Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulan sanat kaikuivat Aaltosalaman korvissa: ”Taidan olla rakastunut sinuun.” Kollin suu liikkui yhä tämän ryhtyessä selittelemään itseään, mutta Aaltosalama kuuli siitä vain osan, sillä hänen hullun lailla takova sydämensä peitti kaikki muut äänet alleen. Hänen rinnassaan ollut möykky oli yhtäkkiä kadonnut, ja hänen mieltään varjostaneet synkät pilvet tuntuivat haihtuvan hetkessä olemattomiin, selventäen samalla hänen ajatuksensa: Varissulka rakasti häntä.
”Toivon siis, että voit edelleen olla ystäväni, kaikesta huolimatta.” Varissulka oli kohottanut epävarman katseensa Aaltosalamaan ja jäänyt odottamaan hänen vastaustaan.
Aaltosalama ei saanut aluksi ulos sanaakaan suustaan. Hän pystyi vain toljottamaan typertyneenä kollia, joka oli juuri aavistamattaan vastannut hänen tunteisiinsa ja odotti nyt selvästi tulevansa torjutuksi. Aaltosalama ei saattanut uskoa, että koko tämän ajan hän oli luullut Varissulan vältelleen häntä, koska oli ajatellut tämän olleen tietoinen hänen tunteistaan tätä kohtaan, vaikka todellisuudessa tilanne oli ollut aivan päinvastainen. Miten hölmöjä he olivatkaan olleet.
Ajatus oli niin surkuhupaisa, että se sai Aaltosalaman hyrisemään naurusta. Varissulan korvat painuivat epäröivästi luimuun, mutta Aaltosalama kiirehti selittämään, mistä oli kyse.
”Varissulka, minä olen rakastunut sinuun”, hän tunnusti ja vetäisi nopeasti henkeä, ennen kuin jatkoi: ”Koko tämän ajan olin niin varma siitä, että taistelun jälkeen parantajan pesällä olit huomannut tunteeni ja kiusaantunut niistä, ja siksi oletin, että välttelit minua, koska et tiennyt, miten sanoisit minulle suoraan, ettet tunne samoin minua kohtaan. Olimme molemmat pahasti väärässä.” Hän katseli Varissulkaa lempeästi, ja hän tunsi lämpimän tunteen täyttävän itsensä kuonosta hännänpäähän.
Hän empi hieman ojentaessaan häntänsä koskettaakseen Varissulan lapaa, aivan kuin tämä olisi voinut mennä rikki pienimmästäkin hipaisusta. ”Olet minulle tärkeä, ja tunnen voivani olla täysin oma itseni seurassasi. En tiedä, mitä tekisin, jos menettäisin sinut. Haluan aina olla ystäväsi – ja kenties enemmänkin, jos sinä vain tahdot.”

//Varis?

Kirjoittaja: Elandra

//PANTTIVANKI

Ilmapiiri oli muuttunut hieman kevyemmäksi, kun olime saaneet keskustelun käyntiin. Liljatuulen ehdotus tarinoiden kertomisesta oli ollut oikein loistava. Mukavat ja mukaansatempaisevat tarinat saisivat totta tosiaan ajatukset edes hetkeksi pois tästä tomuisesta ja tunkkaisesta onkalosta. Parantajanaaraan lämmin katse kääntyi minuun päin:
”Meillä kyllä riittää tarinoita kerrottavaksi ajasta ennen Eloklaania ja sen perustamisesta, vai mitä sanot, Mesitähti?”
Kurkustani pääsi hentoa kehräystä vastatessani sisareni kysymykseen:
”Ehdottomasti. Jos sinä siis vain jaksat kuunnella, Leimusilmä.”
Vihreä katseeni siirtyi Liljatuulen tummasta hahmosta Leimusilmään. Kolli näytti mietteliäältä, mutta hän nyökäytti kuitenkin päätään.
”Tietenkin jaksan”, kolli vakuutteli päätään nyökytellen. Hymyilin iloisesti mustavalkealle parantajaoppilaalle ja aloin heti miettimään päässäni tarinoita, joita voisin vankitovereilleni kertoa.
”Hmm… Mietitäänpäs sitten”, nau’uin pohtivalla äänensävyllä. Miettiessäni tarinaa, katseeni kääntyi parantajaoppilaasta pesän uloskäynnille. Valinta oli kerrassaan vaikea, sillä minulla olisi riittänyt kerrottavaa vaikka miten. En halunnut valita inhottavia ja huonoja muistoja aiheuttavia tarinoita, vaan yritin valikoida menneisyydestäni vain mukavaa kerrottavaa.
”Muistatko vielä Liljatuuli, kun kävimme matkallamme muinaisten klaanien vanhoilla reviireillä?” kysyin iloisella äänellä ja käänsin katseeni pentuetoveriini. Liljatuuli nyökäytti päätään.
”Tietysti, eihän sitä voisi unohtaa”, naaras naukui ja näytti vajoavan muistelmiinsa. Käänsin nyt katseeni Leimusilmään, sillä tarina oli ennen kaikkea osoitettu hänelle. Hän oli varmasti kuullut siitä jotain, mutta toivoin, ettei hän pahastuisi kuullessaan jo tutun tarinan, joskin tällä kertaa minun näkökulmastani.
”Se oli aivan ihmeellistä, miten esi-isämme sattuivatkaan johdattamaan meidät juuri siihen paikkaan. Ilman sitä Aurinkokajo – anteeksi, siis Daisy – olisi tuskin koskaan oppinut uskomaan Tähtiklaaniin”, nau’uin muistellen haikeudella hetkeä, jolloin olimme kävelleet paikassa, jossa esi-isämme olivat lukuisia vuodenaikoja sitten eläneet. Leimusilmä näytti kiinnostuvan tarinastani, sillä hänen korvansa olivat nousseet pystympään ja katseensa oli muuttunut aiempaa hieman terävämmäksi.
”Muinaisten klaanien reviirit olivat jotain aivan ihmeellistä. Kun siellä käveli, saattoi tuntea olevansa lähellä esi-isiämme. Tähtiklaanin kissat näyttivät minulle muistoja niiltä ajoilta, kun se metsä oli vielä viiden klaanin koti. Voitteko kuvitella, viisi klaania yhdessä metsässä! Eikö se kuulostakin aivan ihmeelliseltä?” naurahdin leppoisasti tarinani hairahtuvan sivuraiteille. Ihmeellistähän se vain oli, miten viisi klaania pystyivätkään elämään sovussa niin pitkään. Tosin… Kuolonklaani oli jossain vaiheessa saanut rauhassa tarpeekseen, jonka seurauksena viidestä klaanista oli jäänyt metsään vain neljä. Siitä olikin alkanut alamäki, joka oli ajanut klaanit tuhoonsa. Halusin kuitenkin uskoa, että traagisuudestaan huolimatta sillä kaikella oli ollut tarkoitus. Sen ansiosta Eloklaani oli perustettu ja me olimme nyt tässä.

//Leimu?

Kirjoittaja: Elandra

Raotin hitaasti unisia silmiäni. Olin mennyt edellisiltana ajoissa nukkumaan, mutta siitä huolimatta olin kamalan väsynyt. Räpyttelin väsyneenä silmiäni ja katsahdin pesän uloskäynnille, odottaen näkeväni pimeyttä. Sen sijaan ulkoa kajastikin auringon kirkkaita säteitä, jotka siivilöityivät kauniisti sisään pesään. Olin hämilläni, miten olin nukkunut näin myöhään?
Nousin ripeästi ylös ja ravistelin nukkuessa sotkeentunutta turkkiani. En ymmärtänyt, miten uni olikaan maistunut näin hyvin ja kuinka olin edelleen niin kamalan väsynyt. Silmäilin miltei tyhjää pesää. Pimeyden Metsälle kiitos, minulla oli tänään vapaa-aamu tai ainakaan kukaan ei ollut tullut herättämään minua. Ravistelin päätäni yrittäen saada kiinni eilisillan tapahtumista. Liekö se johtui vain väsymyksestä, mutten ollut yhtäkkiä lainkaan varma siitä, oliko Henkäystähti todella antanut minulle aamupäivän vapaaksi. Tietämättömyydestä johtuva epämukava olo valtasi minut, joten ravistelin päätäni työntääkseni inhottavan tunteen pois.
En ollut aikoihin ollut näin kiireinen ja työllistetty kuin nyt. Panttivankien vahtiminen, oppilaan kouluttaminen ja se, että klaanista uupui lähes kaksi tusinaa kissoja, toi huomattavasti lisää työtä jokaiselle soturille. Siksi varmasti olinkin kaiken aikaa niin väsynyt kuin olin.
Kun olin saanut turkkini kyllin siistiksi, lähdin kävelemään rauhallisesti ulos sotureiden pesästä.
Pääaukiolla oli rauhallista siihen nähden, että aurinko vasta lähestyi huippuaan. Partiot valmistautuivat lähtöön ja leiriin jäävät kissat nautiskelivat täysin rinnoin viherlehden auringon suomasta lämmöstä.
“Huomenta, Tuhkajuova”, Kalmakuun rauhallinen ääni toivotti sotureiden pesän uloskäynnin läheisyydestä. Vihreä katseeni käännähti nopeasti punaturkkiseen soturiin. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi yrittäessäni selvittää, miksi vanhempi soturi oli päättänyt alkaa keskustella kanssani. Päädyin vastaamaan hänen toivotukseensa vain nyökkäyksellä.
“Henkäystähti määräsi sinut auringonlaskun metsästyspartion johtoon”, punaturkkinen kolli avasi taas suunsa ja kertoi asiansa, “hän arvelikin sinun nukkuvan pitkään yövartiosi jälkeen.”
Räpäytin hämmentyneenä silmiäni. Mitä Kalmakuu oli juuri sanonut? Yövartion jälkeenkö? Ennen kuin ehdin edes hämmennykseltäni avata suutani, punaturkkinen kolli oli jo noussut ylös ja kävellyt tiehensä kohti Pikkukaaosta, joka lepäsi leirin kivipohjalla toisella puolen aukiota. Olin kertakaikkisen hämmentynyt. Kalmakuu taisi myös olla väsynyt, kun hän höpisi moisia. Ravistelin turhautuneena päätäni ja katsahdin vielä kerran klaanin vanhimman soturin suuntaan.
*Klaaninvanhimpien pesä taitaa kutsua häntä ennen kuin hän arvaakaan*, ajattelin turhautuneena. Toivoin soturin pysyvän järjissään ainakin siihen saakka, että saisimme koulutettua edes muutaman soturin lisää. Juuri nyt meillä ei ollut varaa menettää yhtäkään soturia, sillä se tarkoittaisi yhä vain enemmän lisätyötä jäljelle jääville sotureille.
Päästyäni suurimman ärsytyksen yli, siirryin pois sotureiden pesän sisäänkäynniltä ja kipaisin itselleni tuoresaaliskasasta aamiaista. Hiiri oli lojunut kasassa takuulla eilisillasta saakka, mutta päätin valita sen siitä huolimatta. Pian siitä tulisi variksenruokaa ja se menisi hukkaan, joten vaikka minua houkuttelikin enemmän kasassa olevat tuoreemmat riistat, oli ajateltava klaanin parasta.

Metsä oli hiljainen, kun kävelin seuraavana aamuna Loskatassun edellä kohti paikkaa, jossa voisimme pitää tämän päivän harjoitukset. Aurinko oli vasta matkansa alussa kohti taivaan korkeinta kohtaa, mutta siitä huolimatta sen ensisäteet lämmittivät mukavasti kuviollista turkkiani. Mustaturkkinen kolli oli ollut oppilaanani jo usean kuun ajan, eikä minulla ollut juurikaan pahaa sanottavaa hänestä. Kolli oli rauhallinen, tottelevainen ja kehittyvä. En olisi kestänyt sitä enää yhtäkään niskuroivaa oppilasta, joka junnaisi kehityksensä kanssa tai vastustelisi ja arvostelisi oppejani. Loskatassu toki toisinaan kyseenalaisti joitain opettamiani asioita, mutta hän teki sen asiallisesti ja provosoimatta. Juuri sellaisesta käytöksestä minä pidin. Oppilaan tehtävä oli kehittyä, eikä voinut kehittyä ellei ottanut asioista selvää.
Puut ympäriltämme harvenivat ja maisema vaihtui lähes nummimaisemaksi. Tässä osassa reviiriä puita kasvoi vain harvakseltaan ja se teki tästä paikasta juuri sopivan harjoituksillemme. Päästyämme mielestäni sopivaan kohtaan, pysähdyin ja käännyin nuoren oppilaani puoleen.
“Tänään harjoittelemme jänisten saalistamista”, ilmoitin terävällä äänellä ja silmäilin nuorukaisen reaktiota, joka osoittautui melko olemattomaksi. Loskatassu kohotti aavistuksen verran kulmiaan ja nyökäytti päätään. Pieneksi ilokseni musta kolli oli yhdessä viettämiemme kuiden aikana osoittautunut oivaksi saalistajaksi. Tiesin, ettei Loskatassu ollut kuitenkaan klaanin nopein juoksija – päinvastoin, hän mahtoi olla yksi Kuolonklaanin hitaimmista juoksijoista. Arvelin jänisten saalistamisen olevan oppilaalle haastavaa, sillä se vaati joko hyvää tuuria, nopeita jalkoja tai valtavaa älykkyyttä. Jänisten saalistaminen ei kuulunut omiin vahvuuksiini, mutta sen opettaminen ei ollut minulle haaste. Tiesin käytännössä kaiken, mitä asiasta täytyi tietää ja tiesin osaavani opettaa sen Loskatassulle.
“Kuten varmasti tiedät, jänikset ovat yksiä metsän nopeimpia juoksijoita ja niiden kiinnisaaminen vaatii yleensä pientä takaa-ajoa. Koska et ole nopea juoksija, sinun on kehiteltävä tähän oma tyylisi saalistaa”, nau’uin rauhallisesti kohdistaessani katseeni Loskatassun ruskeisiin silmiin. Kolli siristi aavistuksen verran silmiään ja nyökäytti päätään.
“Ensimmäinen tehtäväsi on etsiä jäniksen hajujälki, seurata sitä ja yrittää saada jänis kiinni. Kai sinä tiedät, miltä jänis haisee?” esitin oppilaalle kysymyksen kylmällä äänellä.
“Tietenkin tiedän”, Loskatassu vastasi nyreästi ja alkoi heti haistella ilmaa. Odotukseni kollin onnistumisesta eivät olleet järin korkealla, mutta vain epäonnistumalla hän saattoi oppia virheistään. Olin kertonut hänelle jänisten saalistamin teoriasta niin monta kertaa aiemmin, että oletin hänen muistavan siitä edes jotakin. Mikäli hän ei osaisi hyödyntää kertomaani, hän kyllä oppisi sen ennemmin tai myöhemmin.

