asioita murehdittavana.
Siskoni terävä hännän nytkäytys viesti minulle, ettei kommenttini ollut ollut hänen mieleensä. Jätin sen huomiotta ja yritin johdatella keskustelua hyödyllisempään aiheeseen.
“Ensi kerralla meidän on taisteltava yhdessä. Emme ikinä onnistu, jos sinä ja Matotaisto erkanette luotani saman tien kun alkaa tapahtua.”
Kyyhkypyrähdys kääntyi katsomaan minua korviaan luimistaen. “No se onkin helpommin sanottu kuin tehty, kun vihollisia puskee joka puolelta.”
“Juuri siitä syystä teidän pitää pysyä lähelläni, jotta voimme käydä heitä vastaan yhdessä!” puuskahdin turhautuneena. Kyyhkypyrähdys mulkaisi minua selvästi ärtyneenä. Hän olisi varmastikin napauttanut takaisin jotakin ikävää, ellei meitä olisi keskeyttänyt lähestyvien käpälänaskelten töminä.
Nousin äkkiä ylös ja tihrustin aluskasvillisuuden sekaan varuillani. Lihakseni eivät rentoutuneet vielä silloinkaan, kun tunnistin tulijan Matotaistoksi. Häntä olin vähiten kaivannut paikalle juuri nyt. Sisareni sen sijaan riemastui kollin saapumisesta ja tassutti tätä vastaan häntä kaarrettuna selkänsä ylle. Käännyin katsomaan muualle nenääni nyrpistäen, kun kaksikko ryhtyi kiehnäämään toistensa turkeissa kehräyksen saattelemana.
Kaikki oli ollut niin paljon paremmin, kun Matotaisto oli ollut pelkkä juoksupoika eikä sen enempää kummallekaan meistä. Nyt siskoni ei osannut muuta tehdäkään kuin kaivata sydänkäpysensä perään kun he ajautuivat toisistaan erilleen. Niin yököttävää. Sellainen tunteilu teki heikoksi.
Siirryin vähän syrjemmäksi nuolemaan haavojani kun Matotaisto ja Kyyhkypyrähdys jäivät pesemään toisiaan lammikon viereen. Jahka olisimme levänneet hetken, palaisimme takaisin taisteluun, jossa pääsisin onneksi purkamaan höyryjä.

Kirjoittaja: Sirius

//TAISTELUTARINA\
Syöksyin taistelun melskeeseen. Kissoja hyppi alas puista ja kynsi. ’Ihan kuin alkutaistelussa. Paitsi verisempää.’ mietin jännittyneenä. Sain vastaani kullanvärisen naaraan, jolla oli iso haava selässä. ”Mene, kapinen kuolonklaanilainen.” hän ärähti kynnet esillä. Virnistin ivallisesti. ’Vaikuttaa hyvältä tappelijalta. Kenties tästä tulee hauskaa!’ mietin huvittuneena. ”En. Mene itse.” sähähdin. Kissa loikkasi kimppuuni. Tunsin, kun hän upotti kyntensä lapoihini. Väistin ja iskin hänet hoipertelemaan maahan. Lavoistani vuoti verta. Kullanvärisellä naaraalla oli verinen, takkuinen turkki. Juuri silloin, joku valkoinen naaras loikki luokseni. ’Eloklaanilaisia, taas.’ mietin hieman huvittuneena. Hyppäsin valkoisen naaraan kimppuun ja kynsin häntä vatsasta. ”Kuusamakuiske, apua!” kiljui naaras kauhuissaan. Kullanvärinen kissa iski minua selkään. Kipu raastoi minua. Asetuin valkoisen päälle uhkaavasti. ”Jos haluat toverisi selviävän hengissä, antaudu.” sähähdin. Valkoisen naaraan silmät pullottivat ammollaan. Kullanvärinen mietti hetken, kunnes hän myöntyi. ”Selvä. Minä antaudun.” hän sanoi murahtaen. ”Siinä tapauksessa painukaa täältä!” sähisin ja löin valkoisen naaraan pois. Sydämeni täyttyi voitonriemusta. Olin häätänyt kaksi eloklaanilaista: jotka olivat nyt pelkkä kulkukissajoukko. ’En voi edes uskoa, että joskus harkitsin olevani eloklaanilainen.’ mietin raivoissani. Vihasin Eloklaania, nyt ja aina. Lopetin mietiskelyni ja juoksin taistelun keskelle. Huomasin Neilikkatassun taistelemassa oppilastoverinsa kanssa isoa kollia vastaan. Naaraat olivat nopeita, mutta alakynnessä. Syöksyin apuun. ”Isä, ei! Anna meidän taistella yksin!” Neilikkatassu rääkäisi. Katsoin tytärtäni huolestuneena. Hänellä oli iso haava huulessa ja etujalassa. ”Neilikkatassu! Sinä menet heti Hehkuaskelen luo. Nyt heti!” ärähdin. Tyttäreni väläytti minulle uhmakkaan katseen mutta laahusti seljapensaan luokse. Syöksyin Untuvatassun ohi ja iskin lujasti kiinni kolliin. ”Maista tätä!” sihahdin ja huitaisin häntä naamaan. Kolli hypähti kauemmas ja iski minua kuonoon. ”Auh!” kirosin. Kolli ei aikaillut vaan heittäytyi päälleni. Kaaduin äkkiä maahan. Kolautin pääni maahan. ”Päästä irti!” sähähdin tulistuneena. Kolli laski käpälän kurkulleni. Yskin kiivaasti. Juuri silloin paino hellitti kurkultani. Nousin äkkiä pystyyn. Neilikkatassu ja Untuvatassu roikkuivat kollin selässä ja kynsivät tätä voimakkaasti. Naaraat tähtäsivät hänen silmiinsä. ’Rohkeita ovat!’ mietin iloisena. Kolli huitaisi Neilikkatassun kauemmas. Sähähdin ja asetuin hänen eteensä. ”Sinä et koske häneen.” ärähdin. Iskin kollia kiivaasti kurkkuun. Hän lennähti kiroen pois. Juuri silloin joku eloklaanilainen hyppäsi luokseni. Heitä oli kaksi: isompi ja pienempi. Pienempi kissa singahteli ympäriinsä. Nauroin kovaan ääneen. ”Sinä et kovin kauaa hengissä selviä.” tuhahdin. Huomasin isomman laskevan häntänsä pienemmän selälle. ”Älä koske häneen!” kiljahti isompi. ”Voi, älä huoli. En minä häntä vaivaudu hirveän…kovasti vahingoittamaan.” sanoin maireasti. He alkoivat perääntyä. Iskin isomman korvaa. Hän kynsäisi minulta karvaa. Sivalsin häntä silmiin. Se sokaisi hänet hetkeksi. Sillä aikaa raahasin pienemmän puuta vasten. Hän vikisi pelokkaasti. ”Ethän tapa minua? Ole kiltti..” hän aneli. Sähähdin ja murisin. Nautin nähdessäni pienemmän rääpäleen pakokauhuisen ilmeen. Kohotin käpäläni. Juuri silloin jokin repäisi minut maahan. Isokokoinen naaras: sama kuin se aiemmin kohtaamani, seisoi edessäni. ”Enkös minä jo käskenyt sinua häipymään?” kysyin haastavasti. ”Ehkä, mutta me emme sinua tottele!” hän ulvahti. ’Opetanpa tuolle uhmakkaalle ketunläjälle vähän tapoja!’ ajattelin vihaisena. ”Pian tottelette!” sähähdin. Iskin pienemmän kissan korvaan voimalla. Juuri silloin korva repeytyi irti. Se lensi maahan. Pikkuinen kissa näytti kauhistuneelta. ”Auh! Apua!” hän rääkyi. Annoin sen olla kunnon opetus heille. ’Ikävää hänelle, että hän joutui maksamaan tuon omahyväisen katinkuvatuksen puolesta. Mutta, elämä on vain sellaista!’ ajattelin pilkallisesti.