Kuten olin arvellutkin, Loskatassu oli epäonnistunut yrityksessään saada jänis kiinni. Kun hän oli löytänyt jäniksen hajujäljen, hän oli taidokkaasti seurannut sitä hiljaa hiipien. Avaralla alueella aluskasvillisuus ei kuitenkaan piilottanut nuorukaista lainkaan saaliiltaan, joten jänis oli äkännyt oppilaan ennen kuin hän oli päässyt edes kahden ketunmitan päähän siitä. Pitkäkorva oli nopeasti nostanut päänsä ylös ja kohdistanut ruskeiden silmiensä katseen suoraan häntä vaanivaan Loskatassuun. Vaikka musta kolli olikin pinkaissut vauhtiin heti, ei hänellä ollut mahdollisuuksia saada karkuun pinkovaa eläintä kiinni. Nopeasti oppilas oli tajunnut häviönsä ja niellyt tappionsa palaten minun luokseni.
“Kuten huomasit, jäniksen vaaniminen on käytännössä mahdotonta. Ellei jänis näe sinun lähestyvän, se kyllä kuulee sinut”, sanoin rauhallisesti ja lisäsin perään hieman kannustavammalla äänensävyllä, “mikäli sinulla ei ole kysyttävää, voit nyt yrittää uudelleen.”
Loskatassu kohtasi epäröimättä katseeni ja nyökäytti ilmeettömänä päätään. Hän kääntyi selin minuun päin ja lähti päinvastaiseen suuntaan kuin äsken, yrittäen löytää tuoreita jäniksen hajujälkiä.

Loppuharjoitukset sujuivat kohtalaisesti. Loskatassu sai kolmannella yrityksellä kiinni ihkaensimmäisen jäniksensä.
“Hyvä suoritus. Ajattelit järkevästi kiertäessäsi jäniksen eteen”, nau’uin ilmeettömänä, kun oppilas raahasi lähes itsensä kokoisen eläimen luokseni. Harjoitukset olivat kestäneet jo hyvän aikaa ja mielestäni Loskatassu oli oppinut kyllin paljon tältä erää.
“Kiitos”, kollioppilas lausahti vakavailmeisenä, mutta tyytyväisen oloisena. Hän katsahti seuraavaksi mietteliäänä jänistään, josta tiesin, että luvassa olisi taas jokin kysymys. Loskatassu oli nimittäin kova kyselemään, mutta useimmiten harkitsi kysymyksiään ennen niiden esittämistä.
“Kuinka usein jäniksiä löytää metsästä? Nehän elävät pääasiassa nummilla?” musta kolli kysyi ja kohtasi vihreän katseensa. Kysymys oli yksinkertainen ja vastaus siihen oli helppo, eikä minun tarvinnut miettiä sitä kauaa.
“Harvemmin, muttei sekään tavatonta ole. Tämä on oikeastaan yksi harvoista paikoista, josta jäniksiä kannattaa etsimällä etsiä”, puolivälissä selitystäni nousin seisomaan. Se oli merkki oppilaalleni, että olimme lähdössä takaisin leiriin.
“Eloklaanin reviirillähän on paljon jäniksiä, eikö niin?” Loskatassu varmisti. Olin jo ehtinyt kääntyä selin oppilaaseen, joten jouduin kääntämään päätäni oppilaan suuntaan.
“Niin”, vastasin lyhyesti. Eloklaanista puhuminen ei kuulunut lempiaiheisiini, mutta jostain syystä asia kiinnosti Loskatassua. En ollut varma, oliko olemassakaan sellaisia asioita, jotka kollia eivät olisi kiinnostaneet. Koin, että se oli samaan aikaan kollin hyvä puoli, mutta saattoi herkästi kääntyä myös pahaksi. Mikäli hänen kiinnostuksensa vääriin asioihin kasvaisi, hän saattaisi elämänsä aikana tehdä yhden jos toisenkin suuren virheen, joka horjuttaisi hänen asemaansa Kuolonklaanissa.

Paluumatka leiriin sujui rauhallisesti. Jouduimme pysähtymään matkan puolivälissä, sillä jäniksen kantaminen kävi nuorelle kollioppilaalle tosiaankin työstä – ei siinä, oli se haastavaa myös minulle pienen kokoni johdosta. Annoin Loskatassulle aikaa levähtää hetken, jonka jälkeen jatkoimme taas matkaa kaikessa hiljaisuudessa.
Leirin sisäänkäynnillä meitä odotti tuttu näky; kaksi Kuolonklaanin soturia käännähtivät meidän puoleemme. Roihumarja ja Hohtosulka näyttivät nopeasti toteavan, ettemme olleet vihollisia ja päästivät meidät ohitseen.
“Vie jänis tuoresaaliskasaan. Meidät on määrätty illaksi vartioimaan panttivankeja, joten syö jotain ja lepää ennen sitä”, sanoin Loskatassulle, ennen kuin poistuin kollin luota toisaalle. Mustaturkkinen oppilas lähti heti suuntaamaan kohti tuoresaaliskasaa.
Kun olin päässyt jonkin matkan päähän oppilaastani, pysähdyin ja silmäilin katseellani Kuolonklaanin leirin pääaukiota. En voinut kieltää, ettenkö olisi kaivannut Pimentovarjon läsnäoloa juuri nyt. Päivät ilman mustaturkkista soturia olivat varsin tylsiä ja kuluivat useimmiten yksinäisyydessä. Henkäystähti liittyi toisinaan seuraani, muttei päällikön kanssa ollut samanlaista kuin Pimentovarjon kanssa. Varapäällikkö ja minä olimme tunteneet koko ikämme ja oppilaista saakka välillemme oli hiljalleen muodostunut yhteys, jota en ollut löytänyt muiden sotureiden kanssa. Olin tyytyväinen tietäessäni, että juuri Pimentovarjosta tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö. Vaikka emme jakaneetkaan kaikkia samoja arvoja, tiesin hänen tekevän kaikkensa Kuolonklaanin tähden. Naaras oli ollut oiva valinta varapäälliköksi.
“Hei, Tuhkajuova. Saanko liittyä seuraan?” tuttu naukaisu sai minut kääntämään nopeasti katseeni puhujan suuntaan. Lammikkotassu oli kävellyt jostain päin leiriä luokseni ja katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Harkitsin hetken ja siristin vihreitä silmiäni, mutta pienen harkinnan jälkeen nyökkäsin:
“Kyllä se käy.” Lammikkotassu näytti tyytyväiseltä ja nuori naaras otti lyhyen askeleen lähemmäs minua liittyessään seuraani.
“Kiitos. Oletko sinä nälkäinen? Voisin hakea riistaa, jotta voisimme syödä yhdessä”, raidallinen oppilas tarjoutui ja katsoi minua taas odottaen. Totta puhuen nälkä kurni jo vatsassani, joten en nähnyt syytä kieltäytyä tyttäreni tarjouksesta. En pitänyt turhuuksien juttelemisesta, joten kenties syöminen auttaisi pitämään turhat puheenaiheet poissa.
“Olen, kiitos kysymästä. Yhdessä syöminen käy minulle”, vastasin kenties turhankin kylmällä äänensävyllä jälkikasvulleni. Lammikkotassu nyökkäsi, nousi taas ylös ja tassutti kohti tuoresaaliskasaa.
Pian soturioppilas palasi takaisin luokseni orava suussaan. Naaras pudotti sen eteeni ja työnsi vielä etukäpälällään sitä lähemmäs minua antaen minun aloittaa. Pidin siitä, miten fiksuksi ja vanhempiaan kunnioittavaksi kissaksi Lammikkotassu oli kasvanut. Moni asia hänessä muistutti itseäni nuorempana, enkä epäillyt sitä, etteikö naaraasta tulisi jonain päivänä hyvä soturi Kuolonklaanille. Vaikka pidinkin Lammikkotassusta, ei suhteemme ollut erityisen läheinen. Se pienikin rakkaus tytärtäni kohtaan oli nimittäin alkanut hiipumaan heti hänen ja hänen sisarustensa oppilasnimitysten jälkeen. Viimeistään silloin, kun Lammikkotassu pentuetovereineen oli määrätty elämään Eloklaanin leiriin, suhde oli kylmettynyt entisestään. Lampitassu ja Lätäkkötassu tuntuivat vieraammilta kuin heidän sisarensa, sillä aina leirissä käydessään Lammikkotassu liittyi oma-aloitteisesti seuraani. Toisinaan pidin sitä raskaana, mutta kuuntelin mielelläni, miten naaras oli edistynyt koulutuksensa kanssa. Halusin jälkikasvuni pärjäävän elämässään hyvin, vaikka rakkauteni heitä kohtaan olikin melko minimaalista.
Haukkasin palan tuoreesta, yhä hieman lämpimästä oravasta ja annoin Lammikkotassullekin mahdollisuuden maistaa tuoresaalista. Ennen kuin oppilas kumartui syömään, hän nosti katseensa minuun.
“Tuimakatse kertoi, että minusta, Lampitassusta ja Lätäkkötassusta tulee pian sotureita”, naaras kertoi rauhallisella äänellä vakava ilme kasvoillaan. Oppilas ei näyttänyt mahtailevan uutisella, mutta huomasin hänessä pienen innostuksen. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme.
“Se on hyvä”, nyökäytin päätäni tyytyväisenä saatuani nielaistua palan oravasta, “Kuolonklaani tarvitsee kaltaisianne sotureita.” Lammikkotassun kasvoille ilmestyi hento, tyytyväinen hymyn kaltainen virnistys. Soturioppilas nyökkäsi ja pyyhki virneen kasvoiltaan.
“Onko sinulla jotain uusia ohjeita, kuinka tulla hyväksi soturiksi? Sellaiseksi kuin sinä olet”, Lammikkotassu kysyi ja kumartui viimein haukkaamaan palan tuoresaaliista. Lammikkotassu oli ehdottomasti pentueestaan suosikkini. Pidin siitä, miten naaras todella tuntui arvostavan ja kunnioittavan minua. Se toi mieleeni itseni. Minäkin olin oppilaana kunnioittanut isääni valtavan paljon ja halusin olla aivan kuten hän.
“Pysy poissa hankaluuksista ja noudata sääntöjä sekä kokeneempien käskyjä, erityisesti päällikön”, ohjeistin naarasta, vaikka arvelinkin hänen tietävän jo nämä ohjeet. Lammikkotassu kuunteli tarkkaavaisesti mutustellessaan lihanpalaa suussaan. Hän nielaisi ja nyökytteli päätään.
“Aion tehdä niin”, oppilas lupasi itsevarmalla äänellä rauhallisesti. Yllemme laskeutui hiljaisuus ja kumarruin taas haukkaamaan vuorollani palan oravasta. Toivoin todella, ettei Lammikkotassu alkaisi jauhaa säästä tai viherlehdestä, kuten moni kuolonklaanilainen tällaisessa tilanteessa teki. Mielestäni hiljaisuutta ei tarvinnut rikkoa, ellei sille ollut aihetta. Hiljaisuudesta tuli kiusallinen vasta sitten, kun siitä teki sellaisen ajattelemalla, että se täytyisi saada rikottua keinolla millä hyvänsä. Hiljaisuus rikkoutui nopeasti Lammikkotassun avatessa taas suunsa:
“Tiesitkö, että olen harjoitellut uimista Eloklaanissa?”
Katseeni oli hairahtunut oppilaasta hänen takanaan leikkiviin pentuihin, mutta kääntyi nopeasti takaisin Lammikkotassuun kuullessani hänen sanansa. Naaras takuulla huomasi kiinnostuksen katseessani, sillä hänen kasvoillaan käväisi taas hento, ylpeä hymy.
“Se on hyvä, sillä uiminen on tärkeä taito osata”, totesin silmiäni räpäyttäen. En halunnut kehua Lammikkotassua liikaa, mutta todellisuudessa olin iloinen siitä, että naaras oli ymmärtänyt taidon tärkeyden.
“Minä muistan, kun kerroit siitä meille pentuna”, raidallisen naaraskissan ääni kiihtyi hieman, joka kertoi hänen innostumisestaan. Oppilas näytti nauttivan huomiostani ja siitä, että olin edes vähän ylpeä hänestä. Se sai minussa aikaan ylpeyttä tyttärestäni. Hänen kaltaisiaan sotureita Kuolonklaani kaipasi. Vaikken oikeastaan nauttinut huomiosta ja sen keskipisteenä olemisesta, Lammikkotassun ihailu ja miellyttämisen tarve tuntuivat toisinaan melko hyvältä. Halusin uskoa, että hän todella tekisi kaikkensa tullakseen klaanin arvostetuksi soturiksi.
“Me saimme mahdollisuuden osallistua eloklaanilaisten uintiharjoituksiin. Ne eivät ole kummoisia, mutta kyllä minä olen oppinut jotenkuten uimaan. Myös Lampitassu osaa uida”, Lammikkotassu lisäsi vielä nopeasti. Olin kuullut, että Eloklaanissa jokainen opetettiin uimaan jo oppilaana. Se oli ainoa asia, joka kyseisestä klaanista olisi saatu tuoda Kuolonklaaniin. Vaikka koinkin minulla olevan jonkin verran valtaa Henkäystähden silmissä, en ikipäivänä menisi ehdottamaan hänelle moista. Tiesin kollin suhtautuvan uimiseen nyreästi, enkä halunnut häiritä päällikköä moisella idealla, jonka tiesin olevan hänen mielestään surkea.
Vastasin Lammikkotassun kertomukseen vain nyökäyttämällä päätäni, sillä en kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaa mitenkään. Hänen puheensa viestivät minulle, ettei Lätäkkötassu edelleenkään ollut suostunut uimaan. Hopeanharmaa tabbykuvioinen oppilas oli pennusta saakka ollut sitä mieltä, ettei hän opettelisi uimaan. Se sai naaraan pisteet silmissäni laskemaan. En tiennyt tekivätkö muut emot niin, mutta minä olin järjestellyt mielessäni jälkikasvuni parhaasta huonoimpaan, enkä peitellyt sitä.
“Voisitko sinä antaa minulle uintiopetusta? Uskon, että voisin oppia sinulta paljon”, Lammikkotassu ehdotti, kun olimme saaneet syötyä oravan loppuun. Katsoin mietteliäänä nuorta naaraskissaa, jonka jälkeen katseeni kääntyi taivaalle. Aurinko oli vasta korkeimmillaan, joten aikaa auringonlaskun hetkeen ja vartiovuorooni olisi vielä runsaasti. En koskaan kieltäytynyt, jos joku kuolonklaanilainen halusi harjoitella uimista – paitsi tietenkin silloin, kun aika ei oikeasti ollut hyvä tai jos pyytäjä ei ansainnut harjoituksia kanssani.
“Kai se sopii. Voimme mennä Hehkulammelle, siellä pitäisi olla sopivan rauhallista harjoituksille”, nau’uin ja nousin välittömästi ylös. Lammikkotassu näytti taas ilahtuvan, sillä tämä nousi nopeasti pystyyn ja lähti häntä pystyssä seuraamaan minua kohti leirin uloskäyntiä.

Lammikkotassu pysytteli visusti takanani, kun johdatin häntä kohti Hehkulampea. Samalla naaras kertoi, mitä kaikkea hän oli oppinut Eloklaanissa ollessaan. Oppilaan seura alkoi hiljalleen jo tuntua melko raskaalta. En ymmärtänyt, miksi hän puhui niin paljon. Kun naaras oli taas kerran aloittamassa jostain uudesta asiasta jauhamista, käänsin terävän katseeni hänen suuntaansa ja naukaisin kärkkäällä äänellä:
“Olisitko hetken hiljaa? Meidän on keskityttävä ympäristöömme siltä varalta, että lähistöllä on vihollisia tai petoeläimiä. En kuule edes omia ajatuksiani, kun puhut koko ajan.” En jäänyt odottamaan oppilaan reaktiota, vaan käänsin nopeasti katseeni takaisin eteenpäin.
“Anteeksi, en puhu enää”, takanani kulkeva naaras lupasi. Kuten hän lupasi, hän hiljentyi täysin. Nautin täysin rinnoin laskeutuneesta rauhasta. En voinut sietää jatkuvaa pälätystä. Kyllä sitä puhua sai, mutta kaikella oli rajansa. Suoraan sanoen, en minä jaksanut loputtomiin kuunnella jonkun oppilaan kehityksestä.
Saavuimme viimein Hehkulammelle täyden hiljaisuuden vallitessa. Auringonvalosta hehkuva lampi näytti kauniilta kuten aina. Sen vesi oli kirkkaansinistä ja suorastaan kutsui minua uimaan. Edellisestä uintikerrastani olikin kulunut jo neljäsosakuu, joten tämä tuli kyllä ihan tarpeeseen, vaikka mukanani olikin opetettava kissa. Lammikkotassu oli yhä hiljaa, kun käännyin hänen puoleensa saavuttuamme Hehkulammen rantaan.
“Aloitamme sillä, että näytät taitosi minulle”, rikoin hiljaisuuden ja kohtasin Lammikkotassun sinivihreän katseen. Oppilas ei näyttänyt olevan moksiskaan aiemmasta tiuskaisustani, vaan hän nyökkäsi itsevarmana ja lähti kävelemään vierelläni kohti rantaa. Astuimme yhtä aikaa veteen. Viileä vesi tuntui mukavalta, sillä päivä oli melko lämmin. Pidin katseeni visusti Lammikkotassussa seuratakseni hänen pärjäämistään. Naaras veti syvään henkeään, mutta näytti pärjäävän hyvin. Hän käveli itsevarmoin askelin syvemmälle niin kauan, että vesi hipoi hänen vatsakarvojaan. Lammikkotassu otti vielä muutaman askeleen, kunnes hän irrotti jalkansa lammen hiekkapohjasta ja antoi veden kannatella itseään. Soturioppilas alkoi rauhallisesti liikutella jalkojaan juuri oikein ja oikeassa tahdissa pysyäkseen pinnalla. Näytti siltä, että naaras todella tiesi mitä teki. Seurasin tyytyväisenä sivusta, kun Lammikkotassu ui hieman kauemmas minusta ja esitteli taitojaan. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja pulahti pinnan alle. Oppilas oli hetken uppeluksissa, mutta palasi pian takaisin pinnalle pää edellä, jatkaen rauhallisesti uimista. Oppilas kohdisti katseensa minuun ja lähti uimaan takaisin luokseni. Kun hän oli päässyt kohdalleni, naaras painoi jalkansa takaisin pohjaan ja katsoi minua kysyvästi, odottaen mielipidettäni hänen taidoistaan.
“Hyvä, pysyt siis ainakin pinnalla ja osaat sukeltaa. Onko sinulle opetettu toisen, räpiköivän kissan pelastamista vedestä?” kysyin keksittyäni sopivan aiheen harjoitustuokiollemme. Lammikkotassu osasi uida itsekseen, mutta omasta mielestäni se ei ollut uimisen pääpointti, kun eli klaanissa, jossa vain harva osasi uida. Kuolonklaanin uintitaitoisilla kissoilla oli tärkeintä se, että he osasivat pelastaa muita veden varasta. Lammikkotassu pudisteli pahoitellen päätään.
“En ole päässyt mukaan harjoituksiin, joissa sellaista opetettaisiin. Opetatko sinä sen minulle?” naaras esitti toiveikkaan kysymyksen. Minä nyökkäsin vastaukseksi:
“Ainakin perusteet. En usko, että ehdimme käydä kaikkea läpi näin lyhyellä aikataululla.”
Lammikkotassu näytti taas kerran tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän jäi seisomaan aloilleen hennosti tuulen myötä aaltoilevaan veteen ja odotti, että aloittaisin opetustuokion.
“Kuolonklaanissa sinä et harjoittele uimista vain itsesi vuoksi, vaan myös klaanitovereidesi vuoksi. Tärkein tehtäväsi on olla paikalla silloin, kun joku on joutunut veden varaan ja pelastaa hänet. Vaikka et pitäisikään klaanitovereistasi, olet soturina velvoitettu pelastamaan heistä jokaisen, mikäli sellainen tilaisuus tulee eteen”, naukaisin kylmällä äänellä ja katsoin Lammikkotassua silmiin.
“Niin tietysti”, Lammikkotassu nyökytteli päätään ymmärryksen merkiksi.
“Kun uintitaidoton tai säikähtänyt kissa putoaa kylmään veteen, se alkaa räpiköidä holtittomasti lähes poikkeuksetta. Toisinaan huonoimmat uimarit ja vettä pelkäävät uimaritkin menevät paniikkiin joutuessaan yllättäen veden varaan. Jos sinulle itsellesi käy niin, älä panikoi, vaan rentoudu ja muista, että osaat kyllä uida”, selitin Lammikkotassulle. Oppilas kuunteli tarkkaavaisesti, eikä hänen katseensa irtaantunut minusta edes silloin, kun yltämme lensi kovaääninen lintuparvi. Olin tyytyväinen tyttäreeni, sillä hän todisti olevansa ainakin hyvä ja tarkkaavainen kuuntelija ja oppilas, jonka huomio ei siirtynyt herkästi häiriötekijöihin.
“Kuvitellaan tilanne: Olet partiossa ylittämässä jokea astinkiviä pitkin, on hiirenkorvan alku ja vedet ovat kylmiä, mutta sulia. Klaanitoverisi putoaa veteen. Mitä sinä teet?” kysyin siristäen aavistuksen verran silmiäni. Lammikkotassu näytti uppoavan hetkeksi ajatuksiinsa. Kenties hän kuvitteli tilanteen päässään tai yritti vain keksiä loogisinta ratkaisua kysymykseen siitä, mitä tehdä kun klaanitoveri putoaa veteen. Pienen hiljaisuuden päätteeksi Lammikkotassu oli saanut vastauksensa kasaan:
“Selvitän ensin mahdollisimman tarkasti, missä veteen pudonnut kissa menee. Sitten hyppään hänen peräänsä ja uin hänet kiinni. Yritän saada hänet mahdollisimman nopeasti takaisin kuivalle maalle.”
Katsoin silmänräpäyksen ajan oppilasta arvioiden, mutta hyväksyin vastauksen:
“Se on hyvä suunnitelma. Lähdemme nyt harjoittelemaan sitä, kuinka kuljetat toista kissaa vedessä. Ota kuitenkin huomioon, että Hehkulampi on pentujen leikkiä jokeen verrattuna. Täällä vesi pysyy paikoillaan, mutta joessa virtaus liikuttaa vettä koko ajan.”
Lammikkotassun ilme kirkastui taas ja hän nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
“Pääsenkö kokeilemaan sitten myös joessa toisen pelastamista?” naaras kysyi silmät suurina. Pudistelin päätäni.
“Et ainakaan tänään. Ehkä joku toinen kerta sitten”, tokaisin ilmeettömänä ja aloitin harjoitukset.

Uintiharjoitukset olivat ohi ja olimme matkalla kohti leiriä. Ennen paluumatkaa olimme kuivanneet hieman turkkejamme Hehkulammen rannalla ja keskustelleet uimisesta ja harjoituksista. Lammikkotassu oli pärjännyt kohtalaisen hyvin, mutta tositilanteessa hänellä tulisi varmasti olemaan jonkin verran vaikeuksia. Uskoin kuitenkin, että kovalla harjoittelulle Lammikkotassu tulisi hallitsemaan uimisen melko hyvin ja kykenisi pelastamaan klaanitoverinsa, mikäli siihen olisi tarve.
“Montako kissaa sinä olet opettanut uimaan?” Lammikkotassu oli esittänyt kysymyksen rauhallisella äänellä kesken pesuhetken. Jouduin miettimään vastaustani toden teolla ja yllemme laskeutui pidempikestoinen hiljaisuus. Pääni tuntui tyhjältä, kun kaivelin mielestäni niiden kissojen nimiä, joita olin opettanut uimaan elämäni aikana. Lauhalaukka, Harakkanauru, Sähkötuho, Sulkavirta, Varissulka… Pääni löi tyhjää, enkä saanut enempää nimiä mieleeni. En voinut jäädä miettimään pidempään, sillä se olisi varmasti herättänyt kysymyksiä Lammikkotassussa. Siispä päädyin antamaan ympäripyöreän vastauksen:
“En ole laskenut, mutta olen opettanut vain niitä kuolonklaanilaisia, joilla on ollut halu ja mahdollisuus oppia.”
Onnekseni Lammikkotassu ei alkanut kyselemään enempää, vaan lähdimme paluumatkalle takaisin kohti leiriä.
En pitänyt siitä, miten vähän klaani asetti arvoa uintitaidolle. Ilman minua moni kuolonklaanilainen olisi menettänyt henkensä jouduttuaan veden varaan, ellen olisi saapunut sopivasti paikalle pelastamaan heitä. Olin kuitenkin jo luopunut toivosta siitä, että Kuolonklaanissa uimista alettaisiin opettamaan jokaiselle oppilaalle. Niin ei tulisi käymään, mutta sentään enemmistö jälkeläisistäni hallitsi kyseisen taidon. He tulisivat vielä saamaan kiitosta siitä, miten monta kissaa he tulisivatkaan pelastamaan elämänsä aikana.

Päästyämme takaisin leiriin, tiesin auringon alkavan pian laskea. Käännyin yhä perässäni roikkuvan Lammikkotassun puoleen hieman närkästyneenä. Arvelin, etten pääsisi naaraasta eroon muuten kuin käskemällä hänet pois. Lammikkotassu oli inhottavan sinnikäs ja hän tuntui viihtyvän seurassani liiankin hyvin. En pitänyt sellaisesta, sillä vaikka soturioppilaan kiinnostus soturiudesta ja kehittymisestä oli ihailtavaa, hän painosti kysymyksillään minut olemaan aivan liian sosiaalinen.
“Eikö sinun pitäisi palata jo takaisin Eloklaaniin?” kysyin ja katsahdin kylmästi Lammikkotassuun. Naarasoppilaan katse kääntyi taivaalle ja nopeasti takaisin minuun.
“Ei ihan vielä”, hän vastasi hillityn rauhallisesti.
“Jaahas. No minä kuitenkin siirryn tästä lepäämään. Nähdään”, lausahdin kyllästyneesi ja käänsin vastausta odottamatta selkäni Lammikkotassulle. Suuntasin kohti sotureiden pesää, sillä olin päättänyt levätä pienen hetken ennen vartiovuoroni alkua. Esi-isillemme kiitos, Lammikkotassu ymmärsi puhetta ja jätti minut rauhaan. En kuullut askeleita takaani, joten oletin hänen jääneen aloilleen.
Työnnyin sisään miltei tyhjillään olevaan, hämärään sotureiden pesään ja tassuttelin omalle sammalvuoteelleni. Aurinko oli paistanut koko päivän leiriin, joten se oli tehnyt kaatuneen kuusen oksistossa sijaitsevasta pesästä tukahduttavan kuuman. Ilma ei tuntunut liikahtavan mihinkään suuntaan, mutta en antanut sen häiritä. Asetuin mukavaan asentoon vuoteelleni ja ummistin silmäni. Tarkoitukseni ei ollut nukkua, vaan kerätä vain hieman voimia. Päivä oli ollut raskas ja joutuisin olemaan skarppina vielä kuuhuippuun saakka.

“Tuhkajuova”, kuiskaus havahdutti minut hereille. Säpsähdin ja avasin nopeasti silmäni. Edessäni seisoi likaisenvalkea naaraskissa, joka katseli minua arvioiden ruskeilla silmillään. Hohtosulaksi tunnistamani naaras näytti siltä, kuin olisin tehnyt jotakin väärin.
“Sinun pitäisi lähteä jo vartioon”, naaras kivahti kärkkäästi ja kääntyi jo ympäri. Se sai väsymyksen väistymään saman tien. Olinko minä nukahtanut?
Nousin nopeasti pystyyn ja sukimatta turkkiani kiiruhdin Hohtosulan perässä ulos sotureiden pesästä. En käsittänyt, miten näin oli päässyt käymään. Aurinko oli jo laskemassa ja minun tosiaankin olisi pitänyt olla jo leirin uloskäynnillä, jossa jopa Loskatassu oli jo odottamassa. Olin viimeinen vartioon lähtevä kissa, joka saapui paikalle. Minua hävetti aivan valtavasti virheeni, mutta yritin pysyä rentona.
“Eiköhän mennä sitten”, nau’uin ja otin määrätietoisesti johtopaikan ollessani joukon kokenein ja vanhin soturi. Vartiovuorossa kanssani olisivat tämän alkuyön Loskatassun ja Hohtosulan lisäksi myös Pyörresielu. Päästyäni ulos piikkihernetunnelista, nostin häntäni pystyyn ja kävelin ryhdikkäästi eteenpäin. Vaikka olinkin nolosti nukahtanut ja miltei myöhästynyt vartiosta, en suostunut näyttämään häpeääni muille. Vannoin kuitenkin itselleni, ettei tällaista tapahtuisi enää koskaan. Minun täytyisi olla tarkempi ja huolehtia, että nukkuisin vain silloin kun oikeasti oli aikaa.

Matka vartiopaikalle ei ollut pitkä. Paikalla meitä odottelivat närkästyneen oloisina edellisessä vahtivuorossa olevat Kuuraturkki, Turhamyrsky, Matotaisto ja Aamutassu. Tapansa mukaisesti Turhamyrsky sanoi jotakin tylyä siitä, miten olimme muka myöhässä. Jouduin huomauttamaan minua nuorempaa kollia siitä, että olimme paikalla aivan ajallaan. Kuuraturkki liittyi keskusteluun estääkseen klaanitoverinsa totaalisen hermostumisen:
“Vartiovuoro meni ongelmitta. Vangit saivat riistaa jokin aika sitten, joten he pärjäävät loppuyön syömättä. Kaikki on mennyt tavallisesti kaikilta osin.”
Nyökkäsin kollille merkiksi, että olin kuunnellut hänen selityksensä vartiovuoron kulusta.
“Hyvä. Me jatkamme tästä”, nau’uin kylmällä äänellä ja astelin neljän aiemman vartijan ohitse onkalon edustalle. Vaikka luotinkin klaanitovereihini, en voinut olla tarkastamatta panttivankien tilannetta. Työnnyin hitaasti kissanmentävästä onkalosta sisään panttivankien luokse. Onkalo oli erityisesti tähän vuorokaudenaikaan inhottavan hämärä, joten jouduin hetken totutella pimeyteen erottaakseni kolme kissaa onkalon perällä. Mesitähden turkki erottui kolmikosta selvimmin, mutta tummanharmaa Liljatuuli naamioitui häiritsevän hyvin pesän tummaan taustaan. Kaikkien kolmen kissan silmät kuitenkin kiiluivat hämärässä. He katsahtivat minuun päin kysyvät ilmeet kasvoillaan. En vaivautunut selittämään tilannetta, vaan peruutin nopeasti takaisin muiden luokse todettuani panttivankien olevan paikalla ja kunnossa.
Istahdin onkalon sisäänkäynnin vierelle ja otin mahdollisimman mukavan asennon. Vilkaisin Loskatassua, joka oli saapunut vierelleni.
“On tärkeää pysyä valppaana koko vartiovuoron ajan. Et saa vajota ajatuksiisi tai käydä vartiotovereidesi kanssa keskustelua, joka saa ajatuksesi hairahtumaan toisaalle vartioinnista”, opastin mustaturkkista oppilasta vakavailmeisenä. Loskatassu katsoi minua ja kuunteli sanani tarkasti.
“Selvä. Onko puhuminen kuitenkin sallittua?” Loskatassu esitti tarkentavan kysymyksen. Nyökkäsin.
“Kyllä, muttei se ole suotavaa. Pidä mielessäsi se, että viholliset kuulevat joka sanan pesän ulkopuolelta; klaanin asioita ei ole hyvä jakaa heille”, selitin ja loin terävän katseen Loskatassuun.
“Ymmärrän”, kolli kuittasi päätään nyökytellen.
Käänsin katseeni pois oppilaastani luottaen siihen, että hän oli ymmärtänyt ohjeeni. Silmäilin hämärtyvää metsää. Auringon viimeiset säteet olivat hetki sitten kadonneet ja pian metsä muuttuisi yhä vain pimeämmäksi. En pitänyt yövartiovuoroista, sillä niissä väsymys oli pahimmillaan. Sentään pienet vahinkounet olivat tehneet minusta hieman virkeämmän, joten tiesin kyllä selviäväni alkuyöstä ongelmitta.

Vartiovuoro tuntui kestäneen ikuisuuden. Kun kuuhuippu viimein koitti, aloin käydä levottomaksi. Hännänpääni nyki, mutta yritin pidellä häntääni mahdollisimman aloillaan. Tiesin, että mikäli olisin yrittänyt nukahtaa, olisin nukahtanut heti. Minun oli kuitenkin pysyttävä hereillä ja vahdittava ympäristöäni. Mitään poikkeavaa koko vartiovuoron aikana ei ollut näkynyt. Jossain vaiheessa ohitsemme oli loikkinut yksinäinen orava. Pyörresielu olisi halunnut saalistaa sen, mutta nopealla kiellolla olin saanut tabbykuvioisen kollin luopumaan ajatuksesta.
Kun viimein kuulin lähestyviä askeleita, en voinut pidätellä suustani ulos pakenevaa huokausta. Vihdoinkin pääsisin lepäämään ihan kunnolla pitkän päivän päätteeksi. Pimeään metsään soivat valoaan ainoastaan kuu ja tähdet, joten luoksemme saapuvien kissojen tunnistaminen oli aluksi hieman haastavaa. Mutta kun kolme soturia pysähtyivät eteemme, tunnistin heidät vaivatta. Kissoista vanhin oli Pikkukaaos ja hänen vierellään molemmin puolin seisoivat Aaltosalama ja Nuppujuova. Kuten tapana oli, kerroin nopeasti kolmikolle alkuyön vahtivuoron sujuneen ongelmitta. Siitä sitten vaihdoimme paikkoja ja lähdimme oman vahtivuoroni kanssa takaisin kohti leiriä.
“Kun pääsemme leiriin, saat käydä saman tien lepäämään. Uskon, että Henkäystähti laittaa meidät johonkin aurinkohuipun partioista”, kerroin perässäni kulkevalle Loskatassulle, kun aloitimme matkan takaisin kohti leiriä. Silmäilin tarkkaavaisesti metsää siltä varalta, että jostain pelmahtaisi esiin vihollinen.
“Pidämmekö me huomenna harjoituksia?” Loskatassu esitti kysymyksen rauhallisella äänellä. Pudistelin päätäni:
“Emme pidä.”

Nukuin seuraavan yön kuin tukki. Aamulla herätessäni olin virkeämpi kuin aikoihin. Kun astelin pirteänä ulos tyhjästä sotureiden pesästä, tajusin nopeasti virkeyteni johtuneen siitä, että olin nukkunut harvinaisen myöhään. Aurinko oli noussut ajat sitten ja se saavuttaisi aivan pian huippunsa. Minua harmitti hieman se, miten pitkään olinkaan antanut itseni nukkua. Nyt koko päivä menisi nopeasti ohi ja vapaa-aika olisi todennäköisesti melko olematonta. Istahdin sotureiden pesän edustalle ja sipaisin kielelläni muutaman kerran pystyssä olevia rintakarvojani saaden ne asettumaan nätisti muiden karvojen tavoin. Vatsani kurni, sillä olin syönyt edellisen ateriani viimeksi eilen.
Olin juuri nousemassa ylös suunnatakseni kohti tuoresaaliskasaa, kun yllättäen näin tutun hahmon lähestyvän minua. Käänsin rennosti katseeni kohti Henkäystähteä, jonka kasvoilla oli tälle tavanomainen, ylpeä ilme. Kolli istahti lupaa kysymättä vierelleni ja kohtasi vihreän katseeni sinisillä silmillään.
“Johan sinä viimein heräsit”, raidallinen kolli tokaisi rauhallisella äänellä.
“Päivät ovat olleet raskaita, joten kuka tahansa tarvitsee tällaisessa tilanteessa silloin tällöin hyvät ja pitkät unet”, vastasin viileästi kääntämättä katsettani pois Henkäystähdestä. Vaikkei Henkäystähti varsinaisesti kuulunut lempikissoihini, en enää vältellyt hänen seuraansa. Koin, että Pimeyden Metsän valitsemana päällikkönä hän sai itse päättää, koska jutteli kanssani ja koska ei. Enää minulla ei ollut valtaa häätää kollia pois luotani, vaikka kuinka olisin halunnut. Jokaisen soturin tuli arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa päällikköään enemmän kuin mitään. Vaikka ajatus moisesta oli aluksi tuntunut vieraalta, olin oppinut hyväksymään kohtaloni – olinhan sentään valmistautunut päällikön vaihtumiseen koko ikäni ajan tietäen, että päälliköksi ei välttämättä valikoituisi yksikään suosikkikissoistani.
“Niin, hyvä että huolehdit itsestäsi”, Henkäystähti lausahti kepeästi ja käänsi katseensa pois minusta. Nyt minäkin siirsin oman katseeni päällikön raidallisesta turkista kohti tuoresaaliskasaa. Nälkä kurni ikävästi vatsassani, mutten viitsinyt poistua päällikön seurasta hakemaan ruokaa.
“Onko sinulla nälkä? Voisimme keskustella hieman samalla kun syömme”, Henkäystähden ehdotus oli kuin taivaan lahja minulle. Nyökäytin nopeasti päätäni.
“Toki. Minä voin hakea meille saalista”, tarjouduin ja katsahdin päällikköä kuin lupaa pyytäen. En halunnut olla pettymys päällikölleni, sillä esi-isät tuskin olisivat pitäneet sellaisesta. Nyt Henkäystähti puolestaan nyökkäsi ja paransi hieman asentoaan.
“Se sopii, mutta ole kiltti äläkä tuo jänistä”, Henkäystähti pyysi tuhahtaen.
“Selvä, tuon jotain muuta”, lupasin pikaisesti ja nousin ylös. Suuntasin ripein askelin leirin toiselle laidalle, jossa tuoresaaliskasa sijaitsi. Partiot olivat kaiketi vasta täyttäneet kasan, sillä se oli täynnä mehukkaan näköisiä riistaeläimiä. Muistelin Henkäystähden pitävän mustarastaasta, joten valikoin sellaisen meille jaettavaksi. Kannoin höyhenpeitteisen linnun takaisin päällikön luokse, antaen tälle mahdollisuuden aloittaa. Yllätyksekseni Henkäystähti kuitenkin työnsi linnun ensin minulle:
“Syö sinä ensin, niin minä aloitan keskustelun.”
Olin hieman yllättynyt, mutta kiitollinen. Väläytin kiitollisen katseen päällikölle ja kiitin häntä vaivihkaa, ennen kuin aloin nälissäni kynimään sulkia irti mustasta linnusta. Yritin peitellä nälkääni ja hillitä ruokahaluani, mutta Henkäystähti taatusti huomasi sen, miten nälkäinen olinkaan.
“Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu ovat kehittyneet nopeasti. Heidän mestareidensa mukaan he olisivat jo valmiita ansaitsemaan soturinimensä”, harmaaturkkinen kolli aloitti. Vaikka olinkin harvinaisen keskittynyt syömiseen, kuuntelin päällikköäni tarkkaavaisesti. Hän ei selvästikään odottanut minun vastaavan toteamukseensa mitenkään, sillä kolli jatkoi nopeasti seuraavaan aiheeseen:
“He ovat pärjänneet hienosti Eloklaanissa. En kylläkään voi käsittää, miten soturini eivät saa niitä kapisia lurjuksia kuriin. Joka kerta, kun vierailen Eloklaanissa, saan kuulla uusista jaetuista rangaistuksista. Nyt on alkanut tuntumaan, että niitä on joka kerta vain enemmän. Sinä et ole mikään tyhmä kissa, joten mitä luulet, auttaisikohan sääntöjen kiristäminen asiaa?”
Kysymys yllätti minut täysin ja oli hyvä, etten vetäissyt pureskelemaani lihanpalaa väärään kurkkuun. Päällikkö ei voinut olla huomaamatta yllättynyttä katsettani. Pureskelin nopeasti suussani olevan lihan ja nielaisin sen vastatakseni Henkäystähden kysymykseen. Pureskelu antoi minulle juuri sopivasti aikaa miettiä vastausta, jotta Henkäystähti ei joutunut odottelemaan kauaa. Olin toki otettu siitä, että päällikkö luotti minuun, mutten ollut kovin vakuuttunut omista taidoistani päättää niin suurista asioista. Toivoin, että raidallinen kolli kysyisi asiasta ennemmin myös Pimentovarjolta, eikä täysin tukeutuisi minun mielipiteeni varaan.
“Ehkä, mutta en usko. Jos he eivät noudata sääntöjä nytkään, tuskin tiukemmat säännöt auttaisivat ketään.. Eivätkö rangaistukset tehoa eloklaanilaisiin? Voisiko olla järkevämpää tehostaa rangaistuksia ennemmin kuin sääntöjä?” ehdotin varovaisesti, yrittäen välttää sanomasta mitään väärää. En halunnut kertoa Henkäystähdelle mitä tehdä, mutta vastaamatta jättäminen olisi ollut tylyä ja loukkaavaa. Viimeinen asia mitä tahdoin, oli loukata päällikköäni. Koin, että samalla se olisi ollut suora loukkaus Pimeyden Metsää kohtaan. Odotin rauhattomana Henkäystähden vastausta. Kollin katse pysyi rauhallisena, eikä hän näyttänyt loukkaantuvan siitä, että olin torpannut hänen ideansa. Olin niin jännittynyt, etten saanut enää edes syödyksi.
“Niin tosiaan… Täytyy keskustella asiasta Pimentovarjon kanssa, sillä hän tuntee eloklaanilaiset paremmin. Luulisi, että kun ne pelkurit näkevät muutaman klaanitoverinsa kuolevan sääntöjen rikkomisen tähden, saisimme heidät vähän paremmin kuriin”, raidallinen kolli virnisti huvittuneesti. Minäkin väläytin päällikölle hennon hymyn, joka tosin oli kaikkea muuta kuin aito.
“Uskon, että se voisi toimia”, vastasin päätäni nyökytellen ja astuin askeleen taaemmas, tarjoten päällikölle syömisvuoroa, “syö vain, jos sinulla on nälkä.”
Raitaturkkinen kolli laski sinisen katseensa minusta tuoresaaliiseen, eikä aikaillut. Hän otti askeleen eteenpäin ja kumartui syömään puoliksi kynittyä mustarastasta.
“Jäävätkö Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu Eloklaaniin soturinimitystensä jälkeen?” esitin päällikölle rauhallisesti kysymyksen toivoen, ettei se häiritsisi liialti hänen syömistään. Henkäystähti vilkaisi minua kulmiensa alta ja vastasi mutustellessaan mustarastasta:
“Jäävät. Voi olla, että meidän täytyy lisätä kuolonklaanilaisten määrää Eloklaanin leirissä, mikäli emme saa vihollisiamme aisoihin.”
Ajatus ei kuulostanut minusta hyvältä, mutta tyydyin pitämään suuni kiinni asiasta. Kuolonklaanin sotureilla oli nyt jo käpälät täynnä töitä, eikä mielestäni ollut lainkaan hyvä ajatus sysätä väsyneitä sotureitamme vihollilsklaanin leiriin ja lisätä jäljelle jäävien taakkaa entisestään. Halusin kuitenkin luottaa siihen, että Henkäystähti tiesi mitä teki. Hän ei ollut tuottanut Kuolonklaanille yhtäkään pettymystä päällikköaikanaan, sen sijaan kolli oli saanut Kuolonklaanin paremmaksi kuin koskaan. Olimme voittaneet sodan ja säännöt olivat selkeytyneet, joka oli mielestäni vain hyvä asia. Mieltäni kaihersi vieläkin ennustus, jonka esi-isämme olivat antaneet Henkäystähdelle. Enemmistö kuolonklaanilaisista tuntui unohtaneen sen, mutta minä en unohtanut.
Katseeni kääntyi päälliköstä pentutarhan edustalla leikkiviin pentuihin. Tällä hetkellä pentutarhalla oli neljä pentua, joka oli mielestäni ihan hyvä saavutus. Lehtikadon ja hiirenkorvan ajan pentutarha oli ollut miltei tyhjillään. Kuolonklaani kaipasi kovasti uusia sotureita, ja nuorista pennuista saisimme niitä. Henkäystähti tuntui lukevan ajatukseni, sillä hän rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden seuraavin sanoin:
“On hyvä, että Kuolonklaaniin syntyy lisää puhdasverisiä pentuja. Tarvitsemme luotettavia sotureita nyt enemmän kuin koskaan, kun joukossamme edelleen piileskelee sellaisia, joihin emme voi luottaa.”
Kun Henkäystähti aloitti puhumisen, käänsin ripeästi katseeni takaisin kolliin. Alkupuheenvuoron ajan hänen katseensa pysytteli pennuissa, mutta kääntyi sitten syyttävästi kohti pariskuntaa, joka istuskeli toistensa läheisyydessä piikkihernetunnelin edustalla. Pariskunta oli Nuppujuova ja Pyörresielu, kaksi puoliveristä kissaa, joista tosin molemmat olivat syntyneet ja varttuneet Kuolonklaanissa. Nuppujuovan emo oli huhujen mukaan rakastunut kotikisuun ja lähtenyt klaanista sitten pian pentunsa syntymän jälkeen. Naaras oli ihan pätevä soturi, mutta kieltämättä olin huomannut hänen asennoituneen turhan lämpimästi klaanin ulkopuolisia kissoja kohtaan. Pyörresielu taas oli syntynyt erakkosyntyiselle isälleen ja kuolonklaanilaissyntyiselle emolleen joitain vuodenaikoja sitten. Harmaaturkkisen kollin perhe oli lopulta kuollut tai lähtenyt Kuolonklaanista, ja hän oli selvästi tukeutunut Nuppujuovaan ja ryhtynyt tämän kumppaniksi. Kumppanuus vaikutti olevan rakkauspohjalla, eikä järkisyistä aloitettu kuten minun ja Henkäystähden kumppanuus.
“Oletko kuullut jotain epäluotettavista sotureista tai muusta uhasta, mistä esi-isät varoittivat sinua?” utelin mahdollisimman hienovaraisesti, kun kolli itse oli ottanut asian puheeksi. Henkäystähti pudisteli päätään.
“Ei mitään mainittavaa, vaikka olen pitänyt silmäni auki. Luulen, että vihollisemme odottaa, jotta alkaisimme taas luottamaan heihin. Siksi onkin tärkeää, että osoitamme epäluottamusta jokaista kohtaan, joka vastaa Pimeyden Metsän kuvausta tulevasta vihollisestamme. Emme voi luottaa kehenkään”, Henkäystähti sihahti jännittyneesti. Kolli painoi kyntensä vasten maata ja siristi sinisiä silmiään, katsellen yhä vain intensiivisemmin kauempana oleskelevaa pariskuntaa. Ymmärsin Henkäystähteä paremmin kuin hyvin, sillä olisin itsekin ollut epävarma ja huolestunut hänen asemassaan – toki olin sitä jo nyt. En halunnut, että Kuolonklaani joutuisi vaaraan tai pahimmassa tapauksessa kaatuisi kokonaan sen vuoksi, että emme ottaneet esi-isien varoitusta kyllin vakavasti.
“Olen kanssasi samaa mieltä. Lupaan, että teen kaikkeni, jotta saamme vielä kiinni vihollisemme”, nau’uin päättäväisellä äänellä ja katsoin Henkäystähteä. Päällikkö käänsi kiitollisen katseensa minuun. Kollin kasvoille piirtyi tyytyväinen, kiitollinen hymy. Se oli sama, jolla Henkäystähti oli katsonut minua lähes koko kumppanuutemme ajan. Nyt kun kolli oli päällikkö, tunsin jopa hieman syyllisyyttä siitä, etten tuntenut häntä kohtaan lainkaan rakkautta. Henkäystähti kuitenkin tiedosti sen itsekin, joten kenties hän oli itsekin tyytyväinen tilanteeseemme. Ainakin nykyään saatoimme keskustella toistemme kanssa avoimesti ja rauhanomaisesti. Koin, että velvollisuuteni oli antaa päällikölle kaikki se aika, mitä hän minulta halusi.

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Kamomillapentu

Laskin innoissani kymmeneen, kun olin laskenut niin päätin lähteä etsimään susitassua parantajien pesästä mutta minun täytyi poistua hetkessä pois mutta olin ehtinyt huomatta että susitassu ei ollut täällä. Seuraavaksi kipitin soturien pesään mutta siellä oli vain ikäisiä sotureita joten en mennyt peremmälle… Kipitin pentutarhalle ja huomasin mäntyviikseen, päätin kyseistä naaralta oliko hän hän nähnyt susitassua mutta harmikseni naaras ei ollut nähnyt kollia… Enempiä miettimättä lähdin Tassutamaan seuraavaksi oppilaiden pesään luo, koska olin vielä pentu niin en mennyt sisälle. Huomasin Kollin heilluvan hänän ja räpiköivät koivet. Hiivin hiljaa lähemmäs nuorta oppilasta ja loikkasin kollin niskaan, kolli ähkäisi ja alkoi pyristellemään allani. Vinkaisin innoissani kun tajusin että kolli oli jumissa Allani, aloin läpsimään kollia pehmoisin tassuin kunnes päästiin kollin altani. Lähdimme ulos pesässästä ja huomasin emoni ja kipitin kolli perässäni emoni luo.
”Emo! Emo! Tulle mukaan! Leikkin susitassun kanssa piilosta!” Hihkuin innostuneena.
”Voin tulla, mutta en kyllä leikkimään… Tehdäänkö jotain muuta kivaa?” Höyhenhalla kysyi lempeästi. Nyökkäsin ja kipitin susitassun luo ja kysyin mitä nyt tehdään.
//Höpölinii? Susi?
//Tönkkö :< SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kylmäliekki: 6kp –

Rosmariinipentu: 22kp! – Rosmariinipennulla on nyt oppilaan pisteet sekä tarinat kasassa! Voit nimittää hänet oppilaaksi sitten, kun Kamomillapennullakin on tarvittavat tarinat kirjoitettuna.

Lepakkopentu: 27kp! – Lepakkopennulla on nyt sekä oppilaan pisteet että tarinat kasassa, ja täten voit halutessasi nimittää hänet oppilaaksi! Hänen mestarikseen tulee Aaltosalama.

Sulkavirta: 6kp –

Leimusilmä: 4kp –

Susitassu: 4kp –

Varissulka: 7kp –

Kirjoittaja: Saaga

Toinen kysyi haluaisinko vielä tehdä jotain. Nyt minulla ei enää tosiaan ollut tylsää vaikka olinkin hävinnyt vaanimisessa. Olin saanut kivat kehut Lepakkopennulta, joten en pitänyt häntä enää niin pahana kissana. Tuntui, että piikittelystä huolimatta miestä voisi jopa tulla ystäviä! Lepakkopentu olisi silloin ensimmäinen ystäväni ikinä.
“Minulle sopii ihan miten vain”, sanoin vaikka olinkin jo hieman väsynyt. Olimme kiipeilleet, juosseet ja vaanineet kilpaa enkä välttämättä jaksaisi enää. Äkkäsin kuitenkin sammalpallon aukion laidalla ja innoistuin. Se oli se sama, jolla olimme pelanneet aiemmin tänään mutta Kamomillapennun kanssa. Missäköhän Kamomillapentu muuten oli? Unohdin ajatuksen melkein heti, kun se oli putkahtanut mieleeni ja keskitin taas ajatukseni Lepakkopennun kanssa olemiseen.
“Aletaanko sammalpalloa? Olen siinä tosi hyvä!” sanoin ja ylpeilin vielä päälle taidoillani, koska tiesin olevani tosi taitava monien pelien jäljiltä. Lisäksi sammalpallo oli yksi lempileikeistäni koskaan, koska sitä pystyi muuntelemaan itse tilanteeseen sopeutuvammaksi jos tahtoi. Nyt voisimme kuitenkin pelata ihan normaalia sammalpalloa, koska meitä oli kaksi.
//Lepa?

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin Aaltosalamaa tyhmänä. Mitä hän oikein sanoi? Mistä läpinäkyvistä tunteista hän puhui? En ymmärtänyt, mitä naaras yritti minulle sanoa, muuta kuin sen, että hän tosiaan oli loukkaantunut käyttäytymiseni johdosta.
”Mistä tunteista sinä oikein puhut? Kyllä, olen käyttäytynyt kuin idiootti viime aikoina, mutta sillä ei ole ollut mitään tekemistä sinun kanssasi”, sanoin huokaisten syvään. Sydämeni tuntui hakkaavan rinnassani tarpeettoman kovaa, kuten yleensäkin Aaltosalaman seurassa. Nyt kiihtynyt pulssini ei kuitenkaan ollut pelkästään palavien tunteideni oire, vaan hermostuneisuuteni aiheuttama reaktio. Tämä keskustelu ei ollut alkanut hyvin, sillä selvästikin olimme jo onnistuneet ymmärtämään toisemme väärin. Ei kai auttanut muu kuin kakistaa koko totuus ulos.
”Tai no… Oikeastaan tässä kaikessa on kyse vain sinusta”, naukaisin hiljaa ja kohtasin Aaltosalaman katseen. Katsoin häntä hetken hiljaa, niin pitkään, että Aaltosalama oli jo aukaisemassa suutaan kaiketi kysyäkseen, miksi toljotin häntä kuin idiootti. Ennen kuin naaras ehti saada sanaa suustaan, päätin kuitenkin rohkaistua ja päästää nuo kohtalokkaat sanat ilmoille: ”Taidan olla rakastunut sinuun.”
Nielaisin hermostuneesti ja yritin lukea soturin reaktiota hänen kasvoiltaan. En kuitenkaan malttanut olla hiljaa: tunsin suurta tarvetta selitellä itseäni hänelle.
”En tiedä mistä lähtien. Ehkä olen ollut rakastunut sinuun jo monta kuuta, mutta tajusin sen vasta silloin, kun olimme molemmat kuolla taistelussa. Pelkäsin, ettet tuntisi samoin minua kohtaan, ja ehkä pitäisit minun tunteitani jotenkin vastenmielisinä”, tunnustin katse tassuissani. ”Kaikista eniten pelkäsin, että menettäisin sinut. Sinä olet tärkein ystäväni, enkä missään maailmassa haluaisi menettää sitä, mitä meillä on. Siksi välttelin sinua. Tiedän nyt, että se oli väärin, ja olen pahoillani.”
Huokaisin syvään ja nostin epäröiden katseeni soturin oransseihin silmiin. Vaikka oloni oli edelleen jännittynyt, tunsin myös vapautta. Nyt minun pitäisi vain päästä tunteistani yli, niin voisimme jatkaa tovereina.
”Toivon siis, että voit edelleen olla ystäväni, kaikesta huolimatta.”

//Altto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Susitassu hymyili iloisena, kun hän onnistui löytämään Kamomillapennun. Kollioppilas piti todella piilosen leikkimisestä, se oli niin hauskaa, mutta ei kuitenkaan pelottavaa. Kolli ei lainkaan pitänyt turhan pelottavista tai hurjista leikeistä! Pelkkä ajatus nosti pienen kollin karvat pystyyn. Onneksi Kamomillapentu ei ollut ehdottanut mitään tuonlaisia puuhia. Oli Susitassun aika piiloutua ja naaraspennun laskiessa kymmeneen, etsi oppilas kuumeisesti piilopaikkaa. Mikä olisi hyvä? Susitassu kiitti Pimeyden metsää siitä, että hän oli pienikokoinen. Näin ollen piiloutuminen oli hänelle huomattavasti helpompaa, kuin vaikka suurikokoiselle ja raskasrakenteiselle kissalle. Lopulta Susitassu keksi, että hän voisi mennä oppilaiden pesään piiloon. Soturien pesä oli myös oiva piilo, mutta sen nimessä oli sana ‘soturien’ ja Susitassu oli oppilas, joten hän ei saanut mennä sinne. Kolli ei halunnut itselleen minkäänlaisia ongelmia. Vihaiset ja pettyneet kissat pelottivat Susitassua todella paljon. Kolli loikkasi pesään suurella loikalla ja kiiti sitten salamannopeudella oman sammalpetinsä alle. Kolli unohti piilottaa häntänsä ja takajalkansa. Pienen oppilaan häntä heilahteli jännittyneesti ja Susitassun viikset värähtelivät. Löytäisikö Kamomillapentu hänet pian? Toivottavasti, sillä kolli ei malttanut enää olla paikoillaan, vaan liikahteli jännittyneenä petinsä alla.

//Kamomilla?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//PANTTIVANKI

Leimusilmä arvosti päällikkönsä yritystä pitää yllä toivoa näissä ankeissa olosuhteissa, vaikka hän ei voinutkaan sanoa uskovansa täysin kollin sanomisiin. Oli totta, että tämä ei ollut ikuista, mutta se saattoi yhtä hyvin tarkoittaa sitä, että he joko menehtyisivät tänne monttuun omia aikojaan tai sitten Henkäystähti määräisi heidät teloitettaviksi. Kumpikaan vaihtoehto ei oikein valanut uskoa parantajaoppilaan sydämeen, mutta koska hän ei halunnut masentaa klaanitovereitaan tieten tahtoen enempää, hän päätti pitää ajatukset ominaan.
”Niin, ei tämä ikuista ole”, hän sanoi vain ja yritti hymyillä, mutta se tuntui vieraalta.
Sitä seurasi lyhyt hiljaisuus. Leimusilmä oli jo aikeissa vajota takaisin synkkiin ajatuksiinsa, kun Liljatuuli yhtäkkiä naukaisi:
”Mitäpä jos kertoisimme toisillemme tarinoita ajan kuluttamiseksi?”
Leimusilmä katsahti mestariinsa epäileväisenä. ”Millaisia tarinoita?” hän kysyi kulmiaan kurtistaen.
Liljatuuli räpäytti silmiään. ”Ihan millaisia vain. Voit keksiä jonkun aivan uuden tarinan tai kertoa sellaisen, jonka olet itse elänyt”, naaras vastasi. Parantajan katse kääntyi Mesitähteen. ”Meillä kyllä riittää tarinoita kerrottavaksi ajasta ennen Eloklaania ja sen perustamisesta, vai mitä sanot, Mesitähti?” Tämä väläytti veljelleen lempeän hymyn.

//Mesi?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinipentu uhosi, että aikoi voittaa. Lepakkopentu lähti omaan suuntaansa sanaa sanomatta.
He lähtivät lähes samaan aikaan matkaan ja Lepakkopentu piti katseensa tarkasti ympäristössään. Hän yritti parhaansa mukaan varoa kaikkia mahdollisia oksia ja rapistuneita lehtiä, jotka saattoivat pitää ääntä hänen kulkiessa. Kolli katsahti Rosmariinipentuun, kun oli jo melkein kiven luona ja huomasi tämän olevan ehkä vähän kauempana, mutta kuitenkin suunnilleen samassa kohtaa.
Lepakkopentu ei aikonut hävitä ja kiihdytti vähän vauhtiaan. Hän arvioi tarkasti etäisyyden ja loikkasi kiven vierelle. Hän nappasi tämän voitonriemuisesti ulvoen.
“Voitin!” kolli julisti.
“Hiiren papanat”, Lepakkopentu kuuli Rosmariinipennun naukuvan.
“Hyvä yritys, mutta minä olin nopeampi”, nuori kolli sanoi ja kääntyi nuoren naaraan puoleen. “Ehkä sinä ensi kerralla voit jopa voittaa”, hän jatkoi vielä virnistäen.
Lepakkopentu istahti taas maahan ja ryhtyi taas kerran sukimaan turkkiaan.
“Haluatko vielä tehdä jotain?” hän kysyi kohteliaasti ja puhdisti päälakeaan etutassullaan.
*Hän osaa olla jopa yllättävän hyvää seuraa. Ehkä minä vielä joku päivä voisinkin hyötyä hänestä toverinani*, kolli mietti edelleen päälakeaan puhdistaen.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

“Tämä oli sitten kai tasapeli”, Lepakkopentu naukui. Nyökkäsin ja kikatukseni häipyi pikkuhiljaa ilmaan. Lepakkopentua ei selvästi naurattanut mutta ehkä jännitys ja muu sai minut nauramaan näin.
“Mitä nyt?” kysyin. Lepakkopentu vastasi, että nyt voisimme kokeilla vaanimista ja, että voisimme vaania Hiljaisuuspentua. Kieltäydyn ehdotuksesta, sillä pieni osa minusta halusi pitää kollin huomion vain itsessäni mutta pääsyy oli kyllä se, että en halunnut Hiljaisuuspennulle pahaa mieltä. Toinen kuitenkin myöntyi ja totesi, etten varmaan uskaltaisi vaania elävää kohdetta. Se ei ollut totta mutta jätin kommentin huomioimatta, koska Lepakkopentu alkoi selittää miten kiertäisimme kiven eri puolille ja koittaisimme saada sen saaliiksemme nopeammin kuin toinen mutta kuitenkin hiljaa kuin vaanisimme oikeaa hiirtä. Nyökkäsin ja lähdin suuntaan, jonka kolli oli minulle osoittanut. Lähdimme yhtäaikaa hiipimään kohti kiveä eri puolilta. Koitin olla mahdollisimman huomaamaton ja varovainen niinkuin Lepakkopentu oli käskenyt. Olimme aika tasaväkisiä vaanimisessa. Minä kuitenkin kompastelin käpäliini ja pidin jatkuvasti ääntä kömpelöillä suurilla käpälilläni. Lepakkopentu taas oli hiljaisempi vaanija. Hän pääsi kiven luo ensimmäisenä ja nappasi sen itselleen.
“Voitin!” hän naukui innoissaan.
“Hiiren papanat”, mutisin ja pyöräytin silmiäni. Saisin takuulla kuulla tästä kunniani.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Kun molemmat olivat valmiita he lähtivät kiipeämään ylös. Puu tuntui nytkyvän heidän raivatessa tietään ylöspäin. Kaksikolla oli selkeästi ollut sama reitti mielessään, sillä he kulkivat lähes kylki kyljessä ylöspäin. Lepakkopentu tunsi turkkinsa osuvan Rosmariinipennun turkkiin ja hänen kylkensä oli pian myös naaraassa kiinni. Kolli yritti parhaans olla välittämättä, mutta pian hänen huomionsa herpaantui ja hän oksan sijasta haparoi ilmaa.
“Varo!” hän huudahti kauhistuneena kallistuessaan vähitellen sivuun. Rosmariinipentu tipahti ja Lepakkopentu tippui hänen perässään. Kolli tömähti maahan ja ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Hän haukkoi hetken happea ja sillä välin Rosmariinipentu vain kikatti.
Lepakkopentu ei ollut varma nauroiko tämä kollille vai jollekin muulle, mutta häntä ei naurattanut. Hän tasasi hengityksensä vaivalloisesti ja päristeli sitten pystyyn.
“Tämä oli sitten kai tasapeli”, tummanharmaa pentu totesi. Hänen vierellään Rosmariinipentu nousi ylös. “Mitä nyt?” Naaras kysyi.
“Miten olisi, jos me vaikka yritettäisiin nyt sitä vaanimista?” Lepakkopentu naukaisi istahtaessaan. Hän alkoi pesemään turkkiaan, joka oli mennyt tipahtamisesta tomuiseksi. “Jos vaikka yrittäisimme päästä yllättämään Hiljaisuuspennun”, Lepakkopentu naukui kielenvetojen välissä. Rosmariinipentu pudisti päätään.
“Ehkä ei. Miksemme ennemmin vaanisi vaikka tuota kiveä tuolla tai tuota lehteä tuolla hieman kauempana?” naaras ehdotti osoittaen tassullaan ensin kiveä ja sitten lehteä.
“Hyvä on”, Lepakkopentu myöntyi, “jos et kerta uskalla vaania elävää kohdetta”, hän lisäsi vielä hiljaisella äänellä. “Minä menen tuota kautta ja mene sinä tuota”, kolli sanoi vielä osoittaen lyhyellä hännällään suuntia minne heidän kuului mennä. “Tarkoituksena on päästä sinne ensimmäisenä, mutta kuitenkin huomaamattomasti.”

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Voitin Lepakkopennun juoksussa tosi ylivoimaisesti mutta tyydyin vain virnuilemaan hänelle, kun hän myönsi tappionsa. Minun olisi tehnyt mieli ilkkua kollille mutta halusin pitää edes jonkinlaiset välit häneen, joten tyydyin siihen virnuiluun. Olin niin innoissani leikistämme!
​​“Miten olisi, jos kiipeäisimme vaikka tänne puuhun. Kumpi on ensiksi ylhäällä voittaa?” ehdotin. Lepakkopentu nyökkäsi ja lähti etsimään kohtaa josta kiivetä ylös. Hän palasi takaisin hymyillen voitonriemuisesti.
“Oletko valmis häviämään?” Lepakkopentu haastoi ja heilautti häntäänsä.
“En. Voisit nimittäin kysyä tuota samaa itseltäsi. Mennään!” sanoin ja huudahdin innokkaasti lähtökäskyn. Lähdimme molemmat kynnet kaarnaa raapien kiipeämään ylös. Puikkelehdin nopeasti kahden oksan väliin mutta Lepakkopennulla oli selvästi samat oksat mielessä ja kylkemme tömähtivät yhteen. Henkäisin, kun turkkimme koskettivat. Se tuntui, jotenkin oudolta – oudon hyvältä.
“Varo!” Lepakkopennun ääni oli hieman hätääntynyt, kun hän huusi varoituksensa. Yritin tajuta, mitä tapahtui mutta en ehtinyt setviä ajatuksiani ennen kuin jo tömähdin selälleni maahan. Lepakkopentu tuli pian perässä. Onneksi matka ei ollut ollut kauhean pitkä eikä ainakaan minua ollut sattunut. Aloin kikattamaan holtittomasti ja kömmin hitaasti käpälilleni.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Naaras ehdotti, että he juoksisivat leirin keskellä sijaitsevalle kaatuneelle puulle. Rosmariinipentu yritti vielä osoittaa sitä hännällään, mutta häntä oli jotenkin kummallisesti vääntynyt ja se ei osoittanut edes oikeaan suuntaan.
Lepakkopentu katsoi taittunutta häntää hiljaa. Hän mietti pitäisikö hänen mainita siitä jotain, mutta päätti pysyä hiljaa. Olihan hänelläkin hieman erikoinen häntä nimittäin lyhyin häntä mitä kolli oli oikeastaan itse nähnyt.
Lepakkopentu vain myöntyi puulle juoksemiseen ja valmistautui juoksuun. Rosmariinipentu huusi aloituksen ja lähti kiitämään eteenpäin. Lepakkopentu lähti tynkä jaloillaan ravaamaan perässä. Hänen oli vaikeaa pysyä vauhdissa mukana ja hän yritti todella pysyä perässä.
Rosmariinipennun päästyä perille, oli Lepakkopennulla ainakin kolmen ketunmitan verran vielä matkaa. Hän hyväksyi tappionsa ja hidasti vauhtiaan. Kolli oli tietänyt häviävänsä, mutta oli silti pettynyt suoritukseensa.
“Ihan hyvin juostu”, Lepakkopentu myönsi hiljaa mumisten päästessään kaatuneelle puulle. “Entä mitä nyt?”
“Miten olisi, jos kiipeäisimme vaikka tänne puuhun. Kumpi on ensiksi ylhäällä voittaa?” Rosmariinipentu ehdotti. Lepakkopentu nyökäytti päätään ilmeettömänä. Hän kiersi puuta ja mietti, mikä olisi paras reitti ylös.
*Jos menisin tuota reittiä voisin nostaa itseäni noiden oksien kautta ylöspäin!* pieni kolli ajatteli ja hymyili voitonriemuisesti. Hän meni takaisin toisen pennun luo.
“Oletko valmis häviämään?” tummanharmaa kolli haastoi ja heilautti lyhkäistä häntäänsä innokkaasti hymyillen. Hän oli tuskin koskaan ollut näin innoissaan mistään.

//Rosmariini

Kirjoittaja: Saaga

Sisälläni tuntui kipinöivän vihasta joka kerta, kun Lepakkopentu piikitteli minua. Sain siitä jotain älytöntä mielihyvää, kun hän sanoi olleensa vain kohtelias. En edes tiennyt miten.
“Juupa juu. Ihan kuin sinä osasit olla ystävällinen edes yhden lauseen ajan”, tuhahdin ja katsoin sitten mihin suuntaan voisimme lähteä testaamaan kumpi meistä oli nopeampi. Päätin, että voisimme juosta leirin keskellä olevalle kaatuneelle puulle. Ehkä voisimme vielä koittaa kiivetä sen päälle niin näkisimme kumpi olisi parempi kiipeilemään! Halu todistaa kyvykkyyteni tehdä asioitai “ruipeluudestani” huolimatta oli suuri.
“Juostaan tuolle kaatuneelle puulle, kun sanon mennään. Kumpi koskettaa puuta ensin voittaa. Onko selvä?” nau’uin ja osoitin puuta vääntyneellä hännälläni. Häntä käännähti hassusti enkä onnistunutkaan osoittamaan puun suuntaan. Epämukavan tunteen aalto löi ylitseni ja turkkiani kuumotti, kun tajusin kollin huomanneen häntäni. Hämmästyksekseni hän ei sanonut mitään käänsi vaan päänsä pois. Vihasin häntääni niin paljon. Olisin halunnut, että se olisi voinut olla vain normaali ja suora.
“Joo selvä”, Lepakkopentu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Asetuimme vierekkäin seisomaan.
“Mennään!” huudahdin ja lähdin juoksuun. Jännitys ja ilo tykyttivät rinnassani, kun käpäläni rummuttivat maata.
//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmaariinipentu suostui leikkimään, mutta ei sanonut pitävänsä siitä. Lepakkopentu oli samalla kannalla.
*Enhän minä sinusta pidä. Sinä, siskosi ja emosi olette kaikki yhtiä ketunmieliä!* kolli ajatteli. Rosmariinipentu kysyi, mitä leikittäisiin ja hänen ehdotuksinaan oli piilonen ja sammalpallo.
“Molemmat ovat tylsiä. Tehdään jotain oikeasti kiinnostavaa”, Lepakkopentu murahti ja mietti hetken. “Ollaan ennemmin vaikka hippaa tai jotain kilpailua?”
”Jaahas. No miten olisi juoksukisa tai kumpi vaanii kohdetta paremmin?” Rosmariinipentu ehdotti. Lepakkopentu vain kohautti lapojaan. “En ole ehkä paras juoksija, mutta vain ihan sinun iloksesi voin ryhtyä siihen”, kolli irvisti, “koska en halua, että ryhdyt parkumaan, kun voitan sinut kaikessa.”
Rosmariinipentu siristi silmiään ja Lepakkopentu väläytti hänelle vain ylimielisen hymyn valkoiset hampaat auringonvalossa välkähtäen.
“Miksi noin vihaista naamaa näytät? Minähän olen vain nyt kohtelias, kun sanon sinun olevan nopeampi ja, kun annan sinulle mahdollisuuden voittaa minut. Sinun kaltaisesti ruipelo naaras ei tule koskaan voittamaan minun kaltaistani lihaksikasta kollia. Tai jos voittaa, niin se on tuurista kyse”, tummanharmaa kolli sanoi taas virnistäen.

//rosmy

Kirjoittaja: Saaga

Niiskaisin nenääni arvostelevasti, kun Lepakkopentu kysyi minua leikkiseurakseen. En toisaalta tahtoisi leikkiä sellaisen kissan kanssa, joka oli ollut minulle ja vielä siskollenikin. Emo oli kyllä sanonut, että kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen ja minullakin oli tylsää.
“No kai se käy”, sanoin ärsyyntyneenä.
“Mutta älä erehdy luulemaan, että minäkään pidän sinusta tai sinun seurastasi”, lisäsin tuhahtaen päälle hieman liioittelevasti.
”Ja sinun on turha luullakkaan että minäkään nauttisin seurastasi lainkaan”, Lepakkopentu vastasi yhtä piikittelevästi, kuin olin arvannutkin. Käänsin kuitenkin huomioni leikkimiseen enkä jatkanut riidan haastamista vaikka olisi tehnyt mieli. Etsin katseellani jotain jolla leikkiä. Kun en löytänyt mitään, päätin kysyä kollin mielipidettä.
“Mitä me sitten aletaan? Sammalpalloa vai piilosta?” kysyin saaden itseni vain juuri ja juuri hillittyä vastaamasta toisen pennun piikittelyyn. Jätin tahallaan taiteluleikin pois ehdotuksista, sillä en halunnut taistella tuota kollia vastaan, jonka kielestäkin löytyi takuulla enemmän piikkejä kuin siilin selästä. Pelkäsin, etten pärjäisi Lepakkopennulle ja saisin kunnon nöyryytyksen. Vaikka olinkin isompi kokoinen en luottanut omiin taitoihini tarpeeksi.
//Lepa?

Kirjoittaja: Elandra

”En usko, että Henkäystähti päästäisi minua Eloklaaniin. Toki olisin siihen valmis, sillä se tarkoittaisi sitä, että saisin viettää enemmän aikaa Lokkitassun kanssa”, Sulkavirta vastasi Kylmäliekin kysymykseen mietteliäänä. Harmaaturkkinen kolli kallisti kysyvästi päätään.
”Miksi sinä niin luulet?” Kylmäliekki kysyi rauhallisella äänellä. Sulkavirta ei pelännyt kertoa aavistuksiaan. Hänen kellertävä katseensa kääntyi soturista metsään hänen vastatessaan.
”Henkäystähti tietää, että olen kiinnostunut tutustumaan vieraisiin kissoihin ja kaikkeen uuteen. Hän ei taida luottaa minuun niin paljoa, että laskisi minut vahtimaan ja rankaisemaan eloklaanilaisia”, Sulkavirta vastasi mietteliäänä. Se oli totta, hän tiesi itsekin, ettei hänestä olisi moiseen. Naarasta kiehtoi vieras klaani ja sen jäsenet liikaa, eikä hänellä itsellään ollut mitään heitä vastaan. Kaiken lisäksi klaanissa asui tätä nykyä kaksi vanhaa kujakissayhteisön jäsentä, joihin Sulkavirta oli tutustunut eläessään Ruskalinnun kanssa Yhteisössä. Deimos, joka nykyään tunnettiin nimellä Uskolintu, oli ollut Sulkavirran mielestä oikein hyvää seuraa. Naaras ei pitäisi ajatuksesta, että hän joutuisi käskyttämään ja alistamaan Uskolinnun kaltaista mukavaa kissaa.
Sulkavirta oli vähällä unohtaa Kylmäliekin aiemmin esittämän kysymyksen siitä, haluaisiko raidallinen naaras käydä hänen kanssaan saalistamassa tai kävelyllä vahtivuoron jälkeen. Vuoroa olisi vielä tovi jäljellä, mutta Sulkavirran loppupäivä oli vapaa. Nyt kun Lokkitassukaan ei ollut leirissä ja epäilemättä Sähkötuholla riitti töitä Salamatassun kouluttamisen ja soturin tehtävien parissa, ei Sulkavirralla ollut mitään tekemistä. Hän viettäisi mielellään aikaa klaanitoverinsa kanssa.
”Ei minulla ole mitään”, harmaanruskea naaras totesi ja väläytti Kylmäliekille ystävällisen hymyn, ”ehkä me voisimme käydä kävelyllä Eloklaanin rajalla. Kenties törmäämme Lokkitassuun tai Jääviiltoon.”
Sulkavirta oli turhan usein löytänyt itsensä vaeltelemasta rajan tuntumasta. Hän ikävöi poikaansa niin, että edes pieni vilahdus partion lomasta olisi saanut naaraan olon paremmaksi.

//Kylmä?

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkopentu huomasi, että hänen suunnitelmansa ei toiminut ja Salamatassua ei voinut vähempää hänen sekoilunsa ja valituksensa kiinnostaa. Kolli vain viisasteli, että jos tassuni olisivat tuosta murtuneet, minusta tuskin voisi soturia tullakkaan. Hän hoiti nopeasti hommansa ja tuli takaisin Lepakkopennun luokse ja kysyi tältä kenet nuori kolli halusi mestarikseen tietenkin itse Henkäystähteä arvaten.
“Minulle se on se ja sama, kunhan hän on joku minun arvoiseni”, Lepakkopentu vain murahti ja tallusti ulos pentutarhalta. Hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä tuon ärsyttävän karvapallon kanssa. Kolli askelsi siis rohkein ja itsevarmoin askelin leirin lävitse. Hänellä oli erityisen tylsää ja häntä ärsytti suunnitelman epäonnistuminen.
“Voisin vaikka syödä jotain”, hän mumisi ja loikki toiveikkaasti tuoresaaliskasalle. Hän huomasi siellä pulskaakin pulskemman hiiren ja nappasi sen itsekäästi. Lepakkopentu asettui istumaan pieneen varjoon ja ahmi hiirtä kuin hullu. Tummanharmaa kolli olikin enemmän nälissään kuin oli muistanutkaan.
Syötyään nuori kolli ryhtyi pesemään itseään. Hän suki pitkin ja huolellisin vedoin kaulaturkkinsa ja varmisti, että mitään ei jäänyt siihen kiinni. Kolli oli erittäin tarkka ja pienimmätkin muruset täytyi saada pois.
Kun hän oli siistiytynyt, häntäänsä heittäen hän nousi ylös. Lepakkopentu katseli ympärilleen etsien tekemistä. Hän huomasi Hiljaisuuspennun. Nuorempi kolli oli myös orpo ja Mäntyviiksi hoiti tätäkin. Lepakkopentu ei ollut päässyt härnäämään tätä, sillä Mäntyviiksi on passittanut häntä aina muualle. Ilmeisesti Hiljaisuuspentu kuitenkin pääsi viimein ensi kertaa ulos. Lepakkopentu virnisti ja lähti tätä kohti. Hän kuitenkin kaatui matkalla, kun joku oppilaista meinasi jyrätä hänestä yli.
“Hei katsoisit eteesi! Nyt minun vasta suittu turkkini on ihan likainen!” Lepakkopentu sihisi vihaisesti vanhempaa kissaa mulkoillen.
“Yritän olla varovaisempi”, tämä vain vastasi kuivasti ja tassutti pois. Lepakkopentu pyöräytti silmiään ja tassutti varovasti takaisin pentutarhalle.
Kolli kurkkasi. Sisään ja huomasi, että paikalla ei juuri ollut enää ketään. Lepakkopentu hiipi omalle makuusijalleen ja meni nukkumaan.

Lepakkopentu heräsi ja asteli ulos pentutarhasta. Hän loikki aukion reunaan tylsistyneenä. Kolli oli yön aikana kerennyt miettiä paljon eri asioita, mitä tehdä yksin, mutta ei silti keksinyt mitään hauskaa. Hän asettui istumaan ja ryhtyi kasaamaan kaikenlaisia oksia, lehtiä ja kiviä. Hän yritti kasata niistä jotain, mutta hän ei saanut kasaa näyttämään hyvältä. Yhtäkkiä hän kuuli askelia takaansa ja heilautti korvaansa. Kun askelet lähenivät, Lepakkopentu käänsi päätään äreänä.
Se oli Rosmariinipentu. Hän oli sen ärsyttävän päälleni kaatuneen valkean naarassoturin pentu ja hänellä oli sisar Kamomillapentu. Joskus aiemmin nämä olivat tulleet häiriköimään Lepakkopentua eikä kolli ollut millään lailla tästä iloinen.
Rosmariinipentu kysyi mitä tein. Lepakkopentu mulkoili nuorempaa naarasta vain vihaisesti.
“Mitä se sinua kiinnostaa”, kolli ärähti. Naaras kohautti lapojaan ja tunkeutui tylysti katsomaan mitä hän teki. Lepakkopentua ei edes enää kiinnostanut. Hän vain ryhtyi nuolemaan tassuaan ja sukimaan turkkiaan.
“Haluatko leikkiä?” Lepakkopentu tokaisi kielenvetojen välissä. “Minulla on niin tylsää, että jopa sinun seurasi kelpaa.”

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin hieman surullisena, kun Kamomillapentu tassutti pois. Huokaisin ja istuuduin keskelle leiriä mököttämään. Uhmakas ilmeeni muuttui yhtäkkiä äreäksi ja ärsyyntyneeksi, kun Lepakkopentu asteli aukiolle. En pitänyt kollista lainkaan sillä hän oli ollut niin töykeä sisartani kohtaan enkä halunnut kenekään satuttavan sisartani fyysisesti tai henkisesti. Katselin kollin liikkeitä nyrpistäen nenääni. Olihan hän aika suloinen pienine häntineen. Hyrähdin kehräämään sitä huomaamattani ja katselin, kun pienikokoinen kissa puuhaili jotain. Tajuttuani, että kehräsin lopetin sen heti. Epämiellyttävä kihelmöinti tuntui turkillani, kun tajusin kuinka noloa oli kehrätä, kun katseli toista kissaa etenkin, kun tuo toinen kissa oli ollut ilkeä! Käänsin pääni pois ja katselin hetken ajan taivaalle mutta en voinut enää pidätellä intoa katsella Lepakkoepntua. Tuijotin häntä taas, kun hän puuhasteli jotakin. En tiennyt mitä hän teki mutta minua kiinnosti tietää. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin pari askelta lähemmäksi. Vanhempi pentu puuhasi edelleen jotain huomaamatta minua. Menin vieläkin lähemmäs mutta en onnistunut olemaan tarpeeksi hiljaa, kun Lepakkopentu huomasi minut. Tuhahdin ja katsoin hänen tummansinisiin silmiinsä.
“Mitä sinä oikein puuhaat?” kysyin. En saanut ääntäni kuulostamaan tarpeeksi äreältä vaan se kuulosti ennemminkin kiinnostuneelta.
//Lepa?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki laski katseensa tassuihinsa. Hän ei tiennyt mitä vastata Sulkavirralle. Kylmäliekki ei halunnut tunnustaa sitä itselleen saatikka toiselle kissalle, että hänen elämänsä oli helpottunut huomattavasti Jääviillon siirryttyä Eloklaanin leiriin vartijaksi. Kolli oli iloinen, että Henkäystähti ei välittänyt hänestä ja hän oli saanut pysyä tutussa, turvallisessa ympäristössä tuttujen kissojen kanssa. Vaikka nyt kun kolli katseli aukiota, harva kissa oli hänelle läheinen. Sukua kollilla kyllä piisasi. Hänen veljen, Kalmakuun tytär oli saanut juuri kaksi suloista pentua, Kamomillapennun ja Rosmariinipennun. Kylmäliekki päätti, että hän menisi tervehtimään Höyhenhallan jälkikasvua, kunhan hän vain löytäisi sopivan hetken.
“Kylmäliekki?” Sulkavirta naukaisi ja heilautti käpäläänsä harmaaturkkisen kissan näkökentän edessä. Kolli kohotti katsettaan hieman hämmentyneenä. Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, taas!
“Öhm, niin siis Jääviilto. Jääviilto on omanlainen. Kun hän on poissa, leiristä puuttuu sellainen jotain”, kolli mumisi ympäripyöreästi. Hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että hän lausuisi veljestään muutaman pahan sanan ja ne kiirisivät oranssiturkkisen kissan korviin. Kolli piti siitä, että hänen elämänsä tuntui olevan juuri nyt tietyllä tapaa tasapainossa. Ei kollin elämään kuulunut soturien velvollisuuksien lisäksi oikein muuta, mutta Kylmäliekki piti rauhallisesta, leppoisasta ja suhteellisen lempeästä elämäntyylistään.
“Viihdytkö sinä kotileirissämme vai haluaisitko sinä päästä vahtimaan eloklaanilaisia? Kerta Henkäystähti on isäsi, niin voisin olettaa siirron onnistuvan”, Kylmäliekki kysyi naaraalta ystävällisellä äänensävyllä ja haukotteli sitten sanojensa päätteeksi. Että vahtivuorossa saattoikin olla tylsää! Kollin jalkoja tuntui syyhyttävän kovasti, hän halusi päästä kävelylle tai saalistamaan.
“Onko sinulla jotain sovittuna tämän vahtivuoron jälkeen? Ajattelin, että voisi olla mukava käydä kävelyllä ja vaikka saalistamassa”, kolli rohkaistui ehdottamaan naaraalle. Hän väläytti vielä sanojensa päätteeksi ystävällisen hymyn.

//Suklaa?!

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta: 7kp –

Mesitähti: 9kp –

Salamatassu: 8kp –

Lepakkopentu: 4kp –

Rosmariinipentu: 17kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, oppilaan pisteet kasassa!

Kamomillapentu: 104kp! – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, oppilaan pisteet kasassa!

Varissulka: 14kp –

Aaltosalama: 6kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulka ilmestyi yhtäkkiä kävelemään Aaltosalaman vierelle. Naaras rämpi parhaillaan mielessään niin syvällä omien synkkien ajatustensa suossa, että kollin ensimmäinen kysymys meni häneltä ohi. Kuitenkin kun tummanharmaa soturi yllättäen astui hänen tielleen ja pysäytti hänet, hän havahtui apatiastaan.
”Voimmeko jutella?” Varissulan huolestuneet harmaat silmät yrittivät tavoitella Aaltosalaman katsetta. Aaltosalama räpäytti turtuneena silmiään, ja hän kohdisti sumean katseensa kolliin. Hänen olisi tehnyt mieli kieltäytyä, mutta pieni ääni hänen päänsä sisällä käski häntä ryhdistäytymään ja tarttumaan tarjoukseen. Jos hän nyt onnistuisi pukemaan kaikki tuntemuksensa sanoiksi, hänen ei tarvitsisi miettiä niitä enää toiste ja hän voisi jatkaa eteenpäin elämässään – ainakin toivottavasti.
Punertavaturkkinen soturitar kuikisti Varissulan ohi vähän kauempana heidän edellään olevaan Pikkukaaokseen, joka näytti pysähtyneen odottelemaan heitä. ”Tulemme perässä!” hän huikkasi naaraalle, ja tämä nyökäytti päätään ja jatkoi matkaa.
Aaltosalama katsahti jälleen Varissulkaan, joka seisoi yhä hänen edessään. Hän veti vaivihkaa henkeä nenän kautta ja puhalsi keuhkonsa tyhjäksi, ennen kuin aloitti sydämensä vuodattamisen: ”On varmaan parempi, että sanon ääneen, mitä ajattelet, niin voimme siirtyä eteenpäin tämän asian kanssa ja unohtaa sen koskaan tapahtuneen. Sinä et tunne samoin minua kohtaan – selväksi tuli. Näet minut pelkästään toverina, ja läpinäkyvät tunteeni saivat sinut kiusaantuneeksi, mistä syystä päätit ottaa minuun etäisyyttä.” Aaltosalama tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan kiihtyneemmin, mutta hän pakotti siitä huolimatta äänensävynsä pysymään rauhallisena jatkaessaan: ”Ymmärrän siis kyllä, jos et halua olla kanssani enää missään tekemisissä. Toivon vain, että olisit voinut sanoa minulle suoraan, ettet tunne samoin minua kohtaan sen sijaan, että ryhdyit välttelemään.”
Hän seisoi jännittyneenä kollin edessä ja odotti tämän vastausta. Hän yritti valmistella itseään viimeiseen iskuun, joka viimeistään sinetöisi sen, että hänen tunteensa olivat olleet yksipuolisia koko tämän ajan.

​//Varis?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Onko hän edes hereillä?” kysyin iloiseen sävyyn.sisareni Huokaisi ja alkoi valitaa tylsytään… Yhtäkkiä Rosmariinipentu loikkasi juuri potkaisemanssa kiven perään… SiskoniKurkusta pääsi jonkun tapainen kiljahdus, kun hän oli saanut kiven napattua käpälienssä väliin.katselin häntä mietteliäänä ja heilutelin häntääni edes takaisin.
”Tule tänne”, sisareni sanoi ja viitoi hännällään minua astelemaan lähemmäs häntä. Kaalistin päätäni ja nyökkäsin samalla kun olin menossa lähemmäs sisartani. Siskoni alkoi kuiskutamaan suunitelmaanssa korvaani ja sai minut mieteliääksi.
“Mitä, jos koittaisimme karata leiristä?” Rosmariinipentu ehdoti ja nojautui kauemmas minusta nähdäkseen katseeni. Nyökkäsin hymyillen ja nousin seisomaan, tassutin kohti sisään käyntiä mutta siinä tiellä oli liika kissoja emme olisi voineet karata huomaamatta joten emme karkaisikaan tai no ainakaan minä en aijo,ä en tiennyt sisarestani mutta toivoin että hän olisi järkevää eikä yrittäisi karata… Minä ajattelin että menisin katsomaan oliko emo hereillä ja jos oli niin kinuaisin häntä opetamaan pari taisteluliikettä! mutta kun olin pentutarhalla huomasin emon nukuvan edelleen sikeästi… Päätin mennä katsomaan oliko joku oppilas juttu tuulella tai ehkä leikkituulella? Huomasin melkonuoren kolli-oppilaan ja muistelin että hänen nimensä olisi susitassu, muistelin myös että emo olisi kertonut hänen olevan täysi-ikäinen sukua minulle ja siskolleni vaikkakin aika kaukaukaista? En osaanut sanoa mutta aijoin mennä kollin luo kysymään haluaisiko hän leikkiä minun kanssani, katselin ympärilleni ja huomasin että Rosmariinipentu oli mennyt jonekin no ainakin saisin tutustua tähän kolliin yksin ja rauhassa. Vaikka kyllä Rosmariinipentu olisi varmaan itsekin halunnut… Tassutin kollin luo ja kysyin voisiko hän leikkiä kanssani tai jotain, toivoin että hänellä olisi Aikaa…
”Kyllä minä voin leikkiä, haluaisitko leikkiä piilosta?” Susitassu kysyi.
”Joo! Minä haluan mennä ensimmäisenä piiloon!” Vinkuin innoissani. susitassu nyökkäsi ja alkoi laskemaan, hän laski kymenen joten minun pitäisi nopeasti löytää hyvä piilo! Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Syöksytassun ajattelin että voisin piiloutua kollin taakse. Kipitin kollin luo, selitin asian ja sain kollilta luvan piiloutua kollin taakse. syöksytassu kassasi sammalia ja mumisi itsekseen. Lopulta kolli nosti sammaltukkon ja lähti kävelemään parantajien pesää päin, kipitin kollin vieressä pääsin parantajien pesään ihastelin pesää ja nuuhkin tuoksuja mutta Pian lähdimme pois pesästä ja Syöksytassu ehdoti minua etsimään uutta piilopaikka koska hän oli menossa hoitamaan klaaninvanhimpien pukkit.kipitin nopeasti ja huomasin edessäni sammalkasan, piilouduin sammaaliin ja käperyin niihin yrittäen pysyä hereillä mutta nukahdin… Kuulin hiljaista rapinaa ja uskoin susitassun olevan lähellä etsimässä minua… Yhtäkkiä joku herätti minut, naukaisi löytäneensä minut.
”Susitassu? Miten sinä löysit minut…” Kysyin unenpöperöisenä. Susitassu kohautti lapojaan. Pudistelin päätäni ja nousin tokkurassa istumaan, lasken kymenen joten voit mennä etsimään piilota itsellesi vinkkuin ja aloin laskemaan kymmeneen.
//Susi? :>

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Salamatassu pyöräytti silmiään pennun valitukselle. Hän tiesi kyllä, mitä Lepakkopentu yritti, eikä se tulisi tepsimään häneen. Salamatassu ei välittänyt kummastelevista katseista, joita pentutarhan asukit heidän suuntaansa loivat. Vaikka Lepakkopennulle olisin sattunut jotain, ei Salamatassu koskaan voisi joutua vaikeuksiin – Pimentovarjo pitäisi siitä huolen.
”Höpö höpö”, hän tuhahti ja pudotti sammaleet maahan Mäntyviiksen eteen. ”Jos sinun tassusi olisivat tuosta murtuneet, ei sinusta mitään soturia voisi tulla, saati sitten suurinta. Eihän sinua voisi lähettää partioonkaan, kun tulisit heti pienten vastoinkäymisten jälkeen itkien takaisin.”
Salamatassu huomasi Mäntyviiksen siristävän silmiään valkoisen kollioppilaan härnäysyrityksille. Hän virnisti vastaukseksi ja alkoi muina miehinä asettelemaan tuoreita sammalia kuluneiden tilalle. Hän vilkaisi taakseen Lepakkopentuun, joka tapitti siristetyillä silmillään edelleen Salamatassua. Oppilaan virne vain leveni: hän ei ollut osannut unelmoidakaan, että pentutarhalla vieraileminen voisi olla näin viihdyttävää. Kenties hänen pitäisi jatkossa poiketa useamminkin.
”No, soturikoulutukseen ei ole pituusrajaa, joten sinutkin varmaan hyväksytään”, Salamatassu sanoi ja taputteli viimeisen sammaltukon paikoilleen, ennen kuin suoristautui ja kääntyi taas Lepakkopennun puoleen. ”Kenet haluaisit mestariksesi? Anna kun arvaan: Henkäystähden. Kaikki haluavat aina olla päällikön oppilaita.”

//Lepa?